Väärien valintojen asiantuntija * 298

Tein Päivin kanssa melko tavalla töitä Jokilaaksossa ja tarkoitus oli, että vietämme merikonteissamme yhteisen vanhuuden, jos Luoja sen meille suo. Hän sen ehkä olisi suonutkin, mutta me emme. Meistä kasvoi suuria, itsenäisiä ja itsekkäitä, emmekä tarvinneet riittävästi toisiamme, emmekä enää mahtuneet saman katon alle. En tiedä kauanko Päivis olisi ollut valmis kestämään tuttua turvallista tuskaa, mutta itse en pystynyt enkä halunnut jatkaa.

Ikäni olen kuullut tai aistinut olevani syyllinen. Koin päivä päivältä olevani yhä huonompi puoliso enkä osannut enää tehdä mitään oikein. Minulla ei ollut juurikaan päiviä, että olisin ollut onnellinen. Syistä, jotka eivät ole itselleni selvinneet, koin olevani avioliitossani tarpeeton palanen.

Minusta oli vuosikymmenten saatossa tullut muutenkin hyödytön yhteiskunnan osa. Olin maksanut eläkeyhtiölle osuuteni ja oli tullut sen aika maksaa koroton lainani takaisin. Ilmarinen onkin loppuelämäni pääsponsori enkä siihen tehtävään muita tarvitse. Olin siirtynyt työelämästä elämäni kohtuullistamisjaksolle ja muuttunut Ilmariselle rahantuojasta pelkäksi kulueräksi. 

Monta vuotta rakensin Päiviksen kanssa seniori-iän satamaa, jonka koen nyt olevan valmis ja itseni näköinen. Lähes ainoat kompromissit teen Niilo-koiran kanssa ja vuoksi. Joka sekään ei ehkä enää asu koskaan Jokilaaksossa kanssani neljäsosavuotta. Millään näkymin Päiviskään ei elämäni arjen jakajaksi palaa, vaikka hänellä sydämessäni oma huone iäti onkin. Se on usein haikeaa, sillä harva avioituu erotakseen.

Monta asiaa tein avioliitoissani ehkä väärin, mutta ainakin mieleni vastaisesti, sillä halusin olla hyvä puoliso. Monesti jo ennen avioliittoa Päivin kanssa koin, että en riittänyt toiselle ihmiselle. Ehkä olen aina ollut vähän tai enemmän rikki ja ehkä uskon ja hyväksyn sen viimein. Mutta, etten liikaa syyllistyisi, opettelen muistamaan, että parisuhteessa on aina toinenkin. Joillakin minusta poiketen on myös liitoissaan salarakas tai useita. 

Nyt itselläni on osin itse valittua yksinäisyyttä ja rauha usein maassa enkä juurikaan enää yritä miellyttää ketään. Tässä kaikessa, josta puuttuu se jokin, on kuitenkin nyt monesti hyvä olla, sillä olen menettänyt sydäntäni raastavat riidat ja saanut oman elämäni takaisin. Ehkä välillä liiankin kanssa, vaikka varkaat nakertavat vanhuudenturvaani. 

Onko elämäni nyt siis valmis ja eletty? Vai vieläkö taas kerran aloitan alusta? Milloin ihminen on liian vanha siihen? Näitä kyselen usein ja varsinkin silloin, kun kerään lelujani, joku on vienyt ne tai poistaa muuten laatikolta, jossa ei ole enää mieluista tilaa itselleni. 

Luulen silti, etten ole koskaan liian vanha aloittamaan alusta, vaikka makaisin vuoteen pohjalla, jos minulla on mielikuvitukseni. Sillä vaikka elämä veisi leluni ja laatikkoni, laittaisi muuten istumaan tai makaanaan, sydämessäni seison ja juoksen ikuisesti.

Väärien valintojen asiantuntija * 297

Huomenna, kun on kirjani kirjoittamisen 298. päivä, loppuu toukokuu. Yli ja alle 60 vuotta sitten samana päivänä päättyi myös syksyisin alkanut, koko talven kestänyt opintaival. Ensimmäisinä vuosinani koulun päättyminen oli yksi vuoden onnellisimmista päivistä. Lauloimme Suvivirren, saimme todistukset, aurinko paistoi aina, kesä jatkui ikuisesti ja päivien määrä oli rajaton.

Illalla nukkumaan mennessä halusin nukkua pitkään. Mutta silti heräsin kilvan kesäaamun auringon kanssa nauttimaan sen noususta, koska koulu oli päättynyt. Tiesin kaiken ja vanhemmat ihmiset päivä päivältä vähemmän. Elämän rajallisuuden tullessa iän myötä yhä selvemmin todeksi myös itselleni, olen liittynyt tähän tietämättömien ihmisten yhä kasvavaan joukkoon. 

Synkkiä pilviä samaan vuodenpäivään toi myöhemmin yhteiskoulu, jota kävin viisi vuotta. Hyvin hoidettuna se tarkoitti keskikoulun suorittamista. Minun kohdalla sekään ei mennyt niin sanotusti putkeen, vaan vain ensimmäisestä vuodesta selvisin kerralla ja yksillä, ruotsinkielen ehdoilla, joihin luin puoli kesää. Toisen luokan kävin kahteen kertaan, kuten kolmannenkin. Sitten nousi koulutie lopullisesti pystyyn opinahjossa, jonne en olisi edes halunnut. Viiden vuoden ja vajaan kolmen luokan jälkeen keskiarvoni oli niin huono, ettei minua kelpuutettu suorittamaan edes ehtoja.

Koulunkäynti jäi siihen, vaikka jotain yritin myöhemminkin. Iltakauppakoulukin jäi kesken. Kunnialliseen päätökseen olen saanut vain rippi- ja autokoulun. Jälkimmäisen kävin moneen kertaan, sillä menetin ajolupani useammankin kerran yhdistelemällä ajamiseen asioita, jotka eivät liikenteeseen kuulu. Rattijuoppouksien lisäksi ainakin kolmesti olen vienyt ajolupaani poliisille liiallisten ylinopeuksien vuoksi, joista jokaisesta selvisin puhumalla ja puhutteluilla. Viime kerralla vallesmannin edustaja sanoi: "Jos kahden vuoden aikana saat yhdetkin sakot, niin älä edes kuvittele tilaavasi minulle aikaa. Vaan aivan hiljaa ja huomaamattomasti tuot ajokorttisi alakerran tytöille."

Muodollista pätevyyttä en koulun kautta saanut koskaan mihinkään eikä minulla ei ole suoritettuna peruskoulun oppimäärää. En kelvannut mihinkään päihdetyön tehtävään, jos niitä myytiin yhteiskunnalle. Ehkä siksikin arvostan presidentin myöntämän ja pääministerin allekirjoituksin vahvistaman sosiaalineuvoksen arvon hyvin korkealle, kun käsitin, että sitä ei voi saada kouluja käymällä. Arvostan sitäkin, että arvonimeä ei hakenut yksikään työnantaja eikä mikään muukaan juridinen toimija, vaan yksityishenkilöt.

En tiedä miten lienee muiden, mahdollisesti minua ehyempien ihmisten laita. Välittävätkö he myönteisestä palautteesta lainkaan. Äitini kuitenkin sanoi aikoinaan, että kissakaan ei kiitoksella elä. Ehkä ihmisenkin on hyvä kokea onnistumista ja saada siitä joskus palautettakin. Vaikka välillä sitä on etsittävä ja sen löytää sieltä, missä sitä ei ole kiitokseksi tarkoitettu. Kuten päihdetyössä ollessani toteamus, ettei minua erota asiakkaista. Se oli hyvä tunnustus ja tunnistus, sillä ei pidä erottaakaan, koska olen yksi heistä, jotka ovat etsineet parempaa elämää, huomista tai edes hyvää hetkeä pullosta. Kunnes huomasin pirun istuvan pullon sijaan sen ulkopuolella. 

Väärien valintojen asiantuntija * 296

Ajattelin ja taisin kirjoittaakin, että kerron mitä kaikkia ominaisuuksia ja ohjelmia kännykälläni käytän. Mutta syön sanani ja perun puheeni, sillä niistä tarinoimalla voisin täyttää kirjani loppuun saakka. Koko ajan itselläni on aktiivisina tai napautuksen takana yli sata eri toimintoa tai ohjelmaa. Luen päivittäin pelkästään neljää sähköistä sanomalehteä. Iltapäivä- ja aikakauslehtien kanssa luku nousee helposti toiselle kymmenelle. Niiden lisäksi seuraan Aasian uutisiakin viideltä eri foorumilta. 

Mutta pidän minä sähköisessä datamaailmassa hauskaakin, sillä pelaan esimerkiksi snookeria, pasiansseja, palikkapelejä ja vaikka mitä itsekseni. Täytän myös  kuva- ja sanaristikoita sekä sudokuja. Kumppaneiden kanssa harrastan tammea, jätkän- ja tavallista shakkia sekä monia muitakin pelejä. Tuulten ollessa suotuisia, lähettelen onnittelu- tai tervehdyskortteja sähköisesti, jotka vastaanottajat saavat aikanaan koteihinsa perinteisen paperisina.

Merikonttikotini kameravalvontaa seuraan reaaliajassa ja nauhoitettuna jokaisessa maailmankolkassani. Kyseisen laitteiston ja ohjelmien ansioita on, että kotonani luvattomilla asioilla liikkuvat ja vieraanvaraisuuttani väärin käyttävät joutuvat helpommin vastuuseen teoistaan.

Kännykän käytössä on jotain ihmistä ärsyttävää. Sillä jos joku lukee julkisella paikalla, baarissa tai vaikkapa joukkoliikennevälineessä lehteä tai kirjaa, se ei ärsytä juuri ketään. Eikä sekään, jos täysin tuntematon tekee tietokoneella junassa töitään. Mutta jos hän viettää aikaansa kännykän kanssa, löytyy usein joku ärsyyntyvä, minäkin ehkä joskus.

Syitä ilmiöön en ole keksinyt, mutta ajattelen sen johtuvan osittain siitä, ettemme saa tyydytettyä uteliaisuuttamme, kun emme tiedä mitä toinen tekee kännykällään. Ehkä ripaus voi tulla siitäkin, että joidenkin kännykänkäyttö on saanut mielen hieman vereslihalle koko laitetta kohtaan. Joskus saatan nimittäin odottaa virkailijalle aikani. Kun viimein vuoroni koittaa, asiakaspalvelijaksikin tarkoitettu työntekijä päättääkin palvella puhelimella ikään kuin keittiön ovesta tullutta, vaikka piti olla minun aikani pitkänkin odotuksen jälkeen. 

Väärien valintojen asiantuntija * 295

Sähköpostien, tavallisten puheluiden ja chattailun lisäksi soittelen ja vastaanotan kännykälläni videopuheluja. Tähän kaikkeen, varsinkin ulkomaille käytän eniten Messengeriä ja WhatsAppia, mutta myös muita, joilla kommunikointi maailman ääriinkään ei tuo lisäkustannuksia.

Googlen kääntäjän avulla olen onnistunut kehittämään kielitaitoani tai ainakin sanavarastoa sen verran, että nykyisin pystyn puhumaan jotain englanniksi puhelimessa sekä ymmärränkin ainakin osan minulle sanotusta. Samasta syystä osaan nykyisin ostaa Lotuksen tavaratalosta Pattayalla tai SM City Clarkissa Olongapossa vaikka polkupyörän sisäkumin venttiilinhatun.

Kännykässäni on käytössä kaksi liittymää. Toinen on tuttu ja turvallinen kotimainen ja toisessa korttipaikassa on sen maan liittymä missä milloinkin majailen. Usein se on Thaimaa tai Filippiinit.

Elisa on ollut verraton kumppani, sillä sen sähköisestä kirjatarjonnasta itselläni on joku teos aina työn alla. Juuri nyt  kuuntelen ensimmäistä äänikirjaani ja olenkin nukahtanut useana iltana Ismo Kallion jäädessä lukemaan klassikkoteosta. Ohjelmassani on Ismonkin onneksi ajastin, joka päättää lukemisen etukäteen valitsemanani ajankohtana eikä hänen tarvitse lukea nukkuville korvilleni koko yötä. Kirjan vanhuskin saa välillä keskittyä puolestani merellä koukkuun jääneen kalan pyytämiseen.

Elisalla on myös viihdepalvelu, josta hankin silloin tällöin elokuvan katsottavaksi. Tähän tarkoitukseen käytän kylläkin enemmän Netflixiä ja Ylen Areenaa, jonka kautta katselen välillä uutisetkin. Itseasiassa kotonani television katselun mahdollistamat ohjelmatkin tulevat puhelinoperaattorin välittäminä. Kuuntelen myös kännykkäni radiosta paljon milloin mitäkin asemaa ympäri maapalloa. Musiikkikokemuksiani täydentää eniten You Tube. 

Jotta tämä kaikki kulkee mukanani, tarvitsen kiinteän liittymän sijaan tai rinnalle langattoman liittymän. Elisa oli hankkiessani myös ainut palvelun tuottaja, jonka lähellä olevan tukiaseman lähettämä signaali läpäisi Merikonttikotini metallisen kuoren. Nyt sama asema lähettää myös nopeaa 5g-signaalia, mutten ole vielä keksinyt mihin sitä tarvitsisin. 

Väärien valintojen asiantuntija * 294

Mä oon mikä oon ja voin myös muuksi tulla. Elämässäni on kuitenkin joitakin peruspalikoita, joiden järjestys tuntuu häiritsevän muita. Yksi on vihreyteni ja toinen on hengellisyyteni ja kolmas on niiden yhdistäminen kristillisyyteen. Somessakin joitakin tuntuu askarruttavan suhtautumiseni rakkauteen ja kaikkien oikeuteen ilmaista sitä tasa-arvoisesti.

Yksi jos toinenkin, eri lailla tiukkapipo, on minulta usein kysynyt, että mitä ihmettä teen kristittynä vihreässä liikkeessä, kun siellä on niitä ja siellä on näitä. Ehkä yhtä usein olen vastannut vastakysymyksellä, että kun haluan kantaa yhteiskuntavastuuta myös poliittisesti, niin tuleeko sinulla mieleen joku muu poliittinen ryhmä, joka tarvitsisi mielestäsi enemmän kristillisyyttä tai kristittyjä? 

Vastaus on poikkeuksetta hiljaisuus, nyökyttely ja viimein mumina, että voihan sen noinkin ajatella. Jotkut tuntuvat tietävän myös mitä on vihreyteni tai ainakin pitäisi olla kysymättä minulta mitään. Omaa vihreyttäni kuvaa hyvin esimerkki, kun ensimmäiset vihreät kansanedustajat keskustelivat keskenään. Könkkölän Kalle sanoi Ville Komsille, että kyllähän sinä ymmärrät, että ihmisen, joka ei koskaan elämässään tule pääsemään edes Koijärven rannalle, ei ole helppoa ymmärtää maailman tärkeimmäksi asiaksi sitä, kun joku sitoo itsensä kaivinkoneeseen suojellakseen järveä.

Tämän tapaisesti on omankin vihreyteni laita. Olla niiden asialla, jotka raahautuvat huomiseen välillä köyttä kaulaansa sovitellen. Silloin ei riitä eväät vastustaa fossiilisia polttoaineita tai ydinvoimaa. Nykyään vihreyteni on enemmän kaiken elämän suojelemista ja sen laadun parantamista. 

Ikuinen kauppamies lienen myös. Vaikka en koskaan ole menestyksekkäästi myynyt mitään. Varsinkaan rahalla tai saadakseni sitä lisää. Aatteitani ja viisauksiani olen kaupannut senkin edestä. Siitä palkkioksi olen menettänyt suuren määrän heitä, joita luulin kavereikseni. Mutta onhan selvinnyt, etteivät he olleetkaan kuin mandaattiystäviä. Jotka luulivat saavansa hengailemalla kanssani itselleen jotain muuta kuin hengen ravintoa.

Taivaan Isänkin kanssa olen yrittänyt käydä kauppaa. Että ottaisitko Sinä hoitaaksesi asiat, joissa kaikki on mennyt poskelleen, niin minä hoitelen ilman Sinua niitä, joissa on mennyt hyvin, ellei peräti loistavasti? Kiittääkään en ole osannut. Mutta kun olen korvia myöten sanonko missä, niin silloin on avunpyynnön osoitekin löytynyt. Pärjännyt olen mielestäni kuitenkin sieluni kanssa. 

Yksi ihmetyksen aihe tuntuu olevan joka vuotinen lentelyni Aasian auringon alle. Ensi talvena taas ehkäpä koko kaudeksi. Että kuinka voin vihreänä kuluttaa energiaa lentämiseen ja niin edelleen. Kun Airbus 330 kuluttaa lentokerosiinia 0,025 litraa kilometri matkustajaa kohden, niin Thaimaan lento kuluttaa sitä per lärvi 200 litraa. Joten kun Merikonttikotimme Tuusulassa on peruslämmöllä koko talven, säästän sähkössä ja lämmitysenergiassa helposti lennolla käyttämäni polttoaineen määrän energiaa. Sanon tätä henkilökohtaiseksi energiakaupaksi. 

Väärien valintojen asiantuntija * 293

Taidanpa kertoa vähän enemmänkin mihin kaikkeen käytän kämmenenkokoista älylaitettani eli kännykkää. Kakarana ollessani mustalaiset pitivät Hyrylän kupeessa aitoa leiriä telttoineen, vankkureineen ja hevosineen. Sinne oli päästävä "vakoilemaan", sillä se oli sen ajan jännittävistä asioista välillä ehdoton ykkönen. Siksikin, koska minua oli peloteltu heidän sieppaavan valkolaisten lapsia. Kukaan ei silloin puhunut romaneista. Sieppausta taisin suutuspäissäni toivoakin joskus, kun faija antoi kunnolla selkään jostain kolttosesta.

Mutta eivät ne minua vieneet, vaan ensimmäinen, salainen tyttöystävänikin oli "mustalais-Leena". Hänen kanssaan kukaan ei kulkenut edes koulumatkoja eikä puhunut välitunnilla rotunsa tai heimonsa vuoksi. Samasta syystä itse halusin kulkea vain hänen kanssaan. Yli 60 vuotta myöhemmin löysin hänet Ruotsista Googlen hakupalveluiden avulla. Halusin kertoa ja tunnustaa 7-vuotiaan pojan ensirakkaudesta.

Tämä kaikki kuuluu harrastuksiini, joita aloitin elämäni leppoistamisjaksolla. Pengon esimerkiksi menneisyydestä ihmisiä, joille halusin sanoa silloin tai nyt jotain, joka jäi sanomatta. Käsitin, että he eivät koskaan ilmesty oveni taakse, vaan minun on mentävä heidän luokseen sähköisesti tai muuten, jos haluan sanoa sanottavani. 

Olen löytänyt serkkuni Kanadasta, äitini siskon tyttären Länsirannikolta, jonkun lapsuuden kaverin Aasiasta ja vaikka ketä pitkin maailmaa. Kaikki tämä on minulle mielenkiintoista ja osa sähköistä somea. Saamistani palautteista päätellen myös ihmiset menneisyydestäni ovat olleet hyvillään yhteydenotoistani.

Mutta joskus on vähän toisinkin. Kun kaivoin entisen rakkauteni esiin neljänkymmenen vuoden takaa, tokaisi hän ensimmäisenä, että mitä minulle soitat? Kun kysyin, oletko sitten vihainen, leppyi hän ja sanoi, että en enää, kun siitä on niin kauan. Taru ei kuitenkaan ole soittanut takaisin. Ehkä soitan joskus uudelleen. 

Tänä aamuna tarttui kännykän haku-haaviin viimein Petteri, jota olen etsinyt monesti. Hän vietti kodissani lapsena paljon aikaa ja itse asiassa asuikin yli puolivuosisataa sitten. Nyt aikuinen mies oli hyvin yllättynyt ja otettu yhteydenotostani ja muisti kuin eilisen istumisensa sylissäni isäni vihreänsinisessä kupla-Volkkarissa. Sillä ajoimme ilman ajokorttia pitkin Korpintietä, joka taisi olla silloin vain tie. Petteri oli asunut yli 30 vuotta Espanjassa, mikä selittää osin miksen löytänyt häntä aiemmin. 

Väärien valintojen asiantuntija * 292

Jonkun kerran olen maininnut kämmenenkokoisen älylaitteen, jolla kirjoitan kirjaani, otan siihen valokuvat, muokkaan niitä ja omaa emojiani, joita sitten julkaisen tekstien ohessa päivittäin. Emojit olen tarkoittanut ensisijaisesti lapsille, sillä tiedän, että ainakin Little Jorma sisarineen ja veljineen selaa joskus yksin tai kanssani kirjaani, jos saan sen valmiiksi paperimuotoon.

Kännykälläni otan paljon valokuvia, joita julkaisen monessakin paikassa. Google Mapseineen on yksi ja sieltä saankin raportteja, joiden perusteella otoksiani myös katsellaan. Lisäksi annan Googlelle palautetta käymistäni paikoista. Arvostelen palveluita, kerron esteettömyyksistä, parkkipaikoista ja sen sellaisesta. 

Pilvipalveluissa sijaitsevissa arkistoissani on kuvia tuhansittain, joita joskus selailen. Erilaiset ohjelmat myös muistuttavat, että esimerkiksi päivälleen seitsemän vuotta sitten olit siellä tai täällä ja julkaisit oheisen kuvan. Hyvin moniin liittyy tarinoita sekä muistoja, joita niitäkin jaan sosiaalisessa mediassa ja joskus yksityisemmin tutuilleni. Erityisesti yritän olla loukkaamatta ketään, vaikka siinä joskus epäonnistunkin. 

Olen välttänyt puhelin-sanaa, vaikka sekin lienee aivan oikea termi, sillä aivan alussa matkapuhelin oli kirjaimellisesti puhelin, jolla voi vain soittaa ja vastaanottaa puheluita. Nykyään soittomahdollisuus on vain yksi älylaitteen ominaisuuksista eikä monelle lainkaan tärkein. Luulen, että tekstiviestit oli yksi ensimmäisistä kännykän lisäominaisuuksista. 

Nimityksen kännykkä taisi keksiä vuonna 1977 Nokian radiopuhelinosaston myynti-insinööri Aarne Visuri. Sana on johdettu pikkulapsen kättä tarkoittavasta sanasta känny, joka tunnetaan laajalti pohjalaismurteissa aina Peräpohjolaan saakka samoin kuin Kainuussa ja etelämpänäkin Pohjois-Satakunnassa ja Pohjois-Hämeessä.

Kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1987 Nokia-Mobira rekisteröi Kännykän tavaramerkiksi. Arkikielessä kännykkä kuitenkin yleistyi nopeasti matkapuhelimen yleisnimitykseksi ja Nokiakin luopui yrityksistä estää sanan käyttö muuten kuin tavaramerkkinä.

Väärien valintojen asiantuntija * 291

Jos ovat lukutottomukseni muuttuneet, samoin on käynyt katselukokemustenkin kanssa. Kun televisio ei ollut joka kodin laite, oli elokuvissa käynti enemmän suosiossa, ehkä vähän ylellisyyttäkin. Huumorista vastasivat Pekka ja Pätkä sekä Speden elokuvat, ulkomaalaisista Ohukainen ja Paksukainen, Majakka ja Perävaunu, mutta myös Jerry Lewis. Kun ikää kertyi eikä tarvinnut jännittää päästikö vahtimestari sisään, mukaan tuli elokuvasalien jännityselokuvia monipuolisesti. Sekä kauhua, jossa piikkipaikalla taisi olla Alfred Hitchcock. Televisioiden koon suureneminen ja kuvalaadun paraneminen kotiteattereineen sekä ohjelmien toistomahdollisuudet sivuuttivat ajanvietteenä lähes tyystin elokuvateatterit. Toki hemmottelen itseäni niissäkin vielä silloin tällöin.

Televisiossa ykkössuosikkeina olivat tietenkin koirat, Lassie sekä Rin Tin Tin. "Lassie palaa kotiin" on minua vanhempi elokuva ja lajissaan ensimmäinen. Se kertoo köyhän yorkshireläispojan ja hänen koiransa välisestä ystävyydestä. Laman takia pojan vanhemmat joutuvat myymään koiran rikkaalle kreiville ja perheen isä joutuu lähtemään armeijaan. Lassie karkaa jatkuvasti uudesta kodistaan, kunnes kreivi vie koiran kauas Skotlantiin. Lassie matkaa kuitenkin takaisin kotiin kohdaten paljon vaaroja sekä ymmärtäen, miten julmia ja onnettomia ihmisiä voi olla. Lopulta Lassie saapuu jouluna kotiin Yorkshireen ja loppu on onnellinen.

Nykyisin seuraan televisiosta harvojen elokuvien lisäksi yleensä yhtä sarjaa kerrallaan jakson tai pari illassa. Kauhuelokuvat ja -sarjat eivät ole minua koskaan oikein sytyttäneet. Tosin poikkeuksiakin on, sillä esimerkiksi Jack Nicholsonin "The Shining - Hohto" on jättänyt ikuisen jäljen muistiini. Myös "Manaaja" on siellä jossakin mielin syövereissä. 

Draamasarjat istuvat hyvin itselleni. Tällä hetkellä viimeisin katsomani on Lumienkelit. Ruotsalaista laatua, jossa tekijöinä tai tuottajina taitaa olla muitakin Pohjoismaita. Monellakin tavalla lähelle elettyä elämääni tulevatkin enemmän tai vähemmän laitapuolen kulkijoiden arki ja rikokset. Niinpä seuraan aiheeseen liityviä sarjoja. On kiinnostavaa etsiä syitä miksi joku diileri tai trokari pitää kantapäätänsä jonkun päihderiippuvaisen otsalla, mutta ostaa silti hänelle myös ruokaa. Tosin siitäkin joskus voittoa käärien.

Harva ihminen kuitenkaan lyö elämänsä niin sanotusti läskiksi, vaan itse kukin yrittää selvitä ja tavoitella parempaa niillä eväillä mitä löytää. Tällä hetkellä eniten kiinnostaa kuinka selvitä etnisen taustansa kanssa esimerkiksi Malmössä. Siitä kaikesta kertoo juuri päätökseen saamani hyvä sarja "Ohuella langalla". 

Nyt on työn alla ja elettävänäkin englantilainen, Lontoon huumediilereistä kertova "Top Boy". Siinä valkolaisilla ei ole kovinkaan kummoista roolia. Vaikka huumeiden myyminen on jotain alamittaista, kun ajattelen mitä on hyvä ihmisyys, ymmärrän heitäkin. Ehkä siksi, että päihteet ja rikoksetkin tavalla tai toisella ovat olleet osa minua koko elämäni ajan aina "auttajan" ammatiksi saakka. Uskon näkeväni mitä kaikkea on alkoholin, huumeiden ja niihin liittyvän pikkurikollisuuden takana. Sielläkin on tarve ja halu selviytyä läheistensä kanssa huomiseen.

Molemmat sarjat kertovat myös jotain siitä mikä on yksi osa meidän tulevaisuutta, jos yhä useampi ei löydä paikkaansa suomalaisessa yhteyskunnassa. Silloin lain ja laittomuuden kaltevalla pinnalla elävät tekevät omat lakinsa ja maailmansa suomalaiseen yhteiskuntaan. 

Väärien valintojen asiantuntija * 290

Ehkä viivähdän vielä ainakin sivullisen tai pari kirjamaailmassa ja katselutottumuksissani. Toki elin ja elän niiden välityksellä muutakin kuin kuninkaallista elämää ja iän myötä ovat  tottumuksetkin muuttuneet. Hyvin on muistissa Vanki nimeltä Papillon, mutta kirjalijoista ykkönen oli itselleni aikoinaan Jack London. Hänen kirjansa, Klondyken kuningas, myötä mieleni eli kullankaivajana Alaskassa monet päivät. Eniten on muistiin jäänyt kuitenkin Londonin kertomus koirasta nimeltä Jeri. Se on toinen kirjoista, jonka olen lukenut kahteen kertaan.

Samaan on yltänyt vain Keskuspuiston yksinäinen. Se on lämminhenkinen kertomus yksinäisestä kulkukoirasta, joka vähitellen kiintyy vanhaan mieheen, kokee kolhuja, mutta selviää niistä hyvien ihmisten avulla. Niin vahvasti samaistuin Keskuspuiston yksinäisen ja ihmisiä karttavan koiran elämään, että vieläkin muistan, vuosikymmenten jälkeenkin itkuni lukiessani. Eläimistä kertovat kirjat ovat minulle yhä tärkeitä ja lukumuistojen mukana eläydyn edelleen joskus yhdeksi hyeenalauman jäseneksi jonnekin Afrikan aavikolle tai savannille.

Dekkareilla, jännitys- ja sotakirjoillakin on ollut aikansa, kuten karjapaimenilla, pankkirosvoilla ja intiaaneillakin. Lapsena suosiossa olivat sarjakuvalehdet, ehkä Aku Ankka ykkösenä. Näissä viihdekategorioissa ehdoton ykköskirjailija on Stieg Larsson ja hänen Millennium-trilogiansa, joka jäi kesken kirjailijan yllättävän kuoleman vuoksi. Suvulle ja muille perijöille jäi paljon rahaa, paljon kuuluisuutta sekä paljon riitaa. 

Paperiset kirjat, kuten sanomalehdetkin ovat nykyisin menettäneet otteensa minuun. Paikan on ottanut kämmenenkokoinen älylaite sähköisine kirjoineen ja lehtineen. Jos alati huonontuva kuuloni mahdollistaa, saa älylaite pian yhden uuden palvelutehtävän kirjamaailmassani. Sillä monesti olen ajatellut ja päättänytkin, että vielä kerran kuuntelen ainakin yhden äänikirjan. Kirjani kirjoittamisen lähestyessä loppuaan, olen valinnut kuunneltavaksi Ismo Kallion lukemana  Hemingwayn "Vanhus ja meri".

Väärien valintojen asiantuntija * 289

Kirjoitetut sanat toisten elämistä eivät ole ainut kokonaisuus mihin vertaan elämääni kirjoittaessani. Vähintään yhtä tärkeä on ollut liikkuva kuva äänen kanssa. Television ohjelmatarjonnasta olin jo etukäteen valinnut joitakin, joihin syvennyn osana kirjoittamista. Reaaliajassa katsonkin televisiosta vain uutiset, enkä niitäkään joka päivä. Sen sijaan osan seuraamistani sarjoista valitsin kirjojen tapaan kaukaa elämästäni. Ehkä hieman eri syistä kuin Obamien kirjat.

Halusin peilata tv-sarjojenkin välityksellä ilojani ja surujani niiden ihmisten elämään, joilla oli ja on ulkopuolelta katsottuna vaikka mitä. Kadehdittavaakin, mutta jotka eivät ole voineet valita osaansa edes sen vertaa kuin itse olen voinut tehdä. Heitä ovat esimerkiksi kuninkaalliset, ketkä syntyvät rooleihinsa, joista eivät koskaan pääse täysin irti. Sitä on yrittänyt historian saatossa useammankin kerran Englannin kuningashuoneen väkikin. Katsottavaksi ja mukana elettäväksi valitsinkin paljon kohuakin herättäneen laatusarjan The Crown.

Monesti sitä katsoessa pysähdyin ajattelemaan mitä on elämä silloin, kun jo syntyessään saa jotain sellaista, joka on suvun ja osin kansankin mielestä paljon tärkeämpää kuin itse kunkin henkilökohtainen elämä ja vaikkapa siihen kuuluva rakkaus. Mutta on poikkeuksiakin. Kuningas Edward VIII luopui kruunusta naidakseen kaksi kertaa eronneen näyttelijän rapakon takaa. Ehkä koko sarjan surullisin ja onnettomin oli kuitenkin Diana, jonka elämä päättyi onnettomuuteen, jossa siinäkin osansa oli rakkaudella. Vaikka minulla olisi valta, en olisi vaihtanut elämääni hänen kanssaan.

Elin läpi toisenkin kuninkaallisen tarinan seuraamalla toista laatusarjaa norjalaisesta kruununprinsessasta. Märthasta eivät kirjat paljon kerro, mutta hänellä oli suuri merkitys Norjan historiassa toisen maailmansodan melskeissä. Vaikka hän asui lapsineen sodan aikana lapsineen Valkoisessa talossakin Rooseveltin kutsumana. 

Hänellä joko oli tai ei ollut intiimi suhde talon isännän kanssa. Tai ehkä kruununprinsessa hengaili avioliitossa olleen presidentin kanssa maansa lähettämänä ja vain maansa vuoksi. Sarjan mukaan Yhdysvaltain presidentin oman avioliiton hallitseva tai koossa pitävä voima oli aviopuolisoiden molemminpuolinen kunniotus. Rakkautta siten kuin itse ajattelen, ei juuri ilmennyt. Märtha sen sijaan löysi sodan päätyttyä tiensä uudelleen oman puolisonsa sydämeen. Jos oli koskaan sitä kadottanutkaan. 

Ehkä aika Jokilaaksossa on muuttanut minua tai ainakin monipuolistanut tapaani ajatella. Kun en jaa arkeani toisen ihmisen kanssa varsinkaan Suomessa, on aikaa kirjojen ja television välityksellä elää elämää myös kuningashuoneissa ja Valkoisessa talossa. Jos olisin kuninkaallinen, haluaisinko elää kärpäsenä kenenkään toisen katossa? Ehkäpä haluaisinkin. 

Väärien valintojen asiantuntija * 288

Kun aloitin kirjan kirjoittamisen elämästäni, halusin sen olevan muutakin kuin kirjoittamista ja menneiden aikojen muistelua. Halusin elämäni kohtuullistamisjaksoon toisenlaisen vuoden. Halusin ajatella eri tavalla tapahtunutta, elää sitä kaikkea uudelleen. Halusin myös peilata mieleen pulpahtelevaa ja kokemaani joidenkin toisten elämään, jotka ovat mahdollisimman kaukana omastani. Mutta kuitenkin johonkin sellaiseen, mihin minulla on mahdollisuus kurkistaa heidän itsensä kertomana. Tähän valitsin Yhdysvaltain presidentin ja hänen vaimonsa kirjat, Barak Obaman Luvattu maa ja Michelle Obaman Minun tarinani. 

Yhdysvaltojen ensimmäisen naisen tarina on yli 500-sivuinen,  lämminhenkinen kurkistus tiehen, joka vei Valkoiseen taloon. Ehkä eniten mieleen hänestä jäi inhimillisyyden säilyminen, vaikka yksityisyyttä ei enää juuri ollut. Mieltäni puhutteli myös Michellen rakkaus lapsiin, puolisoon sekä kaikkiin läheisiin, mutta myös tuntemattomiin ihmisiin. Kuva, jonka sain hänen itsensä kirjoittamana, lisäsi arvostustani entisestään. Lukiessani muistelin usein kahta avioliittoani, joita en kyennyt pitämään kasassa. Kateissa on myös yhteys Marko-poikaani.

Barakin kirja on yli 1000-sivuinen jättiläinen, josta on lukematta parisataa sivua. Olen aikataulussa, sillä kirjojen lukemisen on tarkoitus kestää yhtä kauan kuin omani kirjoittamisen. Hänen kirjastaan etsin muun muassa vastausta kahteen suureen, mieltäni vaivanneeseen kysymykseen.

Ensimmäinen oli löytää merkitys kaiken maailman palavereille, kokouksille ja ylipäätään tapaamisille, joita tiedän yhdellä maailman merkityksellisimmistä johtajista olevan yli omien tarpeiden. Vaikka en ole aina kyennyt ohjaamaan edes omaa elämääni, löysin itseäni tyydyttävän vastauksen.

Mutta löysin myös itseni, sillä yhteinen lanka on katkennut omassa elämässäni monesti. Kirjoittassani pohdin eroon päättyneitä avioliittojani, Markoa, lapsenlastani Sini Oliviaa, mutta myös Melanieta, Little Jormaa ja hänen sisariaan sekä veljeään. Olisiko elämäni kulkenut muita teitä, jos olisin pystynyt säilyttämään avioliitoissani kunnolliset keskusteluyhteydet? 

Mieleen palasi sekin aika, kun opettelin golfin aakkoset. Koska huomasin kunnallispolitiikassa, että monet tärkeät linjaukset oli tehty vihreällä nurmella ennen hallituksen tai valtuuston kokouksia. Jatkuva vuoropuhelu, pelikentilläkin, voi parhaimmillaan estää myös sodat ja toistemme tappamisen, joista osansa saavat muun muassa täysin syyttömät lapset.

Toinen vastausta vailla oli Yhdysvaltojen tarve olla maailman poliisina ja sotimassa aina jossakin. Vaikka Yhdysvallatkin ampuu harhalaukauksia, löysin Obaman viestistä ehkä aseisiin tarttumisen tärkeimmäksi syyksi diktaattorit, jotka surmaavat omaa kansaansa. Syyksi riittää suun avaaminen väärään aikaan ja varsinkin väärällä tavalla. Esimerkeiksi kelpaavat Muammar Gaddafi, Saddam Hussein ja monet muut, mutta myös sotilasvallankaappaukset. 

Tätä kirjoittaessa ovat sotilaat ottaneet vallan Myanmarissa demokraattisesti valitulta presidentiltä. Sotilaat surmaavat omaa kansaansa, ihmisiä joilla ei muutenkaan ole juuri mitään. Sen käsittäminen antaa erilaisen ikkunan kurkistaa Arkadianmäelle, Presidentinlinnaan, kunnan- ja kaupungintaloille sekä ajatella oikeuttamme itse valita asioidemme hoitajat. 

Väärien valintojen asiantuntija * 287

Olen perustanut vuosikymmenen aikana muutaman Facebook-ryhmän. Avoimen statuksen ansiosta niiden menoa seuratakseen ei tarvitse liittyä jäseneksi, vaan kaikki näkyy kaikille. Ainoastaan julkaisemiseen tarvitaan jäsenyys. En myöskään laadi Facen sääntöjä. Sovellan vain niitä ja yritän ymmärtää. Kuten jäsenyyden vaatimusta, jos aikoo jotain julkaista. Se onkin aivan ok, sillä viime kädessä ryhmän ylläpitäjä on vastuussa ja vastaa kaikesta ja kaikkien julkaisuista tarvittaessa raastuvassa.

Jomtien Pattaya Beach-ryhmän jäsenmäärä on yli kaksi tuhatta. Käytän pelkästään linkittämiseen, ylläpitoon, kirjoittamiseen, valokuvaamiseen ja julkaisemiseen blogeineen melkoisesti aikaa. Lisäksi luen jokaisen kirjoittajan julkaisun. Joskus, äärimmäisen harvoin luen myös madonlukuja. Lähinnä silloin, kun pottuilu saa liikaa henkilökohtaisuuksiin meneviä piirteitä.

Porttikieltoja tai muita estämisiä en juuri jakele, joskin senkin olen pari kertaa tehnyt. Toisen kerran koska asianomainen ilmiantoi julkaisun eikä vastannut avoimeen kysymykseeni miksi hän näin teki. Senkin vielä ymmärsin, mutten sitä, että hän piilotti profiilinsa kaikki tiedot ryhmän ylläpidolta.

Kaiken vaivannäön ja  tyhjänlänkytykseni palkitsee silloin tällöin sivuilla, mutta myös livenä saamani myönteinen palaute. Aikoinaan pidin esimerkiksi Peten ravintola Helmessä monta tietokilpailua ja sain niiden kylkiäisenä mukavia kommentteja. Usein blogeista, joita kirjoitan ja monesti linkitän myös Jomtien Pattaya Beach -ryhmään.

Joskus saan myös kielteistä palautetta, kuten eilisestä kirjani sivusta: "Hmm.. Jorma. Paljon puhut näissä blokeissa siitä kun sinulla on riitaa joidenkin muiden kanssa. Riitaa mielipiteistä? Miten voi olla yhdellä miehellä noin monta kertaa erimielisyyksiä asioista? Päivi varmasti osaisi vastata tähän?"

Minusta on mukavaa kommunikoida ihmisten kanssa kasvotustenkin, vaikka pärjään myös itsekseni. Elooni ja olooni antaakin paljon sisältöä somemaailma, jossa viihdyn. Erityisesti pidän sen vuorovaikutusmahdollisuuksista, joita ei ole kirjaa tai lehtiä lukiessa, eikä televisiota katsellessa, eikä radiota kuunnellessa.

Mutta niitäkin voi hieman yhdistellä. Edellä mainittuja ja somea nimittäin. Kerran katselin Ylen kuuden uutisia, joita luki dekkaristinakin tunnettu Matti Rönkä. Hänellä oli tyylikkään puvun liivin alanappi auki. Etsin Ylen sivuilta uutisankkurin sähköpostiosoitteen ja laitoin viestin moisesta. Oitis hän vastasikin. Että "perskutarallaa, niinpäs olikin". Puoli yhdeksän uutisissa liivinnappi olikin sitten Matilla jo kiinni.

Väärien valintojen asiantuntija * 286

Lopetettuani veljeilyn viinan kanssa yli neljäkymmentä vuotta sitten, kulki elämäni suurin osa edelleen päihteiden ja niiden käyttäjien parissa. Sillä viina oli ainut asia, josta tiesin tarpeeksi tai ainakin niin paljon, että siitä oli ammatiksi asti.

Taival toi paljon kavereita, ystäviä ja tuttuja, mutta myös herneen tai hernepensaan klyyvariinsa vetäneitä. Joista joku oli ja on yhä riippuvuudessaan itsekkyyttä täynnä minuakin enemmän.

Silti he eivät saa omia eivätkä muiden asioita niin solmuun, etteikö heillekin riittäisi ymmärtäjiä ja violettitukan silittäjiä.

Myös minä olen ymmärtäjä, mutta he eivät kestä sitä, vaan kilahtavat kukin tavallaan. Sillä kanssani tulee usein piste vastaan, jolloin myötäeläminen heidän ehdoillaan on osaltani loppu. Mutta ei heitä silti mikään järjellä selitettävä voima pysäytä. Siinä eivät paina työpaikat, vanhemmat, puoliso tai lapsetkaan mitään. Kaikki uhrataan, jotta oma pää pysyy sekaisin. Kunnes kuolo korjaa ja haudalla seisoo ehkä oma äiti ja tytär toivottamassa hyvää matkaa. He uhraavat kaiken itsekkyyden alttarille voidakseen jatkaa sumuista ja harhaista elämää loppuun saakka. He ovat laillani väärien valintojen asiantuntijoita, mutta eivät pysty kääntämään sitä voimavaraksi.

Kerran tuli mainittu piste vastaan monta vuosikymmentä tuntemani, kaiken tietävän kanssa. Joka elää ikuista lapsuuttaan kasvamatta kai koskaan aikuiseksi muuten kuin kooltaan ja iältään. Hän jakaa pahaa oloaan huitoen henkilökohtaisuuksiin meneviä solvauksia netissä Don Quijoten lailla puolen tusinan profiilin takaa. Jotka kaikki ovat välillä Facen toimesta boikotissa tai muuten jäähyllä.

Mutta silti nämä uuden sukupolven kaikkitietävät, joita kutsun karvattomiksi violettitukiksi koska he menevät viestittelyissään liikaa asiattomuuksiin, ovat minulle tärkeitä ja rakkaitakin. Sillä tiedän mitä on kaipuu, kun sydämen salaisissa sopukoissa toivoisi jonkun rakastavan edes vähän sellaisena kuin on vaatimatta mitään. Mutta se vaatii läheisiltä sitäkin enemmän, sillä itsekkäässä maailmassaan sitä kovemmin rikki mennyt lyö takaisin, mitä enemmän toinen yrittää välittää.

Yhtenä päivänä sain yhden episodin päätteeksi uuden, pilkaksi tarkoitetun määritelmänkin. Olen "setämies". Joten selvitin itselleni mitä kaikkea netin mukaan onkaan tämä setämies. Ehkä olen kaikkea sitä.

Väärien valintojen asiantuntija * 285

Yksinäisyydestä olen kirjoittanut paljon, sillä sitäkin olen kokenut. Kerran esimerkiksi mäntsäläläisen polttoaineaseman sadekatoksen alla märkänä kuin uitettu koira. Ja siitä kuinka yksin olin sen jälkeen kuumeessa viikon eikä kukaan sanonut kertaakaan "parane Jorma".

Muisto toi viime yön hiljaisuudessa elävänä eteeni jo kauan sitten kuolleen äitini. Joka lukitsi itsensä saunamökkiini eikä päästänyt sisään edes kodinhoitajaa. Kuinka yksin hän mahtoikaan elää vuosikaudet. On helppoa sanoa, että se oli oma valinta. Kuten olikin. Mutta vasta nyt, kun olen saanut maistaa sitä itsekin, alan ymmärtää, että yksinäisyydestä voi tulla vankila. Se on silloin kaikkea muuta kuin vapautta. Joku ei pääse sieltä enää koskaan ulos, ei yksin eikä muiden avulla.

Loppupelissä ihminen onkin yksin sisimpänsä kanssa. Se ei koskaan tule jokaisen osaksi, sillä kaikki eivät osaa tai eivät näe tarvetta mennä itseensä. He tulevat muuten juttuun itsensä kanssa. Mutta minä menen ehkä liikaakin, sillä haluan oppia tuntemaan minuuteni mahdollisimman hyvin elämäni aikana.

Luulen, että yksinäisyydestä on vaikea puhua. Ainakin niin, että tulisi ymmärretyksi tarkoittamallaan tavalla. Ihmiset, läheisetkin tuntuvat pitävän tärkeämpänä ymmärtää miten tahtovat. Toki se on jokaisen oikeus. Ymmärtää ketä tahansa kuten tahtoo. Ehkä joskus on liikaa sivuseikka ymmärtää mitä kertova toivoisi tai tarkoittaa. Ehkä he eivät ymmärrä olevansa luotetun ystävän asemassa.

Kuinka tuttua monelle onkaan, että kipeääkin kertoessaan huomaa yhtäkkiä kuuntelevansa toisen innostunutta kerrontaa omista tai jonkun kolmannen osapuolen asioista. Mutta ei aina, sillä joillakin on kyky kuunnella ja halu kulkea rinnalla. Ehkä läpi elämän rinnalla kulkevassa koirassa on jotain tällaista.

Kun puhuu yksinäisyydestäni jollekin, saa joskus kysymyksen, että oletko katsonut peiliin? Kysyjä ei ymmärrä, että juuri silloin hän on menettänyt paikkansa tärkeänä ihmisenä. Ehkä se ei ole edes tärkeää ja kaikki onkin ollut vain smalltalkia. Joskus mielen sopukoiden avaaminen päättyy kulmikkaasti ja saa peräänsä viestin, että "ei ole mikään ihme, että olet ja elät yksin".

Olen katsonut paljon myös peiliin. Päivästä päivään ja vuodesta toiseen. Mutta ystäväkseni ei pääse hinnalla millä tahansa enkä sydämeni, varsinkaan viihtyisiin lokeroihin hevin ketään kelpuuta, joitakin en millään hinnalla. Vaan ajattelen, että vainko minulla on peili? Tai halu katsoa siihen? Mutta sydämessäni he ovat silti kaikki, eri osastoilla vain. Eikä minusta ole inhokkiosastollakaan oleville tiukankaan paikan tullen edes pottujen maksajaksi pottuina.

Väärien valintojen asiantuntija * 284

Väliin mahtui syntymäpäivä, mutta palaan vielä toviksi Elämän tähden logoon tai oikeastaan sen tekijään. Harvoin julkaisen myönteistä blogia kenestäkään, mutta jokunen vuosi sitten tein niin. Aiheen antoi logontekijä Sari Rinne. Kun siitä aikoinaan kirjoitin ensimmäisen kerran, sain häneltä yllättäen palautteen, joka ansaitsee tulla jaetuksi kirjassani. Viestin sisältö on minulle parasta Saria, joka tuikkii auringonvaloa silloinkin, kun hetkeni on muuten harmaa. Myönteistä elämänasennetta ja aktiivisuutta.

Ehkä on hyvä, ettemme ole jokapäivän tuttuja, vaan jotain muuta. Se on minulle ekstraa. Jotain sellaista, jota ei arkeeni moni pysty tuomaan. Törmäilemmekin toisiimme sen verran harvoin, ettei ole ollut tarvetta olla juurikaan eri mieltä. Siihenkin raaka-aineita olisi meillä molemmilla.

Tässä yksi esimerkki erimielisyydestä. Olen aivan ehdottomasti sitä mieltä, että Sarin olisi pitänyt asettua kuntavaaleissa ehdokkaaksi. Aivan yhtä varmasti hän sanoi minulle EI EI ja EI. Kun en juuri koskaan lupaa kuin sen minkä pystyn pitämään, en nytkään voinut luvata hänelle kuin varman läpimenon. Puolueesta riippumatta. Hän ei tarttunut syöttiini, jollaisen oli kyllä moni muukin hänen eteensä heittänyt toinen toistaan houkuttelevamman näköisenä. 

Lupasin toisenkin asian. Äänestäisin häntä, vaikka hän olisi poliittisesti mitä tahansa. Äänestäisin siksi, että hän on ylivoimainen ykkönen positiivisen mielikuvan luojana kotikunnastamme Tuusulasta. Kun sosiaalisessa mediassa on valittajia valittamisen jälkeen aina kevään koirankikkareista lähtien, on mukavaa, kun joukossa on myös myönteisten asioiden tekijöitä ja puhujia. Koirankikkareet onkin siitä hyvä esimerkki. Luulen, että Sari löytäisi lumettomasta talvesta ainakin yhden hyvän puolen. Joka keväisen koiranpaskakeskustelun alkaessa jo laantumaan, sanoisi Sari, että lumettomassa talvessa on se mukava puoli, että silloin ei paljastu läjiä lumen alta.

Väärien valintojen asiantuntija * 283

 

 

Tänään täytän 71 vuotta. Fyysisesti minut on laitettu alulle syksyllä 1949 äitini kodissa, Hyrylän Elannon yläkerran pienessä huoneessa. Työpaikalle Annikilla oli matkaa vain portaat alas. Ehkä äitini ja isäni ajatuksissa olen saanut alkuni jo aiemmin, sillä luulen olleeni toivottu lapsi. Mutta mitä muuta ainutlaatuista tapahtui syntymävuonnani?

Turun Sanomien mukaan muun muassa tällaista: "Teko tapahtui 71 vuotta sitten presidentinvaalien aikaan. Tekijöiksi epäiltiin ensin kommunisteja, mutta totuus paljastui toisenlaiseksi. Maanantaina 13. helmikuuta 1950 helsinkiläinen Gustav istui illallisella ravintola Savoyssa. Palanpainikkeeksi hän siemaili ruokaryyppyjä ja lähti sitten puolenyön aikaan kotiin. Seuraavana päivänä hän ja koko Suomen kansa saivat lukea Ilta-Sanomien etusivulta, että Eduskuntatalossa oli räjähtänyt yöllä pommi: "Koko talo tärähti räjähdyksen voimasta".

Helsingin Sanomat kertoi, että yön pimeydessä vähän ennen kello yhtä tuntematon tihutyöntekijä oli hiipinyt Eduskuntatalon takaa kohti pääsisäänkäyntiä. Hän oli hypännyt kiviaidan yli, edennyt kivipilarien suojassa ja paiskannut pommin lasioven läpi. Iskun tarkka ajankohta oli 14. helmikuuta kello 0.55. Räjähdys väänsi pääoven rautakehykset muodottomiksi ja rikkoi kaikkiaan yli 70 ikkunaa.

Teko nousi ykköspuheenaiheeksi sekä Suomessa että Ruotsissa. Naapurimaassa iltapäivälehti Expressen oli epäilyksissään samoilla linjoilla kuin monet suomalaiset: asialla saattoivat olla kommunistit.  Salaliittoteoriaa tuki herkkä poliittinen tilanne. Maassa oli juuri käyty presidentin valitsijamiesvaalit, ja eduskunnassa valmistauduttiin järjestämään varsinainen äänestys, joka oli lajissaan ensimmäinen normaali toimitus sitten vuoden 1937.

Lisäksi kommunistien Mauno Pekkala oli yllättäen saanut vaaleissa toiseksi eniten valitsijamiehiä. Poliisi oli ymmällään. Oliko kyseessä poliittinen attentaatti? Tekijä tai tekijät eivät olleet jättäneet minkäänlaista viestiä eivätkä ottaneet yhteyttä tiedotusvälineisiin tai viranomaisiin. Johtolankoja olivat vain lasinsirut ja pommin jäänteet.

Teknisten tutkimusten perusteella poliisi pystyi päättelemään, että pommi oli alkeellinen viritys, jonka räjähteenä oli reilun kilon verran TNT:tä eli trotyyliä tai kolmisen kiloa dynamiittia. Niitä löytyi sotien jäljiltä joka toisen talon kellarista, vintiltä tai vajasta.

Poliisi lupasi pidätykseen johtavista tiedoista 50 000 markan palkkion, jonka Helsingin Sanomat vielä tuplasi. Raha ei kuitenkaan ollut syynä tekijän paljastumiseen. Kävi ilmi, että helsinkiläinen Gustav ei jäänytkään Savoyssa viettämänsä ravintolaillan jälkeen kotiin nukkumaan. Hän kaivoi kellarin hiekkalattian alta sota-aikaisen räjähdysaineen, värkkäsi siitä pikapommin ja suunnisti kohti Eduskuntataloa.

Viikon päästä tapahtuman jälkeen Gustav tunnusti tekonsa ensin isälleen ja sitten poliisille. Hän oli akateemisen tutkinnon suorittanut reservin luutnantti, joka oli saanut vuonna 1947 kuorma-auton lavan päähänsä. Fyysisten vammojen lisäksi hänen mielensä järkkyi onnettomuuden seurauksena niin, että hän sairastui skitsofreniaan. Aikaisemmin hän oli jo käynyt kivittämässä Yleisradion ikkunoita. Hän oli raivostunut siitä, että hänen etunimeään toisteltiin usein radio-ohjelmissa.

Tihutyön selviäminen ja syyn paljastuminen olivat kansallinen helpotus. Tapausta käsiteltiin heinäkuussa Helsingin käräjäoikeudessa, joka totesi pommimiehen syyntakeettomaksi ja päästi hänet vapaaksi. Rahalliset korvauksia oikeus kuitenkin määräsi.

Lähteenä on käytetty muun muassa Ilta-Sanomissa 13. helmikuuta 2018 julkaistua Vesa Kovasen artikkelia."

Väärien valintojen asiantuntija * 282

Elämääni on jo kauan liittynyt oleellisella tavalla pieni, vapaaehtoistyötä tekevä yhdistys. Vuosiensa aikana sillä on ollut useampikin logo, mutta vain yksi ammattilaisen tekemä. Se on tuusulalaisen Sari Rinteen käsiaalaa. Aihe on omani ja suunnittelu Sarin kanssa yhteinen.

Yhtenä aamuna vain olin hänen kotinsa oven takana. Tutustuimme toisiimme ja minä myös Supo-koiraan sekä kissaan, joka karkasi ulos ja jonka nimeä en muista. Mutta sen muistan, että viime vuonna kissa teki ehkä vapauden kaipuussaan useamman kuukauden turneen tai muun, ihmisiltä salatun viihdekiertueen. Sarin kanssa istuimme joka tapauksessa muutaman tunnin. Sekä loimme Suomen kauneimman logon missä jokaisella elementillä on hieno, oma merkityksensä.

Minäpä kerron. Vuodet olivat muokanneet mieltäni, kuten yhdistystäkin. Ehkä kuitenkin aina olen tiennyt mitä logossa halusin olevan. Varsinkin sen jälkeen, kun se lakkasi olemasta vain päihdetyötä tekevä järjestö. Kiitos ja kunnia valmiista logosta kuuluu kuitenkin ehdottomasti Sarille.

Ensinnäkin värit ovat vaihdettavissa. Kuten yöstä päiväksi ja päinvastoin. Mustalla pohjalla on pimeä yö ja taivas, jolla kuu paistaa. Vaalealla pohjalla vastaavasti ilma, päivä ja aurinko.

Suomen kansallislintu, on logossa musta, sillä mustalla joutsenella on aivan oma merkityksensä. Toki se voi olla valkoinenkin. Ylväs lintu ui sinisessä vedessä, joka voi olla yksi maamme tuhansista järvistä tai meri. Joutsenen kaula ja kansalliskukkamme kielon kukkavarsi muodostavat rakkauden, välittämisen ja huolenpidon symbolin, sydämen. Joka on myös yksi elävän elämän tunnusmerkeistä.

Sen sisällä pitävät toisiaan kädestä kiinni kaksi ihmistä, sillä rakkaus ja toisista huolen pitäminen kuuluu meille kaikille. Riippumatta iästä tai sukupuolesta. Logossa on myös vesi, meri tai järvi, sillä ilman vettä ei ole nykyisen kaltaista elämää. Ja maa luonnollisesti. Sitä kuvastaa vihreä nurmi tai niitty, johon on kirjoitettu Elämän tähden.

Väärien valintojen asiantuntija * 281

Reipas yhdeksän kuukautta sitten sain viimein monivuotisen ajatukseni käytännössäkin alkuun ja ryhdyin kirjoittamaan kirjantapaista elämästäni. Alussa luulin sen täyttyvät tarinoista, joiden siivittämänä kerron mitä minulle on milloinkin tapahtunut. Mutta vaikka tarinoilla aloitin ja vaikka niitä riittäisi toiseenkin kirjaan, on kuukausien kirjoittaminen muuttanut alkuperäistä ajatusta sisällöstä.

Mukaan on tullut mielipiteitä mitä ajattelen tai olen ajatellut vuosikymmenten aikana milloin mistäkin. Myös jotakin aiemmin kirjoitettua on mahtunut ja mahtuu yhä mukaan. Oma mausteensa on, että lähes joka kerta, kun kerron itselleni tapahtuneesta tai kokemastani jonkun toisen kanssa tai häneen liittyen, kerron sen oikeilla nimillä. En ole halunnut enkä halua edelleenkään loukata ketään. Silti olen saanut kolme yhteydenottoa, jotka kertovat närkästyksestä, kun heidät tai joku muu on mainittu nimeltä.

En ole palautteen vuoksi muuttanut tekstiä, sillä ajattelen myös itselläni olevan oikeuksia kirjoittaa elämästäni siten kuin olen sen kokenut. Kirjoitusmatkani varrella on ollut myös pari pyyntöä, etten mainitsisi heitä kirjassa nimeltä enkä ehkä muutenkaan. Heitä olen kuullut.

Uhkaukset raastuvalla tai poliisille esitetyillä tutkintapyynnöillä eivät ole minuun purreet. Näistäkin yhteydenotoista olen ollut silti otettu, sillä ne kertovat, että joka päivä netissä julkaisemaani kirjaa luetaan muullakin kuin hyvällä mielellä, vaikken niin ole tarkoittanutkaan. Se on kertonut lukijoita olevan sielläkin missä en olisi arvannut.

Ihmisten yritys hallita oman maailmansa lisäksi myös muiden tekemisiä onkin arvoituksia täynnä. Kun kirjoitan hyvää tarkoittaen tärkeästä, rakkaastakin ihmisestä, niin hän saattaa lukea sen kuten kirjoitin, mutta ymmärtää päinvastaisella tavalla. Tai sitten hänen hissinsä jumiutuu syistä, joita en tiedä. Näin minusta on tullut yllättäen ja tahtomattani jonkun mielenpahoittaja. 

Googlen ja muiden hakupalvelut ovat ihmeellisiä välineitä tiukasti varjelluissa datakeskuksissa, joita on Suomessakin. Kun niille syöttää sähköisesti vaikkapa oman nimensä, niin sen voi löytää yllättävistäkin paikoista. Näin on käynyt itsellenikin. 

Joskus tuntuukin, että ihminen hyväksyy tai sietää helpommin selän takana pahan puhumisen, jonka sisällöstä hän ei saa ketään kiinni saati tuomiolle. Vastaavasti kun kirjoitan julkisesti ja myönteisesti, haluaa joku saattaa minut syytettyjen penkille. Miten se entinen pääministerimme, olisiko ollut Lipponen, sanoikaan: "Nahkurin orsilla tavataan". 

Väärien valintojen asiantuntija * 280

Ehkä tänään pysähdyn hetkeen tässä ja nyt. On helatorstai, joka on harvoja meillä säilyneitä arkipyhiä. Isossa maailmassa se on selkeästi nimeä myöten Kristuksen taivaaseen astumispäivä, neljäkymmentä vuorokautta pääsiäisen jälkeen. Koska pääsiäinen sunnuntai, on helatorstai aina torstai.

Ilma on vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen lämmin ja kaunis. Helleraja rikkoutuu ympäri Suomea ja kesä tulee kohinalla. Joka aamuinen lenkki Niilon kanssa on yksi parhaista tavoistani käynnistää kesäaamu. Luonto on herännyt monin tavoin enkä kyllästy sen aistimiseen koskaan. Kaksi asiaa on tänä vuonna Jokilaaksossa toisin. Jostain syystä valkovuokkoja on enemmän kuin milloinkaan ja niitä on lähimetsät sekä pientareet tulvillaan. On hyvin kaunista, mutta myös mielelle mukavaa kulkea valkoisten kukkamerien keskellä. Vuokkoja, kuten muitakaan kukkia kävelykaverini Niilo ei kuitenkaan noteeraa millään lailla. Paitsi, jos joukossa on kimalainen. 

Sen sijaan tämän kevään ykkösjuttu sillä on kymmenen vuoden elon jälkeen, kun se oppi yhdistämään kurnutuksen sammakoihin. Törmätessään niiden ryhmäseksisessioon aivan laiturin vieressä. Niilo työnsi kirsunsa ja kuononsa niin lähelle kuin putoamatta pystyi ja ihmetteli moista touhua muutaman senttimetrin päästä. Mutta yhtä vähän kuin sitä kiinnosti valkovuokot, yhtä vähän sammakoiden kutupuuhia häiritsi Niilo.

Tällä hetkellä sille ei merkitse mitään supipyydykseen mahdollisesti jäänyt orava tai katiskan hauki. Vain Saku Sammakko hovineen on tärkeä. Kun avaan Merikonttikotini oven, se pinkoo laiturille sadan metrin matkan katsomaan uutta löytöään, räpyläjalkaisten ihmetyksen aihetta.

Niilo on aina ollut kiinnostunut eläimistä ja on oikein mukava seurata sen logiikkaa uuden, arjen sisältönsä kanssa. Välillä se pyörii karusellin lailla laiturilla yrittäessään luppakorvillaan ja silmillään paikallistaa mistä milloinkin lammen vedestä kuuluu kurnutusta. 

Väärien valintojen asiantuntija * 279

Nukutun yön jälkeen, varhaisen kesän varhaisena aamuna huomasin, että aivojeni mystisiin lokeroihin oli jäänyt pyörimään "kaiken kannan mukanani". Havaitsin sen kohdallani tarkoittavan kaiken aineellisen lisäksi mitä suurimmassa määrin koko elämääni ja varsinkin sen sisältöä.

Ehkä oivallukseen vaikutti edellispäivänä Päivin kanssa käymäni puhelinkeskustelu. Sitä käydessämme, kuin salamana kirkkaalta taivaalta, ymmärsin yhden suurista eroavaisuuksistamne. Päivin on paljon helpompi tai ainakin hän elää enemmän todeksi "eilinen on mennyt, tänään on tänään ja huominen tulee, jos on tullakseen".

Itse taas vastaavasti kannan mukanani paljon vuosikymmenten aikana kokemaani. Aivan kuin kaikki olisi koko ajan matkassa tässä ja nyt. Minulle niin onkin. Voi olla, että laillani lastia kantaen ja eläen elämä on raskaampaa, mutta se on ainut tapa miten osaan ja haluan elää. Vahvasti tunteella, hieman tai oikeastaan aika useinkin ripauksen alakuloisesti ja aika ajoin itkien. Varsinkin silloin, kun sitä ei näe ja koe kuin 1/4 koirani. 

Ehkä minulle on liian usein sanottu, että mies ei itke. Silti en ole sitä koskaan uskonut, sillä mielestäni vahvuutta ja ennen kaikkea siihen oleellisena osana kuuluvaa herkkyyttä on, jos on varaa olla heikko. Kun joskus kerron itsestäni syvästi tunteitani liikuttavaa ventovieraallekin, voi käydä niin, että kyyneleet tulevat jostakin, enkä voi niitä kätkeä. Tosin en haluakaan.

Joskus voin myös jutella ja kertoa itsestäni jollekin, jonka saatan tuntea hyvinkin, mutta jonka en ole nähnyt koskaan näyttäneen tunteita kenellekään. Ehkä hän ei olekaan eikä enää uskalla tai osaakaan. Ehkä ei ole milloinkaan osannutkaan. Silti saatan nähdä hänen silmiensä kostuvan kerrontani edetessä. Voi olla, että koskaan en havainnostani mainitse, mutta sydämessäni iloitsen, kun olen pystynyt koskettamaan jotain herkkää ja hyvin ainutlaatuista hänen sisällään.

En myöskään usko, että mies kovettuu tai edes voi kovettaa itseään. Enemmänkin ajattelen, että kun aikansa saa kolhuja, oppii peittelemään tunteitaan paremmin ja siirtää itkunsa ja kaipauksensa yksinäisyyteen tähtitaivaan tai peiton alle yön hiljaisuuteen. Siellä on turvallista itkeä eikä tarvitse pelätä jonkun loukkaavan lisää. Itseni kohdalla tästä nykyisyyden osastani tietoinen on vain osaomistuskoira Niilo.

Väärien valintojen asiantuntija * 278

"Kaiken kannan mukanani" hyppäsi askeleen eteenpäin, kun menetin rosvoille keräämäni rahat. Jotta saisin jotain hätilanteen varalle, on karsittava lisää käyttötalouden ja arjen muitakin menoja myymällä jotakin. Joten ilokseni Thaimaassa hankkimalleni Harley Davidsonille joudun etsimään uuden kodin, sillä pelkästään sen vapaaehtoinen vakuutus on tuhannen euron luokkaa. Rakkaasta harrastuksesta en silti luovu, mutta edessä saattaa olla pyörän vuokraaminen Aasiassa ollessani. 

Vaikka usein synkän pilven takana on uusi synkkä pilvi, on siellä myös valoa. Väittäisin aina, vaikka se joskus lymyääkin monen mutkan ja kulman takana.

Näihin myyntiaikeisiini synkän pilven tuo Thaimaahan hiljattain avattu Harrikkatehdas, joka on pudottanut myös Jenkeissä valmistettujen, uusien sekä käytettyjen pyörien hintoja siellä lähes puolella. Näin kävi minunkin Black Tempest-värisen Sporsterini arvolle.

Päivin kanssa meillä on Suomessa myös hieno, niin ikään uutena hankittu, iso 300-kuutioinen Vespa skootteri. Sekin saanee nyt uuden kodin jostain, kuten viime kesänä Matkakotimmekin. 

Hopeareunuksen yhdelle synkälle pilvelle tekee se, että maahantuoja, mistä Harrikkani ostin, on valmis ostamaan sen takaisin. Toinen ajan kanssa mukava asia on, että omistan taas tarpeetonta entistä vähemmän, joten voin helpommin kantaa kaiken mukanani ja vapaammin suunnitella esimerkiksi tulevien talvien viettotapoja sekä -paikkoja.

Kaikkinensa valo tuikkii taas elämään lähes entisen lailla, joten tulevaa on mukava visioida menneisyyden muistelemisen rinnalla. Ehkä on aika avata joku uusi ovi elämässä, sillä käpertyjäksi minusta ei ole koskaan ollut. 

Väärien valintojen asiantuntija * 277

Pidän kovasti sanasta "leppoistaminen". Se tuli omakohtaiseen elämään ja sanavarastooni, kun pohdin aikaani silloin, kun en enää myy itseäni kenellekään rahasta. En tiennyt myöskään mitään downshiftaamisesta enkä tuntenut koko sanaa. Minulle ei vaan istunut toteamus, että olen eläkkeellä, koska tiedän monia, isäni ja veljeni mukaanlukien, jotka päästyään eläkkeelle ottivat uuden ansiotyön.

En nimittäin tehnyt samoin, sillä ajattelin kantaneeni sen osan yhteiskuntavastuusta, josta maksetaan taloudellista korvausta. Itse halusin ja haluan olla paljon jouten, käyttää aikaani elämäni ja maailman asioiden ajatteluun ja kantojenkin ottamiseen. Sitä teen usein somemaailmassa, joka on minulle hyvin tärkeä kommunikointitapa.

Muutenkin päivitän elämäni karttaa paljon, sillä se on vähintään yhtä viisasta kuin miljoonien tai muun omaisuuden kerääminen. Ainakin silloin, jos ei aio tehdä omaisuudellaan mitään tai edes hyödyllistä tai yhteisvastuullista. Kuten esimerkiksi Rockefeller, Bill Gates tai vaikkapa Ilkka Herlin, jolle varsinkin Itämeren suojelu on tärkeää.

Somessa myös provosoin ja provosoidun. Varsinkin, kun joku Thaimaassa aikaansa viettävä suomalainen ei tule siellä toimeen koiramaailman kanssa tai haukkuu paikallista väestöä, niin miehiä kuin naisiakin tyhmiksi. Jos pyydän suomalaisia mukaan koirien sterilointitalkoisiin, on vastaus, että se ei ole turistien tehtävä. Kun kysyn miksi sitten tulet tai menet Thaimaahan, kun et pärjää edes koirien kanssa, olen heidän mielestään tyhmä.

Minusta on oikein mukavaa olla tyhmä ja tulla juttuun koirien kanssa, joiden yhteinen taival ihmisen kanssa on hyvin monipuolinen sekä usean kymmenentuhannen vuoden ikäinen. Siinä historiassa ei paljon paina oma eikä muidenkaan elämöinti tai mielipiteet ylipäätään.

Aasialaisten naisten tyhmyyden arviointiin vastaan joskus kysymyksellä, että kuinkahan tyhmänä joku mahtaa pitää meidän monen kaltaista, suomalaista farangia, jolta tämä tyhmä thaikkumisu vie osan, ellei kaikki siemenperunatkin. Itse en suomalaisena valkolaismiehenä tarvinnut eurojeni nyysimiseen kuin kaksi suomalaista mustalaisnaista.

Väärien valintojen asiantuntija * 276

Tänään, äitienpäivänä on vuoden kestävän kirjaprojektini  276. päivä. Kirjoitan blogimuotoisesti ja toistan asioita, sillä en muista mitä olen kirjoittanut. Kielenkorjaajana toimiva Tiina Hokkanen-Oja muistaa minua paremmin ja huomauttaakin sillöin tällöin, että olet aiheesta lähes samoin sanankääntein kirjoittanut jo aiemmin. Tästä iso kiitos. Kuten myös siitä, että hän jaksaa vaeltaa kanssani teksteissäni päivästä toiseen.

Sitten on asioita, joita haluan toistaa. Nyt sellainen on vanhuudenturvaani jyrsijän lailla nakertanut törkeä maksuvälinepetos, joka vei minua kappaleen matkaa lähemmäs kirkon köyhää rottaa. Tätä aihetta toistan koska päivittäin sosiaalisessa mediassa julkaistavaa kirjaani lukevat myös he, jotka etsivät kanssani minua pettänyttä konnalaumaa. Luulen olevan hyväksi, että tuoretta tietoa on saatavilla missä olemme menossa yhteisen selvitystyömme kanssa.

Ensi viikolla ehkä saan ensimmäiset asiaan littyvät varmat nimet, joihin palaan jossakin vaiheessa. Toki minulla on nytkin kaksi nimeä. Kun ja jos saan pankista lisää tietoa, tiedän enemmän. Tilinumeroista minulle selviää esimerkiksi missä päin Suomea kyseiset kaksi tiliä on avattu.

Luonani käyneet kaksi naista ovat antaneet arkeeni oman haasteensa, eivätkä he olleet ensimmäisellä petoskeikallaan. Konnattaret kulkivat esimerkiksi lähes koko ajan koronasuojat kasvoillaan, jotka he myös veivät mukanaan. Samoin kävi poltettujen tupakoiden natsoille. Kangaskäsineet olivat käsissä kahviakin juodessa ja niin edelleen. 

Jälkeenpäin kameratallenteista havaitsin heidän käyneen aika usein pihassani seisoneella autollaan ja olenkin huomannut matkaan lähteneen yhtä ja toista pientä hyllyistäni. Kadonnut on useammat kynsileikkurit, pari hammastikkurasiaa, sepelvaltimotautilääkkeitä ja niin edelleen. Se kertoo senkin, että tosi ammattirikollinen ei ehkä näin tee, sillä jokainen autolla käynti lisäsi riskiä, että huomaan jotain. Ehkä vastaavasti kameravalvonta jäi heiltä huomaamatta. Sekin on kaksiteräinen miekka. Jos he olisivat sen tienneet tai havainneet, olisiko koko keikka jäänyt tekemättä? 

Palautteesta päätellen aika moni ajattelee, että yksi elämäni mukana alati kulkeva suuri, väärä valinta on luottaa ylipäätään kaikkiin ja varsinkin vääriin ihmisiin. Uskoin, etteivät he tee minulle mitään eikä korppi korpin silmää noki, vaikka osaltani rikokset ovat jääneet taakse jo kauan sitten. Silti luulen, että tapahtuneen johdosta eivät tapani juuri muutu. Sillä se sama luottamus on vienyt minut moniin outoihin paikkoihin ja ihmisten luokse, jotka ovat jääneet ainutlaatuisina muistoihini. 

Mukaan on mahtunut Suomessa ihmisten koteja, joihin poliisit eivät mene mielellään ilman koiria ja luotiliivejä. Olen viettänyt aikaa Miamin siltojen alla ja tutustunut hyvin köyhien ihmisten arkeen muuallakin pitkin maailmaa. Kurkannut katulasten elämään Bogotan kaduilla ja Aasian slummeissa sekä käynyt useammankin kerran narkomanien hoitokodissa Pohjois-Thaimaan viidakossa. Asunut tovin Kolumbiassa lastenkodeissa ja Filippiineillä perheissä, joissa varmin, jokapäivänen vieras on nälkä.

Näistä kaikista ja paljon muustakin kokemastani muodostuu elämäni ehkä merkityksellisimmät muistot. Mutta ilman luottamusta vieraisiinkin ihmisiin ja joskus kaiken alleen peittävää hulluuttani, minulla ei olisi näitä sydämeni aarteita. 

Väärien valintojen asiantuntija * 275

Ehkä suurin moka oli, kun annoin pihassani pankkikortin ja tunnusluvun toiselle naisista, jonka piti vain maksaa kotiin tuotava lisäruoka. Tarkoitukseni oli vaihtaa tunnusluku tapahtuman jälkeen, mutta korttini lähti saman tien naisen matkaan. Havahduin siihen, kun auto hävisi pihasta. Kameravalvonnan nauhoituksesta huomasin myöhemmin, että autoon istuivat molemmat naiset.

Sitäkään en käsittänyt silloin, että eiväthän he mitään lisäruokaa edes tilanneet, koska molemmat rikolliset pitivät omat puhelimensa suljettuina. Arvatenkin siksi, että jälkeenpäin ei voitaisi paikantaa heidän liikkumisiaan. 

Myöhemmin olen muistanut senkin, että ollessamme aiemmin Hyrylässä hampurilaispaikan edessä, en ollut pysyä huimauksen vuoksi pystyssä. Muistan myös nyt minulle siellä esitetyn kysymyksen, että tulitko hampurilaisesta juovuksiin? Joka tapauksessa taju ei lähtenyt, mutta tilanteen havainnointi- ja arviointikyvyn naisen antama, ehkä terästetty purilainen tai juoma vei. Ehkä se juuri sai aikaan, että hävisin tämän, minulle kalliiksi tulleen erän. Mutta huominen tulee heillekin, eikä ottelu ole vielä päättynyt. 

Pankkikorttini vieneet naiset tekivät pankkiautomaatilla kolmen 400 euron käteisnoston lisäksi kaksi, lähes 10 000 euron tilisiirtoa. Saajien tilit olivat Osuuspankissa, kuten pankkikorttinikin. Tämä takasi, että rahat olivat liki silmänräpäyksessä nostettavissa mistä päin Suomea tahansa.

Lähettämieni nostojen arkistointitunnusten avulla poliisi löytää helposti mahdolliset kamerakuvat pankkiautomaatilta. Kauanko tähän menee aikaa ei ole tiedossani. Eikä se ovatko tutkijat pohtineet, että tilisiirrot on nostettu todennäköisesti samana yönä toisesta tai toisista automaateista. Joten niistäkin nostoista ja ennen kaikkea nostajista saattaisi löytyä kameratallenteet, koska tilinumerot ovat tiedossa.

Uskon, että mainittujen kuuden naisen takana on myös miehiä, ehkä jokaisella omansa tai useampi. Silloin onkin kyseessä yli 10 hengen joukko tai peräti liiga. Osin hämärissäkin verkostoissani on jokunen luvannut auttaa minua, mutta odottavan aika on pitkä. Toistaiseksi myös omien tekemisieni avulla kiristän itsekin silmukkaa koko ajan, vaikka verkkoihin ei ole vielä tarttunut juuri kättä pitempää. 

Väärien valintojen asiantuntija * 274

On tullut aika päivittää pumpulikorvaisen pojan tilannetta Filippiineillä ja maksuvälinepetoksen uhrina olemisen fiiliksiä. Asioilla on yhteys toisiinsa, sillä osa varastetuista rahoista oli tosiaan tarkoitettu pienen Luisin mahdolliseen korvaleikkaukseen tai muuhun operaatioon.

Hänen korvansa on nyt huuhdeltu sekä puhdistettu neljä kertaa ja takana on yhtä monta antibioottikuuria. Lääkärin diagnoosikin on viimein saatu, joka on tullut minullekin jossain muodossa: "Eardrum is broken". Tulkitsen, että tärykalvo on puhjennut tai jotain sinne päin. Toistaiseksi ei tehdä mitään lisää, sillä korvan märkiminen on loppunut. Nyt seurataan tilannetta ja hospitaliin pitää palata, jos vuoto alkaa uudelleen.

Sitten sananen tai oikeastaan montakin roska- ja rosvojoukosta, josta osa vieraili luonani ja eli kanssani 7 tunnin ajan. Sanon osa, koska kokonaisuuteen kuuluu enemmän kuin likaisen työn tehneet kaksi naista. Kun on ollut aikaa ja intoa pohtia sekä selvittää ominkin voimin tapahtunutta, on käynyt selväksi, että luonani kuukautta aiemmin vierailleet kaksi muuta mustalaisnaista kuuluivat samaan ammattirikollisten koplaan. He lähtivät tyhjin toimin pois. Ehkä he olivat liian amatöörejä tai tehtävänä oli vain tunnustella minua ja tutustua kohteeseen. 

Tutuksi he tulivat aiemmin Facebookin kautta toisen kysyessä jossain vaiheessa voisiko hän tai he tulla käymään kylässä. Sanoin jo vain, kuten kaikille muillekin, jotka ovat halunneet kyläillä luonani. Ehkä eloni yksin ja sen mukanaan tuoma yksinäisyys ovat vaikuttaneet siihen, että kaikki harvat pyrkijät ovat olleet merikonttikotiini tervetulleita. Toisaalta niin on ollut aina.

Kun myöhemmin nämä kaksi "uutta" naista tulivat, he pyysivät myös yösijaa koska kotona on väkivaltainen, vaikea tilanne. Muistin aiemmin saamani kohtelun, kun palasin Filippiineiltä Thaimaahan eikä minulla ollut paikkaa mihin pääni kallistaisin. Silloin ystäväpariskunta Pattayalla sanoi, että voit tulla meidän sohvalle joksikin yöksi. Olin kiitollinen ja halusin laittaa nyt hyvän kiertämään.

Oma lukunsa on sillä, että haluan edelleen luottaa ihmisiin ja uskoa, että kaikissa meissä on jotain hyvää. Välillä yksinkertaisen, pitkän elämän mieheen ja mieleeni ei kertakaikkiaan mahtunut, että kun avaan kotini oven, ostan ruuat ja autoon polttoaineet sekä tarjoan yösijankin heidän sitä pyytäessä, niin palkkioksi naiset vievät ison osan vanhuudenturvastani sekä Luisin korvan hoitoon tarkoittamani rahat, yhteensä yli 20 000 euroa.

Väärien valintojen asiantuntija * 273

Käytin aika tavalla aikaa elämän kohtuullistamisen selvittämiseen. Mitä se on ollut muille ja mitä se on itselleni. Kriittisimmin siihen näyttävät suhtautuvat he tai ne, jotka ovat kiinni kiireessä ja hektisessä elämänrytmissä. Kuka rahan vuoksi, kuka uran takia, kuka muuten vaan tai ollakseen hyödyksi. Joka sekin on mielenkiintoista. Että onko hyödyllinen, jos tekee työkseen jotain hyödytöntä tai tarpeetonta? Monien rivien välistä löysin myös itsetunnon vajetta, pelkoa, ettei ole mitään, jos ei ole mitään muiden mielestä.

Olen kulkenut samaa tietä vuosikymmenet, toivon mukaan loppuun saakka. Tai ehkä käyn sitä läpi edelleen, mutten huomaa. Kuitenkin oletan tietäväni mistä puhun. Kun aikoinaan hyppäsin oravanpyörästä tekemällä tietoisen valinnan, pohdin monesti mitä ihmisen on pakko tehdä pysyäkseen elossa. Ensinnäkin on nukuttava ja oltava hereillä sekä saatava ruokaa ja juomaa. Suomalainen sosiaaliturva pitää jokaisesta Suomessa niin hyvän huolen, että ruuan ja nukkumapaikan tai peräti asunnon eteen ei ole pakko laittaa tikkua ristiin. Jäljelle jää siis vain syömisen lisäksi nukkuminen ja valvominen. Voisi ajatella "olen, siis elän". Mutta, jotta emme loppuisi, on toki joidenkin tai hyvinkin monen tehtävä myös lapsia. Mutta ei ihminen hevin tyydy tähän, vaan teemme elämämme aikana enemmän turhaa ja tarpeetonta kuin mikää muu elollinen. 

Joku voisi ajatella, että elämällä tekemättä mitään, elo on kuin loisella tai toisten siivellä eläjällä. Niinhän se osin onkin, mutta että jollakin on mahdollista elää tekemättä mitään, mahdollistaa se monelle muulle palkkatyön tekemisen. Voisikin ajatelle, että mitään tekemätön on monen viranomaistyötä tekevän työnantaja.

Koronapandemia on opettanut minulle kuinka elää ja olla lähes täydellisesti tekemättä mitään. Miltä tuntuu, kun ei moneen päivään näe eikä kuule toista ihmistä ja viikon kohokohta on kaupassa käynti. Huomaan kaipaavani muita, sillä sen lisäksi, että puhun eläimille ja kasveille, en haluaisi päästää irti, kun jostain syystä tapaan ihmisen. Postilaatikolla postinkantajan, hiihtoladulla tai luontopolulla ihmisen tai jonkun muun, joka on eksynyt pihaani.

Mutta päivä päivältä koen löytäväni yhä enemmän itseäni. Sellaisena kuin olen, olematta kenellekään tai edes itselleni hyödyllinen. Luulen sen olevan hyväksi raittiudelle. Henkiselle ja ruumiilliselle hyvinvoinnille, joita en halua muuttaa kemiallisilla aineilla enkä mitenkään muutenkaan miksikään muuksi.

Minulle tämä kaikki on downshiftausta, elämäni kohtuullistamista sekä leppoistamista, jossa en halua juuri mitään enempää kuin minulla on. Enkä usein enää sitäkään. Luulen, että olisi hyvä tavoite, jos lähtiessäni täältä minulta jää mahdollisimman vähän tai ei mitään muille. Että voisin kokea, että kaiken tärkeän ja oleellisen kannan sisälläni sinne jonnekin tai en minnekään. Ja huokaisisin taivaanrannan ylisille: "Isä, olen käyttänyt kaiken minkä minulle tarkoitit ja annoit."

Väärien valintojen asiantuntija * 272

Wikipedia sanoo, että ilmiönä downshiftaus-aate on hyvin vanha. Sen juuret ovat itämaisessa filosofiassa ja sen voidaan nähdä olevan ominaisempaa kehitysmaille kuin hyvinvointivaltioille. Länsimaissa pelätään, että aate voisi yleistyessään johtaa kulutusyhteiskunnan rapistumiseen, elintason ja peruspalveluiden laskuun, työttömyyden rajuun nousuun ja perinteisten sukupuoliroolien vahvistumiseen. 

Ideologian perusajatus on kuitenkin, että aidosti hyvinvoiva yhteiskunta tulee menestymään ja vaikka ei tulisikaan, olisi eläminen mielekkäämpää kuin suorituskeskeisessä valtiossa, missä yhteiskunnan hyvinvointi pannaan ihmisen hyvinvoinnin edelle. Ehkä kyse on myös nuoren sukupolven kapinasta. Ilmiönä downshiftaus on ominainen vuosituhannen vaihteen jälkeen aikuistuvalle sukupolvelle, jolle avioerot ja burnoutit ovat arkipäivää.

Downshiftaaminen voidaan siis nähdä myös kapinana aikaisempaa sukupolvea vastaan tai vaihtoehtoisesti kiittämättömyytenä toimivaa yhteiskuntaa varten nähtyä työtä kohtaan. Aatteen toivotaan parhaassa tapauksessa poistavan työikäisten stressiä sekä vähentävän nuorten masentuneisuutta ja tarvetta eskapismiin, joka lieneen jotain todellisuuspakoisuutta. 

Jyväskylän yliopiston professori Juha Hakalan mukaan downshiftaus voi olla hyvä ratkaisu, jos työelämä uhkaa täydellisesti uuvuttaa ja hölläämiseen tarjoutuu mahdollisuus. Hakalan mukaan "monet eivät uskalla elää sellaista elämää kuin haluaisivat, vaikka ulkoisesti puitteet ja hyvän elämän tunnusmerkit, kuten autot ja talot, olisivatkin kunnossa. Jokaisen olisi löydettävä oma tapansa elää." Hakala arvioi, että liian suuret työpaineet johtavat esimerkiksi mieliala- ja muiden lääkkeiden käyttöön. Keskuskauppakamarin varatoimitusjohtajan Leena Linnainmaan mukaan downshiftaus saattaa pysäyttää naisen etenemisen työuralla. Koska downshiftaus houkuttelee erityisesti koulutettuja, hyvässä asemassa olevia naisia, se saattaa myös voimistaa vanhoja sukupuolirooleja lisäämällä naisten vastuuta kodista.

Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apusen mukaan leppoistaminen on itsekästä ja ihmisten pitäisi tehdä enemmän töitä, jotta he kartuttaisivat yhteistä kassaa, josta hyvinvointipalvelut maksetaan. Apusen mukaan ihminen toteuttaa itseään parhaiten tekemällä oikeaa, merkityksellistä työtä. Myös yritysvalmentajana aikoinaan ansioitunut Jari Sarasvuo piti downshiftingia itsekkäänä Suomi-areenassa kesällä 2011.

Väärien valintojen asiantuntija * 271

Reipas vuosikymmen aiemmin makasin Meilahden sydänvalvomossa infarktin saaneena ja hengenlähtö oli tosi lähellä. Sairaalan vuoteessa tein eletyn elämäni inventaariota ja suunnittelin tulevaisuutta. Päätin, että jos selviän muuten kuin jalat edellä ulos, hyppään tavalla tai toisella talouden oravanpyörästä. Halusin irti vankilasta, jonka nimi on raha. Tahdoin pois maailmasta mitä säätelee tilinpäätös, tulos ja tase. 

Aloin etsiä väylää eloni leppoistamisvaiheeseen. Itselläni ei ollut mitään tietoa siitä, että kyseessä oli jo isossa maailmassa jalansijaa saanut ilmiö. Downshifting eli downshiftaus tai leppoistaminen, jota voi sanoa myös elämän kohtuullistamiseksi. Ilmiö on alun perin Yhdysvalloissa syntynyt aatesuuntaus ja elämänasenne, jonka tarkoituksena on parantaa elämänlaatua vähentämällä työntekoa ja kulutusta.

Viime yönä unelmoin, haaveilin ja pengoin kaikkitietävää nettiä ja ennen kaikkea Wikipediaa mitä se aiheesta sanoo. Vähän vähentelin, muuttelin ja lisäilin omiani, kun kirjoitan mitä löysin, mitä se on ja mitä teen loppuelämälläni niin kauan, kun en tarvitse laitoshoitoa. Nyt se onkin entistä ajankohtaisempaa, kun rosvot veivät rahani. Seuraavana myyn Harley Davidson moottoripyörän, joka on ollut kiintein yhteyteni Seven Seasin Thaikotimme lisäksi Pattayalle. Sen jälkeen jaan pasianssikorttini uudelleen. 

Downshiftauksen yleistyminen elämänasenteeksi voidaan nähdä vastalauseena nyky-yhteiskunnan materialistista, suorittavaa mentaliteettia kohtaan. Stressitason äärimmilleen venyttäminen sekä jatkuva parempaan pyrkiminen ja loputtomat ylityöt ovat ominaisia nykypäivän maailmassa.

Leppoistaja näkee näiden asioiden johtavan ennen pitkää romahdukseen, sairastumisiin, perhesuhteiden rakoiluun ja unettomuuteen. Keskeisenä ajatuksena on, ettei raha tuota ihmiselle onnellisuutta. Vaan sitä tuo sosiaalinen pääoma ja perusasioiden toimivuus, joka luo turvallisuuden tunteen ja pohjan mielenrauhalle. Ihmiselle keskeisimpinä asioina nähdään työn sijaan olevan esimerkiksi perhe, ystävät, elämykset ja niin henkinen kuin fyysinen terveys, joista downshiftaaja ei ole valmis luopumaan rahan tai statuksen tähden.

Kyse on yksinkertaisimmillaan siis arvojärjestyksen uudistuksesta, jossa ihminen punnitsee, mitkä asiat hänelle todellisuudessa merkitsevät ja alkaa käytännössä myös elää arvojensa mukaisesti. Tavoitteena on mielekkäämpi elämä ja mielenrauha. Elämän kohtuullistamisen vaikutuksista yhteiskuntaan tiedetään vielä toistaiseksi hyvin vähän, sillä termi on lanseerattu käyttöön vasta 2000-luvulla.

Väärien valintojen asiantuntija * 270

Ilman sydämen rikkautta on vauraus kuin köyhä kerjäläinen ja tärkeää ei ole kuka on rehellinen kasvotusten, vaan kuka on uskollinen selkäsi takana. Asumisenkin sanotaan olevan maapallolla kallista, vaikka siihen sisältyy muun muassa matka auringon ympäri. Monta kertaakin, jos tähtien asento pysyy suotuisana, elämä elävänä ja elämisen arvoisena. Mutta sekin on totta että monella köyhällä ei ole usein muuta syötävää kuin rikkaat. Eikä aina niitäkään. Elämää on kuitenkin ehkä parempi elää yksi ruuvi löysällä kuin kymmenen liian tiukalla.

Tosiasioiden ei pitäisi kuitenkaan  koskaan antaa pilata hyvää tarinaa, tätäkään. Kaikki päättyy aikanaan ja hautausmaa onkin erään ajallisuuden leposija.

Jos teemme sitä mitä olemme aina tehneet, saamme sitä mitä olemme aina saaneet. Meidän on oltava riittävän kovia ajaaksemme asioita, joita pidämme tärkeinä ja riittävän pehmeitä ymmärtääksemme mitä ne ovat.

Yhteisiä asioita hoitamaan valitsemme Kukkulalle muutaman vuoden välein 200 työmiestä ja -naista ja kuntiin moninkertaisen määrän. Sekä vielä pressankin. Valitettavasti liian usein tuntuu, että äänestäjän ja koiran ero on vain siinä, että koiraa pitää kusettaa joka päivä, mutta äänestäjää vain joku pätkä ennen vaaleja. Kun sitten kokee olevansa korviaan myöten kusessa omien tai muiden väärien valintojen seurauksena, olisikin syytä ehkä pitää enemmän suuta kiinni ja keskittyä oikomaan oman yläkerran mattoja ennen kuin näyttää sitä tai edes siellä olevia ajatuksia vieraille.

Reippaan viikon päästä täytän 71. Olen siis syvästi keski-ikäinen tai vanha. Ehkä päätän siitä myöhemmin. Sen olin päättänyt täyttäessäni 70, että lopetan kloppina olemisen ja alan olemaan aikuisen oikeasti aikuinen. En ole pystynyt pitämään päätöstäni, sillä Minna Canthkin sanoi aikanaan, että "kaikkea muuta, mutta ei puolikuollutta elämää." 

Jos aloittaa jokaisen päivän jonkun itseään suuremman kasvojen edessä, on vaikea olla muuta kuin nöyrä. Jos taas aloittaa jokaisen päivän luulemalla olevansa maailman napa, on vaikea olla nöyrä. Mutta olisipa viulu, osaisipa soittaa, sillä musiikki on ääneksi muunnettua tunnetta ja vain kuolleet kalat menevät virran mukana. Vaikka työnteko usein onkin sarja nälän aiheuttamia pakkoliikkeitä ja työllistämisen aktiivimalli elämäntapatyöttömän eheytystä, on silti hyvä kokea olevansa ainutlaatuinen tai peräti tarpeellinen. Sillä hyvin suunniteltu aikomus on puoliksi meinattu.