Kerran luulin olleeni väärässä, mutta erehdyin... 👍

Kun kirjoitan tai sanon jotain, joka on mielestäni totta, saan silloin tällöin jankuttajan maineen. Usein niiltä, jotka ovat eri mieltä ja luulevat olevansa oikeassa. Eikä itsetunto tai sen puute mahdollista sen myöntämistä. Se onkin joskus varsin karvasta kalkkia nieltäväksi itse kullekin. Olen opetellut sen taidon, kuten myös julkisen anteeksipyynnön.

Joku päivä sitten kirjoitin, että tämänhetkisen elämäni kirkkaimmalla valolla junalippu Bangkokista Phatthalungiin maksoi vähemmän kuin minulla. Arvelin tiketissäni olleen farangi- tai ikälisää. Tänä aamuna siitä väittelin Morakotin kanssa ja olin ehkä 🙂 väärässä. Onneksi olin ottanut lipusta kuvan, josta saatoimme nähdä, että kymmenen senttiä kapeampi ylävuode ehkä 🙂 oli sata bahtia halvempi. Jankuttajan maine tulee ehkä 🙂 siitä, että joka tapauksessa lippu, joka oli nimelläni, oli kalliimpi. Siihen ei kielitaito riitä oliko se kumpi peti. 

Palaan vielä ruokatottumuksiini. Täällä ja muuallakin silloin tällöin joku kysyy mitä voin ja en voi syödä. Melkein aina vastaan, että mitä vaan, mutta tulista ruokaa vältän. Täällä kaikkiruokaisuus onkin päässyt oikeuksiinsa. Olen syönyt paljon sellaista, mistä minulla ei ole mitään käsitystä. Syömisen perusteluksi on riittänyt, että jos muut syövät, minäkin syön.

Eilen opetin Tatalle uusia taitoja, vaikka luulin, ettei niitä tarvitse opettaa. Olin nimittäin saanut päähäni, että syödään lättyjä eli räiskäleitä, jos täältä löytyy tarpeita ja kotoa välineet. Kolme kauppaa ja kaksi kanalaa kierrettyämme oli koossa paistoöljy, valmis lättyjauho, maito ja kananmunat sekä mansikkahillo. Kotona sitten selvisi, että Morakot ei ole ikinä syönyt lätttyjä saati paistanut niitä.

Joten minä opetin hänen on/off kaasukeittimellä sen taidon. Hieman oli eksotiikkaakin mukana, sillä haarukka esimerkiksi toimi vispilänä. Kun homma oli tehty, oli syömisen aika. Olivat oikein hyviä. Etukäteen olin saletti, että uuden taidon opetellut paistajakin pitää niistä. Mutta olin väärässä, sillä hän totesi arvatenkin kohteliaisuudesta, että hyviä ovat. Mutta lisäsi hieman mumisten, ettei kuitenkaan thairuokaa. Joten hän söi yhden ja yhdeksän jäi minun lautaselleni.

Joskus Päiviksen kanssa kierrellessä on kasvissyöjälle kelvollisen ruokapaikan löytäminen ollut monen mutkan takana. Onneksi uuden elämän matkaeväänä on siitä saatu oppi ja pitkämielisyys. Sillä melko lailla varmaa on, että Morakot ei löydä mieleistä ruokaa ruokapaikasta, jos siellä ylipäätään tehdään ja myydään myös länsiruokaa.

Siispä minä opettelen uusia elämäntapoja, ruokatottumuksia ja vähän sanojakin. Sillä joskus lautaselleni kipataan jotain, mistä minulla ei tosiaankaan ole mitään käsitystä. Kippaaja katsoo astia kädessä suoraan silmiini ja odottaa... Ja minä sanon mausta riippumatta kohteliaisuudesta "aroi, aroi", jonka oletan tarkoittavan "herkullista", jolloin kulhoni täyttäjä hipsii matkoihinsa hymyssä suin.

Hampailla on väliä

Parasta ruokaa hevosten hampaille on laidunruoho. Ruohoa purressa sen leuat liikkuvat soikeassa liikkeessä ja ruohoa syödessä muodostuu runsaasti emäksistä sylkeä. Kauraa purressa purentaliike ei ole niin luonnollinen ja väkirehupainotteinen ruokinta voi aiheuttaa myös kariesta. Koska hevonen syö luonnostaan 16-18 tuntia vuorokaudessa, on hampaiden kunto tärkeää sen hyvinvoinnille.

Isälläni oli joskus armeijan hevonen lainassa. En muista tai tiedä tarkemmin kuinka se oli, mutta aina silloin miehet, jotka pitivät itseään hevosmiehinä, arvioivat jotain hevosesta tutkimalla hampaita. Ehkä ikää, kuntoa tai jotakin muuta.

En kyllä olisi aivan heti arvannut, että minustakin tehdään näillä vuosirenkailla vähintään puolijulkista arviota hampaitteni perusteella. Mutta niin vaan toissapäivänä kävi, kun jouduin kylän naisten syyniin. Se ei näyttänyt olevan ollenkaan tärkeää, että hiuksistani on matkan varrella pudonnut ⅔ jonnekin. Parhaina aikoina niitä lienee minulla vaaleatukkaisena ollut 150 000 kappaletta. Tummatukkaisilla onkin keskimäärin vain 100 000 ja punatukkaisilla vielä vähemmän.

Sen sijaan  hampaitteni määrä ja hyvinvointi näyttivät olevan keskusteluissa sitäkin tärkeämpää. Lopuksi naiset vertailivat omia ja toisten kalustoja keskenään. Pärjäsin vertailussa hyvin hammassiltani ansiosta 😁.

Olen mielestäni melkoisen eläinrakas, jonka johdosta olen monestikin pohtinut lihansyöntiäni. Ja ihaillut lehmiä, hevosia ja Päivistä hänen ollessa nykyisin kai täydellisesti kasvissyöjä, joka ei taida laittaa suuhunsa mitään eläinperästä. Tosin kalasta en ole aivan varma.

Minulla kyseinen homma ei ole hanskassa, vaikka se onkin ollut takaraivossa tavoitteeni jo jonkun vuoden. Tällä eläinrakkaudella on joskus peräti ahdistavaa ajatella eläinten menettävän henkensä siksi, että saan syödä ne tai osan niistä.

Olen reippaan kuukauden ja varsinkin viimeisen viikon syönyt hyvinkin kasvispitoista thairuokaa. Se on tuonut ajatuksen kasvissyönnistä pääni takaosasta aivojeni etulohkoon. Nyt tiedän, että minäkin pystyisin siihen. Tosin tällä kylällä ja hetkellä on helppoa ajatella niin, sillä ruokapaikoissani ei paljon pihvejä eikä hampurilaisia näy. Pitää syödä kasviksia tai laihtua koko ajan ja lopuksi kai kuolla nälkään.

Mutta, kun olen luonteeltani kaikki tai ei mitään ja yhtä mustavalkoinen kuin osaomistuskoirani Niilo, voisi se viedä minut vain ojasta allikkoon. Sillä en oikeastaan ole eläinsuojelija, vaan kaiken elämän suojelija.

Aikoinaan keväällä katkoin Soiniityntien sillanpielestä pajunoksia, jotka olivat hieman roska-astian kannen tiellä. Oksat heitin ojanpientareelle. Mutta ne eivät suostuneetkaan kuolemaan noin vaan, vaan puskivat kevään edetessä oksistaan viimeisinä henkäyksinään kauniita, valkoisia pajunkissoja. Surin sitä ja itsekkyyttäni, että pitikö minun mennä nekin katkomaan. Viime keväänä en enää niitä taittanutkaan, vaan puhuin pajunkissoille, että teille on tilaa täälläkin, nykyisin Jokilaakson luonnonsuojelualueella.

Luulen, etten enää kyllästy yksinkertaiseen elämään

Tälläkin kylällä tai kaupungin laidalla on kovaääniset, jotka kukon lopetettua aamun elämöintinsä suoltavat tietoa kansalle. Ehkä oikea nimi voisi olla julkiset kuulutukset. Kun sitä kyselin, sanoivat niitä kuoleman ja muiksi uutisiksi. Ehkä niissä kerrotaankin esimerkiksi keitä on kylällä kuollut.

Tämän hetkisellä kotitielläni tai -kadulla ja pihassa on monenlaisia ihmisten seurassa viihtyviä eläimiä. Osa on hyöty- ja osa enemmän huvieläimiä. Ehkä niistäkin kissat pitävät jyrsijöitä ja koirat kutsumattomia ihmisvieraita loitolla.

Karja on enemmän narun päässä kuin koirat. Kun Suomi on yksi koirien kiinnipitämisen luvatuista maista, olisi moinen käytäntö täällä perin outo. Koirilla onkin yhä sama meno kuin kaukaisessa kotimaassani aikoinaan kylän koirilla.

On huvittavaa katsella, kun päivän mittaan kanat kukkoineen käyvät useamman kerran tarkistamassa ulkokeittiön sekä astioiden ja vaatteiden pesupaikan lattian roskakoreineen, josko olisi suupaloja heillekin. Sen sijaan, kun naapurin tulevalle koiravahdille eivät ostamani herkkupalat maistu, kelpaavat ne osin häntänsä menettäneelle kissalle.

Aamulla katselin Tatan puuhastelua keittokatoksessa ja yritin istuttaa paikalle suomalaisnaista tai thaimiestä. Istuivat kuvaan yhtä huonosti kuin väärä sana kuvaristikkoon. Kun olin lapsi, sen ajan mummoni tai äitini pystyin helpostikin näkemään Morakotin keittiössä.

Syntymäkotini keittiössä oli puuhella, ruoka- ja astiakaapit, ämpärillinen kaivovettä sekä alakaapissa likasanko ja roskapussi. Lattiassa oli luukku, jonka takaa löytyivät portaat peruna- ja vihanneskellariin. Ulkona maahan upotettu, kannellinen kaivonrengas toimi kesäisin jääkaappina. Kun satoi reippaasti, sinne virtasi vettä ja sen mukana joskus sammakoitakin. Joka äidin mukaan oli vain merkki siitä, että vesi on puhdasta. Talvisin ei jääkaappia tarvittu, sillä lattianrajassa säilytetty maito saattoi olla aamulla jäässä. 

Seves Seasista Jomtienilla asuessani 7-Eleven ei ole kaukana. Vielä lähempänä on kauppa täälläkin. Sen valikoima on vallan toisenlainen. En ollut ehtinyt kuvittelemaankaan miksi siellä asioisin, kun minut talutettiin sinne eilen iltapäivällä kädestä pitäen. Ja istutettiin ehkä ikäisteni ja vähän nuorempienkin naisten keskelle.

Jouduin kummasteltavaksi, mutta myös tentattavaksi aikomuksistani yhden heistä, Morakotin suhteen. Luulen tulleeni hyväksytyksi, kun tentin lopuksi lahjoin jokaisen kaupasta ostamillani minibanaaneilla. 

Olen uniikki, kuten me kaikki

Onko kahta täysin samanlaista lumihiutaletta, riippunee määritelmästä. Samanlaisissa oloissa syntyneet yksittäiset kiteet, esimerkiksi pienet jääneulaset, ovat varsin samannäköisiä. Mutta silloin kun useat lumikiteet muodostavat yhden lumihiutaleen, rakenteessa on niin monta vaihtoehtoa, että pidetään erittäin epätodennäköisenä, että niitä syntyisi kaksi aivan samanlaista.

En osaa edes arvioida kuinka monta lumihiutaletta vuodessa maailmaan syntyy, mutta sen tiedän, että ihmisiä silloin, kun minua ei enää ole, on 10 miljardia. Senkin uskallan väittää tietäväni, että jokainen on erilainen ja uniikki lumihiutaleiden lailla.

Etsimme kuitenkin myös samankaltaisuutta. Sanotaan, että kun nainen tulee raskaaaksi, hän havainnoi sen jälkeen ympäristöstään paljon helpommin ja enemmän raskaana olevia naisia. Se pitänee paikkansa ja uskon, että oman lättänenäni vuoksi havaitsen lättänenäisiä ihmisiä keskivertoa enemmän. 

Autoistakin yhdenvertaisuuden etsinnän löydän. Itselläni on ollut osa-avoauto Smart uudesta pitäen yli kymmenen vuotta. Se on varustukseltaan ja väritykseltään yhdistelmä, jota ei tehtaan liukuhihnalta Ranskan ja Saksan rajalta saa ilman erityistä tilausta. Toista samanlaista ei ole silmiini sattunut, vaikka Smartit poiminkin liikenteestä tarkemmin kuin muut autot.

Eilen, kun tulimme kylältä ja kuljin pitkin tietä "kotipihaan" morjenstellen sinne tänne, ajattelin kulmilla olevan aika tavalla iäkästä väkeä. Iltasella sitä vielä pohdin ja muistin olevani 72-vuotias. Yön aikana tein henkisen nuorennusleikkauksen ja aamupurtavalle mennessämme huomasin raitille ilmestyneen yhtä lailla myös nuorta väkeä 🤣. Tehneekö tässäkin asiassa seura kaltaisekseen? 

Thaiarkea

Morakot sanoi, että kun menemme Phatthalungin maaseudulle, ihmiset ovat erilaisia. Eivät tervehdi niin helposti, eivätkä varsinkaan puhu. Siihen hän pyysi ymmärrystä, jota tottakai lupasin, vaikken aivan uskonutkaan.

Tätä maisemaa katselen aamukaffella pihassa istuen

Vaan ajattelin ihmisten olevan kuin minä alussa kielitaidottomana. Kun ulkomailla pystytin esimerkiksi telttaa leirintäalueella ja kielitaidollinen matka- sekä elinkumppani oli kadonnut jonnekin, kyräilin sinne tänne, ettei kukaan vaan tule kysymään mitään, kosks en sitä ymmärrä enkä osaa vastata.

Kerran Skotlannissa viereisen, englannin kilvissä olleen matkailuauton isäntä koputti asunto-osansa ikkunaan näyttäen kolmen vartin whiskypulloa ja vinkkasi sisään. Pudistin kohteliaasti päätäni, mutta ajattelin, että sitä mukaa kuin pullo olisi tyhjentynyt, olisi kielitaitoni parantunut 😂.

Eilen istuimme aamapalalle paikalliseen risubaariin ja tovin oli kuten Tata eli Morakot oli sanonut. Pian jää suli ja puhua pälpätin yhden jos toisenkin kanssa, kuten hekin. Eikä kukaan ymmärtänyt mitään. Mutta henki oli hyvä ja ymmärsimme toisiamme vähintään yhtä paljon kuin naapurin kililapsi minua.

Nyt olen selvästi kylän kummajainen, jonka kanssa moni haluaa valokuvaan. Sen verran avustuksella ymmärsin, että jossain asuisi tai olisi ollut yksi venäläinen thaikumppaninsa kanssa. 

Kun eilen menin tekemään osoitteenmuutosta poliisilaitokselle, oli ympärilläni monta kurttuotsaista ottamassa selvää mitä halusin. Viimein allekirjoitin puolen tusinaa paperia, joista yhden sain mukaani. Sen oletan olevan ilmoitus kortteerin vaihdosta.

Aamulla kukko herätti kymmenen yli kolme. Tovin kiekuttuaan se lopetti ehkä ajatellen, että nyt ovat kaikki hereillä. Mutta varmuuden vuoksi, jos osa ihmisistä nukahti uudelleen, vartin päästä se aloitti taas elämöintinsä.

Täällä olisi suomalaiselle eläinten tasa-arvovaltuutetullekin töitä, sillä thaikielessä ei taida olla kukkoja lainkaan, vaan kaikki ovat kanoja. Ehkä hommaan jostakin niillekin jotain herkkuja, kun näyttävät tulevan pihaan aamuisin juodessani kahvia. Makupaloja tietysti voisin hankkia vaikka tiellä makaaville lehmille sekä monille muille eläimille.

Elämä on kyllä monien kohdalla melkoisen loivaliikkeistä maaseudulla, jonka olen tiennyt toki aiemminkin. Mutta jos ei ole töitä, ei ole töitä. Ehkä ei aina halujakaan raatamiseen. En ole varmuudella kärryillä kuinka valtio tulee ihmisiä, joilla ei yksinkertaisesti ole rahaa edes ruokaan. Tällä reissulla kuulin esimerkiksi ensimmäisen kerran "köyhien kortista". Tai niin Google sen suomensi.

Mutta lottoarpakauppiaita kiertää monessa paikassa, joten rikastumisen tai ainakin vaurastumisen toive elää joka puolella. Jomtienilla asuessani muistan naisen, joka arvan ostettuaan ajoi skootterilla temppelille. Oletan, että pyytämään Buddhalta hyvää arpaonnea.

Pattayan Jomtienilta Phatthalungiin

Eilen puolittain lupasin kertoa kuinka kuljin otsikon matkan, kauanko se kesti ja mitä lysti maksoi. Pidän lupaukseni. Jomtienilta on toki monta tapaa matkustaa Siaminlahden toiselle puolelle. Sinne missä on Phuket ja Hua Hin. Tämänkertainen tapani matkustaa sopii myös Hua Hiniin menijöille, sillä juna kulki sen kautta.

Mutta aloitetaan alusta. Lähdimme Thaikodista Chaiyaphruekilta aamulla kahdeksalta Bolt-järjestelmän kautta tilatulla taksilla. Sen tulo kesti 2 minuuttia. Muutaman kilometrin matka ranta- ja Immigrationkadun risteykseen maksoi 65 bahtia.

Siitä lähtevät minibussit Bangkokiin ehkä noin tunnin välein. Aiemmin ajettiin suoraan Viktoria Monumentille, mutta ainakin nyt vaihdettiin 21-paikkaiseen bussiin Pattaya Klangilla. Hinta per henkilö oli 180 bahtia. Eikä menty enää entiseen paikkaan, vaan Mo Shit asemalle. Kaikkiaan bussimatka kesti liki 3, 5 tuntia.

Bangkokissa oli suuri kiusaus mennä taksilla Bang Suen asemalle. Emme langenneet, vaan siirryimme vieressä olevalle metroasemalle ja menimme maanalaisella muutaman pysäkinvälin. Maksoi 10 bahtia hengeltä.

Sieltä siirryimme junalippujen ostoon, johon tarvitsin passin. 2. luokan makuuvaunussa se maksoi minulta 1075 ja Morakotilta 975 bahtia. Liekö ollut satanen ikä- tai farangilisää. 1. ja 2. luokan makuupaikossa noin 700 bahtin lisäksi erona oli, että toisessa samanlaiset vuoteet on erotettu seinillä ja toisessa kangasverhoilla.

Kun odotimme reippaan parituntisen asemalla junaa, silmämääräisellä tukkimiehen kirjanpidolla havaitsin kolme ulkomaalaiselta näyttävää turistia. Phatthalungissa turistit ovat vielä paljon harvinaisempaa herkkua, jos sitä herkuksi voi edes sanoa. 

Reippaan puolen vuorokauden matkalla nukuin ja valvoin yläpetissä kuunnellen kiskojen kolinaa ja vastaantulevien junien ohituksia. Raiteetkaan eivät olleet liki tuhannella kilometrillä tasalaatuisia. Lisäksi vuode katonrajassa keikutti enemmän. Paljon oli henkilökuntaa vastaamassa matkailijoiden tarpeisiin vuoteiden sijauksista ruokatarjoiluun. Moninaisesta vaunupalvelijoiden joukosta koko ajan joku lakaisi tai luuttusi käytävää ja keräsi matkustajien roskia sekä huolehti muustakin siisteydestä. Turvallisuudesta vastasivat aseelliset vartijat. Oikein mukava junamatka. 

Phatthalungin asemalle saavuttuamme oli edessä vielä yksi osuus. Siihen otimme yksityisen lavataksin, joka kuljetti meidän 150 bahtilla Morakotin pieneen taloon. 23 tunnin matka oli takana ja kaikki toimi loistavasti.

16. Sydäninfarktin vuosipäivä

Joka vuosi 16. vuoden ajan olen juhlistanut päivääni, jolloin hengenlähtö oli lähellä. Kirjoittanutkin olen siitä monesti. Se pysäytti minut monella tavalla, sillä en halunnut lähteä vaan halusin kokea eläkepäivät. Niitä kutsun nykyisin elämäni leppoistamisjaksoksi. 

Työnarkomaani kun olin, se tarkoitti, että oli kyettävä hyppäämään pois hektisestä työelämästäni. Ehkä henkisesti vaikeinta kuitenkin oli ensimmäiset viisi vuotta, jolloin olin osa-aikaeläkkeellä. Kuusi viikkoa töissä ja kuusi viikkoa pois töistä. Sitä jatkui viisi vuotta. Sen ajan olin täysin tarpeeton, sillä sain tehdä mitä halusin juuri niin kauan kuin uusi johto ei nähnyt siinä mitään järkeä. Mutta kun näki, kokoontui jossain joku "ydintiimi", joka vei monta hyvää aihiota "osaavampiin" käsiin saamatta niitä koskaan valmiiksi 🤫. 

Ensimmäisen tai toisen vuosipäivistä vietin Kolumbiassa katulasten kanssa Bokotassa ja viidakon reunalla vuoristossa, Sasaiman kylässä. Viiden viikon ajan söin banaaneja aamupalaksi, päivälliseksi ja illalliseksi. Banaanikeittoa, banaanisalaattia, banaanikakkua, banaania paistettuna ja banaania keitettynä. Banaanit ja mielikuvitus tuntuivat olevan ehtymätöntä keittiössä.

Kuinka kaipasinkaan vuosipäivän ateriaksi HK:n Sinistä, ruisleipää ja Turun sinappia. Itse asiassa kaipaan niitä nytkin, sydäninfarktini 16. vuosipäivänä. Sitä vietän 22 tuntia kestävällä matkalla, juuri tällä hetkellä junassa Siaminlahden toiselle puolelle.

Mutta olen minä vuosipäivää aiemminkin Thaimaassa juhlinut. Lihapatojen äärelläkin, kun hammasharjat olivat vielä vierekkäisissä Muumimukeisssa Päiviksen kanssa. Ruokakuppi tosin ei silloinkaan ollut yhteinen, sillä elämäni tärkein ihminen oli ja on yhä entistä tiukempi kasvissyöjä. Karjalanpaistia silti tarjosimme kaikille halukkailla Jomtienin Ravintola Helmessä. Toki kasvisvaihtoehtokin oli tarjolla. 

Nyt matkaan yöjunan makuupaikalla kohti Phatthalungia, jossa olemme ehkä 6-7 maissa aamulla. Voi olla, että kirjoitan huomenna hintoineen kuinka matka sujui rapakon toiselle puolelle. Paljon Hua Hinia ja Phuketia etelämmäksi. Itse asiassa lähelle rauhattomia maakuntia, jonne ulkoministeriömme ei suosittele matkustamista.

The Temple of the king

Joskus eteen sattuu musiikkivideo tai -kappele, joka kolahtaa vaikken ymmärtäisi sanojakaan. Näin kävi tämän linkin takana olevan biisin kanssa. Jotain ymmärsin, mutten ydintä. Niinpä eilen pyysin ystävääni "missä lieneekään" käännöstöihin. Joten iltasella tupsahti sähköiseen postilaatikkooni suomennos saatesanojen kera: "Vieläkin tuntuu tökeröltä tuo käännös, mutta en saa sitä istumaan fiksumminkaan. Saat käyttää, mutta pysyn mieluusti nimettömänä mahdollisten epäkohtien vuoksi😂😂❤️".

Luin ja kuuntelin samalla tunteella alkuperäistä ja nyt aukesi ydin ainakin yhdellä tavalla. Koska ystäväni "siellä jossakin" tahtoo pysyä salassa muilta, änkesin käännökseen pilkun tai pisteen sinne tänne ja muutin jonkun sanankin, jotta teksti olisi itselleni istuvampi lukea ja elää mukana. Korjausehdotukset olisivat mieluisia, joten olkaapa hyvät:

"Eräänä päivänä ketun vuonna tuli aika, joka jäi muistoihin. Kun nousevan auringon vahva nuori mies kuuli suuren mustan kellon soivan. 

Eräänä päivänä ketun vuonna, kun kello alkoi soida, se tarkoitti, että oli tullut aika yhden mennä Kuninkaan temppeliin. 

Siellä hän seisoo keskellä ympyrää etsien, hapuillen. Vain yhdellä kosketuksella vapisevalla kädellä ja vastaus kyllä ​​löytyy. 

Päivänvalo odottaa, kun vanha mies laulaa; Taivas auta minua. Ja sitten kuin tuhannen siiven sykähdyksin se loistaa yhdelle. Ja päivä oli juuri alkanut. 

Eräänä päivänä ketun vuonna tuli aika, joka jäi muistoihin. Kun nousevan auringon vahva nuori mies, kuuli suuren mustan kellon soivan. 

Eräänä päivänä ketun vuonna, kun kello alkoi soida, se tarkoitti, että aika oli tullut yhden mennä Kuninkaan temppeliin. 

Siellä ihmisten keskellä hän seisoo, näkee, tuntee. Vain vahvan oikean käden heilahdus ja hän on poistunut Kuninkaan temppeliin. 

Kaukana ympyrästä maailman laidalla hän toivoo, ihmettelee. Muistellen kuulemiaan tarinoita, mitä hän tulee näkemään. 

Siellä se on, keskellä ympyrää. Taivas auta minua. Sitten kaikki näkivät hänen silmiensä loisteesta, vastaus oli löytynyt. 

Takaisin ympyrässä olevien ihmisten luokse ja hän seisoo, antaa, tuntee. Vain yhdellä kosketuksella, vahvan oikean käden he saavat tietonsa. Temppelistä ja kuninkaasta."

Aloitan taas alusta

"Keräsin kimpsuni ja kampsuni ja lähdin." Näin olen tehnyt muutamasti ajatellen joka kerta, että tämä on viimeinen etappi ja tässä vietän loppuelämäni. Niin ei ole käynyt, sillä vain harva asia on mennyt kuten olen suunnitellut. Tärkeäksi onkin tullut esittää itselleen kysymys: "Milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta?"

Kimpsuiksi ja kampsuiksi sanotaan tavaroita ja muuta irtaimistoa, jotka kuljetamme mukanamme. Vaikka olen useasti jättänyt jälkeeni kaiken, on mukana kulkevaakin kertynyt. Koti-irtaimiston lisäksi liioittelematta enemmän kuin rekka-autollinen.

Silloin tällöin avaankin Muistojen merikonttien ovet, astun sisään enkä pääse sieltä hevin pois. Täysin tarpeeton tavara vangitsee minut. Menneisyys vie mukanaan. Hyräilen Tapsa Rautavaaran kappaletta Isoisän olkihatusta ja annan kaiken aiemmin koetun kuljettaa itseni uudelleen sellaiseenkin, mistä en ole puhunut kenellekään koskaan.

Nyt 72-vuotiaana aloitan taas alusta. Paljon kokeneempana, mutten yhtään viisaampana. Tuntuukin siltä, että mitä kauemmin elän, sitä tietämättömämmäksi tulen. Kokemus on kuitenkin auttanut karsimaan jotakin sellaista, jota en tahdo enää taipaleelleni kumppaniksi. Kuten tupakkaa, alkoholia tai muita aineita, jotka sumentavat aidon todellisuuden. Joka on täynnä uusia valintoja, joista en etukäteen tiedä osoittautuvatko ne oikeiksi vai vääriksi. 

Ehkä olen silti kehittynyt väärien valintojen asiantuntijana. Kyky ja rohkeus karsia elämästä vääriä polkuja on mahdollistanut elämän koelentämisen. Se on yhä hienoa menoa, jota kannattelee yhtä lailla epäonnistumiset kuin onnistumisetkin.

Viime yönä yksin valvoessani ajattelin jälleen kerran, että jokainen kolikko joka minulla on kuollessani, on itse tekemäni laskuvirhe. Eräällä lailla olen onnistunut varsin hyvin pysymään tässä viisaudessa. Olisikin kohtuullisen huono tavoite kuolla rikkaana. Olen yhä vähemmän sidoksissa rahaan, jota minulla on päivä päivältä vähemmän. Silti sitä on riittänyt varastettavaksi ja vähän muidenkin taskuun, jotka ovat onnistuneet saamaan sitä vääryydellä itselleen ja asiamiehilleen.

Eikä minusta kirjaimellisesti koskaan täysin tyhjätaskua tulekaan, sillä eläkettä maksetaan viimeiseen hengenvetoon. Luulen nauttineeni siitä jo niin kauan, että Ilmarinen ei enää maksa sinne maksamiani rahoja takaisin, vaan olen siirtynyt uudelleen yhteiskunnan elätiksi 👍.

Tänä päivänä olen hyvin innoissani, alakulo on tipotiessään ja rakennan taas elämääni leppoistamispäivieni ratoksi vanhoista ja uusista palasista. Siinä on hyvä muistaa, että todellinen muutos lähtee kaiken, siis kaiken kyseenalaistamisesta ja on hyvä aloittaa se itsestään.

Kaikella on aikansa

Monelle on tuttu sanonta "parempi myöhään kuin ei milloinkaan". Elämä on opettanut senkin, että joskus on parempi, ettei milloinkaan kuin myöhään. Nyt olen ollut Thaimaassa pian kuukauden. Vaikka takana on useita reissuja, vasta nyt olen viettänyt aikaa enemmän paikallisten keskuudessa. Olen opetellut tapoja "parempi myöhään" ja söin tänään ensimmäisen kerran Romphoon torilla istuen pienellä muovijakkaralla. Vaikka erotunkin paikallisista kuin yö päivästä jo kirjavien, usein naisten vaatteitteni vuoksi 🤫.

Lähes joka aamu olemmekin käyneet asioimassa vähintään katukeittiöissä. Tämän on saanut aikaan Morakot, jonka seurassa olen viihtynyt hyvin. Vaikka viihtymiseeni mahtuu mieleni pahoittamisen yrittäjä, jolle vieraskin ihminen voi olla "se nainen".

Mieleen palasikin ensimmäisen vaimoni ystävät ja sukulaiset, jotka selkäni takana puhuivat, että mitä se Liisa sellaisen juopon aikoo ottaa? Juo vain rahat. Ja vastaavasti minun tuttuni ihmettelivät, että mitä se sellaisen ramman, polion sairastaneen naisen ottaa? Olisihan Jorma terveenkin saanut. Se sai aikaan meissä, tulevassa avioparissa, että häissämme olivat läsnä vain vihkipappi sekä todistajina kanttori ja valokuvaaja. Oli mahdotonta poimia ainostaan ne, jotka olisivat tulleet häihimme aidosti iloitsemaan yhteisen elämämme virallistamista. Silloin pidin pääni ja niin pidän nytkin, vaikka usein on takkiin tullutkin. 

Avioliittoni Liisan kanssa oli erinomainen koulu opetella huomaamaan ja hyväksymään erilaisuutta. Tapasin hänet Mäntsälässä transaktioanalyyttisen ryhmätyön peruskurssilla, jonka minulle maksoi ystäväni Kaj Mannerheimo saatesanoilla, että saat ainakin viikon syödä ja nukkua jossakin.

Siellä oli toinenkin pyörätuolin käyttäjä. Syytä siihen kysyin Liisalta, joka sanoi, että sehän selviää, kun menet kysymään. Sellainen hän oli. Minähän menin ja meistä tuli Eilan tai Eijan kanssa pitkäksi toviksi kelpo ystäviä. Ehkä Liisan ansiosta havaitsin tänä aamunakin eri puolilla toria puolen tusinaa näkövammaista hankkimassa rahaa leipään muun muassa erilaisin musiikkesityksin. 

Jokilaakson yksinäiset vuodet ovat padonneet sisääni toisten ihmisten kaipuuta ja olenkin nyt viihtynyt muiden seurassa loistavasti. Pysähtynyt milloin minnekin vaihtamaan vajavaisen sanavarastoni sisältöä paikallistenkin kanssa, joilla on yhtä pieni muun kielinen valikoima. Joka tapauksessa meneminen paikallisten keskuuteen on avannut kokonaan uuden lehden Thaimaasta.

Muistan arkuuteni ylipäätään ulkomaalaisten kanssa, koska kielitaitoni on hyvin puutteellinen. Joku opettelee vaivaan paikallista kieltä. Sen vaikeudesta sain maistiaisia, kun pyysin ystävääni Jorma Kuitusta tulkkausavuksi mennessäni Mae Phimiin isännöintitoimistoon. Työntekijä yritti kohteliaasti otsa kurtussa saada selvää mitä kaimani pyynnöstäni thaiksi selitti. Viimein virkailija kysyi englanniksi, että voisitko puhua englantia 🤣. 

Ilojen ja pettymysten vuosipäivä

Eräät haluavat pyyhkäistä eletystä elämästään romukoppaan tai unholaan peräti vuosikymmeniä. Avioliitto esimerkiksi saattaa olla kärsimystaival, jota joku ei haluaisi olleen olemassakaan eikä välittäisi muistaa siitä mitään.

Itse en kuulu tähän heimoon, vaan kaiken minkä muistan, kannan mukanani. Sitä joku ihmettelee, kun puoli julkisesti muistelen rakkauksiani, joista osan olen ymmärtänyt vasta ne menetettyäni. Näin on käynyt kahden avioliittoni kanssa. Vaikka järjellä ymmärrän, että ainut vaihtoehto selvitä edes jollain lailla ilman jatkuvaa erimielisyyttä, oli erota.

21.10.2007 oli kuitenkin yksi elämäni onnellisimmista vuorokausista, sillä Tuusulan Mutterimajalla Päivis sanoi minulle ja minä hänelle: "Tahdon." Silloin olin aivan varma, että se on ikuista. Näin ajattelin monesti myöhemminkin, kun katselin Sininauhasäätiön henkilökunnalta saamaamme häälahjaa. Tandem-polkupyörää, jolla ajoimme yhdessä vain kerran, ehkä 20 metriä 🤣. 

Tänään on avioliittomme vuosipäivä. Yhdessäolosta ja -elosta on matkassa kannettavana roppakaupalla muistoja. Paljon onnen hetkiä, koettuja iloja, mutta myös riitoja ja pettymyksiä. Hallitseva fiilis on alakulo, kun en pystynyt parempaan. Avioero Päiviksestä on elämäni suurin epäonnistuminen.

Mutta milloinkaan en ole jäänyt tuleen makaamaan, vaikka joskus on tuntunut, etten muualla makaakaan. 

Liittomme loppuaika ja ero antoi minulle esimakua kaikkien aikojen yksinäisyydestä. Sitä torjuakseni suuntasin Filippiineille, sillä kävin laboratoriotesteissä, jotka osoittivat, että voisin tulla vielä isäksi. Löysin Filippiineiltä Melanien, joka lyhyen kaavan kertomisella oli valmis tekemään määrätyin ehdoin kanssani lapsen. Siispä sinne. Kun lähdin sieltä kuukauden oltuani, tuli Melanielta jonkun viikon kuluttua viesti, että hän on raskaana. Olin onneni kukkoloilla, jonka jaoin myös blogeissani.

Ajattelin, että viimeinkin auringon on tullut aika paistaa risukasaani. Pieni poika, joka sai nimen Jorma Goza Soini, syntyi samana päivämääränä, kun minut aikoinaan vihittiin. Naureskelin Luojani outoa huumorintajua. Sydän syrjälläni pelkäsin, että varjot tulevat peittämään risukasani uudelleen. Sillä ensimmäisessä ultraäänitutkimuksessa lapsen arvioitu alkuhetki ei aivan stemmannut, vaikka mahtuikin virhemarginaalin sisään.

Dna-tutkimus romahdutti lopulta maailmani. Putosin hyvin syviin mielen syövereihin. Ajattelin, etten koskaan kykene nousemaan sieltä. Loppuelämän tarkoitukseni, "Little" Jorma ei unohdu milloinkaan, mutta katosi ikuisen sumuverhon taakse. Ymmärsin, etten koskaan tule elämään pienen pojan kanssa, joka sai nimeni ja jonka isä haaveilin olevani 10 kuukauden ajan.

21.10. onkin minulle ikuisiksi iloiksi uskomieni, isojen asioiden lisäksi syvien pettymysten päivä. Jos olisin Jokilaaksossa, nostaisin päiväksi Suomen minilippuni ylös salkoon ja laskisin yöksi puolitankoon. 

Täytyy korjata antamani virheellinen tieto

Olen kirjoittanut pian kuukauden kai joka päivä sivuten Thaimaata. Siihen on mahtunut tietoja, oletuksia ja luuloja sekä paljon tyhjänpäivästä puuta heinää omaksi, mutta toivon mukaan jonkun muunkin iloksi tai ainakin päivän täytteeksi.

Yksi väärä oletus oli, kun kerroin, että Jomtienin rantakadulta säännöllisesti Bangkokiin kulkevat pikkubussit ovat tauolla tai lopettaneet tyystin. Kyllä ne kulkevat entiseen tapaan noin tunnin välein, mutta pysäköinti tai pysäkki on siirtynyt kadun rannan puolelle. Lipunmyynti on kuitenkin entisellä paikallaan. Eilen kävin sen varmistamassa samalla, kun kysyin saisiko lipun ostaa lähdön varmistamiseksi esimerkiksi päivää aiemmin. Kaikkea muuta kuin asiakaspalvelijan oloinen miehenköriläs sanoi, ettei voi. Ja lisäksi, että voi tulla puoli tuntia aiemmin.

Eihän sillä juuri muuten mitään väliä ole, sillä aikaahan minulla on. Mutta Bangkokin Mo Chit asemalta, jonne oletan pikkubussin nykyisin menevän Viktoria monumentin sijaan, on vielä kuljettava tavalla tai toisella 7 kilometrin matka Bang Suen rautatieasemalle. Nimittäin, jos mielii Phatthalungin nopeaan yöjunaan, johon on mahdollisuus ostaa makuupaikat.

Tai nopea ja nopea, sillä reippaan 15 tunnin siivu olisi autolla muutaman tunnin nopeampi. Nyt aion kuitenkin testata Thaimaan nopeammat ja oletettavasti laadukkaammatkin junat. Paikallisjunasta minulla on yksi elämänmakuinen ja eläimenhajuinen kokemus, kun menin sillä ihmisten, kanojen, ankkojen ja pikku possujen kanssa Hua Hinistä Bangkokiin.

Mitä Phatthalungissa teen, siitä minulla ei ole mitään käsitystä. Tiedän vain, että seutu ei ole turistien kansoittama eikä ole merta. Sopivan matkan päässä tosin on Koh Samuin saari, joten kukapa tietää. En tiedä sitäkään olenko päivän, kuukauden, kolme tai viisi tai jotain muuta.

Eloni yksinäisyys on ollut nyt muutaman viikon jossain muualla enkä sitä hevin toivota tervetulleeksi. Sen sijaan ilman Googlen kääntäjää, en kovin paljoa pystyisi Morakotin kanssa keskustelemaan. Olenkin varsin hyvilläni, että olen ylipäätään keikkunut kohtuullisella tavalla älylaite- ja nettimaailmassa mukana. 

Kun viime blogissa lainasin Nykäsen Matilta "fifty/sixty, nyt lainaan samalta mieheltä "elämä on laiffii". Sen totesimme silloin tällöin yhdessä Matin eläessäkin Leponiemen vaatimattomaakin vaatimattomamman saunan lauteilla. 

Lemminkäisen lippu löytyi

Toissapäivänä kirjoitin kadottaneeni Lemminkäisen lipun. Eilen sen löysin, kun menin rantapaikan pitäjältä kysymään. Viehättävä nainen, jolla oli suomenkielikin paremmin hallussa kuin monella Helsingin taksirengillä. Hän näytti rullalle tangon ympäri kierrettyja lippuja nojallaan palmupuuta vasten ja sanoi "ei vielä, liian vähän suomalaisia".

Mutta oli meitä sentään kolme ikäistäni, aito stadilainen, entinen taksiautoilija Kivikylästä ja yhtä entinen hitsari Vaasan ja Laihian väliltä. Molemmat olivat myös lähdössä kesken kautta Suomeen silmien vuoksi. Toinen omien ja toinen vaimon.

Hetken asiaa ajattelin, sillä kerran soitti aamuradion marmatustunnille alan mies sanoen näkönsä menneen niin huonoksi, ettei meinaa selvää päivää nähdä 🤣🤣. Se vaiva ei juomalla eikä silmäleikkauksella parane. Pikku paussin voi saada, jos leikkauttaa silmien sijaan antabuskapselin mahanahan alle. Näkisi edes pikku pätkän selvinpäin maailmaa väreissä.

Näillä tiedoilla asustan tällä erää viimeistä viikkoa Seven Seasin thai- ja talvikodissamme, sillä edessä on vahdin vaihto. On Päiviksen vuoro tulla. Mukava on kuitenkin asua muistojen keskellä yhteisessä kaukomaan kodissamme, jossa on jaettu paljon muutakin puoliksi kuin elämää. Kun eilen kurkkasin vaatekaappiin, olivat hyllyt ja hengaritkin fifty/sixty molemmille. Henkari tai hengari on muuten vain väärennös ruotsinkielestä. Oikein olisi sanoa vaateripustin.

Itse olen edelleen menossa autolla ja junalla Siaminlahden kiertäen noin 1000 kilometrin matkan Phatthalungiin. Siellä ei kerrotun mukaan farangeja juuri näy. Ja jos näkyy, heille ei paljon puhuta eikä tarvehditä. Miten puhuttaisiinkaan, jos ei ole yhteistä kieltä. 

Vaikka Jomtien Pattaya Beach Facebook-ryhmä nimensä mukaisesti painottuu aasinsiltojakin pitkin seudun asioihin, muustakin kirjoitan, vaikka se(kään) ei ole kaikkien mieleen. Kerran joku ihmetteli taustakuvaakin, joka ei ollut rannalta. Ehkä hän ajatteli, että ryhmän nimen vuoksi olisi pitänyt olla. Mutta niin se on joskus muissakin ryhmissä, että mikään ei sovi kaikille. Kerran jaoin kirjoituksen, joka kertoi puoliksi Filippiineiltä. Siihen joku kaipasi saatesanoja, kun kyseisen maan osuus alkoi vasta puolesta välistä.

Jos keksin kirjoitettavaa lahden toiselta puolen, jaan niitä myös mainitussa Pattayan seutuun painottuvassa ryhmässä. Eikä siihen tarvita edes aasinsiltoja, sillä sama maa, sama kieli, sama valuutta, samat ihmiset ja rannoilla sama vesi. 

Vartaloa kiertävä kutina

Monelle lääkäri on jumalasta seuraava ja vielä useammalle ensin tulee lääkäri ja sitten jumala, jos lainkaan. Vaikka melkein kaikki ihmiset uskovat olevan jossain jotain ihmistä suurempaa ja vain harva pitää itseään maailman napana tai edes älyn jättiläisenä.

Moni sanoo suomalaista miestä sellaiseksi, joka turvautuu lääkärin apuun vasta viime hädässä. Sama pätee vanhan kansan suomalaisnaisiinkin. Samoin taitaa olla monen muunkin kansan kanssa.

Siihen kyllä vaikuttaa moni asia. Joskus jos ei ole pelkoa aivan kuolemasta, ei kunnalliselle lääkärille pääsy ole mitenkään helppoa. Helppoa ei ole aina edes ajan varaaminen. Kun siinä viimein onnistuin, ei jäänyt hyvä maku, vaikka lääkäri varmasti asiansa osasikin. Hän tuli kuin tuulispää, katsoi liehuvan tukkansa takaa okulaarilla tai mikä lienikään ihomuutoksiani, joita osoitin sormella. Todeten lopuksi huonolla suomenkielellä, että hyvälaatuisia kaikki ja meni menojaan. Hyvä maku jäi vain ihomuutosten hyvälaatuisuudesta. Tavoittamattomissa oli kaikki se mitä itse käsitän potilaan kokonaisvaltaisella huomiomisella.

Ylipäätään ynseä kohtelu laittaa minut karttamaan palveluita. Se on myös yksi syy haluttomuuteen mennä valittamaan vaivojaan. Toinen syy on, että moni vaiva katoaa itsestään, kun aikansa empii. Näin on tapahtunut usein ja samantapaisesti kävi nyt Thaimaassa, kun yhtenä yönä heräsin säärien ja nilkkojen kutinaan. Ihmettelin, että mistä ovat moskiitot tai muut minua aterianaan pitävät tulleet. Hyönteismyrkkyäkin sumutin aamulla lähtiessäni koko huushollin täyteen. Ajattelin sen tekevän tehtävänsä yhdessä sähköansan kanssa.

Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kutina siirtyi ennenkokemattomalla tavalla parin, kolmen vuorokauden ajan paikasta toiseen. Aivan erityisen kiusallinen se oli käsissäni kulkiessaan pitkin vartaloani pysähtyen milloin minkäkin ruuniinosani riesaksi.

Tuskaillessani vaivani vuoksi sanoi ystäväni hakevansa lähiapteekista lääkkeitä. Sanoin okei, vaikken uskonut siihen lainkaan. Kaikki apu kuitenkin kelpasi, sillä itsehoitona olin kokeillut vähän kaikkea alue verasta kortisoniin ilman mitään vaikutusta. Kun sain apteekin voiteen ja pillerit, pesin käteni vanhoista hoitoaineista ja laitoin tilalle tuotua tuotetta ja nielaisin pari tablettia. Lähes heti kutina rauhoittui, mutta teki uutta tuloaan ehkä kolmen päivän ajan. Voide auttoi joka kerta, kuten pilleri päivässäkin, kunnes olin syönyt kaikki 10 kappaletta.

Ne eivät olleet lumelääkkeitä ja kyseessä oli joku muu kuin valohoito. Tutkin netinkin läpi olisiko muillakin ollut päivien ja öiden virkistäjänä samaa vaivaa. En löytänyt kuin yhden vartaloa kiertävää kutinaa käsittelevän kysymyksen, mutten vastausta siihenkään. Se onkin syy miksi tästä kirjoitin. 

Mihin on kadonnut Lemminkäisen ranta tai ainakin lippu?

Eilen kirjoitin, että "kotiin mennessä sen sijaan silmiin sattui rannalla Suomenlippu, josta otan enemmän selvää, kun auringon säteet sattuvat kohdalleen ja vietän taas rantapäivän".

En kuitenkaan viettänyt tänään rantapäivää, mutta etsin paikan uudelleen ja pakasta vetäistynnäköisen kuvan lipun. Mutta ei liehunut samassa varressa, eikä vieressä Lemminkäinen. Kun ranta tässä kohdassa oli autio, en lähtenyt selvittämään asiaa sen enenpää. Mielessäni totesin, että jos lippu on pysyvästi pois, nyt olisi tilaa ja tilaisuus Asfalttikalliolle ja muillekin alan firmoille kukkulan tai rantapaikan 🏖️valloitukseen.

Yleisemmin aiheeseen liittyen olen kuullut, että Lemminkäisen lipun olisivat aikoinaan tuoneet Jomtien Beachille asfalttimiehet, jotka viettivät täällä kotimaansa talvisydämen, kun teitä ei voinut asfaltoida. Voi olla, että joku tästä aiemmin jollain palstoilla mainitsikin.

Jomtienin monen kilometrin ranta varsinkin eteläpäästä on levennetty kymmeniä metrejä. Tällä hetkellä näyttää, että aallot, rankkasateet tai tulvavedet eivät onnistu pyyhkäisemään ihmisten tekevää valtavaa urakkaa takaisin veteen ja ranta tosiaan on pysyvästi paljon suurempi. Aika näyttää mitä kaikkea uusille hiekkarannoille tulee, sillä tuskin ne jäävät vain auringonpalvojien iloksi.

Sadekausi näyttää menettäneen otteensa tältä vuodelta osittain, vaikka aamun uutiset kertoivat Phuketinsaaren kaikkien aikojen tulvista. On sitten rankkasateesta Thaimaassa tai Suomessa, on vaikea silmämääräisesti erottaa tai edes uskoa, että taivaalta tuleva veden määrä on kai moninkertainen. Hetkessä voi kaduilla olla vettä puolimetriä ja enemmänkin. 

Ehkä jotain samantapaista on keskipäivän valon määrässä, joka näyttää samalta kuin Suomessakin. Itse olen eron huomannut helpoiten valokuvatessa, sillä Thaimaassa otettuihhin otoksin syntyy sellaista kirkkautta, jota ei Suomessa otettuihin kuviin hevin tallennu. 

Yksi elämäni mukavimmista hankinnoista

Vaikka syyt miksi jouduin pari vuotta sitten luopumaan Harley Davidson moottoripyörästäni Thaimaassa, eivät mukavia olekaan, se mitä siitä seurasi sen sijaan sitä oli ja on. Päivis nimittäin myi minulle puolet uutena hankkimastaan Honda Zoomer X skootteristaan. Siitä tuli meidän yhteinen osaomistuspyörä.

Vaikka Harrikkani olikin vain keskikoinen, tuntui Zoomerimme sen jälkeen niin pieneltä ja ketterältä, että sen voisi melkein laittaa taskuun. Joka tapauksessa se on mukavin kaksipyöräinen, johon olen koskaan näppini laittanut.

Se on osaltaan myös muuttanut aamujeni sisältöä. En ole juuri hankkinut länsiruokaa juustosiivujen, leivän ja jugurtin lisäksi jääkaappiin, vaan päivä on alkanut aamun ruokapaikan etsimisellä. Niitä on ollut nyt helppoa lähteä katselemaan kaksipyöräisellä. Ruokatorit, katukeittiöt ja risubaarit ovat tulleet tutuksi. Välillä syödään paikanpäällä ja välillä roudaan ostokset kotiin. Sama suunta jatkuu päivä- ja iltaruokien kanssa.

Voisinkin sanoa, että aiempien reissujen länsiruokien hinnalla, syö helposti kaksi henkeä Thairuokaa. Alussa vähän arkailin katukeittiöiden ja risubaarienkin kanssa, kun niistä silloin tällöin varoitellaan. Ehkä ilman thaiseuraa välttelisin niitä edelleen. Toinenkin uusi kuvio on aamuun tullut, sillä tutun kahvikuksallisen tai parin lisäksi olen juonut joka aamu keitetystä inkivääristä tehtyä juomaa hunajatilkan kanssa samasta kuksasta. Suomikahvikin on vaihtunut kokonaan murukahviin.

Rannoilla tai muilla minulle tutuilla mestoilla ei vieläkään juuri suomalaisia näy. Jonkun päivän olin rantakatua eestaas ajallessani etsinyt tuttua Lemminkäisen rantaa ja saman firman lippua. Ei vaan sattunut silmiini, sillä olin unohtanut sen tarkan sijainnin. Sinnekään eivät kaikki suomalaiset mahdu. Kerran istuin Jomtien Saunan lauteilla kotikyläni Afalttikallion miehen kanssa, joka sanoi, että niin kauan kuin Tuusulanjoessa vesi virtaa, hän ei Lemminkäisen paikoilla istu 😠. 

Eilen kotiin mennessä sen sijaan silmiin sattui rannalla Suomenlippu, josta otan enemmän selvää, kun auringon säteet sattuvat kohdalleen ja vietän taas rantapäivän. 

Joskus olen oudoissa maailmoissa

Alueet on saatettu São Paolossa eristää sähköaidoin ja erilaisin turvajärjestelmin, koska rikkaat pelkäävät köyhien tekemiä rikoksia. Rikollisuus onkin maailman huippuluokkaa. Eniten tehdään kidnappauksia, ryöstöjä ja murhia. Sen takia monet liikemiehet lentävät helikoptereilla töihin ja kulkevat luodinkestävillä autoilla

En tiedä miksi olin eteleläisen pallonpuoliskon ja Brasilian suurimmassa, 22 miljoonan ihmisen kaupungissa. Siellä viime yönä kuitenkin olin. Poissa olivat kaikki ystäväni ja tutut. Poissa oli uusi, orastava elämänvaihekin. Olin kaikin tavoin yksin, myös rahani olivat kadonneet jonnekin. Sitä yritin hankkia ruokaan sekä matkalippuun siivoamalla vaaleansinisten kaupunkibussien lattioita samanaikaisti, kun ne kuljettivat matkustajia pitkin katuja. Kieltäkin osasin. Selitin luuttu ja harja kädessäni matkustajille ahdinkoani. Monet katsoivat minua alaspäin halveksien pitkin nenänvarttaan.

Jossain vaiheessa huomasin olevani yksin matkustamossa. Kuljettaja ajoi maaseudulle pysähtyen talon pihaan, jonka edessä istui ringissä puolen tusinaa miestä, naista ja lasta. He kysyivät minua osoittaen, että mikä tuo on? Tähän kuljettaja, ettei tiedä, mutta joku jostain "helvatan Hyrylästä" . Siihen haavahduin ja huudahdin, että tiedättekö te Hyrylän? Joku vastasi, että tottakai, niitähän on viisi Suomessa. Silloin heräsin. Vielä nytkin muistan selkeästi kuljettajan kasvot, joita en ollut nähnyt koskaan aiemmin.

Kerran asuin Filippiineillä pellistä ja betonista tehdyssä pienessä, yhden huoneen kodissa, paikallisten keskellä kuukauden ajan neljän lapsen ja heidän äitinsä kanssa. Varsinkin sateella ja muullakin myrskysäällä yöaikaan peltikatto piti aika räminän, jota lisäsi katolla tepastelevat kukot, kanat ja koirat, joskus siatkin. Äiti pelkäsi joka kerta tosissaan, että Aswang tulee ja vie hänen lapsensa.

Aswang on sateenvarjotermi erilaisille muotoa muuttaville pahoille olennoille filippiiniläisessä kansanperinnössä. Niitä ovat muun muassa vampyyrit, haamut, noidat ja sisäelimiä imevät pedot. Aswang on monien myyttien, tarinoiden, taiteiden ja elokuvien aihe, sillä se tunnetaan hyvin kaikkialla Filippiineillä. Espanjalaiset siirtolaiset totesivat, että se oli pelätyin Filippiinien myyttisten olentojen joukossa jopa 1500-luvulla. Mutta pelätty se on yhä monessa pienessä kodissa valtavien slummialueiden keskellä.

Pelko onkin mahtitekijä ihmisten keskuudessa. Taitaapa olla James Bond elokuvakin nimeltään Pelko on aseeni. Äitini pelkäsi ukkosta, ehkä enemmän kuin mitään muuta. Joskus yöllä salamoidessa hän piilotti meitä lapsia vuoteeseen peiton alle, mutta salamat valaisivat sinnekin. Laskimme sekunteja jyrinään tietääksemme, joko ukonilma loittonisi. Luulen, etten juuri olisi ukkosta pelännyt, mutta äidin pelko tarttui.

Mielestäni ainakin jyrinä tuntuu Thaimaassa kovemmalta kuin Suomessa. Ehkä salama myös iskee täällä ihmisten lähelle useammin muuntajiin ja sen sellaisiin. Niin tai näin, se on yksin luonnonilmiöstä ja -voimista, jotka silloin tällöin muistuttavat meitä mitättömyydestämme.

En tiedä kuinka he sen takevät

Vajaa 18 vuotta sitten lensin tsunamin jälkeen ensimmäisen kerran Päiviksen kanssa Thaimaahan. Sen jälkeen oli vuosien tauko, kunnes aloimme käymään vähintään kerran vuodessa. Käyntikerrat eivät enää mahdukaan sormieni eivätkä varpaitteni määrään.

Yksikään reissu ei ole ollut toisen kaltainen eikä pettymys ja pidänkin maasta ja sen ihmisistä paljon. Kuten  myös koirista. Uusimpien tutkimusten mukaan ihmisen ja koiran yhteinen taival onkin 40 000 vuotta vanha. Mutta silti on ihmisiä, jotka eivät pärjää sen kanssa, että koirat, omat, naapurin ja eivät kenenkään, ovat irrallaan. Se on maan tapa ja minulle sillä selvä. Itseasiassa, jos se ei ole ongelma paikallisille, ei sen pitäisi olla sitä muillekaan, sillä maailmassa löytyy yllin kyllin  paikkoja, joissa koirat ja kissatkin ovat kytkettyinä. Eikä tarvitse kävellä bambukepin kanssa. 

Suomessakin muistan ajan, jolloin kylän koirat olivat aina irti. Oikeastaan vihaisen koiran varmin tunnusmerkki oli, että se oli kytketty kettinkiin. Silti lapsena silloin tällöin joku juoksi fillarini perään ja onnistui puremaan nilkasta tai säärestä. Suomalaiset ovatkin unohtaneet kuinka pärjätä irrallaan olevien koirien kanssa. Sitä en tiedä kuinka thaimaalaiset sen tekevät. Nimittäin pärjäävät koiriensa kanssa ilman farangien rottinkisauvoja.

On toinenkin asia mitä en tiedä. Nimittäin kuinka on mahdollista, että Seven Seasissa on vähemmän kuin koskaan turisteja ja thaimaalaisia samanaikaisesti enemmän kuin milloinkaan. Täynnä olevat autojen parkkipaikat selittyvät osin Bangkokin seudulta tulleilla vapaa-ajan viettäjillä, mutta se ei selitä sitä, että skoottereita oli tänäkin aamuna niille varatut alueet täynnä. Zoomerinkin vein aivan aidatun alueen toiselle laudalle.

Myös närästyksensä on paikallisillakin, jotka ainakin jotenkin johtuvat farangeista. Kun aikoinaan asuimme Pattaya Suomi-Seuran hotelli Soi Welcomelta vuokraamien toimitilojen ylimmässä kerrokseesa, kuului kirjalliseen sopimukseen meidän ja kahden muun asukkaan hotellin allasosaston käyttöoikeus. Sitä käytimmekin innokkaasti. Kunnes eräänä päivänä altaalle tuli luoksemme vartija jonkun sortin apulaisjohtajan kanssa ja ajoi meidät pois. Ei auttanut, lähdettävä oli, vaikka näytimme sopimusta. Jonkun sortin joku sanoi sen olevan vain kopio eikä edes hänen allekirjoittanansa. Kun Seura lopetti vuokrasopimuksensa hotellin kanssa, olin aidosti vahingoniloinen 🤙. Sitä ylläpidän edelleen ja käyn Zoomer X:llä katsomassa siitä saakka tyhjillään olleita Seuran tiloja sekä rapistuvaa hotellia. 

Vähän saman tapaisesti kävi eilen. Minulla oli nimittäin vuosi sitten erimielisyyksiä kulkureiteistä kovastikin juoneen näköisen vartijan kanssa. Asia sovittiin, kättä paiskattiin ja hymyiltiin hymyjen maassa paikalliseen tapaan. Kaikki oli hyvin tai sitten ei. Eilen nimittäin hän kilkutteli Thaikotimme ovikelloa ja sanoi, että terassimme edessä viisi vuotta olleet vihreät rantatuolimme on nostettava parvekkeen kokoisen, pienen terassimme sisäpuolelle. Tällä hetkellä vartija aiheutti minulle pienen korvakutinan 🦻 ja katson lähteekö se vain rapsuttamalla. 

Etelä-Thaimaa

Aiemmin kirjoitin, että viime matkalla suunnittelin mennä osaomistus-skootterillamme ja laivalla Sattahipistä Songkhlaan. Olin jo kaverini kanssa satamassa, kun sanoin, että sinne suunnalle kolmeen maakuntaan ei ulkoministeriömme suosittele matkustamista. Siihen tyssäsi kaverini lähtö ja minunkin, sillä en halunnut lähteä matkaan yksin.

Mutta seutua en unohtanut ja sinne aion yrittää uudelleen, vaikka viime kesä vei mennessään mainitun laivareitin. Mutta ei laivaa ja tilalle näyttää jollakin aikataululla tulevan reitti Sattahipistä Ko Samuin saarelle. Koeajokin oli tehty ja kaikki näytti hyvältä. Mutta niin nytkin, kuten monesti aiemminkin maailma ei kulje kuten itse ajattelen. Koematkan jälkeen Seahorsen reittikuvioista ei ole kuulunut mitään.

Oli siis tehtävä uusia suunnitelmia tai unohdettava taas koko juttu. Koska en unohda, jäi vaihtoehdoiksi käytännössä kiertää Siaminlahti Bangkokin kautta autolla sekä junalla tai lentää yli. Hinta on suunnilleen sama menisin kummin vain. Mutta tosi halvallakin pääsee, jos otan edullisimman junan. Jomtienin rannasta eivät näytä pikkubussit kulkevan ainakaan tällä hetkellä kovinkaan säännöllisesti Bangkokin Viktoria monumentille, joten taidan antaa mukavuuden voittaa 1000 kilometrin matkalla.

Eilen suunnittelimme, että jos menisimme Bolt-järjestelmän kautta tilatulla taksilla suoraan Bangkokin Bang Suen uudelle rautatieasemalle ja siitä junan 2. luokan makuupaikoilla 15 tunnin siivun Phattalungiin sekä perillä lopun 5 kilometriä tuk tukilla.

Olenkin tästä uudesta aluevaltauksestani melko innoissani. Ehkä lähdemme kuluvan kuun 25. päivä. Paluusta ei ole mitään tietoa milloin eikä minne. Suomeen kuitenkin kesäksi. Mukaani otan koko lääkävarastoni, joten niiden puolesta voin olla missä tahansa, vaikka ensi kesään saakka.

Thaimaan taivaan alla

Pikkuhiljaa Suomesta ovat viestit Facessa ja Mesessä lisääntyneet, että täällä tullaan, ollaanko siellä valmiina. Ollaanhan täällä. Sitä mukaa, kun "high season" lähestyy, ottaa aurinko taivaalla tilaa itselleen. Tänään lienee ensimmäinen päivä viime kuun 24. päivä alkaneella reissulla, kun mollikka möllöttää aamusta iltaan. Terassin mittari näytti puolenpäivän aikaan varjossa 33°, joka on monelle tulijalle ihaanteellinen lämpötila.

Muisti tekee yhä enemmän kepposia ja joskus tuntuu, että se muistaa omia aikojaan mitä lystää. Viime talvena ollessani täällä viisi kuukautta, muistelin monesti minne mahdoin laittaa aikoinaan kodin ulkopuolelle ainokaisen vara-avaimemme.  En muistanut silloin enkä sen jälkeen Suomessa, vaikka mietin sitä puoli vuotta. Sama jatkui täällä nyt. Muistin vain, että varmasti jonnekin, mutta minne.

Seven Seasista ei lisäavaimia tällä kielitaidolla heru ilman katosmisilmoitusta poliisille. Joten kun avaimia tahdoin, oli löydettävä lukkoliike, joka niitä tekee. Vähän samaan tapaan piraatisti kuin suutarinliike Suomessa Abloy-avaimia.

Luulen, että täällä löytyy ratkaisu ainakin jokaiseen asumiseen liittyvään ongelmaan, kun osaa kysellä. Uusien avainten kanssa palasin Theprasitilta ja tuumailin mihin laittaisin niistä toisen siltä varalta, jos hukkaan kotiavaimeni. Juuri sillä hetkellä muistin kristallinkirkkaasti minne olin laittanut avaimen puolivuosikymmentä aiemmin. Hyvä näin, nyt vara-avaimellekin on vara-avain ja vielä sillekin vara-avain.

Ilmat ovat olleet tähän saakka sen verran vaihtelevia, että useamman tunnin rantatuolipäivistä auringon alla on voinut vain haaveilla. Vaikka muiden asiat eivät minulle kuulu, silti murehdin jokaista paikallista, joka saa elantonsa turisteille tuottamistaan palveluista. Leipä on ollut Covid 19 vuoksi thaimaalaisille kapeansorttinen. Täällä ei voi mennä sosiaalivirastoon pyytämään rahaa kesäkenkiin eikä harkinnanvaraista tukea lisäleipään Suomen tapaan.

Kun jokunen vuosi sitten ruplakin menetti ison osan arvostaan, se karkoitti venäläiset. Sitä en tiedä missä kiinalaiset mahtavat luurata. Hienoahan tämä kaikki itsekkäästi ajatellen on, kun ruuhkaa ei ole edes ulkomaalaisvirastossa. Minusta farangien vähyys vie kuitenkin viimeisetkin halut tinkiä vaatteen tai rantapyyhkeen hinnasta pariakymmentä bahtia. Joskus kyllä leikittelen myyjän kanssa ja tingin loppuun asti. Kun pääsemme viimein sopimukseen, joka on huomattavasti kaventanyt myyjän hymyä, palauten sen silmäniskulla, omalla leveällä hymyllä ja maksamalla alkuperäisen pyyntihinnan 🤣. 

Thaikotimme Seven Seas, osa 4 ja vähän muutakin

Janne Siilin kannanotto maailman menosta laittoi tariointini kaukomaan kodistamme päivän tauolle, joten jatkan nyt siitä vielä puolikkaan kirjoituksen verran.

Tulihan Seven Seasiin muutakin suomalaista kuin Harvia saunojen irvikuvineen. Nimittäin Koneen hissejä 1-8 kerrosten välille parisenkymmentä kappaletta. Missä tahansa maailman kolkassa niillä kuljenkin eestaas ylös ja alas, on se tuote, josta voi suomalainen olla ylpeä.

Hissit liittyvät myös yhteen ajatukseeni, jota kauppasin sisäpiirissä silloin, kun Pattaya Suomi-Seurana halusimme omat tilat. Kuiskuttelin joidenkin korviin, että jos tilat ostetaan Thaimaan suurimmalta suomalaiselta rakennuttajalta, niin ehkä voisimme tehdä jonkinlaisen kolmikantasopimuksen hisseistä uusiin kohteisiin ja Kone Oy ponsoroisi Seuralle tavalla tai toisella toimitilat. Olen edelleen sitä mieltä, että se olisi ollut neuvottelemisen arvoista, olisi lopputulos ollut mikä tahansa.

Luulen, että olen nyt Thaimaassa ensi kertaa sadekauden aikaan, sillä oltuani täällä kohta kolme viikkoa, on vettä tullut lähes päivittäin itselleni sopivina annoksina. Monesti olen muistanut kotiin tullessani kuin uitettu koira äitini sanat, että kyllä kesä kastelemansa kuivaa. Näin se on tehnyt ja onkin hieman yllättävää huomata kuinka vähän kaipaan taivaalta aamusta iltaan porottaavaa aurinkoa.

Joskus harrastin moottorikelkkailua ja olin sen johdosta joka talvi Lapissa. Ajattelin silloin, että turismista siellä leipänsä saavien piti hankkia vuoden leivät puolessa vuodessa. En osannut edes ajatella, että näin on lähes joka puolella maapalloa matkailusta elantonsa saavien kohdalla. Vain harvassa paikassa lappaa jengiä tasaisena virtana läpi vuoden.

Thaimaassa sesonki on yllättävät lyhyt. Pian elämme lokakuun puolta väliä eikä ole vielä sesongista tietoakaan. Kun vastaavasti ollaan ensi vuoden helmikuun lopulla, on kauden matkailuhuippu auttamattomasti takana. Silti kaikkien pitäisi saada ruokaa vuoden jokaisena päivänä.

Ehkä ymmärrän suomalaista, joka golfkentän sähkövastuksilla lämmitetyllä viheriöllä ja nurmella raakkuu kuinka luontoa tuhoavaa sekä varsinkin energiaa kuluttuvaa on matkustaa auringon perässä 8000 kilometriä eestaas. Tai kuten tänään joku Facebookissa sanoi, että hyvän seksin perässä kannattaa lentää sama matka, en ehkä siltikään ymmärrä. En ymmärrä aina itseänikään.

Raastavinta itselleni on ollut yksinäisyys, joka kai loppupeleissä voi viedä hengen oman käden kautta tai muuten. No, sitä en ole harkinnut. Mutta itse valittu yksinolo on eri juttu kuin mukana joskus tuleva yksinäisyys. Vasta nykyisin olen oppinut ymmärtämään jotain siitä yksinäisyydestä, jonka avioero tai puolison kuolema voi saada aikaan. En toivo sitä kenellekään, vaikka tiedänkin, että yksinäisyyden kanssa voi oppia elämään. Se on opettanut minulle paljon luonnosta, kasveista ja eläimistä, joille puhuinkin. 

Ehkä puhun jatkossakin, vaikka yksinäisyys onkin tällä hetkellä takana menneisyydessä. Nyt olen jakanut viimeiset kaksi viikkoa toisen kanssa. Vaikka se päättyisi huomenna, on jokainen sekunti ollut sen arvoista. Toki käsitän, että humalan jälkeen tulee kohmelo ja huuman jälkeen arki. Juuri tässä hetkessä uskon, että arkeni ei ole tulevaisuudessa samanlaista kuin ennen.

Hyvinvointiyhteiskunta tiensä päässä?!

Minulla on kelpo kaveri, työtoverikin aikoinaan. Hän omaa loistavan huumorin ja sen tajun, on hyvä suustaan, mutta hallitsee myös kirjallisen ilmaisun. Joskus Janne ottaa terävästikin kantaa ajan ilmiöihin ja tapahtumiin. Tällä kertaa hän tarttui pyyntööni tarjota jotain blogisivuilleni kaikkien luettavaksi. Toisten jutut ovat niin harvinaista herkkua, joten keskeytän sen vuoksi tarinointini Thaikodistamme. Olkaapa hyvät: 

"Kasvoin ja kävin kouluni 1970-80"-luvuilla hyvinvointiyhteiskunnan kulta-aikana; kouluissa oli koulukohtaiset terveydenhoitajat ja kuraattorit, lääkäripalveluista puhumattakaan. luokkakoot olivat sopivia ja opettajia oli tarpeeksi. Sanalla sanoen meistä pidettiin huolta.

Tänä päivänä, jos mediaan käy uskominen, tilanne on kovasti eri. Väitän, että moderni hyvinvointivaltioaatos kehittyi ja sai tarkoituksensa neuvostokommunismin pelosta ja sosialistisen mallin vastapainoksi. Kun Neuvostoliitto romahti, hyvinvointivaltion idea katosi. Taloudellinen näkökulma pääsi voitolle. Yhtäkkiä entisenkaltaisen hyvinvointivaltion ylläpitoon ei ollutkaan enää varaa….? 

NL:n romahtamisesta näihin päiviin asti entisenkaltaisen hyvinvointiyhteiskuntamme rakenteita on heikennetty pala palalta… Juuri tänään ja tulevaisuudessa on vakavan pohdinnan paikka, että saataisiin ihmisarvoisesti hoidettua ainakin ne sukupolvet, jotka olivat hyvinvointivaltiotamme rakentamassa.

Tulisi sopia uudenkaltainen yhteiskuntasopimus kansalaisten sekä kaikkien puolueiden, sekä vastuussa olevien, että opposiotiossa olevien kesken, millaista yhteiskuntaa me suomalaiset haluamme ylläpitää ja kehittää…. Muuten voi hyvinkin käydä niin, että tulevaisuudessa yhteiskuntaopin historiaa opiskellaan 1900-luvun loppupuolen erilaisista hyvinvointiyhteiskuntaprojekteista, jotka tulivat liian kalliiksi……

Janne Siili

Thaikotimme Seven Seas, osa 3

Kaukomaan kotimme valmistumista odotellessa pyörimme työmaalla minkä kehtasimme. Varmasti monesti valkokypäräisten pomojen mielessä oli, että meidät kyllä pitäisi käskeä pois. Kai oli olemassa joku vaarakin, että telomme itsemme. Silläkin lienee eronsa loukkaako työmaalla itsensä paikallinen työmies vai turisti. 

Kun kysyimme tuleeko tänne sauna, saimme vastauksiksi, että tulee tai ei tule, riippuen keneltä kysyimme. Eräänä päivä sitten rekan kyydissä ilmestyi pihaan aika läjä laatikoita, joiden kyljissä luki Harvia. Siinä oli vastausta kerrakseen. Sitten seurasimme ja ihmettelimme, että millainen sauna tai saunat ja minne. Viimein selvisi sekin. Klubirakennukseen kaksi pientä höyrysaunaa, jotka nimitin Harvian höyryhuoneiksi.

Kun katselin viimeistä huutoa olevaa tekniikkaa ja kaikkien käytettäväksi tarkoitettuja digitaalisia säätimiä sekä erilaisten tuoksuhöyryjen mahdollisuutta, olin varma, että nyt ei ole näköpiirissä hyvää tulevaisuutta saunoille. Sillä säätäjiä oli kiinalaisista, venäläisiin sekä arabialaisista thaimaalaisiin jne. Kaiken kruununa joskus jokunen suomalainenkin, joista osa tietää paikallisten asiat muutenkin kaikkein parhaiten. Joten miksei myös thaikielisillä ohjeilla varustetuista Harvian höyryhuoneista, joiden kaikkia hienouksia en edes tiennyt olevan olemassa.

Onneksi sekä naisten että miesten käytössä olivat molemmat saunat, joten lähes aina jompi kumpi oli toimintakunnossa. Mutta ei mennyt aikaakaan, kun digitaaliseen säätötauluun tuli lukollinen kansi, johon loppui kansainvälisen rahvaan säätömahdollisuudet. Ei se kuitenkaan tilannetta parantanut. Lauteilla ei juuri tehnyt mieli rehvastella, että "öhön, suomalainen sauna".

Lähetin Harvian tehtaalle ja sen big bossillekin sähköpostin, että tuhannen taalan markkinointimahdollisuus ulkomailla vaatisi pientä säätöä. Sen sijaan, että varmasti luksustuotteet jäävät oman onnensa nojaan, joita juuri kukaan ei osaa käyttää saati pitää toimintakunnossa. Mutta palautetta ei kukaan koskaan edes kuitannut saati vastannut. Joten minäkään en hanki koskaan enää Harvian kiuasta enkä suosittele👎sitä muillekaan. 

Kun sitten kerran palasimme, olivat höyryhuoneet kaakeliseinineen tipotiessään. Tilalle olivat tulleet puiset paneeliseinät ja penkit sekä normaali sähkökiuas, jonka vastusten päällä oli jokunen jostain haalittu kiven murikka. Sellaiseksi kiuas jäi, kun lähdin viime reissulta kesäkotiin Suomeen.

Tälläkin puolivuotiskaudella menin Seven Seasinkin saunaan, joka oli entisenlainen. Paitsi, että nyt oli miehille ja naisille omansa. Murikoitakin oli tullut kukkuramitalla lisää. Edelleenkään ei mistään ollut löytynyt tietoa tai mielenkiintoa, että olisi hyvä täyttää sopivan kokoisilla kivillä myös vastusten välit.

Viereeni lauteille istahti muovipullonsa kanssa paikallinen mies, joka ehkä kysyi nestettä näyttäen, että sopiiko, jos hän hieman roiskaisee tästä kiville? Minä hänelle suurieleisesti käsiä maailman miehenä levitellen, että tottakai. Pian levisi saunaan niin tormakka aniksen tai mintun tuoksu ja katku, että ensin lähdin löylyhuoneesta minä ja perässä muovipullomies. Kun palasin altaalta, uusia saunomisistapoja minulle ja itselleenkin opettanut paikallinen istui häpeillen saunan kauimmassa nurkassa. Loppuaika meni hänen ylipursuaville anteeksipyynnöille nyökytellessä. 

Thaikotimme Seven Seas, osa 2

Oikeastaan oli hyvin jännittävää seurata Thaikotimme ja koko kohteen valmistumista. Hyvin usein kävimme viereisessä  myyntikonttorissa, jossa varmasti kaikki tiesivät meidät. Seurasimme valmistumispalkeista mikä työvaihe oli milloinkin menossa. Muistelen, että aloittamisesta pääsimme asumaan ehkä parin vuoden kuluttua. Kohdetta taidettiin rakentaa vielä yhtä kauan sen jälkeenkin. Nyt ei ole enää juuri mitään jäljellä showroomeista eikä konttorista. Oikeastaan valmistumispalkit eivät silti laahanneet perässä, vaan ilmoitettu työvaihe oli kyllä jossain kohtaa menossa silloinkin. Me lopetimme kuitenkin palkkien seuraamisen.

Kun olimme Suomessa, meillä oli Thaimaassa luottohenkilönä Jorma Kuitunen, joka raportoi mitä milloinkin oli projektissamme tapahtumassa. Yhtenä päivänä kilahti chatviesti, että "ei ole enää työmiehiä rakennustyömaalla. On varmaan mennyt konkurssiin ja pankki on ottanut haltuunsa". Se oli murheen päivä, sillä olemme kaikkea muuta kuin rikkaita ja suuri, yhteinen eläkepäivien unelma näytti menneen pirstaleiksi. Kun seuraava aamu koitti, kilahti taas Kuituselta viesti: "Soli soli, se taisikin olla sunnuntai. Nyt kaikki ovat taas töissä." Silloin ajettelin, että mihin tarvitsisin vihamiehiä, kun ystävätkin ovat tuollaisia 🙂.

Joka tapauksessa emme enää seuranneet valmistumisaikataulua, vaan olimme iloisia jokaisesta päivästä, kun työntekijät tulivat töihin. Rakentamisjärjestystä joskus ihmettelin. Rakennusten seinät nousivat eikä niiden väliin puikkekehtimaan tarkoitetusta, lähes 2 kilometrin mittaisesta altaasta, puhumattaan saarista näkynyt mitään. Mutta niin vaan ne kaikki pienillä kaivinkoneillaan kaivoivat ja tekivät.

Mutta jotakin jäi valmistumattakin. Katoille tarkoituista, seitsemästä keinonurmella päällystetyistä oleskelualueista ei ehtinyt valmistua kuin yksi, talon kokoinen terassi. Sillä kerran kun palasimme, olivat kaikki niille menevät ovet suljettu riippulukoilla. Kun tätä selvitimme, oli tarinoita monia. Totta luulen olleen, että joku ulkomaalaismies oli pudonnut tai hypännyt alas. Molempia tapahtuu, joista ensimmäisen merkittävin tekijä on alkoholin huuruinen olotila tai pää muuten sekaisin joistakin huumeista. Hyppäämisiin suurin syy on elämänkumpaniksi tarkoitetun menettäminen tai huomaaminen, ettei ollutkaan ainut rakkaus, vaan yksi monista, jos rakkaus laisinkaan. Näin käy joskus farangimiehille, mutta myös thainaisille.

Alussa kaikki oli Seven Seasissa hienoa ja upeata, jota se toki on vieläkin. Nykyisin automaattiset kastelujärjestelmät ovat vaihtuneet letkuilla kasteleviksi puutarhanhoitajiksi. Vähän samoin on käynyt syttyville ja sammuville, värillisille allasosaston valoille. Yöaikaan vain siellä täällä tuikkii nykyisin yksinäinen lamppu ja aamuyöstä ei sekään. Minulle se sopii, on vaan mukavampi pulahtaa Aatamin asussa veteen yön pimeydessä. 

Thaikotimme Seven Seas

Jokunen vuosi sitten hankimme pienen asunnon 7 rakennuksen, 1500 condon Seven Seasin sekä klubitalon ja pienen hotellin Sonia Residencen kokonaisuudesta. Tai oikeastaan Päivis hankki, vaikka olimmekin aviopari. Hän vaan yks kaks yhtenä päivänä kysyi, että mitä mieltä olen, jos hän hankkii pienen condon Jomtienilta. Tähän minä, että "olet aina ollut tukenani hölmöissäkin jutuissani, joten tottakai, saat tukeni ja tarvittaessa apunikin unelmaasi. Hankinta osoittautui hintavammaksi, joten itsekin sijoitin hieman Thaikotiin. Näin siitä tuli määrätyllä tavalla ja sopimuksella yhteinen, vaikka avioliittomme karahtikin kiville.

Ensin kiersimme monen monta valmista tai valmistumassa olevaa kohdetta. Mutta vaikka omia polkuja kulkevia olemmekin, samoja polkuja olivat kulkeneet jotkut muutkin ennen meitä. Kaikki mihin mielistyimme, olivat jo menneen vikkelimmille.

Oli tyydyttävä toiseksi parhaaseen tai suurennettava riskejä. Me otimme isomman riskin ja maksoimme etumaksun kohteesta, jossa ei ollut edes keppejä tontin kulmissa. Kun kohde oli vielä meille kerrotun mukaan intialaisen rakennuttajan ensimmäinen hanke Thaimaassa, olivat riskit melkoiset. Valintaa helpotti, kun Päivis sanoi, ettei merinäköala ole hänelle tärkeä. Sen jälkeen etsimme vain niitä, jonka terassilta pääsee suoraan altaaseen. Ja minä salaa yöaikaan nakuna 🤫

Jo varhaisessa vaiheessa selvisi, että Seven Seas ei ole valmis myyntipuheissa ja papereissakin luvattuna määräpäivänä. Samalla selvisi sekin, että valmistuspäiviä oli sopimuksessa kaksi. Toinen ehkä myyntitarkoituksiin ja toinen tasan vuoden päässä siitä. Se olikin ratkaisevaa, sillä siitä päivästä olisivat langeneet myyjän maksettavaksi viivästymissakot.

Mutta niin ei käynyt, vaan juuri sinä päivänä saimme avaimet käteen valmiiseen Thaikotimme. Tai taisin ole yksin ne kuittaamassa Päiviksen ollessa vielä osin työelämässä. Ympärillä kaikki oli keskeneräistä ja asunnot valmistuivat sieltä täältä sitä mukaa, kun itse kunkin sakkopäivät lähestyivät.

Meistä oli mukavaa asua valtavan rakennustyömaan keskellä kuunnellen sirkkelin ääntä ja vasaran pauketta usein aamusta iltaan. Elävästi muistan alun ennen ensimmäistäkään betonipaalua koirien katsellessa ihmeissään mitä tapahtuu heidän valtakunnassaan. Yhtä hyvin muistan rakentajina työskennelleen thaipariskunnan pienine lapsineen heidän asuessa tulevan kotimme betonilattialla. Seiniäkään ei ollut. Taisimme viedä työmaalla päivittäin unelmoidessamme lapsillekin joskus jonkun makeispussin.

Tämän päivän annosta kirjoittaessani ja mieleni liikkuessa menneisyydessä huomasin jälleen kerran kuinka rikasta on elää muistoissa uudellen jo kerran elettyä. Joten saatan jatkaa Seven Seasistä ainakin huomenna, vaikka olen kirjoittanut aiheesta monesti aiemminkin. Paljon on mennyt pirstaleiksi avioliittoineen ja Harley Davidsoneineen ja muista loppuelämän haaveista ja suunnitelmista. Aika on myös kullannut muistoja. En silti elä eilistä, vaan tätä päivää ja huomista. Myöhäistä ei ole aloittaa alusta niin kauan, kun mielikuvitus on tallessa.