Uudessa Seura-lehdessä on kohtalaisen kriittinen juttu pääkaupunkiseudun ex-asunnottomien päihdeongelmaisten tukipalveluiden tuottamisesta. Suurimman osan saa Sininauhasäätiö.
Sangen monta kertaa olen nostanut esiin seikan, että aina pitäisi olla tilaa yhteisön sisällä kritiikille, sillä se on kehittämisen ja kehittymisen peruspalasia.
Jos kriittiseen keskusteluun ei ole tilaa yhteisön sisällä, ennemmin tai myöhemmin löytyy asioista perillä olevia tai selvää ottavia, jotka siirtävät kritiikin antamisen yhteisön ulkopuolelle. Siitä nousee usein aikamoinen älämölö, joka sekin on usein hyväksi, vaikkakin silloin osansa saavat myös ne, jotka tekevät työtään pyyteettömästi ja eivät ehkä ansaitsisi kielteistä arvostelua. Ei ainakaan julkisuudessa. Näin saattaa käydä myös kyseisen Seura-lehden artikkelin kanssa ja ansiosta, vaikka juttu ei juuri asiavirheitä sisälläkään.
Mutta vielä sananen tai pari kriittisestä keskustelusta ylipäätään yhteisön sisällä. Jäin osa-aikaeläkkeelle kohta viisi vuotta sitten. Silloin hallitus päätti (ohi pöytäkirjan), että se kutsuu minut säännöllisesti kuultavaksi, sillä työhöni piti kuuluvan oleellisena osana konsultointi ja yli kolmenkymmenen vuoden aikana kertyneen tiedon jakaminen. Harvakseltaan tai ei juuri lainkaan on kutsuja kokouksiin kuulunut.
Samassa kokouksessa lupasin myös, että raportoin joka tapauksessa kirjallisesti kerran pari vuodessa hallitukselle. Näin olen tehnyt, mutta niistäkään en ole saanut hallitukselta ainuttakaan palautetta saati kysymystä. Se turhauttaa, mutta silti olen osaltani pitänyt kiinni siitä mitä lupasin. Kokemuksesta tiedän, että juuri koskaan ei ole työnantajan saati työn eduksi jättää käyttämättä olemassa oleva tieto, kokemus ja osaaminen, jos ne ovat kohtuudella hankittavissa. Sillä lähes aina se maksaa melkoisesti rahaa, kun uudet tekijät haluavat tai ainakin tekevät samat virheet uudelleen. Valitettavan usein ei ole tärkeintä mitä päätetään, vaan kuka saa päättää ja pitää päänsä.
Moni, joka olettaa tuntevansa minut, saattaa ajatella, että toukokuun 16. päivän jälkeen olen kokoaikaisella eläkkeellä ja osaltani kriittinen arvionti ja arvostelukin päättyy siihen. Mutta näin ajattelee vain ammattijohtaja, joka ei tee työtä antaumuksella tai ei ainakaan kutsumuksesta. Hän ei juuri kutsumuksen syvintä olemusta ymmärrä ja hän tekee vain työtä, josta saa palkan. Tämän tavan tartuttaminen työyhteisöön, vie siltä sielun ja paljon muutakin, mikä ei ole korvattavissa millään muulla tavalla. Mutta kutsumuksesta ja sydämellään tekijä ei lopeta aikä edes halua lopettaa kuulemasta sydämensä ääntä eläkepäivinään, vaan seuraa kutsumustaan tavalla tai toisella.
Sininauha- kuten katulähetystyökin ovat minulle sydämenasiota, jotka seuraavat tai kulkevat rinnallani varmasti vielä silloinkin, kun en enää ymmärrä tästä päivästä tämänkään vertaa. Eläkkeelle jäämisen jälkeen seuraa kuitenkin aika, jolloin katselen Sininauhaa sen ulkopuolelta ja toimin sen mukaan ja niillä työkaluilla, jotka ovat käytettävissä ulkopuolella, sillä ovet sisälle sulkeutuvat yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen.
Viisi vuotta sitten osa-aikaeläkkeelle jäädessäni en osannut kuvitella näin käyvän, sillä naiviudessani kuvittelin, että vietän loppuelämäni Sininauhayhteisössä vapaahtoistyötä tehden tai sen kohteena olevana lähimmäisenä ja yhteisön jäsenenä. Kuka se sanoikaan katkeran sävyisesti: "Mauri on työnsä tehnyt, Mauri saa mennä."