Väärien valintojen asiantuntija * 62

Kirjoitan kirjaani blogialustalle ja yön aikana Blogger toteutti uhkauksensa siirtää kaikkien kirjoitukset päivitetylle versiolle. Se saa aikaan uuden opettelua, jotta kaikki näyttäisi valmiina samanlaiselta kuin aiemmin tekemämme, lähes 3000 kirjoitusta.

Ehkä eniten haastetta tuo kuvien asettelu sekä rivivälit, sillä luulen, että kovin moni ei kirjaa kirjoita kämmenen kokoisella älylaitteella. Joita on kutsuttu myös matkapuhelimiksi. Mainittu blogialustakaan ei liene parhaimmillaan silloin. Mutta asioilla on taipumus järjestyä tavalla tai toisella ja siinä virrassa kuljen mukana.

Pohdin ennen ensimmäistäkään riviä monta vuotta hyvinkin tarkkaan monelta kantilta minkälaisen ja minkähenkisen kirjan teen, jos teen. Päädyin kirjoittamaan elämästäni, siihen liittyvistä läheisistäni, ystävistäni ja vähemmän ystävistä siten kuin olen heidät elämässäni kokenut. Toki jätän monia hammasten kiristystä edelleen aiheuttavia pois. Tai siistin ilmaisutapaani. 

Minut tuntevat tietävät, että voisin kirjoittaa myös sellaisista asioista tai siten, että vastaisin niistä raastuvassa. Mutta jos eloa riittää ja mieleni pahasti pahoitan, saatan kirjoittaa toisenkin kirjan. Jolle etsin julkaisutavan kuolemani jälkeen vastuuta paetakseni.

Ajatuksenahan se on mielenkiintoinen, sillä usein mehukkaimmat tarinat kulkevat juoruina selkiemme takana, joille emme voi mitään.  Mutta ei minua tosiaankaan eteenpäin kannusta muiden loukkaaminen, vaikken sille aina mitään mahda. Luulen, että vain harva onnistuu tekemään elämänsä niin näkymättömäksi, etteikö joku jossain siitäkin mieltään pahoittaisi. Sillä ihmisiähän ärsyttää sekin, kun joku ei tee mitään. 

Tarkoituksella en tölvi kirjassa ketään, vaikka korjaankin matkan varrella joitakin osatotuuksia, jotka minuun liittyvistä asioista on julkaistu. Pitäydyn hyvin tarkasti jokaisella olevan yksityisyyden suojan ja sananvapauden rajoissa.

Mainitsen useat henkilöt nimeltä, joskaan kaikkia en muista. Nimeltä mainituille olen pyrkinyt lähettämään otteen kohdasta tai muuten välittämään tiedon missä heidät on mainittu. Tarvittaessa korjaan kirjoittamaani ja joskus jätän nimenkin perustellusti pois, vaikka sen muistaisin.

Kotipihassani Jokilaaksossa on kaksi isoa, sinistä konttia, joita kutsun Muistojen merikonteiksi. Niissä on sisällä elämäni 70 vuoden historia, mutta harmiteltavan vähän vanhemmistani tai isovanhemmistani.

Mitä antaisinkaan muistoista tai tarinoista, jotka koskisivat sukuani äidin tai isän puolelta. Vaikka sen olisi kirjoittanut joku minua inhoava tai jota en olisi koskaan tavannut saati tuntenut. Ehkä kirjani löytääkin jonkun lukijan sen jälkeen, kun minusta on vain muistoja. 

Väärien valintojen asiantuntija * 6

Kaikki lapset ovat rakkaita minulle.

Tällä hetkellä uskon päätökseni kirjoittamisesta pitävän, jos elämää riittää. Ehkä eniten kateissa oli motivaatio, jonka löysin viime yönä.

Kirjoitan avoimesti sinne tänne poukkoillen, vaikkei olisi lukijoitakaan. Alkuperäiset tavoitteet ovat myös muuttuneet aamuöiden tunteina, jolloin olen kävellyt Jokilaakson hiljaisuudessa Niilon kanssa. Pimeydessä pöllön tai huuhkajan siipien kahahduksia kuunnellessani olen päässyt selvyyteen miksi ja ennen kaikkea kenelle tai keille itseni lisäksi ylipäätään kirjani kirjoitan.

Tärkeintä minulle on sanoa hänelle, jota ei vielä ole, jotain sellaista mitä kukaan toinen ei milloinkaan tule sanomaan.

Kuinka paljon maksaisinkaan, jos jossain olisi säilynyt isäni tai äitini mitä tahansa kirjoittamaa. Vaikka niissä ei olisi mitään itselleni tarkoitettua. Mutta tallessa ei ole edes vanhempieni nimikirjoituksia.

Seikkailen läpi tämän kirjan
ensijaisesti kaikille lapsille. 

Ainutlaatuisuuden ja -kertaisuuden ymmärtäminen muuttaa sekin sisältöä. En yritä syleillä maailmoja tai puhua viisaita. Maailmassa ei ehkä tule olemaankaan kuin yksi ihminen, jolle kirjoittamani on aivan muista syistä tärkeää, ehkä joskus arvokastakin.

Toki olen otettu jokaisesta lukijasta, joita heitäkin on. On mukavaa törmätä maailman oudoilla kolkilla ventovieraaseen. Joka sanoo "hei, et minua tunne, mutta minä tunnen sinut, sillä olen blogisi säännöllinen lukija".

Ajattelen, että yhä henkilökohtaisemmaksi menevän kirjoittamisen myötä vähäisetkin lukijani katoavat. Miksi joku lukisi jonkun jorinoita, joka ei ole edes kummoinen kirjoittaja? Tai mene ja tiedä. Ehkä joku lukeekin.

Minua motivoi kirjoittamaan usko, että tällä hetkellä syntymätön lapseni saa nähdä päivänvalon pallon toisella puolen.

Kun ymmärsin, että lapsikin voi, jos ei lukea niin ainakin selailla sivuja, tuon mukaan myös valokuvia. Oman emojikuvani rinnalle. Ehkä jossain maailmankolkassa selitän tai joku muu kertoo lapsille kirjan sisältöä, vaikkei yhteistä kieltä olisikaan.

Toki yhtä tärkeä on poikani Marko ja hänen lapsensa Olivia, joihin kumpaankaan itselläni ei ole tällä hetkellä elävää yhteyttä. Eikä Sini Olivian Päivi-äitiinkään. Syitä en tiedä. Tiedän vain koko trion olevan minulle rakas. Mutta heillä on mahdollisuus milloin tahansa kysyä ja puhua, sillä Markokin on jo keski-ikäinen äijä.

Toisin on lapseni idun, tytön tai pojan kanssa. Voi olla, että aikani ei riitä, että hän edes voisi minulta kysellä. Siksi kirjoitan koko kirjan ensisijaisesti häntä ajatellen, hänelle ja hänen äidilleen Melanielle.

Mielen mietteiden jakaminen kirjoittamalla on minulle tärkeää

jormas: Olen päiviksen kanssa kirjoittanut yhteistä blogia vuoropäivin ainakin seitsemän vuotta. Siihen mahtuu eräskin tarina, jotka käytännössä kaikki ovat alle yhden sivun mittaisia. Lukijoitakin enemmän kuin muutama.

Kirjoittaminen, mielen purkaminen ja asioiden kirjaaminen muistiin on itselleni hyvinkin mieluista ja tärkeää. Kirjoitan ensi sijaisesti itseni vuoksi, mutta olen otettu ja hyvilläni jokaisesta lukijasta ja jokaisesta palautteesta. Riippumatta sen sisällöstä tai kulmasta miten se minulle tulee.

Varsinkin vuosien kuluttua on mukava lukea kirjoituksia. Välillä on oikein tarkistettava, että olenko tosiaan noin kirjoittanut. Joskus tuntuu, että voi kun olen kirjoittanut viisaasti ja joskus, että voiko enää typerämmin sanoa. Mutta poikkeuksetta mieltä ilahduttavat muistot, jotka palaavat mieleen lukemisen myötä.

Kirjoittamisen suhteen en ole lakannut kadehtimasta päivistä, sillä hän kirjoittaa kuin eläisi kirjoittamansa tekstin mukana. Ja niinhän hän välillä tekeekin. Mukana on raikkaita, varmasti omasta päästä keksittyjä sanontoja, joita ei hevin muualta löydy. Kuten hänen eilisen bloginsa otsikko: "Kun äiti puree lastaan".

Itsekin koen joskus tekstini elävän. Koen onnistumista silloin, kun asia josta kirjoitan, on jotenkin oman persoonan kautta ja läpi elettyä.

Parasta onnistumista koen silloin, kun haluan sanoa jollekin pahasti höystettynä sopivalla annoksella ilkeyttä. Näin tapahtuu oikeastaan vain silloin, kun joku onnistuu tahallaan tai vahingoissa tulemaan liikaa iholle.

Viime aikojen piikkipaikkaa on tässä pitänyt pieni kourallinen mieleltään lapsia ja iältään aikuisia miehiä, joita närästää tapani kantaa yhteiskuntavastuuta.

Aivan oma merkityksensä kirjoittamisessa on myös siinä, että se on oiva tapa opetella suomen kieltä. Sanomaan oikein ja sanomaan väärin ja sanomaan se murteella tai slangilla, kuten stadilaiset välillä bamlaavat.
Jos ei joku snaijannut mitä mä lopuks skrivasin, niin sitä voi tsiigata tästä.