Sivun näyttöjä yhteensä

lauantai 31. elokuuta 2019

Mitä minulla on oikeus tietää?

Silloin tällöin pohdin niitä näitä, joissa on järkeä ja järjettömyyttä sikin sokin. Nyt tarttui mietintämyssyyn tavallisen kansalaisen oikeus saada tietoa henkilöistä, jotka selkeästi voivat olla uhka kenelle tahansa.

Iholle asia tuli tällä kertaa, kun poliisi jahtasi kahta virkaveljeä ampunutta miestä läpi valtakunnan. Jotka siis pakenivat keskuudessamme. Jos rahvas (lue me) halusi nimet tai edes kasvot, oli ne etsittävä jostakin MV-lehden sivuilta.

Käämit minulta paloi, kun poliisin tiedottamisen avoimuutta peräänkuulutettiin julkisuudessa. Tähän KPR:n tutkimusjohtaja komisario Kimmo Huhta-aho sanoi medialle, että hänellä on laudatur suomenkielessä ja hän on suhteellisen selkeästi kertonut mitä poliisi tässä vaiheessa asiasta sanoo. Ehkä laudaturin hankkimiseen käytetystä ajasta osa olisi ollut hyvä käyttää käytöskoulun käymiseen.

Veljeni teki työiän mittaisen uran poliisina ja hän sanoi kerran, että jokaiselle kollegalle nousee alussa virka hattuun. Joiltakin se tulee alas joskus ja joiltakin ei koskaan. Viisaasti sanottu, vaikka broidillani ei laudaturia mistään ollutkaan.

Käytännössä jokainen suomalainen edustaa poliisin työnantajaa maksamalla veroja. Joista mainittu komisariokin saa silavaa leipänsä päälle. Häntä kiinnostaa ehkä vain rikosten selvittämisprosentti. Mutta jossakin pitäisi tulla myös kansalaisten turvallisuus sekä oikeus saada tietää minkä sortin kriminellejä liikkuu akuutissa tilanteessa keskuudessamme. Kansan ainut turvatekijä ei nimittäin ole poliisi ja rikosten selvittämisprosentin perusteella se on sitä päivä päivältä vähemmän.

Työnantajalla on määrätyin rajauksin oikeus saada työntekijänsä rikosrekisteritiedot. Mutta esimerkiksi naapurilla ei kai milloinkaan. En sano mikä on oikein ja mikä väärin, mutta nykyisen linjan kyseenalaistan.

Pitää ilmeisesti olla komisario Aarnion kaltainen syytetty ennen kuin joku istuu tai seisoo selkä suorana ilman naamaria raastuvassa syytettynä.

Laitan alle linkit pariin viime aikojen julkaisuun, jotta muutkin voivat pohtia mitä väkeä kulkee keskuudessamme, joiden henkilöllisyyden koneisto salaa.

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/kehitysvammainen-asiakas-lahetti-tiinalle-yli-900-tappouhkausta-raja-tuli-vastaan-kun-tiinan-lapsia-uhattiin-alallemme-ominaista-on-erilaisuuden-hyvaksyminen-ja-se-on-kasvattanut-sietokykya/7530274


https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000006145544.html?share=40a3a8efdf78aad1893de85a356830a2


perjantai 30. elokuuta 2019

Pessi & Illusia

Tänään kävin otsikon mukaisessa Sininauhasäätiön yksikössä. Hieno kokemus. Toimitusjohtaja Henri Pelkonen on väkensä kanssa tehnyt loistavaa työtä.

Minulle oli siellä monta ilon aihetta. Paikat olivat siisteinä ja paljon oli myös uutta remontoitua tilaa.

Tominta oli monipuolista ja päiväkeskus Illusiakin oli täynnä elämää. Enemmän kuin koskaan minun aikanani.

Tuttujakin oli vuosien takaa. Erityisesti mieltäni ilahdutti kuvan Audur, jota en millään meinannut saada kanssani samaan valokuvaan.

Toiminta yhteisössä on hyvin monipuolista ja tuntui itsekkään mukavalta nähdä yhteisön elävän ja sykkivät, sillä moni ei hankkeeseen uskonut. On helppo käsittää, että useat siellä asuvat kokevat sen aidosti kodikseen.

Kävin myös Päiviksen ja minun entisessä kodissa, kuudennessa kerroksessa. Makuuhuoneeseenkin kurkkasin, joka tosin ei enää ole siinä käytössä.

Kotiin ajelin haikeus rinnassani, mutta hyvillä mielin. On ollut hienoa elämää, kun olen saanut kuulua Sininauhaväkeen.

torstai 29. elokuuta 2019

Vieraslajit

Jokilaakson luonnonvartijan peltimökin, siis merikonttikodin pientilalla on vieraslajeja, joita nyt oikein EU:n lainsaadännön avulla pyritään poistamaan.

Näitä on kasvien osalta muun muassa kurtturuusu, mitä valtionkin firmojen toimesta on istutettu esimerkiksi tienvarsilla ja puistoihin helppohoitoisuuteen vedoten.

Nyt kun homma on valttaapitävien mielestä karannut käsistä, tehdään oikein Brysselissä saakka lakeja Suomeenkin, jotta saadaan rahvas (lue kansa) poistamaan häirikkömamukasvit edesvastuuseen saattamisen uhalla.

Me nypläämme lupiinien ja kurtturuujen kanssa ja yhtä aikaa Brasiliassa palaa korvaamatonta sademetsää mieletön määrä, johon kukaan ei ole syyllinen. Kun EU tarjosi apuja, oli maan presidentin vastaus Ranskan Macronille, että koittaisit nyt hoidella ensin omat ja siirtomaittesi asiat kuntoon. Ja lisäsi, että sellaisella miehellä, joka ei kykene suojelemaan edes kotikaupunkinsa kirkkoa, ei ole paljoa annettavaa Brasilialle. Tällä presidentti arvatenkin tarkoitti Notre Damen tulipaloa.

Mutta mitä tahansa ei saa tällä hetkellä Suomessa sanoa vieraslajiksi. Sitä saa nyt maistella Persujen kansaedustaja Mäenpää, joka pääsi seuraavalla lausumalla syyteharkintaan: ”Täällä hallitusohjelmassa on yksi hyvä kirjaus. Täällä nimittäin lukee, että tehostetaan vieraslajien torjuntaa sekä lainsäädännöllä että torjuntatoimenpiteiden rahoitusta lisäämällä. Tämä valitettavasti lukee väärässä kohdassa”.

On se nyt niin tai näin tai oikein tai väärin, farssin ainekset ovat valmiit. Sillä kansanedustajan syytesuojan purkamiseen tarvitaan eduskunnassa 5/6 enemmistö. Sen torppaamiseen riittävät Persujen omat kansanedustajat.

Itse ajattelen, että ei mikään ihme, jos varsinkin pienempien rikosten selvittämisprosentti on lintukodossamne romahtanut, kun aika näyttää menevän hienohelmojen pitsinnypläämisessä.

keskiviikko 28. elokuuta 2019

Ehkä ihminen iän myötä joltakin osin viisastuu

Eilen luin oheisen uutisen aamuisin ilmestyvästä iltalehdestä, jonka nimi on Iltasanomat
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006218573.html?cs=email

Ensin ajattelin harmistuneena ihmisen alati kasvavaa hölmöyttä. Joten menin itseeni, mutta tuli ahdasta ja lähdin pois. Aamulla palasin takaisin maailman lyhyimmälle pururadalle. Omien korvien väliin.

Yö oli kypsyttänyt ymmärtämään, että olin yhtä hölmö nuorena, jolloin tiesin kaiken. Silloin varsinkaan yli viisikymppiset eivät tienneet eivätkä ymmärtäneet mistään mitään. Kaikki vain kuoleman partaalla olevia kalkkiksia.

Nykyään tiedän kokemuksesta, että hölmöyden ja ajattelemattomuuden vivahteet voivat olla erilaisia, mutta perusjuttu jokaisella on sama. Kuka ei tätä itsestään ja varsinkaan omasta nuoruudestaan löydä, ei osaa etsiä tai oma hölmöys onkin juuri siinä. Ettei kykene sitä edes löytämään saati myöntämään.

Ainakin omassa maailmassani on  hyvä olla joltakin osin yksinkertainen ja vähän hölmökin. Ja välillä näytellä vieläkin tyhmempää. Luulen, että itseään älykkäänä pitävien on vaikeampaa olla onnellisia. Sillä siihen tarvitaan aimo annos yksinkertaisuutta.

Äly ja viisaus ovat kaksi eri asiaa. Viisautta voi hankkia koulun penkiltä joltakin osin ja jossain määrin sitä tarttuu takkiin kokemuksista elämän taipaleella.

Mutta mistään ei taida voida ammentaa lisää älykkyyttä, vaikka korvien välissä olevaa voineekin ainakin joltakin osin jalostaa.

Mitäkö tarkoitan? Miksi joku koira tai kissa ei näe peilistä tai televisioruudusta mitään, mutta toinen näkee ja pelästyy itseään tai kuvaruudulla jotain muuta? Ehkä älykkäin menee peilin taakse katsomaan mitä siellä on.

Mutta voihan tämä olla aivan päinvastoinkin. Ehkä viisain eläin ymmärtää, että sehän on vaan peili tai kuvaruutu, joka ei aiheuta pienintäkään toimenpidettä.

Ehkä kaikista hölmöin onkin ihminen, joka luulee käsittävänsä jotain eläinten ajattelusta. Mutta miten hän voisi käsittää siitä mitään, jos ei ymmärrä itseään edes siltä osin mitä heimoveljet Iltasanomien jutun mukaan tekivät?



tiistai 27. elokuuta 2019

Päihteet, huumeet ja kipulääkkeet

Harvoin kirjoitan tavoista, joilla saadaan nuppi sekaisin tai muuten päästään toiseen olotilaan. Vaikkapa rumiillista tai henkistä kipua ja pahoinvointia pakoon.

Isäni kuoleman jälkeen äidilläni oli mahdollisuus ainakin yhteen, aivan  uuteen elämänvaiheeseen. Jonka hän saikin. Joskaan ei sellaista mitä olisin toivonut. Hän nimittäin alkoholisoitui laillani nopeasti. Sen sai äitini kohdalla aikaan ruokakauppoihin tullut keskiolut. Hänen aikanaan nimittäin Alkossa käyvä nainen oli huono nainen. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että taipumuksia lääkkeiden väärinkäyttöönkin äidilläni oli.

Mutta en syytä aineita. Silti joskus ajattelen kenen etu on, että alkoholia pitää saada jokaikisestä maitokaupasta? Josta seuraa muun muassa, että lapsia ei voi aina laittaa hakemaan R-kioskista edes iltajäätelöä, kun kulmilla on myös örveltäjien joukko, joka kerjää rahaa kaljaan tai häiriköi muuten vaan.

Alkoholin ja huumeiden ero on siinä, että toisen käyttö on yhteiskunnassa kovinkin hyväksyttyä ja toisen käyttö on rikos. Joka sekin hämärtyy, sillä varsinkin mietoja huumeita laillistetaan vähän siellä täällä.

Toisin on tupakan laita, joka on joutunut Suomessakin ahtaalle. Paljoa ei silti puhuta siitä, että poltettavien huumeiden käyttö ei juuri ala, jos ei ole opetellut polttamaan tupakkaa.

Mutta tupakkatehtaat tai muut sen tapaiset yritykset eivät luovuta. Toisella kädellä tehdään nikotiinipurukumia, jotta sauhuttelusta päästäisiin eroon ja toisella kädellä kehitellään nikotiinijohdannaisia makeisia, jotta saataisiin jo lapset riippuvaiseksi.

Vaikka olenkin kaikkea muuta kuin malliesimerkki hyvästä, kuohuu sisälläni, kun ajattelen ahneuden ja ihmisen itsekkyyden voimaa. Hinnalla millä hyvänsä, vaikka toisen ihmisen elämän kustannuksella tehdään mahdollisimman paljon omaisuutta omiin, pohjattomiin taskuihin. Jonka avulla tyydytetään muita itsekkäitä tarpeita. Tai kuollaan joka nurkka täynnä rahaa.

Tästä päästään huumeisiin, joiden käytön polkuja rakentavat myös osaltaan määrättyjä kipu- ja mielialalääkkeitä valmistavat ja myyvät yritykset. Nyt tuli kuitenkin jenkkiläiselle lääkejätille lunta tupaan. Rapakon takana kuoli kymmeniä tuhansia ihmisiä yliannostuksiin, joiden polku on. lääkkeissä. Johnson & Johnson tuomittiin yli puolen miljardin taalan korvauksiin harhaanjohtavasta, opiodipohjaisen lääkkeiden markkinoinnista. Olenko omituinen, kun tämä oli minulle aamun paras uutinen?

maanantai 26. elokuuta 2019

Meidän puolemme Soiniityntiestä

Tämän osan lupasin kirjoittaa eilen. Mutta se jäi, sillä sain vieraakseni harvinaista herkkua. Nimittäin sukulaisen, jota ryhmää lähes yksin on viime vuodet edustanut veljeni Reijo. Oli mukavaa. Muisteltiin menneitä, puhuttiin nykyisyydestä, uitiin, saunottiin, syötiin tuliaisiksi Tommin tuomaa sushia, josta Niilokin sai osansa. Sekä juotiin alkoholitonta olutta olan takaa tölkki- ja pullokaupalla. Mukavaa oli sekin, että miehen isoisä oli kummisetäni. Kuinka vanha siis olenkaan.

Soiniityntien pihapiirin 150 metriä on omassa, eli yhdistyksen omistuksessa. Jonka käytöstä ilmoitamme parinkin eri liikennemerkein sekä infotauluin. Mutta jos rautaveräjäksi kutsumamme puomi on sillalla auki, ei mikään mahti pysäytä kylälle menijöitä. Kun heiltä kysyn eikö infot merkitse mitään eikä pihapiirimne kotirauhansuoja, on vastaus poikkeuksetta samanlainen. "Mutta kun Google neuvoo tästä näin."

Kuukausi sitten aloitin kylän Metsälinnuntien naapurini kanssa projektin Goooglen kypsyttämiseksi. Sillä moni käy myös hänen pihassaan kääntymässä, kun on menossa toiseen suuntaan. Nyt projekti on tuottanut toivomamme tuloksen ja Google Maps muutti ohjeitaan. Ja kas, liikenne loppui molempiin suuntiin 😆.

Soiniityntien varrella on myös viimeiseksi leposijaksi tekemämme paikka, joka sekin lienee muutosten tiellä avioeromme myötä. Emme ehkä enää koskaan mahdu yhdessä asumaan. Se voi saada aikaan, etteivät Jokilaaksoon sovi tuhkammekaan saman, ison kiven juureen.

Soiniityntiestä riittäisi kerrottavaa hiihtolatuineen, ympäri vuoden palavine kuusivaloinen ja Muistojen merikontteineen vaikka kuinka paljon lisää. Aivan oma lukunsa on sekin kuinka tie sai nimensä.

Nyt kun asustan Jokilaaksoa vain osaomistuskoira Niilon kanssa, olen ottanut projektiksi jotenkin uudistaa kodin nimeä. Alun alkujaanhan se oli Merikonttikoti, tarkemmin Duokoti. Jossa oli kaksi konttia ja joissa asui kaksi ihmistä.

Niin ei ole enää näin. Kun tähän yhdistän ihmisten vimman poistaa mamukasveja, -eläimiä ja -ihmisiäkin, ajattelen "majani" olevan Jokilaakson luonnonvartijan Merikonttikodin. Ajan kanssa minulle selviää mitä luonnonvartija kohdallani tarkoittaa.

Joka tapauksessa ihminen muuttaa ilmastoa, joka muuttuu muutenkin koko ajan. Sen myötä tulee Suomeen uutta elämää ihmisten ja eläinten tuomina sekä omin neuvoin. Jokilaakso antaa suojaa ja sijan tälle kaikelle niin kauan kuin kynnet pitää. Tilaa on karhunköynnöksille, vuollejokisimpukoille, viitasammakoille, lepakoille ja liito-oraville. Kaikille eläville. Heimoon ja rotuun katsomatta. Haluan nähdä kuinka muut kasvit sopeutuvat mamuihin ja päin vastoin sekä kuinka kyykäärme syö 200 punkkia kesässä. Ja maahanmuuttaja siili käärmeen 😭. Ja kettu tai mamu-supikoira siilin ja niin edelleen....

lauantai 24. elokuuta 2019

Soiniityntien toinen puoli

Soniityntie on 350 metriä pitkä. Sillan toinen puoli, nykyaikaiselta rautaveräjältä ns.  isolle tielle on 200 metriä. Siihen on Elämän tähden ry:llä vain kulkuoikeus. Sillan toinen puoli on vastaavasti yhdistyksemme omistuksessa. Siitä saatan kertoa huomenna.

Koko tien ylläpidosta huolehtii yhdistyksemme, joka tässä tapauksessa tarkoittaa oikeastaan yksin minua. Samoin on Tuusulanjoen uimapaikan laita, joka ei ole uimaranta. Jos olisi, olisi vastuu yhteiskunnalla erilaisine velvoitteineen. Pitäisi kai olla käymälät ja pelastusvälineet sekä veden laadun ja muunkin siisteyden vähintään tarkkailu.

Uimapaikka on varsinkin koirien ja kalastajien suosiossa. Olemme vieneet rannalle pallogrillin sekä pöydän tuoleineen. Kesän mittaan jokunen perhe grillaileekin päivä- ja uimaretkillään.

Tien toisella puolen on Satakielipuistoksi nimeämämme metsikkö, jota vuosi sitten luonnonvoimat muokkasivat raskaalla kädellä. Mutta satakielet jatkavat lauluaan ja kuolemaan tuomitutkin kasvit kasvamistaan. Karhunköynnökset, lupiinit, palsamit ja monet muut, joista en tiedä mitään.

Toisella puolen Soiniityntietä on pitkästä aikaa luonnonniityn tilalla hyvinkin kaunis, hoidettu heinäpelto. Jonka kesän toisen sadon tilanteesta on kuvakin tältä aamulta. Päivänkakkarat amppelissa sen sijaan vetelevät kesän viime henkäyksiään. Kultapiisku puron tai oikeastaan ojan reunalla on parhaimmillaan. Toinen rypäs ei ole vielä edes kukassa.

Isoa osaa maisemaa hallitsevat sähkölinjat, joista siirtoyhtiöt huolehtivat lain edellyttämällä tavalla sähkönsaannin turvaamiseksi. Siinä eivät paljon luontoarvot paina, kun ensin linjan reunat turva-alueineen leikkaa helikopterista roukkuva terä ja loput puolentusinaa metsuria. Mutta ei aikaakaan, kun luonto tekee parhaansa peittääkseen tämän kevään raiskion jäljet.

Ihminen ei silti luonnon säätämistä luovuta. Brasiliassa on tätä kirjoittaessa tulessa Euroopan kokoinen sademetsä. Ja EU Suomen säestyksellä säätää lisää lakeja kasvien ja eläinten pään menoksi. Että tienpientareelle eivät Suomessa kuulu lupiinit eivätkä Jokilaakson suojättömaalle palsamit. Vaan ne on kansalaisten hävitettävä edesvastuun uhalla.

Luonto eläimineen ihmeissään aistii ja katselee ihmisen touhuja. Jotka ovat usein niin hölmöjä, että luulen sähkötolppaan laittamani lepakonpöntön perheenkin sen ymmärtävän. Mikään elävä maan päällä ei tee niin paljon turhaa ja väärää kuin ihminen.

perjantai 23. elokuuta 2019

Ei ole usein silmiin sattunut

Aina joskus näkee kiskoilla muutakin kuin junia. Mutta harvoin olen nähnyt kunnollisen kokoista kuorma-autoa, jolla voi ajalla niin kiskoilla kuin maanteilläkin. Ei kuulemma kuitenkaan Venäjän puolella, sillä kuvan akselin raideleveyttä ei voi muuttaa.

Hieno peli ja ylpeyttäkin tunsin, sillä kyseessä oli aivan aito suomalainen Sisu, joita en tiennyt enää valmistettavankaan. Eräskin nyssykkä on tällä kuljetettava, sillä alvillinen hinta autolla nostureineen on miljoonan euron tietämissä. Luulen, että näitä ei ole Suomessa kuin kaksi.

Kuorma-auton kuljettaja minustakin piti tulla ja sitä varten itselläni oli sen ajan kuorma-auton ammattiajokorttikin hankittuna. Mutta viina vei kortin sekä miehen, joten minusta tulikin silloin trukkikuski. Kunnes sain kenkää siitäkin viinan takia. Taisi muuten olla ensimmäiset loparit dokaamisen vuoksi.

Nyt on viime viinaryypystä kohta 40 vuotta, joten jokunen tovi on tullut katseltua maailmaa selvinkin päin. Muiden naukkailu ei ole minua koskaan närästänyt eikä minusta ole koskaan ollut sen väittäjäksi, että dokaaminen olisi ollut yhtä helvettiä.

Mutta hinta mitä joutuu maksamaan jokapäiväjuomisesta, oli minulle liian kova.  Vaikka pääsääntöisesti sillä taipaleella olikin varsin hauskaa. Elämän aitoutta ei jatkuvassa humussa kylläkään koe. Mutta siitä mitä on arkeni nyt, siitä pidän. Aidosti ja selkä suorana.

torstai 22. elokuuta 2019

Yhteiskuntavastuun monet muodot

En pidä sanasta vapaaehtoistyö tai -työntekijä. Sitäkin enemmän pidän sanasta yhteiskuntavastuu ja sen kantaminen.

Sitä voi jokainen tehdä itse kysymättä keneltäkään mitään haluamansa määrän ja tavalla. Voi esimerkiksi nostella maasta roskia enemmän kuin sinne heittää. Jos ei roskaa lainkaan, voi nostaa yhden roskan sille kuuluvaan paikkaan. Jos se kerran päivässä tuntuu liian suurelta taakalta, voi kerätä yhden roskan vuodessa. Sekin olisi kolme miljoonaa roskaa vuodessa, jos joka toinen suomalainen omaksuisi tämän  yhteiskuntavastuun kantamisen muodon itselleen.

Minä pidän siitäkin, että jeesaan taloudellisesti mitä milloinkin muutamalla kympillä kuukaudessa. Tätä olen harrastanut monta kymmentä vuotta.

Aikoinaan autoin World Visionin kautta pyörätuolia käyttävää Dwarkaa Intiassa. Sitten sain päähäni, että tavalla tai toisella vien hänelle pyörätuolin. Kunnes minulle lähetettiin kuva, jossa jalat oli sidottu miehen vyollä vartaloon kiinni. Kuvassa poika seisoi käsillä ja alla oli teksti: "Ei Dwarka tarvitse pyörätuolia, hän kävelee käsillä." Vieläkin Word Visioin vastaus tuntuu pahalta, sillä uskon, että Dwarka olisi halunnut pyörätuolin.

Monta pientä jeesiä mahtuu vuosikymmeniin, mutta ei niistä mikään ole pyyteetöntä ollut. Jotain olen saanut aina itsekin. Hyvän mielen joka kerta, paitsi kerran. Kun annoin keräjäläisen kuppiin Sörnäisten metroasemalla euron kolikon. Kiitoksen sijaan saaja nosti keskisormen pystyyn ja katsoi vihaisesti. Sekä sanoi yhtä tuimasti: "MORE".

Tällä hetkellä tai jo vuoden olen opiskellut englantia chattailemalla ja Googlen kääntäjän avulla.

Ensin keräsin Face-kavereita ympäri maailmaa 1000-2000 kappaletta. Ja heidän kanssaan chattailen. Ja ostan jotain pientä, kun siltä tuntuu. Eilen ostin neljän lapsen äidille puhelimen ja lapsille länsiruokaa. Siis burgereita, spaghettia ja sen sellaista.

Kerran vein pulsaattoripesukoneen 8000 kilometrin päähän. Toki olin menossa sinne muutenkin. Yhdet hampaatkin ostin, sillä tuntui pahalta, kun nuori ihminen ei voinut tai ei kehdannut hymyillä. Ajattelin, ettei enää koskaan elämässään. Nyt hän hymyilee joka päivä uusilla hampaillaan.


keskiviikko 21. elokuuta 2019

Ihmeellinen unimaailma, osa 6

Tämä olkoon viimeinen osa aiheesta tällä kertaa. Tietoisesti en ole juurikaan kertonut mitä unimaailmassani tapahtuu, vaan lähinnä puitteista, joissa olen, kun siellä olen. Siis vuoteistani leveyksineen.

Ehkä joskus on unista kertomisen aikakin, joskin ihminen muistaa niistä aamulla vain murto-osan.

Suurimman osan unimaailmastani olen viettänyt jonkun kanssa. En kuitenkaan aina enkä muista, että olisin ostanut vuodetta koskaan kenenkään kanssa. Ensimmäisen Thaikotimme vuode, ehkä 130 cm, saattaa olla ainut, jonka ylipäätään olen hankkinut. Varsinkaan uutena. Tässä ainoassa, uutena hankitussa olemme nukkuneet Päiviksen kanssa monta, monta rakasta yötä. Ja tehneet monta matkaa unimaailmaan.

Ensimmäinen Thaikotimme oli Pattaya Suomi-Seuran toimitalon ylin kerros sekä koko kotimme kokoinen kattoterassi. Siellä meillä oli yksi ja kaksi riippumattoa. Mukava paikka.

Parvekkeella kahden rottinkisen apinatuolin välissä, jouluvalon johdossa oli koti kahdella erakkokolibrilla. Kun he olivat olivat siellä hautomassa uutta perheenlisäystä, emme menneet parvekkeelle edes aamukahville, joka muuten oli yksi suosikkipaikoistamme.

Viimeinen hankittu vuode on nykyisen Thaikotimme suuri parisänky. Joka tuli sen mukana, kun Päivis osti kodin Seven Seasista. Näillä näkymin se jää Merikonttikotimme, Duokodin parvisängyn kanssa viimeiseksi yhteisen unimaailmamme puitteista. Toinen 120 ja toinen ainakin 1/3 leveämpi.

Tällä hetkellä elän ehkä elämäni suurimman pettymyksen kanssa. Arjen seurana vain osaomistuskoira Niilo ehkä 1/4 osan vuodesta. Vaikka yksinäisyyteni onkin osin osin itse valittua, on se surullista ja Niilo on minulle entistä tärkeämpi. Jolla silläkin on oma unimaailmansa, jonka havaitsen sen nukkuessa. Joskus se selvästi juoksee. Silloin ajattelen, että se jahtaa ehkä Jokilaakson pihapiirin countrykaneja. Joita niitäkään ei juuri ole näkynyt 😥.

tiistai 20. elokuuta 2019

Ihmeellinen unimaailma, osa 5

Yli 20 vuotta unimaailmoja ja unia on pitkä aika.

Koko ajan elämässäni on tavalla tai toisella ollut nainen. Ensimmäiset vuosikymmenet äiti ja sen jälkeen joku muu. Rakkaita ja ainutlaatuisia kaikki. Minulle kaikki rakkaudet ovat olleet kuin lumihiutaleita. Jokainen erilainen ja jokainen ainutlaatuinen.

Ehkä olen niin outokin, että ketään heistä en ole kyennyt pitämään lopullisesti lähelläni. Paitsi äitini. Mystistä on sekin, että mitä lopullisemmin olen jonkun menettänyt, sitä rakkaammaksi hän on tullut.

Elämäni kapeimmat ja rakkaimmat univuoteet itselläni on ollut Päivikseni kanssa. Varmasti osa nykyisistä, ellei kaikkikin säilyvät elämäni loppuun saakka. Ehkä nukumme niissä yhä molemmat, mutta emme samanaikaisesti. Tulevaisuuden ennustaminen itseni kohdalla ei ole ollut vahvimpia lajejani.

Aikoinaan, kun laitoimme hyntteitä yhteet, tuumasimme, että ehkä olisi hyvä olla yhteinen unimaailmakin. Johon tarvittiin yhteinen vuode ja yhteinen paikka mihin sen laitamme. Koti. Ajattelimme, että vuokralleko vaiko paljon velkaa ja oma asunto. Kun aamulla heräsimme, oli ajatus selvä. Otetaan meidän pussin mukaan mittavasti velkaa ja ostetaan sellaista missä ei ole mitään järkeä.

Näin hankimme nykyisen Matkakodin, jossa myös aikamme asuimme. Unimaailmaa varten siinä oli ohjaamon päällä kunnon vuode ja patja. Leveys taitaa olla 130 cm. Matkakodillamme meidän piti eläkeläisinä reissata ympäri maailmaa.

Sitä ennen vietin yöni Hämeentie 62:en, (Sininauhasäätiön Topi-Katti ja Karvinen) roudaamassani parvisängyssä. Leveys oli 80 cm. Oli lyhyt työmatka, kun toimistoni oli vuoteen alla. Tulin kirjaimellisesti tuumasta toimeen. Siellä olen myös valvonut eniten. Tästä kerron joskus, jos onnistun löytämään riittävästi katkeraa mieltä 🤣.

Niillä main tuli Päivis vahvasti mukaan live- ja unimaailmaani. Aivan kaikkialle hän tuli. Päiviin ja öihin. Päiviksen kanssa muutin Hämeentien kadunvarteen. Joka sekään ei ollut virallisesti asunto saati koti. Muiden työntekijöiden toimistoista meidät erotti vain verho eikä tarvinnut aamuisin herätyskelloa. Sekään vuode ei ollut uusi, vaan entisten työntekijöiden. Mutta totuttuun leveämmät puitteet unimaailmallemme. Olisikohan ollut peräti 140 cm.

Siihen rakoon minut pysäytti sydäninfarkti, joka oli pysäyttää yhteisen elämämme siihen paikkaan. Maatessani Meilahden sydänvalvomossa, muutti Päivis meidän kotimme Mäkelänkadun ylimpään kerrokseen. Iso työ häneltä, jossa varmasti oli polttoaineena, etten kuollut sairaalaan.

Pessistä ja Illusiasta piti tulla viimeinen ja lopullinen kotimme. Muistelen, että univuode sielläkin oli muiden jäljiltä. Leveyttä silläkin ehkä 130 tai 140 cm.  Mutta luottamuspuolelle oli tullut uusi vallankäyttäjä, jolla oli liikaa Soiniallergiaa. Ja jälleen kerran oli lelut kerättävä sekä etsittävä uusi hiekkalaatikko. Näin syntyi Jokilaakso.

Mukaan väliin ja tähän hetkeen mahtuu myös Thaikotimme. Niistä saatan kertoa vielä yhden blogin verran.

maanantai 19. elokuuta 2019

Ihmeellinen unimaailma, osa 4

Palaanpa yhteensä yli 20 vuotta kestäneessä unimaailmassani alkutaipaleelle, lähes 70 vuoden päähän. Niistä en tiedä enkä varsinkaan muista mitään.

Olen olettanut viettäneeni ensimmäisen yöni äitini kainalossa tai ainakin samassa huoneessa Naistenklinikalla. Mutta paikasta en olekaan varma enkä enää vuoteestakaan, sillä muistelen joskus kuulleeni, että aivan alkutaipaleella sydämeni olisi ollut jonkun kymmenen sekuntia pysähdyksissä. Synnyinhetki kuitenkin lienee ollut ehkä vaille 4. Aamulla vai illalla, kuka tietää.

Sitäkään en tiedä paljonko nukuin ja valvoin 9 kuukauden aikana kohdussa. Osaan ajatella vain, että itsenäistymiseni alkoi, kun äitini on saanut isäni sen siemenen sisäänsä, joka hedelmöityi ja josta äiti minut teki. Paljon olen taipaleellani virheitä tehnyt tai ainakin harhapolkuja kulkenut. Näin jälkeenpäin ajatellen, kaikesta olen kiitollinen kaikille, jotka ovat polkuni sallineet.

Tallessa alkutaipaleelta on valokuva tai muutama. Yhdessä oletettavasti tulen ensimmäistä kertaa kotiin Korpintielle armeijan ambulanssilla. Tie tosin sai vasta reipas vuosikymmen myöhemmin nimensä sekä syntymäkotini numeron 16.

Hämäränä ja ensimmäisenä muistikuvana unimaailmastani on pinnasänky. Ja minä siellä puisten kaltereiden takana.  Joka tapauksessa ensimmäisen kotini eri vuoteissa vietin yöni lähes 30 vuotta. Välillä alakerran olohuoneessa, välillä kamarissa eli äitini ja isäni makuuhuoneessa sekä välillä keittiön nurkkasängyssä. Ensimmäisen oman huoneeni sain yläkerrasta, joka tosin saattoi olla yhteinen siskoni kanssa. Ulko- eli saunarakennuksessakin asuin ja nukuin. Kahdessakin eri huoneessa.

Jännittävintä olivat kesien yöt ullakolla tai komerossa sateen ropistessa peltikattoon. Siellä kärysin siskoni kanssa tupakanpoltosta äidin haistettua savun. Koko yön valvoimme selkäsaunaa peläten kertooko hän sen isälle. Ei kertonut.

Kahdenkymmenen elämisen vuoden unimaailma on ollut minulla myös Keski-Suomessa. Niin kerros- kuin omakotitalossakin sekä asuinyhteisöissä ensimmäisen vaimoni kanssa tai aikana. Unimaailmassani vuoteena oli Vaasankadulla Jyväskylässä ehkä ensin Liisan äidin vuode ja myöhemmin häälahjamme, käytetty rautasänky messinkikoristein. Sen saimme Äijälän vammaisten tuelta, jossa kannoin yhteiskuntavastuuta varmasti vuosikymmenen.

Teimme tai olimme ainakin mukana rakentamassa myös paikan päällä käsinveistettyä hirsihuvilaa Haapamäelle. Puutkin valitsin itse metsästä ensin. Nimekseen se sai Syrjäntakanen. Rautasänky seurasi mukanamme sinne. Saattaa olla tallessa vieläkin. Paikkaa isännöi sekä emännöi nykyisin poikani Marko vaimonsa Päivin ja Sini Olivia tyttären kanssa. Markolla oli siellä unimaailman vuoteenaan lapsuuteni sänky Korpintieltä.

Keski-Suomeen sijoittuu myös aikani ja yöni perustamassani Kalliomäen puolimatkankodissa. Hyvin, hyvin rakasta ja kipeää aikaa. Kalliomäessä käydessäni nukuin avioeron jälkeenkin Liisan vieressä samassa vuoteessa. Kunnes hän sen kielsi. Sen jälkeen siirryin toviksi poikani lähdettyä omille siivilleen hänen parvisänkyynsä. Kunnes sekin unimaailma tuli matkansa päähän ja siirryin taas. Nyt niin sanotun talon toimiston parvelle. Viikko sitten nukuin yön Matkakotimme parvella tyhjäksi jääneen Kalliomäen pihalla. Paljon yli kymmenen vuoden jälkeen.

Tiedän kirjoittaessani, ettei tämä itseni lisäksi monia kiinnosta. Kirjoitankin etupäässä itselleni ja elän kirjoittamani uudelleen lukemalla vuosien kuluttua. Jos se sopii Luojalleni.

Mutta pidän myös elämäni jakamisesta, vaikka se usein sattuu syvällä sydämessäni. En arvannut kuinka paljon muistoja mahtuu unimaalmani ympärille, vaikka jätän kertomatta mitä muuta olen vuoteissa tehnyt. Kerran toin esimerkiksi kännäysreissultani Korpintien ullakolle siilin mukanani. Aamulla kun kohmelossa heräsin, oli vuode sekä minä yltä päältä siilen paskassa 🤣🤣🤣.

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Ihmeellinen unimaailma, osa 3

Rakkaimmat unimaailmakokemukset minulla ovat olleet Päiviksen kanssa. Yhteisiä vuosia ja vuoteita meillä on ollut lukuisia. Vuosia vähintään tuplamäärä, jos otan laskuihin vain omat petimme.

Eri kokoisiakin niitä on ja on ollut. Päivis Placen vuode Laukaan Pitkäniemessä on yksi ensimmäisistä yhteisistä, jossa meillä oli oma unimaailmamme. Korkealla viistokaton katonrajassa nukuimme monta ikimuistoista yötä. Vuoteen leveys on 120 cm, joka sekin tuntui omina haikeuden tunteinani joskus liian leveältä. Kun yöllä heräsin, hapuilin missä Päivis.

Koskaan en unohda öitä, jolloin katsoin nukkuvaa puolisoani. Hän oli öisin maailmani laitamilla kaunein ja rakkain olento maan päällä.

Pieni harmaa hiireni, my sweet dreams, siihen rakastuin. Usein häntä katselin Nukku-Matin ollessa  unihiekkasäkkeineen jossain, mutten koskaan tiennyt missä.

Ensimmäisen yhteisen yöni vietin tulevan vaimoni kanssa länsirannikolla. Käytännössä lähes tyhjällä leirintäalueella. Siellä Dodge Ramin ohjaamon yläpuolella, piippuhyllyllä olin varma, että meillä on yhteinen tulevaisuus ja yhteinen ikuisuus. Vuoteemme leveys saattoi olla 130 cm.

Samassa matkakodissa yövyimme myös Tuusulan Jokilaaksossa, kun Päivis sanoi aamulla ikimuistoiset sanat, joiden ansiosta Jokilaaksosta tuli yhteinen kotimme moneksi vuodeksi.

Mutta yövyimme me alussa Jokilaaksossa muuallakin. Kun lähdin Keski-Suomesta, otin mukaani kaikki ensimmäisen avioliittoni yhteiset velat sekä vanhempieni perinnön, jolla olin hankkinut Jokilaakson. Sinne pystytin Andy McCoin serkun kanssa kodan eikä minulla muuta ollut. Paljon yksinäisiä öitä kylläkin silloinkin.

Siellä kodan, alle 100 cm:n vuoteessa nukuin Päiviksen kanssa rakastaen kaikella sillä mitä itsestäni löysin. Itkimme mennyttä elämää ja iloitsimme yhteisestä, uudesta onnestamme toistemme kainaloissa yöt Sävelradiota kuunnellen.

Moneen vuoteen ennen sitä en halunnut käydä koko paikassa, sillä usein siellä oli tehty tihutöitä, tuotu roskia ja niin edelleen.

Mutta kerran ajoimme sinne silloisella matkakodillani uimaan. Jonka jälkeen kysyin jäädäänkö yöksi? Ja niin jäimme.

Yhteisen unimaailma-matkan jälkeen, Päivis sanoi aamulla, että täältä en haluaisi lähteä koskaan pois. Kysyin mitä haluat, että paikasta tulee uusi kotimme? Tähän hän, että pyykinpesumahdollisuuden ja suihkun. Niin syntyi ensimmäinen merikontti, johon teimme Päiviksen toivomat asiat. Nykyisen siinä on suihkun lisäksi aito ekokäymälä ja sauna.

lauantai 17. elokuuta 2019

Ihmeellinen unimaailma, osa 2

Eilen kirjoitin siitä osasta elämää, jossa olen viettänyt kolmasosan taipaleestani. Nimittäin unten mailla. Se tempaisi mukaansa, joten jatkan aiheesta.

Sänkyjä ja vuoteita on ollut monia, joihin olen pääni kallistanut ja joista sen nostanut. Mutta joskus niinkin, että aamulla en ole tiennyt missä olen. Eikä se ole aina ollut edes peti. Siihen jaksoon liittyvät putkayötkin, jolloin en ole aina tiennyt edes mistä ja miksi olen sinne joutunut. Koskaan en kuitenkaan vapaaehtoisesti. Kova peti aina ilman petivaatteita ja ankea herätys sekä aamu muutenkin.

Armeijassa olin Santahaminassa ja siellä nukuin muistaakseni koko ajan samassa vuoteessa. Taisi olla alapeti. Jonka sijasin aina. Tarkkaa touhua. Muuten sai petata uudelleen. Ruutupäiväpeiton rivitkin piti olla millilleen suorassa. Ja tyyny myös.

Samassa tuvassa oli 40 nuorta miestä, joten yöhön mahtui ääniäkin. Ja tuoksuja. Sitä itseään ja hikeä 🤣🤣🤣. Samaan jaksoon liittyy myös öitä sissiteltoissa ja kipinävahtivuorojakin. Milloin milläkin jotoksella. Ainoat talviyöt muuten mainitussa asumismuodossa.

Mutta öitä olen ollut muuallakin teltoissa. Jo lapsena, kun vanhempani pystyttivät synnyinkotini pihamaalle Soputeltan. Siellä nukuin usein siskoni Irmelin kanssa. Jota varsinkin hänen kuoltuaan olen huomannut rakastavani syvästi. Toki aiemminkin, mutta silloin hän oli aina eikä asiaa ajatellut samoin kuin nykyisin hänen ja vanhempieni haudalla.

Nuorena ja vähän vanhempana tein telttaretkiä kaveriporukoissa ja joskus silloisten tyttöystävieni kanssa. Muun muassa Tuusulan Rusutjärven leirintäalueelle. Jota "vanha kansa" sanoi seurakunnan maalla olevaksi synninpesäksi. Olihan meno siellä aika hulvatonta. Varsinkin juhannuksena.

Kerran nukuin sammuneena Pulkkilanharjulla ja heräsin kovaan meteliin. En saanut kuin pään teltan oviaukosta ulos, kun järjestysmies löi pampulla poikittain nenänvarteen. Verta tuli vallan tavattomasti ja molemnat silmät meni mustaksi. Olin täysin syytön ja sikeästi unten mailla. Mutta annoin järkkärille anteeksi, kun pesi verisen paitani. Sitä paitsi sanovat, että anteeksiantamattomin sydämin ei ole asiaa taivasten valtakuntaan. Liekö olemassa ja millaisena sekin.

Päiviksen kanssa tehtiin ainakin yksi Vesparetki Viroon punaisen teltan kanssa. Sekin oli oikein mukavaa. Muistelen, että Ruotsissakin yövyttiin samassa punaisessa teltassa ja Virolahdella. Autona saattoi olla silloin Oldsmobile Cutlass Broughan Ciera Diesel. Koskaan ei tullut vastaan samanlaista.

Loppujen lopuksi olen teltoissa viettänyt aika paljon öitäni. Liisan kanssa kierrettiin autolla ja teltalla muun muassa 10 000 kilometrin lenkura Euroopassa. Ja toinen samanmittainen ja kestoinen Englannissa. Joka ilta pystytin yksin ison, pyörätuolinmentävän huvilateltan. Ja nukuimme kokoontaitettavissa hetekasängyissä.




perjantai 16. elokuuta 2019

Ihmeellinen unimaailma

Rosa Merilainen sanoi nukkuvansa ja hikoilevansa yöt miehensä kainalossa - ja se tekee hänestä maailman onnellisimman vaimon. Sanoi hän myös, ettei ole nukkunut sitten 90-luvun ilman unilääkkeitä.

Se sai minut aamukaffen kera pohtimaan omia öitäni. Joka osoittautuikin mielenkiintoiseksi matkaksi maailmaan, jossa olen kolmasosan elämästäni. Varsin paljon siis.

Kun olin lapsi muistan, että minulla ei ollut koskaan uniongelmia. Paitsi joskus aamuisin, kun olisin halunnut jatkaa unia, mutta oli matkattava koulutielle. Mutta vaikka viikonloppuisin ei tarvinnut nousta, ei uni jatkunut kouluaamua kauemmin. Oli kiire viikonlopun muihin rientoihin.

Sen muistan yhä hyvin rakkaana, kun äiti istui joka ilta vuoteeni laidalla ja yhdessä rukoilimme "Levolle lasken Luojani jne". Aikuisena olen usein kaivannut lapsen uskoani ja luottamusta taivaaseen, sillä ymmärsin hyvin iltarukouksen sisällön. Silti nukahdin levolliseen uneen tietoisena, etten ehkä aamulla herää. Uskoin ja luotin heräämiseen taivasten valtakunnassa. Sielläkin olisi hyvä olla, jossa vain odottaisin rakkaitani maan päältä. Näin lapsena ajattelin.

Mutta oli minulla lapsena toisenlaisiakin unen odotuksen aikoja. Monta kertaa sain isältäni yhtä kertaa lukuunottamatta syystä selkääni iltasella ja itkin itseni uneen. Ruumiillinen kuritus oli isälläni kurssissa. Silloin ennen itkuisen unen tuloa olin tehnyt joskus vakaan päätöksen, että aamulla tapan itseni.

Kotini vieressä oli Every Oy:n puinen tynnyrivarasto ja pohdin, että lähteekö henki tai katkeeko vain jalka, kun hyppään sen katolta heti aamulla. Mutta aamun tullessa, oli Nukku-Matti vienyt unihiekkansa mukana suruni ja olin täynnä elämäniloa ja -halua sekä uusia kolttosia.

Joskus aikuisena lopettaesani  viikkoja kestäneitä juomaputkia, saatoin kirjaimellisesti valvoa monta yötä. Ja jos torkahdin, olivat painajaiset satavarmasti seuranani. Yksi vakiovieras oli itseni kokoinen käärme, jota vastaan taistelin suuren miekan kanssa. Aina kun onnistuin katkaisemaan siltä kaulan, kasvoi kaksi päätä tilalle.

Vain viikkotolkulla juonut voi tietää mitä on morkkis. Siis moraalinen krapula. Fyysinen pahaolo on sen rinnalla hyväolo.

Vaikka illalla unta odotellessa tietää järjellä jonkun asian olevan täysin reilassa. Eikä ole sitä juovuksissa säheltänyt. Niin niin kauan pyörittää sitä mielessään, että saa senkin olemaan kirjaimellisesti päin helvettiä.

Siinä se taas tuli. Siivosyntisen minäni patoutunut tarve kirota silloin tällöin. Tai ainakin sille sukulainen, sillä helvetti mikä helvetti. Jonka  tuonpuoleiseen olemassa oloon en tällä hetkellä usko. Ainakaan sellaisena mitä mustakantista kirjaa mukanaan kuljettavat tuomion lähettiläät kauppaavat.

Kuten sanoin, unimaailma on mielenkiintoinen, jossa olen viettänyt aikaa helposti yli 20 vuotta. Loppujen lopuksi sieltä on paljonkin mukavia muistoja, joita taidan muistella päivän mittaan lisää. Ja kirjoittaa huomenna.

torstai 15. elokuuta 2019

Patoutunut tarve olla kiroileva ja kelvoton

Eräänkin kerran olen  puolustanut homojen oikeutta rakkauteen. Liityin jopa Aito Avioliitto faceryhmään saadakseni tietää mitä itseään uskovaisina pitävät kristityt asiasta aidosti ajattelevat ja mitä mieltä oma sydämeni on.

Ryhmästä osa olisi erottanut minut. Rinnalleni barrikadeille puolustamaan nousi jokunen enemmän tai vähemmän vanhan liiton kristitty motoristi. Että Soini on kelpo mies, mutta sillä on omat ja usein oudot jutut sekä mielipiteet. Tai siltä tuntuu varsinkin, jos ei oikeasti ja ennakkoluulottomasti pysähdy ajattelemaan ja keskustelemaan. Kiitos tästä heille ja teille.

Halusin tietää jotain, mutten tiennyt mitä. Enkä tiedä vieläkään. Jotain kuitenkin opin, jota olen saanut maistaa aiemminkin. Joidenkin tunnustavana kristittynä itseään pitävien ihmisten armottomuuden ja rakkaudettomuuden. Näin sen koin ja näin sen koen edelleen.

Kun näiltä ihmisiltä kysyn heidän omaa mielipidettään, en sitä saa. Vaan 105 eri raamatunpaikkaa, muttei ainoatakaan omaa perustelua.

Jos ihmisen osana on tietoinen iankaikkisuus, en usko, että minulla on matkalippua koskaan sellaiseen osoitteeseen, jossa Big Boss ei ota luokseen kaikkia luomuksiaan. Älyni ei yksinkertaiseti riitä ymmärtämään minulle kaupattuja iankaikkisuuden eri osastoja. Kuumaa ja sopivan lämpöistä. Sillä en usko helvettiin. Tosin näillä maanpäällisillä paikkojen jakajilla ei liene puuhaan valtakirjojakaan. Tältä osin feikkejä koko lauma.

Enkä hyväksy sitäkään, että tuonpuoleista ei kannata järjellä pohtiakaan, sillä se on uskon asia. Tottahan toki, mutta minulle se on järjen lisäksi myös tunteen asia.

Vain yhden kerran olen itkenyt uskoni vuoksi. Katsoessani elokuvaa Golgatan kärsimystiestä ja Vapahtajan kuolemasta. Kun ristillä kuoleva Kristus kysyi Isältään miksi minut hylkäsit ja pyysi anteeksi kaikkien ihmisten vuoksi, koin vahvasti, että pyyntö meni sinne, missä toivon itsekin joskus olevani. Matkaan Hänen kanssaan lähti kaltaiseni ryöväri viereiseltä ristiltä. Ja toinen toiselta puolen. Näin uskon.

Tuntemani kirjanoppineet ja tämän ajan fariseukset ovat tehneet paljon sen eteen, että tämä kaikki hämärtyisi minulta. He ovat vuosikymmeniä laittaneet minua istumaan. Sydämessäni olen silti seissyt koko ajan.

Nyt en enää istu raamatulla ja kivillä heittelevien vuoksi. He jatkavat pohtimistaan kumpi on homo-/lesbopareissa mies tai nainen. Tai onko kumpikaan vai onko joku ladyboy tai jotain aivan muuta.

Yritän ymmärtää, että joku on antanut (tai he ovat ottaneet) tämän sekä tuomion ja taivaspaikkojen jakamisen heille elämänsä tärkeimmäksi tehtäväksi.

Kun aikani on, lähden matkaan omia polkuja kulkevana, väärien valintojen asiantuntijana. Jos se johtaa portin pieleen Ontuvan Eriksonin, Repe Helismaan ja Tapsa Rautavaaran viereen, olkoon niin. Jatkan Tapsan kanssa siitä mihin jäimme Tikkurilan uimahallin saunan lauteilla.

Tänään kuljen elämääni patoutuneen tarpeeni kanssa olla kiroileva ja ainakin vähän kelvoton. Joka välittää eniten ihmisistä, joilla ei ole mitään sekä koirista vailla ihmiskotia. Ehkä olenkin ollut ja olen vain siivosyntinen ja näytellyt kunnollisempaa kuin olen.

Luojani, johon uskon, on täydellinen rakkaus, mutta muuten yllätyksiä ja outoutta täynnä. Hän on antanut minulle rakkaita ihmisiä sekä niitä, jotka hymyilevät minulle kohdatessamme Finnairin mitään sanomaton ilme huulillaan. Mutta ajattelevat, että helvettiin menee tuokin.


keskiviikko 14. elokuuta 2019

Jokilaakson tarinoita

Voi olla ettemme koskaan elä enää saman katon alla. Emme Thaikodissa emmekä Jokilaaksossa emmekä missään muuallakaan. Silti Merikonttikoti on meidän yhteinen luomus, jonka syntymisen vimma ja voima oli rakkaus toisiimme. Tällä hetkellä emme sinne mahdu yhtä aikaa ja näin voi olla ikuisesti, mutta silti se on yksi Päiviksen kodeista.

Joskus joku innoittaa keksimään tarinan, jota aikani mielessäni pyörittelen. Tässä yksi sellainen.

Kristinuskon mukaan taivaan portit aukeavat jokaiselle, joka maallisen vaelluksen aikana tunnustaa Vapahtajan Herrakseen. Osalliseksi pääsee yhtä lailla siivosyntinen, kirjanoppinut, fariseus, pedofiili, murhamies kuin naisten raiskaajakin.

Nykyisin puolet vuodestani vietän Thaimaassa, jossa ikänsä ihmiseksi itseään väittänyt Buddha on jakanut oppejaan muutaman sata vuotta kauemmin kuin Jeesus.

Buddhan mukaan pääsyyn paremmalle osastolle edellytetään kelpo elämää maan päällä. Siihen ei ehkä riitä pelkästään katumiset kuolinvuoteella.

Tuonelaan ei buddhalainenkaan varsinkaan  kerrasta joudu, vaan hän saa uuden elämän ja uudestaan mahdollisuuden maan päällä. Elon muotoja on silloin viisi, joista yksi on helvetin olento ja toinen mikä tahansa eläin.

Näillä tiedoilla tein tarinan thaimaalaisesta, iäkkäästä pariskunnasta, josta mies kuoli ensin. Eläessään he olivat luvanneet toisilleen, että kuka ensin lähtee, se ottaa yhteyttä kuinka uudessa paikassa menee.

Ennen pitkää mies sai maan päälle vaimoon yhteyden, jolloin tämä kysyi, että mitä te aamuisin siellä teette? Mies vastasi, että rakastellaan ja syödään vihanneksia. Vaimo jatkoi, että entäpä iltaisin sitten? Ja mies, että silloinkin rakastellaan ja syödään.

Tähän vaimo maan päältä, että sinullahan on sitten oikein mukavaa taivaassa. Mies vastasi, etten minä missään taivaassa ole. Vaan Päiviksen ja Jormaksen Jokilaaksossa countrykanina 🤣🤣🤣.

tiistai 13. elokuuta 2019

Vakuutusyhtiö If

Eilen en voinut kirjoittaa tätä blogia, vaikka aiheen ympärillä pyörinkin. Oli liikaa itselläni kierroksia, sillä niin pieneksi nappulaksi itseni koin suuren valuutusyhtiön onnettoman palvelukokonaisuuden rattaissa. Pyyhkeitä saa koko minuun yhteytttä ottanyt henkilökunta, josta oli muutaman päivän sisällä asiaani hoitamassa 4-5 eri henkilöä.

Kun joku keskusteli puhelimella tai sähköisesti kanssani, ei hänellä ollut mitään tietoa muiden, saman firman työntekijöiden keskusteluista kanssani. Ja kun kysyin näiltä keneltä tahansa vakuutuksen sisältöä koskevia kysymyksiä, oli vastaus, että sorry, en voi sitä tietää, sillä isossa talossa ovat vahinkokäsittelijät erikseen. "Niin kuin luonnollisesti ymmärrät" 😖😖.

Tässä esimerkki. Kun kysyin miksi en voi saada matkavakuutusta kuin 15 + 15 päivää? Että miten vakuutusyhtiön riski kasvaa tai pienenee, jos olen ulkomailla puoli vuotta yhteen soittoon? Vaan minun on lennettävä aina kuukauden kuluttua 10-15 tunnin lento Suomeen ja sitten taas kahden viikon kuluttua takaisin vaikka Thaimaahan?

Eivät osanneet sanoa, vaan totesivat, että näin ovat meillä viisaammat päättäneet. Että ymmärräthän myös, että eri yhtiöillä on eri tuotteet. Ja meidän tuote on tämmöinen.

Kun sitten kysyin, että jos haluaisin henkilökohtaisen vakuutusneuvojan, niin kuinka minun olisi toimittava. Ensin olisi silloin päästävä tasolle kolme, jonne voi päästä esimerkiksi ostamalla henkivakuutuksen, yhteen autoon laajan Kaskon ja sitten esimerkiksi kotivakuutuksen tai jonkun sellaisen.

Kysyin vielä, että mistähän tällaisen livehenkilön sitten löytäisin. Kaikki tietävä asiakaspalvelija sanoi, että sen hän voi katsoa. Mutta ei ainakakaan Helsingistä eikä Vantaalta eikä Järvenpäästä eikä Keravaltakaan, mutta ei myöskään kotikunnastani Tuusulasta. Mutta Hyvinkäältä saattaisi löytyä. Mutta puhelimellahan voi soittaa minne tahansa. Se on kuulemma nykyaikaa.

Kun tätä ihmettelin, tuli äänestä päätellen nuoren viisaudella, joka minullakin oli 40 vuotta sitten, että kun olemme niin iso talo, niin netissä nämä nykyään hoidetaan ja olisi minunkin hyvä ymmärtää enemmän nykyaikaa.

Lopullisesti käämini paloi, kun tämä nuori mies Turusta kehoitti minua harkitsemaan pienempää vakuutusyhtiötä itselleni. Harvoin olen toivonut yritykselle tai asiakaspalvelijalle karikkoista ja ohdakkeista tietä, mutta nyt sen tein ja teen.

Koko matkavakuutuskäytännöstä Suomessa on paskan maku suussa. Kun on ikää ja sen myötä matkan varrella tarttunutta vaivaa, niin edes rahalla ei joku suuri ja mahtava If minua vakuuta puolen vuoden reissulle.

Kotimaani kykenee lain avulla huolehtimaan joka ikiseen mopoon liikennevakuutuksen, joka ei korvaa edes asianomaisen omia ruumiillisia eikä aineellisia vahinkoja. Mutta sama valtio ei kykene saamaan lakia aikaan, että jokaisen suomalaisen sosiaaliturvan piirissä olevan on saatava vakuutus matkalleen.

maanantai 12. elokuuta 2019

Mistä suomalainen voi saada ulkomaille turvatekiöitä?

Taas kerran on marmatuksen aika, sillä kyllä minä niin mieleni pahoitin.

Pari vuotta sitten muuttui vuosieni kiertokulku tai missä kulloinkin olen. Sillä siirryin asustamaan Aasiassa, etupäässä Thaimaassa karvan verran alle 6 kuukautta vuodessa.  Siis sen ajan milloin Kela ei hevin saa hyppysiään suomalaiseen sosiaaliturvaani. Joka sekin on asia, jota en juuri ymmärrä, koska maksan edelleen kaikki veroni ynnä muut lakisääteiset maksuni Suomeen. Riippumatta siitä missä aikaani vietän.

Tämä ei ollenkaan ole ensimmäinennä kerta, kun koen, että kotimaani ei juuri huolehdi kansalaistaan henkilökohtaisen kriisin sattuessa ulkomailla. Eikä varsinkaan silloin, kun kansalaiselle jotain yllättävää tapahtuu Euroopan ulkopuolella.

Silloin tällöin tunnenkin kaikkea muuta kuin ylpeyttä kotimaastani.  Liian usein tuntuu, että se on kiinnostunut kansalaistaan ulkomailla vain, kun se tarvitsee tykinruokaa. Joko maata puolustamaan tai rakentamaan Suur-Suomea. Nyt tosin en kelpaa enää siihenkään, koska ensi keväänä täytän 70. Joka lopettaa aikani henkisesti pojan kloppina. Loppuelämäni elän aikuisena aikuisen oikeasti.

Kun takkiin on tarttunut vuosien varrella sen verran vaivaa ja vikaa, tulee lähestulkoon ylivoimaisia mutkia matkaan ostaa rahallakaan vakuutusturvaa ulkomaille suuntautuvalle, yli kolme kuukauden matkalle.

Kotimaani ei siitä vastuuta kanna, vaikka olen ikäni maksanut puolet bruttopalkasta erilaisina maksuina ja veroina valtion ohjaamiin pohjattomiin taskuihin. Maksamista jatkan nyt elämäni leppoistamisvaiheessakin. Sitä en tosin juurikaan valita ja yritän elää pitkään, jotta saan edes jotain takaisin maksamistani rahoista.

Sen verran narskuu nyt hampaat kommunikoinnista vakuutusyhtiöiden ja Kelankin kanssa, että täytyy jatkaa aiheesta, kun olen nukkunut yön yli. Muuten tulee kirjoitettua niin ISOILLA kirjaimilla nimineen, että olen pian vastaamassa sanomistani raastuvanoikeudessa. Palataan siis aiheeseen ehkä huomenna, jos olen vähän rauhoittunut.

sunnuntai 11. elokuuta 2019

lauantai 10. elokuuta 2019

Eilen kun, mä tiennyt en

Eilen kun,
mä tiennyt en.
Kun nuori olla sain,
kuin lapsi haaveillen.
Niin toivoin vain,
mä elämästä kauniimman.
Se tuntui huulillain,
kuin maku hunajan.
Mä haavein tuhansin,
luo lensin pilvien.
Mä hiekkaan rakensin,
kun vielä tiennyt en.
Ei aina käy,
kuin elämältä odottaa.
Ei kestä linnat nuo,
jos pettää alta maa.
Eilen kun,
mä tiennyt en.
Niin kaunis oli maa,
mä kuljin laulaen.
Ja polultani kun,
sain löytää rakkauden.
Mä onneen antauduin,
mut tiennyt sitä en.
Kun riensin eteenpäin,
niin välittänyt en.
Jos yksin taas mä jäin,
vain tahdoin huomisen.
Kun yksin huoneessaan,
näin viimein havahtuu.
Niin kuivaa kyyneleen,
ei naura suu.
Eilen kun,
mä tiennyt en,
niin kaunis oli maa,
mä kuljin laulaen,
ja polultani kun,
sain löytää rakkauden,
mä onneen antauduin.
Mut tienyt sitä en,
kun päivä jokainen
toi uuden ystävän,
mä kieltäytynyt en,
näin eessäin elämän.
Nyt toisin aatoksin,
mä katson huomiseen.
Mut nuoruus mennyt on,
en tiedä mitä teen.
On liekit sammuneet,
nuo joista haaveilin.
On luotain poistuneet,
nuo joita rakastin.
Näin aika tullut on
nyt maksaa eilinen.
Kun vielä tiennyt en.

perjantai 9. elokuuta 2019

Karvalehti vai (Kanadan) vesirutto?

Jokilaaksossa lampineen ja muine luontoineen riittää puuhaa sopivalla tavalla. Siis siten, että juuri mitään ei ole pakko tehdä, vaan kaikki saavat elää ja kuolla vaikka vuositolkulla kuten tykkäävät.

Joku saa usein mielenkiintoni heräämään ja innostun hankkimaan lisätietoa. Nyt sen sai aikaan Jokilammessa elävä ja lisääntyvä upokaskasvi. Mielenkiintoinen siksikin, että se tosiaan elää vedessä ilman juuria.

Mutta onko kyseessä karvalehti vai (Kanadan) vesirutto, siitä ei minulla ole vielä varmaa tietoa. Uusi tuttavuus minulle joka tapauksessa on kasvi, joka liikkuu paikasta toiseen. Lieköhän meritähtikin sellainen?

Kun Merikonttikodin maisemissa saavat kaikki elää taustastaan riippumatta, on siellä myös tappotuomion saaneita lupiinista palsamiin ja niin edelleen. Kaikkien elämää seuraan ilman tappovälineitä, sillä luotan, että luonto hoitaa melkein aina hommansa ilman ihmisen sähläystä.

Usein innostun etsimään jostakin eläjästä myönteisiä tai hyötypuolia. Ja olen siinä monesti onnistunutkin, joskin paljon on yhä ja aina hakusassa. Kuten esimerkiksi punkin hyödyt. Kun niitä etsin, löysin sen sijaan tiedon, että kyykäärme syö kesässä 200 punkkia. Voiko sen laskea hyödyksi? Että on käärmeen ruokaa?

Mutta entäpä nämä upokaslajit? Joista toisen lasketaan olevan kantaväestöä ja toisen tulokaslaji.

Rehevissä vesissä esimerkiksi karvalehti toimii tehokkaana vesien puhdistaja sitoessaan ja myös hajottaessaan eliökunnalle haitallisia kemikaaleja.

Netistä löysin paljon tietoa näistä kasveista, enkä niitä ryhdy toistamaan. Tällä hetkellä ajattelen, että eläkööt nämäkin, ovat sitten mamuja tai kantasuomalaisia.

Pidän homman lammessa siten hanskassa, että uimapaikka säilyy kelvollisena. Hankin tarvittaessa jonkun "upokaslajityökalun" uimapaikkaamme varten.

Oli syy mikä tahansa, on Jokilammen vesi, joka siis on Tuusulanjoen vettä, ajoittain kirkkaampaa kuin koskaan. Näkösyvyys on helposti puolitoista metriä. Siitä minä pidän.

Näistä kuvien kasveista ottaisin mielelläni koettua tietoa vastaan.

torstai 8. elokuuta 2019

Harley Davidson ja Burapa

Sanotaan, että Aasian suurin moottoripyöräilijöiden vuosittainen kokoontuminen on Pattayan Burapa. Toki tittelille on muitakin ottajia.

Niin tai näin, iso hyväntekeväisyystapahtuma joka tapauksessa. Josta yksi näyttävimmistä osioista on, kun ajamme läpi Pattayan ja Jomtienin poliisin  pysäyttäessä muun liikenteen.

Jotkut alan liivimiehet ja -naiset ovat rakentaneen ympärilleni tarinan siiitä miksi ostin Thaimaahan Harrikan. Tarinan mukaan en ollut päässyt Honda Phantomilla sisään. Johon olin todennut, että oli muuten viimeinen kerta kun kävelin sisäpuolelle. Olkoon siis näin, sillä ehkä vain legendat elävät ikuisesti. Se ainakin on totta, että Hondallani en päässyt portin toiselle puolelle.

Mutta minulla on tapahtumassa muitakin perinteitä, joista pidän kiinni. Vain yhden kerran vuodessa leikkautan partani ja tukkani ulkopuolisella. Toki päivis on sen joskus tehnyt. Mutta sen ainoan kerran Burapassa karvani leikkaa enemmän tai vähemmän liivimies. Muuten minulla on kuvainnolliseti Niilon kanssa yhteinen trimmeri. Jota se tosin ei ole käyttänyt kertaakaan.

Viime talvena sattui tapahtumassa silmiini kuvan wc-pytyn kansi. Ostin sen, vaikka tiesin varmuudella vain, että toiletissa ei ole sen paikka. Monella tavalla asiaa puin yksin ja päiviksenkin kanssa. Kunnes apuun riensi oiva ystäväni ja monitaitaja Jukka Paananen Jyväskylästä.

Hän sai suhteellisen vapaat kädet yhteisen visioinnin jälkeen. Ja näin syntyi taatusti ainutlaatuinen verenpainemittarini säilytyslaatikko moottoripyörän takarenkaan sisään. Sen vaihdan joskus oman Harrikkani takarenkaaseen, jos joskus saan sen kulutettua loppuun.

Sekin on vielä testaamatta onko säilytyslaatikolla laskeva vai nouseva vaikutus verenpaineeseeni. Se nyt kuitenkin näyttää selvältä, että tällä persoonallisella laatikolla on myönteinen vaikutus mielen tasapainoon ja muuhunkin elämän balansiin.

keskiviikko 7. elokuuta 2019

Kalliomäki, osa 3

Jyväskylän Katulähetyksellä oli aikanani neljä päihteetöntä puolimatkankotia. Myllyjärvi, Nurmela, Etappi ja Kalliomäki. Itse olen asunut kahdessa viimeksi mainitussa.

Yhteistä niille oli päihteettömän asumisen lisäksi, että kukin kantoi vastuuta omalta paikaltaan kykyjensä mukaan. Viime käden vastuu oli asumisetua vastaan sosiaalisilla talonmiehillä, joiden koti oli puolimatkankodeissa muiden joukossa. Jotka hekin sitoutuivat päihteettömään asumismuotoon. Kuka joi, joi muualla ja yöpyi  esimerkiksi Ensiaskel-yksikössä. Muiden päihtyneiden joukossa.

Tehtiin siis juomista paskamaisemmaksi ja raitista elämää houkuttelevammaksi. Muistan esimerkiksi Sihvosen Asmon, joka kertoi iltasella kävelleensä lievässä laitamyötäisessä kotinsa ohi katsoen ajatuksella saunan valoja. Että siellä kaverit saunoo pihagrillissä makkaraa paistaen ja saunakaffeja juoden sekä yhdessä tarinoiden, mutta minä en voi mennä sinne. Mutta huomenna menen, sillä nyt katkaisen juomisen. Näin teki moni monta kertaa, sillä koti veti viimein puoleensa jokaiselta turneelta.

Kalliomäen puolimatkankoti oli kukkulan päällä, jonne johti kohtalaisen jyrkkä väylä. Siellä asuvat alan naiset ja miehet sanoivatkin viimeistä nousua Golgatan kärsimyksen tieksi, jonka päässä ei kuitenkaan ollut ristinkukkula, vaan monelle rakas koti.

Mikään mainituista yhteisöistä ei tarvinnut koskaan kolikkoakaan yhteiskunnan rahoja. Ei palveluiden ostoista, ei avustuksista eikä mistään. Kunkin maksama vuokra riitti ylläpitoon.

Minulle on hämärän peitossa mikä mainiossa konseptissa oli jälkeeni tulleiden vetureiden mielestä vialla, sillä pikku hiljaa ne hävisivät Katulähetyskartalta.

Ehkä sen teki se, että Katulähetykseltä katosi ehyt itsetunto kulkea omia polkujaan. Ja kristinuskosta huolimatta siitä tuli liikaa kuin muutkin palveluiden tuottajat. Sen myötä liian monelle se on vain työpaikka työpaikkojen joukosta. Katosi se mitä Katulähetys ja Sininauha olivat minulle ehkä joskus liiankin kanssa.

Rakastin Katulähetystä ja Sininauhaa, sillä ne olivat ja ovat hyvin rakkaita. Tiedän, että ne eivät saisi olla seurakunnan asemassa, mutta minulle ne olivat hengellisiä koteja. Joissa välillä kasvoin ja välillä pienenin.

Ensimmäinen, hengellinen kotini oli kuitenkin silloisessa Jyväskylän kaupunkiseurakunnassa. Joka otti minut vastaan sellaisena kuin olin eikä vaatinut minulta koskaan mitään.

Kun olin Katulähetyksen veturi, operatiivinen pääboss, olen hieman huvittuneena silloin tällöin edelleen  muistellut selkäni takana kokoontuneita hurskaitten kirjanoppineiden kuppikuntia, jotka hoveineen pohtivat mahdanko edes olla uskossa. He pohtivat, jotka olin itse valinnut töihin.

Osin heidän ansiostaan olen menettänyt uskoni. En Vapahtajaani enkä Hänen Isäänsä. Vaan helvettiin sellaisena kuin nämä, hämärien seinien "veljespiirit" ovat sitä minulle vuosikymmenten aikana varmana asiana tarjoilleet.

Mysteeriksi on jäänyt, että yhtä vankasti kuin uskon kuolemani jälkeen samaan tulevaisuuteen, samassa paikassa, ajassa tai ajattomuudessa heidän kanssaan, he uskovat, että heitä ei siellä näy minne heidän mielestään alati kiihtyvällä vauhdilla lienen menossa..

tiistai 6. elokuuta 2019

Kalliomäki, osa 2

Moni asia on muuttunut avioeroni myötä. Myös Laukaan Pitkäniemessä (Päivis place) oleminen ja yöpyminen. Tarvitsen nyt kuulemma luvan, kun ennen voin vaan mennä sinne, jos tahdoin.

Mutta olen tässä elämässä pääosin lupani kysellyt, joten oli yöpymiseen keksittävä uusia kuvioita. Onneksi on vielä olemassa yhteinen Matkakoti, joten lähdin sillä matkaan.

Silloin on vain mielikuvitus rajana mihin sen yöksi parkkeeraa ja tekee yön yli kodin. Paikaksi valitsin Jyväskylän Puuppolassa tyhjillään olevan Puolimatkankoti Kalliomäen, jota olin aikoinaan perustamassa. Siellä oli myös Liisan, ensimmäisen vaimoni ja minun koti monta vuotta. Ja Roope-koiran sekä Sancho-kissan.

Muistan Kalliomäestä monta hyvää tarinaa, sillä se oli minulle hyvin rakas paikka. Tässä yksi. Metsän takana pienessä talossaan asui metsänhoitaja Tapio Kolu. Hänen luokseen menin ensimmmäisenä esittelemään itseni sekä tulevan käyttötarkoituksen, kun se oli varmistunut.

Tapio kuunteli kesäiltana kotinsa portailla omaan rauhalliseen tapaansa ja totesi viimein, että juopoilleko meinaat koteja. Tähän minä, että kyllä vain, silloin kun ovat selvinpäin. Tapio jatkoi, että toisaalta mikä ettei. Että kyllä minä ihmisten kanssa olen aina tullut juttuun ja pärjännyt.

Että onhan se Kalliomäki ollut hullujenhuonekin ja myös synnytyssairaala. Mutta ne hullut muistan oikein hyvin. Niillä oli alakerrassa häkit ja me syötettiin niille heiniä. Kovia olivat syömään ruohoa, sanoi Tapio.

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Presidentti Halonen ja sosiaalineuvokset

Jormas: Eilen sain mukavan vieraan Jokilaaksoon tuokioksi, kun Antti Honkonen tupsahti Jokelasta ystävineen mittaamaan Merikonttikotini säteilyarvoja. Olivat korkeat sisällä ja ulkona. Monestakin syystä. Tuliaisina he toivat lasipurkillisen talven yli kuivaneita suppilovahveroita.

Meitä yhdistää Antin kanssa moni asia. Yksi on sosiaalineuvoksen arvo, jonka molemmille on antanut presidentti Tarja Halonen. Ja allekirjoituksilla vahvistanut pääministeri Matti Vanhanen. Viinaton mies hänkin.

Tarja on tietämättään opettanut itselleni yhden asian. Sen, että hänkin on laitapuolen kulkija. Sillä erotuksella, että itse voin näytellä normaalia ihmistä, kaikin tavoin keskivertoa. Presidentti ei voi olla sitä koskaan, vaikka Tarjakin välillä kovasti yrittää.

Oppi tuli siitä, kun hän pääbossin pestissä ollessaan lehtien palstoilla uppaneuvosnnennnevoksen,ihmeellisenä asiana selitti innoissaan kuinka oli henkivartijajoukolta salaa käynyt yöllä Kultarannassa tyttärensä kanssa meressä uimassa. Silloin tajusin, että niin hän kuin moni muukin julkisuuden henkilö Dannystä Paula Koivuniemeen ja Katri Helenasta Loiriin, ei voi koskaan elämässään enää olla ja elää kuin muut. Vaan he kulkevat samaa kehää kuin toisetkin laitapuolen kulkijat. He kehän toisella ja kadun kansa toisella laidalla.

Sosiaalineuvos Honkosen kanssa teimme yhdessä paljon töitä asunnottamuuden poistamiseksi. Muun muassa Asunnottomien yön historia on osin yhteistä käsialaamme. Vaikka sen ylivoimainen veturi olikin Vailla Vakinaista Asuntoa -yhdistyksen boss Jussi Roiha.

Antti ja minä saimme kerran päähämme lahjoittaa jonkun kenkään vuodeksi hiertävän kiven. Valitsimme siihen kolmannen neuvoksen, kauppaneuvos Eero Lehden, joka osti nenäni edestä kerrostalon, kun haaveilin Mäkelänkatu 56:tta kodiksi 50 kodittomalle kadun kulkijalle.

Sen takana yli Lehden yhden yrityksen päämaja. Nimittäin Taloustutkimuksen, jossa olin joskus töissäkin. Kadun kansan keskuudessa kulkee tarina, että jos asunnottomat olisivat saaneet kodin, eivät työntekijät olisi Eeron mielestä voineet enää kulkea rauhassa työmatkojaan 🤣🤣🤣🤣.

Sen sijaan ei ole pelkkä tarina, että Eero ilmoitti avustajansa välityksellä, ettei ota moista kunniaa vastaan. Ja minä vastasin, että kuinka suuren julkisuuden Eero haluaa asian ympärille? Niinkö suuren, että se pudottaa hänet eduskunnasta? Ja niin Lehti sai kiven kenkäänsä.

Mutta Luojani on oikeudenmukainen, vaikka en sitä aina ymmärrä. Nyt on Taloustutkimuksella naapurinaan Mäkelänkatu 50:ssä Pessi & Illusia, jossa asuu toista sataa entistä koditonta. Minäkin Päiviksen kanssa aikoinaan 😂😂😂😂.