Netti-Suomi

Yö elokuun viimeiseen päivän oli Jokilaaksossa huippulämmin. Aamulla kuudelta vettä tuli taivaan täydeltä, mutta lämmintä oli 17 astetta. Kesän lämpimimpiä öitä siis. Päivälämmöksi sähköinen ennustajaeukko tai -ukko lupasi pari pykälää enemmän. Sama digi-henkilö sanoi kirjaimin ja numeroin, että kun lennän pian lähelle Siaminlahden länsirantaa Phatthalungiin, ei 10 vuorokauteen näköpiirissä ole yölämpöjä alle 25. Päivälämpöjen huidellessa sateiden lomassa 35 asteen molemmin puolin. 

Digimaailma tuo säätietojen lisäksi käden, korvien ja silmien ulottuville kalentereineen ja herätyskelloineen paljon sellaista mikä ei ennen ollut mahdollista. Mutta joku on mennyt vaikeammaksi ja perin oudoksi, josta kerron tarinan lopussa. 

Yli puolivuosisataa sitten äiti laski kanssani kerran vuodessa pitkin vuotta keräämiensä Elannon kassakuittien summat yhteen ja palautti kuitit kauppaan, sillä niillä sai ostopalautusta. Taisi olla meillä joulukinkun verran. Nyt ostotiedot hintoineen tulevat sähköisesti minne vaan ja palautukset napsahtavat tilille kerran kuussa automaattisesti. 

Joskus tilaan ja ostan jotain vaikka Kiinasta älypuhelimella, maksan etu- tai jälkikäteen samalla laitteella sekä seuraan sähköisesti missä tuotteeni on tulossa. Jos se ei mahdu postilaatikkoon, kilahtaa taskuuni tieto mistä Postin pisteestä tai vastaavasta voin sen noutaa tai pyytää kotiinkuljetusta.

Aamulla laskin, että käytän noin sataa ohjelmaa tai palvelua suhteellisen säännöllisesti. Mukana on huveja ja hyötyjä sähköisistä sanomalehdistä kirjoihin. Unilääkkeenä on tällä hetkellä Jens Lapiduksen uusin sähkökirja, jonka taidan jättää kesken. Se seuraa yhtäaikaisesti aivan liian montaa Tukholman alamaailman henkilöä, jotta pysyisin viihteessä tyydyttävällä tavalla mukana.

Taskukoossa katson Suomessa uutisia sekä Ylen Areenaa ja ulkomailla etupäässä Netflixiä suomenkielisellä tekstityksellä. Pelejä pelaan pasiansseista shakkiin ja biljardeista golfiin. Täyttelen sudokuja, kuvaristikoita, pala- ja erilaisia sanapelejä. Google kääntäjineen on verraton apuväline, kuten pankkiyhteydetkin. Joskus soittelen ja saattaa joku myös soittaa tai laittaa viestin jostain maailman kolkasta. Facebook, WhatsApp, Messenger ja monet muut tarjoavat siihen loistavat ja ilmaiset mahollisuudet.

Sitten siihen mikä on mennyt oudoksi ja vaikeammaksi. Muistan, kun jokaiseen pankkiin voi viedä säästöpossun kolikot laskettavaksi ja summan sai halutessaan vaikka seteleinä käteen. Muistan senkin, kun näin ei voinut enää tehdä jokaisessa pankissa ja sen, että piti varata aika laskemista varten.

Mutta sitä en tiennyt, että pankit eivät enää saa lain mukaan vaihtaa seteleitä suuremmiksi. Tämän sain huomata, kun menin Morakotin kanssa Jumbon Prisman ja S-Pankin yhteiseen asiakaspalvelupisteeseen. Morakot halusi vaihtaa marjanpoimisesta hankkimansa parikymppiset isompiin, sillä Thaimaassa on suurilla euron seteleillä joissakin vaihtopisteissä parempi bahtin kurssi.

Ystävällinen S-ryhmän asiakaspalvelija sanoi, ettei käy, sillä laki kieltää kaikkia pankkeja vaihtamasta seteleitä suurempiin. En tullut kysyneeksi kävisikö pienempiin? En osannut kuin ihmetellä ja olin jo lähdössä pois, kun oivalsin kysyä, että voinko tallentaa pikku setelit tililleni ja nostaa samantien suurempina? Virkailija katsoi minua hieman hölmistyneenä ja melkein kuulin hänen aivojensa raksutuksen: "Kyllä sinä niin voit kiertää lakia, mutta sinulla pitää olla S-ryhmän asiakkuus asiakasnumeroineen, pankkitili S-Pankissa ja henkilöllisyystodistus tai passi, sillä ajokortti ei riitä eikä käy." Minullahan oli ne kaikki 🤣🤣🤣.

Pois kävellessäni pohdin, että mitähän lienee lainlaatija ajatellut ja onko jokaisessa euromaassa seteleiden vaihtaminen yhtä vaikeaa, sillä ei kai toimenpiteellä kukaan kuvittele estettävän rahanpesua?

Oudot monopolit, osa 2

Fortumin sähköverkon myynti Carunalle puhuttaa yhä, jonka sain huomata eilisen blogini palautteista. Lähes jokainen tietää Vihreiden olleen pienpuolue melkein koko historiansa ajan. Sitä se oli silloinkin, kun omistajaohjauksesta vastannut ministeri Pekka Haavisto esitti hallituksellemme kaupan hyväksymistä. Jos kauppa olisi ollut menestystarina, vain harva olisi suonut Haavistolle kunniaa yksin tai nostanut peräti jalustalle. Kun se osoittautui yhdeksi historiamme suurimmista taloudellisista munauksista, moni nostaa yhä yksin Pekan tikun nokkaan aivan kuin hän olisi ainut asiasta päättänyt.

Tosiasiallisesti kauppaa vastusti vain Paavo Arhinmäki. Omistajaohjausministeriä suuremmat yksittäiset sylttytehtaat ovat pääministeri Jyrki Katainen ja elinkeinoministeri Jan Vapaavuori. Molemmat Kokoomuksesta, jolle yksi sydämenasioista näyttää olevan kuntien ja valtion toimintojen yksityistäminen.

Ennen myyntiä Fortumin kauniit puheet sähkönkuluttajille olivat, että kaupan johdosta sähkön hinta ei nouse ja Fortum käyttää saamansa miljardit varsinkin uusiutuvaan energiaan. Paskan marjat. Lähes välittömästi Caruna aloitti verokikkailun sekä siirtomaksujen ylisuuret korotukset ja Fortum käytti rahat saksalaisen Uniperin ostoon, joka oli erikoistunut hiili- ja kaasuenergiaan.

Kun rahat haihtuivat savuna taivaalle Saksan valtion otettua Uniperin haltuunsa, sanoi pääministeri Sipilä kuulleensa ylipäätään Fortumin Uniperin ostosta varttitunti ennen kauppaa.

Joko valitsemamme poliitikot ovat kaupanteossa edelleen täysiä tumpeloita tai sitten aivan jonkun muun kuin yhteiskunnan asialla, sillä he puolustelevat yhä miljardeja veronmaksajille maksanutta möhläystään. 

Päättäjien joukosta ei näytä löytyvät Arhinmäen lisäksi kuin yksi selkärankainen. Energiayhtiö Fortumin entinen toimitusjohtaja Pekka Lundmark ei vieritä vastuutaan epäonnistuneesta Uniper-kaupasta muille: ”Olen todella surullinen ja pahoillani kaupan lopputuloksesta. Kannan täyden vastuun kaikista Fortumin johtoryhmän päätöksistä toimitusjohtajakaudellani.” Sitä en tiedä mitä täyden vastuun kantaminen tässä tarinassa tarkoittaa, sillä hän ei suostu edes kommentoimaan sähköverkon myyntiä Carunalle. 

Eilen kirjoitin myös kunnallisesta jäteyhtiöstä, joka rakentaa alati muuttuvien lakien avulla monopolia roskankeruuseen. Jokainen yksityinen talous on nyt saatu ruotuun ja pakotettu jätehuollon maksaviksi asiakkaiksi, vaikkei syntyisi jätettäkään. Kun samaan nippuun onnistutaan jossain juoksussa pakottamaan myös yritykset, on tämäkin kuntien monopoli valmis myytäväksi.

Oudot monopolit

Monesti olen ihmetellyt kuntia, Tuusulaakin oudoista monopoleista. Omista tai yksityisille tehdyistä. Yksi sellainen on sähkölaitoksen myynti. Sitä saamme itse kukin maistella vielä vuosia muun muassa sähkön siirtomaksujen muodossa. En vieläkään ymmärrä miksi ylipäätään kuntaisille välttämätön tuote tai palvelu, jota ei voida aidosti kilpailuttaa, pitää myydä yksityisille sijoittajille.

Lopputuloksena on nykyinen käytäntö, jossa voin ostaa virtaa useammaltakin myyjältä tai sähkön tuottajalta, mutta kotiini se on tuotava Carunan sähkölinjoja myöten.

Kun Caruna onnistui ostamaan kertaalleen kuntalaisten maksaman sähkölaitoksen, maksavat kuntalaiset sitä nyt toiseen kertaan, sillä pitäähän sijoitettu raha saada voittojen kanssa takaisin.

Kuntalaisille välttämättömät monopolipalvelut pitäisi olla ehdottomasti yhteiskunnan omistuksessa. Sillä joku kerää kansan hilloja joka tapauksessa. Silloin on parempi, että hillopurkki on valtion tai kotikunnan.

Viikolla törmäsin toiseenkin monopoliin. Nimittäin 13 kunnan jäteyhtiöön. Kiertokapula Oy on pelannut korttinsa loistavasti, sillä se pakottaa jokaisen kotitalouden ruotuun ja ostamaan heiltä jäteastian tyhjennyksen jätteiden kuljetuksineen.

Kymmenen vuotta olen hoitanut Tuusulassa homman itse taatusti kybällä ilman kyseistä firmaa. Mutta nyt, vaikka minulla ei tulisi sekä- tai muutakaan jätettä lajittelun jälkeen lainkaan, on liityttävä ja maksettava määräajoin tyhjänkin jäteastian tyhjennys sekä tyhjän kuljetus 🤬🤬.

Vakuuttava osoitus jonkun olevan vialla, ovat tuusulalaiset yritykset, jotka eivät ole taipuneet, vaan tekevät edelleen jätehuollosta kuljetuksineen sopimukset keiden kanssa haluavat. Ehkä he voivat kuljettaa roskansa itsekin, jota yksityinen ei voi tehdä. Tai voi, jos maksaa ensin tyhjän säiliön tyhjennyksestä ja ilman kuljettamisesta Kiertokapulalle 😖😖. 

Eilen vietin kolme tuntia puhelimessa Kier(t)okapulan asiaspalvelijoiden ja jäteviranomaisten kanssa. Tahosta ja asemasta riippumatta yhtenäistä joukkoa, jotka kaikki kätkeytyivät saman selityksen taakse: "Laki on laki ja kaikille sama ja minun oikeuteni on valittaa tehdyistä päätöksistä viime kädessä hallinto-oikeuteen saakka." 

Kunnat näyttävätkin käyttävän monopolin mahdollisuutta myös silloin, kun siihen ei järjellisesti olisi mitään syytä. Jos toiminimi se ja se voi edelleen hoitaa itse jätehuoltonsa haluamallaan, jätelain edellyttämällä tavalla, pystyn samaan minäkin. On itselläni sitten toiminimi, muu yritys tai ei mitään yritystä. Näillä tiedoilla koen, että kyseessä on vaivihkaa toteutettu kansan kusetus.

Kani-, tori- ja konttielämää

Eilinen blogini kirvoitti yhden nimettömän vastauksen, kun ihmettelin miksei Narinkkatorin thaimaalaisessa tapahtumassa ollut Pattaya Suomi-Seura esittelemässä toimintojaan. Anonyymi-vastaajan mielestä liian kallista. Innostuinkin kysymään hintoja järjestäjiltä, sillä eivät torikatoksissa ja -teltoissa kaikki muutkaan rahoissa kylpeneet. 3 x 3 metrin paikka maksoi 200 euroa.

Kuten kirjoitin, Jokilaaksoon oli tulossa arvovieras lounaalle. Täsmälleen aikataulun mukaan hän saapuikin ihmispalvelijoineen. Tupsukanilla oli vaikeuksia keskittyä paljaan taivaan alla sinällään makoisaan ja tuoreeseen valkoapila- ja voikukanlehtiakattaukseen. Ehkä joku geeneissä laittoi 10-vuotiaan ikäneidon varomaan varmuudeen vuoksi haukkaa taivaalla, jos sellainen olisi sinne ilmestynyt. Aikansa etsittyään löytyi kuitenkin puutarhapenkki, jonka alla oli turvallista ja kasvisateria maistui erinomaisesti.

Eilen lupasin myös penkoa Tupsun ikäisen kirjoituksen Narinkkatorilla vietetystä merikonttiyöstä, joten olkaa hyvät: "Palaan Hyvinkään asuntomessuihin, joilla  esittelimme kahdesta merikontista tehtyä, ympärivuotiseen käyttöön tarkoitettua asuntoa, Duokotiamme. Siellä yksi jos toinenkin kyseli onko meillä muita kosketuksia kontissa asumisesta ja aiheesta ylipäätään. Sanoin, että jo vain, joista yksi on Narinkkatorilla vaimoni päiviksen kanssa viettämämme yö silloisen Kanikonttorin hankilökunnan Törkyn ja Karin kanssa. Lupasin messuilla penkoa jotain aiheeseen liittyvää, jos löytyy. Ja toki jotain löytyikin, mutta  esimerkiksi Hufvudstadsbladetin tekemää mukavaa juttua en löytänyt. Ainakaan vielä.

Huuto.netistä itselleen vuorokaudeksi remontoidun kontin voittanut, Jorma Soini vietti yön vaimoineen ja kaneineen keskellä Helsingin Narinkkatorilla. Viihtyisässä kontissa oli lämmintä ja mukavaa. Varustukseen kuului mm. taulutelevisio, ekotakka, herätyslamppu ja pelikonsoli (joka kylläkin hajosi saman tien). Lisäksi keittiö ja kylpyhuone oli viimeisen päälle hieno.

Tässä olimme yön ja vartivat vahtivat turvallisuuttamme

Vuorokausi sujui hyvin, vaikka yörauhaa oli rikkonut aina silloin tällöin yöllä kaupungilla juhlineet ihmiset. Jatkopaikaksi kuitenkaan kontti ei päätynyt, vaikka yritys oli kova. Soini kertoi olleensa tyytyväinen asuntoonsa ja piti kokemusta kaikin puolin miellyttävänä.

Soini halusi asua kontissa, koska se on lähellä hänen omaa työtänsä ja elämäntehtäväänsä, eli asunnottomuuden poistoa. Jorma Soini on Sininauhaliiton toimitusjohtaja ja Tarja Halosen nimittämä sosiaalineuvos.

Jorman elämää kontissa pystyi seuraamaan livenä myös netissä ja halukkaille annettiin mahdollisuus olla Skypen kautta yhteydessä Jormaan. Yöllä Jorman nukkuessa chattia piti yllä Jorman kanit, Törky ja Kari."

Mutta Kanikonttorin  lisäksi on Jokilaaksossa toinenkin yhteisö, joka pitää sisällään monia pikku osastoja. Iso yhteisö on Siipiveikkojen valtakunta. Kesän ajan sen näkyvin jengi on ollut Pikkulampea omanaan pitänyt monikymmenpäinen heinäsorsalauma. Ehdin jo kirjoittaa, että porukka on lähtenyt muuttomatkalle lammen jäätyessä arvatenkin muutaman kilometrin päähän joen yläjuoksulle. Koskenmäen laitamille, jossa vesi pysyy sulana läpi vuoden. Mutta nyt tuli lämpöasteet ja kas, niiden mukana sorsat tulivat takaisin."

Eilen oli tuplajuhlapäivä

Eilen, elokuun viimeisenä lauantaina juhlittiin Suomen luontoa, joka on nyt vakiintunut liputuspäivä, ja Suomi ensimmäinen maa maailmassa, joka liputtaa luonnolleen.

Juhlapäivä on saanut myös pysyvän lipun kuvan almanakkaan ja liputuspäivän statuksen. Suosion jatkuva kasvu ja nopea vakiintuminen suomalaisten merkkipäivien aateliin ovat osoitus siitä, että luonto on suomalaisille tärkeä, juhlan ja liputtamisen arvoinen. Tämän kunniaksi toivottiin mahdollisimman monen taloyhtiön, viraston, kesämökin ja muiden lipputankojen omistajien nostavan lipun salkoon luonnon kunniaksi.

Suomen luonnon päivää juhlittiin ensimmäistä kertaa yksitoista vuotta sitten. Vuosittain toistuvaksi päiväksi valikoitui elokuun viimeinen lauantai, jolloin kesä on päättymässä ja eletään elonkorjuun ja satokauden aikaa. Vuonna 2017 Suomen täyttäessä 100 vuotta Suomen luonnon vuodenaikoja juhlistettiin poikkeuksellisesti neljänä eri juhlapäivänä. 

”Maailma on muuttunut monin tavoin tänä aikana, kun olemme juhlineen Suomen luontoa. Päivän merkitys on kuitenkin mielestäni vain korostunut. Tällaisina epävarmoina ja turvattomina aikoina luonto luo pysyvyyttä, jatkuvuutta ja turvallisuutta”, toteaa päivän suojelijana alusta asti toiminut tasavallan presidentin puoliso tohtori Jenni Haukio. Hän on iloinen siitä, miten suomalaiset löysivät lähiluonnon ja sen arvon erityisesti vaikeina koronavuosina. ”Samalla on hyvä muistaa, että tämä upea luonto ympärillämme ei ole itsestäänselvyys”, Jenni Haukio toteaa.

Itse olen ainakin kerran juhlinut päivää nukkumalla yön ulkona teltassa. Tänä vuonna se jäi, vaikka juhlaan olisi ollut tuplasyyt, sillä thaimaalaiset juhlivat samana päivänä seurueineen Helsinkin Narinkkatorilla, jossa itsekin olin Morakotin kanssa.

Silmiini ei tällä kertaa sattunut Pattaya Suomi-Seuraa ja voi olla, ettei se ollutkaan mukana. Harmi, sillä eilinen oli oiva tilaisuus tehdä vastaavasti suomitoimintaa tutuksi Thaimaassa.

Taitaa olla vuosia, kun olin viimeksi ajanut auton Helsingin ytimessä maan alle parkkihalliin. Kauppakeskus Forumin alta poislähtiessäni en edes löytänyt kulkuneuvoamme, vaikka otin valokuviakin sijainnista. Kadonneen Vanhan rouvan metsästys oli mainio esimerkki Suomen kansainvälistymisestä, sillä harmaan Old Lady Avensiksen etsimisessä maan uumenista meitä auttoi englanninkielellä tumman sorttinen työntekijä. Aivan samoin kävi edelliskerrallakin Hyvinkään Kauppakeskus Villan parkkihallissa.

Voi olla, että tämänkertaisesta pysäköinnistä perästä kuuluu, sillä jotenkin onnistuin pääsemään maan pinnalle ohi porttien maksamatta mitään minnekään. Lentokentän parkista kuitenkin opin, että nykyisin robottikamerat tai vastaavat kuvaavat autot rekisterinumeroineen.

Oli mukavaa ja Narinkkatori oli täynnä elämää, thaimaalaista kulttuuria, ruokaa ja tanssiesityksiä, jotka kyllä olivat enemmänkin, ainakin suomalaisilta kätkettyine tarinoineen, joista en mitään ymmärtänyt.

Narinkkatoriin liittyy myös rakas muisto, sillä olen yöpynyt siellä Päiviksen ja kotikani(e?)mme kanssa varta vasten tehdyssä ja sinne tuodussa Merikonttikodissa vartijoiden turvatessa ja radion sekä osin televisionkin seuratessa yömme kulkua. Luulen, että etsin huomiselle kymmenen vuotta vanhan blogini tästä yöstä.

Harrastuksena ja osana elämän sisältöä kirjoittaminen, osa 2

Kirjoittaminen on ollut minulle palkkatyön päätyttyä yksi tärkeimmistä asioista, sillä se on ennen kaikkea ajattelemista miten mikäkin asia mielestäni on tai on ollut. Se on myös kannan ottamisen lisäksi muistelemista ja koetun uudelleen elämistä. Ehkä juuri niiden vuoksi olen kääntänyt takkiani useimmin. Toki monesti on niinkin, että kerran ajateltua ja kirjoitettua ovat vuodet vain vahvistaneet.

Luulen kirjoittamiseni jalostuneen nykyiseen muotoonsa, kun aikoinaan etsin taipaleeni loppupään leppoistamisjaksolle jotain harrastusta tai tekemisen muotoa, joka seuraisi helposti mukana. Jonkun sortin sukulaissieluja ovat erilaisten ristikoiden täyttämiset tai lähes joka paikkaan mukana kulkeva korttipakka pasiansseja varten. Kutominen ja virkkaaminenkin taitavat olla samaa heimoa. Ja tietty lukeminen ja itselläni myös kämmenenkokoinen älylaite lukuisine asia- ja ajanvieteohjelmineen sekä sosiaalisine medioineen. 

Osassa omaa harrastamistani tärkeää on, etten joudu toisten ihmisten vuoksi tekemään kompromisseja. Voin sooloilla, olla itsekäs, kirjoittaa ja kertoa milloin mitäkin kuinka tahdon.

Olinkin joskus pienen aikaa paikallislehti Keski-Uusimaan kolumnisti, joka osaltaan valoi uskoa kirjoittamiseen. Pidin pestistä ja ilman lehden tapaa lyhennellä tai peräti muuttaa kirjoituksiani, kirjoittaisin varmasti lehteen vieläkin. Se on joka tapauksessa yksi syy Elämän tähden blogien syntyyn, kirjoittamiseen ja julkaisemiseen. Pidän siitä ja myös oikeana, että kukin sanokoot sanottavansa miten tahtoo. Mutten pidä siitä, kun joku muuttaa tekstejäni tai puhumaani. 

Kirjoittaessani jotain julkiseksi, itse asiassa vain harvoin keskustelua syntyy aiheesta, jota itse pidän tärkeänä. Sanonta "Hyvää päivää kirvesvartta - toinen puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä" kuvastaa varsin osuvasti mitä tarkoitan. Provosointikaan ei aina takaa, että mielipiteiden vaihto pysyisi raameissa, joita kulloinkin tarkoitan ja toivon. 

Mutta ei minua juurikaan harmita, vaikka kommenttivirta loikkii sinne tänne. Sitä on muutenkin liian vähän. Yksi asia sosiaalisessa mediassa harmittaa. Kun esimerkiksi joku kysyy Facebookissa, ehkä ensimmäistä kertaa kohteliaasti ja asiallisesti aralla äänellä neuvoa johonkin, niin viimeistään kolmas vastaus on jonkun vatipään, jonka täydellisen alamittainen, asiaan kuulumaton mölötys on tosi syvältä sanonko mistä? Tosin löydän itsenikin joskus tältä paikalta 😖😖.

Harrastuksena ja osana elämän sisältöä kirjoittaminen

Eilen nukuin päiväunet. Niiden ansiosta kesken yötä Nukkumatti etsi unisemmat silmät mihin parkkeerata loppuyöksi. Siispä valvoin ja kuuntelin hiljaisuuta, jonka lomassa tein mielen matkoja menneeseen aikaan.

Pimeän syksy-yön kolkutellessa Merikonttikodin ovipieliin hyräilin mielessäni Topi Kärjen ja Reino Helismaan, Lasse Mårtensonin laulamaa biisiä "Kaikessa soi blues..... Kun syksyn lehti maahan ehti, siinäkin soi blues....."

Sen myötä mieleni kiiti Hoechst Fennican henkilökunnan pikkujouluihin vuonna 1968, joissa hän tämänkin laulun esitti. Seuraavana vuonna esiintyi Viktor Klimenko ja seuraavana Eija Merilä, jonka vein yöllä taksilla hänen kotiinsa Hyrylään. Taisin olla takaisin taksikopille ajaessani, jos en aivan, niin ainakin vähän ihastunut häneen.

Mutta eniten ajattelin yöllä kirjoittamista, johon olen käyttänyt valtavasti aikaa. Jos lasken kaikki tunnit yhteen, olen 40 vuodessa kirjoittanut yli kolme vuotta yötä päivää. Luulen sen olevan omaksi iloksi ja ajanvietteeksi kirjoittavalle aika paljon.

Ensimmäisen kirjoitukset, joissa on ollut joku tavoite tai ainakin juoni, olivat Tuusulan yhteiskoulun ainekirjoitukset. Harmi, että yksikään ainekirjoitusvihko ei ole seurannut mukanani näihin päiviin, enkä muista edes ainuttakaan aihetta.

Kun olin Jyväskylän Katulähetyksen bossina ja vastaavissa tehtävissä Sininauhasäätiössä, pidin yhtäaikaisesti useampaakin työpäiväkirjaa, johon "pakotin" koko henkilökunnan. Osa muistelee hyvällä, osa pahalla ja osa ei lainkaan. Siitä kuitenkin lähes kaikki olivat ja ovat varsinkin jälkikäteen yhtä mieltä, että se sitoi viikottaisten, koko väen yhteisen palaverin kanssa henkilökunnan ainutlaatuisella tavalla yhteen ja puhaltamaan samaan hiileen. Myös nämä kirjoitukset ovat kadonneet bittiavaruuteen. Sekin on harmillista, sillä niissä oli löpinöiden ohessa pitkät pätkät kyseisten järjestöjen historiaa. 

Tallessa sen sijaan on Päiviksen ja minun paperille kirjoittamia tarinoita veneilystä ja matkailuautoilusta. Nekin lienevät matkalla ikuiseen unholaan, sillä ketä kiinnostaisi kahden pienen ihmisen askelmerkit? Vaikka eihän sitä koskaan tiedä, sillä itselleni olisi äärimmäisen arvokasta, jos tallessa olisi edes yksi äitini, isäni, siskoni tai veljeni kirje tai mikä tahansa kirjoitus.

Usean vuoden kirjoitin Päiviksen kanssa myös vuoropäivin Elämän tähden päiväkirjanomaisia blogeja. Sitä olen jatkanut yksin avioeromme jälkeen. Näihin saatan palata huomenna. 

Myöhemmin tapasin Filippiineillä Melanien, jonka kanssa minulla oli story, sillä hän lupasi tehdä kanssani lapsen. Kun olin jo lähtenyt maasta, viestitti hän perääni olevansa raskaana. Silloin päätin kirjoittaa yhden vuoden joka päivä vain yhtä lukijaa, tulevaa lasta ajatellen ja hänelle. Sen kaiken ilon ja odotuksen jaoin blogeissani.

Sitten sain ensimmäisen ultraäänikuvan ja olin pakahtua onnesta, vaikka pieni kello soittikin sisälläni. Sillä lääkärin arviossa raskauden alusta oli muutaman päivän heitto. Pian 'Little" Jorma Goza Soinin synnnyttyä, DNA kertoi ja sinetöi pettymykseni, enkä ollut lapsen isä 😥, Silti hän sai nimeni ja syntymätodistukseen isyyteni. Senkin jaoin kaikille, sillä jos kykenin jakamaan riemuni, oli pystyttävä jakamaan myös sydämeni syvin tuska. Olin otettu myötunnosta ja vähemmän otettu jonkun käsinkosketeltavasta vahingonilosta. 

Siitä suosta en ollut päästä mitenkään takaisin kantavalle maalle. Minut nosti punatukkainen lapsuuden ystäväni, jolle en kykene riittävästi osoittamaan kiitollisuutta. Murheen myötä katosi kuitenkin, ennen kuin oli kunnolla elämääni tullutkaan, ainut, pienen pieni ihminen, jolle kirjoitin 365 päivää.

Tuskin koskaan tulen näkemään pikku Jormaa, vaikka rakastankin häntä, kuten kaikkia lapsia. Sillä olin jo aiemmin ilman Jorma Goza Soiniakin juridisesti isä, vaikken ole sitä biologisesti tai tietääkseni. Mutta elämä ja vanhempani ovat opettaneet, että lapsia ei tarvitse tehdä voidakseen rakastaa heitä ilman vastarakkauttakin.

Aamun marmatus

"Työnantaja ei ole velvollinen maksamaan työntekijälle sairausajan palkkaa, jos työntekijä oli aikaansaanut sairauden tai tapaturman tahallisesti, rikollisella toiminnallaan, kevytmielisellä elämällään tai muulla törkeällä tuottamuksella." 

Pääsääntö on, että palkanmaksu kuuluu työnantajan velvollisuuksiin, vaikka sairastunut työntekijä olisi työkyvytön. Lain mukaan sairausajalta maksetaan täysi palkka sairastumispäiväksi osuneelta työpäivältä ja sitä seuraavilta yhdeksältä arkipäivältä.

Useissa työehtosopimuksissa on lisäksi sovittu lakia pidemmästä palkanmaksusta työntekijän sairastuessa. Lain asettamasta minimivaatimuksesta on voitu poiketa työntekijän hyväksi myös työsopimuksella.

En tarkistanut, mutta minulla on kutina, että osan tästä lystistä maksaa valtio ja Kela minunkin maksamista veroista sekä muista suorituksista. Niiden kanssa ja vuoksi on nykyisinkin eläkkeestäni kadonnut muihin kirstuihin neljäsosa ennen kuin loppu päätyy minulle.

Jos muuttaisin pysyvästi ulkomaille, enkä rasittaisi synnyinmaatani millään tavoin, jatkuu rahastus hautaan saakka. Silti valtion Kela lopettaisi puolen vuoden jälkeen muun muassa lääkekorvaukseni. Osaltani maksajana asia kuuluu siis mitä suuremmassa määrin myös minulle. Mutta vaikka vatini menisi kuinka nurin, en voi valtionkaan epäoikeudenmukaiselle ahneudelle mitään.

Eläkeläisellä ei ole nimittäin työntekijöiden mahtavia ammattiliittoja eikä lakkoasettakaan käytössä. Eikä niitä taida kyllä olla keikkatyöntekijöilläkään, jos olisin eläkkeellä oleva muuttofirman pianonkantaja. Luulen, että jos yritys palkkaa yhdelle keikalle muuttomiehet, joista yksi pudottaa portaissa pianon varpailleen, maksaa työnantaja tai sen ottama vakuutus lääkäri- ja ehkä lääkekulut sekä hajonneen pianon. Mutta siinä kaikki, vaikka kantajalta menisi työkyky määräajaksi tai loppuiäksi.

Kun olin työelämässä ja läträsin viinan kanssa eräänkin kerran siihen malliin, että maanantaiaamuna ei työ maittanut. Joten pidin rokulipäivän, josta työnantaja maksoi täyden palkan, vaikka työkyvyttömyys johtuikin kevytmielisestä elämästä. Kun taas menin kännissä töihin, seurasi siitä lopputili. Nykyään kai pitää ohjata alkoholismin hoitolaitokseen. Tuttuja olivat myös työtovereiden lausahduksen ilman kohmeloakin milloin mistäkin syystä, että "pitäisköhän hakea saikkua?" Koko homman kustansi joka tapauksessa aina palkanmaksaja. 

Tästä pääsen mihin pitikin eli demokratian vääristymään. Ensin valitsemme yhdessä Arkadianmäelle 200 asioittemme hoitajaa. Jotka tuumaavat, ettei ole oikein, kun lain mukaan työnantaja maksaa edelleen jokaikisestä sairauslomasta palkan ensimmäisestä päivästä lähtien. Päättäjämme ovat sitä mieltä, että maksakoon joku muu työntekijän vapaa-ajalla tapahtuneista ja johtuvista poissaoloista ensimmäisen päivän liksan. Jättäen silti mahdollisuuden sopia käytännöistä keskenään entiseen tapaan.

Tästä ja muistakin syistä ammattiyhdistysväki nyt terottaa sapeleitaan ja edessä voi olla kaikkien aikojen työtaistelu. Vaikka sopan ovat saaneet aikaan heidänkin demokraattisesti valitsemat asioiden hoitajat eikä työnantaja.

Toistakymmentä vuotta kirkkaana ollut eläkeläisikkunani antaa nyt leppoistajana uuden maiseman. Sitä katsellessani en tiedä onko ahneuden määrä suurin työntekijöillä, työnantajilla vai meidän kaikkien yhdessä muodostamilla kunnilla ja valtiolla. Tiedän vain sen, että kaikki ovat olleet kukkarollani. 

Senkin tiedän, että joillakin työmailla tuli liian ahdasta, jos ei liittynyt ammattiliittoon, joten vapaaehtoista ja vapaaehtoista. Senkin tiedän, että osan palkastani väkisin perimistä suorituksista valtio palauttaa eläkkeen muodossa. Mutta vaikkei ammattiyhdistysliike ole minulle koskaan kolikkoakaan maksanut, eikä puolestani lakkoillut, ei se palauta latiakaan sinne maksamistani markoista ja euroista, jotka nekin otettiin suoraan palkasta.

Ihmisille, jotka eivät vihaa kaneja

Joku päivä sitten kaverini/ystäväni kysyi sopisiko, jos heidän kaninsa tulisi lounaalle Jokilaaksoon? Toivomuksena oli voikukanlehtikattaus. Tähän minä, että vuodenaika huomioiden sillä sekrorilla ei ole arvovieraalle kovinkaan helposti tuoretta tarjottavaa. Vastaavasti aivan pientäkin ja nuorta valkoapilanlehteä kyllä olisi. Ehkä joukossa myös jokunen onnea tuova neliapila.

Itselläni on joskus iso ilo pienestäkin asiasta. Sen tuotti tämän aamuinen Facepostaus, jossa joku kysyi kuvan tummasta kanista Hyrylän keskustassa. Hän sai vastaukseksi muun muassa, että kyseinen herra tai rouva Kani asui aiemmin Tuusulantien länsipuolella, mutta Monion valmistuttua muutti sen pihaan ehkäpä uuden, tuoreen ruuan perässä. 

Jutustelun innoittamana mieleni kiiti vuosia taaksepäin. Aikaan jolloin Myllykylässä oli vapaita kaneja hienohelmojen ja kotipuutarhojen riesaksi asti. Yli 8 vuotta sitten kirjoitin kylän countrykaneista näin:

"Eilen oli mukava päivä Jokilaakson pihapiirissä. Eläinmaailma on meillä hyvin rikas ja pihapiirissä piipahtaa ilveksistä supeihin ja käärmeistä mäyriin. Ja koska emme eläimiä juurikaan säikyttele, tuntuvat ne kesyyntyvän vuodesta toiseen.

Olemmekin eräänlainen kasvien ja eläinten (ei toivottujenkin) suojelualue. Kasveista löytyy karhunkiertoa, himalajanpalsamia ja monia muita ihmisten inhokkeja. Peuroja ja kauriita on silloin tällöin loikkinut milloin minnekin Duokodin lähistöllä, mutta aivan pihaan ne eivät ole nähtemme tulleet.

Eilen kääntyi uusi lehti tässäkin asiassa, jota todisti päiviksen kotimme oven lasin läpi räpsäyttämä kuva. Portailta ei ollut matkaa kuin jokunen metri. Käsityksemme mukaan kyseessä olivat tällä kertaa peurat.

Ajelin päivän mittaan myös Kuuautollamme kylällä ja pysähdyin tarinoimaan SL-Metallin isännän kanssa. Mies on tehnyt Soiniityntien sillan kaiteet ja veräjän, joten ennestäänkin oltiin tuttuja. Parski mies, joka on harrastanut saksanpaimenkoiria ikänsä. Niiden kanssa hän aikoinaan kävi silloin tällöin tilallamme, kun hälytin ilmoitti kutsumattomista vieraista.

Kysyin mieheltä, että onko teidän pihallanne näkynyt kaneja. Vastaus yllätti, kun hän sanoi, että joo, onhan niitä, näyttäen yhtä puukasaa. Että tuonkin alla muutama asustaa ja hän on koiransakin opettanut, että sinne ei ole asiaa. Ei varsinkaan syöntimielessä. Sanoi vaimonsa alussa hieman kartelleen niitä, että kani siellä kani täällä. Mutta kun hän näki ensimmäisen kerran käden kokoisen poikasen, on vaimokin ollut niiden lumoissa siitä lähtien. Että ei ne meitä häiritse. Totesin, että tästä syystä paiskataan kättä, kun löytyy kylältä lisäksemme muitakin, jotka eivät city- eikä countrykaneja vihaa.

Naapuri jatkoi jutusteluaan koiran tarkkana vieressä kuunnellessa, että onhan meitä kylällä muitakin. Naapuri tuossa ja tuo naapuri tuolla ja niin edelleen. Jatkoi, että sotien aikaan jotkut suomalaiset olivat merkinneet taloja, joista jääkärit tiesivät, minne ovat tervetulleita. Että meillä on kylällä vähän samaa tapaa ja ollaan hankittu kaniystävällisiin pihoihin kaneja varten kanipatsaita, joista kanit sitten tietävät, minne ovat tervetulleita syömään tai vaikka perhettäkin perustamaan."

Luonnon monimuotoisuus

Euroopassa ihminen on toiminnallaan muokannut luonnon monimuotoisuutta siitä lähtien, kun maa- ja kotieläintalous levisivät tänne yli 5 000 vuotta sitten. Maatalouden ja teollisuuden vallankumous 150 viime vuoden aikana ovat kuitenkin johtaneet maankäytön merkittäviin ja kiihtyviin muutoksiin, maatalouden tehostumiseen, kaupungistumiseen ja maankäytöstä luopumiseen. Se on vuorostaan johtanut monien sellaisten käytäntöjen (esimerkiksi maa- ja metsätalouden perinteisten menetelmien) romahdukseen, jotka ennen edistivät biologisesti monimuotoisten maisemien säilymistä.

Useammankin kerran olen keskustellut merkittävän maanomistajan kanssa, joka istuttaa vuosittain paljon kuusipuun taimia. Yksi hänen metsiensä tarkoitus tuoton lisäksi on sitoa ääntä ja pölyä. Sen vuoksi ymmärrän, että suosiossa on havupuu, joka on tiheä, samanasuinen kesät ja talvet. Kun silti kysyn muiden puulajien mahdollisuuksista, on vastaus, että hirvet ja peurat tallovat sekä syövät kaikki muut taimet. Mistä ne peurat ovat tulleet, sillä hirvet ovat Suomessa olleet yhtä kauan kuin metsätkin? 

Lisäksi yhden lajin puupelto on alttiimpi monille ei toivotuille hyönteisille ja kasvitaudeille, joista ei taas pääse eroon kuin myrkyillä. Suomessa onkin aivan liian kauan ollut kurssissa vain metsän ja viljelyspeltojen taloudellinen tuotto.

Monimuotoisuuden merkitys on noussut vasta viime vuosina uudelleen arvoonsa. On käsitetty, että jos ei mehiläisillä, ampiaisilla, kimalaisilla ja muilla pöyttäjillä ole kukkia mitä pölyttää, ei pian ole mustikoita eikä puolukoitakaan. Monilta paikoilta ovat kadonneet esimerkiksi myös lapsuuteni kottaraisparvet, joten on hyvinkin aiheellista kysyä mikä on muuttunut?

Ennen Suomessa olivat arvossa myös sekametsät. Kun piti hakea koivupuita, poimi metsuri suomenhevosen kanssa ne kuusi- ja muiden puiden joukosta.

Eilen kuuntelin sekä katselin televisiosta, että Suomen metsien tulevaisuus ilmaston muuttumisen ja lämpenemisen myötä on taas sekametsissä. Mutta ei samoilla eväillä eikä taimilla kuin ennen. Vaan nyt metsiin pitää istuttaa vieraslajipuiden taimia. Vaikka se varmasti hyväksi onkin, voi silti esittää kysymyksen mikä on muuttunut?

EU:n alueella on nyt lainsäädällöllinen vimma hävittää ihmisten itsensä muualta tuomia kasveja lupiinista piiskuun ja ruususta palsamiin jne. Osan tästä ymmärrän, mutten varsinkaan tapaa. Eniten mamukasveista on mielessä pyörinyt Jokilaaksossakin kasvava himalajan- eli jättipalsami. Toki siellä tai täällä on paljon muitakin vieraslajeja supikoirista minkkeihin. Ehkä monimuotoisuuden säilyttämisen tai palauttamisen kannalta olisi joku muu tärkeämpää, kuin laittaa sanktioiden avulla maaseudun mökin mummu ja pappa hävittämään tunkionsa takaa kurtturuusut. 

Koska Jokilaakson 7-8 hehtaarin alueesta on veden korkeudesta riippuen kolmasosa tai puolet veden vallassa, ei siinäkin hengissä pysyvän palsamin hävittäminen siemenineen ole kovinkaan helppoa. Jos on tarpeellistakaan, sillä sanana hävittäminen tappaa helposti muun visioinnin. 

Nyt olemme Suomessakin ymmärtäneet, että laiduntavat lampaat pitävät paljon palsamista. Koska kasvi ei ole myrkyllinen, sillä on pitkä historia myös hyötykasvina ihmisen ruokapöydässä. Olisikin kiintoisaa tietää mitä palsamille tehdään siellä mistä se on kotoisin. Tuskin se kokonaan on valloittanut Himalajaa tai Intiaa. 

Tällä kertaa blogini on lähes täydellisen tietämättömän raapaisu luonnon monimuotoisuuteen. Mutta asun luonnonsuojelualueen keskellä ja opin koko ajan lisää, josta myös kirjoitan. Oppimattakin käsitän, että ihmisellä on uskomaton tarve säädellä vapaata luontoa. Olisi silti hyväksi itse sekoittamalleen pakalle etsiä ja pohtia hävittämisen sijaan muitakin vaihtoehtoja.

Tänään, Soinin nimipäivänä otan onnitteluja vastaan ja nostan viirin salkoon

Suomalaisessa mytologiassa yksi Kalevan 12 pojasta on Soini, jonka lisänimi on Kalkki. Kristfried Ganander kertoo Mythologia Fennicassa Soinin olleen veijari syntymästään lähtien. Hänet myytiin Karjalaan Köyrötyinen -nimiselle sepälle, joka laittoi miehen töihin. Vanhoissa runoissa kerrotaan Soinin lapsenpiikana ollessaan tappaneen lapsen, paimenena ollessaan kutsuneen karhut ja sudet syömään karjalauman ja lopulta yllyttäneen karhun repimään emäntänsä reiden kostoksi leipomastaan leivästä, jonka sisään tämä oli pannut kiven.

Soini on Suomessa paitsi sukunimi myös paikannimi. Maassamme on ainakin 36 sen nimistä paikkaa ja Venäjän puolella Karjalassakin yksi. Paikkojen tyyppi on asutuskohde, kunta, kylä, kaupunginosa, kulmakunta, maastokohde, metsäalue tai talo. 

Mutta etunimikin Soini on. Esimerkiksi miesten keihäänheitossa ennen kouluikää, syntymävuottani lukunottamatta Soini Nikkinen oli Suomen mestaruuskisoissa aina mitaleilla. Soini oli myös varsin suosittu naisen etunimi Suomen alkuaikoina, kansallistuntomme ollessa voimissaan.

Perimätiedon mukaan Soini olisi tullut minulle isoisäni tai hänen isänsä ottamana Soini-nimisestä talosta, Jurvan Kentankylästä, jossa tarinan isovanhempieni mukaan oli sukuni Kenttia liiankin kanssa. Piti erottua joukosta. Tavallaan olen myös kotoisin Järvenpäästä, jonka muodosti viisi kyläkuntaa: Kentankylä, Tupenkylä, Kesti, Järvenpää ja Rannankylä. Eikä Jurvakaan ole enää oma kunta, vaan osa Kurikkaa. 

En ehkä verenperintönä kuitenkaan ole Hällström, vaikka sukuni kantaisänä pidetty lautturisuvun jälkeläinen Petter Hällström (1702-1781) saapui ison vihan jälkeen vuoden 1721 tienoilla Suomeen ruotsalaisen upseerin sotilaspalvelijana.

Sillä jostain luin tai ymmärsin vain väärin, että suvussa olisi ollut huutolaispoika, kuten tahollaan kaukainen kantaäitinikin, ruotsalainen Slotte. Tunnetasolla pidänkin kiinni osin muokkaamastani tarinasta kahdesta orpolapsesta, jotka rakastuivat löydettyään toisensa Tanskan Helsingörin ja Ruotsin Helsingborgin välisen salmen lautalla. Lautturisukua kun ainakin kantaisäni oli.

Petter Hällströmin isä kuului erääseen Etelä-Skoonessa, Ruotsissa, Helsingborgin kaupungissa asuvaan Traeben-nimeä kantavaan sukuun, jonka miespuoliset jäsenet olivat monessa polvessa olleet lauttureina Helsingborgin ja Helsingörin välillä olevan salmen yli kulkevalla valtareitillä.

Kun eri tuulille alttiissa salmessa, Juutinraumassa, aina kulkee voimakas merivirta, on arveltu, että Pehr Carlsson (Traeben) lähtiessään synnyinpaikaltaan Helsingborgista maailmalle, muistellen kotiseutuaan, muodosti itselleen uuden sukunimen Hel(Häll)-ström.

Itse kuitenkin kannan ylpeydellä Soini-nimeäni. Se istuu hyvin, sillä läpi vuosikymmenten moni on tuntenut minut paremmin Soinina kuin Jormana, Veinona tai Juhanina. Armeija on oiva esimerkki ajasta ja paikasta, jossa sotilaiden kutsumanimissä ei juuri etunimiä viljellä. Eikä niitä ollut Kalevalassakaan, vaan oli mm. Kullervo, Ilmarinen, Kihawanskoinen, Väinämöinen, Oikarinen sekä Soini.

Urheilu on hyvä harrastus ja ammatti

Eilen alkoivat 9 päivää kestävät Yleisurheilun MM-kisat Unkarissa. Itsekin olen kilpaillut samassa maassa ja kaupungissa. Liisalla ja minulla oli aikoinaan Toyota Carina 2 litran ruiskukoneelle, jolla ajoimme kilpaa pitkin Budapestin öisiä katuja kaupungin nuorten ja heidän Mersunsa kanssa. Keskisormeakin näytettiin puolin ja toisin. Luulen, että lättyyn olisi tullut, jos paikalliset "raggarit" olisivat saaneet meidät kiinni. Niin tosissaan he kilvanajon ottivat, että siinä ei sukulaiskansalaisuus olisi riittävästi painanut 🤣🤣. 

Hesari kirjoitti uudesta kisapaikasta näin: TONAVAN rannalle noussut stadion on nimeltään National Athletics Centre, suomennettuna Kansallinen yleisurheilukeskus. Kansainvälinen yleisurheiluliitto WA kertoo verkkosivuillaan kapasiteetiksi MM-kisojen aikana 35 000 katsojaa, mutta kisojen jälkeen katsojia mahtuu enää 15 000.

Ajatusleikkinä voidaan hypätä Helsinkiin. Lähtötilanne on suunnilleen Olympiastadionin (36 200) kokoinen pytinki, lopputulema kokoluokaltaan Töölön jalkapallostadionia (10 770) suurempi urheilupaikka.

Pienentäminen tehdään purkamalla yläkatsomot. Pihlakoski sanoo, että jos olympialaiset tai muut suurkilpailut jatkossa tulevat Budapestiin, ne voidaan rakentaa jälleen uudestaan paikalleen. 

”Täällä on sellainen ajatus, että tehdään kuntoiluradat ympärille siten, että ne ovat kuitenkin katettuja paikkoja, jolloin voi kiertää vähän pidempää lenkkiä stadionilla. Se on varsin yleinen ratkaisu, esimerkiksi Singaporessa on samanlainen. Katsomo-osa on suhteellisen helppo laittaa uudelleen paikoilleen, mutta näin toimimalla stadion on monikäyttöisempi, koska arvokisoja ei voi jatkuvasti järjestää.”

Urheilu on halvimmillaan ilmainen harrastus, mutta kalleimmillaan se maksaa tuhottomasti rahaa. Vaikka monen hyvänkin asian ympärillä on vähemmät mairittelevia lieveilmiöitä, on liikunta ihmiselle ja terveydelle ylipäätään hyväksi, vaikka sanotaankin, että urheilja ei tervettä päivää näe.

Joskus olen pohtinut sitäkin mistä ihmisen kilpailuvietti kumpuaa. Pitää olla muita enemmän, suurempaa, kauniimpaa, nopeampaa ja niin edelleen. Eläinten olen nähnyt tai edes tiedän harvoin jos lainkaan kilpailevan toisiaan vastaan muusta kuin ruuasta tai naaraasta. Ihminen sen sijaan on valjastanut eläimiäkin palvelemaan kilpailuviettiään. Raviradalla hevonen laitetaan vetämään ihmistä kärryissä tai vinttikoirakilpailussa viimeisilleen trimmatut koirat juoksevat kuin henkensä hädässä sähköisen keinojäniksen perässä.

Eilisen ja tämän päivän maailma on täynnä monia tapoja viihdyttää itseään huumeiden ja muiden laittomien, mutta myös laillisten tekemisten parissa. Niistä moni ansaitsee pimeästi, mutta päivänvalonkin kestävästi leipänsä. Jotkut keräävät tavalla tai toisella urheilusta niin paljon rahaa, etteivät kykene niitä elämänsä aikana käyttämään. Urheilu monin eri tavoin on silti ehdottoman suositeltavaa. Se lisää mahdollisuuksia pitkään tai ainakin tervehenkiseen elämään. Paikan päällä katsomoissa, mutta myös kotisohvalta nautittuna se on lisäksi varsin viihdyttävä tapa viettää vapaa-aikaa. 

Vältän taistelua arjalaisen lajiston puolesta

Voihan se olla osin laiskuuttakin, mutta ainakin niin kauan kuin perustamani Jokilaakson tila on ollut olemassa, ehkä noin 30 vuotta, on itselläni vähitellen jalostunut ajatus antaa tilaa kaikelle elämälle eri muodoissa.

Kun aikoinaan jäi käyttämättä viimeinenkin Jokilaaksoon myönnetty poikkeamispäätös, oli lopullisen suunnan valinnan aika, sillä tulevaisuutta tuumaillessani antanut mennä vanhaksi myös kaksi omakotitalon rakennuslupaa. Samalla euroja katosi taivaan tuuliin kunnon kodin verran. 

Oli tullut viimein myös tarve reagoida suvaitsemattomuuteen. Kuten metsäkin kai vastaa, kun sinne aikani huudan. Senkin vuoksi lahjoitin Jokilaakson pienelle Elämän tähden yhdistykselle, jonka tehtävä on kaiken elämän suojeleminen ja elämänlaadun parantaminen, ja perustimme Jokilaakson luonnonsuojelualueen.

En osannut edes ajatella, että "antaa kaikkien kukkien kukkia vaan", ei istu ihmisten tarpeeseen säädellä monin eri tavoin muutakin kuin omaa elämää. Mutta minä sopeudun, mutta seison, vaikka yhteiskunnan pikkusielut käskisivät istumaan.

Siitä osansa on saanut osaomistukoira Niilokin, joka kirmaili vapaana kolme kuukautta vuodessa Jokilaaksossa vuosikaudet. Nykyisin vierailevana tähtenä se on vapaana vain talvisin, jos olen Suomessa. Sillä kesäisin nykyisin rauhoitettu kyykäärmekin asuu kai koko sukunsa kanssa Jokilaakson osin luonnonvaraisessa ympäristössä. Sen varsinkin alkukesän pistos olisi helposti pienelle Niilolle kuolemaksi.

Mutta jokaisella asialla on ainakin kaksi puolta, niin myös kyykäärmeellä. Sillä Niilon toinen, ei pelkästään uhka, vaan myös riesa, ovat punkit. Niitä kyy syö vuodessa keskimäärin kaksisataa. Joten nyt kyy luikertelee punkkien alkukoteja aterioinaan poskeensa pistellen jonkun kerran kesässä Merikonttikodin pihan poikki, ja Niilo käydessään käyskentelee pääosin kytkettynä.

Eilen kirjoitin Jokilaakson lainsuojattomista kasveista, joilta lainsuojaa vievät ihmiset, jotka eivät käsitä tai hyväksy, että ilmastonmuutos tarjoaa elämisen mahdollisuuksia Suomessa muillekin kuin hanhiparville ja nykyisin osin metsästettäville kansallislinnuillemme.

Käytin melkoisesti aikaa lukemiseen ymmärtääkseni mitä vieraslajilaki tarkoittaa kaltaiselleni vastarannan kiiskelle. Hyvää oli, että Jokilaakson lainsuojattomat mamukasvit himalajanpalsameineen saivat oljenkorren tai ainakin jatkoajan elämäänsä. 

Joten ehkä aikani riittää ja saankin kokea omakohtaisesti mitä tarkoittaa, kun yksivuotinen, aina uudelleen siemenestä aloittava palsami, elivoimainen mamu nitistää alleen kaiken enemmän tai vähemmän kantasuomalaisen kasvillisuuden. Käy kai kuten Itäkeskuksessa, jossa suomi taitaa olla vähemmistökieli. 

Hyvin vähäistä somessa oli puolesta puhujien kirjoitettu anti myrkyttömästä palsamista, vaikka kasvia voi käyttää esimerkiksi parsan lailla ruokana. Minäkin laitoin sitä kerran tekemäni pizzan täytteeksi. Mielenkiinnolla luin myös keltaisen linkin alla olevan Seura-lehden artikkelin. 

Vieraslajit

Ihminen on kummallinen otus vieraslajien, myös muualta Suomeen tulleiden ihmisten suhteen. Aivan kuten kasvien ja eläintenkin kanssa, riippuu tervetulotoivotuksemme käytös- ja elämäntavoista. Jos elät Suomessa toimeentulo- tai muilla tuilla, et ole yhtä hyväksytty kuin työtä tekevä, kaukaakin tullut sairaanhoitaja tai siivooja. Hänelle lienee fiinimpi ammattinimikin nykyään.

Vaikka en näe mitään puolustettavaa lapsia hyväksikäyttäjässä tai raiskaajassa, en ymmärrä vaatimuksia hänen passittamisesta sinne mistä on tullutkin. Siihenkö hänen kaikin tavoin tuomittavat tekonsa loppuisivat? Vaatimukset ovat itsekkäitä ja omaan napaan tuijottavia. Itse leikkaisin munat tai laittaisin vaihtoehtoisesti loppuiäksi suljettuun laitokseen töihin rikoksen tekomaassa.

Eläinten kohdalla on sama juttu. On tavoista kiinni onko hyväksytty mamu vai ei. Siili saa suopeamman kohtelun kuin vapaana vilistävä minkki tai supikoira. Niin on kasvienkin laita. Muinaistulokas apila on tervetullut lähes jokaiseen pihaan, mutta lupiinin tai kurtturuusun suojelijaa uhkaa yhteiskunnan sanktiot.

Jokilaaksossa on lainsuojattomia kasveja useampaakin sorttia. Tähän mennessä olen löytänyt ainakin kuvien elämänlangan, alias karhunköynnöksen, alias isokierron, himalajan-, alias jättipalsamin ja jo tältä kesältä ehtoossa olevan kuvan lupiinin sekä piiskun.

Kun kävelin eilen postilaatikolle, olikin juuri kukkaan ehtinyt jo vuosia samoilla paikoilla elänyt kaunis kasvi, jota olen pitänyt kultapiiskuna. Nyt en olekaan enää varma. Ehkä se on hiljattain haitallisten lajien listaan lisätty joku toinen, mutta lainsuojaton piisku.

Kasvien ja eläinten vieraslajilaissa korostetaan maanomistajien ja ammattimaisten toimijoiden vastuuta. Maanomistajan pitäisi hävittää kiinteistöllä esiintyvä haitallinen vieraslaji tai rajoittaa sen leviämistä, jos esiintymästä voisi aiheutua merkittävää vahinkoa luonnon monimuotoisuudelle tai ihmisten terveydelle.

Toimenpiteiden kohtuullisuutta arvioitaessa on otettava huomioon haitallisen vieraslajin hävittämiseen tai leviämisen rajoittamiseen käytettävissä olevat tavanomaiset keinot, toimenpiteistä aiheutuvat kustannukset sekä saavutettavissa oleva hyöty suhteessa kustannuksiin.

Ehkä ensi kesänä olen johonkin suuntaan yhteydessä, jos ei tämä kirjoitus jonkun silmiin tartu, jolle kuuluu tältä osin kansan ja kasvien paimentaminen. Että mitä pitäisi tehdä vai eikö mitään varsinkin palsamin kanssa, sillä kohtuudella en itse sen kasvuinnolle mahda riittävästi. 

Kertaus on opintojen äiti

Nejä vuotta sitten alkukesästä kirjoitin blogin, jonka julkaisen nyt uudelleen, sillä se on yhtä ajankohtainen. 

"Jormas: "Sydämenmuotoiset tai keihäsmäiset lehdet, valkoiset trumpettikukat. Kiertyy lähellä kasvavien kasvien ympärille ja peittää ne. Nopeakasvuinen. Leviää voimakkaasti. Tunnetaan myös nimellä elämänlanka.

Luonnonvaraisena se kasvaa pensaikoissa, etupäässä merenrannoilla. Jokseenkin harvinainen.
Se on myös myrkyllinen, mutta pienen määrän syöminen ei yleensä aiheuta oireita.
Sopii säleikköön, puuta kiipeämään, luonnonläheiseen puutarhaan. Voi levitä vaikesti hävitettäväksi rikkakasviksi."

Koulussa oli joitakin tehtävien kokonaisuuksia, joissa en nähnyt mitään järkeä. Yksi oli kasvien kerääminen, niiden tunnistaminen ja nimien opettelu heimoineen myös latinankielillä. Tämän mielestäni järjettömyyden opiskelu tapahtuikin minulla pääsääntöisesti yhdistettynä jälki-istuntoihin, joissa usein istuin muiden häiritsemisistä tunneilla.

Nyt kuitenkin vanhana gubbena haluaisin tietää kasveistakin enemmän. Yksi niistä on otsikon mukainen mamu, joka ei luonnossa ole niitä hyvätapaisimpia. Kun se kietoutuu jonkun ympärille, on se kyllä elämänlangan sijaan enemmänkin kuolemansyleily. Ainakin siltä suvelta.

Jokilaakso on kuitenkin monelle häirikkökasville turvasatama, jota eivät jotkut vieraslajien vihaajat suopein silmin katso. Nyt näyttävät saavan EU :nkin puolelleen hävittämisvimmassaan. Jopa teiden varsien lupiinit ovat tappolistalla.

Kaikki tähän turhuuteen käytetty aika ja rahat olisivat paljon paremmin hyödynnetty, kun tarmo ynnä hynät käytettäsiin ihmisten roskaamisen estämiseen ja ympäristön siivoamiseen.

Mutta minä suojelen kaikkea elämää niin kauan kuin rahapussista riittää painetta ja henkeä piisaa.

Ensi kerralla taidan kirjoittaa apilasta, joka sekin on muualta muuttanut. Suomessa se on mamuna päässyt asteikossa eteenpäin ja on muinaistulokaslaji. Voi pyhä tai vähemmän pyhä yksinkertaisuus! Tänä kesänä apila on erityissuojelussani."

Tarinoita Tuusulasta

Kerran ehdotin jossakin yhteydessä monessa mukana olevalle tuusulalaisille Sari Rinteelle ja entiselle Keski-Uusimaan mainioille toimittaja Leena Joensuulle, että olisi mukava löytää tapa ja innostusta kerätä "kansan suusta siepatttua faktaa ja fiktiota" yksiin kansiin. 

Oleellista ei olisi onko tarina totta, vaan se mitä ihmiset muistelevat tai ainakin ovat kuulleet. Molemmat puuhanaiset sanoivat, että idea on hyvä. Leena taisi jäädä pohtimaan menisikö oma maine tai miten se muuttuisi. Sari jäi miettimään aiheeseen liittyvän Facebook-ryhmän perustamista tai jotain muuta tapaa kaivella ihmisten muistien sopukoita, saada niistä löytyvää talteen ja jaettavaksi. 

Saatoin joskus lukea jonkun tämän tapaisesti tehneenkin, sillä vain harvoin syntyy aivan uniikkeja ideoita. Joka tapauksessa, jos tästä jotain jalostuisi, voisin itsekin olla jonkinlaisena juoksupoikana, sillä onhan Tuusula syntymä- ja kotikuntani. Kaikki palaute ja muutkin mietteet aiheesta ovat joka tapauksessa kovasti tervetulleita. 

Kerron pari esimerkkiä mitä tarkoitan. Asun tätä nykyä Tuusulan lounaskulman kylässä, Ruotsinkylän Myllykylässä. Kerran raitilla tarinoidessamme kyläläiset puhuivat emännästä, joka oli ripustamassa omakotitalonsa pihalla kesäpäivänä pyykkiä narulle. Ja jatkoivat villikoiralauman menneen avoimesta ulko-ovesta sisään ja syöneen sillä aikaa aamiaistarpeet keittiön pöydältä. Faktaa tai fiktioita, totta on ainakin, että Rydybackan ja Kratinkallioilla asustaa tänäkin päivänä supikoiria, joita metsämiehet vaihtelevalla menestyksellä jahtaavat. Itse järkeilenkin villikoirien olleen supikoiria. 

Toisen esimerkin poimin päivän Keski-Uusimaan sivuilta, josta on seuraava pätkä: "Säveltäjä Jean Sibelius olisi halunnut ostaa tontin taiteilijakotiaan varten Vanhankylän kartanon mailta 1900-luvun taitteessa. Kartanossa oli aikaisemmin asunut Eero Järnefeltin perhe, kun taidemaalarin taiteilijakoti Suvirantaa rakennettiin.

Sibelius neuvotteli tontista kartanon emännän Anni Åströmin kanssa. Tämä oli tunnettu raittiusihminen, eikä ollut halukas myymään maata säveltäjälle, jonka ryyppymaineesta hän oli kuullut. Tiettävästi hän oli nähnyt Akseli Gallen-Kallelan maalaaman Symposion-taulun, jossa oli kuvattuna Sibelius ja muita kulttuurihenkilöitä alkoholinhuuruisissa juhlatunnelmissa.

Niinpä Keravalla tuolloin asuneet Sibeliukset muuttivat Helsinkiin, kunnes säveltäjä sai pari vuotta myöhemmin hankittua tontin Tuusulanjärven läheltä ja pääsi rakentamaan Ainolaa."

Ihana höpöttäjä

Tänäkin aamuna jatkoin jo pari kuukautta kestaneitä joka-aamuisia uinteja tai oikeastaan pulahduksia Hyrylän seudun lukuisilla uimapaikoilla. En mitenkään erityisesti pidä enkä inhoa uimista, mutta vedestä pidän ja siinä piipahtelusta. Aiemmin ajattelinkin, että mahdollisen vapaa-ajan asuntoni olisi aina ehdottomasti oltava veden äärellä, vaikka se olisikin vain allas. Näin on ollutkin vuosikymmeniä. 

Mutta aika ja olosuhteet muuttavat minuakin. Nyt elämäni leppostamusjaksolla ei itselläni muuta olekaan kuin vapaa-aikaa, joten kaikki asuminen on vapaa-ajan asumista vapaa-ajan asunnoissa.

En lähde enää viettämään työajan ulkopuolista vapaa-aikaa minnekään kesämökille tai muualle, vaikka siirrynkin talvikaudeksi linnunteitä yli 8000 kilometrin päähän. Vuosia menin Thaimaan Pattayalle, Jomtienin kaupunginosaan Päiviksen (ja vähän minunkin) Seven Seasin condoon, jonka olohuoneesta kilometrin mittaiseen uima-altaaseen on matkaa viisi metriä. Monilla mittareilla luksusta siis.

Viime talvenakin olin siellä ensin kuukauden ja sitten monen kuukauden kuluttua vielä toisen. Pian lähden taas noin puoleksi vuodeksi samaan maahan, mutta nyt taidan mennä suoraan Siaminlahden toiselle puolelle. Kapinoivien maakuntien naapuriin, lähelle Malesian rajaa, jonne maitse on Jomtienilta yli 1000 kilometriä. Phatthalungissa on uima- ja varsinkin merivesi usean kymmenen kilometrin päässä.

Mutta moneen tottuu. Hirressäkin sanotaan ensimmäisen minuutin olevan pahin. Viime talvena, neljän kuukauden aikana en uimavettä erityisesti kaivannut, vaikka lämpöä riitti. Ja vettä taivaalta, sillä sadepäiviä oli saman verran kuin aurinkoakin.

Tosin teimme hankkimallani skootterilla pariinkin lähiseudun turistikohteeseen ja rannoille jonkun päivän matkan tai matkoja. Tutuksi tulivat muun muassa Krabi ja Koh Lanta.

Mutta takaisin alkuun, sillä ajatusten virta karkasi ja vei blogini aivan muualle kuin piti. Aamulla nimittäin tapasin Urkan uimalammella naisen, ehkä ystäväni, joka sanoi, että ihmisiä on hänestä mukava tarkkailla. Ajattelin ja jutustelun lomassa kysyinkin, että mitähän mahtanet minusta ajatella tarkkailusi tuloksena? Tähän hän, että olen ihana höpöttäjä. Sitä olen päivän mittaan maistellut.

Onnea myös jälkikäteen Tapio Linnasalo

Olen tuntenut Tapion vaahtosammuttajan kokoisesta saakka. Pienenä hän oli minulle vain lapsi lasten joukossa ja perhetuttu, kuten hänen vanhempansa ja pikkusiskokin, jonka kummisetäkin taidan olla. Molemmilla lapsilla oli ja on vieläkin hoksottimet poikkeuksellisen paikallaan tai ainakin tallessa, jota silloin tällöin ihailin ja ihailen yhä.

Kun lähdin Keski-Suomesta Etelä-Suomeen, loppuivat kylässä käynnit puolin ja toisin, johon kyllä vaikuttti avioeronikin. Mutta varsinkin Tapioon säilyi yhteys somemaailmassa ja hänestäkin on kasvanut aikuinen, nykyisin jo keski-ikäinen mies.

Facebookissa huomasin hänen tapiomaisen kiitoksensa syntymäpäiväänsä onnitelleille, jonka kopion ilman lupaa tähän. Kun kiitos tällä oivalla, vähintäänkin etäisellä kaverillani on puolijulkinen enkä itsekään tarkoita pahaa, niin oletan hänen hyväksyvän kaikkea muuta kuin katalan tekoni:

"Lämpimät kiitokset kaikille onnitteluista. Näinkin vanhalle miehelle on eduksi että syntymä- ja hääpäivä ovat samalla päivämäärällä, sen tärkeämmän eli jälkimmäisen muistaa siten helpommin :). Lapsena muistan ajatelleeni, että kun ihminen kasvaa aikuiseksi, hänelle tulee jossain vaiheessa vastaan sellainen ihan konkreettinen raja jonka ylittymisen itsekin huomaa, ja jonka ylitettyään hänestä tulee tylsä ja vakava aikuinen joka tekee vain tylsiä aikuisten juttuja. Tänään 44 vuotta täytettyäni olen onnellinen siitä, että tuon rajan ylitys ei ole näkyvissä vieläkään."

Henkisenä jälkikäteislahjana Tapiolle ja hyvän huomisen viestinä haluan yli 73-vuotiaana, väärien valintojen asiantuntijana ja elämän koelentäjänä sanoa, että tässäkään iässä ei vielä näy tylsyyttä saati tylsämielisyyttä tai vakavuutta edes horisontissa. Vaikka vaarallisia tilanteita ilman kuvan vesisuksia ja jokunen synkkä taivalkin on matkaani mahtunut.

Diagnoosi ylipäätään itsestä tosin voi olla lievästi hataralla pohjalla ja minut mielestään paremmin tuntevat saattavat olla toista tai montaakin mieltä.

Joka tapauksessa Tapion, kuten Susannankin elämän mittaiselle vaellukselle toivon iloa ja aurinkoa roppakaupalla, mutta myös sen verran vastamäkeä, että onnelliset hetket säilyvät arvossa. 

Hyrylässä olisi valmis paikka Matkaparkiksi

Minulla on ollut joitakin ideoita ja ajatuksia, jotka olen halunnut toteuttaa Tuusulassa. Satamaan tai ylipäätään toteutukseen niistä olen saanut kaksi. Toinen on Sininauhasäätiön päihdetyö, josta merkittävin osa on Hyrylässä, Amerin takana oleva tekemisen, olemisen ja asumisen yhteisö Mutterimaja päiväkeskuksineen.

Hyvin tärkeä itselleni on myös Jokilaakson luonnonsuojelualue, johon aikoinaan sijoitin käytännössä kaikki sen ja enemmänkin mitä vanhemmiltani perin.

Sen sijaan lähtöruutua pitemmälle en ole päässyt caravanalueen saamiseksi Hyrylään. Käytännössä olen saanut aikaan vain yhden ainoan palaverin kunnan sikariportaan kanssa. Edes omaa poliittista ryhmää en saanut innostumaan. 

Siitä huolimatta en ole luovuttanut, vaan jatkan. Tänä kesänä olen käynyt Hyrylän Urheilukeskuksen uimalammella lähes joka aamu, päivä, ilta tai yö uimassa. Urheilukeskus onkin hieno alati kehittyvä kokonaisuus. Olen myös huomannut kasvavaa ja monipuolistunutta kiinnostusta osin asfaltoiduilla parkkialueilla. Se ei ole kaikkien mieleen, josta kuvakaappasin oheen pätkän Facebook-sivuilta. Ehkä ilmiölle pitää jossain vaiheessa jotain tehdä, vaikka ymmärränkin erinomaisella tavalla kuminpolttamisen tarpeen ja lähes kaiken siihen liittyvän. 

Urheilukeskuksen parkkipaikoilla ei silmiini ole sattunut koko kesänä juuri tapahtumia, jolloin parkkialueista olisi ollut käytössä kovinkaan monia pysäköintiruutuja. Vaikka alueella on infotaulujen mukaan vapaa pysäköinti 24 tuntia vuorokaudessa.

Osa kuvan parkkkipaikoista tai alueesta ylipäätään soveltuisi jo sinälläänkin matkailuajoneuvojen Matkaparkiksi. Lisäksi kuplahallin vieressä on käytöstä poistettu toimistorakennus wc-tiloineen. Aluehan tyhjenisi tarvittaessa matkailuajoneuvoista vuorokaudessa aina, kun ja jos parkkiruutuja tarvitaan nykyisten toimintojen käyttöön. Matkaparkkitoimintojen kylkiäisenä tulisi ympärivuorokautinen vartiointi tai ainakin karavaanareiden läsnäolo. 

Saamistani palautteista päätellen olen oikealla ja kannatettavalla asialla, mutta lähestymiskulma tai -tapa lienee väärä, sillä parinkymmenentuhannen käyttäjän Tuusula-ryhmä ei aiheeseen liittyviä ehdotuksiani juuri julkaise. Mutta mitä matkaparkki sitten on? Wikipedia selittää sitä näin:

"Matkaparkit ovat yleensä vain lyhytaikaista majoitusta varten matkailuajoneuvoille, joissa on omat käymälät ja harmaavesien talteenotot. Matkaparkit eroavatkin hieman leirintäalueista:

Saapuminen tai lähtö mihin aikaan tahansa, myös keskellä yötä.

Ei vastaanottoa tai muuta ilmoittautumispistettä.

Käymälöitä tai muita saniteettitiloja ei ole tai ne ovat hyvin rajalliset.

Telttojen ja muiden rakennelmien pystyttäminen ei ole sallittua.

Leiriytyminen on rajoitettu muutamaan yöhön. Kausi- tai pysyväisasutus ei ole sallittua.

Edulliset yöpymismaksut tai jopa maksuton yöpyminen.

Maksullisissa paikoissa maksu suoritetaan usein lippuautomaattiin taikka lipaslaatikkoon josta joku sen tulee noutamaan säännöllisin väliajoin. Vaikka pysäköinti olisikin maksutonta, juomavesi ja sähkö ovat yleensä maksullisia. Usein mainitaan myös vapaaehtoinen "lahjoitus".

Yksinkertaisemmassa tapauksessa matkaparkki on matkailuajoneuvoille viitoitettu normaali pysäköintialue, jossa on sallittua yöpyä. Tällaisissa tapauksissa pysäköintialueita käyttävät usein myös muun tyyppiset ajoneuvot kuten henkilöautot ja linja-autot.

Matkaparkeilla voi olla myös vedenottopiste, jäteastiat sekä WC:n tyhjennyspiste. Tähän saattaa olla lisänä infotaulut, picnic-alueet, -tuolit ja yleiset käymälät. Jos mukaan lisätään vielä suihkut ja pesualtaat, aluetta kutsutaan usein mukavuusalueeksi (Komfort-Stellplatz). Tämä harmaannuttaa eroa perinteisiin leirintäalueisiin entisestään. Leirintäalueiden pitäjät ovatkin lisänneet matkaparkkien järjestelyä ja markkinointia teillä liikkuville alueellaan."

Tasan kymmenen vuotta Merikonttikotia

Itseäni on iät ja ajat kiinnostanut kulkea omia polkuja. Toki useita niistä on kulkenut ennen minua moni muukin. Mutta jotakin aiemmin tallaamatontakin Suomessa on taipaleelle sattunut. Yksi sellainen on Päiviksen ja minun yhteinen luomus, Merikonttikoti, joka sai nimekseen Duokoti. Kahdesta kontista kun on tehty.

Monta vuotta asustimme sitä yhdessä, kuten kuljimme elämäämme muutenkin, ehkä liiankin käsi kädessä. Tänään kuitenkin tulee ensimmäisestä konttiyöstä tasan kymmenen vuotta.

Kertakaikkisen hienoa ja ainutlaatuista aikaa, eikä edelleenkään tiedossani ole toista, pelkästään merikonteista tehtyä kotia.

Vaikka ammattisuunnittelijoita oli monin kappalein, on varsinainen arkkitehtuuri kyllä omaa käsialaani Päiviksellä höystettynä. Jopa siinä määrin, että "virallinen" arkkitehti ilmoitti Hyvinkään asuntomessuille, että hänen nimensä ei saa näkyä missään. Näkyi kuitenkin, sillä se oli myös Tuusulan hyväksymissä viiden vuoden ensimmäisissä rakennuslupakuvissa. Sitä en enää tai nyt muista mistä herra arkkitehti veti aikoinaan herneen tai koko palon nenäänsä.

Koti on osoittautunut kymmenen vuoden asumisen jälkeen loistavaksi ja hyvin tehdyksi. Jos nyt aloittaisin alusta tällä kokemuksella, vain lattiasta kattoon olevien, osaomistuskoira Niilon ikkunoiden ja lasiovien lipat saattaisin tehdä pitemmiksi. Monesti viisto vesisade sataa suoraan lasiin. Toisaalta sateen ropistessa tunnelmallisesti kontin kattoon, on mukava katsella, kun pisarat tapaavat matkansa pään ja murskaannuttua valuvat vesinoroina maahan.

Tänä päivänä ja vuosia ovat pienet asunnot olleet kurssissa, joten olimme aikaamme edellä. Jos Päivi Strandén alias Päivis olisi jatkanut Vaihtoehtoisen ammattikoulu Sovinto ry johtajana ja minä Sininauhasäätiön samoin, merikonttiasuntoja tehtäisiin Suomessa tänäkin päivänä.

Merikonttikodeista rakennettavat pienasunnot olivat kymmenen vuotta sitten ja yhä erittäin ajankohtainen, tuhannen taalan idea. Kauimmillaan kävin Ukrainassa, Mustanmeren rannikolla hakemassa lisäviisautta ja yhteistyökumppaneita konttitehtaalta. Niitä etsin myös Virosta ja pitkin Suomea. Olisi pitänyt löytää ammattioppi- tai vankeinhoitolaitos tai kuntouttavan työn yhteisö, joka olisi syttynyt ajatukselle. Sama asia on kateissa edelleen. 

Voi olla, että joku toinen on parempi markkinamies, mutta ilman rahaa, asemaa ja valtaa itselleni on ollut välillä ylivoimaisen vaikeaa saada joku toinen syttymään hyvälle idealle. Saman olen huomannut politiikassa, jossa sulkien kerääminen omaan tai puolueen hattuun on ensiarvoisen tärkeää. Joskus huono idea hyvällä markkoinnilla elääkin paremmin ja pitempään kuin hyvä idea huonolla markkinoinnilla.

Kodittomuus

Parissa blogikirjoituksessa olen sivunnut kiukkuista naista Hyrylän urheilukeskuksen uimalammella. Ensimmäisellä kerralla vain ihmettelin. Toisella kerralla tilanne oli sama, mutta silloin heräsi myös kysymys. Kun näin hänen päällään monta vaatekerrosta, ajattelin hänen olevan ehkä koditon ja asunnoton.

Tänä aamuna sain lisävahvistusta. Huomasin uidessani kohti rantaa, että joku nousi pensaan takaa. Ensin näkyi pörröinen pää ja sitten koko vartalo, kun hän lähti juoksujalkaa vetäen perässään pientä, pyörillä kulkevaa matkalaukkua.

Olen ollut elämässäni enemmän kuin neljännesvuosisadan asunnottomuuden kanssa tekemisissä ja tiedän sen ymmärtämiseen tarvittavan paljon muutakin kuin romantisoidun toteamuksen, että kengät ovat kulkurin koti tai, että asunnottomuus on oma valinta.

Helsingissä teimme kerran kuukausitolkulla töitä yhden naisen vuoksi ja eteen, joka kirjaimellisesti asui ilmanvaihtokanavan suuaukon edessä kadulla talvipakkasessakin. Monien, monien keskusteluiden ja suostutteluiden jälkeen onnistuin lahjomaan hänet Marlboro kartongilla katsomaan asuntoa Topi-Kattiin. Kun hän näki tullessamme automme etupenkiltä Hämeentie 62 käsintaotut metalliportit, niiden sisäpuolelle hän ei suostunut millään keinolla tulemaan. Totesi vihaisena ja peloissaankin porttien muistuttavan aivan liikaa vankisellien kaltereita.

Aidossa kodittomassa, joka maksaa kovaa hintaa vapaudestaan, on silti jotain hyvin ylevää ja karun kaunistakin. Kun pysähtyy itsensä kanssa, on terveellistä havaita, että yhä on olemassa ihmisiä, joita kukaan ei voi ostaa millään tavalla.

Näin ajattelin aamulla, kun katselin Urkan uimalammen naista, joka pakeni ihmiskontaktia juoksujalkaa. En voi ehkä koskaan tietää mikä kaikki on saanut aikaan sen, että hänellä on varmasti monikin asia toisin kuin minulla.

En tiedä sitäkään saanko koskaan aitoa kontaktia, jotta voisin edes yrittää auttaa häntä saamaan lämpimän paikan yli talven. Vaikkei tämä "Urkan uimalammen yksinäinen" voisi sitä kotinaan pitääkään, on Suomen talvi kylmä ja ilman lämmintä sijaa lähes satavarmasti kuolemaksi.

Suomessa, maailmanlaajuisesti erinomaisen sosiaaliturvan maassa kenenkään ainut vaihtoehto ei ole katu. Mutta järjestäyneessä yhteiskunnassa se tarkoittaa sopeutumista ja kompromisseja, sillä myös muilla on oikeutensa. Kerrostalossa varsinkaan ei voi asua miten tahtoo omilla säännöillään tai ilman sääntöjä maksamatta vuokraa.

Mainitsemani sosiaaliturva takaakin, että yhteiskunta antaa rahat ruokaan ja asuntoon. Se on kokonaan toinen juttu, jos joku ongelmiensa sekamelskassa katsoo saamilleen avustuksille tai muille tuille mielestään tärkeämpiä rahanreikiä.

Ostin mittarin

Eilen, Tove Janssonin syntymäpäivänä ostin veden lämpömittarin huomatakseni illalla grillikodan hyllyn reunalla roikkuvan naulassa samanlaisen käyttöä odottamassa. Kauanko lienee ollut. Taidan viedä yhden neljästä mittarista Siaminlahden vesiin.

Mutta Tove Jansson oli paljon muutakin kuin pelkkä hentoääninen satutäti ja Muumien luoja. Hän esimerkiksi ryyppäsi, rakasti naista läpi elämän sekä aiheutti pahennusta. Taidemaalarikin hän oli. Siitä oivana osoituksena on Teuvan kirkossa hänen tekemänsä alttaritaulu. Ainut muuten laatuaan. 

Eilen hänen muistokseen oli myös epävirallinen liputuspäivä, jonka unohdin. Aikoinaan Duokodin keittiön laatikossa asustivat Muumimamma ja -pappa. Heidän parisuhteestaan tuli vähintäänkin etäsuhde, kun Mamma muutti Päiviksen kanssa mummonmökkiin. Tänä aamuna etsin ehkä yksinäisyydestä kärsivää Pappaa ottaakseni kuvan blogiini, mutta huomasin hänenkin kadonneen. Ehkä hän oli lähtenyt puolisonsa perään, ehkä ilmestyy jostakin. 

Tänään oli myös ostamani veden lämpömittarin käyttöönottopäivä, kun heitin sen Urkan uimalampeen. Kellui kuten kuuluukin. Uin sen naturellina kiinni ja totesin lämpötilan olevan karvan verran varsin lämmintä auringon noustessa ennen seitsemää. 

Vastarannalle oli ilmestynyt uimaan parin päivän takainen "Mitä se sulle kuuluu" nainen. Joka oli tänään asteen verran ystävällisempi pysähtyessäni toivottamaan Vanha rouva Avensiksen ikkunanraosta hyvät huomenet. "Haluan nyt olla aivan rauhassa, sillä minulla on kiire töihin", vastasi hän. Johon minä, että "toki toki, veden lämpötila on muuten hieman yli 20" ja menin matkoihini. 

Huomasin naisella olevan vaatteita monta kerrosta, joka sai minut ajattelemaan, että ehkä hän asuukin Eeki Mantereen Tuhansien tähtien hotellissa, eli taivasalla. Jospa se selviää jonain päivänä. Joka tapauksessa ynseydestään huolimatta minulla oli hänestä aamulla puurolle Kahvila Hyrylään ajaessani ainoastaan hyvin lämpimiä ajatuksia.

Hyviä hetkiä...

Olen varsin pitkään pyrkinyt sisällyttämään päiviini tuokion, jolloin en tuijota ainoastaan omaan napaani. Aika usein se on ollut joku vastuullinen, hyvää tarkoittava pieni teko.

Pyrin esimerkiksi nostamaan vähintään roskan päivittäin ja kiikuttamaan sen niille tarkoitettuun astiaan. Viimeiseen menikin peräti kolmen päivän "hyvän tekemiseen" varaamani aika. Juutuin nimittäin Urkan uimalammmella nurmikolle särjettyyn pulloon. Ensimmäisen päivän tuokio karahti kiville, kun paikalle ilmestynyt terhakka punatukkainen pahoitti mieleni elämöimällä, kun olin ajanut rannalle autollani. Tuohduin ja ajattelin, että pidä sitten sirpaleesi.

Yö kuitenkin rauhoitti ja palasin seuraavana aamuna vahingontekopaikalle, sillä olin varma, että kuljetan Vanha rouva Avensiksessa kukkalapiota. Sitä tarvitsin, sillä joku oli survonut mainitun pullon maan sisään kaula edelle, jonka jälkeen rikkonut sen. Lasinpalojen kaivamiseen 20 sentin syvyydeltä en ryhtynyt paljain käsin.

Mutta työvälineeni oli kadonnut, joten projekti siirtyi taas päivällä hankkiakseni kuokan tai jotain. Eilen sain viimein homman Morakotin kanssa tehtyä, josta tulikin hyvä mieli. Ympäriltäni katselin näkyisikö polkupyöräilevää, liehuvaa liekinvartta, jotta hänellekin selviäisi miksi rannalla ajelen. Ei näkynyt, joten se siitä tällä erää.

Joskus hyvä tai ainakin sitä tarkoittava tekoni on vain pysähdys tuokioksi yksinäiseltä vaikuttavan ihmisen luo rupattelemaan. Lähes aina sekin tuottaa hyvän hetken, jota kukaan ei voi ottaa enää sen jälkeen kummaltakaan pois.

Mutta niin ei käy aina. Toissapäivänä pysähdyin nimittäin samalla uimalammella aikuisenikäisen naisen luokse, joka kykki tai nyppi jotain yksinään rannalla. Kysäisin hymyssä suin ystävällisesti, aamuauringon noustessa, että "huomenta, mitä sinä teen?" Hän mulkaisi minua vihaisesti ja tokaisi, että "mitä se sulle kuuluu!" Ei kuulunutkaan. Aina ei metsä vastaa miten sinne huudan, joten se siitäkin 🤣.

Joskus joku taho tekee tai yrittää tehdä hyvää tavalla, joka nostaa karvani pystyyn. Siinä onnistui Unisef. Kuvankaappauksen kampanjalla se kerjää ihmisiltä omaisuutta. Etten kirjoittaisi puuta heinää, tilasin heidän markkinoimansa testamenttioppaan, joka ei ollut aivan mitä kampanja lupasi. Vaan se oli, että jos haluat testamentata varojasi nimenomaan heille, niin he neuvovat kirjallisesti ja myös livenä miten se tehdään.

Minusta tuntui pahalta, vaikka aktiivisena somen käyttäjänä olenkin monenlaisiin onnenonkijoihin tottunut. Käsitin heidän kampanjansa niin, että Unisef, joka ei ole koskaan ollut kiinnostunt minusta nyt eikä kuoltuanikaan, on sen sijaan kiinnostunut saamaan vaatimattomat varani tai osan niistä, kun vaellukseni on päättynyt.

Kun opas oli saapunut, parin päivän päästä he vielä soittivat tarjoten juristin apua, jos testamenttaisin heille omaisuuttani. Sen sijaan he eivät lainkaan tuntuneet ymmärtävän mikä minua heidän kerjuukampanjassaan hiersi.