Jo liikaakin lämpöä

päivis: Tänään tuli laitettua erehdyksessä liikaa puita takkaan. Sisälämpömittari näytti 29 astetta. Piti avata ikkunoita ilmaa viilentääksemme. Ei siis ole Merikonttikodissa kylmä. Sitähän moni säännöllisesti meiltä kyselee. Ihmisten on ilmeisesti vaikea mieltää, että teräsrungon sisällä on normaali lämpöeristys. Terästähän laivatkin ovat, mutta niissäkin tarkenee, ainakin yleensä. Sen tietävät kaikki talvipakkasilla Ruotsiin tai Tallinnaan risteilleet.

Lämmittämisen sijaan siis viilennämme nyt kotiamme. Ulkona on pakkasta enää vaivaiset 12 astetta, joten mitään kylmää puhuria ikkunoista ei tule.

Ulkomuodoltaan leipä, jonka kone tekee, ei
aina ole kovin mairittelevan näköinen.

Oikeastaan minun piti kehua taas leipomataitojani leipäkoneella. Laitehankinta joitakin vuosia sitten ei vieläkään ole osoittautunut turhaksi. Jonkin aikaa se seisoi Mäkelänkadulla varastossa, mutta sen sieltä haettuani meillä on ollut leiväntuoksuinen koti ainakin muutaman kerran. Viimeisin leipomukseni oli ohraleipä, jossa on lisukkeena sesamin ja auringonkukan siemeniä. Tällä kertaa leipä jopa kohosi hienosti. Leipäkoneen leipä ei silti koskaan vedä ulkonäössään vertoja käsin leivotulle. Mutta mitä se haittaa. Minusta on mukava leipoa, kun aineet vain lisätään leipäkoneen vuokaan. Kone hoitaa kaikki muut työvaiheet.

Niilon allergiaepäilyn takia myös koiranruoanlaittoon on tullut uusi ulottuvuus. Niilo sai syödä pari kuukautta vain apteekista saatavia allergianappuloita. Nyt on päästy vaiheeseen, jossa voidaan kokeilla yhtä uutta ruoka-ainetta. Päätimme, että se saa olla kana. Siis kauppaan ja maustamatonta broilerifilettä ostamaan. Ensimmäiset broilerit keitin Niilolla ja tarjosin nappuloiden seassa. Ruoka tuntui maistuvan paremmin kuin koskaan. Lisäksi se saa nyt kanachipsejä, kuivattuja kananlihapalasia. Ne ovat lähinnä koulutusmakupaloja. Kerran päivässä se saa myös kuivatun kanafileen. Ovat varmaan kaikki vähän eri makuisia.

Kun keitetyt broileripalat alkoivat loppua, ostin ison palan broilerin arkifilettä. En tiedä, mitä arkista siinä oli. Se oli kuitenkin laputettu 30 prosenttia halvemmaksi, mutta arvelin sen kelpaavan hyvin koiralle, kun varmaan kelpaa edelleen ihmisellekin. Puolet tuosta fileköntistä on nyt pieninä palasina uunissa pellillä kuivamassa 70 asteessa. Laitoin ne sen verran aikaisin uuniin, että joudun varmaan heräämään yöllä ottamaan broilerit pois uunista. Jos olisin laittanut myöhemmin, niitä olisi varmaan voinut pitää turvallisesti aamuun saakka. Mutta olen niin hätäinen, varsinkin kun on joku uusi juttu tekeillä. Kiertoilmauunissa uunin luukku saa olla koko ajan kiinni. Jos olisi tavallinen uuni, kuivattaminen on parempi tehdä niin, että uunin luukku on vähän raollaan. Näin vinkkasi eläinlääkäri.

Bauhausin ja Bygmaxxin asiakaspalvelu

jormas: Anonyymi kommentaattori oli ilmeisesti eilisen päiviksen blogin innottamana jäänyt pohtimaan mikä on tahtotila? Että eikö pelkkä tahtominen riitä? Mielenkiintoinen näkökulma. Että onko humala ja humalatila jotenkin eri asia? Kommentista kiitos, sillä ne ovat blogissamme harvinaista herkkua.

Eilen kävin lankkuostoksilla, sillä olemme löytäneet Jokilammistamme entisiä sähkötolppien tyviä neljä kappaletta. Ne ovat lammen vedenpinnan yläpuolella tulvista riippuen ei yhtään tai puoli metriä. Ja nyt kun lampien jäät kantaa, olemme päättäneet tehdä päiviksen nimikkosaarelle, Strandölle sillan. Kokonaan toinen asia on käytämmekö sitä. Ehkä käytämme, sillä saaren rantaan paistaa aamuaurinko, jota nykyisellä Nakurannallamme olemme ehtineet kesäaamuina eräänkin kerran kaivata.

Vaikka olenkin Puuilon ja Bauhausin uskollinen asiakas, nyt päätin käydä vieraissa ja askeleet veivät Bygmaxxiin. Olin talon ainut asiakas, kun astuin sisään, joten ajattelin, että a´vot, nyt pelaa varmasti palvelu. Sillä lankkuja pitää arvatenkin hieman sahailla, jotta saan ne mahtumaan henkilöautoomme. Myyjiä, nuoria sellaisia oli jouten myymälän lämpimässä puolenkymmentä. Heistä yksi totesi kättään laajassa kaaressa heilauttaen, että tuolla pihalla perällä kentän kulmassa on lankut. Ja sitten hän heilautti kättään toiseen suuntaan yhtä laajassa kaaressa: "Ja taas tuolla hallin toisella puolella olevalla kentällä on sahauspöytä ja saha."

Tähän totesin, että tässäkö kaikki? Jo vain, sanoi myyjä, että stten tänne sisälle maksamaan. Kävelin siis pihan perälle katsomaan olisiko tarvitsemaani tuotetta. Oli sitä. Mutta vaikka laskin kymmeneen, ei kiukkuni laantunut. Joten jäi lankut ostamatta. Sisällä sanoin henkilökunnalle, että teitä on täällä jouten puolentusinaa ja satavarma on, että tällä asiakaspalvelulla teillä kaikilla on joutoaikaa jonkin ajan kuluttua enemmänkin. Sillä erotuksella, että silloin siitä ei palkkaa maksa Bygmaxx, sillä se lakkaa suurelta osin teidän ansiostanne olemasta.

Matka jatkui kantapaikkaani nimeltä Bauhaus. En kunnolla päässyt autosta ulkohallisssa ulos, kun asiakaspalvelija, nimilapun mukaan Hannu kiirehti kysymään, että voinko auttaa? Kerroin tarpeeni ja Hannu totesi, että ootapa vaan tuokio, käyn hakemassa sahan. Ja niin hän sahasi lankut tarpeeni mukaan ja nostin ne autoon.

Siinä tunnustin samalla nöyrin mielin vieraissa käyntini lisäten sovitellen, että Bauhaus on myös Niilo-koiramme lempikauppa, jonka se tunnistaa jo kaukaa. Sisällä hyllyjen välissä Niilo sitten huristaa ostoskärryissä istuen ympäri kauppaa ja on oikein edukseen. Ihmiset sitä kehuvat sekä paijaavat ja Niilo ottaa kaiken suurella tyytyväisyydellä vastaan. Totesimme vielä yhdessä, että eiköhän lanseerata koiramaailmaan rautakaupalle uusi nimi "Bau hau hau".

Kasvanut ulos puvustaan

päivis: Kalevi Kummola totesi äsken telkkarissa varsin itsekriittisesti, että jääkiekko on kasvanut ulos puvustaan. Sanonta on minulle ihan uusi. Kummolan toteamus liittyi hänen ääneen sanomaansa ajatukseen, että jääkiekosta on tullut elämää suurempi asia, niin kuin joskus sanotaan jostain elokuvasta. Jääkiekkoon liitettynä pidän tuota elämää suurempaa -ajatusta kriittisenä, mutta elokuvien yhteydessä se saattaisi kuitenkin tarkoittaa, että joku on onnistunut ohjaamaan niin loistavan elokuvan, että se kestää ajan patinankin.

Erilaisia kuvailevia tokaisuja on loputtomiin. Joskus luin tuosta jääkiekostakin liudan sanontoja vai olisivatko olleet ihan kuvitetussa muodossa. Yksi helposti kuvana nähtävä sanonta oli, että vastustaja liimaa toisen joukkueen pelaajan laitaa vastaan. Saattaahan se kuulostaa hupaisalta selostettunakin. En ole enää aikoihin seurannut aktiivisesti jääkiekkoa, joten aihe jääköön tähän.

Tässä vastustajaa liimataan laitaa vasten aika ikävällä tavalla.

Pässikin on suosittu eläin erilaisissa ajatusten kuvailuissa. Joskus meitä "viedään kuin pässiä narussa". Tai "aikansa kutakin sanoi pässi kun päätä leikattiin". Pidän värikkäästä puheesta ja teksteistä, joissa käytetään sanontoja. Kuinka ne muuten säilyisivät elossakaan, jos ei niitä käytettäisi. Mutta nyt kun tätä kirjoitan, tuntuu vaikealta palauttaa mieleen puhetta täydentäviä tokaisuja, joita ilmankin tietysti pärjättäisiin. Tuo pässikin muistui mieleen siksi, että kuulin autoradiosta jonkun juontajan puhuvan pässistä.

Jostain niitä aina puheeseen kuitenkin putkahtaa. "Nostetaan kissa pöydälle" tai "putosi kuin eno veneestä". Tuota jälkimmäistä en kyllä oikein ymmärrä. Tarkoitetaanko sillä, että jokin asia käy helposti vai mikä rooli nimenomaan enolla on tässä? Tai miksi meillä rankkasateella "sataa ukkoja ja akkoja", kun englannin kielessä satajat ovat kissoja ja koiria?

Joskus jotkut sanonnat jäävät ihmisten suihin pitemmäksi aikaa, varsinkin jos sen sanoo joku tunnettu ihminen. Kuten että "Siperia opettaa". Se on sitä paitsi hyvä sanonta, vaikka antaakin Siperiasta vähän ikävän kuvan. Ainakaan se ei ole se ruoho, joka on vihreämpää aidan toisella puolella.

Nyt on syytä aitoon huoleen

jormas: päivis on kasvissyöjä. Tai ei oikeastaan aivan, sillä hän syö kalaa sekä kanaa ennen kanaa. Siis kananmunia.

Silloin tällöin, kun leikkelen silavaa tai Sinistä leivälle, sanon hänelle leikkimielisesti kuin kokeillen, että tässä tulisi samalla sinullekin. Ja jatkan, että ehkä joskus olet iän myötä unohtanut ruokatottumuksesi ja sanot, että mikä ettei.

Ajattelen, että siitä saisi alkunsa yhteiset iltahetkemme ja istuisimme elävän tulen ääressä paistamassa syömisiksi lihaa muodossa jos toisessa. Mutta ei ole tällaista näköpiirissä, vaan päivis uhkaa tehdä vanhuutensa turvaksi jonkun hoitotestamentin, jossa vankilan uhalla minua kielletäään syöttämästä hänelle moisia tuotteita, vaikka hän ei muistaisi edes kuka olen.

Mutta nyt on syytä todelliseen huoleen. Sillä eilen hän blogikirjoituksessaan kertoi pakastaneensa farmarinsa. Minä näen siinä suuren uhkakuvan ja ajattelen, että ennen pitkää huonolla tuurilla astuessani ruokapöytään on siinä tarjolla pakastettua seitä ja pakastettuja farmarihousuja. Niistä ei hyvällä mielikuvituksellakaan tule farmarin keittoa.

Joten nyt minun on käännettävä kelkkani aivan toiseen suuntaan. Kun aiemmin yhteisten lihahetkien toivossa toivoin muistin huononnusta ja päivis unohtaisi olevansa kasvissyöjä, niin nyt on pidettävä aivan erityista huolta hänen muististaan. Jotta en jonain aamuna huomaa päiviksen kattamassa aamiaspöydässä syöväni hänen pakastettuja farmareitaan, kun en itsekään muista millaista on vaikkapa farmarin keitto.

Farkut yön pakkasessa

päivis: Tein niin kuin uusi suuntaus ehdottaa: laitoin farkut yöksi pakkaseen. Tässä tapauksessa en pakastimeen, vaan ulos terassille. Laitoin ne ensin pukupussiin ja sitten vain ulos terassin kaiteelle. Ajattelin niiden olevan aamulla koppuraiset ja kylmät, mutta melkein olisi voinut suoraan vetää jalkaan ilman että olisi palellut.

Kun ensimmäisen kerran kuulin farkkujen pakastimeen laittamisesta, kuvittelin että se ikään kuin korvaa pesun. Niin ei kuitenkaan ole. Pakkasessa ne tuulettuvat. Niin väitetään tapahtuvan myös pakastimessa. Selvät likatahrat pitää poistaa erikseen. Niitä pakkanen ei mihinkään kadota.

Googletin farkkujen pakastamisesta ja siellä oli yksi hassu termi, joka minusta ei sovi oikein aiheeseen vaatteiden (siis muidenkin kuin farkkujen) tuulettamisesta. Joku asiantuntija erehtyi (?) käyttämään termiä freesaaminen. Hän freesaa farkkujen lisäksi urheiluvaatteitaan ja esimerkiksi rintaliivejään. Minusta freesaaminen on ruoanlaittotermi.

Omien farkkujeni pakkasyö ei sujunut niin kuin olisi pitänyt. Olisi pitänyt googlettaa aihetta jo eilen. Laitoin nimittäin farkut pukupussiin oikein päin. Olisi pitänyt kääntää ne nurin. Toisen virheen tein silloin, kun pesin uudet farkkuni ensimmäisen kerran. Niitä olisi tuon pakkasohjeen mukaan pitänyt pyykätä vasta noin puolen vuoden kuluttua käyttöön otosta ja ennen sitä vain laittaa ulos pakkaseen tai pakastimeen.

Miksi sitten farkkuja ei pitäisi pestä? Muun muassa siksi, ettei niistä lähtisi väriä. Varsinkin mustat farkut menettävät väriään nopeasti. Kerran viikossa pestessä farkut voivat jo kuukauden päästä olla harmaat.

Kun nyt olen alkanut pakastaa farkkuja, taidan tehdä sen uudestaan jo kohta. Ja nyt käännän ne nurinpäin.

Merikonttikodit, mahdollisuus moneen

jormas: Muutamaan toviin en ole kirjoittanut Merikonttikodeista mitään enkä kai muutenkaan konteista. Siispä teen sen nyt. Ylipäätään "Konteista koteja" hanketta olemme vieneet kuitenkin eteenpäin monella rintamalla.


Joidenkin mielestä konttikodeissa voi asua vain Aki Kaurismäen
"Mies vailla menneisyyttä" tai sinne päin.

Oma lukunsa oli viime kesän Hyvinkään Asuntomessut, mutta myös Helsinki, jonne ajatuksena oli tehdä joidenkin maailman metropolien tapaan kerrostalo nimenomaan merikonteista. Alku olikin myötämäkeä ja näytti siltä, että saisimme tontin Kalasatamasta tai Jätkäsaaresta.

Nyt on talven tapaan tullut lunta myös tupaan, sillä viimeinen palaverimme ei juuri valoa näyttänyt. Jäi kuva, että jokaiseen kuntaan, jossa neuvottelemme pitäisi rakentaa ensin pienimuotoinen koeasunto. Ehkä esiin tuli Helsingin nurkkakuntainen asenne, jonka mukaan osaamista ja kai yleensäkään arvostamisen arvoista elämää ei Kehä kolmosen ulkopuolella ole.
Duokotimme ei ollut ansaitsemassaan arvossa Helsingissä. Merkillinen ilmiö maailmanlaajuisesti pikkukaupunki Helsingissä, sillä Lapin "jänkhälläkin" poromies tietää elämää olevan Kehätien molemmin puolin. Ja muuallakin.

Suuressa maailmassa vain mielikuvitus laittaa rajoja Konttikodeille

Vantaalle olemme esittäneet ajatusta, että tosiaan tekisimme koetalon, Sinkkukodin, joka esiteltäisiin Vantaan Asuntomessuilla ensi vuonna. Ehkä vuoraisimme sen lehtikuusella ja henkisimme sisällä merikonttimaisuutta. Silläkin suunnalla on ollut hiljaista.

Jyväskylän messut jätämme väliin, sillä emme ole löytäneet sponsoria, joka kustantaisi kotimme kuljetuksen sinne ja takaisin.

Koemme olleemme yksi ylipäätään vaihtoehtoisen asumisen edelläkävijöistä Suomessa. Joten emme usko, että olisimme nyt jääneet jälkeen ajatuksinemme. Vaan uskomme, että moni päättäjä ja muukin tulee edelleen perässä. Ehkä suomalaisuuteen kuuluu olla perässähiihtäjä mieluummin kuin latujen aukaisija. Että ei tarvitsisi hiihtää takaisin samaa väylää. Sillä asenteella ei luoda uutta, mutta onhan maailmassa tilaa myös jälkijunissa.



Kuvan konttien pikkukoti on Etelä-Afrikassa

Huomenna on Merikonttikotien osalta kotikuntani Tuusulan vuoro, sillä tapaamme kaavoituspäällikön ynnä muuta aiheeseen kuuluvaa väkeä. Tuusula on maankuulu pientalovoittoisuudestaan, joten sinne istuisi oivalla tavalla ympärivuotiseen asumiseen tarkoitetut siirtolapuutarhanomaiset pienasunnot. Jos alue Tuusulasta löytyisi, istuisivat sinne ehkä myös matkailuajoneuvot, sillä Järvenpään lopetettua Caravanalueensa, ei pääkaupunkiseudulta Rastilan lisäksi paljon muita mestoja matkakotiasumiseen edes yhdeksi yöksi saati pitemmäksi aikaa juurikaan löydy. Pitänee mennä Vihtiin tai Lohjalle saakka.

Lentosukat

päivis: Kaksi viimeisintä käyntiä Laukaassa ovat olleet hyviä sikälikin, että olen löytänyt lentosukille uuden käyttötavan. Ja lisäksi olen vakuuttunut, että lentosukkien tapaisia sairaalan tarjoamia tukisukkia sopii käyttää myös tavallisina sukkina. Nimittäin, jos haluaa, että päivän työssä istumisen jälkeen jalkoja ei turvota eikä väsytä.

En ole innokas sukkien käyttäjä, mutta talvella on pakko panna jotain jalkaan. Lentomatkoilla olen tottunut käyttämään lentosukiksi kutsuttuja sukkia. Niiden käytön tarpeellisuudesta tosin vakuutuin vasta istuttuani yhtä kyytiä bussin kyydissä Tallinnasta Frankfurtiin. Matka kesti 35 tuntia ja jalat olivat sen jälkeen kuin tukit. Päätin, ettei se saa toistua enää koskaan. Pitkiä bussimatkoja ei sen jälkeen ole tullut kuljettua, mutta pitkiä lentoja senkin edestä. Ensimmäiset lentosukkani ostin Bangkokin lentokentältä ja pelkästään siinä tarkoituksessa niitä sukkia olen käyttänyt.

Edellisellä kerralla, kun olimme Laukaassa, kävimme myös Äänekoskella. Sieltä halpahalliketjun myymälän sukkaosastolta bongasin Sidoste-sukan sukat, joiden kehuttiin soveltuvan istumatyötä tekeville, lentomatkoille ja ehkä vielä johonkin kolmanteenkin tarkoitukseen, jota en nyt muista. Ehkä se oli seisomatyötä tekeville. Seistenhän meidän nykyään suositellaankin työskentelevän, vaikka työ vaatisi istumista. Tai jos on istuttava, tietokoneen äärellä pitäisi kallistua taaksepäin sen sijaan, että kallistuu koneen näppäinten ylle.

Olen yrittänyt vähän lisätä seisomista niissä tilanteissa, joissa se on mahdollista. Aamupalan saatan syödä seisaaltani, vaikka ei olisikaan hoppua mihinkään. Siltähän jogurttikipon äärellä seisoskelu tietysti näyttää, hätäiseltä.

Ne Sidoste-sukat osoittautuivat hyväksi investoinniksi. Ne eivät ole siis vain sukat, vaan ovat hyväksi jaloille ja varmaan verenkierrolle ja ties mille. Jos lentosukat ehkäisevät pitkillä lennoilla veritulppia, niin eivät kai ne ainakaan haitaksi ole muussakaan istuskelussa. Sitä paitsi jalkoja ei töiden jälkeen väsytä samalla tavalla kuin ennen.

Niilo halusi selvästi tulla samaan kuvaan sukkieni kanssa.

Tänään sain käyttööni sairaaloissa petipotilailla käytettävät tukisukat, jotka ovat melkein kuin lentosukat, mutta kun lentosukat ulottuvat polvien alapuolelle, nämä Brevet-sukat ovat täyspitkät ja valkoiset. Laitoin heti ne jalkaani ja totesin niiden tuntuvan yhtä mukavilta kuin nuo Sidosteen sukat.

Jorma pilkkaa minua, että minulla on rasiamania. Tänäänkin ostin kolme mikroon soveltuvaa kippoa, pitkästä aikaa. Oikeasti rasiamania on takanapäin, mutta luulen, että jatkossa pitää olla tarkkana, ettei minusta tulisi tukisukkafriikkiä. Paitsi että siinä tuskin on mitään pahaa.

Onko viina viisasten juoma vai juovatko he sitä lainkaan?

jormas: Tähän ikään olen tullut tietämään monista asiosta jonkun verran tai kohtalaisesti. Mutta minulla on ollut vain kaksi todella intohimoa. Toinen on viina ja toinen viinattomuus. Kyseisen aineen kanssa olen ollut tekemisissä tavalla tai toisella koko elämäni, yli 60 vuotta.

"Naisten pyhä sota" vuodelta 1874: raittiusliike tuhoaa
"Jumalan ja ihmiskunnan puolesta" alkoholitynnyreitä.

Vain näistä kahdesta intohimostani koen tietäväni tarpeeksi, jotta voin keskustella niin sanotusti ammattimaisesti. Siksi, mutta muutenkin tiedän, että hurskastelemalla tai moralisoimalla ei kohtuullisen korkeaan alkoholinkäyttömäärään Suomessa voi juurikaan vaikuttaa. Ei ainakaan alenevasti.

Pitkässä juoksussa vain asennekasvatus ja ihmisten järkiintyminen on jotain sellaista, jossa on toivoa. Onkin valitettavaa, että raittiustyöllä on niin kovin kielteinen ja yksipuolinen leima. Osin se kyllä on itse hankittu.

On outoa, että koko sana aina Wikipedia myöten pyörii päihteiden ympärillä. Poikkeuksen taitaa tehdä raamattu, joka saattaa puhua aiheesta monipuolisemminkin. Minulle raittius on balanssia itsensä ja ympäristön kanssa ilman, että sitä pitää, saati haluaa muuttaa keinotekoisesti, varsinkaan kemiallisilla aineilla toisenlaiseksi. On hienoa kokea syvää surua ja valtavaa iloa sellaisina kuin ne itse kunkin kohdalle osuvat. Tai sitten vain olla möllöttää omaa arkeaan.

Ihmisen itsekkyyttä ja omaan napaan tujottamista en ole alkoholin myynnissä osannut koskaan ymmärtää. Enkä kyllä muutenkaan, vaikka löydän itsekkyyden keskeltä itsenikin huomattavasti useammin kuin mielelleni olisi hyväksi. Mutta nyt tarkoitan sitä, että alkoholia pitää saada lähes jokapaikasta.

Aikoinaan kävin pelaamassa sunnuntaiaamuisin tennistä yhdessä yksityisessä hallissa. Siellä oli kahvio, joka oli saanut keskikaljaoikeudet. Ja ennen pitkää se oli sunnuntaiaamuisin ainut keskikaljakuppila, joka oli paikkakunnalla avoinna. Ja asiakkaat sen mukaan. Jotkut vanhemmat lopettivat lastensa kanssa aamuisen liikuntaharrastuksensa, kun liikunnan jälkeen virvoikkeille mentäessä olivat pöydät täynnä orveltäviä veikkoja ja veikottaria. Saman tapaisesti on käynut joidenkin R-kioskien kanssa. Joihinkin ei voi iltasella laittaa jälkikasvuaan keskenään hakemaan edes iltajäätelöä, kun on pelko, että jäätelörahat menevät ahneiden janoisten tarpeisiin.

Sen sijaan, vaikka en viinaa ole enää juonut pitkiin aikoihin, käyn silloin tällöin Alkossa. Haen sieltä alkoholitonta viiniä ja olutta. Poikkeuksetta kokemus on ollut ammattinsa osaavan, kohteliaan henkilökunnan ansiosta hyvin miellyttävä viinisuosituksineen.

Alkoholijuomien myyntipaikolla voidaankin kulutukseen vaikuttaa ehkä enemmänkin kuin kaupan- ja panimoalan puristuksessa saamme ääntämme kuuluville.

Kun meillä on yhteen jos toiseenkin alaan erikoistuneita liikkeitä apteekkeja myöten, niin miksi kaikki alkoholijuomat eivät voisi olla niiden myyntiin erikoistuneissa liikkeissä entiseen tapaan? Sen ei pitäisi olla matkastakaan kiinni, kun juomaa roudataan kaljakärryjen akselit väärällään Virosta.

Olkoon alkoholijuoman luokitus mikä tahansa, tarvitsen kohtuullisen määrän mielikuvitusta voidakseni pitää sitä viranomaisten tapaan elintarvikkeena.

Säässä kuin säässä

päivis: Tänään ulkolämpömittari kipusi taas yli 20 miinusasteen. Vai pitääkö sanoa, että putosi alle sen? Näin oli aamulla ja myös töiden jälkeen kotiin palattuani. Aamulla vähän tuskailin, että onko tässä mitään järkeä. Tosin auto oli lämmin, mutta takaisin tullessa kotimatka piti aloittaa kylmässä autossa. Helsingissä ja Vantaalla, jonka kautta tulen kotiin, pakkanen ei sentään ollut ihan niin kireä. Meillä on aina muutama aste kylmempää kuin muualla. Se on se alavan maan lisä kai.

Kotona odotti sitten jokapäiväinen, mutta mukava kuntopolkukierros Niilon kanssa. Puin kokeeksi sille takin päälle. Oikein hieno takki, mutta ensin Niilo tuntui olevan sitä mieltä, ettei sitä tarvita. Pian se kuitenkin tottui loimeensa ja kipitti tavalliseen malliin.

Kun viime reissun lopulla ajattelin Thaimaassa kylmään Suomen talveen tulemista, se tuntui hyvin vastemieliseltä tai ei ainakaan kovin houkuttelevalta. Mutta äkkiä tähän tottui. Kun luntakin satoi sen verran, että yleisnäkymä on valkoinen, ei ole syytä valittaa. Kunnon pakkaskeli tekee kaikista risuistakin niin kauniita, että se hyvin vetää vertoja Thaimaan luonnolle.

Pakkasessakin pärjää, kun päällä on untuvatakki. Minulla ei ole sellaista koskaan aiemmin ollut. On vain ollut vanha kirpputorilta ostettu kelsiturkki, jonka olen pukenut päälleni kovimmilla pakkasilla. Untuvatakki vetää hyvin vertoja sille.

On kummallista, miten ihminen sopeutuu lopulta niin helposti kylmään ja kuumaan ilmaan. Vaikka Thaimaassa on Etelä-Suomen kylmimpään talvisäähän verrattuna toisinaan jopa 60 astetta lämpimämpää, helteeseenkin tottuu nopeasti. Silti vielä kummallisempaa on se, miten luonnon eläimet - linnut, kauriit tai hirvet - pärjäävät talvipakkasilla. Niillähän on sama tai lähes sama höyhen- tai karvapeite kuin kesälläkin. Ne vasta sopeutujia ovat.

Espoo vanhusten ateriat ja laivakokki maissa

jormas: päivis kirjoitti ruuasta, joten jatkan samasta aiheesta. Tosin hieman marmatellen ja ihmetellen, jota en olekaan tehnyt näillä palstoilla pitkään tai ainakaan vähään aikaan.

Aihe on Espoon hinnankorotus vanhusten aterioihin. Kyse on Hesarin mukaan ihmistä, jotka käyvät kotoaan kaupungin palvelutaloissa aterioimassa. Ei siis kotiinkuljetetuista ruuista. Safkan tuottaa kaupungin oma liikelaitos Espoo Catering. Aiemmin hinta oli 5,90 ja hinnankorotuksen jälkeen 8,80 euroa.

Tästä älähti kaupunginjohtaja, joka oli sitä mieltä, että muona pitää saada samaan hintaan kuin naapurikaupunki Helsingissä. Eli 7,80 euroa per satsi. Suhteellisen kallista se on silti, jos ajatellaan, että kaupungin ei tulisi tehdä taloudellista tulosta vanhusten ruokahuollolla. Vaan syödä pitäisi voida omakustannushintaan. Varsinkin, jos se on osa vanhustenhuoltoa ja vaihtoehto laitospaikalle. Jos se ei näin ole, niin miksi kaupunki ylipäätään silloin itse tuottaa ruokaa kyseiselle kohderyhmälle? Sillä eiköhän Espoossakin ole yksityisiä yrityksiäkin tekemään ja myymään valmiita aterioita?



Näitä saa kuudella eurolla jopa kotiovelle

Hämmästelyn aihetta lisää, koska monet yksityiset ravintoloitsijat myyvät oikein hyvää ruokaa samalla hinnalla ja jopa halvemmalla. Ja siitä pitää jäädä vielä katekin. Pizza- ja kebabyrittäjät ovat oma lukunsa, ja 6 euron molemmin puolin näyttää irtoavan ateria usein juomineen monesta paikasta. Ja jos ostaa useamman kerralla, saattaa kotiinkuljetuskin sisältyä hintaan.

Kun ruuasta puhutaan, sopii tähän paikkaan tarina ammattiliiton aktiivisuudesta ja valppaudesta. Meillä oli Jyväskylän Katulähetyksessä aikoinaan kaikkien sääännösten mukainen ruokala päihdehuollon asumispalveluyksikössä, jossa tarjottiin ruokaa omakustannushintaan alan miehille ja naisille. Osa väestä oli sen verran rosoista tavoiltaan ja pukeutumiseltaan, että heitä eivät kaikki kuppilat edes asiakkaikseen huolineet.

Mutta yksi asia ei sinänsä oivassa palvelussa ollut kohdallaan. Ruokaa tekevä, ammattitaitoinen kokki nimittäin oli hankkinut osaamisen merimiesammattikoulussa. Ja ammattiliitto oli sitä mieltä, että niillä taidoilla ei ruokaa maissa tehdä. Ei silti, vaikka kokin työpaikat merellä olivat tulleet liiallisen läträämisen seurauksena juotua ja mies oli saanut uuden elämän mahdollisuuden Katulähetyksessä.

Joskus....... ja välillä aika useinkin tuntuu, että mikä meitä riivaa ja vaivaa? Ammattiliitto jätti vain yhden harkinnan. Se ilmoitti, että saatte itse päättää ainoastaan sen kuinka vaikean kaavan mukaan ja järein asein kokin ruuanlaitto loppuu. Mutta missä oli moisen tiukkapipoisuuden voittaja?

Taas 5:2-dieetillä

päivis: Innostuimme viime kesänä karistamaan liikakiloja 5:2-dieetillä. Luimme yhden jutun jommasta kummasta iltapäivälehdestä ja asia selvisi kerta laakista. Päätimme ottaa käyttöön mallin, jossa ei paastota aamusta iltaan vaan aloitetaan paasto lounaasta ja paastoaika on siitä 24 h eteenpäin eli seuraavaan lounaaseen. Tehostamme vielä dieettiä siten, että seuraavan päivän lounas on salaatti ja illallakin syödään vain hedelmiä tai muuta kevyttä.

Paasto jäi, kun menimme lokakuun lopulla Thaimaahan. Kilot tulivat takaisin rannalla syötyjen herkkupullien ja SevenElevenistä ostetun jäätelön ansiosta. Jäätelön makuun pääsimme tikkujäätelön vaihduttua tuutteihin ja lopuksi söimme kohtuullisen kokoisia annospurkillisia. Mutta oli se niin hyvää. Jos nuo herkut olisivat jääneet syömättä, lisäkiloja tuskin olisi tullut. Thaimaalainen ruokahan on suhteellisen kevyttä ja annokset melko pieniä. Ja me sentään kävelimme taas päivittäin reipasta vauhtia 5-10 kilometriä.

Suomeen palattuani ensimmäiseksi huomasin painon lisääntyneen, kun laitoin jalkaani syksyllä Stockmannin Hulluilta päiviltä ostamani farkut. Tai arvasin, että niin siinä käy. Ne mahtuivat juuri ja juuri, mutta kiristivät ikävästi. Se on toisaalta hyvä syy aloittaa uudelleen paasto, joka loppujen lopuksi sujuu helposti. Viikonloput olemme pyhittäneet normaalille syömiselle, mutta sekään ei tarkoita, että silloin söisimme ylettömästi. Paastopäivät ehkä vähän opettavat muinakin päivinä miettimään, mitä suuhun kannattaa laittaa. Ja varsinkin sen, minkä verran.

Tänään oli eilisestä iltapäivästä alkaneen paaston toinen päivä. Kävin kuitenkin jo ennen puolta päivää syömässä salaatin. Ammattikoulun kahvila nimittäin lopettaa ruokatarjoilun puoli yhdeltä. En halunnut menettää mahdollisuutta syödä dieetin mukainen salaatti neljällä eurolla. Tosin en ollut vielä edes nälkäinen. Ja nälkä ei ennättänyt tulla ennen kuin nyt illalla. Laitoin itselleni kauniin annoksen hapankaalia, raejuustoa ja mehuun säilöttyjä mandariiniviipaleita. Maistui hyvälle ja vei nälän mennessään. En laskenut, mutta arviolta annoksessa oli noin sata kaloria. Luulen, että 24 tunnin aikana en ole syönyt yli paastorajan, joka naisilla on 500 kaloria ja miehillä 600. Huomenna aamulla saa taas syödä tavalliseen tapaan. Haen pakkasesta yhden Matkamessuilta ostamistani ruislimpuista. Voi olla, että se maistuu taas taivaalliselta.

Köpö-ukko ja nuori aikuinen

jormas: Meillä on pidennetyn viikonlopun ollut hoitokoira, josta päivis taisi kirjoittaakin. Pitkän elämän elänyt jackrussel, jolla ihmisen iäksi muutettuna on vuosia takanaan 105. Ken minut tuntee, sanoo sadasta viidestä, että niin tietysti. Joskus voin kirjoittaa siitäkin, sillä kyseinen luku on seurannut minua monella tavalla läpi elämän.

Nuori aikuinen, osaomistuskoira Niilo sen sijaan lienee nyt ihmisen iässä reipas parikymppinen.

 

Mutta köpöukko Ruttunen, Rudi kai oikealta nimeltään, on yksi upeimmista koirista luonteeltaan, johon olen koskaan tutustunut. Omalla laillaan se on virkeämpi kuin Niilo, vaikka tahti onkin verkkainen. Oikeasti se köpöttelee kuin Duracell-ukko konsanaan mainoksessa.

Silti sillä on vielä samat elkeet kuin nuorella koiralla konsanaan tyttökoiran kohdatessa. Ruttuselle puuhaan sen sijaan riittää Niilo-koiran korva ja milloin mikäkin. Mutta ei sillä lemmenkumppanilla suurta väliä ole Niilollakaan. Oikeata petikaveria Niilolla tosin ei ole vielä koskaan ollutkaan. Joten tervetuloa tyttökoirat, täällä olisi poikuutta tarjolla.

Rudi on lähes kuuro ja näkökin lienee heikon sorttinen. Mutta eilen, kun sille pari kertaa vihelsin, niin kyllä vain, ainakin ylä-äänet se kuulee. Sanoisinpa, että oivallisesti. Aistit valpastuivat, joskin se ei oikein osannut paikallistaa mistä moinen vihellys tuli.

Korvat pystyssä se kuitenkin kulkee terhakkaasti edelleen lähes aina. Ikään kuin varmuuden vuoksi, jos jostakin jotakin kuuluisi. Eli jos vanha herra meille vielä joskus tulee, niin sitä varten taidan hankkia sille koirapillin. Niin kuuluu Ruttusellekin jotain.....

Sä-passiivi

päivis. Muistin oikein, että Mika Häkkinen oli se, joka lanseerasi meille "sä-passiivin", ainakin minua ärsyttävän tavan puhua omasta tekemisestään, mutta käyttäen siinä sä-pronomiinia. Muistini vahvistamiseksi kaivoin kaikkitietävästä Googlesta asian ja sieltä löytyi myös pitkä Suomen Kuvalehden artikkeli, jossa todettiin muun muassa näin:

Häkkinen puhuu onnettomuudesta, johon hän joutui Australiassa marraskuussa 1995. Hänen F1-autonsa rengas puhkesi, ja hän törmäsi rengasvalliin 175 kilometrin tuntivauhdilla. Hän sai vakavia päävammoja ja joutui viikoiksi sairaalaan.

”Sua särki koko ajan”, Häkkinen sanoo. ”Ett sul oli koko ajan pää kipee, tiedätsä. Jotain paikkaa särki koko ajan, ja se särky oli niin korkee, ett sä koko ajan löit nyrkillä pöytään, ett nyt jumankauta saa riittää.”

Haastattelu näytettiin televisiossa 4. marraskuuta 1998, kolme päivää sen jälkeen kun Häkkinen oli voittanut maailmanmestaruuden. Seuraavana vuonna Häkkinen voitti taas. Hän oli tv:ssä jatkuvasti.

”Kun sä oot nopeempi kuin muut, sä voitat.”

”Kun sä ajat formulaa, sä et ajattele mitään muuta.”
”Sä olet aina halunnut voittaa Monacon.”

Ärsyttävää kieltä on tutkittu muun muassa pro gradu -työssä, jonka aineistona käytettiin kymmentä laajaa Ilta-Sanomien verkkosivuilla vuosina 2001–2006 käytyä keskustelua. Jonkinlaisena viisi kärjessä ärsyttävimpinä esimerkkeinä olivat gradun tekijän mukaan:
possessiivisuffiksien puuttuminen, esim. hänen auto
väärä taivutus, kuten viini : viintä, Thaimaa : Thaimaaseen
ketä-muodon käyttö nominatiivina, esim. Ketä soitti?
”sä-passiivi” eli sanan sä käyttö merkityksessä ’kuka tahansa ’ tai puhujaan itseensä viittaamassa
väärä verbinmuoto teitittelyssä, esim. olette olleet (yhdelle puhuttaessa).

Samalla tavalla kuin sä-passiivi, minua ärsyttää radiojuontajien tapa puhua kuin yhdelle kuuntelijalle. "Oikein miellyttävää uutta päivää sinulle." Kun yhdelle henkilölle puhuminen jatkuu sitten iltaan saakka, siinä onkin ennättänyt radion äärellä kököttänyt aprikoida moneen kertaan, että minuako tuo tosiaan tarkoittaa, vai kenties jotain toista.

Jos sä-passiivi rantautui meille Mika Häkkisen myötä, niin "sinulle" puhuminen taisi alkaa siitä, kun opettajat alkoivat käyttää tuota tapaa. Kansankynttilä ei siis enää puhunutkaan koko luokalle, vaan juuri sinulle. Vai oliko se sittenkään minulle vai jollekin luokkatoverille? Onneksi tuo ärsyttävä tapa ei ollut rantautunut opettajakoulutukseen vielä minun kouluaikoinani vaan vasta myöhemmin. Mutta eivät siitä pelastuneet tietystikään minunkaan ikäpolveni ihmiset, kun nuo aina niin mukavat radiojuontajat kuitenkin ovat sen ottaneet omaksi, mielestään ehkä radiokuuntelijan kanssa läheisyyttä hakevaksi tavakseen.

Vaan kiitos Yle Suomen Olga Ketonen. Hän näkyy olevan yksi harvoista vanhan liiton toimittajista, jotka käsittävät,  että radioiden äärellä on tosiaan liuta ihmisiä. Ei vain sua tai sinua.

Santtu alias Santeri A laatuseurassa

jormas: Nyt on tullut oltua Kivikylässa Matkamessuilla kolmena päivänä ja yksi on vielä edessä. On ollut oikein mukavaa. Kuukauden Hyvinkään Asuntomessujen session jälkeen neljä päivää on lasten leikkiä. Ehkä antoisinta edelleen on ihmisten tapaaminen, sillä tuttuja reippaaseen puolivuosisataani on kertynyt melkoinen lauma. Julkisuudesta ja sen takaa.
Santeri A, monelle tuttu Manne TV:stä, kävi myös messulla morjenstamassa, sillä häenlläkin on asunto Thaimaassa.
Olen saattanut aiemminkin kirjoittaa, mutta juuri Santun pestasin päiviksen ja minun häihin tanssimaan puolestani häävalssin Sininauhasäätiön Mutterimajalla. Kulkurin valssi oli muuten biisin nimi. Kuinkas muuten.

Santtu itseään paremmassa seurassa. Kuvassa hänen kanssaan vaimoni päivis



Santtu edelleen itseään paremmassa seurassa messuosastollamme.
Kuvassa Santun kanssa kirjailija Susan Ruusunen

Elokuvien suomalaisnimet

päivis: Tänään varsin paljon uutisaikaa radiossa ja television puolella saivat ulkomaisten elokuvien suomenkieliset nimet. Suomentamisesta on yhä enemmän luovuttu. Syyksi mainittiin muun muassa se, että elokuvan ystäville uutuuselokuvat tulevat tietoon jo alkuperäiskielisinä.

Aika kummallisia suomennoksia leffat ovatkin saaneet. Olen siihen itsekin joskus kiinnittänyt huomiota. Usein suomenkieliset nimet eivät ole edes käännöksiä, vaan aivan jotain muuta. Viimeisimmän Bond-elokuvan nimeä sen sijaan ei suomennettu. Sen tarkoitus jäi hieman arvoitukseksi, vaikka tarinassa Skyfall osoittautui maaseututaloksi, jossa tapahtui traagisia asioita. Nimen suomentamattomuus jäi hieman vaivaamaan. Tuskin se kuitenkaan olisi mikään "Taivasputous" ollut. Ja "Kun taivas putoaa" nimisen elokuvankin Risto Jarva ohjasi jo aikapäiviä sitten.

Onnistuneeksi kuitenkin kehuttiin Marilyn Monroen tähdittämää, Suomessa nimellä Piukat paikat tunnetun elokuvan nimeä. Suora käännös sekään ei ollut, sillä alkuperäinen englanninkielinen nimi on "Some Like it Hot".

Elokuvat ovat muutenkin näinä päivinä saaneet tiedotusvälineissä huomiota osakseen. Ensimmäinen suomalainen lyhytelokuva pääsi Oscar-palkintoehdokkaaksi. Sen kehutaan olevan tekijöilleen jo suuri askel, vaikka menestystä ei lopulta tulisi. Enpä tiedä, millä nimellä 7-minuuttinen leffa Los Angelesissa esitellään. Suomeksi se on vähän pitkänsorttinen: "Pitääkö mun kaikki hoitaa?"

Päivä poikien kanssa

päivis: Minulla on tänään ja huomenna etäpäivä. Sen tarve tuli, kun 15-vuotias jack russel Rudi tuli meille hoitoon. Rudi ei ole ennen käynyt Merikonttikodissamme, joten sen reaktioita ei voinut tietää. Oli parempi, että minä jään lauman johtajaksi, kun Jormallakin menee neljä päivää Matkamessuilla.

Lähes kuuro ja melkein sokea Rudi sopeutui kuitenkin hyvin meille. Onhan täällä sille kovin tuttu Niilo turvana ja leikkikaverina. Päinvastoin kuin Niilon ja Rudin kaupunkikodissa, täällä leikki on ollut suhteellisen säyseää. Vain eilen illalla poikia täytyi hieman pitää erossa toisistaan, kun toinen puri toista korvasta ja toinen niskasta.

Rudi tuli oma peti mukanaan. Päivällä Niilo otti siinä tirsat ja Rudi meni
"kyselemään", milloin on hänen vuoronsa.

Niilo vaikutti alkuun mustasukkaiselta, kun se on meillä tottunut olemaan ainokainen. Mutta sekin on jo mennyt ohi. Ulkoiluttaminen onnistuu juuri ja juuri yhtä aikaa, mutta lopulta olen niin tehnyt vain kerran. Viluiselle vanhukselle pitää topata päälle puku ja päähän laitetaan "mymmeli", ettei sen harvakarvaiset korvanlehdet paleltuisi. Koira on kuin vyötiäinen vaatteissaan. Se tietää tasan tarkkaan, mikä ulkona käynnin tarkoitus on. Niilo sen sijaan unohtaa välillä, miksi koiraa ulkoilutetaan. Näin erityisesti iltaisin. Sen mielestä ulkona käydään koska siellä on paljon mielenkiintoisia hajuja, joiden perässä sitten mennään nokka maata viistäen.

Puuhapäivä

jormas: Tänään kirjoitan pitkästä aikaa päivän puuhasteluista. Joita niitäkin riittää enemmän kuin on haluja tehdä. Aamu alkoi kuitenkin kuten melkein kaikki aamuni Suomessa lehden tai oikeastaan lehtien haulla. Laatikossa on aamuisin Hesari, Keskari ja pari kertaa viikossa Tuusulanjärven Viikkouutiset.

Aamun tunnusmerkki on kahvinkeitin, joka aloittaa ropinansa ajastuksen mukaan puoli kuusi. Käkikellosta otamme iltaisin äänet pois, sillä kukunnan lisäksi kellon tanssimusiikkeineen siihen herää myös öisin.
Mukana lehdenhaussa on luonnollisesti Niilo-koira, joka onkin vähän päässyt eroon aamu-unisuudestaan. Postilaatikolle on matkaa 350 metriä. Se on eestaas juuri sopiva aamukävely Niilolle ja minulla. Sitten takaisin vuoteeseen kahvikuppien lehtien kanssa. Niiden parissa meneekin reipas tunti, jonka jälkeen on aamupalan ja muiden aamun tarpeiden aika.

Varttia yli kahdeksan pitikin olla autoa katsastamassa. Tai enhän minä sitä katsasta, vaan alan ammattimiehet luonnollisesti. Katsastus meni läpi, mutta sen verran löytyi mieheltä meille kerrottavaa, että piti mennä Suzuki-huoltoon varaamaan huoltoaika.'

Matka jatkui Järvenpään Mestariasunnot Oy:n toimistolle, josta hain avaimet voidakseni käydä katsomassa mitä kuuluu Merikonttikotien Duokotimme pikkuveljelle Sinkkukodille.
Se on nyt myös valmis ja odottaa Järvenpään kaupungilta sijoituslupaa. Koti oli oikein tyylikkäästi ja laadukkaasti tehty loppuun Mestaritoiminnan työnä.

Järvenpää on Niilonkin kannalta oiva paikka, sillä siellä on tiedossani olevista koirapuistoista suurin. Ja usein Niilolle kavereita. Niin nytkin. Tarjolla oli cockerspanieli, snautseri, Saksan painenkoira sekä Rhodesiankoira. Se varsinkin oli mielenkiintoinen tuttavuus, sillä se on aikoinaan jalostettu leijonanmetsästykseen.

Sieltä jatkoin Suur-Helsingin Valkonauhaan, jossa oli palavereita ynnä papereiden läpikäymistä allakirjoituksineen. Oli myös oikein lämmin tapaaminen Sininauhan monivuotisen tilintarkastaja Marja-Leena Turusen kanssa. Valkonauha saattaakin työllistää hieman entistä enemmän, sillä joudun yllättäen hoitamaan puheenjohtajan tehtäviä tämän kauden loppuun.

Pakilasta matkasin Sininauhaliiton toimitalolle Metsälään. Sinne oli laskuasiantynkääkin, mutta enimmäkseen puuta heinää entisten työtovereitteni kanssa. Mukavaa kaikin tavoin.

Sen verran puhuin Sininauhan johdon kanssa, että kiinnostusta olisi toiminnan laajentamiseen vaikkapa Pattayalle, jos otan tehtäväkseni hommata rahoituksen. Siihen olisikin nyt entistä oivemmat mahdollisuudet, sillä Raha-automaattiyhdistys on muuttanut linjaansa ulkomailla suomalaisten keskuudessa työtä tekeviä järjestöjä kohtaan.

Alkuilta meni ja menee vielä valmistautumisessa Matkamessuille, joilla olen torstaista sunnuntaihin esittelemässä Pattaya Suomi-Seuran toimintaa.

Merikonttikodissa on lämmin vaikka pakkanen paukkuu

päivis: Ulkona paukkuu pakkanen, mutta Merikonttikodissa on lämmin. Aamulla ulkolämpömittari näytti 22 miinusastetta, mutta sisällä oli lämmintä noin 23 astetta. Eikä vedon tuntua ole missään nurkassa, joissa kuitenkin pakkanen paukkui yöllä ainakin kerran tosi äänekkäästi.

Lämmitystä on hoidettu varaavassa takassa puita polttamalla pari kertaa päivässä. Ilmalämpöpumppu reistaa, mutta säteilylämmittimet tasaavat lämmön sopivaksi. Lämpöpumpun korjaaja on luvannut tulla ensi viikolla, johon asti pärjäämme kyllä hyvin. Seuraava sähkölasku kertonee jo, minkä verran takasta on hyötyä ja toisaalta senkin, miten hyvin tiiviiksi rakennettu merikontti pitää kylmän seiniensä ulkopuolella.

Niilolle takka vain näyttää olevan kauhistus. Tai näin on välillä. Emme ole keksineet, mikä takassa pelottaa ja miksi taas välillä ei pelota lainkaan. Pahimmillaan Niilo tärisee ja läähättää ja haluaa pysyä kaukana takasta, Mielellään se pomppaa silloin syliin. Kirjoitan ehkä joku toinen kerta vaatteesta, jonka ostin Niilolle näitä tärinäkohtauksia helpottamaan.

Vaate on nimeltään Thunder shirt. Sen väitetään (olen nähnyt videoita) vaikuttavan myönteisesti koirien pelkotiloihin, ihmistä vasten hyppimiseen, räksyttämiseen ja ties mihin koiramaiseen asiaan, jotka eivät ihmisten mielestä ole mukavia.

Siksi ajattelin kirjoittaa vaatteesta myöhemmin, koska se ei kovin hyvin näytä tehoavan Niiloon. Tosin kerran läähätys loppui heti, kun se sai vähän kapalomaisesti kiedotun vaatteen päälleen. Ehkä ajan kanssa saamme Thunder shirtistä muitakin kokemuksia. Takkapelkoon Thunder shirtiä paremmin näyttää vaikuttavan se, että lähtee Niilon kanssa lenkille. Pelot ovat silloin välittömästi tipotiessään.

Kymmenen Uutiset, Merikonttikoti sekä päivis, minä ja osa-omistuskoira Niilo

jormas: Moi, eilen olimme Kymppiuutisten kevennyksessä Merikonttikotimme kanssa. Palautetta varsinkin chatin ynnä muiden pikaviestien muodossa tuli melkoisesti facebookin ja sähköpostien lisäksi. Mukana oli kysymyksiä, että mistähän sen näkisi, kun sitä ja tätä.........ja jäi näkemättä. MTV.fi Katsomon kautta käsittääkseni sen näkee kai kuukauden ajan, mutta tästäkin sen näkee: http://www.mtvkatsomo.fi/?progId=290033&itemId=69783.

Talvinen kotimme tänään aamuhämärässä.

Ulkona oli -13 astetta pakkasta ja sisällä +25.

Merikonttikodin huoltohommia

päivis: Tänään oli aika täyttää talousvesisäiliö. Edellisestä täytöstä olikin aikaa, koska olimme loppuvuodesta pois kaksi kuukautta. Mitään aistein havaittavaa huononemista vedessä ei sen kahden kuukauden seisokin jälkeenkään ollut, joten käytämme vettä luottavaisin mielin.

Vesi haetaan sitä varten hankitulla säiliöllä. Meillä on parikin paikkaa, josta saamme vettä. Veden haun hoitaa Jorma, vaikka teoriassa sen pitäisi onnistua minultakin. Ainakin jos en joudu peruuttelemaan mönkijän ja peräkärryn kanssa. Ehkä sekin alkaisi sujua, jos harjoittelisi. Mönkijään Jorma asensi taas lumiauran. Auraaminen onnistuu minulta paremmin kuin peräkärryn kanssa peruuttelu, joten ehkä silloin tällöin harrastan lumitöitä tänä talvena, jos lunta edes tulee. Nyt sitä on kai sentin verran eli ensilumen voidaan sanoa sataneen.

Vaikka Merikonttikoti onkin sisältä kuten mikä tahansa koti, tuo vesihomma tekee siitä kuitenkin hieman erilaisen. Tietysti joskus maaseudulta uutisoidaan, miten ihmisiltä kaivot ovat kuivuneet ja silloin vettä pitää tuoda jostain. Puhumattakaan niistä tapauksista, kun kunnalliseen verkkoon on lorahtanut jotain veden pilaavaa. Silloin ihmiset ovat myös kantoveden varassa. Meillä sentään vettä saadaan kerrallaan reilut tuhat litraa vettä käytettäväksi. Ihan varmaksi en osaa sanoa, miten pitkään tuo yksi säiliöllinen riittää, mutta en varmaan kauheasti valehtele, jos väitän, että kuukaudeksi.

Vähäinen veden tarve selittyy muun muassa sillä, että Mulltoan kompostoiva ekokäymälä ei tarvitse vettä. Samoin pyykin- ja astioiden pesu kuluttaa vähän vettä uusilla laitteilla. Uskon, että astianpesukoneen vedenkulutus on tosi pieni. Meillä konetta käytetään kolmen tai neljän päivän välein. Hyvä kun on riittävästi astioita.

Mulltoan mullat siirsin pytyn alla olevasta keräilyastiasta kompostoriin pari päivää sitten.  Asuntomessuilla jotkut vähän vierastivat ajatusta, että astia kuljetetaan keittiön kautta ulos. Heille tiedoksi, että jäte oli todellakin samanlaista kuin kompostorissa biojätteestä syntynyt tuotos. Tosin astiaan oli keräytynyt märkää jätöstä, jota lorahti lattialle melkoinen satsi. En ollut huomannut, että Mulltoan tuuletin oli ollut liian pienellä ja siksi astiaan oli keräytynyt tuota hirveältä haisevaa nestettä. Tuo ei siis ollut normaalitila, mutta senkin kanssa on elettävä. Tulipahan lattia pestyä kunnolla. Ehkä seuraavalla kerralla olen tarkempi.

MTV.fi kuvaamassa kotiamme

jormas: Tänään kävi mtv.fi-kuvausryhmä kuvaamassa Merikonttikotiamme Ja siinä sivussa meitä, päivistä, Niilo-koiraa ja minua. Toimittaja sanoi tekevänsä leikkauksen huomenna, joten kuvattu juttu saattaa tulla ulos samana päivänä tai paremmin iltana. Kympin uutisissa kevennyksenä tai uutisena tai jonain muuna. Ja jonain muuna ajankohtana. Mukavia hemmoja, jotka taitavat saada oikein koulutuksen kuinka innostaa kuvattavia jutun kohteita. Nyt siis meitä. Toki sekin riippuu jutusta, sillä ei kai esimerkiksi suru-uutisissa ketään innosteta?

Talvi saattaa lumineen tulla viimein Etelä-Suomeenkin koska pakkasta on muutama askel. Sorsat uivat kuitenkin vielä sitkeästi Pikkulammessamme. Mutta lähtölaskenta on heillekin alkanut. Ja sen myötä muutto Koskenmäen mattolaiturin kupeeseen, jossa vesi pysyy sulana koko talven. Jostain luin, että sorsat olivat munineet, hautoneet tai peräti saaneet poikasetkin. Että jos on meikäläisellä kuuppa sekaisin, niin näin taitaa olla monen muunkin luomakunnan eläjän laita.

Päivis löysi tänään puoli vuotta kateissa olleen medialaitteeni, joten siinä samassa löytyi vanhoja valokuviakin käyttöön tai muuten vaan pällisteltäväksi. Digikuvausmahdollisuus sekä otosten lähettäminen sähköisesti langattomana vaikka minne ovat nostaneet valokuvauksen uuteen loistoonsa. Kuvien ottaminen nykyisin on myös niin helppoa, että itse kullekin syntyy helposti muistoja. Rakkaita ja vähemmän rakkaita.

Ei tullut lunta

päivis: Täksi päiväksi luvattiin eteläiseen Suomeenkin lunta. Oikein varoiteltiin huonosta ajokelistä, joka alkaisi joskus puolen päivän aikoihin. Satoi vettä. Iltapäivällä samoin. Nyt on ulkona pimeää, mutta aavistelen, että edelleenkään ei pyrytä, eikä maa ole valkoinen.

Kolme edellistä talvea ovat olleet lumisimpia kuin moniin
vuosiin. Tätä ihmettä ei ole vielä tänä talvena nähty.

Lammet eivät myöskään ole jäässä. Miten olisivatkaan, kun asteita on enemmän kuin nolla. Sorsat vielä uiskentelevat Pikkulammella. Ehkä ne ymmärtävät siirtyä Koskenmäen sulaan, kun lampi vääjäämättä jossain vaiheessa jäätyy.

Oikeasti en erityisemmin ole kaivannut lunta. Ainut harmi lumettomuudessa on, että pimeällä on pimeämpää kuin olisi lumen aikana. Mutta Niilon kanssa käyn iltalenkillä lyhty kädessä. Se riittää valoksi. Tietysti talveen kuuluu lumi, etelässäkin. Kukaan tuskin silti kaipaa samanlaisia talvia kuin kolme edellistä olivat. Silloin lumen määrä kummastutti kaikkia. Nyt kummastellaan lumettomuutta, vaikka ainakin vuoden 2007 joulua vietettiin ilman lunta täällä etelässä.

Olen viettänyt Thaimaassa sen verran aikaa, että olen alkanut ymmärtää eri vuodenaikojen merkityksen. Thaimaassa sellaisia ei ole. Joskus sataa enemmän, mutta pääsääntöisesti on aurinkoista ja lämmintä. En ole onnistunut näkemään Thaimaassa television säätiedotetta. Ehkä sellaisia on, mutta voisin kuvitella, että ne ovat melko samanlaisia päivästä toiseen.

Sää on asia, josta Suomessa jaksetaan puhua enemmän kuin juuri mistään muusta. Sen todistaa jo sekin, että uutisten yhteydessä säätiedote saa varmasta useimmiten enemmän lähetysaikaa kuin mikään muu uutisaihe.

Onko miehellä kaikki kunnossa, jos on massi ja pää täynnä sekä pussit tyhjänä?

jormas: Nykyisin on juostava entistä kovempaa pysyäkseen edes paikallaan. Näin tuumaili eläessään jonkun kerran patruuna Herlin kirjassa Koneen ruhtinas. Hän tarkoitti, bisnesmies kun oli, että jos jää paikalleen, on ennenkuin huomaakaan, jäänyt jälkeen. Mutta so what?

Kun kyseistä oivallusta tovin tuumaan, kuten olen usein tehnyt, oivallan siinä itselleni syvän totuuden. Mutta entäpä jos ei juokse, vaan on sitkeästi paikallaan? Tämän tapaisesti ystäväni Heikki Nordforskin palstoillaan jossain mutkassa kyseli.

Onko silloin jotenkin jäänyt sykkeestä tai Luojansa luo vievästä junasta tai jostain muusta tärkeästä? Entä jos ei usko Luojaankaan, vaan siihen, että on itse maailman napa ja kaikki pyörii oman ja muiden napojen ympärillä? Pohjois- ja Etelänavan lisäksi siis.

Niin mistä silloin jää paitsi jäämällä paikalleen? Entä hän, joka ei omista kunnolla paitaa päällään ja pohtii vuosikymmenestä toiseen tähtitaivaan alla syntyjä syviä? Että kuka minä olen, miksi olen syntynyt ja miksi kuolen? Ja mitä sen jälkeen? Onko hän jotenkin jostakin jäänyt jälkeen vai onko hänkin samassa veneessä kanssani? Vai soutaako hän minua edellä vähintään valovuoden matkallaan iankaikkisuuteen tai tuonelaan? Tai vaan multiin tullakseen maaksi tai palaessaan krematoriossa savuna taivaalle?

 

Mutta kaikkiaan lienee antoisampaa elää ja kuolla kuin elää kuin kuollut. Loppupelissä tosin silläkään ei liene merkitystä. Länsimaalainen elää kuin viimeistä päivää ja kuin ei kuolisi koskaan ja intiaani muinoin siten, että tänään olisi hyvä päivä kuolla.

 

Pattayalla on paljon koiria, Ne eivät ole juuri koskaan kytkettyinä. Paitsi farangien koirat. Ja koirat Suomessa ja monessa muussa maassa. Joka tapauksessa, kun koirat saavat kupunsa täyteen, ne asettuvat levolle kuka ja mikä mihinkin. Jos ei ole vierasta koiraa tai peräti tyttökoiraa "sillä mielellä" maisemissa, on niillä käytännössä homma hanskasssa ja hanskat tallessa. Kaikki kunnossa siis. Näin kai lähes kaikki eläimet tekevät. Ovatko ne siksi jotenkin tyhmempiä, kun eivät osaa juosta turhan tai rahan perässä ja kuolla rikkaina? Paitsi harakat, jotka keräävät pesäänsä kaikkea kiiltävää.

Riistamiehet asensivat lähistöllemme riistakameran, joka lähettää myös kuvia sähköpostiosoitteisiin. Tällainen on ollut harkinnassa myös meille Jokilaaksoon. Kun peurat tai kauriit saavat kupunsa täyteen kuvan ruokintapaikalla, niin luulen, että jos ne saavat olla rauhassa, on seuraavana levon aika. Eikä siihen tarvita päätä täyteen tai sitä sitä muuten puuduttavaa.

Kipuaja kettu

päivis: Hesarin kuukausiliitteessä oli mielenkiintoinen juttu uusista yhteiskuntaluokista. Niitä edustamaan oli kutsuttu kuusi yhteiskuntaluokkiensa edustajaa. Ehkä kaikki eivät silti olleet aivan tyypillisiä, sillä jokainen oli kirjailija.

Uudet yhteiskuntaluokat ovat Hesarin mukaan eliitti, asiantuntijat, kipuajat, duunarit, leipätyöläiset ja vähäosaiset. Oman luokkansa saattoi tarkistaa vastaamalla netissä oleviin kysymyksiin. Oma yhteiskuntaluokkani on sen mukaan kipuaja. Luulen, että vähän tarkemmalla vastaamisella olisin paljastunut joksikin muuksi. Kysymyksistä ei mielestäni paljastunut kaikkia niitä asioita, joita tuossa määritelmässä todetaan. En tiedä, miten testistä esimerkiksi kävisi ilmi tuo halu turvalliseen elämään. En tunnista siitä itseäni ollenkaan.

Testi paljastaa, että kipuajat ovat akateemisen tai amk-tasoisen koulutuksen omaavia ihmisiä, joilla on keskituloinen, turvallinen työpaikka. Tyypillisesti kohonneet koulutuksen ansiosta parempaan asemaan kuin omat vanhempansa. Ystävät usein naapurustosta ja harrastuksista. Ammatteina esimerkiksi sihteeri, kirjastonhoitaja, lastentarhanopettaja, poliisi. Heille tärkeitä asioita ovat yleensä turvallinen elämä, perhe ja harrastuksina lenkkeily, matkailu ja jooga. Seuraavat mediasta ajankohtaisia asioita ja viihdettä.

Myös kulttuurinen luokkani on testin mukaan kipuaja.

Uutisiin saakka päätyi puolestaan kysely, jossa selvitettiin ihmisten arvomaailmaa. Suurin vaihtelu löytyi suhteesta homoliittoihin, susiin ja ruotsin kieleen. Arvoryhmät nimettiin eläinmaailmasta: kettu, pystykorva, leijona ja pandakarhu.

Hieman hutaisten vastaamalla päädyin olemaan kettu:

"Ketut ovat talousliberaaleja, jotka kannattavat yksilön vapauksia. He ovat yleisesti sitä mieltä, että ihmisiä holhotaan liikaa. He myös antaisivat samaa sukupuolta oleville pareille avio-oikeuden ja sallisivat vapaamman sudenmetsästyksen. Jos yritys tuottaa tappiota, ketut eivät tukisi sitä valtion

rahoilla. Ketut ovat nuoria korkeakoulutettuja kaupunkilaisia, jotka olisivat valmiita vähentämään lihansyöntiä."

 

Nuori kaupunkilainen en ainakaan ole, enkä edes syö lihaa.  En ihan tarkkaan muista, mitä vastasin esimerkiksi susi-kysymykseen. Jos vastaus olisi ollut joku muu kuin oli, olisinko sitten ehkä pandakarhu? Jostain laskemalla on päästy tulokseen, että kaltaisiani kettuja suomalaisista on 20 prosenttia. Ihan hauskahan näihin kyselyihin on vastata, mutta totta puhuen en tiedä, mitä teen tiedolla, että olen kipuaja kettu.

Facebook

jormas. Facebook on ihmeellinen kokonaisuus, vaikken sen kaikkia ominaisuuksia ymmärräkään. Ainakaan vielä. On helppo myös uskoa kuinka se koukuttaa. Ehkä myös minua.
Viime aikoina olenkin perehtynyt naamakirjan olemukseen hieman enemmän aikaa käyttäen ja huomannut sen olevan myös olemattomankin vallan ilmentymä. Joku saattaisi sanoa sitä pikkusieluisuudeksikin.

Mutta kyllä fb on myös aidon mielipidevallan oiva väline. Jos oikein olen ymmrtänyt, ystävien määrä on rajattu 5000 henkilöön. Nämä lienevät niitä, jotka voivat määrätyn henkilön sivuille myös kirjoittaa, laittaa kuvia, linkkejä, videon pätkiä ja niin edelleen. Sen päälle taitaa tulla vielä rajaton määrä heitä, ketkä voivat seurata kyseisillä sivuilla tapahtuvaa kommunikointia. Näillä määrille muokataan mielipiteitä ja leivotaan vaikapa uusia kansanedustajia.

Viime aikoina olen käynyt yhden vuosien takaisen tuttavani kanssa parikin kiivasta fb-keskustelua. Jotka molemmat ovat tainneet lähteä uskonasioista. Ja molemmat ovat  päättyneet samaan. Keskustelukumppanini toimesta keskustelun sulkemiseen omien oikkujen, näkemysten ja aikataulun mukaan. Sivujensa ylläpitäjä on nimittäin siltä osin niin sanottu vallankäyttäjä. Hän ja vain hän hyväksyy lukijat, kommentoijat sekä keskustelijat omille sivuilleen. Toki näin sen pitää ollakin, vaikka se mielestäni avoimessa yhteiskunnassa ja demokratiassa on hieman tsaarinaikaista suiden tukkimista.

Eli hämmästeltävää riittää. Ja varmasti uutta tuumattavaa tulee, kunhan syvennyt. Palstanpitäjä saattaa vaikkapa pitkin päivää aina yöhön saakka syytää viestejä urakalla. Osa vastauksia itse aloittamaansa keskusteluun ja osa jotain muuta.

Sitten yht´äkkiä ja hups, keskustelu onkin päättynyt keskustelun poistamiseen tai sulkemiseen kesken kiivaan lystin. Jokainen on viime kädessä oikeuden edessä velvollinen vastaamaan kirjoittamisistaan. Sillä jos olen oikein ymmärtänyt, vaikka palstanpitäjä keskustelun poistaakin, säilyvät viestin niin sanotusti ikuisesti Facebookin säilöissä. Joten sieltä ne löytyvät, jos on tarve päästä nahkurin orsille mittelemään.

Minusta on alamittaista aloittaa avoin keskustelu millä foorumilla tahansa ja sitten ykskaks lopettaa se kesken lystin. Se on tietenkin sanattomaksí menneellle tai muuten keskusteluun kyllästyneelle oiva tapa sanoa viimeinen sana.

Kultaa Suomen Pikkuleijonille ja Niilo saunoi

päivis:

Pasi Heinosen Poika saunoo -sanoitusta hieman mukaillen ja Pikkuleijonien ja kaikkien jääkiekkofanien riehaan sopivalla arvokkuudella osallistuen:

”Nyt Niilo saunoo
se kylpee, se laulaa ja huutaa
kannusta samppanjaa
Meidän Niilo on tullut kotiin.

Nyt Niilo saunoo
se valvoo se riekkuu ja rällää
katseella mällää
Meidän Niilo on tullut kotiin.”


Niilo tosin ei taida tietää mitään jääkiekosta, minäkin tätä nykyä vain vähän. Muutama entuudestaan tuttu "Palokan poika" pelaa huippujääkiekkoa, mutta koska en seurannut näitä junnujen kisoja, en tiedä, oliko heidän joukossaan kotiseutuni kasvatteja.

Niilo taas saunoi ihan vapaaehtoisesti, joten jonkinlaista voittohuumaa siihen täytyi sisältyä. Makaili aikansa lauteilla ja poistui sitten viileämpiin tiloihin, arvokkaasti tietenkin.

Tuo Poika saunoohan tehtiin alun perin Jypin  liiga-mestaruutta varten, mutta sitä ei tullutkaan. Sen sijaan Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden ja kappaleelle tuli käyttöä. Se varmaan jatkuu Pikkuleijonienkin juhlissa. Ellei sitten hoilata vanhaan malliin: Den glider in.

Mitä teitte unessani Olli Valtonen ja Paavo Voutilainen?

jormas: Fb-kavereihimme kuuluu muun muassa Olli Valtonen. Hyvä ja mukava mies, joka palautti aikoinaan pyynnöstäni seinänkorkuisen ristin Sininauhasäätiön kirkkoon/sakraalitilaan Hämeentielle. Näin kai kelpo papin kuuluu ja on hyvä tehdäkin.

Toivottavasti ajan tuulet eivät saa aikaan sitä, että Sininauhasäätiö myy kirkon, sillä valtakunnassamme ei kristillisessä kentässä kai niin sanottujen seurakuntien ulkopuolella ole montaakaan luterilaisen kirkon siunaamaa jumalanpalvelushuonetta.

Mutta tämä ei ollut se juttu, josta minun piti aamutuimaan kirjoittaman. Vaan uni, josta osa jätti muistijäljen, joka oli tallessa vielä aamullakin. Niin ei minulle usein käy. Unessa Olli Valtonen istui fillarin pakkarilla tai tarakalla. Kumpi sana lienee suomea vai eikö kumpikaan. Unessa toinen pappi, Helsingin sosiaalijohtajanakin toiminut Paavo Voutilainen polki fillarilla pitkin stadin katuja kyydissään siis Valtonen. Miehille morjenstin Sininauhasäätiön kirkon kohdalla Kurvissa. Hieman toruvaan tapaan, sillä papit ajoivat pikkutakit päällä pitkin jalkakäytäviä.

Jäin seuraamaan minne miesten matka. Ja kas, ravintola Stadin Tähteen he menivät. Se ei enää unesta  selvinnyt, että iltapäivätansseihin, Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin tapaan näkäräisille, vaiko syömään tai jotain muuta. Saattaapi jäädä ikuiseksi arvoitukseksi.

Kovin oli pappivoittoinen uni, sillä myös Sininauhasäätiötä johtaa pappi, Aarne  Kiviniemi, jonka merkittävin juttu minulle ei suinkaan ole kyseisen lafkan johtaminen jälkeeni. Vaan, että hän vihki päiviksen ja minut avioliittoon järjestämissämme Kaikkien Aikojan Juhlissa, johon osallistui jengiä läpi yhteiskuntaluokkien.

Muun muassa molemmat viime vaalien loppukilpailun presidenttiehdokkaat Sauli ja Pekka.
Saulilta ja Jenniltä ei tullut joulukorttia, mutta  Pekalta ja Antoniolta tuli. Siitä ja muustakin Haaviston Pekan kanssa koetusta on mukavat muistot.

Täällä meidät vihittiin

Samoissa pippaloissa juhlittiin Sininauhasäätiön 50-vuotistaivalta, Tuusulan Mutterimajan vihkiäisiä, joka muuten pääsi poikkeuksellisena rakennuksena Raha-automaattiyhdistyksen juhlakirjaakin. Sitten juhlittiin päiviksen ja minun häitä, sekä sitä että silloinen tasavallan presidentti Tarja Halonen antoi minulle sosiaalineuvoksen arvon. Se ei nykyisten lainsäätäjien ansiosta riitä edes päihdeongelmaisten asumispalveluyksikön yövalvojaksi. Presidentin päätöksen sosiaalineuvokseksi allekirjoituksellaan vahvisti myös silloinen pääministeri Matti Vanhanen. Jonka suurin ansio mielestäni on, että hänkään ei käytä päihteitä. Sen hän profiloi tyylillä myös ministerinä olleessaan.

 

Mukavia muistoja juhlista tuli tätä kirjoittaessa mieleen. Että kun en hallitse tanssiaskelia, piti jotenkin selvitä kuitenkin häävalssista. Siihen pestasin nuoruuden ystäväni Santeri A:n, jota minulla on lupa sanoa myös mustalais-Santuksi. Joku muistanee hänet Manne TV:n päävirtuoosina. Ja joku Hyrylän tämän hetken parhaasta kuppilasta, Päämajasta http://www.paamaja.info/.

Jossa on aina alkoholitonta olutta ja jonka yläkerrassa äitini ja isäni laittoivat minut alulle syksyn pimeässä yössä vuonna 1949.

Kuvassa Santtu ja edesmennyt Eeki Mantere, joka hänkin kuului tuttuihimme. Päivis muun muassa kerran saattoi "käsikynkkää" Eekin Asunnottomien yön juhliimme tässäkin jutussa mainittuun Sininauhasäätiön kirkkoon. Siellä mies, joka kulki myös taitelijanimellä Viktor Kalborrek, esitti aikani Sininauhasäätiön tunnusbiisin. Tuhansien tähtien hotelli. Taustan you tubeen on tehnyt yksi silloisista työntekijöistämme. Olkaa hyvät: http://www.youtube.com/watch?v=mtwpohnI4lc.

Häävalssina meillä vastaavasti oli Kulkurin valssi, jota tahditti nykysin Sininauhasäätiön työntekijänä toimivan Heikki Haaksiluodon bändi. Santtu joka tapauksessa hoiti häävalssin osalta sulhasen tai siis  silloin jo puoliso jormaksen osan kybällä. Muista hääpäivän ja -yön aviomiehen jutuissa pärjäsinkin ilman apujoukkoja.

Ken tietää mikä on aasinsilta ja harrastaa niitä, huomaa jonkun sellaisen tässäkin kirjoituksessa. Minusta ne  ovat mukavia. Osa blogieni jutuista on joillekin moneen kertaan kuultuja ja luettuja ja monille taas ei. Blogia pidämme kuitenkin kai suurimmaksi osaksi itsemme vuoksi, jonka sivussa ainakin palautteesta päätellen, joku lukijakin saattaa saada jotain. Kun ikää tulee lisää, niin saattaa käydä, ettei minulla ole kuin juttu tai kaksi, joita toistan päivästä toiseen. Mutta senhän näemme sitten, kun lukijatilastojen mukaan ei ole enää lukijoita. Sen jälkeen kirjoitan vain ja ainoastaan omien elonpäivieni ratoksi.

Tom Packalén osa 2

jormas: Aikoinaan Jyväskylän kaupunkiseurakunnan kirkkoherrana toimi tuntemani mies, Otso Sovijärvi. Hyvä mies ja monipuolinen osaaja, joka kuunteli aikansa seurakuntalaisten kritiikkiä virsikirjauudistuksesta. Kenen mielestä sanoja on muutettu siellä missä ei pitäisi, vääriä virsiä on tullut kirjaan ja oikeita poistettu. Yhden säveltä tai jotain muuta on vaihdettu, joku pomppii liikaa ja toinen laahaa siellä missä ei kuuluisi ja niin edelleen. Otso aikansa tätä kuulleltuaan sanoi yhdessä saarnassa, "että rakkaat seurakuntalaiset, en edes muista missä asiassa seurakuntalaisia olisi kuultu enemmän kuin virsikirjauudistuksessa. Joten sellainen virsikirja millainen seurakunta".

Olin myös kunnallispolitiikassa parikymmentä vuotta. Saman ajan kiersin työhöni kuuluen järjestökenttää ympäri valtakuntaa ja vähän laajemminkin. Kuuntelin paljon kuntaliitosaiheisia mielipiteitä. Tulin vakuuttuneeksi, että ihmiset voivat henkisesti paremmin vääränkin päätöksen kanssa, jos ovat saaneet itse olla siihen vaikuttamassa.

Myös kolmas samaan sarjaan kuuluva oppi elämän poluilta on tullut. Että siitäkään ei hyvää seuraa, jos kansan tai jonkun muun valitsemat päättäjät pitävät itseään paljon viisaampina kuin kansa  konsanaan itseään. Vallan, joskus olemattomankin, sokaisun lisäksi edellä mainittu lienee suurimpia syitä miksi monen lupaavan menestystarinan loppu on synkeä ja karu.

Joten olemme kansanedustajamme itse valinneet ja ansainneet. Näitä fiiliksiä koin, kun luin aamun Hesarista kansanedustaja Tom Packalénin "puolustuspuheenvuoron" esittämänsä vuokra-asuntojen ja niissä asuvien pisteytyksestä, nolla-alueista. Hän oli sitä mieltä, että hänen ehdotuksensa ei mitenkään yksiselitteisesti loukkaa perustuslakiin kirjoitettua yhdenvartaisuutta. Kyllä se loukkaa. Tai kuinka Tom perustelee sitä, että hän ehdottaa pisteytystä vain vuokra-asunnoille ja -asukkaille? Jos jonkun, niin hänen pitäisi poliisina tietää, että ainoat asumisen häiriköijät eivät asu vuokra-asunnoissa, vaan muita häiritsevää hillumista on läpi yhteiskuntaluokkien.

 

Se on totta, että omistusasunnossa olevilla on usein niin paksut seinät ja lompakot, jotta aiheeseen ei ainakaan Packalénin esittämillä pisteytyksillä voida puuttua. Mutta onhan meillä ollut maailman sivu tasa-arvoa ja -vertaisuutta loukkaavia käytäntöjä. Esimerkiksi suomalainen ei muuta Ahvenanmaalle noin vaan.

Mutta ehkä eniten kansamme valitsemalle päättäjälle olisi syytä loukkaantua heidän, jotka asuvat jutussa mainitussa Vesalassa. Tosin siinäkin on kansanedustajan mukaan uutisoinnissa vikaa. Ehkä vikaa voi olla myös ymmärryksessä ja kansa ei ehkä olekaan niin yksinkertaista kuin jutun perusteella voisi ajatella Packalénin ajattelevan. Sillä hän sanoo puolustuksessaan näin: "Pyysin, ettei HS ensimmäisessä ehdotustani koskeneessa jutussa mainitsisi Vesalaa, vaikka kuvat otettiinkin siellä." Siis veivätkö kuvaajat Tomin raudoissa asuinalueelle kuvattavaksi, vai miksi hän halusi kuvilla leimata Vesalan?

 

Loppuun väännän vielä hieman lainsäädäntöä rautalangasta, sillä Tom sanoo, että "perustuslaissa ei säädetä, ettei esimerkiksi huumekauppiasta voisi häätää kaupungin vuokra-asunnosta jatkuvan häiriköinnin takia". Jokainen voidaan häätää Tomin mainitsemalla syyllä. Mutta huumekauppiasta ei voida häätää siksi, että hän on huumekauppias, vaan siksi, että hän ei asu muita häiritsemättä. Ne ovat kaksi tasan eri asiaa. Huumekauppiastakin on siis kohdeltava tasavertaisesti. Ja hänestä ylipäätään tulee huumekauppias vasta sen jälkeen, kun hän on saanut puuhistaan lainvoimaisen tuomion. Jos joku sanoo huumekauppiaaksi ilman, että asianomainen on saanut siitä tuomion, voi saada syytteen ja tuomion kunnianloukkauksesta. Mutta ei ehkä Coloradossa, sillä siellä se ei liene enää vuoden alusta rikos.

Jos oikeuslaitos ei ole Suomessa kyseisen tuomion saanutta passittanut linnaan, on hänellä edelleen sama oikeus kuin muillakin olla ja asua siellä missä hänen kotinsa on. Häntä ei siis voi eikä kuulukaan voida häätää asunnostaan sen vuoksi, että hän on huumekauppias. Hänet voidaan häätää huoneenvuokralain syin oikeuden päätöksen jälkeen, mutta ei siksi, että hän myy, käyttää tai välittää huumeita. Aivan samoin kuin alkoholistia ei voi häätää siksi, että hän on alkoholisti ja mahdollisesti juo kohtuuttomasti. Hän voi olla myös olla niin sanousti kuivilla. Juo tai on juomatta, hän voi asua talon sääntöjen ja huoneenvuokralain mukaisesti. Kuten kleptomaani tai nymfomaanikin.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että Tom Packalén kannattaa äänestää uudestaan eduskuntaan, kun sen aika tulee. Että miksikö? Siksi, ettei hän palaa poliisiksi.

Kääritään hihat

päivis: Suomenkielisessä puheessa on joitakin sanontoja, jotka kuulostavat korvissani typeriltä. Yksi niistä on "kääritään hihat". Sen toteaa usein joku korkeaan asemaan valittu henkilö, joka haluaa sanonnalla ilmaista, että nyt pannaan asiat kuntoon. Typeräksi sanonnan tekee siitä välittyvä mielikuva, että edellinen viranhaltija ei olisi välittänyt kääriä omia hihojaan ja tehnyt parastaan.

Toinen  sanonta on "tavataan uurnilla". Sen saattaa edelleen kuulla esimerkiksi jonkun pitkään poliittisissa piireissä pyörineen jäärän suusta. Ikään kuin äänestäjät olisivat vaalikarjaa.

Miesten yksi aika usein lausuma toteamus on "mitäs johtaja". Suoraan sanottuna se on aika outo tapa tervehtiä, kun nuo "johtajat" eivät juuri koskaan ole tai ole olleet minkään sortin johtajia. Kun kerran eräs nainen sanoi minulle nuo samat sanat, ärsyynnyin. Saman tien hän tosin totesi, että hän sanoo näin, kun kerran miehetkin nimittelevät siten toisiaan. "Mitäs johtaja" ei kyllä sovi naisen suuhun, ei oikein miehenkään.

Ihan mukava sen sijaan on kuulla, kun joskus ruokaravintolassa tarjoilija kysäisee "maistuuko ruoka". Ja mitäs silloin vastataankaan? "Kyllä maistui." Näin sanotaan, vaikka ruoka olisi ollut mautonta ja kylmää. Harvemmin tulee sanottua tuossa tilanteessa totuus, vaikka aito palaute voisi auttaa keittiötä parantamaan palveluaan. Mutta ehkä totuuden sanominen ei kuulu hyviin tapoihin.

Facebookin kautta sähköpostiin tuli vuodenvaihteen aikana liuta joulu- ja uudenvuodentervehdyksiä. Deletoin monet niistä, koska naamakirja antaa liian helpon mahdollisuuden lähettää tervehdyksiä liudalle ihmisiä sen enempää ajattelematta. En tiedä, miten se tapahtuu, mutta kovin yksilöllistä tuollainen muistaminen ei ole. Vanhempi tapa on parempi: posteljoonin kotiin kantama joulukortti.

Jos vielä yhden asian tai sanonnan tiristäisin mielestäni, lisään listaan väitteen, että jollakin asialla on kaikkien kannatus. Usein kyseessä on kuitenkin kaikkein kovaäänisimpien mielipide, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä suuren enemmistön ajatusmaailman kanssa. Varsinkin Thaimaassa olen suomalaispiireissä opetellut älähtämään, kun joku esittää erinäisiä väittämiä kaikkien allekirjoittamina totuuksina.

1 293 048 askelta

jormas: Olen tainnut kerran tai useammin aiemminkin kirjoittaa askelista, joita olen ottanut. Nyt en tarkoita tiettyjä 12 askelta, joita niitäkin on tullut tapailtua. Vaan paljon useampia.
Nimittäin 16.5.2013 täytin 63 vuotta ja jäin eläkkeelle. Siinäkin joku nyppää jonnekin muualle kuin minulle kotiin päin, sillä eläke alkaa raksuttaa vasta seuraavan kuun alusta. Vaan hällä väliä, nälkään en ole kuollut eikä se uhkaa näillä näkymin jatkossakaan. On nerokasta ottaa pikkuisen jokaiselta, sillä se ei tunnu riittävän monelle sillä tavalla, että siitä syntyisi elämöintiä. Vaan ihmiset kai kokevat, että eläkkeelle pääsyn yhteydessä on syytä olla tyytyväinen ja hissun kissun, ettei tule mutkia matkaan.

Syntymäpäivänäni viime toukokuussa nollasin älypuhelimessani olevan askelmittarin tai -laskurin. Toki laite näyttää tekevän paljon muutakin kalorien laskennasta lähtien. Koska puhelin on lähes aina mukanani, olin vuoden viimeiseen päivään mennessä ottanut 1 293 048 askelta. Paljon tai vähän, mutta saavutus sekin. Näillä kävelyillä se tarkoittaa, että olen vuodessa ensi toukokuussa kävellyt matkana Hangosta Utsjoelle, eli läpi Suomen.

Vanhaa vuotta kuoppasimme Tuusulan Jokilaaksossa. Tosin vaimoni päivis oli jossakin Nukku-Matin kanssa Höyhensaarilla, jota itsekin olin ehtinyt harrastaa illan mittaan ennen kuin vuosi vaihtui. Mutta keskiyöllä tähyilin taivaalle ja pohdin, että missähän pitäisi olla, että ei näkyisi ainuttakaan rakettien aikaan saamaa valoilmiötä taivaalla. Minusta ilotulitukset ovat mukava ilmiö, joskin täysin turha ja sillä rahalla saattaisi saada aikaiseksi jotain hyödyllisempääkin. Ja kai ilotulitusvälineet saastuttavatkin, sillä ilman laadun vuoksi jotkut maailman suurkaupungit  ovat luopuneet koko ilotulituksesta.

Tänä vuonna annoin myös uuden vuoden lupauksen, jota en muistini mukaan ole tehnyt koskaan aiemmin. Vuoden kuluttua vuoden vaihtuessa valan uuden vuoden tinoja. Jos muistan.

Tapanani on ollut myös, etten kampaa tukkaa koskaan. En ole tehnyt sitä moneen vuoteen, vaan kun joku hiusmallistani huomauttelee, otan leikkurin ja ajan alati vähenevät hiukset kokonaan pois. Sen teki ensi tai lähes ensi kerran minulle silloinen ja ainut Sininauhasäätiön toiminnanjohtaja Esa Toivari. Hyvä mies ja loistava  parturi. Nyt tämä tukanleikkuulysti sattui vuoden viimeiselle päivälle. Sen tuloksen näette viereisestä kuvasta. Ja postimerkistä päiviksen ja ikkunasta Jokilaakson talvimaiseman.