Koirana koirien joukossa

päivis: Olen koiratarhan vapaaehtoisena kutakuinkin harrastelija, amatööri. Alkujaan Meowin tarhalle ensimmäistä kertaa mennessäni sanoinkin, että minulle täytyy antaa tehtäviä. En oikein omin nokkineni tiedä, mitä tulisi tehdä. Nyt olen oppinut kiinnittämään huomiota muun muassa siihen, missä tarvitaan kuppiin lisää vettä tai pitäisikö jotain petipaikkaa vähän siivoilla. Jonkin aikaa meni, että edes ymmärsin, mistä voi ottaa koirille tarkoitettua vettä.

Ensimmäisinä kertoina siellä käydessäni kovastikin mielenkiintoinen tehtävä oli punkkien nyppiminen pennuilta. Osa niistä on ollut yhteistyökykyisiä, osa on pannut kovasti hanttiin. Toimenpiteeseen on kuulunut myös lääkkeen laittaminen punkkiherkille alueille.

Koirien kanssa on mukava olla, koska niille voi puhua mitä kieltä tahansa. Itsestä riippuu, uskooko niiden ymmärtävän vai ei. Välillä olen laulanutkin niille.

Isompia koiria olen vain rapsutellut silloin, kun ne ovat sitä selvästi tahtoneet. Kerran minun piti tupsutella mahdollisimman monen koiran päälle punkkien ja kirppujen torjuntajauhetta. Se oli kyllä melko koominen esitys, sillä useimmat koirat läksivät livohkaan, kun huomasivat minun lähestyvän jauhepurkin kanssa. Kukaan ei kuitenkaan käyttäytynyt vihamielisesti ja lopulta suurimmalla osalla oli ainakin ripaus valkoista jauhetta turkissaan.

Meowin nykyään noin 130 (!) koiran laumaan mahtuu kaikenlaista hännänheiluttajaa. Koskaan en kuitenkaan ole tuntenut pelkoa niiden joukossa, vaikka ne välillä ärhentelevät kovastikin toisilleen. Tai osa tekee sitä. Silloin pysyttelen loitommalla tai yritän komentamalla saada tilanteen ohi. Meowiahan ne tietysti tottelevat, mutta joskus olen ollut paikalla yksinkin ja joutunut selviämään rähinöistä. Oikeasti ne hoitavat vihamielisyytensä itse, eipä siinä ihmistä tarvita.

Hyvin usien olen tuntenut koirien keskellä ollessani, että olen koirana koirien joukossa. Koen jonkinmoista tasavertaisuutta niiden kanssa. Olen niiden reviirillä, johon ne ovat päättäneet hyväksyä myös minut. Niin ystävällisiä ne kyllä ovat kaikille, että kenenkään ei varmasti ole pakko kääntyä pois Meowin luokse mennessään. Ellei sitten kertakaikkiaan pelkää välillä äänekästäkin laumaa.

Tätä hetkeä en varmaan unohda koskaan. Toimme loukkaantuneen koiranpennun
Meowin hoteisiin ja siitä alkoi Cryn pitkä ja vaivalloinen toipuminen leikkauksineen
ja sen jälkeen uudelleen kävelemään opetteluineen.

Kirjoitin äskettäin käynnistä eläinsairaalassa Cry-pennun kanssa. Kun istuin saksalaisen auton kyydissä (on toisarvoinen asia, kuka autoa ajoi tai kenen se oli) minulle tuli liikuttavan herttaista Crytä pidellessäni tunne, että voisin istua koiranpentu sylissäni vaikka tuhannen kilometrin matkan. Siinä hetkessä oli jotain sellaista, jota en missään muualla ole kokenut.

Yhteiskuntavastuuta ja vastuullista elämistä yhteiskunnassa

Jormas: Pienen pienen yhdistyksemme, Elämän tähden slogan on "Elämänmakuista yhteiskuntavastuuta". Jos sitä pysähtyy ajattelemaan hieman kauemmaksi aikaa kuin tuokioksi, voi mielikuvitus saada vallan. Se on kuitenkin vain hyvä asia.

Mutta mikä on sitten jo kohtalaisen mittaisen elämäni ensimmäinen muisto yhteiskuntavastuusta tai ylipäätään vastuullisesta elämästä? Ehkä se on, kun siskoni kanssa olimme muutaman vuoden ikäisinä päivät kaksin kotona, jotta vanhempamme voivat olla päivät ansiotyössä. Kantamassa osaltaan vastuuta työn lisäksi maksamalla muun muassa veroja. Meille silloin aamun eväät elää päivä vastuullisesti tulivat ovelta: "Olkaahan kiltisti".

Muutaman vuoden kuluttua vastuu oli meillä kasvanut myös pikkuveljestä huolehtimiseen. Eikä mennyt montaa vuotta, kun vastuunkantoon kuului myös huolehtia kaikkina aurinkoisina vanhempien työpäivinä, ettei mehiläisparvia pääse karkuun. Jos pääsi, oli vaarana saada selkäsauna.

Sittemmin päävastuunkanto yhteiskunnasta muodostui koulunkäynnistä, jonka osuuden hoidin hyvin vastuuttomasti. Samoihin aikoihin ilmenivät minussa myös ensimmäiset vastuuttoman elämän piirteet. Joulukuusi- ja omenavarkauksien lisäksi nyysin isältä silloin tällöin muutaman pilli-Klubin ja houkuttelin paheeseen vielä pikkusiskoni Irmelinkin.

15-vuotiaana kuvioihin tuli ansiotyöt. Varsinkaan alkuaikoina ei ollut kovinkaan suurta väliä mitä teki, sillä palkan suuruus ratkaisi tekemisen suunnan.

Siihen tuli muutaman vuoden katkos, jolloin yhteiskunta elätti minut. Tosin suuren osan saamistani hilloista palautin Alkon kautta takaisin valtiolle. Ehkä senkin voisin kierolla tavalla ajatella tai ainakin sanoa vastuulliseksi tavaksi käyttää saamaani vastikkeetonta rahaa.

Sen jälkeen kun maljani tyhjeni, enkä täyttänyt sitä enää Alkon tuotteilla, alkoi mielestäni 30-vuotta kestänyt vastuunkantamisen muoto, jolloin koin olevani hyvinkin hyödyllinen. Tein sitä mitä osasin ja sai kylkiäisenä siitä myös leipäni.

Siitä irrottautuminen alkoi kymmenen vuotta sitten, kun jäin osittain eläkkeelle ja lensin ensimmäinen reippaan kuukauden ajaksi nukkumaan kolumbialaisten katulasten kanssa samaan isoon  saliin. Kun lapset pomppivat outokumpuni päällä joka aamu ja mittasivat olivatko heidän käsivartensa tulleet yön aikana yhtä vaaleiksi kuin omani, koin olevani hyödyllinen ja eläväni vastuullisesti tekemättä mitään.

Samaa koen tänä päivänä Jomtienin kadulla elävien koirien parissa. Niiden kyvyssä ottaa vastaan hyvät tarkoitukseni on jotain ihmistä ja ihmisyyttä paljon suurempaa.

Se on jotain muuta kuin joku keski-ikäinen nainen, joka äitinsä tukemana opettaa Facessa minulle, että kun eivät ole hymiöt hänelle mieleisessä paikassa, hän ei pääse jyvälle mitä mahdan kullonkin tarkoittaa. Ja minä pohdin kuinka hän on hymiönsä asetellut aikoinaan ainekirjoitusvihkoonsa, että opettaja ymmärtää mitä hän kulloinkin tarkoittaa.

Arkielämää Thaimaassa

päivis: Ajattelin ensin kirjoittaa tämänkin blogin Cry-nimisestä koiranpennusta, josta on tänne tullut laitettua asiaa parin blogin verran. Ehkä siirrän aiheen myöhempään ajankohtaan, sillä Cryn tilanne on tällä hetkellä hieman auki. Se on kovien kipujen vuoksi siirretty Na Jomtienin eläinsairaalaan, jossa sen oloa on kuuleman mukaan saatu kovastikin helpotettua. Juuri tulleen viestin mukaan sillä on kuitenkin vielä edessään leikkaus, jonka on tarkoitus palauttaa sen mahdollisuus päästä jaloilleen.

Tässäkin tapauksessa pätee sanonta "kaveria ei jätetä". Me olemme sitoutuneet maksamaan Cryn hoidosta syntyvät kustannukset, mitä ne sitten ovatkaan. Myös joltain organisaatiolta on ilmeisesti mahdollisuus saada apuja sairaalalaskuihin, jotka tulevat olemaan ihan kohtuullisen korkeat. Näistä varmaan kirjoittelemme myöhemmin.

Viime päivät ovat menneet osin tuttujen kaavojen mukaan. On oltu suomalaisporukan kanssa rantaretkellä ja tänään täällä Jomtienkin rannalla. Ajatukset ovat kuitenkin olleet usein koirissa. Olemme myös päivittäin käyneet Meowin luona, jossa Cry on ollut hoidossa ennen eläinsairaalaan siirtämistä.

Koirien luokse kulkumme tosin suuntaa ilman tuota onnetonta pentuakin. Kai se on tässäkin asiassa niin, että kun jollekin antaa pikkusormen, pian se vie koko käden. Minusta on mukava olla edes vähän avuksi ja osana sitä työtä, jota täällä tehdään koirien hyväksi. Toistaiseksi se on rahan antamisen lisäksi tarkoittanut punkkien nyppimistä pennuista ja vähän niiden pesemistäkin. Ehkä lähiaikoina rohkaistun hoitamaan myös isompia koiria.

Thaimaassa epäilemättä rakastetaan eläimiä. Irrallaan jolkottelevat koiratkin
pääsääntöisesti saavat päivittäin edes jollain tavalla mahansa täyteen. Tämä
nuorehko mies huolehtii puolestaan pulujen ruokkimisesta Jomtienin rannalla.

Täällä kotona olemme edelleen keskellä työmaata. Tosin kolina ja pauke on huomattavasti vähentynyt siitä, mitä se oli viimeksi täällä ollessamme alkuvuodesta. Nyt ollaan enemmän jo sisustusvaiheessa, kun vihonviimeisetkin asukkaat alkavat olla valmiina muuttamaan sisään. Satakunta asuntoa on silti vielä myymättäkin, mutta noin 1500 huoneiston kokonaisuudessa se on kai aika vähäinen määrä.

Alkuviikosta meillä oli yli kuusi tuntia kestänyt sähkökatkos, kun koko Chaiyapruekin soi kolmosen kadunvarsi oli linjatöiden kohteena. Ilmoitettu sähkökatkos kesti vähän kauemmin kuin oli odotettu, mutta hyvin siitäkin selvittiin, kun osan ajasta olimme pois kotoa. Taisimme silloin käydä ainakin Harrikka-liikkeessä. Se onkin viime viikkoina tullut kovin tutuksi. Nyt pyörän lisätarvikkeetkin on viimein saatu listattua ja toivon mukaan myös tilattua.

Sähkökatkoksen jälkeen meille kävi niin, että "hyvän haltian" ansiosta saamamme kymmenet televisiokanavat katosivat kuin pieru saharaan. Poissa ne ovat edelleen ja televisiosta näkyy tällä hetkellä vain kaksi kanavaa. Toinen suoltaa mitä milloinkin, mutta kovan kohinan takia sitä ei viitsi katsella. Toiselta kanavalta taas näytetään illasta toiseen dubattua intilaista sarjaa, jonka päähenkilö on vähän oudon näköinen, ihmeelliset taikavoimat omaava poikalapsi. Nyt tosin ruudussa näkyy thainyrkkeilyä, joka täällä onkin vähintään yhtä suosittu laji kuin hiihto Suomessa.

Vaan kuinka kävikään? Tuo hyvä haltia ilmestyi tätä kirjoittaessani (paikallista aikaa lauantaiehtoona) jatkamaan työtään ja sai palautettua aikaisemmat kanavat, joita näyttäisi olevan jotain 150. Hienoa, kun taas pääsen seuraamaan kuninkaallisia uutisia ja Thaimaan pääministerin englanniksi tekstitettyjä puheita. Länsimaisista kanavista puhumattakaan.

Saunominen Seven Seasin Harvian höyryhuoneessa ei meillä liity mihinkään viikonpäivään tai kellonaikaan, mutta sattumalta juuri tänään, lauantaina illan suussa, päätimme käydä kylpemässä. Edelleenkään naisten puolen höyryhuone ei toimi, mutta meitä se ei pahemmin haittaa. Eikä kai muitakaan, sillä hyvin ovat kaikki mahtuneet samaan saunaan.

Rahan vaihtaminen kuuluu tuttuihin rutiineihin. Sitä tällä reissulla meneekin taas hankintoihin, vaikka päivittäiseen elämiseen rahaa ei pahemmin kulukaan. Seuraamme netistä euron kurssin kehitystä suhteessa Thaimaan bahtiin ja kipaisemme suosikkifirmamme vaihtokopille, kun kurssi näyttää edes kohtuulliselta. Poissa ovat ajat, jolloin vaihtokerroin oli 40, joskus enemmänkin.

Apuna koiratarhalla Thaimaassa

päivis: Thaimaassa on varmasti paljonkin koiratarhoja, joihin eläinrakkaat ihmiset voivat hakeutua tekemään vapaaehtoistyötä. Itse olin tänään apuna vähän epävirallisemmalla tarhalla. Kun edellisen kerran viime talvena kävin tuolla Meowin koira- ja vähän kissatarhallakin, koiria oli kuutisenkymmentä. Nyt niiden määrä oli tuplaantunut. Avun ja auttajien tarve on loputon.

Lupasin viime viikolla Meowille, että tulen seuraavalla viikolla yhtenä päivänä avuksi. Puhuttiin siivoamisesta. Niissä ajatuksissa ajelin tänään aamupäivällä Meowin paikkaan. Hänellä oli juuri työn alla asia, jonka hän sujuvasti siirsi minulle. Muuta apuvoimaa paikalla ei ollutkaan.

Meow näytti, että koirien tassuista pitää nyppiä punkkeja. Ihmettelin ääneen, että noinkohan ne antavat minun tehdä sitä. Meowin laumaan kun kuuluu jos jonkinlaista hännänheiluttajaa. Osa niistä oli jo ennättänyt haukkua minut pataluhaksi, osa onneksi sentään lähestyi minua hyvinkin ystävällisin elkein. Suorastaan tunkivat jalkoihini.

No, ei hätää. Meow totesi, että saan huolehtia pentukoirista, joita tarhalla on kymmenkunta. Siinä samalla hän pyöräytti valmiiksi keltaisen seoksen, jolla koirien tassut ja vähän muutkin punkkiarat paikat pitää sivellä.

Pennut majailivat tarhan nurkkauksessa, josta niitä olisi helppo poimia käsiteltäväksi vuoron perään. Tosin yksi niistä oli kateissa. Meow oli selvästi huolissaan, kun pentua ei vain löytynyt mistään.

Meowin luona olevat koira saavat liikkua vapaana. Välillä ne makaavat aivan
raatoina betonilattialla ja nauttivat, kun tuuletin viilentää muuten niin lämmintä ilmaa.

Mietin mielessäni, että mitenkähän muistan, keneltä olen jo nyppinyt punkit, joita jokaisen koiran tassuissa oli kymmenittäin ja vähän lisää siellä sun täällä. Se ei lopulta ollut ongelma, sillä tuhrasin keltaista ainetta sen verran runsaalla kädellä, että taatusti huomasin, kuka oli jo ollut käsittelyssäni.

Onneksi thaimaalaiset punkit lähtevät koiran iholta helpommin kuin suomalaiset. Homma onnistui tavallisilla pinseteillä. Ainut hankaluus oli se, että pennut eivät olleet kovin yhteistyökykyisiä. Muutama niistä oli oikea voimapesä, joten oli täysi työ saada ne pysymään paikoillaan nyppimisen ajan.

Lopulta Meow löysi karkulaisenkin. Se oli painellut pitkälle tarhan ulkopuolelle ja joutui siitä syystä telkien taakse. Se oli uskoakseni ainut pennuista, joka sai pitää punkkinsa. Todennäköisesti toisillakin on jo muutaman päivän päästä samanlainen punkkilauma harminaan. Punkkien nyppiminen on homma, joka näissä oloissa on toistettava aina uudelleen ja uudelleen. Kunhan vain löytyy niitä, jotka sitä jaksavat tehdä. Jos ei ole muita, Meow tekee senkin.

Tässä Meowin käsittelyssä oli aikuinen koira, jolla varmasti
oli punkkeja niin paljon kuin kaikilla pennuilla yhteensä.

Oleellinen osa koirista huolehtimista on niiden sterilisaatio. Meow kysyi, löytäisinkö minä ihmisiä, jotka voisivat antaa taloudellista tukea niiden tekemiseen. Tällä hetkellä kymmenen koiraa olisi sterilisaation tarpeessa. Yhden toimenpiteen hinta on 700 bahtia, noin 18 euroa.

Sanoin Meowille, että minä voin antaa vähän rahaa, jolloin hän parahti, ettei halua minulta rahaa. Haluaa mieluummin, että käyn auttelemassa. Lupasin tehdä molemmat ja annoin hänelle rahat kahteen sterilisaatioon.

Kun ajelin iltapäivällä kotiin, ajattelin, että olipa palkitseva nelituntinen. Sen verran aikaa pentujen parissa puuhasteluun suunnilleen kului. Huomasin myös, että enpä ole aikoihin ollut yhtä likainen kuin tänään. Likainen mutta onnellinen.