Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 31. elokuuta 2021

Syyllinen vai syytön

Tänään on supermälsä päivä. Lähden nimittäin aamusta ajamaan kohti Jyväskylää ollakseni oikeudessa syytettynä kello 14. Siellä yritän selittää miksi kävin rakentamallani ja Liisan kanssa omistamallani Syrjäntakasella ilman lupaa.

Paikka on täynnä rakkaita muistoja ja sinne jäi aikoinaan Liisalle sekä lapsille paljon iloa tuonut käsinpoljettava polkupyörä. Muistan kuin eilisen kuinka lapset huristivat sillä pitkin teitä ja jotkut vanhemmat sitä paheksuivat. Lapsia oli kyydissä välillä niin paljon, että kaikkia ei kunnolla edes näkynyt. 

Eräänä päivänä jotkut vanhemmista olivat kotimme oven takana ilmeet tiukkoina sanoen, ettei ole sopivaa antaa lasten leikkiä vakavalla asialla. Liisa istui vieressäni pyörätuolissa kuunnellen aikuisten murhetta ja kysyi viimein, että miksi haluatte kieltää lapsilta tämän paljon riemua tuottavan hauskanpidon?

Kun murhetta kantaneet aikuiset kävelivät selät käännettyinä pois kotimme ovelta, pohdin Liisan kanssa, että ajattelivatko he ehkä myös niin, että liikuntarajoite tai -vamma voi tarttua penkistä. Tapaus oli surullinenkin, sillä luulen, ettei heistä kukaan ymmärtänyt kuinka paljon he loukkasivat Liisaa, joka oli löytänyt pyörätuolistaan käsin aivan uuden yhteyden lapsiin. 

Ehkä vanhemmat pääsivät silti haluamaansa lopputulokseen kieltämällä lapsiaan leikkimästä "kolmipyörän" kanssa. Joten sen jälkeen poikamme Marko kurvaili sillä välillä yksin ja välillä Liisan kanssa saksanpaimenkoiramme kulkiessa vieressä. Pyörätuoli oli myös samalla tavalla hyvin suosittu ja Liisan sylissä ja yksinkin moni lapsi huristeli sillä pitkin kotimme käytäviä Puuppolan Kalliomäessäkin.

Kun Liisa kuoli, jäi kolmipyörä unohduksiin Syrjäntakaselle. Kunnes eräänä päivänä minulla olisi ollut tälle Elämän tähden ry:n omistamalle liikkumisen välineelle uusi käyttö. Lapsuuden kaveristani oli tullut Hyrylässä käytännössä kotinsa vanki.

Kolmipyörän noutomatka poiki kuitenkin kaikkien aikojen farssin ja oikeudenkäynnin, jonne menen tänään selittämään miksi olin antamassa ystävälleni mahdollisuuden päästä vaikkapa päiväoluelle ja muiden joukkoon. On olemassa sanonta, että joku kääntyisi haudassaan. Luulen tämän olevan sellainen asia, jossa Liisa niin tekisi. 

maanantai 30. elokuuta 2021

Valtakunnan koira

”Perheeseemme on liittynyt uusi jäsen, tenterfieldinterrierin pentu – Osku.”, twiittasi rouva Jenni Haukio. Hänen sivuiltaan on blogini Oskun kuvakin. Se oli oikein mukava uutinen siksikin, että pidän koirista paljon.

Monella on oma tai omat saippuaoopperansa, joita ei ehkä itse voi aina elää, mutta seurata kylläkin. Näin minäkin teen. Niinistön ja Haukion perhe on niistä yksi. Ehkä siihen vaikuttaa sekin, että kun menimme Päiviksen kanssa naimisiin Sininauhasäätiön Mutterimajalla Tuusulassa, järjestimme "Kaikkien aikojen juhlat".  Niihin bailuihin oli kutsuttu myös Sauli Niinistö, joka myös juhli kanssamme. Asemaltaan hän oli silloin muistaakseni eduskunnan puhemies.

Olen seurannut Jennin ja Saulin lisäksi Aaro-pojan ja Lennu-koiran elämää, jonka kuolemaakin surin. Sen surun elin heidän kanssaan heidän sitä tietämättä. Nyt Oskun liittyessä perheeseen, se saa toisin kuin Lennu, kolmihenkisen perheen, sillä taloon on tosiaan syntynyt reipas kolme vuotta sitten Aaro Veli Väinämö. Hän on nyt sen ikäinen, että tiedän Oskusta tulevan yksi Aaron elämän tärkeistä sisällöistä. Jos kaikki menee nappiin, tulee vastaavasti Aarosta yksi Osku-koiran ykkösjutuista.

Onkin mielenkiintoista seurata, kuinka Jenni ja Sauli huomaavat ja reagoivat miten erilainen Osku on sen periessä Lennun, valtakunnan ykköskoiran paikan. Vipinää tulee roppakaupalla lisää Kultarantaan kuten Mäntyniemeenkin. Sen tulee henkilökuntakin pian kokemaan.

Juhannusaatonaattona syntynyt pentu muutti Mäntyniemeen noin viikko sitten kasvattajansa Kirsi Hautakankaan luota. Kovasti ikävä jäi, kun pennut lähtivät, Hautakangas sanoo Iltalehdelle. Hän puhuu mielellään koirista, mutta ei halua kommentoida Niinistön ja Haukion kanssa asioimista. He halusivat koiran ja that’s it.

Lehdessä kasvattaja toteaa kuitenkin, että urokset ovat enemmän huumorimiehiä. Oskun äiti ja isä, Sheeba ja Winski, ovat australialaisia. Meille tuli kaksi vuotta sitten kaksi koiraa. Kaiken kaikkiaan Australiasta on tullut Suomeen kahdeksan yksilöä. Nämä kaikki ovat erisukuisia, joten saamme pikkuhiljaa rakennettua tänne kantaa, Hautakangas sanoo.

Tenterfieldinterrieri on peruskoira. Australiassa niitä käytetään työkoirana maaseudulla tai pienriistan metsästyksessä. Hiiriä, rottia sun muuta. Se on kestävä ja terve rotu.

sunnuntai 29. elokuuta 2021

Kai Mannerheimo alias Kaiffari in memoriam

Terve Kaiffari sinne jonnekin. Eilen suru otti minutkin kiinni, kun Hesarin muistokirjoituksesi löysi tiensä Merikonttikotiini. Olit karistanut maalliset tomut jaloistasi ja osaltasi lunastanut matkalipun sateenkaaren tuolle puolen, taivaanrannan ylisille.

Muistot tulvivat mieleeni, sillä olet yksi sydämeni parhaista asukkaista etkä koskaan hylännyt minua. Meni meillä hyvin tai huonosti yhteytemme säilyi. Aidon ystävyytemme kiinnitysaineena oli jotain aivan muuta kuin rahaa.

Ensimmäiset muistoni Sinusta ovat rippikuvassani reippaasti yli puolen vuosisadan takaa. Se oli näytillä valokuvaamonne ikkunassa, josta äitini kävi pyytämässä sen myöhemmin kotiini.  Kuva on yhä tallessa. Sen otit sinä tai vaimosi Mona, jonka kanssa taisit olla parikin kertaa aviossa. Hän on myös suurenmoisten lastenne äiti. Itse olisin suonut lukemassani muistokirjoituksessa hänellekin osan. Koinkin lukkarinrakkautta, sillä minullakaan ei ollut sijaa entisen vaimoni Liisan muistokirjoituksessa, vaikka yhteistä taivalta oli parikymmentä vuotta.

Sinussa oli hauskanpidon lisäksi myös syvällinen, lähimmäisistä välittävä puoli. Sitä arvostin silloin ja arvostan yhä. Teimme muun muassa yhteisen tutustumismatkan lastenkoti Dikoniin Viipuriin. Vieläkin näen silmissäsi kyyneleet, kun pidit sylissäsi vierasta, ehkä turvatontakin pientä ihmistainta. Silloin päätit kerätä seuraavana syntymäpäivänäsi rahaa isättömille ja äidittömille lapsille. Kun sinua katselin, koin että siinä hetkessä rakkautesi olisi riittänyt maailman kaikille orvoille. 

Kuvan on ottanut Irwinistä ja minusta
 Monan ja Kain Kamu-pojan huoneessa
Rantatiellä Mona Mennerheimo. 
Eräänkin kerran heräsin aamulla Keravan tai Tuusulan kotisi olohuoneesta, kun olit korjannut minut siipiesi suojaan valomerkin jälkeen ravintolasi baaritiskiltä nuokkumasta. Mutta myös sinä tarvitsit joskus suojaa ja asuitkin tovin Jokilaaksomme kodassa. 

Tarinoita pelkästään ravintoloistasi riittäisi helposti kirjan verran. Kerron yhden. Ravintola Kaiffari oli aikansa discomusiikin ehdoton ykkönen Suomessa. Siitä osoituksena yhtenä iltana tupsahti piha täyteen mustia autoja ja raamikkaita miehiä kainalokoteloineen. Suomessa oli vierailulla Yhdysvaltain presidentti Gerald Ford ja hänen poikansa halusi tutustua vain yhteen kohteeseen. Se oli ravintolasi Hyrylän Osuuspankin talon alakerrassa. 

Kun Irwin oli keikkalistoillasi, päätitte soittaa minulle, että "soitetaan Soinille, se ei juo ainakaan enää viinaa". Teidän yhteisestä toivomuksesta toimin Rentun Ruusun aikoihin Antin kuskina sen ajan, kun hän oli yksi artisteistasi. Vastapalveluksena maalasit Korpintien syntymäkotini peltikaton. Voisikin sanoa, että Tuusulan ensimmäinen pormestari on asunut aikansa maalaamasi katon alla. 

Olin myös sinun ja Ripan lisäksi yksi kolmesta, jotka yhdessä omistimme Cafeteria Las Palmasin Kanarian saarilla. Siellä olen syönyt elämäni kalleimmat lounaat, niin huono bisnes se oli. 

Viimeisinä vuosina soittelin silloin tällöin ja kysyin, että tehdäänkö muistelumatka menneisyyteen, jos noudan sinut kotoa? Itketään yhdessä ja muistellaan menneitä? Sanoit joka kerta, että hieno ajatus, mutta soitellaan myöhemmin, sillä olit mielestäsi "vähän huonossa hapessa".  Sitä reissua emme ehtineet tekemään. Ehkä vuosi tai pari sitten soitit minulle viimeisen kerran. 

Elämääni eniten vaikuttanut tekosi oli, kun pyysit minua Mäntsälään viikoksi mukaasi, sillä toimit siellä Ryhmätyö ry:n kurssilla ohjaajana. Sanoit, että "lähde Jorma mukaan, minä maksan, niin saat ainakin viikon nukkua ja syödä". Siellä ja silloin tapasin ensimäisen kerran tulevan vaimoni Liisan.

Nyt olet lähtenyt sinne, missä Liisa on ollut jo vuosia. Uskon, että tapaat hänet ja Irwininkin, joten sanotko kaikille yhteisille tutuillemme terveisiä? Siellä niitä onkin nykyisin enemmän kuin täällä. Jää hyvästi Kaiffari, olit hieno mies, jolla oli avara sydän.

lauantai 28. elokuuta 2021

Uni

Unennäkö on tila, jossa esiintyy ajatuksia, tunteita, mielikuvia, ääniä ja muita aistimuksia. Unen sisältö saattaa muistuttaa tarinaa, joka etenee epäloogisesti ja jossa arkielämän ilmiöt voivat näyttäytyä vääristyneinä ilman minkäänlaisia rajoja.

Ihminen nukkuu keskimäärin 7-9 tuntia vuorokaudesta, joka on kolmasosa elämästä. Iässäni, jolloin enin osa elosta on takana, tulee joskus pohdittua, että olen nukkunut yli 20 vuotta. Se on paljon. Mutta saadakseen kasaan edes suhteellisen pitkän iän, on välillä oltava unten mailla, sillä ruumis sekä mieli tarvitsevat leponsa.

Tätä kirjoittaessani muistui mieleen sekin, että lapsena näin painajaisia, joiden sisältöä en muista. Enkä sitäkään liittyikö niihin unissakävelyä. Muistan vain, että itkin niissä paljon ja vanhempani yrittivät herättää minua laittamalla muun muassa jalkani mahdollisimman kylmään veteen. Kun viimein heräsin, itkin jälleen, mutta nyt helpotuksesta äidin ja isän lohduttaessa. Siinä oli mukana paljon huolta, mutta myös jotain kaunista rakkaudesta. 

Oletan muistavani vain pienen osan unistani, jotka ovat joskus niin eläviä, että välillä pohdin nykyisinkin onko se totta vai ei. Yksi tälläinen oli aikuisiän painajainen, joka oli seuranani useampanakin yönä. Siinä surmasin minulle tuntemattoman ihmisen, jonka hautasin kallion kupeeseen pienessä, lukolllisessa arkussa synkän kuusen juurelle. Samaan hauta-arkkuun piilotin myös kirjeen, jossa tunnustin tekoni. Uni oli niin todellinen, että tiesin tapahtumapaikankin, jota kävin kerran myös etsimässä. Paikan löysin, mutten puuta. 

Noin yleisesti ottaen olen unissani ehkä eniten lennellyt tai ollut muuten itseni ulkopuolella. Ne kaikki ovat olleet mukavia hetkiä. Eroottisia uniakin olen nähnyt. Unimatkoillani on monesti ollut mukana rakkaitani, mutta myös tuntemattomia.

Voisin kuvitella unimaailmalla olevan jotain tekemistä mielikuvitusmaailman kanssa. Se ei silti selitä kaikkea, sillä nukkuessa seikkailen jossain siellä missä en minä eikä mieleni ole ollut milloinkaan missään muodossa. Toisaalta voi olla niinkin, että nukkuessakin mielikuvittelen.

perjantai 27. elokuuta 2021

Osaomistuskoira Niilo

Tänään, kuten joka päivä vietän paljon aikaa sosiaalisessa mediassa. Se on yksi arkeni tärkeitä sisältöjä Jokilaaksossa. Sillä ellen lähde kylille, voi mennä viikkokin, etten näe toista ihmistä. Enkä ensimmäistäkään, ellen katso peilistä. Saman ajan saattaa puhelinkin olla vaiti, jos en soita kenellekään.

Somessa vastailen myös Niilon puolesta, jolle on kertynyt uskollinen ystäväjoukko. Sen olemassaoloa en osaa sille selittää, mutta etäystäviä sillä on Suomen lisäksi pallon monilla puolilla Gambiasta Filippiineille. Tänä aamuna sain kysymyksen 9000 kilometrin päästä, "How's Niilo" - Kuinka Niilo voi? Köyhän kodin 60-vuotiaalle ihmisystävälle vastasin sen olevan toisessa tai kolmannessa neljästä kodistaan. Vastaukseksi sain, että "Niilo is rich dog" - Niilo on rikas koira.

Niinhän se onkin, vaikkei sen rikkauksissa euroilla juuri sijaa ole. Mutta sitä mitä sillä on, sitä se jakaa usein pyyteettömästi ihmisille, joista se välittää ja väittäisin peräti rakastaa. Luulen osaavani lukea sitä joskus oikein ja olenkin nähnyt, että välittämisen piikkipaikalla on usein Timo, mutta myös Liisa. Heidän kanssaan se vietti varhaislapsuudenkin ja opetteli muun muassa sisäsiistiksi.

Oma lukunsa on Päivis ja minäkin, jotka mekin olemme piikkipaikalla silloin tällöin. Tämän tiedän esimerkiksi siitä kuinka se aikoinaan siirtyi Merikonttikodissa joka iltapäivä samaan aikaan ikkunan taakse odottamaan Päivistä töistä. Myös minulla on ykköshetkeni Niilon elämässä, joita muistelen usein silloin, kun se asustaa muissa kodeissaan. Kerrostalokoti sillä säilyy jatkossakin, mutta toisen vastaavan se vaihtaa ensi kuussa mummonmökkiin Jokelassa. Sen lisäksi se elää Myllykylässä, Mellunmäessä ja Laukaassa Nurminenjärven rannalla.

Niilolla on ollut hyvä elämä, jota luulen sen pitävän itsestäänselvyytenä. Iän mukanaan tuomista vaivoista huolimatta ihmisen iässä ikäiselläni poikamieskoiralla ei arjen murheita ikävän ja silloin tällöin korvatulehduksen lisäksi ole juurikaan ollut. Luulen, että sen virtsa- tai sappikivistäkin ovat sille tärkeät ihmiset kärsineet enemmän. Arjen murheet ovat kuitenkin silläkin ja joskus se astuu risun tai pienen kiven päälle ja parkuu kuin noutaja tulisi siinä hetkessä. 

Niilo on ollut aivan ehdoton ilon tuoja, joka edelleen saa minut leikkimielelle, kun se esimerkiksi innostuu juoksemaan ohitseni takaa, sivulta ja joka puolelta. Joskus se tuo lelujaan nokkani eteen ja sanoo silmillään, että on leikin aika. Vaikka kuinka yritän sitä ymmärtää, kaikkea en käsitä. En sitäkään, miksi tikka saa ikkunan takana syödä auringonkukan siemeniä, mutta orava ei. Tai ehkä ymmärränkin. Olemme nimittäin kesän aikana vapauttaneet yhdessä sen kanssa ansasta kolme kertaa oravan, joka joka 😅 kerta on vaivatta ehtinyt läheiseen puuhun Niilo tuhansine jalkoineen perässä. Sanotaan, että joku asia voi syödä miestä, niin voi olla, että vikkelä orava kiipeilykykynsä kanssa syö Niiloa tai sen mieltä. 

torstai 26. elokuuta 2021

40000000000000000000000 planeettaa

Silloin tällöin Hesarissa vastataan tai ainakin vastattiin lasten kysymyksiin. Yksi oli kuinka monta planeettaa on maailmankaikkeudessa? Vastauksena sain lukea, että 200 miljardia kertaa 200 miljardia. Siis ei 200 miljardia plus 200 miljardia vaan 200 miljardia kertaa 200 miljardia. Eli nelosen perään kai 22 nollaa. Jos nykymuotoisen ihmisrodun iäksi laskisi 100 000 vuotta, on meitä ihmisiksi itseään kutsuvia, toinen toistaan tyhmempiä tai viisaampia kaikkiaan ollut ja elänyt ehkä 50 miljardin molemmin puolin? 

Joten jos kaikki planeetat tai edes pieni murto-osa olisi ihmiselle elinkelpoisia, riittäisi jokaiselle oma pallo vielä hyvin pitkäksi aikaa. Kun sanotaan, että tyhmyys tarvitsee tilaa, niin tässähän sitä olisi meille kaikille tarjolla enemmän kuin tarpeeksi. Kun vaan jotenkin pääsisi......eikö niin?

Matkalippua muille maille odotellessa kristinuskon mukaan Jumalan kuvaksi luotu ihminen tappaa suruttomasti toisiaan ja muita eläviä maallisen mammonan, vallan sekä huvin vuoksi. Vain muutaman dollarin tähden tai kourallisesta dollareita, sanoivat Clint Eastwood ja Ennio Morricone. Juudas Iskariotkin taisi kuulua samaan kastiin. Kuten me kaikki, kuka mistäkin hinnasta.

Osa meistä on siinä sivussa niin valaistunut ja valistunut, että sanoo tietävänsä, ettei muualla ole mitään elämää. Ei Luojan eikä minkään muunkaan luomaa. Toisinkin päin varmuutta löytyy, kuten olemme huomanneet. Muun muassa milloin minkäkin uskontokunnan edustajien ja sanan julistajien muodossa. 

Just, sanon minä. Samat ihmisnerot, jotka tietävät maailman kaikki salat, kinastelevat miten mahtaa kirjosieppo osata etelän mailta pönttöönsä Pohjolan perukoille ensi vuonna. Tai kuinka vastaavasti mehiläinen ei osaa takaisin kotipesäänsä, jos joku on kääntänyt kodin suuaukon sen poissa ollessa toiseen suuntaan. Näillä eväillä sitten pitäisi hallita maailman meriä, kansoja ja koko maailmankaikkeutta.

Jos on joku Luojan tai jonkun muun lykky, lienee se se 😅, että ihminen ei taida ollakaan maailman napa. Vaan ainakin siinä ajassa minkä me itse kukin täällä tallustamme mitätön tyhjänpäiväisyys, joka ei juuri luomakunnalle hyvää elinaikanaan tee, vaikka siihen kykenisikin. 

Allekirjoitan väittämän, jonka mukaan hulluus ja nerous kulkevat käsi kädessä. Olen myös vahvasti sitä mieltä, että ihmisellä ja ylipäätään kaikella tuntevalla on oikeus ja tarkoituskin olla myös onnellinen. Luulen siihen tarvittavan riittävästi tai ainakin ripaus yksinkertaisuutta eikä lainkaan hulluutta tai neroutta. Mutta onnellinen ei voi olla aina, vaan ainoastaan silloin tällöin. Sillä jos ei väliin mahdu onnettomuutta, surua, vastamäkeä ja sen sellaista, tuntuisi ihmisen itsekkyydessä vähän ajan kuluttua ainainen onnikin "siltä samalta harmaalta paskalta, jota tuntuu riittävät päivästä toiseen ja vuodesta vuoteen". Tähänkin pätee sanonta: "Kiittämättömyys on maailman palkka."

Siksi on hyvä pysähtyä silloin tällöin itsensä kanssa ja tuumata mikä minun on, jos oletettavasti elettäväksi tarkoitettu elämä ei maistu kuin puulle. Jos sillekään. Kaiken mitättömyyden ja turhuuden keskellä onkin lohdullista olla epäuskoinen. On itsekkään lohdullista ajatella, edes tuokion verran, että entäpä, jos minut onkin luotu jotain sitä varten, joka on osaltani totta pääosin vasta sen jälkeen, kun maallinen tomumajani on laskettu maan poveen, ripoteltu merten syvyyksiin tai annettu tuulen vietäväksi tuhkaksi taivaalle. Entäpä, jos en silti lakkaa olemasta enkä kuolekaan kokonaan?

Mutta miksi meillä kaikilla on perusteltua ajatella, että näinkin voi olla? Siksi, että ihminen ei tiedä edes miten pääskynen osaa kotiinsa tai kala kutemaan pallon toiselta puolen. Kuinka niillä eväillä voisimme tietää olemmeko kertakäyttötuote vai menemmekö sinne jonnekin, mistä kukaan itseään ihmiseksi kutsuva ei ole tullut todisteiden kanssa takaisin?

keskiviikko 25. elokuuta 2021

On pidellyt ilmoja

En tiedä miten on muiden, ison maailman monien maiden ilmojen laita, mutta Suomen talvikelit ovat maistuneet Thaimaassa joka vuosi samanlaisilta. Toki sielläkin sataa sadekauden ulkopuolella, mutten muista ainuttakaan sadepäivää, jolloin ei olisi paistanut myös aurinko.

Mutta aika vääristää tai ainakin muokkaa muistoja. Kun olin lapsi, Suomessakin kesällä aurinko paistoi joka päivä. Jos joskus ropsautti vettä, vahtasimme ikkunasta milloin se loppuu ja aurinko tulee esiin. Aina se tuli. Luntakin oli talvisin paljon enkä hevin muista lapsuuden joulua, jolloin maa ei olisi ollut valkoinen. Isäkin lohdutti, että tietenkin tulee lunta, sillä eihän joulupukki pääse poron ja rekensä kanssa tuomaan muuten joululahjoja.

Talven kelkkamäet olivat suurempia ja koulun juhlasalin katto korkeammalla. Kun menin samaan tilaan neljänkymmenen vuoden jälkeen, olin varma, että sinne oli tehty välikatto, niin matala sali oli. Tilaisuuden jälkeen oli mentävä tarkistamaan, mutta kyllä se oli samalla tavalla edelleen kuten lapsenakin. Ehkä erhe ei ollut muistissa, vaan minä olin pienempi. Isän sormetkin olivat niin isot ja luulin, ettei minulla voi koskaan olla niin suuria käsiä.

Tämä kesä on ollut erityisen poikkeuksellinen. Vesi ei Jokilaakson lammissa eikä Tuusulanjoessa ole ollut monesti tähän aikaan näin korkealla. Eikä milloinkaan aiemmin ole ollut niin lämmintä heinäkuuta kuin nyt. Eikä koskaan ole satanut vettä elokuussa enempää.

Suomen kesä sekä talvi ovat joka vuosi vaikeasti ennustettavissa. Ehkä ensi talven varmin ennusmerkki ovat edelleen loppukesän ja syksyn pihjajat. Sanotaan, että se tai ne eivät kanna kahta kuormaa yhtä aikaa, marjoja ja lunta. Se povaisi vähälumista, mutta ehkä kylmääkin talvea, sillä nyt on paljon pihlajanmarjoja nälkäisiäkin lintujakin varten.

Tänään on Jokilaaksossa jälleen hyvin sateinen, mutta poikkeuksellisen mielenkiintoinen päivä, sillä vieraakseni tulee virkanainen ELY-keskuksesta. Toivon saavani häneltä eväitä siihen kuinka olisi parasta pitää mielestämme ainutlaatuinen keidas parhaiten luonnonmukaisena. 

tiistai 24. elokuuta 2021

Valittujen valintojen vangit

Yksi pitkään elämääni paljon vaikuttanut valinta olivat päihteet. Vaikka en kokenutkaan olevani valintani vanki, olin sitä varsinkin loppuvuosina mitä suuremmassa määrin. Hylkäsin myös työpaikkoja, jos en voinut juoda työaikana. Kyläänkään en hevin lähtenyt vaimoni kanssa, jos näkäräisiä ei ollut tiedossa.

Ehkä joissakin tapauksissa avioliittoakin voi pitää vankilana. Näin itse koin parisuhteitteni loppuaikoina eikä minun ollut hyvä olla. Oliko siinä loppujen lopuksi kysymys vain itsestäni tai muista vai epäonnistuneesta parisuhteesta vai monista asioista, sitä en tiedä. Oli miten oli, oma elämä on itse keitetty soppa, mihin mausteensa tuovat myös muut, usein tavalla tai toisella tärkeät ihmiset.

Ehkä myös työsuhteesta voi tulla vankila. Varsinkin, jos se hallitsee muuta elämää tai on peräti se kaikki. Viimeistään eläkkeelle jäädessään saattaa huomata, että työ olikin kaikki mitä itsellä oli. Ehkä siinä on jotain yhteistä ison osan elämästään oikeassa vankilassa tai muussa suljetussa laitoksessa eläneen kanssa. Itse asiassa tunsin aikoinaan useita ikänsä lusineita, jotka eivät yksinkertaisesti osanneet elää vapaudessa. Lyhyin tietämäni vapaus kesti 45 minuuttia. Kuljetuksesta päästyään hän ryösti ensimmäisenä viinakaupan ja jäi ulos tullessaan ovella kiinni.

Hänen kaltaisiaan tapasin vankilassa monesti. He olivat vapaudessa oman elämänsä vankilassa ja vastaavasti vankilassa vapaampia kuin missään muualla. Kirjansa lukeneet sanovat tätä laitostumiseksi.

Oma lukunsa ovat uuninpankopojat, aikamiehet, jotka eivät osaa tai pysty lähtemään oman lapsuudenkotinsa äidin huomasta edes kokeilemaan siipiään. Ehkä osansa on joskus äidillä, joka ei oman vankilansa vuoksi osaa päästää eikä opettaa poikastaan lähtemään pesästä. Miten osaisikaan, jos omakin lentokyky on vähän niin tai näin.

Joskus ajattelen jo kauan sitten kuollutta äitiäni, joka jäi leskeksi isäni kuoltua sen ikäisenä, että äidilläni olisi ollut vielä aikaa nousta taivaalle uusin siivin. Mutta hän ei päässyt koskaan enää lentoon henkisestä vankilastaan. Itselleni se on hyvin surullinen tarinan osa äidistäni, jota rakastin ja rakastan hyvin paljon.

Ehkä aivan päälaelleen käännettynä myös vapaus voi olla vankila, sillä matkakumppaniksi voi huomaamatta lyöttäytyä juurettomuus. Joka estää pysähtymisen, kiintymisen ja rakastumisen paikkoihin ja toiseen ihmiseen. Heitäkin tunnen. Ehkä he surevat juurettomuuttaan eniten vasta elämänsä ehtoossa.

Monelle onkin tuttu sanonta, että "vapaa kuin taivaan lintu". Mutta mitä ajattelee tervapääsky, joka nukkuu lentäessään ja saattaa lentää synnyttyään yhtä soittoa puolitoista vuotta ennen kuin laskeutuu siiviltään ensi kerran? Onko se taivaan ja ilmojen vanki? Joka ei voi koskaan elämässään laskeutua maahan, koska ei pääse takaisin ilmaan pitkien siipiensä vuoksi. Eikä samasta paikasta taida lentoon päästä lepakkokaan.

Erilaisia vankiloita, kahleita ja muita elämän rajoitteita on niin paljon, että mielikuvitusta käyttäen niistä voisi kirjoittaa kirjan. Ehkä oleellisinta olisi, ettei olisi varsinkaan liikaa oman mielensä vanki. Että olisi sitä vain sen verran, että tulisi mukavasti juttuun vähintään itsensä kanssa. 

maanantai 23. elokuuta 2021

Vielä kesästäni

Vaikka olen viettänyt paljon aikaa Jokilaaksossa, olen myös käynyt muualla. Esimerkiksi viruksen saartamissa Virossa ja Suomessa oli yhteinen pieni rako, jolloin rokotuksen saanena pääsi vaikkapa Tallinnaan ja takaisin suht'koht normaalisti. Siellä kävin ystäväni kanssa ihmettelemässä tyhjää Vanhaa kaupunkia. Yövyttiin majoittajan kangashuoneissa:  https://g.co/kgs/4rnwGA

Sitten luuhasin pari yötä Naantalissa. Silloin yövyin caravanalueella omassa, pienessä teltassani. Kohokohta minulle oli kerran, pari päivässä uiminen meressä. Mukavia olivat myös keskustelut monien kanssa. Koiristakin puhuttiin paljon ja sain paidankin. Se on kovin mieluinen, sillä minulla on ollut useampi saksapaimenkoira.

Killikissan hautajaisia vietimme Jokilaakson Rabbit Islandilla. Pieni saari on varattu eläinten viimeiseksi leposijaksi. Siellä on Rudikoirakin, Niilon paras kaveri ikinä. Joka välillä yritti juosta saman hihnan toisessa päässä ja putosi ojan nokkospuskiin, kun Niilo innostui liikaa. Sieltä nostin Ruttusen takaisin "radalle" ja meno jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunut. Rudin haudalla käydessäni aika ajoin, mieleen nousee tämä kaunis muisto kyynelten virratessa vanhoista silmistäni.

Omanlaisensa mauste on kyläläisten yhdessä tekemä laavu naapurikallion laelle, jonka näen pihastani. Hyvillä kiikareilla melkein senkin mitä siellä kulloinkin joku grillaa. Laavu on lisännyt hieman Jokilaakson pihan vipinää ja joskus on sillanpielessä mopoautoja parkissa, joskus samassa paikassa ovat yöpyneet teltassaan nuoret Tsekin tasavallasta. Kesän mittaan joku pyöräilijä tai autoileva lapsiperhe etsii pihastani samaa laavua, joka löytynee ainakin joistakin Googlen kartoista. Joskus on tuntunut, että Googlen mielestä kaikki tai paras tie vie kaikkialle Myllykylään pihani tai pihamme läpi. Ohjeiden avulla ihmiset eivät silti löydä perille. 

Joten vaikka on ollut yksinäistä, on vipinääkin ollut enemmän kuin vuosiin. Mukavaahan se kaikki on. Lammissamme ja joessa olen uinut kulloisten fiilisten ja mieltymysten mukaan. Aurinkoisimpina päivinä lämpeni pintavesi ensi kertaa vuosiin monena päivänä yli 30 asteen. 

Nyt on kesä taittumassa ja huomaan ensimmäisten lintujen jo lähteneet kohti etelää. Sinne minäkin olen menossa, mutta saattaa olla, että Aasia saa odottaa vielä toisen talven. Elämä on tässä ja nyt, kuten meillä kaikilla. Vaikka kokonaisuuteen kuuluu myös eilinen sekä huominen, pyrin silloin tällöin olemaan siinä ajassa missä on fyysinen minänikin. 

sunnuntai 22. elokuuta 2021

Miten on mennyt niin kuin omasta mielestä?

Joku antaa minulle silloin tällöin myönteisen palautteen tavastani kirjoittaa ja suomenkielen taidostani. Silti en tiedä onko otsikko kirjoitettu kielellisesti tai muutenkaan oikein. Kaikki kommentit tuntuvat mukavilta. Kuten muutkin palautteet, olivat ne kielteisiä tai myönteisiä. Henkilökohtaisuuksiin menevistä solvauksista en erityisesti iloitse. Vaikka joskus tai aika useinkin on mukava sivaltaa samalla mitalla takaisin 😂. 

Joka tapauksessa tänään, ehkä huomennakin kirjainten avulla jaan ja laitan talteen jotain siitä kuinka on kesäni mennyt.

Olen kirjoittanut ja puhunutkin silloin, kun läsnä on ollut kuuleva korva paljon kokemastani yksinäisyydestä, vaikka puhe- ja muitakin kavereita on ollut Jokilaaksossa enemmän kuin vuosiin tai koskaan. Joukkoon on mahtunut myös kielteisiä asioita. Kuten kaksi mustalaisnaista, jotka nyysivät rahani. Itse asiassa vanhuuden taloudellisen turvani ja selkänojani. Erityisen pahalta tuntui se, että toinen naisista pyysi yösijaa päästäkseen suojaan perheväkivallalta. Vaikka maailmani ei siihen(kään) kaadu enkä tapahtuneen vuoksi koko heimoa leimaa, laittoi se ajattelemaan, että valkolaisen koirakaan ei hevin pure ruokkivaa kättä.

Paljon on kesään mahtunut hyvääkin, yövieraitakin enemmän kuin koskaan. Pihan kota on ollut käytössä muuhunkin kuin grillaamiseen. Itsekin olen siellä yöpynyt pian menneen suven aikana enemmän kuin milloinkaan aiemmin. Tai ei ehkä aivan, sillä Päivistä, silloin vielä tulevaa vaimoani olen siellä rakastanut, kaivannut, surrut sekä itkenyt ja viettänyt monet ikimuistoiset hetket hänen kainalossaan.

Mukavaa on ollut sekin, että vieraani, ystäväni tai miksi heitä kutsuisinkaan, ovat antaneet minun pitää omat tapani ilman tuomioita etsiä polkua, jota myöten joskus lähden jonnekin, kun pääsen eroon tai joudun muuten irrottautumaan ajan kahleista.

Silti mukana on ollut liikaa yksinäisyyttä, joka sekin on seurausta omista valinnoista. Ehkä yksinäisyys onkin loppuelämän matkakumppani 😢. On jotenkin outoa mielelleni, että koen tulevani juttuun kaikkien kanssa, mutta kaikki eivät tule juttuun kanssani. Joukossa on itselleni tärkeitä ihmisiä, joita en osannut edes kuvitella kohtaavani oikeussalissa 😢. Ehkä kohtaan sielläkin kuluvan kuun viimeisenä päivänä vain asianajajan. 

Joka tapauksessa kesän ainut vakituinen kaveri on ollut Niilo-koira, jota ikävöin erityisesti silloin, kun se on muissa kodeissaan. Kesään mahtuu sellainenkin ihmeellisyys, että juhannusyönä ja muulloinkin olen käynyt naturistiuinnilla Jokilaaksossa hieman vieraammassakin naisseurassa. Mukavaa ja luonnollista. 

Ihmisten puute verrattuna elooni Päivin kanssa on saanut minut kokemaan luonnon aivan uudella tavalla. Puhun eläimille, pienille madoillekin ja perhosille, mutta myös kasveille, kuten eilen kirjoitin. Voi olla, että Päivin, sydämeni syvimmän rakkauden jälkeen tai vuoksi kukaan toinen ei pysty poistamaan sieluni syövereissä asustavaa yksinäisyyttä. Luulen siihen tarvittavan aivan määrätynlaista rakkautta.

Tässäkään elokuun puolenvälin sunnuntaissa en lakkaa ihmettelemästä miksi koen rakkauteni syvyyttä eniten vasta sen jälkeen, kun olen sen menettänyt. Oli sitten kyseessä vaimo, isä, äiti, sisar, veli, poika, lapsenlapsi tai vallan joku muu. Näin ajattelen aamussa, kun Leevi laulaa pojasta nimeltä Päivi eikä tiedä onko hän itse Romeo vai Julia. 



lauantai 21. elokuuta 2021

Pekka Haavisto

Ensimmäinen muistijälkeni Pekka Haavistosta on iltapäivälehden iso, etusivun kuva. Jutun aihetta en muista. Moni sanoikin eduskuntavaalien jälkeen, että se kuva nosti hänet kansanedustajaksi. Voi hyvinkin olla, sillä Pekka pomppasi julkisuuteen ikäänkuin kulman takaa. Saattaa myös olla, että yksissä vaaleissa hän jäi silti Arkadianmäelle seilaavasta laivasta rannalle.

Henkilökohtaiseksi tutuksi hän tuli vieraillessaan kodissamme Kalliomäen puolimatkankodissa ympäristöministerinä. Yhä on elävänä muisto, kun yksi tai useampi musta, valtion auto nousi ja pysähtyi Kukkulan pihaan. Ja kuinka sanoin hänelle tuulikaapissa, että ei tarvitse ottaa jalkineita pois. Pekka katsoi minua alta kulmien: "Tottakai otan, tässähän on muidenkin kengät." Sitä toteamusta käytin monesti myöhemminkin: "Ei tarvitse ottaa kenkiä pois, vaikka ministeri Haavisto ottikin." Usein siitä seurasi: "Ai jaa, no sitten minäkin otan."

Eduskuntaan tai kaupunginvaltuutetuksi en ole häntä koskaan äänestänyt, sillä olemme olleet eri alueiden miehiä. Mutta presidentiksi kylläkin ja olen hänen pyynnöstään ollut julkisesti tukijoukoissakin. Sillä tosin lienee ollut suurin merkitys itselleni. Määrätyn sortin ihmisiltä on valinnastani tullut joskus lunta tupaan: "Miten sinä ylipäätään voit vihreitä äänestää, kun siellä on niitä ja on noita ja vielä heitäkin?" Suut ovat menneet suppuun vastakysymykselläni: "Tuleeko sinulla mieleen joku muu poliittinen ryhmä, joka tarvitsisi enemmän kristittyjä?"

Sinällään vaatimattomassa yhteiskunnallisessa asemassani on ollut aika, jolloin joulukortteja tuli monelta silmäätekevältä. Kun asema lähti, lähtivät kortitkin. Vain Pekka jäi, jolta on joka vuosi tullut joulutervehdys. Alussa mukana oli myös puoliso Antonio, joka jossain vaiheessa putosi pois jouluntoivottelijoista. Koska jotakin tiedän siitä miten voi käydä, kun joutuu lehtiä myyvän, kielteisen julkisuuden hampaisiin, ymmärrän tämän. Ajattelen, että Pekka olisi ollut ennemmin tai myöhemmin vastaamassa valtion varojen väärinkäytöstä, jos veronmaksajien rahoilla lähetetyissä tervehdyksissä olisi ollut myös Antonion nimi.

Erityisesti olen arvostanut Pekkaa tavasta, kun hän kirjaimellisesti laittoi koko poliittisen asemansa ulkoministerinä likoon saadakseen suomalaisäidit ja -lapset pos Al Holin pakolaisleiriltä. Nyt hän on uudessa myrskyn silmässä, sillä tällä kertaa jumiin ulkomaille, tarkemmin Afganistaniin on jäänyt jälleen suomalaisia ja heitä jeesanneita paikallisia. Sillä erotuksella, että nyt ulkoministeri Haavisto on voinut hoitaa osuuttaan täysipainoisemmin, sillä raakkujia ei ole juuri ollut. Jopa Persut ovat pitäneet osan mölyistä pötseissään. Heihin kohdistuva orastava ymmärrykseni on silti ropissut silmissäni kuin syksyinen sade peltikatolleni. En nimittäin ymmärrä logiikkaa, että heiltä tulee tuki suomalaisen ammattisotilaan kotiuttamiseen Afganistanista, mutta täysin viaton suomalaislapsi äiteineen olisi saanut jäädä Syyrian pakolaisleirille. 



perjantai 20. elokuuta 2021

Ehkä ensimmäinen tärkeä päätös

Tästä(kin) olen kirjoittanut aiemmin. Kun olin saamassa kansakoulun neljä vuotta päätökseen, jouduin ainakin hieman vanhempieni huijaamaksi. He nimittäin houkuttelivat minut yhteiskouluun, vaikka mieleni paloi enemmän ammattikouluun. He lupasivat, että saan syödä niin monta tötteröjäätelöä Perä-Hyrylän kioskilla, kun yhdellä kertaa jaksan, jos pääsen mainittuun opinahjoon. Joten sinne pyrin ja pääsin tai oikeastaan jouduin. Pisteitä sain 68, mutten tiedä oliko se vähän vai paljon. Muistan senkin, kun olin illalla koululla vanhempieni kanssa kuulemassa tuloksia, niin halusin vielä sen päälle mennä nauttimaan palkinnostani. Eivät auttaneet äidin eikä isän toppuuttelut, että huomenna jaksaisit syödä tötteröitä enemmän. 

Koulua kävin sen jälkeen 5 vuotta, kunnes oppivelvollisuusikä tuli täyteen. Koko sen ajan olin Tuusulan yhteiskoulun ykköshäirikkö, jonka johdosta rehtorikin kävi kotonani. Monesti olen jälkeenpäin ajatellut tätä elämäni jaksoa, mutta hyötyjä en ole juuri itselleni löytänyt. Koin sen yhtä tarpeettomana kuin kesäisin keräämieni 80 kasvien latinankieliset nimet heimoineen. Joita niitäkin opettelin normaalien koulupäivien päätyttyä yksin pulpetissani opettajan valvoessa oloani ja oppimisen edistymistä.

Elämäni oli ajelehtimista, vaikka yritin kasvaa aikuisemmaksi muutenkin kuin iältäni. Kun vaihtoehtoisia elämäni mahdollisuuksia pohdin, olen usein miettinyt olisiko joku tai kaikki ollut tulevaisuudessani toisin, jos olisin päätynyt ammattikouluun. Luulen, ettei, sillä uskon, että olisin silti etsinyt itseäni ja eloni tarkoitusta yhtä lailla alkoholin avulla.

Oikeastaan en kadu, että olen alkoholisti, mutten kirjanoppinut. Vain englanninkielen puute on häirinnyt ja häiritsee silloin tällöin yhä. Mutta yhteiskoulussani sen poistamiseen ei ollut mahdollisuuttakaan kuin vasta keskikoulun jälkeen. Kielivalinnat ennen sitä olivat ensin ruotsi ja sitten saksa. Englanninkielen iloista tai haasteista olisin päässyt nauttimaan vasta lukiossa.

Minä halusin tehdä ruumiillista työtä saadakseni rahaa hauskanpitoon. Kaksi ensimmäistä työpaikkaa olivat linja-autokoritehdas Wiima ja Imatran Voima, joissa olin kesät talonmiehen apulaisena ja lähettinä. Ensimmäinen työpaikka, jossa aidosti viihdyin, oli järjestyksessäni kolmas, Bostonilla eli Amer-Tupakalla traktorin apumiehenä. Sekin oli määräaikainen jobi, joka loppui aikanaan.

Vaikka se niin nurinkurista onkin sanoa, vaikeiden, 15 vuoden etsimisen ja kasvun aikojen luotettavin kumppani sekä turvani oli alkoholi, enkä ole katunut sitä valintaa koskaan. Tiedän kyllä, että ellen olisi väkijuomista ottanut pesäeroa, saattaisin olla eri mieltä. Toisaalta voin ajatella niinkin, että olisin ehkä ehtinyt kuolla pulloineni ehtimättä katumaan mitään. 

torstai 19. elokuuta 2021

Vallan monet muodot

Itse asiassa ja loppujen lopuksi ei ole kovinkaan monia aiheita tai asioita, joista minulla olisi omastakaan mielestä juuri muille kerrottavaa. Silti puhun aika paljon ja varsinkin viime vuodet olen kirjoittanut vielä enemmän. Tätä jatkan muodossa tai toisessa. 

Sen lisäksi, että vallassamme on päättää kuinka suhtaudumme tapahtuneeseen, voimme tehdä varsinkin itselle tapahtuvista asioista myös päätöksiä. Niitä minäkin olen tehnyt ja teen yhä. Monet ovat tuoneet elämääni syvää sisältöä, mutta ne ovat päättyneet toisin kuin niitä tehdessäni oletin tai peräti halusin. En tiedä onko se oman mielen suojelua, mutta vain harvaa päätöstä kadun, jos yhtäkään.

Koska minulla on paljon nykyisin aikaa vailla käyttöä, elän lisäksi rinnakkaista, mielikuvituselämää. Että entäpä, jos siinä ja siinä asiassa olisin osaltani päättänyt toisin? Ensi rakkauteni iältä, jolloin minulla jo oli häivähdys mitä tyttöjen kanssa voi ja haluan tehdä, oli Simonkylän Pia. Poliisin tytär Rita Rosimo, joka vastasi linja-autossa, luokkaretkellä ensisuudelmaani. Sen jälkeen sydämeni oli pakahtua kuukausitolkulla eikä ollut muutenkaan pysyä sille varatulla paikalla. Koskaan en kosketellut edes hänen rintojaan, mutta niiden väliä kylläkin. Sekin oli aivan ihmeellinen. Sydämessäni olin vain pieni, arka poika, joka olin rakastunut korviani myöten... Tai vielä enemmän ❤️. 

Pia oli vuotta nuoremman siskoni Irmelin kaveri ja sen varjolla tai sen vuoksi hän kävi kotonani. Ja me suutelimme, suutelimme ja taas suutelimme. Elin onnen huipulla ja vain rakkauteni oli tärkeää. 

Sen huumassa oletin olevani hurmuri tai muuten Don Juan. Koulussani oli myös tyttö, etunimeä en muista, mutta sukunimi oli Turunen. Ehkä hän oli Aila. Joka tapauksessa hän katsoi minua mielestäni välituntisin "sillä silmällä". Ajattelin ja päätin vaihtaa Pian 😥 häneen ja ilmoitin, etten tule viikonloppuna Simonkylään. Sitten sovin Ailan kanssa, että tulen Keravalle. En mennyt kumpaankaan.

Yli 50 vuotta myöhemmin löysin Rita Rosimon yhteystiedot ja lähetin hänelle paperisen tai pahvisen kortin. Koskaan hän ei vastannut. Tosin en tiedä saavuttiko postinikaan häntä. Silloin tällöin Pia ja hänen kutsuvat teinitytön huulet palaavat mieleen ja ajattelen, että minne olisi tieni vienyt, jos ensirakkauteni oli kestänyt ikuisesti? Missä olisin nyt tai olisinko missään? Eläisinkö ylipäätään, olisiko minulla lapsia hänen kanssaan ja heilläkin jälkikasvua tai jotakin vielä enemmän?

Vaikka sanotaan, että "tutkimattomat ovat Herran tiet", niin salattuja ovat myös omat, vaihtoehtoiset mielikuvitustieni. Juuri siksi niitä on mukavaa, usein haikeaakin kulkea oman, kulloisenkin mieleni mukaan. Vaikka en Ritaa etsiessäni ole etsinytkään taakse jäänyttä nuoruutta enkä hylkäämääni rakkautta, haluaisin jutella hänen kanssaan. Ja kuulla miten hän on polkunsa vaeltanut, olihan Pia aikoinaan vähintään muutaman kuukauden elämäni tärkein ihminen. 

keskiviikko 18. elokuuta 2021

Olen vallankäyttäjä

Jonkun kerran olen pohtinut paljonko käytän aikaa ja vaivaa sellaisten asioiden pohtimiseen, joille en itse asiassa voi mitään. Viimen huomasin, että kaikelle voi jotain, jos haluaa, sillä tapahtuneeseen voi muuttaa omaa suhtautumista. Ehkä mielellään siihen suuntaan, että koetun kanssa on mukavampi elää.

Ajatus tulee oivalla tavalla esiin AA:n käyttämässä tyyneysrukouksessa: "Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

Rukous pitää sisällään monta, syvällistä viisautta. Kerron yhden, joka liittyy hyväksymiseen. Monta vuotta painoin itseni sisään asioita, joita sanoin mytyiksi ja joille en mielestäni voinut mitään. Kunnes olin täynnä käsittelemättömiä myttyjä. Se pakotti viimein minut käsittämään uudella tavalla jotain oleellista sanasta hyväksyä.

Oivalsin sen tarkoittavan, että on tarpeellista märehtiä yksin ja seurassa mieltään painavia asioita niin kauan, että voi aidosti ja syvällisesti hyväksyä tapahtuneen. Päästä ikäänkuin balanssiin. Tämän jälkeen on hyvä painaa mieltään painanut hiljaa sydämen sopukoihin tai unohtaa kokonaan. Mutta muistaa, että aina voi muuttaa itseään. Voi käyttää yhtä vallasta suurinta, oikeutta valita suhtautumistapa kokemaansa. 

Itselleni tämä on erityisen vaikeaa silloin, kun koen jonkun kohdelleen minua väärin, enkä tiedä syytä siihen tai minua loukannut ei käsitä tehneensä mitään väärää. Joku onkin joskus sanonut, että maailman pisin matka on kävellä toista puoleen väliin vastaan. Mutta vielä ainakin vaikeampi matka on kävellä loputkin, jos toinen ei liikahda piiruakaan. Tämän kaiken anteeksi antaminen hiljaa omassa sydämessä on minulle vaikeaa. 


tiistai 17. elokuuta 2021

Pienten asioiden lisäksi seuraan suurempiakin asioita, osa 3

On monia yhdistyksiä ja muita yhteisöjä, jotka peräti säännöissään sanovat, että poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton. Joten täytyyhän niiden olla merkittäviä, kansojakin liikuttavia asioita. Esimerkiksi Irlannissa ovat protestantit ja katoliset olleet vuosikymmeniä napit vastakkain, jossa sivullisiinkin kohdistunut surmaaminen ja muu väkivalta on ollut arkea. Ehkä Irlannissa ei kuitenkaan käydä varsinaisesti uskonsotaa. Kunhan vain uskonnon varjolla kaksi eri ryhmää, itseasiassa koko kansa on erimielinen maan tulevaisuudesta.

Vastaavasti eilen mainitsemani Afganistan käy sisällissotaa nimenomaan uskonsotana, jossa maahan on tarkoitus istuttaa uudelleen tiukka tulkinta islamista sharia-lakeineen. Siinä yleiset hirttäjäiset ovat arkea, naiset kaukana tasa-arvosta ja lapset koulunkäyntimahdollisuudesta. Mutta ei Afganistan ole tässä suhteessa ainutlaatuinen. Turkin presidentti sanoo käyvänsä pyhää sotaa ja haluaa maasta vahvan islamistisen valtion. Vastaavia esimerkkejä löytyy vaikka kuinka paljon. 

Yritin Googlea apuna käyttäen löytää Saksan kristillisdemokraattisen puolueen kytkentää nimensä vuoksi uskontoon, mutten tullut juuri viisaammaksi. Sen sijaan kristillisdemokraattinen sana löytyy Suomenkin poliittiselta kentältä. Kotimaassani sillä on selkeä yhteys hengellisyyteen ja nimenomaan kristillisyyteen. 

Vaikka Päivi Räsänen ei Suomen kristillisdemokraattinen puolue olekaan, on hän kuitenkin sen entinen puheenjohtaja ja puolueen jäsen. Voinenkin perustellusti ajatella, että Päivin näkemykset ovat varsin hyväksyttyjä nykyisinkin puolueessa.

Olen vuosien aikana ollut jonkun kerran hänen kanssaan samoissa paneeleissa, joissa hän on mielipiteillään lunastanut arvostukseni. Mutta ei kaikessa, sillä en arvosta hänen taisteluaan homoutta vastaan uskonsotana tai sen varjolla. Enkä varsinkaan sitä, että hän tuo maalliseen päätöksentekoon uskonnolliset näkemyksensä ikään kuin ainoana totuutena.

Sitä mukaa, kun uskoni on vahvistunut, minusta on tullut vuosien saatossa yhä selvemmin harhaoppinen tai vääräuskoinen, mitä ne sitten lienevätkään. Luojaani kuljetan silti mukanani, joka hyväksyy kaikkien oikeuden tasavertaiseen rakkauteen ja sen ilmaisemiseen sukupuolesta riippumatta. Itse uskon, että kenelläkään ei ole uskon eikä uskonnon osalta ainoaa totuutta eikä edes oikeutta siihen.

Itse kunkin eväänä taipaleella on vain muiden kertomaa sekä oman elämänsä tuonpuoleisten ohjaajien kosketukset yksilöllisellä tavalla. Lopulta uskoa tai uskomattomuutta ohjaamassa on vain mielikuvitus. Silloin mielikuvittelen, että siellä missä ei aikaa ole, tavalla tai toisella toisiaan rakastava mies- tai naispari kohtaa heidän tekonsa tuominneet ja päinvastoin. Haluan uskoa, että siellä jossakin jäljellä on vain rakkaus. 


maanantai 16. elokuuta 2021

Pienten asioiden lisäksi seuraan suurempiakin asioita, osa 2

Perussuomalaisten ykkösagenda ja uudenkin puheenjohtajan mukaan peräti hallituskysymys on Suomen harjoittama maahanmuuttopolitiikka. Vaikka en pidäkään siitä, että suomalainen yhteyskunta ylipäätään tarjoaa kenellekään vastikkeetonta rahaa tai muuta elantoa, on persujen linjauksessa jotain mitä en hyväksy. Ehkä osa on sitä, että Persut eivät näe taakseen tai haluavat ummistaa silmänsä. 

Kun Suomi oli sodissa, lähetimme Ruotsiin ehkä 70 000 lasta, jotka läntinen naapurimaamme otti vastaan. Mutta samaan suuntaan lähti silloin myös paljon aikuisiakin sotaa pakoon. Nämäkin Ruotsi otti vastaan, mutta tästä ei juuri puhuta. Myöhemmin samaan maahan lähdettiin töihin ja paremman elämän perään sankoin joukoin. Mutta kaikki eivät olleet edes menossa töihin, vaan he menivät paremman sosiaaliturvan perään. Suomalaiset olivatkin Ruotsin vankiloissa pitkään suurin ulkomaalaisryhmä. Tästäkään ei paljon puhuta, sillä olimme länsinaapurimme mamuja. Vaiettu asia on myös tapamme asuttaa Karjalan evakot, jotka sotien vuoksi menettivät kotiensa lisäksi kaiken muunkin. Vieläkin kuulee tarinoita siitä kuinka osa suomalaisista kohteli heitä. Kaiken lisäksi he olivat suomalaisia.

Me ajattelemme, että meillä on oikeus lähteä ulkomaille paremman perään ja työnhakuun, mutta samaa oikeutta emme halua antaa Suomeen samasta syystä, mutta paljon ankeammista olosuhteista tuleville. Tällä hetkellä Afganistan ja siellä vallan ottanut Taleban ovat paljon otsikoissa ja muissa uutisissa. Erityisen vaikealta näyttää naisten tulevaisuus. Jos vallan ottaneen, ahtaan islamistihallinnon ikeestä joku onnistuu pääsemään Suomen rajalle, ei minulle kertakaikkiaan istu laittaa hänen nenänsä edestä puomia alas. Ovat paperit kunnossa tai niitä lainkaan. Vaan sanon tervetuloa, tehdään sinulle ja perheellesi yhdessä parempi huominen Suomessa. Minulle se on heikommassa asemassa olevasta välittämistä ja lähimmäisenrakkautta.

Osansa pienen maailmani isoissa asioissa saa Yhdysvallat. Joka 20 vuoden aikana laittoi itse itselleen ottamaansa maailman poliisin tehtävään Afganistanissa muutaman kymmenenbiljoonaa taalaa. Näin se teki aikoinaan Koreassa, Vietnamissa, lukuisissa paikoissa Lähi-idässä ja ympäri maailmaa. Lähes aina se on lähtenyt niin sanotusti häntä koipien välissä, sillä kuten vanha viisaus sanoo, muualta kannettu vesi ei kaivossa pysy tai suutari pysyköön lestissään. Ehkä yhdestä kulmasta katsottuna voi myös kysyä kuinka paljon sotien syttymiseen tai niiden kulkuun vaikuttaa sotateollisuuden valta?

sunnuntai 15. elokuuta 2021

Pienten asioiden lisäksi seuraan suurempiakin asioita, osa 1

Eilen sai puolue nimeltään Perussuomalaiset historiansa ensimmäisen naispuheenjohtajan selvin numeroin. Mukavaa heille, sillä veikkaan sen vakiinnuttavan aseman merkittävänä vaikuttajana Suomen historiassa. Paljon onnea Riikka Purra minultakin. Sanna Marinilta onnitteluiden irtoaminen kesti kuusi tuntia, minulta vielä kauemmin. 

Kyseisen puolueen historia on värikäs eikä siitä ole kansaa liikuttavia tai vähintään kiinnostavia käänteitä puuttunut. Juuret ovat Maalaisliitossa, josta myöhemmin tuli Keskustapuolue ja sen jälkeen Suomen Keskusta. Mutta kaikki eivät sille tielle mahtuneet, vaan kylkeen syntyi Suomen Pientalopoikien Puolue, joka muutti pian nimensä Suomen Maaseudun Puolueeksi. Alun kaksi värikkäintä ja suurta suosiota nauttinutta poliitikkoa olivat Tunturimopedilla puhujamatkoja tehnyt Eino Poutiainen sekä Veikko Vennamo, joka lienee ainut kansanedustaja, joka on kannettu Eduskunnan istuntosalista ulos.

Sittemmin nimi vaihtui Perussuomalaisiksi ja puikkoihin tuli Timo Soini. Josta ei ehkä olisi koskaan tullut edes kansanedustajaa ilman Tony Halmetta, sillä vuoden 2003 eduskuntavaaleissa jytisi. Television Gladiaattorit ohjelmasta tunnetuksi tullut "Viikinki" Halme sai Helsingissä kertaheitolla uskomattomat 16 390 ääntä. Tonyn tuoma noste veti eduskuntaan myös perussuomalaisten puheenjohtajan Timo Soinin, joka siihen asti oli ollut melko tuntematon politiikan marginaalihahmo.

Veikko Vennamon poika Pekka ja sukunimikaimani Timo ovat itselleni ykkösluokan esimerkkejä kuinka "rötösherrajahtaajista" tulee herroja. Pekasta Postin pääjohtaja ja Timosta liituraitaherra muuten vaan. Joka ei lopulta mahtunut enää itse sorvaamaansa astiaan. Kun hän ei demokraattisessa äänestyksessä saanut mieleistään puheenjohtajaa Persuille, vei hän mukanaan kaikki ministerit ja perusti ryhmän Siniset. Se tappoi käytännössä heidän kaikkien poliittisen uran eikä yksikään tainnut saada kansalta uutta valtakirjaa Arkadianmäelle.

Google on oiva väline, sillä laitoin hakusanoiksi "Vennamo kääntyisi haudassaan". Jos siellä tosiaan voisi kääntyillä, ei Veikko juuri muuta ehtisi tehdä. Eikä vähiten Timo Soinin tekemisistä ja Isä-Veikon sanotaankin pohtineen onko hän pitänyt käärmettä sylissään. Siirtolaisena Veikko oli nimittäin EU-myönteinen ja suhtautui maahanmuuttoonkin aivan toisin kuin Persut nykyään.

Tölviä istuvaa puheenjohtajaa entisten toimesta onkin kohta perinne, sillä raskain sanankääntein myös Timo Soini sanoo Jussi Halla-ahosta. Että hän erosi koska ei ole poliitikko eikä kestä paineita. Tosiasiassa Halla-aho teki mitä lupasi ja pelasti puolueen, jonka Timo Soini viime työnään yritti repiä palasiksi. 

lauantai 14. elokuuta 2021

Elämä on ihmisen parasta aikaa

Tunsin Matti Nykäsen. En mitenkään hyvin, mutta kuitenkin. Jyväskylän Leponiemessä saunottiin sillöin tällöin ja puhuttiin pintaliidoista syvällisesti. Pidin Matista paljon, jonka henkilökohtaiset saavutukset ovat enemmän mihin itse olen koskaan kyennyt. Voi olla, etten menetyksissäkään pärjäisi. Ehkä niissä kuitenkin olimme tasaväkisempiä. 

"Elämä on ihmisen parasta aikaa", sanoi Matti. Muitakin kansan suuhun tarttuneita lausahduksia hänellä oli, joita olen silloin tällöin pohtinut. Matti taisi olla viisi kertaa aviossa. Kerran tai useamminkin hän kertoi olevansa nykyisin avioliittoneuvoja. Että jos menee parisuhteessa hyvin, niin vain tuokio hänen neuvojaan, on pian kaikki päin peetä. Sanoi rakkauden olevan hänelle kuin lankakerä, joka alkaa ja loppuu. Ehkä meitä yhdisti myös väärien valintojen asiantuntijuus.

Kun Matti oli siirtynyt mäkikotkasta viihdyttämään kansaa muille lavoille ja itse kuljin pienen matkan Irwinin kanssa, he soittelivat aika usein toisilleen. Välillä puhuttiin viinasta, antabuksestakin, ja uskon tai oikeastaan tiedänkin Matin kaivanneen toisenlaistakin elämää. Varmasti Irwiniä enemmän.

Heitä molempia, kuten monia muitakin ajattelen silloin tällöin keriessäni omaa lankakerääni, johon on mahtunut rakkautta, mutta paljon muutakin. Harmitttelenkin, sillä itselläni on pari, kolme tärkeää ihmistä, joiden hissin olen onnistunut pysäyttämään kerrosten välille tietämättä itse siihen syytä. Kuun lopussa menenkin oikeuteen kuulemaan onko sopivaa mennä kolkuttelemaan läheisen ovea kutsumatta. 

Kun siirryin elämäni kohtuullistamisjaksolle, luulin elämäni käyvän helpommaksi. Näin ei ole käynyt, sillä tarpeettomana olo ei olekaan minulle kovin simppeliä. Tätä pysähdyin taas kerran ajattelemaan viikolla yhtenä yönä, kun kelasin illanistujaisissa saamaani palautetta. Sen antaja sanoi lukevansa blogiani säännöllisesti ja arvostansa avointa, rehellistä, mutta usein karua tapaa kirjoittaa elämästäni. Lopuksi hän ihmetteli kuinka pysyn sen kaiken, hänen mielestä loppuun asti ajatellun kanssa kasassa. Sitä ihmettelen silloin tällöin itsekin. Sekä sitä minne onneni ja iloni ovat piiloutuneet. 

perjantai 13. elokuuta 2021

Närästyksensä kullakin

Käytän paljon aikaa sosiaalisessa mediassa. Ehkä yksi syy on korona, joka nitisti virikemahdollisuuksia. Toisaalta minusta on mukava seurata ihmisten kiinnostusten kohteita ja ylipäätään sitä mitä he jakavat muille välillä omasta elämästään ja välillä muiden. Usein elämöin itsekin mukana. 

Mutta sekään ei näytä sopivan kaikille, vaan aiheuttaa myös vatsanpuruja tai muita närästyksiä. Tämän sai huomata oiva kaverini Rolf Rautiainen jakaessaan pieniä videonpätkiä esimerkiksi talonrakennusprojektista Thaimaassa, olisiko Roi Etissä tai siellä päin. Pääosin hän julkaisee näitä ylläpitämällään palstalla "Arkista elämää Thaimaassa". Samoja klippejä hän on jakanut harkintansa mukaan muillakin palstoilla, joka ei näköjään istukaan kaikille.

Jopa yhden ryhmän ylläpitäjä ohjeistaa kuinka olisi hyvä uutisoida pilareiden valuista ja niin edelleen. Mutta ei siinä kaikki, sillä hammasten kiristystä aiheuttaa myös kuinka Rofa kertoo banaaneista tai tahmariisin pyörittämisestä palloksi. Joten jokaisella on pienuutensa, myös minulla. Voi olla, jos joku tulisi kasvattamaan banaaneja tai riisiä pihaani ilman suostumustani, parahtaisin minäkin. Mutta nyt riisipalloja pyöritetään ja banaanin elämää seurataan tuhansienkin kilometrien päässä, joten tähän saakka ei tällä kertaa pienuuteni yllä. Omissa laitteissani onkin säätönappi, jonka avulla voin päättää mitä somessa katson, luen tai milloinkin kuuntelen.

Ehkä ymmärrykseni tulee omasta pienuudesta, sillä pienistä asioista löydän usein itseni. Olen kertonut sillanpielessä kasvavista pajunkissoista, kahden mamukasvin, karhunkierron ja jättibalsamin mittelöstä kumpi vetää pitemmän korren tai pihamaallani luikertelevasta lierosta nimeltä vaskikäärme. Ehkä kirjoitan niistä siksikin, että niiden eloon voin vaikuttaa enemmän kuin suurvaltojen päämiesten tekemisiin. Toivonkin, että kukin jakaa somessa edelleen haluamallaan tavalla, haluamistaan aiheista ja jättää sivuun vain henkilökohtaisuuksiin menevät loukkaukset. Niistä olen saanut osani varsinkin, kun kirjoitan thaimaalaisista, ilman kahleita elävistä koirista. Enkä aina ymmärrä miksi ihmiset matkustavat tai peräti muuttavat paikkaan, jossa heidän mielestään asuu vain tyhmä kantaväestö ja heidän keskuudessa tuhansia vuosia samalla tavoin eläneet koirat. 


torstai 12. elokuuta 2021

Merikonttikotimme historiaa


Eilen tuli kahdeksan vuotta viimeisestä merikonttikotimme esittelypäivästä Hyvinkään asuntomessuilla. Hetkiin silloin, ennen ja jälkeen pääsee klikkaamalla alla olevaa, keltaista linkkiä. Sen auettua on blogisivun alareunassa linkit "Uudempi teksti, Etusivu tai Vanhempi teksti". Niiden kautta voi maistella lähes vuosikymmenen takaisia fiiliksiämme, sillä kirjoitimme paljon rakentamisesta, messuista ja merikonttikodistamme. Rakkaita muistoja, joiden olisin toivonut päättyvän muuhun kuin avioeroon. Tätä kirjoittaessa asun Konttikodissamme yksin Jokilaaksossa eikä seuranani ole juuri osaomistuskoira-Niilokaan. 

keskiviikko 11. elokuuta 2021

Lapsen päätökset

En saa aina kaikkia tehtyjä päätöksiä ja linjauksia oman logiikkani mukaiselle tolalle:
"Päätöksen koronarokotteen ottamisesta tekee lähtökohtaisesti lapsi itse. Rokotteen antava terveydenhuollon ammattilainen arvioi kuitenkin, onko lapsi kykenevä päättämään asiasta." 

Ja sitten:
"Alaikäisille lapsille voidaan lain mukaan antaa elintärkeää hoitoa vastoin lapsen vanhempien tahtoa. Imusolmukesyöpää sairastavan, alaikäisen lapsen vanhemmat kielsivät antamasta hoidossa tarvittavia verivalmisteita, joten sosiaaliviranomaiset ottivat lapsen huostaan mahdollistaakseen verensiirron." Tapaus taisi mennä korkeimpaan hallinto-oikeuteen saakka.

Kummassakaan tapauksessa vanhemmat eivät siis viime kädessä päätä lapsensa asioista. Ensimmäisessä esimerkissä vieraat aikuiset päättävät, voiko lapsi päättää omasta rokotuksestaan ja toisessakaan esimerkissä omat vanhemmat eivät päätä lääketieteellisestä hoidosta, vaan vieraat aikuiset.

Mikä sitten minulla mättää? Alle 15-vuotias ei joudu lainkaan rikosoikeudelliseen vastuuseen, teki sitten mitä tahansa. Sen vastuun kantamiseen kelpaavat vanhemmat, jotka voivat saada kontolleen syyllisyyden taakan lisäksi jopa miljoonien korvaukset.

Toisin sanoen viranomaiset päättävät kantaako lapsi itse vastuun siitä ottaako hän kansallisen rokoteohjelman mukaisen rokotteen vai ei. Aivan oma lukunsa on, jos vanhemmat ja viranomaiset eivät ole yksimielisiä. Luulen, että joka lähtöön ei löydy ennakkopäätöstäkään kumman tai kenen mielipide on painavin. Silloin saatetaan käydä oikeutta vuosikaudet, jona aikana on ehditty kuolla tai sairastaa koronakin moneen kertaan.

Mutta miksi vaivata omaa päätä nyt, kun en enää tiedä mistään mitään? Miksei nämäkään tulleet mieleen, kun olin alle 15-vuotias ja tiesin kaiken? Tai tiedän minä vieläkin tai ehkä vasta nyt jotain. Mitä onnellisempia vanhemmat ovat yhdessä keskenään, sitä onnellisempia ovat myös lapset. 

tiistai 10. elokuuta 2021

Myllykylän laavu

Myllykylän laavu on tuonut elämää osin prinsessa Ruususen unta nukkuvaan, eteläisen Tuusulan kylään. Kun kerran kesän mittaan tallustelin postilaatikolleni, oli Soiniityntien sillanpieleen pysäköity kaksi mopoautoa. Ihmisiä vaan ei näkynyt missään. Ajattelin, että minäpä vähän seurailen tilannetta. Eikä aikaakaan, kun ylläpitämiäni Jokilaakson polkuja myöten paikalle hipsi neljä nuorta telttoineen, makuupusseineen ja muine varusteineen. Minä heiltä kysäisin, että mistäpä eläkkeeni tulevat maksajat tulevat? Olivat olleet Myllykylän laavulla yötä. Tuntui mukavalta. Sanoin, että jos haluatte tulla toistekin seudulle yöksi, voitte laittaa teltat myös Jokilaaksoon, niin tarjoan paikan lisäksi roska-astian, uintimahdollisuuden, suihkun ja puuceen. Hieno tapaaminen upeiden nuorten kanssa.

Tänä aamuna ennen kuutta tallustelin taas samaa siltaa. Nyt oli samassa paikassa oikea auto ja teltta. Ulkona kolmet litimärät kengät, sillä yöllä salamoi, ukkosti ja satoi. Aluksi luulin, että kyseessä olivat virolaiset nuoret, mutta erehdyin. Parin tunnin päästä he heräilivät ja kaikkien englanninkieli oli omaanikin huonompaa. Selvisi, että he olivat Tsekin tasavallasta. Yömyöhään hekin olivat olleet menossa laavulle, jonne eivät pimeässä löytäneet.

Laavu on hieno asia, mutta edelleen peräänkuulutan sinne jäteastiaa, vaikka olenkin tullut ehdotukseni kanssa ainakin kertaalleen tyrmätyksi. Viisaimmat tietäjät tai viisastelijat sanoivatkin, että roskat voi viedä kotiinsa, jos on kerran jaksanut tuoda ne sisältöineen laavulle. Nuorille en kuitenkaan ehdottanut, että viekää roskat Tsekkeihin, vaan tarjosin heille Soiniityntien, myös koirille tarkoitetulla uimapaikalla ylläpitämääni roska-astiaa.

Laavulla käy läpi vuoden vapaa-aikaansa viettäviä, joka sekin on mukava asia. Myllykylän Mylly ja jotkut muutkin tekevät työtä sen eteen, että kylä säilyisi ja saisi ajan kanssa myös lisää palveluja. Omalla pienellä panoksellani kuulun tähän joukkoon. Pidän uimapaikkaa siistinä, tarjoan Jokilaaksossa telttailjoille telttapaikan, suihkun, joskus saunan, wc:n ja grillausmahdollisuuden. Välillä joku on käynyt lasten kanssa lammillamme kalassa ja kelien salliessa luistelemassakin. Talvisin Jokilaakson läpi kulkee myös hiihtolatu. Löytyypä Jokilaakson Rabbit Islandilta lemmikkieläimen tuhkauurnallekin paikka. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta mitätöntä vieraanvaraisuuttani on käytetty vastuullisesti, joten jatkan valitsemallani tiellä. 

maanantai 9. elokuuta 2021

Valko- ja vähän Sininauhaakin

Kun jäin kolmetoista vuotta sitten osa-aikaeläkkeelle, oli jaksotus kuusi viikkoa vapaalla ja kuusi töissä. Tätä jatkui viisi vuotta, jolloin opettelin olemaan tarpeeton sekä hyödytön. Toki silloinkin jotakin puuhastelin. Kuten olin päivälleen vuoden Sininauha Oy:n toimitusjohtajana. Sinä aikana osakeyhtiömme osallistui ensimmäisen kerran kuntien päihdehuollon palveluiden kilpailutukseen. Hyvällä menestyksellä ja teimme muun muassa uuden, loistavan kokonaisuuden, kotiin vietävän katkaisuhoidon. Saattoi olla nimeltään Iloinen Katupoika. Sitä en tiedä onko tuote elossa edelleen. Sininauha osakeyhtiössä on muutakin historian havinaa, jonka harva tietää. Se  perustettiin ensimmäisen kerran ennen Sininauhaliittoa.

Kokoaikaeläkkeelle siirtymisestä on kahdeksan vuotta. Sinäkään aikana en ole ollut aivan irti päihdetyöstä. Pyynnöstä suostuin Suur-Helsingin Valkonauhan puheenjohtajaksi ja tarkoitus oli saada Pakilassa sijainneelle Liisankodille uudet tilat. Mahdollisesti entisen nyrkkeilijän, Pekka Kokkosen entinen kotitalo oli jäänyt naisten puolimatkankotina auttamattomasti ajastaan jälkeen. Niin syntyi muutaman ihmisen sitkeän työn tuloksena uusi Liisankoti Katajanokan Luotsikadulle.

Valkonauhaliitolla on ollut rooli Sininauhaliikkeessäkin. Muistelen sen olleen liiton jäsenjärjestö ja sen myötä yksi Sininauhasäätiön kolmesta jäsenestä. Sininauhaliiton lisäksi kolmas oli muistaakseni sosiaaliministeriö. 

Valkonauhaliitto jäsenjärjestöineen on naisten valtakunta, joka ei hyväksynyt miehiä edes jäseniksi. Sääntöihin oli kuitenkin jäänyt Soinin mentävä aukko, sillä Suur-Helsingin Valkonauhan säännöissä ei ollut mainintaa, että hallituksen jäsenen on oltava yhdistyksen jäsen. Tästä livahdin vuosikokouksessa yhdistyksen puheenjohtajaksi. Se sai aikaan vipinää ja luulen Valkonauhaliiton monikymmenvuotisen pääsihteerin, Irja Eskelinen ajatelleen miesten valtaavan nyt koko valkonauhaliikkeen. Jäsenjärjestöt saivat "myllykirjeen" keskusliitolta sääntöjen muuttamiseksi, jotta saadaan reikä tukittua ja miehet kuriin.

En tiedä kuinka muut jäsenjärjestöt tekivät, mutta Suur-Helsingin Valkonauha ei sääntöjään muuttanut keskusliiton mielen mukaan, vaan jäsenistönsä haluamalla tavalla. Joten nyt saatan olla historian ensimmäinen ja ainut Valkonauhaliiton jäsenjärjestön miesjäsen. Voisikin ajatella, että Valkonauhaliiton paimenkirje sai aikaan, että ainakin yhdessä jäsenjärjestössä voi olla myös miehiä mukana samoilla oikeuksilla, vastuilla ja velvollisuuksilla, jos naisjäsenet sen hyväksi näkevät. 

sunnuntai 8. elokuuta 2021

"Ei vois vähempi kiinnostaa"

Tänään on vuoden myöhässä pidettyjen kesäolympialaisten viimeinen päivä. Mutta sekin aika on ollut, jolloin kesä- ja talvikisat pidettiin yhtä aikaa. Miten se käytännössä tapahtui, sitä en tiedä. En ole ehkä koskaan aiemmin antanut näin paljoa aikaa urheilulle monena päivänä peräkkäin. En oikein tiedä syytäkään siihen, sillä suomalaismenestysten toivossa en lajeja ole juuri seurannut.

Tai ehkä vähän, sillä ilman Sammelvuon päävalmentajan pestiä, en varmaan olisi peukuttanut Venäjän lentopallojoukkuetta. Lehtien palstoilla hän sanoo, että omistautuminen valmennustyöhön sotki perhe-elämän ja pitkä avioliitto päättyi eroon. Kun katselin sekä kuulin kuinka hän otteluiden aikalisissä huusi joukkueelle, ajattelin, että jos hän on huutanut yhtä lailla vaimolle ja lapsilleen, ehkä avioeron syitä on muitakin. Toisaalta itse olen eronnut kaksi kertaa, joten ehkei silloin pitäisi paljon muiden avioerojen syitä ruotia. Oman, usein itsekkäänkin elämän sovittaminen yhteen toisen ihmisen elämän kanssa ei liene aivan helppoa aina muillekaan. 

Vaikka naisgolfarimme eivät mitaleille yltäneetkään, pidin siitä kuinka he puhuivat julkisuudessa. Matilda Castren ja Sanna Nuutinen sanoivat olevansa ylpeitä ja olevan suuri kunnia, kun he ovat saaneet edustaa Suomen kansaa. Sanna sanoi lisäksi sen tapaisesti, että reissu on onnistunut, jos osaltaan sen ansiosta yksikin tyttö ottaa golfin harrastuksekseen.

Sen sijaan en pidä siitä, että joku katsoo onnistuneensa jo silloin, kun pääsi olympialaisiin. Ehkä siinä ärsyttää se, että hän on käyttänyt tiellään myös eräänkin euron vero- tai arpajaispelirahoja. Mutta kyllä urheilu kaikkine lieveilmiöineen, on hyvä harrastus ja miksei myös ammatti sekä kelpo viihdettä. Ja olenhan itsekin käyttänyt yhteiskunnan tekemiä, kaiken maailman suorituspaikkoja, joten taitaa tässä vain "pata kattilaa soimata".

Eniten minua liikutti nyrkkeilijämme Mira Putkonen, joka itki hävityn ottelun jälkeen sydäntä särkevästi. Itkun lomassa hän sopersi, ettei yhtään tiedä mitä tekee huomenna. Miralle on helppo toivoa kaikkea hyvää, sillä hänellä on sydän tekemisessään mukana. 

Ehkä siinä hetkessä oli kuitenkin viivähdys jotain samaa, kun riippuvuussuhteessa olevalla, aidolla narkomaanilla, joka ei pysty ajattelemaan elämää piikin jälkeen. Tuokion pako todellisuudesta on kaikki eikä elämää sen jälkeen ole. Ehkä urheilussa menestyminen ja huippusuoritus ovat myös eräänlaista huumetta. Näistä tosin en omakohtaisesti tiedä mitään, sillä en ole ollut narkomaani enkä huippurheilija. Olen vain yksi ihminen, jolla on tavallisena pälliäisenä olemisen armolahja. 

lauantai 7. elokuuta 2021

Killi in memoriam

Minulla on vain muutamia ystäviä. Yksi niistä on Hannu, jonka olen tuntenut neljäkymmentä vuotta. Yhdessä on koettu Lapin autiotuvat sekä Florida soineen ja yöllisine, salaisine uinteineen pienen Jane perhoskoiran kanssa ihmisten uima-altaassa. Unohtuneet eivät ole Veljes- eikä Kalliomäen puolimatkankodit, joista kannoimme osaltamme vastuuta. Muistan kanat ja kukon, joka oli Hannulle välillä kärttyisä luullen kai hänen olleen uhka kanalansa kanoille. Muistan koirat, kissat, hevosen, vapaat kanit ja kaikki muutkin eläimet. 

Parasta Hannua on ehkä kuitenkin hänen vaimonsa Ritva, johon olen vasta opetellut tutustumaan. Aivan erityisesti pidän hänen huumoristaan. Viikolla sain heidät vieraakseni Jokilaaksoon ja peräti yökylään. Itse nukuin pihan kodassa ja Ritva onkin ainut vieras nainen, joka on nukkunut Jokilaakson vuoteessani.

Heidän matkansa luokseni Naantalista oli surua täynnä, sillä monivuotinen perheenjäsen Killi-kissa muutti taivaan kotiin. Maailmassani myös eläimillä on paikat ikuisuudessa ja näin uskoi Lauttasaaren kirkkoherra Voitto Virokin, joka kirjoitti kokonaisen kirjan "Veljeni Toni" koirastaan. Kun Voitolta kysyttiin onko Toni koirasi, vastasi hän: "Ei, vaan minä olen hänen ihmisensä." Kun kerroin tämän Killin viimeistä leposijaa valmistellessamme Ritvalle, katsoi hän minua kyynelsilmin kysyen:  "Entäs kissat?" Taivaan Isän valtuuttamana vakuutin, että taivaassa on paikka myös heidän kissallaan. 

Killi oli Peurojen perheenjäsen ja Ritva ja Hannu olivat hänen ihmisiään. Tulen muistamaan aina ja ehkä Niilo-koirakin, kun menimme tapaamaan kolmea Peuraa heidän matkakotiinsa Helsingin Rastilaan. Kuinka istuimme katoksen alla Killin kulkiessa kuningattaren elkein Niilon takaa, Niilon edestä ja Niilon sivulta. Ja kuinka Niilo ymmärsi, että tämä ei ole hänen valtakuntansa ja kuinka se osasi käyttäytyä herraskoiran lailla.

Killin ja Ritvan jo ollessa sisällä vaunussa, hän kutsui ovelta Hannua, Niiloa ja minua, että tulkaa sisään. Tähän minä, että Niiloko myös? Ritva vastasi: "Tietenkin, sillehän tulee muuten kylmä." Vastauksellaan hän lunasti ikuisen ystävän statuksen sydämessäni. Killi oli heidän kotinsa perällä keskellä leveää vuodetta ja sen palavat silmät sanoivat, että älä edes kuvittele koira tulevasi tänne. Eikä Niilo mennyt. Kotimatkalla kerroin sille kuinka hieno ihminen Ritva on, sehän kohteli sinuakin kuin perheenjäsentä. 

Mutta nyt oli tullut Killin aika jättää maalliset niityt ja siirtyä sinne missä ruoho on aina vihreää. Viimeisen leposijansa se sai Jokilaakson Rabbit Islandilla, lähellä Niilon parasta kaveria Rudi-koiraa. Tällä, eläinten hautausmaaksi pyhitetyllä, pienellä saarella toivon joskus lepäävän Niilonkin. Olen kiitollinen, että sain jakaa Ritvan ja Hannun syvän surun, kun saatoimme Killin viimeiselle matkalle. Jää hyvästi Killi. Sinulla on paikka myös Niilon ja minun sydämissä ❤️❤️. 

perjantai 6. elokuuta 2021

Vielä kirjasta

Vaikka tekstit ovat kirjan osalta tehty, on matkaa jäljellä paperikirjaksi. Kirjoitin kaiken kämmenenkokoisella älylaitteellani, joita ainakin Nokian suuruuden aikoihin taidettiin sanoa kännyköiksikin. Nyt monta sataa blogisivua pitäisi saada koottua yhdeksi asiakirjaksi, jonka olisi hyvä olla ehkä doc-muodossa. Sen Word tunnistaa ja taitaa käyttääkin. Ainakin vielä oletan, että älylaitteeni osaa tehdä nämä muunnokset.

Oheisen kuvan olen valinnut kirjan kanteen. Muistelen Päivin ottaneen sen, jolla on iso merkitys minulle. Vaihdan kyllä vaikka koko kannen joksikin muuksi, jos siltä tuntuu tai joku tekee hyvän ehdotuksen. Kuva on joka tapauksessa otettu muutama vuosi sitten Pattayan Jomtien Second Roadilla aivan Thaikotimme, Seven Seasin lähellä. Sekin on ratkaistava yritänkö ylipäätään säilyttää kuvat blogiteksteissä ja kuinka saan ne silloin pysymään paikallaan näillä taidoilla. Entä riittääkö kuvien laatu paperille painamiseen ja pitäisikö niihin kirjoittaa kuvatekstejä ja varsinaiseen tekstiin väliotsikoita? 365 x Väärien valintojen asiantuntija ei taida olla hyvä ajatus. 

Vaikka se mukavalta tuntuukin, oma haasteensa tulee, jos yritän tehdä tämän kaiken kännykällä. Entä kuinka muutan silloin koko kirjan ison doc-tiedoston ja JPG-kuvat pdf:ksi, jota luulen mahdollisen kirjapainon edellyttävän. Vähäpätöinen ongelma ei ole sekään paljonko yksi kirja maksaa, jos painatan niitä kymmenen tai enemmän. Jos painatan enemmän, löytyykö jostakin paikka tai muu hyvä tapa, jonka avulla voisin niitä jakaa omakustannushintaan. Vai olisiko hyvä unohtaa tältä osin koko juttu? 




torstai 5. elokuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 365

Viimeinen päivä ja takana ehkä elämäni yksinäisin vuosi, joka on monien asioiden summa. Eikä vähiten Covid-19 viruksen vuoksi, mikä erotti ihmiset toisistaan ennenkokemattomalla tavalla. Koska yhteiskunta poisti ison määrän muita virikemahdollisuuksia, antoi se ainutlaatuisen tilaisuuden mennä itseensä, kokea ahdistusta sekä ahtautta oman minän kanssa, lähteä pois ja sisäisen myrskyn laannuttua palata takaisin siihen mistä lähdinkin.

Omalla nöyryydelläni kiitän kaikkia, jotka ovat eläneet tai elävät kanssani jokaisen sivun, vain tuokion tai jotakin siltä väliltä. Aivan erityisesti kiitän kirjani kielenkorjaajaa, Tiina Hokkanen-Ojaa. Hän piti tekstini, jos ei jääräpäisyydestäni johtuen aivan kirjakielisenä, niin lukukelpoisena kuitenkin.

Eilen pyysin kommentteja heiltä, ketkä ovat olleet sivujen kautta matkassa mukanani. Niitä sainkin, joista niistäkin iso kiitos. Poimin mukaan sellaisia, joiden kirjoittajien kanssa olen taivaltanut tavalla tai toisella kappaleen matkaa vuosien varrella. Niiden paikka on ehkä kirjani takasivulla, jos joskus saan pakattua tämän kaiken paperimuotoon. 

Janne Siili: "Aikalailla joka päivä on tullut blogiasi luettua, välillä kokien järjenvastaista vahingoniloa, välillä samaistumista, joskus jaettua surua ja ymmärtämistä. Elämisen rohkeus on päällimmäisenä mielessä nyt, kun blogivuottasi pyynnöstäsi mietiskelen, rohkeus tuoda vaikeatkin petetyksi tulemiset kirjattuna lukijoiden eteen."

Jyri Björninen:
"Harvemmin on ollut aikaa lukea näitä kirjoituksia, mutta ne kerrat, kun olen lukenut, olen vakuuttunut, että sulla on taito sanoittaa elämän ylä- ja alamäet". 

Jorma Lehikoinen: "Olen lukenut säännöllisesti ja kokenut iloasi ja tuskaa. Kerronta on aitoa Jormaa, muuttamatonta ja omaa. Sellaista on olla Jorma. Odotan osaa kaksi. Alkaako se Filippiineiltä? Toivon niin. Silloin kertojia voi olla taas useampia!"

Harri Hartikainen:
"Onnittelen sinua Jorma saavutuksestasi, on ollut mielenkiintoista seurata kirjoittamistasi. Ja onhan siellä ollut minullekin tuttuja asioita mukana. Toivotan hyvää kesänjatkoa sinulle."

Ismo Valkoniemi:
"Verraten usein käyn katsomassa blogia ja sitten kelaan niitä yksitellen takaisinpäin niin kauan, kunnes tulee vastaan aiemmin lukemani. Lähes aina lukemani pakottaa pohtimaan omia tekemisiäni, peilaamaan tapahtuneita omaan tekemiseen, ajatukseeni ja arvomaailmaani. Ei ole helppo tuomita, ei liioin väitellä, vaikka toisin ajattelisinkin. Aito, raadollinen, joskus haavoittuva, mutta myös pelottavan vahva."

Kaisa Kulmala:
"Luen toisinaan usein, toisinaan harvemmin. Kirjoituksesi ovat elämänmakuisia, kumpuavat eletystä elämästä ja rohkeudesta tuoda tunteita esille ja käsitellä niitä avoimesti. Arvostan!" 

Anja Hautaviita os. Vallinsalo:
"En ole lukenut joka päivä, en käy Facessakaan ihan tiiviisti. Mutta sen verran useasti olen tekstejäsi lukenut, että et voi todellakaan sanoa, ettet olisi hyvä kirjoittamaan. En olisi jaksanut lukea, jos olisi toisin, mielestäni olet lahjakas. Kaikkea hyvää elämääsi Jorma, mitä sitten päätätkin valita ja tehdä! Haluan vielä tässä kiittää sinua hyvästä esimiehisyydestä Sininauhasäätiöllä projektin aikana!"

Tiina Hokkanen-Oja:
"Ystävä hyvä! Olet tehnyt pitkän matkan sekä omaan itseesi että lukijoidesi luo. Arvostan sinut siinä erittäin korkealle. Samalla olet saanut katoamattoman lahjan ja ehtymättömän ilon ja lohdutuksen lähteen. Kirjoittamasi sanat eivät petä eivätkä hylkää sinua koskaan. Minä olen blogipostauksiasi lukiessani kasvanut enemmän kuin millään kirjallisuusterapia-kurssilla olisin voinut tai voisin kasvaa. Kiitos sinulle, että olen saanut olla mukana tässä."

keskiviikko 4. elokuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 364

Tänään, elokuun 4. päivä, vuonna 2021 on vuoden kestävän kirjaprojektini toiseksi viimeinen kirjoituspäivä. Vaikka yhtenä tavoitteena on saada 365 eri tekstiä yhdeksi kokonaisuudeksi ja myös paperikirjaksi, en ole laittanut painoarvoa sille onko lukijoita tai ei. Yksi tähän vaikuttava tekijä oli se, kun selvitin millaisia mahdollisuuksia on ylipäätään saada julkaistua kirja jonain muuna kuin omakustanteena. Ne pienetkin mahdollisuudet ropisivat, sillä en ole hyvä kirjoittamaan enkä halukas muuttamaan tekstiä kustantajan mahdollisesti edellyttämällä tavalla.

Monta vuosikymmentä mielessäni on silti ollut haave kirjoittaa jotain, jonka saisin myös paperiseen muotoon, vaikka kukaan ei sitä koskaan lukisikaan. Halusin sanoa ja kirjoittaa omalla tavallani ja lopulta tavoittelinkin vain yhtä lukijaa. Kaukana Filippiineillä olevaa pientä lasta, joka ei ollut syntynytkään aloittaessani vuosi sitten. 

Vaikka joku kirjan lukisikin, joukossa ei ehkä ole pieni poika Olongapon kaupungissa. Suomenkielen opettajaa ei köyhällä yksinhuoltajaäidin lapsella taida hevin olla, sillä kieli kotona on auttavan englannin lisäksi tagalog.

Kirjan kirjoittamisvuoteen mahtui myös yksi elämäni suurimmista pettymyksistä. Syntymän jälkeen testit osoittivat, etten ole lapsen isä. Silti hän on hän saanut nimen Jorma Goza Soini. Toinen suuri asia oli prosessi, jonka kävin itseni kanssa, koska tahdoin antaa anteeksi jotain hyvin syvältä itseäni viiltävää. Vaikka se repi riekaleiksi kaiken unelmoimastani tulevaisuudesta pienen pojan biologisena isänä. Tämä vei osan eloni ja kirjoittamisen ilosta, joka kaappasi mukaansa myös palasen motivaatiosta. Ehkä olenkin nyt piilomasentunut. Tämä kaikki muutti myös kirjan mielestäni alakuloisemmaksi. 

Nyt arjestani on paljon hukassa muiden sekä itse tekemieni oikeiden ja väärin valintojen vuoksi. Tai ehkä elämä ei niinkään ole kateissa, sillä siitä pidän vahvasti kiinni ja olen usein tyytyväinen ja silloin tällöin onnellinenkin. Sen sijaan tai siinä kaikessa en tiedä yhtään mitä tulevaisuudellani tekisin. On se vuoden tai kymmenen mittainen tai jotain muuta. Olen jälleen kerran kuin lastu virran vietävänä. 

Kirjaa olen kirjoittanut nettiin, sosiaaliseen mediaan. Samaan paikkaan jonne kirjoitin blogeja Päivinkin kanssa vuoropäivin monta vuotta. Lukijoita tai lukukertoja on kaikkiaan ollut yli puolimiljoonaa. Viimeisen vuoden aikana kirjani sivuilla on vähintään käyty silmäilemässä paljon enemmän kuin 10 000 kertaa. Luulen, että joukossa on niitäkin, jotka myös lukevat sitä säännöllisesti. Olisikin mukava saada palautetta onko joku lukenut joka päivä. 

tiistai 3. elokuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 363

Vuoden myöhässä pidettäviä Tokion olympialaisia olen seurannut enemmän kuin pitkään aikaan mitään, monien urheilulajien kisoja. En oikein tiedä mistä se johtuu, sillä myös näkökulmani on ollut aivan toisenlainen. Erityisesti olen elänyt television välityksellä mukana sekä ajatellut urheilijoita yksilötasolla. Miltä mahtaa elämä tuntua, kun on monta vuotta tehnyt työtä vain yksi, yhden päivän tavoite ylitse muiden. Yrittänyt aistia miltä maistuu unelman toteutuminen tai kun se menee pirstaleiksi pahimillaan sekunnin murto-osassa. Olen myös aivan eri lailla jännittänyt katsomossani 10 000 kilometrin päässä Tokiosta.

Itselleni on uutta, että koen tavoittavani maailmassani urheilijoiden pitkästä ja taatusti usein yksinäisestä elämästä jotakin uudella tavalla. Olen ajatellut heidän kotijoukkoja, vanhempia, puolisoa, lapsia ja mahdollisia ystäviäkin. Kun urheilija joutuu kieltäytymään monesta mukavastakin unelmansa vuoksi, niin näin joutuu tekemään myös moni taustajoukoissa. Joskus haastatteluissa puoliso sanookin, että meillä on menty ja eletty monta vuotta urheilun ehdoilla. 

Kilpaileminen huipulla on ammatti ammattien joukossa, mutta siinä on jotain sellaista, mitä en muista ammateista hevin löydä. Kuinka totaalisesti monissa lajeissa on laitettava oma ja perhe-elämä palvelemaan yhtä ainutta päivämäärää jopa vuosikymmenen tai parin päähän. Joskus se on olympialaisten kirkkain mitali, joita omassa lajissa on jaettavana yksi kappale kerran neljässä vuodessa. 

Minusta ei olisi ollut huippu-urheijaksi koskaan, vaikka eräällä lailla urheilin elämäni kustannuksella toistakymmentä vuotta. Ehkä viinan kanssa läträämisessä onkin jotain samaa. Siinäkään ei paljon paina puoliso, lapset, koti, työpaikka, ystävyyssuhteet tai mikään muukaan. Kuitenkaan se ei ole ehkä niin itsekästä kuin paljon, jatkuvaa harjoittelua vaativa yksilöurheilulaji maailman tai edes valtakunnan huipulla. Luulen, että päästäkseen edes vakavasti tavoittelemaan olympiamitalia, on käytännössä ajateltava ja elettävä joka päivä "minä ja urheilu ensin".