Menneiden ja tulevien talvien lumia sekä poutasäitä

Jäin osa-aikaiseksi leppoistajaksi yli 15 vuotta sitten. Sen jakson jälkeen olen leppoistanut kokoaikaisesti, joka ensisijaisesti tarkoittaa, etten ole laittanut tikkua ristiin saadakseni rahaa palkkion saati palkan muodossa. Toki työelämästä irrottautumisvaiheessa jotain yritin esimerkiksi Järvenpään Mestariasuntojen palkkalistoilla. Mutta ei minusta enää ollut nuorten, sinällään työnsä osavien pompoteltavaksi.

Joitakin muitakin pyyntöjä sain. Yksi oli kysymys lähdenkö luotsaamaan Helsingin A-kiltaa? Viralliseksi pyynnöksi se ei koskaan jalostunut. Joten en saanut milloinkaan tietää mitä joku tai jotkut ajattelivat minun tekevän. 

Yhtä suuri mysteeri on Jukka Järvisen pyyntö hallituksen jäseneksi Vastaisku Syrjäytymiselle yhdistykseen. Harvoin tai koskaan minulla ei ole ollut yhtä tarpeetonta pestiä. Tai ehkä olin tarpeellinen Jukalle. Tätä ajattelin aamulla käydessäni kyseisen yhdistyksen kotisivuilla. Huomasin nimittäin, että minulle oli perustettu sähköpostiosoite: jorma.soini@vsry.fi, jonka salasanoja saati lukuoikeuksia minulla ei ole koskaan ollut.

Mutta jotakin sain päihdetön sektorilla aikaan leppoistaessakin. Suur-Helsingin Valkonauhan puheenjohtajana minulla oli vahvasti näpit pelissä, että saimme uuden Liisankodin Katajanokan Luotsikadulle. Saatan olla edelleen yhdistyksen ainut miesjäsen. Ehkä aikaansaannokseksi voi sanoa Valkonauhaliiton jäsenjärjestöilleen lähettämän paimenkirjeen sääntöjen muutosten tarpeesta. "Sillä muuten tulevat miehet ja kaappaavat Soinin johdolla kaiken vallan" 🤣🤣.

Sitten on kourallinen yhdistyksiä, jossa olen rivijäsenenä ja hengessä mukana seuraamassa menoa. Yksi on Helsingin Moottorivenekerho Tervasaarenkannaksen satamineen ja Girsholmin saarineen. Ehkä ensi kesänä käyn ainakin kotisatamassa aidan toisella puolen. 

Lisäksi on toinen kourallnen järjestöjä, joista en tiedä onko niitä enää olemassa, saati minä jäsenenä. Näitä ovat ainakin pari Ryhmätyö-järjestöä, jotka olivat minulle hyvinkin tärkeitä etsiessäni tietä ulos päihteiden käytöstä. Tästä ryhmätyön maailmasta ovat kateissa kaikki henkilötkin paitsi eilen mainitsemani Markku Rantanen. Tosin senkin saatan muistaa väärin. 

Mutta joskus maailma on pieni. Ryhmätyö ry julkaisi vuosina 1972–2013 neljä kertaa vuodessa ilmestynyttä Ryhmätyö-lehteä. Lehden ensimmäinen päätoimittaja oli Pehr Charpentier. Paljon aiemmin ollessani lapsi hänen vanhemmillaan oli legendaarinen Karhunkorven kennel. Sieltä haimme äitini kanssa taksilla (Lahtinen tai Lindfors) saksanpaimenkoira Jerin (Geri?) pennun isäni ollessa sairaalassa. Koira katosi pian mentyäni armeijaan. Se oli ja on yhä vaikea asia anteeksiannettavaksi mukana olleille.

Koiranleuat

Kauan, vuosikymmeniä sitten meitä oli viisi viisasta miestä Keski-Suomesta, joita yhdisti päihdetyö ja sen myötä tullut tositoverillinen ystävyys. Puhuttiin hengellisiä ja hengettömiä, kipeitäkin asioita parisuhteista ja avioliitoista lähtien sekä kaikesta siitä mikä oli mennyt hyvin ja mikä hyvin huonosti.

Yksi meistä oli Rantasen Markku, jonka muistelen tunteneeni kauimmin. Sielujen syvyyksiäkin opiskellut filosofi ja viisas mies, joka tuntee minut jo viimeiseltä juomavuodeltani. Toinen on Närhen Risto, Laukaan seurakunnan entinen nuorisotyöntekijä ja Seurakuntanuorten, Seukka, ry:n väsymätön puuhamies, joka luotsasi muun muassa Seukkalan hoitokotia. Häneen, kuten kaikkiin muihinkin keskustelu- ja saunaseuramme jäseniin minulla on aina ollut tiukan paikankin tullen ainutlaatuinen yhteys. 

Kaksi meistä on siirtynyt sateenkaarten tuolle puolen, taivaanrannan ylisten löylyihin, jonne minäkin aikanani matkannen. Heistä toinen oli Jyväskylän kaupunkiseurakunnan viina- ja vankiladiakoni, jonka kanssa puuhastelimme muun muassa valtakunnan ensimmäisessä päihdetyön päiväkeskuksessa. Hieno mies hänkin.

Ja neljäs oli Hannusen Seppo, Joutsan Päiväkeskuksen big bos. Itseni lisäksi ryhmän toinen, jolla oli menneisyydestä muistissa viinan maku. Upea parivaljakko, hän ja saksanpaimenkoira Roi. Toki meillä kaikilla oli myös puolisot, joilla ei heilläkään aina vuoksemme tai kanssamme helppoa ollut. 

Muut olimme luterilaisia, Seppo Vapaakirkosta. Sanoimme pientä ystävyyden seuraamme otsikon Koiranleuoiksi. Sitä kuvastaa hyvin, kun ajoimme kerran jonnekin Laukaan takamaille saunomaan ja joku meistä näytti ikkunasta näkyvää maisemaa todeten, että "tossa on vapaaseurakunnan leirikeskus". Tähän vastasi meistä yksi, että "näkeehän sen, siinähän ovat kuusetkin tuuheampia".

Muualla menneiden Juhan ja Sepon tilalle ovat tulleet Reino Väisänen ja Jarmo Hakkarainen, joista ehkä tarinoin huomisen tapaamisen jälkeen jotain. Mutta kun tuli ajat sitten Juhan aika vaihtaa seuraa, silloin kirjoitin tämän linkin taakse näin. 

Taloni tauluja, osa 2

Eilen kirjoitin Merikonttikotini seinällä olevasta Myllykylän ja Ruotsinkylän sarjakuvataitelija Sipilän tekemästä kartasta piirroskuvineen. Tänään jatkan aiheesta, sillä vaikka kotini on pienehkö ja seinäpintaa sen mukaisesti, niillä roikkuu yhtä jos toista.

Ylivoimaisesti kaksi suurinta ovat yli 2-metriset Ikeasta hankitut ilmakuva New Yorkista ja samankokoinen kuvan riippusilta jostain maailman viidakosta. Keittiön seinällä on kolme pientä, kehystettyä, Päiviksen ripustamaa valokuvaa, joiden merkitystä en tiedä enkä koskaan kysynyt. Minua ne muistuttavat 20 yhteisestä vuodesta ja avioerosta, kuten Kaj Stenwallin alla oleva ankkataulukin.

Eteisen kulmalla on myös Mona Mannerheimon ottama kuva Irwinistä ja minusta Kamun huoneessa Tuusulan Rantatiellä. Monan puolisosta, Kamun isä-Kaiffarista on paljon muistoja, sillä meillä oli muun muassa yhteinen ravintola, Cafeteria Helsinki Las Palmaksessa. Siellä selvisi sekin, että juomisen lisäksi minusta ei myöskään ole viinanmyyjäksi.

Televisioni yläpuolella on taidemaalari Mikhail Siimeksen tekemä ja Jorma Lehikoisen antama taulu "Ajatelma enkelin kanssa". Puhutteleva maalaus, joka jättää tilaa hyvin erilaisille ajatuksille.

Aivan oman lukunsa on kehystetyllä kirjeellä tasavallan presidentti Tarja Haloselta, jossa hän sanoo myöntäneensä minulle sosiaalineuvoksen arvon. Se on mainio kertomuksen kehys tarinasta mihin yli 40 vuotta kestänyt raittius on johtanut. Paulingin Presidentti kahviakin join Tarjaa laillani kiittääkseni sen ajan, kun hän oli pressa.

Ylipäätään kodissani on paljon esineitä ynnä muuta tavaraa, joiden muistot asuvat sisälläni. Jos niin ei ole ja haluan jotain isoa tai pientä säilyttää, rakentelen tuulesta temmatun ja siemenen verran totuutta sisältävän kertomuksen. Rakastan tarinoita sekä niiden eläväksi tuomia tuokioita eletystä elämästä. Viereisessä kuvassakin niitä on melko tavalla, mutta ketä ne voisivat kiinnostaa? Sillä läheisimpäni katselevat ja kokevat minut mielummin matkojen päästä.

Se ei silti estä muistelemasta kädessäni olevaa Klubi 77 askia, jossa oli pillitupakoita 25 kappaletta ja teksti "EI MYYTÄVÄKSI". Lapsena ihmettelinkin aikani kuinka isä voi silti niitä ostaa. Yhä näen Irmelin istumassa kanssani pienillä kivillä kotipihalla ja isämme kaivamassa ojaa. Kuinka siskoni yhteisestä sopimuksesta kiinnitti isän huomion ja minä otin Klubiaskista kaksi tupakkaa. Niitä siirryimme sitten vaivihkaa polttaamaan ulkokäymälään kahdelle reiälle ja pytylle. Istuimme vierekkäin housut kintuissa sauhutellen ja olimme kuin aikuiset.

Taloni tauluja

Eilen kirjoitin ikkunani unisiepparista ja tänään kirjoitan yhdestä seinänl taulusta, sillä asun Tuusulan Myllykylässä, Merikonteista tehdyssä Sinkkukodiksi muuttuneessa Duokodissa Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä.

Kun Muistojen merikontit ovat täynnä rakkaita muistoja, ovat sitä myös kotini seinät. Myllykylän naapurissa, Ruotsinkylässä asuu tai asui Puupää-hatullakin palkittu oiva sarjakuvapiirtäjä ja kuvataiteilija Martti Sirola. Joka Ruotsinkylän kyläyhdistyksen tilauksesta teki kylien kartan. Sellainen on myös kotini seinällä. 

Puupäähattu on Suomen sarjakuvaseuran ansioituneelle suomalaiselle sarjakuvantekijälle vuosittain myöntämä palkinto. Suurin osa palkituista on ollut sarjakuvapiirtäjiä, mutta palkinto on myönnetty joitain kertoja myös käsikirjoittajalle. Puupäähattu on kopio Pekka Puupään tötteröhatusta päivänkakkaroineen.

Kylien kartan tekemisessä on vahvasti näppinsä pelissä myös Mikko Lamminpäällä, joka asuu ja pyörittää matkailubisnestä Ruotsinkylässä. Mukaan on päässyt myös Myllykylä opasteineen, jota olen pitänyt jo melkoisen ajan kotikylänäni, ja mitä jotkut pitävät osana Ruotsinkylää. Onhan se ehkä sitäkin, kuten osa Tuusulaakin. 

Luulen, etten koskaan saa tietää minkälaisen salapoliisityön aikaansaannosta ovat kotini ja pihapiirini tauluun tallennetut yksityiskohdat. Joissa jopa terassin alla olevat takkapuutkin on huomioitu kai kappaleen tarkkuudella, puhumattakaan joutsenpariskunnasta Jokilammillamme. Niiden rannalla ajan kartassa takaa linnunpelättimestä huolimatta nakuna grillimakkarani varastanutta varista. Vain vaahteranlehti sukukalleuksieni suojana, sillä viikunoita, saati niiden lehtiä ei Jokilaaksossa kasva. Sekä kettua, joka vei housuni. Metsästäjän ihmetellessä haulikkoineen ja koirineen touhujani. 

Ainoastaan kylissä on kesä ja muualla Tuusulassa on ikuinen talvi. Monesti teosta silmäillessä mietin tarinoita kylän ja taulun talojen, ihmisten, eläinten, pihapiirien ja luonnon keskellä sekä takana. Paljon vaivaa on nähty ja arvostan suuresti aikaansaannosta. Tarinoista saisi oivan "Kylien kirjan", johon lähden mielelläni yhdeksi mukaan, jos on muitakin. 

Unisieppari

Eilen kirjoitin puisista juomakuksista, joita minulla on useassa paikassa Thaimaata myöten, mutta joista en ole tehnyt ainuttakaan. Tänään kirjoitan unisiepparista, joita minulla on vain yksi, jonka olen myös tehnyt. Se vartioi Merikonttikotini rauhaa ja elämää olohuoneen pystyikkunassa. 

Unisieppari on alun perin ojibwa-intiaanien perinnettä, mutta 1960-luvun kansalaisuusliike nosti sen yleisen intiaanikulttuurin tunnukseksi. Nykyisin myös new age -ryhmät valmistavat ja myyvät unisieppareita, joiden  alkuperäinen tarkoitus on suodattaa pahat unet ja ajatukset päästäen lävitseen hyvät unet ja ajatukset.

Ojibwa-taruston mukaan hämähäkki-isoäiti (maailmanluoja) kutoi unisiepparin karkottamaan ihmiskunnan pahat unet. Ne tarttuvat verkkoon ja valuvat höyheniä pitkin Äiti Maahan. Toisen tarinan mukaan pahat unet nousevat aamukasteen mukana tähtiin, josta ne eivät koskaan palaa. Unisieppari ripustetaan monesti sängyn yläpuolelle, sillä sen väitetään myös houkuttelevan luokseen hyviä unia.

Usein pajurenkaasta tehty unisieppari haurastuu ja hajoaa ajan myötä, joka  kuuluu asiaan, sillä lapsuuskin päättyy aikanaan. Nykyisin sosiaalisen median aktivistit pitävät unisiepparin käyttöä kulttuurin varastamisena ja sitä voidaan protestoida.

Minun unisiepparini seittiä vartioi iso, hopeinen hämähäkki, jonka on pyynnöstäni tehnyt kultaseppä Päivi Hakkarainen. Tämä pahoja ajatuksia ja unia syöväksi tarkoitettu, skorppionin kokoinen hoealukki maksoi uniikkina käsityönä ison kasan euroja. Se on hoitanut tehtäväänsä pääosin hyvin.

Sen verkkoon on tarttunut maailmalta kotiini pyrkiviä ikäviä sekä hyviä asioita. Ehkä osin sen ansioita on, että olen selvinnyt vähintäänkin elossa raskaistakin jaksoista ja ajatuksista, joita niitäkin matkallani on ollut ja on yhä. Silti en voi sanoa kulkevani valoa päin, vaan valossa.

Kun tänä aamuna anivarhain katselin ja ajattelin kuvan hopealukin seittipyydykseen jääneitä esineitä ja niihin liittyviä tarinoita, en muista miksi siinä on Pattaylta saamani Harley Davidsonin merkki tai Rio de Janeiron vuoren laelta hankkimani Kristuksen miniatyyripatsas. Niiden sijaan muistan tarinan lentävästä, valkoisesta kyyhkysestä, nokassaan entisen Neuvostoliiton lippu. Tuttu on myös muisto seitin Suomen joutsenesta. Sulkansa unisieppari on saanut Jokilaakson linnuilta.

Uskon, ettei mystinen taikakaluni torjukaan ainoastaan uhkaavia pahoja asioita, vaan kerää myös rakkaita tai muuten merkityksellisiä muistoja vuosikymmenten varrelta. Samaa tehtävää suorittavat sisällöillään pihani Muistojen merikontti sekä Omia polkuja kulkevien kaupan myymättä jääneen irtaimiston, samanlainen rautavarasto, joiden kierrättämistä yritti aikansa hoitaa mäntsäläläinen Kipparikirppiskin. Nykyisinkin, kun syöksyn kesäpäivänä niihin sisään, en useinkaan selviä ennen iltaa ulos, niin paljon herää uinuvia muistoja.

Tilasin kuksan Afrikan savannilta tai aivan jostain muualta

Jo pitkähkön ikäni ylivoimainen kahvimukieni ykkönen on ollut kuksa eri puulaaduilla. Niitä on ainakin koivusta, visakoivusta, pahkasta, kai männystä, muovista, posliinista, jostakin komposiitista ja kierrätysmateriaalista, jonka koostumuksesta minulla ei ole hajuakaan. Onpa sellainen minulle myyty kumipuisenakin, jota se varmasti onkin. On koneella ja käsin kaiverrettuja, puuhun poltetulla nimellä tai muulla tekstillä sekä ilman ja on muuten vaan tai lahjaksi saatuja sekä ostettuja.

Mutta koskaan en ole sellaista toiselle antanut, vaikka olen niitä itse saanut ihmeellisilläkin tavoilla. Tätä kirjoittaessa mieleen palasi vierailijajoukko jostain Suomen kolkasta, joka yöpyi Kalliomäen puolimatkankotini kodassa. Istuimme iltatulilla kahvia pihan laavulla juoden sekä makkaraa grillaten. Roope-koiran kärkkyessä kuolaten. Erityisesti se oli laittanut toivonsa nuorehkoon mieheen, joka kabanossin ohessa ryysti kaffetta muistoja ja paikan nimiä täynnä olevasta, käsin tehdystä, visakoivuisesta pahkakuksastaan. Laskien mukinsa välillä jalkojensa juureen.

Roope aikansa kerjättyään nosti viimein tarjoiluun tyytymättömänä takakoipensa. Ja kusaisi kuksan täyteen koiran sitä itseään. Tastä tuohtuneena uutta ainetta täynnä oleva juoma-astia sai omistajaltaan kyytiä pitkälle mäntymetsään. Kun vieraat aamulla lähtivät, ei omistajan harmitus ollut laantunut yön aikana, vaan kuksa jäi männikköön. Sen sitten noudin päivän mittaan, pesin kunnolla sekä kiitin uudesta puuastiasta koiraamme. 

Silloin tällöin on elämääni ja elämäänsä kanssani jakava Morakot alias Tata katsellut milloin mitäkin kuksaani niin Thaimaassa kuin Suomessakin. Joten olin päättänyt antaa sellaisen hänelle lahjaksi, kun koko, suhdanteet ja taivaan tähtien asennot ovat suotuisia. Viime yönä näin oli, sillä kiinalainen postimyyntiyritys Temu lähetti vuoteeseeni tarjouksen, josta en voinut kieltäytyä, vaikka olin kiertänyt firman jo kauan kaukaa.

Aiemmin oli selvinnyt, että vaikka joku napaansa tuijottava pikkusielu väittää, kuksa ei ole suomalainen, vaan kansainvälinen tuote. Siksi en tiedäkään missä ja minkälaisin voimin lienee tehty nyt tilaamani akaasiapuinen "maitoastia". Esimerkiksi Afrikan savannilla akaasia on valtapuu, jonka lehdet ovat muun muassa kirahvin pääravintoa. Puuaines on kovaa ja hyvin kestävää, ja sitä käytetään myös puusepänteollisuudessa. Monien sen lajien maitiaisnesteellä on kosmeettista tai lääketieteellistä käyttöä. Muun muassa arabikumi tehdään akaasian maitiaisnesteestä.

Niin se maailma muuttuu Jormaseni

Saamen kieliä puhutaan neljän valtion alueella: Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä. Saamelaisia on laskutavan mukaan 60 000–100 000 henkeä, joista noin 10 000 asuu Suomessa. Kumpikin kansa on asuttanut Suomen aluetta esihistoriallisista ajoista alkaen. Ei voida varmuudella sanoa, kuka tuli ensin, sillä kauan sitten suomalaiset ja saamelaiset puhuivat yhteistä kieltä ennen kuin alkoivat eriytyä omiksi kielikseen.

Hieraisin silmiäni, kun luin, että Yle Uutiset lisää uutispalvelua vähemmistökielille ja aloittaa arabian- ja somalinkieliset uutiset 23.9. Näitä kieliryhmiä palvelevien uutisten kohdalla kyse on vajaan vuoden kestävästä kokeilusta. Arabiankielisiä uutisia toimittaa Esraa Ismaeel ja somalinkielisiä uutisia puolestaan toimittajat Wali Hashi sekä Horio Abdulkadir.

Suomessa oli Tilastokeskuksen mukaan vuoden 2020 lopussa 34 282 henkilöä, joiden äidinkieleksi oli rekisteröity arabia, joka oli Suomen kolmanneksi puhutuin vieras kieli venäjän ja viron jälkeen.

Suomen somalit ovat Suomessa asuvia etnisiä somaleja. Äidinkielenään somalia puhuvat muodostavat Suomen neljänneksi suurimman vieraskielisen väestöryhmän. Suomen somalien historia juontaa vuoteen 1990 jolloin ensimmäiset somalialaiset pakolaiset saapuivat Suomeen Neuvostoliiton kautta. He olivat vuosituhannen vaihteessa useana vuotena Suomen suurimpien turvapaikanhakijaryhmien joukossa. Somalialaisten turvapaikanhakijoiden määrä kasvoi uudelleen vuonna 2015

Vastaavasti Suomessa asuu reilut 11 500 thaimaalaista. Heistä noin 80 % on naisia ja 20 % miehiä. Thaimaalaiset naiset olivat vuonna 2017 suurin ulkomaalaisryhmä, jotka solmivat avioliiton suomalaisten miesten kanssa, sanoo keltaisen  linkin takana  Thaimaansuomalainen-lehti.

Kun menen istuskelemaan Helsingin Itäkeskukseen, tuntuu, että siellä ei puhuta enää eniten suomenkieltä. Samaa ilmiötä ihmettelin kesällä Kauppatorilla, kun minulle kalakukon myynyt rouva ei puhunut kuin venäjää. Silti huonoiten maailmaani aiheesta istuu valtionyhtiö Finnairin suomenkielen syrjintä, sillä joillakin Helsinki-Vantaa lentoasemaakin kotikenttänä pitävillä lennoille kaikkia kuulutuksia ei ole suomeksi. Joillakin lennoilla thaimaalaiset msrjanpoimijatkin saavat paremman, kielellisen kohtelun. 

Kotimaan kielen tukematta jättäminen onkin Finnairilla huippuluokkaa. Aivan toista kuin Bangkokin Ikean ruokaravintolassa. Siellä thaimaalainen henkilökunta tökkää lihapyörykän (lausutaan köttbullar 😂) kylkeen hammastikkuun kiinnitetyn Ruotsin lipun yli kielimuurien.

Kun sain viimein työnnettyä silloin tällöin päätään nostavan suomettumiseni sivuun, ymmärrän Ylen tekemää päätöstä itse asiassa oikeinkin hyvin: ”Näiden kieliryhmien edustajia on vaikea tavoittaa perinteisten kanavien kautta. He käyttävät paljon eri sosiaalisen median alustoja, joten olemme läsnä siellä missä hekin ovat. Näillä somealustoilla leviää myös paljon disinformaatiota ja muun muassa Venäjä kohdistaa niissä propagandaansa somali- ja arabinuoriin. On tärkeää, että tarjoamme mahdollisuuden tarkistetulle ja todenmukaiselle tiedolle”, Hashi, Abdulkadir ja Ismaeel kuvaavat omankielisten uutisten tärkeyttä.

Ylen uutistuotannossa hyödynnetään moderneja teknologiaratkaisuja, kuten tekoälyavusteista litterointia ja konekäännöksiä. Käännökset ja litteroinnit tarkastaa kuitenkin aina ihminen. Monikielinen toimitus jatkaa Ylen aiempien kielitoimitusten aloittamaa kehitystyötä, jossa etsitään innovatiivisia tapoja palvella uusia kielivähemmistöjä tekoälyn avulla. Monikielisiä uutisia tuotetaan tehokkaasti pienellä tiimillä uusinta AI-teknologiaa hyödyntäen.

Haluan sanoa sanottavani

Olen väärien valintojen asiantuntija, elämän koelentäjä ja sosiaalineuvos sekä blogisti. Blogeillani on oma Elämän tähden verkkosivusto, jonne kirjoitan säännöllisesti niin, että uudet tekstit kuvineen ovat helposti löydettävissä aina sivun yläreunasta. Vanhat säilyvät alapuolella aikajärjestyksessä luettavina ja muuttumattomina uusista teksteistä huolimatta.

Blogeissani voidaan julkaista sisältöä kirjainten lisäksi myös kuvien, videokuvan tai äänen muodossa. Sivuilla on kuuntelumahdollisuus ja tekstin voi halutessaan kääntää oikeastaan mille kielelle tahansa. Tunnusomaista on henkilökohtaisen näkökulman painotus ja ne kertovat usein eletystä elämästä. Kirjoittamani linkitän Facebook-sivuilleni sekä joskus muuallekin ja niillä on kommentointimahdollisuus. Jota lukijat käyttävät harmiteltavan vähän. Tilaa annan lisäksi muillekin kirjoittajille, jos niitä ilmaantuu. 

Mikään yksittäinen piirre ei ole välttämätön tai tee ylipäätään verkkosivusta blogia, mutta mitä useampi niistä toteutuu, sen ”blogimaisempi” se on. Pysyvien verkko-osoitteiden ansiosta kirjoittamaani voi helposti seurata ja muutkin voivat niitä jakaa. Tekstieni lainaaminen ja välittäminen ilman erillistä lupaa onkin vapaasti käytettävissä. Kuvatkin silloin, kun ne ovat ottamiani. 

Kirjoitustaitoja en ole opiskellut noin 10-vuotiaan ainekirjoistustunteja lukuunottamatta. Pidän silti kirjoittamisesta ja ilmaisemisesta kirjaimin, mielellään elävästi. En kuitenkaan ajattele itseäni kummoisena sanan säilän käyttäjänä tai taitajana, vaikka saankin silloin tällöin myönteistä palautetta. Joku myös joskus kysyy miksen kirjoita kirjaa?

Olen sitä aloittanut jonkun kerran. Mielessä se on ollut useammin, mutta aina se on jäänyt syystä tai monesta. Joku vuosi sitten kokosin 365 blogia tavallaan yhdeksi tekstiksi, jonka aioin julkaista paperisena kirjana, kun luulin tulevani biologisestikin isäksi: Väärien valintojen asiantuntija * 1

Ainakin omilla blogisivuillani lukee ja on linkki vasemmassa/oikeassa alakulmassa "uudempi tai vanhempi teksti" ja keskellä "etusivu", jos joku innostuu koottua teosta selailemaan tai peräti lukemaan. Keskeneräisen työn oikoluki ja korjasi ystäväni Tiina Hokkanen-Oja. Ehkä vielä löydän filippiiniläisen pienen pojan, Little Jorma Goza Soinin uudelleen tai tilalle lukijan ja saan suunnittelemani kirjan valmiiksi.

Luulen, että saisin halutessani kasvatettua lukijamäärää, jos jakaisin kirjoitettua sinne tänne. En ole siihen ryhtynyt enkä oikein halukaskaan, sillä yksi tärkeimmistä kirjoittamisen syistä on tarve sanoa sanottavani, on lukijoita tai ei. Mitä enemmän sitä muiden sähköisillä alustoilla jaan, sitä useampi tuntematon anonyymi ylläpitäjä on päättämässä julkaistako vai ei.

Voiko pääni olla muutakin täynnä kuin viinaa?

Viime yönä kävin uimassa ja laiturilla näytti, kuten kuvassa salamavalossa näkyy. Ilma oli 14 asteen paikkeilla. 

Tämä on 4680. päiväkirjanomainen Elämän tähden blogikirjoituksemme tai nykyisin kirjoitukseni samalle blogspot-alustalle. Pitkälti yli kymmenen vuotta käytännössä joka päivä. Ehkä kolmasosa on Päiviksen käsialaa ja paria poikkeusta lukuunottamatta loput omiani.

Eilen tai joku päivä kirjoitin käyttäväni päivittäin 2-3 tuntia tavalla tai toisella blogin kimpussa. Kun lisään siihen kuvituksen valokuvien ottamisineen, anastamisineen sekä muokkaamisineen ja julkaisemisineen, olen käyttänyt aikaa harrastukseeni ajassa yötä päivää useamman vuoden. 8 tunnin tekemisen päivillä mitattuna yli 10 vuotta. 

Luulen, että moisella aika- ja blogimäärällä pärjäisin mittelöissä maailmanlaajuisestikin, jos niitä on joku jossain tilastoinut. Vaikka en ehkä ole täyttänyt päätäni koskaan muulla kuin viinalla, tuntuu silti, että joskus ovat kirjoitusaiheet loppu ja pää tyhjä, vaikka kirjoittaa voi oikeastaan mistä tahansa.

Tähän sopii oikein hyvin tarina metsään eksyneestä pienestä pojasta, jota etsi kylän koko väki. Pimeyden jo tullessa, kuuli yksi etsijöistä metsän siimekseestä kuin joku lapsi olisi luetellut aakkosia. Viimein poika löytyi käpertyneenä metsämontun pohjalle kädet ristissä. Ja kyllä vain, aakkosia luetellen. Tätä löytäjät ihmettelivät. Poika vastasi sanoen antavansa Taivaan Isälle kirjaimia. Ja jatkoi, että sitten Hän laittaa kirjaimet oikeaan järjestykseen ja tietää mitä apua tarvitsen.

Ehkä joskus tekstini lukijastakin tuntuu, että kirjaimeni tai sanani ovat väärässä järjestyksessä tai blogissani ei muusta syystä ole järjen hiventäkään. Tarvittaisiin korkeampia voimia minua ymmärtämään. Näinhän se voi ollakin. 

Mutta, jos joku ei minua tai kirjoituksiani ymmärrä, ei se vielä tarkoita, että kirjoitukseni olisi vailla järkeä tai muuten järjetön. Sillä omat käsityksensä ja mieltymyksensä on kirjoittajalla ja lukijallakin, kuten puhujalla tai kuulijallakin. Se on vähän sama kuin sanoessani, että valtakunnan asiat olisivat vielä huonommin, jos Arkadianmäellä istuisi 200 Jorma Soinia. Sen mukaan minun ei tulisi äänestää kansanedustajaksi laillani ajattelevaa, vaan kanssani erimielistä.

Näin olen usein tehnytkin, sillä kahta tai kolmea samanlaista (Luojan kiitos🙏) Jorma Soinia ei maailmankaikkeus taida päällään kantaa. Kuten ei muitakaan, vaan lienemme kaikki omanlaatuisen ainutlaatuisia.

Mistä on keskivertovuorokauteni Jokilaaksossa tehty? Osa 2

Eilen kirjoitin kuuntelevani usein Radio Novan Minnaa ja Kimmoa, jotka solahtavat mukavasti aamuuni. Tiistai oli erityinen, kun he kertoivat tämän linkin takana olevasta Atlaksesta. Kannattaa lukaista.

Olkoon tarinan jakaminen blogissani kymmenykseni 8-vuotiaan Atlaksen aloittamalle neljän euron keräykselle ja Vailla vakinaista asuntoa ry:lle. Oletan kodittomuuteen liittyvää kuvan kirjaa saatavan myös Vva:sta tai Sininauhasta.

Sitten takaisin Jokilaakson arkeen. Kun jostain syystä en käy aamu-uinnilla kesän mentyä tai syksyn tultua Jokilaakson joessa tai lammissa, hipsin senioreille lähes ilmaiseen Hyrylän uimahalliin nauttimaan teräs- ja terapialtaan antimista kylmän veden pulahduksineen sekä höyry- että tavallisen saunan rentouttavista löylyistä. Lauteilta löytyy aina myös mukavaa juttuseuraa.

Samalla aamupäivän matkalla syön aamupalaa toiseen kertaan, sillä osallistun silloin tällöin Munallisten Marttakerhon aamupalaveriin. Ikäisteni seurassa muistelemme mennyttä, turisemme tästä päivästä ja suunnittelemme tulevaa. Otetut ryypyt ja kaadetut naiset ovat vaihtuneet sairauksien ja lääkkeiden määriin. Tässä lajissa pärjäänkin vaivoineni lähes hävettävän hyvin.

Kotimatkalla poikkean vielä vietnamilaiseen, minulle lautasia antaneeseen kahvilaan leivosteelle ja ruokakaupoille, joista kolmesta tai neljästä vaihtoehdosta piikkipaikalle on kavunnut S-ryhmä. Koska samaan ryppääseen kuuluvalla Sokos-hotelliketjulla oli osaomistuskoira Niilolle tervetuliaspaketti, kun oltiin yötä Turussa. Extrana vaihdoin myös vakuutukseni saman heimon LähiTapiolaan. Siihen kyllä tärkein pointti oli, ettei ollut ikä eivätkä sairaudet tai reissujen kestot matkavakuutuksen esteenä.

Oma merikonttikoti on rakas

Merikonttikotiin palatessa onkin jo iltapäivä ja käyn taas uimassa ja vielä ainakin kerran aamulla kirjoitetun päiväkirjanomaisen blogitekstin läpi. Koska olen kokoaikainen leppoistaja, olen pyrkinyt siihen, etten tee sitä tänään, jonka voin huomenna siirtää ylihuomiseksi. Sitä oikeastaan säätelee eniten aurinko, sillä katottoman, pienen ja vihreän huoneeni tomaatit, kurkut ynnä muut istuttamani rehut kärventyvät kuivuudessa ja kuumuudessa, jos eivät saa juotavaa.

350 metrin päässä olevassa postilaatikossa on vain harvoin tärkeää asiapostia, jota kuitenkin kävelen etsimään pari, kolme kertaa viikossa. Samalla reissulla piipahdan läheisellä hevoshaalla, jossa kaksi kesäasukasta viettää aikaansa satoi tai paistoi. Mukana kulkevan sokerikorppupussin sisältö on ollut niille mieleen. Sitten tuli kuvainnollisesti lunta laitumelle, kun tulipalo poltti Puuilon käyttämän korpputehtaan. Ostin tilalle keksejä, joita toinen polle maisteli irvistellen ja toinen ei lainkaan.

Nurmikon leikkuuta puolestaan säätelee ruohon pituuden lisäksi kukista hunajatarpeita hakevat siipiveikot, kuningattarien kai hoitaessa hoveineen, rakastajineen ja palvelijoineen lähiniityn mehiläiskoteja. Oikeastaan joka päivä seuraan ympärilläni olevan luonnonsuojelualueen elämää, vaikka ymmärrän siitä luvattoman vähän. Mutta mitä en ymmärrä, sen kuvittelen mieleiseksi tai ainakin joksikin. Kuten kerran Jokilaakson kevätpolulta löytämäni luukasan. 

Iltaa istun monesti television edessä. Sen avulla kuljen pitkin maailmaa eniten Netflixin matkassa milloin missäkin, joskus muissakin maailmoissa. Nyt olen kuukauden elellyt Lost-sarjan kanssa mantereella ja aavan meren autioilla saarilla. Tai eivät ne autioita ole, mutta väki eläimineen ja tapoineen näyttää olevan tosiaan osin muista maailmoista tai peräti planeetoilta. 

Myöhäisen iltapäivän ruuan laiton ja syömisen, mainitun TV-tarjonnan sekä iltauinnin jälkeen, sanottuani lammen joutsenille hyvää yötä, kiipeän viimein parvisängyn ylisille lukeminen seuranani. Äänikirjoja ja podcastejakin olen kokeillut, mutta ne ovat liian työläitä, sillä koskaan en seuraavalla kuuntelukerralla muista mihin kohtaan olen nukahtanut ja milloin taas herännyt toviksi kuuntelemaan.

Aika usein Nukkumattikin tarjoaa yöviihdettään välillä painajaisiin saakka. Niitä aamullakin muistelen, että olivatko totta vai aikuisten satuja tai jotakin aivan muuta jostain aivan muualta.

Mistä on keskivertovuorokauteni Jokilaaksossa tehty?

Aika usein herään aamuyöstä. En kylläkään käkikellon kukuntaan, vaan jostain muusta syystä, joka ei ole selvinnyt. Ehkä se johtuu eturauhasesta, joka ei vaivaa, mutta käyn silti metsäwc:ssä. Valvon sen jälkeen pari, kolme tuntia ajatellen elämän ihmettä tai milloin mitäkin. Joskus luen sähköistä kirjaa, tällä hetkellä John Grishamia aina jonkun sivun ja nukahdan uudelleen. Välillä vaan elän mielikuvituselämääni vuoteessa, kunnes aamu alkaa sarastaa ja napsautan illalla lataamani MoccaMasterin porisemaan kolme kuksallista kotimaista kahvia. Joskus Costaricaa, joskus Saludoa tai Juhlamokkaa ja kulloinkin istuvasta presidentistä riippuen myös Presidenttiä. Alex puolisoineen ei ole kuitenkaan vielä tätä paikkaa lunastanut. 

Hunajalla maustetun ensimmäisen kuksallisen vuoksi poistun parvisängystä ja avaan nettiradion. Usein Novan, sillä juontajat Minna ja Kimmo jutusteluineen solahtavat helposti aamuuni. Jos en jo vuoteessa ole luonut yhteyttä ykkösriippuvuussuhteeseeni, teen sen viimeistään alamaailmani sohvalla höyryävän kahvin kanssa. Facebook on melkein aina ensimmäinen kontaktini, sen jälkeen Messenger, WhatsApp sekä sähköpostit, sitten sähköiset sanomalehdet, Iltalehti, Iltasanomat, Keski-Uusimaa ja Hesari. Mennyttä aikaani Keski-Suomessa muistellen Keskisuomalaisenkin kanssa joskus.

Aamuhetken johonkin väliin tulee aina Morakotin tervehdys Thaimaasta, pallon toiselta puolelta. Kun siihen vastaan, Tata chattaa uudelleen kertoen montako kissaa on käynyt aamupalalla sekä soittaa videopuhelun. Siitä näen ja kuulen hänet sekä naukuvan Mamacatin, Blackin, Tricolorin, Black and Whiten ja Grayn. Usein elävässä kuvassa on koko kattiperhe, muttei koskaan isäkissaa, välillä ei ketään. Koska kello liki 10 000 kilometrin päässä kulkee omaa aikaani muutaman tunnin edellä, tulee myös raportti cleanroomista eli aamusiivouksesta, breakfastista, ruuan hausta Phatthalungista sekä onko laungry-/ pesulapäivä. Minulle tällä kaikella on suuri merkitys ja koen kuuluvani jonnekin ja jollekin.

Toiseen kahvikupilliseen liittyy aamupala. Välillä lihapiirakka, aina ruis- tai moniviljaleipää päällisineen, jugurttia, joskus jotain jyviä sekä marjoja ja hedelmäkeittoa. Sen jälkeen on merikonttisaunan ekokäymälän aika, jossa sielläkin aamua toivottaa aina päällä oleva radio aamuohjelmineen. Tällä hetkellä taitaa äänessä olla YleX. Se on etupäässä nuorten elämää, jossa en aina pysy mukana.

Sitten on vuorokauden kolmesta uinnista ensimmäinen Jokilammilla, ellen ole käynyt kuutamo- tai muulla yöuinnilla. Matkalla ja perillä minut toivottavat tervetulleeksi perhoset, korennot, erilaiset öttiäiset, lepakot sekä muut eläimet joutsenine, haikaroineen ja muine lintuineen rehevän luonnon keskellä. Välillä matkalla tulee vastaan peura, jänis, pari kertaa hirvi ja ilveskin.

Viimein on blogin aika, joka on varsin tärkeä päivieni sisältö. Usein sitä tehdessä muistelen mennyttä kuin eläen elettyä uudelleen. Aikaa tämän hetken ykkösharrastukseen menee pohtimisineen, kirjoittamisineen, oikolukemisineen ja korjauksineen pari, kolme tuntia. Kirjoittessani kyselen itseltäni mitä seuraavaksi tai jossain vaiheessa kuuluu tähän päivään vai eikö mitään? Ehkä siitä huomenna.

Eloni yhdet kasvot

Jäin osa-aikaeläkkeelle 58-vuotiaana. Siihen viimeinen kannustin oli Vantaan Ikeassa saatu sydäninfarkti. Tosin pohjustusta olin tehnyt jo pitkään käydessäni isää tapaamassa usein Kiljavan sairaalassa, joka ehkä vasta siellä havaitsi elämän rajallisuuden koskettavan lähiaikoina myös häntä. Monesti isäni Ihanto sanoi toivoneensa toisenlaisia eläkepäiviä, enkä halunnut itsekään kuolla sorvin ääreen. Ikäänkuin olisin kuullut Meilahden sydänvalvomossa ja teho-osastolla, elämä ohuen elämänlangan varassa äänen kuiskivan korvaani: "No niin Jorma, asiasi on esillä." 

Olin sen jälkeen viisi vuotta aina kuusi viikkoa tehtävistä luopuneena Sininauhasäätiön käytävillä tyhjänpanttina ja asuin sekä elin elämääni Päiviksen kanssa sosiaalisena talonmiehenä Pessi & Illusian yhteisössä. Opetellen olemaan täysin hyödytön ja tarpeeton. Aina "työjakson" jälkeen olin saman ajan vielä tarpeettomampi.

Näin jälkeenpäin ajatellen se oli kaltaiselleni työnarkomaanille henkisesti kova juttu. Paljon kovempi kuin kaikki palkkatyövuoteni yhteensä. Nyt olen ollut toistakymmentä vuotta kokoaikainen leppoistaja ja opettelen yhä tulemaan juttuun itseni sekä muiden kanssa. Eläkevuosien yhteiset suunnitelmat Päiviksen kanssa kesäisin Jokilaaksossa ja talvisin Espanjan Aurinkorannikolla yhteisessä Matkakodissamne menivät pirstaleiksi avioeron myötä.

Varsinkin ensimmäiset kuukaudet yksin Jokilaaksossa olivat hienoa aikaa, kun kukaan ei ollut säätämässä arkeani eikä pyhääni. Sain valutella mahlaa kuinka tykkäsin, piereskellä milloin pieretti, jättää tukan kampaamatta ja vuoteeni sijaamatta.

Mutta itsenäisyyden mukana tuli myös roppakaupalla ei toivottua yksinäisyyttä. Huomasin, ettei minun ole hyvä olla eikä elää yksin, vaikka eloni onkin vaivoineni mainiolla tolalla. Elämääni oli yksin Suomessa ja Thaimaassa tullut Päiviksen sanoja mukaillen hänen jälkeensä ihmisen mentävä aukko.

Jo jonkun vuoden olen ratsastanut kohti ilta-aurinkoa Morakotin kanssa, josta on tullut hyvin rakas ja tärkeä. Vaikka välillämme ei valtavasti yhteisiä sanoja olekaan, on minun hyvä olla hänen ja vähän minunkin thaikodissa Phatthalungissa ja missä tahansa. Uskon hänen kokevan samoin, myös suvi, kaksi sitten Suomessa kanssani Jokilaaksossa ja ilman minua mustikkametsässä.

Tällä hetkellä Jokilampiemme joutsenvanhemmat hiovat lastensa kanssa lentotaitoja. Me matkaamme yhtä aikaa ilmojen teitä lämpimään. Laulujoutsenet siirtyvät avoveden perässä Suomesta eteläiselle Itämerelle, Pohjanmerelle ja Saksaan lentäen parhaimmillaan lähes 1000 kilometrin etappeja. Ne osaavat nukkua ilmassa toisella aivopuoliskollaan ja suunnistaa tähtien, maanmuotojen ja magneettikenttien mukaan.

Lapsia heillä on tällä kertaa matkassa neljä tai viisi, jotka ovat jo hyvinkin lentotaitoisia. Niiden talvi sulassa vedessä on saman mittainen kanssani, joten joka kevät jännitän ja odotan miten vanhemmat ovat selvinneet Itämeren toisella puolella uuteen Suomen kesään. Oma nukkumapaikkani on mennen tullen Thaimaahan sinivalkoisten siipien karvalakkiosastolla. Eikä siellä liene joutsenen nukkumatapoja paremmat oltavat, vaikka matka on ajaltaan sama, mutta matkana kymmenkertainen.

Pienellä kylälläkin voi olla sykkivä sydän

Eilen lupasin kirjoittaa joukkoliikenteestä, josta jotakin sekä myös pysäköintikäytännöistä kirjoitan. Entisissä Tuusulan kylissä eli nykyisissä Järvenpään ja Keravan kaupungeissa on maksutonta sekä maksullista, aikaan sidottua parkkeerausta. Helsingistä sen sijaan ei hevin ilmaista pysäköintipaikkaa autoille keskustasta löydy.

Jotkut perustelevat rahastusta sillä, että saadaan keskusta ihmisille eläväksi. Toiset taas perustelevat maksuttomuutta samasta syystä. Stadin keskustasta kyllä löytyy aina siedettävän kävelymatkan päästä pysäköintipaikka kadulta tai maan alta. Mutta silti kaupunki, kuten moni muukin tuskailee autioituvan keskustansa kanssa, sillä pysäköinti on monelle liian kallista. Niinpä ostoskeskukset ovat siirtyneet kaupunkien laidoille, joissa liikkeiden paikat ovat halvempia, parkkeeraus peräti ilmaista ja ostoskärryineen pääsee ajoneuvon viereen.

Kun vietän tai vietin vuositolkulla puolet ajastani Thaimaan Pattayalla, siellä sykkii keskusta yötä päivää, pysäköinti on maksutonta ja joukkoliikenne lava- ja mopotakseineen sekä tilattavine Bolt-järjestelmineen on huippuluokkaa. Tavaratalotkin ovat ytimessä. Jos ei asunnon vierestä kulje alle 30 sentin joukkoliikennereittiä, voi tilata kotiovelle älylaitteella kaksi- tai useampipyöräisen kuljetusvälineen kuljettamaan ja tuomaan vaikka tilatut ruoka-annokset kotiin. 

Koska Suomessa on maaseutua yllin kyllin, ajattelen, että keskusta voisi oikein hyvin olla täynnä elämää. Juuri siksi pidän Hyrylän Prisman sijaintia loistavana, sillä se tulee aivan keskelle kauan uinunutta kylää, terveysaseman sekä muiden liikkeiden kupeeseen. Linja-autoasemakin on heti tien toisella puolen, Kulttuuritalo Monion ja uimahallin vieressä. Josta siitäkin joku valittaa, että onpa se nyt kaukana.

Hyrylän elävän keskustan luomisessa ovat viisi, lähes vieri vieressä olevaa, osin kansainvälistäkin ruokapaikkaa ottaneet kuin varaslähdön. Toivon kaikille pitkää ikää. Tuusulan suurin kylä onkin vuosikymmenten jälkeen saamassa viimein vireän keskustan.

Hyvän alun valitsemamme päättäjät voivat kylläkin vielä pilata Keravan kävelykadun tapaan. Esimerkiksi maksullisella pysäköinnillä tai muilla rajoitteilla ja bisnestä tekevät vain ParkkiPatet ja -Pirkot kuntalaisten omistamilla kadunvarsilla. Siitä on kertaalleen Hyryläänkin päätetty pysäköinninvalvonta huolestuttava esimerkki.

Jos tahtoisin lähteä tämän kirjoittamisen jälkeen HSL:n linja-autolla Jumboon tai Hyrylään syömään, onnistuisi se vasta huomenna, sillä viikonloppuisin niitä ei Myllykylässä kulje. En silti valita kuin vähän siitä, että maksan joukkoliikenteestä verorahoina muiden tapaan vaikken käyttäisi. Mutta itsehän olen kotini paikan valinnut enkä hevin muuksi vaihtaisi. Tosin maksanhan kulttuuristakin jäähalleineen ja muine toimintoineen. Sitä perustelen, että ne ovat kymmenykseni kuntalaisten hyviin harrastuksiin.

Ehkä ensi kesänä aloitan uutena harrastuksena hieman harjoittelemani joukkoliikenteellä kulkemisen sinne tänne pääkaupunkiseudulla ympäristökuntineen. Vaikkei  kotikylästäni omaa autoa ja polkupyörää lukuunottamatta juuri minnekään yhdellä kulkuneuvolla pääse, pääsee välinettä vaihtamalla melko moneen paikkaan. Luulen olevan mukava harrastus mennä katsomaan esimerkiksi Itäkeskuksen elämää, jossa suomi on vähemmistökieli.

Kotikyläni palveluita ja palveluitta

Joskun 60-luvun alkupuolella tiesin Myllykylästä oikeastaan vain sen, että siellä oli muistaakseni Vilpasen kauppa, jonka tyttären kotihipoissa olin kerran kutsuttuna. Muilta piilossa häntä salaa ihailin ja hieman rakastinkin, mutta hän oli minulle aivan liian kaunis ja hieno. Kauppiaan tytärkin kun oli. Jousipyssyihinkin haettiin lapsena pähkinäpuisia kaaria, mutta ne taisivat olla enemmän Ruotsinkylän puolella.

Kun muutin Myllykylään Merikonttikotiimme Päiviksen kanssa yli kymmenen vuotta sitten, kylällä taisi kilkattaa jäätelöauto ja saattoipa kirjastoautokin piipahtaa. Vuosi sitten voi myös ostaa muun muassa mansikoita kylän pellolta, itsepoimien tai poimittuna. Nyt on sekin hauskuus loppunut. Lähtenyt on myös Postin kirjepostilaatikko, kuten jätteiden kierrätyspistekin, kaikki kilometrien päähän.

Jäljellä on ilmoitustaulu, jossa juuri kukaan ei mitään ilmoita ja linja-autopysäkit. Kerran laitoin HSL:n reittioppaaseen, että miten tulen linjurilla takaisin, jos lähden perjantain viimeisellä kyydillä, noin kello 18. 30 Helsinkiin syömään. Opas ilmoitti, että yövyt sen jälkeen pari yötä hotellissa Koskenmäellä ja tulet ensimmäisellä linjurilla maanantaiaamuna kotiin 😅.

Joten kyllä oma auto on aika tärkeä Tuusulan liki eteläisimmässä kylässä. En osaa kuvitella itseäni kuin hauskuutusmielessä kierrätysjätteitteni joukkoliikenteellä matkalla yli 5 kilometrin päähän Ekopisteen keräyssäiliöille. 

Omaa autoa tai mönkijää tarvitsen siksikin, että Merikonttikoti on kantoveden varassa eikä omaa kaivoa ole. Onneksi naapureilla ja muilla on vesipisteitä. Puolen kilometrin päässä on myös luonnonlähde, josta silloin tällöin haen juomaveteni. Varsinkin innostuessani tekemään ruokaa ja syömään valaistun luonto-/kuntopolun varrella olevalla Myllykylän laavulla. Jolla on enemmän käyttäjiä naapurikaupungista, kuin Tuusulasta. Ruumiinpesuvesi kesäisin on Purolammessa, Jokilammissa sekä Tuusulanjoessa ja talvisin Aasiassa.

Olen oikeastaan havainnut vain yhden palvelupisteen tulleen Myllykylään kadonneiden sijaan. Se on Senkkerin kiviainestehtaan ruokaravintola Sepeli kotiinkuljetuksineen, jonka pihapiiristä saa myös dieselpolttoainetta. Nälkään en kotikylässäni kuitenkaan kuole viikonloppuinakaan ilman autoa, sillä ruokaa saan tilattuna kotiin useammastakin pizzeriasta tai muusta Hyrylän ruokapaikasta ja elintarvikekaupoistakin. 

Taidan säästää huomiselle tarinoinnin joukkoliikenteen käytöstä, sillä vaikka se ontuu iltaisin ja viikonloppuisin monella haja-asutusalueella, on se silti verraton, stressitön ja huokea tapa kulkea kotimaassa ja Thaimaassa sekä varmasti monesti muuallakin.

Yhdistykseni, osa 2

Aikani kolmannen sektorin toimijoista Jyväskylän Katulähetys ja Sininauhasäätiö ansaitsisivat omat bloginsa. Ehkä kuitenkin tämän keltaisen linkin takana oleva tarina perustamastamme Ensiaskel-yhteisöstä kertoo jotakin tehdyn työn ytimestä. Joka tapauksessa samat portaat kuljin kuvainnollisesti itsekin. Asiakkaasta vapaaehtoistyöntekijäksi ja viimein toiminnanjohtajaksi. Sinä aikana kasvoimme valtakunnan monipuolisimmaksi katulähetysyhdistykseksi. 

Uudesta logosta on kotikissa kadonnut, on mummon mökki tallessa. 

Samat askeleet ovat osani myös Sininauhoissa. Takarivin Taavista liiton puheenjohtajaksi sekä vapaaehtoistyöntekijästä Sininauha Oy:n ja Sininauhasäätiön toimitusjohtajiksi. Kun lopetin ja lähdin työelämästä, sukelsi sekä Katulähetys että Sininauhasäätiö varsinkin taloudellisesti tosi syvälle. Enkä ole varma pääseekö Jyväskylä edes takaisin enää pinnalle.

En suinkaan koe vahingoniloa kuin ajatellessani, että kuinkahan usea, monta kertaa uutta pomoa jälkeeni valinnut hallituksen jäsen mahtoi tuumata, että entisen, kouluja käymättömän juopon työstä selviää melkein kuka tahansa. Ehkä käsitys muuttui viimeistään puolen tusinan päällikön valinnan ja tekemisien jälkeen. 

Tätä kirjoittessa aivan yllättäen soitti Sininauhaliiton ja -säätiön entinen talouspäällikkö Hilppa Salminen. Hän toi eilisessä blogissani tällä päivälle kaipaamani pasaatituulen. 85-vuotiaan, minulle rakkaan Hilpan mukana tuli lämmin tuulahdus myös vuosikymmenten takaa Sininauhoista. 

Isojakin pettymyksiä yhdistyselämääni on mahtunut. Yksi niistä on loppusuorani Sovinto ry, jonka kanssa meidän piti Päiviksen kanssa tehdä merikonttikotien avulla todella jotain merkittävää asunnottomuuden poistamiseksi. Näin ei käynyt. Vaikka voisi käydä vieläkin.

Jokaisella asialla on logossa tarkoituksensa.

Kun jäin elämäni leppoistamisjaksolle, jatkoin yhdistystoiminnassa. Yksi oli Suur-Helsingin Valkonauha, joka kaipasi apua saadakseen uuden Liisankodin. Se syntyi Katajanokan Luotsikadulle. Oma lukunsa on Pattaya Suomi-Seura, joka, sekin sai omat tilat Thaimaassa.

Vaikka monet yhdistykset, joissa olen ollut mukana jättämässä käsieni ja jalkojeni jäljet, ovat minulle edelleen tärkeitä ja rakkaita, vain yksi on kuin oma lapsi. Se on Elämän tähden ry, jonka Jokilaakson luonnonsuojelualueessa on vanhempieni perintö, sekä kappale elettyä elämää vaimojeni Liisan ja Päivin kanssa. Yhdistyksen nimissä olen kirjoittanut ensin Päiviksen kanssa, mutta jo vuosia yksin yhteensä yli 5000 päiväkirjanomaista blogia. Kirjoitettavaa tästä aiheesta riittäisi, joten voi olla, että palaamme vielä asiaan. 

Yhdistykseni

Yksi ensimmäisistä ellei peräti ensimmäinen yhdistys, jolla on ollut minulle henkilökohtaista merkitystä, oli Ryhmätyö ry. Sen transaktioanalyyttisen ryhmätyön viikon peruskurssille minut pyysi ja kustansi Mäntsälään ravintoloitsija Kaj Mannerheimo. Hän oli yksi parhaista ystävistäni ja sanoi, että saat ainakin viikon syödä ja nukkua, sillä ajankohta oli ryyppyvuosinani. Siellä tapasin Liisa Saarnivaaran, jolta kysyin voinko tulla seuravana kesänä käymään luonasi Jyväskylässä? Kyläreissu kesti 20 vuotta. Liisasta tuli rouva Saarnivaara-Soini ja Markosta poikani sekä Liisasta hänen toinen äitinsä.

Raitistuttuani liityin Kuiville Pyrkivien Tuki ry:hyn ja rakensimme Jyväskylän maalaiskuntaan kolme rivitalokokonaisuutta asunnottomille.  Puheenjohtajan päättäessä päivänsä oman käden kautta, "jouduin" jatkamaan hänen työtään ja siitä myöhemmin Jyväskylän Katulähetyksen toiminnanjohtajaksi.

Kuiville Pyrkivien Tuki ajautui jälkeeni uuden hallituksen kanssa taloudelliseen ahdinkoon. Puheenjohtaja ehdotti minulle, että Katulähetys ottaisi velat vastattavakseen ja saisi puolet vuokrataloista omistukseensa, jos yhdistys selviäsi velkataakastaan.

Jossain kuppikunnissa heidän oman ehdotuksensa kääntyi niin, että Katulähetys aikoo Soinin johdolla kaapata Kuiville Pyrkivien Tuen ja minusta tuli punaistakin punaisempi vaate. Puheenjohtajalle sanoin pitäväni suuni kiinni ja ottaa syyt niskoilleni, kunnes pöly laskeutuu. Sillä pahinta olisi ollut, jos hän olisi menettänyt hallituksensa luottamuksen. 

Sitten olin ja olen edelleen jäsenenä laukaalaisessa yhdistyksessä Väentupa. Aiemmin se oli Seukka ry ja lupasin sen silloiselle toiminnanjohtajalle, että tulen yhdistyksen kokoukseen vain, jos hän pyytää, sillä joskus osaisin olla myös hämmentämättä. Kyse taisi silloin olla Lapin Tapojoen leirikeskuksesta Äkäslompolon tai - joen Hannukaisissa, että myydäänkö vai ei. Ei myyty.

Kuiville Pyrkivien Tuen edustajana sain myös ensi kosketuksen Sininauhaliittoon ollessani vuosikokouksessa salin takarivissä ihmettelemässä, miksi kukaan ei huomaa erinomaisuuttani ja ehdota minua hallituksen jäseneksi. Se oli olemattoman ja repaleisen itsetuntoni kääntöpuoli. Toinen puoli ei uskonut, että Jyväskylän kaupunki antaisi edes perustamani, valtakunnan ensimmäisen päihdetyön päiväkeskuksen, punaisen mummonmökin pystyuuniin kahta halkomottia ilman diakonin allekirjoitusta.

Monesti kirjoitan kansan suusta siepattua faktaa ja fiktioita, kuten olen kuullut, ymmärtänyt tai on muuten mielessä. Usein se on aivan muuta kuin virallinen historia tai miten joku toinen milloinkin käsittää. Tänä aamuna kuitenkin oletan, että huominen tulee minullekin. Silloin jatkan muistelua yhdistysteilläni, jos pasaatituulet ovat sen suuntaisia.

Emme me, mutta muut pidättäkää Putin

Wikipedia: "Nuorena kovia kokenut Temüdžin sai heimosotien tuloksena yhdistettyä hajanaiset mongoliheimot. Hänet julistettiin vuonna 1206 Tšingis-kaaniksi, kaikkia mongoleita hallitsevaksi suurkaaniksi. Otettuaan ensin Mongoliassa käyttöön kirjoitusjärjestelmän ja laadittuaan lain Tšingis aloitti laajat sotaretket, joilla hän sai käsiinsä suuria osia Euraasiasta. Näihin kuuluivat hyökkäykset Läntiseen Xiaan, Jin-valtioon, Karakitain valtakuntaan, Kovaresmiaan‎ ja Afganistaniin. Lisäksi Tšingisin kenraalit kävivät sotajoukkoineen taistelemassa aina Mustanmeren rannikoilla asti. Ennen kuolemaansa vuonna 1227 Tšingis-kaani nimesi seuraajakseen poikansa Ögedein ja pilkkoi valloituksensa kaanikunniksi neljälle pojalleen."

Iltalehti-Timo Nurila: "Venäjän presidentti Vladimir Putin vieraili Mongoliassa siitä huolimatta, että Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) antoi Putinista pidätysmääräyksen viime vuonna. Mongolia on ICC:n jäsen, mutta se jätti Putinin pidättämättä. Mongolian hallituksen tiedottaja huomautti, että maa on riippuvainen venäläisestä energiasta. Mongolia tuo 95 prosenttia öljytuotteistaan ja yli 20 prosenttia sähköstä välittömästä naapurustostamme, joka on aiemmin kärsinyt teknisistä syistä johtuvista katkoksista. Nämä toimitukset ovat kriittisiä meidän ja kansamme olemassaolon varmistamiseksi."

Neljä ja puoli kertaa Suomen kokoinen Mongolia on retkeilystä pitävän ihmisen maa. Asukkaita on noin kolme miljoonaa, joista puolet on ahtautunut pääkaupunkiin. Niinpä se onkin maailman harvaan asutuin valtio. Pääkaupunki Ulan Bator on sekoitus uutta ja vanhaa, ränsistynyttä ja rakenteilla olevaa.

Kun edellä mainitsemani Kansainvälinen rikostuomioistuin on saanut aikaan sopimuksen, että maan kamaralle tulleet ulkomaan rikolliset on pantava rautoihin, lienee tehtävä suht helppoa, vaikka kyseessä on kunkin kotimaankin mielestä nakkivarasta merkittävämpi lainsuojaton.

On kuitenkin enemmän kuin vähän eri asia laittaa rautoihin naapurisuurvallan laillisesti kansan valitsema, vallassa oleva valtion päämies, jonka ovat tunnustaneet myös ICC:n sopimuksen allekirjoittaneet maat. Ja vaatia maan päätä pölkylle, joka on täysin riippuvainen Venäjältä tuotavasta energiasta.

Ei tarvita ennustajaeukon eikä -ukon taitoja, käsittääkseen, että Venäjä sulkenee silloin öljyhanat ja sähkön pääkytkimen talven tullen Mongoliaan. Jossa vallitsee tyypillinen mannerilmasto, lyhyet lämpimät kesät, kylmät talvet ja isot lämpöerot. Lämpötila vaihtelee -50 ja +35 celsiusasteen välillä vuoden aikana.

Tätä tuumaillessani ajattelin, että joskus olisi lainlaatijoiden ja toisten tuomitsijoiden syytä laittaa ensin jäitä omaan hattuun eikä yrittää nitistää vaatimuksillaan pakkaseen tai nälkään muutenkin pieneksi kutistunutta Mongolian köyhää kansaa. Valistunut veikkaikseni on, että jos Putin tulisi Suomeen, jäisi hänet pidättämättä täälläkin, vaikka Natouhokin on voimissaan. Sen verran on nimittäin Suomineidonkin muistissa, että idästä on korville tullut aiemminkin.

Kävin antamassa yhden verinäytteen

Käynnin ajankohta 30.8.2024

Palveluyksikkö Keski-Uudenmaan hyvinvointialue

Tutkimuksen nimi

B -PVKT

Tutkimuksen nimi

P -ALAT

Tutkimuksen nimi

P -K

Tutkimuksen nimi

P -Kol-HDL

Tutkimuksen nimi

P -Kol-LDL

Tutkimuksen nimi

P -Krea

Tutkimuksen nimi

P -Na

Tutkimuksen nimi

P-Trigly.

Kaikki yllämainittu on Omakannasta löytyvien terveystietojeni mukaan tarkoitus tutkia yhteen pieneen putkiloon otetusta verinäytteestäni.

En vielä tiedä ymmärränkö myöhemmin saaduista tuloksista yhtä vähän kuin yllämainituista. Oletan kylläkin, että jos on jotain kuolemaksi tai muuten hälyttävää, saan siitä jollain lailla tiedon "helpolla suomenkielellä".

Kun yritin Googlenkin avulla saada jotain tolkkua mitä verestäni, oletettavasti sepelvaltimotautiin tai sen hoitoon liittyvää tutkitaan, en tullut maanviljelijä H. Moilasta hurskaammaksi tai viisaammaksi. Jonka pellolle Saarijärvellä laskeutui vuosikymmeniä sitten säähavaintopallo. Sitä erehdyttiin uutisissa luulemaan lentäväksi lautaseksi tai muuksi tunnistamattomaksi esineeksi. 

Mieleen tuli 60-luvun alku, kun kahtena kesänä keräsin luonnosta 80 kasvia ja kuivasin sekä prässäsin ne painojen alla liimattaksi teipinpalolla kasvikansiooni. Sitten etsin niille latinankieliset nimet ja heimot, joita opettelin koulupäivien päätyttyä opettajan valvonnassa, kun en muuten puuhaan suostunut. 

Opittuja latinankielisiä nimiä en ole kaikkia unohtanut enkä milloinkaan tarvinnut. Luulen, että vaikka tieto lisääkin tuskaa, olisi ollut enemmän hyödyksi opetella sama määrä lääketieteen sanastoa. Silloin tietäisin edes jotain siitä mitä minusta tutkitaan tai mikä minua milloinkin vaivaa.

Luulen nimittäin, että itseni lisäksi lääkärin sana on monelle muullekin taivaallisen ylilääkärin, elämän ja kuoleman valtiaan diagnoosia tärkeämpää. Osittaisessa tietämättömyydessä on silti mukavampi elää. Enkä ehkä tahtoisi tietää kuolinpäiväänikään, vaikka se olisi jollakin tiedossa. 

Onko elämäni tarkoitus murheen karkoitus vai löytää polun pää?

Tätä mieltä ovat Syrjän veljekset Eppu Normaalin biisissä:

"Mä nousin ylös, astuin sekaan peikkojen, hui!

Mä muistan kuinka viime yönä kanssa veikkojen. 

Päättelimme, että elämämme tarkoitus, 

lienee murheen karkoitus."

Vastaaavasti tätä mieltä olin itse päivälleen vuosi sitten ja olen yhä. Aika moni lapsellinen sanoo elämän tarkoituksen olevan tehdä sekä saada lapsia. Mutta entäpä sitten biologisesti lapsettomat aikuiset? Löytyisikö meillekin jotain hyötykäyttöä? Ehkä samaan lokeroon menevät adoptiovanhemmuudet, jollainen olen itsekin. Tätä iloitsi kauan sitten vaimoni Liisan ja itseni lisäksi kypsään ikään ehtinyt nainen: "Voi kuinka iloinen asia! Saada lapsi, joka tarvitsee vanhempia. Sillä yleensähän vanhemmat tarvitsevat lasta." Ehkä vuosikymmenen, kaksi kestänyt kasvatustehtäväni on suurin kokonaisuus, jossa koen olleeni hyödyllinen.

En koskaan nähnyt tai en muista äidin ja isän välillä ainuttakaan läheisyyden saati hellyyden osoitusta. Ajattelen heidän rakastaneen silti toisiaan. Miksi he muuten olisivat tehneet pikkusiskoni, pikkuveljeni ja minut? Ehkä me kaikki kolme olimme hyödyllisiä heidän rakkaudessaan.

Fyysisessä työssä olin eniten hyödyllinen työnantajalle. Sen sijaan ryyppyvuosiltani saa hyödyllisyyttä etsiä löytämättä. Tai ehkä olin hyödyllinen varoittavana esimerkkinä. Sen jälkeen päihdetyössä, jos en ollut hyödyllinen, niin ainakin auoin monille ovia uuteen elämään.

Eläkeukkona kadotin oikeuden elämään vuosiksi. Kahden avioeron tuoma yksinäisyys korosti täydellisen tarpeettomuuden kokemusta. Minun oli hyvin vaikea löytää elämisen oikeutta, koska en kokenut olevani millään lailla kenellekään hyödyllinen.

Itselleni nykyisin merkityksellisin sisältö saattaa olla Morakotin lisäksi päiväkirjanomaisten blogien kirjoittaminen. Ehkä niistä on jollekin lukijalle hyötyä tai ainakin jotain sisältöä toviksi. Nykyisin käsitänkin, ettei elämän tarkoitus taida ollakaan murheen karkoitus tai olla edes hyödyllinen. 

Kirjoitin monen sanovan elämäntarkoituksen olevan suvun jatkaminen. Ehkä itsekin ajattelisin niin, jos olisin biologinen isä. Tai sitten en. Koen aika ohueksi, että yli 70 vuotta kestäneen taipaleeni päätarkoitus olisi naida ja tehdä lisää Soineja ja Soinittaria. Haluan uskoa elämäntarkoituksen olevan löytää polun pää lähteäkseni jonnekin, kun pumppuni on lyönyt viimeisen kerran.

Muistan hyvin, kun halusin taivaaseen. Sinne mitä ahtaat ihmiset kauppaavat ja pelottelevat sulkeutuvilla ovilla. Sitten oivalsin, että heidän asettamilla ehdoilla ei taivasten valtakunnasta ole oikeastaaan kukaan jo lähtenyt ystäväni, ei äitini, ei isäni eikä myöskään siskoni. Siispä minäkään en enää tahdo kauppamiesten paratiisiin, vaan haluan sinne missä ovat rakkaat ihmiset ja eläimeni. Mutta yhtä lailla kuten jää nähtäväksi löytyikö minulle tuhkankantajaa ja -ripottelijaa, jää nähtäväksi löysinkö iankaikkisen polun pään. Jos sellainen on ylipäätään olemassa.

Langaton maailmani

Eilen kirjoitin sähköisestä asioinnista jotain ja tänään jatkan langattomassa maailmassani. Siellä olen usein kuin kotonani kämmenenkokoisella älylaitteella (Samsung Galaxy S22 Ultra 5G). En edes muista milloin olen avannut tietokoneeni eli läppärin kannen. Muistia pienessä laitteessani on riittämiin, josta pian kolmen vuoden käytön jälkeen on käytössä alle kolmasosa. Vaikka ohjelmia pilvipalveluiden lisäksi on pilvin pimein ja valokuviakin tuhansittain. Pieni väritulostin tai oikeastaan monitoimilaite on myös kytketty langattomasti bluetoothin avulla Samsungiini.

Samalla tavalla toimivat bluetooth-kaiuttimet, joita käytän usein kuunnellessani musiikkia tai podcasteja. Sekä katsoessani bittiavaruudessa kulkevien taivaskanavien, kuten Netflix elokuvia tai sarjoja suomenkielisellä tekstityksellä kaukana Aasiassa. Tai yöpyessäni hopeanharmaan vanha rouva Avensiksen makuuhuoneessa, teltassa tai jossain aivan muualla vieraassa vuoteessa.

Vaikka kännykkää myös puhelimeksi kutsutaan, on se ominaisuus itselläni sivuosassa. Silti joskus joku soittaakin. Kuten eilen ystäväni "kylän mies", joka kysyi lähdenkö iltapizzalle. Mitä en hyvän seuran ja tarjotun ruuan eteen tekisi? Matkalla tapasimme myös Juhanin lapsenlapsen, joka olisi ollut valmis vaihtamaan Setä Samulin hattunsa päähuiviini sovittamisen jälkeen. Syömämatkat lähiruokapaikkoihin ovat oikein mukavia erityisesti silloin, kun minulle ei ole langennut maksajan osaa.

Mutta takaisin älylaitteen käyttöön. Sähköisiä kirjoja ostan ja lainailen kirjastoista sekä luen verkkaisesti etupäässä unilääkkeeksi. Tosin joskus hankittu teos tempaisee mukaansa työntäen Nukkumatin kauas sivuosaan. Lisäksi luen sähköisiä uutis- ja muitakin lehtiä sekä ilmaiseksi, että tilattuina.

Melkoisesti aikaa käytän päiväkirjanomaisten blogien tekemiseen, joita on syntynyt yli 10 vuoden aikana tuhansia. Niitä kirjoittelen oudoissakin paikoissa. Kuten ekokäymälän pytyllä, lääkärin vastaanoton odotushuoneessa tai vaikkapa kotilampien lautureilla. Samoissa paikoissa chattailen tai kommunikoin Facebookissa tai jossain muissa sähköisissä yhteisöissä.

Ajanvietepelit yksin ja jonkun kanssa kuuluvat myös sinällään lähes aina täysin tarpeettomaan päivääni. Shakkia ynnä muita pelaan maailmanlaajuisesti joskus öisinkin. Jossakin on silloin iltapäivä ja pelikaveri vastusta vailla siestankin lomassa.

Käytän älylaitteeni parista sadasta ohjelmasta säännöllisesti kymmeniä, joista voisin kirjoittaa helposti yhtä monta sivun tai puolen mittaista blogia. Riippuvuuksistani ehdottomasti piikkipaikalla on nettimaailma someineen. Jos kännykkä on joskus kateissa, etsin sitä kiivaammin kuin koskaan itse aikoinaan piilottamaani viini- tai keskiolutpulloa.

En tiedä pitäisikö olla älylaitesuhteen vuoksi huolissaan, jota en lainkaan ole. Vaan hyvilläni ja onnellinenkin, että olo on aamulla paljon parempi kuin aikoinaan illan tomeran karusellikännin jälkeen.

Nettilaitteen tuomat mahdollisuudet olisi yksi oiva keino yksinäisyyden poistamiseksi. Sitä en tiedä miksi meillä ei ole pestattu tavalla tai toisella alan osaajia opettamaan osaamattomille netin käyttöä joko yhteiskunnan tai omilla laitteilla kunkin kodissa. Se olisi halpa ja hyvä tapa vetäistä mukaan yksinäisyydestä elämän sykkeeseen, joka voi johtaa minne asti tahansa, jossa vain mielikuvitus, jos sekään on rajana.