Uusi henkilökohtainen valmentaja

Eilen käyttädyin kuten jotkut huipulle pyrkivät urheiljat konsanaan ja sulloin Kiinasta hankkimani 100 bahtin sparrarin sängyn alle. Sillä elopainon aleneminen loppui 3-4 kilon pudotuksen jälkeen vähän yli sataan kiloon. Kaikkea pitää kuitenkin yrittää ja vaihdoin henkilökohtaista kunto-ohjaajaa, joten ajoin kaupunkiin, paikalliseen Puuiloon sekä ostin uuden, 450 bahtia maksaneen valmentajan. Mutta ei se mitään auttanut. Vaaka näytti tämä aamuna 101,5  kg 🤬.

Mutta pitsinnypläystä ja amatöörien hommaa on painonhallintaprojektini. Uusia keinoja etsiessäni törmäsin nimittäin Tosi miehen vastaavaan, johon voit tutustua kilkkaamalla tästä. 

Arkista elämää Rautiainen on matkalla Malesiaan päässyt Lang Suaniin ja löytänyt Harry Limen, Kolmannen miehen ja hänen vaimonsa. Luulen, että hän jää naispuoliseksi kotimieheksi ja me jatkamme Phatthalungista huomenna kohti valtakunnan rajaa Ensimmäisen, Toisen ja Kolmannen miehen voimin.

Tänään pakkaan pyörään loput vaatteet, muut tilpehöörit ja tietty lääkkeet sekä asiakirjat. Luotto- ja pankkikortit jätän kotiin ja otan riihikuivia seteleitä matkaan sen verran kuin ajattelen törsäilemättä tarvitsevani.

Rofa tekemissä Arkista elämää Thaimaassa videoihin olen minäkin jo päässyt mukaan. Jos en nyt kuitenkaan elävänä niin nimeltä mainittuna kuitenkin 🫡. 

Aamun tuokiokuvia

Aamuisin kävelen 4000-5000 askelta jokien rantoja. Sameasta virrasta kyläläinen huiskuttaa tervehdyksen pyydystä kokiessaan ja hakiessaan ruokaa. 

Maataloustyökalut ovat maalla usein yksinkertaisia enkä aina tiedä vedetäänkö niitä kone-, eläin tai ihmisvoimin. 

Henkien kodit voivat olla vaatimattomiakin, joiden asukkaista en tiedä paljoakaan. Osaa niistä lahjotaan pysymään kotonaan ja osaa suojelemaan elämää.

Thaimaan henkimaailmassa on paljon muutakin sellaista mistä en tiedä mitään. Siinä onkin vaikutteita niin monesta, ettei kai kukaan tiedä kaikkea. 

Joskus aamulenkillä 9 aikaan voi törmätä hääseurueeseen. Heitä sydämestäni onnitellessa, ajattelen toisensa löytäneitä, jotka viettävät elämänsä suurinta, kahdenkeskistä juhlaa.

Makuuhuoneessa on Morakotin talon ainut koneellinen ilmastointi. Ikkuna on avokeittiöön. Jos joku on tulossa käymään ulko-oven ollessa kiinni, kurkkaa hän ikkunasta ja koputtaa siihen. 

Lähtölaskenta Malesiaan jatkuu..

On ollut mukava seurata Rolfin tuloa videoiden välityksellä Roi Etistä Phatthalungiin Arkista elämää Thaimaassa -ryhmän sivuilta. Viime yön mies vietti Cha Amissa, joten tälle päivälle lienee vain lyhyt siirtymä Hua Hiniin.

Sähköisten karttalehtienkin sivuilla olen elänyt matkassa mukana, joka sekin on ollut oikein mukavaa. Rollella on Hua Hinista suunnilleen sama matka Morakotin ja vähän minunkin kotiin, kun itselläni oli aikoinaan samalla Harrikalla Pattayan Jomtienin kaupunginosasta Kambodžan pääkaupunki Phnom Penhiin. 

Maa on moottoripyörällä ajamistani maista liikennetottumuksineen ylivomaisesti vaarallisin. Jos ei ollut koko ajan valmis siirtymään pientareelle, hengenlähtö tai vakava loukkaantuminen oli lähes varmaa. Rekat ohittelivat moottoripyörien tullessa vastaan kuin niitä ei olisi olemassakaan. Oli surullista katsoa nokkakolarissa liiskaantunutta pyörää ja sen kuljettajaa.

Aasian liikenne on ylipäätään maailman vaarallisimpien joukossa, jossa ei aina onnettomuuksilta välty, vaikka olisi varovainen eikä tekisi mitään ajovirhettä. 

Elävänä on mieleen jäänyt ollessani Sukhumvit Roadilla pysähtyneenä liikennevaloihin, kun yht'äkkiä takana tömähti. Honda Phantomin poksikin lensi perääni ajaneen iäkkään naiskuljettajan ja hänen pyörönsä viereen asfaltille.

Somemaailma on pullollaan kaikkitietävien neuvoja eri tilanteisiin: "Tee niin ja niin tai niin sekä näin." Olin etukäteen päättänyt, jos vastaavaa tulee liikenteessä omalle kohdalle, mahdollisuuksien mukaan en tee toviin mitään, vaan ainoastaan katselen. Niin toimin nytkin. Seurasin, kun nainen hinasi itsensä sekä pyöränsä pystyyn todeten sen säilyneen ajokuntoisena. Sen jälkeen hän puikkelehti autojen välissä keräten sinne tänne pyörineitä appelsiineja ja muita ostoksiaan. Viimein ehkä ikäiseni, mummoiän kynnyksellä oleva kuljettaja sai tavaransa pusseihin ja pyöränsä käyntiin. Jonka jälkeen hän meni menojaan eikä koko aikana edes vilkaissut minua.

Tilasin presidentinvaalien kirjeäänestysasiakirjat

"Kiitos tilauksesta!

Kirjeäänestysasiakirjojen tilaus on vastaanotettu.

Asiakirjat lähetetään antamaasi osoitteeseen: Jorma Soini

52-1 Moo 9 Tambon Payakan Ampure Maung Morakot Yangchuai

Phatthalung 93000 Thailand" 

Ehkä kirjeäänestysmahdollisuus ei ole kaikkien ulkomailla äänestysaikaan olevien suomalaisten tiedossa. Sillä ollessani puheissa Thaimaassa asuvan kanssa, sanoi hän, että jää äänestämättä, sillä vaalipaikalle on matkaa satoja kilometrejä. Joten ehkä jaan kerrankin hyödyllistä tietoa niille, jotka pitävät äänestysmahdollisuutta kansalaisoikeuden lisäksi tarpeellisena, jopa velvollisuutena. Lisätietoja mahdollisuudesta linkin takana: https://vaalit.fi/kirjeäänestys.

Olen kuullut sanottavan, että hyvä diktaattori on parempi kuin demokratia, joka voi hyvinkin olla jossain määrin totta. Joskaan kaikkien mieleen ei kukaan eikä mikään koskaan ole. Sitä paitsi valta sokaisee ellei peräti mädännytä.

Sitä voi kahmia myös demokratian varjolla, josta yksi esimerkki on itäisen naapurimme Vladimir Putin. Hän kylläkin saattaa edelleen nauttia aidosti kansansa keskuudessa suurempaa suosioita kuin yksikään tulevien presidentinvaaliemme ehdokkaista tällä hetkellä.

Kansan valitseman poliitikon tärkein ominaisuus ei ole tieto eikä osaaminen, vaan hyvät puhelahjat. Ilman niitä ei pääse edes kansanedustajaksi. Paitsi urheilijat ja muusikot. Menestyvä poliitikko onkin kuin saarnamies tai -nainen, jolla ei uskonasioista ole selittämätöntä paikkaa. Siihen riittää tiedon sijaan vankka usko ja/tai puhujan taidot. 

Todellinen tietämys päättäjillä onkin aivan toista kuin puheet. Sen olen huomannut heidän puhuessa kaikkitietävinä päihdeongelmaisten asunnottomuudesta, josta tiedän vähintään saman kuin kuka tahansa ministeri. Muusta en sitten tiedäkään. Paitsi kulkijakoirista 🐕. 

Siitäkään ei hyvää seuraa, jos yhteisten asioiden hoitajat ovat huomattavasti tyhmempiä tai viisaampia kuin äänestäjät. Harva tosin taitaa pitää itseään kansaa tyhmempänä. Vaikka olisikin ehkä hyväksi, jos luottamushenkilöt olisivat läpileikkaus kansasta. Että sellainen virsikirja, millainen on seurakunta. 

Mutta huononkin suutarin olisi hyvä pysyä enimmäkseen lestissään. Jos Kukkulalla kansanedustajina istuisi 200 tai hallituksessa 12 Jorma Soinia, olisivat valtakuntamne asiat vielä paljon huonommin. Tästä voisi tehdä sellaisenkin rehellisen johtopäätöksen, että jos edustajaehdokas on samaa mieltä kanssani, hän on huono yhteisten asioiden hoitaja. 

Loppuun vielä tuulahdus tulevasta Malesian matkasta moottoripyörillä. Raaka-Rolle on ajourakkansa Roi Etistä aloittanut eilisellä 500 kilometrin siivulla. Harry Lime, kolmas mies ja minä odottelemme vielä tovin milloin liitymme joukkoon. Ja kuten eilen veikkasin, on Arkista elämää Thaimaassa Rautiainen julkaissut ensimmäisen videon yöpaikastaan Saraburista. Sen voi katsoa tästä.

Suuntana Kuala Lumpur

Jokunen viikko sitten kaverini, Arkista elämää Thaimaassa Rautiainen, soitteli ja kertoi suunnitelmissa olevan matka moottoripyörällä kotoaan Roi Etistä Malesiaan. Tähän tartuin, että sinähän ajat Phatthalungin läpi, joten otatko matkaan, jos lähden Harrikkasi peesiin pienellä PeeCeeX-skootterillani? 

Itse vielä viikonlopun velttoilen ja leppoistan, mutta Rofa starttaa tänään. Sillä ennen kuin hän on ajanut Phatthalungiin, on matkaa taittunut minimissään yli 1300 km. Mukaan on matkalta tarkoitus poimia myös Harry Lime (Kolmas mies), jonka nimen hän sai minulta ja jonka kaiman olen nähnyt vain 60-luvulla, silloinkin mustavalkoisena televisiosta.

Muistan, kun viitisentoista vuotta sitten ensimmäisen Pattayan Jomtienin reissun jälkeen unelmoin, että Thaimaa on elämäni leppoistamisvaiheen tukikohta, jossa itsessään, mutta myös muissa Aasian maissa riittää uutta ja eksoottista koettavaa enemmän kuin minulla elämää.

Näin on myös käynyt. Auto-, juna-, lentokone- ja moottoripyörämatkojen muodossa on takkiin tai oikeastaan hihattomaan paitaan tarttunut Thaimaata sieltä täältä ja tuulahduksia useammastakin naapurimaasta.

Matkaseurastani en tiedä, mutta itse olen sullonut toiveiden tynnyriin välitavoitteita, joista ensimmäinen on päästä lähtemään, sillä Rofalla on pitkä matka, vaikka alla on laatupyörä. Seuraavana etappina, ehkä ensi keskiviikkona on Thaimaan ja Malesian raja ja päästä pyörinemme maasta sekä sisään uuteen maahan.

Jos kaikki sujuu hallitusti, vaikkei täydellisesti, haaveilen ja pidän päätavoitteena Kuala Lumpuria, jossa olen kerran Päiviksen kanssa käynyt. Sen verran on Messenger-puheluissa Rofa kanssa puheltu, että tiedän häntä kutkuttavan siistin Singaporen, jossa sielläkin olen piipahtanut. Mikä ettei, jos pelit ja kuljettajat kestävät.

Jos oikein kurkin toiveiden tammitynnyriini, lymyää siellä jossakin myös merimatkan päässä oleva Sumatra. Ehkä tällä kertaa riittää, jos päästään käymään satamassa katsomassa mistä ja minkälaisilla aluksilla sinne mennään. Kun kartalla on helppoa mielikuvamatkailla, näyttää houkuttelevalta kiivetä takaisin Thaimaahan Malesian itärannikkoa silloin tällöin meressä pulahtaen. Monta mielenkiintoista muttaa ja mutkaa on edessä ja olen sangen innoissani. 

Luotettavan etukäteistiedon hankkiminen on ollut muotisanaa käyttääkseni haasteellista. Siitä esimerkkinä ajokorttivaatimukset. Niissä asioissa luotettavin tietolähde pitäisi olla Autoliitto, joka sanoo, että vuoden 1949 kansainvälinen ajokortti hyväksytään, vuoden 1968 ei ja EU-mallin mukainen ajokortti todennäköisesti kyllä.

Kaikki tietävä sosiaalinen media taas sanoo, että thaiajokortti ei käy ellei se ole kansainvälinen, jota ei ole olemassakaan. Toinen somemies kertoi olleensa maassa vuokrapyörällä yli 2 kuukautta suomi-ajokortin kanssa, ratsiassa kolmesti ja kaikki oli oolrait. Totuus lienee, että ainakin thaiajokorti käy Malesiassa ja yhdeksässä muussakin Aasian maassa.

Mutta näillä näkymin näillä mennään, jos tuulet, tähdet ja mielet ovat suotuisia. Minä kirjoittelen matkalta blogeja, jos en riko tai hukkaa puhelintani ja Rofa ehkä tekee sekä julkaisee videoita. Jos ei hukkaa tai riko puhelintaan 🤣🤣🤣. 

Jatkuvaa Jaakobin painia

Marraskuun viimeinen viikonloppu vuonna 1980 painoin tasan 54 kiloa, kun mitta tuli täyteen tietä, jonka tiesin vievän ennenaikaisesti hautaan. Joten tein pesäeron kahdesta viikatemiehestä, joista toinen oli kätkeytynyt alkoholiin ja toinen tupakkaan. Sitä menikin pari askia tai piippu-/sätkätopallinen vuorokaudessa, kuten alkoholiakin joka päivä. 

Heidät vaihdoin liianhyvinsyömiseen, johon viimein oli varaa ja päätin tuplata painoni tai painaa kerran elämässä 0,1 tonnia. Ja niinpä 26 vuotta myöhemmin vaaka näytti Meilahden sydänvalvomossa 105,4 kiloa. Tavoite oli saavutettu, vaikka henki oli lähteä. Tapaani syödä hyvin oli siihenkin kätkeytynyt viikatemies, jota luulin hyväksi kaveriksi ja matkaseuraksi. Nyt tiedän senkin olleen alkoholin ja tupakan lailla ennenaikaisen kuoleman sanansaattaja. 

Aterioinnin kanssa ihmisen on kuitenkin pakko tulla juttuun. Toisin kuin tupakan ja viinan, jotka voi lopettaa kokonaan. Olisi löydettävä syömisen kohtuukäyttö, jottei käy kuin tarinoiden mustalaisen hevosen, joka opittuaan olemaan ilman ruokaa kuoli nälkään.

Voi olla, että tirisevään pihviin ja suklaaseen kätkeytynyttä viikatemiestä en olisi löytänyt ilman itselleni armollista sepelvaltimotautia, joka jätti minut henkiin ja Tuonelan lähettiläs jäi silläkin kertaa nuolemaan näppejään.

Siunatun sepelvaltimotautini ja ruuan kanssa olen kuitenkin käynyt 17 vuotta Jaakobin painia, jossa olen saanut erävoittoja, mutten lopullisesti selätystä.

Ajattelen nimittäin, että jos en saa täyteen varattujen päivien määrää, on minut selättänyt omista valinnoistani johtuen viikatemies ennen aikojaan. Tavoitteena ja jonkinlaisina rukousten tapaisina sinne jonnekin taivaanrannan ylisten tuolle puolen on, että viimeisenä huokauksena, ruumiillisesti ja henkisesti tyhjänä voisin todeta, että kiitos Minua Suurempi elämästä, olen käyttänyt kaiken minkä minulle annoit. Jos näin käy, teen viimeisen aikamatkani ajattomuuteen ilman viikatemiestä, sillä vastaanottajana portilla voi olla aivan joku muu.

Kolme viikkoa sitten aloitin taas yhden painiottelun Jaakobin kanssa painon ollessa uudelleen grammalleen sama kuin Meilahden sydänvalvomossa 17 vuotta aiemmin. Tänä aamuna se oli 4-5 kiloa vähemmän, joten jälleen kerran olen saanut yhdestä elämäni lyhentäjästä otteen. 

Jaakobin painiksi kutsutaan nykyisessä kielenkäytössä tilannetta, jossa henkilö joutuu ratkaisemaan suuren sisäisen ristiriidan. Painon hallinta on ruumiillisen kunnon hoitamisen kanssa tällä hetkellä ainut minua häiritsevä sisäinen ristiriita. Sen suhteen tiesin olleeni painitermein sillassa jo kolme vuotta sitten. Sillä entisin kävelylenkein ja ruokatottumuksin painoni ei enää pudonnutkaan 10-15 kiloa noin puolen vuoden Thaireissulla.

Henkisen sekä ruumiillisen lisätaakan toi Morakotin ruokatarjoilu ja ruokatottumukset, sillä hän syö enemmän kuin minä, mutta vain minä lihon. Sitäkin teen vauhdilla, joten voin sanoa turpoavani molempien puolesta.

Asia sinällään on äärimmäisen yksinkertainen, sillä pitäisi ainoastaan syödä vähemmän kuin kuluttaa. Nyt olen luopunut joistakin herkuista, kuten shipseistä ja suklaasta. Juustokin on saanut lojua tällä erää kaupan hyllyllä.

Olin viikatemiehen valmennuksessa ajautunut tilanteeseen, että kun kutsu ruokapöytään tuli, menin ja söin, vaikkei ollut nälkäkään. Käsitin myös jo aiemmin, että jos survon jotain suuhuni aina, kun on pienikin nälän tunne, on sekin liikaa. Nyt opettelen tulemaan juttuun silloin tällöin pienen nälänkin kanssa.

Olen reippaan parin viikon ajan kävellyt aamuisin 5000 askelta ja jättänyt yhden aterian kokonaan pois. Syön aamiaisen lisäksi vain päivällisen tai mikä lienee viiden pintaan iltapäivällä. 

Annoin taas kerran Manalan miehelle kenkää ja otin uuden valmentajan. Tilasin henkilökohtaiseksi sparrariksi Kiinasta 3 euron digivaa'an ja hyvältä näyttää. Paino on menossa alaspäin ja koen päässeeni viikatemiehen sillasta ylös.

Viikatemiehen 6209:s väistöpäivä

25.10.2006 sain Vantaan Ikeassa sydänkohtauksen ja viikatemies oli saada minut kiinni. Sen kynsistä minut tasan 17 vuotta sitten pelasti Meilahden hoitoväki ja Päivis, joka olisi varmasti ollut sairaalassa ennen ambulanssia, vaikka se ajoi pillit päällä, jos ei olisi pitänyt samalla matkalla hakea minulle ensin kirja Kurvista luettavaksi. Päivis oli ainut syy miksi en ollut valmis lähtemään tuonelan lähettilään matkaan. Kuolemanpelkokin oli pudonnut piipaa-auton kyydistä jonnekin matkalla naapurikaupungista Helsinkiin.

Yksi verisuoni oli kokonaan tukossa ja toinen 80 %, joten ilman pallolaajennuksia tai ohitusleikkauksia maalliset laulut olisi laulettu. Siitä eteenpäin olen väistellyt viikatemiestä sekä viettänyt monella tavalla Sydäninfarktini vuosipäivää.

Kerran Kolumbian Bokotassa ja vuorilla sademetsän keskellä Sasaiman kylässä. Lastenkodissa 40 lapsen ja henkilökunnan kanssa banaaneja syöden. Sieltä muistoina ovat hoitajalta ostamani liian pienet, vihreät piraatticrocsit sekä kylän kaupasta käsin vuoltu cucharon-soppakauha, joka on merikonttisaunassa löylykauhana. Aina kun siihen tartun, muistot ja kiitollisuus elämästä täyttävät mieleni.

Ehkä vain kerran olen syönyt eilisen reseptini mukaisen Sydäninfarktin juhla-aterian täydellisenä lähes täydelliseltä kattaukselta. Ainut särö saattoi olla, että tarkoitusta varten Päiviksen Tallinnasta hankkimat kristallilasit ovat Venäjän sijaan ehkä Latviasta. 

Yhden kerran olimme Päiviksen kanssa juhlapäivän aikaan Thaimaan Jomtienilla, kun sain ajatuksen, että tarjoaisimme kunnon karjalanpaistin ruisleivällä kaikille, sillä olin ystävystynyt Ravintola Helmen Petri Revon kanssa. Ravintolassa pidin joskus alkoholittoman oluen lomassa tietokilpailujakin, mutta liikuttavin muisto on Jomtien Saunalta. Immosen Mikan kanssa kerran lauteilla ihmettelimme, minne Pete mahtoi hävitä, joten lähdin katselemaan ympärilleni. Löysin miehen sikiunessa lämpöisen altaan kulmauksesta 🤣.

Pete poti liikakilojen lisäksi kanssani toistakin yhteistä vaivaa sydämessään tai sen sukulaista. Enää tässä ajassa Pete ei sauno kanssani, sillä hänet viikatemies sai kiinni.

En tiedä onko tuonpuoleisessa sauna- tai muita kuumempia tai vähemmän kuumia osastoja. Enkä tiedä porttien ovimiehistäkään. Mutta jos on, ehkä saan joskus tietää riittikö heidän mahti Peten laittamaan muhkean vatsansa päälle paidan. Siihen ei ravintola Helmen väki yhdessä asiakkaiden kanssa pystynyt 🤣. 

Huomenna on Sydäninfarktini vuosipäivä

Huomenna on yksi elämäni suurista kiitollisuuden muistopäivistä. Mieleeni palasikin viime yönä lähes ensimmäinen Sydäninfarktin vuosipäivä Bogotassa, kolumbialaisten katulasten kanssa. Siellä söin viisi viikkoa aamuin illoin ja siinä välissä vain banaania eri muodoissa sekä ainoastaan haaveilin kerran vuodessa nautittavasta juhlapäiväni ateriasta. Koska ruokaohjeitani ei ole juurikaan blogeissani julkaistu tai muutenkaan saatavilla, päivitin sen ainoan taas kerran vuosien takaa, jos vaikka joku jossain maailman kolkassa osallistuu juhlapäivälliselle, vaikkapa vain henkisesti kanssani. Itse joudun tänäkin vuonna tekemään kattaukseen ja valmistukseen olosuhteista johtuvia säätöjä Phatthalungin maaseudulla:

HK:n Sininen (ei kevyt) Juhlalenkki kypsennetään kokonaisena omassa kuoressaan mikroaaltouunissa 4-5 minuuttia 750 watin teholla ilman makkaran halkaisua tai edes kuoren rei'itystä. Jos lounasseurueeseen kuuluu kasvissyöjiä, heitä varten voidaan varata kasvismakkaralenkkiä. Merkkivaihtoehdoista ei ole suosituksia, koska luotettavaa tietoa laaduista ei ole aitojen makkaransyöjien saatavilla. Juhla Sinisen syöjät päättävät kuitenkin istumajärjestyksestä sovun, ruokarauhan ja -halun säilymiseksi.

Tirisevän kypsennyksen jälkeen makkarankuori syötetään ainoille aidoille stadilaisille muuttolinnuille, Kauppatorin kalalokeille tai koirille vailla ihmiskotia. Jos muitakaan eläimiä ei ole lähistöllä kärkkymässä, voidaan makkarankuori säilyttämisen vaihtoehtona laittaa biojäteastiaan.

Lautaselle sommitellaan lisukkeiksi ja kevennykseksi kauniisti siivutettuina avomaan 🥒 tai Mynttisen herkkukurkkuja kotimaisen sipulin kera. Reunalle voidaan asetella lisäksi yksi tai pari pienehköä, ehdottoman suomalaista tomaattia syömisen lisäksi silmänruuaksi. Tällä otetaan myös kantaa afrikkalaisen, laittoman työvoiman käyttöön valtavilla tomaattitiloilla Espanjassa, lähellä Gibraltarin salmea. Tomaatit voidaan syödä kokonaisinakin, mutta ei mielellään kesken pääruuan, vaan viimeisenä suupalana, jos vatsa sitä pyytää.

Mausteiksi Auran sinapin vaihtoehtona käy kotimaahan aina välillä palannut Tulinen Turun sinappi. Osoituksena maailman kansalaisuudesta pöytään sopii myös Al Goren suvun aikoinaan omistama Heinz-ketsuppi. Leiväksi Oululaisen revitty, kokojyvärukiinen jälkiuunileipä. Sen päälle ohut kerros Benecolin sydämelle ystävällistä levitettä.

Mutta koska Valio pitää viljelijöiden tuottajahinnat alhaisena, valitaan juustoksi Arlan 17 % gouterjuusto. Samasta syystä juomaksi Ingmanin tai Juustoportin rasvatonta maitoa. Kyytipojan tulisi olla luomua ja mielellään vapaan lehmän tuotantoa. Valinnalla otetaan kantaa kotimaisen maidon puolesta.

Jälkiruuaksi aito ja tormakka Päijänteen Asikkalanselän veteen keitetty Sauli Niinistö presidenttikahvi. Pannujauhatusta käytettäessä kahvi keitetään kyläsepän tinaamassa, isovanhemmilta perityssä kuparipannussa. Kahvi voidaan makeuttaa kotimaisella luomuhunajalla. Pannunmyssy ja patalaput on hyvä olla Marimekon, käsityöläisten tai koululaisten tekemät. Kantaa otetaan kotimaisuuden lisäksi myös käden taitojen ja koulun tärkeyden puolesta.

Jälkiruokana Trio-jäätelöä. Euroopan Unioniin liittymiseen liittyvänä ystävällisenä eleenä voidaan käyttää myös ulkomaista jäätelöä (mm. Lidl). Marjoiksi päälle ehdottoman kotimaista vadelmaa, mansikkaa tai mustikkaa. Myös tuore, mutta harvoin saatavilla oleva, nimenomaan thaimaalaisen marjanpoimijan Lapin hilla sopii. Kyseisen marjan valinnalla kritisoidaan suomalaisten harjoittamaa, ulkomaalaista syntyperää oleviin kohdistuvaa marjanpoimijapolitiikkaa. Jälkiruokajäätelö pistellään poskeen Muurlan lasin tai Iittalan käsin koristelluista lasiastioista. Näin aterian nauttijat ilmaisevat hyväksyvänsä ulkomaalaisen omistuksen myös suomalaisissa yrityksissä.

Pääruoka voidaan valmistaa mikrossa kuvun alla vain Arabian 24-sarjan posliinilautasella, jossa se myös tarjoillaan ja syödään. Aterimiksi Hackmanin ruostumattomasta teräksestä valmistetut ruokailuvälineet, hyvin tasapainotettu sahalaitainen veitsi sekä teräväpiikkinen leveähkö haarukka. Maito nautitaan Tallinnasta hankituista, venäläisistä kristallilaseista. Eleellä tuetaan sotimisen sijaan venäjänkielisen Viron väestönosan integroitumista vironkieliseen valtaväestöön.

Kahvi juodaan käytössä tummuneesta ja ajan patinoimasta sekä vähintään puoli vuotta pesulta "pelastuneesta", käsin vuollusta Lapin visakoivun pahkakuksasta. Erilaisista hygieniatottumuksista johtuen vaihtoehdoksi tarjoilu käy Lontoon Harrodsin tavaratalon posliinisista mukeistakin. Samalla muistutetaan edelleen englantilaisia nihkeästä suhtautumista prinsessa Dianan kuolinsyytutkimuksiin. Jos kahviastiat tuottavat ongelmia, voidaan hyväksyä Pentikin kupit.

Mahdolliset lisukkeet sekoitetaan puulusikalla. Jos kahvi juodaan posliinikupeista, se sekoitetaan Fiskarsin teräslusikalla. Samaa välinettä käytetään jälkiruokajäätelön nauttimiseen. Mainitun lusikan käyttö on kannanotto terästehtaiden säilymisen puolesta. Kuksan käyttäjille jälkiruokalusikka voidaan valita vapaasti, mutta harkitusti ja hyvän maun mukaisesti.

Jouluaiheiset servetit otetaan käyttöön, jos Stockmannin lasten jouluikkuna on avattu ja Aleksanterinkadun jouluvalot sytytetty. Jos ei, tilanteeseen valitaan muu sopiva koristelu ja servetit.

Tuokioita Thaimaan maaseudulta

Viime kesänä Morakot oli kolme kuukautta Jokilaaksossa, josta osan aikaa hän poimi ja siivosi serkkunsa opastamana mustikoita. Sama serkku, joita on pilvin pimein, on kustantanut Phatthalungissa kävelysillan Temppelille, mitä myöten minäkin kävelen monena aamuna.

 

Termiitit olivat jyrsineet Morakotin yhden huoneen karmit käyttökelvottomaksi, mutta nyt näyttää siltä, että onnistuin myrkyttämään niiden olotilat. Oli mukava seurata, kun 83-vuotias kirvesmies-monitaitaja asensi oven ja hankkimamme uudet karmit. Työkaluista osa oli varmasti seurannut tekijän matkassa vuosikymmeniä.

Mainittu huone ei ole hyttysvapaa, sillä rahojen loppuessa on välikatto jäänyt rakentamatta. Etupäässä varaston ja meikkipaikan virkaa toimittanut huone sai lisää uusia käyttötarkoituksia, kun tilasin Kiinasta Lazadan kautta hyttyshäkin 800 bahtilla sekä patjan ja kokovartalopeilin.

Mainitussa huoneessa, jossa itse olen välillä päiväunilla sekä vapaaehtoisena vankina hyttyshäkissä ja moskiitot lentelevät vapaina, nukkuu myös kuvan PeeCeeX talviuniaan, kun olen Suomessa. Muulloin se viettää yönsä Tatan skootterin kanssa keittiössä. 

Viime talvena naapurin kanalauma pikkutipuineen mellasti pihamaalla kuin kotonaan ja niiden jätöksiä oli joka puolella. Nyt ne ovat saaneet tiheämmät verkkoseinät, joten kukonkin on helpompi vahtia naisiaan vierailta miehiltä. Ehkä vapaat kanat myös munivat sinne tänne, joka alkoi tuntua perheen kukkarossa tai ruokapöydässä.

Thai ajokorttiasiaa ja paikallinen liikennevakuutus

Thai ajokortin hankkimisesta sinällään en kirjoita mitään, sillä oheisen linkin takana Jouni Ollila on sanonut lähes kaiken oleellisen:

https://www.hanslankari.com/Ajokortti-Thaimaassa/10964.

Itse olen lähdössä kuun vaihteessa parin ystäväni kanssa Malesiaan pienellä Honda PeeCeeX:llä, 160-kuutioisella skootterimallisella moottoripyörällä, joten kyselin somepalstalla riittääkö thaimaalainen ajokortti. Sain ansiokkaita vastauksia, joista lähimmäs totuutta pääsi vastaaja, joka ensin sanoi, ettei riitä. Lisätivauksen jälkeen hän kuitenkin täydensi, että riittää, jos on kansainvälinen thai ajokortti.

Tätä jäinkin pohtimaan liki viikoksi, sillä moisesta en ollut kuullutkaan. Enkä kuullut kyselyjen jälkeenkään. Sen sijaan törmäsin englanninkielisiin sanoihin "Smart Card Driving Licence". Paljastui, että vuonna 2017 Thaimaa alkoi uusien älyajokorttien myöntämisen lisäksi vaihtamaan myös vanhoja, paperisia ajokortteja muovisiin, joiden sisällä on siru tai sen tapainen ja tietoa ajokortin omistajasta. Ajokortti käy Thaimaan lisäksi yhdeksässä Aasian maassa. Oikea vastaus olisi siis yksinkertaisesti ollut, että thaimaalainen ajokortti käy Malesiassa. Eikö niin? Toisaalta eipä sitä varmaksi tiennyt Autoliittokaan. 

Pakollisen liikennevakuutuksen osalta oltiin ajokorttitoimistossa tarkkoja. Kun hain omistustodistusta skootterilleni, kysyi virkailija milloin on tarkoitus matkata Malesiaan? Vastasin kuun vaihteessa ja ensi kuussa. Tähän hän puuttui, kun huomasi, että liikennevakuutuksen viimeinen voimassaolopäivä on 12.11. Ei irronnut todistusta ennen uuden vakuutuksen hankkimista, jonka sain samasta paikasta. Vaikkei koko vakuutus kelvanne Malesiassa. Siitäkään minulla ei ole varmaa tietoa, mitä pakollinen liikennevakuutus korvaa Thaimaassa. Vastapuolen henkilövahingot, jos olen syyllinen, vai kuinka? 

Koskaan minulla ei ole ollut vaikeuksia thaiviranomaisten kanssa. Ymmärtämisen ongelmia kylläkin, sillä farangien haluamia oikopolkuja ei minulle ole ollut tarjolla kuin kerran. Maksaessani virkavallan katsoessa muualle sakon tien päällä pyörän satulan alle 😉. Tonni tai kaksi sinne tai viisi toimistolle, jonka jälkeen saisin pyörän avaimet takaisin.

Ymmärtäminen onkin taiteen laji, jossa tulee tyhjän länkyttäjiltä lunta tupaan, vaikka olisi lämpöä yli 30 °. Kun heiltä kysyy täydentäviä kysymyksiä, saa saivartelijan maineen. Tässäkin blogissa on aineksia siihen, sillä Smart Card Driving Licence ei ole thaimaalainen kansainvälinen ajokortti. Vaan paikallinen ajolupa, joka käy lisäksi yhdeksässä lähimaassa.

Elämäni puut, osa 2

Eilisen blogin aloitin: "Ensimmäisen puun, pienen pienen, itseni kokoisen koivuntaimen istutin pian 70 vuotta sitten....."

70 vuotta syntymästäni, ystäväni oli syntymäpäivänäni Soiniityntien sillan rautaveräjän takana kädessään kuusenkerkkäjuomapullo ja toisessa kukkiva omenapuun taimi.

Muutamaa päivää myöhemmin hän toi vaimonsa kanssa, vakaumuksellisena laillistetun parisuhteen kannattajana yksinäiselle omanapuulle puolison, joka sekin availi ensinuppujaan.

Eri rotujakin olivat molemmat, joten kyllä ihminen voi kypsällä iälläkin olla tai peräti tulla suvaitsevaiseksi. Tosin joskus huomaamattaan 🤣. Silloin ajattelin minkävärisiä omenalapsia mahtaa syntyy tästä heimojen välisestä suhteesta. Nyt sen tiedän, mutten muista.

Kolmessa vuodessa puut ovat kasvaneet ja taitavat olla jo aikuisiän kynnyksellä. Viime kesänä ne eivät tehneet omenasatoa, jonka syytä en tiedä. Voisiko johtua puolisoiden erilaisuudesta pölytysaikoineen tai vaan välivuodesta? Voi kai se olla tahtojen taisteluakin, jos toinen haluaa olla hyvän ja toinen pahan tiedon puu. Joka tapauksessa puut ovat tällä erää viimeiset Suomessa istuttamani.

Mutta viimeisiä ne eivät ole, sillä yhtenä aamuna oli Phatthalungin Thaikotini pihalaatan nurkkaan ilmestynyt kaksi kookospähkinää. Niitä aamuisin katselin, kunnes toinen katosi jonnekin. Ehkä parempiin suihin, en tiedä. Toinen jäi elämään yksin ja työntämään vihreää vartta päivänvaloon.

Netistä luin että Suomikotien ruukuissa kasvavista jukkapalmuista poiketen, voi kookospalmu kasvaa peräti 40-metriseksi. Joten Morakotilta luvan saatuani istutin pähkinän. Ensin tökkäsin sen vaan maahan, sitten kaivoin puolet maan sisään ja lopuksi nettiohjeiden mukaan lähes kokonaan. Kotimainen kaukomaan tietäjä sanoi, että kolmasosa pitäisi jättää pinnalle ja sekin kyljelleen. Saapa nähdä miten kookospalmun käy. 

Kirjoittaessani, mielikuvituksen laukatessa elämäni puita löytyi muistin sopukoista yhä lisää. Kerran Jyväskylän Katulähetyksen puheenjohtaja Jaakko Koivunen lahjoitti Jämsästä hirsitalon, jos puran sen kokonaan ja vien pois. Tein työtä sovittua alan miesten kanssa tarkoituksena pystyttää se perheeni kesäpaikaksi Haapamäelle. Lopulta käsin vuollut hirret päätyivät pitkin Keski-Suomea reissattuaan Kalliomäen puolimatkankotini pihapiiriin savusaunaksi. Kun kävin autiona olevaa paikkaa katsomassa joku vuosi sitten, huomasin, että kuvan hirret oli numeroitu, joten yhdet elämäni puut olivat kai taas matkaamassa jonnekin.

Mutta ehkä eräällä tavalla merkityksellisimmät puut valitsin runko kerrallaan Liisan metsästä. Niistä veistettiin paikan päällä Syrjäntakanen, lähes 200-neliöinen hirsihuvila, jossa toivoin viettäväni elämäni ehtoon. Vaan toisin kävi. Viimeinen käyntini (ehkä 😉) maksoi oikeuden päätöksellä 5000 euroa.

Tätä kaikkea, kipeääkin on silti mukava muistella tänään, jolloin syntyi Jorma "Little" Goza Soini, jonka isä olen vain syntymätodistuksessa ja jolloin on hääpäiväni, vaikka olen puoliso enää vihkitodistuksessa. Monet muistoni pitävät sisällään syvää surua, mutta myös korvaamatonta ja haikeaa rakkautta. 

Elämäni puut, osa 1

Ensimmäisen puun, pienen pienen, itseni kokoisen koivuntaimen istutin pian 70 vuotta sitten leikkimökkimme taakse. En ollut vielä koulussakaan. Lapsena hain isäni kanssa myös juhannukseksi aikuisen ihmisen kokoisia koivuja piharakennuksen ja kotini ulkoportaiden reunamille. Sauna lämpeni ja ilmassa oli kesäisen juhannusyön taikaa.

Vuosia myöhemmin naapurin Vuokonpappa sanoi hevoselleen, että odota tässä, käyn Ihannon ja Annikin luona kahvilla. Odotellessaan polle talloi ja söi puutarhamme omenapuut. Korvaukseksi Vuokko toi villiintyneita puita, sanoi isä. Joten me istutimme niiden tilalle tammia, jotka kasvoivatkin vuosikymmenten aikana aika isoiksi.

Jossain vaiheessa naapurin Parkkoset halusivat tehdä kotiinsa kaavaan merkityn tien. Kun lisäksi Korpintie laajeni ja päällystettiin, oli puut kaadettava. En muista mitä istuttamalleni koivulle tapahtui. Ehkä se poltettiin pystyuuneissa tai keittiön hellassa, ehkä klapeilla lämmitettiin sauna. Mutta tammipuista osan pelastin, joista tein istuinpölkkyjä ja myllynkivipöydälleni jalat. Ne ovat yhä käytössä sekä rakkaina muistoina Merikonttikodissa.

Juhannuksen lisäksi puu liittyy toiseen vuoden päivään oleellisesti. Nimittäin jouluun. Isäni opetti minut ottamaan ilman lupaa muiden metsästä koivujen lisäksi joulukuusen, jonka kävimme monesti valitsemassa kesällä. Jo lapsena hän kuusi- ja koivuvarkauksin ymmärtämättään opetti, että on hyväksyttyjä sekä ei hyväksyttyjä varkauksia. Eikä portaiden eteen katkotuille havuillekaan mistään lupia kyselty. 

Kun ensimmäisen kerran hain yksin kesällä valitsemaani joulukuusta tarpoen lumisessa metsässä, huomasin Harsusen Väiskin sahaavan sitä aattona itselleen. Olin pitkään vihainen, kun hän vei kuuseni. En voinut joulupäivänä mennä edes katsomaan Harsusen lasten joululahjoja, kun tiesin keittiössä olevan minun joulupuuni.

Nykyisin minulla on kaksi tai muutama erityinen kuusi. Yksi on Carunan sähkölinjan alla, joten kovin korkeaksi se ei voi kasvaa ellei sähköfirma vie linjaansa muualle. Toinen, sisäkuusi elää 30 litran ruukussa istuttamieni alue vera -kasvien kanssa. Parina kesänä olen antanut niiden haistella ja maistella ulkoilmaa, mutta se on helposti kuolemaksi. Ruukussa on sateen jälkeen liian märkää ja ilman sadetta tai kastelua liian kuivaa sekä joskus kylmääkin.

Aikoinaan Kärkkäisen Hannu kasvatti tammenterhoista taimia, joita antoi minullekin. Osan olen hukannut Jokilaakson rehevän kasvillisuuden joukkoon, jonkun on saattanut syödä jänis tai countrykani, joku kuolla muista syistä, mutta kaksi erityistä silmäterää voi hyvin. Ehkä toinen on lähtenyt Hannun lahjaterhosta. Joka tapauksessa tultuaan isoiksi, niiden tarkoitus on antaa vaahteran kanssa suojaa Isolle kivelle, jonko juurelle toivon ripoteltavan osan tuhkastani. Ehkä sitä sen jälkeen vartioi Ison kiven juureen lentänyt lasten lorun leppäkerttu puuroa keittävine vanhempineen.

Thaimaan kansanperinteestä löytyy Krasue

Krasue ( thai: กระสือ, lausutaan krā.sɯ̌) on Kaakkois-Aasian kansanperinteen henki. Se ilmenee tavallisesti nuoren ja kauniin naisen kelluvana päänä. 

Yöhenki kuuluu samanlaisten mytologisten kokonaisuuksien joukkoon monilla eri alueilla ja Aasian maissa. Alueellisille vaihteluille on kaikille yhteistä, että niillä on pään lisäksi kaulasta roikkuvat elimet ja sisälmykset. 

Thaimaan etnografin Phraya Anuman Rajadhonin mukaan Krasueen liittyy tahdon kaltainen luminesoiva hehku. Hehkun alkuperää on yritetty selittää metaanin esiintymisellä suoalueilla, sillä Krasuen sanotaan usein asuvan samoilla seuduilla kuin Krahang, thaimaalaisen kansanperinteen mieshenki .

Henki liikkuu leijumalla ilmassa maan yläpuolella eikä sillä ole alavartaloa. Kurkku voidaan esittää eri tavoin, joko vain henkitorvena tai koko kaulan kanssa. Pään alapuolella oleviin elimiin kuuluvat yleensä sydän ja mahalaukku, jossa on suolen pituus, suolikanava, joka korostaa haamujen ahneutta.

Thaimaalaisessa elokuvassa Krasue, haamussa on enemmän sisäelimiä, kuten keuhkoja ja maksa. Se on myös kooltaan paljon pienempi sekä anatomisesti epäsuhteessa päähän. Sisäelimet näytetään joskus verisiksi värjättyinä sekä hehkuvina ja nykyaikaisissa esityksissä hänelle kuuluvat usein myös terävät hampaat. 

Krasue on kirottu, joka saa sen nälkäiseksi ja aktiiviseksi aina öisin, kun se lähtee metsästämään ahmattinsa tyydyttämistä, etsien verta juotavaksi tai raakaa lihaa syötäväksi. Se voi hyökätä karjan ja kanojen kimppuun pimeässä, juoden niiden verta sekä syömällä sisäelimiä. Se voi myös saalistaa nautaeläimiä, kuten vesipuhveleita, jotka ovat kuolleet muista syistä yön aikana. Jos verta ei ole saatavilla, Krasue voi syödä ulosteita tai raatoja. Ulos jätetyt vaatteet saatetaan löytää aamulla verestä ja ulosteista tahraantuneina, väitetysti sen jälkeen, kun yöhenki oli pyyhkinyt niihin suunsa. Siksi jotkut kyläläiset eivät jätä vaatteita roikkumaan tai kuivumaan ulos yöaikaan.

Krasue kätkee päättömän ruumiinsa, josta se on peräisin hiljaiseen paikkaan, koska sen täytyy liittyä siihen ennen päivän koittoa. Elääkseen normaalin ihmisen tavoin päivällä, vaikka sillä onkin uninen ilme. Krasuen päättömän ruumiin murskaaminen on kohtalokasta hengelle. Lentävä pää nimittäin palaa metsästyksen jälkeen, mutta liittyy takaisin väärään kehoon, mikä saa sen kärsimään piinaa kuolemaan asti.

Jos ruumiin yläosa ei löydä alaosaa ennen päivän koittoa, se kuolee kauheisiin kipuihin. Krasue kuolee myös, jos sen suolet leikataan irti tai jos sen ruumis katoaa tai piiloutuu. Joidenkin kansan uskomusten mukaan olento voidaan tuhota myös polttamalla. Krasuen pääviholliset ovat vihaisten kyläläisten väkijoukot, jotka kantavat taskulamppuja ja viidakkoveitsiä. He voivat saada hengen kiinni ja tappaa tai katsoa minne se menee ennen aamunkoittoa ja tuhota hänen ruumiinsa.

Legendan mukaan haavoittuneiden ihmisten tulisi olla tietoisia Krasuesta, koska se voi haistaa veren ja tulla juomaan verta yöllä, kun ihmiset nukkuvat. On kuitenkin olemassa tapoja estää Krasua pääsemästä taloon. Talonomistajat rakentavat yleensä teräviä aitoja tai kasvattavat piikistä bambua suojautuakseen Krasuelta. Krasue pelkää piikkisiä asioita, koska sen suoli saattaa juuttua eikä se voi enää paeta.

Tuusulan urheilukeskus

Tuusulan Urheilukeskus pienellä tai isolla U-kirjaimella eli Urkka on hieno, alati kehittyvä liikunnan mekka, jonne varsin vähäisellä käytöllä olevalle, jollekin pysäköintialueelle olen toivonut matkailuajoneuvojen lyhytaikaista Matkaparkkia. Mutta kaikkea ei voi saada, joten hyvä näinkin. Kesän mittaan ilokseni aamun naturistiuinneillani olen huomannut silloin tällöin jonkun matkailuajoneuvossa yöpyvän kuitenkin löytäneen paikan. Hienoa on sekin, että ensi talvena Urkan lampi tarjoaa myös talviuintimahdollisuuden. 

Tuusulan kunnan tavoitteena on kehittää urheilukeskuksesta yksi Helsingin seudun parhaista ja monipuolisimmista omaehtoisen harrastamisen ja aktiivisen valmennustoiminnan ympäristöistä.

Jussi Salonen kirjoitti paikasta ansiokkaan pätkän historiaa, jonka luin ajatuksella pariinkin kertaan. Valitettavasti teksti alkoi ikään kuin siitä, kun kunta osti Tauno Valolta alueen.

Tuusula-faceryhmän kurssissa eivät ole kansan suusta siepatut faktaa ja fiktiota -tarinat sellaisina kuin kuntalaiset muistelevat tai ovat kuulleet. Minä sitä harrastan siinä määrin, että mainitun kymmenien tuhansien jäsenten ryhmän ylläpitäjät eivät niitä juuri julkaise. Niinpä tätä kirjoitusta en heille enää edes tarjoa.

Aikoinaan Hyrylän seudulla oli merkittävä maanomistajasuku, johon myös kuului välillä huikentelevaakin elämää viettänyt Lönngrenin Henry. Olen kuullut Henan perineen Urheilukeskuksen maat kolmevuotiaana, mutta häneltä joka tapauksessa Tauno Valo maat osti.

Aikoinaan humisevaan mäntymetsään ilmestyi muitakin maanmuokkaajia, sillä ainakin Lemmelä ja Häkli vuokrasivat Lönngrenin maita saadakseen ja myydäkseen soraa. Sen kaivaminen pohjaveden pinnan alapuolelta oli ennen maan tapa, jonka ansiosta syntyi Hyrylän seudulle toinenkin, nykyisin virallinen uimapaikka, eli Häklin monttu. Muitakin oli Ruduksesta Orikorpeen, jotka ovat maisemoitu umpeen.

Mutta takaisin Urkalle. Alueella sijaitsi myös kunnan kaatopaikka, jonne kuntalaiset ja yritykset veivät välillä sitä ja tätä. Minäkin ollessani töissä Bostonilla eli Amertupakalla sen syväpainon maalijätteitä, joita Amer ei sallinut nykyisen asuntoalueen ja yksityisen ampuratansa vieressä olleelle, tehtaan omalle kaatopaikalle.

Urkan vieressä oli ja on vieläkin ontelolaattatehdas, jonka raakkilaattoja upotettiin hiekkakuopan veteen ja maahan. Tarinat kertovat, että soranottoalueen laajeleminen kohti varuskuntaa loppui, kun koneenkaivajan lähes syliin tipahti viereisen ortodoksihautausmaan arkun rippeitä ja luita.

Muistelen alueella järjestetyn myös ainakin kerran moottoriurheilukilpailut. Taisi olla rallicrossin SM-osakilpailu Hyrylän Hyppyrit. 

Uimalammen, joita alkujaan oli kolme, on kaivanut etupäässä Lemmelä. Rannalla oli myös heidän sauna, jota natiaisena katselin kadehtien. Silloinkin harrastettiin alueella liikuntaa. Hypittiin hiekkatörmiltä alas yli törmäpääskysten pesien hiekkarinteeseen, uitiin, heiteltiin kilvan veteen kiviä ja juostiin paljain jaloin ylös sepelirinnettä välillä jalkapohjat verillä. Talvisin hiihdettiin, laskettiin mäkeä ja luisteltiin. Kalastettiinkin pitkin vuotta silloin tällöin. 

Uimalammella on myös surullinen puolensa, sillä siihen on useampikin ihminen hukkunut, mutta myös pelastettu. Päällimmäisenä kuitenkin on muisto, että lapsena kesäisin uimareissuilla ei koskaan satanut. Aurinko paistoi aina ja päivieni määrä oli rajaton.

Ensi yö on Asunnottomien yö

Asunnottomien yö on kansalaisliike, joka tukee jokaisen oikeutta omaan kotiin eli vakinaiseen asuntoon. Asunnottomien yön tapahtumia järjestetään useilla paikkakunnilla vuosittain lähinnä päivällä ja illalla 17. lokakuuta, joka on Yhdistyneiden kansakuntien kansainvälinen päivä köyhyyden poistamiseksi. Asunnottomien yön tapahtumissa muun muassa muistutetaan asunnottomuuden syrjäyttävästä vaikutuksesta ja tarjotaan ruokaa.

Koti Thaimaassa

Tapahtumista vastaa Asunnottomien yö -kansalaisliike jokaisella tapahtumapaikkakunnalla. Keskeisiä tapahtumia tukevia tahoja ovat Vailla vakinaista asuntoa VVA ry ja Suomen köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen verkosto EAPN-Fin. VVA ry on ollut lisäksi päävastuussa Helsingin järjestelyistä.

Tapahtumiin kutsutaan myös päättäjiä keskustelemaan asunnottomien kanssa asunnottomuudesta, ja kutsuun on vastannut lukuisia päättäjiä, kuten presidentit Tarja Halonen ja Sauli Niinistö.

Nobelin rauhanpalkinnon elämäntyöstään saanut presidentti Martti Ahtisaari kuoli eilen, Asunnottomien yön aattona. Hän oli syntynyt Viipurissa ja evakkotaustansa vuoksi tiesi mitä on menettää kotinsa. Ville Niinistö sanoikin, että Ahtisaari puolusti aina kotinsa menettäneitä. Uskon tämän, vaikken tiedäkään tai muista miten hän sen teki.

Tein työurani nuoruuden hairahdusten jälkeen asunnottomuuden poistamiseksi. Vaikka lähestulkoon jokaiselle maalle on ylivoimaista poistaa asunnottomuus, on seinien hankkiminen vaikean tehtävän helpompi osa. Vaikeinta on saada asunto tuntumaan kodilta.

Kerran kesällä Jyväskylässä makasi kiertoliittymässä yksi työni kohteista, mutta myös ystäväni Timo. Hän oli juuri saanut tekemästämme kerrostalosta Kuokkalan Takalaittomasta upouuden kaksion, joten kysyin mikä mättää. Tähän hän itkevin silmin: "Kyllähän arkkitehdit noita koppeja suunnittelevat, mutta eivät ne niissä itse asu."

Koti Suomessa

Siinä oikeastaan oli kiteytettynä vaikean tehtävän vaikein osa. Kuinka saada asunto tuntumaan kodilta, kun mikään ei tunnu kodilta? Ymmärtämättömyys tulee ihmisen vimmasta toisen muuttamiseen."Voi Jorma hyvä, kun minä olen parhaani yrittänyt ja tarjonnut sinulle vaikka mitä, mutta kun sinä et pysty niitä pitämään etkä viihtymään." Kun en, oli meno sen mukaista, joka ei istunut muille talon asukkaille. 

Asunnottomuuden ytimessä ovat ratkaisut, joissa ihmisen ei tarvitse muuttua. Oikeastaan aika yksinkertaista, eikö niin? Sillä haja-asutusalueilla ei ole asunnottomuutta. Vaan mummonmökeissä on ympärillä tilaa olla sellainen kuin on. Yhteiskunta voisi kustantaa joukkoliikennelipun asioille ja ihmisten ilmoille sekä huoltaa asukasta asuntoineen eräänlaisten kiertävien, sosiaalisten talonmiesten avulla. Ehkä tätä voisi tehdä postinkin työntekijä ruohonleikkuun lomassa 🤣🤣🤣. 

Kuinka siis suunnitella, tehdä ja tarjota elämisen puitteet joissa asunnon saanut viihtyy ja johon voi tehdä kodin, jos ei pärjää oman elämänsä kanssa? 

Kerran onnistuimme houkuttelemaan tupakkakartongilla ilmastointiaukon edessä talvellakin asuneen helsinkiläisen naisen katsomaan pientä yksiötä. Kun ajoimme Hämeentie 62:n Topikatin pihaan, parahti nainen takapenkiltä, että hän ei tule tuonne sisään, sillä portti on kuin naisvankilan kalterit. Mikään mahti ei saanut häntä sillä kertaa pitemmälle. Myöhemmin kylläkin uusin keinoin.

Jyväskylässä loimme asumisen portaat, joissa Ensiaskel oli alin rappu kadulta. Parhaimmillaan erilaisten asumisen, olemisen ja tekemisen yhteisöistä löytyi jokaiselle vaihtoehto ilman muuttumisen tarvetta. Silti emme onnistuneet poistamaan kokonaan asunnottomuutta, vaikka kaikille löytyi sopiva asumismuoto. Esteiksi nousivat esimerkiksi vääränlaiset naapuriasuntojen asukkaat. Paras palaute tuli kuitenkin Y-säätiön silloiselta pomo Hannu Puttoselta: "Tässä ei ole Soini kuin yksi vika. Tämä on niin täydellinen, ettei kukaan halua muuttaa pois."  Monesti olen pohtinut mikä olisi ollut Hannun tapa poistaa asunnottomuus, sillä siihen hän ei omilla työrukkasilla kyennyt.

Koirien elämää...

Viisi vuotta sitten länsisuomalainen sanomalehti uutisoi kuvankaappauksen mukaisesti. Nykyisin Suomessa tapahtuu noin 50 000 koiran tai kissan puremaa vuosittain, joista koiranpuremien osuus on noin 80 prosenttia.

Minulle ne ovat mielenkiintoista ja varsinkin ajatuksia herättävää luettavaa Suomesta, jossa on hyvin tiukka koirien kiinnipitovelvoite.

Ehkä loppujen lopuksi olisi helppo käsittää, että terrieri tarvitsee ketun, mäyräkoira mäyrän ja lintukoira lintuja voidakseen toteuttaa jalostettuja, mutta luontaisia viettejään. Palveluskoira tarvitsee palvelutehtäviä, paimenkoira paimennettavia, vartiokoira vartioitavaa jne.

Ehkä ihmisten asunnoista luonnottomin on aivan pieniä koiria lukoonottamatta kerrostalokoti. Eikä omakotitalon pihassakaan kettinkiin kytkettynä, virikkeetön elo päivästä ja vuodesta toiseen mitään herkkua ole. Kyllähän siinä pinna kiristyisi itse kullakin. 

Yritin myös etsiä nollamenestyksellä vastaavia puremistilastoja maista, joissa koirat ovat vapaina ihmisten keskuudessa. Thaimaassa ne viettävätkin yleisesti ottaen huomattavasti luonnollisempaa elämää kuin Suomessa.

Jos thaimaalaisen koira on kiinni, on se melkoisella varmuudella vihainen, johon syy tai toinen on useimmiten riimun toisessa päässä. Myös Suomessa ollessani lapsi, tuttu näky oli irrallaan olevat kylän koirat, jotka illan tullen hakeutuivat koteihinsa ruokakuppiensa ääreen. Koirien kiinnipitovelvoite ei olekaan selvinnyt minulle koskaan tyydyttävällä tavalla. 

Huvittavaa luettavaa ovat myös jotkut suomalaiset, jotka eivät pärjää thaimaalaisten irtokoirien kanssa, eivätkä suomalaisten kytkettyjen koirien kanssa. Tosin eiväthän he pärjää pientareella olevan koiran kikkareenkaan kanssa, vaikka Thaimaassa joutuvat väistelemään lehmänläjiä ja koirien lisäksi monen muun eläimen jätöksiä.

Kun en thaita osaa, enkä opettele, en tiedä paikallisten keskustelupalstoilta onko maan koirakulttuuri kuinkakin suosittu puheenaihe. Ja jos on, niin mistä keskustellaan? Bambukepillä koiria huiskivista vai niitä ruokkivista tai makupaloja antavista turisteista vaiko jostakin muusta tai eikö koirista lainkaan?

Itse olen seurannut Aasiassa kolmen koiraäidin ja niiden yksien pentujen elämää aikuisiksi saakka. Jokaisesta pentueessa vain yksi selviytyi. Gerryn kanssa Päivis ja minä olimme lenksujalka-Sweetheartin pelastamisessa mukana, joka elää onnellista mopotaksiaseman koiranelämää edelleen, yhden auton alle jääneen, kolmijalkaisena henkiin jääneen Cry-pennun pelasti venäläisnainen ja kolmannen, parviviruksisen Biran adoptoi amerikkalaisrouva.

Joten kato on melkoinen ilman ihmisen aktiivista puuttumistakin. Ainakin kerran olin Päiviksen kanssa puuhaamassa strerilointisessioita, johon yritimme saada mukaan suomalaisiakin nollamenestyksellä. Huomasin heille riittävän tai olevan tärkeintä möykätä turvallisesti sosiaalisessa mediassa. Mutta kyllä koirakannan rajoittamiselle tarvetta on, jota työtä myös tehdään. Yhdestä onnistuneesta projektista voi lukea tästä. 

Luomakunnan kruununa itseään pitävissä ihmisissä on myös heitä, jotka pelkäävät, inhoavat tai eivät välitä koirista. Sieltä löytyvät myös syyt miksi he eivät lue tai eivät osaa lukea koiria. Kun siihen vaivaan tai muuten vaan ottaa väärässä paikassa tai väärään aikaan juoksuaskelia ehkä huitoen kävelysauvallakin sinne tänne, on koiranpureman saanti todennäköisempää kuin itselläni. Samalla tulee ymmärtämättömyydessään kouluttaneeksi koiria vihaamaan ja pelkäämään ihmisiä. Josta maksumieheksi saattaa joutua myöhemmin täysin syytön lapsi tai aikuinen. Itse vastaavasti pysähdyn, kyselen kuulumisia sekä juttelen muita mukavia ja annan jonkun koiramuron kuonon eteen tai vähän kauemmas.

Elämän tähden ja Elämän tähden

Aikoinaan perustimme yhdistyksen Elämän tähden ry. Jo vuosikymmeniä sen tarkoitus on ollut kaiken elämän suojeleminen ja elämänlaadun parantaminen. Niin ihmisten, eläinten kuin kasvienkin, vaikka viime mainittua ei säännöissä erikseen mainitakaan. Säännöt eivät muutenkaan ole aivan mieleiset, sillä viranomaiset muokkasivat ne uuteen uskoon, kun haimme sääntömuutokselle Patentti- ja rekisterihallitukselta hyväksyntää. Mutta kyllä niistä tolkun on saanut vuodesta 1990. 

Joskus sen jälkeen löysin mielestäni nimivarkaat, sillä Pirkanmaan sairaanhoitopiiri oli ottanut käyttöön ja työrukkasekseen saman sanayhdistelmän. Googlaamalla he olisivat helposti löytäneet, että nimi on jo käytössä. Tietysti se olisi löytynyt yhdistysrekisteristä yhtä helposti. Mutta ei se meitä häiritse, kuten ei Elämän tähdet -henkilöstölehtikään. Ehkä olisin kuitenkin toivonut heidän kysyvän huomattuaan yhteyden, että sopiiko? 

Pirkanmaalaiset jakavat myös Elämän tähden tunnustuspalkintoa. Se on kuvanveistäjä Kimmo Pyykön suunnittelema ja toteuttama pronssinen reliefi, joka myönnetään jollekin taholle joka toinen vuosi. Sen on saanut muun muassa Sairaalaklovnit ry.

Pirkanmaan sairaanhoitopiiri on myöntänyt mainitun tunnustuksen myös sosiaalineuvos Maarit Tammistolle, joka tunnetaan erityisesti vapaaehtoistoiminnan kehittäjänä ja tamperelaisen Mummon Kammarin perustajana.

Jos muistan oikein, meidät on palkittu kerran yhtä aikaakin Vuoden vapaaehtoistyöntekijöinä. Toinenkin yhteys tai aasinsilta löytyy, sillä Mummon Kammari -toiminnan innoittajana pidetään perustamaani, Suomen ensimmäistä päihdetyön päiväkeskusta.

Kun yhdistyksemme nimen sanojen järjestyksen muuttaa ainoalla mahdollisella tavalla, muuttuu tarkoituskin täysin. Syntyy esimerkiksi "Tähden elämän" kaari. Sen kehitys on monivaiheinen tapahtumaketju, jonka aikana tähti käy miljoonien tai miljardien vuosien aikana läpi eri kehitysvaiheita säteillen valoa ja lämpöä. Lopulta tähti joko tuhoutuu näkyvästi tai aloittaa hiljaisen viilentymisen. Kehityskaaren pituuden takia sitä on mahdotonta tutkia tarkkailemalla yksittäistä tähteä; sen sijaan on tarkasteltava useita tähtiä kehityksensä eri vaiheissa.

Juuri ennen Päiviksen syntymäpäivää tarttui korukaupasta haaviini myös Krista Siegfridsin Elämäntähti:

"Joskus en näe, kuinka turvaasi loistat,

pilvien takaakin pelkoni poistat

Tiedän sen silti, jos toviksi lähdet,

kanssamme tuikkivat tuhannet tähdet."

Elämäntähti on syntynyt yhteistyössä laulaja Krista Siegfridsin ja Ronald McDonald Lastentalosäätiön kanssa. Siroista tähtikoruista koostuva Elämäntähti-korusarja on Kristan suunnittelema ja sen avulla tuemme Ronald McDonald Talon toimintaa. Tähti merkitsee Kristalle toivoa ja sitä, että elämä kantaa vaikeuksien läpi. Jokaisessa sarjan korussa on yksi tähti, mutta riipukseen voit kerätä niitä myös useamman merkitsemään lapsiasi, sisaruksiasi tai muita sinulle tärkeitä ihmisiä tai asioita. Korun tähdissä sinulle rakkaat ovat aina lähellä sydäntäsi.

Temppelipäivä

Tänään on taas temppelipäivä, jonne menemme aamusta. Ruokaa, pientä markkinahumua myyntikojuineen ja paljon sellaista, jossa en ymmärrä mitään.

Aamukaffea juodessani pengoin netistä löytäisinkö jotain suhteellisen monipuolista, mutta kansantajuista kirjoitusta, mitä buddhalaisuus on Thaimaassa. Sillä siltä ei voi maassa aikaansa viettävä ulkomaalainenkaan välttyä, vaikka tahtoisikin.

Sen sijaan, että muokkaisin jo kirjoitettua itseni näköiseksi, jaan löytämäni osaksi tätä päivää. Sen pääset lukemaan klikkaamalla tätä.

Aamiaisen kantapaikassani on kuvan rahapuu, jolla arvatenkin on joku ylevämpikin nimi. Silloin tällöin sen oksaan joku laittaa klemmarilla 20 bahtin setelin, joskus enemmänkin. Määrättynä päivänä puu katoaa palaten taas joku päivä ilman rahoja. Olen yrittänyt järkeillä, että ehkä koko puu viedään temppelille, jossa se riisutaan. Tosin en tiedä, vaikka munkit tulisivat paikan päälle. Tai sitten työn tekee aamiaispaikkani henkilökunta, joka kiikuttaa rahat yhtä pohjattomaan kassaan kuin Suomenkin "herrainhuoneissa" ja vastaavissa kerätyt maalliset mammonat. Senkin olen huomannut kiinnittäessäni puuhun omat kymmenykseni, että henkilökunta kiittelee minua silloin erityisen ystävällisesti ja vuolaasti.

Ulkomailta ulkomaille

Olen asentanut puhelimeeni 112-ohjelman, mutten koskaan ole käyttänyt sitä enkä edes tutustunut mitä ominaisuuksia se pitää sisällään. Tällä hetkellä 112 Suomi -sovelluksesta löytyvät muun muassa muiden viranomaisten puhelinnumerot, alueelliset liikennetiedotteet sekä vaaratiedotteet. Lisäksi sovelluksesta voi esimerkiksi tarkastaa lähimmän sydäniskurin sijainnin. Sydäniskuria se ei Phatthalungista kuitenkaan löytänyt, vaikka minut löysikin. Tai ainakin puhelimeni sijainnin. 

Sitten huomasin, että ohjelman kautta on erinomaisen helppoa tehdä Matkustusilmoitus, jonka tein tämä aamuna ensimmäisen kerran. Ehkä se on hyvä ajatus, sillä elämme elämäni aikana ennennäkemättömän rauhattomassa maailmassa. Joka puolella tai ainakin monessa paikassa kuohuu.

Suunnitteilla on noin kuun vaihteessa Arkista elämää Thaimaassa Rautiaisen ja kolmannen Lang Suan-miehen (Harry Lime?) kanssa moottoripyörämatka Malesiaan. Rofa Harrikalla, Harry Limen pyörää en tiedä, mutta itse lähden PeeCeeX-skootterilla. Matka maahan kulkee kolmen kapinoivan naapuriprovinssin läpi, jonne ulkoministeriömme ei taida edelleenkään suositella matkustamista.

Kerran aikaisemminkin olin samaan suuntaan menossa asuessani Pattayan Jomtienilla. Silloin kulki Sea Horse laiva Sattahipistä Songkhlaan ja olin jo Goljatin-kokoisen australiansuomalaisen kanssa satamassa lähes ajamassa pyörillä laivaan. Siinä mainitsin matkakuppanilleni, että tiedäthän ulkoministeriön ohjeesta? Hänelle tuli kuvainnollisesti kokonsa mukaiset vellit housuihin ja matka jäi. Kerran myöhemmin soitin miehelle Australiaan, mutta hän löi luurin korvaan. Käämit näköjään voivat kärytä mantereesta riippumatta.

Nyt suunnitteilla oleva reissu ei ole ensimmäinen pyörällä tehty ulkomaanmatkani, sillä polkupyörä- ja Vespamatkojen lisäksi olen nykyisin Rautiaisen Harrikalla käynyt Päiviksen kanssa Kambodzassa. Siltä reissulta jäi huono sivumaku suuhun. Kun Harrikka ei lähtenyt aamulla käyntiin akun tyhjennyttyä yön aikana, jätti matkaseuramme meidät maan pääkaupungin hotellin pihaan. Pyörien perävalojen loitotessa, korviimme jäi kaikumaan vain viesti: "Tulkaa perässä." Kaikille "kaveria ei jätetä", ei ole sama asia. 

Joku on sanonut minulla olevan pirullinen muisti. Muistan kuulemma mitä ei pitäisi ja unohdan sen mikä pitäisi muistaa. Ehkä se on niin. Silti tulen kaikkien kanssa juttuun, mutta kaikki eivät tule juttuun minun kanssani. Sillä tiedän mitä ovat aidot kyyneleet ja kyyn eleet. Mielen miinakentät, omat ja muiden, ovatkin arvoituksia ja yllätyksiä täynnä. Vaikka kuinka yrittäisi varmistella, ettei pahin vihollinen asuisi omien korvien välissä.

Kuka haluaa olla normaali?

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan Suomessa vauvojen keskimääräinen syntymäpaino on laskenut hiukan pitkällä aikavälillä. Vuonna 2014, siis liki kymmenen vuotta sitten se oli 3 488 grammaa. Tuolloin 2,3 prosenttia lapsista painoi syntyessään 4 500 grammaa tai enemmän. Poikien syntymäpituus oli keskimäärin 50,4 ja tyttöjen 49,6 senttimetriä. Saman laitoksen proffa sanoi silloin sen johtuvan siitä, että Suomessa synnytys käynnistetään määrätyn ajanjakson jälkeen. Pohjoismaita lukuunottamatta länsimaissa lasten syntymäpaino onkin noussut. Ehkä Pohjolassa ei saa syntyäkään normaaliin aikaan. 

Ihmisen tarve säätää toisten elämiä on ylivertainen, joka alkaa jo ennen syntymää ja jatkuu elämänkaaren toisessakin päässä. Joku voi pysyä koomassa, mutta elossa letkujen ja koneiden varassa vuosikymmeniä. Sanon tai oikeastaan kirjoitan tämän varoen, sillä en tiedä mikä on oikein. Sen tiedän, että tähän saakka on loppupelissä joka kerta kuolema kuitenkin vetänyt ennemmin tai myöhemmin pitemmän korren.

Normaalin määritelmä on myös mielenkiintoinen. Moni meistä ajattelee ajattelematta haluavansa olla mahdollisimman normaali. Kun kysyn aivanko totta ja olenko väärässä, jos sanon normaalin tarkoittavan kaikin tavoin keskivertoa? Sen jälkeen ei kukaan tahdokaan olla normaali, vaan ainakin jollakin lailla ainutlaatuinen ja -kertainen. 

Mutta kyllä minä haluaisin ainakin elopainoltani olla kaikin tavoin keskiverto eli normaali. Tätä työstän nyt hilliten syömisiäni ja kävellen sekä punniten itseäni sadan bahtin eli vajaan kolmen euron digivaa'alla, joka olikin yön aikana parantanut tapojaan. Neljän päivän ennätys syntyi aamulla ja on nyt 103, 8. Iloitsen ainakin yhden päivän 1,6 kilon katoamisesta, vaikka kirjanoppineet sanovat sen mahtuvan reippaasti painon heittelyihin eikä vaa'alla pidä edes rampata päivittäin.

Ihmisellä voi löytyä muutakin ylikuormaa kuin kiloja napansa ympärillä. Henkinen taakka saattaa olla elämää painavampi kannettava. Liikakilojen vuoksi en tiedäkään kenenkään päättäneen päiviään. Sen sijaan sielun, sydämen ja korvien välin kantamukset ovat näännyttäneet monet kesken taipaleen. Ehkä onkin hyvä olla jollain lailla tai laillani hieman yksinkertainen, jotta voi löytää elämisen mielekkyyden myös taakoitettuna. 

Tätä kirjoittaessani muistan yhteiskoulusta minua muutaman vuoden vanhemman pojan, joka sanoi tappavansa itsensä mieluummin kuin menee armeijaan. Kun intin aika tuli, löytyi nuorimies hiekkakuopan uimalampeen hukkuneena tai hukuttautuneena.

Myös sinä siskoni Irmeli elät sydämessäni Rauli Somerjoen laulun sanoin ja sävelin:

"Saapunut luokseni yö on, silmäni luon taivaaseen

Tumma se katto, tähtinä tuikkii

On katseensa tutkimaton

Suunnaton tähtien määrä, häipyen kaukaisuuteen

Niin pientä rataa, maapallo makaa

Omaansa ain' uudelleen

Tähdet, tähdet

Luoksenne tahtoisin pois

Tähdet, tähdet

Silloin mun helpompi ois

Tähdet, Tähdet

Enkö jo tulla mä saa?

Tähdet, tähdet

Ikuisuuksiin ajan taa

Turha on toiveita kantaa, turha on haaveiden tie

Jos jotain antaa, tai lemmen rantaa

Käy santaan suoraan vain vie

Aamun yön tähdet vaipuu, idässä pian ruskottaa

Karvas jää kaipuu, pää alas taipuu

Päivä käy uus, koittamaan...... 

Vaaka sen kuin huononee

Eilen sanoin uutta vaakaa huonoksi, sillä se näytti 104,5 kiloa, vaikka joku vuosi sitten parikin 7-Elevenin vaakaa näyttivät molemmat 90 kiloa ja allekin. Kun hankittu vaaka huilasi yön, se näytti vielä huonommalta. Nimittäin aamulla oli mittarissa 900 grammaa enemmän. Paino oli täsmälleen sama saadessani infarktin 15-16 vuotta sitten.

Enemmän taikauskoisena menisin nyt valmiiksi sairaalaan odottamaan sydänkohtausta. Vaikkei siitä taitaisi apua juuri olla, sillä kyseessä olisi vanhan vaivan uusiminen eikä valuutukseni korvaa silloin kuin akuutin hoidon. Oma rahapussikaan ei ehkä pystyisi kustantamaan sydänoperaatiota, vaikka myisin kaiken omistamani.

Kertynyt ja vuodesta toiseen säilynyt ylipaino on kertakaikkiaan kaikessa yksinkertaisuudessaan merkillinen asia. Minulla siinä on keinot ja vitsit vähissä, vaikka leikkiäkin olen yrittänyt laskea. Puhunut langanlaihoista, jotka sanovat olevansa painonvartijoita, vaikkei heillä ole mitään vartioitavaa. Ja jatkanut, että alle sataa kiloa ei kannata edes vahtia. Kun ahkeralla ja lihottavalla syömisellä olen lopulta taas kerran kerännyt silmieni eteen navan ympärille riittävästi, enkä juuri näe omia vehkeitä kuin peilistä, on siinä oikeasti leikki kaukana.

Vaikka järjellä ajatellen kyse on yhdestä maailman yksinkeraisemmista asioista. Pitäisi ainoastaan syödä vähemmän kuin kuluttaa. Tähän saakka täällä olen syönyt perinteisen thaiaamiaisen kahdeksan maissa, päiväruuan puolelta päivin ja iltaruuan viiden maissa. Vielä sängyssäkin on usein jotain mutusteltu. Kaikkinensa kuitenkin syön vähemmän kuin Tata, mutta lihon molempien edestä. Nyt yritän jättää päiväruuan pois, jos saan teipattua selkärankaa sen verran kasaan, että siihen pystyn. Kuukauden päästä katson ja tiedän mihin suuntaan olen menossa.

Vaikka noin 5000 paljasjalka-askeleen lenkki tällä kunnolla ja massalla sekä vuosirenkailla liki 30 asteen aamuauringossa ottaa koville, on se hieno kokonaisuus. Näköpiirissä ei ole, ettenkö lenkkeilisi joka päivä, kun olen Phatthalungissa.

Ihmisten ystävällisyys ja tervehtimiset joka paikassa ovat fiilistä kohottavia asioita. Että näin on, johtuu kyllä osin siitä, että itse tavan aloitin. Joka tapauksessa koen olevani thaimaalaisille farangi-kummajainen, joka kuuluu kalustoon.

Tällä hetkellä samanmittaisia lenkkivaihtoehtoja minulla on kaksi. Toinen afalttiteitä, pitkin joen rantoja ja toinen metsien ja riisipeltojen ympäröimiä, kapeita hiekka- ja saviteitä, pitkin joen rantoja sekin. Jotenkin tuntuu, että jopa haikarat ovat tottuneet minuun, karjasta, kanoista ja koirista puhumattakaan. 

Kun aloitin, kirjoitin että lasken näkemäni käärmeet. Siitä joutunen luopumaan, sillä en ole nähnyt ainuttakaan kävelylenkeilläni. Sen sijaan kakkosthaikotini pihassa oli eilen pikkuvaskitsan kokoinen ja yhtä harmittoman näköinen liero. Mikä sitten lienikään.