Sielukkaat autoni, osa 3

Jos pitäisin yleistä arvostusta autovalintojeni ohjenuorana, moni hankinta olisi mennyt toisin. Vaikka Cadillac hieno olikin, mieli halaji matkailuautoihin, joilla tein monta mielikuvitusmatkaa ennen kuin olin ensimmäistäkään ajanut saati hankkinut.

Muistelen autokauppiaan pitäneen liikettään jossain Jyväskylän Seppälän Prisman lähellä, kun katseeni kiinnittyi pihalla seisseeseen Dogge Ramin alustalle rakennettuun Euramobil matkailuautoon väkivahvalla Cumminsin kuutoskoneella. Jotkun sanoivatkin sitä Catepillarin moottoriksi. Kun myyjä lupasi Cadillacista hyväksyttävän hinnan, oli se menoa, vaikken ollut koskaan ajatellut hankkia takaisin edes osaa kerran menettämästäni ammattiautoilijan ajoluvasta.

Mutta niin vaan hankin ja perään ensimmäisen matkakotini, sillä vaikkei Dodge iso ollutkaan, oli painoa niin paljon, ettei ajamiseen henkilöauton ajokortti riittänyt. Muokkasin sisustaa hieman, piippuhyllyllä olevan vuoteen lisäksi tein "alakertaan" makuupaikan sekä WC- ja suihkutiloihin muutoksia apupenkkeineen. Suurensin lisäksi oviaukkoa ja hankin alumiiniluiskat, jotta matkamiehen kakkoskoti toimi myös pyörätuolia käyttävälle Liisalle. 

Sillä teimme ja tein monta reissua ulkomaita myöten. Kovasti mieleinen auto automaattivaihteisena sekä vakionopeudensäätimellä eikä ylämäkiä aina edes huomannut. Sen kanssa ja siinä yövyin joskus myös nykyisen Merikonttikotini pihamaalla Jokilaaksossa.

Varsinainen karavaanari-elämän helmi oli Päiviksen kanssa yhdessä hankkittu yli 8-metrinen Euramobil, jota varten vastaavasti Päivis hankki kuorma-auton ajokortin. Tämä seuraava ei ehkä ollut aivan kuten nyt kirjoitan tai ei ainakaan suoraviivaisesti, mutta näin sitä haluan muistella. Joskus avioeroni jälkeen alkoi näyttää ja tuntuakin siltä, että lusikkamme saattaisivat mahtua loppuelämäksi saman tiskipöydän laatikkoon.

Puuttui vain yhteinen laatikko ja katto sen päälle. Tuumasimme, että jos aiomme elämämme jakaa, olisi ehkä hyvä olla yhteinen koti ja siihen osoite. Menisimmekö vuokralle jonnekin vai ostaisimmeko lainarahalla asunnon? Eräänä aamuna kaikki oli selvää. Otetaan paljon velkaa ja hankitaan jotain sellaista missä ei ole mitään järkeä. Niinpä ostimme katon, jonka alla oli kuusi pyörää ja vararengas, muttei vakituista osoitetta. Monta vuotta maksoimme Matkakotiamme ja rakastimme toisiamme. Turhamaisuuteni ilmentymänä halusin rekisterikilven IN105, joka pienellä mielikuvituksella oli SOINI. Sen ansiosta Matkakotimme pääsi kerran Iltalehteenkin.

Sielukkaat autoni, osa 2

Ensimmäisen autoni jälkeen autolliseen maailmaani tuli kymmenen vuoden paussi, sillä kärysin rattijuoppoudesta parikin kertaa. Mitään muita oppilaitoksia en olekaan käynyt niin montaa kertaa aina uudestaan kuin autokouluja, vaikka yhteiskoulukin eteni verkkaisemmin kuin vuosi ja luokka.

Jotakin Wartburgien ajo-ominaisuuksista kertoo, että niiden jälkeen perus 1200-kuutioinen Lada tuntui kuin olisin ajanut isolla amerikanraudalla, joita niitäkin elämänmakuiselle matkalleni myöhemmin mahtui. Aito venäläinen oli superluotettava tapa liikkua paikasta toiseen. Viihtyvyyttä lisäsin asennuttamalla Finlandia kattoluukun enkä ole toista kattoikkunallista Ladaa koskaan nähnyt.

Mutta harvinainen Suomen teillä oli myös täynnä pikkuvikoja ollut Oldsmobile Cutlass Brougham Ciera Diesel V6. Jos Kapitan oli malaganpunainen, oli Olssi viininpunainen. Hyvin mukava ja letkeän kyydin tarjonnut seuralainen.

Muistelen seuraavan jenkin olleen Chevrolet, ei Starcraft, vaan Dallasin lentokentältä hankkimani Stareagle. Vaikka mukana ei tullut Sue Elleniä eikä JR:n cowboyhattua, 6,2 litran V8 dieselmoottoreineen se oli hieno peli. Sisään rakensin yhdistetyn työpisteen ja makuupaikan. Eräänlainen matkailuautomaailmani esiaste. Jyväskylä kaduilla se oli legendaarinen, sillä kylkiin maalautin itseni laitapuolen kulkijana, vihreän maihinnousutakkini taskussa viinipullo.

Kuvassa en ole minä, vaan se on kuvituskuva

Samalla teetin sivuille tekstit kissankokoisilla kirjaimilla: "Dirty old men need love too." Vappuna nuoret piirittivät meidät Lutakon satamassa ja heittivät avoimista ikkunoista takaosan täyteen viuhkoja, serpentiinejä, ilmapalloja ja naamareita. Saatesanoina, että "sun tarttee olla hyvä jätkä, kin sul on tollaset tekstit autossa." Tähän minä, että kuin nii? "No, lyhkäsellä englannilla niis lukee suomeksi, ett likaiset vanhat miehet tarvitsevat myös lovea." 🤣🤣

Aikansa kutakin ja kerran oli vuorossa Jyväskylän maalaiskunnan kunnanhallituksen pikkujouluristeily Tallinnaan. Siellä väki pienessä hiivassa irvaili autostani, ettei se ole Vihreän puolueeni linjan mukainen. Kuinka ollakaan, vaihdoin Letukkani valkoiseen Cadillaciin, jossa oli pienempi, 5 litran V8 moottori. Kerran ajoin kunnanjohtaja Tarmo Pipatin työsuhdeauton parkkiruutuun, johon Caddyni mahtui vain osin. Sitten marssin Tarmolta kysymään, että missä meillä mahtaa olla tosiautoille tarkoitetut pysäköintipaikat, kun henkilöautonikaan ei mahdu minikokoiselle paikallesi? Sitä naureskeltiin valtuustosalissakin ennen kokouksen alkua. Kysyin, että eikö mikään kelpaa? Vaikka nyt autossani pikku-Volkkarin verran pienempi moottori.

Sielukkaat autoni, osa 1

Päiviksen kanssa yhdessä omistamamme pieni, kangaskattoinen, kahden istuttava Smart sai lempinimen Osa-avoauto Martti puuttuvan peltikaton ja takapenkittömyytensä vuoksi. Joten edellisyönkin hankinta 8000 kilometrin päästä on saanut tai saamassa persoonallisen nimen. Ehkä se on Hopeanharmaan old lady Tojon matkamakuuhuone. Lienee sopivaa sanoa old lady, sillä Avensikset on tehty tai ainakin koottu Englannissa. Nimi "Avensis" on muuten johdettu ranskankielisestä termistä avancer, joka tarkoittaa "edistää" tai "liikkua eteenpäin".

Monissa, varsinkin muistoesineissäni on perheenjäsenen sielu tai ne ovat muuten vaan sielukkaita. Ensimmäinen ikioma auto oli Suomenlahden Koneen kyseenalaistakin mainetta hankkineen Mantilan entinen Opel Kapitan alkuperäisellä kattoluukulla ja makuuasentoon menevillä penkeillä. Niiltä heräsin kerran aamulla Hoechst Fennican railakkaiden juhlien jälkeen ja niillä vietin yön tai osan siitä aikuisuuden kynnyksellä Pirjon kanssa. Ehkä muistan nimen väärin. Häntä kuitenkin ymmärsin rakastaa vasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun se oli jo myöhäistä.

Kerran ajoin Opelillani Keravalle melkoista kyytiä, kun hieman minunkin kaistaa tuli vanhan meijerin kohdalla linja-auto vastaan. Sitä väistin ojan pohjan ja kivisen kilometritolpan kautta menettäen puskurin ja osan lokasuojasta. Myöhemmin vaihdoin peruutusvaihteensakin kadottaneen, siipirikon autoni katsastamattomaan ja huonoakkuiseen Trabantiin, joka piti joka kerta työntää käyntiin. Kerran olin sillä menossa pitkin metsäpolkuja Don Antonioon olusille, kun moottori putosi. Ylisaaren Veikko sen hitsasi ja laittoi takaisin. Sitä en muista mitä tälle nilkuttajalle myöhemmin tapahtui.

Seuraava autoni taisi olla ruskea Wartburg, joka olikin monet vuodet uskollinen palvelija. Sen vaihdoin uudempaan, punaiseen Warreen, jossa siinäkin oli alkuperäinen kattoluukku ja kaatuvat penkit. Mikään auto ei ole yrittänyt jättää minua niin useasti matkan varrelle kuin tämä, sillä sillä oli taipumus polttaa kannentiivisteitä. Niitä kuljetinkin aina mukana ja opettelin vaihtamaan tien päällä.

Kerran matkatessani yöaikaan Jyväskylästä Pohjoismaiden suurimpaan sisämaakaupunkiin, paloi kannentiiviste taas kerran. Pakkasta oli yli 20 astetta. Hyytyneen Warren lähistöllä ainut merkki ihmiselämästä oli viereisen omakotitalon pihavalo. Herätin talon väen soittamalla ovikelloa ja kysyin, että jos työnnän autoni ulkovalonne alle, niin saanko vaihtaa siinä kannentiivisteen? Sormeni olivat aivan jäässä, kun punainen matkakumppanini viimein hörähti käyntiin. Vain harvoin on tuntunut yhtä hyvältä ja täydelliseltä naisenkaan kanssa.

Auto oli psykiatri-kansanedustaja Claes Anderssonin entinen. Vaikka jossain mutkassa hänelle hankinnastani kerroinkin, en tullut kysyneeksi mistä se oli Clasulle tullut ja vaihtoiko hänkin kannentiivisteitä. Ehkä ei, ehkä se oli vaan itä-saksalainen protesti mielensä pahoittamisesta, kun ratin takana ei ollutkaan enää psykiatria puhumassa, kuuntelemassa moottorin ääniä sekä antamassa vierihoitoa.

Tojo tulee toivottavasti taloon

Viime yönä tein kaupat ja ostin kuvien perusteella suuresta suomalaisesta autoliikkeestä Toyota Avensiksen. 17 vuotiaan, hopeanharmaan vanhan rouvan, joka kiertää parhaillaan matkana neljättä kertaa maapalloa ympäri. Tojolle se ei ole kovinkaan paljoa. Itseasiassa vähiten mitä saman vuotisia netistä parin viikon seulomisella löysin. Sen vuoksi se oli ikäisekseen kallis, kallein löytämäni, jonka selittää kuvien perusteella suht siisti kunto ja ajettu kilometrimäärä. 

Tällä hetkellä Avensis istuu oivallisesti mustavalkoiseen, kaikki tai ei mitään elämääni. Myyjä, pörssiin listautunut, Euroopan kolmanneksi suurin käytettyjen autojen kauppa on melkoinen jättiläinen liki puolen miljoonan myydyn auton ja lähes miljardin liikevaihtoineen. Se on hyvä suoritus entiselle poliisille, joka perusti yhtiön saadakseen vain perheelleen leipää. Kamux-nimi onkin johdettu perustajansa ja hänen vaimonsa etunimistä. 

Päiviksellä ja minulla uudesta saakka ollut osa-avoauto Smart vaihtaa kotitallia vaihdosssa. Sitä se odottaa tällä hetkellä auraamattoman tien päässä Jokilaaksossa. Päiviksen avulla se matkaa sieltä jonnekin, joka ei liene edes Luojalla tiedossa, vaikka ostajaliikkeellä onkin vahva kristillinen tausta.

Kun sanoin, että pian "seitenkolmosena" auto lienee viimeinen moottoriajoneuvohankintani, naurahti Päivis, että älä unta näe tai jotain sinne päin. Ja kertoi juuri lukeneensa 94-vuotiaasta, jonka poliisi pysäytti epäillen miestä törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta. Henkilöauton vauhdiksi mitattiin 169 rajoituksen ollessa alueella 80 kilometriä tunnissa. Joten ylinopeutta oli tutkan mukaan järkälemäiset 89 kilometriä tunnissa.

Vaikka tilanteesta on varmasti ollut leikki kaukana, huvitti se minua ja tasapainotti kummasti uutisoituja nuorten kaahailuja. Niihin nopeuksiin en ehkä itse pyri, sillä kolme kertaa olen ollut pyrkimättäkin viemässä ajokorttiani ylinopeuksien vuoksi nimismiehen kansliaan. Heh, kas kun ei nimisnaisen tai nimishenkilön kanslia.

Joka tapauksessa toivon uudelle Matkamakuuhuoneelleni hyvää yhteistä matkaa kanssani, sillä tämänkertaisen autovalinnan tärkein kriteeri oli mahdollisuus nukkua siinä taipaleillani. Neitsytmatkan kohteenkin ensi kesälle tiedän. Suuntaan Oulun seudulle, jossa vuosikymmeniin olen käynyt vai kerran. Hakemassa Päiviksen kanssa Matkakodilla 3 kilon pussin Tyrnävän sertifioitua kevytperunaa 🤣. 

Aion löytää joitakin sukulaisia äitini puolelta, ehkä paikkojakin, sillä isovanhempieni Elina ja Juho Paavolan haudoillakaan en ole käynyt koskaan. Mielessä ovat myös äitini sisaren, Hellin ja hänen puolisonsa Jaakon tytär Airi sekä ikäiseni veli Martti, jotka olen tavannut yli puolivuosisataa sitten. Jos muistan jotain nimiä väärin, suokaa se minulle anteeksi. Joka tapauksessa syötiin matalan torpan keittiön pöydän ääressä nurinpäin salaa käännettyjä lättyjä, sillä siskoni Irmeli ja minä emme pitäneet sokerista niiden päällä.

Innoissani odotan nyt kesää matkoineen, öitä vanhan rouvan Matkamakuuhuoneessa sekä ehkä teltassakin. Mutta odotan myös, että onnistun roudaamaan Morakotin Suomeen vajaaksi kolmeksi kuukaudeksi. Poimii hän sitten marjoja, herneitä tai ei mitään. Olen reissun hänelle velkaa, sillä Tata poisti sisintäni kalvaneen yksinäisyyden, joka oli nitistää elämäniloni.

Miten peset ja kuivaat pyykkisi Hjallis Harkimo?

Yksittäinen pyykinpesukerta kuluttaa Carunan mukaan keskimäärin 0,6-1,8 kilowattia. Esimerkiksi jääkaappi kuluttaa 0,3-0,8 kilowattia vuorokaudessa. Motivan asiantuntijan Päivi Suur-Uskin mukaan kotitalouden sähkölaskusta pyykinpesu voi kattaa jopa kymmenen prosenttia. Karkeasti sanoen pesukone kuluttaa sähköä jääkaappiin verrattuna kymmenkertaisesti.

Kuivausrumpu vastaavasti kuluttaa keskimäärin noin 400 kWh vuodessa. Arvio perustuu 167 kuivauskertaan. Jos sähkön hinta on 0,13 € kilowattituntia kohti, vuosihinta voisi olla noin 54 euroa. Pyykin pesu koneella ja kuivaaminen kuivausrummussa tai -kaapissa vie melko lailla sähköä. Laskekaapa vaikka itse. Sitä en tiedä onko yllä mainituissa hinnoissa sähkön siirtomaksuja.

Kun tähän esitti säästöehdotuksen vihreä kansanedustaja Iiris Suomela, parahti Mersunsa ratin takaa tai takapenkiltä puolueensa ainut kansanedustaja Hjallis Harkimo. Tähän saakka olen pitänyt häntä tolkun miehenä, joka ei turhia höpäjä, kuten eteläpohojalaanen (p)ruukaa sanua. Nyt lähti kuitenkin pisteet, joita mies ei tiennyt itsellään olevan, joten hän ei osaa menetystään myöskään surra. Josko välittäisikään, vaikka tietäisi. Hjalliksella on usein asiaa ja hieman populistin vikaa, mutta nyt meni ääntenkalastelussa aivot solmuun. Sen saattoi tosin aiheuttaa asenne vihreään varapuheenjohtajaan. Jota suoraan sanoen en ole osannut itsekään juuri arvostaa.

Mutta suora kysymys sinulle Harkimo. Miten pestään ja kuivataan sinun pyykkisi? Valistuneesti arvaan, ettet tee sitä itse edes kesäisin pyykkilaudalla hangaten ja narulla kuivattaen. Et Vantaan tai Porvoonjoen pyykkilaitureilla etkä millään muullakaan pyykinpesupaikalla. 

Ainut tiedossani oleva energiaa säästävä tekemisesi liittyy merenkulkuun ja veneilyyn. Sillä jos oli pakottava tarve kiertää yksin 40075 kilometrin mittainen maapallomme, teit sen moottoriveneen sijaan purjeveneellä. Sitäkin lienet muistellut monesti myöhemmin muuallakin kuin nykyisin niin kovin tyhjän Hartwall Areenan aitiossa.

Naistenoikeustaistelija ja tutkija Angela Maxwell teki vastaavasti maailmanympärysmatkansa kävellen. Aikaa kului vajaa seitsemän vuotta. 39-vuotias oregonilainen nainen näki matkan henkilökohtaisena haasteena ja tapana kerätä rahaa voittoa tavoittelemattomalle järjestölle, joka tukee seksikaupan uhrien suojaamista ja kouluttamista. Joten syynsä rahankin keräämiseen on itse kullakin.

Meillä molemmilla on ollut näillä vuosirenkailla aikaa myös ajatella. Silti suustasi vaalikampanjahurmoksessa pääsee sammakoita. Niin minultakin, vaikkei ole minkäänlaisia kampanjoita.

Mutta takaisin pyykinpesuun, josta aloitinkin. Monta ja monta kymmentä vuotta olen suhteellisen säännöllisesti pessyt koneella pyykkejäni ja kuivattanut niitä kuivausrummuissa ja -kaapeissa, kun siihen on ollut mahdollisuus. Pieneen mieleenkään ei tullut, että yksi yhteiskuntavastuun muoto on kuivattaa pestyt vaatteet ja lakanat ulkona narulla poutasäällä sekä katoksessa tai ullakolla sadesäällä.

Kunnes viime kesänä energiahinnan kavutessa tavoittelemaan pilviä oivalsin sen, joka on monelle itsestäänselvyys. On ollut oikeinkin mukavaa kerätä pyykkinarulta auringon ja raikkaiden kesätuulten kuivattamat, puhtailta tuoksuvat vaatteet pyykkikoriin.

Iiris Suomela puuttui pieneen asiaan, joka helppoutta tavoittelevan elämämme keskellä unohtuu, jos massissa riittää maksuvälineitä sähkölaskuun. Ehkä sinullakin on käynyt näin, kun näit aiheelliseksi tölviä Suomelaa, jonka viestin asiayhteyttä et ilmiselvästi osannut istuttaa isompaan ikkunaan.

Täällä Phattahalungissa on Marokotin kotitiellä lehmiä ja koiria välillä väylän täydeltä, muttei pesukonetta eikä kuivausrumpua. Ne ovat reippaan kolmen kilometrin päässä, jonne viemme pyykkimme. Mutta vain pestäksemme, sillä konekuivausta emme tarvitse. Pesupäivä odottaa aina poutasäätä, jotta pestyt kuivuvat taivaan alla, sillä ei ole sadekatosta eikä ullakon tarjoamaa sääsuojaa. Ainakin tässä asiassa Tatalla ja Vihreiden kansanedustajalla on enemmän ällin avaruutta kuin Hjalliksella. Mutta löytääkö joku muu yhteyden näiden kahden naisen välillä, jotka haluavat säästää sähköä eri syistä? 

Onko työtön yhtä kuin hyödytön?

Olemassa olemisen sietämätön keveys on joskus raskas taakka kantaa. Sen ymmärtäminen sietämättömyyden sijaan hyväksi elää on taitolaji. Löytää aito elo ja elämisen ilo sekä oikeus olla tekemättä mitään hyödyllistä itselleen tai kenellekään. Jos elämä on lahja, jonka olemme saaneet, koemme sen kuinka tahansa, miksi siitä pitäisi jonnekin tai jollekin jotain maksaa työllä tai muuten? Tai olla näreissään itselle tai muille. Vanhemmilleni sen sijaan olen elämäni päätepysäkille saakka kiitollisuuden velassa, kun tekivät minut. Hyvä niin, mutta se pitää oivaltaa, välillä antaa anteeksikin. Silloin on helppoa ja tarpeellistakin käydä heidän haudoillaan.

Kun tätä kirjoitan, on varhainen aamu, Suomessa keskiyö ja juuri alkanut vuorokausi. Hiljaisuudessa kilahti äänetön chatviesti postilaatikkooni, jota jäin miettimään. Se poikikin aiheen blogiini. Oli mukava olla läsnä yötään valvovan hetkessä myönteisesti. Ehkä siinä on sitä jotain syvää. Olla jollekin jossain kaukana jotain tai vähintään mielessä tietämättä siitä mitään.

Muistan, kun kerran umpikujassa tuttuni tuskaili omaa hyödyttömyyttään ja tarpeettomuuttaan. Halusi kuolla. Nollana olemista ajatteli päivänsä päättänyt oiva Pekka Puupää -filmien näyttelijä Masa Niemikin. Vaikka olemassa olon oikeus on meillä jokaisella, kokee olevansa hyödyksi tai ei, elämä ei ole aina helppoa ja eläminen tuntuu sietämättömän kevyeltä tai ylivoimaisen raskaalta. Jopa niin, että kokee olevan parempi, jos ei olisi syntynyt tai olemassa.

Kauan sitten minua otti Viitaniemessä, Stavangerin puistossa käsipuolesta aito seniori. Silmiin katsoen hän kysyi: "Oletko Jorma Soini?" Johon, että olenhan minä. Vanhus jatkoi, mutta oletko se Jorma Soini? Tähän vuorostani, että kyllä varmaan, sillä eihän meitä Jyväskylässä kahta ole. Keuruulla kylläkin lienee toinen. Iäkäs naisihminen: "No hyvä, sillä meillä on Viitakodissa vanhusten piiri, jossa joka ilta rukoilemme sinun ja katulähetystyön puolesta." Kun katselin hänen loittonevia askeleita kepistä tukea ottaen, syvä kiitollisuus valtasi mieleni. Ajattelin kuinka suuri asia on olla joidenkin, ventovieraidenkin ihmisten huokausten kohteena. Olla heidän hetkessään ja mielessään tarpeellinen ja hyödyllinen.

On pitänyt kulkea pitkä matka ja välillä kivikkoisetkin polut ymmärtääkseen sydämeni sopukoissa olemassa olemisen syviä tarkoituksia. Itsekästä mieltäni hyväilee, kun joku antaa päivittäisestä blogistani palautteen. Kesäisessä aamussa joskus kirjoittamista tärkeämpää on kuitenkin kääntää koppakuoriainen polulla jaloilleen mennessäni läheiselle hevoslaitumelle sanomaan polleille hyvää huomenta Puuilon korppupussin kanssa.

Kissan 9 elämää

Useamman tuhannen kirjoittamani blogin joukkossa olen vain muutaman kerran maininnut kissan. Vielä harvemmin olen niistä varsinaisesti kirjoittanut, joten eiköhän nyt ole sopiva aika tehdä aiheesta totta toinenkin päivä peräkkäin. Ovathan ne eläneet kanssani monta kymmentä vuotta. 

Jo antiikin Egyptissä kissoja pidettiin jumalien lähellä olevina eläiminä. Egyptiläiset uskoivat, että kissat eivät ole muuta kuin korkeampien voimien lähettiläitä. Lisäksi uskottiin, että itse jumalat ovat kissan kaltaisessa muodossa olevien ihmisten maailmassa. Ehkä juuri antiikin Egyptistä tuli suurin osa myyttejä kissoista, mukaan lukien niiden kyky reinkarnoitua eli jälleensyntyä. Jotkut egyptiläiset uskovat, että tällaisen lahjan kissoille antoi jumala Ra, jota kuvataan usein kissan varjolla. On myös versio, että jumalatar Freya - yhdeksän maailman herra - antoi näille eläimille 9 elämää kiitollisena siitä, että kissat kuljettavat vaunuaan taivaan yli.

Ensimmäinen, oma kissa Liisan kansssa oli ruskeavalkoinen Sissi, jonka muistaakseni Sari toi Myllyjärven elämisen yhteisöön. En muista lähtikö hän rakkauden perään, päihteisen elämän vuoksi tai muuten vaan, mutta kissa jäi. Sille tarjosimme uuden kodin omakotitalossamme Palokan Heikkilässä.

Sissi reissasi kanssamme pienessä pahvilaatikossaan tai häkissään hirsiseen piilopaikkaamme Haapamäen Syrjäntakaselle ja takaisin eräänkin kerran. Kalliomäen ulkoseinään kolmannen kerroksen kotiimme tein sille porrasmaiset tikapuut. Parvelleella Sissi ja myöhemmin Sancho odottivat joka aamu pääsyä sisään. Syrjäntakasen hirsiseinä sai oman kissanluukun, josta ne kulkivat eestass omia aikojaan.

Monesti Sissille sanoin, sen nukkuessa selällään nojatuolissa takan edessä "voi Sissi, Sissi, olet maailman luottavaisin kissa, joka vielä yhtenä surun päivänä koituu kohtalokseksesi." Kun alkutalven ensi lumi peitti maan, huomasin jäljistä sen kulkevan kilometrien matkan joka yö Haapamäen talon navettaan. Suuremmista tassujen jäljistä näin muidenkin eläinten seuraavan Sissin kulkua "päätaloon" ja aamuksi takaisin. Kunnes eräänä aamuna et enää palannut. Muistan kuinka itkin Syrjänlammen jäällä ja metsässä huudellen sinua takaisin useampana päivänä. Jonkun metsän pedon suuhun päättyi elämäsi. Karvatupsuakaan ei jäänyt haudattavaksi. Jäljelle jäivät vain muistot yhdeksästä hengestäsi.

Aika kultaa muistoja, joskin kaikkien surujeni syvyyttä se ei lievennä. Ehkä joskus päinvastoin. Mutta aika antoi tilaa ja uuden paikan kotonamme ja sydämissämme mustavalkoisella Sancho-kissalle. Sitä en muista mistä Liisa sen Markon kanssa haki, mutta sen muistan kuinka se heti tultuaan Syrjäntakasen pihaan iltasella karkasi avoimesta auton ovesta pimeään metsään.

Ehdin jo ajatella, että koskaan Sancho ei tule eikä osaa takaisin paikkaan, missä se ei ole milloinkaan käynyt ja jossa on vain vieraita ihmisiä. Mutta niin vaan iltamyöhällä sitä huudellessani kuulin surkeaa nau'untaa. Löysin sen korkean männyn latvasta taskulamppuni valokiilan valaistessa sitä silmiin. Kun aikani lempeästi pyytelin sujuvalla kissankielellä, laskeutui se syliini. Monta vuotta sekin kulki autossa kanssamme Syrjäntakasen ja Kalliomäen puolimatkankodin väliä.

Joskus ajattelin Liisalle välttämättömän pyörätuolin monipuolista käyttöä, sillä se oli Markolle mieluinen leikkiväline. Myös Sancho tykkäsi kulkea sen kyydissä Liisan sylissä pitkin Kalliomäen käytäviä ja yhteisiä tiloja sekä Syrjäntakasen metsäteitä.

Eräänä päivänä huomasin sen käyttäytyvän oudosti, sillä se piiloutui televisiomme taakse. Sancho oli sairas ja ihmisen avun ulkopuolella. Eläinlääkärin viimeiseksi palvelukseksi jäi antaa kivut poistava ja ikiuneen vievä ruiske. Sancho sai hautapaikan ja ristinkin kahden koiramme vieressä Jyväskylän lemmikkieläinten hautausmaalla. Kun siellä vuosia myöhemmin kävin, oli haudat risteineen lanattu uusien asukkaiden tieltä. Murhemielellä ajattelin, että eipä ollut viiimeinen leposija teilläkään edes elämäni mittainen.

Jäljellä on vain muistot ilman itselleni tärkeää muistelupaikkaa sekä mielikuvitus. Jotka nekin joskus katoavat ainakin sieltä, missä aika pitää meitä vankeinaan ja hyppysissään. Siellä missä kristinusko ohjaa, päädymme ikuiseen elämään jommalle kummalle osastolle. Thaimaassa vastaavasti kaidalla polulla ei ihmisiä pidä uskonto, vaan Buddhan lanseeraama filosofia. Sen mukaan saattaa ensi yrittämällä päästä paratiisin kaltaiseen paikkaan eli nirvanaan. Tai sitten palautetaan maan päälle ja saa uuden mahdollisuuden kelpo elämään vaikkapa kissan olomuodossa.

Katin kontit, kissan viikset ja kattia kanssa

Otsikon kolmea sanaparia en ryhdy selittämään, vaan mieleistä voi etsiä vaikka Googlen avulla. Mutta koska Suomikotini on merikonteissa, niin sen verran, että Katin kontit olivat tyhjää täynnä. Olivat ne sitten junan, auton tai laivan kyydissä tai paimenpojan tuohikontti.

Nyt muistellaan ja puhutaan kissoista sen jälkeen, kun ihminen alkoi pitää villikissoja viljavarastojen suojelijoina Lähi-idässä pian maanviljelyksen keksimisen jälkeen yli 10 000 vuotta sitten. Ensimmäisinä kissojen suurimittaista kesyttämistä harjoittivat muinaiset egyptiläiset, joille kissat olivat tärkeitä myös uskonnollisesti. Egyptistä kissojen pito levisi muuallekin Välimeren alueelle. Keskiajalla kissat kärsivät Euroopassa katolisen kirkon suorittamista vainoista.

Toisin kuin koira, kissa on itsekkäälle ihmiselle oivallinen elämän kotiopettaja, sillä se ei kurittamalla eikä käskemällä opi paljoakaan. Eikä kissa tee ihmisen vuoksi muutenkaan juuri mitään, vaan vain sitä mikä sitä itseään miellyttää.

Muistelen ensimmäisen kotikissamme olleen Mirri tai Tepsu. Jossain lapsuuteni vaiheessa ainut oikea kissa oli valkoinen ja kaikki muut olivat jäljitelmiä. Olisi kai voinut sanoa feikki- tai valekissoja. Kaikki kuitenkin olivat äärimmäisen rakkaita ja ehdottomasti perheenjäseniä, vaikkei niitä niiksi kutsuttukaan. Ne olivat vain kotini tai naapurin kissoja, joista jälkimmäisiä isä jahtasi pienoiskiväärin kanssa. Minäkin joskus, kun halusin näyttää olevani tosi mies tai ainakin iso poika.

Naapureiden kollikissat lymyilivätkin usein pihallamme Mirrin ja mirrin perässä. Joskus tuntuikin, että kotini tyttökissa oli niiden mielestä ainut vonkaamisen arvoinen. Joten kissanpoikasia oli usein. Niitä isä hoiteli kissojen taivaaseen omalla tavallaan. Eräänä aamuna äitikissa sai vaan huomata, että ainoastaan yksi kissalapsi on jäljellä. Muutaman päivän se kaipasi muita, kunnes keskittyi pitämään huolta joskus maitokuumeessakin ainokaisestaan.

Siihen aikaan valjaissa kulkeva kissa oli kummallinen. Kissan kuului olla kulmillani vapaana, vaikka sillä joskus olikin pikkulintu suussa. Useimmiten kuitenkin rotta tai hiiri, joiden saalistaminen oli monien koti- ja aina navettakissojen ensisijainen tehtävä. Eräänlaisia hyötyeläimiä siis. Itselläni oli myös kaksi luonnontieteiden opettaja Kaija Suomukselta ostamaani japanilaista tanssihiirtä, joista toisen kohtaloksi koitui kissamme 😢.

Ehkä päihteiden lisäksi juuri kissan luontainen saalistusvietti oli syy, miksi otin aikoinaan kissoihin etäisyyttä. Tuntui jotenkin pahalta ja väärältä sen saalistaessa ja tappaessa huvikseen. Silloin(kaan) en nähnyt itseäni samassa veneessä, vaikka jahtasin kaikkia varista pienempiä eläimiä ilmakiväärilläni ilman ensimmäistäkään järjellistä syytä.

Eilen, kuten jokaisena muunakin aamuna, istuin Phatthalungin taivaan aamuauringon alla. Puoliksi häntänsä menettänyt "kenen lie kissa" sylissäni, joka on saanut luonteeni ja värinsä vuoksi minulta nimen Black & White. Huomasin käyneen kuten jollekin itseään kissan vihaajana pitävälle tai ainakin sanovalle, jonka jalkaa puskemaan tai syliin ventovieras kissa yhä uudelleen änkeää. Black & White kaivoi minusta esiin kissoja(kin) rakastavan sydämen vuosikymmenen, kahden tauon jälkeen.

Kelillä kuin kelillä

Sään liikkeelle paneva energianlähde on Auringosta tuleva säteily. Siihen vaikuttavat myös Maan kiertoliike sekä maanpinnan ominaisuudet kuten vuoristot ja vesistöt. Ilmastolla tarkoitetaan alueen säätä ja sen muutoksia pidemmän ajan kuluessa. Sään vaihtelulla on suuri merkitys esimerkiksi maanviljelyssä, ja säätä onkin aina yritetty ennustaa.

Joku kykenee tai ainakin sanoo pystyvänsä ennustamaan ilmoja sammakoista. Eikä outoa ole itsellekään lapsena loruttelemani värssy kämmeneni etanalle: "Etana, etana näytä sarves onko huomenna poutaa." Silläkin oli oma merkityksensä lähtikö leppäkerttu sormenpäästä lentoon vai kävelikö sormen juureen. 

Maanviljelyksen lisäksi ilmoilla ja säillä on suuri merkitys itse kullekin. On sitten yö, päivä, aamu tai ilta. On ulkoilusäätä ja on sadesäätä sekä poutasäätä ja vaikka mitä säätä. Vuodenajat säineen säätävät ala- ja yläkuloamme sekä milloin voimme laskea pulkkamäkeä, milloin uida järvessä tai poimia vaikkapa metsämarjoja sekä sieniä.

Mutta ilmat vaikuttavat mielen lisäksi myös fyysisesti. On ihmisiä, jotka sanovat paikkoja kolottavan sadesäällä tai he voivat kehonsa tuntemuksista ennustaa vaikkapa sateen tuloa. Minunkin hipiällä hiostava ilma kertoo ukkosen saapumisesta. Sade ja lauhtuva pakkanen ovat nekin usein aistittavissa, vaikkei näkisi pilvistä tai kirkasta taivasta.

Kun on ukkosenilma, taivaassa riidellään ja kun sataa, taivas itkee. Auringon paistaessa on Luojan valtakunnassa kaikki hyvin ja kun on pimeää, taivas nukkuu.

Ilmoista puhuminen - on ilmoja pidellyt - on monelle tuttu ja turvallinen keskustelun avaus melkein tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ehkä siksi, että oli keli kuin keli, se ei juuri ole ihmisen aikaansaannosta tai -saamattomuutta. Vaikkakin muistelen itäisen naapurimaamme yrittäneen häätää Moskovan kesäolympialaisten taivaalta sadepilviä raketeilla tai sen tapaisilla. Mutta mitäpä ei ihminen haluaisi säätää, sillä mikään ei ole kaikille yhtä aikaa hyvä. Kun maajussi ja nykyisin tasa-arvon ollessa in joka paikassa, myös maajussitar toivoo viljapellolle sadetta, toivoo rantalomalainen pelkkää aurinkoa.

Tätä kirjoittaessani alkoi päässäni soimaan: "Hän säät ja ilmat säätää ja aallot tainnuttaa ja hyisen hallan häätää ja viljan vartuttaa. Hän onneen meidät ohjaa, myös aikaan vaikeaan. Sen rakkauden pohjaa ken pystyy koskaan tutkimaan?" 

Jotta kyseinen kappale pääsi virsikirjaan, tarvittiin taas ihmisen säätöjä ja Koskimiehen pariskunta teki siihen kolmannen säkeistön. Muutoksesta taas ei ollut säveltäjä Sibelius mielissään ja hänen kerrotaan kieltäneen uudistetun version laulamisen Ainolassa. Sibeliuksen tapaan sävelmän tekijänoikeuksien haltija Breitkopf & Härtelilläkin olisi synkronoinnissa säätämistä, sillä hän ei ole antanut lupaa virren sävelmän julkaisemiseen verkossa.

Mitä se sitten käytännössä tarkoittaa, en tiedä, sillä esimerkiksi Samuli Edelman laulaa laulun netissä kauniisti. Melkein yhtä kauniisti kuin minäkin tänä aamuna Thaikoti 2. portailla Phatthalungin kärpäsille, hyttysille, perhosille, kissoille, koirille, kyyhkysille, varpusille, muille pikkulinnuille, kanoille, kukoille, lehmille sonneineen, lampaille kileineen ja pässeineen sekä kuvan kai peltoravulle? Osansa sai joku ihminenkin, josta päättelen, että hyvin meni hyräilyni, kun ei piipaa-autoa näkynyt. Tai ehkä lauloinkin vain mielessäni 🤣. 

Facebookin ylläpidoista

Omien sivujeni lisäksi olen muutaman Facebook-ryhmän ylläpitäjä yksin tai Päiviksen kanssa. Kuinka paljon ne työllistävät tai teettävät muuta puuhaa, on paljon itsestä ja kunkin ryhmän valitusta linjasta kiinni. Eniten on askaretta reippaan kolmen tuhannen jäsenen Jomtien Pattaya Beach -sivujen kanssa, sillä aikoinaan päätimme tai päätin, että joka päivä sieltä löytyy jotain uutta. Joko omia tai muiden julkaisemia, mitä kulloinkin ne sitten ovatkaan.

Alusta tähän päivään saakka ryhmä on ollut hyvin avoin eikä lukemiseen ole edellytetty jäsenyyttäkään. Sen sijaan julkaisemiseen tarvitaan ylläpidon hyväksyntä, sillä kaikesta julkaistusta viime käden vastuu on nimenomaan ylläpidolla. Voi siis sanoa ryhmän olevan, ei puolijulkinen rajatulle väelle, vaan julkinen kaikille. 

Ryhmään on hyväksytty jäseneksi ilman kysymyksiä ja ehtoja jokainen pyrkijä. Nyt ovat alkaneet kaiken maailman onnenonkijat ja rahankalastelijat sekä muut huijarit lisääntyä siinä määrin, että tätä vauhtia on muutettava ryhmän avoimuutta tai keksittävä jotain muuta. Ylläpito ei kaupallisista julkaisuista motkota, sillä ryhmä on heitäkin varten. Itse asiassa juuri yrittäjät antoivat lopullisen sysäyksen miksi ryhmän perustimme. Halusimme kaikille maksuttoman väylän kaupata tuotteitaan, tekemisiään tai palvelujaan. Sehän on iloksi ja hyödyksi kaikille Thaimaan kävijöille. 

Motkotamme kuolemansairaiksi itsensä esittelevistä, jotka haluavat lahjoittaa omaisuutensa ryhmän kautta ventovieraille sekä itseään myyvistä ja rahaa eri muodoissa tarjoavista. Voi olla, että kenkää tulee jostain muustakin syystä, sillä henkilökohtaisuuksiin menevää pottuilua en hyväksy kuin itseeni kohdistuvana. 

Ehkä yksi tiukimmista linjoista on Thaimaan ystävien ylläpitäjällä, herra Paanasella, joka ei salli Thaimaan asiallistakaan arvostelua eikä maasta oikeastaan mitään kielteistä. Mutta se on hänen linjansa ja oikeutensa, joka on poikinut useammankin uuden Thaimaa-aiheisen ryhmän. Thaimaan ystävistä lähdön saaneet mossottavat kohtelusta sitten muun muassa näillä foorumeilla. 

Jostain muustakin syystä jotkut ryhmät ovat keränneet tyhjänlänkyttäjien äänettömän, mutta elämää pitävän joukon. He huolehtivat, että asialliseenkaan kysymykseen ei montaa asiallista vastausta ehdi tulla, kun älämölöttäjät ottavat ohjat käsiinsä.

Aamusella huomasin sinällään aidon ja huolta sisältävän kysymyksen, jossa snorklaaja kysyi kuvan vedessä liikkujasta mikähän mahtaa olla? Ensimmäinen vastaus oli asialinjalla kertoen vesieläjän nimen ja vaarattomuuden. Mutta muutakin tietoa tuli, josta pari esimerkkiä: "Supermyrkyllinen barrasiuda mikä yleensä pistää pyrstöpiikillä ja kuolema tulee 10 minuutissa." ja "Hannele Laurin kaulahuivi?" Siihen lopetin lukemisen ja ajattelin, että kysyjä karsii kaulahuivin pois ja pysyy vast'edes mahdollisine lapsineen kuivalla maalla.

Haluan olla jostakin kotoisin

Ensimmäinen täysin yksikielinen suomen kielen sanakirja on Nykysuomen sanakirja. Sen ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1951. Siis parisen vuotta sen jälkeen, kun minut laitettiin alulle. Sanakirjaa tehtiin kuitenkin paljon minua kauemmin, jo 1920-luvun lopusta. Kuten ei minustakaan, opuksestakaan ei tullut kerralla valmista, vaan sen osia ilmestyi tasaiseen tahtiin vuoteen 1961 asti, jolloin julkaistiin kuudes ja viimeinen osa. Nykysuomen sanakirja on sekä kieltä kuvaava että suosituksia sanojen käytöstä antava teos. Se sisältää yli 200 000 hakusanaa.

Vaikutteita kieleemme tuli ehkä ammoisina aikoina eniten Venäjältä ja Ruotsista. Sitä mukaa, kun saksan kielen vaikutus väheni, englannin lisääntyi. Näin lienee yhä englannin ollessa yksi paljon levinneistä kielistä. Mutta monet seudut eivät siitä perusta. Esimerkiksi Thaimaan seuduilla, joissa ei turisteja ole, pärjää suomella yhtä hyvin kuin millä vieraalla kielellä tahansa, eli ei lainkaan.

Älypuhelimet muuttavat tätäkin enemmän kuin tulee ajateltua. Sillä laitteiden mukana on moneen taskuun tullut sähköisen sanakirja kääntäjineen, joista Google on tunnetuin. Jos en aivan kuin kala vedessä, niin kääntäjän avulla pärjään kielellisesti melkein missä tahansa. Onkin mukavaa ja avartavaa kertoa olevansa jostain kotoisin. 

Kääntäjät eivät ole omin päin ajattelevia eivätkä laillani täydellisiä 🤣, vaan osaavat ainoastaan sen mitä ihminen on niiden sisään syöttänyt. Mitä enemmän opettelen kirjoittamaan tai puhumaan laitteeseeni lauseita, jotka se kääntää tahtomallani tavalla, sitä moitteettomammin kommunikointi muiden kanssa sujuu.

Kuka vallan skrivaa tai bamlaa stadin slangii, ei paljon translatoreista hyödy. Luulen Helsingin murteen myös muuttuvan ja saavan yhä enemmän uusia vivahteita ja sanoja, joista syntyperäinen helsinkiläinen ei mitään ymmärrä. Tätä voi itse kukin pohtia vaikka istumalla jokusen tunnin Itiksen kauppakeskuksen käytävällä kuuntelemassa itseään tummaihoisempien puheensorinaa. 

Suomeen muuttaakin nykyisin enemmän kuin ennen muissa maissa syntyneitä, joiden vaikutusta äidinkieleemme ja varsinkin murteisiin ei ole paljon tutkittu. Kantaväestössäkin on heitä, jotka eivät juuri äidinkielestämme perusta. Ehkä itsellänikin on ollut samankaltainen kausi. Nuorena en esimerkiksi löytänyt äidinkielestä enkä juuri koko Suomesta mitään arvokasta. Paitsi silloin, kun joku voitti jossain kilpailussa. Joskus nykyäänkin ulkomailla näkee ja kokee jonkun kotimaisen huippuörveltäjän, jolloin en aina tiedä onko hyväksi tunnustaa väriä: "Hei öhöm, tuo on meiltä!" 

Nykyisin lähes jokaisella on mahdollisuus aistia ulkomaita toisin kuin isovanhemmillani. Vaikka matkustelemalla netissä. Finnairin lentoemännän työkään ei ole entisenkaltainen unelma-ammatti syntyperäisille suomalaisille. Sitä en tiedä kuinka työnsä kokevat kiinalaiset, filippiiniläiset tai vaikkapa thaimaalaiset matkustamohenkilökuntaan kuuluvat. Sen tiedän kokemuksesta, että suomenkieli ei hevin heidän kaikkien suussa taivu.

Uusi kokemus olikin keskustella Suomen 🇫🇮 valtion omistaman firman koneen käytävällä sanakirjan kanssa lasagneannoksesta. Ja muistella Bangkokin Ikean thaitarjoilijaa, joka tuodessaan lihapullia (lue köttbullar) perunamuusin kanssa pöytään, tökkäsi pyörykän kylkeen hammastikkuun kiinnitetyn Ruotsin 🇸🇪 lipun.

Joskus olen kuunnellut ja lukenutkin suomalaisista, jotka sanovat olevansa maailmankansalaisia. Minulle jää silloin kuva ihmisistä, jotka eivät ole mistään kotoisin. Vaan ovat orvompia kuin pihani grillikatoksen lipan alla pöntössään asuvat kirjosiepot. Jotka syksyn tullen lähtevät Afrikkaan palatakseen joka kevät kotiSuomeen perustamaan uutta perhettä.

Hanki oma elämä

Joskus on päiviä, jolloin melkein kaikki menee yli olemattoman tukanrajan ja joskus on päiviä, jolloin pienikin asia jumiutuu kerrosten välille. Mutta en ole ainut, sillä niin on monen muunkin laita. Pahimmillaan lienee niin, että jollakin ei ole ikäänkuin omaa elämää elettäväksi lainkaan. Tai sitten on tuhottomasti virtaa eikä oma elämä riitä, vaan sen lomassa on elettävä toistenkin taipaleita; kuten syömisiä tai syömättä jättämisiä. 

Tätä jäin toissapäivänä pohtimaan, kun matkamies jakoi netissä kokemuksia Finnairin Thaimaan lennon mielestään kehnosta ruuasta. Tähän löytyikin tuotapikaa rinnallakulkijoita, joista yksi sanoi ruokakuvasta, että näyttääkin aivan koiran oksennukselta. Toinen, ettei kyllä näytä, johon kolmas, että sitten ei oltu samalla lennolla. Aivan kuin ruoka-annoksesta voisi päätellä lennon päivineen ja numeroineen.

Yhtä keskusteluun osallistunutta pidettiin omituisena hänen sanoessaan, että ruoka oli oikein hyvää. Ilman vastakaikua jäi hänkin, joka kysyi, että jos safka on kelvotonta, miksette tuo koneeseen omia ruokia mukana. En minäkään lentokoneen ateriosta mitään makuelämyksiä odota, mutta syön mitä nokkani eteen tuodaan, sillä se on syötäväksi tatkoitettu ja olen siitä maksanut tai se kuuluu muuten lipun hintaan. Oma lukunsa oli hänkin, joka sanoi heittävänsä napin poskeen nousukiidossa ja lentoemäntä tai stuertti herättää, kun pyörät koskettavat maata kellonympäryksen jälkeen Bangkokin lentokentällä. Itselleni on Finnairilla matkustaessa tärkeintä suora lento.

Toisten ruokiin kajoaminen ei jää Suvarnabhumin lentokentälle, vaan seuraa mukana esimerkiksi Pattayalle. Varsinkin, jos joku kysyy netissä hyvää suomalaista ruokapaikkaa tai haukkuu niiden palvelua ja muuta tarjontaa. Joku ei ymmärrä lainkaan miksi ylipäätään lentää pallon toiselle laidalle syödäkseen suomiruokaa. Toinen taas ei ymmärrä edes suomibaariin menemistä saati kotimaan kansalaisten tapaamista. Olenkin odotellut milloin jonkun käämit kuumenee Hartwallin lonkero- tai Oululaisten hapankorppukauppaan Jomtienin seudulla 🤣🤣. 

Eräs saa vatsanpuruja väärin kirjoitetusta condon nimestä tai vastaavasta, joku liian suuriäänisestä, 7-Elevenin kassalla etuilevasta maatuskasta tai kirkuvista lapsista, kuka mistäkin. Mukana mesoamisessa olen minäkin, joka en vastaavasti ymmärrä iso- tai pienivatsaisia, harmaantuvia suomalaisia äijänköriläitä, jotka sanovat ajavansa yhä mopoilla kuten teineinä konsanaan, vaikka koko Thaimaassa ei ole mopedeja 🤣🤣. Mutta kaipa se on pääasia, että puhutaan tunteella vaikka hyvää päivää kirveenvarsista kuin oltaisiin tuppisuina vanhojen variksenpelättimien tavoin. 

Oikeasti omassa elämässäni on elämistä riittämiin, jotta saisin sen aikanaan kelvolliseti pakettiin ja voisin todetta: "Kiitos vähän sinne sun tänne, olen käyttänyt sen kaiken, joka minulle annettiin." Mutten tiedä sitäkään onko meistä tullut luojamme kaltaisia, vai olemmeko vain sattumia elämän käsittämättömässä kiertokulussa.

Mutta jos on, kuten on tarkoitettu, ehkä jotain on mennyt vikaan. Sillä itseään luomakunnan kruununa pitämä ihminen tekee turhaa ja tappaa toisiaan ilman järjellistä syytä enemmän kuin mikään muu elävä olento. Siinä valossa pihan harakkakin on viisaampi, joka ei puuhasta juuri mitään ylimääräistä, vaan kyttää milloin osaomistuskoira Niilon ote herpaantuu Jokilaakson nurmikon herkkupalasta päästäkseen viemään sen poikasilleen tai laittamaan omaan pötsiinsä.

Unien outo maailma

Unennäkö on omakohtainen, subjektiivinen nukkumisen aikana koettava elämys, jossa esiintyy unia – ajatuksia, tunteita, mielikuvia, ääniä ja muita aistimuksia. Unen sisältö saattaa muistuttaa tarinaa, joka etenee epäloogisesti ja absurdisti; arkielämän ilmiöt näyttäytyvät vääristyneinä ilman minkäänlaisia ”rajoja”. Erityisesti REM-univaiheen aikana esiintyvät unet ovat surrealistisia ja epäloogisia.

Joidenkin tutkijoiden mukaan on todennäköistä, että myös jotkin eläimet näkevät unia, sillä useimpien nisäkkäiden unessa on samat REM-vaiheet kuin ihmisenkin unessa. Kissat saatiin nukkuessaan liikkumaan saalistuksenomaisesti, kun olosuhteita muokattiin niin, että ne saattoivat liikkua unissaan. Tutkijoiden mukaan tämä kertoi siitä, että kissat näkivät kuvia REM-vaiheensa aikana. Rottien aivojen on havaittu niiden nukkuessa aktivoituvan täsmälleen samalla tavalla kuin niiden juostua aikaisemmin sokkelon läpi. Moni myös tietää esimerkiksi koiransa juoksevan nukkuessaan. 

En tiedä onko kukaan tutkinut voiko paikka vaikuttaa uniin tai niiden määrään. Itse näen Thaimaassa unia tai ainakin muistan niiden sisältöjä aamulla enemmän kuin Tuusulan Jokilaakson Merikonttikotini vuoteessa katon rajassa.

Viime öisessä unessa kaikki oli taas selvää. Minulla oli kolme polkupyörää, joista yksi oli maastoliikenteeseen sopiva. Sillä lähdin Tuusulan syntymäkodistani Korpintieltä viemään pellavainen aamutakki päällä kirjettä pitkin pientä polkua läheisen lammen rannalla olevaan postilaatikkoon. En löytänyt suon keskeltä koko lampea ehkä siksi, että todellisuudessa se on kuivunut ja kadonnut yli puolivuosisataa sitten.

Muistelin toisen postilaatikon olevan noin kolmen kilometrin päässä Hyrylässä, pankin kulmalla. Ajattelin, etten voi ajaa sinne aamutakkisillani, sillä ihmisethän nauravat. Joten päätin polkea pyörälläni Etelä-Pohjanmaalle Jurvan Kentankylään, Heikki-serkkuni ja hänen vaimonsa kotiin.

Unessa tämä 400 kilometrin matka taittui hetkessä ja kilkutin heidän ovikelloaan. Katja aukaisikin oven ja Heikkikin siihen tupsahti työvaatteet päällään. Selitin, että ajoin tänne, koska en voinut tai halunnut joutua naurunalaiseksi menemällä kylpytakki päällä kirkonkylän postilaatikolle.

Katja ymmärsi oitis ja Heikkikin tapansa mukaan murahteli päätään nyökytellen painuessaan takaisin niska kyyryssä turvesuolle. Itse istuin kaffepöytään kahden lapsen viereen. Heille molemmille annoin pienet pallot, joita olin ostanut Thaimaan Phatthalungin torilta jo kolmannen kerran tusinan verran lapsille jaettavaksi. Kaikki oli unessa kristallinkirkasta ja loogista, vaikka kotimatka Jurvasta Myllykylään jäikin mysteeriksi.

Oli vuorosi Juha Lappi

Jo vuosien ajan olen pitänyt tapana muistella ystäviäni ja muitakin viimeistään silloin, kun on tullut heidän aikansa käyttää meille jokaiselle varattu viimeinen menolippu. Määränpää lienee sama, vaikka saatamme elon taipaleella olla eri mieltä osoitteesta tai osastoista. Itselläni nimittäin on edelleen kavereita, jotka sanovat, että tuonpuoleisessa emme enää tapaa. He uskovat ikuisuuteni olevan kuumemmalla puolella. Sen näemme aikanaan tai sitten emme.

Sen sijaan Jyväskylän vuosieni aikana meille syntyi viiden miehen veljeskunta. Kuin viisisakarainen tähti, joka kokoontui jonkun kerran vuodessa. Usein saunan, ruuan ja välillä kipeidenkin asioiden äärelle. Tuettiin toisiamme ja puhuttiin kuin miehet miehille. Olimme veljiä Hänessä ja uskoimme tai toivoimme, että vielä joskus olemme ikuisesti yhdessä. Samalla osastolla taivaanrannan tuolla puolen, taivaallisen saunan lauteilla ja tarinoimme kuten ennenkin. Mielenkiintoinen yksityiskohta sekin, että alkuperäisen veljeskunnan enemmistöllä oli Liisa-vaimo.

Seppo Hannunen, Juha Lappi, Markku Rantanen, Risto Närhi ja minä. Ensin tulivat Sepon päivät täyteen ja eilen tavoitti viesti lumisesta Suomesta, että sinä Juha, rakas ystäväni, et tarvitse enää talvitakkia, jos takkia lainkaan. 

Kerran aikaisemmin Sepon lähdettyä yritimme ja kokoonnuimmekin. Mutta hyvä henki ei meitä tavoittanut, sillä Hannusen, toisen ystävämme jättämä paikka oli liian suuri silloin täytettäväksi. Seuraava tapaamiskerta viime kesänä ei ollut helpompi, sillä et Juha enää jaksanut tulla Lomakeskus Revontuleen Hankasalmelle. Mutta olit silti läsnä, sillä hyvä henki oli palannut. Sen toivat mukanaan Reino Väisänen ja Jarmo Hakkarainen. Joten nyt meitä oli taas viisi läsnä ja ekstrana Seppo taivaassa sekä sinä Juha, vaikka fyysisesti lienit sairaalassa tai vaimosi Liisan kanssa rakentamassanne kodissa Vaajakosken Kaunisharjussa.

Sinnekin tyrkytin aikoinaan itseäni lauteille eräänkin kerran, mutta aina väistit pyyntöni. Sitä monesti pohdin, sillä syyn veit mukanasi. Se jäi siis arvoitukseksi. Mutta arvelen niin käyneen siksi, että kerran arvostelin naulaamasi keskeneräisen keittiön katon naularivistön vinoksi 🤣🤣.

Olit hieno mies sekä ystäväni ja muistoissani olet iäti. Viimeisiä mohikaaneja, aitoja seurakuntiemme viinadiakoneja. Meidän yhteinen juttu oli Pitkäkatu 8, joka oli jalostettu valtakuntamme ensimmäisestä Päihdetyön päiväkeskus Omakotikatu 1:stä.

Kun eilen yhteinen ystävämme Jarmo Hallamäki kiikutti langattomia lankoja myöten 8000 kilometrin päähän viestin, en kokenut enkä kuullut surua, sillä tiesin jo aiemmin, että tiimalasiasi oli käännetty viimeisen kerran. Koin haikeutta kaiken yhdessä koetun siirtymisestä lopullisesti muistojen osastolle. Surun sijaan kuulin hersyvän naurusi, joka soi korvissa vielä Thaimaan aamussakin tätä kirjoittaessani, kellon ollessa Suomessa 2 yöllä.

En tiedä milloin oma tiimalasini lähtee valumaan viimeistä kertaa. Mutta jos aikaa on, toivon, että Juha etsit taivaan ylisiltä Sepon Roi-koiransa kanssa ja sanot uudistetulta viisisakaraiselta veljeskunnalta terveisiä. Ja kerrot, että kun ja jos ensi kesänä tapaamme, teidän molempien hyvät henget ovat kanssamme.

Miestenpäiviä ja liikavarpaita

Pari päivää sitten jaoin ylläpitämässäni ryhmässä linkin Iltalehti Plussan artikkeliin, joka kertoi thaimaalaisen naisen epäonnisesta avioliitosta puolison ylenpalttisen juomisen vuoksi. Siihen "eräs" luunsa Thaimaahan saakka roudannut konahti, että maksumuurin takana, joten antaahan olla lukematta. Kommentoin: "Maksumuurin takana, kirjoitti joku. Se on totta, sillä vain aniharva asia on kaikin tavoin ilmaista. Iltalehti Plus maksaa ensimmäisen kuukauden 99 senttiä."

Siitähän riemu nousi eräällä, joka on muuten vaan sellainen tai sitten hänellä oli tosimiesten päivät. Joka tapauksessa mies parahti, ettei lue juorulehtiä juuri muutenkaan ja sitäpaitsi, jos on käyttänyt lehden kokeilukuukauden, maksavat jatkot 6,99 kuukaudessa 🤣. Tahän minä, että maksaahan joku viinasta ja tupakastakin.

En lainkaan arvannut, että siellä olikin kengän täydeltä liikavarpaita. Itse kyllä ajattelen niinkin, että siellä saattoi olla myös rempseästä alkoholinkäytöstä aristava hipiä, sillä aasinsiltaa myöten tämä "eräs" halusi tulla vuorostaan minun iholleni, juomattomuuksiini ja juomisiini.

Jatkoimme sanailua ja vastasin, että aikoinaan mittasin keittämäni pontikan vahvuutta polttamalla sitä kossupullon korkissa. Sinistä liekkiä katsellessani pohdin, etten ole ollenkaan varma hulluuden ja tyhmyyden alkavan, jos ei laita moista polttoainetta sisäänsä. Lisäsin vielä, että alle kymmenen vuoden siivua ei kyllä kannata ruveta juomaankaan. Sanoi minulla olevan melkoisen kieroutunut käsitys alkoholista. 

Opetella tulemaan itsensä kanssa vuodesta toiseen yhtäjaksoisesti selvinpäin on taitolaji, johon eivät kaikki kykene tai halua. Minulle sen sijaan passaa kaikki eikä itseäni juuri närästä toisten tavat. Niiden kauppaaminen kylläkin joskus, eikä mustalla kirjalla muksiminen ole niistä vähäisin. Mutta silloin tällöin kekkulissa oli kieltämättä mukava aikansa vipeltää ja hölmöilläkin. Toisin kuin väitetään, viina ei ole viisasten juoma vaan kaikkien, tyhmienkin keinotekoinen tapa muuttaa edes hetkeksi välillä tympeääkin todellisuuttaan.

Itse en ole viinan kanssa koskaan saanut yhtään ainutta asiaa paremmalle tolalle. Mirriäkin olen saanut sen kanssa sekä ilman ja naimisiinkin olen ollut menossa niin kännissä kuin selvinpäinkin. Känniseen avioliittoon en ehtinyt ja vesiselvät liittoni karahtuvat kiville aivan muuhun kuin viinan vähyyteen. 

Kaikki tämä tyhjänpäiväinen sanailu, mutta sinällään mukava tapa viettää tai tappaa aikaa vain siksi, että nuukuuttaan eräs lukee ilmaista Facebookia ja ilmaisia juorulehtiä, mutta jää paitsi maksullisesta osuudesta koska se maksaa kuukaudessa saman verran kuin yksi olut hieman tasokkaammassa suomalaisessa juomapaikassa..... 

Kylläpä tekikin hyvää välillä pölläyttää hieman..... 🤪. 

Thaimaan parlamentti(?)vaalit

Sanan ”thai” (thaiksi ไทย) merkitykset ovat ’vapaus’ ja ’itsenäisyys’ sekä maahan ja kansaan liittyen ”thai”, ”Thaimaa” ja ”thaimaalainen”. Maan vanha nimi on Siam (thaiksi ประเทศสยาม, Pratheet sajaam). 24. kesäkuuta 1939 silloinen pääministeri Luang Phibulsongkhram muutti valtion nimeksi Thaimaa (thaiksi ประเทศไทย, Pratheet thai), joka onkin ollut nimenä siitä lähtien. Siam oli käytössä länsimaissa lyhyesti 1945–1949. Perustuslakiuudistus vuodelta 1949 tuntee kuitenkin vain nimen Thaimaa, joka sen jälkeen on ollut yleisesti käytössä.

Milloin valtakunnalliset vaalit ovat seuraavan kerran, sitä ei eilen tuntunut Phatthalungin takamailla tietävän kukaan. Enkä loistavalla kielitaidollani (noin 8 sanaa) ja translatorin eli kääntäjän avulla saanut selvää siitäkään mitä se merkitsee kansalle.

Aiheesta kirjoitti vajaa viikko sitten Thaimaan Suomalainen nettilehtikin linkin takana eikä tainnut toimituksessakaan olla vaalipäivästä tai -päivistä tarkempaa tietoa. 

https://thaimaansuomalainen.com/tag/thaimaan-vaalit/

Eilen kuitenkin vaalihumu tai esimaku siitä tavoitti Morakotin ja minutkin, kun yhden ehdokkaan vaalivankkurit ilmestyivät oven taakse ja mainoksia liimattiin seinääkin. Tatan ne olivat tavoittaneet kyllä jo aiemmin, sillä hän tuli kotiin siivousreissultaan sininen vaalipaita kainalossa. Innoissaan selitti, että illalla pitää mennä puolueen tilaisuuteen, sillä jokaiselle osallistujalle annetaan 500 bahtia. Se on paljon rahaa, jolla syö kaksi kertaa päivässä viikon ajan tämänhetkisessä kantapaikassani.

Niinpä siis vaaliväen joukkoon. Väkeä ja sinistä väriä oli kaikkialla. Mukana humussa oli toinenkin kaltaiseni kummajainen, jonka kanssa ehdokkaan lisäksi kaulailin Thaikoti 2:n pihamaalla. Hän on Afrikasta. Ei siis sananmukaisessa merkityksessä farangi. En tiedä mistä hänet oli mukaan saatu tai miksi mies ylipäätään kulki ehdokkaan ja hänen väkensä kanssa. Mukavaa sakkia kaikki, kuten ehdokas hoveineen tuppaa vaalitilaisuuksissa olemaan.

Olin ehkä eräänlainen maskotti ja ainut länsimaalainen illalla 7 ehdokkaan tilaisuudessa, jossa väkeä oli kuin temppelin munkkien ruokajakelussa. Suosittu kuvauskohdekin lienin, sillä huomasin syrjäsilmin kännykkäkameroiden räpsyvän. Joukossa oli työkseen kuvaaviakin, jotka huomasin kunnon kameroista ehdokkaiden kätellessä minua. Ehkä olenkin jossakin vaalijulkaisussa myöhemmin. 

Mukava kolmetuntinen pyhätön kupeessa. Kotiin palasimme Morakot sininen paita päällään 500 bahtia rikkaampana. Ei tarvita ennustajan lahjoja tietääkseen ketä hän aikoo äänestää, kun sen aika on. Iltasella Tata vielä selitti, että jokainen kuka laittoi nimensä pöydillä oleviin listoihin, sai saman summan. Suomessa siitä saisi edustajanpaikan sijaan tuomion.

Mutta maassa maan tavalla tai maasta pois. Siinä on thaielämän ohjenuoraa niillekin, jotka eivät pärjää maan tapojen mukaan vapaana kulkevien koirien kanssa. Ja heille, jotka moottoripyöräillessään uskottelevat itselleen sekä muille ajavansa mopedeilla 🤣🤣. 

Blogisti

Silloin tällöin tulee tilanne, ettei yli 4000 blogin jälkeen mitenkään tahdo löytyä kirjoittamisen aihetta. Se on kyllä vähän väärin sanottu tai vain osatotuus, sillä kirjoittaahan voi aiheesta kuin aiheesta ja aiheettakin. Ehkä se mikä on kateissa onkin tunne, sillä ilman sitä en kirjoita. Jos en sitä joku päivä tavoita, kaivelen vuosien takaa aiemmin kirjoitetun ja julkaisen lukien sekä ajatellen uudelleen.

Tunne on minulle kirjoittaessa ja elämässä muutenkin elintärkeä, sillä en tahdo elää kuin viimeistä päivää tai kuin olisin jo kuollut, vaikka elon rajallisuudesta usein kirjoitankin. Jonkin sortin henkinen kummallisuus sekin on, sillä kun kirjoitan kuolemasta, on se kirjoittamista omasta ja muiden tulevaisuudesta.

Matkassa ja ajatuksissa on silloin myös epävarmaa valoa. Tiedän, että eräänä hetkenä sydän pysähtyy ja tuhkani jäänevät osin vanhempieni ja siskoni hautakummulle Paijalannummeen, osin Jokilaakson luonnonsuojelualueen Jokilampiin Tuusulanjoen virran vietäväksi Suomenlahtea ja Itämerta myöten vaikka Thaimaan Siaminlahteen saakka, sekä osin Soiniityntien varrelle istuttamamme Ison kiven juureen, jota vartioi seitsenpistepirkko eli leppäkerttu. "Lennä lennä leppäkerttu jne..."

Että näin tapahtuisi, tarvitsee jonkun jälkeeni jääneen rikkoa lakia, sillä tuhkat saa ilman muistomerkkiä ja kenenkään lupaa ripotella aika moneen, mutta vain yhteen paikkaan eikä ripotella sinne tänne kuin hiekotushiekkaa. Epävarma valo tulee siitä, etten usko mainitsemiini paikkoihin jäävät se minkä monet muutkin itseni lisäksi kokevat, mutta eivät näe. Rakkaus, viha, välittäminen, kateus, kauna, ikävä jne. Koko sielu sekä ylipäätään kaikki mikä on kätketty sydämeeni joskus tuhkaksi palavan, tähän elämään tarkoitetun nahkapukuni sisään. 

Aamulla syöksyin nettimaailmaan pohtiessani mistähän kirjoittaisin ja mikähän on tai miten Google selittää blogistisanan. Törmäsin linkin takana olevaan kirjoitukseen:

https://www.elakeliitto.fi/blogit/olen-blogisti-ja-ylpea-siita. 

Hänkin on kirjoittanut yli kymmenen vuotta blogeja, aloitti Vuodatus-alustalla, josta siirtyi laillani Bloggerin käyttäjäksi ja on elämänsä leppoistamisjaksolla. Lisäksi tämä ensimmäinen löytämäni "hengenheimolaiseni" myös valokuvaa ja arvatenkin kirjoittaa laillani etupäässä omaksi iloksi tunne mukana. Valokuvieni lisäksi elävöitän jokapäiväisiä kirjoituksiani muokkaamallani tämänkin blogin Avatar tai Bitmoji omakuvalla. Virtuaalijormaa vaatetan pitkin vuotta sekä muokkaan ulkonäköäkin silloin tällöin milloin mitäkin tekeväksi fiilisten ja vuodenaikojen mukaan. 

Kun saan jokapäiväisen blogiannokseni julkaisukuntoon, se ei ole suinkaan valmis, sillä päivän mittaan luen sen uudelleen ja uudelleen sekä korjaan muiden tai itse löytämiä virheitä. Joskus täydennänkin, kun havaitsen uppumaan jäänyttä tai saan palautteen jostakin, jonka haluan lisätä.

Juuri tällä hetkellä ajattelen syventyväni päivän mittaan löytämäni kollegani aikaansaannoksiin sekä lähetän linkin blogisivuistani hänelle ja katson mitä tapahtuu tai tapahtuuko mitään. Sen verran kurkkasin hakusanoilla, että hän on rinnallani kirjoittamisen lähes ammattilainen.

Pidän tarinoista tuotteiden takana

Body Gloven aloittivat identtiset kaksoset Bill ja Bob Meistrell Redondo Beachissä, Kaliforniassa. He kasvoivat Boonvillessä, Missourissa ja muuttivat Manhattan Beachille Kaliforniaan vuonna 1944. Veljekset olivat aina kiinnostuneita vedestä ja jopa loivat alkeellisen sukelluskypärän öljykannusta, tervasta, lasista ja polkupyörän pumpusta, jotta voisivat tutkia lampea heidän perhetilallaan. Manhattan Beachilla he rakastuivat vielä enemmän veteen.

Kun tarvitsin uudet jalkineet tai jonkin sortin läpsyttimet Thaimaassa, hankin kuvan Body Glovet. Oli sen verran laadukkaan oloinen kauppa, että hinnastaan riippumatta, noin viisi euroa eli alle 200 bahtia, mukavat jälkineet saattavat olla aidot.

Sen sijaan Crocseja minulla on kenkäkaapin täydeltä originaleja ja jäljitelmiä. Niiden takana on useampiakin tarinoita. City-lehti vastaa kysyjälle alkuperäisistä näin, kun lehdeltä kysyttiin paljonko Foppa teki massia Crocseilla? "Rakas vihollisemme, entinen jääkiekkoilija Peter Forsberg pääsi tahkoamaan mukavasti hilloa Crocs-jalkineilla eli foppatohveleilla.

Huippuvuosina niitä myytiin Forsbergin omistaman yrityksen kautta yli puoli miljoonaa paria vuodessa pelkästään pohjoismaihin. Tarkkaa summaa Forsbergin tienesteistä on vaikea sanoa, mutta kyse on miljoonista euroista, sillä Crocs ovat katteeltaan tunnetusti myyjälle herkullisia tuotteita.

Crocsin materiaalit sopivat maagiset pelitaidot omaavalla Fopalle, sillä samasta sähköä eristävästä materiaalista tehdään myös lätkän munasuojuksia. Armotonta kritiikkiä saaneet kengät ovat myyntihuippunsa nähneet ja piraattiversiot ovat vallanneet maailman. Huippukohta osui vuoden 2007-2008 tienoille, mutta sen jälkeen Crocseja ei ole saatu enää liikkumaan. Kaikki, jotka sellaiset suostuvat jalkaansa laittamaan, ovat jo sellaiset hankkineet."

Kahden eri vyöhykkeen aikaa yhtäaikaisesti näyttävällä Casio rannekellollani on myös tarina. Minulle se kertoo numeroilla, että kellon ollessa juuri nyt Thaimaassa 5.55 aamulla, on se Suomessa vajaan tunnin yli puolenyön. Sitten se kertoo kävelemäni askeleet, sillä juoksua en outokumpuni kanssa harrasta. Enkä surffaustakaan, vaikke kellolta näkee joka hetki monen maailmankolkan nousu- ja laskuvesien korkeudet ja ajat.

Älykello se ei silti ole, joten patteri kestää ja kestää..... ainakin yli vuoden. Tarina tulee surffauksesta, sillä kellossa on surffarin signatuuri. Lajia olen itse harrastanut noin varttitunnin, jonka ajan pysyin laudan päällä Jyväskylän Tuomiojärvellä. 

Kanoa Igarashi (s. 1. lokakuuta 1997) on japanilainen amerikkalainen surffaaja, joka on kilpaillut ammattimaisesti maailmanlaajuisesti vuodesta 2012 lähtien. Vuonna 2016 hän oli World Surf Leaguen (WSL) Championship Tourin (CT) nuorin tulokas ja oli kerännyt enemmän Round One voittoja kuin mikään muu surffaaja. Kanyo sijoittui 2. sijalle Pipeline-tapahtumassa ja 20. sijalle kokonaisuutena sinä vuonna. Hänen uransa paras suoritus oli vuoden 2022 WSL CT:ssä, jossa hän sijoittui viiden parhaan joukkoon ja pääsi kilpailemaan vuoden viimeisessä tapahtumassa, joka pidettiin Trestles Californiassa.

Igarashin isä Tsutomu oli surffaaja Japanissa ja itse urheilun innokas fani. Kun hänen vaimonsa Misa sai tietää olevansa raskaana, pariskunta jätti työnsä Tokiossa ja muutti Huntington Beachille Kaliforniaan, eli Surf Cityyn tavoitteenaan kasvattaa lapsestaan ​​kilpailukykyinen surffaaja. Tsutomu vei poikansa surffaamaan jo 3-vuotiaana ja herätti hänet rutiininomaisesti surffaamaan klo 5.45 mennessä, jotta hän pääsisi kouluun ajoissa. Igarashi voitti ensimmäisen surffauspokaalinsa 7-vuotiaana.

Kirjailija Markku Mantila

”Mantilan kerronta on tiivistä, värikästä ja sujuvaa. Kun hahmot on esitelty, lävähtää lukijan sielunmaisemaan henkilösuhteiden verkko. Juuri kun tottuu Mantilan piirtämiin ihmishahmoihin, nurkan takana odottaa yllätys. Romaani tempaa mukaansa.” – Keskipohjanmaa.

Erikoinen esikoisromaani kuvaa Peräseinäjoen vähäistä sivistyneistöä: varsinkin 1970-luvun politiikan analyysi tekee vaikutuksen." – Helsingin Sanomat. 

 ”Runsas ja värikäs henkilögalleria tarjoaa persoonallisia tyyppejä, joiden kanssa ei aika käy pitkäksi. Mantila pumppaa kohtauksiin sellaista otetta ja jännitettä, että niistä syntyisi helposti elokuvaa.” – Turjan tarinaa -blogi

Aika harvoin käsiini sattuu sähköinen kirja, josta pidän paljon. Esimerkiksi Jari Tervon kirja Vesa-Matti Loirista jäi kesken. Markku Mantilan kolmeosaisen trilogian luin, voisi sanoa ahmien, sillä ne olivat mieleeni. Jännitystäkin oli näille vuosirenkaille sopivasti, vaikka jännityskirjat sinällään ovat joutuneet väistymään mieltymysteni piikkipaikalta ajat sitten.

Mantilan ensimmäiseltä kirjalta en etukäteen suuria odottanut ja ostinkin sen siksi, että se kertoi peräseinäjokilaisesta elämästä. Itse kun isäni puolelta olen myös Etelä-Pohjanmaalta, Jurvasta. Joka sekin on lakannut olemasta omana kuntanaan. Peräseinäjoki haki elämisen lisämahdollisuuksia Seinäjoen käsipuolesta ja muutaman vuoden jälkeen Jurva Kurikasta.

Mantilan kolme kirjaa kuljettivat minua sivu sivulta eikä yhtään tylsää kohtaa ollut. Ehkä eniten elin Allan Lauttamuksen ja Lontooseen muuttaneen pappi Helteen mukana. Sähköistä luettavaa oli kaikkiaan pitkälti toistatuhatta sivua. Joten jos tämä, yksi lähes 5000 Elämän tähden -blogista Markku silmiisi sattuu, runsas kiitos miellyttävistä öiden hetkistä, joita vietin kirjojesi parissa.

Muistelen, että edellisestä lukemastani useamman kirjan sarjasta on reipas vuosikymmen. Silloin asialla oli ruotsainen jännityskirjailija Stieg Larsson, jonka sarja jäi tavallaan kesken hänen kuollessa kirjansa ääreen saappaat jaloissa äkillisesti sydänkohtaukseen vuonna 2004. Juuri ennen kuolemaansa hän oli saanut valmiiksi kirjasarjan, joka tunnetaan Millennium-trilogiana. Romaanit julkaistiin postuumisti. Neljättäkin hän ehti kirjoittaa parisataa liuskaa. Sarjasta oli alun perin tarkoitus tulla kymmenosainen. Tieto neljännen teoksen julkaisemisesta julkistettiin joulun alla 2013. Kirjan kirjoitti David Lagercrantz ja se ilmestyi elokuussa 2015, samaan aikaan myös suomennettuna nimellä Se mikä ei tapa. Mutta ei hänestä ollut manttelinperijäksi. 

Larssonin kirjoista on tehty elokuvat ainakin Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Myös Mantilan kirjojen Allan Lauttamuksesta ja muusta väestä olisi ainesta hyväksi, suomalaiseksi elokuvaksi. Ehkä sen näemme. Helposti näen itseni myös keskustelemassa seinäjokilaisen viljapellon laidalla tasavaltamme presidentin kanssa. Ehkä saammekin lukea lisää itsenäisyytensä menettäneen kunnan elämästä, jota kirjailija viimeisen kirjansa loppusivuilla hieman lupailee. 

Päihteet ja raitis maailma

Lopetin juomisen kertaheitolla reippaasti yli 40 vuotta sitten. Tai kertaheitolla ja kertaheitolla, sillä niin olin päättänyt Jyväskylän Vaasankadun kodissani monesti. Että aamulla Ylä-Ruthin ravintolaan päästyäni, tilaan tiskiltä vishyä tai kupposen kahvia. Mutta niin se vaan sadan metrin kävelymatkalla muuttui joka kerta tuopilliseksi olutta, kunnes kerran päätös piti. Siitä lähtien on kuljettu eri teitä, vaikka päihteistä varsinkin alkoholi on elämääni jollain lailla koko ajan kuulunutkin. Eikä vähiten myöhemmin tekemäni työn kautta.

Moni on raitistunut hurahtamalla uskoon. Ei huono valinta, vaikka monesta tapojansa muuttaneesta tuleekin sen jälkeen uusien tapojensa myyntimies. Näin ei ole käynyt minulle, enkä koskaan pyytänyt tupakasta ja alkoholista irti pääsemiseksi minkään sortin korkeampien voimien apua. Niiltä osin olen ollut omavoimainen ja ajatellut, että itse olen suuhuni laittanut ja itse otan ne myös pois.

Samasta syystä minulle ei  istunut AA, vaikka silloin tällöin ryhmissä käynkin. Joskus jonkun yksivuotispäivillä tai viemällä tulokkaan avun lähteille. 12 askeleen ohjelma on hyvä elämän eväs ilman päihdeongelmaakin.

Raittius on mielenkiintoinen sana, jonka äärelle yhden jos toisenkin olisi hyvä pysähtyä. Sinällään hieman harmillista, että juopot ja päihdeongelmansa selvittäneet ovat omineet hienon sanan. Minulle mielen, sielun ja ruumiin raittius on kokonausvaltaista tasapainoa itsensä ja elämänsä kanssa siten, ettei ole tarvetta eikä haluja muuttaa sitä keinotekoisesti muuksi. Sillä tiellä pelkkä päihteettömyys ei ole aina edes hyvä alku. 

Moni alkoholin jättänyt puhuukin kantilla kuivilla olosta ja sanoo raittiuden alkavan aikaisintaan vuoden kuluttua lopettamisesta. Ehkä sille on sukulainen AA:n kauppaama ajatus olla juomatta päivä kerrallaan. Tai huomisesta en tiedä, mutta tänään ainakaan en juo. Varsinkin alkutaipaleella saattaa tuntua hyvältä jättää itselle vähintään teoreettinen mahdollisuus juoda vielä tässä elämässä sanojaan syömättä tai raittiuslupausta rikkomatta.

Nimittäin itselleni tuntui utopistiselta ajatuskin olla juomatta loppuelämä. Hehkuttelin pitkään, että alan tissuttelemaan päivittäin eläkkeelle jäätyäni. Osana sitä oli ravintolan osto Kaiffarin ja Ripan kanssa Las Palmasista. Visiona oli, että joskus asun Cafeteria Helsingin yläkerrassa ja aamuisin laskeudun Reinot jalassa portaita alas. Suu kuivana baaritiskin taakse sekä lasken hanasta itselleni huurteisen oluen.

Jossain vaiheessa tämä visio jäi, kun ymmärsin, että pään sekoittaminen kemiallisilla aineilla ei ole minun juttuni. Ajattelenkin raittiuteni alkaneen siitä, joskin sitä kohti olin kulkenut jo kauan.  Ehkä tässä elämässä ei selviäkään miksi vähintään silloin tällöin kekkulissa on monen mielestä mukavampaa kuin kohdata kaikki ja koko elämän kirjo raittiina. Siitä minulla ei ole ole juuri käsitystä millä aineilla Thaimaan maaseudulla ihmiset arkeaan piristävät tai muuttavat. 

Yksi tai kaksi yleisimmistä lienee itse tehty alkoholi ja kratom eli Siaminkratomi, joka on kaakkoisaasialainen kratomien sukuun ja matarakasvien heimoon kuuluva kasvi. Se on runsaslehtinen puu, joka kasvaa noin 3–15 metrin korkuiseksi. Sen lehdet sisältävät mitragyniinia, joka on keskushermostoon vaikuttava aine. Lehtiä käytetään päihteenä mm. pureskelemalla. Vaikutukset ovat jokseenkin opioidien kaltaisia. Thaimaassa (ent. Siam) ja Kaakkois-Aasiassa kasvilla on pitkät perinteet. Kratomia on historiallisesti käytetty thaimaalaisessa kansanlääkinnässä oopiumin sijasta tai lieventämään eri aineiden aiheuttamia riippuvuusoireita vieroitushoidossa. Kratomia on käytetty myös sen vaikutusten vuoksi potenssilääkkeenä.

Sitä Morakotkin pureskelee päivittäin omien sanojensa mukaan vähän. Sanoo sen olevan hyväksi diabetekselle ja terveydelle yleisemminkin. Hän muistaa osoittaa minulle kotitiellä kulkevaa 88-vuotiasta naista, jonka sanoo pureskelevan saman kasvin lehtiä joka päivä. Sen verran olen erilaisten päänsekoittajien kanssa ollut tekemisissä, että huomaan kyllä silmistä kunnon kohmelon ja useampien muidenkin aineiden käytön. Sanoisin sen olevan aika yleistä, joka ei kyllä Thaimaan valtion tilastoissa näy.