Väärien valintojen asiantuntija * 285

Yksinäisyydestä olen kirjoittanut paljon, sillä sitäkin olen kokenut. Kerran esimerkiksi mäntsäläläisen polttoaineaseman sadekatoksen alla märkänä kuin uitettu koira. Ja siitä kuinka yksin olin sen jälkeen kuumeessa viikon eikä kukaan sanonut kertaakaan "parane Jorma".

Muisto toi viime yön hiljaisuudessa elävänä eteeni jo kauan sitten kuolleen äitini. Joka lukitsi itsensä saunamökkiini eikä päästänyt sisään edes kodinhoitajaa. Kuinka yksin hän mahtoikaan elää vuosikaudet. On helppoa sanoa, että se oli oma valinta. Kuten olikin. Mutta vasta nyt, kun olen saanut maistaa sitä itsekin, alan ymmärtää, että yksinäisyydestä voi tulla vankila. Se on silloin kaikkea muuta kuin vapautta. Joku ei pääse sieltä enää koskaan ulos, ei yksin eikä muiden avulla.

Loppupelissä ihminen onkin yksin sisimpänsä kanssa. Se ei koskaan tule jokaisen osaksi, sillä kaikki eivät osaa tai eivät näe tarvetta mennä itseensä. He tulevat muuten juttuun itsensä kanssa. Mutta minä menen ehkä liikaakin, sillä haluan oppia tuntemaan minuuteni mahdollisimman hyvin elämäni aikana.

Luulen, että yksinäisyydestä on vaikea puhua. Ainakin niin, että tulisi ymmärretyksi tarkoittamallaan tavalla. Ihmiset, läheisetkin tuntuvat pitävän tärkeämpänä ymmärtää miten tahtovat. Toki se on jokaisen oikeus. Ymmärtää ketä tahansa kuten tahtoo. Ehkä joskus on liikaa sivuseikka ymmärtää mitä kertova toivoisi tai tarkoittaa. Ehkä he eivät ymmärrä olevansa luotetun ystävän asemassa.

Kuinka tuttua monelle onkaan, että kipeääkin kertoessaan huomaa yhtäkkiä kuuntelevansa toisen innostunutta kerrontaa omista tai jonkun kolmannen osapuolen asioista. Mutta ei aina, sillä joillakin on kyky kuunnella ja halu kulkea rinnalla. Ehkä läpi elämän rinnalla kulkevassa koirassa on jotain tällaista.

Kun puhuu yksinäisyydestäni jollekin, saa joskus kysymyksen, että oletko katsonut peiliin? Kysyjä ei ymmärrä, että juuri silloin hän on menettänyt paikkansa tärkeänä ihmisenä. Ehkä se ei ole edes tärkeää ja kaikki onkin ollut vain smalltalkia. Joskus mielen sopukoiden avaaminen päättyy kulmikkaasti ja saa peräänsä viestin, että "ei ole mikään ihme, että olet ja elät yksin".

Olen katsonut paljon myös peiliin. Päivästä päivään ja vuodesta toiseen. Mutta ystäväkseni ei pääse hinnalla millä tahansa enkä sydämeni, varsinkaan viihtyisiin lokeroihin hevin ketään kelpuuta, joitakin en millään hinnalla. Vaan ajattelen, että vainko minulla on peili? Tai halu katsoa siihen? Mutta sydämessäni he ovat silti kaikki, eri osastoilla vain. Eikä minusta ole inhokkiosastollakaan oleville tiukankaan paikan tullen edes pottujen maksajaksi pottuina.