Kokoukset ovat minulle nykyisin harvinaista herkkua

Hissun kissun siirryn uusiin aiheisiin tai oikeastaan palaan entisiin. Sillä otin yhden uuden valokuvan vesi- tai palopostien veden monipuolisesta käytöstä. Ajattelin mitähän seuraisi, jos Suomessakin yksi ja toinen käyttäisi kuntien vedenottamoiden vettä, kuten käytäntö näyttää Thaimaassa olevan?

Pitkästa aikaa eilen minulla oli myös oikein hyvähenkinen kokous, kun Pattaya Suomi-Seura piti vuosikokouksensa, johon osallistuin. Meitä oli koolla karvan verran alle 20, jotka uskomme tai haluamme uskoa huomiseen ja siihen, että Seuralla on yhä sijansa monien yhteisenä viihtymisen paikkana ja olohuoneena.

En aio avata kokouksen kulkua, sillä lähtökohtaisesti sen asiat kuuluvat jäsenistölle. Yhden seikan nostan esiin ja se on yhteenkuuluvuuden tunteen vaaliminen. Kokouksessa lisäkseni puheenvuoroja käytti muun muassa kolmekymmentä vuotta Pattayalla kulkenut, 74-vuotias suomalaismies. Hän kysyi: "Kun kävelen tänne pitkän mäen alas ja takaisin ylös, niin voinko istahtaa ja juoda omasta vesipullostani." Kotiin ajaessani ja iltasellakin hämmästelin vanhan miehen saamaa vastausta: "Et voi, sillä tämä on ravintolatila, eikä niissä muuallakaan voi juoda omia juomiaan." Vielä pihallakin mies puhui saamastaan vastauksesta ja totesi: "Joissakin ravintoloissa voi juoda jopa omia viinojaan, kun maksaa kuppilalle pullon 🍶 avausmaksun."

Parissa blogissa aiemmin olen kirjoittanut muutamasta ihmisestä, jotka asuvat taivaan alla riippumatoissaan tai teltoissaan. Olen maininnut myös siitä kuinka luonto ottaa omaansa takaisin ja korjaa kykyjensä mukaan ihmisten jälkiä. Kuukausi sitten kuvan roskakasojen joukossa oli kaksi telttaa, joissa asui yhtä monta miestä. Kun he lähtivät, ryhtyi luonto töihin. Vaikka jätteet eivät hevin katoa, vetää kasvillisuus pitemmän korren, jos ihminen lopettaa jätekuormien tuomisen.

Mutta eivät thaimaalaiset kaikkia paikkoja sotke. Sellaisia ovat henkien kodit, joita pidetään siisteinä ja myös käytetään. Olenpa nähnyt niiden, voisinko sanoa hautausmaankin? Joka tapauksessa sinne oli tuotu ja kerätty kymmeniä käytöstä postettuja henkien asuinsijoja. Niistä haluaisin kirjoittaa joskus, pitäisi vaan ammentaa ensin lisää tietoa. 

Aamulenkkini varrelta

Kun aikoinaan aamulenkkeilin Päiviksen kanssa, olivat ne usein vähintään viisi kilometriä, monesti kymmenen. Kun tällä matkalla niitä aloittelin uudelleen, oli pituus noin 2,5 kilometriä, nykyisin noin neljä.

Kävelen kadun reunassa ja jalkakäytävillä. Eilen lenkillä muistui mieleeni Maija Könkkölä, joka sanoi jalkakäytävien kaivantoja "näkövammaisten keräilykuopiksi". Varsinkin, jos ne olivat huonosti puomitettuja. Pattayalla voisi vastaavasti laatoitetun kevyenliikenteen väylän keskellä olevaa polkupyöräkaistaa sanoa fillaroijan esteradaksi. Paitsi, että vain aniharvoin sillä kukaan ajaa. Kerran ajoi joku muunmaalainen, joka tuli takaani kuin tuulispää tai myrskyn merkki haukkuen ja huutaen minut laattojen rakoon. Minulle oudosta kielestä en mitään ymmärtänyt, mutta äänensävystä 🤬🤬 sitäkin enemmän.

Mutta putkirikkoja tapahtuu kaduilla täälläkin. Joskus ne saavat tiet tulvimaan ja joskus ne sateiden lisäksi tulvivat, koska monet, suomalaisittain palopostit, ovat käytössä ilman tulipalojakin. Niistä haetaan vettä moneen tarkoitukseen ja onpa joskus joku kadun varressa pesämässä saaveineen pyykkiä tai autoaan. Välillä vesipiste tiputtaa muuten vain vettä ja sen alla olevasta tynnyrin puolikkaasta käyvät kadun koirat ja kyyhkyset juomassa. Palopostin vedellä voi siis tulipalon sammuttamisen lisäksi sammuttaa janoaan 😂. 

Reissuni alussa kirjoitin aamulenkin kantapaikastamme, jossa nautin aamusodat. Surin, kun se oli laittanut ovet säppiin eikä näkynyt sielua ristin kanssa eikä ilman. Mutta silloin tällöin kolmen kuukauden aikana se on hissun kissun heräillyt henkiin entistä ehompana. Viikolla kiinnittivät pressukankaista mainosta, jonka sanomasta ymmärrän yhtä vähän kuin farangifillaristin pyyhkeistä. Mukava olisi, jos joku suomentaisi sitä minulle ja muillekin. Hataran pääni muistin sopukoista olin poimivinani tutut kasvot ruokapaikan työmaalta. Joten voi olla, että tapaan pienen tytön, joka kaksi ja kolme vuotta sitten kiikutti lelunsa usein aamulla pöytääni.

Monesti kävellessäni ajattelen myös näkemiäni kasveja. Osa niistä on viljellys- tai hyötysellaisia, osa luonnossa kasvavia ja osan ovat ihmiset laittaneet ruukkuihinsa. Oikeastaan kaikki kasvit, on niissä kukkia tai ei, ovat kauniita, jos antaa niiden elämille aikaa omissa ajatuksissa. Sitä jäin eilen pohtimaan, kun pienessä astiassa keskellä asfalttiviidakkoa kasvoi kaktuksen tapainen. Se ehkä ajatteli tai muuten käsitti nyt olevan aika kukkia jotain tarkoitusta varten niillä eväillä mitkä se kotiruukustaan löytää. 

Blogini ei pitänyt päättyä tuomioon

Eilen kirjoitin kuinka voimme palauttaa jotain takaisin luonnontilaan tai ainakin lähemmäs sitä. Yksi sellainen on ortodoksien hautausmaa Hyrylässä, joka kertoo eniten siitä ajasta, kun olimme Venäjän suuriruhtinaskunta. Kuuluneeko ortodoksisuuden johonkin osaan, että hautausmaa palautuu osaksi luontoa vuosikymmenten ja -satojen aikana sen jälkeen, kun sinne ei enää tule uusia asiakkaita? 

Toisaalta on myös olemassa vanhoja rakennuksia, joita haluamne säilyttää mahdollisimman kauan. Niitä on Hyrylässäkin ja monet kertovat ajasta, jolloin kylällä on ollut venäläinen varuskunta. Useat ovat punatiilisiä, joista yksi esimerkki on nykyinen ravintola Kerho. Upseerikerhokin se aikanaan oli, jossa minäkin otin näkäräisiä. Kuten Pekka Lipponenkin samoihin aikoihin tai vähän ennen jossakin, ehkä Rantasalmella ja muualla maailman turuilla. 

Suomalaisilla on kipeä osa historiaa Venäjän tai oikeastaan Neuvostoliiton kanssa, josta syystä monien sinällään säilyttämisen arvoisten rakennusten on annettu tuhoutua tai ne on tuhottu. Siitä on kotikylässäni esimerkkejä, joista yksi on eräs valtakuntamme hienoimmista ortodoksikirkoista kupoleineen. Vain laatta on jäljellä. Sekin on laitettu paikalle vuosikymmeniä purkamisen jälkeen.

Nyt saman kohtalon on saanut kokea saman seurakunnan pappila, jonka vanhempi kansa muistaa Elantona ja nuorempi ravintola Päämajana. Ehkä näemme tuleeko pappilasta tulevaisuudessa kertomaan edes muistolaattaa.

Luulen, että monen rakennuksen elinikä on Thaimaassa lyhyempi kuin Suomessa. Yhtä sellaista olen seurannut, sillä se on Thaikotimme vieressä ja kulkureittini varrella, kun lähden Siaminlahden suuntaan. Ei ole montaa vuotta, kun kuvan rakennuksessa oli Seven Seasin esittelyhuoneistot, niiden myynti ja henkilökunnan muut tilat sekä hieno, avoin sali.

Oikein hyvin on muistissani, kun rakensimme Päiviksen kanssa yhteistä tulevaisuutta ja vanhuuttamme sekä haaveilimme oman pesän hankkimisesta. Eikä se jäänyt haaveeksi, sillä asumme ja elimme Thaikotiamme yhdessä ja nykyisin erikseen edelleen.

Pari päivää sitten huomasin, että rakennuksesta on korjattu talteen tai jonnekin suuret ikkunat ja kaikki kalusteet vessanpyttyjä myöten. Luulen näkeväni senkin ajan, että mitään ei ole jäljellä. Tontin sijainti pitää huolen, että luonto ei saa tässä tapauksessa takaisin omaansa, vaan ihminen tekee tilalle jotain. Ehkä näen senkin. 

Mutta vaikka hävitämme paljon, vaikkapa kirkkoja vihassamme, eivät muistot katoa ja niitä siirtyy sukupolvelta toiselle. Näin on käynyt suomalaisille ja näin käy nyt ukrainalaisille. Kun tällä hetkellä ajattelen Ukrainan kansaa, kaikkia heitä sotilaasta äitiin ja sylivauvasta vanhukseen, ymmärrän sekä hyväksyn heidän vihansa.

Sen sijaan sinällään armahtavasta sydämestäni en löydä ainuttakaan syytä miksi Putinilla olisi oikeus olla ylipäätään olemassa. Joku itseään minua viisaampana pitävä on sanonut, että jokaisella on omatuntonsa. Tässä elämässä melkein ikäiseni Vladimir ei hevin kaiva itsestään minulle kelpaavaa, mahdollista omaatuntoaan yksin eikä muiden kanssa.

Silti en toivo hänelle kuolemaa. En halua hänen livahtavan minnekään rotan tai Hitlerin tavoin ilman vastuuseen joutumista. Siitäkään en päätä, mutta voin rukoilla ja toivoa, että hän joutuisi kohtaamaan jokaisen surmaamansa ukrainalaisen ennen kuolemaansa. Ja sovittaisi täällä ja rajan takana erikseen heidän kaikkien antamat tuomiot. 

Luonnottomasta voi tehdä luonnollista

Luonto tarkoittaa yleisimmin maaperää sekä vesi- ja ilmakehää kasveineen ja eläimineen, varsinkin vain vähän tai ei ollenkaan ihmisen muokkaamana elinympäristönä. Vesikehäkin on siis olemassa, joka muodostuu kaikesta planeetalta löytyvästä vedestä. Näin ollen siihen kuuluvat pintavedet kuten meret, järvet ja joet, mutta myös pohjavesi, magman vesi, jäätiköt ja ilmakehään sekä kasvillisuuteen sitoutunut vesi. Jääkehällä on myös oma nimi kryosfääri. Hydrosfäärissä tapahtuu veden kiertokulkua paikasta ja olomuodosta toiseen.

Tätä kaikkea ihminen muokkaa tarpeisiinsa ja tarpeettomasti. Minäkin, mutta varsin hellin käsin. Muokkaan myös ihmisten luonnolle tekemää takaisin luonnoksi. Suurin saavutus on Jokilaakso, joka oli aiemmin vain ihmisen kaivamat savikuopat ja niiden yli vetämät kaksi suurta voimalinjaa. Joiden alla ei saa kasvaa korkeaa kasvillisuutta, vaan ihminen koneineen parturoi ne pois määräajoin. Nykyisin linjoja on vain yksi ja se on muuttunut inhokistani aivan muuksi. Kun alla eivät saa puut kasvaa, on siitä tullut pienten öttiäisten ja perhosten sekä sudenkorentojen valtakunta. Joukossa on myös hyötyeläimiä, sillä mehiläiset saavat sieltä kevään ensimmäiseen ja syksyn viimeiseen hunajaan raaka-aineensa. Joku vuosi sitten hankin Carunan pylväisiin pari savista lepakonpönttöä ja sähkölinja toimiikin nyt myös lepakoiden ympärivuotisena kotina, lounaspöytänä ja kiitoratana.

Viime kesänä 8 hehtaarin pientila, jossa on äitini ja isäni minulle jättämä perintö, pääsi parinkymmenen vuoden luonnonsuojelumme ansiosta haluamaani tavoitteeseen. Siitä tuli virallisesti Elämän tähden ry:n kustannuksella Jokilaakson luonnonsuojelualue.

Teimme siis Päiviksen kanssa ihmisen muokkaaman luonnonsuojelualueen. Jotain sellaista mitä se ei koskaan ollut ennen ihmisen käden jälkeä. Voisikin sanoa, että blogin alkuun Wikipediasta poimimani luonnon määritelmä ei pidä täysin paikkaansa, sillä luontoa voi myös muokata rakentamisen sijaan luonnollisempaan suuntaan.

Jokilaakso on kokonaisuutena jotain sellaista, josta olen ylpeä ja hämmentynytkin, sillä siihen liittyy aasinsiltoja toisiiin ihmisiin. Äitini ja isäni lisäksi ehkä tärkeimmät ihmiset aikuisiällä ovat olleet vaimoni Liisa, jota ilman en olisi koskaan hankkinut Jokilaaksoa. Jos taas olisin voinut pitää Syrjäntakasen yhdessä poikani Markon kanssa, en olisi edes harkinnut luononsuojelualueen perustamista. Toisen vaimoni Päiviksen kanssa sen teimme. Hän toi sinne myös rakkauden ja kiintymyksen sielun, jotka kulkevat matkassani muiden kipeyksien joukossa. 

Valta ja Vladimir Putin

Monet meistä hamuavat valtaa, mutta kuten on tiedetty pitkään, vallalla on haittapuolensakin. Valta turmelee ihmistä – yllättävillä tavoilla. The Atlantic -lehti kirjoittaa artikkelissaan, että monet viimeaikaiset tutkimukset viittaavat siihen, että valta saattaa vaikuttaa aivoihin samalla tavalla kuin joskus aivovaurio. Mitä kauemmin ihmisillä on valtaa, sitä useammin he menettävät juuri niitä ominaisuuksia, joiden avulla nousivat valtaan.

Vielä pari viikkoa sitten minulla oli vain yksi tympeä tulevaisuuteen liittyvä, iso kirjoitusaihe. Se oli Covid-19 virus, jonka varjostaessa monen elämää, lensin luottavaisin ja turvallisin mielin talveksi Thaimaahan. Thaikotimme Seven Seasissa on paljon venäläisiä, enemmän kuin ketään muita. Jos arkisin piipahdan saunaan, on seura lauteilla todennököisesti itäisestä naapurimaasta. Nyt en tiedä oikein kuinka heihin suhtautuisin, sillä vastuunsa on kansallakin. 

Vladimir Putinista oman maani entinen boss Tarja Halonen sanoi, että hän on ystävä ja heillä on samanlainen huumori ja sen taju. Kun tämä Tarjan ystävä hotkaisi Ukrainalta Krimin niemimaan, ajattelin, että vaikka on hyväksi, että pienellä maalla ei olisi vihollisia, niin kyllä presidentimme saisi valita silti ystävänsä paremmin. Viime aikaiset Ukrainan tapahtumat ovat laittaneet minut huomaamaan, että vallahimo ja -halu on vielä vaarallisempaa kuin vihamies tai -nainen.

Ei ole kovin kauaa aikaa, kun olisin ollut valmis lyömään vetoa omaisuuteni, että aikanani ei Suomi sotaan joudu. Nyt en löisi siitä killinkiäkään vetoa. Eilen kirjoitin sananlaskuista, joissa monessa on viisaus. Tänään lisään listaan yhden isältä opitun, jonka hän eli todeksi rintamalla: "Ryssä on ryssä, vaikka voissa paistaisi".

Olen viime päivinä lukenut Putinista paljon ja olen jotain aivan muuta kuin hämmentynyt, vaikkei sillä itseni lisäksi muille mitään merkitystä olekaan. Järkyttynytkin olen enemmän kuin Trumpista koskaan. Naapurimaamme päämiehen mielipide Suomenkin itsenäisyydestä on, että sen antaminen oli maanpetos.

Ei tarvita kummoista matematiikkaa eikä loogista päättelykykyä käsittääkseen, että jos ei kukaan eikä mikään Putinia pysäytä, on hän eräänä päivänä kolkuttelemassa isänmaamme ovia pyytäen avaimia. Viesti on, että uusi tai entinen isäntä on palannut. Hän puhuu historiasta, mutta valikoiva muisti ei taivu siihen, että Suomen suuriruhtinasmaa on ruotsalaisten luomus. Eikä Vladimir pyydä avaimia Ruotsin kuninkaan valtuuttamana, vaan liittääkseen ne omaan nippuunsa.

Juuri tällä hetkellä ajattelen, että yksi suuurimmista maamme historian virheistä on, ettemme liittyneet Natoon viimeistään Baltian maiden kanssa yhtä aikaa. Sen käsittämiseen meidän olisi ilmeisesti pitänyt vuosien rähmällään olon sijaan elää aikamme Neuvostoliiton vallan alla Viron, Latvian ja Liettuan tavoin. Sananlaskuihin ja suomalaiseen jahkailuun viitaten, että "älä tee sitä tänään, minkä voit huomenna siirtää ylihuomiseksi". Joskus käy kuitenkin niin, että kun aikansa siirtää käymäläreissua, on vellit housuissa. Jos ei omissa, niin lasten.

Kaksi kotia

Aika ajoin minulla on ollut yhtä aikaa kaksi asuntoa käytössä. Monta vuotta oli kotini ensin Palokan Heikkilässä ja sitten Puuppolassa Kalliomäki, joka sijaitsi Kukkulalla. Siellä ei oikeastaan ollut koskaan kukaan yksin vaikka saattoi olla yksinäinen. Se oli noin 20 ihmisen ja erilaisten kotieläinten elämisen ja olemisen yhteisö, jossa joku oli aina hereillä. Hyvin rakas paikka minulle, josta on paljon muistoja. Siihen aikaan liittyy oleellisesti rakentamamme ja rakennuttamamme Syrjäntakanen Syrjänlammen rannalla, Keuruun Haapamäellä, joka ei koskaan tuntunut toiselta kodilta. Toki olin siihenkin hyvin kiintynyt ja olen vieläkin. Paljon voisin kirjoittaa myös ajastani Sininauhasäätiössä, mutta tällä kertaa sen sivuutan.

Vaikka asuntoja on ollut käytössäni ja osin omanakin pitkät ajat enemmänkin kerrallaan, vasta Seven Seas on tuntunut toiselta kodilta, Thaikodilta. Tunne oli hiipinyt salaa sydämeeni ja tämä viiden kuukauden matkani kaivoi sen esiin. En tiedä mistä se tuli.

Kun istun Jokilaaksossa Merikonttikodissa tai ulkona luonnonsuojelualueen keskellä ympärilläni luonto, on kaikki kohdallaan, vaikka kaipaankin ihmistä rinnalleni. Sellaista, joka hyväksyisi minut sellaisena turjakkeena, joka kuulin 8000 kilometrin päästä tänä yönä olevani. Siinä oli ripaus hyväksymistä, paljon vähintään välittämistä ja hyppysellinen muuttamisen vimmaa.

Jos en lähde Jokilaaksosta kylälle enkä postilaatikolle, menee päiviä, että edes näen saati puhun ihmisen kanssa. Thaikodissa ei ole koskaan yksin, vaikka yksinäinen voi sielläkin olla. Melkein yötä päivää näkyy ihmisiä tai kuuluu heidän aiheuttamia ääniä. Kun kerään jo hieman vaivaiset tai ainakin silloin tällöin kankeat luuni tutun 7-Elevenin betonipalkin päähän Soda Water pullon kanssa, niin seuraakin puluista koiriin ja niistä ihmisiin on aina. 

Joskus tuntuu, että minulla on Thaimaassa enemmän tuttuja ja ehkä kavereitakin kuin Suomessa. Moni morjenstaa, sanoo hyvät huomenet tai päivät sekä kysyy kuulumisia. Joku saattaa selittää omalla kielellään pitkät pätkät jotain, josta en ymmärrä mitään. Minä vastaan englanniksi, väliin jonkun suomenkielen sanan sulloen ja kuulija ymmärtää siitä yhtä vähän. Tämän ymmärtämättömän keskustelun päätteeksi nyökyttelemme sekä hymyilemme toisillemme ja saatamme paiskata kättäkin. Ehkä siinä hetkessä on jotain sielujen sympatiaa, jossa ei sanoja tarvita. 

Joka toiselle kuoppaa kaivaa, se parhaiten nauraa 😂

Älä unta rakasta, ettet köyhtyisi, vaan pidä silmäsi auki, niin saat leipää kyllin. Tai rahalla saa ja hevosella pääsee. Sananlaskuista löytyy paljon viisauksia ja elämänohjeita. Rahalla saakin paljon yhtä ja toista, muttei aina onnea. Joku sanoo sen rauhoittavan, mutten olisi aivan varma siitäkään.

Suomessa sillä saa eri asioita kuin Thaimaassa. Jos rakennusasetus kotimaassani sanoo, etten rakenna liiteriä viittä metriä lähemmäs naapurin rajaa, niin siinä ei raha auta pöydän päällä eikä alla. Vaan virkahenkilö istuu tukevasti sen takana mitä paperissa lukee. Ehkä tosin eniten siksi, ettei oma virkajakkara heilu. 

Mutta toisin on Thaimaassa, jossa laki lienee yhtä selkeästi kirjoitettu. Siellä tai tällä hetkellä täällä virkailjoilla on enemmän valtaa tai kanttia tulkita kirjoitettua oman pään ja joskus omankin edun mukaan. Sitä on saanut maistaa moni farangi asioidessaan esimerkiksi Pattayan ulkomaalaisvirastossa. Minäkin, vaikka asiat ovat aina sujuneetkin. Joskus joku juttu itse hoidettuna vaatii useamman käyntikerran, kun rahalla ostettu paikallinen asioidenhoitaja hoitaa sen kuin "vettä vaan". Jos vastaavasti maassaolon jatkuminen edellyttää käyntiä ulkomailla, parhaimmillaan siihen riittää, että siellä käy vain passi. Silloin sen käyttäjäksi ei kyllä riitä kuka tahansa eikä varsinkaan ilman rahaa.

Pienissäkin asioissa on silti mukavaa, jos saa asiat hoidettua tavalla tai toisella. Joku päivä sitten menin talon toimistoon, jota kutsun Jurassic Parkiksi. Halusin saada yhden ulko-ovien avainkortin lisää. Työntekijä katsoi kirjoistaan ja huomasi, että Thaikotiimme on annettu kolme läpyskää. Niin olikin, yksi Päivikselle, yksi minulle ja yksi Jomtienilla asuvalle ystäväpariskunnalle, joka pitää asuntomme siistinä ja muutenkin asumiskuntoisena varsinkin ollessamme kaukomailla, eli Suomessa.

Eivät auttaneet itkut eikä lahjonnat, vaan vastaus oli, että enempää ei kortteja tipu kenellekään. Jos se katoaa, mene poliisille tekemään ilmoitus ja tule sen kanssa takaisin. Sama juttu, jos kortti menee rikki. Rikkinäinen tänne, niin 500 bahtilla saat uuden kortin.

Tätä marmatin otsa kurtussa talon pomolle, jolla on kaikki hanskassa venäjän-, englannin- ja thaikielen lisäksi. Hän minulle, että no problem. Mene Lotuksen Sukhumvitin puoleisesta ulko-ovesta sisään, niin heti vasemmalla on pieni piste, jossa tekevät sinulle uuden kortin tai pienen mokkulan valintasi mukaan 200 bahtilla. Näin myös tapahtui 😁.

Kerran poliisi pysäytti minut ja oli antamassa sakot, koska puuttui vaadittava ajolupa. Tai oikeastaan taisi puuttua passi. Hän antoi kaksi mahdollisuutta. Toinen oli, että menen asemalle maksamaan sakot ja saan hänen nappaamansa avaimet takaisin. Toinen vaihtoehto oli, että laitan satulan alle puolet pienemmän summan ja katselen muualle. Valitsin jälkimmäisen.

Näin ei käynyt venäläiselle pariskunnalle poliisin pysäyttäessä heidät Pattayan keskustassa. Rouvalla oli aivan upea kukkalaite tai kampaus, johon ei tietty kypärä istunut eikä mahtunut. Nyt ei auttanut isännän rahanippu, vaan poliisi sanoi, että avaimet irtoavat hänen kädestään, kun rouvalla on kypärä päässä. Tätä seurasi moni muukin ja pariskuntaa lukuunottamatta kaikilla oli hauskaa. Ja viimein venäläismiehelläkin, kun hän katseli puolisonsa kypäränsovitusta. Viimein potta keikkui päässä tukkalaitteen päällä, matka jatkui ja yhtä lukuunottamatta kaikki olivat tyytyväisiä. 

Kalifiksi kalifin paikalle

Suuren osan ajasta, jolloin myin itseäni ja tekemisiäni rahasta, tein päihdetyötä tavalla tai toisella. Sain maistaa mitä tarkoittaa pyrkiä kalifiksi kalifin paikalle. Vaikka se demokratiaan kuuluukin, olivat keinot joskus kaikkea muuta kuin ystävän tekoja. Tehtävääni pyrkijällä oli kuitenkin joku ajatus kuinka järjestöä tulisi johtaa toisella tavalla tai minne päin ylipäätään kuljettaa.

Sitten oli toisenlaisiakin työtovereita ja yhdistyksen jäseniä. He halusivat vain kalifin alas, vaikka ei ollut mitään tarjota tilalle. Ei ehkä ollut tarkoitustakaan, vaan vimma, joka heitä ajoi, oli ilkeys ja kateus.

Minussa on ollut vähän samaa, sillä olen kritisoinut Pattaya Suomi-Seuraa ilman vaihtoehtoja. Ehkä etupäässä kuitenkin vain sijaintia, vaikka olin itsekin innolla muuttamassa uusiin tiloihin. Mutta nyt ollaan siellä ja ehkä itse kunkin olisi hyvä pohtia ja ehdottaakin miten voisimme toimintaa kehittää nykyisissä tiloissa. Kerran tätä kyselinkin, mutten saanut yhtään ehdotusta. 

Ymmärrän sen hyvin, että ilman ruokamyyntiä taitaisi loppua koko Seuran toiminta. Joten se on tällä hetkellä hyvin tärkeä, vaikka kilpaileekin esimerkiksi suomalaisten ravintoloiden kanssa.

Kun olin pitkään Seuran varaveturina Risto Nymanin toimiessa puheenjohtajana, olisin halunnut kokeilla paria juttua, jotka tosin eivät suoraan tuo tyhjään kirstuun rahaa. Mutta eihän se ole Seuran tarkoituskaan.

Nyt, vaikka väkeä on vähemmän, on mölkkypeli löytänyt pelaajia viereiselle tontille kuuman auringon alle. Ehkä joillakin muillakin peleillä tai kilpailuilla olisi sijansa sisätiloissa myös iltasella. Voisi olla tietokilpailuja ja erilaisia pulmien ratkaisukisoja ja niin edelleen. Ehkä siinä sivussa tulisi syötyä ja juotua virvokkeitakin. 

Aivan oman mausteensa toisi iso televisio, sillä esimerkiksi Pekingin kisat keräsivät paljon väkeä ruutujen ääreen. Ravintolat tarjosivat monia mahdollisuuksia Pattayallakin ja sitä mukaa, kun alkoholijuomilla höystetty katselukokemus eteni, sitä vähemmän kuului selostajan tai oma ääni. 

Olisiko tilaa mahdollisuudelle, jossa ei juotaisi alkoholia eikä ilmassa olisi tupakansavuakaan? Koska suomalainen väki Jomtienin seudulla on kypsään ikään ehtinyttä, voisiko sijansa olla nuoruuden elokuvilla ja ylipäätään katseluilloilla? Kaikella sillä mitä suomenkielellä television kautta voisi välittyä.

Mielenkiinnolla olen myös seurannut Seuran tiloissa toiminutta sunnuntain Kotikirkkoa ja AA-ryhmääkin. Jos tarjonta on riittävän mielenkiintoista tai tärkeää, ei sijainti ole juuri eikä varsinkaan ylipääsemätön ongelma. Saman ovat näyttäneet Seuran tiloissa järjestetyt äänestystilaisuudet ja valtiomme virkahenkilöiden vierailut.

Vielä ainakin kerran perehtyisin myös kulkumahdollisuuksiin, sillä entistä rannan kävelykatua pääsee nykyisin myös autolla Pratamnakille. Ehkä jollakin tavalla seinan takana oleva kulkuyhteys, rannan kautta jalkaisin Seuran tiloihin olisi palautettavissa.

Kun Sininauhaliitto ja -säätiö myivät kirkkonsa

Eilinen blogikirjoitukseni Jorma Niemelästä sai minut muistelemaan enemmänkin yhteisiä tekemisiämme Sininauhoissa ja kirjoittamaan jotain mitä ei virallisesta historiasta löydy.

Iso rooli oli aikoinaan Olga Hjelmmanilla, joka lahjoitti Sininauhaliitolle merkittävän omaisuuden. Oli pankkitalletuksia, osakekirjoja ja jokunen huoneistokin. Miksi Olga valitsi juuri Sininauhan vaalimaan perintöään ja pitämään huolen testamentin hengen toteutumisesta, ei ole minulla tiedossa.

Hallituksen apuna oli pankkien sijoitusneuvojia ja mitä kaikkea lienikään. Tarkoitus oli vaalia perittyä omaisuutta hyvin ja käyttää sen tuotto testamentin mukaisesti helsinkiläisten asunnottomien hyväksi. Näin syntyi muun muassa Helsingin Diakonissalaitoksen ja Sininauhaliiton yhteinen päiväkeskus Pitäjänmäelle, "Pitskun päivätupa".

Mutta ei meistä hevin ollut Olgan omaisuuden vaalijaksi, vaan varallisuus hupeni ja samaa vauhtia lisääntyivät molempien Jormien harmaat hiukset. Kuin tämän päivän muistan ehdotukseni Kaima Niemelälle, että myydään kaikki testamentilla saatu, haetaan Raha-automaattiyhdistykseltä 70 % avustusta ja ostetaan helsinkiläisille kodittomille asuntoja, joihin he voivat tehdä kodin. Näin korjaamne virheemme ja nykyisen olemattoman tuoton lisäksi myös pääoma palvelee testamentin tarkoitusta.

Näin tehtiin ja ostettiin Asunto Oy Kinaporinpihan koko osakekanta Hämeentie 62:sta. Syntyi Topi Katti ja päiväkeskus Karvinen. Mukana Sininauhaliiton ja -säätiön lisäksi oli Samaria rf, joka myöhemmin myi osuutensa Sininauhalle.

Sininauhasäätiössä oivana työparinani oli Päivi Strandén, josta tuli myös puolisoni. Säätiössä olikin aikanani paljon pariskuntia asumassa ja töissä. He toivat kodin hengen sekä monesti yksinäisten miesten ja naisten kaipaaman perheen läsnäolon ja tunteen. Jorma Niemelän matkassa taivaanrannan ylisille lähti samalla kyydillä yksi heistä. Hämeentie 62:n isäntä, Sirpa Sjöbergin kanssa yhtäköyttä vetänyt "Kuksa" Leskinen. 

Kinaporinpihan kaupan mukana tuli myös iso sali, jota Päivi(s) usein ihmetteli. Hän ei voinut käsittää sen tarkoitusta, kunnes se vaivasi niin paljon, että hän hipsi kirkon arkiston uumeniin ottamaan asiasta selvää. Löytyi dokumentit, että juhlasali oli käyttöönsä siunattu tai vihitty sakraalitila, käytännössä siis kirkko.

Siellä vietin 60-vuotisjuhliani ja siellä on myös lapsenlapseni kastettu Jumalan yhteyteen saaden nimekseen Sini Olivia.

Päivi Strandénin kanssa rakensimme Pertti Metsärinteen tanssiorkesterin harjoitustilanakin toiminutta tilaa takaisin kirkoksi. Tilasin jopa Israelista kirkkomme virallista, alkoholitonta viiniä laatikollisen ehtoollisjumalanpalvelusta varten. Sen lupasi pitää silloinen Sininauhaliiton toiminnanjohtaja, pastori Aarne Kiviniemi. En tiedä mitä Aarne puuhaa nykyisin, mutta viini on yhtä pulloa lukuunottamatta tallessa. 

Kun osaltani luovuin Sininauhasäätiön vetovastuusta, puhalsivat uudet tuulet ja historia unohtui tai menetti merkityksensä. Uudet päättäjät myivät kirkon, kuten muunkin osakekannan sijoittajille. Vuosia ja taas vuosia olen seurannut saisiko kirkko joskus arvoisensa jatkon. Kunnes ikään kuin Jorman ja Kuksan muiston kunniaksi pomppasi silmiini Hesarin Oikotieltä myynti-ilmoitus monen kymmenen kuvan kera. Itse asiassa tuntui hyvältä, että kirkko on muuttunut laadukkaaksi perheasunnoksi. Mahtanevatko uuden kodin saajat tietää koskaan asuvansa entisessä kirkkosalissa. 

Jorma Niemelä in memoriam

Yleensä muistokirjoitukset ovat sellaisia, missä kerrotaan mitä merkittävää viimeiselle matkalle lähtenyt sai aikaan. Minun muistelemiseni ovat toisenlaisia. Niissä ajattelen mitä kaikkea teimme yhdessä tai tällä kertaa mitä Sinä, Jorma teit ja olit minulle.

Olit minulle hyvin rakas ja merkittävä, vaikka tiemme eivät olisi koskaan kohdanneet, jos en olisi juonut viinaa tolkuttomasti. Ensimmäisen kerran tapasimme 40 vuotta sitten Sininauhaliitossa, kun se oli vuokralaisena Töölönkadulla. Puheenjohtajan nuijaa heilutteli Esko Koskenvesa ja toiminnanjohtajana toimi hänen kaimansa, Esko Knuuttila. Taloutta ja arkea muutenkin hoiti Hilppa Salminen ja Sinä olit osa-aikanen koulutussihteeri. Kun Esko jäi eläkkeelle, Sinusta tuli toiminnanjohtaja.

Itsekin kipusin urani rappusia ylöspäin päätyen Sininauhaliiton puheenjohtajaksi Koskenvesan ja Haverin Juhanin jälkeen. Muistan supinat käytäviltä, että nyt törmää kaksi voimakastahtoista Jormaa toisiinsa eikä siitä hyvää seuraa. Mutta aika kului ja tulimme erinomaisesti juttuun. Puheet vaimenivat tai oikeastaan muuttuivat, sillä joku jossain silloin tällöin kuiski, että nyt "ne" tulevat keskenään juttuun liiankin hyvin. 

Olit hieno mies, kirjanoppineista yksi parhaista ja halusit ammentaa myös kadun kouluissa oppinsa saaneilta, minultakin. Halusit ymmärtää elämää, jonka vuoksi arvostin ja arvostan Sinua eniten. Ehkä se mitä tarkoitan kiteytyi vuonna 2016, kun sanoit ja ehkä kirjoititkin pitkän artikkelin Kotimaa-lehteen kysyen: "Nähdäänkö keskusjärjestön konttorista ihminen?"

Muistan, kun opetin Sinut juomaan alkoholitonta olutta. Kysyit nimittäin minulta kerran lounashetkessämme jossain ravintolassa, että miksi sinä Kaima tilaat aina alkoholitonta olutta? Vastasin kysymällä, että jos ei sitä juomaa profiloi Sininauhaliiton toiminnanjohtaja ja puheenjohtaja yhteisellä lounaallaan, niin kenen tehtävä se mielestäsi sitten on? Sen jälkeen oli alkoholiton olut usein Sinunkin juomasi, joskus saunareissuillammekin.

Ehkä inhimillisimmän Jorman tapasin avioeroni yhteydessä, kun kutsuit minut kotiisi. Kerroin tarinani, tyhjensin sydämeni ja itkin ja Sinä ymmärsit kaiken. Olit ainoita kristittyjä, joka ei tuominnut minua. Et ollut yläpuolella, vaan rinnalla kulkeva vertaiseni.

Alussa mainitsin muutaman henkilön, joista jokainen on tullut ajallaan. Näin myös lähdemme, vaikka järjestys ei ole sama eikä edes käänteinen. Nyt oli Sinun vuorosi ja olen varma, että Sinusta tulee osa taivasten valtakuntaa. Niin suuri kuitenkin on Luojani armo, että minulla on lupa uskoa, että tapaamme. Että eräänä päivänä minutkin kutsutaan Ontuvan Erikssonin vierestä veräjän sille puolen missä jo olet. Hyvää matkaa Kaima 💞. 

Jokainen voi kantaa yhteiskuntavastuuta

Yhteiskuntavastuuta voi kantaa monin tavoin ja pienelläkin teolla voi olla suuri merkitys. Jos joka kymmenes suomalainen keräisi roskan päivässä, olisi se yli 200 miljoonaa roskaa vuodessa. Roska päivässä -liike on vapaan toimittajan, sosiaalipsykologi Tuula-Maria Ahosen perustama arkipäiväisen aktiivisuuden muoto. Jäsenet pyrkivät keräämään päivittäin ainakin yhden roskan, yleensä omasta arkiympäristöstään.

Harrastan tätä myös Thaimaassa ja yhtenä talvena keräsimme Päiviksen kanssa kerran viikossa aamupäivän roskia Jomtienin kilometrejä pitkältä rannalta. Mukaan talkoisiin tuli monesti lapsia, mutta myös joskus joku paikallinen aikuinenkin. Turisteja ei milloinkaan ja heiltä saimme vain katseita, joskus joltakin myös peukutuksen.

Muut huomioiva, vastuullinen elämä tuo mukanaan huomaamattaan jonkun yhteiskuntavastuun muodon, jossa olen tietoisestikin mukana laillani. Eilen esimerkiksi kirjoitin blogin, jonka jaoin Jomtien Pattaya Beach -faceryhmään. Herättelin siinä ihmisiä pitämään matkavakuutuksensa ajan tasalla. Kirjoituksen johdosta sain myös palautetta. Tässä yksi, joka tuntui hyvältä: "Kiitos tästä kirjoituksesta. Aamulla luin tämän ja sain paskahalvauksen. 😀 Äkkiä yhteys vakuutusyhtiöön. Kerkesin onneks hommata lisäaikaa matkavakuutukseen 🙂."

Samaan ryhmään laittoi ystäväni "Roi Et Rofa" joku päivä sitten videonpätkän Thaikotikatuni pienestä majatalosta, jossa käyn monesti 99 bahtin aamiaisella. Paikan julkisivukuva on myös hetken facesivujen taustakuvana. Tämän kaiken näytin naiselle, joka paikkaa pitää isänsä kanssa. He ilahtuivat kovasti, sillä he eivät ole viimeisen kahden vuoden aikana hukkuneet asiakasvirtaan. Seuraavana aamuna he kertoivat iloisina, että aamupalalle oli tullut uusia suomalaisia. Tiedon jakaminen onkin yksi yhteiskuntavastuun muoto.

Kun kävelin aamiaiselta mieli kevyenä kohti talvikotiani, huomasin pienen ompelimon rouvan pesevän ikkunoitaan. Viimeksi hän on korjannut minulta jotain yli kaksi vuotta sitten. Kävelin sisään ja laitoin esiliinan taskuun 100 bahtia. Hän kysyi hämmästellen miksi, johon vastasin, että siksi, kun minulla ei ole ollut sinulle mitään ommeltavaa, mutta sinun pitää silti syödä.

Hyvä, itsekäs mieleni kulki edelleen mukanani vilkutuksen ja hymyn saattelemana, kun huomasin teltassa asuvan naisen pitävän sadetta katoksen alla. Annoin hänellekin 100 bahtia. Tämä kaikki on yhteiskuntavastuuta ja ehkä ostettua välittämistä. Minulle se on halpa hinta hyvästä hetkestä.

Kun kerran innostuin kehumaan erinomaisuuttani, en malta lopettaa. Minulla on golfbägi tai kaksikin, toinen Suomessa ja toinen Thaimaassa, vaikken juuri pelaa. Olen kyllä suorittanut green cardin, joten voisin pelata Suomessakin vaikka joka päivä. Parhaat pelipäivät liittyvät Pattaya Suomi-Seuraan. Siellä tarinoidessani olen pari, kolme kertaa törmännyt minua huonokuntoisempiin miehiin, jotka ovat surreet, kun ovat joutuneet jättämään rakkaan harrastuksensa. Heistä jokaisen olen houkutellut takaisin vähintään päiväksi pelin pariin lupaamalla kiertää golfautolla kentän ja pelata kierroksen heidän rinnallaan, heidän aikataulullaan. Nyt he kaikki ovat siirtyneet taivaallisille viheriöille, ehkä viimeistä 18 reiän kierrosta maaallisella kentällä kanssani muistellen. 

Tiedän, etten voi muuttaa kenenkään elämää eikä se ole tavoitteeni. Osan ajastani käytän siihen, että voisin olla ihminen ihmiselle ja tuottamassa hyviä hetkiä, johon riittää monesti ystävällisyys ohi kulkemisen sijaan. Siitä osansa saavat pienen majatalon aamiaispöydälläni istuva kissa, kadun koirat, selällään asfaltilla sitkutteleva koppakuoriainen ja petankkikentän kyyhkyset.

Usein on mielelle hyväksi kokea olevansa pieni, mutta tarpeellinen palanen maailmankaikkeutta. Siltä paikalta voi jokainen halutessaan kantaa myös yhteiskuntavastuuta. 

Matkalla voi unohtua matkavakuutus

Vajaa kolme kuukautta sitten kasasin asiakirjoja ja dokumentteja saadakseni turistiviisumin, joka mahdollistaa 90 vuorokauden olemisen Thaimaassa. Kaikki meni kuten pitikin, mutta innostuin hakemaan vielä lisää 60 vuorokautta, jonka myös sain. Se muutti muutenkin tilannetta.

Vaikka minulla on LähiTapiolasta matkavakuutus, jonka kausi on yksi vuosi, ei vakuutus ilman lisäpäivien ostamista ole voimassa kuin 3 kuukautta. On osattava olla itse aktiivinen, sillä asiakirjoja ei minulta enää kukaan kysynyt 60 vuorokauden jatkoajalle. Eikä esimerkiksi coronaan sairastumisen tai loukkaantumisen varalle ollutkaan enää voimassa vakuutusta. 

Käytännöt ja kokemus, mutta ennen kaikkea tieto sekä luulot ovat monessa ihmispäässä kirjavia. Yleisohje kuitenkin on aika selkeä. Yli 6 kuukauden ulkomaan lomamatka tai vapaa-ajan oleskelu aiheuttaa, että Kelan pitää pudottaa suomalainen suomalaisen sosiaaliturvan ulkopuolelle. Kotimaisista vakuutusyhtiöistä otettu matkavakuutus vastaavasti edellyttää, että olet Suomen sosiaaliturvan piirissä. Vakuutuksen lisäpäivien pitää olla LähiTapiolan ehtojen mukaan myös maksettu.

On myös hyvä ennen matkalle lähtöä selvittää mitkä sairaalat ovat minkäkin vakuutusyhtiön yhteistyökumppaneita. On tärkeää vakuutusasiakirjan tai -kortin esitettyään päästä heti hoitoon ja sairaala laskuttaa suoraan yhtiötä. Ilman tätä mahdollusuutta tai rahaa ei hevin heru kunnon hoitoakaan. 

Kuten sanottu, käytäntö on kirjava ja poikkeuksiakin on ja olin ajatellut kirjoittaa aiheesta jo aiemmin. Halusin kuitenkin ensin omakohtaisen kokemuksen, sillä rannoilla ja ravintoiden jakkaroilla on tarpeeksi juttuja ilman minuakin. Kuinka sen tai sen kaverin tuttavalle oli käynyt tai se oli ainakin kertonut niin. 

Sairastumisen ja loukkaantumisen varalle mahdollisuuksien mukaan kelvollinen vakuutusturva on tarpeellinen varsinkin EU-maiden ulkopuolella. Suomen hyvään sosiaaliturvaan ja kaikkien olottuvilla olevaan sairaudenhoitoon tottuneena ei aina tule ajoissa ajateltua loppuun saakka. Vaikka Suomessa pääsee tarvittaessa Meilahdenkin sairaalaan, se ei tarkoita samoilla eväillä pääsyä Bangkok Hospitaliin Pattayalla.

Yhtenä päivän sisältönä kirjoittaminen

Elämän tähden ry on julkaissut monta blogikirjoitusta. Nykyisessä paikassaankin 3739 kappaletta, joista ehkä 1/3 on Päiviksen käsialaa ja loput minun. Viimeiset vuodet olen kirjoittanut yksin, mutta toivon Päiviksen vielä joskus palaavan. Siksikin, että hän on kirjoittajana minua parempi ja hänellä olisi paljon muita kiinnostavaa sanottavaa. 

Toki voisihan hän tai joku muu olla aivan satunnainen kirjoittaja. Tilaa on kertajulkaisullekin, kun vaan lähettää tekstinsä vaikka sähköpostilla osoitteeseen: jorma.soini@in105.fi. Joten please, kirjoittakaa jotain, julkaisen kyllä. Nimimerkillä tai omalla nimellä, valokuvalla tai ilman, aivan toiveittenne mukaan.

Eilen aamulla kävellessäni oli mieleni monella tavalla kepeä, sillä usein niin melankolisessa maailmassani oli kaikki hyvin tai niin hyvin kuin voin kohtuudella odottaa. Eivät kiusanneet petankkipaikan muurahaisten kusemat tai puremat eivätkä moskiittojen yölliset pistot. Blogiaiheitakin on riittänyt enkä edes muistanut milloin sellainen on pitänyt vääntää väkisin. Mutta yön aikana oli Nukku-Matti unihiekkaa silmiini tuodessaan vienyt paluukuormassa tai töppösissään jutut mennessään ja pää oli tyhjä. Tyhjyydessä ei ollut edes sattumaa. 

Mutta aina olen aiheen löytänyt tavalla tai toisella, vaikka ottamistani valokuvista. Tätä ajattelin eilen katsoessani uutta kieltomerkkiä, joka kehottaa olemaan ruokkimatta katukoiria. Kun siinä ei muuta englanniksi sanottukaan, jäi iso osa infosta toistaiseksi salaisuudeksi. Ehkä joku thaikielen taitaja vähän jeesaa? Hätäisen tulkinnan ja kielivalikoiman perusteella voisin toivomuksen tai kiellon olevan tarkoitettu etupäässä paikallisille.

Mieltäni ilahdutti myös Pattaya Suomi-Seuran naisten vierailu paikallisen hyväntekeväisyysjärjestön luona. Sen tehtävä on jeesata naisia pois baaritytön elämästä, joka ei varsinkaan ajan myötä ole herkkua. En tiedä miksi niin ajattelen ja vertaan, mutta mieleen tulee ehtoopuolen taiteilija, jonka musiikkia ei kukaan enää kuuntele eikä osta. Mitä tekee silloin unohdettu laulaja, joka ei ole osannut elämässään muuta kuin laulaa?

Selvännäkijä

Aikoinaan oli työpaikassani kesäharjoittelija, jonka tehtäviin kuului pienen henkilökunnan taukotilan siisteys, päiväkahvien keittäminen ja astioiden tiskaus. Hän sai tehtävänimikkeekseen toimipistevastaava.

Newcastlen metrossa matkalippujen tarkastajaa kutsutaan revenue protection officeriksi, vapaasti suomennettuna myynninturvaamisvirkailija. Se saa heidän työnsä kuulostamaan tärkeämmältä, joten miksi ei, sanoo Angela Baron Chartered Institute of Personnel and Developmentista.

Mutta matkansa varrella voi saada nimensä eteen, taakse tai muuten yhteyteen kuvaavan sanan, varsinkin selän takana, joka ei ole kovinkaan mairitteleva. Voi olla tyhjäntoimittaja, kroonikkoalkoholisti, läski tai vaikkapa puupää. Joskus pilkka osuu omaan nilkkaan tai muuten kääntyy asianomaiselle parhain päin. Kun join saattoi joku, joka ei vastaantullessaan ehtinyt vaihtaa kadun toiselle puolelle, sanoa halveksivasti katsoen, että mitä juoppo. Se oli mitä parhainta itseeni kohdistuvaa päihdetyötä. 

Mutta vuosien varrella olen kuvainnollisesti ollut ottamassa autotallin orsilta jonkun hengettömänä alas, päivänsä päättäneenä kaulakiikusta. Silloin on mieleen tullut, että olikohan hän kokenut halveksuntaa kerran liikaa, kun jonkun olisi pitänyt ottaa kainaloon ja vain välittää...😢. 

Nimen lisäliitteitä on minullakin ollut koululaisesta johtajaan ja lähetistä sosiaalineuvokseksi. Itsekin niitä olen kehitellyt. Kuten elämän koelentäjä ja väärien valintojen asiantuntija. Eivätkä ne ole vain tuulesta temmattuja, vaan sellainen koen olevani ja haluan ollakin. Joka kulkee omia polkuja ja tietää vääristä vaihtoehdoista päivä päivältä enemmän.

Eilen oivalsin läheltä liippaaviin sanoihin kolme oikein hyvää lisää, joiden kytkentää alkoholiin en ollut koskaan kuullut. Harvasta juoposta on tullut itsestään selvä ja aa-lainenkin on juomatta päivän kerrallaan, joten voisiko häntä sanoa "päivänselväksi"? Ja kun raittiita päiviä kertyy liuta lisää, voisiko hänestä tulla "selvännäkijä"? 

Onko ilmaisia lounaita?

Eilen ajattelin kirjoittaa tänään roskaamisesta, mutta siirrän sen hamaan tulevaisuuteen. Tarkoitukseni oli verrata Suomen ja Thaimaan roskakulttuuria, mutta työstän aihetta hieman lisää. Totean kuitenkin Thaimaan väestön olevan Suomeen verrattuna kymmenkertainen, kuten likimain turistienkin. 2019 Suomessa yöpyi 7 miljoonaa ulkomaalaista ja Thaimaassa vastaavasti 40 miljoonaa.

Sen sijaan eilen, parin vuoden tauon jälkeen ilmestynyt ilmainen paperilehti innosti pohtimaan mitä muita maksuttomia tuotteita tai palveluita mahtaisi Jomtien Pattayan seudulla olla suomalaisille. Ilmestynyt aviisi on nimeltään Thai-Finn Magazine, joka löytyy myös nettiversiona. Samalla sektorilla on toinenkin, vain sähköinen julkaisu, Thaimaan Suomalainen, jonka jutuista osa on maksumuurin takana.

Mutta mitä muuta, erityisesti suomalaisille tarkoitettua maksutonta palvelutarjontaa sitten seudulla tällä hetkellä on? Mieleen tulee Pattaya Suomi-Seura ja sen tiloissa toimiva sunnuntainen Kotikirkko ja arjen AA-ryhmä tai ryhmät. Loistavia asioita molemmat mitkä eivät ole keneltäkään pois. Samaa loistavaa linjaa edustavat myös Seuran tilat, jonne voi mennä tapaamaan tuttuja ja tuntemattomia, on jäsen tai ei. Muistelen ainakin aiemmin sieltä löytyneen myös jonkun kerran viikossa paperi-Hesarin. Vaikka moni Seuran kirjastoon kirjoja lahjoittaakin, on ne tarkoitettu vain jäsenten lainattaviksi. Shakkia voivat sen sijaan pelata varmasti ei jäsenetkin eikä se maksane mitään. 

Iloinen tämän kauden maksuton piristysruiske on viereisellä tontilla aloittanut mölkkypelitoiminta. Samassa sarjassa painii myös petankkiharrastus, jota suomalaiset ovat pelanneet ainakin rannalla ja Buddha-aukiolla. Tällä hetkellä ehkä vain jälkimmäisessä paikassa kuutena päivänä viikossa.

Luulen, että täysin maksuttomia, järjestettyjä toimintoja on muitakin, mutten niistä tiedä tai en muista. Mutta kyllä maksuttomat lounaat ovat aika harvinaisia. Olisikin mukava täydentää ilmaista palvelutarjontaa kertomalla niistä, jos sellaista on. Aikaahan ilman käyttöä monella on Thaimaan auringon alla riittämiin. Tosin joskus tapaa kiireisiäkin kulkijoita, jotka ovat aina menossa jonnekin ja tulossa jostakin 😂.

Unohtui eilisestä blogista

Petankkijengin väli- ja jälkilöylyissä parannetaan joskus mielemme lisäksi maailmaa. Siitä kertominen ei mahtunut eiliseen tarinaan, vaikka sitä otsikossa lupasinkin. Joten kerron jotain nyt ja ehkä jatkan huomenna roskaamisesta.

Joskus itse kullekin aiheeksi sattuu sydämenasia, jolloin myös kiivailemme. Muiden tapaan silloin me kaikki olemme oikeassa, vaikka olisimme tyystin eri mieltä. Kuten Covid 19 rokotuksesta, kun yksi pitää sitä perusteltuna, toinen ei ja kolmas jotain siltä väliltä.

Lähtökohtaisesti en ole edes sitä mieltä, että siitä päättäminen on järjestäytyneessä yhteiskunnassa jokaisen yksilön oma asia. Sillä sitä eivät ole talvirenkaat eivätkä ajovalotkaan puhumattakaan muista itse asettamistamme säännöistä ja laeista. Jos demokraattisesti valitsemamme asioiden hoitajat ovat jotain linjanneet, on tehtävä niin tai kuljettava niiden kyydissä, jotka käyttävät ajokeliin sopivia renkaita. 

Jos siis olisimme tehneet pakon vaikkapa rokotteen ottamisesta Itävallan lailla, on se silloin otettava. Ei auta, vaikka sitoutuisi elämään erillään heistä, joille yhdessä sovittu sopii. Järjestäytyneessä yhteiskunnassa on elettävävä sen säännöillä myös puolivillinä viidakossa ja puolivillinä vankilassa eikä tyystin ulkopuolella elämisen mahdollisuutta hevin ole kenelläkään. 

Kun Thaimaa on päättänyt maskipakosta ja esimerkiksi kauppaketju 7-Eleven pitää siitä kiinni, tulevat tarvittaessa vartijat tai poliisit poistamaan maskittoman kaupasta.  Eilen seurasin, kun aiemmin mainitsemani, teltassa asuva nainen halusi ostaa antamillani kolikoilla kuuman juoman, mutta hänellä ei ollut olemassakaan maskia. Niinpä 7-Elevenin henkilökunta palveli häntä kadulle 💕.

Mutta vain harvoin kannatan pakkoa, sillä jokunen vuosikymmen sitten nosti polio päätään Suomesta, silloin 95 % kansasta otti sokeripalan kanssa rokotteen vapaaehtoisesti. Luulen, että rokotteesta kieltäytymiseen vaikuttaa sekin, että pitäisi saada itse päättää ja enemmistö kuitenkin ottaa sen, moni mielellään. Silläkin on merkityksensä onko joku ystävä sairastanut polion tai vakavan coronan. Aihe kuitenkin nousi keskustelussa liian kiivaaksi tai menetti mielenkiintonsa, kun pyysin arviota mikä olisi tilanne viruksen kanssa, jos rokotetta ei olisi tai kukaan ei sitä ottaisi.

Yhdysvalloissa on tällä hetkellä yli puoli miljoona coronaan kuollutta ja ennen kuin palaan Suomeen, veikkaan Thaimaassa tartuntojen määrän kasvavan yli 30 000 vuorokaudessa. Nyt niistä vain pieni osa on ulkomailta tulevia enkä voi ajatella, että maahan tulevien rokotuspakolla ei olisi mitään merkitystä.

Kaikki kirjoittamani ovat kuitenkin vain mielipiteitä muiden joukossa. Eikä kenelläkään ole viisautta, saati varmaa tietoa mitä elomme kyseisen viruksen kanssa on tulevaisuudessa. Samaan nippuun laitan senkin käsitykseni, että jos ketään ei rokotettaisi, tilanne olisi toinen, vaikka emme tiedä mihin sekään johtaisi. 

Petankkia ja maailmanparannusta

Aiemmin kirjoitin, että olen monta kertaa aloittanut petankkiharrastukseni, joka ei koskaan ole jäänyt elämään. Vaan sammunut muutaman kerran jälkeen kuin hiipuva nuotio. Nyt se elää paremmin ja voin kuvitella sen kulkevan mukanani yhtä kauan kuin minäkin Thaimaassa. 

Ehkä siksi, että olen löytänyt parituntisen pallojen matkassa olevan muutakin kuin pelaamista. Se on mukavassa seurassa, hyvällä ja huonolla huumorilla maustettua yhdessäoloa. Siihen lisähöysteen tuovat ottelutauolla ilmestyvät, skootterin sivussa kulkevat tuotekärryt. Toisesta saa jääkylmää kahvia tai teetä ja toisesta yhtä kylmiä jäätelötötteröitä viidellä eri maulla.

Pelipaikkaa kutsumme Buddha-aukioksi, jossa tapahtuu paljon muutakin. Vielä illalla ja nyt aamullakin ihmettelin paikallista miestä, jonka taisimme ajatella tuovan alueelle kuivattuja risuja pihaansa rumentamasta. Mutta kuinka väärässä olimmekaan, kun hän kaivoi tavaroistaan kuokan ja istutti aidan viereen parimetrisen puun taimen. Se ei selvinnyt miksi hän näin teki, joten loimme oman tarinamme. Ajattelimme, että hän hyvitti jonkun tekonsa istuttamalla kasvin ja antamalla sille uuden elämän mahdollisuuden. 

Koska kyseessä on ensisijaisesti Buddhan aukio, on siellä myös leikkimökin kokoinen rakennus, jossa luulen henkien asuvan. Ihmiset käyvät siellä säännöllisesti siivoamassa ja tuoden päivittäin asioita sekä juomaa. Viettääpä siellä aikaansa pulupariskuntakin. En tiedä ovatko pienen huoneen varsinaiset asukkaat hyviä tai huonoja, jolloin tuomisien tarkoitus olisi lepyttäminen, jotta eivät intoutuisi kiusaamaan ihmisiä, vaan pysyisivät kodissaan. 

Buddha-aukiolla ratkotaan myös joskus pariskuntien keskinäisiä asioita. Yhtenä aamuna tullessani katsoin lehtikasassa istuvaa naista, joka tuijotti tuimasti takaisin sanoen, että mitä sinä siinä katselet (lue töllötät). Siihen minä, että soli soli. Pian seuraan ilmestyi mies ja he ryhtyivät pontikan avulla aukomaan parisuhteensa solmuja. Keskustelu äityi niin suuriääniseksi, että se hallitsi pelikenttämmekin tapahtumia. Välillä apuun haettiin henkien huoneesta neuvoja, jonka jälkeen olikin tovin sopu maassa. Kunnes äänet kasvoivat humalatilan edetessä entisiin mittoihinsa.

Aivan oma lukunsa ovat aukion kaksi, varsinkin farangeja kohtaan arkaa koiraa, jotka eilen ajoivat alueelleen tunkeutuneen muukalaisen tiehensä. Arvatenkin se oli päässyt lähistöltä omille teilleen, koska kaulassa roikkui parimetrinen kettinki. Luulen, että joku on hakannut toista Buddha-aukion koiraa kepillä tai vastaavalla, sillä paikallisille se huiskuttaa ystävällisesti häntäänsä.

Sai Kaew Beach

Joku kirjoitti Armeijan rannasta alla olevan linkin takana kolmisen vuotta sitten niin kauniisti, vähän ylisanoillakin, johon ei juuri lisättävää ole: 

https://www.pattayaunlimited.com/sai-kaew-navy-beach-sattahip/

Itse asiassa saman nimisiä paikkoja on ainakin kaksi, toinen Sattahipissä ja toinen Koh Sametilla. Jatkan silti aiheesta hieman, sillä lähes joka viikko käyn Pirkon päiväretkillä. 

Pirkko hoitelee lavataksin ja kasaa noin tusinan porukan, joka matkaa kirkkaan veden äärelle. Lähdemme aamulla kahdeksalta ja palaamme iltapäivällä kolmen maissa. Auto odottaa rannalla koko ajan ja luulen kuljettajan nukkuvan sen ajan, jotta jaksaa tehdä päivän keikan perään yön töitä.

Uimme, kerromme tarinoita, pelaamme korttia, luemme, syömme, täytämme ristikoita ja kuka mitäkin. Kävelemme pitkin rantaa, otamme aurinkoa tai vain lojumme varjossa puiden katveessa parin apinan seuratessa olisiko kenelläkään mitään siepattavaa. Joskus saattaa viereen tupsahtaa rannan koirakin kysymään olisiko hänellekin jotain, vaikkapa kananluita. Ruoka on muutamassa syömäpaikassa hyvää ja annokset suuria. Itse asiassa niitä on monesti kolmea eri kokoa.

Päivän lysti maksaa kyydin osalta noin 100 bahtia (2,70 euroa) per lärvi ja saman verran ottaa armeija luonnonsuojelumaksua. Sitä joka kerta joku ihmettelee hyvin hoidetulla, valtavalla alueella, että mitä ne rahalla tekevät. 

Päivän leppoistamisreissu on mukava ja ajan kanssa valikoitunut seura loistavaa, jossa ei juuri alkoholijuomien kanssa läträtä. En tiedä kuinka parin, kolmen armeijan tarkastuspisteen läpi pääsisi, jos olisi menossa sinne, varsinkin ilman thaiseuraa skootterilla. Luulen, ettei se käy päinsä, sillä paikka on sopivan ajomatkan päässä, mutta pyörillä kulkevia ei rannalla juuri näy.

Ihmiset ovat omissa oloissaan ja viihtyvät keskenään. Vain joskus joukkoon ilmestyy seurue, joka haluaa poiketa rutiineista. He ajattelevat, että kaikki ihmiset haluavat kuunnella beachilla kovaäänistä musiikkia. Mutta hiljaisuus voi joskus jonkun yllättääkin. Kuten eilen yhden seurueestamme, joka meni uimaan kuulolaitteet korvissaan.

Elämäni iloja eläinten kanssa

Luulen minulla olevan Thaimaassa hyvän päivän tuttuja lähes yhtä paljon koirissa ja kissoissa kuin suomalaisissa ihmisissäkin. Kaikki tuttavuudet ovat mukavia, joista eläimet saavat oman aikansa. Myös rantatuolien välissä ruokaansa etsivät kyyhkyset ja varpuset, joille koiran kuivamuona kelpaa yhtä hyvin kuin kissoillekin. Jos on malttia, tulevat linnut syömään kädestä.

Kuten apinatkin, joita tapaan viikottain, kun vietämme päivän Sai Kaew armeijan rannalla. Tavaroiden kanssa on syytä olla tarkkana, sillä kun silmä välttää saattaa eväspussi tai käsilaukku lähteä puiden latvaan tutkittavaksi. Huulipuna ja muutkin kauneudenhoitovälineet ruuan lisäksi saattavat jäädä sille tielleen.

Kissoihin olin pitänyt monta vuotta etäisyyttä, mutta jotenkin ne ovat tällä matkalla luikerrelleet takaisin sydämeeni. Ehkä ensimmäisenä sinne tunki itsensä naapurimajatalon chihuahua Owen-koiran kaveri. Usein hame päällä kulkeva pieni pentu, joka häkkiin joutuessaan naukuu surkeasti ehkä luullen Owenin olevan vapaana. 

Lopullisesti kissatilan itseltäni raivasi uuden aamiaispaikkani viihdyttäjätyöntekijä, joka sangen pian oppi tulemaan viereeni puskemaan reittäni syödessäni aamiaista. Nyt se tulee keittiöstä juoksujalkaa kuultuaan ääneni, kun toivottelen muulle henkilökunnalle huomenia. Eräänlaista ostettua välittämistä siis, kuten viihdyttäjän työhön usein kuuluukin. 

Usein kävellessäni vilkuilen maahan, sillä kääntelen koppakuoriaiset oikein päin, kun ne jostain syystä makaavat asfaltilla selällään jalat kohti taivasta sätkien. Aiemmin törmäsin silloin tällöin aamulenkillä myös laitumelle menossa olevaan karjalaumaan paimenineen, mutta nyt ne ovat olleet poissa.

Kun olen lisännyt lenkkivalikoimaa, ovat tilalle tulleet kanat kukkoineen, jotka minut kohdatessaan kiekuvat ja kotkottavat varoituksia toisilleen. Kanalauman käyttämästä kielestä en sen enempää saa tolkkua. Läheisellä vesialueella näen joskus haikaran sekä muun kokoisia ja näköisiä lintuja, jotka minut havaitessaan ottavat äänettöminä siivet alleen.

Mukavaa on myös havaita, että sen myötä kuinka kohtelen eläimiä, ovat niiden emännät ja isännät tulleet silminnähden ystävällisemmiksi minua kohtaan. Siihen kyllä saattaa vaikuttaa sekin, että usein lapsia tavatessani annan heille kolikon tai pari, joskus jotain muutakin.

Aamulenkkini ovat itselleni jotain ainutlaatuista, jolloin koen hyviä fiiliksiä yhteydestä ihmisiin, eläimiin ja kasveihin. On mukava kokea olevansa ainutlaatuinen, mutta mitätön osa maailmankaikkeuden suurta suunnitelmaa, josta uskottelen ymmärtäväni jotain, vaikken siitä oikeasti mitään käsitäkään.

Mari-Jari Sauna

Kerran taisin kirjoittaa, että yksi paikoista, jossa olen viettänyt paljon elämäni aikana kotini tai kulloisenkin asuinsijani ulkopuolella vapaa-aikaa, on sauna. Näin on varmasti monella muullakin.

Thaimaassa ollessani olen käynyt useammin kuin kerran ainakin tusinassa eri saunassa ja niihin liittyvissä allaskokonaisuuksissa. Jokaisessa on ollut jotain mistä pidän paljon ja joskus jotain mistä pidän vähemmän tai en lainkaan. Haukkumisen jätän silti muille, sillä se pilaa sauna- ja usein  muunkin hyvän fiiliksen. 

Ehkä kaunein löylyhuoneen näköala merelle on Pattaya Suomi-Seuran condon katolta. Upea auringonlasku vastaavasti on Lumpinin saunan uima-altaassa. Voi ihailla kuinka aurinko painuu horisonttiin Siaminlahden toiselle puolelle. Jollekin vastaavasti huonoa on saunamatka, toiselle maalatut lauteet, kolmannelle hygieniataso, neljännelle löylyseura, viidennelle hinta jne.

Pitkään luulin, että Jomtienilla sijaitseva Mari-Jari on sulkenut ovensa. Saattoi kuitenkin olla maanantai, kun piipahdin autiolla pihalla ja tein liian hätäisen tulkinnan, sillä silloin paikka ei palvele asiakkaita. Kun Suomi-Seura oli ja me asuimme Soi Welcomella, tuli Mari-Jarilla käytyä useammin, koska se sijaitsi varsin lähellä, kävelymatkan päässä. Muistelen saunan olleen myös aikoinaan halvempi, sillä tällä hetkellä hinta on 300 bahtia.

Mieleen muistui TB:n mainos, missä porho ajoi limusiinillaan sikari suussa todeten hänelle sopivan, että polttoaine maksaisi kympin litra. Ja jatkoi, että silloin ei tulisi kuin tuttuja vastaan.

Myös saunaseuraan vaikuttaa hinta eikä Mari-Jarissa juuri käyne saunojia, joille tärkeää on päästä halvalla. Eilen raotin kukkaroni nyörejä ja nautin täysin palkein hienosta kokemuksesta, siisteydestä ja hygieniasta. Siitä hyvä osoitus on aito, venäläinen kiuas ja sauna, joka on kolme kertaa päivässä tovin kiinni. Silloin löylyhuone siistitään ja tuuletetaan kunnolla.

Jos ei syystä tai toisesta tahdo paikan päälle, on netissä kuvia ja videoita, joiden avulla voi päästää mielensä aistimaan hienoa kylpy- ja saunakokonaisuutta.  Venäläisen lisäksi paikassa on kaksi suomalaista ja turkkilainen sauna, jonka moni tunnistanee höyrysaunaksi. Väkeä oli eilen kolmisenkymmentä kerrallaan. Juomakin oli kylmää kuin kylmäaltaan vesi ja hyvää, jota tarjoili hieman suomea puhuva, ystävällinen tarjoilija.

Oli mukava reissu, vaikka juuri hinnan ja ehkä suomalaisen seuran puutteen vuoksi en siellä säännöllisesti käy jatkossakaan. Mutta vannomatta paras, sillä Mari-Jarista on vaikea löytää huonoja puolia. Itäisen naapurimaamme kansankin kanssa olen tullut juttuun sitä paremmin, mitä paremmin muistan painaa taka-alalle isältä ja vähän muiltakin perittyä ryssävihaa. 

Lähteäkö vai eikö lähteä

Soutaa ja huovata tarkoittaa häilyä, olla kahden vaiheilla, horjua, hoippua, epäröidä. Ehkä sanonta tulee siitä, että soutaminen tapahtuu selkä menosuuntaan ja huopaaminen päinvastoin.

Jotain sellaista oli tämänkertainen lähtöni Aasiaan. Sen sai aikaan Covid-19 alati muuttuvine karanteenisääntöineen. Siirsin moneen kertaan lähtöajankohtaa ja vetkutin lähteäkö lainkaan. Mutta lähdinhän minä hieman tavanomaista myöhemmin, jonka vuoksi valitsin vuoden viisumiin sijaan 90 päivän luvan usealla maahantulolla. Ajattelin, että ehkä teen matkan ulkomailta ulkomaille. Tämän karsi pandemiakäytännöt. Nyt olen hyvin tyytyväinen, että lähdin, sillä poikkeusolojen vuoksi näen ja koen toisen tai oikeastaan kolmannen kerran erilaisen Thaimaan.

2005 heti vuoden alussa lensimme ensimmäisellä lennolla Suomesta Phuketiin tsunamin jälkeen. Intian valtameren merenalainen maanjäristys tapahtui 26. joulukuuta 2004. Se aiheutti valtavia hyökyaaltoja, jotka tuhosivat suuria alueita Kaakkois-Aasian rannikolla. Thaimaan suurin saari ja Khao Lak ihmisineen olivat erilaiset ja surua täynnä. 

Kun lähdin edellisellä kerralla Suomeen, sain coronan vaikutuksesta esimakua, kun condojen uima-altaat oli juuri suljettu. Ehkä poikkeusolojen kesto on yllättänyt eniten, vaikka allasosastot ovatkin nyt auki. Kaikkialla on edelleen väljää, moni liike on sulkenut ovensa tai muuttanut aukioloaikojaan. Varsinkin paikalliset liikkuvat tunnollisesti maskit kasvoillaan myös ulkona. Minäkin sisätiloissa, joihin moniin ei edes pääse ilman suojusta. 

Nyt olen ollut vajaan kolmen kuukauden matkastani ison osan ja jatkanut huopaamista. Jatkaako oloa täällä vai ei ja jos kyllä, niin millä tavalla. Saadakseni lisäaikaa päätöksen tekoon, hankin saksalaisen agentin välityksellä 60 vuorokauden uuden leiman passiini, mutten päättänyt käytänkö sen vai en. Sitten soudin ja huopasin taas. Jos jatkan, niin kuinka hankin lisää lääkkeitä. Toissa päivänä viimein istuin kannettavan lääkevarastoni kanssa keittiön pöydän ääreen laskemaan minne saakka reseptirohtoni riittävät. Huomasin niitä olevan koko uudelle jatkoajalle, joten eilen siirsin lentolippuni huhtikuun 20 päivälle. Edessä on Thaimaan kuumin vuodenaika ja Sonkram vesijuhlat, joista olin päättänyt, etten koe niitä enää kolmatta kertaa. 

Kaverisäätöjä

Facebookissa näkee silloin tällöin kommentteja käyttäjiltä, jotka ovat ottaneet huolenaiheeksi tai hampaisiinsa kaverilistaltaan he tai ne, jotka eivät reagoi mihinkään, vaan ovat vain hiljaa. Juuri heitä on minunkin tuhatpäisessä joukossa enin osa. Joskus näkeekin faceviestejä, että jos et reagoi tähän niin tai näin sanomalla vaikka hei, poistan sinut ystävistäni tai kavereistani.

Itse en niin tee, sillä en ole keksinyt syytä miksi niin tekisin, sillä eihän hiljaisuuden pitäisi ketään juuri häiritä. Varsinkaan, jos 5000 ystävää ei ole tullut täyteen. Ehkä "maan hiljaiset" ovat vain kiintiökavereita, mutta jokaisella on silti syynsä olla listoilla mukana ja kuulua johonkin.

Kerron esimerkin. Minulla oli ja on vieläkin itseäni iäkkäämpi Facekaveri, joka ei vuoteen tai kahteen ilmoittanut mitenkään olemassa olostaan. Kunnes kerran hän alkoi chatata iltaisin Messengerillä hyvää yötä. Ja ehkä vuoden kuluttua lisäksi aamuisin huomenta. Ei koskaan muuta, vaikka yritin kysyä häneltä yhtä ja toista. Kirjoitin itsestänikin.

Kunnes kerran mies kertoi. Hän sanoi aikoinaan surmanneensa mustasukkaisuuksissaan vaimonsa ja saanut siitä tuomion, josta ison osan oli istunut vankimielisairaalassa. Ja jatkoi olleensa jo vuosikymmeniä vapaana ilman yhtäkään ystävää tai kaveria, sanoen viikottaisen kodinhoitajakäynnin olevan ainut yhteys ulkomaailmaan. Poikkeuksen yksinäisyyteen tein vastaamalla hänen illan ja aamun toivotuksiin, hän jatkoi. 

Tämän kokemuksen jälkeen en ole edes harkinnut poistaa kaverilistoiltani ketään hiljaisistakaan ystävistäni, sillä käsitän heillä olevan syynsä olla vaiti, vaikka vain harvoin ne tiedän. 

Meillä onkin tarve päättää keiden kanssa haluamme olla arjessa ja muulloinkin tekemisissä. Se on kaikkien ymmärrettävä oikeus. Itselläni ei ole silti ollut pitkään aikaan ketään kenen kanssa en tulisi juttuun. Sen sijaan läheisissäni on jokunen, joka ei vastaavasti tule juttuun kanssani eikä halua olla mukana elämässäni. Ei edes joulutervehdykseen vastaamisen vertaa. Ajattelen, että ehkä en ole mitään tai olen liikaa.

Iso osa ystävistäni on karistanut tämän pallon tomut jaloistaan. Se mitä on, on kirkkomaassa ja nykyisin yhä useammin myös savuna taivaalla. Jäljellä ovat muistot, joita myös vaalin, vaikka tuijotan tulevaisuuteenkin. Joskaan en entisen lailla. En luo enää työ- enkä muutakaan uraa, kunhan vaan leppoistan. Juttelen eläimille ja kasveille sekä niille ihmisille, jotka jaksavat kuunnella.

Elän myös muistoissani

Jokunen päivä sitten kirjoitin miltä maailmani näyttäisi, jos olisinkin elänyt 72 vuotta syntymävuodestani taaksepäin. Enkä olisikaan vuodessa 2022, vaan vuodessa 1878. Sinällään hullunkurinen ajatusleikki jäi pyörimään päähäni, sillä käsitin, että muistoissa vaeltaminen on sitä samaa. Ikään kuin eläisin kertaalleen elettyä uudelleen.

Blogeissakin kirjoitan enemmän tapahtuneesta kuin tulevasta tai tapahtuvasta. Myös jonkun toisen muistot, vaikka olisivat mielikuvitustakin, herkistävät mieleni joskus kyyneliin saakka. Sellainen on esimerkiksi Tapsa Rautavaaran rakkaustarina Isoisän olkihatusta. 

Eilen ajattelin liikenneonnettomuuteen joutunutta Pattaya Suomi-Seuran entistä puheenjohtajaa Risto Nymania ja hänen elämänkumppaniaan Fonia, jolle Päivis toi silloin tällöin pienen lahjan Suomesta. Muistan myös monet kerrat, kun Fon lottoarvan ostettuaan otti moponsa ja ajoi Buddhavuorelle pyytämään onnea arvontaan. Olimme seinänaapureita käytännössä koko ajan Seuran ollessa entisissä tiloissa Soi Welcomella ja monet mukavat asiat palasivat mieleen. 

Silmiini sattuikin eilen iltauinnin päätteeksi kaksi pientä apinaa, jotka Fon ja Risto antoivat tupaantuliaislahjaksi istuessamme uudessa Thaikodissamme iltaa. Muoviset apinat ovat eläneet kanssamme jo monet vuodet ja muuttivat myös mukanamme nykyisen Thaikotimme ilmastointilaitteiden ja golfbägini viereen. 

Mutta liiallinen muistoissa eläminen ei ole kai hyväksi eikä ainakaan kaikille, sillä alla olevan tekstinpätkän poimin netistä sivuilta anna.fi: "Hetkittäinen herkistely on osa elämää ja mikä sen ihanampaa kuin kahlata välillä läpi vanhoja valokuvia tai päiväkirjan sivuja. Liika muistoihin takertuminen on kuitenkin tapa, joka estää sinua nauttimasta nykyhetkestä.

Menneisyyteen takertuminen on turvallista, sillä muistoissa eläminen ei tarjoa yllätyksiä – ei hyviä, eikä huonoja. Jos uusien asioiden kohtaaminen tai omalta mukavuusalueelta poistuminen hirvittää, saat todennäköisesti lohtua jo tapahtuneista asioista ja niiden läpi käymisestä.

Tuttu ja turvallinen saman kaavan toistaminen on kuin eläisit joka päivä uudestaan lempi tv-sarjasi jaksoa. Haitalliseksi muistoissa eläminen muuttuu, jos ajatuksista tulee pakonomaisia. Jos kertaat mielessäsi jo tapahtuneita asioita, saatat jäädä niihin kiinni ja alat ajatella, ettet koskaan enää tule olemaan yhtä onnellinen tai hyväksytty. Lähipiirissäsi saattaa olla ihmisiä, jotka jatkuvasti muistuttavat sinua, kuinka paljon paremmin asiasi ennen olivat.

Tai ehkäpä negatiivinen kokemus tai trauma on heikentänyt itsetuntoasi niin, ettet tunne enää ansaitsevasi onnellisempaa huomista. Olipa syy nostalgiapakoon mikä hyvänsä, menneisyydessä vellominen voi muuttua esteeksi sinun ja tulevaisuutesi välille. Et pysty nauttimaan nykyisyydestä, jos uskottelet itsellesi, etteivät asiat koskaan enää parane."

Kämmenenkokoinen älylaite

Jokunen päivä sitten mainitsin blogissani ajasta, jolloin maassamme oli vain kymmenkunta puhelinta. Jos halusit soittaa viiteen eri "numeroon", oli sinulla oltava oma johto jokaiseen laitteeseen. Ainakin vielä NMT matkapuhelinaikaan osan matkasta ääni kulki ilmassa ja osan kiinteää lankaverkkoa myöten. Pitkään aikaan ei omaa johtoa ole tarvittu kuitenkaan jokaiselle eri numerolle. Nykyisin ääni ynnä muu data taitaa kulkea kännykästä ja mastosta toiseen ilmoja pitkin. Oma lukunsa ovat satelliitit.

Thaimaassa seuraan silloin tällöin kuvan kalastajien elämää rannalla, kun he tulevat aamun varhaisina tunteina mereltä ehkä yökalasta. Luulen, että juuri nämä kalastusveneet näkyvät pimeällä värillisinä valopisteinä ulapalla.

En tiedä onko lainkaan totta vai vaan oman järkeilyni tulosta, että ennen matkapuhelimia kiersivät kalastajat maihin tultuaan saaliinsa kanssa välillä ostajien ovelta toiselle: "Nyt olisi tätä veden elävää tämän verran, paljonko ostat?" Nykyisin he voivat tehdä myyntityötä pitkin kotimatkaa soittelemalla asiakkaille mereltä. Päästyään rantaan saattaakin ostaja jo odottaa ostamiaan kaloja. Heillä langaton puhelin on verraton työkalu. 

Oma laitteeni on paljon muutakin kuin puhelin ja se on huvi- sekä hyötykäytössä. Ohjelmia ja sovellutuksia itselläni on noin sata erilaista. Niistä ehkä puolta käytän säännöllisesti. Luen kirjoja, katson televisio-ohjelmia ja musiikkivideoita tai muuta elävää kuvaa. Valokuvaamisen lisäksi joskus julkaisen myös omia, lyhyitä videoita sekä hoidan rahaliikenne- ja paljon muitakin asioita. Älylaitteellani tein ja lähetin muun muassa kaikki Thaimaahan tuloon liittyvät asiakirjat Covid-19 thaipasseineen ja viisumihakemuksen.

Koska kielitaitoni on huono, käytän paljon Googlen kääntäjää. Sen kanssa voin kirjoittaa, keskustella chattaillen ja puhua vieraita kieliä, mutta myös ymmärtää mitä joku sanoo minulle mikrofoniin vaikkapa thaiksi. Saman ohjelman kameraominaisuudella voin kääntää ja lukea esimerkiksi ilmoitustaululta vieraskielisen infon.

Huvittelenkin laitteellani. Pelaan shakkia, tammea ja muita pelejä toista vastaan, joka voi olla vaikka Muurmanskissa. Pelaan myös pasiansseja, täytän sudokuja ja kuvaristikoita. Biljardia, tennistä sekä golfiakin harrastan laitteeni virtuaalisilla pelikentillä.

Ehkä yksi tärkeimmistä ohjelmista on erilaiset karttapalvelut, jotka opastavat minut perille, kuljen sitten autolla, polkupyörällä, veneellä tai jalkaisin. Maastokartta apuominaisuuksineen näyttää monessa maassa jopa sen kenen pellonreunassa tai metsässä kulloinkin seison.

Erilaisten mahdollisuuksien luetteloa voisin jatkaa kauan ja olen niistä joskus kirjoittanut muutaman bloginkin. Nekin teen kännykällä, joka halutessani tarkastaa oikeinkirjoitukseni. Jos en sitä käytä, tulee virheitä enemmän. Niitä tulee senkin kanssa, sillä kielenkorjaaja ei ole täydellinen, vaikka sanavarastoon lisäilen omiakin sanojani.

On paljon ihmisiä, joita häiritsee oma tai muiden älylaitteen käyttö. Olenkin joskus pohtinut miksi äänetön käyttö voi häiritä enemmän kuin vaikkapa vierustoverin paperikirjan luku. Ehkä se on sitä, kun ei tiedä mitä toinen laitteellaan tekee. 

Vietän paljon aikaa somemaailmassa, joka on minulle tärkeä sekä mielenkiintoinen tarjoten aina jotain uutta. Ajan siihen olen eniten ottanut television katselusta, mutta myös muusta joutenolosta, jota elämäni nykyisin on. Thaimaassa vietän paljon päiviä rantatuolissa, aurinkovarjon alla ja saunakokonaisuuksien allasosastoilla, joissa kumppanina kulkee kännykkä. Löylyhuoneeseen eikä veteen se ei tule mukaan, vaikka nykyisin niitä saa vesitiivinäkin.

Voisikin sanoa, että minulla on Huaweihiini riippuvuussuhde, josta pidän. Pidän myös siitä, kun joskus voin opettaa tai kertoa jostakin ominaisuudesta, josta toinen ei ole kuullut. Kuten yhtenä päivänä petankkipelin jälkeen kasvientunnistusohjelmasta, kun tuumailimme ovatko kentän oudon pensaan marjat myrkyllisiä. Jos kaikki saapuvat edelleen pelaamaan, eivät jauhomaiset oksien tuotokset ainakaan kuolemaksi olleet 👍. 

Aloë Vera

Tämänkertaisen blogitekstin olen poiminut suurelta osin Wikipediasta. Se kertoo Thaikodissamme ja Jokilaaksossa kasvavista vihreistä kasveista, jotka ainakin vielä eilen sinnittelivät hengissä kohti kesää Merikonttikodin ikkunan edessä, 10 asteen lämmössä saaden vettä vain Päiviksen käydessä kerran kuukaudessa. Thaikotimme pihalla olevista olen maininnut jo aiemmin ja vastaavat Suomessa olen hankkinut viime kesänä Vantaan Ikeasta. 

"Lääkeaaloe tulee neljässä vuodessa korjuukelpoiseksi, jolloin sen lehtien sisällä oleva hyytelö kerätään talteen, säilötään ja pullotetaan. Näin saatu tuote on mahdollisimman suuressa määrin luonnonmehun kaltaista. Aaloehyytelöä voidaan nauttia sisäisesti sen ravintoarvon hyödyntämiseksi. Sitä voidaan myös yhdistää muihin aineisiin, jolloin sitä käytetään paikallisena voiteena ihonhoitoon ja sen parantamiseksi. 

Tutkijat ovat myöhemmin todenneet, että aaloeta käytettiin sekä Intian että Kiinan kulttuureissa. Vanhoissa intialaisissa kirjoituksissa on useita viittauksia aaloeen ayurveda-lääketieteessä sekä hindujen pyhässä kirjassa, vedassa, jossa aaloeta nimitetään hiljaiseksi parantajaksi. 

Antiikin Kreikan ja Rooman lääkärit, kuten Dioskorides ja Plinius vanhempi, käyttivät aaloeta tehokkaasti hyväkseen. Persiasta ja Intiasta on löydetty merkkejä aaloen käytöstä 600-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Oletettavasti sitä olivat tuoneet arabialaiset kauppiaat. He käyttivät aaloesta nimeä ”aavikon lilja”

Lääkeaaloe, jota on perinteisesti kutsuttu usein myös ihmekasviksi, luonnonparantajaksi, palovammakasviksi, ensiapukasviksi ja taivaansauvaksi, on ollut ihmiskunnan monella eri nimellä tuntema hyödyllinen lääkekasvi likimain 4 000 vuotta. Etelä-Amerikassa aaloesta käytettiin nimeä taivaallinen lääkäri. Venäläisessä kansanlääkintäperinteessä aaloeta sanotaan kuolemattomuuden kasviksi.

Jamaikalla kasvi tunnetaan nimellä single bible. Japaninkielinen nimi isha-irasu tarkoittaa "lääkäriä ei tarvita", ja Malesiassa se on saanut nimekseen lydia byah eli "anopinkieli". George Ebers löysi vuonna 1862 ensimmäisenä merkintöjä aaloen käytöstä jo antiikin ajoilta 3 500 eaa. peräisin olevasta yrttilääkeluettelon sisältäneestä papyruskääröstä.

Tarinan mukaan Aristoteles suostutteli Aleksanteri Suuren valloittamaan Intian valtameressä sijaitsevan Sokotran saaren saadakseen haltuunsa saaren runsaat aaloeviljelykset haavoittuneiden sotilaiden hoitamiseen.

Toinen tarina kertoo, että Aleksanteri Suuri oli haavoittunut vihollisen nuolesta Palestiinan-sotaretkellä, jolloin haava tulehtui eikä tahtonut parantua. Aleksanteri oli kuitenkin hankkinut opettajakseen Aristoteleen, joka lähetti papin tuomaan aaloeöljyä Sokotran saarelta. Sillä haava parani muutamassa päivässä. Tämän jälkeen Aleksanteri valtasi Sokotran varmistaakseen aaloeviljelmät itselleen. Kerrotaan, että hän antoi kunnian myöhemmistä menestyksekkäistä sotaretkistään aaloelle, sillä sotilaat eivät enää pelänneet haavoittumista – olivathan he löytäneet parannusaineen, joka teki heistä lähes haavoittumattomia. Heillä oli taisteluvaunuissaan multaa, jossa kasvatettiin aaloekasveja.

Egyptissä kuningattaret Nefertiti ja Kleopatra puolestaan arvostivat aloen kosmeettisia ominaisuuksia kauneudenhoidossaan. Aaloe mainitaan useaan otteeseen myös sekä Vanhassa että Uudessa Testamentissa. Nikodemus hiipi Jeesuksen haudalle ja voiteli Hänet mirhalla ja aamloella."