Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 29. tammikuuta 2023

Vanhaksi eläminen lisää kuolemanriskiä

Tänä aamuna luin mukavan kirjoituksen Suomen vanhimmasta koirasta. Sen voi lukea tästä. Mitsu, rotujen koira oli menossa poistattamaan hammaskiveä, jolloin eläinlääkäri oli sanonut sirun luettuaan, että ei näin vanhaa koiraa voi nukuttaa. Ikä oli yllätys isännällekin, joka kotiin päästyään tarkisti syntymäpäivän syntymätodistuksesta.

En tiedä, mutta uskon eläimenkin voivan ainakin joissakin tapauksissa ymmärtää vanhenevansa ja ehkä kuolevansakin. Joskus puhutaan esimerkiksi norsujen hautausmaista, jonne nämä isot eläimet saattavat mennä ja menevätkin kuolemaan.

Niin tai näin, Seiska-lehden kirjoitus Mitsusta laittoi minut pohtimaan milloin olen tietoisesti sisäistänyt, etten eläkään ikuisesti, en ainakaan nykyistä elämääni. Onko se ainut, sitä en tiedä. Ehkä se selviää joskus.

Mieleen palasivat ajat, jolloin koulun kevätjuhlissa lauloimme suvivirren. Kun koulu päättyi, kirmaisimme mieli täynnä lasten riemua laitumille, aurinko paistoi aina, kesä jatkui ikuisesti ja päivieni määrä oli rajaton. Vaan ei ole enää. Päivien määrä on hyvin rajallinen, joka on mielessä sangen usein, sillä mitä kauemmiin elää, sitä vanhemmaksi tulee. Joka Jani Eskelisen sivuilta bongatun otsikon toteamuksen mukaan lisää kuolemanriskiä.

Monta elämänpätkää on tullut valmiiksi, joista osasta katson selvinneeni hyvin, hyvin huonosti tai siltä väliltä. Varhaislapsuudesta ennen kouluikää selvisin kelpo lailla. Kouluajasta hyvin huonosti eikä valmista tullut kuin rippi- ja autokouluista.

Sitten sovittelin toistakymmentä vuotta päihteitä ja työntekoa yhteen. Ehkä joku arvaa tai peräti tietää kummassa pärjäsin paremmin. Menestyin itse asiassa hyvin enkä vain sinnepäin. Sitäkin vaihetta kesti aikansa, sillä tajusin tieni olevan oikea ainoastaan, jos tahdon ennen aikojani hautaan.

En halunnut ja lopetin juomisen noin kolmekymppisenä. Oli tullut aikuiseksi kasvamisen aika muutenkin kuin iältään sekä kunnon työelämäjakso. Siitä katson selvinneeni loistavasti, joskin se oli viedä hengen. Sitä pohdin Meilahden sairaalan teho-osaston sydänvalvomossa.

En halunnut kuolla sorvin ääreen, vaan ajattelin, että olen antanut yhteiskunnalle osuuteni ja on aika katsoa mitä sillä ja elämällä ylipäätään on itsekkäästi minulle puolestaan tarjottavana. Vaikka en laittaisi tikkua ristiin enkä tekisi mitään muutakaan. 

Vuorossa oli leppoistaminen, jota jotkut kutsuvat eläkkeellä oloajaksi. Vasta Meilahden yössä, yksin sairaalasängyssä valvoessani ymmärsin, sanoisinko täydellisesti elämän rajallisuuden niin ajassa kuin muutenkin. Toista oli, kun olin 15 tai sinne päin ja tiesin kaiken.

Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat lähtöhetken rajamailla, mutta kokevat kaiken olevan kesken, eivätkä ole valmita lähtemään. Ja olen tavannut Uuras Saarnivaaran kaltaisia, jotka kokivat tehneensä kaiken mitä oli tarkoitettu ja olivat valmiita lähtemään. He saattoivat odottaa vain kutsua taivaan kotiin ja pääsyä jo aiemmin lähteneen puolison tai muiden rakkaiden luokse.

Oletan eläväni elämäni viimeistä jaksoa. Ehkä siksi, että minua ei moni tuonpuoleisessa odota, en minäkään ole ollenkaan valmis enkä halukas lähtemään. Vaikka nykyisin olenkin tyhjänpanttina ja enemmän omaksi kuin muiden iloksi. Mutta aina jotain pitsin nypläykseen rinnastettavaa tekemistä löytyy. Voin ostaa kaupasta eläkerahoillani vaikka 0,30 euron pallon ja antaa sen jollekin lapselle.

lauantai 28. tammikuuta 2023

Onnellista ja hyvää viikonloppua kaikille 💚

Vaasanaukio, epävirallisemmin Piritori tai Ikuisen vapun aukio on Helsinginkadun ja Vaasankadun väliin jäävä pieni alue, jolla on Sörnäisten metroaseman läntinen uloskäynti. "Piritorilla" on nimensä mukainen maine ja siellä viihtyvät niin laitapuolen kulkijat kuin poliisitkin. Vaasanaukiolla metroaseman lisäksi olivat muun muassa panttihuutokauppa, itsepuolustuskoulu, autokoulu, seksikauppa ja S-market.

Kun olin työelämässä maallisen valtakuntani huipulla, Kurvin toisella laidalla oli Sininauhasäätiön ydin, jossa myös asuin ensin yksin ja sitten vaimoni Päiviksen kanssa. Työmatkani oli taatusti tuumasta toimeen, sillä parvisänkyni alapuolella oli työpisteeni tietokoneineen. Siinä kirjoitin monena yönä vastinetta yleiselle syyttäjälle, sillä Katulähetyksellä oli pieni klikki, joka halusi varmistaa, etten palaa työlomaltani takaisin. Mutta en minä ollut palaamassa. Pysäyttävän tekstiviestin tarkoitus oli vain pysäyttää lääkkeiden ja päihteiden väärinkäyttö.

Joku sanoo, että sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee. Minulla kuitenkin on vain yksi elämä, jota voin ja haluan elää uudelleen niin mukavia kuin vähemmän mukaviakin muistellen. Se kaikki on ajassa elämisen lisäksi elämäni suola ja muut mausteet, vaikka aina ei ole metsä vastannut, kuten olen sinne huutanut.

Joskus olen saanut kaikkea sitä mitä en ole tilannut. Sekin on kohdallani ollut monesti totta, että omat koirat ovat purreet kipeimmin. En tiedä mitä kristitty syyttäjä näki tai jätti näkemättä, kun hän teki syyttämättäjättämispäätöksen. Olen vain hyvin kiitollinen siitä. 

Mutta takaisin Sörnäisiin. Vieressä oli kantaruokapaikkani Sivuraide. Sen loistava sipulipihvi oli sen ajan syömisteni ehdoton ydin ja ykkönen. Mutta olipa Kurvissa ravintola Kurvitarkin, joka nimenä osaltaan kuvasi oikein hyvin Vaasankadun menoa.

Aukion laidalla oli myös Vva, Vailla vakinaista asuntoa, Roihan Jussin luotsaama yhdistys. Sen kohderyhmä olivat helsinkiläiset asunnottomat. Kerran pyysin Jussin työntekijää, Sanna Tiivolaa työpariksenikin Sininauhasäätiöön. Mutta otteeni ei pitänyt. Luulen Jussin tarjonneen hänelle oman yhdistyksensä koko vetovastuuta, johon Sanna myös tarttui. Tiivolan toisista välittävää persoonaa kuvastaa hyvin kuvankaappaukseni teksteineen tänä aamuna ilman lupaa hänen sivuiltaan.

Ehkä mukavin muistoni tästä oivasta toiminnanjohtajasta on, kun kerran astuin Haikon kartanon kylpyläosaston, ehkä neljän hengen porealtaaseen, niin siellä istuikin yllättäen Sanna hersyvine nauruineen. Roihan Jussistakin on monta mukavaa muistoa. Kerran istuimme kotini Kalliomäen puolimatkankodin saunan lauteilla ja tuumailimme mikä asunnottomien, vähän varttuneemman väen kahvilan nimeksi, sillä Aseman lapset ry:llä oli nuorille Walkers-kahvilat. Sellaisen olin tuonut aikanani Jyväskylän Katulähetykseenkin, kuinka ollakaan Asemakadulle. Tuumailun jälkeen kuulin Jussilta, että Vailla vakinaista asuntoa-yhdistyksen vastaava kahvila saa nimekseen Kalkkers 🙃.

Ajastani Hämeentie 62:n Topikatissa ja päiväkeskus Karvisessa voisin kirjoittaa kirjan. Oivallisesti sen ajan ja paikan sykettä kuvasi, kun kerran hautajaisten jälkeen menin kadun toisella puolella olleeseen Siwaan hakemaan HK:n Sinistä kiukaalle tumma puku ylläni. Moni katsoi mikä ihmeen kummajainen tuo on. Toisen kerran menin sinne aamutakissasi ja ihmiset vaan morjenstelivat tai paiskasivat kättä ja hymyilivät.

perjantai 27. tammikuuta 2023

Harrastuksena elämänmeno

Ehkä joutenoloni tärkein harrastus on sosiaalinen media. Mutta ei ainoastaan sen seuraaminen, vaan myös kommentointi ja kirjoittaminen. Kun sopivasti hollille sattuu, niin ärsytykseen asti. Välillä tähtieni asentojen ollessa kulmikkaasti tai muuten otollisessa asennossa, lisään kirjoittamaani tarkoituksellisesti hyppysellisen provosointia. Se saa toisinaan aikaan kipukynnyksen ylittymisen sielläkin, missä on totuttu pitämään sanan säilä visusti tupessa. 

Joskus saan kipakan tai useamman vastauksen ja syntyy kipinöivä keskustelu. En oikein tiedä kumpi on vaikempaa, ymmärtää olevansa joskus väärässä vai sanoa se puolijulkisesti. Ehkä se on jälkimmäinen. Ikäänkuin kasvojen menettäminen paljastaisi suurenkin tyhmyyden. Kai tietämättömyys tai väärässä olo kolahtaa jonnekin itsetuntoon, omaan egoon tai sen puutteeseen.

Joku yrittää livahtaa aloittamastaan keskustelusta aidan raosta vaihtamalla aihetta huomatessaan, ettei enää pääse pinteestä puhumalla aidasta tai sen seipäistä. Viimeksi näin kävi, kun joku kysyi Thaimaassa mopoa vuokralle. Vastasin asiallisesti, että maassa ei ole mopoja lainkaan. Ja toisessa viestissä jatkoin, että maan kaikki kaksipyöräiset moottoriajoneuvot ovat moottoripyöriä. Siitähän nousi yli sadan kommentin mittainen kiivas, osin asiatonkin, henkilökohtaisuuksiin mennyt metakka. Toisella puolella olin lähes yksin ja vastapuolella oli suomalaisten ikämiesikäisten, muutaman hengen mopopoikien kerho, jonka jäsenet kuvittelevat mopoilevansa edelleen murkkuikäisinä, vaikka alla on tuhdisti lisää vuosirenkaita, joskus kilojakin ja pyörässä kuutioita. Kun tämän viimein käsitin, sen heille suon.

Eilenkin kirjoitin blogin, jossa oli montakin keskusteluun haastavaa kohtaa. Oli raamatun väittämä puhuvasta käärmeestä tai sen kieltä ymmärtävästä Eevasta, jonka Luoja loi Aatamin kylkiluusta kumppaniksi ja miehelle alamaiseksi. Ehkä tämä kaikki meni yli ymmärryksen itseni lisäksi myös kirjanoppineilta ja muilta uskovaisilta eikä keskustelua syntynyt. 

Sen sijaan eväitä muutamaan kommenttiin kirvoitti väittämä, että eläintarhat ja vastaavat paikat pitävät eläimiä vangittuina ja toimintaansa yllä saadakseen taloudellista hyötyä. Kirjoitin sen kyllä vielä tylymmin. Poikipa blogi sellaisenkin totaumuksen, jossa kommentoija sanoi olevansa ihminen eikä polveutuvansa apinasta. Siitä olen samaa mieltä, sillä ymmärrykseni ei riitä olemaan eri mieltä. Tiedoillani ajattelen, että vaikka kaksi apinaa laitettaisiin samaan häkkiin miljardiksi vuodeksi tekemään pikku simpansseja, ei joukkoon syntyisi ensimmäistään edes ihmisen näköistä saati Jorma Soinia. Puuttuu palanen, joka tekee minusta minut. 

Sekään ei avannut kenenkään sanaista arkkua, kun sanoin, että jotkut suomalaiset eivät pärjää Thaimaan irtokoirien eivätkä Suomen kiinni olevien koirien kanssa. Meidän onkin joskus käsittämättömän vaikeaa elää sopusoinnussa eläinten kanssa. Hyttysiä on aina liikaa, kukko kiekuu liian aikaisin, Kauppatorin kalalokit ovat turhan röyhkeitä, naapurin koiraa räksyttää ilman syytä, jänis syö puutarhan porkkanat ja peurat sekä hirvet muut istukset, jonkun kissa tekee tarpeensa kukkapenkkiin ja niin edelleen...

torstai 26. tammikuuta 2023

Ihmiset ja heidän eläimensä

Kotieläin on ihmisen elävänä omistuksessaan pitämä, osin kesyyntynyt tai kesytetty eläin. Ne ovat yleensä hyötyeläimiä, joita pidetään jonkun hyödykkeen, kuten ravinnon tuottamiseksi. Lähes kaikki maatilaeläimet ovat hyötyeläimiä. Hyödykkeitä, joiden saamiseksi ihminen pitää tai on pitänyt kotieläimiä ovat esimerkiksi:
kuljetuspalvelut (ratsut, veto- ja kantojuhdat),
vartiointi (koira), 
metsästys (koira, haukka, fretti), 
vaatekuidut (lammas, silkkiperhonen, alpakka),
maito (lehmä, vuohi)
munat (kana, ankka), 
liha (sika, nauta), 
muu ravinto (mehiläinen).

Hyötyeläimiä, joita ei pidetä asunnon välittömässä läheisyydessä, ei aina kutsuta kotieläimiksi (esimerkiksi poro, turkiseläimet, koe-eläimet tai metsästyshaukat).

Lemmikillä tarkoitetaan kaikkia ihmisen lemmikkeinä pitämiään eläimiä, joilla ei ole hyötytarkoitusta. Varsinkin koirien käyttötarkoitukset ovat nykyisin niin laajat, että tuskin kukaan tietää niitä kaikkia. Nykyisin se on suuressa määrin myös lemmikkieläin. Monelle koira on enemmän tai vähemmän vaihtoehto omalle lapselle. On koirien kauneushoitoloita kynsien leikkauksineen, hierontoineen ja trimmauksineen, on päivähoitoloita, uimalaitoksia ja mitä kaikkea ihmiset ovat keksineetkään itsensä tai koiran olettamansa hyvinvoinnin vuoksi vuosisatojen aikana.

Aivan oma lukunsa on turkistarhaus, jossa eläimet elävät parhaimpaan ikäänsä saakka ahtaissa häkeissä vain ihmisten turhamaisuuden, eli turkkinsa vuoksi.
 
Joskus ihminen pitää ottamiaan eläimiä niin huonosti, että on perusteltua puhua eläinten keskitysleireistä. Niistä siistittyjä versioita ovat paikat, joissa eläimiä on pidetty ja pidetään etupäässä ihmisen rahanahneuden vuoksi. Kuten Helsingin Korkeasaari, Tampereen Särkänniemen delfinaario ja Ähtärin eläinpuisto. Siellä kävin kerran katsomassa susia, jotka kiersivät aamusta yömyöhään ja vuodesta toiseen aitaustaan ympäri vapauden kaipuussaan. 

Sama kaupunki hullaantui joku vuosi sitten hankkimaan Kiinasta kaksi jättiläispandaa, joiden ylläpito maksaa eläintarhalle puolitoista miljoonaa euroa vuodessa. Vuokraa Lumesta ja Pyrystä maksetaan Kiinalle ehkä miljoona euroa vuosi per pandapari. Bambua aikuinen panda rouskuttaa vuodessa sadantuhannen euron edestä. Ei näytä olevan viisaidenkaan ihmisten tyhmyydellä mitään rajaa, sillä nyt on rahat syöty bambuina tai muuten hupiloitu. Koko kansa on hankkeessa tukevasti kaulaansa myöten, sillä Kiinan kanssa sopimuksen on tehnyt Suomen valtio.

Ähtäri pyysikin valtiolta viittä miljoonaa lisärahaa, jota ei ministeri Kurvisen mukaan hevin irtoa. Mutta monen mutkan takana on käydäkseen niin hyvin, että pandat pääsisivät takaisin kotiin. Sillä senkin lähdön seurauksena voi käydä yhtä huonosti kuin Särkänniemen delfiineillä. Hyvin on Kiina korttinsa jakanut, sillä jos Lumi ja Pyry saisivat pandalapsia, nekin pitää palauttaa Kiinaan. 

Kun kyseessä ovat suuret eläimet ja ihmisten niiden personointi, julkisuusarvo on taattu ja uutiset aiheesta myyvät. Mutta pienellekin eläimelle ihmisen tekemä luonnoton elämä on minulle murhe. Sitä koen, kun katselen akvaariokalaa tai siipienväliltään lähes metrin mittaista papukaijaa, joka on puolen metrin kettingillä kahlehdittu jonkun ravintolan ulkopuolelle orteen houkuttelemaan asiakkaita. Saman heimon pienellä kanarialinnulla ei elo ole yhtään häävimpi pienessä häkissään. Linnut kuuluvat lentämään vapaina, sanoo pomomies, joka loi paratiisiin käärmeen. Eikä ole apinallakaan helppoa olla baaririskin päässä juottamassa ihmisiä. Intiassa kävinkin kerran luonnonsuojeluyhdistyksen ylläpitämässä alkoholisoituneiden apinoiden hoitokodissa. 

Sitäkin voisi Korkeasaaren apinatalon kaltereiden toisella puolen pohtia kumpi on viisaampi. Apina, joka onanoi katsoessaan naista vai aikuinen ihminen, joka vie lapsensa katsomaan sitä. 

Joku mielestään älyn jättiläinen saattaa sanoa tyhmänä pitämästään ihmisestä, että sillä on kanan aivot. Ehkä kana onkin niin tyhmä, ettei kaipaa lentotaitoa, jonka ihminen on siltä vienyt nyppimällä sulat kai löytääkseen helpommin munitut munat. Kun kukon tehtävä on vahtia nyt lentotaidotonta kanalaumaansa sekä hoitaa osuutensa, että munista tulee myös pikku tipuja, niin miksi kukonkaan pitäisi kyetä lentämään, tuumaa kanalanhoitaja ja nyppii senkin siipisulat.

Mutta takaisin koiriin. Uusimmat tutkimukset kertovat ihmisen ja koiran yhteisen taipaleen alkaneen 40 000 vuotta sitten. Sekin on lyhyt aika siihen verrattuna, jolloin Aatamin kylkiluusta tehty, miehelle alamaiseksi ja kumppaniksi luotu Eeva keskusteli jollain kielellä puhuvan käärmeen kanssa. Joka sanoi, että tottakai voitte syödä paratiisin puusta. Mustan kirjan mukaan siihen vipuun meni Eevan myötä Aatamikin, jotka huomasivat omenan syötyään olevansa alasti.

Ehkä eläimistä eniten on ihminen vääntänyt tarpeisiinsa koiranelämää. Niiden kanssa osa ihmisistä ei pärjää, on hauva Thaimaan tapojen mukaan irti tai Suomen tapojen mukaan kiinni. Sillä kohta tulee kevät ja lumen alta paljastuu koirien jätöksiä. Kun metrin tai kahden hihnassa tallustava lemmikki tekee tarpeensa siihen mihin kytkettynä yltää, osa ei pärjää edes koiran kikkareiden kanssa. Vaan some on pian pullollaan koiranpaskaan astuneiden ihmisten tuohtuneita kirjoituksia.

keskiviikko 25. tammikuuta 2023

Jälleen Thaikoti ll:ssa

Toistaiseksi näyttää, että viimeisen hotelliyön huoneeseen en unohtanut mitään. Krabin seudulta on suorinta tietä Phatthalungin laitamille parisataa kilometriä, jonka Morakot matkasi nyt minibussin sijaan täysikokoisella linja-autolla. Kohtalaista vauhtia sekin ajoi, sillä linjuri jäi odottamaan lähtöä asemalle, kun lähdin matkaan PeeCeeX:lläni. Silti olimme perillä yhtä aikaa.

Ainakin kolme kelvollista ajoreittiä oli valittavana, joista poimin käyttööni suorimman. Hyvin iso osa oli nelikaistaista, hyväkuntoista väylää, muttei kuitenkaan moottoritietä. Niitä itseasiassa ei Thaimaassa hirveästi olekaan. Minulle hyvä, sillä Highwaylle ei ole moottoripyörillä asiaa. Ei niilläkään suomalaisilla mopopojilla, jotka moottoripyörälläkin maassa ajaessaan luulevat ajavansa mopoilla 🤣🤣.

Ennen lähes viikon kestänyttä turistikohdereissua olin tilannut Lazadan kautta moottoripyöräkypärän, joka ei taatusti täytä mitään turvallisuusvaatimuksia siellä missä niitä on. Se vaan oli hieman yli 10 euron hintoineen niin huvittajan näköinen. Aion sitä lyhyillä ajomatkoilla käyttääkin. Sen sijaan käyttäjäänsä on jäänyt odottamaan vaatekaappini päälle Thaimaan poliisin kypärä. 

Kun lähdimme Krabilta, alati valehtelevat älylaitteeni sähköiset ennustajaeukot ja -ukot lupasivat poutapäivää. Kun katselin pitkin matkaa edessäni olleen taivaan synkänpuhuvia pilviä, toivoin profeettojen edes kerran olevan oikeassa. Mutta ei. Kun lähestyin kotikaupunki II:n vuoristoseutua, jossa varoitetaan lukuisten jyrkkien mäkien liukkaudesta sateella moneen kertaan, kaikkien sateiden äiti tai Esteri, tyttö sadepisarain antoi vettä taivaan täydeltä. Jopa autot pysähtyivät, kun tuulilasinpyyhkijät eivät selvinneet tehtävästään. Mutta minä jatkoin puoliksi avoin sadeviitta päälläni, kun silmälaseissani ei ollut pyyhkijöitäkään ⛈️. Pisarat hakkasivat kypärääni ja luulin pääni halkeavan. Vaikka päälläni oli takki ja sen päällä sadeviitta, luulen saaneeni esimakua miltä tuntuu olla yläkeho tatuoitavana. Ehkä opin jotain siitäkin kuinka ajaa märällä Thaimaan asfaltilla. 

Oli oikein mukava, yli 600 kilometrin pikkureissu, joka kertoi ihmisten ystävällisyydestä ja maan kauneudesta vuorineen. Kun saavuin kakkosthaikotini pihaan, häntävaurioinen Black & White ilmestyi jostain kuin kani taikurin hatusta. Jatkuvalla, surkealla naukumisella se ilmaisi ikäväänsä, jota en uskonut kissalla olevan. 

Mutta nyt uskoin. Edes ruoka ei ollut sille ykkösvaihtoehto, vaan syliin piti päästä. Istahdin toviksi katon sadelipan alle kertomaan sille Horizon-resortin surkeannäköisen kissan terveiset. Ensimmäisen kerran kotipihan mustavalkoinen kissa nostamista odottamatta hyppäsi reisieni päälle. Sen jälkeen se taiteili pitkin rintaani terävillä kynsillään pienen päänsä korvaani vasten ja kehräsi enemmän kuin milloinkaan. Ajattelin, että toivottavasti sen mahdolliset kirput eivät tepastele korvakäytävää pitkin pääni sisään. Toisaalta ehkä tulisi vain hieman vilskettä ajan patinoimiin aivoihini.

tiistai 24. tammikuuta 2023

Ao Nang

Ao Nang on suosittu lomakeskus Krabin provinssissa Thaimaassa. Se tunnetaan erityisesti liidunvalkeista hiekkarannoistaan, kuvankauniista kalkkikivimuodostelmistaan ja erinomaisista harrastusmahdollisuuksistaan. Kohde on suosittu etenkin auringonpalvojien, sukeltajien ja kiipeilijöiden keskuudessa. Ao Nangista on noin 20 kilometrin matka Krabin kaupunkiin.

Kaupungin rakenteessa oli jotakin samaa miten Buddha Hill jakaa Jomtienin ja Pattayan rannat kahdeksi kokonaisuudeksi. Ensin ajoimme hiljaisemmalle puolelle ja moni turistipyydys oli suljettu. Marihuanaa oli silti tarjolla. Tai ainakin seinän pikku mainos niin väitti.

Kun kiersimme pikku vuoren tai ison kukkulan, niin toisella puolen oli kokonaan eri meno päällä. Matkailijoita oli melkoisesti ja kaikki kaupat auki. Molemmilla rannoilla tai rantojen vedessä kävin uimassa. Kirkkaus oli oikein hyvä, johon lähelle parhaimmillaan yltää Jomtienin rantakin.

Vilkkaammalla puolella oli katukivetysten punavalkoisella maalauksella tehty hyvin paljon pysäköintikieltoja, ja huomasin monet skootterit lukituiksi kettingeillä. Käsitin ja näinkin sen olevan poliisien työtä. Joten jos on miten ymmärsin, että lukon saa auki, kun maksaa sakot, keräävät poliisit kyllä toiminnallaan melkoisesti varoja.

Missään muualla Thaimaassa en ole havainnut näin järjestelmällistä pysäköinninvalvontaa. PeeCeeX:lle piti oikein etsimällä etsiä paikkaa, jotta sain pyöräni pysäköityä edes lähelle haluaani paikkaa.

Hankin myös Ko Lantalle unohtamani ohuen rantapyyhkeen tilalle uuden, jonka hinnasta voisin päätellä, että hintataso on korkea. Se ei siitä pudonnut, vaikka yritimme poistaa turistilisää Tatan käydessä kysymässä yksin pyyhkeen hintaa. Jomtienilla se maksoi 100, Ko Lantalla 120 ja täällä 200 bahtia. Ostin silti. Iltatorilla ostin vielä tähän saakka erikoisimmat ja kirjavimmat ikinä, naisille tarkoitetut liehuvalahkaiset housut.

Nyt täytyy hieman henkisesti valmistautua, että rohkenen ja kehtaan ne jalassani muiden joukkoon. Muistan hyvin, kun aikoinaan tein tietoisen valinnan kirjavista, miehille erikoisemmista vaatteista. Pidänkin nykyisestä tyylistäni. Senkin muistan, kun ostin ensimmäisen paitani naisille tarkoitetusta vaatekaupasta. Palautettakin asuista saan, joista saatan joskus kertoa enemmänkin. 

Syystä tai useammasta kirjavaa paitaa tai housuja pukiessani hyräilen usein Timo Turpeisen biisiä LIEHUVA LIERKINVARSI:

"Tuolla metsässä makaa kuollut mies.
Näin huutaen poika juoksi kylään.
Tuolla metsässä makaa lumeen kuollut mies.
Kuollut mies on tuttu, kukaties.
Sillä yksi oli liehuva liekinvarsi
ja toinen oli kuivaa puuta.
Mutta minä olin tulehen tuijottaja,
jolle tuli niin tukalasti kuuma.
Satoi yön jokilaaksossa lunta.
Peitti veren valkeaan vaippaan.
Heräs keskeltä suviunta rakkaimpain.
Rakkaimpain, toin talven tullessain.
Silloin aurinko poltti suven maahan.
Kulki nainen kesäpaidassaan.
Astui metsästä polullensa nuori mies.
Nuori mies tien sulki katseellaan.
Sillä yksi oli liehuva liekinvarsi
ja toinen oli kuivaa puuta.
Mutta minä olin tulehen tuijottaja,
jolle tuli niin tukalasti kuuma.
Minä verisen veitseni terän
kesäpaitasi pellavaan pyyhin.
Jollei mies osaa muuta, niin se puukottaa.
Puukottaa, ei osaa muutakaan.
Sillä yksi oli liehuva liekinvarsi
ja toinen oli kuivaa puuta.
Mutta minä olin tulehen tuijottaja,
Jolle tuli niin tukalasti kuuma.
Mutta minä olin tulehen tuijottaja,
Jolle tuli niin tukalasti kuuma."

maanantai 23. tammikuuta 2023

Krabi

Eilen jätimme Ko Lantan taaksemme vietettyämme siellä kolme, neljä mukavaa päivää. Ei mitään huonoa sanottavaa, muttei mitään erityisen mukavana mieleen jäänyttäkään. Lähes joka paikkaan olen unohtanut jotain. Tällä kertaa se oli kaupungin kadulta ostamani 120 bahtin violettikukallinen pyyhe 😢. 

Pikkukuvien kaksi matkaa ajoimme PeeCeeX:llä yhdessä Ko Lantalta ja viimeisen siivun kohti Krabia viiletin yksin Tatan pikkubussin perässä. Aika haipakkaa täytyy sanoa vauhdin ollessa läpi kaupunkienkin välillä 110 km/h. Siinä leikissä en olisi enää Päiviksen kanssa yhteisellä Zoomer X:llä pysynyt.

Krabissa ajaessani, Morakot taas kyydissä ajattelin, että aika iso city, jota luulin pienemmäksi. Hotellilla Wikipediasta tarkistin ja totesin, että yllättäen pienempi kuin Järvenpää, Kerava ja Tuusulakin. Väkeä netin mukaan myös hieman vähemmän kuin Phatthalungissa. Katujen siisteys sekä rakennusten ja teiden hyvä kunto yllätti myönteisesti.

Alkuillasta ajeltiin siellä täällä vielä hieman ja poikettiin syömään tavaratalon ruokamaailmaan. Avoinna oli nurkassa yksi tai kaksi pistettä vierekkäin vaatimattomine, osin kylmenneine ruokineen. Tatalla jäi ruokaa lautaselle ja hän totesi, että okei, en kuole nälkään. Lautaselle jäi minultakin ja totesin, että okei, jos minä vastaavasti syön kaiken, kuolen ehkä ruokaan. Huonoin ateriani pitkään aikaan. 

Olin oikeassa, Krabi ei ole rantakaupunki. Karttapalveluiden ja kuvien perusteella seudun ykkösranta sijaitsee noin 15 kilometrin päässä, jonne aiomme tänään. Vähintäänkin katsomaan. Näillä näkymin olemme kaupungissa vielä toisenkin yön, jonka jälkeen lähdemme takaisin kohti toista Thaikotiani. Toisaalta mikäpä täälläkin on mukavan ja siistin hotellin uima-altaalla, kupu täynnä maittavan aamiaisen jälkeen kirjoitella blogia.

sunnuntai 22. tammikuuta 2023

Viimeinen päivä ja yö Ko Lantassa

Vaikka neuvo "Jomtien Pattaya Beach ja vähän muutakin"-Facebooksivuilla yöpymispaikasta oli hyvä, emme tarttuneet siihen. Se oli lähellä rantaa, muttei rannassa, vaan katu tai tie oli välissä.


Joten jatkoimme etsimistä ja törmäsimme Horizoniin, josta ei löytynyt mitään luksusta, mutta eksotiikkaa senkin edestä. Ovisuussa ensimmäisenä meitä tervehti ruukussa marihuanakasvi ja poltetun tuoksukin. Huoneemme, 2000 bahtia aamiaisineen sijaitsi aivan rannassa. Terassin ja veden välissä vain hiekkaa, mutta ohuen seinän toisella puolella oli ravintola. Siitä hieman ajattelin kovaääniset ja vahvistimet nähtyäni, että ehkä emme nuku ensi yönä. Olin väärässä. Kymmeneen saakka soi hillitty musiikki, jonka loppumista niin aikaisin vähän ihmettelin, olihan lauantai-ilta.

Nukkumatin työtä pelkäsin häiritsevän myös moskiittolaumojen, sillä huoneemme oven suurimmat aukot tilkitsin yön ajaksi kahdella pyyhkeellä. Lukkoonkin oven sai vain ulkopuolelta kohtuullisen kokoisella riippulukolla. Hyvin pärjättiin. Vaikka merivesi olikin aika kirkasta, ehkä Pattayan edustalla olevan Koh Lanin saaren rantavesien luokkaa, ei se ollut aivan samaa kuin esimerkiksi Siaminlahden avomeren vesi. Nythän uimme Andamaanienmeressä.

Eksotiikka lisäsi, kun iltasella ajoimme saaren toiseen päähän ja pysähdyimme syömään intialaiseen ruokapaikkaan. Katselin ja valokuvasin kuinka leipäni kypsyi hiilillä kuumennetussa ja maahan upotetussa saviruukun seinämässä tai -uunissa. Oli oikein hyvää. 


Ranta sinällään oli loistava, mutta sitäkin vertasin Jomtien Beachiin, jonka arvostukseni on yhä kasvanut. Se on hieno ranta. Vain veden laatu ja roskaisuus ansaitsee kritiikkiä. Roskaisuuden suurin sylttytehdas ovat paikalliset, mutta kyllä turistitkin siitä osansa saavat. Monesti olen seurannut, ettei matkailijallakaan kadun roska-astian tarvitse kovin kaukana olla, kun jäätelötikku papereineen tai muovipullo putoaa kädestä kadulle tai sen viereen. Kun tulee sadeaika, niin kaikki huuhtoutuu pitkältäkin mereen. Käymäläjätteistä en kirjoita mitään, kun en mitään varmaa tiedä niiden käsittelystä. 

Kaikin tavoin mukava saari, joskaan ei ainakaan nyt niin turistien kansoittama, kuten etukäteen oletin. Vähäpukeisten naisten ja kypäräpäisten skootteroijien vähyys sekä muslimiasuisten naisten paljous yllättivät. Vaikka voisin helposti kuvitella asuvani vakituisesti Pattayan tuntumassa, Ko Lantalla hyvin viihtyväksi Jormakseksi en osaa itseäni oikopäätä kuvitella.

PeeCeeX 160-kuutioinen pyöräni on ollut ilon aihe. Sen mukaan keräämäni varusteet vesipullosta hyttysverkkoon ja monitoimiveitsestä käynnistysakkuun ovat toimineet lostavasti eikä nyt koettavana oleva matka jää sillä viimeiseksi.

Suomen päässä meillä oli Päiviksen kanssa kaikki caravaanarielämään kunnossa kerättyämme vaikka mitä matkassa kulkevaa vuosien ajan. Kauimmillaan kävimme matkailuautolla Turkin vuorten toisella puolella Alanyassa. Se kaikki on mennyttä aikaa ja pari vuotta olenkin hankkinut moottoriajoneuvomatkailuun uutta, vaatimattomampaa pakettia. Siinä tuli lunta tupaan, sillä jätin lähes viimeiseksi koukun hankinnan ja asentamisen osa-avoauto Smartiini. Selvisi, että juuri minun on tyyppikatsastettu Suomessa niin, ettei siihen voi asentaa vetokoukkua lainkaan.

lauantai 21. tammikuuta 2023

Ko Lantassa edelleen

Old Town löytyi helposti. Google Maps on kyllä verraton apu matkantekoon. Aivan sama olenko liikkeellä jalkaisin tai jollakin kulkuvälineellä. Käytänkin sitä vierailla seuduilla melkoisesti, mutta myös silloin, kun teen mielikuvitusmatkoja milloin minnekin. Maps pitää sisällään mielettömän määrän valokuviakin. Itse asiassa pari päivää sitten blogiini poimimani valokuva menneiden aikojen Heikkiläntien omakotitalostamme, on Googlen karttapalveluista poimittu.

Saaren toiselle puolen tultuamme olimme Vanhassa Kaupungissa, jonka keskeinen osa ainakin turistien määrällä mitattuna on paikallinen Walking Street. Sitä kävelimme ja ajoimmekin eestaas. Voi olla, että kerran kuulin venäjää tai sitten en, mutta saksaa sitäkin useammin. Pikaisen analyysin perusteella ajattelen saaren olevan saksalaisten suosiossa. Heille sanon usein, kun jään suustani kiinni ainoan osaamani saksankielisen lauseen. Poikkeuksetta se huvittaa heitä: "Huomenna, huomenna ei vielä tänään, sanovat kaikki laiskat ihmiset." 

Hintataso turisteille on samaa luokkaa kuin Jomtienillakin. Aika monessa paikassa pisti silmään kaksoishinnoittelu lauttalipuista lähtien. Minua se ei ole koskaan närästänyt, sillä onhan Suomessakin monessa paikassa eri hintoja eri ihmisille. Lapsista aikuisiin ja ikäihmisistä sotilaisiin. Taitaapa joissakin kaupungeissa olla kuntalaisille eri hintainen joukkoliikennekin kuin muille. En tiedä sitäkään miten varusmieshinnoitteluun istuu siviilipalvelumies ja onko niitä naisiakin? Sen tiedän, että kerran lehtitietojen mukaan nainen meni armeijaan kieltäytyäkseen sen jälkeen aseista. Ainut syy oli, että koska miehetkin voivat tehdä niin.


Leppoista menoa vähän joka puolella Ko Lantaa eikä minkäänlaista väenpaljoutta. Sekin pistää naisten vaatetuksesta silmiin, että muslimeja tai ainakin sen tapaisia on huomattavasti enemmän kuin Pattayan seudulla. Ystävällisyys on kuitenkin samanlaista tai -tuntuista. Kypärä pyöräillessä on paikallisen päässä enemmän poikkeus kuin sääntö.

Viime yöksi tingimme tällä kertaa rannasta, kun edelleenkään ei eteen sattunut kortteerin yhteyteen kelvollista uimarantaa uima-altaineen rahapussillemme sopivaan hintaan. Niin nuukasti en silti ole elänyt, ettenkö jälleen illalla syönyt farangiruokaa. Tällä kertaa vuorossa oli suosikkispagettini Bolognese, joka turtuneilla tai alkoholin polttamilla makuhermoillani maistuu samanlaiselta maankolkasta riippumatta.

Facebookin ja Messengerin kautta tuli vinkki kohtuuhintaisesta rantakortteerista ilta-aurinkoineen ja uima-altaalla (kiitos Ylinen)🤙, joten taidamme palata ensi yöksi saaren länsirannalle ainakin katsomaan paikkaa. Viime yönä jälleen kerran satoi reippaasti. Lähes 20 vuoden aikana en ole tutustunut Thaimaahan, jossa sataa kuukausitolkulla yhtä paljon kuin paistaa aurinkokin. Hyvin kelpaa meille sekin.

Näillä näkymin huomenna palaamme mantereelle ja suuntaamme ehkä Krabin suuntaan. Tata luultavasti minibussilla ja minä skootterillani. Sekin on jotenkin tullut Google Mapsin kautta selväksi, että varsinainen Krabi ei taida rannalla ollakaan. Tosin vielä en tiedä edes huomisen suuntaa enkä ilmojakaan.

Minulla on nimittäin älylaitteessani neljä, viisi sähköistä sääprofeettaa, jotka kaikki valehtelevat hieman eri lailla, mutta yhtä paljon. Siinä joukossa pärjäisi oikein hyvin suomalainen ennustaja- tai tietäjäukko, joka povasi kelejä sammakoista. Lapsena taidettiin yltää samalle tasolle: "Etana, etana näytä sarves onko huomenna poutaa?" 

perjantai 20. tammikuuta 2023

Ko Lanta

Jätänpä toistaiseksi kodeistani kirjoittamisen ja pysähdyn siltä osin Kalliomäen puolimatkankotiin silloisen Jyväskylän maalaiskunnan Puuppoolaan. Ja siirryn matkaamme Thaimaan länsipuolelle ja laajasti ajatellen Intian valtameren rannalle, Ko Lantan saarelle.

Sinne teimme lähtöä parisen viikkoa, mutta kelit eivät olleet rantaelämälle eivätkä skootterilla ajamiselle suotuisat, sillä joka päivä satoi profeettojenkin mukaan joko Phatthalungissa tai Ko Lantalla. Mutta eilen lähdimme. Morakot pikkubussilla ja minä PeeCeeX:lläni. Ensimmäinen pitempi matka sujui loistavasti ja huomasin pyöräni nopeuden riittävän minulle hyvin. Helposti mittarin mukaan toistasataa.

Olimme sopineet chattaillen, että odotan Tataa laiva- tai oikeastaan lauttalippujen myyntipisteessä. Tähän olin saanut Jomtien Pattaya Beach faceryhmässä ohjeita, että myynti tapahtuu muutaman sata metriä rannasta. Kuten olikin. Mutta kävi vähän samoin, kun odotin kerran sovitusti lenkkikaveria "Hiutale vitosen" alakerrassa Jomtienilla. Kun miestä ei kuulunut, chattailin pää punaisena. Selvisi, että toinen odottaa A-talon alakerrassa ja toinen B-talon vastaavassa. Niin Tatakin odotti rannan lippupisteessä ja minä puoli kilometriä ylempänä toisessa 🤣.

Tiet saarella ovat osin kelpo kunnossa ja osin vähemmän. Ehkä ensimmäisen 50 kilometrin arvion perusteella hieman huonompia kuin Koh Changilla. Pienen aikaa etsimme vaatimattomille kukkaroillemme sopivaa yöpaikkaa, sillä toivomuksena oli ranta ja uima-allas. Ei natsannut ainakaan ensimmäiselle yölle, joten luovuimme altaasta. Aamu-uinnilla rantakin oli sen verran kivikkoinen, ja päätimme, että yksi yö riittää tässä paikassa.

Pihapiirin ravintolassa söimme varsin hyvän illallisen. Morakot jotain thairuokaa ja minä Cordon Bleun ranskalaisilla. Yöllä oli tosi kylmä bungalovissamme, sillä Tata nukkuu enemmän tai vähemmän tukevassa yöasussa ja minä Aatamin asussa. Ilmastointilaite tietenkin Tatan mukaan, joka ei muutenkaan pidä kuumasta. Oikeasti ei ole mitään valittamista. Mutta perisuomalaiseen tapaan pitää jostakin marmattaa. Kuten katkenneesta irtokynnestä tai sodaveden kalleudesta.

Tänään päivällä on tarkoitus ajaa saaren ja vuorten yli toiselle puolelle Old Towniin, jos sellainen on ja löytyy. Joten kylällä aamupalan syötyämme ja PeeCeeX:nkin ruokittuamme ysiykkösellä, kun ysivitosta ei juuri siihen hätään löytynyt, pakkasimme laukut ja itsemme pyörän selkään sekä lähdimme matkaan kellon ollessa noin puoli kymmenen. 

torstai 19. tammikuuta 2023

Kotini, osa 5

Omakotitalomme tuntui ja olikin oikea koti meidän jengille. Kun Marko tuli pojaksemme perheeseen, koko elämän tuntui ja maistuikin täydelliseltä. Silti sydän paloi jäseneksi elämisen ja asumisen yhteisöön. Se tietysti tarvitsi ensin puolihullun vision ja sille toteuttajat. Palaset loksahtelivat pikku hiljaa paikoilleen, kun aikani etsin paikkaa ja järkeilimme. Jos saisimme yhteisön luotua, jonka vastuuta kantavia jäseniä olisimme, voisimme luopua omakotitalosta ja sijoittaa etupäässä Liisan rahoja johonkin järjettömän järjelliseen.

Liisa oli Keuruun Haapamäellä Haapasalon metsäyhtymän osakas sen kokoisella osuudella, että olisi perusteltua vaatia suvulta Syrjän- tai Heinälammen rannalta talon paikkaa. Osakkaista osa hyödynsi omistustaan metsätuoton lisäksi käymällä mailla marjassa, metsällä tai muuten vaan samoilemassa ja hiihtämässäkin, mutta Liisalle se ei ollut mahdollista. Hän voi lähinnä vain autonsa ikkunasta katsella omienkin mäntyjensä  kasvamista. 

Liisan suku hyväksyi suunnitelmamme. Sen jälkeen puuttui rakennus, jolle ei kukaan keksinyt mitään käyttöä ja johon voisimme tehdä puolimatkankotimme. Siihen tarkoitukseen löytyi Puuppolassa vuosia tyhjillään ollut Kolun vanhainkodin pihapiirin rakennus, joka sai nimekseen Kalliomäen puolimatkankoti. 

Metsän takana asui metsänhoitaja Tapio Kolu. Hänen luokseen menin lähes ensimmäisenä esittelemään itseni sekä suurehkon rakennuksen tulevan käyttötarkoituksen. Hän kuunteli kesäiltana kotinsa portailla omaan rauhalliseen tapaansa ja totesi viimein, että juopoilleko meinaat koteja? Tähän minä, että kyllä vain, silloin kun ovat selvinpäin. Tapio jatkoi, että toisaalta mikä ettei. Kyllä minä ihmisten kanssa olen aina tullut juttuun ja pärjännyt. Että onhan se Kalliomäki ollut hullujenhuone ja synnytyssairaalakin, mutta ne hullut muistan oikein hyvin. Niillä oli alakerrassa häkit ulkona ja me syötettiin niille heiniä. Kovia olivat syömään ruohoa, sanoi Tapio.

Käytännössä suunnittelin itse peruskorjauksen ja muutostyöt. Kaikki tapahtui niin edullisesti, että vierailijoita kävi ympäristöministeristämme lähtien katsomassa moista ihmettä. Kaikki myös toteutettiin hisseineen liikuntaesteettömiksi.

Mutta murinansa oli silläkin: "Aikanaan raahattiin ikäihmisiä portaita ylös ja alas eikä kukaan osannut edes haaveilla hissistä. Mutta kun tuli Soini juoppoineen ja poliittisine suhteineen, niin mikään ei enää ollutkaan rahasti kiinni". Tämä loukkasi myös Liisaa, joka hissiä eniten tarvitsi, mutta josta ei juoppoa tulisi, vaikka paistaisi itäisen naapurimaan kansalaisen tavoin vaikka voissa.

Mönkijäkin meillä oli, jolla koko perheeni ajeli. Kerran oli Kolun vanhainkodilta kevään tullessa kadonnut vanhus eikä häntä löytynyt mistään. Henkilökunta sanoi, että ulkona ei selviä yöpakkasten vuoksi aamuun elossa. Löysin seniorin reippaan kilometrin päästä mönkijällä, kuusen juurelle käpertyneenä. Nostin langanlaihan miehen lavalle ja ajoin takaisin. Mies sylissäni kävelin sisään ja laskin aulan penkille. Yksi hoitaja puki sanoiksi koko henkilökunnan ja muun väen kiitollisuuden: "Vaikka tulisit mönkijöinesi ajamaan sisälle pitkin käytäviä, koskaan minulla ei ole enää yhtään pahaa ajatusta saati sanomista Kalliomäestä."

keskiviikko 18. tammikuuta 2023

Kotini, osa 4

Luulen, että moni ei avioon mennessään ajatellut liittoa määräaikaiseksi, vaan kuten lupaus kuuluu "kunnes kuolema meidät erottaa". Näin minäkin uskoin sataprosenttisesti. Tiedostin kuitenkin hyvin, ettei yhteinen seniori-ikäisyys Vaasankadulla voi toimia meillä kovinkaan helposti. Esteitä liikkumiselle oli liikaa.

Omakoti- tai rivitalo olisi meidän juttu, näin ajattelimme. Mutta sen oli oltava vastuullinen päätös, sillä asunnon tai kodin vaihto tapahtuisi Liisan toiveiden ja tarpeiden mukaan sekä rahoilla. Sillä eihän minulla mitään ollut. Tai oli, osa vanhempieni talosta Tuusulan Hyrylässä. Kaikki muu oli mennyt vastuuttoman elämäni ylläpitoon.

Löysimme sopivan kodin Palokan Heikkilästä. Tai oikeastaan se oli aluksi vain minun mieleeni. Kun ajoimme takaisin Vaasankadulle, sanoin Liisalle, että nyt sinun pitäisi vähän pohtia. Onko kysymys siitä, ettet pidä paikasta tai talosta vai luopumisen tuskaa monesta, rakkaastakin muistosta Jyväskylän kodissasi. Jälleen kerran, vain tovin Liisa tuumasi sanoen, että soitetaan myyjälle. Ja niin meistä tuli Jyväskylän maalaiskuntalaisia. Hilja ja Pentti Keskitalon naapureita, jotka siirtyivät rakentamastaan talosta uuteen, rakentamaansa taloon 10 metrin matkan.

Meille muutto oli onnea täynnä oleva hetki ja ehdottoman oikea valinta. Uusi kotimme saunoineen, autotalleineen ja pihoineen toimi Liisalle loistavasti. Hän pääsi pyörätuolinsa kanssa itsenäisesti kiertämään koko Heikkilän pientaloalueen. Mukanaan Biba saksanpaimenkoiramme. Minäkin joukossa mukana silloin tällöin. Ajattelimme, että se on koti, jossa asumme loppuelämämme, sillä pidimme paikasta ja talosta hyvin paljon. Mutta elämässä ei useinkaan käy niin kuin on ajatellut ja suunnitellutkin.

Loppujen lopuksi ihmisellä on vain yksi asia omissa käsissä. Voimme valita suhtautumisemme tapahtuneeseen. Ehkä minulle pihapiirin lisäksi rakkainta oli luonnonniityn takana, oman polkuni päässä pienen pieni Pillilampi. Jossa kävin aamuin illoin nakuna uimassa. Mutta myös Liisan sekä Biban kanssa. Tähän joukkoon liittyi pian poikamme Marko. Heikkiläntie 40 Palokassa oli kolmas kotini. Ehkä pieneltä minunkin hankkima. 

tiistai 17. tammikuuta 2023

Kotini, osa 3

Eilen kirjoitin, että aikuisiän Taru olisi ollut ensimmäinen vakavasti otettava parisuhteeni. Mutta eihän se pidä paikkaansa. Vaan hän oli Rita Rosimo, poliisin tytär Simonkylästä. "Pia" sai ja antoi minulle luokkaretkellä linja-autossa ensisuudelmani. Lähes halkesin onnesta, joka minua oli kohdannut. Olin kuin koviin aineisiin koukussa oleva narkomaani, jolle koko elämä on saada vain seuraava annos. Sitä oli Rita minulle. En osannut ajatellakaan mitään muuta kuin milloin näen hänet seuraavan kerran.

Mutta Mäntsälän Sälinkäällä valitsin merimiesammattikoulun sijaan kyläreissun Keski-Suomeen. Piti tosiaan vain käydä, mutta varkaiden ja kauppiaiden jumalan kaupungissa meni 20 vuotta. Muistelen Liisan hakeneen minut ensin Vihdin Kaislarantaan, josta menimme Jyväskylään. Liisa asui kerrostalon toisessa kerroksessa Vaasankadulla isossa kaksiossa, josta tuli järjestyksessä toinen kotini.

Kantakuppilani oli vajaan 100 metrin päässä Seminaarinkadulla Ylä-Ruth. Varvikon Mikko, saarijärveläissuvun musta lammas oman kertomansa mukaan, kysyi kerran aamuolusille mentyäni, että tiedätkö Soini mikä ero on Seminaarinkadulla ja sinulla? Katu menee Ruthin ohi, mutta sinä et koskaan 🤣🤣.


Siellä kuulin kerran, että Koira-Leenalla on huostaanotettu saksanpaimenkoira, jolle oli jo varattu viimeinen piikki seuraavaksi aamuksi, koska se ei tullut toimeen Leenan oman koiran kanssa. Niinpä sanoin tarjoavani Biballe uuden kodin Liisan kanssa, jos sopii. Tosin tätä en tainnut etukäteen kysyä Liisalta. Mutta koiran hain ja vein kotiimme sekä työnsin oviaukosta sisään sanoen, että koittakaa tutustua toisiinne ja palasin oluitteni pariin.

Kun myöhemmin könysin pienessä hiivassa Vaasankadulle, Liisa makasi sängyllämme iso schäfer kainalossaan ja kertoi ensin pelänneensä aivan valtavasti. Oli kertonut myös koiralle pelkäävänsä aivan yhtä paljon kuin sinäkin minua. Mutta Jorma sanoi, että tämä on uusi kotisi ja meidän on tultava juttuun. Tämä suurenmoinen koira elikin kanssamme elämänsä loppuun saakka. Olen äärimmäisen hyvilläni, että kaivoin esiin Liisan eläinrakkauden.

Kodissamme minua häiritsi tavattomasti liikuntaesteellisyys. Liisa ei päässyt ilman avustajaa edes kadulta sisään tai ulos, ellei matkassa ollut kyynärsauvoja ja jalassa tukisidosta. Samoin oli kylpyhuoneen laita. Monesti öisin Liisa raahautui sinne lattiaa myöten, muttei koskaan valittanut. Talon sauna oli vielä toivottomampi, jota hän ei ollut milloinkaan edes nähnyt. Se vaivasi mieltäni niin kauan, että suunnittelin ja teetin superkapean pyörätuolin, jonka isot pyörät olivat istuimen alla. Yhä tulee kyyneleet silmiin, kun muistelen ensimmäistä, yhteistä saunavuoroamme.

Sellainen oli kotimme, joka välillä tuntui kodilta ja välillä ei. Biban kanssa kuljin Sherwoodin puistossa ja vain hänelle annoin raittiuslupauksen. Että usko pois, eräänä päivänä kuljemme täällä eikä Gambinaa tai Gin Lemonia ole enää mukana. Lopettamispäätöstä vauhditti Liisan toteamus, että kai sinä Jorma ymmärrät, ettei meillä ole yhteistä tulevaisuutta niin kauan, kun sinä juot. Ymmärsinhän minä. Silti eräänä päivänä kotimme oven takana oli minulle vieras mies, josta en tiennyt oikeastaan mitään. Sivusta kuuntelin ja katsoin, kun Liisa päätti suhteensa Lexan kanssa. Ehkä silloin oivalsin, että meillä on yhteinen taival edessä, juon tai en.

maanantai 16. tammikuuta 2023

Kotini, osa 2

Viimeiset vuoteni synnyinkodissa asuin osin ja osin olin tuuliajolla. Enimmäkseen kuitenkin hunningolla. Kotini Korpintie silti oli enkä tiedostanut olevani lastuna laineilla ja milloin minkäkin virran vietävänä.

Olin paljon Korsossa, koska elämäni ensimmäinen vakavasti otettava parisuhde, Taru asui siellä ollessaan maissa, sillä hän oli etupäässä merinainen. Hänen hyttiinsäkin Finlandia-laivalla kerran sammuin ja heräsin Puolan Gdanskissa. Oikeasti tai mielikuvituksissani.

Tarun koti oli paritalon toisessa päässä ja toisessa päässä asuivat hänen vanhempansa. Niin paljon tämä merimiehen vaimo ja äiti oli isän ja äidin tyttö, että välillä minun piti kulkea suoraan metsään ja metsästä makuuhuoneen ikkunan kautta, etteivät vanhemmat nähneet. Eihän se silloin kodilta tuntunut, vaikka siellä etupäässä viini- tai kaljahöyryissä viihdyinkin. Mutta tutuksi tulin taatusti, sillä kerran sammuin heidän pihapuutarhansa perunapeltoon, josta poliisit korjasivat minut yöksi Tikkurilan putkaan. 

Tarun tapasin aikoinaan ravintola Matkatuopissa. Kävelimme yhtä matkaa valomerkin jälkeen, hän samaan suuntaan silloisen poikaystävänsä luokse ja minä kotiini. Mutta portilla hän kysyi, että jos hän jättää nykyisen kumppaninsa, niin olenko hänen kanssaan? Sanoin, että olenhan minä ja niin vietimme ensimmäisen yhteisen yömme kotini yläkerran komeron hetekalla. Häntäkin rakastin. Paljonkin. Ehkä Taru myös minua, sillä suunnittelimme ja olimme päättäneetkin avioliitosta.

Muistelen, että juomavuosieni viimeinen työpaikka oli Suomen Henkel Tuusulan Maantiekylässä, jossa tein liimaa ja Taru pakkasi sitä. Kerran olin aamulla jo töihin mennessä niin juovuksissa, että minulle tarjottiin kuukauden pakkolomaa. Se ei minulle sopinut, joten otin lopputilin. Meri veti vastaavasti Tarua yhä enemmän puoleensa jonne hän lähti pysyvämmin. Ja minä pyrin merimiesammattikouluun voidakseni lähteä perään.

Siihen aikaan Hyrylässä vaikutti hyvä kaverini Kaj Mannerheimo. Monet kerrat heräsin aamulla heidän kotoaan laattalattialta uima-altaan vierestä, jonne Kaiffari oli vienyt minut mukanaan ravintolansa sulkemisen jälkeen. Ja Mona peitellyt 💓. Kerran Kaj sanoi minulle, että lähde viikoksi transaktioanalyyttisen ryhmätyön peruskurssille Mäntsälään, Ritva Leinosen kotiin. Ja jatkoi, että minä maksan, niin saat ainakin viikon nukkua ja syödä.

Sinne Sälinkäälle sain tiedon, että minut oli hyväksytty merialan oppilaitokseen opiskelijaksi. Samalla kurssilla oli myös Liisa Saarnivaara, jolta kysyin, että jos tulen ensi kesänä Jyväskylään, niin voinko tulla käymään luonasi. Hän aikansa tuumasi ja sanoi kyllä, joten minulle tuli pulma, josta jatkan huomenna.

sunnuntai 15. tammikuuta 2023

Kotini, osa 1

Aamulla pomppasi somesta jonkun Michaelin ottama valokuva Hongkongin kerrostaloasumisesta. Jäin miettimään kuinka mahtaisin viihtyä, jos kotini olisi siellä yksi tuhansien joukossa. Voisin viihtyäkin, vaikka se poikkeaisikin paljon asumistani asunnoista ja kodeista. Kaikissa niissäkin olen viihtynyt, mutta kaikki eivät ole tuntuneet kodilta. Siksi puhun asunnoista ja kodeista.

Jyväskylässä asuessani istui kerran muutaman tai useammankin näkäräisen ottanut kaverini Timo Seppäläinen Rantaväylän liikennevaloissa nurmikolla myrtynyt ilme kasvoillaan. Pysähdyin ja kävelin kysymään mikä mättää, sillä mies oli juuri saanut kodikseen Katulähetyksen upouuden kaksion. Tähän Seppäläinen, että kyllähän ne arkkitehdit noita koppeja piirtää ja suunnittelee, mutta eivät ne niissä itse asu.

Se ei olekaan maailman yksinkertaisin asia kuinka saada asunto tuntumaan kodilta. Roninmäen kaatopaikalla eli aikoinaan myös ihmisiä. Mieleen on erityisesti jäänyt Kari Niemi tai Kariniemen Veijo, en muista. Hänen koijassaan kävin silloin tällöin, joskus joulunakin. Lauloimme yhdessä Enkeli taivaan.... Karuudestaan huolimatta se oli Veijon tai Karin koti, jossa hän viihtyi.

Monesti olen pohtinut mikä on, mistä tulee tai mikä tekee kodin hengen. Kyllä se minulle on toinen ihminen, kodin hengetär, jonka kanssa elämäni lisäksi jaan kotini ja vuoteeni. Silloinkin, kun se on vain nukkumista varten.

Itse olen monellakin tavalla syntynyt kultalusikka suussa valmiiseen pöytään. Vaikka vasta vuosikymmeniä myöhemmin sen ymmärsin. Silloin olin menettänyt paljon, mutta saanut myös paljon.

Syntymäkotini Tuusulassa oli uusi, isäni ja äitini rakentama niin sanottu rintamamiestalo. Oli rakastavat vanhemmat, pikkusisko ja veli, koira ja kissakin, aina ruokaa pöydässä sekä puhtaita vaatteita päälle. Kaikkea sitä pidin itsestään selvänä. Siitä on jäljellä muuallakin kuin muistoissa vain pikkuveli, joka ei halua olla kanssani missään tekemisissä. Ehkä haluaisikin, jos saisi tai joutuisi maistamaan laillani yksinäisyyttä. 

Syntymäkotini oli ja on yhä rakas paikka, vaikka se ei enää olekaan minun. Kolmenkymmenen vuoden ajalta muistoja ja muisteltavaa on valtavasti. Asuin alakerrassa, yläkerrassa ja ulkorakennuksessa monissa huoneissa. Ulkorakennuksen ullakollakin sateen ropistessa peltikattoon yövyin kesäisin siskoni kanssa. Ja kärysimme tupakanpoltosta äidin tultua sinne yllättäen. 

Jälkeenpäin ajatellen tapahtumaan liittyi suunnaton äidinrakkaus, välittäminen ja huolenpito, sillä hän ei kertonut tapahtumasta isälle. Vieläkin muistan kuinka vuotta nuoremman siskoni kanssa pelkäsimme koko yön edessä olevaa selkäsaunaa, jota ei koskaan tullut. Ehkä lapsille tapahtuva on muissakin perheissä yksi eniten vanhempien toisiltaan salaamaa. Kiitos tästäkin äiti 💓.

Kesäisin nukuimme monet yöt, välillä koko perhe pihalla olleessa Soputeltassa, joka oli joskus pystytetty ison keittiömme lattiallekin. Myös isäni tekemä leikkimökki meillä oli. Siinäkin käytännössä asuin kesäisin siskoni Irmelin kanssa ja yksinkin. Kun kasvoin, leikkimökistä tuli polkupyörieni korjaamo. Siellä viihdyin paljon paremmin kuin läksyjen parissa. Viimeinen tehtävä leikkimökillä oli toimia kaniemme talven syömäheinien varastona.

lauantai 14. tammikuuta 2023

Hyvät hetket ovat elämäni parhaimmat mausteet

Tänä aamuna pisti silmään ystäväni Hannu Kärkkäisen kommentti ehkä hänen omilla Facebook-sivuillaan: "Minä kun en halua töitä, minä olen jo sen verran Espanjalaistunut, että omatkin pikku hommat on tekemättä. Kaikki on niin hyvin kun oven saa auki, ilman suurempia narinoita ( kaksi viikkoa meni saranoita rasvatessa) Sähkö tulee töpselistä, vesi hanatsa raha seinästä kuten Suomessakin. Eikä ne rahat ole EU aviustuksia, vaan omaa vapaa-aikaa myytyä vapaa-aika työnatajale ja siitä kehittynyttä eläkettä. Kyllä täällä. kuten Suomessa on niitä veljienvartoita ja kerrostalokyttääjiä on ilman virkamerkkiä ihan riittävästi, ilman koulutusta 😉"

Tulin hyvälle mielelle, sillä muistan miehen työelämästä varsinaisena elohiirenä, joka ei pitkään ollut tekemättä mitään saati paikallaan. Oli myös vaikea löytää tilannetta, jossa hän ei jeesannut. Minuakin monesti. Hän tuntui vannoutuneelta kotimaan kamaralla asujalta eikä moni olisi vetoa lyönyt, että hän viettää puolisonsa ja koiransa kanssa elämänsä leppoistamisjaksoa Espanjassa, Välimeren tuntumassa.

En sano enkä kirjoita, että leppoistaminen eli joutenolo on ainut oikea tai kaikille edes hyvä tapa viettää eläkepäiviään. Pystyäkseen siihen ja vielä nauttimaankin, on koettava, että aika jolloin myi itseään rahasta muille tai oman yrityksensä kautta itselleen, on tullut valmiiksi. Itse en millään meinannut sitä käsittää ja koin huonoa omaatuntuntoa olla tekemättä mitään. Jos aikoo siirtyä leppoistamisjaksolle, jossa ei tee juuri mitään, se on hyppy henkiseen tyhjyyteen ja on löydettävä itsensä ehkä ensimmäisen kerran pysähtyneisyyden tilassa tai palattava työtä tekevien pariin. 

Ehkä tein Niilo-koiran ja Black & White-kissan tavoin mustavalkoisena asiaa itselleni vaikeammaksi. Kaikessa tai kaikessa mahdollisessa piti olla kaikki tai ei mitään. Se synnytti hupaisiakin sivupolkuja. Joskus joku otti yhteyttä apua pyytäen omaansa tai läheisensä päihdeongelmaan. Ja jatkoi, ettei pyydä neuvoja tai muuta jeesiä ilmaiseksi sekä lisäsi tietävänsä, että olen sosiaalineuvos ja pitkän linjan ammattilainen maustettuna henkilökohtaisella menneiden aikojen liikajuonnilla.

Tähän minä, että okei, sehän sopii. Mutta miten ajattelit maksaa, sillä raha ei käy minulle enää maksuvälineeksi? Usein syntyi syvä hiljaisuus ja melkein kuulin älylaitteestani apua pyytäneen korvien välin rattaiden raksutuksen. Piinaa lisäsi, etten heti kertonut kuinka asiassa pääsisimme eteenpäin, vaikka tiesinkin. Viimein kysyin olisiko mielessä joku taho tai henkilö, joka olisi apusi tarpeessa. Ainahan kohde löytyi ja ehkä joku joskus jotain jeesiä saikin. Laittaa hyvä kiertämään oli ja on yhä yksi tapa kantaa yhteiskuntavastuuta. 

Mutta enhän minä ketään ole koskaan raitistanut. Tehnyt varmasti asian eteen paljon vähemmän kuin esimerkiksi uskon sisaret ja veljet, jotka johdattavat langenneita ja muita harhapoluilta uudelle tielle. Pitkään kannoin siitä ja tekemättömyydestä taakkaa, kunnes oivalsin, että minulle hyvin istuva tapa on antaa hyviä hetkiä. Joskus saatan tarjota nälkäiselle soppalautasen tai vastaavan, joskus kädenpuristuksen ja joskus en sitäkään, vaan tarjoan jotenkin muuten hyvän hetken. Kun erotessamme paiskaamme vähintään henkiset ylävitoset, sanon, että koita pärjätä. Tuokion kanssani jakanut saattaa hymyillä leveästi hampaattomalla suullaan ja todeta: "Sinä myös!" Yhdessä koettua ei kummaltakaan kukaan enää voi ottaa pois. Joskus kaikki on siinä, mutta joskus välittämien voi kantaa pysyvään muutokseen. 

Vaikka leppoistamisen myötä ympyräni ovat pienentyneet, niin ei ole kuitenkaan. Vaan jaan ohikiitäviä hetkiä päivieni sisältönä myös itselleni kaukana koti-Suomesta. Niistä osansa saavat kissat, koirat, kanat ja kukot sekä ihmiset vauvasta vaariin. Huomaankin pitäväni kiinni edelleen tarpeellisuudesta. Juuri tämä oli yksinäisten vuosieni tärkeimpiä löytöjä. On vaikea kuvitella ihmistä, joka ei voisi jakaa hyviä hetkiä. Sen voi tehdä tiedostamattaan läheiselleen sairaalan vuoteessakin ainoastaan olemalla olemassa.

Joulukuussa Tatalla ja minulla oli adventtikalenterit, pienet aarrearkut molemmilla, joissa oli suklainen kolikko jokaiselle aamulle. Mutta oli minulla toinenkin kalenteri. Luin 24 iltana kirjaa naisesta, joka teki tietoisesti jouluun saakka yhden hyvän teon joka päivä tutuille tai tuntemattomille. Se oli hänen joulukalenterinsa ja minunkin hyvistä teoista iltaisin vuoteessa lukiessani. 

perjantai 13. tammikuuta 2023

Lasten ja unten mailla

Eilisen blogini hyvänmatkan toivotukset olivat oikea-aikaiset, sillä aamulla oli faceystäväni seinällä viesti "........ kuoli rauhallisesti tänä iltana. Kiitos kaikille myötäelämisestä!"

Voi olla, että olen kirjoittanut aiemminkin muovisista 20 bahtin norsuista sekä 10 bahtin palloista, joita annan lapsille tilanteiden mukaan. Niitä kulkee PeeCeeX-skootterini takapoksissa ja lähes päivittäin syntyy tilanne, että lelu löytää uuden omistajan.

Eilen olin pesettämässä ja vahauttamassa pyörääni. Se maksoi 60 bahtia. Katselin pesijän leikkivää poikaa, joka silloin tällöin vilkaisi minua. Olenhan farangina, värikkäine vaatteineni monelle mielenkiintoinen kummajainen. Hänellekin annoin pallon. Lapset kiittävät poikkeuksetta kohteliaasti silmiin katsoen ja liittämällä kätensä yhteen thaimaalaiseen tapaan. Samalla lailla ne ovat AA:nkin käyttämässä tyyneysrukouksessa. Pallolla leikimme yhdessä, kunnes se vieri likakaivoon. Sieltä lapsen isä sen poimi sekä pesi ja leikkimme loppui siihen.

Myös Morakotin mopokorjaamon pariskunnalla on pieni poika, jolle annoin pallon. Silloin minusta tuli Farangman, jota hän huutelee ja haluaa tulla katsomaan mumminsa kanssa kotiimme useammankin kerran päivässä. Se on oikein mukavaa.

Kiinnitin huomiota siihen, että tämäkin lapsi katseli minua, nyt varsinkin jalkojani. Syyn selvittämiseen tarvittiin Tataa eli Morakotia. Kiinnostuksen kohde olivat siniset sandaalini. Tätä pohdin, kunnes ajoimme pyörälläni isän pienlaitekorjaamolle ja vieressä olevalle äidin juomakojulle kysymään onko sopivaa, jos hankin siniset sandaalit. Niitä sitten etsimme varmasti kymmenestä kaupungin kenkäkaupasta.

Nyt pihan läpi vilistää pienet jalat sinisissä 159 bahtin sandaaleissa, jotka välillä pysähtyvät. Puheesta en ymmärrä juuri mitään, kun hän osoittaa nauravin kasvoin kavereilleen ja aikuisillekin minua ja uusia jalkineitaan vuorotellen sekä sanoo Farangman. 

Ehkä päivän kokemukset tulivat yön uneen, jonka muistin poikkeuksellisen selvästi aamulla. Unimaailmani onkin ihmeellinen, sillä siinä kaikki on lentotaitoineni hyvin selvää, loogista sekä mahdollisista. Niin ei ole enää monesti herätessäni ja unia onkin hiemen synkronoitava, jos haluan saada niistä tolkun valveilla ollessani.

Joka tapauksessa Päiviksen ja minun vihkipappimme Aarne Kiviniemi vaimonsa Elsin kanssa pyysi minua kotiinsa kaitsemaan lapsiaan, joita unessa oli kaksi. Syystä tai toisesta tehtävää suorittaessani sinne saapui Ari Inkinen, Sininauhaliitosta hänkin. Hän selitti tohkeissaan kuinka oli onnistunut pysäyttämään ennen julkaisua Ilta-Sanomien Päiviksesta ja minusta tekemän kohu-uutisen, jossa olimme jättäneet lapsemme kahdeksi viikoksi vieraille hoitoon. Isällistä ohjausta tuli antamaan myös Sininauhaliiton entinen talouspäällikkö Ismo Valkoniemi, joka halusi minulta palvelutehtävästään 10 euroa bensarahaa.

Kun Kiviniemen pariskunta palasi kotiin, Elsi oli todella vihainen, kun olin päästänyt heidän kotiinsa vieraan miehen. Viimein hän hieman leppyi, kun sain selitettyä, että Ari Inkinen on Aarnen työtoveri ja luotettava mies, joka tuurasi hänen puolisoaan joskus Sininauhaliiton toiminnanjohtajan tehtävissäkin. Jotain filunkia Inkisen touhussa kuitenkin oli, unessa tuumailin, sillä hän ei meinannut antaa takaisin kodin avainta, jonka olin antanut, jotta hän pääsi ulkovessasta takaisin asuntoon.

torstai 12. tammikuuta 2023

Elämme, siis olemme

Tänä aamuna Facekaverini seinältä: "Tänään pitkä keskustelu lääkärin kanssa. Hoitoa voi nyt kutsua saattohoidoksi. Hoitavat niin, ettei kivuista ja hengenahdistuksesta tarvitse liikaa kärsiä. Asennettiin kipupumppu lääkkeitä varten. Jatkoaikaa on muutamia päiviä tai viikkoja. Terveisiä kaikille ystäville."

Ja tukeni hänelle samalle seinälle:" Olen Facebook-kaverisi, emmekä ehkä muuten tunnekaan. Taivaltasi olen kuitenkin seurannut, kulkenut kanssasi ja sydämessäni tiedän kaiken olevan isossa, taivaallisessa ikkunassa täydellisesti ja hyvin ikuisesti. Olet näyttänyt esimerkilläsi jakaa elosi ehkä Facebookin kauneimman ja sosiaalisen median tärkeimmän puolen. Opettanut, että vain yksi päivä on varattu lähtemiseen ja kaikki muut elämiseen ajan vankina. Kerran vielä taivaanrannan tuolla puolen paiskaamme kättä ja heitämme ylävitoset."

Olen oppinut tavaamaan ja lukemaan vanhempieni kahdesta armeijan rautasängystä yhdistetyssä parivuoteessa, illalla rakastettuna heidän välissään ennen kouluikää. Kirja lieni aapinen, sillä muistan tavuviivatkin. Siitä asti olen lukenut, mutta jättänyt väliin ehkä tulevaisuuteni kannalta tärkeimmät. Nimittäin koulukirjat. Jonka vuoksi piti istua pulpeteissakin ylimääräistä enemmän kuin vuosi.

Ajattelin matkapuhelinten tullessa käyttöömme, että ne vievät meiltä kirjoitustaidon tai ainakin -halun. Kuinka väärässä olinkaan, sillä likipitäen samassa junassa tulivat sähköpostit ja tekstiviesti. Älylaitteiden ansiosta kirjoitankin ja luen nykyisin enemmän kuin koskaan. Ajan olen ottanut eniten television katselusta enkä pidä sitä ollenkaan huonona vaihtokauppana. TV ja radiokin ovat lähinnä sen yksipuolista ja passiivista vastaanottamista, mitä "tuutista" kulloinkin tulee.

Paperikirjojen lukemisen sijaan luen sähköisiä kirjoja. Lukutottumuksetkin ovat vuosikymmenten aikana muuttuneet aika tavalla. En voi sanoa lukevani laidasta laitaan, mutta sangen monipuolisesti kuitenkin, sanoisinko ajanvietekirjoja. Sain juuri päätökseen John Grishamin Tuomarin listan ja eilen illalla aloitin Michelle Obaman Valo meissä kaikissa. Hänen ensimmäisestä kirjasta Minun tarinani pidin enemmän kuin Barack Obaman Luvattu maa, vaikka sekin oli mieleinen.

Sosiaalisen median foorumit, joissa viihdyn ja käyn keskusteluja, ovat isolta osin hyvää päivää kirvesvartta, mutta ne ovat muutakin. Mieleeni on syöpynyt iäkäs mies, joka vuoden kirjoitti minulle joka ilta vain "hyvää yötä" ja toisen vuoden myös "hyvää huomenta". Tunnollisesti vastailin ajatellen toivotusten olevan hänelle tärkeitä. Monesti yritin saada keskusteluakin aikaan. Kunnes kerran, kolmantena vuonna hän kertoi itsestään ja pitkästä vankilatuomioista, jonka oli saanut vaimonsa surmaamisesta. Hän sanoi minun olevan ainut ihminen ulkomaailmassa, johon hänellä on yhteys. Vuosiin en ole enää kuullut enkä lukenut hänen toivotuksiaan. Ehkä hän on siirtynyt sinne minne blogini alun mieskin on lähiaikoina menossa.

keskiviikko 11. tammikuuta 2023

Somemaailman harha-askeleet

MV-Lehti kirjoitti otsikon ja tekstinsä lihavoiden: "Raskaana ollut äiti kuoli vartijoiden kiinniotossa – Suomessa ja Iranissa Kolumni. Sometietojen mukaan kauppakeskus Isossa omenassa vartijoiden käsittelyssä kuollut nainen oli kahden pienen lapsen äiti. Lisäksi lasten vaatepalautuksia yrittäneen naisen kerrotaan olleen raskaana. Tapaus puhuttaa laajasti suomalaisia ja asiasta kirjoitti kolumnin Janne Kejo - propagandan perspektiivistä. Ajankohtaiset somelisäykset MV-Lehden toimituksen puolesta."

Hyvin surullisen tapauksen somemaailman vääriäkin tietoja minäkin käytin, kun kirjoitin ylipäätään liiallisesta voimankäytöstä yhteiskunnan antamin valtuuksin. Huomasin kuinka väärät tiedot purevat, sillä saamissani palautteissa kiinnitettiin huomiota äitiyden ja raskauden väittämiin. Nyt on kuolleen, 35-vuotiaan, yksin asuvan ja lapsettoman naisen veli tullut julkisuuteen osin väärien tietojen vuoksi.

Tietysti on niin, että jos ylläpitäisin jotain luotettavemmilla tiedoilla olevaa uutiskanavaa kuin Seiska tai MV-Lehti, niin bloginikin pitäisi perustua enemmän tarkastettuihin faktoihin. Yhdessä palautteessa juuri äitiydestä minulta kysyttiin mistä olen tiedon saanut ja kiinnitettiin muutenkin huomiota siihen, että ennen kirjoittamista olisi hyvä kuulla molempia osapuolia.

Sitä pohdin vielä yölläkin. Että kuinka tässä tapauksessa kuullaan vainajaa? Ehkä kirjoitukseni ja mielipiteeni ovatkin kuolleen osapuolen puheenvuoro. Mutta kysymys on hyvä. Kuinka nainen tuli kuulluksi eläessään, veljen mukaan yksinäisyydessä. Ehkä hän viihtyi siksikin kauppakeskuksessa, sillä yksin asuessa käsipuolessa kulkee usein myös ei toivottu yksinäisyys.

Aikoinaan työni vuoksi opin ymmärtämään mitä tarkoittaa konflikteissa akuutin tilanteen hoitaminen. Vaikka presidenttimme uudenvuodenpuheessaan ei tätä tarkoittanut, hän sanoi: "Paha ei aina pelkällä hyvällä hiljene." Joskus tilanteen ratkaisemiseen tarvitaan fyysistä voimaa ja ymmärrän hyvin, ettei niistä luoda kaksintaistelutilanteita. Senkin tiedän erinomaisella tavalla, että välillä solmun avaaminen muuten kuin fyysisellä voimalla vie aikaa ja tarvitsee hyvän tilannearvioinnin lisäksi kuulemisen ja puhumisen taitoja käskyttämisen sijaan.

Oikeastaan loistava esimerkki niiden puutteesta oli juhannukseni Pulkkilanharjun leirintäalueella vuonna yksi tai kaksi. Nukuin teltassani liikaa juomia nauttineena, kun heräsin kovaan meteliin. Työnsin pääni oviaukosta ja sain välittömästi nenääni poikittain pampusta. Sitä ennen eikä jälkeenkään kukaan ei tivaamatta sanonut mitään. Verta vaan tuli aivan hirvittävästi. Aamulla järjestyksenvalvoja pesi Päijänteessä verisen paitani ikään kuin anteeksipyyntönä väärästä tilanteen arvioinnista, ylilyönnistä ja fyysisen voiman käytöstä. Molemmat silmäni olivat päivätolkulla mustina.

Toinenkin hyvä esimerkki on muistissa. Kerran meillä oli asumisen ja elämisen yhteisössä, puolimatkankoti Pessi ja Illusiassa kriisitilanne, jonka vuoksi poliisit oli kutsuttu paikalle. Asukkaat vieraineen olivat ennestään tuttuja lainvalvojille, joten he tulivat paikalle kuuden henkilön ja kahden koiran voimin. Yllättäen kodin ja asunnon oven aukaisikin sisäpuolelta naistyöntekijämme, joka oli selvittänyt akuutin tilanteen yksin puhumalla.

Vuosikymmeniä sitten minulla oli mahdollisuus tutustua kentällä useammankin kerran poliisin työhön. Huomasin, että voimalla säilöön viemisen sijaan oikeampi lääke olisi usein ollut tiputella puhetaitoisia välittämisen ammattilaisia tilanteisiin. Nykyisin poliisipartion mukana kulkeekin usein sosiaalityöntekijä. 

tiistai 10. tammikuuta 2023

Turvatekijämme

Vartija vartioi omaisuutta, suojaa henkilön koskemattomuutta ja/tai paljastaa vartioimiskohteeseen tai toimeksiantajaan kohdistuneita rikoksia.

Järjestyksenvalvoja puolestaan ylläpitää järjestystä ja turvallisuutta sekä estää rikoksia ja onnettomuuksia toimialueellaan.

Poliisimies tai rajavartiomies taikka tullivalvontaa tai tullirikostorjuntaa suorittava tullimies ei saa toimia järjestyksenvalvojana.

Sotilaspoliisin tehtävänä ovat muun muassa sotilaskohteiden turvallisuusvalvonta, järjestyksen ylläpito, vaarallisten henkilöiden kiinniotto ja virka-aputehtävät.

Poliisin tehtävänä on oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen sekä rikosten ennalta estäminen, paljastaminen, selvittäminen ja syyteharkintaan saattaminen.

Sotilas on asevoimiin tai muuten järjestäytyneeseen joukkoon kuuluva aseistettu ja univormua kantava henkilö, laillinen taistelija. Sotilaat käyvät sotaa ja käyttävät sotakalustoa.

Voi olla, että on vielä muitakin, joiden tehtävä on olla meidän kaikkien yhteinen turvamme.

Lisäksi Suomessakin on yhä enenevässä määrin vähemmistöryhmiä, joilla on omat lakinsa, sääntönsä ja tapansa pitää oma väki nin sanotusti ruodussa.

Oma lukunsa on "oman käden oikeus", josta sai vähän aikaa sitten mummokin maistiaisia. Oikeudessa kertomansa mukaan hän oli "ripsaissut" pyllylle vitsalla lapsenlastaan. Se maksoi isoäidille viitisensataa euroa.


Vaikka elämme itse luomassamme järjestäytyneessä yhteiskunnassa, aika määrä tarvitaan väkeä, että pysyisimme aisoissa ja Herran nuhteessa.

Olemme myös luoneet sääntöjä, asetuksia ja lakeja, joita en aina ymmärrä. Yksi niistä on osin työtaistelut ja niiden mukana tulleet laittomat lakot ja muut työnseisaukset, joista selviää sakoilla tai muilla rahallisilla korvauksilla. En myöskään hyväksy mitään muutakaan sellaista, jossa täysin syyttömät, sairaat tai muut ihmiset joutuvat hengenvaaraan tai ahdinkoon.

Isossa ikkunassa en taida ymmärtää lakkoja lainkaan, sillä eläkeukkona minulla ei sellaiseen ole mahdollisuutta. Vai ilmoittaisimmeko joukolla eläkkeidemme maksajille, että emme ota eläkerahoja vastaan, jos ei tule sellaista tai tällaista parannusta? Ehei, yhteiskunta on luonut järjestelmän, jossa eläke nousee silloin tällöin ilman lakkojakin. Miksi näin ei ole palkansaajilla?

Mutta en minä ymmärrä aina mielenosoitusten oikeuttakaan ja sen nojalla vaikkapa minunkin maksamani  Mannerheimintien tukkimista ja ihmisten töihin tai vaikkapa lääkärille pääsyn estämistä.

Mutta vaikka meidän kaikkien turvallisuuden vuoksi tarvitaan paljon väkeä, tällä hetkellä vähiten hyväksyn liiallista voimankäyttöä. Siitä osansa sai henkensä menettänyt, 35-vuotias nainen Iso Omena kauppakeskuksessa. Vaikken tiedä, oletan vartijoiden olleen miehiä. Joskus hävettää olla samaa sukupuolta.

maanantai 9. tammikuuta 2023

Sadekauden jatkoaika

Vain kerran aiemmin, 18 vuotta sitten olen viettänyt aikaa Siaminlahden tällä eli länsipuolella viikkotolkulla. Silloin lensin Päiviksen kanssa Phuketiin kolmeksi viikoksi tsunamin jälkeen ensimmäisellä lennolla Suomesta. Ilmat olivat loistavat ja vain vähän osasin eläytyä hyökyaaltojen paikallisille jättämään suruun. Toki Hua Hinissakin olen luuhannut jonkun kerran. Ja apinat varastivat juomat 😂. 

Nyt olen hyvin etelässä Phatthalungissa, kapinoivien 3-4 maakunnan naapurissa lähellä Malesian rajaa. Sateita on riittänyt saman verran kuin sateisessa Suomen kesässä. En niistä ole ollut mitenkään pahoillani, vaan viilettänyt sadeviitta päällä PeeCeeX:lläni joka päivä Tatan kanssa.

Asustamme kymmenien kilometrien päässä sisämaassa enkä suuren järven lisäksi ole merivettä nähnyt. Kirjaimellisesti sanottuna en siis lainkaan. Sadesäitä mahdollisesti harmittelevia turisteja ei täällä ole, mutta päivän tai puolen ajomatkan päässä varmasti on senkin edestä. Lähellä ovat esimerkiksi turistisaaret Koh Samui, Koh Lanta ja Krabi. En tiedä niiden ilmoista, emmekä lähde niitä kokemaan ennenkuin aurinko kääntää meille kunnolla kasvonsa.

Ehkä Thaimaassa sateet voivat olla vielä enemmän paikallisia tai sateen raja jyrkempi kuin Suomessa. Joskus Pattayan Jomtien kaupunginosassa on taivaan täydeltä aurinkoa ja Buddha Hillin toisella puolella saattaa sataa samanaikaisesti reippaasti. Toki Suomessakin raja voi olla selkeä, jonka näkee esimerkiksi kuivasta ja märästä asfaltista.

Olen käyttänyt täällä Truen puhelinliittymää. Rajaton data 15 megabitin nopeudella maksaa kuukaudeksi 200 bahtia. Reippaat viisi euroa kuukaudessa, joten se on huomattavastikin halvempaa kuin Suomessa. Jomtienin Lotuksessa olevasta True-liittymien myyntipisteestä en tosin yhtä halpaa löytänyt. Hinta oli vähintään viisinkertainen ja luvattu nopeus myös. Mutta Phatthalungissa nopeus oli sama, kuin nykyisellä liityymälläkin. Jäin pohtimaan olisiko datan lisäksi matkassa jotain turistilisää.

Nopeudet tosin vaihtelevat aika tavalla eri paikoissa. En tee juuri mitään nopeammalla yhteydellä, koska sitä ei ole kotikulmille tarjottavana. Eikä 5G:täkään. 15 megan nopeus ja hitaampikin riittää kyllä esimerkiksi Netflixin katseluun. Siinä on lisäksi elokuvien, dokumenttien ja sarjojen tallennusmahdollisuus, joten voin tallentaa älylaitteelleni mitä haluan ja katsella myöhemmin vaikka ei olisi nettiyhteyttäkään. Tätä ominaisuutta käytän joskus kymmenen tunnin lentomatkoilla.

Vaikka en tee juuri mitään, en silti ole katsonut Netflixiä koko reissuni aikana. Tai kerran olen, kun löysin thaikielisen sarjan suomen kielisellä tekstityksellä, joten kokonaisuus istui Morakotin ja minun maailmaani. Valitettavasti ohjelman sisältö ei lainkaan.

Sosiaalisesta mediasta olen riippuvainen tai se on arjessani tärkeää. Kun kuukausi käytettyä dataa tuli viime yönä thaisimkortissani täyteen, oli mentävä myymälään hankintamatkalle. Olen kylläkin suht varma, että lisäaikaa ja -dataa voisin ostaa älylaitteellakin, sillä minulla on luottokorttien lisäksi paikallinen pankkitili pienille rahavaroilleni. Mutta miten sen tekisin, sitä eivät osaa myymälässä neuvoa enkä ymmärrä riittävästi operaattorin muunkielisiä ohjeita netissä.

Aamulla, kun yhteyttä ei enää ollut, ajattelin sitä ihmetellessäni, että olisinko luopunut mieluummin aamukahvista tai peräti koko aamiaisesta. Pohdinta päätyi ratkaisemattomaan, kun huomasin voivani kirjoittaa blogiani ilman yhteyttä ja tallentaa sekä julkaista, kun olen saanut hankittua yhteyden. Se tyydytti aamun datanälkäni 🤙.