Sivun näyttöjä yhteensä

lauantai 28. helmikuuta 2015

Mitkä ovat onnen eväät?

jormas: Aika usein tulee kirjoitettua kriittisesti tai kielteisistä asioista. Mutta miksi? Siihen en osaa vastata, sillä elämä on kaikin tavoin mallikkaasti kohdallaan. Suureen tyytyväisyyteen ja kiitollisuuteen on aihetta, vaikka elämän jatkumisen yhtenä pohjana itselläni onkin kymmenen eri pillerin päiväsatsi. Hyvä niin, sillä ilman niitä olisin jo toisessa todellisuudessa; on se sitten elävien tai muiden valtakunta.

Kevät tulee Jokilaaksoonkin. Sen merkkejä on monia. Yksi on hiljaa virtaava Tuusulanjoki, joka varsinkaan keväisin ei mahdu uomaansa. Joka kevät jännitämmekin pitääkö kotiin tulla kumisaappaat jalassa. Sillan pielessä on vedenkorkeuden mittaustolppa, jonka mukaan kuvan ottohetkellä veden korkeus on vielä reippaan puolen metrin päässä ennätyksistään.

Tolpan päähän teki västäräkki jokunen vuosi sitten kotinsa. Ja siinä se hautoi ilman kattoa päivin ja öin, satoi tai paistoi. Ja pesueensa se sai matkaan.
Syksyllä tein västäräkin avokotiin tolpan päähän kuvassa näkyvän katon. Ja sen jälkeen ei lintuja ole näkynyt. Ehkä ei pitäisi sorkkia toisten koteja; sitä minkä lintu oli kodikseen valinnut. Ehkä västäräkkiperheen onnen peruspalaset olivat vähintään hyvin kohdallaan ilman ihmisten tekemiä lintukodon kattojakin.

Osaomistuskoira Niilo on ehkä sosiaalisen mediamme kuvatuin ja kirjoitetuin aihe. Sen oloa ja eloa on mukava seurata. Myös sen elämä ainakin ihmisen mittareilla mitattuna on usein kohdallaan. Ehkä sen suurimpia murheita on, kun se joutuu eläinlääkäriin sitä usein vaivaavan korvatulehduksen vuoksi. Myös silloin sillä on murheen hetki, kun lähden tai lähdemme pois ja se joutuu jäämään yksin kotiin. Näin päättelen sen riemusta, kun tulemme kotiin.
Niilo kerää voimia ennen lähtöään kaupunkikotiin,
Liisan ja Timon hyvinvointikeskukseen ja laihdutusklinikalle
Aiemmin Niilolla pysyivät kilot hyvin kurissa, kun se sai vain määrätyn määrän herkkuruokia. Silloinkin sillä oli kupissa aina vararuokaa, mutta ei koskaan herkkuja. Ajatus oli, että niitä se syö vain silloin, kun on aito nälkä. Mutta nyt reippaan kuukauden maaseutukotijakson aikana se onkin ihastunut moisiin kuiviin papanoihin, joita se syö enemmän kuin on terveyden kannalta hyväksi. Se on saanut painoa lisää 10 %. Se on paljon, sillä jos itse painan 90 kiloa ja kuukauden päästä 100, niin se tuntuu

Meillä ihmisillä olisi paljonkin eläinten onnentavoitteluista oppimista. Niiden ei tarvitse edes luulla, että jos saisin lotossa 7 oikein, niin siitä se onni alkaisi. Ehkä olisi syytä useamminkin pysähtyä pohtimaan, mitkä oikeasti ovat oman onnen peruspalikat. Vaikka oma mieleni ne silloin tällöin hukkaakin, niin usein myös muistan, että minulla niitä on liiankin kanssa.

perjantai 27. helmikuuta 2015

Entäpä jos?

päivis: Aamuisin lehteä lukiessa tulee mieleen kaikenlaista. Itse nimitän sitä ADHD-kohtaukseksi, joka Jorman mielestä kestää noin vartin. Ehkä se on minun luova hetkeni, jonka kyllä toivoisi kestävän päivittäin vähän kauemminkin.

Tänään jostain välähti mieleen, että kun ihminen luotiin, tai miten nyt sitten saikaan alkunsa, mitäs jos olisikin käynyt niin, että olisi syntynyt ihminen, jolta puuttuisi kokonaan kyky olla toiselle paha. Toisessa ääripäässä olisi ihminen, joka ei loukkaa, eikä kiusaa koskaan ketään. Haitarin toisessa päässä taas olisi kykenemättömyys tappaa ketään. Ihmiset olisivat yksinkertaisesti vain herttaisin hyviä. Miksi näin ei voi olla?

Maailma olisi varmaan huomattavasti parempi paikka. Ketään ei tarvitsisi pelätä, ei olisi sotia, eikä armeijoita ainakaan nykymuotoisina. Kukaan ei keksisi vetää toista turpaan, ei kyykyttää, ei kiusata töissä eikä koulussa. Kotiväkivallasta puhumattakaan.
Ruusuisia ajatuksia aamutuimaan?
Tällainen ihminen ei tietysti voisi myöskään tappaa eläimiä, joten kaikki ihmiset olisivat kasvissyöjiä. Kaltoin kohdeltuja eläimiä ei olisi, kun sellainen ei yksinkertaisesti tulisi kysymykseenkään. Se mahdollisuus puuttuisi kokonaan ihmisen toimintatavoista.

Kuinkahan ihmiset silloin käyttäytyisivät nakkikioskijonossa? Jos joku örveltäjä tulisi etuilemaan, olisimmeko lampaita, jotka vain tyytyväisinä antäisivät nälkäiselle tilaa? Ehkä. Liikenteessä annettaisiin kohteliaasti paikka kaistan vaihtajille. Ei tulisi mieleenkään yrittää ajaa lähemmäksi edessä ajavaa, jotta viereisen kaistan kuski ei pääsisi eteen. Sen sijaan hiljentäisimme omaa vauhtiamme, jotta toinen pääsisi kaistallemme. Torvet eivät koskaan soisi. Tai soisivat vain, jos pitäisi aidosti varoittaa muita liikenteessä olevia.

Varmaan ei olisi rikollisiakaan, koska toisen omaisuuteen kajoaminen olisi tietysti paha asia. Tai sitten rikollisuus olisi kohdistunut vain asioihin, jotka eivät millään tavalla henkilöidy kehenkään. Taisin aamulla olla vielä unessa, kun tällaisia ajattelin.

torstai 26. helmikuuta 2015

Kanipuolustuksella on puheenvuoro

jormas: Jatkan villikani aiheesta, sillä huomaan asian olevan mieltäni kutkuttavan. Kuten moni muukin, jossa syyllisen penkillä on aivan joku muu kuin pitäisi. Tässä tapauksessa tuomittavana oli kani tai kaniini.

Oikein innostuin päivän ratoksi hieman tutkimaan asiaa, kun monesti julkisuudessakin esiintyvä riistanvalvoja Veikko Seunakin eilen ilmaisi, että se ei kuulu Suomen luontoon. Veikko tosin on omalla alallaan kuin julkkiskokki konsanaan, kuten kunnon poliitikon kuuluukin. Että siellä missä tiedotusvälineet ja äänestäjät, siellä myös poliitikot.

Mutta kuten pyhä kirja sanoo, "alussa maa oli autio", niin mikäpä luontoon ihmisen mielestä alkujaan kuuluisi. Paitsi ihminen itse, jonka mielestään pitää saada hallita kaikkea mahdollista taivaan ja maan välillä. Kun kuuntelin eilen ihmisten (3 kpl) perusteluita asukasyhdistyksen kokouksessa, niin vakuutuin aiheesta, että kovasti heppoisia ovat perustelut kanin lynkkausporukoilla. Ja nekin vähät perustelut, joita oli, olivat aivan asian vierestä. Sillä kysymyshän olikin siitä, mikä eläin kuuluu tai tässä tapauksessa ei kuulu  ihmisten hoidettuihin puutarhoihin. Se on minunkin helppo ymmärtää, että sinne ei kuulu kani, eikä jänis, eikä peura, eikä rotta, eikä maamyyrä, eikä kai mikään muu kuin leppäkerttu. Jota sitäkin suvaitaan ehkä vain kohtuullinen määrä.

Tähän alle keräsin netistä villikanin ensimmäisen puolustuspuheenvuoron, jonka toivon ajatuksella luettavan, jos kanielämä ylipäätään kiinnostaa. Ja samalla pohtivan, että  onko Suomen luonto tosiaan niin erilainen, sillä poimintani ulottuu eteläisen Euroopan lisäksi myös Norjaan ja Ruotsiin. Olkaapa hyvät:


Vaaleanruskeakarvainen Beatlestukka
ilmestyi jostakin Jokilaaksoon
"Viime vuosina on alettu ymmärtää kaniinien merkitys Etelä-Euroopan luonnolle. Espanjalainen tutkijaryhmä on jopa kutsunut Iberian niemimaan välimerellistä ekosysteemiä kaniinin ekosysteemiksi. Kanien laiduntaminen ja kaivaminen lisäävät elinympäristön monimuotoisuutta luoden avoimia alueita ja dynamiikkaa kasvistoon. Vähintään 72 kasvilajin siemeniä leviää kaniinien papanoissa, jotka myös lannoittavat maata. Lisäksi kanien "käymälät" toimivat ravinnonlähteenä monille selkärangattomille. Sammakkoeläimet, matelijat sekä jotkut linnut käyttävät kaniinien koloja suoja- ja lepopaikkoina.


Kaniini on luontaisella elinalueellaan avainlaji monien petojen saaliseläimenä. Nelisen kymmentä eläinlajia, joihin kuuluu sekä nisäkkäitä, lintuja että matelijoita, käyttää kaneja ravintonaan. Ne ovat tärkeää ruokaa muun muassa ketulle, hillerille, genetille ja Iberian keisarikotkalle. Kannan romahtaminen on osaltaan johtamassa uhanalaisen Iberian ilveksen sukupuuttoon. Villikaniini on tärkeä riistaeläin Espanjassa ja niitä pyydystetään vuosittain miljoonia yksilöitä

Ykkönen ja Kolmonen olivat aikuisinakin niin kesyjä,
että ne voi ottaa helposti syliin.
Kaniini oli muinoin levinnyt laajalle Euroopassa, kuten pleistoseenikauden fossiililöydöt todistavat. Jääkausi työnsi eläimet Espanjaan ja Afrikan luoteisosiin, ja vasta ihminen vaikutti osaltaan niiden uuteen leviämiseen. Kanta on romahtanut Iberian niemimaalla virustautien, elinalueiden tuhoutumisen ja voimaperäisen metsästyksen johdosta. Portugalissa se on luokiteltu silmälläpidettäväksi ja Espanjassa vaarantuneeksi lajiksi.

Kaniini on kuulunut muun muassa Brittein saarten eläimistöön ainakin yhtenä jääkausien välisenä aikana, mutta laji hävisi mannerjään peitettyä alueen. Brittein saarille se levisi uudelleen Ranskasta normannien hallitsijoiden ajalta lähtien (1100–1200-luku). Englannissa on havaittu, että villikanit tuottavat merkittäviä ekosysteemipalveluja. Kun laitumilla ei laidunneta lehmiä eikä muitakaan eläimiä, kaniinista on tullut luonnon monimuotoisuuden kannalta avainlaji. Useat niittyjen selkärangattomat ovat täysin riippuvaisia kaniinien esiintymisestä.

Samanlaisiin tuloksiin on päädytty Ruotsissa, jossa kaniineja on ollut jo sata vuotta. Sielläkin on laiduntaminen loppunut luonnonmaisemissa, ja monet aiemmin avoimet alueet ovat kasvaneet umpeen ja ruohottuneet. Kaniinien laiduntaminen ja jatkuva kaivuutyö on tuonut esille paljasta maata, jossa monet harvinaiset kasvit ovat pystyneet itämään maan siemenpankista ja leviämään. Useat harvinaiset kasvit ja jotkut sienetkin ovat säilyneet Hallannin hiekkadyyneillä ja nummialueilla kaniinien ansiosta. Ruotsissa kaniineja elää muun muassa Gotlannissa ja Skånessa. Myös Norjaan kaniini tuotiin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Lisäksi kaniineja on monilla Norjan ja Tanskan rannikoiden saarilla."

Kuten olen kuuroille korville yrittänyt perustella, suurisuisimpien mielestä Suomen luontoon saa näköjään kuulua valikoidusti maahanmuuttajia; eläimiä ja kasveja. Ja yhtä valikoivia haluamme olla maahanmuuttajaihmistenkin kanssa.

Jotkut eläväiset saavat  kuitenkin Suomeen kuuluvan statuksen ennen kuin täällä on ensimmäistäkään kappaletta kyseistä lajia ja toisen pitänee olla täällä vuosisatoja tullakseen hyväksytyksi. Ja jotkut lajit eivät tule hyväksytyksi koskaan.

Mutta olkoon muut mitä mieltä tahansa, minä nousen yllä olevan  puolustuspuheenvuoron perusteella puolustamaan kyseisen kasvissyöjän oikeutta olla ja elää Suomen luonnossa. Ja jotta pysyisin suhteellisesti oikealla reviirillä, tehköön istutettujen krokusten ja tulppaanien keskellä rouva tai herra puutarhuri kanikoplalle pihallaan ja maahanmuuttajakasvien täyttämällä puutarhallaan sen minkä parhaaksi näkee, kunhan ei aiheuta teurastamilleen pääsiäspupuille tarpeetonta kärsimystä.

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Uusi luottamustehtävä

päivis: Postilaatikostamme löytyi jokunen päivä sitten kutsu osallistua Myllykylän Omakotiyhdistyksen vuosikokoukseen. Päätimme mennä, koska kokouksen muuna asiana mainittiin varsinkin Ala-Myllykylää vaivaava kaniongelma. Pitihän sitä mennä katsomaan, minkälaisen harmin kanit ovat lähikylässämme saaneet aikaiseksi.

Ajelimme kokoukseen Kuuautolla, sillä kokouspaikka oli Kiilinmäentien perukoilla eli siis Ylä-Myllykylässä. Normaalikelillä varmasti olisimme tuon reilun kilometrin matkan kävelleet, mutta edelleen sivutiet ovat niin jäiset, että kaikenlaista ylimääräiseltä tuntuvaa kävelyä jopa kotipihassa on pakko yrittää välttää. Nyt jos koskaan on kyse pääkallokelistä.

Enpä arvannutkaan, että tulen samalla valituksi omakotiyhdistyksen hallitukseen tai johtokunnaksi sitä myös taidettiin nimittää. Keksivät valintoja tehdessään, että väistyvässä hallituksessa ei ole yhtään naista. Uuteen pitää saada kaksi naista. Yhtä uusista jäsenistä voi kai myös nimittää kiintiöjäseneksi, koska hänet puolestaan valittiin nuoren iän perusteella. Puheenjohtaja puolestaan edustaa toista ääripäätä. Kehui, että hänellä on jo 80 mittarissa, joten toivoi, että vuonna 2016 yhdistyksen puhetta johtaisi jo joku toinen.

Oli oikein leppoisa ilta, vaikka siinä vaiheessa, kun päästiin puhumaan kaneista, oli vähän vaikea olla enää samaa mieltä kaikkien kanssa. Kaniongelma tuntui rajoittuneen muutaman paikalla olleen kotipihaan. Kukaan ei tarkemmin kertonut ongelman laatua. Tosin sekin koettiin ongelmaksi, että jotkut naapureista ruokkivat kaneja.

Aika huojentunut olin lopulta, kun kävi selväksi, ettei Myllykylässä varmaankaan päästä perustamaan sen kummempia kanintappojoukkoja. Muutama kyläläinen luultavasti alkaa harrastaa loukuttamista ja saavat siihen kaverikseen metsästyskortin omaavan nuoren miehen. Siinä luultavasti jokunen kani pääsee hengestään. Paikalle kutsuttu kaniongelma-asiantuntija Veikko Seuna antoi ohjeita, kuinka se tehdään.

Mekin olemme joskus kokeeksi yrittäneet loukuttaa kaneja.
Meillä ne eivät kuitenkaan ole päässeet hengestään.
Kolmen viikon pyydystäminen tuotti saaliiksi yhden pienen poikasen.
Joka Niilo-koiran nuoltua sen puhtaaksi vapautettiin takaisin luontoon.
Ehkä joskus vuosikymmenten päästä metsästyslaissakin erikseen mainittu
 riistaeläin villikani hyväksytään ihan niin kuin fasaanit tai  muut vieraslajit.
Mutta kuten Seunakin tietää, kanit ovat pääkaupunkiseudulle ja sen lähikuntiin tulleet jäädäkseen. Miten sitten millekin paikkakunnalle ovatkaan päätyneet. Niitä on niin Järvenpäässä kuin eri puolilla Tuusulaakin. Siihen teoriaan, että kanit olisivat levinneet kunnasta toiseen junavaunujen kyydissä, Seuna ei kertomansa mukaan kuitenkaan usko.

Sen sijaan Veikko Seuna kannusti panemaan tapetut kanit pataan. Tutkimusten mukaan niiden lihasta ei ole löytynyt minkäänlaisia haitallisia jäämiä, vaikka kanit on pyydystetty esimerkiksi ratapihoilta. Ja täytyy kai lopuksi tunnustaa, että minäkin olen parikymppisenä, ennen kuin lopetin lihan syönnin, popsinut hyvällä ruokahalulla kanin lihaa. Tämä tapahtui Marokossa. Muistan, että kani oli maukasta ja mureaa.

tiistai 24. helmikuuta 2015

Kanit ja iso kissa

jormas: päivis kirjoitti kevään tulosta Tuusulan Jokilaaksoon. Myös minä keskityn Myllykylän uutisiin. Huomenna on nimittäin asukasyhdistyksen kokous. Sen voisi ajatella olevan Ylä-Myllykylässä, sillä kokouskutsussa oli erityinen aihe, joka koskee Ala-Myllykylää. Tosin ennen kokouskutsua en osannut edes ajatella, että käytännössä rakennuskiellossa lentomelun takia olevassa pienessä kylässä on ylä- ja alaosat.

Joka tapauksessa ylimääräinen aihe on kutsun mukaan kaniongelma. Kaneja on, sen olemme kokeneet itsekin, kuten moni muukin, sillä kanit ovat tulleet Suomeen ja sen luontoon jäädäkseen. Hyvä niin mielestäni. Niitä on Lahelassa, Ruotsinkylässä, Maantienkylässä ja joka puolella, niin miksei myös meilläkin Tuusulanjoen molemmin puolin. Koska helsinkiläiset sanovat heillä olevan citykaneja, olen ristinyt maalla elävät kanit vastaavasti countrykaneiksi. Meille moista kaniongelmaa on kokoukseen kutsuttu valaisemaan myös valtakunnankuulu riistanvalvoja Veikko Seuna.

Aikoinaan selvittelin aika perusteellisesti, että mitä mahtaa kaneista olla haittaa muulle luonnolle? Aika yksiselitteisesti vastaus asiantuntijoiltakin oli, että ei mitään. Ja siltä se myös näyttää. Kani ei myöskään ole aivan lainsuojaton esimerkiksi haittaeläin rotan lailla, joita niitäkin Myllykylässä riittää. Kani on riistaeläin, jolla on kyseisen statuksen antama lainsuoja metsästysaikoineen.

Me emme kärsi kaneista, vaan päin vastoin. Ja olemmekin laittaneet kasvimaat verkon sisään, kuten myös marja- ynnä muut pensaat. Meille kaneista on iloa ja seuraammekin niiden elämää joka päivä. Kaneista tuntuvat kärsivän vain ne tai he, jotka varjelevat istutuksiaan. Siis he, jotka itsekin keinotekoisesti muuttavat Suomen luontoa, sillä moni luontoon karannut, ei toivottu kasvi on löytänyt sinne polkunsa ihmisten pihamailta.

Ehkä näkyvin arkeamme kanien vuoksi muuttanut seikka on muiden eläimistön lisääntyminen ja ehkä monipuolistuminenkin. Pihapiiriimme on iät ja ajat kuuluneet saukot ja supikoirat. Kyykäärmekin vilahtelee silloin tällöin. Kanien vuoksi uusia tai ainakin lisääntyneitä tulokkaita ovat haukat, ketut ja ilvekset. Se lienee ymmärrettävää, sillä onhan niiden elämään tullut aika tavalla uutta ruokaa kanien muodossa. Kylän rotan eivät meillä ei ole ainakaan vielä osanneet. Tai jos tarkkoja olleen, niin kyllä meilläkin näkyy silloin tällöin rottia; vesimyyriä, joita sanotaan joskus vesirotiksi.

Tulitikkuaski ja ison kissan tassunjäljet
Aamulla kävin ulkona viiden aikaan ja vastasataneessa lumessa ei näkynyt kuin yhdet kanin jäljet. Mutta kun menin parin tunnin kuluttua uudelleen, oli pihaan, aivan Merikonttikotimme viereen ilmestyneet ison kissan jäljet. Jäljet ovat täysikokoisen ilveksen, joka näyttää aika tavalla tottuneen ihmiseläjiin.

Me olemme Jokilaaksossa jo kauan tiedostaneet ilveksen mukanaan tulleen uuden haasteen. Niilo-koiraa ei voi jättää hetkeksikään pihaan ilman ihmistä, sillä ilvekselle se olisi maukas ateria. Mutta myös varsinaisessa Myllykylässä on aika määrä koiria ja ehkä jokunen kissakin. Ennemmin tai myöhemmin saattaa käydä niin, että ilves löytää myös nämä, koska se tosiaan on tottunut ihmisiin, niiden hajuihin  ja ääniin. Meillä nimittäin esimerkiksi saunarakennuksessa on radio päällä päivin ja öin eikä se ole isoa kissaa säikyttänyt millään lailla.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Kevättä ilmassa

päivis: Aika varma kevään merkki on se, kun Tuusulanjoki tulvii. Nyt sen pinta tuntuu joka kerta olevan korkeammalla kuin muutamaa tuntia aikaisemmin sillan yli mennessä. Olisihan meillä sillan pielessä veden korkeutta mittaava tolppakin, mutta sitä ei enää tule seurattua. Tulva uhkaa lukemista huolimatta ja tulee, jos on tullakseen.
Meille tulevan sillan pielessä on tolppa, johon merkitty veden pintaa
osoittavia korkeuslukemia. Enää sitä ei tule tarkkailtua. Riittää kun seuraa
veden nousua suhteessa siltaan. Joskus vesi on ollut niin korkealla,
että vesi on peittänyt sillan kannenkin. Onneksi on keksitty saappaat.
Vaikka kevään merkit ovatkin ilmassa, en oikein jaksa uskoa, että talvi olisi jo takana päin. Ehkä se on epätoivoista uskoa siihen, että ilmastonmuutos ei sittenkään olisi totta. Mutta onhan se niin, että vaikka meillä Suomessa ainakin välillä talvi on kylmä ja luntakin on entiseen malliin, jotain outoa maapallon ilmastossa on, kun lunta ja kylmää on seuduilla, joilla se on täysin outo ilmiö. Ja lumimäärät ovat joissain paikoin aivan uskomattomat.

Pihassamme oleva pikkulampi on edelleen jäässä, joten sorsia emme ole tänne Jokilaaksoon vielä saaneet. Sulassa joessa niitä kyllä jo näkee. Ovat ilmeisesti palanneet Hyrylästä mielestään tutuimmille seuduille. Kaksi vuotta sitten olin kuvannut jokeen ilmestyneet ensimmäiset sorsat 17.2., joten ainakin siltä osin kevään tulo näyttää samalta kuin aikaisemminkin.

Tänä aamuna jouduin oikein höristelemään korviani, kun olin kuulevinani joutsenten ääntä. Kuulin oikein, sillä hetken päästä näin joutsenen kiertävän Jokilampea ja laskeutuvan. Luultavasti se ja kenties mukanaan ollut kumppani menivät joen puolelle, sillä Jokilampi on edelleen jään peittämä.

Jonkinlainen kevään merkki taitaa olla sekin, kun yöllä vähän pakastaa ja päivällä sulanut tien pinta käy liukkaaksi. Melkoista taiteilua on kävely pihassa, mutta varsinkin Soiniityntiellä. Tänään Niilokin oli vähän haluton kulkemaan tiellä, koska senkään tassut eivät pitäneet peilikirkkaalla jäällä. Itse liukastellessani olen oikeastaan vain ihmetellyt, miten olen onnistunut pysyttelemään pystyssä koko talven kertaakaan kaatumatta. Läheltä piti tilanteita onkin sitten ollut senkin edestä.

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Kuu-ukko

jormas: Minä sitä vain kyselen, että voisiko alla oleva, Duokodin ikkunamme kuu-ukko olla Elämän tähden ry:n uuden logon kuva? Arvaan jo etukäteen, että kukaan ei edes vastaa. Tai mistä senkään koskaan tietää.

lauantai 21. helmikuuta 2015

#Palokka

päivis: Twitterissä henkilö, jota jostain syytä seuraan, oli esittänyt jollekin toiselle kysymyksen, missä tämä haluaisi asua, jos saisi asua missä vain maailmassa. Vastaus oli, että Palokassa (paikkakuntaa tuntemattomille tiedoksi, että Palokka on entisen Jyväskylän maalaiskunnan kovasti kasvanut taajama, joka kuntaliitoksen jälkeen kuuluu nyt Jyväskylään).

Suhtautumiseni Palokkaan on yhtä musta-
valkoinen kuin tämä kuva Pappilanjoelta.
Todellisuudessa tämä on värikuva, mutta
paikka oli tuolla hetkellä näin mustavalkoinen.
Koska olen "Palokan tyttö", piti tietysti ottaa kantaa aiheeseen. Kommentoin jotenkin, että Palokka on ihan ok ainakin, jos on muuttanut sieltä muualle. No, Palokassa kuulemma on kaikkea mitä ihminen tarvitsee. En siihen keksinyt mitään vastaväitettä, joten kehuin, että julkinen liikennekin tosiaan toimii. On kuulemma toiminut jo iät ajat. Olen tainnut olla liian kauan aikaa pois niiltä kulmilta.

Jäähallia Palokassa ei kuitenkaan ole, mutta ehkä ihminen ei sellaista tarvitsekaan. Muistelen, että jäähallin saaminen Palokkaan oli aikoinaan vaaliteemani, kun olin ehdolla kunnanvaltuustoon. Pääsin toiselle varasijalle vihreiden listalta.

Jäähallia ei silti saatu Palokkaan, vaikka varajäsenyydestä huolimatta pääsin aika usein osallistumaan valtuuston kokouksiinkin. Ehkä en yrittänyt tarpeeksi tai kenties en ollenkaan. On niin helppo sanoa asioita. Enkä sitä paitsi luvannut mitään. Olin vain sitä mieltä. Tuo havainto kannattaisi ehkä pitää mielessä, kun valitsee ehdokastaan seuraavissa vaaleissa. Erilaisia toivomuksia ja mielipiteitä on niin helppo pitää esillä, mutta ihan eri asia on tehdä jotain niiden toteutumisen eteen.

Paluumuutto Palokkaan ei kuitenkaan tunnu kovin innostavalta ajatukselta. Muistan joskus tosi kauan sitten, kun itse lyhyen Jyväskylässä asumisen jälkeen palasin palokkalaiseksi, tuntui että moni muu ikäiseni teki samoin. Oli perustettu perhe ja haluttu palata takaisin lapsuuden maisemiin. Ja mistä palattiin? Jyväskylästä. Se oli sitä sen ajan paluumuuttoa. Ei monikaan sen kauemmaksi arvannut lähteä ja ne jotka lähtivät, jäivät sille tielleen.

Paluuta Jyväskylään olen joskus pohtinut täällä blogissa. Olen todennut, että voisin, mutta en kuitenkaan voi. Mihinkähän lie haluaisin asettua asumaan, jos näin silti pääsisi käymään? Ehkä jonnekin, jossa on kaikkea, mitä ihminen tarvitsee.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Maailman valtiaat

jormas: Eija -Riitta Korhola päätti sittenkin ryhtyä kansanedustajaehdokkaaksi. Ensin hän oli toista  mieltä ja sanoi yhdeksi syyksi, että ei ole rahaa käydä kampanjaa. Ehkä hän olikin nyt katsonut pankkitiliään ja huomannut saaneensa siirtymäkorvausta pudotessaan EU-parlamentista 15 kuukauden ajalta 8000 euroa kuukaudessa. Kyseisen rahan eteen ei tarvitse tehdä mitään, joten se vastaa meikäläisen työttömyyskorvausta. Alle kymppitonnin budjetilla EU-vaaleissa olivat muun muassa Jussi Halla-aho, Merja Kyllönen ja Heidi Hautala. Mutta ehkä heillä on muutakin annettavaa kansalle kuin hunajaa maksava kampanja.

Ei minulla silti ole mitään syytä tölviä Korholaa eikä monia muitakaan ehdokkaita. Vaikkakin hämmästelin, kun hän uutisten mukaan sanoi, että jos paikka EU:ssa varapaikalta aukeaa, niin hän menee sinne, koska siellä on niin paljon paremmat mahdollisuudet vaikuttaa.

Mutta mistä löytyisi viisaus hänelle ja muillekin, jotta osaisi arvioida omat kykynsä ja taitonsa oikein vallan mukana tuleviin työkaluihin ja vaikuttamiskanaviin nähden? Että ei ajattelisi itse tietävänsä joka asiasta  pääsääntöisesti enemmän kuin muut? Ja että vielä osaisi käyttää saamaansa valtaa oikein niissä asioissa, joissa todellakin on asiantuntija.

Itse olen ollut parikin kertaa ilman mainittavaa menestystä eduskuntavaaleissa ehdokkaana. Voisi sanoa, että minua äänestämättä jättäneet tekivät varmastikin kyvyistäni huomattavasti paremman arvion kuin itse tein. Olenkin sanonut monelle, että suutari pysyköön lestissään tai ainakin sen tuntumassa, sillä satavarmasti Suomi ei olisi näinkään hyvä paikka asua, jos Arkadianmäellä olisi 200 Jorma Soinia.

Kehnoa eduskuntavaalimenestystäni ei ehkä kuitenkaan kokonaan voi laittaa tyhmyyteni ansioksi, vaan osa johtunee siitä, että yksinkertaisesti kiinnostukseni ja kapasiteettini korvien välissä ei riitä kaikkiin niihin asioihin, joista minun pitäisi  olla valtakunnan politiikassa päättämässä. Ja vaikka puolueiden todelliset vallankäyttäjät  tarvitsevatkin enemmän tai vähemmän marionetteja ja myötäilijöitä, joiden itsetarkoitus on olla kansanedustaja eikä asioiden hoito, niin minusta ei siihenkään pestiin ole.

Kerron esimerkin mitä tarkoitan. Kerran menin Raha-automaattiyhdistyksen tarkastajan kanssa Maaseudun raittiusliiton pääkallopaikalle Jyväskylään. Toimintaa meille oli esittelemässä kyseisen liiton silloinen puheenjohtaja, pääministeriksikin kavunnut Matti Vanhanen. Ray:n tarkastaja totesi esittelyn kuultuaan, että eivätkö nämä oli vähän suurellisia suunnitelmia? Matti vastasi kasvot peruslukemilla: "Mene eduskunnan isoon saliin laskemaan päitä ja tule sen jälkeen sanomaan onko suunnitelmat ylimitoitettuja." Mutta Mattiakaan minulla ei ole mitään syytä tölviä. Kunhan kerroin esimerkin kansalta saadun demokraattisen vallan käytöstä.

Jotta puolue voisi käyttää valtaa, tarvitaan menestystä vaaleissa. Ja jotta  siitä  tulisi sen jälkeen harvainvaltaa, tarvitaan marionetteja, joille riittää rumasti sanottuna, että saa nyökytellä sinne tänne tärkeänä kylänraitilla kansanedustajana tai kunnanvaltuutettuna.

Ehkä viime päivien irvokkain esimerkki vääristä ihmisistä väärillä paikoilla on perustuslakivaliokunnan tyrmäys sosiaali- ja terveysvaliokunnan esitykselle sote-uudistuksesta. Voimme vaan arvella kuinka paljon rahaa on palanut ja  aikaa sekä turhaa työtä on valmistelussa tehty kaikkien kuntien kuulemisineen. Ja yksinkertaisesti vain siksi, että oikea käsi ei tiennyt mitä vasen teki. Kun tämän kaltaiseen törmää, ei voi välttää kysymästä, että mitä tarkoittaa eduskunnan, hallituksen  ja niiden työskentelyiden johtaminen?

Kuka siis opettaisi meitä itse kutakin pienentämään itsensä? Että emme edes kuvittelisi yhdenkään asian kaiken viisauden istuvan omassa päässä.

torstai 19. helmikuuta 2015

Pitäisikö pelätä ilvestä?

päivis: Pihallamme Tuusulan Jokilaaksossa olemme nähneet ilveksen kolme kertaa. Ensimmäisen kerran syksyllä 2013, toisen viime syksynä ja kolmannen ilveshavainnon teimme eilen illalla.

Todennäköisesti ilves on pihallamme vieraillut muulloinkin. Eilisiltainenkin käynti olisi jäänyt huomaamatta, mutta osaomistuskoira-Niilo oli valppaana. Jostain se keksi, että ulkona liikkuu outo eläin ja säntäsi ikkunaan, josta se normaalisti ei seuraile pihan tapahtumia. Nyt se aivan parkui, kun ei päässyt ilveksen perään. Sen se taatusti olisi tehnyt, jos olisi saanut mennä ulos.

Ilves sen sijaan meni aivan rauhallisesti metsään, vaikka katselimme sen kulkua taskulampun kirkkaassa valossa.
Ilves ei näytä pelottavalta. Tämän kuvan on julkaissut netissä Kouvolan Sanomat.
Ilves on peto. Petona sitä ei sen sympaattisen ulkonäön vuoksi oikein osaa pitää, mutta netissa kuvailtiin muun muassa sitä, miten se tappaa jopa itseään suuremman kauriin tai peuran. Myöhemmin vähän pelkäsinkin, kun käytin Niiloa ulkona. Lauloin Hoosiannaa ja muuta asiayhteyteen sopivaa ja sopimatonta, jotta mahdollisesti jossain väijyvä ilves ymmärtäisi pysyä etäämmällä. En tiedä, olisiko laulustani ollut yhtään apua. Meillä saunakontissa on radio päällä 24/7 ja ääni kuuluu varmasti ilveksenkin korviin. Yhtään se ei silti eilenkään näyttänyt saunan kulmalta kulkenutta kissapetoa häiritsevän.

Netistä luin myös, että petohavainnoista toivotaan ilmoitettavan paikallisille petoyhteyshenkilöille. Sen teinkin. En siksi, että haluaisin jonkun tulevan pyssyineen väijymään ilvestä. Näin ei tapahdukaan. Petoyhteyshenkilö vastasi jo viestiini ja kertoi, että havainto kirjataan RKTL:n Tassu-arkistoon. Alueelta on talven aikana kuulemma tehty muitakin näkö- ja riistakamerahavaintoja ilveksestä.

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Tarjolla sitä itseään....

jormas: päivis puhui tai kirjoitti omiaan, joka tietysti sinällään on hyvä asia. Nimittäin kirjoittaa omiaan kuin välittää muiden juttuja. Niitä välittäjiäkin on netti ja Facebook pullollaan. Joilla ei ole mitään omaa sanottavaa eikä liioin mitään sanottavaa välittämistään muidenkaan jutuista. Heitä voisi kai kirjaimellisesti sanoa joo joo miehiksi tai naisiksi.

Mutta minä olin juuri eilisen päiviksen blogin kuvan Niilon kanssa samalla ladulla, kun etsin pihasta tai muististani kadonnutta jääkairaa. Tai kaira on muistissa, mutta ei se mihin sen laitoin. Tai sitten joku on korjannut sen parempaan talteen.

Joten ei ollut Niilokaan puhdas pulmunen tai koira. Ero on siinä, että tiedän, jottei ladulla ole sopivaa kävellä ja Niilon mielestä siinä taas on erittäin sopivaa tallustella. Mutta ladulla olin Niilon kanssa joka tapauksessa. Sillä erolla, että olin päiviksen tarinan jengin sijaan omalla maalla.

Aika paljon tulee, näin olen huomannut, elämöityä muiden elämistä. Olen havainnut sen olevan kohtuullisen turvallinen ja mukavakin tapa ja yksi arkipäivän suoloista. Eikä se ehkä ole yhtään sen huonompi ajantäyttäjä kuin Sudokun täyttäminenkään.

Niilon tarjoilut kirjaimellisesti kannon nokassa
Sitä paitsi toisten läjien tonkiminen on aina mukavampaa kuin oman. Merkillistä sekin, sillä omia tuoksujaan moni haistelee joskus salaa ihan mielellään, mutta ei muiden. Paitsi Niilo, jonka on haisteltava kaikkea. Ja kun kohdalle sattuu hevosen sitä itseään, on se Niilon mielestä  myös syötävä.

Mutta Niilo on itsekin omissa tarjoiluissaan myös huomaavainen ja usein se valitsee tuotoksilleen  näkyvän paikan, jotta ne ovat muille hyvin tarjolla.

Mutta mistä sain aiheen kirjoittaa siitä itsestään? Kas tästä, josta pienen pätkän poimin YLE:n sivulta netistä:

"Kakkaajapatsas kuuluu katalonialaiseen jouluperinteeseen Katalonialainen jouluperinne pitää sisällään suomalaisittain ajatellen varsin erikoisia asioita. Sellaisia ovat muun muassa kakkaava paimenfiguuri ”Caganer” ja makeisia käskystä kakkaava halko ”Tió de Nadal”, joka on katalaanien jouluperinteeseen liittyvä myyttinen hahmo. Caganer kuvaa ihmisten samanarvoisuutta säätyyn ja asemaan katsomatta.

Caganerit kuuluvat katalonialaiseen jouluseimiasetelmaan yhtä erottamattomasti kuin Jeesus-lapsi, Joosef ja Maria. Pienet hahmot esitetään kyykkyasennossa housut nilkoissa ja kakkaamassa. Kummallisen minipatsaan on tulkittu korostavan ihmisen pienuutta ja inhimillisen sekä pyhän vastakkainasettelua. Lisäksi sen on uskottu tuovan onnea tulevan vuoden sadolle.

Tió taasen pannaan joulukuun alussa esille kotiin sekä ruokitaan ja peitellään joka yö, ettei sille tulisi nälkä ja kylmä. Jouluna sitä hakataan kepeillä ja sen käsketään "kakata" lahjoja. Samalla lauletaan tapahtumaa varten tehtyä laulua."

tiistai 17. helmikuuta 2015

Ladulla kävelijät ja muut oman päänsä pitäjät

päivis: Kotitilamme poikki kulkee yksi Tuusulan kunnan hiihtoladuista. Hiihtäjiä liikkuu päivittäin, nyt kun taas on ollut lunta ja pakkasta. Tänään kulki muitakin: jalkaisin kolme tai neljä aikuista kuuden suurikokoisen koiran kanssa. Neljä tai viisi niistä kulki irrallaan.

Tiedän, että jotkut eivät voi ollenkaan sietää laduilla käveleviä. Myöskään koiran kanssa hiihtävät eivät kaikkien mielestä kuulu laduille. Itse ajattelen, että ehkä laduilla ei pitäisi kävellä, mutta puolestani suon koiran kulkevan remmissä hiihtäjän mukana. Koira tuskin latua kovin paljon tallaa pilalle, mutta ihmisen jalanjälki kylläkin.

Moni tuntuu ajattelevan, että kun muina vuodenaikoina on tottunut kulkemaan jotain tiettyä luontoreittiä pitkin, samaa pitää päästä kulkemaan talvellakin. Siis laduilla ilman suksia.

Tänään oikeastaan taisin vähän tuohtua näkemästäni. Mitähän ladulla mahdollisesti vastaan hiihdelleet lapset olisivat ajatelleet eteensä irrallaan tupsahtaneista koirista. Vaikka ne eivät vihaisilta näyttäneetkään, irrallaan kulkevina ne olisivat saattaneet pelottaa lapsia, kenties joitakin aikuisiakin.
Kuvan koira ei tallustele hiihtoladuilla eikä muutenkaan liity aiheeseen.
Mutta ehkä me ihmiset olemme niin täynnä omaa itseämme ja oletettua oikeuttamme tehdä niin kuin tahdomme. Muistan hyvin, kun asetuimme asumaan Tuusulanjoen varrelle, saimme pitkään vääntää joidenkin lähitienoon asukkaiden kanssa siitä, että emme suvaitse pihamme poikki kulkemista. Aika moni tuntui pitävän sitä oikeutenaan, koska he olivat aina ennenkin kulkeneet siitä. Meidän kodillamme tai kotirauhallamme ei näyttänyt heidän mielestään olevan minkäänlaista arvoa.

Nykyään pihamme poikki loikkivat vain kanit ja muut metsän eläimet. Ylimielisiä kulkijoita tapaamme enää harvoin. Ehkä laduilla kävelijöitäkin jonkun pitäisi kouluttaa. Ladulla jalkaisin kulkeminen ei kai sentään ole jokamiehenoikeus. Siihenkin joku joskus kehtasi vedota, kun ihmettelimme, miksi hän katsoo voivansa käyttää kotipihaamme kulkureittinään.

maanantai 16. helmikuuta 2015

Alkoholismi

jormas: Onko alkoholismi psyykkistä ja fyysistä riippuvuutta aiheuttava sairaus, jossa oma merkityksensä on perinnöllisillä tekijöillä ja joissa sosiaalinen perimä ja kasvuympäristö eivät ole niistä vähäisimpiä? Onko siis mahdollista, että alkoholismi tai valmiudet sairastua siihen ovat joillakin syntymästään tai pienestä lähtien?

Itselleni henkilökohtaisesti sillä, onko alkoholismi, sairaus, synti tai sen seuraus, opittu, huono tapa vai jotain aivan muuta, ei ole suurtakaan merkitystä. Alkoholismi ja alkoholisti ovat eri asioita. Vaikka kantaisin alkoholismia syntymästä saakka, päästäkseen alkoholistiksi pitää myös juoda. Alkoholismin kanssa pärjääkin loistavasti niin kauan, kun ei juo.

Alkoholistiksi päätymiseen täytyy siis juoda. Juomisen opettelussa auttavat tavattomasti juomatavat. Juoda päihtyäkseen, krapulaan ja vastoinkäymisiin ovat ehkä merkityksellisimpiä. Jos ei opi ottamaan krapularyyppyä, ei oikein voi päätyä alkoholistiksikaan. Päihteiden suurkuluttajaksi pääsee kyllä ilman tätäkin taitoa.

Ensin mies ottaa ryypyn, sitten ryyppy ottaa miehen ja lopuksi ryyppy ottaa ryypyn. Viimeisetkin tekosyyt juomiseen ovat unohtuneet ja juomisesta on tullut itsetarkoitus. On sama kuoleeko lähimmäinen, saanko ison arpajaisvoiton tai ei tapahdu mitään. Ja viimein kaikkiin olo- ja tunnetiloihin tarvitaan päihteitä. Juomisen syyksi riittävät auringonnousu ja lasku tai puolison tekemät liian pienet lihapyörykät. Arjen, juhlan, lähimmäisen, mutta ennen kaikkea itsensä kohtaaminen ilman päihteitä on tullut ylivoimaiseksi. Alkoholistille tyypillistä onkin kyvyttömyys tulla toimeen itsensä kanssa ja olematon itsetunto. Jos ei pärjää itsensä kanssa ilman päihteitä, niin kuinka voisi pärjätä ympäröivän maailman kanssa

Ruukku menee kaivolle, kunnes särkyy. Pysyvään muutokseen ihmisen tarvitsee kuitenkin saavuttaa henkinen pohjansa. Se on kaikilla olemassa, mutta yksilöllisellä tasolla. Jollekin riittää lopulliseen elämänmuutokseen työnantajan ensimmäinen huomautus maanantaiaamuna, jollekin ei riitä kaksikymmentä vuotta korvikeaineita, siltojen alusia ja roskalaatikoita.

Muutos on kuitenkin kaikilla mahdollista. Toipumisen kannalta oleellista ei ole vahva tai heikko itsetunto, vaan että se mikä on, on ehyttä. On koettava ja uskottava omaan ainutlaatuisuutensa ja oikeuteensa olla sellainen kuin on. Muutos lähtee kaiken olemassa olevan kyseenalaistamisesta sekä tosiasioiden tunnistamisesta ja tunnustamisesta. Muutokseen ei myöskään tarvitse tietää mitä haluaa. Muutokseen riittää oman mielen pohjimmaiseksi diagnoosiksi MITÄ EN HALUA loppuelämältä.

Vaikka koko maailma lääkäreineen diagnosoisi, se ei riitä pysyvään muutokseen ilman omaa arviota omasta tilasta. Ratkaisevaa onkin asianomaisen tekemä diagnoosi yksin peiton, tähtitaivaan tai Luojansa kanssa. Jos edelleen olen sitä mieltä, että juon, ei muun maailman mielipide riitä muutokseen. Aivan sama toisinpäin. Jos muu maailma on sitä mieltä, että juon, se ei riitä juomiseen, jos olen itse toista mieltä.

Koska olen tunnustava kristitty, ajattelen, että ylipäätään ihmisen kaikkinainen vajavuus ja puutteellisuus ovat syntiinlankeemuksen seurausta. Mielestäni jokainen luomakunnan jäsen ja kukin omalla tavallaan on taakoitettu ja kuormitettu kohdusta hautaan. Sen saamme kokea ahneutena, häikäilemättömyytenä, rakkaudettomuutena, kateutena, sairautena ja jos jonkinlaisena vaivana ja riesana. Itse aiheutetun taakan lisäksi kannamme jokainen siis yhteistä, ihmisen vajavaisuuden painolastia.

Itse kannan alkoholismiani ylpeänä ja hyvillä mielin, sillä se ei ole ollut taakka yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Olen pyrkinyt kaikin tavoin elämään muutenkin niin, että minun ei tarvitsisi edes yrittää muuttaa keinotekoisesti omaa todellisuuttani muuksi.

Uskon, että Luoja ei anna kenellekään suurempaa osaa yhteisestä taakasta kuin kukin jaksaa kantaa. Oma lukunsa on painolasti, jotka hankimme omilla valinnoillamme itse. Vaikka emme ole saaneet kaikkia riesojamme Luojalta, Hän jostain syystä sallii ne. Se on kuitenkin eri juttu. Ehkä se liittyy kärsimyksen merkityksestä asianomaisen lisäksi meille muille. Ehkä kirjoitan siitäkin joskus.

Eniten elämääni vaikuttanut asia on ollut alkoholismi. Jo kauan aikaa se on ollut myös yksi eniten kiittämistäni elämän kokonaisuuksista. Ehkä siksi, että koen kantilla kuivilla olosta tulleen raittiutta.

En ole koskaan pyytänyt ketään parantamaan alkoholismiani, mutta olen usein toivonut, että saisin edelleen kantaa osani yhteisestä kuormasta ilman päihteidenkäyttöä. Miksi pyytäisin poistamaan itse valitsemani kuorman, kun koko ihmiskunta joutuu joka tapauksessa kantamaan yhteistä taakkaa jollakin lailla? Miksi pyytäisin poistamaan ristin, jossa ”on olkani malli, sillä siunaukseksi Luoja sen minulle salli” ja miksi haluaisin uuden ristin? Sen hiomisessa olkapäälleni sopivaksi saattaisi hyvinkin mennä loppuelämä.

Absolutismi ja raittius voivat olla eri asioita. Raittius ei ole hampaat irvessä viinasta kieltäytymistä. Ihailen tässä suhteessa ihmisiä, joille alkoholi ei merkitse mitään. Kerran olin haastattelemassa työsuhteeseen varatoiminnanjohtajakandidaattia. Kysymyksiini kuului hänen suhtautumisensa alkoholiin. Hän sanoi ilman aikailua, että ei ole absolutisti ja aloitti otsa kurtussa pohdintansa milloin oli viimeksi käyttänyt alkoholia. Ääneen ajattelunsa hän päätti toteamukseen, että ehkä se oli tuttavaperheen ristiäisissä edellisvuonna ja lisäsi, että ei ole kyllä siitäkään varma. Minusta se oli ihanteellinen suhtautumistapa alkoholiin. Että viina ei merkitse mitään.

Voin myös helposti kuvitella perheen isukin, joka antaa aikaa perheelleen, on kelpo puoliso ja lapsille isä, mutta hänellä on yksi ongelma ylitse muiden. Hän siemailee joka ilta perheen kanssa häärätessään siinä ohessa pullollisen väkevää viiniä. Joku sanoisi häntä ehkä kaappijuopoksi.

Eräänä päivänä kaikki muuttuu ja hän lopettaa viinin juonnin. Tilalle tulee harrastusta siellä ja täällä ”poikaporukassa”, avioliiton ulkopuolisia suhteita sekä jatkuva kiire, pinnan kireys eikä aikaa mihinkään. Hän saattaa kurittaa fyysisesti lapsiaan ja puolisoakin ikään kuin varmuuden vuoksi. Häneltä on jäänyt yksi elämää hallinnut paha tapa pois, mutta tilalle ei ole tullut mitään parempaa. Minulle se ei ole, ei varsinkaan mielen raittiutta.

Raittius ei ole pahaa oloa eikä varsinkaan kantilla kuivilla oloa. Minulle raittius on ohikiitäviä hetkiä, joita en koskaan voi saavuttaa pysyväksi olotilaksi. Ehkä niin ei ole tarkoitettukaan. Joskus kesäyönä istun yksin laiturilla ja kuuntelen hiljaisuutta. Koen kuinka pieni olenkaan, mutta kuitenkin niin ainutlaatuinen. Kuin lumihiutale tai vesipisara, joita niitäkään ei ole kahta samanlaista. Ohikiitävän tuokion koen syvää kiitollisuutta, että saan olla olemassa. Minulta ei puutu mitään, vaan siinä hetkessä on kaikki. On pitkän silmänräpäyksen ajan äärimmäisen hyvä olla. Sitä on minulle raittius ja näitä hetkiä en kyllästy koskaan tavoittelemasta.

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Uudenmaan maakuntajärven jäällä

päivis: Kävimme viettämässä laskiaista Tuusulanjärven jäällä. Järvi äänestettiin muutama vuosi sitten Uudenmaan maakuntajärveksi. Talvisaikaan en järvellä ole ennen käynytkään. Kesällä vuosia sitten sen sijaan olen siellä uinut useinkin ja pari kertaa olemme siellä myös veneilleet. Hyvässä muistissa on vielä vappumelonta kumikanootilla Koskenmäen mattolaiturilta pitkin järvestä laskevaa Tuusulanjokea kotilammille Myllykylään.
Tuusulanjärven jäällä Gustavelundin edustalta löytyy napakelkka.
Olen nähnyt kuvia Tuusulanjärvelle tehdystä latu- ja luistelu-urasta. En osannut kuvitellakaan, että järvi on pitkän lämpimän jäljiltä tälläkin hetkellä luistelukunnossa. Hiihtäjiäkin oli paljon liikkeellä. Moni heistä poikkesi myös eduskuntavaaliehdokas Ruut Sjöblomin vaaliteltalle syömään lohisoppaa. Ruut taustajoukkoineen oli tuonut teltan jäälle kirkon rantaan. Hyvä idea ja kaiken lisäksi sääkin salli eduskuntaan halajavaa teologia.
Ruut Sjöblom tapasi uusmaalaisia äänestäjiä järvelle pystytetyssä vaaliteltassaan.
Ihmisillä on kotikunnissaan (minun tapauksessani siis asuinkunnassa, koska olen laukaalainen) laillani paljon paikkoja, joiden tietää olevan olemassa, mutta joissa ei tule käytyä. Omalla käymätön kotiseutupaikka -listalla kärkisijoilla ovat Tuusulan museot.

Halosenniemessä olen käynyt silloin, kun en vielä osannut kuvitellakaan joskus asuvani Tuusulassa. Aleksis Kiven kuolinmökin olen käynyt katsomassa ulkoa päin. Taidenäyttelytkin ovat jääneet kokematta. Lottamuseon rakennuksessa sentään olen vieraillut. Kenties en ole poikkeus. Ehkä koulut sentään huolehtivat siitä, että nuorempi polvi käy opetussuunnitelman puitteissa tutustumassa kotiseutunsa avainkohteisiin. Siitäkin tietysti voi olla montaa mieltä, mitä ne avainkohteet ovat.

Jos itse vaikka aloittaisi ruumiin kulttuurista käymällä Tuusulan uimahallissa, niin samalla voisi kokea myös taide-elämyksen.

lauantai 14. helmikuuta 2015

Hyrylä valtakunnan piikkipaikalle

jormas: Tuusulan Hyrylä on aina ollut kylä ja näin se tulee olemaankin. Hyvä niin. Siksi tuntuukin ihmeelliseltä visio, kun jälleen kerran haetaan uusien suunnittelijoiden ja suunnitelmien kautta uusia ideoita Hyrylän Rykmentinpuistoon. Että rakennuksen tai rakennusten pitäisi istua kaupunkikuvaan. Mihin ihmeen kaupunkikuvaan?

Hyrylään ei koskaan tule rautatietä, vaikka koskaan ei pitäisi sanoa ei koskaan. Hyrylän läpi ei myöskään mene moottoritietä eikä näillä näkymin tule menemäänkään. Tässä kuitenkin piilee myös vetovoima ja ainutlaatuisuus, sillä valtakunnassamme ei ole montaa Hyrylän kokoista taajamaa, josta lähtee tai sinne päättyy moottoritie. Käytännössä Hyrylästä lähtee tai päättyy muutakin ainutlaatuista. Esimerkiksi Tuusulanjärvi, Tuusulan Rantatie ja Kirkkotie. Joten potentiaalia vaikka mihin on kyllä yhdelle kyläpahaselle yllin kyllin.

Mutta kuinka kehittyä, olla vetovoimainen apinoimatta muita ja säilyttää silti kylä kylänraitteineen? Sillä sekin on ainutlaatuinen venäläisine varuskuntarakennuksineen. Siinä historiassa olisi kerrottavaa ja bisneksen paikka Helsingistä lähteville ja Hyrylään tutustuville venäläisille turistibusseille.

Mitä ylipäätään tavoittelemisen arvoista on Keravassa, Järvenpäässä tai Hyvinkäässä? Miksi kaupunkimaisuus on joku itseisarvo, jota kaikkien pitäisi tavoitella? Onko se jotenkin kasvun edellytys ja onko ylipäätään kasvu aina kaiken menestyksen a ja o?

Mutta miksi edellä mainitun lisäksi ihmisten pitäisi tai olisi mukava tulla Hyrylään? Sitä voi kysellä katugallupilla ihmisiltä. Silti ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden. Kun Sulan teollisuusalue http://seepsula.fi/wp-content/uploads/2014/02/seepsula_historiikki.pdf valmistui, kuka olisi osannut ennustaa, että siitä tulee maankuulu autokaupan mekka?

Mutta Hyrylässä on muutakin ainutlaatuista. Santun Päämajasta https://www.facebook.com/pages/CafePub-P%C3%A4%C3%A4maja/81886810189 lähtien. Ja Puuilokin http://www.puuilo.fi/ on sellainen, jota ei Vantaata lukuun ottamatta ole lähimailla.

Moni järvenpääläinenkin on tiedostanut, että oli virhe ajaa leirintä- ja campingalue alas Järvenpään Vanhankylänniemestä, sillä niin harvassa ovat pääkaupunkiseudulla campingalueet. Rastila Helsingissä lienee ainoita. Mutta valtakuntaan on tarvittu Vesa Keskinen oivaltamaan karavaanareiden ostovoima. Tuurissa http://www.tuuri.fi/ on yli 200 vaunupaikkaa. Sähköllinen vaunupaikka maksaa 15 euroa, jota ei voi varata etukäteen. Minulla ei ole tietoa maksetaanko sähkö- ja henkilömaksut erikseen.

200 autopaikkaa x 15 euroa x 365 vrk = kuitenkin paljon rahaa, on käyttöaste mikä tahansa. Moni karavaanari ja muukin laittaa reissuun lähtiessään ensimmäiseksi yöpymis- tai ostospaikaksi kyläkaupan Tuurissa. Sieltä ostetaan koko reissun sapuskat, isännälle kalastusvehkeet ja työkalut, emännälle astiat ynnä muut, nuorille harrastusvälineitä, koko porukalle loma- ja muut vaatteet sekä tutuille tuliaiset. Ja ketkä eivät matkailuajoneuvolla kulje, mutta haluavat yöpyä seutukunnalla, heitä varten on Keskisen hotelli.

Hyrylä muun muassa moottoritiensä ja pääkaupunkiseutunsa ansioista on loistava paikka urbaanille camping-alueelle. Esimerkiksi Tuusulantien ja Tuusulan Itäväylän välimaastossa http://www.tuusula.fi/sivu.tmpl?sivu_id=2004 olisi tarkoitukseen kerrassaan oiva.

Mutta mitä karavaanareiden lisäksi tarvitaan, jotta paikka imisi ostavia ihmisiä venäläisturistien lisäksi laajemminkin? Karavaanialueen yhteyteen tarvitaan katettu torialue ja mahdollisesti halli tori- ynnä kirpputorimyyjille. Sekä viereen Kyläkauppa Keskisen tapainen ostospaikka loistavine elintarvikeosastoineen. Tällainen on esimerkiksi http://www.minimani.fi/.

perjantai 13. helmikuuta 2015

Laukaalainen Espoossa

päivis: Kesti aika monta vuotta ottaa Tuusula maantieteellisesti haltuun. Silti edelleenkin Hyrylän keskustassa pitää usein mielessään miettiä reitti, mitä kautta pääsee johonkin kohteeseen. Omia polkuja kulkevien -kaupallemme mennessä jopa kerran käännyin väärään suuntaan. Siinä kyllä oli varmaan enemmänkin kyse omissa ajatuksissa olemisesta kuin Hyrylän epäselvästä keskustan asemakaavasta.

Noin vuosi sitten Tuusula tuli paremminkin tutuksi, kun suoritin taksikortin paikallistuntemuskokeen. Taksia ei ole tullut ajettua, joten katujen ja teiden nimet alkavat vähitellen taas kadota mielestä.

Kun tulin Keski-Suomesta Helsinkiin töihin reilu 12 vuotta sitten, aika nopeasti opin tuntemaan kaupungin pääväylät ja vähän sivukadutkin. Voin silti joskus eksyä kantakaupungissa, varsinkin jos liikun autolla. Eräänkin kerran olen harhaillut jossain Töölön tai Rööperin kulmilla. Mutta aina olen lopulta löytänyt perille.

Espoo sen sijaan on jäänyt minulle täydelliseksi mysteeriksi. Että voikin olla vaikeasti hahmotettava kaupunki!

Tänään minun piti vielä pitkän työpäivän jatkeeksi lähteä Espooseen purkamaan valokuvanäyttely Tapiolasta. Luulin löytäväni Kulttuurikeskuksen, koska pari viikkoa aikaisemmin olin saman näyttelyn käynyt sinne pystyttämässäkin ja löytänyt paikan. Helsingistä Mäkelänkadulta ei kuitenkaan ollut ihan helppo lähteä suunnistamaan kohti Tapiolaa, kun puhelimen gps-paikanninkin innostui vähän väliä hyppäämään pois päältä.
Espoon kaupungin sivuilta löytyy muun muassa tämäkin kuva. Vaan
missä mahtaa sijaita Soukka ja kuvassa näkyvä ostoskeskus?
Löysin sentään vanhoilla tiedoilla ilman paikanninta Tapiolaan, mutta yhdessä tienristeyksessä sattunut erehdys oli liikaa. Päädyin ajamaan ympyrää pitkin pimeää ja sateista kaupunginosaa. Eikä yhtään auttanut asiaa se, että kaupunginosan katuja oli jostain syystä revitty auki ja juuri sillä hetkellä toiminut gps sekosi täysin, kun ajelin poikkeusreittejä pitkin.

Jos on mahdollista välttää käyntiä Espoossa, teen sen mielelläni.

torstai 12. helmikuuta 2015

Vain seitsemäntoista läjän tähden

jormas: Toissa päivänä tuli elämöityä somessa sen verran Lahelassa irti olleesta koirasta, että kyseisen palstan vastuulliset päättivät poistaa kaikki aiheeseen liittyvät kirjoitukset. Yksityisiä julkisen sanan vartijoita siis. Tai ei edes julkisen tässä tapauksessa, sillä kyseessä oli niin sanotusti suljettu ilmoitustaulu. Ehkä sitä voivat lukea kuitenkin kaikki. Ei ole tullut testattua. Näiden palstanpitäjien malja taisi ryöpsähtää yli, kun ilmoitustaululle oli tiensä osannut myös koiran omistaja, jonka koiran kuva oli laitettu irti olleeksi hauvaksi. Ymmärsin myös, että joku oli soittanut vielä perään eläinsuojeluvalvojankin tai vastaavan. Mutta väärästä koirasta oli tehty lainrikkoja. Omistajan sinällään aiheellinen palaute oli sitten höystetty vyötärön alapuolisin sanoin, joten tarinalle tuli sillä foorumilla the end. Ja kaikki koiran vapaudenriiston vuoksi.

Mutta jatkan koirista tai niiden jätöksistä. Tuusulassa on kolme koirapuistoa, yksi Riihikalliossa, yksi Hyökkälässä ja yksi Kellokoskella. Jokelan koirapuistollekin lienee suunnitelmat valmiina.

Helsingissä peritään koiravero, mutta Tuusula, Kerava ja Järvenpää ovat siitä luopuneet. Jos olisi valta, palauttaisin koiraveron Tuusulaan, antaisin sen keräämisen kunnan kassaan sille yksityiselle yritykselle, joka pitäisi koirapuistot kunnossa ja ehkä tekisi niitä ja uusia koirapalveluja lisääkin.. Yksityinen yrityshän ei verorahoja saa omaan taskuunsa laittaa. Tosin muistan tarinan papista, joka kolehdin keräämisen jälkeen heitti kaikki kolikot ilmaan sanoen: "Isä, kaikki joka jää ylös on sinun ja kaikki mikä tulee alas on minun."  Kunnallisen päätäntävallanvallan koirapuisto- ja muissakin asioissa olen kuitenkin osaltani antanut viime vaaleissa Ruut Sjöblomille tai Santeri Ahlgrenille. En muista tarkemmin.

Mutta takaisin Riihikallioon. Kun kunta on koiranomistajille luonut koirapuiston kaltaisia luksuspalveluita, toivoisi puistoissa koiriaan ulkoiluttavilta myös jotakin. Jotta kaikki keräisivät kaljatölkkinsä, muut roskansa sekä koiriensa jätöksen kunnan alueelle tuomiin astioihin.

Ei muiden koirien jätösten korjaaminen kuulu minullekaan. Silti korjasin niitä viime maanantaiaamuna 17 kappaletta. Oli mukavaa kulkea pitkin puistoa osaomistuskoira niiloksen kanssa ja haukkua itsekseen muita koirien ulkoiluttajia. Jotkut siis valvovat blogin alun mukaan irti olevia koiria ja minä valvon koirien läjiä.

Muutakin ajattelemattomuutta on ilmassa. Lapset, eivätkä kaikki muutkaan tuo puistoon itseään eivätkä koiriaan, sillä kaksi ehyenä olevaa penkkiä täyttää välillä määrättyinä aikoina örveltäjien joukko kaljoineen ja koirineen. Puolet porukasta harvenisi, jos Riihikallion Alepa ei myisi kaljaa, sillä osa katosi koirapuistosta, kun R-kioski lopetti ostarilla, josta ei enää ole viimeistäkään seinää pystyssä. Tilalle tulee senioreita. Tervetuloa vaan, niin laitetaan kesäisin penkeillä maailman asiat kuntoon!

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Tekstin tuottamisen vaikeus

päivis: Olemme lupautuneet jakamaan blogimme SomeNews-nimiseen sähköiseen uutispalveluun. Tuusulan, Järvenpään, Keravan ja Nurmijärven alueen asioista kirjoittava SomeNews on toistaiseksi vasta testivaiheessa, joten sen sisältö tulee todennäköisesti vielä muotoutumaan.

Vaikka olemme tätä blogia vuoropäivinä Jorman kanssa kirjoittaneet jo muutaman vuoden, ihan rutiinilla tekstiä ei synny. Aikaisemmin tosin saatoin vain aloittaa kirjoittamisen, mutta ajan kanssa on alkanut tuntua, että aiheita on aina vain vaikeampi keksiä. Ennen riitti, että kirjoitti ensin jonkun otsikon. Siitä tarina lähti syntymään melkein itsestään.


Lupautuminen yhteistyöhön SomeNewsin kanssa tuotti heti paineita. Vaikka tähänkin asti blogia on voinut lukea kuka tahansa, joka sen on netistä sattunut löytämään, nyt tuntuu, että jatkossa tekstin pitäisi palvella jotain muutakin kuin omaa halua kirjoittaa juuri siitä, mitä mieleen juolahtaa.

Pitäisikö alkaa ottaa kantaa asioihin? Kirjoittaa omasta elämästä Tuusula-näkökulmasta? Ehkä pitäisi taas palata reilun vuoden takaiseen tapaan kirjoittaa useammin elämästä merikonttikodissa. Siitä aiheesta riittikin ammennettavaa vuoden 2013 Hyvinkään Asuntomessujen jälkeen ja tietysti jo rakennusvaiheessakin.

Tuusula-painotus ei tunnu oikeastaan hassummalta ajatukselta. Jos alkaisin kirjoittaa siitä, mitä on elää laukaalaisena Tuusulassa. Tosin enemmän koen olevani jyväskyläläinen kuin laukaalainen. Mutta mitä mahtaisi joku vähän vakituisempi lukija siitä ajatella? Eipä ole ollut mahdollisuutta tehdä lukijatutkimusta, josta ehkä paljastuisi, onko syytä jatkaa samalla linjalla kuin ennenkin eli kirjoittaa joskus puuta heinää ja välillä olla vähän enemmän tosissaan.

Ruoanlaitostakin olen aika usein kirjoittanut, vaikka mikään ruokablogikaan tämä Elämän tähden -yhdistykseen vahvasti liittyvä, laidasta laitaan poukkoilevien tarinoiden lähes katkeamaton ketju ei myöskään ole. Ehkä on siis vain luotettava omaan vaistoon siitä, mikä tarina kantaa ja toisaalta hyväksyä sekin, että harvoin, ani harvoin, syntyy tekstiä, jonka kirjoitettuaan on vakuuttunut, että juuri nämä ajatukset kannatti jakaa jonkun muunkin luettaviksi.

tiistai 10. helmikuuta 2015

Koiran paras ystävä ei ole ihminen

jormas: Tämän blogikirjoituksen mausteeksi laitan kolme kuvaa, joista itse kukin voi päätellä, kuvaako niistä mikään omaa mielikuvaa koiran olemassa olon tarkoituksesta.

Kirjoitan nimittäin usein koirista ja niihin liittyvästä. Niin nytkin. Ja eilen tulin taas sohaisseeksi "Tuusulalaisten ilmoitustaululla" https://www.facebook.com/groups/403209329783321/permalink/634560269981558/ arkaa aihetta.

Suurta herkkua esimerkiksi Vietnamissa
Palstalla  kyseltiin, että tietääkö joku siellä olleen kuvan koirasta, joka on usein irti.  Alussa edellä mainitulla palstalla keskustelu oli omaltakin osalta enemmän asiallista, mutta ei varmasti kaikkien mielestä varsinkaan lopussa. Ei ainakaan palautteen perusteella. Erehdyin nimittäin kyselemään suhteellisen viattomasti koirakulttuureista ja että mistä ihan oikeasti mahtaa johtua Suomessa ja tietysti monessa muussakin maassa koirien kiinnipitovelvoite sekä miksi esimerkiksi metsästyskoirilla on eri lait?

Kysymys poiki yli 70 kommentin kokonaisuuden, jossa oli mielipidettä laidasta laitaan. Tai oikeastaan niin, että minä olin toisella laidalla ja muut toisella. Etten sanoisi barrikadeilla. Kiihkeimmät olivat sitä mieltä, että "kun seuraavan kerran näen kyseisen koiran irti, laitan silmät kiinni ja ajan sen yli niin, että ei varmasti jää kitumaan".

Ehkä irvokkainta koko asiassa oli, että mainittu koira voi loistavasti ja sillä on hyvä koti. Mutta ehkä  Suomen oloihin liian hyvä, koska omistaja pitää sitä yhdessä Tuusulan pienistä taajamista usein irti. Ja laki sanoo, että se ei käy. Maallikkolainvartijat yrittivät kätkeä Facebookissa mielipiteitään kirjoittamalla, että koiran asialla ollaan, vaikkei oltukaan. Että miksei oltu? No siksi, että eihän koiraihminen edes uhkaa ajavansa viattoman koiran yli autollaan.

Tämän matkan päätepysäkillä saattaa päättyä kärsimys
Vuosikymmenten aikana olen resunnut maailmalla enemmänkin. Koska koirat, kuten eläimet yleensä ovat lähellä sydäntäni, on minulla niistä paljon tietoa, oletusta, päättelyä ja mielipiteitä. Yksi eilinen kommentaattori Facebook-sivuilla kysyikin, kun ei keneltäkään irronnut mielipiteitä siihen mitä kysyin, vaan sitäkin enemmän asian vierestä, että entäpä, jos muita ei kiinnosta kommentoida niihin mitä kysyt?

Niinpä. Sen sijaan palsta oli täynnä pikkupoliiseja, jotka olivat mielestään kovin tietäviä koiraihmisiä. Ja olivatkin, mutta vain omasta näkökulmasta, jonka säilyttämiseksi on pysäytettävä ajattelu ja suljettava silmänsä. Vain heidän tapansa kohdella koiria on oikea eikä heitä kiinnosta muut koirakulttuurit eikä liioin koirahistoria. Esimerkiksi se miten, miksi ja mihin tarkoituksiin ihmiset ovat alussa ylipäätään koiria kesyttäneet ja ottaneet kotipiireihinsä.

Vietän paljon aikaa Thaimaassa, joka on kaikkea muuta kuin takapajula yli kymmenen miljoonan Bangkokeineen. Vaikka sekin tunnuttiin tietävän toisin Suomen perukoilla. Koirat ovat siellä ja koko maassa joka tapauksessa irti. Ja ihmisiä on Suomen kokoisessa maassa kymmenkertainen määrä. Jos jossakin esimerkiksi Pattaya-Jomtien seudulla näkee koiran kiinni, on se taatusti turistin tai sinne muusta maasta muuttaneen hauva. Tai sitten mies on ostanut sen omalle rakkaalleen lemmikiksi länsimaiseen tapaan. Toki siellä on myös kodittomia koiria aika tavalla, jotka erottaa monesti siitä, että niillä ei ole kaulapantaa tai jotain muuta ihmisen laittamaa tunnistinta kaulassa. Mutta kuten sanottu, kaikki koirat ovat  irti.

Ehkä kaupan edustalla odottelun lisäksi näiden
koirien tarkoitus on juosta lujaa ihmisen iloksi
 
Mutta koirat ovat kaikkea muuta kuin vihaisia. Joskus tosin kuulen farangilta, siis muunmaalaiselta, että koira puri tai meinasi purra. Kun kysyn, että oliko sinulla kävelysauvat tai muu keppi kädessä, on lähes aina vastaus, että kyllä, varmuuden vuoksi. Yksi ihmismielen suurimmista ongelmista lieneekin, että meitä rassaa aika tavalla asia kuin asia. Ja jos se ei muuten häiritse, niin perusteluksi riittää, kun laissa sanotaan niin tai näin tai se ei muuten vain ole omassa hallinnassa tai emme käsitä siitä jotain. Kuitenkaan aivomme eivät joskus riitä käsittämään edes sitä, että koira kokee sauvan tai kepin uhkaksi itselleen tai pennuilleen.

Mutta omien viisauksien jakamisen pohjaksi ainoana totuutena riittää itse kullakin oleva valikoiva lainkuuliaisuus ja sovellettu rehellisyys. Kuka ei näitä itsestään löydä, ei syystä tai toisesta tutki itseään. Edellä mainitut näyttäytyvät kännykkään ajon aikana puhumisena, punaisia päin ajamisena tai kävelynä ja ylinopeutena. Samoin itsestään voi löytää huonomuistisuuden vakuutusyhtiölle vahinkoilmoitusta tehdessään. Että minä vuonna se kamera olikaan ostettu ja paljonko se mahtoi jossain kalleimmillaan maksaa. Aikoinaan omakin omatunto kolkutti myös veroilmoitusta tehdessä. Ja kun tarvitsee työstä palkallisen vapaapäivän, huomaa pohtivansa mikä menisi työnantajalle läpi totuuden sijaan tai sitä hieman muunnellen. Ja että minä voin rikkoa lakia tai harrastaa epärehellisyyttä siitä ja siitä syystä. Mutta koska minulla ei ole koiraa tai en ainakaan pidä sitä irti, eivät sitä saa tehdä muutkaan. Ei siksi, että siitä olisi kenellekään haittaa, vaan siksi, kun laki kieltää sen ja minun tehtäväni ainakin oman kujani lainvalvojana on huolehtia siitä, että kaikki koirat pysyvät kytkettyinä.

Jottei mahdolliselle lukijalle jää harhaa itseni ylentämisestä, tunnistan itsessäni jokaisen kielteisen piirteen, joista kirjoitin.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Liityntäpysäköintiä

päivis: Aika nopeasti huomasin, etteivät suunnitelmani kulkea työmatkat ilman omaa autoa ole realistisia. Ensin pitäisi kävellä melkein kolme kilometriä, jotta ennättäisin kerran puolessa tunnissa kulkevaan bussiin ja sen jälkeen pitäisi vielä onnistua siirtymään sujuvasti toiseen bussiin ilman, että sitä pitäisi odotella pitkä aika. Ja töiden jälkeen sama toisin päin.

Tämä suunnitelma liittyi ajatukseen, että pidämme toisen henkilöauton pois liikennekäytöstä. Emme siis pidä, joten olen alkanut harrastaa liityntäpysäköintiä. Koska en pysäköi viralliselle liityntäpysäköintipaikalle, en viitsi kertoa, missä Martti eli osa-auto Martti päivät seisoo.

Tänään sen sijaan pysäköin sen poikkeuksellisesti Vantaan Tammiston Citymarketin isolle parkkipaikalle, jossa aamutuimaan oli runsaasti tilaa. Tosin muulloinkin, kun olen siellä käynyt kaupassa, tilaa on ollut yllin kyllin. Siksi en oikein ymmärräkään, miksi joitakin kauppaliikkeitä närästää se, että ihmiset käyttävät niiden parkkialueita kyseiseen liityntäpysäköintiin tai kuten minä joskus teen: vien auton Hyrylän kirjaston lähellä olevan kaupan parkkihalliin, käyn kirjastossa ja sen jälkeen menen kauppaan.
Marttihan se siellä luuraa muiden autojen välissä. Tässä ei kuitenkaan ole kyse
tekstini mukaisesta liityntäpysäköinnistä. Kuva on vuodelta 2009, jolloin
ostimme smartin ja tuossa se odottaa että haemme sen kotiin.
Kiitokseksi tämän päiväisestä ilmaisesta parkista kävin töiden jälkeen Cittarissa ostoksilla. Niin tekisi luultavasti moni muukin, mutta ihmiset varmaan arkailevat ilmaisten parkkipaikkojen käyttöä. Tosin Citymarketin parkkipaikalla en edes ole huomannut minkäänlaista kieltomerkkiä tai tiettyihin tuntimääriin rajattua pysäköintioikeutta. Ehkä siitä voi päätellä, että sen kaupan pysäköintialue on vapaasti käytettävissä myös liityntäpysäköijien tarpeisiin. Kieltämättä minua silti vähän nolotti jättää Martti kaupan parkkiruutuun.

Kun selaa nettiä, huomaa, että ihmisillä on tosiaan vaikeuksia löytää päiväksi parkkipaikka autolleen jopa siis silloin, kun haluaa suosia joukkoliikennettä. Ainakaan meiltä se ei edes ole kohtuudella toteutettavissa ilman, että ajaa ensin omalla autolla jonnekin. Jos kaupat osaisivat laskea, että niiden parkkipaikoilla päivän pysäköivät ovat myös potentiaalisia asiakkaita, ongelma pienenisi huomattavasti. Mutta esimerkiksi juuri Hyrylässä keskustan K-kauppa alkoi sakottaa "laittomia" pysäköijiä. Taatusti moni myös päätti olla koskaan käyttämättä kyseisen kaupan palveluja pysäköintisakon saatuaan.

Vantaalla näkyy olevan meneillään kokeilu, jossa tietyn kaupan pysäköintialuetta saa käyttää maksutta, jos sinne pysäköivällä on käytössään joukkoliikenteen maksukortti. Onhan tuokin jo parempi kuin ei mitään. Mielellään kokeilu saisi laajentua malliksi muuallekin. Olisipa työmatkalaisilla yksi huoli vähemmän kannettavanaan.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Istua vai seistäkö?

jormas: päivis kirjoitti lapsista, jotka "joutuvat" käymään viikon koulua ulkona. Minun kouluaikanani taisi jossakin vaiheessa olla niin sanottuja ulkotunteja, joita tavallisuudesta poikkeavina oikein odotettiin. Tosin liikuntatunteja oltiin ulkona useinkin, koska ulkoliikunta oli oma lajinsa tai tuntinsa koulussa. Ja näin oli laita luonnontieteiden tuntienkin kanssa. Eläintiedetuntikin tai joku sen tapainen lieni jostakin syystä erikseen vai oliko silloin kasvitiedekin omalla tunnillaan?

Niin tai näin, päiviksen mainitsema istuminen ja seisominen oli minulla koulussa oma lajinsa. Alkuaikoina myös noustiin pulpetin viereen seisomaaan, kun vastattiin opettajan esittämiin kysymyksiin. Ensin tietenkin viitattiin, josta opettaja tai ainakin muut oppilaat mielestään päättelivät kunkin tietämystä.

Myös koirille on omat koulunsa sisä- ja ulkotunteineen
Mutta eihän todellisuus näin ollut. Kun olin rakentanut itselleni määrätynlaisen ulkoisen habituksen, niin siihen ei kuulunut loistaa tunnilla. Tai kuului, mutta ei vastaamalla siten kuin opettaja toivoi. Vaan niin, että se aiheutti hilpeyttä ja häiriötä muissa. Ja vielä useimmiten sillloin, kun minulta ei mitään kysytty tai ainakaan ei oltu annettu lupaa vastaamiseen. Joten ohjattua istumista ja seisomista tuli harrastettua kouluaikana keskiverto-oppilasta enemmän. Sillä nurkkaan minut komennettiin seisomaan ja taas vastaavasti jälki-istunnossa istuttiin. Molemmat kädet pulpetin päällä liikkumatta.

Viittaamattomuuteen oli muitakin syitä, joka monella oli ujous. Minä jos joku sen tiedän, sillä hyvin usein kopioin välitunnilla läksyjen vastaukset muilta oppilailta. Monesti tein sen niiltä oppilailta, jotka tiesivät, mutta eivät viitanneet. Koin, että he olivat jopa kopioinnista mielissään, sillä se oli kokeiden lisäksi ainoita tapoja loistaa tietämyksellään edes jollekin. Ja saada hillittyä myönteistä huomiota.

Aivan erityisen itsekkäinä pidin niitä, jotka loistivat tunnilla tietämyksellään, olivat tehneet läksynsä kybällä ja menestyivät vielä kokeissakin. Mutta eivät antaneet minun kopioida läksyjään. Myös se on tullut elämässä selväksi ja koettua, että hyvä koulumenestys ei takaa menestystä eikä onnea muussa elämässä.

lauantai 7. helmikuuta 2015

Koulunkäyntiä ulkona Vantaalla

päivis: Hesari uutisoi tänään, että vantaalaisen koulun 1.-3. luokan oppilaat joutuvat käymään viikon koulua ulkona. Tämä johtuu homeisten luokkatilojen puhdistuksesta. Suurempi uutinen varmaan onkin se, että koulua käydään viikko ulkona. Koulujen homeongelmat sen sijaan ovat jo vuosikaudet olleet niin tuttua uutisaihetta, ettei niistä kai enää juuri edes ole uutiseksi.

Kuten arvata saattaa, joku äiti jo ennätti älähtää saman lehden yleisönosastolla, kun kotiin oli tullut ilmoitus ulkokoulusta. Älähdyksessä toki oli paljolti myös katkeruutta koulutilojen huonoa hoitoa kohtaan, mutta ei ulko-opetuskaan tuntunut oikein saavan ymmärrystä.

Oppilaiden pitäisi minun mielestäni käydä enemmänkin koulua ulkona. Pois sisätiloista. Onhan meillä Suomessa jopa muutama päiväkoti, jossa lapset ovat kaiket päivät ulkona (ehkä päiväunia lukuun ottamatta). Ruokailutkin hoidetaan ulkosalla. Ulkopäiväkotien suhteen emme edes ole olleenkaan edelläkävijöitä, paremminkin perässä hiihtäjiä.
Etsin Googlesta kuvia koululaisista ulkona ja löytyi tämä herttainen vanha kuva.
Kun luin tuon Vantaan koululuokkia koskevan uutisen, ajattelin heti että hyvä. Hienoa, että oppilaiden ei tarvitse yhteen viikkoon istua kököttää koululuokassa. Pelkkää ulkoilua viikko ei kuitenkaan ole. Opettajat ovat jutun mukaan suunnitelleet monenlaisia vierailuja eri kohteisiin. Päinvastoin kuin vanhemmat, luulen oppilaiden olevan innoissaan. Itse muistan muinaisilta kouluvuosiltani, että kaikenlaiset poikkeukset tavanomaisiin koulutunteihin olivat tosi tervetulleita.

Nyt kun olen itse tehnyt seisaaltani töitä ja kotona syönkin seisaaltani, arvostan entistä enemmän asioita, joissa pääsee välttämään istumista. Työmatkat kuitenkin sujuvat edelleen istuen, vaikka osan matkasta kuljenkin nykyään bussilla.



perjantai 6. helmikuuta 2015

Nettimaailma

jormas: Sosiaalinen media on verraton asia. Tosin tiedän monia, jotka ovat nakertaneet sitä hieman jostakin nurkasta ja sen perusteella arvostelevat ja jakavat mielipiteitään, kuin monipuolinen ja -vuotinen käyttäjä.

Netti on esimerkiksi oiva yksinäisyyden torjuja, joka tietenkään ei livenä vieressä seisovaa ihmistä korvaa. Mutta näinhän ei liene tarkoituskaan. Huomaan esimerkiksi itsestäni, että joissakin tapauksissa, kun en halua asiasta keskustella tai se on muuten jollakin tavalla kiusallinen ilmaistavaksi, on some siihen oiva väline. Jos haluan asiani vain asianomaisen tietoon, löytyy nettimaailmasta siihen välineitä pilvin pimein. Ehkä eniten käytettyjä Suomessa ovat sähköpostit ja tekstiviestit. Mutta nykyisin monet muutkin netin ohjelmat ja välineet antavat mahdollisuuden yksityisempään viestintään Twitteristä Facebookin ja moniin muihin. Mutta netissä voit jakaa syvällisiä viisauksiasi tai hyvää päivää kirvesvartta vaikka ympäri maailmaa. Ja jos kielitaito laittaa rajoituksia, siinä auttavat käännöskoneet, jotka kääntävät minkä kielen ja kirjaimet miksi tahansa.

Moni myös valokuvaa puhelimen kameralla vain omaksi ilokseen eikä kuvia muille näyttele saati jakele. Mutta  toisinkin toimivia on, joille esimerkiksi Instagram on oiva välinen. Voit jakaa ja julkaista sen kautta kuvia ja tehostaa niiden löytymistä sanoilla. Jos laitan sinne kuvan ja mukaan esimerkiksi sanan  #talvi, niin julkaisuni tarttuu monien haaviin, jotka etsivät talviaiheisia kuvia. Voit myös itse päättää keiden julkaisemia kuvia seuraat, on ne julkaistu sitten Suonenjoella tai Honolulussa.
Moni marmattaja tuntuu muodostavan käsitystä sen perusteella, että ei ole itse tehnyt juuri mitään sen eteen mitä seuraa ja mihin osallistuu. Voin aivan itse säädellä oman ympäristösi ketä seuraan, mihin osallistun ja kuka voi seurata minun julkaisujani. Facebook on oiva esimerkki ihmisen aivan arjen sälästä, sillä moni aloittaa aamunsa kirjoittamalla siellä omalle foorumilleen, että nukuin hyvin. Ja vastaavasti päättää päivänsä, siis valveillaolonsa, kirjoittamalla, että menen nukkumaan, hyvää yötä. Näilläkin foorumeilla voin aivan itse valita kaverini ja niin edelleen. Minä aivan itse päätän, kenen huomenet ja hyvää yöt tulevat nettilaitteeni näytölle.
Internetin ihmeellisestä maailmasta löytyy myös keskustelupalstoja käytännössä kaikesta mahdollisesta. Olen sitten kiinnostunut maan keskipisteestä, ulkoavaruudesta, iankaikkisuudesta tai vaikkapa Trabant-henkilöautoista. Ja jos mieleistä ei löydy, voin perustaa itse käytännössä minkä aiheisen tahansa keskustelupalstan tai kirjoittaa aiheesta vaikka blogeja.

Tämän aamuisen, sanallisen pyrähdykseni tarkoitus ei ollut mikään. Tuli vaan mieleen kirjoittaa aiheesta jotain, kun katselin netistä ystävämme Gerryn julkaisemaa videota maapallon toiselta laidalta. Hänen kuva- ja musiikkikoosteessa taitaa olla meidänkin kuvamme. Kas tässä: https://www.facebook.com/video.php?v=10153046990885449&pnref=story.

torstai 5. helmikuuta 2015

Auto amerikkalaiselle kävelijälle

päivis: Olen nyt ottanut somen haltuun. Ehkä vähän rehvakkaasti sanottu, mutta haltuun ottamisella tarkoitan, että olen ainakin vähän oppinut hyödyntämään sitä myös työssäni. Jopa Instagramin kautta olen löytänyt kokonaan uuden käsitteen, joka varmasti nousee yleisempään tietoisuuteen. Se on kiertotalous. Olen alkanut tutustua siihen siis täysin Instagram-kuvan kautta löytyneen vihjeen perusteella. Eipä ole kyseinen väline vain teinien harrastus, kuten alussa luulin.

Kun nyt olen kulkenut töihin ensin omalla autolla Vantaalle bussireitin varrelle ja sieltä vaihdan bussiin, käytän bussimatkan someiluun. Tänään meinasin ajaa Mäkelänkadun pysäkin ohi, koska olin niin keskittynyt johonkin ilmeisen mielenkiintoiseen asiaan. Se tosin ei tainnut olla somea vaan jonkun lehden nettisivuilla ollut artikkeli.

Somesuosikkini on Twitter. Vaikka sanoin ottaneeni somen haltuun, en ole kovin innokas tai lahjakas twiittaaja. Aika usein vain jaan toisten twiittejä.

Yksi twiitti, joka jäi jakamatta, oli jonkun jenkkilehden uutinen. Siinä kerrottiin, kuinka joku amerikkalainen autoilija oli kiinnittänyt huomion nuoreen mieheen, joka päivittäin kulki maantietä pitkin jalkaisin. Sellainenhan kai Yhdysvalloissa on aika omituista ja kun ihmettelijälle selvisi, että tuo mies kulkee kävellen joka päivä jotain 20 kilometrin matkan töihin tai oppilaitokseen, tämä hyväntahtoinen kanssaihminen halusi auttaa.
Tässä käveltiin viime syyskuussa hyvän asian puolesta, kun Naisten
 pankki järjesti tempauksen, jonka tuotolla hankitaan kehitysmaiden
naisille mahdollisuus omaan ammattiin.
No, auttaminen ei suinkaan tarkoittanut, että miestä varten olisi järjestetty kimppakyyti. Amerikkalaisen ihanteen mukaisesti pistettiin tietysti pystyyn keräys, jonka tuotolla hän voi ostaa itselleen auton, ettei tarvitse enää kävellä. Oletettavasti mies jo ajelee omalla autolla päivittäiset matkansa. Toivoa sopii, että hänellä on varaa ostaa polttoaineet ja maksaa vakuutukset sun muut auton pakolliset kulut. Ettei poloinen taas jonkun ajan päästä päädy uudelleen köpöttelemään työmatkojaan epäamerikkalaisesti.

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Toivottuja ja ei toivottuja maahanmuuttaneita

jormas: Joskus viime kesänä kirjoitin maahanmuuttajista. Totesin, että jotkut ovat enemmän ja jotkut vähemmän toivottuja. Kuinka lienee ollut suomalaisten laita, kun työnhaun ja tekemisen lisäksi aikoinaan muutti Ruotsiinkin iso lauma meikäläisiä, ei niinkään työn kuin paremman sosiaaliturvan vuoksi. Helpomman rahan siis.

Ihmisten lisäksi samaa pätee myös kasveihin ja eläimiin. Niitäkin on toivottuja ja vähemmän toivottuja. Supikoiraa harva kaipaa saati haluaa naapurikseen, vaikka niitä meidän pihassa juokseekin. Kuten silloin tällöin ilveksiä, kettuja, jäniksiä, saukkoja ja monia muita.

Yksi heimo meidänkin pihapiirissä on, jolla ei paljon ole puolesta puhujia. Maalla ei luonnollisesti ole citykaneja, mutta countrykaneja voi olla senkin edestä. Syksyisin, varsinkin ennen kuin lampemme ovat jäätyneet, on eläinten ruokintapaikoillamme aikamoinen kuhina, kun yhtä aikaa osansa haluavat sorsat, muut linnut, kanit, hiiret, myyrät ynnä muut. Puolestamme se on hieno asia, sillä mainitsemistani coutrykaneista ei ole mitään haittaa niin sanotusti villille luonnolle. Mutta senkin edestä ihmisten istuttamille hyöty- ja koristekasveille. Villin luonnon varjelijana saatan olla tästä ilmiöstä joskus hieman vahingoniloinenkin. Vahingonilossa on sitä jotain aitoa, sillä siinä on harvoin kateutta.

Tästä päästäänkin ei toivottuihin kasveihin, joita on maahan muuttaneita tai täällä iät ja ajat olleita. Isä inhosi yli kaiken heinää, jolla oli valkoiset juuret. Hän sanoikin sitä valkoheinäksi. Kun perunoita multasimme, isä veti ja minä työnsin, niin joka ikisen valkoheinän kohdalla pysähdyimme nyppimään sen pois. Ja kun syvästi inhoamani perunoiden multaus otti pienen miehen voimilleni, toivoin usein kohtaamisia valkoheinien kanssa, sillä se antoi aina muutaman sekunnin lepotauon.

Jokilaaksomme onkin eräänlainen ei toivottujen eläinten ja kasvien kahdeksan hehtaarin turva-alue, jossa on jo vuosikymmenten ajan saaneet kaikki kasvit ja eläimet olla rauhassa. Muutaman vuoden on vallannut alaa jättibalsami, joka Himalajalta tulleena ei kovin monen suosiossa ole. Meille sen toi Ympäristökeskus tai vastaava. Tämän selitän joskus pyynnöstä tai ehkä muutenkin.

Mutta balsamin, lupiinin, karhunkierron hyväksyjiäkin on, kuten me. Mutta niihin on ihastunut yksi maahanmuuttajaeläinkuntakin. Nimittäin mehiläiset. Varsinkin balsamissa on paljon kukkia ja niiden mesi on kukan muodon vuoksi mehiläiselle helppo saada.

Koko viime kesän jäljestin naapuriniitylle ilmestyneiden mehiläispesien ja -yhdyskuntien ihmisomistajaa. Ja viimein eilen tärppäsi, kun olisi luullut päin vastoin. Että mehiläiset ovat talviunilla tai -horroksessa, eivätkä ihmistä niitä kaipaa. Vaan nyt oli toisin.

Ehkä kevätpakkasten pelossa olivat mehiläistenhoitajat laittamassa pesiin lisää eristeitä, ettei pörriäisten käy köpelösti kevätpakkasten ja -hankien keskellä. Ajattelin pyytää yhteystietoja, jotta voisin ostaa pääosin meidän paukkubalsamin medestä tehtyä hunajaa. Oli hyvä reissu, sillä yhteystietojen lisäksi sain kolme pikkupurkkia meidänkin mailta kerättyä hunajaa.