Väärien valintojen asiantuntija * 297

Huomenna, kun on kirjani kirjoittamisen 298. päivä, loppuu toukokuu. Yli ja alle 60 vuotta sitten samana päivänä päättyi myös syksyisin alkanut, koko talven kestänyt opintaival. Ensimmäisinä vuosinani koulun päättyminen oli yksi vuoden onnellisimmista päivistä. Lauloimme Suvivirren, saimme todistukset, aurinko paistoi aina, kesä jatkui ikuisesti ja päivien määrä oli rajaton.

Illalla nukkumaan mennessä halusin nukkua pitkään. Mutta silti heräsin kilvan kesäaamun auringon kanssa nauttimaan sen noususta, koska koulu oli päättynyt. Tiesin kaiken ja vanhemmat ihmiset päivä päivältä vähemmän. Elämän rajallisuuden tullessa iän myötä yhä selvemmin todeksi myös itselleni, olen liittynyt tähän tietämättömien ihmisten yhä kasvavaan joukkoon. 

Synkkiä pilviä samaan vuodenpäivään toi myöhemmin yhteiskoulu, jota kävin viisi vuotta. Hyvin hoidettuna se tarkoitti keskikoulun suorittamista. Minun kohdalla sekään ei mennyt niin sanotusti putkeen, vaan vain ensimmäisestä vuodesta selvisin kerralla ja yksillä, ruotsinkielen ehdoilla, joihin luin puoli kesää. Toisen luokan kävin kahteen kertaan, kuten kolmannenkin. Sitten nousi koulutie lopullisesti pystyyn opinahjossa, jonne en olisi edes halunnut. Viiden vuoden ja vajaan kolmen luokan jälkeen keskiarvoni oli niin huono, ettei minua kelpuutettu suorittamaan edes ehtoja.

Koulunkäynti jäi siihen, vaikka jotain yritin myöhemminkin. Iltakauppakoulukin jäi kesken. Kunnialliseen päätökseen olen saanut vain rippi- ja autokoulun. Jälkimmäisen kävin moneen kertaan, sillä menetin ajolupani useammankin kerran yhdistelemällä ajamiseen asioita, jotka eivät liikenteeseen kuulu. Rattijuoppouksien lisäksi ainakin kolmesti olen vienyt ajolupaani poliisille liiallisten ylinopeuksien vuoksi, joista jokaisesta selvisin puhumalla ja puhutteluilla. Viime kerralla vallesmannin edustaja sanoi: "Jos kahden vuoden aikana saat yhdetkin sakot, niin älä edes kuvittele tilaavasi minulle aikaa. Vaan aivan hiljaa ja huomaamattomasti tuot ajokorttisi alakerran tytöille."

Muodollista pätevyyttä en koulun kautta saanut koskaan mihinkään eikä minulla ei ole suoritettuna peruskoulun oppimäärää. En kelvannut mihinkään päihdetyön tehtävään, jos niitä myytiin yhteiskunnalle. Ehkä siksikin arvostan presidentin myöntämän ja pääministerin allekirjoituksin vahvistaman sosiaalineuvoksen arvon hyvin korkealle, kun käsitin, että sitä ei voi saada kouluja käymällä. Arvostan sitäkin, että arvonimeä ei hakenut yksikään työnantaja eikä mikään muukaan juridinen toimija, vaan yksityishenkilöt.

En tiedä miten lienee muiden, mahdollisesti minua ehyempien ihmisten laita. Välittävätkö he myönteisestä palautteesta lainkaan. Äitini kuitenkin sanoi aikoinaan, että kissakaan ei kiitoksella elä. Ehkä ihmisenkin on hyvä kokea onnistumista ja saada siitä joskus palautettakin. Vaikka välillä sitä on etsittävä ja sen löytää sieltä, missä sitä ei ole kiitokseksi tarkoitettu. Kuten päihdetyössä ollessani toteamus, ettei minua erota asiakkaista. Se oli hyvä tunnustus ja tunnistus, sillä ei pidä erottaakaan, koska olen yksi heistä, jotka ovat etsineet parempaa elämää, huomista tai edes hyvää hetkeä pullosta. Kunnes huomasin pirun istuvan pullon sijaan sen ulkopuolella.