Pride ja Suviseurat

Sanna Marin oli Helsinki Pride -tapahtuman suojelija vuonna 2020: ”Hallitus on sitoutunut edistämään ihmisoikeuksien toteutumista Suomessa. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemaa ja oikeuksia vahvistetaan lainsäädännössä ja palveluissa. Uudistamme translain itsemääräämisoikeutta kunnioittavaksi, parannamme intersukupuolisten lasten asemaa sekä muutamme laajasti lainsäädäntöä ja rakenteita tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta tukevaksi. Jokaisella ihmisellä on oikeus hyvään ja ihmisarvoiseen elämään,”

Tänä vuonna saman tapahtuman suojelija on Jenni Haukio: "Tasavertaisesti kohdatuksi, kuulluksi ja nähdyksi tulemisen tarve on ihmisyyden ytimessä, ja yhdistää meitä kaikkia yksilöllisistä ominaisuuksistamme riippumatta. Helsinki Pride rakentaa osaltaan maailmaa, jossa ihmisoikeuksien puolesta työskennellään niin kauan kuin epätasa-arvoa esiintyy, ja jossa jokaisella on täysi vapaus ilmaista itseään ja toteuttaa omaa persoonaansa." Pride-tapahtuman ydin on suvaitsevaisuus ja tasa-arvo. Hyväksyä ihminen sellaisena kuin hän on.

Yhtä aikaa Räyskälän entisellä lentokentällä on Suviseurat. Se on vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen vuosittain järjestämä hengellinen, kaikille avoin tilaisuus, jossa käy myös seuravieraita eri maista, valtaosa kuitenkin Suomesta. Seurojen tunnuslause on Jeesuksen opetus: ”Lasten kaltaisten on Jumalan valtakunta” (Mark.10:14). Siinä kiteytyvät uskon yksinkertaisuus, luottamus Jumalan huolenpitoon ja lupa turvautua häneen.

Suvaitsevaisuus, rakkaus tai ihmisen erilaisuuden hyväksyminen ei yhdistä näitä kahta, suurta tapahtumaa kuin sanoissa.

Homoutta ilmenee esimerkiksi joutsenilla, koirilla, delfiineillä, lepakoilla, kirahveilla ja sudenkorennoilla. Havaijilla esiintyvä albatrossilaji Laysan on tunnettu siitä, että 30 prosenttia linnuista muodostaa naarasparin. Nämä naaraslinnut parittelevat koiraan kanssa, minkä jälkeen ne palaavat pesimään toisen naaraan kanssa. Ei ole löydetty lajia, jossa homoseksuaalista käyttäytymistä ei olisi esiintynyt. Lukuunottamatta niitä, jotka eivät harrasta seksiä, kuten merisiilit ja kirvat, totesi Petter Bøckman jo vuonna 2004. Bøckman toimi tällöin eläinkunnan homoseksuaalisuuteen keskittyvän näyttelyn tieteellisenä neuvojana. 

Joutsenista löytyy monia esimerkkejä. Uudessa-Seelannissa Henry-joutsen ja Thomas-hanhi tulivat kuuluisiksi pitkästä 18 vuotta kestäneestä liitostaan, joka lopulta päättyi Thomasin kuolemaan vuonna 2017.

Suuren yleisön kiinnostuksen herätti myös Itävallassa asustellut koirasjoutsenpari, joka aggressiivisesti suojeli "munaansa". Kyseinen muna osoittautui lopulta muovikupiksi. Joutsenet kävivät sen lähelle tulleiden ihmisten päälle sellaisella raivolla, että ne piti siirtää toiseen lampeen ihmisten turvallisuuden vuoksi.

Joutsen on mielenkiintoinen esimerkiksi homopareineen siksikin, että tämä Suomen kansallislintu on jo vuosia tuonut synnin pesänsä myös Jokilaaksoon. Rannalta olen niiltä kysellyt, että onko heimosi seksuaaliset suuntautumiset omien, Aatamin ja Eevan vai minun syntien seurausta? Tai onko Luoja tehnyt virheen vai kuuluvatko kaikki parisuhteet luonnollisena osana elämän monimuotoisuuteen? Ovat vastanneet tähän tasan yhtä paljon kuin Päivi Räsänen. 

Yksinäisyys muuttaa minua

Eilen aamulla kirjoitin yksinäisyydestä ja pohdin vuorokauden millä tavalla se on muuttanut minua. Toki myös ikä vaikuttaa. Joka tapauksessa nykyisin on esimerkiksi aikaa ajatella ja pysähtyä kuuntelemaan Chisun lauluja ja niiden sanoja. Yksinäisen keijun tarina löytyy keltaisen tekstin linkistä: https://youtu.be/gVppceNO7uE. Chisu onkin viime ajan löytöni. Ehkä eniten pidän hänen biisistään Sabotage, jossa hän tapaa kerrostalon katolla videolla ikäiseni miehen. Sekin löytyy Googlaamalla tai YouTubesta. 

Avioeroni muutama vuosi sitten sai aikaan, että on yllin kyllin aikaa itselle ja itseni etsimiseen. Kun Jokilaaksossa ei ole lisäkseni ihmiseläviä eikä Niilo-koiraakaan, mumisen muuten vaan ja puhun eläimille sekä kasveille. Kun en liene vaarallinen kenellekään, luulen, ettei minua kiikutettaisi lukkojen taakse, vaikka joku höpinöitäni maitohorsmien, nokkosten tai pajukon takaa seuraisikin.

Sosiaalisen median, televisiosarjojen ja lukemisen lisäksi kuuntelen radiosta paljon musiikkia. Lähinnä suomalaista, joiden sanat ymmärrän. Niiden mukana elän vahvasti tunteella. Myös luonto tai elämä yleensäkin on minulle käsittämättömän tärkeä sekä ihmeellinen asia. Sen ihmettelemiseen ja mukana elämiseen on aikaa yksinäisyydessä. 

Kerran kirjoitin kevään pajunoksista, jotka katkoin postilaatikolle mennessäni sillanpielen roska-astian kannen tieltä. Sitten huomasin niiden silti yrittävän jatkaa elämäänsä työntäen kevään ensimmäisiin auringonsäteisiin pajunkissojaan. Kun tiedän minussa olevan vikoja, jotka itsetuntoni hyväksyy, surin avoimesti tekoani. Nyt teen sovitustyötä, sillä jokunen aika aiemmin työnsin uimaportaiden väliin veteen katkomani pajun. Kolme päivää sitten huomasin yhden pienen, vihreän verson ja tämä aamuna uintireissulla peräti kolme. Niitä suojelen nyt aamuin illoin ja toivon pitkää ikää.

Ennen kaikkea yksinäisyys ja yksin olo ovat muuttaneet elämäni mielenkiinnon kohteita. Pienempiä tai mitättömämpiä ovat asiat, joihin voin vaikuttaa. Yhtä kaikki sen myötä asiat, joita ajattelen ja jotka kulkevat yhä useammin kanssani arjessa sekä pyhässä ovat itseäni ja ylipäätään ihmistä suurempia. Ehkä myös ruokin melankoliaa ja alakuloa, sillä olen huomannut, että enin osa kavereistani on Paijalannummessa ja muilla hautaismailla. Tai enhän tiedä missä he ovat tai ovatko missään. Tiedän vain minne heidän viimeinen majansa peitettiin maan uumeniin.

Mutta näillä näkymin huominen ja ensi talvi tulee minullekin. Jos nyt voisin päättää, viettäisin sen taas Aasiassa. Ehkä asuisin Päiviksen ja vähän minunkin Thaikodissa kolme kuukautta. Ja kun en asu, en ehkä asu missään, vaan vuokraan Honda Forza 350:n ja lähden kiertämään Thaimaata.

Jo viime talvena olin lähdössä Australian miehen kanssa, jonka luulin olevan ystäväni, eteläiseen Thaimaahan, sillä Sattahipista oli avattu lauttayhteys Siaminlahden toiselle puolelle. Olimme jo satamassa ostamassa lippuja, kun matkakaverilleni selvisi, että seutua sanotaan Pikku-Islamiksi, jonne ulkoministeriömme ei suosittele matkustamista. Miehen pöksyihin meni pupu tai vellit tai molemmat ja matka jäi. 

Ensi talvena taidan toteuttaa matkan vaikka yksin, kulkee lauttaa tai ei. Bangkokin kautta ajomatkaa tulee yli 1000 kilometriä, mutta minullahan ei juuri muuta olekaan kuin aikaa. Tältäkin osin yksinäisyys on minua muuttanut. Jos eläisin parisuhteessa, en lähtisi ainakaan yksin.

Yksinäisyys

Yksinäisyyden sanotaan olevan tunnetila, joka heijastaa sosiaalisia puutteita, jotka ainakin osin johtuvat tyytymättömyydestä omiin suhteisiin. Tyytymättömyys vastaavasti aiheutuu siitä, että on ristiriita odotusten ja todellisuuden välillä. Tai sitten ei edes ole suhteita, joihin voisi asettaa odotuksia.

Löydän itseni usein jostain sieltä, missä ei toivottu yksinäisyys on liian läsnä. Se on jotain aivan muuta kuin itse valittua yksinoloa. Toki silläkin on sijansa, sillä ilman päätöksiäni en olisi koskaan ollut avioliitossa enkä myöskään eronnut. Vain avioliitossa ollessani en kokenut yksinäisyyttä, vaan jaoin aidosti elämäni puolisoni kanssa.

Yksinäisyyden kipeimpiä osa-alueita syntyy sen jälkeen, kun menettää rakkaansa, jonka kanssa on elänyt elämäänsä ja on voinut vastavuoroisesti kokea samoin. Yhteyden voi kuitenkin menettää muutenkin kuin eron tai kuoleman kautta. Vaikka rakkaudesta sanotaan kunnes kuolema meidät erottaa, ei rakkaus siihen lopu. Sen voi kokea esimerkiksi rakastamiensa henkilöiden haudoilla. Rakkaus saattaa säilyä ikuisesti, mutta sen voi kadottaa eläessäänkin.

Itselläni on nuoruuden kaveri saaristossa, joka hiljan menetti puolisonsa. Kun hän tekee surutyötään ja jakaa sitä Facesivuillaan, on helppo ymmärtää sosiaalisen median merkitys surussa. Kun ystäväni julkaisee kuvan vaimonsa aamutakista sohvan selkämyksellä saatesanoilla, että vain takki jäi, itken mukana. Seison rinnalla hänen sitä tietämättä. Kun juuri leskeksi jäänyt kulkee lenkillä nyt yksin koiransa kanssa, kuljen sielläkin. Kun hän yön tullen painaa päänsä tyynylle, sulkee silmänsä ja vaimon paikalla on vain koira ja sen lämpö, tunnen yksinäisyyden satojen kilometrien päässä.

Ehkä halusin kirjoittaa tämän siksi, että tiedän kuinka tärkeää ja vaikeaa on puhuminen. Tai ehkä tärkeintä on jakaminen. Vaikka sosiaalinen media on täynnä pahaa oloaan muita haukkumalla välittäviä, on some yksinäisyyden ja surun jakamiseen yksi parhaista mahdollisuuksista. Silloin varsinkin, kun vieressä ei ole ketään kenen kanssa voisi kipua ja tuskaansa elää.

Mutta parisuhteen puuttuminen on vain yksi yksinäisyyden muoto. Joku on elänyt elämänsä koira tai kissa seuranaan ja eläinperheenjäsenen kuolema saa aikaan ennen kokemattoman yksinäisyyden. Samoin voi käydä, kun kotona samassa taloudessa asunut, aikuiseksi kasvanut muuttaa pois.

Yksinäisyys on merkittävä asia, josta en ole onnistunut saamaan juuri sosiaalisessa mediassa keskustelua. Luulen kyllä, etten ole yksin asian kanssa. Ehkä kirjoitan joskus, ehkä jo huomenna, jotain siitä miten yksinäisyys on muuttanut minua. 

Mukana maailman menossa

Luen neljää paperista näköissanomalehteä digitaalisena enemmän tai vähemmän säännöllsesti. Iltalehteä, Helsingin Sanomia, Keskisuomalaista ja Keski-Uusimaata. Muitakin uutissivustoja seuraan Iltasanomista Pattaya Newsiin. Erilaiset käännösohjelmat, Google translator etunenässä, mahdollistavat vieraskielisten julkaisujen lukemisen ilman kielitaitoakin. Näihin lukeudun itsekin. 

Aika usein uutistarjonnasta pomppaa arkeen jotain, joka seuraa matkassa päivän tai useammankin. Sellainen on ollut Ukrainan sota ja sen myötä Nato. Samoja uutisia toistetaan niissäkin päivästä toiseen ja uutta on vain siteeksi, jos siksikään. Senkin olen huomannut, että radiossa luetaan lähes sanasta sanaan samaa, kuin on vaikkapa iltapäivälehdessä. Näinhän se tietysti on, mutten ollut kiinnittänyt siihen aiemmin huomiota. Kun etsitään tehokkuutta ja kustannussäästöjä, Iltasanomien uutiset ovat samat, kuunteleeko niitä radiosta tai lukeeko joukkoliikenteessä työmatkalla lehdestä.

Itsekin joskus tuskailen mistähän aiheesta blogini kirjoittaisin, joten toistelen samoja aiheita hieman muunneltuina. Ehkä kirjoitankin tulevaisuudessa enemmän päivän jostakin uutistarjonnasta, joka jää kulloinkin pyörimään mieleen. 

Sotia Vietnamista lähtien olen seurannut ulkopuolisena. Vaikka isäni ja ätini mukana asia tuli välillä kotiin, sillä he elivät Suomen sodat. Ehkä kuitenkin konkreettisimmin olen sodan kokenut, kun olin Tallinnan kadulla marssimassa Viron puolesta sen ottaessa itsenäisyytensä takaisin. Lähiön kerrostaloasunnossa verhot alas laskettuina kuuntelimme hiirenhiljaa pimeässä "missä ovat Ryssän panssarit tulossa".

Silti olen halunnut uskoa, että kun Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden, siihen voi luottaa koko kansa. Tämän luottamuksen vei Putin eikä se koskaan enää palaa.

Kun olimme viimeksi sodassa, meillä ei ollut Natomahdollisuutta eikä varsinkaan sen 5:ttä artiklaa. Wikipedia sanoo siitä näin: "Naton 5. artikla on Naton perustamissopimuksen artikla, joka määrittää jäsenvaltioiden velvoitteen puolustaa muita jäsenvaltioita. Sen mukaan aseellinen hyökkäys Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa jotakin Naton jäsenvaltiota vastaan katsottaisiin hyökkäykseksi kaikkia liiton jäsenvaltioita vastaan. Viides artikla on koko puolustusliiton historiassa aktivoitu ainoastaan kerran, kun terrori-iskut 11. syyskuuta 2001 tuhosivat kaksi World Trade Centerin tornia sekä osan Pentagonia. Artikla 5 ei kuitenkaan johtanut Nato-operaatioon. Yhdysvallat aloitti operaation al-Qaida -verkostoa vastaan Afganistanissa johtamansa 49 valtion koalition voimin."

Kun mikään ei riitä

Olen aiemmin maininnut, että yö- ja iltalukemisenani on tällä hetkellä yli 700-sivuinen kirja Rajaton valta. Se kertoo lähinnä viime vuosisadan diktaattoreista. Sen vuoksi siihen ei ole päässyt tämän vuosisadan Putin kuin lyhyellä maininnalla. Hänen sotansa Ukrainaan oli kuitenkin syy miksi kirjan hankin ja myös luen.

Ensimmäiset sata sivua oli selitystä mitä ja mikä diktaattori on. Sen jälkeen mentiin henkilöihin. Hitler on nyt luettu ja Stalinin tarinaa paketoin tällä hetkellä. Miehillä on paljon eroja, mutta on samaakin. Yhteistä on muun muassa, että omienkaan kansalaisten henki ei paljon vaakakupissa painanut. Molemmat olivat myös ennen valtaan nousuaan vankilassa eikä kummallakaan ollut sotilaskoulutusta. He olivat lisäksi ottaneet käyttöön nimet, joita ei heillä ollut syntyessään. Synnyinmaansa kansalaisuudenkin he menettivät. Hitler oli itävaltalainen ja Stalin georgialainen. 

Ehkä näiden kahden diktaattorin suurin ero on, että Stalin ei niinkään halunnut olla maailman valtias, joka vastaavaasti oli ehkä Hitlerin suurin tai peräti ainut syy sotimiseen. Näin on myös Putinin laita, jonka valikoiva muisti haluaa palauttaa Venäjän suuruuden. Hän muistaa vain Pietari Suuren ajan. Hän ei muista aikaa, kun Venäjä oli paljon pienempi  eikä hän myöskään ole palauttamassa Suomea Ruotsin kruunun alle.

Eilen oli viimein Turkkikin sitä mieltä Suomesta ja Ruotsista, että tervetuloa Natoon. Suunta on mieleiseni, joskaan en tiedä mitä jäsenyys raadollisessa maailmassa tiukan paikan tullen takaa, sillä yksikään valtio ei liene koskaan hyökännyt Natomaan kimppuun. Sen käsitän, että pelotteena puolustusliitto on varmasta parasta, mitä Suomelle on tarjolla.

Kun jäsenyytemme on jossain vaiheessa hyväksytty, tulemme satavarmasti kuulemaan koventuneita äänenpainoja suomalaisista suista idän suuntaan. Saman on voinut havaita esimerkiksi Virosta, Latviasta ja Liettuasta. Koko sen ajan, kun olen elänyt, olemme olleet rähmällään tai muuten selkä kumarassa naapurimme suuntaan. Natojäsenyys nousee joillakin hattuun, josta seuraa tarpeetonta uhoa. Tätäkään historiaa ei tarvitse hakea kuin ajalta, jolloin saksalaiset olivat aseveljiämme.

Mutta niin tai näin, vellejä emme Putinin housuissa koskaan näe. Kuten emme sitäkään, että hän myöntäisi olevansa väärässä, vaikka joku päivä tuijottaisi maakuopassa kiväärin piippuun. Vaikka en venäläisiä vihaa, näkisin Putinin mielelläni kaluttu luu kädessä ilman toivoa suuresta Venäjästä tai minkäänlaisesta, henkilökohtaisesta huomenesta.

Blogimainen päiväkirjani

Silloin tällöin juutun kirjoittamisen ääreen ja muistelen sitä kaikkea. Nykyisessä muodossa olen kirjoittanut julkista päiväkirjaa joka päivä yli kymmenen vuotta. Ensin yksin, sitten Päiviksen kanssa vuoropäivin ja viimeiset vuodet taas yksin. Sitä ennen kirjoitin Katulähetyksen ja Sininauhan rajatuille joukoille työpäiväkirjoja 20 vuotta. Niitä en usko olevan enää missään tallessa. En tiedä harmitteleeko sitä kukaan koskaan, vaikka ne pitävätkin sisällään Jyväskylän Katulähetyksen ja Sininauhasäätiön muuttumiset vuodet parin, kolmen hengen toimijoista yksiksi valtakunnan merkittävimmistä päihdetyön organisaatioiksi. Kasvun vuodet siis. 

Kaksikymmentä vuotta kirjoitin muille ja nyt kymmenen vuotta etupäässä itselleni, vaikka onkin mukava, kun joku kiinnostunut. Minulla on ehkä 200 - 300 joukko, joka lukee päiväkirjaani päivittäin. Vaikka määrä on vähäinen, on se kuitenkin 10 vuoden ajalta 700 000 lukukertaa.

Linkittämällä kirjoitettua sinne tänne, saisin helposti moninkertaisen määrän lukijoita. Sillä kun olen Thaimaassa, puhun paljon Aasiasta ja jaan sen kaiken Jomtien Pattaya Beach Faceryhmään. Silloin lukijoiden määrä kasvaa helposti kaksinkertaiseksi.

Minulle kirjoittamisessa tärkeintä on elää elettyä uudelleen, elää tätä päivää tässä ja nyt sekä huomista. Tulee se minulle tai ei.

Kerron miltä minusta on tuntunut tai tuntuu nyt ja vältän toisten loukkaamista ilman syytä. Joskus itken, kun kirjoitan ja joskus itken, kun luen Päiviksen tai omaa kirjoitusta vuosienkin kuluttua. Ehkä vaikeinta tai tympeintä on yrittää sanoa jotain silloin, kun päässä ei ole ainuttakaan julkaistavaksi kelpaavaa ajatusta tai yksikään niistä syty eläväksi. Joskun silloin palaan kauan sitten kirjoittamaani, jonka julkaisen uudelleen tai muokkaan uuteen uskoon.

Tällä hetkellä katson huomiseen, mutta myös monen ulapan päähän Siaminlahden taakse. Huokailen sinne tänne ja toivon, etten ole poiminut polkujeni varsilta vielä kaikkea minulle tarkoitettua. Mieleni ei suostu olemaan vanha eikä kunnolla edes iäkäs. Mutta ehkä on aika sen verran joustaa, että jää tilaa olla myös itsensä ikäinen. Ainakin osin tai joskus 🤣.

Milloin minusta tuli ihminen?

HYKS:n naistenkilinikan osastonylilääkäri Teramo kysyi lehdessä: "Alkaako ihmisen persoonallisuuden kehittyminen jo kohdusta? Ainakin tiedämme, että sikiö reagoi eri tavoin rauhalliseen puheääneen kuin voimakkaaseen huutoon. Ehkä vanhempien olisi harkittava, mitä sanovat ja miten he sen sanovat jo ennen lapsen syntymistä."

Maailmassani ihmiselämä saa alkunsa, kun munasolu hedelmöityy. Sen mukaan minusta tuli elävä ihmistaimi elokuussa vuonna 1949. Ei silloin, kun äitini oli ollut raskaana 4 viikkoa tai 4 kuukautta tai kun tulin ulos äitini sisältä. Vaan silloin, kun isäni siittiö kohtasi äitini hänen sisällään eikä tullut torjutuksi. Silloin aloin olemaan ja minusta tuli minä. 

Vaikka mielipiteeni eivät kaikkien mieleen ole koskaan olleetkaan, olen pohtinut paljon tasa-arvoa abortin suhteen. Olen aika tavalla eri mieltä monen kanssa. Luin esimerkiksi lääkäri-kansanedustaja Päivi Räsäsen sinällään ansiokkaan kirjoituksen äidin ja syntymättömän lapsen oikeuksista. Mutta siinä ei ollut sanaakaan isästä eikä hänen osuudestaan. Kuin hän tosiaan olisi vain siemennesteen antaja vailla velvollisuuksia ja oikeuksia.

Jenkkilässä ja muuallakin on parahduttu, kun USA:n korkein oikeus päätti, että kunkin osavaltion kansalaisten valitsemat päättäjät päättävät syntymättömän lapsen elämästä jatkossa. Vähän siis samaan tapaan, että Suomessa asiasta päättää suomalaiset eikä EU.

Suurin elämä on naisten oikeudesta päättää ruumiistaan. Niinhän se on ollutkin ja on jatkossakin. Voi päättää antaako mirriä ja jos kyllä, niin millä ehdoilla. Eikä hekuma, humalatila tai sosiaalinen asema ole lieventävä seikka.

Yksi sivupolku kulkee niin, että pariskunta on yhdessä sopinut, että puoliso käyttää ehkäisypillereitä. Mutta eräänä päivänä suhdanteet ovat muuttuneet ja nainen jättää pillerit ottamatta, tulee raskaaksi sekä synnyttää lapsen. Miehestä on tullut isä tahtomattaan ja hän on siitä myös taloudellisesti ja kasvatuksellisesti vastuussa vähintään koko elatusvelvollisuusajan.

Tai sama toisinpäin. Yhdessä on päätetty lapsen hankkimisesta ja puoliso tulee raskaaksi. Mutta silloinkin suhdanteet voivat muuttua ja nainen päättääkin tehdä abortin vastoin lasta odottavan isän tahtoa. Aivan kuin lapsen elämä ja vastuu sekä oikeudet olisivat ainoastaan naisella ja silloinkin vain raskausajan, jonka jälkeen kaikki on kuten ennenkin. Mutta eihän se niin mene, vaan raskaus ja syntymä on vasta strartti pari vuosikymmentä kestävälle yhteiselle taipaleelle. Jos lapsella ylipäätään on läsnä olevat vanhemmat tai edes toinen.

Koko juttu on vinksallaan arvomaailmassani. Koska ihmiselämäni alkoi hedelmöitymisestä, niin jo ennen sitä on pitänyt päättää jotain yhdessä. Eikä niin, että "oho, mitäs nyt tehdään" ja tehdään abortti. Mutta itsekkyytemme on meillä kaikilla, jonka joku peittelee toista paremmin tai huonommin.

Oma itsekkyyteni tässä asiassa menee niin, että kun olen saanut alkuni, ei vanhemmillani ole enää oikeutta päättää elämäni päättämisestä joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Vaan synnyn, jos olen syntyäkseni. Jos vanhemmistani ei ole elämäni jatkosta huolehtijoiksi, sen tehkööt muut. Sitä voisi kutsua yhteiskuntavastuuksi. Meistä moni kasvaa vähintään iältään aikuiseksi, jolloin voi päättää itse haluaako elää.

Joskus käy niinkin, että abortin sijaan äiti tai isä surmaa itsensä, puolisonsa ja joskus jopa lapsensakin. Jotain tästäkin olen saanut kokea eikä minulla ole yhtäkään selitystä, jonka voisin itse ymmärtää. Ajattelen vain, että elämä on lahja, jota omaani vaellan tavallani. Eikä minua ole tarkoitettu sen päättäjäksi itseni eikä kenenkään toisen kohdalla. Vaikka elämäni tarkoitus on joskus monen mutkan ja ymmärtämättömyyden takana. 

Tänään on Jorman päivä, onnea minä

Nimipäivän vieton juuret ovat keskiaikaisesta pyhimyskalenterista, johon katolinen ja ortodoksinen kirkko lisäsivät pyhimysten muistopäiviä. Nimipäivät olivat osa suomalaista elämää jo 1300-luvulla. 1800-luvulla alkoi nimipäiväkalenterin täydentäminen myös ei-kristillisillä nimillä.

Jorma on alkuaan heprean Jeremia, jonka karjalaiset ovat omaksuneet venäjästä. Vaikka Jorma on suomalainen, ortodoksista alkuperää oleva Jeremia-nimen muoto, Suomen ortodoksinen kalenteri ei yhdistä sitä Jeremiaan vaan Hermolaokseen.

Hän oli pyhä marttyyri keisari Maximianuksen vainojen aikana ja säästyi aikansa kuolemalta piilottelemalla eräässä talossa. Kun hänen toverinsa pidätettiin ja tuotiin keisarin eteen, tämä kysyi, kuka oli opettanut kristinuskoa. Panteleimon ei kyennyt valehtelemaan vaan kertoi, että pappi Hermolaos oli ollut hänen opettajansa. Sotilaita lähetettiin etsimään miestä, ja hänet pidätettiin yhdessä Hermippoksen ja Hermokrateksen kanssa. Oikeuden edessä he pilkkasivat epäjumalankuvia ja niiden palvontaa. Vihasta suunniltaan Maximianus määräsi Hermolaoksen ja hänen kumppaniensa välittömän mestauksen. 

Takaisin maalliseen minääni. "Voi kun Jorma on isoksi kasvanut". Nimen merkityksen taustalta löytyy vahvasti myös se seikka, että jo aiemmin tavatut sanat, jortikka ja jortti, ovat tunnettuja sekä miesten niminä, että uroseläimen sukupuolielintä merkitsevinä sanoina. Sama yhteys lienee tullut jormaan 90-luvulla, sillä jos se olisi ollut syntyessäni, en ehkä olisi Jorma. Ylväs ja maskuliinen nimi kuitenkin ja ihan pystyssä seistään tänäkin päivänä 👍.

Kutsumanimipäiväni tiedän, joka on kaksi päivää kolmannen etunimeni Juhanin jälkeen. Veinoa ei kalenterissa liene koskaan ollutkaan. Mutta miksi olen Jorma Veino Juhani, siitä minulla ei ole hajuakaan. Muuna kuin ensimmäisenä etunimenä Veino on 13 miehellä. Kaikkiaan se on 29:llä. Samaa nimeä käyttää siis noin 0,000381% miehistä. Kyseessä on varsin harvinainen nimi. 

Vaikka etunimeni tiedänkin, kastepäivää en tiedä. Jos tietäisin, juhlisin sitä. Sillä vaikka nimipäivä ei juhlana korkealla kurssissa olekaan, kastepäivä voisi sitä itselleni olla. Olisi mukava juhlistaa, että silloin ja silloin minulle on annettu nimi, jolla Luojani on kutsunut tai kutsuu minua. Kun olen ollut harhapoluilla, onkin mieleni sopukoista kuulunut joskus ääni: "Jorma, missä olet tai minne olet menossa?" Joku sanoo sitä omaksitunnoksi. 

Vanhempani sanoivat minua aina Jormaksi. Kaverini sen sijaan Jorkiksi, Jorkaksi tai Joreksi. Kun laitoimme Päivin kanssa lusikat aikoinaan samaan laatikkoon, lanseerasin Päiviksen ja Jormaksen. Oli mukava olla Päivis & Jormas. Tätähän se on minulle jollakin tapaa vieläkin, vaikka lusikat ovat eri laatikoissa. Muumimamma Jokelassa ja Muumipappa Myllykylässä.

Minulla on jokunen kaima, joita olen onnitellut nimipäivinä. Ehkä teen niin tänäkin vuonna. Eräällä tavalla läheisin heistä oli Jorma Niemelä, joka oli esimieheni ja välillä minä hänen. Jokunen aika sitten Luoja kutsui häntä nimeltä ja hän lähti sateenkaaren tuolle puolen, taivaanrannan ylisille. Sinne jonnekin, missä aikaa ei ole. Tosin en tiedä mitä tarkoittaa kutsua viimeisenä päivänä. Niin tai näin, hyvää nimipäivää Kaima, missä lienetkin. 

Takana juhannusaattopäivä, -ilta ja -yö

Eilen kirjoitin, etten muista milloin olen viimeksi odottanut ja viettänyt juhannusta. Olin hetkeksi unohtanut, että vuosi sitten minulla oli ikimuistoinen aattoilta. Luonnon keskellä uin yöttömässä yössä Tuusulanjoessa Aatamin asuisena punatukkaisen tytön kanssa Soiniityntien sillanpielessä. Suomesta kodin löytäneen katukoiran katsellessa huolestuneena rannalla. Hieno muisto.

Nytkin vesi kuului oleellisena osana juhannukseeni, sillä kiersin muun muassa Tuusulanjärven. Vaikka kateus ei hevin valtaa mieltäni, koin sitä tovin järven pohjoispäässä, kun kuljin pitkin Järvenpään hienosti hoidettuja rantoja. Juttelin ihmisten kanssa, sillä heitä oli kauniissa kesäillassa paljon liikkeellä. Sanoivat kaikkien käytössä olevien rantojen olevan parasta Järvenpäätä.

Ajelin verkkaisesti takaisin kohti kotikuntaani hämmentyneenä, sillä järven eteläpää on aivan erilainen. Kuinka toisella tavalla entinen Tuusulanosa Järvenpää ja nykyinen Tuusula suhtautuvatkaan ainutlaatuiseen Uudenmaan maakuntajärveen? 

Pysähdyin monessa paikassa, netissäkin Tuusulan kunnan sivuilla. Jos haluaisin järven rannalle viihtymään, ehkä puistoon ja uimaan, niin missä se voisi olla?  Eipä juuri missään, sillä sivujen mukaan kunnan ainut virallinen Tuusulanjärven uimaranta on tarkoitettu koirille. Kadonneet ovat myös kaikki Tuusulanjoen kunnostuksen yhteydessä suunnitellut ja tehdyt uimapaikat.

Silti jo perinteeksi muodostunut järven ympäriajo silloin tällöin on mukava reissu. Niin nytkin ja kyllähän Tuusulassa uimarantoja riittää. Mutta silti, Tuusulanjärvi on ainutlaatuinen. Joten olisihan se paikallaan, että olisi muillekin kuin koirille eteläpäässäkin uimapaikka tai peräti tarkoitukseen tehty ranta puistoineen. Mutta ehkä vasta Järvenpään rantapuistossa ja Vanhankylänniemessä käynnit avaavat mitä tarkoitan. Sanon näin vaikka olen yksi Tuusulaan asukaslähettiläistä. Ehkä pesti kestää kritiikkiä ja kyseenalaistavaa pohdintaakin joskus. 

Mutta matka jatkui ja poikkesin Perä-Hyrylän Haukansiipi-baariin juhannusoluelle. Kylkiäisiksi talo tarjosi grillimakkaran mausteilla, vaikka kaadoin juomani pöydälle 🤣.

Jäljellä juhannusaatostani oli yöuinti ja kokon polttaminen Jokilaaksossa. Sitä varten piti ensin lukea asetuksia ja tehdä säätöjä, sillä metsäpalovaroitus kielsi avotulen teon. Siihen(kin) löytyi porsaanreikä, vaikken tiedäkään mistä sanonta on saanut alkunsa. Asetus joka tapauksessa sallii grillitulen, jos se on eristetty maaperästä. Siispä tein sellaisen, joten minikokkoni oli grillituli, jos paikalle olisi tullut palokunta tai -auto. 

Joka tapauksessa juhannukseni ilman ihmisseuraa oli mukava ja ikuisiksi ajoiksi mieliin jäävä. Poissa oli punatukkainen tyttö, romanialainen mamukoira Piku ja puoliksi virolainen, osaomistuskoira Niilo. Jäljellä olivat yölinnut, hyttyset lepakoineen, lampien viitasammakot, uimapoluilla vastaan tulevat peurat, herneenvarsiani syövät jänikset ja Puuilon korppuja popsivat oravat. Sekä monet muut Jokilaakson asukkaat, joista tiedän jotain tai en mitään. 

Juhannus

Minulla on kymmenkunta pienoislippua tai viiriä, joilla kaikilla on tunnearvoa ja muistojakin. Yksi niistä on serkkuni Markun 22 vuotta sitten 50-vuotislahjaksi antama pieni Suomen lippu. Se on odottanut kaikki nämä vuodet käyttöä. Tänään ja huomenna on viimein sen aika, sillä muutama päivä ja yö sitten päätin tehdä Jokilaaksoon minijuhlapaikan.

On avajaisjuhlan aika, joka alkoi neuvottelulla kyykäärmeen kanssa, sillä se oli mieltynyt samaan paikkaan. Se onkin jo toinen kerta, kun olen jakanut reviirejäni uudelleen kyseisen heimon edustajan kanssa. Ensi kerran keskustelutilanne syntyi, kun vuosia sitten sen heimoveli tai -sisar vietti talviaan pihani halkopinon alla. Sieltä se luikerteli keväisin aurinkoon. Kolme kertaa heitin talvehtijan haarakepillä Purolampeen. Vasta viimeisellä kerralla se ymmärsi uida vastarannalle, kun uhkasin, että jos vielä uit tänne takaisin, lähtee ehkä henki.

Vaikka kyy syökin kesässä monta kymmentä ellei satoja osaomistuskoira Niilon kiusankappaletta, eli punkkeja, lupasin sille, että sinä jäät ja käärme lähtee. Jos ei Taivaan Isän, niin Jokilaakson paratiisista kuitenkin. Nykyisin ei Niilo ole täällä kuin harvoin kylässä, joten olkoon pihapiirini nyt myös käärmeen, kuten kaikkien muidenkin eläväisten koti lepakoista lähtien.

Sen lisäksi, että juhannus on keskikesän ja yöttömän yön juhla, on se myös Johannes Kastajan syntymäpäivä, joka raamatun mukaan syntyi puoli vuotta ennen Vapahtajaa. Mutta se on myös Juhanin nimipäivä, joka on yksi kolmesta etunimestäni. En tiedä miksi, mutta luulen nimellä olleen suvussani joku merkitys, sillä se on myös yhdellä neljästä minua vanhemmista serkuistani. Marjatta, Juhani, Tenho ja Markku he ovat, näin muistelen. 

Joka tapauksessa tänään juhlistan ensimmäisen kerran pientä juhlapaikkaa. Vielä en tiedä kuinka yhden hengen pirskeitäni järjestelen jatkossa, mutta illalla taidan käydä juhannussaunassa Jokilampien naturistiuinteineen, syödä uusia perunoita suutarinlohen kera ja polttaa Suomen lipun liehuessa minijuhannuskokon. Ehkä nautin sen yhteydessä myös alkoholittoman oluen ja kierrän avo-osa-autollani Tuusulanjärven. 

En muista milloin olen viimeksi ylipäätään juhlistanut tai edes odottanut juhannusta, sillä eloni ja oloni on nykyisin melankolista, yksinäistäkin, mutta kovin rakasta. Niin tänäänkin, vaikka herttaista, punatukkaista tyttöä ei enää ollutkaan olemassa 😪. Oikein mukavaa ja ikimuistoista juhannusta kaikille. Elämä kuitenkin on 💕💕.... Meille ja meillä kaikilla. 

Presidentintekijät ja elämämme raamittajat, osa 4

Eduskunta, valtioneuvosto eli maamme hallitus, kaupunkien ja kuntien valtuustot sekä niiden hallitukset, moninaiset lautakunnat, maakuntavaltuustot ja -hallitukset, aluevaltuustot, nekin omine hallituksineen ynnä muut, joiden olemassa olosta en edes tiedä. Aikamoinen porukka takaamassa demokratiaa. Lähes kaikki valitaan vaaleilla, jonka lisäksi on monikymmentuhatpäinen virkahenkilökunta. 

Vaikka olisin kärryilläkin kuka raamittaa elämääni ja käyttää ylintä valtaa hyvinvointialueilla, paljon jää mysteeriksi. Itselläni ei ole juuri mitään käsitystä esimerkiksi siitä mistä päättävät maakuntavaltuustot ja -hallitukset. Joten ei ole suurikaan ihme, että vaalit kiinnostavat yhä harvempia.

Kun lähtökohtaisesti on niin, että varsinaisen työn tekevät palkkansa edestä virkahenkilöt, on perusteltua kysyä kaiken järkevyyttä ja tehokkuutta. Yhä useammin törmään työntekijään, luottamushenkilöön tai kokonaiseen organisaatioon, joka tavallisesta veronmaksajasta näyttää olevan olemassa eniten itseään tai koneistoa varten. Kaikki tekevät tai ovat tekevinään välttämätöntä ollakseen tarpeellisia ja pysyäkseen kiinni leivänsyrjässä. 

Elämän tähden ry. perusti omalla kustannuksellaan Jokilaakson luonnonsuojelualueen, joka sai viime loppukesästä lainvoiman. Jäin odottelemaan infotauluja, jotka ilmaisevat luonnossa kulkeville asiasta ja poistaisivat alueelta silloin tällöin jostain putkahtelevat maastomoottoripyörät ja mopot. 

Kun mitään ei kuulunut, otin yhteyttä päätöksen tehneeseen tahoon saadakseni vain kuulla, ettei yksityisiä luonnonsuojelualueita enää merkitä yhteiskunnan toimesta edes tauluja toimittamalla. Tarkastaja muisteli kuitenkin pieniä opasteita olevan jossain varastossa, joita hän on lupaillutkin peräti kolme kertaa pitkin kevättä ja alkukesää.

Niitä yhä odotellessa innostuin eilen soittelemaan eri ympäristöviranomaisille ainakin kymmenen puhelua ympäristöministeriötä myöten. Ainoat vastanneet olivat puhelinkeskuksia, jotka yhdistivät puheluitani sinne tänne. Osa numeroista ei kuitenkaan vastannut lainkaan ja osassa oli automaatti ottamassa soittopyyntöjä ja jätinkin niitä viiteen paikkaan. Kukaan ei soittanut takaisin, joten olenko vain välttämätön paha ja haitta, joka maksan osaltani veroina tekijöiden palkkoja tai palkkioita?

Olen ymmällä ja taidan muuttaa kantaani, sillä olin iät ja ajat ajatellut, ettei vastuullinen työntekijä tarvitse luottamushenkilöitä kaitsijoiksi? Tai sitten olen tältäkin osin menneen talven lumia olettaessani asiakaspalvelvelun kuuluvan yksityisille ja veronmaksajien rahoilla toimiville palvelun tuottajille yhtä lailla.

Mutta heh... 👌. Nyt juuri ollessani aamu-uinnilla tapahtui Murphyn lain lailla ja ympäristökeskuksen Annina Vuorsalo oli soittanut ja lupaili infotauluja. Hänet palautan ja liitän hyvillä mielin takaisin asiakaspalvelijoiden joukkoon. Blogini julkaisen siitä huolimatta. 

Presidentintekijät ja elämämme raamittajat, osa 3

Halonen valittiin presidentiksi toiselle kaudelle vuonna 2006. Silloin en häntä äänestänyt ja vuotta myöhemmin hän teki minusta neuvoksen. Jälkeenpäin mietin leikkimielellä jääviyksiä, joka voi syntyä, jos saa henkilökohtaista etuisuutta. Että jos olisin äänestänyt Tarjaa ja hän olisi sen tiennyt, niin olisiko hän ollut jäävi myöntämään minulle arvonimeä 😂? 

Kun Niinistö valittin ensimmäiselle kaudelle, kerroin monelle äänestäneeni Pekka Haavistoa. Siitä parahti jokunen kurttuotsainen kristitty, että mitä ylipäätään teen Vihreissä, kun siellä on niitä ja noita? Aina vastasin samoin: "Tuleeko sinulle mieleen joku muu puolue, joka tarvitsisi enemmän kristittyjä?"

Kun Pekka Haavisto oli ympäristöministeri, vieraili hän Liisan ja minun luona, Kalliomäen puolimatkankodissa, elämisen yhteisössä. Tuulikaapissa hän oli ottamassa jalkineita jaloistaan, johon minä, että ei tarvitse. Siihen Pekka osoittaen muiden kenkiä, että tottakai, tässähän on muidenkin kengät. Sillä hetkellä hänestä tuli iudelleen vertaiseni, joka sai viimeisen niitin hänen ollessa yksi noin kymmenestä, jotka hakivat minulle sosiaalineuvoksen arvoa. Kun äänestin häntä, ei ollut niinkään väliä oliko hän sopiva vai ei, olin palveluksen velkaa.

Vuodet vierivät. Ehkä pienenin ja Pekka isoni suuntaan, josta en enää häntä löydä. Vuosia sitten olisin tarvinnut apua, mutta en päässyt edes avustajille saakka, saati saanut sähköpostiini vastausta. Kuukausi sitten olin toisen kerran apua vailla. Nyt ulkoministerin, sillä ystäväni oli koomassa Thaimaan sairaalassa matkavakuutuksensa ulottumattomissa.

Tarvitsin Pekkaa auttaakseni elämä hyvin ohuen langan varassa olevaa kaveriani 8000 kilometrin päähän. Aiemmasta kokemuksesta viisastuneena lähetin yhteydenottopyyntöni toisen kansanedustajan välityksellä, joka vahvisti minulle toimittaneensa viestini. Vaikka ymmärränkin ulkoministerin kiireet, en ymmärrä kuitenkaan. Noin 3 sekuntia olisi mennyt aikaa siihen, että hän olisi sanonut yhdelle noin kymmenestä avustajastaan, että soita Jorma Soinille. Mutta kukaan ei soittanut 😥. 

Tätä kirjoittaessani on kädessäni Pekan lähettämä, jokavuotinen joulukortti allekirjoituksella, johon siihenkin on kulunut 3 sekuntia. Jonnekin korteista on vuosien aikana kadonnut rinnalta Antonion puumerkki. Ajattelen myös Lasipalatsin yläkerrassa Pekan tukijoukkojen tilaisuutta, jossa olin aikoinaan Päiviksen ja osaomistuskoira Niilon kanssa. Kuinka se joi sylissämme vettä samasta mukista kouluratsastuksen suomenmestarin ja malli Marko Björsin kanssa. Joka muuten aikoinaan oli fanitukseni kohteen, Elisabeth Rehnin vaalivalvojaisissa. Tähän joukkoon kuuluin tai koin niin. 

Jos Luojani hyväksi näkee, äänestän myös seuraavissa presidentinvaaleissa. En vaan tiedä ketä. Olen ollut tekemässä valtiomme päämiestä puoli vuosisataa ja aion jatkaa valitsemallani tiellä. Vaikka olenkin vain pieni, mitätön osa vaalikarjaa, olen silti olemassa. En saane arpajaisissa koskaan merkittävää voittoa eikä ääneni ratkaise kenenkään päättäjän kohtaloa. Tosin näissäkin asioissa tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa. Jos Kekkonen olisi aikoinaan saanut yhden äänen vähemmän, olisi valtakuntamme päämiehen ratkaissut arvonta.

Presidentintekijät ja elämämme raamittajat, osa 2

Ahtisaarta en äänestänyt koskaan pressaksi. Hän lienee ainoita päämiehiämme, joka on tullut näkyvän julkisuuden tai päivänpolitiikan ulkopuolelta. Poliitikko hänkin oli suurlähettilästaustoineen. Maailmalla Martti onkin arvostetumpi kuin kotimaassaan, josta osoituksena on muun muassa Nobelin rauhanpalkinto.

Silloin oli lähellä, ettemme saaneet presidentiksi Elisabeth Rehniä. Häntä äänestin. Muistan, kun poliittisen uran luultiin tyssäävän siihen, kun vallan kammareissa päätettiin tehdä hänestä puolustusministeri. Oikein hyvin on mielessäni, kun kävin sen jälkeen jossain armeijan aluksessa vierailulla ja ihmettelin majoitustiloissa tyhjää punkkaa. Vastaukseksi sain, että se on varattu Ellulle, jos hän tulee yöksi. Näin on useammassakin puolustusvoimain aluksessa, minulle sanottiin.

Elisabeth Rehn nousi ennennäkemättömän suosituksi, josta oiva osoitus on Popedan biisi: ”Kuulin Karoliinan lähteneen, jätti tänne vaikeroimaan kotipiiakseen. Syytän sua, Elisabeth Rehn, mun naiseni on kapiainen." Oli hiuskarvan varassa, ettemme saaneet Euroopan ensimmäisestä naispuolisesta puolustusministeristä ruotsalaisen kansanpuolueen asettamaa presidenttiä.

Minusta tuli Ellun fani, joka olen edelleen. Vaikka ulkoinen olemus oli hienohelmainen, oli elämä myös kolhinut ja hän oli kokenut muutakin kuin seurapiirejä. En ole koskaan tavannut fanitukseni kohdetta, mutta hän on yksi eniten arvostamistani ihmisoikeustaistelijoista.

Kerran olen äänestänyt ehdokasta, jota en arvostanut. Yöpynyt sen sijaan olen Paavo Väyrysen perustaman, hyvin hoidetun Pohjantähti-opiston pihassa Kemissä, Päiviksen kanssa Matkakodissamme. Ensin harkitsin häntä presidentiksi huvin vuoksi koska hän halusi sitä eniten. Päätöksen äänen antamisesta Paavolle tein, kun luin lehdestä miehen pudonneen baarijakkaralta yrittäessään hukuttaa jotain tappiotaan näkäräisiin. Ajattelin, että on se ainakin vähän meikäläisiä. 

Halosta olin valitsemassa, kun hänestä tuli Suomen ensimmäinen naispuolinen valtionpäämies. Toiselle kaudellekin minulla olisi ollut erityinen, henkilökohtainen syy äänestää häntä, sillä Tarja myönsi minulle sosiaalineuvoksen arvon. Äänestin kuitenkin Sauli Niinistöä, josta taidan jatkaa huomenna. 

Presidentintekijät ja elämämme raamittajat, osa 1

Sen verran on ikää, että olen äänestänyt Kekkosta presidentiksemme, vaikka muut veivät viimeisestä valinnasta kansalta poikkeuslailla äänestysmahdollisuuden. Samaan aikaan nauroimme Neuvostoliitolle, jossa sai äänestää ainoaa ehdokasta. Huomaamatta, että meillä ei saanut äänestää sitä ainuttakaan. En muista, miksi äänestin Kekkosta, mutta ehkä siksi, että häntä äänestivät melkein kaikki muutkin. Hän taisikin saada kerran yli 80 prosenttia annetuista äänistä. 

Perustuslain mukaan tasavallan presidentin valitsee nykyisin kansa suoralla vaalilla syntyperäisistä Suomen kansalaisista. Ehdokkaita voivat asettaa puoluerekisterissä olevat puolueet, joiden ehdokaslistoilta on valittu presidentinvaalia edeltävissä eduskuntavaaleissa vähintään yksi kansanedustaja sekä vähintään 20 000 äänioikeutetun perustamat valitsijayhdistykset. Äänestää saavat 18-vuotiaat suomalaiset ja äänioikeuden voi menettää vain menettämällä kansalaisuutensa. 

Koivistoakin olin tekemässä presidentiksi. Siihen muistan monta syytä. Yksi oli, että äiti oli ompelijatar ja isä puuseppä, joka tuli uskoonkin jossain vaiheessa. Eikä tainnut sen jälkeen tehdä lauantaisin töitä, koska piti sitä pyhänä. Aikuisena poikakin kertoi uskovansa Jumalaan ja vihaavansa ateisteja ”koska he haluavat itse tulla jumaliksi ja luulevat ymmärtävänsä asioita, joita kukaan ei ymmärrä”. Sotakokemuksistaan hän sanoi, että ”kun on ollut mukana pelissä, jossa oma henki on panoksena, niin kaikki muut pelit ovat sen kokemuksen jälkeen pieniä.” Kuolinilmoituksessa oli Mauno Koiviston omat sanat: "Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin." 

Minulle Manu oli koko kansan presidentti. Kansanmies, joka suoritti Hyrylässä asevelvollisuuttaan puoli vuotta. Työtään hän teki Turun satamassa, kunnes politiikka vei mukanaan. Harrastuksena Koivisto pelasi lentopalloa ja vastaavasti myöhemmin presidentiksi päätynyt Ahtisaari golfia. Kansan suussa kiertääkin tarina, jonka mukaan Koivisto olisi sanonut, että hän vaihtaa lentopallon golfiin sen jälkeen, kun ei enää osu liikkuvaan palloon 🤣.

Minulla on omat, persoonalliset syyni presidentin valinnalle. Tunnetta ja oletettua tietoa, joilla ei juuri ole tekemistä sen kanssa kuinka hyvin uskon ehdokkaani hoitavan työnsä. Jos se edes on työ, sillä siitähän ei taideta maksaa palkkaa, vaan veroton palkkio. Ehkä sekin on eräänlaista veronkiertoa, kun ajattelen, että itse maksan veroa elämäni loppuun jokaikisestä eläkekolikostakin. Vasta pestin hoito osoittaa kuinka kukin vuorollaan selviää. Vaalikampanjathan ovat itse asiassa vain kohteen myymistä kansalle, jossa pärjää välillä huono tarjokas hyvällä markkinoinnilla paremmin kuin hyvä huonolla.

Vallan kammarit, porstuat ja takahuoneet

Vuoden 2017 kuntavaalien nuorin ehdokas paraislainen Benjamin Bergan täytti 18 vuotta vain päivää ennen vaaleja. Vanhin ehdokas oli 97-vuotias vuorineuvos Paavo V. Suominen Tampereelta. Kumpikaan ei tullut valituksi.

Itsekin olin aikoinaan innolla politiikassa mukana. Jyväskylän maalaiskunnan valtuutettunakin muistaakseni kolme kautta. En koskaan kokenut päässeeni tehtävään omilla äänillä tai ansioilla, vaan siksi, että samalla listalla oli hyviä tai ainakin kuntalaisten mieleisiä naisehdokkaita. Vaimoni Liisa Saarnivaara-Soinikin äänikuningattarena, kuten lehdet silloin kirjoittivat. Heiltä jääneillä, ikään kuin ylijäämä-äänillä minäkin pääsin mukaan.

Myöhemmin olin ehdokkaana syntymäkunnassani Tuusulassa. Ei jatkoon, sanoivat tulokset. Vaikka sain Vihreistä miehistä eniten ääniä, edellä oli 5 naista. Yhtä huono menestys minulla on ollut eduskuntavaaleissa, joiden olemattomia ääänimääriä en enää muista. En kyllä olisi omastakaan mielestä Arkadianmäelle kuulunut ja sanon edelleen, että jos meillä olisi kansanedustajina 200 Jorma Soinia, olisivat asiat vielä huonommin. Sitä paitsi eivät ne kovin huonosti edes nyt ole, jos vertaan menoa esimerkiksi Suomen sota-aikoihin. 

Tällä hetkellä luen iltaisin aina muutaman sivun yli 700-sivuista kirjaa "Rajaton valta". Se kertoo diktaattoreista, joista jokainen lienee uskonut tarjoavansa kansalle parempaa. Mutta valta turmelee ja sokaisee. Jos päättäjien olisi hyvä edustaa koko kansaa, on usein tyytyminen kansanvaltaan. Jossa siinäkin on omat ongelmansa, sillä on demokratioita ja demokratioita Jenkkilän käytännössä kaksipuoluejärjestelmästä lähtien.

Haasteensa on kotimaan monipuoluejärjestelmässäkin. Eilen seurasin tovin puolueestaan poistuneen, yhden kansanedustajan Ano Turtiaisen uuden puolueen Valta kuuluu kansalle historian ensimmäistä puoluekokousta. Läsnä oli muun joukon lisäksi 6 äänivaltaista edustajaa. Odotetuin vieras oli kuitenkin Venäjän Suomen lähetystön kolmas sihteeri, joka kertoi, että Venäjä ei aloittanut sotaa Ukrainassa. Ja lisäsi tuovansa vain tervehdyksen eikä anna mitään haastatteluja.

Toinenkin puoluekokous sattui viikonlopulle, sillä Jomtien Pattaya Beach Faceryhmää huomattavasti pienempi Liike Nyt piti historiansa toisen puoluekokouksen. Heilläkin on yksi kansanedustaja, Hjallis Harkimo. 

Hänet valittiin jatkamaan puheenjohtajana sekä nimettiin myös ehdokkaaksi seuraaviin presidentinvaaleihin.

"Nato-käsittelyn aikana sain käsityksen siitä, miten Suomi toimii. Istuin silloin Matti Vanhasen vetämässä parlamentaarisessa työryhmässä ja puolueiden puheenjohtajien ryhmässä", Harry Harkimo sanoi Ylelle puoluekokouksessa. Lisäksi Hjallis jatkoi, että hän on matkustellut paljon ja tehnyt ulkomaankauppaa. On siinä vielä hieman sovittamista presidentinsaappaisiin, jotka jäävät Niinistöltä. 

Minäkin olen ollut presidentintekijä, sillä tähän ikään olen ollut heitä valitsemassa tai torppaamassa jonkun kerran. Siitä kaikesta saatan kirjoittaa huomenna, kunhan hieman ensin muistelen. 

Pienet ja suuret asiat

Eilen kirjoitin, että isot asiat ovat monille pieniä ja pienet suuria. Pysähdyin illalla tähän ajatellakseni mitä mahdoin tarkoittaa. Muistelin kolmenkymmenen vuoden työuraa Katulähetyksessä ja Sininauhassa. Yksi tärkeimmistä osa-alueista oli hankkia asuntoja, joihin koditon voi perustaa kodin tuen avulla tai ilman. Ne olivat minullekin isoja asioita, mutta kotia tarvitsevalta asunnon puute vie usein koko elämältä pohjan.

Mieleen muistui entinen koditon ystäväni, joka istui kesäpäivänä pää täynnä makeaa viinaa Rantaväylän liikennevalojen nurmikolla ja itki. Ajoin tien sivuun ja pysähdyin kysyäkseni mikä mieltä painaa, sillä hän oli saanut juuri upouuden kaksion Kuokkalan Takalaittomasta. Mikään ei ollutkaan hyvin, kun mies purki sydäntään: "Kyllä ne arkkitehdit koppeja piirtävät ja Katulähetys rakentaa, mutta eivät ne niihin itse muuta."

Se pysäytti minut ja kertoi karulla tavalla asunnon ja kodin eron, sillä uusikaan asunto ei ole eikä siitä tule itsestään kotia. Siihen tarvitaan muutakin kuin seinät, mitä sanon kodin hengeksi. Se on luotava, eikä se pysy ulko-oven sisäpuolella itsestään. Kodin henki tarvitsee kodinhaltijan ja tasapainon löytämistä mielen sekä oman elämän välillä, balanssia. Sen olen joskus löytänyt kaatopaikkojenkin koijista. 

En halua sanoa nyt jo kuolleen ystäväni nimeä, sillä minulla ei ole tarvetta kirjoittaa juuri koskaan kielteisesti kenestäkään ilman syytä. Ystäväni vaakakupissa menneisyyden taakka painoi aika ajoin liikaa korvikeaineiden käyttöineen, sovitettuine henkirikoksineen, avioeroineen, rahattomuuksineen, työttömyyksineen ja lapsettomuuksineen. 

Monta hyvää, uutta alkua oli mennyt pilalle alkoholin kanssa. Ehkä yhteinen nimittäjä useaan umpikujaan ei silti ole pullossa, vaan sen ulkopuolella oleva yksinäisyys. Sitä en kokenut ollessani työelämässä ja avioliitossa, mutta niiden päättymisen myötä kylläkin. En tiedä kuinka tuttua se on muille, mutta lukuisine seuranhakumahdollisuuksineen tiedän tarpeettomuuden ja hyödyttömyyden olevan yhdistettynä yksinäisyyteen pahimmillaan ennenaikaisesti hautaan vievää.

Pienet asiat ovat joillekin suuria ja suuret pieniä ja mitättömiä, sillä ne eivät kosketa millään lailla. Eivät monet minuakaan, vaikkakin olen niistä kiinnostunut, sillä esimerkiksi itäisen naapurimaamme viime aikojen tekemiset liikuttavat myös suomalaisia Naton suuntaan ja mahdolliselle lomalle jonnekin muualle kuin Turkkiin.

Aivan oman rajoitteensa tekee raha tai oikeastaan sen puute suomalaisen tiukassa taloudessa, vaikka tänäkin vuonna taitavat eläkkeet nousta 2, 2 %. Innostuin hieman penkomaan talouden tosiasioita, jos jostain syystä ei voi ottaa työtä vastaan tai on pienellä kansaneläkkeellä. Voi olla, että työstä kieltäytyvälle tippuu elämiseen tarkoitettu yhteiskunnan raha vielä pienemmäksi. Sillä ei kummoista herran eikä narrin huonetta rakenneta. 

Jotta pääsee edes kiinni toimeentulotukiin, on omistamaansa kotia lukuunottaamatta myytävä muu omaisuutensa, vaikka olisi maksannut ison osan elämästään veroja. Mitätön autokin lähtee, jos joukkoliikenne kulkee. Perustoimeentulo on vihonviimeinen yhteiskunnan tarjoama elannon muoto, kiinteä summa niistä menoista, joka on tarkoitettu jokapäiväisen elämän välttämättömiin menoihin (esim. ruoka ja vaatteet). Vuonna 2022 toimeentulotuen perusosan määrä on yksin asuvalle 514,82 e/kk.

Pienen pieni maailmani

Saimi Hoyer suosittelee jokaista ihmistä pysähtymään pienten ihmeiden äärelle ja hämmentymään niistä. Mutta kuka Saimi on? Hän on Punkaharjun kartanon emäntä, joka raahaa vuodesta toiseen mukanaan velkaista taakkaansa, tamppaa lumessa pojaltaan lainaamissa pilkkisaappaissa ja nauraa mielikuvalle käheästi.

Valtti-koira kieppuu kannoilla ja upottaa kirsunsa hankeen kuin tarkistaakseen, onko lumivaipan alla elämää. Sanoo koiran ja metsän olleen hänen pelastusrenkaansa. Vaikka ahdinko olisi kuinka syvä ja pöydällä valtaisi laskupino, on koiran päästävä metsään pissalle. Ne hetket ovat pitäneet hänet kasassa, sillä matkalle on jäänyt myös puoliso. "Kun muutimme Punkaharjulle perheen kanssa kymmenen vuotta sitten, en tullut tänne kartanon neitona istuksimaan. Jengi kelasi, että vain syön kuivattuja mustikoita ja halailen puita. Mutta eei, eeei, ei se ole niin mennyt", kertoo Saimi.

Itseeni ei kolahtanut Saimi, vaan metsä ja koiran merkittävä rooli, sen ehkä sitä ymmärtämättä. Se pitää emäntäänsä kasassa yhdessä koettujen pienten, mutta lähes eloa suurempien asioiden kanssa. Se kaikki oli kuin elämästäni, jossa ei muiden silmissä juuri olekaan kuin pieniä asioita. Ehkä minutkin on pitänyt kasassa Niilo ja luonto. 

Kun luin artikkelia Me Naiset -lehdestä, ajattelin luonani käynyttä Leenaa ja Piku-koiraa, jolle ei kelvannut sen omaan ruokakuppiin laittamamme nakkikastike perunoilla. Kun heitin päivällisen puun juurelle pihan pitkään heinikkoon, kaikki kelpasi yht'äkkiä viimeistä nokaretta myöten. Ihmisen järjelle outoa, mutta Pikulle nälkää suurempi asia. Ehkä se oli kade ja ajatteli, että muut syövät, jos ei hän. Piku nimittäin on kateellinen kissakaverilleen, joka on muille Häkkinen, mutta minulle Heiskanen. 

Toissapäivänä kävelin sen kanssa ison tien varteen heidän lähtiessä kotiin ja pysähdyin puun kohdalle, joka pisti silmiin täysin harmaana kaiken vihreyden keskellä. Kirjoitinkin, että jollekin elävälle ei kevät eikä kesä enää koitakaan, vaan taival on päättynyt talven tuiverruksiin. 

Illalla puu ja sen elämä tulivat uudelleen ajatuksiini vuoteessa. Entäpä, jos pitkien nokkosten takana kuvan puu onkin tuomi, jonka elon taipaleelle on tullut aavikkotaival? Jospa sen olivatkin löytäneet tuomenkehrääjäkoit, jotka ovat mässäilleet sen kukilla vatsojensa täydeltä. Kun ruuat on syöty, lähtevät kutsumattomat vieraan ja puu saattaa selvitä hengissä vaikka minua kauemmin.

Nyt on sitten Aku Ankan kokoinen toinenkin syy kävellä postilaatikolle kannustamaan puulle jatkoaikaa ja elämää. Oikeastaan kolmaskin, sillä kastelen ja kasvatan tien varressa postinkantajalle kolmea pikkutomaattia amppelissa. 

Viime kesänä ihmettelin osaomistuskoira Niilon kiireitä aamuin, päivin ja illoin uimalaiturille, kunnes sen keksin. Se oli löytänyt ilmeisesti vuorokausitolkulla kestävät viitasammakoiden lemmenleikit laiturin vieressä. Niiden puuhia se eli mukana päivästä toiseen hieman lättänä kuono vedessä, aivan sammakoissa kiinni.

En myöskään unohda kuinka seurasimme ikkunalasiin lentäneen tiaisen kamppailua elämänsä puolesta. Kuinka yhdessä iloitsimme, jos se kohosi siivilleen ja kuinka yhdessä surimme, jos sen hautasimme. Niilolla ja minulla on oma, yksityinen maailmamme ja osaamme eläytyä selällään olevan koppakuoriaisen hätään auttaessamme sen takaisin jaloilleen. Mielemme osaavat myös luikerrella yhdessä vaskitsan rinnalla sen ylittäessä Jokilaakson pihan hiekka-aavikkoa.

Muille pienet ja mitättömät asiat ovat isoja minulle, ehkä Pikulle ja Niilollekin. Useat ihmiset eivät välitä tai ymmärrä tätä lainkaan. Ehkä elän elämääni näin, koska iän myötä isosta on tullut pientä ja pienestä isoa. On mukavaa ajatella, että Punkaharjun Saimi saattaisi ymmärtää, jos jotain tästä tietäisi.

Kouluaikaa ja juhannusyön taikaa

Aikoinaan kävin Tuusulan yhteiskoulua viisi vuotta, vaikken suorittanut kolmea luokkaakaan, sillä läksyt eivät olleet minua varten. Kielet hirttivät kiinni ja 16-vuotiaana edessä olisi ollut koulun vaihto keskiarvon ja ruotsin sekä saksan nelosnumeroiden vuoksi.

Sitä paitsi koko oppilaitokseen pyrin ja menin sen vuoksi, että vanhempani lupasivat, että saan syödä Perä-Hyrylän kioskilla niin monta tötteröjäätelöä kuin kerralla jaksan. Ehkä söin yhdeksän, en muista. Viimeinen niitti koulunkäynnille tuli Speden sanoessa televiossa, että sellaiset käyvät koulua, jotka eivät muuten pärjää.

Siinä on kyllä joskus totuuden siemen, sillä moni lähtee hankkimaan koulusivistystä ja oppiarvoa ollaakseen kuin muutkin tai enemmän. Minäkin ja raitistuttuani etsinkin monet kerrat väylää kuinka voisin saada diakonin pätevyyden koulua käymättä. Koin olevani senkin suhteen muita vähemmän, sillä minulla ei ollut edes peruskoulun oppimäärää. Sitten, ehkä itsetunnon eheytymisen myötä eräänä päivänä havaitsin olevani vaihtoehto muodollisesti päteville työntekijöille. Sen kruunasi presidentti Halonen myöntämällä sosiaaalineuvoksen arvon. Alussa häpesin sitä yhtä paljon kuin kirkon taskukalenteria. Kunnes oivalsin, että sitä ei saa kouluja käymällä.

Siellä jossakin oppikoulun käytävillä 60 vuotta sitten törmäsin Paavoon ja hänen sisareensa Leenaan. Punatukkaiseen, lettipäiseen ja herttaiseen tyttöön. Joka oli yhtä outo kuin sorakeisari Valon tyttäret Seija ja Ritva. Leena vastaavasti oli pankinjohtajan tyttö, joka riitti siihen, että hänkin oli outo maailmaani. Koin heidän olleen eri yhteiskuntaluokasta, koska äitini oli kotiäiti tai Elannon myyjä ja isä perinnöttä jäänyt aliupseeri. Itse olin kapiaisen kakara, jonka kylkiäiseksi keksin nimen puupää hauskuuttakseni kavereitani ja ollakseni kuin muut tai edes jotain. Vieläkin kirpaisee, jos joku käyttää nimeä.

Leena on ollut kaverini kauan. Välillä lähempänä, välillä kauempana. Koulussakin niin kaukana, ettei antanut kopioida läksyjä Valon tyttärien lailla. Tosin en muista pyysinkökään koskaan 🤔. Leena on myös hyvä kirjoittamaan ja toimittajana ollessaan hän taisi väsätä jonkun jutunkin tekemästämme työstä Sininauhassa ja ehkä Katulähetyksessä.

Mutta on hän oikeastikin omituinen. Antakaapas, kun kerron. Viime juhannuksena Leena tuli illalla myöhään Jokilaaksoon ehkä Rusutjärven kokkojuhlista koiransa Pikun kanssa. Se tai hän on huomattavasti epämääräisemmän näköinen kuin ihmisemäntänsä. Vähän kuin osaomistuskoira Niilon flegmaattinen äiti Haminassa, josta ei heti tiennyt kumpi on etu- ja kumpi takapää. Pitkien naamakarvojen alta se vain tarkkaili, kun koppasimme sen Niilovauvan syliin ja veimme mukanamme uuteen kotiin. Samalla tavalla Piku silmäili naturistiuintiamme juhannusyössä Soiniityntien sillanpielessä. Uinnin jälkeen Leena totesi, ettei kehdannut uida uima- tai alusasuisena, koska minä uin alasti. Hieno ja omituinen, leenantyylinen vastaus. 

Televisio ja virtuaalimaailma

Televisio tuli Suomeen 1950-luvulla. Ensimmäinen antennien välityksellä esitetty lähetys toteutettiin 24. toukokuuta 1955 Helsingissä. Säännölliset televisiolähetykset alkoivat vuonna 1957. Taisi olla TesTV tai TesVisio.

Luulen, että kuvan amerikkalainen poliisisarja oli mukana alusta saakka. Ensimmäinen televisiokuuluttaja oli Teija Sopanen mutta sillä ammattinimikkeellä ei taida enää olla ketään. Teija otti puolisokseen lähes 10 vuotta nuoremman nyrkkeilijän, olympiamitalisti Pertti Purhosen, jonka kanssa tein yhteistyötäkin hänen ollessaan Kriisipalveluyhdistyksen toiminnanjohtaja. Hieno mies ja monen osaaja. 

Ensimmäisen suomalaisen tv-lähetyksen 24.5.1955 kokosi, ohjasi ja juonsi Lasse Pöysti. Elokuvissa esiintymään tottunut Pöysti sai ohjelman jälkeen kritiikkiä siitä, ettei hän ollut katsonut kohti kameraa.

Paljon vettä ja dataa on virrannut langattomasti niistä ajoista. Muistan hyvin, kun ihmettelin rintataskukokoista radiota, jonka Tyrnävältä tullut serkkupoikani Esko Suutari osti saavuttuaan Etelä-Suomeen leveämmän leivän hakuun.

Aamulla katselin ja kuuntelin televisiosta, kun Ylen Areena viettää 15-vuotispäiviään. Tilastot kertovat, että varsinkin nuorempi ikäluokka seuraa Areenaa etupäässä kämmenenkokoisilla älylaitteilla. Osin niin minäkin, vaikkakin varsinkin sarjoja katselen etupäässä television välittämänä.

Tänä päivänä elävän kuvan seuraaminen, tekeminen ja lähettäminen ympäri maailmaa on mahdollista ja helppoa oikeastaan melkein kenelle tahansa. Videopuhelutkin yleistyvät vinhaa vauhtia enkä tarvitse kummoista englannin taitoa vaihtaakseni kuulumisia vaikka ghanalaisen koululaisen kanssa. Chattaillen se onnistuu ilman kielitaitoakin, sillä kielenkääntäjät ovat oivia apureita. 

Osaomistuskoira Niilon ollessa luonani julkaisin aika paljon sen kuvia. Sille rakentui pieni fanikerhokin, kun tytöt ja pojat ympäri maailmaa halusivat tietää "how's Niilo?" Ja minä kerroin. Nykyisin Niilo ei käy Jokilaaksossa kuin kylässä, joten minulla on vain harvoin siitä uusia kuvia. Niinpä sen fanitkin ovat hiipuneet satunnaisiin kyselyihin 😢.

Monia kertoja olen kirjoittanut sosiaalisen median merkityksestä. Se on minulle hyvin tärkeä. Vaikka olen resunnut maailmalla fyysisestikin, on virtuaalimaailma aivan oma lukunsa. Elän Laosin rajalla perheen mukana, joka kasvattaa sieniä ja sikoja sekä silkkiäistoukkia syötäväksi ja silkin raaka-aineeksi. Välillä vietän vapaa-aikaa eli leppoistan varpaat milloin missäkin maapallon vedessä. Mutta olen myös videon välityksellä ystäväni sairasvuoteen äärellä Pattayalla kannustaen häntä toipumisessa ja tukien hänen vaimoaan.

Elämäni uimapaikkoja, osa 2

Jatkan Hyrylän seudun luonnonvesien uimapaikoistani, sillä eilen en ehtinyt Tuusulan- enkä Rusutjärveen saakka. Aloitan "Russasta", jolla yleisen uimarannan moni tunsi. Sekä sen yhteydessä olleen leirintäalueen. Ranta lienee nykyisin toinen Hyrylän seudun uimapaikoista, joissa on kesäkioski. Ehkä kioskien ansiosta on jotain valvontaakin. Russa päivittää myös aktiivisesti varsinkin veden lämmön osalta Facesivujaan.

Mutta Rusutjärvellä olen uinut muillakin rannoilla elämäni aikana. Yleisen uimarannan vieressä oli ja lienee yhä seurakunnan rantakin, jonne hipsimme jostain syystä lapsina enemmän tai vähemmän salaa.

Sitten oli armeijan ranta, jonne poljimme Hyrylästä fillareilla mato-onget mukana. Joka kerta uimme myös ja odotimme, että joku toisi varuskunnan hevoset uimaan. Ei niitä koskaan näkynyt.

Kun kiersi järven toiselle puolelle, oli puolivälissä mukava paikka, jota kutsuimme kylän rannaksi. Onkimisen ohessa sielläkin uitiin. Eriksonin Eero, Tuomisen Vesa ja minä. Jatkaessani järven ympäri tietä eteenpäin, vastaan tuli Elannon ranta. Luulen sen tulleen minulle tutuksi siksi, että Annikki-äitini oli sielläkin Elannossa töissä. 

Ylivoimaisesti salaperäisin oli tyttökodin ranta, jota sanoimme Pimppalaksi. Sinne soudimme uimarannalta vuokratulla veneellä ja kerroimme toisillemme toinen toistaan huimempia isojen poikien juttuja haulikoiden kanssa vahtivista vartijoista lähtien. Luulen, että yksikään tarina ei ollut totta.

Rusutjärvellä oli puhtaampi vesi kuin Tuusulanjärvellä, mutta kyllä me sielläkin uimme. Ehkä suosituin oli Krapin ranta, jossa taitaa olla tänä päivänä vuokrattava savusaunakin. Ainut paikka missä muistan äitini uineen, isäni en sielläkään. 

Kirkon vieressä, ensimmäisen kouluni kohdalla oli ja on kirkkoranta. Usein siellä oli matonpesijöitä, jotka eivät häirinneet uimisiamme. Isälläni oli huono uimataito, jos lainkaan. Kerran hän sanoi tässä kohtaa olevan niin matalaa, että voisi halutessaan kävellä Hankkijan rantaan järven yli. Uskoin tämän monta vuotta ja leveilin kavereillekin.

Hankkijan rannan vieressä oli toinenkin, taloyhtiön ranta, joissa molemmissa uimme vanhempina Päiviksen kanssa yhdessä, sillä yövyimme siellä välillä Matkakodissamme. Taidettiin olla joskus teltallakin. 

Tuusulanjärven rannalla oli myös Tuuskoto, jossa äitini asui viimeiset vuotensa. Senkin rannassa uin. Suunnilleen samassa paikassa taitaa olla nykyisin Tuusulan ainut, virallinen koirien uimaranta.

Järven vesi puhdistuu vuosi vuodelta ja sitä tekee myös Tuusulanjoki, joten sekin sopii uimiseen. Kunnostuksen yhteydessä sinne tehtiinkin useampi uimapaikka. Voi olla, että Soiniityntien rantaa lukuunottamatta muut eivät ole koskaan päässeet tai selvinneet varsinkaan ihmisten uimakäyttöön. Sillanpieli onkin ainut joen kohta, jossa uin edelleen. Joskus aikoinaan viinan kanssa läträtessäni yli 40 vuotta sitten tipahtelin veteen pitkin joen vartta silloin tällöin siellä täällä tai Taru minut riideltyämme tönäisi sinne 🤣.

Tänä päivänä eniten uin Hyrylän seudulla Jokilaakson luonnonsuojelualueen lammissa. Ne ovat kesäni helmiä ja oikein mukavia hetkiä. Se on aitoa naturismia luonnon keskellä Aatamin asussa. Vain Eevan asuinen puuttuu nykyisin. 

Elämäni uimapaikkoja, osa 1

Eilen sanoin kirjoittavani tänään missä kaikkialla olen Hyrylän lähiympäristössä käynyt luonnonvedessä 70 vuoden aikana uimassa vähintään käsipohjaa. Niitähän on ollutkin aika tavalla. Aloitetetaan "käsipohjasta", joka vaati vettä vain muutaman kymmenen senttiä.

Perä-Hyrylän kotitieni sai aikanaan nimet Korpintie ja -kuja. Kun niitä jatkoi kohti Pähkinämäentietä, tie päättyi ja jatkui polkuna sekä viljapeltona, mikä on nykyisin täynnä ihmisten koteja. Metsäpolun varrella, ennen nykyistä Jätintietä oli koivikon keskellä matala suolampi, jossa uimme tai oikeastaan polskimme ja talvisin luistelimme.

Samantapainen, ehkä ihmisten tekemä oli peltojen keskellä Amer-Tupakan takana, Tyllilän ja Savolaisen rajamailla. Nykyisen Pirilän Kukkatalon paikalla ollut lampi oli liian syvä ja savinen käsipohjauintia varten, mutta kyllä me sielläkin veden kanssa lotrasimme.

Uimataidottomien lasten ehdoton paikka oli Hyrylän Sementtivalimon takana Erik Winqvistin hiekkakuoppa, josta oli ehkä rouhaistu hiekkaa ripauksen alle pohjaveden pinnan. Kirkasta vettä kertyi hiekkapohjalle puolen metrin molemmin puolin. Sora-alue ilman vettä on edelleen käytössä ja luulen sitä isännöivän nykyisin entinen koulukaverini Kai Winqvist sekä Jani.

Heidän omakotitalonsa pihan läpi poljettiin fillareilla huimaa vauhtia, kun ketään ei näkynyt ulkona. Uimaan lähellä olleille Lemmelän ja Valon hiekkakuopille, joista oli rouhaistu hiekkaa vähän enemmän pohjaveden alapuolelta. Uimiseen sopivia vesialtaita oli kolme, osa Valon ja osa Lemmelän suvun mailla. Olipa siellä Lemmelöiden saunakin. Sen vastarannalla olen oppinut uimaan ja pelastanut myöhemmin viereisestä lammesta kaverini hukkumasta. Neljäskin allas alueella oli, jossa kukaan ei uinut. Eivät kalatkaan, sillä reunalla oli kunnan käytännössä hoitamaton kaatopaikka.

Nykyisin Tuusulan Urheilukeskuksen kolme lampea on pienennetty ja yhdistetty yhdeksi, jossa viihtyvät kalatkin. Joskus sekin on kylläkin aikansa uimakelvoton, kun jotkut heittävät yöaikaan bajamaja-käymälän veteen. Ilman pyttyäkö vai sen kanssa, sitä en tiedä. 

Soranottamoille tehdyistä uimapaikoista on Hyrylän tienoilla säilynyt toinenkin. Häklin monttu, jossa on myös hyppytorni. Sen parkkialue täyttyy joskus roskista ja hylätyistä autoistakin. Pääosin uimarannat pysyvät siisteinä, joka on suurelta osin kunnan ansiota. Luulen Häklin olevan seudun ainoita uimarantoja, jossa on ainakin osin jonkinlainen valvonta. Onhan siellä ollut kesäkioskikin.

Ylivoimaisesti puhtain vesi oli Vanha Hämeentien varrella Orikorven hiekkakuopalla. Moni ei sen olemassa olosta edes tiennyt. Nykyisin se on täytetty hiekalla, kuten on käynyt Vanha Tuusulantien varressa olleelle, kuvan sorakuopallekin. Joku muistaa sen Ruduksen, joku Partekin ja joku Stockmannin monttuna. Vuosikymmeniä se palveli ilman isoja ongelmia oivana uimapaikkana, jota pitivät siistinä käyttäjät ja ympäristön asukkaat. Sitten ehkä virka- tai luottamushenkilö jollakin paikalla oivalsi sen olevan uhka kunnan vedenottamolle ja vesiallas täytettiin hiekalla. Eilen kävin siellä, kuten joka vuosi. Enää ei ollut puomi kiinni ja betonipaadetkin oli siirretty sivuun. Vettä oli parikymmentä senttiä. Näin on sateella ja joka kevät, sanoivat koirien ulkoiluttajat.

Enduropyörät ja mopot ajoivat pitkin rinteitä ja veden yli. Haastattelin myös naapureita, jotka sanoivat kunnan tai vesilaitoksen omistuksessa olevan alueen olevan huonommalla hoidolla kuin koskaan. Heidän mukaan sinne tuodaan jopa jätekuormia ja romuautoja. En tiedä kuinka loppuun päättäjät ovat täytön jälkeisen ajan miettineet, mutta maallikkona ajattelen, että lopputulos ei ole hyvä.

Onko Tuusulanjoki, Vähäjoki ja Lillå(n) sama joki?

Asun Tuusulanjoen varrella. Tosin kakaroina sanoimme sitä välillä Ruotsinkylänjoeksi. Mutta vaihtaako se nimensä ennen laskemistaan Vantaanjokeen Lillåksi tai Vähäjoeksi? Jos kyllä, tietääkö joku miksi tai mistä nimet ovat tulleet? Jos näin on, lieneekö Suomessa paljonkin jokia, jotka muuttavat matkalla nimensä noin vaan liittymättä toiseen jokeen?

Myllykylän kotimaisemissa asiaa ei tunnu kukaan tietävän, vaan jäävät ihmettelemään sitä kanssani. Tuusulanjoki ylipäätään on ainutlaatuinen väylä Hyrylästä Helsinkiin, sillä siinä ei ole lainkaan ylämäkiä. Toinen vastaavanlainen lienee Keravanjoki, jota myöten päässee ilman ylämäkiä Tuusulan Kellokoskelta Vantaanjokeen ja sitä myöten samaan paikkaan Helsingissä kuin Tuusulanjärveltäkin.

Jos tarkkoja ollaan, niin myös Rusutjärveltä, josta voi saada ainakin joskus mukaansa lorauksen Päijänteen vettä, jota virtaa Vuohikkaanojaa myöten Tuusulanjärveen. Kulkeminen kylläkin saattaa onnistua veden lisäksi parhaiten vesikirpulla, kaarnaveneellä ja kaloilla. Joita tulvat tuovat Jokilaakson luonnonsuojelualueellekin. Alamittaisiakin haukikaloja kuivalle maalle, jos eivät aina ymmärrä tai ehdi palata laskevan veden mukana jokeen.

Kun Tuusulanjokea viimeksi kunnostettiin, tehtiin sen varrelle useampikin, ei uimaranta, mutta uimapaikka kuitenkin. Mitä lienee niille tapahtunut tai kuuluu? Itse pidän käyttökuntoisena Soiniityntien sillanpielen rantaa pallogrilleineen, pöytineen ja tuoleineen sekä roska-astioineen.

Löytyypä Jokilaaksosta persoonallinen puuceekin tarvittaessa. Miehet ja pojathan käyttävät varsinkin pienempiin tarpeisiinsa monesti metsäwc:tä. Tämän mukavan sanan lanseerasivat minulle virolaiset perheet, jotka mato-onkineen ja retkieväineen viihtyvät kesäisin paikalla. Helteellä uimassa käyvät myös poliisi- ja muut koirat, joten eläimetkin ovat tervetulleita. Ainutlaatuista on sekin, että joen virtauksen ansiosta en ole havainnut koskaan sinilevää. 

Nyt kun Googlen elävät ihmiset, viruaalihenkilöt tai automaatit ovat viimein vuosien väännön jälkeen muutamaa päivää kauemmin uskoneet, että reitti Myllykylään ei kulje pihamme läpi, on sillanpielikin rauhoittunut. Tienkään kunnostamisessa ei ole nyt niin paljoa työtä. Siihen on auttavan kätensä monesti antanut lähistöllä oleva Senkkerimäen kiviainestehdas tuomalla ja tarjoamalla soran sekä tien tasauksen. Seepsula Oy jeesaa muutenkin, sillä sen jätelavalle kuljetan uimarannan jätesäkin. Tehdasalueen ulkopuolella on maukkaan ruuan Ravintola Sepelikin, jossa voi käydä päiväsaikaan täyttämässä kupunsa. Luulen, että sama firma pitää yllä Ravintola Kerhoa Hyrylän keskustassa. 

Mutta missä kaikkialla olen Hyrylän lähiympäristössä käynyt luonnonvedessä 70 vuoden aikana uimassa vähintään käsipohjaa? Siitä saatan kirjoittaa huomenna, kunhan ensin hieman muistelen. 

Eiliselläkin päivämäärällä läpi vuosisatojen on tapahtunut monenlaista

Aasinsilta on esimerkiksi kirjallinen siirtymätekniikka, jossa tekstiin lisätään irrallinen tai kömpelö viittaus siihen, mitä aiotaan käsitellä seuraavaksi. Aasinsiltani tässä blogissa on muun muassa eilinen, jolloin syntyi AA-liike liki 90 vuotta aiemmin. 

Päivämäärällä tapahtui muutakin. Ruotsin kuninkaan piti päättää historian ensimmäinen virallinen valtiovierailu Ahvenanmaalla. Mutta sekä kuningas että presidenttimme taisivat lähteä koteihinsa aiemmin ennen illallista syistä, joita ei ole kansoille kerrottu. 

Kuninkaan esi-isä sen sijaan on käynyt syömässä Suomessa aiemmin. Muun muassa Kuusijärvellä, jossa olen käyn uimassa. Se sijaitsee Kuninkaanmäen kaupunginosassa, mikä on heti järven itäpuolella. Siellä hänen kuninkaallinen korkeutensa Kustaa III istui piknikillä 10. kesäkuuta 1775. Tapahtuman johdosta kaupunginosa lienee saanut nimensäkin. Lounaspaikka sijaitsee karttojen mukaan kallion välissä sijainneessa syvennyksessä, missä on nykyisin  omakotitaloja. Käytännössä voisi kuitenkin ajatella kuninkaan kivunneen kallion laelle aterioimaan ja ihailemaan korkealta hienoja maisemia.

Helsingborgilaisen lautturisuvun jälkeläinen Petter Hällström (1702-1781) saapui Suomeen jo aiemmin, Ison vihan jälkeen vuoden 1721 tienoilla ruotsalaisen upseerin sotilaspalvelijana. Hän on isäni puolelta sukuni kantaisä. Joskin sellaiseenkin tietoon olen törmännyt, että hän, kuten tuleva puolisokin, sukunimeltään Slotte olisivat molemmat olleet tahoillaan huutolaislapsia. Joten en ole oikeastaan varma verenperinnöstäni. Mutta onhan se ylevää kuulua sukuun, jonka yksi haara on aatelinen.

Samalla päivämäärällä 10.6. vuonna 2022 sukuni aloitti kolmepäiväisen kokouksensa ja juhlansa Etelä-Pohjanmaalla. Ehkä olisin siellä itsekin, jos olisin oivaltanut kuka olisi lähtenyt sinne kotiseudultani kaveriksi. 

Äitini suvusta tiedän paljon vähemmän. Kun joku vuosi sitten lähdin hakemaan hänen synnyinkunnasta Tyrnävältä Päiviksen kanssa kevytperunaa ja käymään isovanhempieni haudoilla, en löytänyt edes tietoa minne Elina ja Juho Paavola ovat haudattu. Ehkä yritän tänä tai muu vuosi uudelleen. Ulkonäöltä ja hieman muutenkin heidät muistan ja joskus ikävöinkin. Se onkin itselleni aivan riittävä syy etsiä viimeinen leposija ja viedä kukka tai molemmille omansa, ovat samassa haudassa tai erikseen. 

Tänään on AA:n 88. syntymäpäivä

Robert Holbrook "Bob" Smith oli yhdysvaltalainen lääkäri, joka oli myös alkoholisti perustaessaan AA-liikkeen Bill Wilsonin kanssa 10. kesäkuuta 1935. Hän syntyi Vermontissa, oli vanhempiensa ainoa lapsi ja sai heiltä uskonnollisen kasvatuksen, mutta kärsi alkoholiongelmista jo opiskeluaikoinaan.

Se olikin merkittävä hetki alkoholistien historiassa, sillä Bob oli ensimmäinen 100 ihmisen ryhmästä, joka lopetti juomisen 12-vaiheisen ohjelman avulla. Päivämäärä on määritelty Anonyymien Alkoholistien alkamispäiväksi. Sen mukaan juuri tänään vuonna 1936 Robert oli ollut vuoden ilman viinaa. Moni aa-lainen sanookin, että raittius alkaa, kun on ollut vuoden juomatta.

AA on hieno ohjelma ja tapa raitistua, mutta sopii monelle muullekin, vaikkei olisi koskaan yrittänyt hukuttaa murheitaan pulloon tai etsinyt sieltä uutta elämää. Myös heitä on paljon, jotka sanovat, että ei sovi minulle käymättä kertaakaan vertaisryhmässä tai lukematta riviäkään sen 12 askeleesta.

Itselläni meni vuosikymmeniä löytää tyydyttävä selitys miksi torpata jotain sellaista mistä ei mitään tiedä. Tänään sen tiedän, sillä törmäsin samaan, kun jälleen kerran pienensin itseäni ja ymmärsin, etten olekaan maailman napa. Enkä edes oman elämäni herra, vaan minulle tapahtuu paljon mitä en tahtoisi. Avioeroista sairauksiin ja niin edelleen. 

Seurasin aikoinaan ja joskus vieläkin itseään kristittyinä pitäviä, heidän tuomioitaan muille ja menolippujen jakamisia tuonelaan. En halunnut tulla samankaltaiseksi enkä edes mennä paikkaan, jonne kaikki ihmiset eivät heidän mukaansa ole tervetulleita tai edes pääse.

Niinpä halusin tutustua Luojaani myös muulla tavoin kuin niiden ohjaamana, joilla ei itse asiassa omia mielipiteitä olekaan. Kysyy heiltä melkein mitä tahansa tuonpuoleisesta, he kaivavat mustakantisen kirjansa ja sanovat sen takaa, että raamattu sanoo näin ja näin. Mutta kun kysyn heidän omaa käsitystään, sitä ei ole. Minusta sen sijaan oli tullut harhaoppinen, koska löysin tieni, mutta kadotin helvetin.

Vähän samoin oli käymässä AA:n kanssa. Joku vuosi sitten osallistuin Nimettömien Alkoholistien kokoontumiseen Thaimaassa Pattaya Suomi-Seuran tiloissa, kun tapasin siellä entisen aamulenkkikaverini. Hän lampsi luokseni ja kysyi "mitä sinä täällä teet, kun et käy ryhmässäkään?"

Kysyin itseltäni, että lähdenkö pois, jos en kelpaa tännekään. Sitten näin metsän puilta ja käsitin, että ihmisessä voi olla roppakaupalla ilkeyttä, oli ohjelma elämää varten millainen tahansa. Luulin, että korkeampi voimanikin on samanlainen kuin mustakanttista kirjaa huiskutteleva kristitty tai aa-lainen, joka kysyy "mitä teet täällä". 

AA toimii lähes 200 maassa ja jäseniä on paljon enemmän kuin miljoona. Tarvetta on joka paikassa missä on viinaakin. Thaimaassakin, jossa thaikieliset ryhmät ja kirjallisuus ovat varsin harvinaista herkkua. Syytä en tiedä, sillä näkäräiset maistuvat thaikuillekin. Luulisin Buddhankin katsovan elämän raiteille laittamista suopein silmin.