Sivun näyttöjä yhteensä

perjantai 22. lokakuuta 2021

Pienen mieleni suuria asioita

Lähes viisitoista vuotta sitten makasin Meilahden sairaalan ♥-valvomossa elämä hiuskarvan varassa. Ajattelin, että jos kuolen, olen kiitollinen kaikesta mitä olen tielläni kohdannut ja kokenut. Olin melkein valmis lähtemään, mutten aivan. Silloin vielä vaimoni Päivis hääräsi ympärilläni toimitellen asioita ja koin syvästi hänen rakkautensa. En ollut valmis lähtemään, sillä en voinut tehdä sitä hänelle. Tänäkin päivänä koen, että kirjaimellisesti hänen rakkautensa pelasti henkeni. Sitä en tiedä onko hän koskaan tuntenut niitä hetkiä samalla tavalla. Kun sairaalavuoteeni vieressä oli Sininauhaliiton toiminnanjohtaja Aarne Kiviniemi, pappi koulutukseltaan, hän kysyi olenko kokenut Jumalan läheisyyttä. Vastasin, että en, mutta sitäkin enemmän Päiviksen rakkauden.

Selvisin sieltä. Muutimme uuteen kotiimme Pessi & Illusia elämisen yhteisöön, jonka alakerrassa oli 14 metrinen uima-allas. Sen päästä päähän uimiseen tarvitsin kaksi lepotaukoa. Niin vähän oli fyysistä virtaa, kun aloitin Luojani minulle suomaa jatkoaikaa. Siellä altaalla otin elämälleni uusia koordinaatteja enkä halunnut kuolla isäni lailla sorvin ääreen. Silloin olin aivan varma, että taipaleeni leppoistamis- tai elämän kohtuullistamisjakso jatkuu yhdessä Päivin kanssa kunnes kuolema meidät erottaa.

Toisin on käynyt. Tänä aamuna, toistakymmentä vuotta myöhemmin ajattelen tätä kaikkea enkä tiedä mitä vuodet ovat tehneet minulle. En tiedä sitäkään kadottiko Päivis rakkauden vai minä kyvyn nähdä tai kokea sen. Joka tapauksessa elän Jokilaaksossa Merikonttikodissa yksin ja voi olla, että osaomistuskoira Niilokaan ei vietä täällä enää öitään.

Takana ovat ajat, jolloin yritimme yhdessä herättää henkiin ikkunaan törmännyttä tiaista tai saatoimme tien yli vaskikäärmettä. Ajattelen, että ehkä Niilo on kuitenkin ensi vuonnakin seuraamassa viime kesänä löytämiään viitasammakoiden kosiamenoja. Enää en saunomisen yhteydessä pelasta Päiviksen kanssa löylyhuoneeseen eksynyttä pientä perhostakaan. En tiedä sitäkään miksi lähes kaikilla kauniilla muistoillani on suruhuntu tai haikeat kehykset. 

Tätä kaikkea minut sai ajattelemaan lähes 10 000 kilometrin päässä Chiang Raissa asuva ystävämme Ming, jonka puoliso on juuttunut Suomeen koronan vuoksi. Tänä aamuna hän oli laittanut Facebook-sivuilleen selällään olevia koppakuoriaisen näköisiä puutarhansa asukkaita. Mukana oli thaikielinen teksti, jonka käänsin Googlen avulla. Sen mukaan tämä upea, Merikonttikodissammekin käynyt nainen kävelee pihallaan koiriensa kanssa joka aamu ja kääntelee kuoriaisia jaloilleen, kun ne eivät siihen itse kykene. Se tuo minulle kiitollisen mielen ja muistuttaa kuinka jollekin mitätön asia voi olla toiselle koko elämä. 

torstai 21. lokakuuta 2021

Hyvää syntymäpäivää Little Jorma 💕

Melkein kaksi vuotta sitten lähdin Filippiineille, Olongapon kaupunkiin viemään 12-vuotiaalle tytölle, Arnie Maelle Fazerin Sinistä suklaalevyä. Lupasin, kun hän chattasi äitinsä puhelimella kysyen saako sanoa minua isäksi. Kysyessäni miksi, vastasi Arnie, että koska toivoisi hänelläkin olevan onnellisen perheen.

Joten sinne menin suklaalevyni kanssa tapaamaan äiti Melanieta, isoa sukua, Arnieta ja hänen kolmea sisarusta, kahta pikkusiskoa ja -veljeä. Jotka kaikki sanovat minua isäksi. Toki heillä on biologiset isänsä, he vaan eivät tiedä missä. Joten olen heidän ainut, olemassa oleva isä, jota he ovat odottaneet takaisin kohta kaksi vuotta.

Siellä pienen pienessä kodissa vietin yhden elämäni onnellisimmista kuukausista. Koin tuoneeni rakkautta lapsille ja äidillekin sekä saaneeni sitä itsekin. Oli ikimuistoista kokea hyväksyntää sellaisena kuin olen. Vaikka vain minulla oli sänky äidin nukkuessa lapsineen lattialla pahvien päällä, kunnes ostin retkipatjat, oli aamuisin vuoteessani kasa lapsia ja joskus äitikin. 

Kuukauden, parin kuluttua lähdöstä takaisin kaukaiseen Suomeen, Melanie kertoi odottavansa lasta. Järjestyksessä viidettä, jonka biologinen isä toivoin ja luulinkin olevani. Näin ei ollut 😥, vaan olin ja olen isä vain Jorma Goza Soinin syntymätodistuksessa. Jos ja kun joskus sinne pääsen ja menen uudelleen, asetun asumaan isäksi myös Pikku Jorman pieneen sydämeen. 

Vuoden aikana olen antanut LJ:lle kaksi lahjaa. Vielä pienempänä hän sai swingin, kattoon kiinnitettävän keinun. Tänään hän sai syntymäpäivälahjaksi polkupyörän, joka on kovin mieleinen. Omasta mielestä ja touhusta muovisen kolmipyörän ympärillä ja päällä päätellen, hän sai sen juuri oikeaan aikaan. 

Vaikka olen elämässäni antanut joillekin rakkaille aikuisille jotain mitä he eivät olisi halunneet, olen saanut sitä itsekin. Metsä onkin vastannut, kuten sinne on huudettu ja toisinpäin. Mikään ei silti sammuta rakkauttani niihin, jotka ovat kerran asettuneet asumaan sydämeeni. Näin on myös Melanien ja ylipäätään kaikkien maailman lasten laita. Mutta tänään on Pikku Jorman päivä. Häntä en ole vielä nähnyt kuin kuvissa ja videolla. Saati koskettanut, suukotellut tai pitänyt sylissäni. Sen on estänyt korona eli Covid-19.

Rakkauden muotoja ei moni ymmärrä. Miten siis voisin minäkään, enkä olekaan koskaan päässyt selvyyteen sydämeni tunteista. Ehkä sellaista ei voi käsittää järkeilemällä, jossa ei järjellä ole sijaa. Ilman anteeksiantoakaan samaa ei voi kokea. Enkä halua rakkaudessa järkeä olevankaan, vaan haluan vain rakastaa ja olla jonkun rakkauden kohteena. Siitä suurimman osan minulta saa tällä hetkellä koko Melanien suku, mutta tänään erityisesti Little Jorma eli LJ.

keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Käämienpolttopäivät

Otsikko johtaa hieman harhaan, sillä ei Finnair saanut minua polttamaan käämejäni, vaikka koenkin olevani heille jotain muuta kuin palveltava asiakas. Saamani kehotuksen ansiosta jaoin eilisen blogini tästä valtiovetoisesta firmasta Hesariin, vaikka se ei sitä julkaisekaan. Liian pitkä ja liian lapsellinen luulen toimituksen ammattilaisten ajattelevan. Tosin minulle ehdotettiin Kauppalehteä. 

Lähetin kirjoitukseni myös viestintä- ja liikenneministeri Harakalle, jolta toivon vastaustakin, sillä tunnen miehen. Toisaalta juuri se voi olla syy miksi hän tai edes avustaja ei vastaa. Ehkä hekään eivät näe enää niin alas missä nykyisin kuljen. 

Käämejä en ole polttanut niidenkään vuoksi, jota ovat ottaneet oikeudekseen nimitellä minua rasistiksi tai ajatella, että minulla on vähintään sellaisia tapoja. Nyt hampaisiin on joutunut uudelleen vanha seurapeli Afrikan tähti. Olenko siis rasisti vai yksinkertainen tai tyhmä, kun en ole löytänyt siitä koskaan mitään rasistista? Minulle peli oli jännittävää jalokivien metsästystä eksoottisessa Afrikassa ja sitä se on edelleen. 

Samat tasapäisyyttä pursuavat ja ihannoivat ihmiset ovat vieneet minulta kioskin hyllyltä Laku Pekan ja leikkikalukaupasta Musta Pekka pelikortit. Ehkä seuraavana on vuorossa aikuisten kortit, sillä pelattaessa maijaa pata akkaa sanotaan Musta Maijaksi. Ehkä sitten saa savupiipun nokasta kyytiä nuohooja, jota sanotaan nokisutariksi, sillä sekin viittaa tummaan ihoon.

Minulle neekeri on neekeri, intiaani intiaani, eskimo eskimo ja mustalainen mustalainen. Itse olen valkolainen, joka olin kerran otettu, kun yksi romani sanoi minun olevan sen verran hyvä jätkä, että melkein voitaisiin ottaa heimoon.

Joskus tuntuu siltä, että kun hyödytön laittaa joutilaan tekemään tarpeetonta, ei siitä seuraa mitään tarpeellista. Vaan lisää turhan tekemistä, kun uusi tekijäkin yrittää naamioitua hyödylliseksi. Luulenkin, että monesti olisi järkevämpää maksaa palkkaa tyhjän panttina olemisesta tai ristikoiden täyttämisestä.

Nyt on valtakunnassa äänekäs joukko samaan kastiin kuuluvia, jotka yrittävät, ollakseen jotain hyödyllistä, tasapäistää kaikki ihmiset samannäköisiksi, hajuttomiksi ja mauttomiksi. Erilaisuus ja yksilöllisyys ei ole kurssissa ja joskus koen, että nainenkin kokee olevansa äiti ja nainen vasta sen jälkeen, kun hän on kuin mies. Mitäkö tarkoitan? Sitä, että joku nainen haluaa pyrkiä armeijaan voidakseen kieltäytyä aseista, koska miehetkin voivat tehdä niin. 

tiistai 19. lokakuuta 2021

Ho hoi Finnair!

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun kävelin takaisin autolleni Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Syy sinne menoon oli Finnairin asiakaspalvelussa, jota en löytänyt ja jota etsin ensin soittamalla ainoaan löytäämääni numeroon. Ensimmäisenä päivänä odotin tunnin ja toisena hieman vähemmän, mutten koskaan päässyt palveltavaksi. Automaatti vaan toisti silloin tällöin, että Plus-asiakkaana olet meille tärkeä ja niin edelleen. Sitten odotin chat-palveluissa yhtä kauan ja parhaimmillaan pääsin jonotusnumerolle 6. Toimivaa sähköpostiosoitetta ei löytynyt tai siihen ei vastannut kukaan. Purin hammasta yhteen niin kovin, että nyt lonksuu koko hammassilta 😁.

Kun asia ei hoitunut älylaitteen avulla, päätin mennä lentoasemalle. Järkeilin, että jos jostain ylipäätään voi saada Finnairilta palvelua, niin sieltä. Olin väärässä. Terminaalissa 1 sanoivat toimiston sijaitsevan T 2:ssa, joten sinne. Eipä löytynyt, mutta pitkää jonoa lähtöselvityksessä koneeseen buukkaavaa henkilökuntaa kylläkin. Vain yhden pisteen kohdalla ei ollut jonoa. Sen yläpuolella luki Finnair Platinum Lumo, joten sinne seuraavaksi.

Sieltä löytyi ystävällinen työntekijä, mutta ei muuta. Kun kysyin lippuuni liittyviä asioita, ei hän osannut vastata yhteenkään mieltäni vaivanneeseen asiaan. Pitkämielisesti jatkoin, että osaisiko hän sanoa mistä voisin ylipäätään Suomesta löytää Finnairin henkilökuntaa, joka osaisi auttaa, vastasi hän, ettei tosiaan tiedä. Ja jatkoi, ettei meillä ole enää muuta kuin kova rahapula.

En ole Finnairilla lentänyt satoja kertoja Aasiaan, mutta kymmeniä kuitenkin. Sillä se istuu tukevasti monopolinsa päällä ja vain sen yhä vähemmän sinivalkoisilla siivillä on Helsingistä suorat lennot Bangkokiin. Veronmaksajana Finnair on minunkin firmani ja eräänkin kerran olen sitä puolustanut milloin missäkin rantatuolissa tai baaritiskillä. Sen tapa toimia on yksi matkailijoiden keskusteluiden kestosuosikeista. Suomalainen asiakas tuntuukin olevan nykyisin vain välttämätön paha tai muu rasite.

Näin ajattelin ensimmäisen kerran vuosia sitten, kun luin uutisen, että Finnair vähentää suomenkielisiä tiedotuksia Aasian lennoillaan. Samaan aikaan tilasin Bangkokin Ikeassa ruotsalaisittain lihapullat eli köttbullar. Kun thaimaalainen tarjoilija annosta antaessaan pisti pyörykän kylkeen pystyyn hammastikun, jossa oli Ruotsin lippu, istui tilanteeseen ja elämääni yhä huonommin Finnairin pilaama slogan "suosi suomalaista".

Tiedän, että marmatukseni on vain oman pahan mielen purkamista vailla muuta merkitystä. Vaikka olen ainoastaan yksinkertainen suomalainen, ymmärrän ja hyväksyn viimein, että minua ei kotimaani firma juuri arvosta. Mutta ymmärtääkö Finnair tai välittääkö siellä edes kukaan, että sen toiminta lisää suomalaisten halua monin tavoin olla suosimatta ylipäätään suomalaista?

maanantai 18. lokakuuta 2021

Asunnottomien yö

Asunnottomien yö on Suomessa vuosittain 17. lokakuuta YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisena päivänä. Tosin nykyisin sitä vietetään enimmäkseen päivällä ja iltaisin. Vaalivuosina osallistujia on enemmän ja vailla kotia olevilla onkin silloin kaduilla ja kylien raiteilla monia, hymyileviä ja kätteleviä yhden illan ystäviä. Kun yö saapuu, on koditon yhtä yksin kuin aiemminkin. Tänä vuonna en kuulunut edes kättelijöihin, vaan olin merikonttikodissani kynttilää polttaen ja vain sydämeni oli kadulla.

Asunnottomiin luetaan ulkona, erilaisissa tilapäissuojissa ja yömajoissa olevat sekä laitoksissa asunnon puutteen vuoksi asuvat (esim. ensisuojat, hoito- ja huoltokodit, psykiatriset sairaalat, kehitysvammaisten laitokset). Myös vapautuvat vangit, joilla ei ole asuntoa tiedossa, luetaan asunnottomiksi. Lisäksi asunnottomiksi luetaan tilapäisesti tuttavien ja sukulaisten luona asustavat ja kiertelevät.

Joskus ajattelen mikä on ollut vanhempana toimimisen lisäksi merkittävin yhteiskuntavastuun tekemisen muotoni. Ehdottomasti se olisi asunnottomien parissa työskentely. Olen ollut mukana varovastikin laskien tuhatpäiselle joukolle asuntojen hankkimisessa. Niiden saaminen ihmisille, joille asuminen ei normaalissa kerrostalossa onnistu, on kokonaisuuden helpoin osa. Silti meillä on tuhansien joukko, jolla ei ole paikkaa mihin voisi tehdä kodin. 

Kun se ei onnistu tavallisissa kerrostaloissa, syntyy keskitettyjä erityisasumisen kohteita Helsingin Ruusulankadun ja Mäkelänkadun elämisen yhteisöjen tapaan. Ne tuottavat joskus kohtuutonta haittaa ympäristölleen. Vaihtoehto olisi olemassa, mutta siinä ei ääneni kuulu, vaikka tiedän olevani oikeassa.

Olen tätä kirjoittaessani asunut merikonteista tehdyssä kodissa yhdeksän vuotta. Yhdestä, isosta merikontista saa helposti liikuteltavan ja pystytettävän 30 m² kodin. Kahdesta yhdistettynä luonnollisesti puolet suuremman. Sellainen on Päiviksen ja minun koti, jota asustan tällä hetkellä yksin. Joka tapauksessa merikonttikoteja voi sijoittaa paikkoihin, joissa asukas ei tuota outoine tapoineenkaan häiriötä kenellekään. Siirrettäviä koteja voitaisiin sijoittaa sinne tänne siedettävien kulkuyhteyksien läheisyyteen. Luontaisetuna asukkaalla olisi yhteiskunnan kustantama joukkoliikenteen kuukaisilippu. Mikä tässä ei ole edes kokeilemisen arvoista?

Asiaa valaiseva kysymys onkin kuka on kuullut vaikkapa Enontekiön asunnottomista? Ei ehkä kukaan, sillä siellä on väljyyttä asua omituisine tapoineenkin. Samaa väljyyttä on joka kunnassa, jos päättäjillä on aitoa halua sekä väljyyttä korvien välissä ajatella uudella tavalla.

Kun olin politiikassa pienen puolueen edustaja ja mielessä oli hyvä ajatus, niin varmin tapa tulla torpatuksi oli esittää idea itse. Piti pienentää itsensä sekä etsiä tilalle leveämmät hartiat ja markkinoida ajatus sulkineen heille. Innokkaita sulkien kerääjiä omiin hattuihinsa löytyy joka paikasta. Sama asia on Asunnottomien yönäkin esillä ollut ajatus "asunto ensin". Se päätyi aikoinaan julkisuuteen siksi, että vaikka siinä ei mitään uutta ollutkaan, sen markkinoi "neljän viisaan miehen ryhmä". Joten avoin kysymys näille neljälle viisaalle miehelle. Kun asunto ensin on asunnottomuuden poistamisen ydin, niin miksi asunnottomien kova ydin on edelleen kaduilla eikä vaikkapa peltisissä mummon mökeissä? 

sunnuntai 17. lokakuuta 2021

Somemaailma

Sosiaalisen mediamaailmani yksi kiinnostavimpia puolia on, että äitini ja isäni nuoruuden aikana sitä ei ollut. Ehkä joillakin oli aavistuksenomainen häivähdys minne olemme sen kanssa menossa. Jos joku oli puhe-etäisyyttä kauempana ja vanhempani tahtoivat hänelle jotain viestittää, eikä ollut lankapuhelinta käytettävissä, jäljelle jäi postikortti, kirje tai lähteä käymään. Joskus odotettiin tyhjällä postilaatikolla miettien, että onkohan kirje osannut perille, kun ei vastausta kuulu. Joitakin postinkantajia pidettiin enemmän luotettavina kuin toisia. Joululahjojakin heille annettiin. 

Ehkä sekin on muuttunut milloin sanomme tuntevamme jonkun. Ennen etäisen sellaisen sanottiin olevan hyvän päivän tuttu. Vielä etäisemmät voitiin tietää, muttei tuntea. Itselläni on Facebookissa tänä päivänä 3335 kaveria, joista 595 stalkkaa sivujani. Kaikki eivät ole koskaan nähneet minua, kuten en minäkään heitä. En osaa sanoa, ketkä tekemisiäni somemaailmassa seuraavat, sillä vain jotkut tunnen hyvin, jotkut huonommin ja joitakin en edes tiedä. 

Onkin kovin mieluinen yllätys, kun jossakin maailmankolkassa joku ottaa käsipuolesta sanoen: "Terve, et minua tunne, mutta minä tunnen sinut, sillä olen sivujesi säännöllinen seuraaja tai blogisi lukija." Face-maailmassa on myös ihmisiä, jotka vain keräävät kavereita eikä tarkoitus ole ollakaan koskaan missään yhteydessä. Minäkin heitä hyväksyn usein. Varsinkin, jos he kertovat itsestään jotain sivuillaan. Miksi heidät sitten kelpuutan? Ehkä osin samasta syystä, kun joku antaa nimikirjoituksen sitä pyytävälle.

Nyt olen aikani kuluksi ajatellut tehdä pientä inventaariota reippaan kolmentuhannen somekaverini joukossa. Ehkä laittelen heille Messenger tai muun viestin ja kysyn mitä kuuluu, kun he eivät ole kysyneet minulta mitään koskaan. Eivätkä kertoneet muutakaan. Luulen tässä ajantappotavassani olevan vähintäänkin saman verran järkeä kuin ristikoiden tai Sudokun täyttämisissä.

Sen verran olen kuitenkin maistanut ei toivottua yksinäisyyttä, jotta olen otettu, jos hiljaisena someystävänä olen jollekin pienin pieni valonpilkahdus äärettömässä yksinäisyydessä. Ehkä silti tiputtelen vastaamatta jättäviä porukasta, sillä Facebook- ja blogisivujeni avoimuudesta johtuen kaikki voivat seurata maailmani menoa ja mietteitäni ilman kaverisuhdettakin. 

lauantai 16. lokakuuta 2021

Kutistiko pandemia maailmaani?

Puolitoista vuotta sitten laskeuduin Helsinki-Vantaan lentoasemalle Finnairin puhalluslampulla vietettyäni Aasiassa puoli vuotta. Kuuluin siihen kypsään ikään joutuneiden joukkoon, jolla oli edessään 14 vuorokauden omaehtoinen koronakaranteeni esimerkiksi kotonaan.

En muista oliko joku tuonut jääkaapin täyteen ruokaa pyynnöstäni tai ostinko sitä lentoaseman pienehköstä Alepa-myymälästä vai molempia. Joka tapauksessa syötävää oli. Kotiini kyydin taisi tarjota korvausta vastaan taksi kuljettajineen paremmalla kielitaidolla kuin on oman thaikieleni laita. Auton oven suljettuani, sulkeutui ulkomaailmani monella, ennen kokemattomalla tavalla.

Entistä tärkeämmäksi muodostuivat nettiystävät ja -kaverit, jotka ovatkin rikastuttaneet päiviäni monella tavalla. Vaikka kokemukset ovat kipeitäkin, ilman somea en olisi ehkä koskaan mennyt Filippiineille. Tai en ainakaan niihin kohteisiin, joissa olen parilla reissullani käynyt. Elämääni ei myöskään olisi ilmestynyt yhtä elontaipaleeni suurimmista suruista tuottanutta Melanieta, jonka pienen pojan biologiseksi isäksi luulin ja toivoin Aasiasta lähtiessäni tulevani. Jorma Goza Soinin syntymätodistuksessa sitä olenkin, sillä jokaisella lapsella olisi hyvä olla vanhemmat tai ainakin pari turvallista, aikuisen mallia elämässään. LJ:n todellisessa arjessa ja juhlassa tällä hetkellä olenkin hänen ainut isänsä.

Usein kovin epämääräisesti minulle puhuva Luojani on omituinen huumoriltaan tai koen niin. Ensi viikolla on hääpäiväni, jota tavalla tai toisella juhlimme Päiviksen kanssa avioparina monena vuotena. Erommekin jälkeen olen tämän yhden parhaimmista p(P)äivistä joka vuosi muistanut, sillä osa minusta jäi kaipaamaan näitä vuosia.

Juhlapäivänä se jatkaa kuitenkin elämää, sillä samana päivänä, 14 vuotta myöhemmin syntyi Little Jorma. Hänelläkin ja varsinkin hänellä on paikka sydämessäni. Sosiaalinen media sekä netti ovat antaneet minulle mahdollisuuden valita ja antaa nyt vuoden ikään tulevalle pojalle ehkä vähän ennen aikojaan syntymäpäivälahjaksi pienen polkupyörän. Osa minusta olikin valitsemassa 🤔 sitä viikolla Filippiineillä, Olongapon kaupungin SM-tavaratalossa. Ensi viikolla päätämme kumman kuvan pyöristä LJ saa. 

perjantai 15. lokakuuta 2021

Vaihtoehto Pattayan matkaajan 7 vrk karanteenille

Tätä kirjoittaessa näyttää siltä, että Covid-19:sta johtuva karanteeni jatkuu suomalaisten osalta ja Pattaya ei avaudu meille ilman 7 vuorokauden karanteenia marraskuun alussa. Koska blogiani lukevat muutkin kuin Thaimaasta kiinnostuneet, karanteeni tässä tapauksessa tarkoittaa viikkoa omakustanteisesti valtion nimeämässä hotellissa. Josta et voi poistua omaa parveketta pitemmälle edes syömään, vaan ateriat tuodaan huoneeseen.

Karanteenimaiden joukossa pysymistä voi pyöritellä monin tavoin. Pikkusieluisesti niinkin, että mitä vaikeammaksi temme thaimaalaisten marjanpoimijoiden pääsyn Suomeen, yhtä vaikeaksi näyttää tulevan suomalaisten pääsy Thaimaahan.


Koska jaan kirjoitukseni myös ylläpitämälleni Jomtien Pattaya Beach faceryhmälle, innostuin senkin vuoksi hieman pohtimaan vaihtoehtoja Pattayalle pääsemiseksi ilman karanteenia. Luulen, että sen mahdollistaisi esimerkiksi Phuketin saaren sandbox eli hiekkalaatikko, sillä määrätyin edellytyksin sinne voi päästä suomalainenkin ilman karanteenia. Hiekkalaatikosta löytyy tietoa vaikka googlaamalla. 

Kun Suomesta lentää Phuketiin testausten ja rokotusten jälkeen valitsemaansa hotelliin ja vaikka 7 päivän rantalomalle, voi sen jälkeen kulkea vapaasti Thaimaassa. Voi esimerkiksi lentää Bangkokiin noin 50 eurolla ja jatkaa matkaa Pattayalle karanteeneista vapaana.

Seitsemän vuorokautta hotellikaranteenia pakkoruokineen maksaa suunnilleen saman verran kuin samankestoinen rantaloma Phuketissa. Lennotkin Suomesta ovat tällä hetkellä lähes saman hintaisia Bangkokiin ja Phuketiin tai takaisin Helsinkiin. 

Jos olisin ensin ajatellut ja vasta sen jälkeen ostanut lennot, olisi seitsemän vuorokautta Phuketia ollut vaihtoehtoni halvimmillaankin 600 euron hotelliviikon eristyshuoneen sijaan. Mutta nyt minulla on lento Bangkokiin ja sieltä en voi lentää koronarajoitusen vuoksi Phuketiin joutumatta karanteeniin. Jos logiikkani petttää tässä asiassa tai pohtimisessani on asiavirheitä, toivon minua tietävämpien korjaavan ne. 

torstai 14. lokakuuta 2021

Varkaiden maailma

Eilen kirjoitin tilaamani Aku Ankan ensimmäisestä paperilehdestä, jonka posti toi laatikkooni. Siinä seikkaili entiseen tapaan myös konnajoukkio nimeltään Karhukopla, joka on eräänkin kerran yrittänyt varastaa Roope Ankan rahasäiliön sisällön. Tällä kertaa kopla ei ollut rahojen perässä rikastuakseen. Vaan siksi, että heidän ruokakomeronsa kumisi tyhjyyttään. Joten he päättivät ryöstää pankin.

Koska Ankkalinnan poliisit tunsivat heidät liian hyvin, he suunnittelivat paeta ilmojen kautta kuumailmapallolla pankkirakennuksen katolta. Sinne he pääsivät viemään etukäteen pakovälineen laatikossa lupaamalla pankinjohtajalle kiinnittää katolle uhanalaisten lintujen suojeluyhdistyksen mainoksen, joka toisi pankille lisää asiakkaita. Mönkään hanke meni, sillä ahneuksissaan tai nälkäänsä he varastivat liikaa kultaa ja rahaa, joiden kanssa pallo ei jaksanut nousta juurikaan ilmaan.

Entäpä sitten varkaat Ankkalinnan ulkopuolella? Mieleen palasi Jokilaakson tarinassakin aiemmin kertomani varas tai mikä lienikään, joka vei meiltä kymmeniä kuutioita puutavaraa. Itse asiassa loppuelämämme polttopuut.

Jokunen päivä sitten uutiset kertoivat porvoolaisesta maanviljelijästä, joka Lapin lomamatkalta palattuaan huomasi jonkun anastaneen hänen kaurapeltonsa kaurat. Naapurit olivat vain ihmetelleet, kun sadonkorjuuhommissa oli ollut eri värinen puimakone. 

Sitten muistui mieleen kotikunnastani aikojen takaa tuohtunut pankinjohtaja, joka teki tutkintapyynnön tai rikosilmoituksen, kun hänen mielestään rajanaapuri oli varastanut hänen tiensä.

Kun olin lapsena Tyrnävän mummolassa, muistan papan laittaneen aina luudan ovea vasten, kun lähdimme jonnekin. Siksi, että mahdollinen kyläilijä näkee, eikä mene turhaan sisään, kun ketään ei ole kotona. Jos ovi on edelleen olemassa, on siinä varmasti lukko ja kauppareissunkin ajaksi jätetään sisävalo palamaan, jotta mahdolliset varkaat luulevat kotiväen olevan kotona.

Tänä päivänä on vaikea selata sosiaalista mediaa törmäämättä ihmisiin, jotka kaipaavat sähköpotkulautaa, polkupyörää tai jotakin muuta varastettua. Poliisille ilmoituksella ei ole nykyisin kuin yksi tarkoitus. Ilman sitä ei ole edes mahdollisuutta, että vakuutus korvaisi yhtään mitään.

Kun viime kesänä minulta maksuvälinepetoksella vietiin merkittävä summa euroja, olin pankissa niin hyvissä ajoin ennen sen aukeamista, että rahalaitos olisi voinut pysäyttää luvattomat rahansiirrot. Mutta se ei suostunut niin toimimaan ilman rikosilmoitusta, jota meninkin kiireellä tekemään Järvenpään poliisille. Aikani jonotettua sain kuulla, että juuri sinä päivänä ei siellä oteta mainittuja ilmoituksia vastaan. Siispä ajoin nopeusrajoituksia uhmaten Hyvinkäälle, jossa taas jonottamisen jälkeen sain viimein annettua ilmoituksen. Kun sen kaiken jälkeen pääsin takaisin pankkiin, oli toisille tileille yön aikana siirretyt rahat nostettu 😭.

Maailma ei menekään kaikilta osin parempaan tai ainakaan mieleni mukaiseen suuntaan. Olenkin alkanut ymmärtämään ihmisiä, jotka eivät ole tyytyväisiä siihen kuinka veroja keräävä yhteiskunta pitää huolta "lypsettävistä lehmistään". Vastaavasti ollessani kesällä Hyvinkään sairaalassa vatsantähystyksessä ajattelin asiasta aivan toisin 🤣. 

keskiviikko 13. lokakuuta 2021

Pysäkille asti kaikki on selvää

Viikolla posti toi ensimmäisen, vuodeksi tilaamani Aku Ankka paperilehden. Luin ja katselin kuvat ajatuksella kahteen kertaan. Oli mielenkiintoista peilata lehteä ja sen sisältöä siihen mitä se merkitsi minulle yli puolivuosisataa sitten. Ehkä eniten on muuttunut Ankkalinnan ja sen asukkaiden kielenkäyttö. Stadin slangia siitä ei ole silti tullut. Mutta olipa mukana niin oudolla suomenkielellä tai -murteella puhuttu tarinakin, että ymmärtääkseni joka sanan, tarvitsin tulkkausapua, jonka lehti myös tarjosi. En esimerkiksi ollut kuullutkaan sanaa "päntiönnään". "Ryöttiäkin" piti hieman muistella.

Aku ei kuitenkaan ole ainut menneisyydestä nykyisyyteen poimimani sarjakuva. Toinen on Hesarin Rip, alias Remington Kirby, jonka julkaiseminen on lopetettu kai useammankin kerran. Ensimmäisen kerran se taisi ilmestyä Hesarissa vuonna 1948. Silloin olen ollut vanhempieni unelma tai toive, jos sitäkään. Palvelija Desmondistakin kertova sarjakuva poikkeaa muista siksi, että se on jatkokertomus, joka jatkuu lehdestä toiseen.

Kyseinen ominaisuus on ollut ainakin kerran julkaisemisen lopettamisen syy. Sarjakuva sai kuitenkin silloiselta päätoimittaja Virkkuselta jatkoajan, kun hän sanoi Rip Kirbyä julkaistavan niin kauan kuin hän on päätoimittaja. Siitä minulla ei ole aavistustakaan mikä sai yksityisetsivän tällä kertaa palaamaan Hesarin sivuille.
En ehkä voi sanoa lukevani kirjoja paljon, mutta voin sanoa lukevani niitä joka päivä. Lukutottumukset ovat muuttuneet ja nykyisin luen mielelläni itselleni mielenkiintoisista henkilöistä, jotka ovat tai olivat olemassa. Ehkä itseäni kiinnostaa eniten, ei niinkään mitä he ovat saaneet aikaan, kuin mitä he ovat ihmisinä. 

Viime yönä sain päätökseen Heikki Herlinin kirjan "Tuollapäin on highway". Se kertoo kirjoittajasta itsestään, isosiskosta, mutta ennen kaikkea tasan neljä vuotta sitten kuolleesta isästä Niklas Herlinistä. Kirjassa on monta minua liikuttavaa asiaa, joista vähäisin ei ole alkoholismi.

Olen lukenut myös kirjan "Koneen ruhtinas", joka tuo karusti esiin kaikkiin läheisiin vaikuttaneen Pekka Herlinin alkoholismin. Vastaavasti hänen pojanpoikansa Heikin kirja kertoo surullisella tavalla kuinka hänen isänsä Niklas ei kyennyt antamaan sitä koskaan anteeksi. Ei siltikään, vaikka hän kantoi isänsä lailla samaa sairautta tai ominaisuutta.

Eniten minua liikutti, että vaikka Niklas ei ehkä kyennyt antamaan anteeksi isänsä alkoholismia, siitä vastaavasti Niklaksen poika Heikki ei isässään juuri kärsinyt. Vaan hän rakasti syvästi isäänsä sellaisena kuin hän oli. Yön tunteina pengoin netistä olisiko joku sanonut Heikki Herlinin jo kerran kesken jättämästäni kirjasta jotain sellaista mitä itse koin. Linkin takaa löydätte sen:

tiistai 12. lokakuuta 2021

Jokilaakson tarina * 20

Tätä kirjoittaessa on aamu 12.10.2021 ja vettä on tullut koko yön, joka jatkuu edelleen. Lapin käsivarteenkin on luvattu lunta 30 senttiä, mutta Jokilaaksossa sen aika ei ole vielä. Tänään sen sijaan on luonnonsuojelualueesta kirjoittamisen viimeinen päivä tällä erää. Oletan jatkavani kuitenkin, kun saamme päätöksen kuinka luontoa suojelevan hankkeemme käy. Se odottaa tällä hetkellä Tuusulan lausuntoa, joka on tärkeä, mutta ei ratkaiseva, sillä lopullisen päätöksen tekee Uudenmaan  ELY-keskus.

Jos hanke etenee toivomallamme tavalla, jää luonnonsuojelualue yhdistyksemme omistukseen, sillä viranomaiset eivät edelleenkään nähneet muita mahdollisuuksia. Ehkä näin on hyvä, joten Elämän tähden ry:n tulevaisuuden vastuunkantajat päättäkööt myöhemmin mikä on parasta. 

Nyt pyrimme suojelemaan ensimmäisenä yli puoli kilometriä joenvartta 15 kilometriä pitkästä Tuusulanjoesta. Osaltani arvostan Jokilaakson luonnonsuojelualuetta merkittävänä tekona syntymä- ja kotikunnalleni. Mutta on se tulevaisuudessaan statukseltaan mitä tahansa, suojelua jatkamme.

Vaikka Jokilaakson luonnolle ei juuri mitään suojelunpäätöksen jälkeen tehdä, on jotain tehtävä kuitenkin, sillä holhoava yhteiskuntamme on sitä mieltä, että maanomistajan on kustannuksellaan hävitettävä mailtaan ei toivottuja maahanmuuttajakasveja. Inhokkien piikkipaikalla meillä on himalajan- eli jättipalsami, jonka kohtalon ratkaisemme sen jälkeen, kun yhteiskunta pakottaa niin tekemään. Siksi Jokilaaksossa on tulevaisuudessakin "laidunnus ja sen edellyttämien rakennelmien teko sallittu". Joten voi olla, että itsekin vielä näen, kun jonain kesänä suomalaisille lampaille sallimamme, mamu-palsaminen lounaspöytä saa syöjänsä.

Jokilaakson rajanaapureilla olisi myös paljon merkityksellistä suojeltavaa, jos tuulet ovat suotuisia js tähtien asento oikea. On liito-orava-aluetta ja vuollejokisimpukkaesiintymää sekä ainakin yksi luonnonlähde. Ehkä vielä puuhastan kaiken tämänkin parissa.

maanantai 11. lokakuuta 2021

Jokilaakson tarina * 19

Vuosien saatossa kirkastui yhä enemmän Jokilaakson tulevaisuus. Halusimme varjella sen luontoa. Kun ihmiskäsi oli kuitenkin muokannut sitä suhteellisen lyhyen ajan sisällä raskaalla kädellä tehden muun muassa lammet, ei aiemmin ollut perusteita edes yrittää minkäänlaista suojelua. Alueella oli 15 vuotta aiemmin vain paljaaksi raivatut rannat ja niiden keskellä kaivetut savivesikuopat. Mutta aika kului ja yhä lähempänä oli päivä, jolloin voimme vakavasti harkita Jokilaakson luonnonsuojelualueen perustamista. Silloinkin piti kyetä markkinoimaan tulevaisuutta eikä niinkään sitä mitä Jokilaakso on nyt. Olisi nähtävä mitä meille nykyisinkin keidas on kaikille 50 vuoden kuluttua, jos se saa nyt luonnonsuojelualueen statuksen. 

Henkilökohtaisesti olin edennyt Jokilaakson osalta kaikki vuodet niin, että omia jälkiä palaaminen olisi mahdollista. Useamman asian summana kesällä 2021 päätin kuitenkin sulkea isommalla lukolla veräjän, joka olisi mahdollistanut toisenlaisen tulevaisuuden Jokilaaksolle ja esitin Elämän tähden ry:n hallitukselle luonnonsuojelualueen perustamista:

"Jokilaakso sijaitsee Tuusulan kunnan eteläosassa. Alueelle on noin 20-vuotta sitten kaivetut lammet, joiden tarkoitus on tasata joen tulvahuippuja ja mahdollistaa Tuusulanjärven ja -joen padon purkaminen. Hanketta ei kuitenkaan toteutettu, eikä lammilla näin ollen ole virallista käyttötarvetta. 

Lammet ovat ajan kuluessa luonnontilaistuneet ja vuonna 2015 tehdyssä osayleiskaavan luontoselvityksessä niiltä löytyi useita kutevia viitasammakoita. Alueen on todettu olevan linnustollisesti arvokas ja sillä on myös tärkeä asema lepakoiden siirtymäreittinä. Lampien ympäristö on luhtavaikutteista koivikkoa sekä pensasluhtaa. Idän puoleisen rinteen juurella on iäkkäitä havu- ja lehtipuita kasvavaa lehtoa.

Koko alueella kielletään metsänhakkuu ja muut metsänhoitotoimet, elävien ja kuolleiden kasvien, kasvinosien ja sienien ottaminen tai vahingoittaminen, ojien kaivaminen ja muu maa- ja kallioperän vahingoittaminen, muuttaminen ja sen ainesten ottaminen, rakennusten, rakennelmien, teiden ja polkujen rakentaminen, moottoriajoneuvolla liikkuminen lukuun ottamatta alueella olevia polkuja, luonnonvaraisten selkärankaisten eläinten pyydystäminen, tappaminen tai hätyyttäminen tai niiden pesien hävittäminen ja selkärangattomien eläimien pyydystäminen tai kerääminen sekä kaikenlainen muu toiminta, joka muuttaa alueen maisemakuvaa tai vaikuttaa epäedullisesti luonnonoloihin tai eliölajien säilymiseen. 

Edellä olevien määräysten estämättä alueella olisi sallittu marjojen ja hyötysienien poiminta, laidunnus ja sen edellyttämien rakennelmien teko, olemassa olevien polkujen ylläpito, vierasperäisten eläin- ja kasvilajien poistaminen, tutkimus luonnonsuojeluviranomaisen luvalla sekä luonnonsuojeluviranomaisen hyväksymän hoitosuunnitelman mukaiset toimenpiteet."

sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Jokilaakson tarina * 18

Jokilaakson tarinaa voisin kirjoittaa monella tavalla. Voisin tehdä sitä ulkopuolisena asialinjalla tai syvällä tunteella mukana eläen. Mutta ilman tunnetta on vain sanoja ja Soiniityntiekin vain yksi tie muiden joukossa. Näinhän se lähes jokaiselle onkin. Mutta ei kaikille.

Eilen oli tosiystäväni Kai alias Kaiffari Mannerheimon muistotilaisuun, jotka olivat hänen toivomuksestaan iloiset bailut keravalaisessa New Sherwood ravintolassa. Siellä sain olla kutsuttujen joukossa Päiviksen kanssa.

Jokilaakso on ollut välillä myös turvasatama, kuten Mannerheimojen kotikin hurjina vuosinani minulle. Kun elämä yhdessä mutkassa vuorostaan kohteli Kaiffaria kaltoin, oli Jokilaakson kota hänen turvasatamansa. Siellä hän asui aikansa ja siellä itkimme yhdessä, kun ystäväni kokosi elämänsä palasia. Kuten särkynyttä saviruukkua konsanaan aloittaakseen jälleen kerran alusta. Eilen sain kuulla hänen läheisiltään, että heilläkin on Jokilaakson tunne sydämissään 💕. 

Itselleni se on kovin rakas paikka ja täynnä syvää tunnetta. Siellä on Senkkerin kiviainestehtaalta hakemamme reilun kuution kallion palanen, jossa on muistolaatta. Toivon, että ruumiini poltetaan liinavaatekaapissani olevassa Finlaysonin pellavaisessa Jesus-pussilakanassa ja tuhkani ripotellaan kolmeen eri paikkaan, osa Ison kiven juureen, osa Jokilampiimme ja osa äitini, isäni ja siskoni haudalle. 

Pienellä saarella on myös lemmikkieläinten viimeisiä leposijoja. Siellä on Niilo-koiran parhaan kaverin Rudin hauta, jonka viereen Niilollekin on varattu paikka ja siellä on Ritvan ja Hannun Killi-kissan sekä monen muun eläimen ikiaikaiset vuoteet. Niilo onkin osallistunut Rabbit Islandilla usean eläimen hautajaisiin kanssani. Leposijansa ovat saaneet niin vanhuuttaan tai vaivaan kuolleet metsähiiret kuin Duokodin ikkunaan lentäneet linnutkin. 

Jokilaakso on syvää tunnetta ja myös minulle surun sirpaleita, joita olen tänä kesänä keräillyt enemmän kuin koskaan aiemmin. Enkä ehkä milloinkaan enää istu laiturilla rakkaitteni vieressä, vaan suren yksin lampien lintujen kanssa. Murheen sydämeeni ovat tuoneet osin ystävät ja sukulaiset, mutta myös tuntemattomat, joille yösijan tarjoaminen Jokilaaksossa maksoi kymmeniä tuhansia euroja. Niiden mukana meni paljon leppoistamispäivieni sisällöksi tarkoittamaani. 

Mutta tästä kaikesta on sydämeni ilot 😅 ja surut 😥 tehty. Tässä kaikessa ovat muistojeni ja tulevaisuuteni ihmiset, eläimet, kasvit ja koko elämä. Siinä ovat Jokilaakson pajut, jotka eivät suostu kuolemaan niitä katkottuani, jos vaan saavat vartensa maahan tai veteen. Jokilaaksossa on myös siskoni muisto, joka on vuosi vuodelta rakkaampi ja jonka himmenemisen aika on aikaisintaan silloin, kun minäkin olen vain muisto. Jollekin rakas, jollekin kipeä, useimmille en mitään.

lauantai 9. lokakuuta 2021

Jokilaakson tarina * 17

Kahdesta merikontista tehty Duokotimme toi Jokilaaksoon paljon pysyvyyttä ja sen tuntua. Vaikka olin aikoinaan Mäkelänkadun Pessi ja Illusia elämisen yhteisöstä Päiviksen kanssa lähtiessäni päättänyt, että täst'edes kaiken kannan mukanani enkä koskaan enää kiinny paikkoihin, niin toisin kävi. Jokilaakso on muodostunut elämäni tärkeäksi peruspalikaksi, jossa asun tätä kirjoittaessani yksin, välillä liiankin orvon sydämeni kanssa.

Vuosia keitaamme oli myös Päivin ja Niilo-koiran yksi sen neljästä kodista. Sydämessäni näin on edelleen ja meille kaikille onkin varattu Jokilaaksossa ikuinen paikka eläinten Rabbit Islandilta tai Ison kiven juurelta.

Kun maata, lampia ja jokea on ympärillä 8 hehtaaria, saisi siitä helposti työleirin. Se osaltaan vaikutti siihen, että monesti tuumailimme mihin suuntan haluamme viedä vuosi vuodelta luonnoltaan rikkaampaa kokonaisuutta, jossa monikaan ei alkuaikoina nähnyt juuri järkeä.

Mutta me löysimme tienviitan ja teimme vain välttämättömimmän luonnolle ja annoimme sen hoitaa itse itseään. Se on tuonut yhteiskunnan hyväksymiä maahanmuuttajakasveja ja -eläimiä, mutta myös inhokkeja, joista osa on menettänyt suomalaisen lainsuojankin. Kuten himalajan- eli jättipalsami. Melkein samassa asemassa ovat Jokilaakson lupiinit ja karhunköynnös eli isokierto. Luulen, että niille kaikille on eläinten lailla meillä tilaa, kunnes ihmisten yhteiskunta laittaa yhdistyksemme ruotuun. 

Varmasti Jokilaaksossa elävät monet muutkin, joista emme tiedä mitään. Me ihmettelemme ikkunasta kurkkivaa ilvestä tai kotimme alta poikasensa kanssa ilmestynyttä supikoiraa. Pihan poikki saattaa kulkea minkki, kyy- ja vaskikäärme. Peuroja, kauriita sekä hirviä näkyy silloin tällöin ja sähkölinjalla aamusta iltaan pihan oravia tai countrykaneja vaaniva kanahaukka. Haikarakin joskus tepastelee poluillamme katsellen aamuisin luonnon keskellä olevalla sillalla maailman menoa. Viitasammakot pitävät kilvan joutsenten ja muiden vesilintujen kanssa kesäisin kosiomenojaan Niilon sitä ihmetellessä. Lammillamme saukko laskee talvisin jäälle mäkeä. Samoilla lumilla on monia erilaisia jälkiä, joiden tekijöistä minulla ei ole mitään käsitystä. 

Luulen, että luonnosta minua enemmän tietävä voisi helposti tehdä kirjan Jokilaaksomme elämästä, vaikka ei mainitsisi ihmistä lainkaan. Joskus joku hyönteisten tai kasvien tutkija onkin viettänyt aikaansa tutkien mitä kaikkea yhä rehevämmäksi muuttuva ympäristö pitää sisällään. He kaikki ovat luvanneet raportin postilaatikkoomme löytämästään, mutta yhtäkään ei ole vielä sinne ilmestynyt.

Minusta ei luontokirjan tekijäksi ainakaan vielä ole. Kunhan istun kesäisin laiturilla Niilon kanssa ihmetellen vesikirppujen ja sudenkorentojen leikkejä. Tai mistä sen tiedän, vaikka olisivat kuinka tosissaan. Silloin ajattelen välillä ainutlaatuista mitättömyyttäni, joka ei todennäköisesti mahdu edes Carunan sähkölinjan sähkötolppiin ripustamieni lepakonpönttöjen asukkaiden ajatuksiin. 

perjantai 8. lokakuuta 2021

Jokilaakson tarina * 16

Meitä ei asuntomessuille ajanut ainoastaan tarve näyttää Jokilaakson tulevaa kotiamme. Yhtä tärkeää oli esitellä uutta, kohtuuhintaista asumismuotoa, jolle olisi siirrettävyytensä ja tarvittaessa ilman kunnalistekniikkaa helpompaa saada rakennuslupa. Jotenkin onnistuimme tavoitteissamme, sillä kiinnostus oli suurta. Vaihtoehtoinen tapamme asua on esitelty myöhemmin muun muassa Suomen, Venäjän ja Ruotsin televisioissa sekä lukuisissa lehdissä ja radiokanavilla. Puhumattakaan sosiaalisesta mediasta. 

Mutta jotenkin myös epäonnistuimme, sillä merikonteista tehtyjä koteja ei Suomeen ole syntynyt. Jälkeenpäin ajatellen ehkä suurin syy on jo messuillakin havaittu, että ihmiset ajattelevat konttikodin tulevan huomattavasti edullisemmaksi rakentaa kuin vastaavan kokoinen, perinteisillä tavoilla tehty asunto. Näin ei ole, sillä tekniikka maksaa, joka on sama pienessä ja suuressa asuinrakennuksessa. 

Mutta niin tässä kuin monessa muussakin visiossa, ne eivät jää elämään, ellei ole mahdollista tehdä hanketta valmiiksi. Tiedänkin, että jos olisin jatkanut Sininauhasäätiön toimitusjohtajana, olisi Merikonttikoti nykyisin vaihtoehto monella paikkakunnalla. Meille se istui projektina hyvin, sillä Elämän tähden ry:n tarkoitus on elämänlaadun parantaminen.

On mielenkiintoista mielikuvitella mielessään mitä mielikuvia itse kullekin tuo, kun ihmiset ajattelevat asumistamme rahtikonteista tehdyssä asunnossa. Monesti naureskelimme Päiviksen kanssa hänelle esitettyä kysymystä: "Onko teillä ikkunoita?" 

Jos oli iso päivä Selkistä lähtö Hyvinkään asuntomessuille, niin vielä suurempi oli päivä, kun kontit matkasivat Jokilaaksoon ja laskettiin osin Partek Oy:n sponsoroimien teräsbetonipalkkien päälle rekka-auton omalla nosturilla ja vietimme Duokodissamme ensimmäisen yön. Vaikka Jokilaakso oli täynnä luonnon elämää ja sen sielu olimme me, Päivis ja Jormas, jotain puuttui. Puuttui koti, jonka olimme nyt saaneet. Olin jälleen kerran onnellinen kaikesta, sillä sillä hetkellä elämä kohteli minua hyvin.


torstai 7. lokakuuta 2021

Jokilaakson tarina * 15

Oman kodin esitteleminen isolle joukolle oli ikimuistoinen kokemus. Kokonaisuutena 50 000 kävijää käyttäytyi hyvin. Paljon paremmin kuin joku myöhemmin Jokilaakson pihaan tupsahtanut satunnainen harhailija. Olimme Merikonttikotimme kanssa uudella asuntoalueella kuukauden aamusta iltaan. Oli mukavaa. Kävijöille jaoimme tietoa omalla, joskus kulmikkaallakin tavallamme. 

Voisi sanoa, että sinä aikana kävi koko loppuelämämme vieraat, joka näkyy yhä oviaukkojen kynnyksissä. Ulko-oviahan on kolme, pääsisäänkäynti sekä keittiön ja palvelusväen ovet 😅. Ekokäymälöitäkin on Jokilaaksossa kolme, Biolan, Separet ja Mulltoa, joista jälkimmäinen on kylpyhuoneessamme keittiön ja liukuoven takana ja keskimmäinen Konttisaunallamme.

Muistan yhden "hepsankeikkarouvan", joka pölähti messuilla yhtenä aamuna muiden joukossa. Hän katseli nenäänsä nyrpistellen, kun esittelin käymälän toimintaa. Sitten hän kysyi suu mutrulla, että "tarkoittaako tämä nyt sitä, että viette vessan tuotokset tuosta keittiön läpi ulos?" Sanoin, että "kyllä vain rouva. Siitä niiden taival jatkuu pihan perälle vuodeksi lämpökompostoriin ja sen jälkeen toiseksi vuodeksi jälkikompostoriin. Sitten valmistunut tuote kulkee kasvihuoneeseen, jossa kasvatamme vihanneksia. Joten ympäri käydään ja yhteen tullaan, sillä reippaan parin vuoden taipaleelta muotoaan muuttanut valmiste saapuu takaisin keittiöön ja syömme sen aamiaspöydässä tomaattien ja kurkkujen muodossa. Sitten kaikki alkaa taas keittiön perältä toiletista alusta." Silloin rouva lähti kengät kopisten ja helmat heiluen.

Usein seurasin messuvieraita, jotka saapuivat sisään. Monella oli säälivä ilme kasvoillaan, sillä kieltämättä merikonttimme näyttivät ulkoapäin ankeilta uusien omakotitalojen joukossa. Syntyi hieno kontrasti, kun tutustujat kurkistivat ovelta eikä enää näkynyt jälkeäkään rahtikonteista. Moni totesi "toivuttuaan", että voi kun hieno ja visioi, että eikö tämä voisi olla mummun ja papan koti pihallamme. Tai murkkuikäisten lasten ensipesä heidän harjoitellessa itsenäistymistä. Tai voisiko tämä olla peräti meidän asuntomme, kun lapset nousevat omille siivilleen emmekä tarvitse enää niin paljoa tilaa.

keskiviikko 6. lokakuuta 2021

Jokilaakson tarina * 14

Merikonttiprojektimme suuri päivä oli, kun kolme 12-metristä, parikymmentä senttiä normaalia korkeampaa konttia matkasi rekka-autoilla Vuosaaren satamasta Vihdin Selkin kylään. Kohde oli entinen Makro Sasmon halli, joka oli siirtynyt ensin Uuden Kasvun Yhdistyksen ja sittemmin Samarian omistukseen. Joten talotehdas palasi yli vuodeksi alkuperäiseen käyttöön. 

Duokodin ja Sinkkukodin rakentamiseen olimme varanneet aikaa puoli vuotta, joka ei riittänyt alkuunkaan. Osin siihen vaikutti, että lähes kaikki työ tehtiin kuntouttavana työnä. Me kaikki olimmekin varsin kirjava joukko myös työssäoloaikojen ja taitojen suhteen. Kaikilla oli kuitenkin paikkansa ja tekemistä. Joku puhui suomea, joku venäjää, joku jotain muuta ja joku käytti tai oli käyttänyt liikaa viinaa, huumeita ylipäätään, lääkkeitä väärin ja niin edelleen.

Oma vaikutuksensa oli silläkin, että merikonttikotien tekeminen ei jostain syystä ollut kaikille Selkin toiminnasta vastaaville sydämen asia. Kärjistetysti joskus tuntui siltä, että kun autoni perävalot kaikkosivat, putosivat hanskat maahan. Ei kuitenkaan aina eikä kaikkien eikä laiskuuttaan, vaan syystä tai toisesta oli tehtävä jotain muuta. Olimme tarjonneet mielekästä, elämän laatua parantavaa palkkapuuhaa. Kuntouttavan työn ansiosta toivoimme säästävämme työvoimakustannuksissa, mutta toisin kävi. Valmistumisaika vähintään tuplaantui ja sen myötä esimerkiksi hallitilan vuokrat sekä palkkakulut samassa suhteessa. Kävi kuin kaltaiseni puolikaljun pään pesussa. Minka shampoossa säästää, sen saippuassa menettää 🤣. 

Aloittaessamme ei meillä ollut kiinteää aikataulua, mutta sellainen tuli yllättäen. Jostain oli Suomen Asuntomessuille kiirinyt tieto projektistamme ja he esittivät tarjouksen kiinnostaisiko meitä esitellä merikonttikotimme seuraavana kesänä Hyvinkään asuntomessuilla. Tästä innostuimme kovasti, jos meille ei aiheudu siitä kustannuksia, jotka olivat enemmän kuin 10 000 euroa. Niille löytyivät sponsorit ja sen myötä valmistumiseen tuli ehdoton takaraja.

Viimeisenä iltana kuljetuksen jälkeen hitsasimme sisääntulo- tai ulosmenoluiskan kaiteita messualueella. Lähes yöllä kaikkemme antaneena haukkasimme paikallisessa hampurilaispaikassa myöhäisen iltapalan, halasimme toisiamme ja olimme onnellisia. Me teimme sen! Tuleva kotimme Jokilaaksoon oli asumista vaille valmis. Mutta ennen sitä oli vielä kuukauden kestävät Hyvinkään asuntomessut. 

tiistai 5. lokakuuta 2021

Jokilaakson tarina * 13

Vaikka tarina saattaa painottua liikaakin Merikonttikotiimme eli Duokotiin, on se kuitenkin Jokilaakson sydän, joten kerron jotain aiemmin mainitsemistani suunnittelun haasteista. Olin joskus nähnyt jälkikäteen eristettyjä pakettiautojen tavaratiloja, jotka olivat ikäänkuin ruostuneet sisäkautta pellin läpi. Järkeilin, että jos ulkona on -20 ja sisällä +20 astetta, on vastattava kosteuden tuomiin haasteisiin. Sillä jos se ei pääse eristeen läpi sisätilaan, se ikäänkuin palaa takaisin mistä on tavallaan tullutkin ruostuttaen mennessään. Kun kysyin suunnittelijoilta onko näin, oli vastaus, että todennäköisesti.

Joten ohjeeni oli, että sille pitää sitten tehdä jotain, sillä vain ruiskuttamalla eriste kiinni kontin terässeinään, saadaan se niin tiiviiksi, ettei kosteus pääse väliin. Siihen ei ollut varaa. Tuumauspäivien jälkeenkin olin vailla vastausta, joten ratkaisimme asian niin, että erotimme eristeen ja muovikalvon teräksestä sentin paksuilla rimoilla. Sen jälkeen teimme aaltopeltimäiseen kontin ulkoseinään ilma-aukot 20 cm välein ylös ja alas, jotta ilma kiertää poistaen kosteuden. Kun jollakin on kodissaan ilmaa kierrättävä kantava lattia, on meillä sen lisäksi kantavat seinät ja katto.

Lattia oli eristettävä myös ulkopuolelta, jotta huonekorkeudeksi jää vaadittavat 2400 mm. Kun kysyin, että jääkö styrox pohjassa paljaaksi, sain vastaukseksi "kyllä, eihän se sieltä näy". Kun jatkoin, että entäpä luonnoneläimet, jotka syömisen lisäksi tekevät eristeisiin kotejaan tai vievät sitä omiin pesiinsä, oli sekin "unohtunut" suunnittelijoilta. Halusin koko pohjan kattavan, metallisen reikälevyn, joka ei voinut olla mikä tahansa verkko. Vaan reikien koon oli oltava alle puoli senttimetriä, hieman ampiaista pienempiä.

Oma haasteensa oli, kun kotiamme ei liitetty mihinkään vesijärjestelmään eikä -verkkoon, vaan sen piti kerätä käyttämänsä talousvesi saman suuruiseen, harmaan veden 1000 litran säiliöön. Tehdyn sisäisen järjestelmän vuosien testaaminen oli edellytys Järvenpään Mestariasuntojen mukanaoloon. Heidän tarpeensa oli saada väistöasuntoja ilman kunnallistekniikkaa esimerkiksi kerrostalojen pihoihin, kun tehdään asuntoihin vaikkapa kylpyhuoneremontteja.

Lämmitystapojakin pohdittiin ammattisuunnittelijoiden kanssa eräänkin kerran, sillä joku tiesi asetuksen, että omakotitalossa pitää olla kaksi erillistä järjestelmää. Jotka tosin voisivat olla molemmat sähkötoimisia 🤣. Niinpä meille tuli säteilylämmittimet sekä ilmalämpöpumppu ja puolivaraava takkakin. Kun pitkän linjan tekijälle
kerran myöhemmin näytin valintojamme, sanoi hän: "Ehkä on hyvä niin, ainakin riittää. Mutta teillä näyttää olevan liesituulettimen yhteydessä myös lämmön talteenotto, joten sekin olisi riittänyt viranomaisille toiseksi lämmitysjärjestelmäksi."

maanantai 4. lokakuuta 2021

Jokilaakson tarina * 12

Yksi ensimmäisistä, konkreettisista toimenpiteistä tehdä kahdesta merikontista koti, oli hakea rakennuslupa Jokilaaksoon. Vaikka byrokratia on aivan oma lajinsa, Tuusula osoittautui hyväksi kumppaniksi eikä mitään vaikeuksia ollut. Ei silloinkaan, kun haimme viiden vuoden tilapäiselle luvalle saman mittaisen jatkon. Todellisuudessa se taisi kylläkin olla kokonaan uusi lupa.

Mutta ennen sitä oli suunniteltava ja oli oltava myös muun muassa sähkö-, rakenne-, lvi- ja arkkitehtikuvat. Vaikka tiesimme hyvinkin tarkkaan mitä halusimme, se ei ollut kaikilta osin asioita helpottava tekijä. Suunnittelupalavereissa istui mielestään asiansa osaavia ammattilaisia, jotka eräänkin kerran sanoivat, että "ei noin voi tehdä, vaan näin olemme aina aiemminkin tehneet". Se aiheutti hammasten kiristystä ja harmaita hiuksiakin, sillä kukaan ei ollut koskaan suunnitellut merikonteista yhtään mitään. Olisi tarvittu paljon enemmän luovuutta ja sydämen paloa käärittynä sopivaan annokseen nöyrää hulluutta. Tätä kirjoittaessani Duokoti onkin edelleen ainut, pelkästään merikonteista tehty ja vakituisen asumiseen tarkoitettu rakennus Suomessa. Tosin samanaikaisesti teimme yhdestä kontista puolet pienemmän Sinkkukodin.

Kun me, jotka vastasimme rakentamisesta, rahoituksesta ja koko toteutuksesta pidimme palaverin, oli yksimielinen mielipide, että on tehtävä toiset suunnitelmat. Valitsimme uudet suunnittelijat ja heidänkin tuotoksensa valmistuivat aikanaan, mutta lopputulos oli sama. Tällä kertaa varsinaiset rakentajat totesivat, että "ei valmistu koskaan näillä piirrustuksilla". Yhteistuumin uunituoreetkin aikaansaannokset joutuivat silppuriin. Surullista sinällään, sillä suunnitteluun ilman juuri mitään valmista oli kulunut melkoisesti rahaa. Mutta ei ehkä turhaan, koska nyt tiesimme miten ainakaan kotimme ei koskaan valmistuisi Jokilaaksoon. 

Muistan solmun aukaisseen ehdotukseni lähes umpikujaan ajautuneessa työpalaverissa: "Lähdetään rakentamaan ilman suunnitelmia ja suunnitellaan sitä mukaa kun tehdään. Otan täyden viime käden vastuun, teen pitkin matkaa kaikki tarvittavat päätökset ja lupaan, että yksikään rakentamiseen liittyvä, minulle esitetty kysymys ei makaa pöydälläni puolta tuntia kauempaa, ei iso eikä pieni." Jos itselläni ei olisi ollut kokemusta Sininauhan ja Katulähetyksen rakennuskohteista, ei minulla olisi ollut eväitä hoitaa osuuttani.

Projekti oli mielenkiintoinen sekä haastava, etupäässä ja viime kädessä kolmen kimppa. Hankkeen rakennustöistä vastasi suurelta osin kolmannen sektorin porvoolainen Samaria rf, merkittävältä osin kustannuksista naapurikaupungin vuokrataloyhtiö Järvenpään Mestariasunnot Oy ja kaikesta muusta Elämän tähden ry. 

sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Jokilaakson tarina * 11

Tehdä koti merikonteista oli mieltä kutkuttava ajatus muutenkin kuin saada konteille mielekästä uusiokäyttöä. Pidimme siitä, että oli pussissa paljon rahaa tai ei lainkaan, voi kodin runko olla sama rikkaalla ja köyhällä. Kun jollakin oli jossain maailman kolkassa kolminkertaiset, himmennetyt ikkunalasit ja ilmastointi ilmalämpöpumppuineen, oli Bangkokin, Manilan ja Bogotan köyhillä alueilla valoaukkojen kohdalla konteissa vain luukut, joskus ei niitäkään. 

Varustusta säätelikin tarpeen lisäksi monella taloudellinen tilanne. Kun kiertelin mainittuja alueita, oli rikkaus silti suhteellista. Sillä jos kaupunkien pelleistä, puusta ja betonista rakennetuilla, kymmenien tuhansien ihmisten asuinalueilla joku asui merikontissa, oli se luksusta ja vaurauden merkki. Jos jossain, niin siellä mitä moni sanoo slummiksi, sain erinomaisella tavalla kokea, että onni ei todellakaan ole rahasta kiinni.

Suurin yksittäinen rahtikonttikotikohde, jossa kävin Päiviksen kanssa, oli Amsterdamin kymmenen, viisikerroksista kerrostaloa, joissa asui 3000 enemmän tai vähemmän opiskelijaa. Vaikuttava kokonaisuus, johon asukkaat olivat varsin tyytyväisiä. Oikeastaan he naureskellen valittivat vain sitä, että aina jossain oli bailut ja omaa rauhaa ei ollut tarpeeksi. Lääkkeeksi he kertoivat menevänsä usein mukaan pirskeisiin.

Me päätimme tehdä kahdesta merikontista kodin itsellemme, joka sai nimekseen Duokoti. Koska Jokilaakson ensimmäinen kontti oli syvän meren sininen tai ainakin sininen, päätimme että meidän kotimmekin on samaa väriä. Koska halusimme tulevan kotimme näyttävän ulospäin kontilta, se piti eristää sisäpuolelta. Joten oli löydettävä kaksi, mahdollisimman vähän kolhiintunuttta, korkeampaa high cupe merikonttia.

Niitä etsimään pestasimme Scandin Containerin pitkän linjan bossin, Carl-Johann Hedlundin. Yhtenä päivänä Calle sitten soitti ja sanoi, että nyt olen bongannut Atlantilta rahtilaivasta kaksi oikean väristä, normaalia korkeampaa konttia tulossa Helsinkiin. Ja lisäsi, että ne ovat tehneet Kiinan Shanghaista vain yhden matkan USA:han saadakseen oviinsa metallisen laatan merikelpoisuudesta, että mitä tehdään. Päivis ja minä tähän, että ota kiinni. Se oli iso päivä, sillä silloin tiesimme, että olimme valinneet ja ostaneet näkemättä kotimme aihiot ja ne olivat tulossa Vuosaaren satamaan. 

lauantai 2. lokakuuta 2021

Jokilaakson tarina * 10

Suomi ei ole vaihtoehtoisten asumismuotojen luvattu maa. Voisikin sanoa hieman yksinkertaistaen, että jos ei asu kerros-, rivi- tai omakotitalossa, ei asu missään, vaan yhteiskunta kirjaa vailla vakinaista asuntoa olevaksi. Nykyisin ei kuitenkaan saa enää rangaistusta irtolaisuudesta, vaan laki turvaa oikeuden olla myös asunnoton. Toisaalta laki turvaa asunnonkin jokaiselle, mutta siitä huolimatta Suomessakin on tuhansia vailla oman kodin kattoa 😥. 

Päiviksen kanssa meitä ovat pitkin elon taivalta kiinnostaneet vaihtoehtoiset asumusmuodot, joita on mahtunut matkamme varrelle monenlaisia. Kotimme on ollut erilaisissa elämisen yhteisöissä, toimistoissa, veneessä, matkailuautoissa, vapaa-ajan asunnoissa ja niin edelleen.

Kun siirryin Ikeassa saadun sydäninfarktin ja Meilahden sairaalan sydänvalvomon kautta eläkkeelle eli leppoistamisjaksolle, antoi se uutta potkua visioida mikä olisi tulevaisuutemme asumismuoto Matkakotimme jälkeen, jos kodin tulikohta olisi Jokilaaksossa. Kiersimme pitkin maailmaa tutustumassa erilaisiin vaihtoehtoihin ja aikamme haaveilimme rekka-auton alustalle tehdystä kodista. Kävi ilmi, että jos aiomme liikkua sillä paikasta toiseen, täytyisi koti katsastaa joka vuosi ja siinä pitäisi olla jarrut ynnä vilkut. Se tuntui liian oudolta ja hankalaltakin, kuten sekin, että kodissamme olisi oltava toimivat seisontavalot. Jos näin ei olisi, muuttuisi asumismuotomme helposti viranomaissilmissä joksikin sellaiseksi, joka vaatii rakennus- tai ainakin sijoitusluvan.

Ajan myötä visio kirkastui merikonteiksi, joille ei juuri tuntunut löytyvän varaston lisäksi muuta mielekästä jatkokäyttöä. Vaan niitä seisoo käyttämättöminä satamissa ja monilla muilla alueilla valtavia määriä. Lisäksi pysyvän kodin tekeminen Jokilaaksoon oli monen mutkan takana. Lentomelualueet olivat laajentuneet, puuttui kaavaa, lisäksi Tuusulanjoen vuoksi kyse oli rantarakentamisesta, tulva-alueesta, byrokratiasta ja mitä kaikkia esteitä löytyikään.

Erilaisten asetusten, määräysten ja lakien viidakoissa vaikutti siltä, että tilapäinen, viiden vuoden rakennuslupa asunnolle voisi olla saavutettavissa. Saadakseen sellaisen piti viranomaisen vakuuttua, että rakennus on tarkoitettu purettavaksi tai siirrettäväksi. Se olisi helppo osoittaa merikonteilla. Tavoitteemme oli suunnitella, tehdä ja esitellä Suomen olosuhteisiin aiemmin mainitun kolmen asmismuodon lisäksi neljän vaihtoehto. Joka olisi vähemmän kuin kivijalalle perustettu mummonmökki, mutta enemmän kuin siirtolapuutarhan kesäasunto. 

perjantai 1. lokakuuta 2021

Jokilaakson tarina * 9

Kun Jokilaakson 8 hehtaarin maa-alue siirtyi omistukseeni viime vuosituhannen viimeisenä vuotena, oli meillä monia visioita ja useat ovet olivat auki. Se ei myöskään ollut pelkkää joutomaata, vaan mukana tuli muun muassa 2-3 omakotitalon rakennuspaikkaa ja -lupaa. Itse en suunnitellut vakavasti pysyvän kodin rakentamista ja olisin voinut myydä rakennuspaikatkin tai vaikka koko Jokilaakson. Sisäinen minäni esti sen, sillä edelleenkään en halunnut vaihtaa vanhempieni perintöä rahaan.

Hetken aikaa kaikki oli selvää kuinka Jokilaaksosta tulee sukuni pysyvään omistukseen ainutlaatuinen kokonaisuus, kun poikani perheineen innostui ajatuksesta rakentaa sinne kotinsa. Se ei koskaan toteutunut.

Ensimmäisen vaimoni Liisan kuoltua oli tehtävä kipeä ratkaisu, joka maksoi minulle osuuteni Liisan kanssa omistamastamme, käsinveistetystä 200 m² hirsihuvilasta. Koska en pystynyt pitämään osaomistustani molemmista, luovuin Syrjäntakasesta ja pidin Jokilaakson. Kun en voinut lunastaa lupaustani Liisalle, päätin pitää lupauksen äidilleni ja isälleni ja lahjoitin Jokilaakson Elämän tähden ry:lle.

Jätin silloin kuitenkin "salaisen" oven lukitsematta, jos ajan kanssa jotain muuttuisi. Kun kesäinen käyntini Syrjäntakasella maksoi lähes 5000 euroa, laitoin raolleen jättämäni oven lukkoon sekä piilotin avaimen entistä paremmin. Sen jälkeen Elämän tähden päätti perustaa omalla kustannuksellaan Jokilaakson luonnonsuojelualueen. jos ELY-keskus sen hyväksi näkee.

Vuoden 2021 loppuun mennessä selvinnee onko ajatus ja hanke ylipäätään mahdollinen. Yhdistykseltä ja minulta kyseessä on joka tapuksessa  merkittävä ympäristöteko, sillä pelköstään yksi rakennuslupa vastaavassa paikassa on arvoltaan 150 000 euron molemmin puolin. Jos saamme alueen tehtyä, on sillä seudulle suuri merkitys, jota voimme etukäteen vain arvella. 

torstai 30. syyskuuta 2021

Jokilaakson tarina * 8

Kun aikoinaan muutimme matkailuautollamme alle puolen kilometrin päähän "isosta tiestä", ei kotitiellämme ollut nimeä eikä ihmisasukkaita. Puutteen vuoksi astelin kerran Tuusulan kunnantalolle kysyäkseni voisikohan nimen saada ja voikohan sitä peräti kuntalainen ehdottaa? Päällikkö tai sen tapainen sanoi venytellen valovuoden päässä asiakaspalvelusta, että voihan niitä aina ehdotella, mutta kyllä me täällä kunnassa ne päätetään.

Oli monimutkaista, epävarmaa ja epäselvää, joten lähdin osastolta pää painuksissa. Matkalla pois minua otti hihasta kiinni kerroksen ulko-ovella arvatenkin toinen työntekijä ja kysyi: "No, mikä miehen mieltä painaa?" Hänelle purin murheeni, sillä meitä yhdisti jokin, jota vain arvelin ja aistin. Lopetin, että narsismia tai sen sukulaisia on moneen lähtöön, mutta kun olen saanut nimen mielelleni, en voi nyt kuvitellakaan, että Jorma Soini asuisi jossakin muulla kuin Soiniityntiellä.

Työntekijä kuunteli tarkkaavaisena ja sanoi lopuksi, että katsotaan voidaanko asialle tehdä jotain. Siihen se sillä erää jäi ja minä edelleen kehnolle mielelle. Kun vuosi oli kulunut, soitti sama, mieleiseni asiakaspalvelija: "Että terve, muistatko minut ja oletko katsonut uuden Helsingin puhelinluettelon karttaa?" No, en ollut, joten katsoin. Ja kas, siellähän se luki, Soiniityntie nimittäin: "Minä ymppäsin nimen vähän joka paikkaan, kun meillä olivat nuo kemiatkin jotenkin kohdallaan. Tulihan pomo asian huomattuaan huoneestaan voimasanojen kanssa, että mitä hittoa, ei näin asioita kunnassa hoidella. Mutta eihän se enää mitään voinut, joten siellä se Soiniityntie nyt on ja pysyy."

Risteyksessä on myös postilaatikko, jonka etsimisessä kohtuuhinnalla oli oma vaivansa. Piti olla iso ja piti olla välipohjalla, jonka saa pois silloin, kun resusimme maailmalla kuukausitolkulla. Laatikkoon tuleekin edelleen yhtä jos toista joskus samana päivänä kolmenkin eri kantajan toimesta, vaikka kuinka kääntelisi lomaosoitetta sinne sun tänne.

Kaikki muut kantajat laatikolle tuntuivatkin osaavan paitsi itse Posti. Joka laittoi kerran lapun, että niin oli huonosti lumet luotu, että postinkantajan piti nousta autosta laittamaan lehti. Joten jos ei tahti tai ainakin lumenluonti parane, saan hakea postini jatkossa postitoimistosta. Silloin hirtti kiinni, sillä sama jakaja tuuppasi jalkapelillä ja samalla hinnalla postin hissittömän kerrostalon jokaisen asunnon oven postiluukusta eteiseen saakka.

Mutta meille Posti ilmoitti samassa kirjeessään lisäksi, että postilaatikossa pitää olla nimi sekä kadun numero. Kun ihmisen ei ole pakko ilmoittaa kerrostalon ala-aulan nimitaulussakaan nimeään, en uskonut, että sitä voidaan edellyttää postilaatikkoonkaan, joten reklamoin asiasta. Vastauskin tuli, että olen oikeassa ja tässä on Posti ollut väärässä. Ja lisäsi perään, mutta numero pitää olla kuitenkin. Sitäkin ihmettelin, että kun samassa tolpassa lukee Soiniityntie ja on vain yksi laatikko ja yksi talous, niin mikä mahtaa Postin päässä mättää vai onko liian vähän töitä. 

Että jos ei ole numeroa, lähteekö kirjekuori tai vastaava etsimään Jorma Soinia Kouvolasta, jossa on valtakuntamme toinen Soiniityntie. Päätin sananvaihdon toivomalla jakeluun yksityistä kilpailua ja sen myötä asiakaspalvelua. Olin oikeammassa kuin arvasinkaan, sillä nykyisin posti leikkaa nurmikkoa ja ulkoiluttaa kai ihmisiäkin. Mutta dementikkoa enkä koiraamme en taitaisi näillä kokemuksilla antaa postimiehen tai -naisen talutettavaksi. Sillä saattaa olla, ettei kukaan osaisi takaisin, jos ei ole postilaatikossa numeroa 🤣.

keskiviikko 29. syyskuuta 2021

Jokilaakson tarina * 7

Joskus Jokilaaksosta häviää jotakin ilman varastamistakin. 2000-luvun alkupuolella yhteiskunta päätti, että Tuusulanjärven ja -joen toisistaan erottava pato Koskenmäen notkossa olisi hyvä saada puretuksi ja sitä varten tarvittaisiin pitkin jokiuomaa tulvavesien tasausaltaita.

Sellaisia suunnittelivat Jokilaaksonkin maille ja halusivat siihen tietenkin vähintään myös maanomistajen mielipiteet. Että kuinka kovasti hanketta vastustan, sillä silloin maat olivat vielä yksin omistuksessani. Vastasin, että eletty elämäni on opettanut, että kun yhteiskunta on jotain päättänyt ottaa yhteiseksi hyväksi, se tekee sen joka tapauksessa. Joten en vastusta lainkaan, jos otetaan hieman toivomuksiani huomioon. Kuten syvennetty lammenosa uimapaikaksi ja Maljapurolle uusi, toinen väylä Purolammesta Tuusulanjoen Jokilampiin, jotka olivat vasta suunnittelijoiden pöydällä.

Näin tapahtui. Kaivettavien lampien kohdalta sekä ympäriltä raivattiin varmasti sata kuutiota nuorta metsää ja puunrankoja siisteihin, isoihin puukasoihin silloin vielä nimettömän tien varteen. Maata vietiin pois kymmeniä kuormia ja tuotiin tilalle uutta. Mukana tuli myös jätti- eli himalajanbalsami.

Kun sitten yhtenä keväänä tulin talven jälkeen Jokilaaksoon, olivat kaikki loppuelämäkseni varaamani polttopuut kadonneet. Aloitin selvitystyön, että mitä hittoa. Kävi ilmi, että myös kunta oli tehnyt lähistöllä metsänhoidollisia töitä ja noutaja oli noutanut väärät puukasat. Aikani kiertelin kotikunnassani etsien vastuunkantajaa, jonka viimein löysinkin. Nimen jätän salaisuudeksi hänen toivomuksestaan, sillä teimme sopimuksen. Tarvitsin nimittäin Jokilaaksossa talousvettä, jota olin aiemmin hakenut Sulan kaupallisen alueen, yhden yrityksen vesipisteestä. Se oli pitkä matka laittomalle mönkijäkuormalle ja 1000 litran vesisäiliölle jarruttomalla peräkärryllä.

Ehdotin mainitulle vastuunkantajalle, että kunnalla olisi vesihanoja minulle lähempänäkin. Joten mitä jos unohdetaan puukasat ja voin hakea vettä sopivaksi yhdessä katsomistamme vesipisteistä. Tämä oiva virkahenkilö sanoi, että eihän hänen kynnet tiukan paikan tullen pidä luvan antamiseen. Mutta hyvä ehdotus. jos ollaan hissun kissun ja haet vettä vähän hiljaisempina aikoina. Jos tiukka paikka tulee, pyydä sen tekijää soittamaan. Vuodessa haen kunnan vettä ehkä säiliöllisen, pari, sillä se on vain yksi monista mahdollisuuksista Jokilaakson käyttöveden noutoon.

tiistai 28. syyskuuta 2021

Jokilaakson tarina * 6

Googlen karttapalvelut on lukuisista pyynnöistä huolimatta aina pari päivää tekemänsä reittimuutoksen jälkeen taas sitä mieltä, että kaikki tiet Myllykylään kulkevat pihamme läpi.

Jos emme olisi edellisen omistajan rakentamaan jokisiltaan teettäneet kylän omalla yrityksella SL-Metallilla kaiteita ja puomia, olisi pihassa harhailjoita moninkertainen määrä. Tekijä laittoi tekemäänsä työhön myös laatan ja valmistumisajankohdaksi 11.9.1999. Sille on käynyt kuten vanhan piian hetekalle tai muulle rautasängylle. 

Jos ei omien tähtien asento ole aivan nurja, ystävällinen käyttäytyminen takaa Jokilaaksossa harhailijallekin saman kohtelun. Metsä siis vastaa, kuten sinne huudetaan. Mutta muitakin on, josta yksi esimerkki. Kerran oli pihamme läpi jälleen kerran yrittänyt huonoilla käytöstavoilla varustettu kutsumaton kulkija. Hän oli metsän siimeksessä, hiihtoladun pohjalla autonsa kanssa mahaansa myöten jumissa. Kysyin, että etkö nähnyt kieltomerkkejä tai hyppäätkö kaivoonkin, jos Google niin ohjaa? Vastaukseksi sain ison kasan painokelvottomia sanoja ja käden täydeltä keskisormea, jota hän vielä osoitteli peruuttaessaan sillalle. Hänellekin metsä vastasi, kuten hän sinne huusi käsimerkeillä viestiään tehostaen. 

Kun jonkun tovin kuluttua kävelin muutaman sadan metrin päässä olevalle postilaatikollemme, huomasin postinkantajille tarkoittamme mansikka-amppelin lähteneen omille teille ja sen myötä marjatkin parempiin tai ainakin muihin suihin. Valistunut arvaus sylttytehtaasta oli kameravalvontaankin autoineen tarttunut ajokelvottomien polkujen kulkija. Rekisterinumeron perusteella etsin auton omistajan, joka oli pieni, valvonta-alan yritys. Samalla kirjoitin tulikivenkatkuista blogia, jossa mainitsin yrityksen nimeltä ja kameravalvonnan kuvan. Linkin lähetin firman sähköpostiin.

Eikä aikaakaan, kun omistaja soitti nöyrän oloisena anteeksi pyydellen. Sanoi tietävänsä somen voiman, joka voi kaataa pienen yrityksen. Hän myös pyysi voisinko poistaa kirjoitukseni. Sanoin, että toki ja näin teen heti, kun kadonnut amppeli tai uusi sen tilalle ilmestyy postilaatikkomme yläpuolelle takaisin. Ei mennyt kuin tunti, kun postikantajien marjat olivat palanneet niille varatulla paikalle ja minä muutin blogikirjoitukseni sisällön.

maanantai 27. syyskuuta 2021

Jokilaakson tarina * 5

En enää muista oliko Jokilaakson ensimmäinen rakennus betonilaatalle yhdessä osassa tuotu huvimaja vai paikan päällä rockstara Andy McCoyn serkkupojan kanssa hiekkapatjalle pystyttämämme ja sähköllä lämmitettävä, hirsinen kota. 

Huvimaja toimii yhtenä kolmesta, erilaisesta ekokäymälästä, jossa tarpeillaan käy silloin tällöin joku Jokilaakson vieras, mutta myös satunnainen luonnossa liikkuja piipahtaa siellä silloin tällöin. Kodassa vastaavasti on muutaman kerran vuodessa grilli kuumana, mutta yöpyjäkin on sinne tervetullut. Onpa siellä joskus asunut kesän vaikeuksiin joutunut yrittäjäystävämmekin piilossa menneisyyttä ja  etsimässä uutta tulevaisuutta. Sitä etsimme samassa paikassa Päivi Päiviksen kanssakin aikoinaan monen monta yötä Sävelradioita kunnellen. Kunnes huomasimme, että tulevaisuus oli toisemme. Asuimme eri Matkakodeissammekin kodan vieressä pitkät tovit Purolammen rannalla.

Yksi oleellinen seikka, joka vaikutti Jokilaaksoon tulevaisuuden suuntaan oli Päivis, joka sanoi yhtenä aamuna Matkakodista herätessämme, aamu-uinnin ja kahvin jälkeen, ettei haluaisi lähteä Jokilaaksosta koskaan pois. Tähän minä, että okei, mitä täällä sitten pitäisi olla enemmän jäädäksesi. Tähän vastaavasti hän, että vain suihkun ja pyykinpesumahdolisuuden.

Silloin hankimme ensimmäisen merikontin, jossa oli myös pieni tila oleilulle sekä 1000 litran vesisäiliö suihku- ja pyykkivedelle. Tämän rakensi yhteistyökumppanimme Latfin Service Finland. Tai oikeastaan varsinaisen työn teki rakentajakaverinsa kanssa venäjää kotikielenään puhuva Sergei, jonka firman omistaja Pentti Pirinen sanoi olevan hieman liian tarkka. Arvatenkin kellosepän tarkkuus hiljensi milloin minkäkin kohteen valmistumusvauhtia. Jokilaaksoon vuosien saatossa Pirinen joukkoineen on kuitenkin tuonut paljon ja ainoastaan hyvää.

Yhdessä vaiheessa itseni oli vaikea käydä Jokilaaksossa ennen sinne asettumistamme, sillä silloin tällöin joku oli tuonut peräkärryllisen roskia alueelle tai murtautunut kotaan grillaamaan makkaroitaan. Jäljelle jäi sotketut paikat, rikottu lasi tai oven lukko ja tekemieni grillipuiden sijaan tuhkat. Joskus oli puutelineen päällä lappu hymiön 😅 kera, jossa luki "kiitos lainasta". 

Kerran innostuin jäljittämään yhden roskakuorman tuojan Vantaan omakotitaloalueelle. Pihassa oli uima-allasta ja muita elintasosta kieliviä tunnusmerkkejä, mutta ei ketään kotona. Osoitteen perusteella selvitin omistajan ja puhelinnumeron. Soitin itseni esitellen uima-altaan reunalta kysyen, että arvaatko missä olen ja onko sinulla ollut punainen mopon runko ynnä muuta jätekuormasta löytämääni? Vastaus oli, että kyllä vain ja juuri hiljan oli hänen poikansa vienyt kuorman jäteasemalle. Sanoi antaneensa rahatkin jätemaksuihin. Tähän minä, että poikasi taisi käyttää rahat muuhun tai hukata osoitteen, sillä kuormasi on pihassani.

Sitten annoin lupauksen: "Jos jätekasa ei ole hävinnyt huomisen aikana, takaan ja lupaan, että kippaan kaiken uima-altaaseesi, vaikka istuisin loppuikäni vankilassa tai korvauksia maksellen." Sitten löin luurin korvaan. Kun seuraavana iltana palasin Myllykylään, oli jätekasa hävinnyt ja kaupanpäällisenä olivat tyhjentyneet meidänkin roska-astiat 🤣🤣.

sunnuntai 26. syyskuuta 2021

Jokilaakson tarina * 4

Kun aikani kyselin joka kylässä olevasta  "tietotoimistosta", pääsimme kärryille Purolampemme synnystä. Tietotoimisto osasi kertoa, että Jokilaakso oli aikoinaan ollut vuokralla Kosken Antilla, joka kaivoi sieltä enemmän tai vähemmän mutaa ja myi sitä enemmän tai vähemmän multana.

Silloin tällöin, kun sieltä kaivelemme tai tutkimme tutkimattomia syvänteitä, on edelleen mielessä, että törmäämmekö miehen luihin tai johonkin muuhun häneen liittyvään. Sillä kylällä kulkeva tarina kertoi, että Antti olisi haudattu kaivinkoneen renkaiden kanssa samaan suohautaan. Lisävalaistusta asiaan he sanoivat löytyvän netistä. Niin tai näin, Antti on osa Jokilaakson mielenkiintoista ja jännittävääkin historiaa. Joten poimin sosiaalisesta mediasta tarinanpätkän, jonka Antin käänteistä meitä enemmän tietävät ovat kirjoittaneet. 

Lähde on http://www.murha.info/: "Toukokuussa 1985 katosi Helsingissä liikemies Antti August Koski. Kadotessaan hän oli 60-vuotias. Hänen epäillään joutuneen henkirikoksen uhriksi. Kosken ilmoittivat kadonneeksi hänen kaksi poikaansa, jotka tekivät katoamisilmoituksen Keravan poliisille 26.6.-85. Koskella oli tila Tuusulan Ruotsinkylässä ja asunto Helsingissä Hämeentiellä. Antti Koski tunnettiin tarmokkaana liikemiehenä, joka pyöritteli ajoittain suuriakin rahasummia. Hän oli mukana mm. autokaupassa ja maanrakennusalalla. Bisnesmiesten keskuudessa Kosken tiedettiin myös lainaavan rahaa - tosin korko oli aivan toista luokkaa kuin pankeilla... Liiketoimiensa luonteesta johtuen Kosken tuttavapiiriin lukeutui sangen sekalaista väkeä. Koski itse kuitenkin vaikutti herrasmieheltä; pukeutui huolitellusti ja ajoi tyylikkäillä autoilla. Hänen tiedettiin pitäneen mukanaan hyvinkin suuria rahasummia, jos kaupat ja ns. suhdanteet sellaista vaativat. Jotain kuitenkin tapahtui toukokuussa 1985...

6.7.-85 Antti Kosken auto, valkoinen Mazda RX-7, UTH-701, löytyi Mäkelänkadulta Helsingistä. Joku oli tuonut sen yli kuukausi aikaisemmin Sofianlehdon Unionin pihaan. Huoltoaseman henkilökunta oli kummastellut kun kukaan ei näy välittävän kalliista autostaan vaan se lojuu heidän pihallaan. Auton tuojan tuntomerkit sopivat Antti Koskeen, mutta miksi hän olisi tuonut sen huoltamon pihaan 5-6 vuorokautta katoamisensa jälkeen. Tuoja ei siis välttämättä ollut Koski itse. Miksi auton kuljettaja puhdisti auton lattiamatot ja tyhjensi tuhkakupin. Halusiko hän peittää ja/tai hävittää joitain jälkiä. Aluksi Koskesta tuli vihjeitä milloin mistäkin. Eräs baarinpitäjä Espanjasta väitti, että Koski kävi hänen baarissaan keväällä 1986. Todennäköisesti juttu ei pidä paikkaansa. Poliisien mukaan Antti Koski ei todennäköisesti enää tuolloin ole ollut hengissä.

Kosken tilit ovat olleet käyttämättä katoamisensa jälkeen. Yksi mahdollisuus on kuitenkin ryöstö, sillä kuten sanottua, hänellä oli useinkin suuria summia mukanaan. Tai ehkä joku loukkuun joutunut velallinen haki kostoa. Eräs mysteeri on Kosken katoamisen jälkeen löytynyt käyntikortti, joka löytyi jostain hänen reittinsä varrelta. Siihen oli kirjoitettu haparoivalla käsialalla sana "apua". Antti Kosken tuttavapiiriin kuului myös sittemmin ns. kultasurmista tuomittu japanilainen Yoshio Tani.

Antti Kosken aviovaimo löydettiin vuonna 1982 kuolleena naapuritalon edessä olevasta kaivosta. Kuolema tulkittiin tapaturmaksi. Koski oli tuolloin vielä virallisesti naimisissa mutta asui eri osoitteessa. Vaimo Tuusulan Ruotsinkylässä sijaitsevassa tiilitalossa ja Antti siinä likellä puutalossa. Noiden kiinteistöjen lähellä oli aukea, jossa Antti Koskella oli tapana pitää esillä myytäviä autoja. Samalla tontilla tehtiin myös maa- ja multakauppaa. Tammikuussa 1985, vajaat puoli vuotta ennen katoamistaan Antti Koski oli keskittynyt perustamaan uutta automyyntipistettä Tuusulan Hämeenkylään. Firman nimi oli A.Kosken Auto Oy. Antti Koskella oli myös yhteistyötä noihin aikoihin Helsingin Porthaninkadulla autokauppaa harjoittaneen henkilön kanssa.

Katoaminen on todennäköisesti henkirikos ja ehkä yksi mahdollinen motiivi on tuo Kosken suorittama rahanlainaustoiminta, jossa hänen kerrottiin olevan melkoisen häikäilemätön. Luottoja antaessaan hän vaati varmat vakuudet ja saattoi silmää räpäyttämättä realisoida jonkun tyhjäksi, jos maksut eivät tapahtuneet kuten oli sovittu. Hänellä oli myös vihamiehiä, joista yhden kerrotaan asuneen Tuusulassa. Kosken auto löytyi heti poliisitiedotusta seuraavana päivänä 6.7. Silminnäkijät muistavat, että auto tuotiin löytöpaikalleen Helsingin Mäkelänkadun varressa olevalle huoltoasemalle joko 25. tai 26.5. klo 14. Auton tuojan tuntomerkit viittaavat Antti Koskeen itseensä, mutta kuten tuossa aiemmin jo mainitsin, niin auton matot oli puhdistettu ja tuhkakuppi tyhjennetty huoltamon pihalla - kuin jälkiä olisi siivottu.

Vai katosiko Antti Koski vapaaehtoisesti? Kaikki rahavarat ovat olleet käyttämättöminä katoamisen jälkeen. Toki, hänellä oli mahdollisesti rahaa muuallakin kuin pankeissa, huhuttiin vippilompakoista säilytyslokeroissa. Ei taida tämä tapaus enää selvitä, mutta varmasti joku tietää. Alibi-lehden aikoinaan lupaama 5000 markan vihjepalkkio lienee yhä lunastamatta..."

lauantai 25. syyskuuta 2021

Jokilaakson tarina * 3

Yhtä paljon kuin ihmettelin miksi soraliike omisti Jokilaakson, ihmettelin pienen lammen rannalla monesti kuinka se on syntynyt. Kun satoi tai keväisin lumen sulaessa, saattoi vesi olla metrin korkeammalla ja savisen sameaa sinne laskevan metsäpuron ansiosta. Mutta kun oli päivätolkulla poutaa, oli vesikin hyvin kirkasta.

Pari vuosikymmentä myöhemmin nousi poru, kun Finavia oli rakennellut maankaatopaikkojaan ja tehnyt vähän muitakin maatöitä arveluttavalla tavalla varsinkin kyläläisten mielestä. Sen vuoksi luontoon oli päässyt sinne kuulumattomia aineita. Oletan niiden olleen osin nesteitä, joiden avulla pidetään Helsinki-Vantaan lentoaseman kiitoratoja käyttökunnossa myös talvisaikaan. 

Jokilaakson Purolampeen tämä liittyy myös mitä suuremmassa määrin, vaikka yllä mainittujen nesteiden ei olisi pitänyt kulkea lainkaan Jokilaakson läpi. Mutta luonto ja siellä väyliään etsivä ja tekevä vesi kulkee usein omia polkujaan. Niin tässäkin tapauksessa. Näihin reitteihin löysivät tiensä myös Finavian aineet.

Jokilaaksossa on nykyisin monta lampea, joista tämä pieni sai meiltä nimen Pikkulampi. Myöhemmin selvisi, että se onkin Purolampi. Joka oli saanut nimensä siihen laskevasta purosta. Sen enemmän tai vähemmän virallinen nimi on Skålbäck.

Nimen lienee aikoinaan suomentanut Maljapuroksi Henrik Åhman. Hän kertoi sen synnystä, että lähellä Tuusulantietä, Maantienkylässä on tai oli Lemminkäisen lähde, joka "räjähti" ja etsi uuden uoman, josta syntyi uusi puro. Henrik jatkoi tarinointiaan, että metsämiehet ja muutkin ammensivat aikoinaan juuri siitä purosta vettä janoonsa. Vesi oli ollut niin kirkasta, että puroa alettiin kutsumaan Skålbäckiksi eli Maljapuroksi. Perimätiedon mukaan myös Kuninkaanlähteen, Hesabottsmossen soiden ja Rydybackan kallioiden vesi virtaa Maljapurosta Tuusulan- ja Vantaanjokeen ja niitä pitkin viimein mereen. Samaa väylää myöten Jokilaakson lampiin  nousee myös joskus merikaloja. 

Tutkitutimme myös veden, joka tulosten mukaan oli "hyvälaatuista uimavettä". Arvatenkin lampi on myös itsessään lähdepohjainen, sillä vesi on aina muutaman asteen kylmempää kuin muissa lammissamme tai Tuusulanjoessa.

perjantai 24. syyskuuta 2021

Jokilaakson tarina * 2

Syntymäkotini pyöri ajatuksissani monin tavoin vuodesta toiseen, kuten ehkä hyvä olikin. Mielessä olleet asiat olivat pääosin mollivoittoisia tai ainakin melankolisia. Joukossa oli iso kasa muistoja koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajoilta, mutta myös remontintarpeita, maksamattomia vuokria ja niin edelleen.

Kiertelin paljon erilaisia paikkoja ja muita kohteita mitkä avaisivat oven uuteen elämään Korpintien vaihtoehdoksi tai edes sille mitä olisi mahdollista tehdä. Ajattelin, että maa- tai vesialueeseen vaihtokauppa voisi olla se juttu, sillä niitähän isäni ja äitini sodissa puolustivat. Niinpä nimetöntä hiekkatien pätkää kerran Myllykylässä ajaessani tupsahdin pienen lammen rannalle. Vedessä törrötti hylätty polkupyörän runko, jäte- ja romukasoja oli siellä täällä, mutta minä näin myös jotain ainutlaatuisen kaunista mitä eivät ehkä muut olleet nähneet.

Innostuin etsimään alueen omistajia ja selvisi, että alue oli Anttilan Sora Oy:n. Istuin lammen rannalla monet kerrat ihmettelemässä mihin se tarvitsi aluetta. Kiertelin kylällä ja kyselin. Viimein kävi ilmi, että mainutulla yrityksellä oli ollut tarkoitus hankkia omistukseensa vieressä olevat Rydybackan kalliot ja murskata ne seudun kiviainesten tarpeisiin. Lisäksi selvisi, että jotkut luonnonsuojelijat tai vastaavat olivat saaneet vihiä hankkeesta ja kalliot saivatkin suojelumerkinnän tai vastaavan, joka esti kiviainestoiminnan. Joten Jokilaakso ja osa Jaakkolan tilasta jäi vaille järkevää käyttöä, sillä niitä olisi tarvittu etupäässä tieyhteyden saamiseksi murskaustoimintaa varten.

Etsin henkilöt yhtiön taustalta ja tein tarjouksen. Sanoin, että "teen ehdotuksen, jossa ei ole minulle taloudellisesti mitään järkeä, mutta josta ette voi kieltäytyä. Vaihdetaan lampi ja sen ympäriltä muutama hehtaari maata Korpintien syntymäkotiini ilman välirahaa siten, että Anttilan Sora maksaa kaikki mahdolliset kaupan vuoksi lankeavat verot".

Näin myös tapahtui. Omistukseeni tulleista kahdesta maa-alueesta muodostin yhden tilan, joka sai nimekseen Jokilaakso. Myös sydämeni sai rauhan, sillä koin, että vaihtokaupan olisivat myös äitini ja isäni hyväksyneet. Maatakin oli tullut lisää kymmenkertainen määrä. 

torstai 23. syyskuuta 2021

Jokilaakson tarina * 1

Olen aloittanut Jokilaakson tarinan kirjoittamista aiemminkin, mutta joka kerta se on jäänyt kesken. Ei kylläkään mielenkiinnon puutteen vuoksi, vaan siksi, etten ole tiennyt mitä Jokilaakso Merikonttikoteineen on puitteiltaan valmiina. Sitä en tosin tiedä vieläkään, mutta visio ja päämäärä ovat parin vuosikymmenen aikana kirkastuneet.

Koska kirjoitan ja julkaisen tämänkin ensin netissä useassa osassa, antaa se mahdollisuuden muuttaa ja täydentää sitä historian palautuessa mieleen. Ehkä joku lukijakin muistaa jotain mitä en tiedä, muistan väärin tai se on painunut pysyvästi mieleni unholaan. Saamani palautteet voin myös liittää helposti ennen paperille painamista osaksi Jokilaakson historiaa.

Tarinan aloitan Hyrylän Korpintieltä, synnyinkodistani, jonne 1950 johti vain nimetön hiekkatie, sillä ilman lapsuuden ja osin aikuisuudenkin kotiani, ei olisi Jokilaaksoakaan. Ei ainakaan minulla eikä Elämän tähden ry:llä eikä varsinkaan sellaisena kuin toivon sen vuoden kuluttua olevan.

Annikki ja Ihanto ostivat 40-luvulla 5000 m² määräalan. Sen verran Tuusula vaati rakennuspaikalta kokoa, jotta vanhempani voivat ylipäätään rakentaa pesän valitsemaansa paikkaan itselleen ja tuleville lapsilleen. Syntymäkotini sai äitini tyttönimen Paavola. Talon valmistuttua he myivät osan maasta sedälleni Asser Soinille ja hänen vaimolleen Eiralle, jotta hekin voivat vuorostaan rakentaa talonsa 5000 m² tontille, sillä heidän hankkimansa rakennuspaikka oli liian pieni. Ehkä olenkin perinyt osan sovelletusta lainkuuliaisuudesta vanhemmiltani. Mutta maailma muuttuu ja sen mukana tonttien kootkin. Nyt samalla paikalla on syntymäkotini lisäksi neljä muuta asuinrakennusta.

Aikoinaan isäni kuoltua perin hänen osuudestaan kolmasosan, kuten sisareni ja veljenikin. Myöhemmin äitini kuoltua perin häneltäkin kolmasosan. Vuosien saatossa lunastin siskoni ja veljeni osuudet. Siihen tarvitsin myös ensimmäisen vaimoni apua, joten voin sanoa, että Jokilaaksossa kuiskii Liisankin henki. Sitä hän ei ollut menettämässä avioeromme yhteydessä tai vuoksi, mutta kuoltuaan kylläkin, joka olisi oma tarinansa. 

Kun omistin yksin Korpintie 16, muodostin siitä kaksi tilaa. Toinen oli mainittu Paavola ja toinen tyhjä pientalojen rakennuspaikka. Sen perunapellot, kasvimaan marjapensaineen, omenapuineen ja mehiläisineen nimesin Soiniemeksi.

Kahdessa asuinrakennuksessa minulla oli vuokralaisia vaihtelevalla menestyksellä sekä äidilläni veljeni ja minun entisessä kodissa elinikäinen asumisoikeus. Koska asuin Liisan ja Markon kanssa Keski-Suomessa, meni syntymäkotini Tuusulan Hyrylässä yhä huonompaan kuntoon ja jotain oli tehtävä. Itselläni ei ollut rahaa eikä juuri intoakaan kunnostamiseen, joten äitini kuoltua oli etsittävä muita vaihtoehtoja.

Silloin tällöin mieleni sopukoista pulpahteli isäni, joka siemailtuaan lauantaipullon käveli joskus ulkorappusille, katsoi itään ja nosti nyrkkinsä: "Tätä ei perkele ryssä vie." Kun lisäksi äitini oli sota-ajan lotta, koin voimakkaasti, etten halua vaihtaa rahaan vanhempieni rakentamaa syntymäkotiani, yhtä heidän, lasten ja lasten lasten elämän tärkeää sisältöä. Jos olisin sen tehnyt, olisin häpäissyt myös vanhempieni tekemisen tarkoituksen sodan melskeissä ja unelman. Korpintien Paavola on myös useammankin sukuni lapsen syntymäkoti, joten jälleen kerran lähdin etsimään jotain missä muut eivät näe järkeä.