Remontteja ja huoltoja

Joku ja monikin on sanonut: "Ken vaivojansa valittaa, on vaivojensa vanki." En ole niistä koskaan valitellut, vaikka ne välillä ovat mukavaa mieltäni yrittäneet nitistääkin. Mutta jos julkisesti kirjoittaa "hyvää päivää kirvesvartta", pitää kyetä kirjoittamaan vastamäistäkin. Joten nyt kerron jotain vaivoistani ja mitä niille on vuosikymmenten aikana tehty, sillä ilman remontteja olisin jo ajat sitten vaihtanut maisemaa.

Taisin olla ensimmäisen kerran leikkauspöydällä, kun minulle uusittiin polvikierukka. Se tehtiin niin hyvin, etten enää edes muista kumpi polvi operoitiin. Enkä sitä mitä ainetta uusi varaosa lienee. Sitten Jesse huvihevosemme pudotti minut niitylle tehdyllä syömämatkalla selästä ja siinä lennossa katkesi solisluu. Olin jo Ortopediasairaalassa, sielläkin leikkauspöydällä, kun lääkäri Henrik von Bonsdorff sanoi, että otetaan vielä uudet kuvat. Ne saatuaan hän totesi, että hän ei leikkaa, sillä se luutuu. Vaikka kuinka purnasin, leikkausta ei tehty ja solisluuni luutui. Sen vuoksi toinen olkapää on vähän alempana, ja piti vaihtaa olkalaukun kantotapaa.

Sitten minulla todettiin korkeat vatsahapot tai jotain sen tapaista, refluksitauti ja suurentunut ruokatorven pää. Joten aukaistiin melkein koko maha ja kuristetiin putken päätä. Hyvä juttu oli sekin, vaikka senkin jälkeen olen käyttänyt happojen laimentamiseen Somacia ja muita hillitsijöitä vuosikymmeniä.

Harjoittelin myös viisi vuotta oppiakseni juomaan alkoholia joka päivä. Opittuani harrastin tapaa 10 vuotta ja se oli viedä henkeni. Viimein tein itse itselleni diagnoosin ja sen päälle mielen remontin sekä suunnan korjauksen. Sen ansiosta olen ollut ilman keinotekoisia todellisuuden muuttajia paljon kauemmin kuin puolet elämästäni. Ilman sitä en tässä enkä muuallakaan maan päällä enää kekkuloisi.

Raittiusaikana oli silti henki lähteä, sillä sain Vantaan Ikeassa sydäninfarktin. Samalla reissulla todettiin sepelvaltimotauti. Taivaan tai Tuonelan nostosillalta minut veti takaisin Meilahden sairaalan henkilökunta pallolaajennuksineen sekä Päiviksen rakkaus. Sitä en tiedä olenko ollut kuoleman porteilla muulloinkin tai monestiko tietämättä niistä mitään. Sydämen huollon kylkäisenä menetin myös vuosia minua vaivanneen kroonisen päänsäryn.

Viimeisen parin vuoden aikana olen saanut molempiin korviin kuulolaitteet ja silmiin keinomykiöt. Riisikuppiin pudonneen hammasimplantin tilalle saan huomenna yläkertaan toisen kerran aidot tekehampaat. Niitä odotellessa olen ostanut ruokahyllyyn odottamaan paketin Oululaisten hapankorppuja.

Mutta vaivat eivät iän myötä vähene. Viime talvena Thaimaan taivaan alla huomasin, etten enää voikaan tuumailla tai siirtää tunnilla toilettikäytiä. Vaan tarpeen ilmetessä on lähdettävä rakon tyhjennykseen tuota pikaa tai muuten ei tarvitse enää mennäkään muualle kuin viemään kalsarit pyykkikoriin.

Nyt on vaivan tutkiminen kesken ja edessä on koepalojen otto, sillä eturauhasen seudun laajassa magneettikuvauksessa löytyi ainakin yksi etäpesäke. Tietty ensi kuun koepalojen oton jälkeenkin toivon elämän jatkuvan leikkauksen, sädehoidon tai jonkun muun hoitomuodon avulla.

Kun tämän eilen kerroin Morakotille, sain häneltä aamulla oheisen viestin. Se tuntui hyvin rakkaalta: "I wish you could stay in Thailand with me forever so I can take care of you." Äidinkielelläni se lienee jotenkin näin: "Kunpa voisit jäädä Thaimaahan kanssani ikuisesti, jotta voisin pitää sinusta huolta."

Tänään muistelin mennyttä aikaa

AI-yhteenveto sanoo somemaailmassa näin: "Elämän tähden ry. -blogia, jota pyörittää sosiaalineuvos ja kirjailija Jorma Soini, on julkaistu päivittäin jo yli kymmenen vuoden ajan. Sivuston ensimmäiset, vanhimmat julkaisut löytyvät blogin arkistosta aina vuoden 2010 tammikuulta asti."

Sitä en muista milloin Päivis tuli kanssani kirjoittamaan tai oliko hän palstalla blogistina alusta saakka. Mutta tasan tänä päivänä 13 vuotta sitten hän kirjoitti Merikonttikodin valmistumisesta punaisen linkin taakse näin. Otsikkona oli "Jokilaakson eläinmaailma ja merikonttikodin odotus." Ensimmäisen heinäkuunsa tuleva kotimme vietti Hyvinkään asuntomessuilla. Itse olin paikan päällä kertomassa Duokodin tarinaa yhtä päivää vaille jokainen päivä. Sitä en muista missä vietin poissaolopäivän. Mutta sen muistan, kun sanoin usealle kävijälle, että kotonamme vierailee loppuelämämme vieraat kuukauden aikana aiemmin kuin asetumme asumaan sinne itse.

Kuinka totta se olikaan. Sillä vaikka Merikonttikoti on nykyisin myös Morakotin Suomi-koti, olen Jokilaaksossa paljon yksin. Jos en lähde kylille, saattaa mennä viikko tai kauemmin, etten näe ainuttakaan ihmisen ristinsielua. Osaomistuskoira Niilokin lähti viime talvena ajan vankilasta. Mutta haluan uskoa, että kaikilla niilläkin on ikuinen sielu, joka matkaa aikanaan eläinten Taivaan kotiin. Rabbit Islandin muistolehdossa Niilon tuhkaa odottaa hänen parhaan koirakaverinsa Rudin maalliset jäännökset.

Viime äitienpäivänä vein äitini, isäni ja siskoni haudalle kuvan ruusun. Se ei kuitenkaan ollut punaiselle kukalle mieleen, joten annoin jo nyykähtäneelle toisen mahdollisuuden ja hain sen Jokilaaksoon sekä istutin uudelleen. Saapa nähdä kuinka sen käy muistolehdossa. Siellä annan sen kuitenkin olla hamaan tulevaisuuteen. Virkoaa se sitten tai ei.

Viikko, pari sitten asentamamme sillan myötä on pienestä, kahden Maljapuron ja Pikkulammen ympäröimästä saaresta tulossa ja tullut itselleni hyvin rakas hiljentymisen ja muistelun paikka. Siinä minua auttaa yli 15 vuoden blogiarkisto, jossa on vieraillut itseni lisäksi moni muukin, yhteensä yli puolitoista miljoonaa kertaa. Onkin arjen sisältöä antavaa tietää, että kirjoituksilla on merkitystä myös muille.

Ensimmäisen puolivuosikymmentä ja ylikin kirjoitin Päiviksen kanssa vuoropäivin, mutta jo vuosia yksin. Paljon kirjoittamaani olisin unohtanut jo ajat sitten, jos en välillä viettäisi aikaa arkistossa. Se palauttaa mieleen monta tarinaa välillä kyyneliin saakka, sillä kirjoitan myös kipeistä asioista. Niin teen näillä näkynin myös huomenna.

Nuoruuden ikääntynyt "muistokuhina" (Reminiscence Bump)

Ihminen muistaa elämästään kaikkein parhaiten tapahtumat, jotka sijoittuvat 10–30 ikävuoden välille. Aivot ovat silloin biologisesti tehokkaimmillaan tallentamaan tietoa. Silloin koetaan myös paljon "ensimmäisiä kertoja", kuten ensimmäinen auto, valmistujaiset, ensimmäinen oma koti, parisuhteet jne. Aivot rakastavat uutuudenviehätystä ja tallentavat tunteikkaat ensikertalaisuudet huomattavasti hanakammin kuin rutiinit. Kun olin nuori, maailma oli monesti myös hieman hitaampi. Nykyään aivoja pommitetaan lähes sekunnin välein uutisilla, viesteillä, videoilla, ilmoituksilla jne. Eivätkä aivot ehdi prosessoida uutta tietoa rauhassa. Jos luen uutisen ja avaan heti perään sosiaalisen median, aivoni pyyhkivät edellisen tiedon tieltä pois ennen kuin se ehtii tallentua.

Nykyisin valtavalla vauhdilla suosiotaan lisäävä keinoäly sanoo ikääntymisen myötä olevan täysin normaalia, että uuden oppiminen ja nimien muistaminen hidastuu. Jos kuitenkin huomaa, että uusi tieto ei tallennu ollenkaan, ja esimerkiksi kysyy samaa asiaa viiden minuutin välein uudestaan tai arjen askareiden hoitaminen vaikeutuu huomattavasti, kyse voi olla muusta kuin tavallisesta unohtamisesta.

Välillä jo iäkkäässä mielessäni saattaa pyöriä lapsuudenmuisto, joka tuntuu todelta, vaikka ei sitä olekaan. Se on itse asiassa yllättävän yleistäkin, sillä muisti ei toimi kuin videokamera, joka tallentaa asiat täsmälleen sellaisina kuin ne tapahtuivat. Sen sijaan muisti toimii pikemminkin kuin palapeli, jonka aivot kokoavat joka kerta uudelleen, kun muistelemme jotain.

Tätä ilmiötä kutsutaan psykologiassa valemuistoksi. Lapsuuden muistot ovat sille erityisen alttiita, koska lapsen aivot vasta opettelevat erottamaan omia unia, vilkasta kuvittelua ja muiden kertomia tarinoita todellisista tapahtumista. Valemuiston syntymiselle on useita täysin luonnollisia syitä. Jos olen kuullut vaikkapa vanhemmiltani tai muilta jonkin hauskan tarinan lapsuudestani tarpeeksi monta kertaa, aivoni saattavat alkaa kuvittaa sitä mielessä. Vuosien kuluttua en ehkä enää muista, että kuulin tarinan muilta, vaan luulen muistavani tilanteen.

​Myös vanhat albumit voivat luoda illuusion muistamisesta. Saatan "muistaa" elävästi hetken, jolloin istuin 4-vuotiaana hiekkalaatikolla, vaikka todellisuudessa muistan vain valokuvan ja aivoni ovat rakentaneet sen ympärille "elävän" muiston. Lapsena koettu vahva uni tai vilkas leikki voi myös sekoittua todellisuuteen. Kun aikaa kuluu, raja sille, mikä oli unta tai kuvitelmaa ja mikä totta, hämärtyy.

​Joskus aivot muokkaavat muistoa sopimaan siihen, mitä tiedän asiasta nyt. Aivot ikään kuin "päivittävät" historian tiedostamattani. Psykologi Elizabeth Loftus on tehnyt kuuluisia tutkimuksia, joissa ihmisille pystyttiin pelkän suullisen vihjailun ja haastattelujen avulla "istuttamaan" täysin tuulesta temmattuja lapsuusmuistoja. Eräässä tunnetussa kokeessa merkittävä osa aikuisista koehenkilöistä saatiin uskomaan, että he olivat lapsena eksyneet ostoskeskuksessa, itkeneet ja tulleet iäkkään naisen pelastamiksi. Vaikka mitään tällaista ei ollut koskaan tapahtunut. He alkoivat jopa lisätä muistoon omia yksityiskohtiaan, kuten naisen vaatteiden värin. Aivoille oikea muisto ja valemuisto voivat tuntua täysin samalta. Siihen saattaa liittyä voimakkaita tunteita, tuoksuja ja visuaalisia yksityiskohtia, minkä vuoksi siitä on usein mahdotonta väitellä koska se tuntuu sataprosenttisen todelta.

Itse saatan nykyisin muistella mistä aiheesta kirjoitin eilisen blogini ja miten mahdoin kuvittaa sen. Tai kun kävelen television äärestä sohvalta seinän taakse viiden metrin päähän jääkaapille, unohdan matkalla mitä olin hakemassa. Edes vatsa ei siitä muistuta. Ongelmaa ratkaisen tai pidän hallinnassa sillä, että jääkaapissa on jotain tilanteeseen kuin tilanteeseen sopivaa ja mieleistä otettavaa paluumatkalle. Ilmiöstä olen kertonut muita huvittaakseni uimahallin saunan lautella tai jossain muualla. Nyt olen pari kertaa havahtunut vuoteessa uuteen ilmiöön, josta ainakin toistaiseksi huvitun itsekin. Olen mielessäni herännyt ja ajatellut, että lienee aika varhaista, kun on vielä niin hämärää. Kunnes oivallan, että olen unohtanut avata silmäni 😴 🙄.

Tuleeko hyttyskesä?

Hyttyset ilmestyvät yleensä toukokuun aikana, ja niitä on eniten kesä–heinäkuussa. Nyt on kesäkuuta menty jo viikon verran, mutta tähän mennessä olen nähnyt vain yhden vertani hamuavan inisijän. Se kyttäsi mahdollisuuksia veriateriaan kännykkäni näytön laudalla. Tänään on alkukesän ensimmäinen kunnollinen sadeaamu Jokilaaksossa, jonka luulen herättelevät hyttysmaailman siipiveikot ja -veikottaret. Niiden esiintymisen tarkka ajankohta ja määrä vaihtelevat kuitenkin alueittain ja säiden mukaan. Ensimmäisiä hyttysiä voi näkyä etelässä jo varhain keväällä, mutta inisevät parvet ilmestyvät toukokuussa. Keskikesä on Jokilaaksossakin hyttysten huippukausi. Pohjois-Suomessa ja Lapissa ne tulevat riesaksi hieman ennen juhannusta ja heinäkuussa ininä on pahimmillaan. Hyttysten määrä vähenee loppukesästä ja syyskuun alussa ne häviävät yleensä kokonaan.

Talvihyttysiäkin on olemassa, mutta yleisimmät luonnossa elävät metsähyttyset talvehtivat munina tai toukkina maaperässä ja vesistöissä. Esimerkiksi kellarihyttynen voi silti talvehtia aikuisena vaipumalla horrokseen kellareissa tai luolissa. Kaupungeissa ja asunnoissa viihtyvä viemärihyttynen voi lisääntyä sisätiloissa ja piinata ihmisiä ympäri vuoden asuen viemäreissä ja lattiakaivoissa.

Koiras- eli mieshyttynen on kasvissyöjä, joten vertani haluavat ovat kaikki naaraita. Ehkä noidatkin ovat naisia, vaikka velhoja sen sijaan lienee molempia sukupuolia. Ja nykyisin kai myös muunsukupuolisia ja sukupuolettomiakin. Lentoemäntäkin voi olla mies. Vaikka nykyään käytetään usein sukupuolineutraalimpia ammattinimikkeitä. Steward tai stuertti kylläkin taitaa olla miespuolinen lentoemäntä. Sitten on  matkustamohenkilökunnan jäsen eli cabin crew tai lennonvastaanottaja tai lentoavustaja. Miesten osuus henkilökunnasta vaihtelee lentoyhtiöittäin, mutta heitä työskentelee alalla nykyään paljon joka puolella palloamme.

Maailma on tullut entistä ihmeellisemmäksi tai minä yksinkertaistunut iän myötä lisää. Enkä pysy kaikessa enää mukana. Tosin enon lailla olen pudonnut veneestä silloin tällöin aiemminkin pitkin matkaa. Aika usein tuntuukin, että mitä kauemmin elän, sitä vähemmän tiedän tai tyhmennyn enemmän. Ehkä ei olekaan hyväksi edes ymmärtää kaiken maailman kotkotuksia.

Mutta takaisin hyttysten. Aiemmin luulin, että niiden ainoat viholliset ihmisten lisäksi ovat pikkulinnut. Kuinka väärässä olinkaan, vaikka linnut ovat toki tunnettuja hyttyshävittäjiä. Itse asiassa tehokkaimmat hyttysten torjujat löytyvät usein aivan muista eläinryhmistä. Sudenkorennot ovat hyttysten pahimpia painajaisia. Sekä aikuiset sudenkorennot ilmassa että niiden vedessä elävät toukat syövät hyttysiä kaikissa elämänvaiheissa. Yksi aikuinen sudenkorento voi napsia suuhunsa kymmeniä tai jopa satoja hyttysiä päivässä. Monet muutkin petohyönteiset saalistavat hyttysiä lennosta.

​Jos pääskyset hoitavat päivätulituksen, lepakot vastaavat yövuoroista. Ne ovat uskomattoman tehokkaita saalistajia. Yksi ainoa pikkulepakko voi pyydystää jopa 1 000 hyttyskokoista hyönteistä yhden ainoan tunnin aikana. Sammakot, konnat ja niiden nuijapäät syövät mielellään sekä hyttysten veteen laskemia toukkia että veden pinnalla kärkkyviä aikuisia. Mutta niin tekevät kalatkin, jotka ovat toukkien kauhuja. Esimerkiksi monet pikkukalat, kuten ruutanat, ahvenenpoikaset ja salakat, syövät hyttysentoukkia vedestä ennen kuin ne ehtivät edes kuoriutua lentäviksi vitsauksiksi. Myös verkkohämähäkit tekevät passiivista, mutta tehokasta työtä sitomalla hyttysiä seitteihinsä. Kun taas hyppyhämähäkit saalistavat niitä aktiivisesti pinnoilta. Hyttysen elämänkierto on herkin veteen sijoittuvan toukkavaiheen aikana. Siksi kalat, sammakkoeläimet ja vedessä elävät hyönteistoukat tekevät usein suurimman työn hyttyspopulaation kurissa pitämisessä.

Leppoistamisen aika

Olen silloin tällöin varsinkin leppoistamisjaksolla miettinyt elämäni erilaisia osia iästä riippuen. Koko eläkejakso oli jäädä kokematta ja päättyä ennen kuin oli alkanutkaan Meilahden sydänvalvomoon, sillä sain sydäninfarktin 25.10.2006 Vantaan Ikeassa. Vuosipäivää olen viettänyt sen jälkeen joka vuosi kutsuen sitä Viikatemiehen väistöpäiväksi. Yksi oleellinen aiheuttaja ja sylttytehdas oli ja on sairaalassa todettu sepelvaltimotauti. Sitäkin olen ehtinyt pohtimaan monesti olisinko voinut välttää taudin elämällä toisin. Mutta välillä ajattelen niinkin, että "siunattu sepelvaltimotauti", sillä se sai minut lopettamaan itseni tai ainakin työpanoksen myymisen rahasta.

Olin Sininauhasäätiön operatiivisena johtajana eräänlainen työnarkomaani. Suurin syy siihen oli harvojen tunnistama tai tunnustama onneton itsetunto, jos sitä oli ollenkaan. Joka tapauksessa, kun kolmekymppisenä otin viinasta pesäeron, jäin päihdetyöhön ehkä eniten siksi, että minulla oli tietämystä työksi asti oikeastaan vain viinasta, sillä ammattiajokorttinikin olin juonut. Vain juoppona olin osaaja.

Kun makasin Meilahden sairaalassa maallinen vaellus vain ohuen ja ainoan elämänlangan varassa, Päivis-vaimoni oli merkittävin yksittäinen syy pysyä elävien kirjoissa. Koskaan en ole kokenut kenenkään toisen rakkautta niin konkreettisesti kuin hänen ja ajattelin, että en voi enkä halua jättää häntä. Se ja sydäninfarkti saivat minut muuttamaan, jos ei elämäntapoja, niin suhtautumista elämään senkin edestä.

Päivis oli muuttanut meidät sairaalassa ollessani Hämeentien katutason Topikatista Mäkelänkadun Pessin & Illusian ylimpään kerrokseen. Siitä tuli uusi kotimme. Alimmassa kerroksessa oli 12 tai 15 metrin uima-allas, jossa vahvistin joka aamu elämänlankaani. Alussa oli huilattava yhdellä altaanmitalla kaksi kertaa, mutta selvisin jatkoajalle. Siitä tulee pian 20 vuotta. Infarktin jälkeen olin viisi ensimmäistä vuotta eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen ja Sininauhasäätiön kustantamassa 5 vuoden tarpeettomana ja hyödyttömänä olemisen oppisopimuskoulutuksessa. Olin osa-aikaseksi muuttuneen työnantajani käytävillä tyhjänpanttina. Sain tehdä mitä halusin tai en mitään niin kauan kuin kukaan muu en nähnyt siinä mitään järkeä. Ja kun näki, jossain selkäni takana kokoontui joku johtoryhmä, joka otti ja vei visioni.

Ensimmäisen tai toisen kuuden viikon eläkejakson vietin Kolumbian Bokotan katulasten lastenkodin isossa salissa heidän joukossaan. Joka aamu lapset tulivat jonossa vuoteeni viereen vertaamaan käsivarsiaan olisivatko ne tulleet yön aikana yhtä vaaleiksi kuin omani. Koin olevani  suunnattoman tarpeellinen tekemättä mitään. Joutenolijan ammattitutkinto opetti minut myös etsimään itseäni ja elämään hyvin kaiken löytämäni kanssa. Olen siitä sangen kiitollinen, vaikka kukaan ei tainnut sitä silloin eivätkä kaikki varmaan vieläkään käsitä. Itseni etsimisen tärkeimpinä mentoreina on kaikkina näinä vuosina toiminut Jokilaakson luonto ja etenkin sen linnut. Jotka ovat opettaneet mikä on elämän kannalta tärkeää tai välttämätöntä. Se on auttanut ymmärtämään kuinka vähän olen ehtinyt tekemään merkityksellistä ja kuinka paljon merkityksetöntä.

Tällä hetkellä ajattelen, ehkä itsekkäästikin, että elämän tarkoitus on löytää polun pää, joka vie ikuisuuteen, jos se ylipäätään on ajan vankilassa mahdollista. Kristinuskon ytimestä ovat minut pitäneet loitolla mustankantinen kirja kainalossa kulkevat kurttuotsaiset ikuisuuden ja kadotuksen kauppiaat ja jakajat. Sillä heidän ehdoilla lähes kaikki ystäväni ja kaverini ovat kuumemmalla osastolla. Siellä ovat silloin myös vanhempani ja siskoni, joten uskon, että sama paikka on hyvä minullekin. Sen option pidän kuitenkin itselläni, että ison pomon tehtäviä omineet saattavat olla itse väärällä tiellä.

Aamujen ja vähän iltojenkin virikkeitä

Eilisillan päätin alamaailmassani Jokilammen iltauinnilla ennen kuin kiipeän vuoteeseen neljä, viisi askelmaa ja unilukemista. Joka on poikkeuksellisesti paperikirja, sillä yleensä luen sähkökirjoja, joiden lukemiseen en tarvitse yövaloa ja mitkä kulkevat mukanani taskukokoisessa älylaitteessa minne kuuna päivänä tai yönä sitten menenkin. Nyt on kuitenkin unilääkkeenä kuvan kirja ja vuoroaan Suomalaisen kirjakaupan sähköisessä kirjahyllyssä odottaa "Ettekö te v*tu tajua".

Veden lämpö oli Jokilammella 21,5° ilta-auringossa ulpukoiden lehtiä kiertäessäni. Ulpukka ja rentukka ovat molemmat Suomen luonnossa yleisiä, keltaisia kasveja, jotka on helppo erottaa toisistaan kasvupaikan ja kukan perusteella. Ulpukka on lumpeiden tapaan vedessä kelluva vesikasvi, jolla on paksut, kiiltävät lehdet ja hieman vedenpinnan yläpuolelle kohoavat keltaiset kukat. Rentukka taas on puolestaan kosteikkokasvi, jota tavataan rannoilla ja tulvametsissä. Se kukkii aikaisin keväällä ja on hyvin myrkyllinen leinikkikasvi. Oma lukunsa ovat Mäntsälästä, toisen kuvan lammesta tuomamme, vuodessa suomalaistuneet ja valkokukkaistuneet moniväriset mamulumpeet.

Kesäöiden uinnit odottavat vielä aikaansa ja pimeämpiä sekä lämpimämpiä öitä, sillä nyt näytti aamuilman lämpömittari reippaasti alle kymmentä astetta. Nousin parvisängystä neljän maissa ja astuin alas alamaailmaan sekä napsautin Mocca Masterin porisemaan suodatinjauhetun Juhlamokan valmiiksi kahviksi. Metsäwc:ssä käydessäni änkesi Merikonttikotiin sisään kesän ensi hyttynen hankkiakseen tässä tapauksessa ihmisen verta tulevia hyttyslapsia varten. Saman tien olin hetkessäni unohtanut, että tänä kesänä minun piti liiskaamisen sijaan vain pyyhkäistään iholtani verenimijät.

Vaikka päivän tärkein tehtäväni voi olla äitihyttysen hengen säästäminen, olen paketoinut itselleni kesäaamuihin vähän kelienkin ja oikkujen mukaista puuhaa. Lisäksi otan huomioon Nukkumatin tarpeita, joka vaikuttaa siihen syönkö aamupalan kotona, Munallisten Marttakerhon aamuistunnossa. Vai nautinko aamupuuron ynnä muut lisukkeet peräti molemmissa. Siihen vaikuttaa myös kolme päivää sitten ovensa avannut uimahalli saunoineen. Sen automaattiovet päästävän sisään viikonpäivästä riippuen kello 6 tai 11.

Sekin vaikuttaa aamuun onko ohjelmassa ruokakauppaa, apteekkia, Puuiloa ja käynkö haudoille kukkien kanssa, ilman niitä tai enkö lainkaan. Joskus aloitan aamun Jokilammesta tai Tuusulanjoesta, jossa ei virtaavan veden vuoksi ole näkynyt koskaan sini-, eikä muunkaan väristä levää. Aamuun vaikuttavia tekijöitä ovat myös aamuaurinko, kesäsateet sekä pilvipouta.

Aina en ymmärrä palkanmaksun perusteita

Noin 70 vuotta sitten ja myöhemminkin olen käynyt Lemmelän ja Valon hiekkakuopilla uimassa Hyrylässä ja osannut käyttäytyä myös maanomistajien toivomalla tavalla. Nykyisin alueen omistaa Tuusula, ja vuosikymmenten aikana kolme lampea on kutistunut yhdeksi. Muutakin on muuttunut enkä enää osaa käyttäytyä kaikkien niidenkään mielestä, joille osaltani maksan palkkaa. Sillä myös eläke on saajalleen veronalaista ansiotuloa, josta peritään kunnallisveron lisäksi valtion tuloveroa, sairausvakuutuksen sairaanhoitomaksua, kirkollisveroa sekä Yle-veroa.

Viime vuoden kesäaamuna, kun ranta oli autio, ajoin usein hopeanharmaalla vanha rouva Avensiksella kai liian lähelle rantaa, josta minut bongasi kunnan työntekijä. Hänellä ei ollut mitään hyvää sanottavaa edes roskien keräämisestä, vaan ainoastaan natkutuksen aiheita. Toinen oli autoni sijainti ja toinen uima-asuttomuus. Kun sanoin, etten kanna roskapusseja ja -pihtejä kovin kaukaa enkä kauas eikä näy autolle edes ajokieltoa, vastasi hän, että täytyy hommata kieltomerkit. Alastomuudesta hän totesi, että joku voi nähdä, jos uin aataminasussa. Sitä olen jälkeenkin päin tuumaillut, että mitähän tai kenelle nähtävää on vatsakkaassa yli seitsemänkymppisessä vanhassa pierussa.

Tänä vuonna minut bongasi kuvan lehtipuun juurelta saman työnantajan uusi natkuttaja. Joka kysyi, että siihenkö ajattelit tehdä tarpeita? Ja jatkoi, ettei näytä kivalta. Tähän minä, että jos kusisin veteen, näkijöinä et olisi sinä, vaan vain kalat, mutta se on mielestäni huonompi vaihtoehto. En sanonut mitään siitäkään, että rannan bajamaja on joskus niin siivottomassa kunnossa, että se on viisainta kiertää kaukaa. Vaikka älyn jättiläiset ovat heittäneet sen uimaveteenkin yöaikaan ainakin pari kertaa tuotteineen puhdistumaan saaden koko lammen uimakieltoon.

Roskien keräämisestä eivät päiväsajan haalaripukuiset ole koskaan tulleet torumaan, että "älä koske, ne ovat kunnan omaisuutta". Tosin ei heiltä ole irronnut myönteistä sanaakaan tai peräti kiitosta. Kun joskus olen viikonlopun jälkeen mennyt aamu-uinnille, on hiekkaranta täynnä autojen, mönkijöiden ja kaksipyöräisten jälkiä sekä roskia kondomeista ja rikotuista pulloista lähtien. Ehkä mossottamisen lisäksi alueen  työntekijöiden tehtävä ei olekaan järjestyksestä saati siisteydestä vastaaminen, vaan oman, mahdollisesti kotona hankitun pahan olon purkaminen tai joku muu mysteeripuuha. Samoja sotkuja ehti tänä keväänä joku Häklin uimapaikankin käyttäjä jo valitella somessakin. Nimittäin siisteyden ja järjestyksen kannalta ovat työajat aivan väärät. Tosin viikonloppuöinä rannan käyttäjille huomauttelusta voi tulla niin sanotusti lättyyn.

Myllykylän Kiilinlähde?

Kiilinmäki on saanut nimensä ehkä alueella sijainneen Kiili-nimisen torpan (tai talon) mukaan. Tuusulan Myllykylässä ja sen lähialueilla monet paikannimet ja mäet ovat muodostuneet vanhojen kantatilojen, torppien tai niiden asukkaiden sukunimien perusteella. Sana kiili itsessään on vanhassa suomen kielessä ja murteissa voinut viitata esimerkiksi kiilaan, kapeaan kiilamaiseen maa-alueeseen tai vaikkapa hyönteiseen (kuten sudenkorentoon eli "kiilikärpäseen"), mutta paikannimeksi se on vakiintunut nimenomaan kyseisen asutuksen ja sen asukkaiden mukaan. Vaikka virallisissa kartoissa tai kaavaselostuksissa ei juuri näy rekisteröityä nimeä Kiilinlähde, se sopii täydellisesti alueen nimihistoriaan ja maaperään. Myös Pentti Karjalainen sanoo palstoilla sitä kutsutun sillä nimellä.

​Tämä on hyvin mahdollista kahdestakin syystä. Ensinnäkin Kiilinmäen pohjoispuoli ja viereinen Mätäkivenmäki ovat erittäin tärkeitä ja runsaita pohjavesialueita. Alueen hiekkainen ja sorainen maaperä suodattaa vettä tehokkaasti, minkä vuoksi rinteiden juurille ja painanteisiin muodostuu herkästi luonnonlähteitä. Toiseksi Suomessa lähteet on perinteisesti nimetty joko niiden sijaintipaikan (kuten mäen) tai lähimmän talon/torpan mukaan. Kun lähde sijaitsee Kiilinmäen rinteessä tai sen alla laaksossa, paikalliset ovat hyvinkin voineet kutsua sitä Kiilinlähteeksi, oli nimi päätynyt viralliseksi tai ei. Jos seudulta löytyy selkeä luonnonlähde, Kiilinlähde on sille historiallisesti ja maantieteellisesti täysin luonteva nimi. Vaikka tekoäly on uskomaton tietäjä sekä keskustelija, tätä tietoa se ei löydä, vaikka toimiikin nopeasti ja vastaukset tulevat sekunneissa.

Tässä lyhennettynä ja huomautuksella täydentämäni Sari Rinteen keinoälyltä saama vastaus: ”Kiitos kartasta. Koordinaatit osoittavat paikkaan Myllykylän ja Kiilinmäen väliseen puro- ja lähdealueeseen, lähelle Sikaniemeä Tuusulassa. Kuvassa näkyy myös sinisellä merkitty lähteikkö- tai kosteikkoalue, joka on tyypillinen pohjavesipurkauma. (joka tosin on Tuusulanjoen tulvavesien tasausallas). En kuitenkaan löytänyt verkosta tai julkisista kartta-aineistoista tälle lähteelle virallista nimeä. Monet tällaiset vanhat lähteet ovat tunnettuja vain paikallisilla nimillä, joita ei ole merkitty nykykarttoihin eikä välttämättä edes vanhoihin peruskarttoihin. Jos kyseessä on lähde, jota on kutsuttu “Johannsonin hevoshaan lähteeksi”, nimi saattaa olla säilynyt vain paikallisessa suullisessa perinteessä. Kartan perusteella näyttää siltä, että kyseessä ei ole tavallinen kaivettu lähde vaan luonnollinen lähteikköalue, josta vesi purkautuu puroon."

Sitten Sari jatkoi: "Tutkin asiaa sekä kartan että koordinaattien perusteella (60.355364, 24.952052). Löysin vahvistuksen sille, että paikka sijaitsee Myllykylän ja Kiilinmäen välisellä lähteikköalueella Tuusulassa, mutta en löytänyt mistään julkisesta kartta-, luonto- tai historiatietokannasta tälle lähteelle virallista nimeä. Tämä on itse asiassa mielenkiintoinen havainto. Jos paikalliset puhuvat “Johannsonin hevoshaan lähteestä”, kyseessä saattaa olla vanha tila- tai käyttönimi, joka ei koskaan päätynyt viralliseksi. Tuusulassa monet lähteet tunnetaan vain paikallisilla nimillä, jotka ovat periytyneet maanomistajien tai torppien mukaan.

Karttaa katsomalla yksi vihje on erityisen kiinnostava: Lähde sijaitsee vanhan peltoalueen reunassa. Vieressä on ollut historiallista laidun- ja hevoshakamaata. Alue kuuluu vanhaan Myllykylän kylämaisemaan, jossa ruotsinkieliset suku- ja tilanimet olivat yleisiä. Siksi “Johannsonin hevoshaka” kuulostaa enemmän paikannimeltä kuin lähteen viralliselta nimeltä. On täysin mahdollista, että lähdettä on kutsuttu vain “Johannsonin lähteeksi” tai “Hevoshaan lähteeksi”. Minulla on tunne, että ratkaisu löytyy vanhan tilan nimestä eikä itse lähteestä. Kartan perusteella paikka on juuri sellainen, jolle kyläläiset ovat antaneet oman nimensä, vaikka sitä ei ole koskaan merkitty karttoihin. Muistatko kuka sinulle kertoi nimen “Johannsonin hevoshaka”? Jos kyseessä on vanhempi tuusulalainen, hän saattaa tietää myös minkä talon mailla lähde sijaitsi. Se olisi erittäin tärkeä vihje."

Mutta minä itse aloin kutsumaan hevoslaidunta Johanssonin hevoshaaksi, joten eipä siitä ole vihjeeksi saati muuta apua. Tällä hetkellä lähteen veden säännöllisiä käyttäjiä ei taida olla itseni lisäksi kuin joku satunnainen metsän eläin ja hevoset.

Kaikki ei ole minullekaan kallista

Tuusulan uimahalli on valmistunut vuosina 2003–2004. Rakennustyöt aloitettiin vuosien 2002–2003 taitteessa, ja virallisesti halli otettiin käyttöön vuonna 2004. Kansan suusta siepattu historia kertoo, että ennen sitä hyryläläisellä huoltoasemalla kaksi tuusulalaista kunnallispoliitikkoa tapasivat toisensa aamukaffen merkeissä, joista toinen ei juonut kahvia eikä tainnut osata uidakaan. Ehkä kyseessä oli silloisen Teboilin, ehkä Shellin kahvio, jossa nykyisin kokoontuu muun muassa Munallisten Marttakerho. Jolla ei kuitenkaan ole merkitystä tässä blogissa. Jotenkin miesten jutustelu oli kiertynyt Tuusulan uimahallin puutteseen. Tarina kertoo, että siinä miehet löivät kättä päälle, että tehdään se! Kun toisella oli merkittävä asema Demareissa ja toisella Kokkareissa, oli loppu jotakuinkin selvää pääsinlihaa. Joten nyt meillä on seutukunnan paras uimahalli.

Kahvion pöydällä pehmiksen vieressä olevassa saunakassissani lukee
"Dead man can't repent" – Kuollut mies ei voi katua.

Tänä aamuna se aukesi ensimmäisen mittavan remontin jälkeen. Sinne minäkin olin varautunut menemään heti kuudelta ensimmäisten joukossa saunakassi valmiiksi illalla pakattuna. Mutta kun heräsin puoli kuusi, Merikonttikodin keittiön pöydän Mocca Master kutsui liian houkuttelevasti aamukaffelle. Niinpä juutuin tunniksi nauttimaan sen antimista, vaikka ajattelin sen ehkä maksavan 200 ensimmäiselle uimahallin asiakkaalle tarkoitetun kahvin tai pehmis jäätelön.

Siispä olin uimahallilla vasta seitsemän maissa ja tervetuliaisherkkuakin oli vielä jäljellä. Oli mukava nauttia uudistetusta hallista, mutta ennen kaikkea tyytyväisistä ihmisistä, joiden kanssa tarinoin niin pukuhuoneessa, pesutiloissa, altailla kuin saunojen löylyissäkin. Vaikka entistäkin löytyi tilavista pukukaapeista lähtien, erityisesti kiinnitin huomioita viime vuodelta tutuksi tulleeseen höyrysaunan oveen, jossa luki tänäkin vuonna "EI KÄYTÖSSÄ" 😂.

On Keskarin juttu maksumuurin takana tai ei, tämän linkin takana on paikallisdigilehden aamuparlamentin hallifiiliksiä. Itselläni meni kolme tuntia kevään ja alkukesän ehdottoman ykkösjuttuni kanssa. Tiedän, että hopeanharmaa vanha rouva Avensis saa kyydittää minut kesän aikana useammankin kerran yhteen lempipaikkaani, sillä näillä vuosirenkailla ja tuloilla kaikki ei tosiaankaan ole kallista. 70+ vuotiaiden uintiranneke maksaa 28,40 € euroa vuosi ja on tarkoitettu 70 vuotta täyttäneille tai samana kalenterivuonna täyttäville henkilöille. Se on henkilökohtainen, myönnetään vain tuusulalaisille ja sen voi ostaa uimahallin kassalta esimerkiksi Kela-korttia tai eläkepäätöstä näyttämällä. Ranneke oikeuttaa uimiseen arkisin kello 6−16. Ylikunnallinen sarjaranneke käy Tuusulan, Järvenpään ja Keravan uimahalleissa sekä Keravan maauimalassa.

Millä sitten varhaisperunani keitän teen sekä millä ja mistä syön?

Tällä kertaa alkukesän ensimmäiset ruotsalaiset perunat hain ja ostin kylän S-Marketista. Se palvelee meitä viimeistä kesää. Tilalle on elokuussa aukeamassa Prisma. Mitä tapahtuu vanhalle kaupparakennukselle jää nähtäväksi, sillä pikkuputiikkien vuokrasopimukset on irtisanottu. Myös tekniikka tulee rakentamisen ja kaupankäynnin lisäksi lähes joka paikkaan, sillä viikolla ostin mainitusta S-kaupasta toiletin mustan pyttyharjan, jonka istutin porakoneeni istukkaan. Sillä pesin sitten perunani Kalle Ikkelältä saamassani pormestariämpärissä. Oiva insinööritason keksintö, jota suosittelen muillekin.

Toisessa kuvassa näkyvä lähdeveden juomalasi on perinteinen venäläinen tai neuvostoliittolainen teenlasipidike eli podstakannik, johon kuuluu usein joko kristallilasi tai perinteinen facet-hiottu lasi. Muistelen kyllä Päiviksen tuoneen sen Virosta latvialaisena. Kun lasia napauttaa kevyesti kynnellä, se soi heleästi ja pitkään. Tavallinen lasi taas antaa vain lyhyen ja kolkon "kop". Kristalli sisältää lyijyä, mikä tekee siitä myös selvästi painavampaa. Kristallilasi taittaa valoa kirkkaammin ja luo sateenkaaren värejä, tavallisen lasin ollessa sameampi. Jos hiotut kuviot tuntuvat sormella kokeiltaessa teräviltä, se on todennäköisesti käsin hiottua kristallia. Jos ne ovat pyöreämmät, kyseessä on usein puristelasi eli "köyhän kristalli". Tämän tyyppiset podstakannikit olivat yleisiä Neuvostoliitossa erityisesti junissa ja kotioloissa. Jos lasi on alkuperäinen ja erittäin kirkas, on hyvin mahdollista, että se on aitoa venäläistä kristallia. 

Kuvassa on myös erikoistyökalu, jota käytetään keittiössä sitrushedelmien ja muiden kuorellisten hedelmien tai vihannesten käsittelyyn. Sitä käytän toisena aterimenani, jonka kärjen piikeillä on mukava metsästää lautaselta herkkukurkun ja kirsikkatomaatit siivuja suuhun. Kyseessä on sitruunankuoren raastin tai niin kutsuttu zester-veitsi. Kapea terä on valmistettu ruostumattomasta teräksestä ja sen päässä on kaareva koukku, jossa on pieniä reikiä tai teriä. Tätä osaa on tarkoitettu käytettävän ohuen kuoren (zestin) irrottamiseen hedelmän pinnalta vahingoittamatta sen karvasta valkoista osaa.

Vaataavasti haarukan matka historian läpi nykyiseen muotoonsa on yllättävän pitkä ja täynnä kulttuurista vastustusta. Haarukoita käytettiin aluksi Bysantin valtakunnassa. Sieltä ne rantautuivat Venetsian kautta Italiaan jo 1000-luvulla, mutta saivat osakseen kovaa vastustusta. Katolinen kirkko jopa kritisoi haarukkaa väittäen, että Jumala loi ihmiselle sormet ruoan syömistä varten ja haarukan käyttö oli loukkaus luojaa kohtaan. Italiassa se kuitenkin vakiinnutti paikkansa pastan syönnissä 1400-luvulle tultaessa. Ennen nelipiikkisiksi vakiintunutta nykyaikaa haarukat valmistettiin raudasta, hopeasta tai messingistä. 

Ruokalautasina käytän kotona kahta, erilaista lautasta (Arabian 24 ja Iittalan Teema). Vaikka tehtaiden omistukset lienevät edelleen tukevasti suomalaisissa käsissä, posliinin valmistus on siirtynyt ulkomaille. Arabian kuuluisa Helsingin keramiikkatehdas sulki ovensa vuonna 2016, ja nykyisin Arabian ja Iittalan posliinituotanto on keskitetty pääasiassa Fiskarsin kumppanitehtaille esimerkiksi Thaimaahan ja Romaniaan.

Äitini painekattilalla ja höyrykattilallani on erittäin läheinen yhteinen historia. Moderni painekattila on suoraa jatkumoa sille kehitystyölle, joka alkoi historian ensimmäisistä höyrykattiloista. Niiden taival ruoanlaitossa ja tekniikassa ulottuu aina 1600-luvulle saakka. Kaiken alku on "Mylly" joka pehmensi luut. Tarina alkaa ranskalaisesta fyysikosta nimeltä Denis Papin, joka keksi vuonna 1679 laitteen nimeltä Digesteur de sang (mukaillen "luunsulattaja" tai "ruoansulatuskoje"). Papin halusi tutkia höyryn käyttäytymistä suljetussa tilassa, mutta huomasi nopeasti laitteen hyödyt ruoanlaitossa. Kyseessä oli käytännössä maailman ensimmäinen höyrykattila, joka toimi kovassa paineessa – siis sekä höyry- että painekattilan esi-isä. Papin esitteli laitettaan osoittamalla, että sen sisällä syntyvä kuuma, paineistettu höyry pystyi pehmentämään jopa härän luut syötäväksi ja kypsentämään sitkeän lihan muruiksi murto-osassa normaalista ajasta.

Papinin paineistettu höyrykattila oli niin tehokas, että se inspiroi myöhempiä keksijöitä (kuten Thomas Newcomenia ja James Wattia) kehittämään varsinaisen teollisen höyrykoneen. Ruoanlaittoväline toimi siis sysäyksenä teolliselle vallankumoukselle ja 1800-luvulla teollistumisen myötä höyryä alettiin käyttää laajasti suurkeittiöissä, kuten sairaaloissa, vankiloissa, armeijassa ja laivoissa. Ruokaa kypsennettiin valtavissa kattiloissa, joiden vaipan sisällä kiersi keskuslämmitysjärjestelmästä tai erillisestä generaattorista tuleva kuuma höyry.

Nämä alkuaikojen laitokset muistuttivat enemmän tehtaita kuin keittiöitä. Höyrykattiloiden ja alkuaikojen paineastioiden suurin yhteinen haaste oli turvallisuus. Ilman kunnollisia varoventtiileitä ne olivat alttiita räjähtämään, mikä hidasti niiden yleistymistä kotitalouksissa. Tätä kannessa olevaa venttiiliä äitinikin tarkkaili hellalla olevassa painekattilassaan. Vaikka molemmat perustuvat veden kuumentamiseen ja höyryn hyödyntämiseen, 1900-luvun alkupuolella ne eriytyivät omiksi laitteikseen kotikeittiöissä. Perinteinen höyrykattila tai höyrytysosa toimii normaalissa ilmanpaineessa. Vesi kiehuu alaosassa 100 °C:ssa, ja nouseva höyry kypsentää ruoan ylemmässä, reikäpohjaisessa osassa hellävaraisesti.

Painekattila taas suljetaan täysin ilmatiiviisti. Kun höyry ei pääse karkuun, kattilan sisäinen paine nousee. Tämä nostaa veden kiehumispisteen noin 120 °C:een. Korkeampi lämpötila ja paine pakottavat kosteuden ruoan sisään moninkertaisella nopeudella. Kun puhutaan "entisajan" laitteista, raja höyrykattilan ja painekattilan välillä oli veteen piirretty viiva. Molemmat syntyivät samasta oivalluksesta, että höyry siirtää lämpöä tehokkaammin kuin pelkkä kiehuva vesi. Painekattila vain vei tämän idean askeleen pidemmälle sulkemalla höyryn vangiksi, kun taas tavallinen höyrykattila antoi sen virrata vapaasti ruoan läpi.

Mistä on kesän ensimmäinen varhaisperuna-ateriani tehty?

Varhaisperuna ja uusi peruna menevät puhekielessä usein sekaisin, mutta termeillä on selkeä ero. Varhaisperuna on kesän ensimmäinen, keskenkasvuisena maasta nostettu. Sen kuori on paperinohut, joka  irtoaa kevyesti hankaamalla, ja maku on raikas ja mieto. Uusi peruna on taas laajempi käsite ja voi tarkoittaa myös saman vuoden uutta satoa. Siis sekä kesän varhaisperunoita että loppukesästä tai syksyllä nostettavaa uutta perunasatoa. Ruotsalainen multa- tai uusi peruna on varhain keväällä ja kesän kynnyksellä kauppoihin saapuva sesonkiherkku. Se on erityisen suosittu ohuiden kuoriensa ja raikkaan makunsa ansiosta, ja se on saatavilla suomalaista satoa aiemmin. 

Kirsikkatomaatit ovat erittäin terveellisiä. Ne ovat vähäkalorisia (noin 18 kcal / 100 g) ja sisältävät runsaasti tärkeitä ravintoaineita ollen erinomainen C-vitamiinin lähde. Niissä on runsaasti lykopeenia ja beetakaroteenia, jotka suojaavat soluja ja tukevat sydän- ja verisuoniterveyttä. Sekä kuituja, jotka edistävät ruoansulatusta ja vatsan toimintaa. Vaikka kirsikkatomaatit ovat makeampia kuin perinteiset tomaatit, niiden sokeripitoisuus on hyvin matala (noin 3 g / 100 g). Ne sopivatkin erinomaisesti osaksi painonhallintaa ja terveellistä ruokavaliota.

Ahti-silli on vuonna 1948 perustettu perinteinen suomalainen sillibrändi. Joka taidetaan nykyisin valmistaa Puolassa. Ahdin silleille on ominaista pitkä, jopa 3–4 kuukauden tynnyrikypsytys, joka antaa niille täyteläisen ja vahvan maun.

Herkkumaan maustekurkku on Suomen myydyin maustekurkku. Tämä Hämeenlinnassa valmistettava klassikko tunnetaan rapeudestaan ja tasapainoisesta, makeasta maustaan. Se on täydellinen lisuke niin arjen lämpimiin aterioihin, hampurilaisiin kuin voileipienkin päälle.

Karjalanpiirakan ja riisipiirakan suurin ero on reseptin tarkkuudessa ja raaka-aineissa. Karjalanpiirakka on Euroopan unionin nimisuojattu perinneleivonnainen, kun taas riisipiirakka on yleisnimitys piirakalle, joka ei täytä karjalanpiirakan tiukkoja vaatimuksia. 

Aidon karjalanpiirakan kuoritaikinasta vähintään 50 % on oltava ruista, ja loput voivat olla vehnää tai ohraa. Riisipiirakassa ruispitoisuus voi olla pienempi, tai se on leivottu pelkkään vehnäjauhoon. Alkuperäinen karjalanpiirakka täytettiin ohralla, mutta nykyään yleisin täyte on riisipuuro. Myös riisipiirakan täytteenä on riisiä.

Karjalanpiirakalla on "Aito perinteinen tuote" nimisuoja. Silloin se on valmistettu rekisteröidyn perinteen mukaan ja sen rypytetyt reunat taittuvat ohuen kuoren (joka on noin kolmasosa piirakasta) päälle. Jos nämä ehdot eivät täyty, tuotetta myydään riisipiirakkana.

Luonnon lähdevesi on maaperän läpi suodattunutta, pohjavetena maan pinnalle purkautuvaa vettä. Se on tyypillisesti maultaan raikasta, neutraalia ja mikrobiologisesti puhdasta, mutta sen laatuun vaikuttavat ympäröivä luonto ja sääolosuhteet. Lähdevesi syntyy, kun sadevesi tai sulava lumi tihkuu maaperän ja kallioperän läpi, jolloin se suodattuu ja mineraalisoituu. Vesi pysyy ympäri vuoden tasaisen viileänä, minkä vuoksi luonnonlähteet eivät yleensä jäädy talvellakaan. Luonnonvesien juominen suoraan lähteestä on aina omalla vastuulla. Esimerkiksi rankkasateet ja sulamisvedet voivat tilapäisesti heikentää veden laatua ja saastuttaa sen. Kuvan kuusenoksalla taustalla näkyy puuvarressa terässankoni, jolla ammensin eilisen juoma- ja perunoiden höyrykattilan keittoveden.

Voi on maidon kermasta valmistettava kiinteä rasva, jota Valio on tuottanut toimintansa alusta, vuodesta 1905 lähtien. EU-asetusten mukaan voin on sisällettävä vähintään 80 prosenttia maitorasvaa.

Vapaan kanan lattiakanaloissa munittavia Omega 3 munia myydään erilaisilla markkinointi- eli pakkausnimillä. Kuten lattiakanojen munia tai vapaan kanan munia tai onnellisen kanan munia tai vapaita munia. Lattiamunien kanaloissa kanat voivat liikkua sisätiloissa vapaasti, kuopia, kylpeä pehkuissa, istua orsilla ja munia pesiin.

Perunoiden päälle laittamani oman maan katottoman Vihreän Talon (Green House) ruohosipuli eli ruoholaukka on laukkojen eli sipuleiden sukuun kuuluva monivuotinen maustekasvi. Se kasvaa noin 30 cm korkeaksi. Sillä on sileät, putkimaiset lehtivarret, joiden päähän puhkeaa violetit tupsumaiset kukat, joiden halkaisija on noin yhden sentin.

Elämän tähden

Tuusulanjokeen suoraan ulottuvia tai sen välittömässä varressa sijaitsevia virallisia luonnon- tai kasvustonsuojelualueita on tällä hetkellä vain yksi. Se on Jokilaakson luonnonsuojelualue, joka on perustettu marraskuussa 2021. Koko on yli 7 hehtaaria ja se sijaitsee Myllykylässä.

​Alueelle kaivettiin allas Tuusulanjoen kunnostushankkeen (2006–2009) yhteydessä, joka määritteli tulevaisuuden suunnan ja annoimme alueella olleiden omakotitalojen rajennuslupien vanhentua. Maisema- tai tulva-altaan toteutuksen johdosta joukkoon tuli myös lisää lainsuojattomia mamukasveja keisarinliljasta lähtien. Vastaavia eläinlajeja siellä jo olikin supeista minkkeihin. 20 vuoden aikana olemme antaneet, nykyisin ainutlaatuisen allasympäristön luonnontilaistua villinä ja vapaasti arvokkaaksi kosteikoksi. Se toimiikin nykyään muun muassa suojellun viitasammakon tärkeänä kutualueena sekä merkittävänä lintujen pesimä- ja levähdyspaikkana. Löytyypä joesta vuollejokisimpukkakin. Tänä keväänä lammen joutsenpariskunta hautoi pienellä kotisaarellaan valmiiksi linnuiksi viisi tai kuusi munaa. Kun lasken mukaan erillisen Pikkulammen Maljapuroineen, on vesilintuja enemmän ja monipuolisemmin kuin koskaan aiemmin.

Vaikka jokivarteen rajautuvia lakisääteisiä suojelualueita on toistaiseksi vain yksi, itse Tuusulanjoki toimii tärkeänä ekologisena viheryhteyden jatkumona. Se saa alkunsa Tuusulanjärven lintuveden Natura-alueesta (jonka eteläpään suojelualueet ovat aivan joen luusualla) ja virtaa lopulta etelässä Lillåksi muuttuneena kohti Vantaanjoen Natura-aluetta.

Netissä AI-yhteenveto (englanniksi AI Overview) tarkoittaa tekoälyn luomaa tiivistelmää, joka kokoaa ja yhdistää tietoa useista eri verkkolähteistä yhteen selkeään pakettiin. Se sanoo yhdistyksestämme tänä päivänä muun muassa tämän tapaisesti: "Elämän tähden ry on Tuusulassa ja Jämsässä toimiva yhdistys, joka keskittyy ihmisten, eläinten ja kasvien hyvinvoinnin sekä luonnon monimuotoisuuden suojeluun. Maljapuro (ruots. Skålbäck) puolestaan on Tuusulan Myllykylän Jokilaakson alueella virtaava kirkasvetinen puro, jonka varrella yhdistys toimii. Alueen luonnosta vastaavat Tuusulassa Jorma Soini sekä Päivi Strandén jakaen myös luontokuulumisia aktiivisesti. Jämsän epävirallisesta luonnonsuojelualueesta vastaavat Paavo Luukkonen ja Sirkka Sivill. Visiona, että senkin tien päässä on virallinen luonnonsuojelualueen status."

Jokilaakson tila on 8 hehtaarin luonnonmukainen turvasatama Tuusulanjoen rannalla, missä myös suomalaisittain sanottuna Maljapuro virtaa. Myllykylän Mylly ylläpitää alueen läpi talvisin kulkevaa hiihtolatua ja rakenteita, kuten puroja ylittäviä kulkusiltoja. Me pidämme ne ja muut sillat sekä alueen luonnossa kulkevat polut uimapaikkoineen ja ekokäymälöineen käyttökunnossa myös ja varsinkin kesäisin. Yhdistyksen arkeen ja luontohavaintoihin voi tutustua tarkemmin lukemalla tätä Elämän tähden blogia tai osallistumalla keskusteluun Elämän tähden ja Jorma Soinin Facebook-ryhmissä. Yhdistyksemme omistaa myös palasen tai oikeastaan kaksi Satamaparkki-tilasta ja merialueista (H2O1 ja H2O2) Salon Matildassa. Niiden sisällä on myös suojeltu Isoholman saari  joista niistäkin saatan kirjoittaa joskus.

Aiheuttiko Tuusula häiriötä luonnonsuojelualueelle rakentamalla luontopolun? Kyllä, väittävät naapurit

En tiedä onko Keski-Uusimaan ja blogin otsikon mukainen juttu Tuusulanjärven rannalla olevasta luonnonsuojelualueen käytöstä maksumuurin takana, sillä digi-Keskari on ainut tilaamani maksullinen lehti. Linkki juttuun on kuitenkin tässä. Tarvittaessa päivän lehden jutun voi hankkia monella tavalla luettavaksi. Tosin saattaa olla, että artikkeli ei ole paperilehdessä.

Elämän tähden Jokilaakson luonnonsuojelualue Myllykylässä on Tuusulanjärven sijaan Tuusulanjoen rannalla. Kokemuksesta tiedän, että ilman puuttumista kävijöiden käytökseen, menisi hyvä ajatus ympäristön suojelusta vähintäänkin kuralle. Oma lääkkeeni siihen on, että asun Merikonttikodissani alueen keskellä ja pysäytän muun muassa kaksipyöräiset moottoriajoneuvot kesäisin alueen läpi kulkevalta hiihtoladun pohjalta. Maastopyöräilijöitä ja kävelijöitä morjenstan ja ratsukoitakin joskus. Vaikka heidänkin reitin ja latupohjan käyttö on siinä ja siinä muun muassa lintujen pesimärauhan vuoksi.

Vaikka pari vuotta sitten saimme virallisen luonnonsuojelualueen statuksen, pyrin sääntöjä ja lakeja venytellen mahdollistamaan alueen käytön uimisineen ja jopa talvisin luistelemisineen sekä sallimalla kaikki mamueläimet ja -kasvit. Vaikka joukossa on lainsuojattomiakin. Kuten villiminkit ja supikoirat sekä lupiinit ja valkokarhunköynnökset. Niitä joku sanoo isokierroksi tai elämänlangaksi.

Eniten läsnäoloa kuitenkin tarvitaan roskaamisen ja jätekuormien vuoksi, vaikka jokisillan puomi pitääkin pahimmat roskaajat alueen ulkopuolella. Se ei kuitenkaan estä käyttämästä Soiniityntien varsia ja ojanpenkereitä kaatopaikkoina. Olen niitä siivonnut aikani useamman kerran, mutta edelliskesänä kyläläisten otettua yhteyttä, tuli mitta täyteen ja käännyin kunnan sekä ympäristöviranomaisten puoleen.

Kahdessa vuodessa olen päässyt näin pitkälle, kun jaoin viimeisen sähköpostini muun muassa Tuusulan pormestarille, yhdelle ympäristölautakunnan jäsenelle ja taas uudelle vt. ympäristötarkastajalle: "Valitettavasti ympäristövalvonnan työtilanne on hyvin ruuhkautunut ja kuten aiemman yhteydenottonne vastauksessa kerroin, asioiden käsittelyssä on tällä hetkellä viivettä. Kävin tänään paikan päällä katsomassa tilannetta ja löysin kuvienne mukaiset jätteet. Lisäksi havaitsin paikallakäynnillä Soiniityntien ojassa lähempänä Tuusulanjokea paljon pahvisia laatikoita, joiden sisällä on mahdollisesti taimia. Selvitämme tahoa, jolle siivoamisvelvollisuus kuuluu. Asianne on siis käsittelyssä."

Edistystä on siis viime kesästä vain paikan päällä käynti, sillä jo vuosi sitten toinen vt. ympäristöntarkastaja ilmoitti sähköpostilla, että "asia on käsittelyssä". Hieman viikolla saamastani vastauksesta säikähdin, että onko ehkä tulevan joulukuusimetsän taimetkin nyt lähtemässä jonnekin muualle kuin istutukseen viereiselle heinäpellolle.

Vaikka tekisi mieli viedä jokainen ympäristön turmelija Herran huoneen eteen jalkapuuhun kansan pilkattavaksi kirkonmenojen aikaan, niin loivia ovat mies- tai naisoletettujen virkahenkilöidenkin liikkeet. Tätä kirjoittaessa olen elänyt ensimmäisen vuosisatani viimeistä kvartaalia vuoden. Enkä kovin suurta summaa olisi valmis lyömään vetoa omilla rahoillani, että elinpäiväni riittävät näkemään siivotun Soiniityntien.

Aina en ymmärrä meitä enkä muitakaan

Suomen ilmatilaan ja maahan saakka on lennellyt drooneja, joita on ampunut alas maansa päältä ainakin Viro ja Latvia. Meillä ne ovat voineet liidellä kaikessa rauhassa kai vaikka koko valtakuntamme päästä päähän. Muttei Jäämerelle saakka, sillä uskon Norjan ampuvan ne alas omassa ilmatilassaan. Tosin en tiedä riittäisikö tällä hetkellä esimerkiksi Ukrainasta lähetettyjen miehittämättömien ilma-aluksen polttoaine isänmaani ylilentoon.

Tämän aamun Radio Suomen asiantuntijat sanoivat, että Venäjä pystyy hämmentämään tai häiritsemään 450 kilometrin säteellä droneen syötettyjä reittitietoja. Jos se on ainakin sinnepäin totta, lienee vain ajan kysymys ja kyky vaihtaa uudet koordinaatit lennon aikana räjähdysaineilla lastattuun alukseen. Joka sitten lentääkin alkuperäisten suunnitelmien vastaisesti esimerkiksi Länsisatamaan tai Eduskuntatalon seinään. Enkä kai minäkään Merikonttikoteineni turvassa ole parin, kolmen kilometrin päässä valtakuntamme ykköslentokentän kiitoradasta.

Mutta kuten olen aiemmin sanonut, loton päävoitto on helpompi saada kuin nähdä missään asiassa valitsemiemme kansanedustajien yksimielisyys. Tätä joskus ihmettelen, kun jokainen väittää toimivansa maan ja kansan parhaaksi. Ainakin täysistuntoa seuratessa aika menee keskinäiseen riitelyyn ja kollegoiden tölvimiseen, kun tärkein asia näyttääkin olevan oman puolueen kannatus ja itsensä uudelleen valinta.

Mutta vieläkin enemmän ihmettelen tätäkin, todennäköisesti Arkadianmäelle päätyvää riitelyä. Sillä työntekijät ja työnantajat eivät näytä löytävän ratkaisua korvauksista ammatti- ja työnantajaliittojenkaan avulla, jos viranomaisvarotuksen ja -kehotuksen jälkeen ei lähdekään sorvin ääreen, vaan jää kotisohvalle seuraamaan television tai tietokoneen välittämää uutisvirtaa.

Vaikka lienen yhtä kaukana kapitalismista kuin kommunismistakin, en mitenkään käsitä kuinka joku edes kehtaa vaatia palkkaa työnantajalta rokulipäivältä tai korvausta hukkaan menneeltä koulupäivältä, jos ja kun jää kotiin viranomaisen suositusten mukaan drooniuhan vuoksi. Jonka kaiken lisäksi on saanut aikaan maamme rajojen ulkopuolelta tullut perätön ilmoitus.

Iän patinoima bodyni

Eiliset pari puuhaa saimme oikein kelvolliseen lopputulokseen. Ensimmäisenä aamusta oli ohjelmassa Hyvinkään sairaalan henkilökunnan toteuttama laaja magneettikuvaus. Sitä ennen piti yksikseni pillereiden ja perätuiskeen avulla tyhjentää sisäkaluja sekä suolta vuorokausi. Aikamoinen melua pitävä laite oli hospitalin putkilo, vai sanoisinko helvetinkone, jonka sisään minut tuupattiin paljain varpain röntgenosaston pyjamannäköisessä ja -oloisessa asussa ehkä varttitunniksi, joka tuntui tunnilta.

Laitteen sanominen helvetinkoneeksi on ehkä väärin. Tai sitten aivan oikein, sillä sen ansiosta on moni saanut siirrettyä paratiisiin tai kuumemmalle osastolle lähtöään. Korvillani oli tulpat ja niiden päällä vielä suojukset. Joten tuntui vitsiltä kysymys haluanko kuunnella muutenkin huonolla kuulollani kuvauksen aikana Radio Novaa. Tärinääkin oli enemmän kuin huonosti tasapainoitettujen renkaiden päällä kulkevassa autossa. Ehkä minut oli myös köytetty tai muuten sidottu turvavöillä makuualustaan senkin vuoksi, etten olisi pudonnut putkilon pohjalle. Kun hörpin kaffetta ja mutustin sairaalan kahviossa kuvauksen ja vuorokauden paaston jälkeen mozarellajuustosämpylää, oli mieli huojentunut, vaikken tuloksia vielä tiedäkään.

Toinen päivän iso operaatio oli varsin painavan kulkusillan asentaminen Maljapuron yli Rabbit Islandiin. Lip Lap tehtaan trukkikuski sanoi sen painavan ehkä 150 kiloa ja meidän mielestä ainakin ½ tonnia. Jotain siltä väliltä, ajattelin lopulta itse. Meidän kaikkien neljän taidot ja voimat olivat nostotyössä tarpeen, vaikka olin kiskonut aiemmin mönkijällä sillan 10 metrin päähän. Käyntisilta on tarpeellinen, sillä ikä lyhentää ja horjuttaakin askelia. Nyt onkin sitten joka paikka kipeää sieltäkin missä en tiennyt lihaksia edes olevan.

Viime yön alussa odotellessani Nukkumattia töppösineen ja unihiekkakuormineen ajattelin aikaa vuosikymmeniä sitten, kun kartoitin vaimoni Liisan ja vammaisneuvoston sihteeri Maija kanssa Jyväskylän liikuntaesteitä. Että ei pääse tiikeri raidoistaan, sillä olin taas poistamassa, tällä kertaa Jokilaakson liikuntaesteitä. Kyseessähän on tuttu sanonta, joka tarkoittaa, että luonteestaan tai perimmäisistä tavoistaan on hyvin vaikea – ellei mahdoton – päästä eroon. Ihmisen perusluonne säilyy, vaikka hän kuinka yrittäisi muuttua.

Rabbit Islandin pieni saari on käytännössä kokonaan luonnonsuojelualueella, joten siellä on jätettävä tekeminen minimiin ja etupäässä vain kuljettava paikan edellyttämällä tavalla sekä kunnioituksella. Se on myös rauhan tyyssija, missä olen silloin tällöin vain istuskellut ihmetellen luonnon rikkautta vuosi vuoden jälkeen yhä uudelleen talviunien jälkeen. Viime talvena saarella kaatui koko Jokilaakson suurin puu. Siinä tilastossa ovat piikkipaikalla kuuset ja haapapuut. Nyt tuli kuusesta sekuntien hujauksessa monien erilaisten kasvien ja öttiästen koti sekä katettu ruokapöytä.

Kehon huoltoa ja vaivojen kunnostusta

Tämä on 5300. Elämän tähden -blogi, joita kirjoitimme monta vuotta vuoropäivin Päiviksen kanssa. Avioero onkin yksittäisistä asioista paljon elämääni muuttanut tapahtuma. Sen jälkeen olen kirjoittanut yksin. Se on tärkein tai ainakin aikaa vievin harrastukseni. Aikaa menee päivittäin 1-3 tuntia valokuvauksineen tai muiden kuvien kanssa sekä kirjoittamisen lisäksi tuumauksineen, oikolukuineen ja tekstin korjauksineen.

Vaikka lukijoita on ollut puolitoista miljoonaa ja nykyisin kuukaudessa jokunen 10 000, saan palautteita tai ylipäätään kommentteja aika vähän. Niiden puute on joskus viedä uskoni ja ajattelen, että olenko vallan irtaantunut muiden arjesta. Ja olen ajatuksineni omassa, ainutlaatuisessa todellisuudessa. Vaikka lukijat ovat tottakai tärkeitä, jatkan harrastamista yksinkin, sillä pidän puuhasta ja aivojen vaivaamisesta kirjoituksia värkkäämällä. Luulen sen olevan ainakin yhtä järkevää kuin sudokujen ja ristikoiden täyttämisen.

Aiheen keksiminen joka päivä on joskus muotisanaa käyttääkseni haasteellista ja väkisin tulee toistoja tiedostamatta ja tiedostaenkin. Vaikka kirjoittaa voi tyhjästä tai seitsenpistepirkon pisteistä. Joten osin toistettu ja vanhoista kopioitu teksti saattaa olla ja onkin minulle vähintään tuttu, ei se ole sitä välttämättä muille, vaan jotakin aivan uutta. Sillä oletan, että ehkä Päiviksen ja itseni lisäksi tuskin kukaan on lukenyt jokaisen kirjoituksemme.

Oikeastaan vuosi sitten ja vähän aiemminkin aloitin ensimmäisen vuosisatani viimeisen kvartaalin varsin kattavalla kehon huollolla sisältä ja päältä. Kun mittariin tuli täyteen 75 elettyä vuotta, laitettiin muun muassa molempiin silmiin keinomykiöt ja korviin kuulolaitteet. Hammasiltakin putosi reissussa riisikuppiiin, joten tilalle on nyt tulossa aidot tekohampaat. Tänään on vuorossa virtsarakon tai minkä lienee laaja magneettikuvaus, joka voi olla polku johonkin vakavampaan tai sitten ei. Sen tietänen ennen ensi kuun puoliväliä, kun urologi soittaa.

Vaikka terveys ja sen myötä sairaudet ynnä vaivat ovat ikääntyessä yhä enemmän mielessä, on elämä kohdellut minua hyvin ja uskon tulevaisuuteen tietämättä mihin asti se kantaa. Mukava asia tälle päivälle on myös se, että ehkä saamme Päiviksen, Timon ja Liisan kanssa kulkusillan paikalleen Rabbit Islandille Jokilaaksossa. Tai sitten emme 😆.

Kesä on tullut minulle tänäkin vuonna

Keski-Uudenmaan ammattioppilaitos Keudan johtaja Riikka-Maria Yli-Suomu sanoi perjantaina Taitaja 2026 -kilpailujen päätteeksi, että kisatehtävä jää pysyväksi. Ja jatkoi, että Urkka sai uudet penkit ja lammelle upeat viherrakennelmat kiitokseksi Tuusulalle. Siispä ajoin eilen hopeanharmaalla vanha rouva Avensiksella niitä katsomaan. En huomannut rannoilla mitään uutta. Ajattelin, että höh! Pitäisi kyllä näkyä huonollakin silmäilyllä, jos se kerran on jotain upeaa ja pysyvää. Urkan lammella käydessäni olisin hyvinkin voinut mennä uimaan, sillä mukana olleen lämpömittarin mukaan tyynen ilman lammen pintavesi oli 18°. Sen olleessa saman aamun pulahduksella auringonnousun jälkeen Jokilaakson Jokilammissa 14°.

Uimapaikka oli entisenlainen. Joka on kyllä varsin eri näköinen kuin noin 70 vuotta sitten oppiessani siellä uimaan. Lampiakin oli nykyisen yhden sijaan kolme. Olipa siellä kunnan kaatopaikkakin. Etupäässä "Monttu" kyllä oli Lemmelän ja Valon soranottopaikka hiekka- ja sorarinteineen sekä murskaamoineen. Meteli oli sen mukainen, joka kuului usein kotiini. Parin kilometrin päässä linnunteitä olleet ja olevat kivimurskaamojen äänet ovat kuuluneet elämääni niin lapsena Haukkaniemessä kuin seniorina Myllykylässäkin. Joskus yöllä, kun lentokoneet eivät laskeudu nykyisen kotini yli ja vieressä oleva Isotiekin on hiljainen, havahdun, kun ei kuulu myöskään kivitehtailijoiden ääniä eivätkä hauku koirat. Vain yölintu saattaa visertää tai kauris kutsua metsässä perhettään.

Tätä kirjoittaessa on kello jo yhdeksän ja on myös yhden uuden, pari kertaa otettavan pillerin aika, sillä sisäkaluja on tyhjennettävä huomisen, Hyvinkään sairaalassa tehtävän laajan magneettikuvauksen vuoksi. Eturauhaseni on innostunut kasvamaan tavalla, joka on suht yleistä ikäisilleni miehille, mutta mitä ei kukaan toivo. Se on myös muistutus, että ihmisen elo ei ole ajan vankilassa ikuista. Vaikka uskonkin ikuisuuteen, en silti tiedä onko meillä ylipäätään siinä osaa yhtään ainutta elävää enempää. Ihmisellä on vain usko ja toivo, muttei tietoa. Kaikilla ei niitäkään.

Soiniityntien kaatopaikka

Tämän lähetin taas kerran vt. ympäristötarkastajalle toimenpiteitä varten sekä nyt myös tiedoksi kunnan pormestarille ja ympäristölautakunnan yhdelle tuusulalaiselle jäsenelle:

"Olen ollut viimeisen kahden vuoden aikana asian johdosta useasti yhteydessä ympäristöviranomaisiin sekä maanomistajaan. Ainut minulle saakka näkynyt muuttunut tekijä on vaihtuneet ympäristötarkastajat.

Ojan jätteissä ei ole kysymys vähäpätöisestä pikkuasiasta, harmittomista roskista tai satunnaisista tuulen tuomista karkkipapereista, vaan kyseessä on laiton kaatopaikka. Irvokkaaksi asian tekee, että 350 metrin Soiniityntie johtaa Tuusulanjoen uimapaikalle sekä Jokilaakson luonnonsuojelualueelle.

​Aiemmin viranomaisillekin lähettämissäni kuvissa näkyy selvästi suuria jätesäkkejä, huonekalun osia (kuten patja tai sohvan runko) sekä muuta epämääräistä rakennus- tai sekajätettä, joka on dumpattu luontoon.

Ehkä minun pitää seuraavana toimittaa virallinen vireillepano kirjaamoon ja liittää jälleen kerran kuvat mukaan sekä kuvailla tilannetta vaatimuksessani esimerkiksi seuraavasti: Jätteet eivät ole vain ruman näköisiä, vaan kuvissa näkyvät jätesäkit ja hajoavat materiaalit voivat maatuessaan tai rikkoutuessaan aiheuttaa suoraa haittaa ympäristölle ja maaperälle. Kuvista näkee, että kyse on tietoisesta jätteiden hylkäämisestä (dumppaamisesta). Tämä täyttää selkeästi jätelain 72 §:n mukaisen roskaamiskiellon kriteerit. Koska jäte on ojamaisessa painanteessa ja rinteessä, se voi tukkia ojan. Jätteet voivat estää myös tien kuivatusta ja siten vaurioittaa tien rakennetta, johon minulla on käyttöoikeus. Se tehnee minusta asianomaisen.

Jälleen kerran jään odottamaan toimenpiteitä ja vastausta sähköpostiini.

Jorma Soini, puheenjohtaja

Elämän tähden ry"

Rabbit Island

Jokilaakson 8 hehtaarin alueesta 7 on luonnonsuojeltua ja lopustakin osa, jota ihmiskäsi muokkaa mahdollisimman vähän. Kun haimme mainittua statusta, halusivat viranomaiset Pikkulammesta Maljapuroa myöten Tuusulanjokeen virtaavan vesiuoman suojelualueen ulkopuolelle. Perusteluita ihmettelin ja ihmettelen vieläkin, sillä he edellyttivät varautumista siihen, että puroa myöten voisi virrata hulevesiä Tuusulanjokeen. Ei minulla mitään sitä vastaan ollut, sillä lähtökohtaisesti hulevedet ovat puhdasta sulanutta lunta tai sadevesiä. Mielenkiinnolla seuraan laittaako Tuusula Elämän tähden yhdistyksemme maksamaan hulevesistä.

Meiltä Pikkulammen nimen saanut on ollut vedellä täyttynyt mutakuoppa, josta myytiin maata enemmän tai vähemmän multana. Sen rannalla ovat rakennuksemme Merikonttikotia myöten. Vastarannalla on Rabbit Islandin osin purojen ympäröimä pieni saari. Siihenkään ei ihmiskäsi juuri koske muuten kuin kotieläinten tuhkien muodossa, joiden paikoille voi laittaa pienen muistokiven tai vastaavan ja ehkä messinkilaatan. Saarelle on tulossa tänä kesänä myös meidän neljän yhteinen osaomistuskoira Niilo.

Saarelle on kuljettu Maljapuron yli käytöstä poistettuja sähköpylväitä pitkin, joka ihmisten ikääntymisen ansiosta vaatii vuosi vuodelta enemmän trapetsitaiteilijan, nuorallatanssijan tai akrobaatin taitoja. Tämän erotyisesti huomasin, kun kävin Rabbit Islandilla tultuani talven jälkeen Aasiasta, vaikken puroon pudonnutkaan. Sitä tuumailin kuitenkin pitkin kevättä ja päätin tehdä asialle jotain, kun siihen vielä kykenen. Niinpä käännyin vuosikymmen tai enemmän sitten Jokilammille hyväksi koetun Lip-lap Laiturin myyneen valmistajan puoleen. Sieltä löytyi vuoden, pari näytillä ollut 5 metrin kulkusilta, jonka Elämän tähden hankki. Sen kuljetin Vanhan rouvan vetämällä peräkärryllä lähes asennuspaikalle ja mönkijällä loput. Eilen homma jäi kesken, sillä saadaksemme sen puron päälle tarvitaan ihmisvoimaa enemmän kuin minulla on ollut koskaan. Eilen Esteri, tyttö sadepisarain oli asiasta toista mieltä, joten ehkä ensi viikolla.....

Hyvää matkaa Pena

Vaikka viimeaikaisiin ja välillä muulloinkin on blogeihini mahtunut ilon lisäksi surua, murhetta ja elämän rajallisuutta ehkä muidenkin mielestä liian kanssa, jatkan valitsemallani tiellä. Sillä syntymäpäivänikin yllä oli suruvaippa, vaikka sain tietää sen vasta eilen, kun Auliksen oheinen Messenger-viesti tavoitti minut. Niin kauan kuin olen blogeja kirjoittanut, olen ystäväni tai muuten minulle jotain erityistä merkinneen siirtyessä Taivaan areenoilla, muistellut häntä. Sekä toivottanut hyvää viimeistä matkaa ajan vankilasta. Minne uusi tie sitten itse kullakin viekään.

Nyt oli Alangon Penan vuoro, jonka tunsin kouluikäisestä lähtien. Varhaisimmat muistot ovat Koskenmäen Kisailijoiden verryttelypuku päällä olevasta, monipuolisesta urheilijapojasta Hyrylän urheilukentällä. Sekä linja-auton penkiltä joltakin kilpailumatkalta jotain urheiluseuraa vastaan jonnekin paikkakunnalle.

Pena oli myös tarkka mattomies, joka oli ylpeä jäljistään. Niitä jätimme yhdessäkin ainakin Kinnusen mattoliikkeessä. Vuosien tauon jälkeen tai olisiko ollut toisinpäin, huomasin kuitenkin hänet säiliöauton kuljettajana. Ehkä yhtiö oli Shell.

Alkoholia elämäämme mahtui vuosikaudet liian kanssa. Kerran kesäpäivänä istuttiin naukkailemassa viinejä tai oluitamme Hyrylän taksikopin takana olevalla kukkulalla, kun Pena kysyi minulta yhtäkkiä, että lähdetäänkö lautalla Ruotsiin? Tähän minä, ettei minulla ole rahaa. Pena jatkoi, että hänellä on. Seuraavana päivänä oltiin laivaviinoinemme Tukholman kadulla, josta kaupungin poliisi palautti meidät notkumasta takaisin laivaan.

Sitten muutin Keski-Suomeen ja tiemme loittonivat. Kunnes eräänä päivänä Aulis otti yhteyttä, että otanko Penan vastaan? Hän oli varma, että tavat muuttuvat, jos veli tulee luokseni. Vastustuksestani huolimatta Pena tuli ja sai paikan Nurmelan hoitokodista. Kuinka ollakaan, Aulis oli oikeassa. Keski-Suomessa Pena löysi myös taivastien, jota myöten hän asteli syntymäpäivänäni iankaikkisuuteen. Joten hyvää matkaa sinne jonnekin. Tavataan tulevaisuudessa, jos Luoja sen sallii ja hyväksi näkee.

Senkkerissä sikailtiin

Senkkerin kiviaines- tai pitäisikö sanoa kivenjalostustehtaan perustamisen juuret ovat viidessä Sjöblomin veljeksessä, joilla on myös sisko. Muistelen hänet Anniksi, mutta muistan Jimmynä. Kun sanoilla on mukava leikkiä, voisi sanoa, että kiviainesta on veljesten nykyisin kaivettava suurempia määriä, koska pitkässä historiassa kiven laatu on huonontunut. Sillä Karl (Kaarlo) Sjöblom (s.1881) muutti Yhdysvaltoihin, vaihtoi nimensä Charles Hilliksi ja aloitti kullankaivajana Alaskassa. Siitä sekä muustakin Seepsula Oy:n historiasta voi lukea klikkaamalla tätä.

Senkkerin kiviainestehdas sijaitsee jättiläisen kivenheiton päässä, Ison tien ja joen toisella puolella Merikonttikodistani ja sen ympärillä olevasta Jokilaakson luonnonsuojelualueesta. Kerran tai pari vuodessa väki tarjoaa kaikille nälkäisille ja miksei nälättömillekin todella maukasta purtavaa. Siellä olen itsekin silloin joka vuosi vakisyöjänä isoine vatsoineni. Ruokateltasta ei tarvitse kenenkään lähteä nälkäisenä sorvin ääreen tai kuka menee minnekin.

Luulen, että Seepsulan kasvun juuret ovat nykyisen Sulan alueella olleessa suomalaisessa metsässä ja sen sorassa vai pitäisikö sanoa hiekassa. Myöhemmin alueelle rakentui ja rakentuu yhä monipuolisempi kaupallinen ja teollinen alue, jolla silloin tällöin asioin itsekin. Jopa hopeanharmaa vanha rouva Avensis käy siellä venäläisomisteisessa Autotoverissa lääkärissä ja vuosihuollossa. Alueen Vesantojen hallissa opettelin paljon yli puolisataa sitten myös nyrkkeilyä. Joskus metsän ollessa vielä pystyssä hain sieltä joulukuusenkin, kun isäni kävi ensin kysymässä Sjöblomien Korvenrannan syntymäkodissa isä Valtalta kuusen kaatoluvan. Sillä reissulla meni sotajuttujen parissa välillä päivä tai pari. Joka tapauksessa Tuusulassa toimivan kiviainesvalmistaja Seepsulan tarina on edennyt yli vuosisadan maankaivuuperinteestä yhdeksi pääkaupunkiseudun tai peräti valtakunnan merkittävimmistä kiviainestoimittajista.

Vuosikymmenten aikana on ollut mukava luonnon lisäksi seurata synnyinseutuni, eteläisen Tuusulan kehittymistä yhdeksi merkittävimmistä kasvukeskuksista, vaikka päättäjät eivät aikoinaan ymmärtäneetkään mikä merkitys olisi voinut olla sillä, kun Helsingistä lähtenyt moottoritie päättyi Hyrylään. Nyt ollaan saman äärellä ja sama visiottomuus jatkuu. Siitä oiva esimerkki on Vantaan yhdistävä Kehärata. Sen yksi asema suunniteltiin Ruskeasannalle Tuusulan moottoritien varrelle. Maan alla saattaa nukkua Ruususen unta aseman runkokin. Muistelen Ruut Sjöblomin tehneen sen käyttöönotosta myös valtuustoaloitteen. 

Moni merkittävä hanke on jäänyt ja jää yhä ajan hengessä eläville tuusulalaisille märäksi uneksi. Näin on käymässä Myllykylään suunnitellulle Tallinnatunnelin pääteasemalla ja Etelä-Tuusulan alta kulkevalle Lentoradan Hyrylän asemalle. Samoihin tulevaisuuden visioihin niputan ainutlaatuisen Tuusulanjoen, jonka 11 kilometrin pituus Tuusulan puolella pitäisi ehdottomasti suojella. Tuusulanjoki muuttuu nimittäin virallisesti Vantaan kartoissa ja kaavoituksessa Lillåksi (suomeksi Vähäjoki) Myllykylän jälkeen, kun joki ylittää kuntarajan. Nimenmuutos on siis puhtaasti sidoksissa maantieteelliseen rajaan ja alueen historiaan.

Metsä-wc oli yöllä varattu

Yöllä hipsiessäni paljain varpain puun juurelle metsäwc:hen huomasin sen olevan käytössä, vaikkei puunnoksassa ollut varattu tai muutakaan infoa. Puolimetrinen kyykäärme piteli siellä sadetta tai oli muuten sahalaitakuvioineen viluissaan ja kohmeissaan. Niin tohkeissani olin sen siirtämisessä väljemmille vesille siivilöilläni, että unohdin ottaa kuvan. Säikähdys palautti kuitenkin tehokkaasti mieleen, että on syytä katsella jalkojaan mihin astuu ja käyttää kesäyön hämärässäkin kumijalkineita ja/tai taskulamppua yön toiletti- ja uimareissuilla. Varsinkin nykyisin, kun pihassakin on vapaammin tilaa käärmeille ja vaskitsoille luikerrella, sillä osaomistuskoira Niilo tulee lähiaikoina takaisin tuhkauurnassa Rabbit Islandille.

Tänä vuonna on Jokilaaksossa enemmän kuin ihmismuistiin vesilintuja. Johtuneeko siitä, että silmiini ei ole sattunut kettuja, supeja eikä ilveksiäkään. Niin tai näin lakia uhmaten Elämän tähden yhdistyksen alueella on lainvastainen luonnonlaki, joka sallii myös mamukasvit ja -eläimet. Muualta tulleita ihmiäkin täällä on satunnaisesti . Sillanpielessä kalastavat ja syövät eväitään huonosti suomea puhuvat, mutta erinomaisen hyvin käyttäytyvät, jotka joskus tuovat kotikonnuilla käydessään tuliaisiksi alkoholitonta olutta. Kerran sillalla yöpyi autossaan bulgarialainen pariskunta teltassaan, kun ei ollut löytänyt yöllä Myllykylän laavulle. Jonka jonkun sortin riiviölauma poltti viime kesänä. Superia olivat myös aasialaiset siistijät, jotka putsasivat Merikonttikotini viimeisen päälle, kun Morakot ei ollut Suomen kamaralla. Kihlattuni katsoo alta kulmien jo sitä, jos ylipäätään tartun siivousvälineisiin tai tiskiharjaan.

Tämän kesän ykkösseurattaviin kuuluu taas Jokilammilla aiemminkin pesinyt ja kotiaan pitänyt joutsenperhe, jolla on uusia näkyville tuoruja perheenjäseniä viime vuoden parin sijaan puolen tusinaa. Pesue oli muutaman vuoden muilla vesillä, kun murtaen kieltäni puhunut kalamies meni jokea myöten kumikanootilla joutsenten muutaman neliön pesimäsaarelle kokeilemaan kalaonneaan. Harvoin olen ärissyt tai korottanut ääntäni vastaavalla tavalla.

Valkovuokot, leskenlehdet, sinililjat ja kevätlinnunsilmät sekä täysin oudot kukat tekevät pikku hiljaa kesän tullen tilaa mamu- sipulikukilleni ja keltaisille voikukille sekä rentukoille. Joita näyttääkin tulevan aika tavalla. Ulpukat ja mamuina Farmari-Ykän Mäntsälän kotilammesta lahjoittamat värilliset lumpeet eivät ole saaneet veden pintaan vielä edes lehtiään. Huvittavaa oli, että ne suomalaistuivat yhden talven aikana ja ovat siitä lähtien kukkineen valkoisina kuin suomalaiset konsanaan.

Hyvinkin tärkeä päivieni sisältö tuleekin Jokilaakson luonnosta kesäisin. Sen kanssa pyrin itseni näköiseen epätäydellisyyden täydellisyyteen, joka antaa kaikkien kukkien kukkia, supin elää, käen kukkua ja muidenkin olla suojassa eläinten ja kasvien turvakeitaalla. Yksi tämän kesän tavoitteista on opetella liiskaamisen sijaan pyyhkäisemään äitihyttynen iholtani, joka haluaa vertani saadakseen tehtyä lisää hyttysiä. Eläkööt puolestani tai joutukoot luonnonlakien mukaan pienten lihansyöjälintujen lounaspöytään tai pesän poikasten ateriaksi. Ehkä osansa hyttysistä saavat Carunan sähköpylväiden lepakoille teettämäni savipönttöjen asukkaatkin. Keitä sitten nykyisin lienevätkään.

Jokilaakson luonto on villi ja monipuolinen. Tuntuukin, että mitä enemmän löydän uutta, sitä enemmän sitä tulee esiin tai ainakin tietoisuuteeni, josta en kuitenkaan tiedä yhtikäs mitään. Jonkun kerran täällä on luvankin kanssa ollut kiikareineen ja suurennuslasineen syventymässä alueeseen jos jonkun sortin hortonomeja, jotka ovat luvanneet saamaansa tietoa postilaatikkoon tai sähköpostiini. Kumpaankaan ei ole tullut aiheesta mitään.

Kerran törmäsin uimapolulla pariin metsämieheen, jota sanoivat tulleensa Sipoosta hirvipolkua pitkin. Joka heidän mukaansa kulki Jokilaakson nykyisen luonnonsuojelualueen läpi. Joskus on joku metsästäjäkin halunnut haulikoineen harventaa Jokilaakson eläinkantaa. Heidät toivotan tervemenneksi ja tervetulleeksi vain ilman asetta. Jokilaakso on kaiken elävän suojasatama, kunnes joku tekee yhdistyksestämme, mutta varsinkin minusta lainkuuliaisen. Tähän olisi sanonut jo manan maille mennyt ystäväni ja kotiinikin aikoinaan murtautunut Ärsi Sukevan vankilan kongilta, että "epäilen".

Soiniityn kartano

Taavetista kotiin ajaessa Myllykylän  Soiniityntielle Kouvolan kautta, on sen kupessa toinen kahdesta Suomen Soiniityntiestä. Siellä olevassa Soiniityn kartanossa olen monesti suunnitellut pysähtyä. Nyt sen tein, joten kurvasin harmaan vanha rouva Avensiksen kanssa hyvinhoidetulle pihamaalla. Mutta koska oli kovin varhainen aamu, jätin sisätilakatselmuksen seuraavaan kertaan.

Alkuperäinen Soiniityntie Kouvolan Elimäessä on muutaman kilometrin mittainen kiemurrellen hyvin hoidettujen viljapeltojen välissä. Omani on siitä vain kymmenesosan, jonka nimi on omasta päästäni ja jonka historian olen kirjoittanut niin monesti, etten toista sitä nyt. Soiniityn kartanon historia ulottuu ainakin 1600-luvulle, josta en tiedä edes nimen syntyä. Vaan vain sen mitä luin netistä tänään. Ehkä seuraavan käynnin jälkeen tiedän enemmän.

Uimavesi lähenee 20 astetta, joka sekin on oikein mukavaa. Jokilaaksossa se kuitenkin oli edelleen aamulla noin 14. Kun kävelin uimalaiturille, huomasin ilokseni, että kotilampeni äitijoutsen oli hautonut valmiiksi 5-6 untovikkoa, jotka taatusti ihmettelevät kaikkea sitä maailmaa minkä he ovat löytäneet munankuoren ulkopuolelta. Tänään kuitenkin taidan istua toviksi Husqvarnan päälle ja katkoa pisimmät heinät ynnä muut kasvit Merikonttikotini ympäriltä.

Juhlapäivä on vietetty

Viikatemiehen väistelyn vuosipäivänä sain somessa yli 200 onnittelua. Mukavaa ja mukavia kaikki, joten kiitos live‐ ja sometutuille tasapuolisesti saman verran. Alkuperäisten ajatuksen mukaisesti nakkasin Etelä-Karjalan Ouniojärveen talviturkin, vaikka menin ja olin 14-asteisessa vedessä nakuna. Sen päälle puulämmitteisen kiukaan löylyt tuntuivat makoisalta. Kuten myös nautitut saunakaffet Hyrylästä roudaamani suklaalla ja mansikoilla kuorrutetun kermakakun kera.

Taidan rakennella syntymäpäivästäni nyt testattujen tapojen ympärille uuden perinteen, vaikkei ikääntymisen muisteleminen, saati juhliminen näillä vuosirenkailla varsinainen ilo olekaan. Tänään näyttää aurinko eilisen puolisadepäivän sijaan kasvonsa, joten taidamme pyrähtää pikkuveneellä ja sen sähkömoottorilla kierroksen järvellä päivän mittaan.

Suomi pelaa paraikaa jääkiekon MM-kisoja ja on raivannut nihkeillä peleillään edestään sekä Saksan että eilen Unkarin. Huomenna tulee kaukalon toiseen päähän hallitseva maailmanmestari, joka hävisi aloitusottelunsa kotikentällään pelaavalle Sveitsille. Joten pöllytyksen saanut ja varmasti sisuuntunut USA on huomenna sen verran kova vastus, että kyyti voi olla Suomelle kylmää, vaikka lämpiämässä hallissa pelataakin.

Pete Parkkonen ja Linda Lampenius hoitivat tyylillä Euroviisut, joka riitti suomalaisittain kelpo kuudenteen sijaan. Vaikka suomalainen media tekikin heistä kuten ennenkin etukäteen ennakkosuosikkeja ja lähes varmoja voittajia. Mutta eihän repaleisen itsetunnon kohotus edes hetkeksi meille suomalaisille pahitteeksi liene, vaikka pettymys taitaa silloin kirpaista syvemmältä.

Luulen, että karautan kotikonnuille Jokilaakson Soiniityntielle huomenna Kouvolan kautta, sillä valtakunnassa on toinenkin saman nimenen tie, jota taidan käydä katsomassa. Haluan nähdä millainen on kotitieni kaima ja ottaa ehkä jonkun valokuvankin. Kun aikoinaan keksin nimen ja otin käyttöön, ajattelin sen olevan uniikki. Mutta olin väärässä. Luulen, että Kouvolassa olevan tien lisäksi siellä on myös Soiniitty. Ehkä se selviää huomenna.