Väärien valintojen asiantuntija * 229

Joskus saan palautteen, että toistan kirjoittamaani ja minulle tapahtunutta. Niin varmaan teenkin, sillä hataran tukkani alla olevassa hatarassa päässä ei pysy muistissa mitä olen kirjoittanut. Mutta jatkan kuten alkujaan ajattelin ja kirjoitan kirjaani yhden vuoden vuoden jokaisena päivänä, sen mikä on mielelläni milloinkin. Jos joku nousee ajankohtaiseksi kolme kertaa, kirjoitan siitä yhtä monesti tai vielä useammin. 

Minulle, ehkä hyvinkin ansioituneelle työnarkomaanille, oli ihmeellistä löytää elämisen tarkoitus "vanhoilla päivillä" siitä, että olen ja elän, vaikken tekisi juuri mitään. En nimittäin usko enää koskaan laittavani tikkua ristiin rahallista korvausta vastaan. Vaan loppuelämäni pääsponsori on eläkeyhtiö Ilmarinen, joka maksaa joka kuukausi takaisin heille vuosikymmenten aikana ilman korkoa antamiani rahoja.

Eläkkeeni on suomalaista keskivertoa ja luulen, että niin huonosti ei minulla enää tule menemään, että juustoviipale ruisleipäni päältä lähtisi tai edes ohenisi.

Tottakai syöminen on tärkeää ja elämisen elinehto, mutta koskaan en ole osannut täysin hyväksyä eläkettä, joka takaa aineellisen hyvinvointini. Vaikka rahat lienevät omiani, olen kokenut tilille napsahtavat eurot jotenkin vastikkeettomiksi armopaloiksi, joiden eteen en ole tehnyt riittävästi.

Työelämän jätettyäni, tyhjän panttina olemisesta vailla tarkoitusta, siitäkin olen kirjoittanut. Nyt kirjoitan taas, sillä pumpulikorvaisen Luisin palatessa mieleeni ja elämääni, antoi hän yhden tämän hetken tärkeimmistä elämäni tarkoituksista.

Tosin tästä suunnasta esimakua olen saanut kulkiessani Thaimaassa koirien kanssa, joilla ei ole ihmiskotia, vaikka niillä koti usein onkin. Monet ovat mopotaksiaseman, 7-Elevenin, ruokakärryjen, torien ja sen sellaisten yhteisökoiria. Joka tapauksessa niitä olen varsinkin Päivin kanssa auttanut. Antanut ruokaa tai rahaa ruokaan auttajille, vienyt eläinlääkäriin, maksanut hoitoja, rokotuksia, sterilointeja ja niin edelleen.

Mutta eilen Luisista tuli eläkkeeni tärkein palanen ja osa, jonka kuuloasian vien loppuun tavalla tai toisella. Itselleni on hyväksyttävän itsekästä ajatella, että niin kauan kuin olen elossa, niin kauan Luis saa korviinsa hoitoa. Elän, siis olen, jonka osaltaan mahdollistaa Ilmarinen. Eläkkeeni tärkein osa ovat selkeästi kymmenykset, jotka haluan antaa yhtä omituisella tavalla kuin itsekin olen. 

Väärien valintojen asiantuntija * 228

Jokunen päivä sitten pidin juhlahetken, sillä juuri silloin, ohikiitävän tuokion koin, että minulla on kaikki eikä minulta mitään puutu. Yhden hengen juhlassa nautin vuosi sitten syntymäpäivälahjaksi saamani kuusenkerkkäpullon koko sisällön. Lasimaljasta, johon on kirjoitettu Tommy Tabermannin mietelause: "Niin kuin lintu tarvitsee oksaa tarvitsee käsi kättä". Kun tekstiä maistelin juomani kanssa, ensimmäisenä se toi mieleen yksinäisyyteni sekä naisen ja miehen välisen rakkauden. Mutta sitä mukaa kun juoma väheni, teksti avautui yhä monipuolisemmin.

Palasin ajassa lähes puolitoista vuotta taaksepäin seitsemänvuotiaaseen filippiiniläiseen Luis poikaan, joka halusi sukunimeni, minut isäkseen ja sanoi monesti rakastavansa minua. Hän kulki pumpulitukko korvassa korvasärkynsä kanssa. Syykin selvisi, sillä joskus aiemmin toinen lapsi oli työntänyt korvaan risun tai oksan. Yli vuosi sitten olin hyvästellyt Manilan lentokentällä itkevän, pumpulikorvaisen pojan, jolle lupasin, etten koskaan hylkää häntä.

Juuri nyt, toista vuotta myöhemmin kävin videopuhelua hänen äitinsä kanssa ja kysyin miksi televisio on niin kovalla äänellä. Tähän Melanie, että koska Luis katsoo sitä eikä kuule muuten. Kun kysyin lisää, toisti Mel, että eräänä päivänä kaikki on taas hyvin ja Luis kuulee.

Mieleeni palasi pumpulikorvainen Luis, joka valittamatta oli tyytynyt kohtaloonsa, että yhtenä päivänä hän ei ehkä enää kuule. Viimein äiti suostui sanomaan, että joku viikko aiemmin Luis oli tullut sanomaan: "Äiti, minä en kuule sinua enää hyvin." He olivat lohduttaneet toisiaan yhdessä itkien. 

Kun kysyin mikset kertonut, sanoi hän häpeävänsä, koska oli tehnyt minua kohtaan suuren synnin. Ymmärsin ja en ymmärtänyt, mutta sanoin, että haluan hänen vievän pojan lääkäriin. Siitä riitelimme koko päivän, sillä äiti toisti edelleen, että ei tarvitse ja joskus kaikki on taas hyvin.

Pyysin, että hän antaisi puhelimen Luisille, koska halusin sanoa jotain. Siihen meni oma aikansa, sillä hän tarvitsi kuulokkeet, koska ei tosiaan muuten kuullut minua. Videopuhelussa tämä seitsemänvuotias, pumpulikorvainen poika itkuisin silmin vain toisti toistamistaan "I love you".

Myös minä itkin. Kun sain äidin takaisin puhelimeen, sanoin hänelle, että koskaan en palaa sinne enkä lähetä pesoakaan, ellei hän vie poikaa lääkäriin. Sanoin vielä, että jos näin ei tapahdu, seuraavana otan yhteyden hänen äitiinsä, jolta pyydän apua.

En tiedä kuinka tarina etenee, mutta jaan sen tässä kirjassa. Tänä aamuna olen nähnyt eiliset kuvat, joissa lääkäri tutkii Luisin korvia ja hän on saanut antibioottikuurin sekä kipua lieventävät lääkkeet.

Kun tätä kirjoitan keväisenä sunnuntaiaamuna, itken taas ja muistan Tommyn, joka tuli sanomaan Merikonttikotini keittiön pöydän ääreen: "Niin kuin lintu tarvitsee oksaa tarvitsee käsi kättä". Eilen tartuin Luisin käteen, enkä päästä irti enkä hylkää. 

Väärien valintojen asiantuntija * 227

Tuusulan Myllykylän Jokilaakson Purolampeen laskee pieni puro. Aikoinaan se sai nimekseen Skålbäck eli Maljapuro. Muun muassa metsästäjillä oli tapana kauhoa janoonsa juomaa suoraan siitä. Niin kirkasta oli sen vesi, sillä alkunsa se saa osin Maantiekylän Kuninkaan- ja Lemmikäisenlähteiltä. Enää vesi ei ole juomakelpoista, johon ehkä suurin yksittäinen syy on erittelemättä Helsinki-Vantaan lentoasema ja siihen liittyvät eri toiminnot.

Laakso, jossa Skålbäck virtaa ennen Purolampea ja Tuusulanjokea, on uskomattoman kaunis liito-oravayhdyskuntineen ja valtavine haapoineen, joiden kannot ovat saaneet jäädä paikoilleen. Toki isoja puita on edelleen, sillä avohakkuun koura ei ole Sikaniemen laidoille ulottunut nais- eikä miesmuistiin.

Kan­to­jen pois­ta­mi­nen häi­rit­see eko­sys­tee­miä. Avohakkuun jälkeen kannotkin saatetaan korjata metsästä pois, jolloin maaperän pintakerros häiriintyy ja siitä poistuu hiiltä ja ravinteita juurten ja kantojen mukana. Tutkimustulokset osoittavat, että kantojen korjuun ja sen jälkeen tehtävän maanmuokkauksen seurauksena kuusikoiden maaperän pintakerros häiriintyy laajalti ainakin yli kymmenen vuoden ajaksi.

Havupuiden kannot ja paksut juuret muodostavat merkittävän hiilen ja ravinteiden pitkäaikaisvaraston. Kantojen korjuun merkittävin ekologinen vaikutus onkin lahopuun ja sen hiilivaraston määrän väheneminen. Esimerkiksi Ruotsinkylän Metsäntutkimuslaitoksen kasoihin keräämät kannot olivat maanneet paikoillaan monta vuotta, vaikka ne olisi aiheellista taloudellisesta syystä korjata pois viimeistään kahdessa vuodessa. Luonnon monimuotoisuuden kannalta vastaavasti parasta olisi, jos ne saisivat maata kasvupaikoillaan iäti.

Laitammekin luonnon monella lailla taipumaan tahtoomme. Ehkä itsekäs ja välillä typeryydessään ylivertainen ihminen ei koskaan opi elämään kunnioittamalla riittävästi muuta elämää. Loppupelissä voimmekin onnistua tappamaan itsemme sukupuuttoon ydinasein tai muilla kehittämillämme välineillä. Tai sitten sen hoitaa tätä vauhtia luonto. Kuten korona ja monet muut virukset ovat näyttäneet meille mitättömyyttämme satoja vuosia mustasta surmasta lähtien.

Väärien valintojen asiantuntija * 226

Jokilaakson pikkutilalla ei ole oikeastaan kolkkaa, jota yhteiskunta tai joku sen jäsen ei olisi säätänyt tai muuten muokannut. Siispä vastapainona sille annan kaiken elävän elää siellä nykyisin elämäänsä. Niin kasvien kuin eläintenkin. Jokilaakso on myös monen lainsuojattoman lajin turvakeidas ja -satama.

Yhtenä talvena kuitenkin päätin, että seuraavana kesänä vähennän himalajan palsamin elintilaa. Mutta nyt tiedän, ettei minusta ole siihen. Joka kerta, kun nyppäsin kasvin maasta juurineen, tiesin tekeväni toisin kuin on tarkoitettu ja vastoin luontoani. Joten lopetin sydämeeni sattuvan puuhan.

Siispä kasvakoot ja taistelkoot elintilastaan mesiangervon, pujon, nokkosten, karhunputkien, maitohorsman, muun kantaväestön ja monien muiden mamujen kanssa, joista useat kasvavat ympärilläni minua pitemmäksi.

Mutta ihminen on ennen minua myös muualla tehnyt säätöjään, jotka vaikuttavat Jokilaaksossa. Riipaisee, kun näen kylän kissan vievän suussaan ainoan, Jokilaaksossa syntyneen villikanin angorapoikasen. Toisella lailla riipaisee, kun supikoira tulee Merikonttikotini alta vain vähän aiemmin syntyneen poikasensa kanssa. Tai kun ilves, jonka kanssa Niilo haluaisi päästä välien selvittelyyn, katsoo pentunsa kanssa sisään ikkunalasin takaa.

Välillä pihassa on haikaran lisäksi sekä musta että valkoinen minkki, joiden tiedän tekevän paljon pahojaan varsinkin maassa pesiville linnuille. Mutta niin sitä tekee oravakin. Kahdessa lepakonpöntössä on asukkaat, joista yksikin voi syödä vuorokaudessa yli 2000 hyttystä. Sekin sopii minulle enemmän kuin hyvin.

Joten luonto säätäköön itse elonsa. Puutun siihen vasta, jos joku laji on saamassa totaalisen selkävoiton. Kun talviaamuna huomaan saukon laskeneen vieressä olevalle lammen jäälle persmäkeä, tiedän olevani oikeammassa luonnon suhteen kuin moni työnsä puolesta säätäjä. Ehkä tulee aika katsoa kaapin ja lupiinin paikkaa heidän kanssaan joskus. Siihen mittelöön valmistaudun huolellisen monipuolisesti.

Väärien valintojen asiantuntija * 225

Kotiini ja pihapiiriini on tullut ja tulee myös virkansa ja työnsä puolesta säätäjiä. Jotka voin vain kohdata. Siinä ja elämässä muutenkin on hyvä olla asennetta.

Jokilaakson yli menee iso sähkölinja, jolle en voi mitään. Enkä enää halua voidakaan, sillä olen sopeutunut ja etsinyt hyviä puolia. Linjojen alustat ovat kasvien ja öttiäisten valtakuntaa, eivätkä sitä pääse isot puut muuksi muuttamaan. Sillä aika ajoin tulevat metsurit ja helikopterit terineen ja laittavat puut joulukuustani myöten sileäksi.

Sitten yhteiskunta päätti, että Tuusulanjokeen tarvitaan tulvaveden tasausaltaat. Jotta voidaan poistaa Tuusulanjärven pato Koskenmäeltä. Siitä kävivät aikansa oikeuttakin. Ja kaivoivat sillä aikaa maillemme Jokilaaksoon tulva-altaita.

Pato jäi ja altaat tulivat. Pidän niistä kovasti, enkä olisi edes voinut niiden tulolle mitään. Sillä näin päättivät. Piti hyväksyä tai itkeä ja hyväksyä.

Eikä tämäkään ollut tässä. Siis koko juttu. Yhteiskunta kaatoi metsää ja rankapuuta lampien tieltä ehkä kolmen hehtaarin verran. Polttopuuta takkaamme oli maillamme sen jälkeen monta kymmentä kuutiota. Ajattelin loppuelämän tarpeisiin.

Mutta yhtenä keväänä, kun tulin paikalle, olivat puupinot kadonneet. Sen sijaan löytyi virkamies, joka sanoi kahden kesken, että tukkirekka oli hakenut väärät kasat. Sitä ei sen sijaan kunnasta koskaan löytynyt, joka olisi ollut halukas hoitamaan meille korvauksen.

Nyt kunnalla on naapurissa maita. Aikoinaan joku ajatteli, että sinne on oltava tieoikeus ja -yhteys kylän lisäksi pihani läpi, aivan Merikonttikotini kulmalta. Tähän lystiin lisämausteen antaa Google Maps. Joka on sitä mieltä, että kotipihani läpi kulkee tieyhteys myös Myllykylään ja takaisin.

Kulkijoita onkin riittänyt. Jokavuotisten maastopyöräilijöiden ja "eksyneiden" lisäksi. Tuusula Voima-Veikot nimittäin katsoi ympärillä olevan maaston olevan sopivaa suunnistusreiteille. Niin onkin, muttei suunnistajien mielestä. Vaan he kulkevat pihan läpi, kun on valmiit polut ja tiet.

Kerran kaivoi Tele maakaapelin monen kilometrin pituudelta ja tälläsi tilamme kulmalle lasikuitukopin. Sekä valoi ja istutti maahan pitkin metsää ynnä pihaa punaiset rautatolpat, jotta löytävät linjansa.

Aikoinaan myös laajensivat Vantaan lentoaseman kiitoradan laskeutumisväylän niin laajaksi Jokilaakson yli, että pikkutilallemme ei hevin pysyvää kotia rakenneta. Yhteiskunta vei kaksi omakotitalon rakennuslupaa ja -paikkaa ilman äyrinkään korvausta.

Mutta eivät ole elämäni toivotut ja vähemmän toivotut säädöt loppuneet tähän. Tulva-altaita kaivaessaan ja maata kuljettaessaan eestaas toivat autot paluukuormissaan mukanaan Jokilaaksoon himalajan balsamin.

Tähän asti olen kaikki säädöt sietänyt ja sittemmin hyväksynyt. Vaan rajansa tälläkin. Rajani tuli, kun työnsä puolesta säätäjät ovat nyt sitä mieltä, että kansan on kustannuksellaan hävitettävä heidän istuttamat mamukasvit kurtturuususta ja lupiinista lähtieni. Tai muuten tulee sanktiot ynnä sakot ja lasku perään. He haluavat poistattaa nämä mehiläisten ynnä muiden pörriäisten hyvinkin tarpeelliset mielikukat. 

Väärien valintojen asiantuntija * 244

Taidan poimia tilkkutäkkikirjani täytteeksi myös joitakin vuosikymmenen aikana kirjoittamiani blogikirjoituksia, joita päivitän hieman ennen julkaisemista. 

Ennen kotien seinien sisään pääsi elävien ihmisten lisäksi kotikäynnille vain kirjeet, kortit, kirjat sekä lehdet. Myöhemmin tulivat lankapuhelin, radio sekä televisio. Iso osa oli tarkoitettu ainoastaan yksipuoliseen viestintään ja oli otettava vastaan "mitä luukusta tai tuutista tulee". Mutta sitten tuli Pekka Sauri, Yölinja radio-ohjelmansa kanssa.

Tänään elämme someaikaa, joka on toisin kuin ennen, molempiin suuntiin viestintää ja kommunikointia. En edes yritä luetteloida mitä kaikkea mahdollisuuksia pelkästään nettimaailma pitää sisällään. Siellä ihmiset sanovat anonyymeinäkin kauniisti ja vähemmän kauniisti.  Haukkuvat ja parjaavat täysin vieraitakin ihmisiä. Varsinkin tai ainakin keski-ikäiset tekevät näin. Sama sana eri ihmisten sanomana saa myös nykyisin joskus toisen merkityksen tai kaiun. Kun murkkuikäinen tyttö sanoo parasta kaveriaan horatsuksi, on se aivan eri asia, jos isä sanoo saman omasta tyttärestään. 

Mutta suksia on saatu ristiin ilman nettiä ja puhelintakin aina. Sodiksi asti. Isänikin oli kerännyt lauman ihmisiä, joiden kanssa hän ei halunnut olla missään tekemisissä. Oli, jos oli pakko. Sekaan mahtui sukulaisia ja naapureitakin. Välillä sitä murehdin, sillä näin isäni silloin tällöin kärsivän tästä läpi elämän. Voi olla, että erimielisyyden kohde ei edes tiennyt olevansa mustalla listalla. Mutta jos ei jotain tiedä, siitä ei voi kai kärsiäkään ja vain isäni kärsi silloin.

Oma musta listani on muiden tekemä, ehkä puolen tusinan henkilön mittainen. Jonne en ole asettanut ketään. Vaan listalaiset ovat laittaneet itsensä sinne. He ovat ensin ottaneet oikeudekseen säätää elämääni, jota eivät aina edes ymmärrä tekevänsä. Enkä tosin joskus minäkään. Kun sitten vastaan kuten metsä on huutanut, juuttuu heidän hissinsä milloin minkäkin kerroksen välille. Eikä lähde liikkeelle kuin minut deletoimalla. Jos lähtee sittenkään. Ehkä minäkin vähän murehdin sitä, sillä haluaisin olla karavaanareiden tapaan kaikkien kaveri. Mutta tiedostan myös omassa sydämessäni ikävän osan, jota en voi enkä ehkä haluakaan kokonaan poistaa. En tahdo olla kaikkien kaveri hinnalla millä hyvänsä. Vaikka suoraan sanottuna se on anteeksiantamattomuutta.

Minun on vaikea antaa anteeksi sydämen pohjassa saakka vuosikymmenentenkin takaiselle kaverille, joka osoittaa sormella ja sanoo, että hän on edelleen oikeassa ja vain minä olen sairas sekä syyllinen. Juuri koskaan en silti aloita säätämistä, mutta minusta saa helposti kumppanin, kun joku tulee omine linjauksineen liian lähelle. Eikä niiden tarvitse aina edes koskea minua. En esimerkiksi hyväksy usein kristittyinä itseään pitävien intoa viedä joiltakin oikeus ilmaista keskinäistä rakkauttaan muiden tapaan. Tai halua viedä mieheltä tai naiselta oikeus lapseen. En edes ymmärrä tätä, sillä maailma on täynnä lapsia vailla vanhempia ja aikuisen rakkautta. Eikä yhdellekään annettu välittäminen ole minulta pois.

Väärien valintojen asiantuntija * 243

Monesti teen hengellisenkin asian sen kokoiseksi ja näköiseksi, että ymmärrän mitä se tarkoittaa omakohtaisesti. Joka toivon mukaan on kaukana ulkokultaisuudesta. 

Pääsiäisenä kyselin jälleen kerran itseltäni paljonko on minun Juudakseni hinta? Opetuslastaan Jeesus varoitti etukäteen, että ennen kuin kukko kahdesti laulaa, kiellät minut kolmesti. Eikä tarvinnut sotilaiden juurikaan kovistella, kun Pietari sanoi kuin konna tuomarin edessä, etten tunne koko miestä. Se oli hänen Juudaksensa hinta. 

Mutta juuri Juudaksen parjaajiakaan en hevin ymmärrä. Sillä jos Jumalaan uskoo, oli hän oleellinen osa suurta suunnitelmaa. Kun kysyn kelpo kristityltä, että miten mahtaisi sinun pelastustie kulkea ilman kavaltajaa, on suu neulottu umpeen eikä kuulu kuin muminaa.

Itseni kokoisena pohdin oman Juudakseni hintaa. Että kuinka suuri läjä hopea- tai kultakolikoita  pitäisi minun löytää, jotta kääntäisin selkäni Luojalleni. Ja piilottaisin rahat taskuni pohjalle "Jumalan selän takana" toivoen, ettei kukaan, varsinkaan Hän näkisi. Sydämessäni tiedän, että tämä rahamäärä on kirjoitettu jonnekin sieluni pimeään soppeen. Pitkäperjantaina häpeänkin usein itseäni ihmisenä, sillä koen minussa olevan jotain, joka ei ole Luojastani lähtöisin. 

Kun me kaikki itseämme kristittyinä pitävät, olemme jälleen kerran yhdessä mestanneet Vapahtajan ja ripustaneet ristille kuolemaan, emme halua arjessa muistaa koko pitkäperjantaita. Vaan toivottelemme toisillemme jo hyvissä ajoin ennen kiirastorstaita "hyvää pääsiäistä". Munat ja tiput täyttävät ikkunat sekä pöydät ja teemme kärsimyksestäkin ilojuhlaa.

Kukaan ei ole koskaan pyytänyt minua kävelemään kanssaan Golgatan tietä. Ehkä en ole siihen tarpeeksi hurskas tai olen liikaa vääräuskoinen. Itse elän silti kykyjeni mukaan pitkäperjantain ja pääsiäisen päivä kerrallaan löytäen ristiltäkin ilosanoman. Vaikka Poika kokikin tulleensa hyljätyksi. 

Samalla kukkulalla roikkui pari meikäläistäkin. Ehkä Luojan suunnitelmia hekin. Aitoja venkuloita joka tapauksessa, joista toinen ilkkui, että hoitele nyt meidät alas, jos olet mitä suureen ääneen kylillä mainostit. Tähän vastasi kollega toiselta puolen, että pidä nyt vähän pienempää suuta, sillä me ollaan sentään täällä omasta syystä.

Ja kääntyi Vapahtajan puoleen pyytäen muistamista, kun olet "Isäsi luona taivaassa". Näin vähän, mutta kuitenkin kaikki tarvittiin pääsyyn taivaan porttien toiselle puolen.

Väärien valintojen asiantuntija * 242

Miten Niilo sitten maailmaani ilmestyi? Taisi olla Liisa, joka kerran sanoi, että vaikka hän rakastaa paljon koiria, niin hänellä ei ehkä koskaan voi olla omaa sellaista, koska hän on sen verran allerginen.

Tähän minä, että oletko koskaan ajatellut osaomistuskoiraa, sillä olla osaomistus sitä taikka tätä on nykyään kovinkin trendikästä? Tähän Liisa pois mennessään naurahti. Mutta illalla hän soitti, että mitä Jorma tarkoitit ja oletko tosissasi?

Sanoin, että sitä mitä sanoin ja olen tosissani. Meitä on neljä, te ja me ja me matkustelemme aika paljon, josta emme ole luopumassa. Mutta osan aikaa voisi perheessämme olla koira.

Jos se olisi yhteinen, sen ei koskaan tarvitsisi olla vieraassa hoitopaikassa. Kukin meistä neljästä olisi oikeutettu ja velvollinen huolehtimaan, silloin vielä unelmien koirasta, kolme kuukautta vuodessa. Aikoja sovittaisiin sitten yhdessä. Näin Niilosta ja unelmasta alkoi tulla totta. 

Kun kysyin Päivikseltä reunaehtoja, sanoi hän, että kun osa-auto Smartimme on kovin pieni, niin pieni koira. Koska minulla on aina ollut rotukoira, itse toivoin tulevan perheiden jäsenen olevan rotujen koira. Eikä agressiivisten rotujen jälkeläinen.

Ja niin ehkä pari vuorokautta Liisa ja Timo surfailivat netissä. Kunnes heidän silmien eteen tuli pieni Niilo Haminasta vailla kotia. Yhden rodun isän, jackrusselinterrierin ja Tallinnan katujen tuhansien tarinoiden tyttökoiran aikaansaannos.

Upeaa Niilossa on, että rotujen koirat kaikkialla ja tekemiseni niiden parissa, on henkilökohtainen kapinani tarpeetonta rodunjalostusta vastaan. Tätä symboloi minulle myös Niilon mustavalkoinen väri. Luonteeni sekä valkolainen ja mustalainen samassa paketissa.

Yhdessä Haminasta sen haimme. Voi kun se oli pieni ja turvaton, joka luotti meihin jokaiseen ensi hetkestä lähtien. Luppakorvainen ja hieman purentavikainen, nyt kolmen perheen jäsen.

Monesti olen Niilon, joka on tätä kirjoittaessani kymmenen vuoden ikäinen, aikana pohtinut, että miten Päivis, Liisa ja Timo kokivat ja kokevat yhteisen perheenjäsenen ensitaipaleen ja nyt. Jos he kertovat sen kirjaimin, julkaisen kokemukset tässä kirjassa. Ehkä joku lukisi nekin vuosien kuluttua.

Väärien valintojen asiantuntija * 241

Jouten emme ole tai nimenomaan jouten olemme aamulenkin ja aamiaisen jälkeenkin. Minä uppoan sohvalle kirjoittamaan kirjaa tai blogia ja Niilo viereen vetämään tirsoja silmät auki tai puoliauki. Pian itseni lisäksi ainut perheeni jäsen tulee Jokilaaksoon ehkä pariksi kuukudeksi, tällä kertaa Päivin luota ja olemme totuttuun tapaan enemmän luonnossa, kun talvi on joutunut väistymään.

Kerran yöllisellä lenkillä eteemme tupsahti puolipimeästä ikäiseni pariskunta. Niilo heidät huomasi jo aiemmin, sillä sen aistit valpastuivat. Miehellä oli kiikarit kaulassa ja vaimo vieressä. Olivat kuuntelemassa ja katselemassa kehrääjälintuja Satakielipuiston laidalla. Kertoivat tehneensä samoin ja samassa paikassa jo monta vuotta. Kun kävelin pois, valtasi mieleni haikeus. Sillä jotenkin samaan tapaan olin suunnitellut kulkevani rinnan Päiviksen kanssa yhteisen vaelluksemme maaliin saakka.

Joka toinen päivä pyrimme käymään koirapuistossa. Usein Riihikalliossa, joskus Järvenpäässä ja joskus muualla. Niille reissuille on käytössä kaksi ajoneuvoa. Kuuauto Reeper tai mönkijä ja osa-auto Smart.

Kerran Niilo jäi autoon, kun poikkesin kaverini luokse syömään. Kun tulin ulos, ihmettelin, että kas, mikähän on, kun herra ei ole laittanut tapojensa mukaan varoitusvilkkuja päälle? Se selvisi pian, sillä tällä kertaa Niilo oli lukinnut ovet. Avaimet olivat tietty virtalukossa. Huutelin sille käsiäni levitellen, että entäpä nyt? Ilme lasin takana kertoi, ettei ole hänen murheensa. Onneksi muistin mihin olin laittanut toiset avaimet, joten selvisin muutaman kilometrin avaintenhakumatkalla lukkosepän sijaan.

Niilon ykkösjuttu on ilman muuta koirapuistot. Jo hyvän matkaa aiemmin alkaa korviini koskeva ulina, sillä se muistaa jokaiseen puistoon reitin. Koirapuistot ovatkin koirille maissa, joissa on kiinnipitopakko, paikkoja missä ne voivat olla luonnollisimmillaan ja sosiaalisessa kanssakäymisessä keskenään.

Väärien valintojen asiantuntija * 240

Niilo tietää milloin on aika nousta päivän askareisiin. Silloin hän tai se on usein siirtynyt ulko-ovelle odottamaan omaa aamulenkkiään ja miksei minunkin. Luontopoluksi kutsumani monitoimireitti aamuin illoin on yhteensä noin 10000 askelta.

Koska isossa kodissamme on kolme ulko-ovea, on meillä molemmilla joskus pallo tovin hukassa. Sillä jokaisella ovella minua odottavat omat jalkineet, jotka valitsen kelin mukaan. Leppoistajan elämässä sekin käy työstä. Tuumaaminen nimittäin. Tätä samaa miettii myös paras eläinystäväni. Että mistähän ovesta nyt mennään.

Koska on hyvä pitää koira kytkettynä muiden mailla, on Niilolla kenkien sijaan vastaavasti monta hihnaa. Luontopolkua varten yli 40 metriä pitkä, joka antaa mahdollisuuden juosta eestaas 100 metrin matkaa. Se on kovasti sen mieleen ja varsinkin alkumatkasta sillä on kova kiire jonnekin.

Aamureippailun jälkeen on meillä molemmilla breakfastin eli aamiaisen aika. Sen jälkeen käymme kurkkaamassa kasvihuoneessa ja Niilo sen vieressä siilien kodissa, josko olisivat palanneet.

Sitten käyn aamu-uinnilla ja Niilo kokee katiskansa avullani. Jos siellä jotain on, sen päästämme takaisin vapauteen. Eikä kalastaja-Niilo lakkaa laiturin päässä ihmettelemästä minne kala katosi sen sukeltaessa takaisin lampeen.

Joskus tulee esiin vartiokoira-Niilo, jolloin se asettuu suorittamaan työtään lattiaan saakka ulottuvien ikkunoiden taakse. Sillä paikalla eli työssään se ei koskaan nuku. Silloin ei kukaan pääse Soiniityntietä pihaan sen huomaamatta. Ei jänis eikä kani, ei saukko, ei haikara, ei ihminen, ei peura, ei hirvi, ei supi, ei kettu eikä ilves. Näitä kaikkia se haluaisi päästä ojentamaan, mutta vain ihmisten kohdalla se on mahdollista. Ilves esimerkiksi näyttäisi sille yhdellä ison kissan käpälän sivalluksella taivaan merkit.

Väärien valintojen asiantuntija * 239

Niilon kanssa heräämme päivään 5-7 aikaan aamulla. Mutta jo ennen sitä olemme usein olleet kuuntelemassa luonnossa hiljaisuutta aamuyöstä. Tai ei luonto varsinkaan kesäisin hiljainen ole. Joku maaeläjä ilmoittaa olostaan, yölinnut puhuvat keskenään, kalat hyppivät ja käet kukkuvat, kesäisin Jokilaaksossa melkein aina. Sen perusteella elän vielä ainakin 50 vuotta.

Kuljemme 8 hehtaarin alueelle luontoon tekemiäni polkuja ja käymme lammilla joskus yöuinnillakin. Nämä sydänyön retket Niilo mahdollisesti mieluiten pysyisi vuoteessaan. Tai ehkä vain nouseminen on sille työlästä. Sillä päästyään liikkeelle, on meno maittavaa ja jokainen yö on tuonut sille aina uutta aistittavaa. Varsinkin kesäisin on superkaunista päivin sekä öin. Yön lenkin jälkeen menemme vielä takaisin pehkuihin ja otamme parin tunnin tirsat. 

Kun heräämme varsinaiseen päivään, kävelemme katsomaan muutaman sadan metrin matkan onko kuriiri tuonut laatikkoon mitään ja kastelemme postinkantajien iloksi tarkoittamani kukat tai marjat. Usein ne ovat amppelimansikoita, jotka tosin joku joskus varastaa.

Jokaisella lenkillä Niilo nostelee koipiaan, joista suurin osa on vastauksia tai muita ilmoituksia sille jätettyihin posteihin. Koipea on nostettava, vaikka lirautettava olisi ajat sitten loppunutkin. Viestejä sille jättävät varsinkin Soiniityntien sillanpielessä olevalla uimapaikalla käyvät koirat. Joskus on asialla ollut ilmeinen riidanhaastaja tai muu uhooja, jolloin myös maata on kuovittava kaikilla neljällä jalalla. Ilme on tuima ja pienet kivet vaan sinkoilevat sinne tänne. Usein on murahdettavakin. Tällä aikaa on aamukaffekin valmistunut, jota hörpin kupillisen ja käyn somepostini läpi.

Se ei ole minulle selvinnyt paljonko koirat nukkuvat. Sillä melkein aina kun hiivin Niilon luo, luullen sen nukkuvan, se tuijottaa minua silmillään. Liekö se koiranunta? Mutta kyllä Niilo nukkuu syvästikin. Kerran talvella traktori aurasi koko pihan aamuyöllä eikä "vartiokoira" havainnut koko asiaa.

Toisaalta joskus se elämöi kuin koko reviiri olisi täynnä hiippareita tai jotain muuta outoa. Kun sen päästän ovesta pitkässä riimussaan katsomaan metelöintinsä syytä, se toljottaa keskellä pihaa hölmönä sinne tänne. Ja tulee häpeillen takaisin yhdelle kymmenestä vuoteestaan.

Väärien valintojen asiantuntija * 238

Mistä on osaomistuskoira Niilon vuorokausi Jokilaaksossa tehty? Niilolla on neljä ihmispalvelijaa ja saman verran tai enemmänkin asuntoja. Niissä se viettää erilaista elämää sekä rakastaa kaikkea. Emäntiä, isäntiä, kotejaan, ruokaa sekä tavaroitaan.

Luulen, että Jokilaaksossa se viettää eniten koiranelämää, jos niin voi sanoa. Jossain kodeistaan se saattaa nukkua untuvatäkin välissä ja käydä säännöllisesti suihkussa, mutta ei ollessaan luonani. Se ui vain kerran tai kaksi kesässä Jokilammissa tai Tuusulanjoessa kanssani. Niilo ei uimavettä pelkää, mutta ei rakastakaan. 

Se syö tarkasti säädellysti kolme kertaa vuorokaudessa. Aamulla, päivällä ja illalla sekä taiteilee ihmisten lailla vaivojensa kanssa. Etupäässä virtsakivien ja allergioista johtuvan korvatulehduksen välillä. Nykyisin virtsakivivaivat ovat osittain taakse jäänyttä elämää. Kuten pallitkin, jotka ihminen siltä vei viime kesänä. 

Silti se on hyvin onnellinen koira, joka ei pikku vaivojaan valita. Joskus se kylläkin saattaa astua risun päälle epämukavasti, jolloin se kiljaisee kuin luullen, että henki lähtee aivan kokonaan juuri nyt.

Jokilaaksossa sen special on vuoteiden määrä, joita se keräilee avullani. Niitä onkin 50 m² kodissa tällä hetkellä kymmenkunta. Kaksi oli kanssani yhteisiä, Matkakodin parvisänky ja Merikonttikodin pieni sohva. Kun Matkakotimme lähti jatkamaan muualle elämäänsä, lähti mukana toinen yhteisistä vuoteistakin. 

Uutena hankintana se löysi puuhastellessamme Muistojen merikonteissa neljä pyöreää, sen mielestä oikein mukavaa vuodetta. Ne kaikki se saikin omakseen.

Uutuudet ovat eri värisiä ja se myös käyttää jokaista. Hetken valintoihin vaikuttavat varjo sekä aurinko ja sen mielen oikut, joista en ymmärrä mitään. Vaikka se yrittää niistäkin omin sanoin ja teoin joskus kertoa. Tai ymmärrän minä jotain, kuten Niilokin minua.

Jokilaakso on lähes ainut paikka, jossa se voi olla koirapuistojen lisäksi osin irti. Siihen liittyviä uusia, opittuja sanoja ovat esimerkiksi "väärä suunta", minkä se käsittää hyvin. Mutta ei usko silloin, kun se näkee, countrykanin, jäniksen tai koiran. Harmittomimpia ovat puput, sillä sen verran Niiloa ovat nokkoset pistelleet, että metsään se ei enää vapaana ollessaan ilman polkua mene. Eikä niitylle, jos ei ruoho ole leikattu.

Väärien valintojen asiantuntija * 237

Suomen kielessä on noin 100 000 perussanaa. Eri sijamuodot huomioon ottamalla sanoja on miljoonan ja kahden välissä. Se on enemmän kuin englanninkielessä. Onko se paljon tai vähän, on suuressa määrin makuasia tai ainakin asiaa voi tarkastella monelta kantilta.

Suhteellisen sujuva kirjoittaja näppäilee koneella ehkä 60 sanaa minuutissa ja 3600 tunnissa. Vuorokaudessa sanojen määrä olisi jo liki 100 000. Joten ympärivuorokautisella kirjoittamisella on parissa viikossa kirjoitettu kertaalleen koko kielemme kaikkine sijamuotoineen ja murresanoineen.

Sanat, niin kirjoitetut kuin sanotutkin ovat myös yksi väkivallan muoto. Henkinen tai psyykkinen lienee oikea sana. Mutta muitakin väkivallan muotoja on. Fyysinen, ruumiillinen väkivalta on yksi niistä, jonka olen kokenut saadessani isältä joskus selkään. Taisi äitikin tarvittaessa antaa joskus "tukkapöllyä". Kaveriporukassakin miteltiin välillä voimia nyrkein. Sellainenkin väkivallan muoto on kuin toisiin kohdistuvat teot. Niitä en lähde edes luettelemaan, sillä siinä kategoriassa vain mielikuvitus on rajana.

Lähes kaikista väkivallan muodoista voi joutua vastaamaan oikeudessa. Syyllinen joutuu silloin usein maksamaan rahakorvauksen väkivallan uhriksi joutuneelle. Siitäkin voidaan olla montaa mieltä kuinka raha korvaa tai hyvittää henkistä väkivaltaa kokenutta.

Yhdestä väkivallan muodosta en ole kuullut juuri puhuttavan enkä lukenutkaan. Se on vaitiolo tai puhumattomuus, josta parisuhteessa käytetään usein termiä mykkäkoulu. Mutta sitä ilmenee muuallakin. Poikani Marko ei ole esimerkiksi puhunut minulle vuosiin. Ehkä se on hänen tapansa maksaa pottuja pottuina. Joskaan en tiedä mistä potuista se on maksu. Puhumattomuus voikin olla henkisen väkivallan pahimpia muotoja. 

Oma lukunsa ovat mittelöt sanojen säilällä sivallellen. Niistäkin seuraa joskus sanattomuus. Toinen saattaa ennen kanveesiin joutumistaan tai sieltä noustessaan viimeisillä voimillaan poistaa kiistakumppaninsa Facebook-kavereista tai sulkea somesivunsa siltä kuka hänet tyrmäsi henkisesti.

Kun perustin Jomtien Pattaya Beach Facebooksivut, niille pyrki jokunen kukkulan kuninkaaksi omine totuuksineen. Varsinkin koirien kohteluni, josta keskustelimme paljon, tuntui kirpaisevan. Sittemmin he ovat sulkeneet suunsa tai kerännneet lelunsa muille myötämielisemmille hiekkalaatikoille. Joka tapauksessa kyse ei ollut keskusteluista vaan henkisistä voimainkoitoista. Siitä johtuva vaitiolo ei loukkaa, vaikka sivaltelu joskus meneekin henkilökohtaisuuksiin.

Sitä tekee sen sijaan sellaisen ihmisen hiljaisuus, jolla on rakas tai tärkeä paikka elämässä. Ehkä on yritettävä hyväksyä, että he ovat käyttäneet suomenkielen sanavarastonsa loppuun.

Väärien valintojen asiantuntija * 236

Olen kirjoittanut paljon blogi- ja päiväkirjakirjoituksia. Niistä reilut tuhat on Päivin käsialaa. Siinä hän on loistava. Varsinkin silloin, kun kirjoituksessa on tunne mukana, en voi lopettaa lukemista kesken. Välillä luen sen moneen kertaa. Tämä kirjani "Väärien valintojen asiantuntija" on osa suurta ketjua, jonka kirjoitan niin ikään blogimaisesti. Joskin haaveena on saada julkaistua se paperikirjamuodossakin.

Joskus kirjoitukseni ovat sangen henkilökohtaisia. Niistä saan eniten kirjoittaessa itselleni ja niistä saan eniten palautetta, joka vain anihavoin on kielteistä. Yleensä ne liittyvät silloin joko irtokoirien ruokkimiseen tai lumen alta keväisin paljastuviin, saman eläinlajin jätöksiin.

Joskus saan myönteisen palautteen yllättävältä taholta. Ne kantavat minua kauan ja saavat hyvälle mielelle sekä kannustavat jatkamaan kirjoittamista. Näin kävi tänä aamuna, sillä sähköpostissa minua odotti hyvin kaunis kiitoskirje leskeksi jääneeltä rouvalta. Joka oli viimein, kolmen vuoden jälkeen pystynyt surun hieman irroittaessa otettaan katsomaan mitä hänen kuolleesta puolisostaan oli sosiaalisessa mediassa ja netissä ylipäätään kirjoitettu.

Sieltä surevan silmiin oli tarttunut parin vuoden takainen kirjoitukseni hänen miehestään, jonka kanssa minulla oli monen vuoden yhteinen taival töihimme liittyen. Palaute liikutti minua syvästi, sillä olin tavoittanut jotain, joka on yksi kirjoittamiseni syyvimpiä tarkoituksia.

Tunteella kirjoittaessaankaan ei voi tietää kuka kirjoitetun lukee ja miten hän sen ennen kaikkea kokee. Suurimmalle osalle blogien tai kirjankin lukeminen on hyvää tai huonoa viihdettä ja ehkä joskus jotain siltä väliltä. Mutta joskus painetulla tai sähköisella sanalla tavoittaa jotain syvempää, jota ei samalla tavalla tavoita kasvotustenkaan.

Silloin tällöin kuulee myös sanottavan, että kirje, kortti tai sosiaalinen media ei voi korvata elävää, nokakkain tapahtuvaa kohtaamista. Olen samaa mieltä, mutta asia on toisinkin päin. Painettu sana ja kuunneltu laulu voi tuoda joskus jotain sellaista syvyyttä elämään tai hetkeen, jota ei koskaan voi kokea kasvotusten. 

Väärien valintojen asiantuntija * 235

Aika moni, minä siinä kaikessa mukana, hankkii elämänsä aikana uskomattoman määrän tavaraa, jota ei tarvitse ostohetkellä eikä koskaan sen jälkeenkään. Niitä sitten siirtelemme pitkin eloamme paikasta toiseen muuttokuormienkin mukana. Toki joskus olen sitä yrittänyt hävittääkin. Huonolla menestyksellä, sillä jollakin ihmeellisellä tavalla ne yhä lisääntyvät ja tarpeetonta on aina vaan enemmän. 

Nykyisin Jokilaaksossa sitä varten on Muistojen merikontit täynnä tarpeetonta. Menneen ajan kanssa eläminen kesäsateen ropistessa peltikattoon lienee yhtä hyödytöntä kuin vaikkapa Linnanmäen vuoristoradassa istuminen junan mennessä ylös ja alas. Mutta muistoissa ajan kuluttaminen on halvempaa ja jotenkin mielelleni merkityksellisempää kuin kiskoilla kiertäminen ympyrää. Säästyy rahaakin ostaa lisää lohtutavaraa, jota hankkimasta olen joskus itseni yllättänyt.

Liisalla ja Päivillä oli ainakin yksi yhteinen tapa. Heistä oli mukavaa kulkea kaupoissa hyllyjen välissä hypistellen tavaroita. Ehkä mielikuvituksen laukatessa ja joskus ostaakin jotakin mitä ei milloinkaan tarvitse. Silloin tällöin kuljin näillä ostosmatkoilla dekkari tai muu pokkari takataskussa, jota istuin lukemaan johonkin myymälän tuoliin ja odottamaan milloin lähdetään seuraavaan putiikkiin. 

Muistan kerran ystävälleni Ulla-Maija Nikulalle ihmetelleeni, kun Päivi hieman hiiltyi pyörähtäessään eteeni harkinnassa olevaa kolttua näyttämään. Ehkä kysyäkseen mielipidettäni. Erehdyin sanomaan, että nätti, mutta tarvitsetko sinä sitä. Ulla-Maija opasti minua naisen viisaudella, että kun nainen on ostoksilla, sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa onko joku tarpeellista vai ei. Ne ovat aivan eri asioita. Ja jatkoi, että se olisi jokaisen puolison hyvä ymmärtää.

En silti ymmärtänyt lainkaan. Kunnes yhtenä päivänä yllätin itseni rautakaupan hyllyjen välissä erilaisia härveleitä väännellen ja käännellen kuumeisesti pohtimassa, että missähän voisin tätä joskus tarvita, jotta pystyisin perustelemaan ostoksen edes itselleni. 

Väärien valintojen asiantuntija * 234

Isäni tapasi sanoa häneltä rahaa pyytäessäni, että "älä osta mitä tarvitset, vaan mitä ilman et tule toimeen, niin sinulla on aina rahaa". Jos käyttäisin mittarina vain sitä mikä on taloudellisesti järkevää, elämäni olisi täynnä vääriä valintoja ja niistä johtuvia hankintoja. Ehkä taloudellinen järkevyys on joskus ollut tärkeää minullekin, mutta ei enää vuosiin tai vuosikymmeniin. Aivan muut kriteerit ohjaavat sitä mihin laitan rahani. 

En tiedä kuinka yksipuoliseksi tuttavapiirini on ajan kanssa muodostunut, mutta sangen usein huomaan jutustellessani keskustelun kääntyvän rahaan sekä siihen tavalla tai toisella liittyvään. Sillä sen sijaan ei tunnu olevan juurikaan merkitystä kuinka paljon keskustelukumppanillani on varallisuutta. 

Toinen saattaa haikailla sen perään, ettei pysty hankkimaan itselleen kuin perusruokaa. Eikä sitäkään aina, vaan hän hyödyntää erilaisia ilmaisia tai halpoja ateriointipalveluja ja ruuanjakeluja. Toinen taas lähes kirjaimellisesti kylpee Roope Ankan lailla rahoissa. Parinkymmenen kilometrin ylinopeus maksaa nopeusvalvonnassa hänelle enemmän kuin minun koko vuoden eläkkeeni. 

Millaista elämä mahtaa olla, kun mikään ei riitä? Kun rahan keräämisestä tulee itsetarkoitus. Rikkauden kylkiäisenä kulkeekin joillakin saituus. Joskus olen törmännyt lämiskät euroja täynnä oleviin ihmisiin, jotka säästääkseen vielä enemmän, ostavat vaatteensa kirpputoreilta ja juoksevat kaupoissa tarjousten perässä. Ehkä he juuri siksi ovat rikkaita. 

Toinen, oma rotunsa ovat ne, jotka hankkivat paljon rahaa ja elävät sen mukaisesti varsin ylellisesti. Heille raha on ainoastaan väline hankkia haluamaansa. Raha ei ole itsetarkoitus, vaan vain väline johonkin. 

Minun maailmassani, ainakin tällä hetkellä, arvostan enemmän tuhlaria kuin pihtaria. En pysty ymmärtämään mikä tarkoitus on kerätä ja säästää rahaa voidakseen kuolla rikkaana. Jotain järkevää olen kuitenkin löytänyt rahojen hamstraamisessa kuoleman varalle. Se parantaa mahdollisuuksia kuolla omassa vuoteessa, kun voi perustaa kotiinsa vaikka yhden potilaan pienoissairaalan.

Vaikka olenkin kaikkea tai paljon muuta kuin rikas, aion käyttää kaiken itselläni olevan tai omistamani eläessäni tavalla tai toisella. Ehkä yritän siinä sivussa perustaa hautapaikkamme ympärille luonnonsuojelualueen, jonka ydin olisi Jokilaaksomme. Ja siellä olevasta Merikonttiasunnosta tulisi joskus jälkeeni luonnonvartijan peltikoti. 

Väärien valintojen asiantuntija * 233

Ensimmäinen pyöräni Thaimaassa ei ollut Harrikka, vaan Honda Phantom. Se on pieni, 200 kuutioinen, perinteinen moottoripyörä, jossa ei juuri uutta elektroniikkaa ole. Päästötkin olivat sitä luokkaa, ettei sitä enää valmisteta. Entinen omani jatkaa elämäänsä kuitenkin kaima Jorman asiantuntevassa hoivassa Thaimaan pohjoisemmassa osassa.

Sanotaan, että Aasian suurin moottoripyöräilijöiden vuosittainen kokoontuminen on Pattayan Burapa. Toki tittelille on muitakin ottajia. Niin tai näin, iso hyväntekeväisyystapahtuma joka tapauksessa. Sen yksi näyttävimmistä osioista on, kun ajamme kaikki läpi Pattayan ja Jomtienin poliisin pysäyttäessä muun liikenteen.

Kerran sinne mennessäni kutsuivat liivimiehet Päivin ja minut pitkään pöytäänsä. Joukossa oli suomalaisiakin alan harrastajia ja pian huomasin heidät puhuvan itsestäni pöydän päässä. Joten kysyin: "Mikä on tarina joka ilmiselvästi kertoo minusta, muttei kuulu tänne asti?"

Jotkut alan miehet ja -naiset olivat rakentaneen ympärilleni tarinan miksi ostin Harrikan. Sen mukaan en ollut päässyt Honda Phantomilla sisään. Johon olin todennut, että oli muuten viimeinen kerta, kun kävelin sisäpuolelle. Olkoon siis näin, sillä ehkä vain legendat elävät ikuisesti. Se ainakin on totta, että Hondallani en päässyt Burapan portin toiselle puolelle.

Minulla on tapahtumassa muitakin perinteitä, joista pidän kiinni. Vain yhden kerran vuodessa leikkautan partani ja tukkani ulkopuolisella. Toki Päivis on sen joskus tehnyt. Mutta sen ainoan kerran karvani leikkaa Burapassa enemmän tai vähemmän liivimies. Muuten minulla on kuvainnolliseti Niilon kanssa yhteinen trimmeri, jota se tosin ei ole juurikaan käyttänyt.

Viime talvena sattui tapahtumassa silmiini wc-pytyn kansi. Ostin sen, vaikka tiesin varmuudella, että toiletissa ei ole sen paikka. Monella tavalla asiaa puin yksin ja Päivinkin kanssa. Kunnes apuun riensi oiva ystäväni ja monitaitaja Jukka Paananen Jyväskylästä.

Hän sai suhteellisen vapaat kädet yhteisen visioinnin jälkeen. Näin syntyi taatusti ainutlaatuinen verenpainemittarini säilytyslaatikko moottoripyörän takarenkaan sisään. Sen vaihdan Harrikkani alkuperäiseen kumiin, jos saan sen joskus kulutettua loppuun.

Sekin on vielä testaamatta onko säilytyslaatikolla laskeva vai nouseva vaikutus verenpaineeseeni. Se kuitenkin näyttää selvältä, että persoonallisella laatikolla on myönteinen vaikutus mielen tasapainoon ja muuhunkin elämäni balansiin.

Väärien valintojen asiantuntija * 232

Taidanpa viivähtää tovin moottoripyöräilyssä, sillä se on hieno harrastus. Ensimmäisen moottoripyörän varastimme. Joku oli jättänyt sen läheisen, Every Salmisen varaston seinään nojaamaan takarengas tyhjänä. Veimme Csepel-merkkisen pyörän läheiselle hiekkakuopalle, jossa ajelimme sillä vuorotellen viikkotolkulla. Kukaan ei koskaan kysellyt anastuksemme perään. Ehkä olimme vain yksi lenkki varkaiden ketjussa. 

Olen kuulunut useampaankin moottoripyöräkerhoon ja kulkenut niiden liivit päällä. Ainakin kahdet liivit on minulta varastettu. Varastamista muutenkaan en hyväksy, vaikka tiedän, että itsenikin kohdalla joku ainutlaatuinen tilaisuus voisi tehdä minusta varkaan uudelleen. Kerran ajattelin, että raamatun varastamisen voisin hyväksyä, sillä tuumasin sen menevän silloin hyvään tarpeeseen ja tarkoitukseen. Kunnes muistin, että raamatun ohuihin sivuihin kääritään linnassa sätkiä.

Gospel Ridersin liivit päällä olen käynyt sellaistenkin kerhojen tiloissa, jotka ovat aiheestakin huonomaineisia. Ensimmäisen kerran, olisikohan ollut Ruotsissa, olin menossa vieraan kerhon ovesta liivit päällä. Minut pysäytti vaatekaapin kokoinen, tatuoitu mies kysyen, että mihin luulet meneväsi. Käänsin selkämykseni ja vastasin, että sisään, sillä me emme tuomitse ketään. Sen tehtävän olemme jättäneet yläkerran Bossille. Olin tervetullut ja tämä oiva selitykseni käveli vastaan useammankin kerran myöhemmin. 

Samalla perustelulla olin kerran Jenkkilässäkin Helvetin enkeleiden vieraana. Siellä ajoin myös ensi kerran paikallisen hemmon Harrikkaa. Yhdysvaltalaisen veljeskerhon tilat olivat Vallilassa, jonka edustalle yöllisillä lenkeilläni osaomistuskoira Niilon kanssa pysähdyin joskus tarinoimaan jengiläisten kanssa.

Kerran Niilolla oli hiljaisella kadulla kulkiessamne kova jano, mutta väkeä ei ollutkaan ulkona tupakoimassa. Valot kuitenkin näkyivät oven alta, joten ryskytin aikani. Kunnes joku kurkkasi raosta kuka mahtaa olla metelin aiheuttaja. Sanoin, että te olette Niiloa lääppineet ja silitelleet niin monesti, että nyt se tarvitsisi juomavettä. Niin me menimme kutsuttuina sisään. Niilo istui baaritiskillä liivimiesten ja -naisten välissä vettä litkien omasta tuopistaan. Moni ikuisti tilanteen älylaitteisiinsa, mutten minä. Käsitin, että voi tulla korville, jos alan ulkopuolisena kuvaamaan heidän tilojaan. 

Väärien valintojen asiantuntija * 231

Jossakin päihteettömän elämäni alkuvaiheessa hankin minulla olleita lupia takaisin. Kuten viranomaisten haltuun joutuneet kolme aseenkantolupaa ja moottoriajoneuvojen ajoluvat.

Ensimmäinen kulkupelini uusien lupien kanssa oli Vespa. Sellainen minulla on edelleen. Suurempi vain ja yhteinen Päivin kanssa, jolla hän kulki kesäisin myös töissä. Kävimme sillä teltan kanssa Virossakin. Mukanamme skootteri kulki Matkakodissamme ympäri Eurooppaa ja Turkkia myöten. 

Mutta aikoinaan mieli paloi saada moottoripyörä, joten kerran astuin Kuvan moottoripalveluun isännän juttusille. Hän istutti minun customtyylisen, 1000 kuutioisen Yamaha Midnightin Specialin satulaan. Koeajoin tämän yönmustan, upean pyörän, menin kotiin ja valvoin yön.

Aamulla menin liikkeeseen Matin pakeille uudelleen ja ostin pyörän. Kun olin ajanut sillä muutaman sata metriä ajattelin, että hieno peli, mutta kuitenkin tämä on vaan sinne päin ja eräänä päivänä ostan Harley Davidsonin.

Meni monta kymmentä vuotta ja lähestyin 70 vuoden ikää. Unelma Harrikasta oli elänyt mielini sopukoissa kaikki vuodet. Viimein se naulitsi minut ajatukseen, että jos puhuu soopaa muille, sekään ei ole niin paha juttu kuin itsensä huijaaminen.

En suostunut myöskään vanhuuteen, joten huomasin pohtivani ainoastaan ostanko Harrikan Suomeen vai Thaimaahan. Päädyin jälkimmäiseen, sillä eräällä tavalla se on moottoripyöräilijän paratiisi. Ajokeli on aina ja liikennesäännötkin enemmän ohjeelliset ja ainoastaan sinne päin.

Se oli hieno päätös, vaikka menneen talven ajot, kuten koko Aasiakin jäivät väliin koronan vuoksi. Harrikkani on Yamahan tavoin musta black tempest ja custom. Kun olen Suomessa, se on Pattayan Harrikkaliikkeessä talviunilla. Ensi talvena olen siellä toivottavasti jälleen, joskin jossain vaiheessa ikä tehnee jotain näillekin suunnitelmille.

Voi myös olla, että joku muu maa siemaisee minut sisäänsä. 200 eurolla kuukaudessa Filippiinien tai Thaimaan ystäväni pitäisivät minusta hyvän huolen.

Siihen ajatukseen sisältyy mieltä kutkuttava paradoksi. Suomessa hoivavuorokausi maksaa enemmän päivässä kuin filippiiniläisessä peltikodissa koko kuukausi. Vaikka Suomessa hoito on hyvää, siellä henkilökunta tietää, että kun kaltaiseni hoidokki kuolee, uusi tulee tilalle ja siinä kaikki.

Mutta aasialaiset ystäväni hoivaavat minua sydämellään. Tai ainakin se tuntuu siltä. Sillä he tietävät, että hevin ei tule ketään tilalle. He tekevät kaikkensa pitääkseen minut elossa. Suomalainen viisaus sanoo saman, että lypsävää lehmää ei kannata tappaa 

Väärien valintojen asiantuntija * 230

Viime elokuussa aloitin tämän, vuoden kestävän kirjoitusprojektini, jonka tarkoitus on tuottaa nettiversion lisäksi paperinen kirja. Silloin ajattelin kertovani vain ja ainoastaan itselleni tapahtuneesta. Näin olen paljon tehnytkin.

Ensi kuussa on taipaleesta takana kaksi kolmaosaa, joka on muuttanut myös kirjoittamisen sisältöä. Matka minuuteen ja eletyn uudelleen eläminen on laittanut pohtimaan monia asioita toisella tavalla. Ehkä olen löytänyt uusia ikkunoitakin, joista olen kurkkinut mennyttä, tätä päivää, mutta myös tulevaisuutta. Olenkin huomannut pohtivani yhä enemmän miksi olen mitäkin tehnyt ja teen, miten sen kaiken teen ja kuinka suhtaudun sydämeni läpi kuljetettuna tähän kaikkeen.

Miksi poikani Marko suhtautuu minuun kuten suhtautuu? Tai miksi jonkun ventovieraan junavaunu putoaa kiskoilta hänen pohtiessa kymmenentuhannen kilometrin päässä olevaa, muutaman kuukauden ikäistä, ventovierasta poikaa, jota häntäkin aion rakastaa ja myös rakastan? Ehkä vaununsa kanssa raiteilta pudonneella on jotain samaa kuin rottinkikepillä koiria hakkaavalla lenkkeilijälläkin.

Olemattoman itsetuntoni avulla ja kautta löytämäni "my way" on minulle hyvin mieleinen sekä rakas. Taipaleessani on paljon samaa kuin kotonani, myllynkiven päällä kasvavissa Jerikon ruusuissa. Jotka ovat näennäisen kuolleita ilman vettä, mutta pysyvät silti kuukausia elossa. Ne ovat kuin Suomen luonto talvella, lumivaipan alla. Kun ruusuni kivipöydällä saavat vettä tai aurinko sulattaa lumen, heräävät kasvit eloon. Niin minäkin teen ja ammennan elivoimaani siitä, että olen olemassa.

Kesä tulee ja uskon jälleen kerran olevani siinä kaikessa mukana. Ensimmäiset vesilinnut ovat saapuneet nauttimaan jään alta paljastuneen Tuusulanjoen vedestä. Eikä aikaakaan, kun ilmaan ilmestyy lisää hyönteisiä ja sen myötä niitä ruuakseen pyydystävät pikkulinnut. Kohta ilmestyvät kimalaiset ja läheisen metsäniityn mehiläiset, jotka tulevat kysymään Pentti Oskari Kankaan Seitsemän seinähullun veljeksen laulun sanoin: "Onko sinulla hunajaa? Jos on mettä hepussa, niin hunajaa on repussa."

Mutta tiedän, että asiat voisivat olla toisinkin. On monia, jotka ovat kadottaneet elämänhalunsa ja lähteneet sinne jonnekin ehkä aiemmin kuin heille varattujen päivien määrä tuli täyteen. Tämänkin kanssa olen vääräuskoinen feikkifariseusten mielestä. Sillä en usko, että päivänsä päättäneiden osana on iankaikkinen kadotus. Vaan uskon, että joskus vielä ollaan jossain muodossa yhdessä. Saman pöydän ääressä siellä jossakin on myös Juudas Iskariot ja siskoni Irmeli. Sillä he olivat ja ovat tasavertaisesti laillani osa suurta suunnitelmaa ja ikuisuutta. 

Väärien valintojen asiantuntija * 229

Pidän kirjoittamisesta ja pidän ehkä aivan kaikesta siihen liittyvästä. Jo kouluaikoina yksi suosikkini oli aineenkirjoitustunti. Opettaja valitsi aina pari, joskus kolmekin, jotka luettiin koko luokalle, kun kirjoitusvihkot palautettiin oppilaille. Minäkin esitin kirjoittamani tarinan luokan edessä silloin tällöin. Onkin harmi, ettei yksikään niistä ole säilynyt tähän päivään. Oikeastaan tiesin jo etukäteen kuinka pääsin halutessani luettavien tekstien joukkoon. Jos ei sujautellut joukkoon sopivaa annosta adjektiiveja, ei mahtunut milloinkaan esiteltävien joukkoon.

Pariksi vuosikymmeneksi kirjoittaminen jäi, kun oli tärkeämpää tekemistä. Kuten elämän sykkeessä eläminen päihteiden kanssa. Myöhemmin tehdessäni kolmenkymmentä vuotta päihdetyötä pidin päiväkirjaa ja kirjoitin joka päivä. Ne julkaisin työntekijöiden yhteisellä foorumilla. Iso osa työtovereistani piti niistä, mutta eivät kaikki.

Työsuojelupiirikin puuttui kerran teksteihin yhden kollegan vaatimuksesta. Kirjoittamaani aikansa luettuaan piiri totesi, että taitavasti ja hyvin kirjoitettu eikä näihin ole syytä puuttua tämän enempää. Itse olisin kylläkin voinut saattaa työtoverini vastuuseen tekstien luovuttamisesta ulkopuolisille. Ne pitivät sisällään nimittäin luottamuksellisia asiakastietoja, joihin ei edes työnantajallani ollut pääsyä.

Nämä tiedot olisi pitänyt hävittää määrätyn ajan kuluttua. Näinhän yleisesti ottaen teimmekin, mutta ei aina. Joskus kävi niin, että jonkun kuolemasta ei ollut tietoa mennyt edes mahdollisille omaisille. Kuinka olisi voinutkaan, jos heistä ei ollut mitään käsitystä. Silloin säilytin tiedot. Joku saattoi ilmestyä vuosienkin jälkeen kysymään: "Onkohan teillä mitään tietoa isästäni, josta en aiemmin tiennyt mitään. En edes sitä kuka hän oli tai onko elossa." Hyvään tarkoitukseen saatoin luovuttaa kaikki isästä kirjoitetun.

Varsinkin nykyinen mahdollisuus DNA-tietoihin on avannut mahdollisuuksia, joista nuoruudessani ei voinut edes haaveilla eikä pelätä. Sillä aina tieto ei ole mieleistä tai vaivattomasti sulateltavaa. Ehkä minunkin olisi helpompi rakastaa pientä filippiiniläistä poikaa, jos en olisi koskaan tiennyt, etten ole hänen biologinen isänsä. 

Väärien valintojen asiantuntija * 228

Tämän kappaleen kirjasta olisin hyvin voinut jättää kirjoittamatta, sillä anonyymeillä ei ole elämässäni muutenkaan juuri sijaa. Teen kuitenkin poikkeuksen, koska tapahtunut liittyy siihen, kun sanoin päivittäisen julkaisemisen sosiaalisessa mediassa tuovan lisämausteen. Sekä, että sen avulla ja vuoksi tavoitan jonkun katkerassa suolaliemessä räpiköivän omalta kotisohvaltaan.

Viime yönä sain nimittäin älylaitteeseeni viestin. Jossa mielensä pahoittanut kertoi Tuusulan ylimmän johdonkin nauravan Bar Finnegansissa koska olen luullut, että joku peltihökkelissä asuva filippiiniläinen nainen tekisi minulle lapsen. Tästä viiden lapsen äidistä hän käytti niin rumia sanoja, etten niitä tähän kirjoita.

Naurahdin itsekseni sillä muistin, kun aikoinaan kloppina meillä oli selitys äreille naisille. Nyt sain ehkä kokea miten puutteessa eläminen tai muuten naisten körmyyttämä mies kokee arkensa maailman onnellisimmassa maassa. Valoa sekä onnea eloon ja rakkauselämään toivon silti hänellekin.

Tänään 22.3. 2021 oli valon päivä minullakin hyvin yksinäisessä, vuoden kestäneessä koronataipaleessani, sillä ensi lauantaina saan ensimmäisen koronarokotteen. Siitä ehkä kolmen kuukauden kuluttua on toisen annoksen aika. Joten täältä tullaan kesä ja näillä näkymin ensi talvena Aasia.

Filippiineille ilman mutkia pääsisin jo nyt, sillä kotonani on 5 kuukautisen Jorma Goza Soinin nimilläni oleva syntymätodistus. Häntäkin aion rakastaa, sillä kielenkorjaajaani lainaten ja hieman muunnellen, pienen ihmisen onni ei ole minulta pois. Ainoastaan se repii itsekkyyttäni pieneksi silpuksi.

Kun en ollut edes aikuinen, oli kotonani usein lapsia sijoitettuna. Äitini ja isäni rakastivat heitä kuin omiaan. Erityisen hyvin on mieleen jäänyt Dannyn go-go-tytön Pirjo Silfverin  tummatukkainen ja ruskeasilmäinen, pieni Petteri-poika, joka juoksi aina syliini kotiin tullessani. Hän antoi alun ymmärrykselle, että lapsia ei tarvitse tehdä voidakseen rakastaa niitä.

Niinpä minun on ollut hyvin helppo rakastaa Kolumbian ja Intian orpoja, Petteriä sekä keitä lapsia tahansa. Omituisen tieni omituisuuksia ovat myös kaksi lasta, joiden isä juridisesti olen. Yhtä omituisella tavalla yli 40 vuotias Marko Soini ja 5 kuukautinen Jorma Goza Soini Filippiineillä ovat veljiä keskenään. 

Väärien valintojen asiantuntija * 227

Eilisen kirjoitusannokseni jälkeen jäin pohtimaan sosiaalista mediaa ja aika monen tapaa osallistua erilaisilla foorumeilla keskusteluun ja ylipäätään kirjoittamiseen. Moni kirjoitusalusta on minulle tuttu, mutta eniten Blogger, Facebook ja siihen oleellisesti liittyvä Messenger.

Omien sivujeni lisäksi ylläpidän muutamaa ryhmää, muun muassa Elämän tähden ja Jomtien Pattaya Beach. Varsinkin alussa Thaimaahan liittyvässä ryhmässä oli mukana monia, joiden ainut tarkoitus tuntui olevan ilkeily. Jos joku kysyi apua tai muuta neuvoa, viimeistään kolmas kommentti oli täysin asiaton, joka usein nitisti kysyjän tarpeet kysyä yhtään mitään.

On huvittavaa, kun aikuiset kantavat huolta koulukiusaamisesta, mutta eivät näe itseään huonon esimerkin antajana. Siitä huolimatta en koskaan ole poistanut ketään mistään ryhmästä. Pari kertaa olen antanut viikon tai parin porttikiellon sivuille kirjoittamiseen. Syy on ollut sama, henkilökohtaisuuksiin menneet, jonkun ihmisen loukkaamiset. Joistakin Thaimaaryhmistä tulee sen sijaan lähtö siitäkin, että ylipäätään kirjoittaa maasta tai siihen liittyvästä kriittisesti. Itse olen saanut kerran lähtöpassit, kun olen arvostellut ryhmän ylläpitäjän tapoja.

On myös aiheita, jotka ovat tunteita herättäviä. Suomessa niitä ovat lumen alta paljastuvat koirien jätökset ja Thaimaassa koirien ruokkiminen. Tulisieluisimmat ovat toivoneet, että minulta lähtisi henki ruokkimieni eläinten kanssa. Enkä minä niitä oikeastaan edes ruoki, kunhan kuljen kulkukoirien lahjontapussi mukanani.

Jollakin tapojani vihaavalla on makupalojen tilalla bambukeppi, jolla hän huitoo Don Quijoten tapaan sinne tänne karkoittaakseen koiria. Siinä sivussa hän ihmettelee, kun ne ovat hänelle niin äreitä. Hän ei ymmärrä olevansa osasyyllinen, jos muutaman kerran kepillä hakattu koira käy sauvakävelijän reiteen kiinni tai puree muovista leikkimiekkaa heiluttavaa pientä poikaa. Sillä koirat eivät erota muovimiekkaa tai sauvaa rottinkikepeistä. 

Mutta itse kukin lienee tavalla tai toisella omien osatotuuksiensa vanki. Itse en kuitenkaan ole sellainen joka paikan höylä, jonka sanottava on aina kielteistä. Ehkä eniten olen ihmetellyt kertoessani tarinaa Melanien ja lasten kanssa. Kun sain lunta tupaan kunnolla, oli joidenkin vahingonilo käsinkosketeltavaa. Mutta kun en sen jälkeenkään heittänyt pyyhettä kehään tai lasten köyhään kotiin, olenkin nyt hyväuskoinen hölmö, joka ei opi mitään. 

Mutta olen minä jotain oppinut. Koska jo vuosia olen Thaimaasssa ruokkinut koiria vailla ihmiskotia, voin kyllä täyttää viiden pienen lapsen vatsojakin Philippiineillä. Mutta siihen pystyäkseen laillani, on opittava muutakin. On opittava ja ennen kaikkea haluttava antaa anteeksi. Joka sekään ei sovi kaikille tai sitten he eivät käsitä. Vaan ovat sitä mieltä, että jos jaan elämääni ylipäätään julkisesti, on kestettävä julkinen kritiikkikin. Tätä en ensin ymmärtänyt, mutta nyt kyllä. Minähän olen tehnyt katkeruudella ja haavasuolalla maustetulle kritisoijan sohvalle kotikäynnin sähköisen median avulla kertomalla onnestani ja suruistani. Tähän mieltäni askarruttavaan asiaan sain ilahduttavan palautteen kirjani kielenkorjaajalta. Joka ihmetteli kuinka onneni voi olla joltakin pois. 

Väärien valintojen asiantuntija * 226

"Live and let live. Love and let love - elä ja anna elää. Rakasta ja anna rakkautta."

"Jorkki on tyhjä hylsy parin vuoden päästä. Kaikki lähettelevät sydämiä ja onnentoivotuksia, vaikka tietävät mitä on tulossa. Mistä tämä kertoo?"

Yllä on kaksi palautetta Facebook-sivuiltani, kun julkaisin siellä kuvan Melaniesta ja itsestäni. Hänestä, joka aiheutti yhden elämäni suurimmista pettymyksistä ja suruista. Kuitenkin olen päässyt hänen kanssaan lähemmäs isyyttä kuin kenenkään muun kanssa koskaan.

Koska kirjoitan kirjaani tai mikä sitten lieneekään siten, että julkaisen joka päivä kirjoittamani sosiaalisessa mediassa, tuo se aivan uuden ulottuvuuden palautteiden muodossa. Yllä oleva, alempi palaute sattui sopivasti samalle päivällä, kun julkisuuteen tuli tieto, että Suomi on tutkitusti neljättä vuotta peräkkäin maailman onnellisin maa.

Sitä lukiessani pohdin, että ehkä onnellinen maa pitää sisällään myös onnettomia onnettomia, jotka tavoittelevat onneaan muiden, tuntemattomien hetkiä alas repimällä. Tai sitten heidän polttoaineensa on yli reunojen vyöryvä ilkeys. Minulle sekin sopii, sillä kuljen omia polkujani ja pidän itsestäni ja mistä haluan kiinni kuten mielekkääksi koen.

Ulkomailla ollessani en etsi elämäni mielekkyyttä tai mitään muutakaan museoista enkä juuri mistään missä turistit viettävät aikaansa. Monesti minulla on päällä jenkkiarmeijan vuoden 1965 maihinnousutakki, jonka selkään olen brodeerattanut tekstin: "Nautin elämästä, perikunta tekee sen myöhemmin ja päästäni ei ole luvassa lunnaita." Se on hyvä teksti, josta on iso apu kulkiessani maailman slummeissa. Siellä minne minua eivät vie edes paikalliset vuokra-ajoneuvot. Kaiken aineellisen köyhyyden ja suuren välittämisen keskellä ovat minun syvimmät itkuni ja suurimmat iloni. Siellä on elämäni tärkein ja eniten antava osa-alue. Luulen, että loppuun saakka. 

Mutta selkämykseni teksti ei ole kaikkien mieleen eikä yhden hengen perikuntani ole puhunut minulle vuosiin. Monesti yön hiljaisina hetkinäni, yksin vuoteessa Jokilaakson tähtitaivaan alla kiikutan kuitenkin minulle rakasta Markoa perheineen yli valon nopeudella taivaanrannan ylisille. Suojelusta noutamaan ikuisesti muistaen sanat: "Jeesus pitää äidistä huolta taivaassa, kuka minusta huolehtii täällä?"

Väärien valintojen asiantuntija * 225

Innostuin penkomaan hieman lisää koronaviruksesta. WHO:n uusimman selvityksen mukaan virus on lähtenyt ihmisten keskuuteen Kiinan villieläintilalta. Tässä imperiumin elävien vastaiskussa oma osansa on lepakoilla, joita asustaa myös Jokilaaksossa niille laittamissani pesissä. Joka tapauksessa hinta on kova itsekkäästä innosta vangita villieläimiä.

Luomakunnan kruunuksi itsensä ylentänyt ihminen on kertakaikkisen outo otus, joka luulee hyvin rajallisessa viisaudessaan hallitsevansa kaikkea tai ainakin isoa osaa maapallon elämästä. Omaan maailmaani ei mahdu järkeväksi teoksi edes villieläinten tarhaaminen. 

Sen sijaan eläinmaailman päsmäröintiä Suomessakin ihminen toteuttaa esimerkiksi pitämällä kissat sisällä ja koirat samassa paikassa tai pihalla kytkettynä, pallit molemmilta leikattuina. Jopa koiran paskat pitää kerätä tien pientareelta pusseihin, jotta jonkun onnettoman arki olisi parempi ja kai kaikin tavoin onnellisempi. 

Mutta ihminen ei hallitse edes itseään, saati eläimiä tai viruksia. Silmiini sattui joku päivä sitten valvontakameran tallentama, yöllinen video kuhmolaisen talon pihasta, jonne oli kahteen kettinkiin kytketty yhtä monta koiraa. Pihaan ilmestyi ensin yksi, sitten toinen ja viimein neljä sutta. Eikä aikaakaan, kun ne olivat tappaneet koiran sen raivokkaasta taistelusta huolimatta ylivoimaa vastaan. Vieressä olevan kettingin päässä toinen koira haukkui myös henkensä hädässä. Se olisi halunnut puolustaa kaveriaan oman henkensä kaupalla, muttei voinut. Siitä piti huolen kettingin pituus.

Molempien koirien, ihmisen asettamat kahleet takasivat, että koirat eivät päässeet pakoonkaan. Jäljelle jäänyt koira jäi uikuttamaan ja suremaan toveriaan, kun sudet veivät saaliin mennessään. Se pelastui, sillä petoeläimet tappoivat ainostaan toisen koiran nälkäänsä.

Tekstistä luin kuinka koirien omistaja laittoi kaiken susien syyksi. Minä olin surullinen koiran puolesta, mutta äärettömän vihainen sen omistajalle. Joka asui Kuhmon korpimaisemissa ja satavarmasti tiesi pedoista. Silti hän jätti kaksi metsästyskoiraansa puolustuskyvytöminä susien ruuaksi.

Jos jotakin olisi pitänyt rangaista, olisi se ollut ehdottomasti koirien omistaja. Edes Tuusulan Jokilaaksossa en jätä Niiloa yksin ulos kytkettynä, sillä metsiemme ilvekset vievät peuraakin helpommin koiramme, jos se sattuu kiinni ollessaan ison kissan näkö- tai hajuaisteihin. 

Väärien valintojen asiantuntija * 224

Koronaviruspandemia Suomessakin on osa maailmanlaajuista koronaviruksiin kuuluvan SARS-CoV-2:n levittäytymistä. Virus aiheuttaa taudin nimeltä COVID-19. Jotenkin näin se lienee tämän hetken tiedon mukaan. Kukaan ei tiedä mikä on polun päässä, sillä uusia variaatioita löytyy koko ajan. Luin, että niitä kaikkia eivät tunnista herkimmätkään laitteet. Se on pelottavaa ja ensimmäisen kerran olen aidosti kokenut, että ihmisrodun tarinan ikuisuus ei ehkä olekaan kiveen hakattu. Eikä elon päättymiseen tarvitse ihmisten edes tappaa toisiaan. 

Vakaasti uskon tämän kaiken kokemamme muuttavan meitä pysyvästi. Ajattelen, että suurin muutos tulee ihmisten kokemasta yksinäisyydestä. Siitä, että yhä useammalla meistä ei ole luontevaa eikä luonnotontakaan kontaktia toisiin ihmisiin. 

Kuulun niihin, jotka ovat kokeneet yksinäisyyden nyt ennen kokemattomalla tavalla. Mutta niin on varmasti moni muukin. Jokilaakson Merikonttikodissa yksin olosta ja elosta sekä yksinäisyydestä on tullut lähes joka hetken kumppani. Usein menee päiviä, että edes näkisin jonkun, jos en lähde kotoani minnekään. Välillä kävelenkin muutaman sata metriä "ison tien varteen" nähdäkseni edes autoja. Ehkä silloin näen jonkun kävelevänkin.

Yhtenä aamuna naurahdin itselleni, sillä muistin kuinka nuorena, silloin kun maailma vain odotti valloitustani, nuorten miesten kesken leveiltiin otettujen ryyppyjen ja kaadettujen naisten määrillä. Puoli vuosisataa myöhemmin leveiltiin taas osin samassa porukassa, nyt jo elämän ilta-auringossa, lääkkeiden ja sairauksien määrillä. Mutta nyt ei ole Jokilaaksossa ketään kenen kanssa voisi kerskata tai edes puhua yksinäisyydestä. Kenellä sitä olisi eniten tai ainutlaatuisinta. 

Luulen, että kuukausitolkulla itsensä kanssa märehtiminen ja murehtiminen ei ole hyväksi. Ei ainakaan kaikille, sillä ainakin minut se vie välillä syviin syövereihin. Mistä ei kenties olisi pitkä matka liian pitkälle, jolloin mielessä alkaa pohtia päivien päättämistä, omien tai muiden. En tiedä onko kukaan milloinkaan tutkinut onko mielenterveyden menettämisellä yhteyttä yksinäisyyteen. Tai edes miksi joku on aina jonkun seurassa, mutta silti sielunsa kanssa aina aivan yksin. Tai toinen, joka ei kaipaa juuri muiden seuraa, muttei koe koskaan yksinäisyyttä. 

Yksinäisyys voi pakottaa myös oppimaan, ettei tarvitsekaan enää muita eikä edes kontakteja toisiin. Luulen, että tämä voi helpostikin siirtyä sosiaalisena perimänä esimerkiksi omille lapsille. Ehkä sukulaissielu sille on umpimielisyys ja umpimielinen. 

 

Väärien valintojen asiantuntija * 223

Jos itselläni olisi valta ja mahdollisuus tehdä haluamallani tavalla asunnottomuuden poistamiseksi, tiedän mitä tekisin. Ensin asuttaisin normaaliin asuntokantaan kaikki, jotka pystyvät ja haluavat asua yleisten asumien normien mukaan, oli asumismuoto mikä tahansa.

Sitten ohjaisin vuokriin osoitetut rahat asumistuesta toimeentulotukeen suoraan vuokranantajalle. Onkin käsittämätöntä, että yhteiskunta tukee asumista yhteisistä verorahoista, mutta ei huolehdi, että rahat menevät siihen tarkoitukseen mihin ne ovat lain ja asetusten mukaan osoitettu.

Sitten asuttaisin elämisessään tukea ja ehkä raamitustakin tarvitsevat erilaisiin tuetun asumisen yhteisöhin. Näin olisi asutettu osa kovan asunnottomuuden ytimestäkin. Näin toki tehdään nytkin. Paitsi, ettei tosiaankaan huolehdita tarpeeksi vuokrien maksuista.

Edelleen olisi osa ihmistä vailla kotia tai edes paikkaa mihin sen voisi rakentaa. Nimittäin sen jälkeen, kun asunto alkaa tuntua kodilta, katoaa iso osa asumisen ja elämisenkin ongelmista. Ihminen kokee kuuluvansa jonnekin ja sen myötä myös olevansa jotakin. Jossain näillä main lienevät myös syyt, miksi jotkut eivät suostu asumaan yhteisöissä tai asuntoloissa. On liikaa muiden laatimia sääntöjä ja puuttuu myös kyky tai halu ottaa muut asukkaat huomioon. Omien polkujen kulkijat väistyvät tai laitetaan väistymään, joten he ovat kadulla ja rantojen ynnä metsien miehet sekä naiset tiedämme kyllä missä.

Heitä varten tekisin merikonttikoteja siirtolapuutarhanomaisiksi alueiksi ja hajasijoitettuina sinne tänne lähelle joukkoliikennettä. Myöntäisin tarvittaessa yksilöllisenä toimeentulotukena joukkoliikennelipun, joka mahdollistaisi kulkemisen muiden joukkoon, vaikkei aina olisi rahaakaan.

Asumisen lähtökohta merikonttikodeissa ei olisi ihmisen tai tapojen muuttaminen, vaan kukin eläisi kotonaan kuten tahtoo. Asuntoja kiertäisi tarpeen mukaan sosiaalisia talonmiehiä huoltaen asukkaita ja koteja.

Olen tehnyt pitkän rupeaman asunnottomuuden kanssa painiskellen enkä lainkaan sano, että yhdellä tavalla tekemällä voi ratkoa kaikki asiaan liittyvät ongelmat. Aiheellinen kysymys kuitenkin on ketkä jäisivät edelleen asunnottomiksi? 

Väärien valintojen asiantuntija * 222

Suomessa on niin, että jos et asu kerros-, rivi- tai omakotitalossa, et asu pysyvästi lainkaan. Olet koditon tai ainakin vailla vakinaista asuntoa. Tähän halusin neljännen vaihtoehdon. Joka olisi enemmän kuin kesäkäyttöön tarkoitettu siirtolapuutarha, mutta vähemmän kuin kivijalalle rakennettu mummon mökki.

Tarkoitukseen kehitimme innolla Merikonttikotia, johon ei tosissaan tainnut uskoa kuin Päivin ja itseni lisäksi Järvenpään Mestariasuntojen toimitusjohtaja Veikko Simunaniemi. Ilman hänen johtamansa yrityksen panostusta, eivät koetalot olisi ehkä valmistuneet koskaan. On kyllä mainittava, että Samaria rf:n Heikki Nordfors uskoi myös hankkeeseen ja ehkä joku muukin.

Aiemmin kirjoitin vaihtoehtoisesta ammattikoulusta tai -järjestelmästä nimeltä Sovinto ry. Se liittyi aikanani Sininauhaleiriin ja suunnitelmissani oli, että Sovinto alkaa tekemään osana koulutusta ja oppilastöinään Merikonttikoteja tarvitseville. Kun Ulla-Maija Nikula jätti koulun johtamisen, työtä tuli jatkamaan Päivi Strandén ja itse luovuin silloin kyseisen järjestön puheenjohtajuudesta. Kaikki näytti hyvältä ja tie asumisen uuden vaihtoehdon toteuttamiseksi oli auki.

Paikalleni puheenjohtajaksi halusi kuitenkin silloinen Sininauhaliiton toiminnanjohtaja Aarne Kiviniemi. Hänen luottamustaan Päivi ei saanut, jonka luulen ymmärtäväni nyt jälkeenpäin. Ehkä Aarnekin sairasti yhtä soiniallergian muotoa. Joka tapauksessa tämä katkaisi Merikonttikotien lupaavan taipaleen, jota pidän hyvin valitettavana edelleen.

Olen koeasunut peltikuorista kotiani Jokilaaksossa yli 7 vuotta. Se on toiminut loistavasti ja lienee edelleen Suomessa ainut merikonteista tehty vakituiseen asumiseen tarkoitettu asuinrakennus. Vaikka vuosia karttuu itselleni, haave asunnottomuuden poistamisesta elää yhä. Jotta sen voisi tehdä merikonttikodeilla, tarvittaisiin yhteistyökumppaniksi valmistamiseen oppilaitos, joku työllistämisyhteisö tai esimerkiksi vankila.

Joka tapauksessa asunnottomuus on poistettavissa, vaikka sen toteutus lieneekin mahdotonta. Tosin en tiedä miksi. Ensin luulin, että se on rahakysymys, sitten ajattelin keinojen puuttumista. Mutta se taitaakin olla niin, että keillä on valta, heiltä puuttuu tahto. Liian liukkaasti irtoaa kieleltä tai on mielellä "ei kuulu minulle". Joskus ajattelen, jos meillä ei olisi talven pakkasia, niin kuinka paljon meillä olisikaan kadulla ihmisiä, joita juuri kukaan ei tahdo edes takapihalleen. Onneksi emme hevin halua omalle tunnollemme paleltumiskuolemia. Se on ihmisarvon kannalta kyllä melkoisen kelvoton syy järjestellä kattoja pään päälle tällä elintasolla. 

Väärien valintojen asiantuntija * 221

Kevään ja muuttolintujen tuloa Jokilaaksossa seuratessani on aikaa monenlaiseen pohtimiseen ja muisteluun. Usein ajattelen Merikonttikotiamme, jonka piti olla yhteisen ilta-auringon turvasatama Päivikselle ja minulle. Mutta toisin kävi ja nyt se on vain minun ja osin osaomistuskoira Niilon koti.

Oikeastaan ensimmäinen ajatus merikontista ylipäätään asuntona liittyi työhöni kodittomien keskuudessa. Olin osaltani luomassa kahtakin merkittävää, portaittaisen asumisen kokonaisuutta, jotka aidosti poistivat asunnottomuuden kovaa ydintä. Eivätkä ainoastaan siirtäneet sitä paikasta toiseen.

Itselleni se tarkoitti uutta ajattelua. Ei niin, että "mitä ne tarvii", vaan niin, että mitä itse haluaisin, jos minulla ei olisi paikkaa mihin pääni kallistaisin. Ymmärtääkseen oli elettevä mukana kodittoman arki. Kokonaisuuden luomiseen tarvittiin lisäksi rahaa ja hyviä, ennakkoluulottomia työtovereita, jota olivat valmiit sitoutumaan sydämellään.

Joskus asukkaan elo oli johonkin yhteisöön liian sopimatonta. Työntekijät voivat katkaista asumisen kuitenkin vain, jos oli osoittaa asukkaalle uusi osoite ja paikka, jossa voi yrittää uudella alulla. Jos ei paikkaa löytynyt, oli vaan sopeuduttava. Oli myös käsitettävä, että ihminen ei lakkaa olemasta, jos poistan hänet silmistäni. Joskus oli meno niin hulvatonta eikä asuminen onnistunut missään yhteisössä. Normaalissa kerrostalossa naapuritkin kärsivät liikaa häiriöstä, joten oli keksittävä jotain uutta. Tai oikeastaan vanha uudelleen.

Ymmärsin, että asunnottomuuden vähentäminen voi lähteä siitä, että asunnon tarvitsijan on muututtava. Mutta asunnottomuuden poistamisen lähtökohta se ei voi olla. Itse asiassa oli helppo ymmärtää, että jos meistä jokainen pystyisi ja haluaisi elää toisten laatimilla säännöillä, ei asunnottomia edes olisi. Kukaan ei kuitenkaan taivu kaikkeen, vaan joku asuu mieluummin kadulla kuin vaikkapa asuntolassa tai yömajassa.

Siihen ajatteluun istuivat täydellisesti mummon mökit, jotka olivat lähes tyystin kadonneet sieltä missä kodittomia on eniten. Asunnottomuutta ei olekaan koskaan ollut haja-asutusalueilla, vaan tiiviisti rakennetuissa taajamissa. Niinpä lähdin kehittämään ajatusta aidosti siirrettävästä mummonmökistä, jolle olisi helpompaa liikuteltavuutensa vuoksi saada myös sijoitus- tai rakennuslupakin. Näin syntyi koekäyttöön Merikonttikoti tai oikeastaan kaksikin. 

Väärien valintojen asiantuntija * 220

Aikoinaan ajattelin, että elämässäni on tuntemattomia ihmisiä, niitä jotka tiedän sekä niitä jotka tunnen. Sitten ajattelin minulla olevan myös kavereita, hyviä kavereita ja ystäviä. Toki on myös inhokkeja ehkä vieläkin, mutta vuosiin minulla ei ole ollut vihamiehiä. Siis niitä, joita vihaisin tai joille en olisi antanut anteeksi. Tunnistan kyllä itsessäni halun joskus ensin niin sanotusti tasata puntit. 

Senkin ymmärrän, että saatan olla ja olenkin jollekin vihamies tai ainakin kuten härälle punainen vaate, jolle ei kannata edes yrittää puhua. Jotain on silti muuttunut. Ainakin kriteerit, joiden mukaan sijoittelen muita mielessäni ja elämässäni eri ryhmiin. Ajattelin ennen tosi ystävän olevan sellainen, jolle voin ja haluan kertoa kaiken. Vuosikymmenten etsimisen jälkeenkään en löytänyt ystäväni-ryhmään ainuttakaan.

Viimein tuli mieleen, että ehkä mittarini ovat vääriä ja päätin, että ystävä on nimeen omaan sellainen, jolle ei kerrota kaikkea. Pois voi jättää ensimmäisenä esimerkiksi kaiken sen kertomisen mikä saattaa loukata häntä tai hänen ystäviään. Muillehan ja varsinkin vieraille voi sanoa mitä sylki suuhun tuo tai mieleen juolahtaa. 

Tämän kaiken ymmärtämiseen olen tarvinnut roppakaupalla anteeksiantoa ja -saamista. Siihen toi mukavan pikkulisän eilinen palanen kirjaani, jonka julkaisin somessa. Sen antoi Kaima Jorma, kodistaan Lapin portilta. Hän sanoi palautteessaan muistokiveämme "Anteeksiannon kiveksi", jollaista toivoi itselleenkin lähemmäs kotiaan. Kaimani liikkui vanhankin normistoni mukaan hyvän kaverin ja ystävän välimaastossa. Uusilla, kalibroiduilla mittarellani hän on kirkkaasti ystävien laatikossa tai sydämeni lokerossa. 

Anteeksiannon kiven ohi kuljen päivittäin ja siinä olevan laatan teksti antaa aihetta pohtia kiville karahtanutta avioliittoani moneen kertaan ja monelta kantilta. Siihen on symbolisesti valettu Päivin ja minun koko avioliittomme tarina. Anteeksiantoineen ja anteeksiantamattomuuksineen sekä rakkauksineen ja rakkaudettomuuksineen. 

Väärien valintojen asiantuntija * 219

Kirkkoni on hautausmaalla. Siellä ollessani koen vahvasti äitini, isäni, siskoni ja monet muut rakkaat. Kiitollisuutta koen erityisesti vanhemmilleni, jotka minut tekivät. Mutta myös hämärien ja pimeiden kujien kavereilleni, jotka ottivat yhteiset, laittomat teot niskoilleen ja pelastivat minut ja muut osalliset vankiloilta. He lähes kaikki ovat kuolleet, sillä valitsemallamme tiellä oli ennenaikainen kuolema usein läsnä. Jos olisin jatkanut sillä polulla, maan uumenissa olisin itsekin.

Tätä kaikkea hautausmaan käytävillä kerran pohtiessa oivalsin, että ihminen saa harvoin nähdä oman, viimeisen leposijansa, saati tehdä siitä mieleisen tai edes valita missä se on. Niinpä päätin tehdä projektin, johon myös Päivi osallistui. Halusimme tulla haudatuksi Jokilaaksoon, jonka vuoksi oli valittava polttohautaus. Silloinkin, jos tahtoo haudalle muistomerkin, on saatava yhteiskunnan lupa. Sen sijaan tuhkan voi ripotella tai laittaa muuten melkein minne tahansa. 

Halusimme kuitenkin muistokiven. Sitä etsin kauan, kunnes löysin mieleisen lähistöllä olevalta kiviainestehtaalta. Reilun kuution kivi oli jyrkänteen suojana, mutta se se on, olin päättänyt. Anastajaksi sain mukaani Sjöblomin veljeksistä vanhimman, Kallun, jonka kanssa "varastimme" kiven keskellä päivää ja veimme isolla kauhakuormaajalla Jokilaaksoon. Myöhemmin olen käynyt tunnustamassa tekoni. 

Mielestämme kivessä piti olla laatta ja löysin yrityksen omistajan, joka niitä teki ja valoi. Voi olla, että se oli Loimaan Kivi. Kerroin tarinani, johon mies: "Kaunis story ja valmistan haluamanne mielelläni, jos selviän hengissä syöpäleikkauksesta, jonne olen juuri menossa." Mies selvisi ja valoi laatan. Siinäkin kaikessa on minulla syvä tunne mukana. 

Mutta vaikka osa sydämestäni elää ikuisesti Päivin kanssa, voi olla, että hänen sydämensä ei tee samoin. Joten emme ehkä lepää yhdessä enää millään muotoa missään. Itse toivon, että puolet tuhkastani ripotellaan Jokilampiimme, joista se voi kulkea virran mukana vaikka Thaimaahan Siaminlahteen. Osa tuhkasta jäisi Ison kiven juureen, jossa sitä vartioi "lennä lennä leppäkerttu..." 

Ajattelen, että kaikki se mitä näemme ihmisestä, maatuu mullaksi tai muuttuu tuhkaksi. Sen sijaan en usko, että se mitä emme näe; viha, rakkaus, suru, ilo, kaipaus, katkeruus ja niin edelleen menee maan poveen tai virran mukana Thaimaahan. Vaan uskon sen kaiken lähtevät taivaalle savun lailla ja siitä kaikesta muodostun uudelleen jonkun sen ympärille, josta en käsitä mitään.

Mutta vaikka en käsitä, uskon silti. Sinne jonnekin en halua lähteä anteeksiantamattomin sydämin. Pelkään, että siellä jossakin joku sanoo: "Jorma, asiasi ja anteeksiantamaton sydämesi on nyt tässä esillä. Mitä ehdotat, että tehdään?" En halua joutua kysymään "vieläkö tässä voin antaa anteeksi", sillä uskon sen olevan silloin myöhäistä ja kuuluvan maan päällisiin tehtäviini.