Suvun mustat lampaat

päivis: Vanha vitsi sukututkimuksesta kuuluu, että siinä vaiheessa lopetettiin tutkiminen, kun sukupuusta löytyi mustalaisia. Totta sanonnassa on sen verran, että sukujen mustalampaita ei mielellään nosteta esiin. Eilisessä Petter ja Elisabet Hällströmin jälkeläisten sukukokouksessakin paljon huomiota saivat muusikot ja muut sukuun kuuluvat ja kuuluneet musiikin harrastajat. Meneillään lienee myös suvun lääkäreitä koskeva tutkimus. Mutta missä ovat Hällströmien ja Strandénienkin konnat ja murhamiehet?

Kun eilisen sukukokouksen yhteydessä kukitettiin sukuseuran aktiiveja ja muita merkittäviä ihmisiä, mietimme Jorman kanssa, että vähintään jonkun TV-komedian aiheeksi sopisi sukujuhla, jossa poliisisaattueessa salin eteen tuotaisiin käsiraudoissa suvun pankkirosvot ja salakuljettajat. Ja tietysti heillekin annettaisiin kukkapuskat ja lämpimät halaukset.

Näinhän ei tosielämässä koskaan voisi tapahtua, mutta kun viime aikoina olen kuullut epävirallisemmin sukutarinoita, joihin liittyvät ennenaikaiset kuolemat väkivallan tai yllättävän sairauden johdosta sekä muuten elämän laitapuolelle liittyvät tapahtumat, voisi niiden avoimempi käsittely olla paikallaan. Saattaisivat jopa avata ja parantaakin joitakin edelleen elossa olevien mahdollisia traumoja, joita aikoinaan puhumatta ja selvittämättä jääneet asiat ovat aiheuttaneet.

Tavallaan sukua nämäkin: Niilo ja Soinin
perheen Kettu-koira.

Kun virallinen sukututkimus korostaa menestystarinoita ja niiden takana olevia sukulaisia, antaa se mahdollisesti ainakin osalle suvun jäsenistä viestin, että mainitsemisen arvoisia ovat vain ne, jotka ovat osoittaneet olevansa muuta väkeä taitavampia, lahjakkaampia ja ehkä rikkaampiakin. Pahitteeksi ei tunnu olevan, jos suvusta löytyy entisiä tai nykyisiä julkkiksia. Onhan se kieltämättä hienoa.

Suomen perustuslaissa tai ainakin raamatussa korostetaan ihmisten samanarvoisuutta. Siinä mielessä sukututkimuskin voisi saada ainakin lisää sisältöä, jos joka suvussa annettaisiin ääni myös kaikkein hiljaisimmille esivanhemmille ja varsinkin niille, joista on vielä tallella tarinoita. Niitähän yleensä ihan tavallisistakin ihmisitä riittää, kun vähän kaivetaan muistisopukoita.

Petter ja Elisabeth Hällström ja minä

jormas: Päivis on ilmeisen innostunut tutkimaan sukuhistoriaansa, joka aina joskus tempaisee minutkin mukaansa. Päivis tutkii historiaansa myös geneettisen sukututkimuksen avulla, joka perustuu Dna:han. Joka otetaan syljestä, tarkemmin posken limakalvosta ja on otettu minultakin.

Itseäni aihe ei ole tempaissut ehkä samalla tavalla mukaansa kuin monet muut. Yksi syy siihen lienee, että sukuni http://petterhallstrom.fi/ katsotaan lähteneen linkin takana olevasta Petter ja Elisabethista. Ikään kuin sitä ennen ei olisi ollut mitään. Minun intoni on nitistänyt jostain saamani tieto, että niin Petter kuin Elisabethkin olisivat molemmat olleet enemmän tai vähemmän huutolais- tai ottolapsia, joiden geeniperimä on jossain aivan muualla kuin suvussa, jonka kantavanhemmiksi heidät on istutettu.

Laitan alle kuvan isälinjan biologisesta suvusta, jota olen päässyt 1600-luvulle saakka. Elisabethia olen seurannut vielä parisataa vuotta kauemmas. Varmasti historiasta löytyy paljon mielenkiintoista, vaikka itseäni ei niinkään kiinnosta yhteiskunnan silmissä ansioituneet sukulaiset, vaan aivan muut. Muskettisotureita olen löytänyt. Haluaisin ehkä enemmänkin tietää kuinka paljon suvussa on murhamiehiä, muita lainrikkojia ja laitapuolen kulkijoita. Voivat vaan olla monen mutkan takana piilossa, sillä juuri heitä moni sukulainen piilottelee. Suvun mustia lampaita siis.

Sukujen juurilla

päivis: Seuraavat kaksi viikkoa voivat sisältää enemmän sukujuurille menoa kuin pitkiin aikoihin. Tänään ajettiin Vaasaan Jorman isän puolen sukujuhlille. Kahden viikon Matkakotimatka päättyy loppukuusta Joensuuhun Strandénien sukukokoukseen ja näiden väliin saattaa vielä mahtua penkomista Jyväskylän maakunta-arkistossa, jotta voisin aloittaa äidinäitini suvun tutkimisen.

Sukujuurimatkamme alkoi todellisuudessa jo eilen, kun illalla ajoimme Ikaalisiin. Yövyimme Luhalahdessa mukavan perinnekylän rannassa. Aamulla kävimme entisen työkaverimme kanssa hänen lapsuuskodissaan, jota Juhani vaimoineen on vaalinut huolella. Sukujuurten huolenpitoa sekin.

Vamian ammattioppilaitoksen sisäänkäynnillä
Petter Hällströmin suvun jäsen, Jorma, suvun
vaakuna ja välissä tuima tupakoinnin kieltävä
kyltti, joita löytyy kymmenittäin ulkoalueelta.

Ilmoittautuminen Petter Hällströmin sukujuhlaan oli jonkinmoinen show. Ensin olisi pitänyt tietää, kenen naispuolisen Hällströmin (en tiedä miksi) sukuhaaraan Jorma kuuluu. Arvaus oli, että Elisabetin. Sitä sitten kahden suvun tutkijamiehen johdolla selvitettiin samoista sukukirjoista, joita meilläkin on neljä kappaletta. Kirjoja näkyy olevan enemmänkin ja asian selvittämistä varten piti siirtyä kirjasta toiseen ja vielä kolmanteenkin, jotta Elisabet-linja varmistuisi. Siitä kirjasta Jorma löysi myös kuvan isästään veljineen ja heidän isänsä.

Petter Hällströmin sukujuhlan mielenkiintoisimmaksi anniksi itselleni ajattelin perjantai-iltapäivän ohjelmassa olleen luennon geneettisestä sukututkimuksesta. Hieman jouduin pettymään, sillä olisin toivonut kuulevani jonkinlaista rautalankamallia muun muassa siitä, mitä geneettisen sukututkimuksen termit käytännössä tarkoittavat. Nyt kuulimme kyllä monenlaista faktaa aiheesta, mutta jotain jäi puuttumaan. Vaikka olen tehnyt dna-serkkutestinkin jo lähes vuosi sitten, edelleenkin olen melko pihalla monesta asiasta.

Huomenna olemme vielä Hällströmin suvun asioiden äärellä, kun sukututkimusasioiden käsittely jatkuu. En odota mitään erityistä, joten tiedä häntä, jos päivä on vaikka kuinka antoisa.

Yöpaikaksemme Matkakodille löysimme sukujuhlapaikan laajan parkkipaikan. Eli yövymme Vamian eli ammatillista koulutusta antavan laitoksen pihamaalla parkkipaikan mukavan varjoisalla kulmalla.

Nettietiketti ja somekäytös

jormas: Saattaa olla, että kirjoitin aiheesta jokin aikaa sitten. Niin tai näin, yritän olla toistamatta kertaalleen sanomaani. Toisaalta tämä(kin) blogikirjoitus saisi aivan yhtä hyvin jäädä vaille julkaisua.

Eilen törmäsin taas kerran vastenmieliseen ilmiöön. Ihminen, joka on hyväksynyt minut face-kaverikseen, kirjoitti homoseksuaalisuuden olevan syntiä, johon vastasin, että näin ei ole. Vaan siitäpä riemu nousi, joka päättyi siihen, että hän poisti ensin seinältään viimeisen vastaukseni ja minä loput, koska kokonaisuus hämärtyi. Sitten hän kirjoitti sivuilleni jotain, jonka poistin lukematta. No, nyt ei olla enää kavereita hänen mielestään arvatenkaan millään tasolla. Jos on koskaan oltukaan.

Kuten aloitin, tämä blogikaan ei ehkä ansaitsisi julkaisemista, mutta aina silloin tällöin huomaan, että sivujen ylläpito laittaa jonkun ryhmästä jäähylle tai poistaa kokonaan. Joten ilmiö on suhteellisen yleinen. Usein kyseessä ovat henkilöt, jotka purkavat hyvää, mutta ennen kaikkea pahaa mieltään ja oloaan somessa henkilökohtaisuuksiin menevillä haukkumisilla arvosteluilla. Jota lukevat myös tuntemattomat ihmiset. Lisäksi he usein ajattelevat, että oma face-seinä on jotenkin pyhä, jolla saa itse kirjoittaa mitä sylki tai kuiva suu tuottaa, mutta lukija ei saisi sanoa siellä mitään kritisoitavaa.

Ajattelen toisin. Sillä jos joku jakaa luettavakseni mitä haluaa, pidätän itselläni oikeuden sanoa siihen mitä haluan ja tarpeelliseksi koen. Mutta tämä ei sovi kaikille ja silloin vastaansa voi saada henkilökohtaisuuksiin menevän ryöpytyksen. Kunnes soppa on selvä ja matot molempien vintillä ovat perusteellisempaakin oikomista vailla. Mutta aina jotain takkiin tarttui, sanoi Nata oltuaan ties kuinka monennen kymmenennen kerran päihdeleirillä etsimässä selvää tulevaisuutta tai edes huomista.

Joidenkin kavereinani olevien tapaa olla ja elää netissä ihailen jollakin tasolla, vaikka haluankin olla somessakin sellainen kuin muutenkin olen. Käyttäytymisessäni haluan tunteen näkyvän niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta joskus joillakin kipinöi vailla mitään tolkkua, sillä on mahdoton etukäteen tietää missä on kenenkin kipukynnys ja missä palaa kenenkin käämit. Joskus kyllä arvaan miten käy ja provosoin silti tai juuri siksi. Riippuu henkilöstä ja asiasta, mutta myös tähtien asennosta. Useimmiten olen asialinjalla, vaikka tunteet vievät joskus vallan ja kirjoittaessani pihisen kiukusta tai kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Ja niin on oikein hyvä.

Suppaisinko kotilammella?

päivis: Joskus pari kolme vuotta sitten opin tietämään, mitä sana suppaaminen tarkoittaa. Niihin aikoihin tuo harrastuskin luultavasti löi itsensä läpi. Suppaajalla on lainelautaa muistuttava laite, jonka päällä joko seistään tai ollaan kontillaan. Vedessä edetään melomalla. En tiedä, miten se oikein kontallaan ollessa tapahtuu. Itse ainakin seisoisin.

Suppaaminen vaikuttaa hauskalta. Ainakin jos veden pinta on tyyni ja sää on lämmin. Vesikin saa mielellään olla lämmin.

Viime kesänä olin jo melkein suppaamassa, kun huomasin, että työnantajalta saamillani Smartumin liikuntaseteleillä voi Gustavelundista vuokrata suppilaudan. Mutta, mutta. Viime kesä oli mitä oli ja hieman totuutta muuttaen voin sanoa, että säät olivat niin kehnot, että suppaaminen jäi.

Tuolla lammella voisi mukavasti suppailla
ainakin tyynellä säällä.

Nyt olen katsellut kotilampeamme sillä silmällä, että siellä voisi supata. Mikäli olisi lauta. Tästä ajatuksesta ei ole tietysti pitkä matka siihen, kun kuulee juttuja, miten jotkut ovat halunneet sitä sun tätä ja sitten kun ovat saaneet, mielenkiinto on hiipunut. En ainakaan ihan heti keksi itseltäni vastaavaa kokemusta. Ehkä siis suppailisin, jos olisi se lauta ja mela.

Äsken näin telkkarissa mainoksen, jossa tarjottiin suppilautaa ilmeisesti tarjoushintaan. Kuinkahan tuohon nyt reagoisi? Sanoin heti Jormalle, että jos olisin edelleen töissä, niin varmasti ostaisin. Lauta kuitenkin maksoi useita satasia. Ja olen sitä paitsi tehnyt jonkinmoisen päätöksen olla ostamatta mitään.

Mutta olenko rehellinen, kun samaan hengen vetoon totean, että nyt siihen ei ole varaa, kun eläke on niin pieni. Sitähän olen tässä viime syksystä asti hokenut. Toki se onkin pieni, mutta en minä silti kädestä suuhun elä. Sukan varressa on puskuriksi tarkoitettuja euroja. Puskusria tietysti käytetään vain tiukan paikan tullen. Olisiko suppilaudan ostaminen sellainen?

Minä ja musiikki

Jormas. Monesti olen yrittänyt tehdä itselleni selväksi mitä musiikki minulle merkitsee. Määrätyllä tavalla epämääräisesti siitä lienee jotain vuosikymmenten saatossa auennutkin. Kuten se, että musiikki ja laulujen sanat ovat olleet tärkeitä pienestä pitäen. Siinä erityisesti suomankielinen, kevyt musiikki, joka osin selittynee kehnolla englanninkielen taidollani. Mutta on siinä muutakin.

Jo ennen kouluaikoja muistan "Piiri pieni pyörii, lapset siinä hyörii" ja monet muut. Aivan oma lukunsa on Suvivirsi, josta vieläkin tulee mieleen koulun kevätjuhlat ja todistusten jako. Vaikka todistukseni ei koskaan häävi ollutkaan, koulun päättyessä tuntui, että päivieni määrä on rajaton, kesä jatkuu ikuisesti ja koskaan ei sada. Kun tätä muistelin puolivuosisataa myöhemmin Meilahden sairaalan sydänvalvomossa, silloin viimeistään selvisi, ettei se ole totta. Enkä voinut enää siinä illuusiossa jatkaa taivaltani.

Aivan oma lukunsa ovat joululaulut, joihin liittyi joulun tai kai lähinnä joulupukin ja lahjojen odotukset. Mutta oli siinäkin muuta. Jotenkin jo lapsena minulla oli joulussa aina läsnä yksinäisyys. Usein se tulee minulle edelleen mieleen Jouluyö juhlayö -laulusta, mutta myös Sylvian joululaulusta ja Varpunen jouluaamuna. Yksinäisyys, suru ja kaihomieli.

Laulujen sanat ovat sävelen lisäksi tärkeitä. Kun Mikko Alatalon biisi Ihmisen ikävä toisen luo nousi hitiksi, häneltä kysyttiin, onko laulujen sanat tärkeitä. Mikko vastasi, että "ovat ne. Sillä kantakuppilan levyautomaatti on monelle ainut psykologi, jota suomalainen suostuu kuuntelemaan". Tähän on helppo yhtyä kuunnellessa Tapsa Rautavaaran Isoisän olkihattua, Junnu Vainiota, Juicea, Irwiniä ja monia muita. Oma lukunsa minulle on myös Päivi Paunun, Lönkan missiksikin kutsutun, Majatalo mieleen usein palaa......

Klassinen musiikki on jotain aivan muuta, vaikka siinäkin on kappaleita ja esityksiä, jotka onnistuvat liikuttamaan jotain syvää sisälläni. Yksi niistä on tässä.

Pitkään itseltäni oli sen sijaan kateissa, kuinka jäsentäisin mitä sävelet minulle merkitsivät. Tunnistin vain, että ne herkistävät jotain syvää sisälläni välillä kyyneliin saakka. Silloinkin, vaikken sanoista ymmärtäisi ensimmäistäkään. Tähän mieltäni askarruttavaan asiaan löysin jokin päivä sitten vastauksen, joka auttaa minua eteenpäin. Musiikki on ääneksi muunnettua tunnetta.

Syyllistymisen armolahja

päivis: Joillakin ihmisillä kai on taipumus syyllistyä vähän asiasta kuin asiasta. Kuulun epäilemättä siihen sakkiin. Sanotaan myös, että vain ne ovat syyllisiä, jotka kokevat tuon syyllistymisen tunteen. Ei se kyllä ihan aina niin mene.

Sain tänään käräjäoikeuden lautamiehille lähetetyn sähköpostin, jossa yhtenä asiana oli mahdollisesti joillekin lautamiehille unohtuneet kulkukortit. Kortilla pääsee istuntopäivänä tiloihin, joiden kautta menemme istuntosaliin. Oikeustalolta mukana lähteneet kulkukortit kehotettiin palauttamaan mahdollisimman pian.

Koska minulla on tuo taipumus syyllistymiseen, olin melkein jo lähtökuopissa palauttamaan korttia, jonka tietenkin uskoin unohtaneeni käsilaukkuuni, sen sisäpuolella olevaan vetoketjulliseen taskuun. Luin sähköpostin parvella, jonne olin kiivennyt ottamaan päiväunet. Maltoin kuitenkin, enkä heti lähtenyt tarkistamaan laukkuani. Päiväunista ei tietenkään tullut mitään, mutta sen sijaan mietin tapoja ja ajankohtia, miten voisin palauttaa tuon kulkukortin.

Olin aikeissa mennä huomenna piirtämään elävää mallia lähelle oikeustaloa, mutta samalla en oikein voisi hoitaa tuota palautusta. Piirtäminen alkaa klo 18 ja oikeustalolla ei taatusti ole enää niihin aikoihin ketään. Eikä oikein houkuta ajatus mennä sinne ennen neljää, jolloin kortin voisi palauttaa, mutta sen jälkeen pitäisi odotella pari tuntia, että pääsisin piirtämään. Sitä paitsi olen unohtanut ilmoittautua museolle, jossa tuo piirtäminen tapahtuu. En siis ole luontaisesti edes menossa sinne suunnalle.

Huomenna sen sijaan olen menossa Hakaniemeen puoli yhdeksi. Jormalla on myös meno kaupunkiin niihin aikoihin, joten pääsen hänen kyydissään Helsinkiin. Keksin, että lähdemme hyvissä ajoin, jotta voimme ajaa ensin oikeustalolle (väärään suuntaan tietysti, mutta onhan kortti saatava palautettua) ja sieltä Helsinkiin. Se tuntui sopivan Jormallekin. Olin hetken aikaa huojentunut, mutta sitten muistin taas, että olen unohtanut sen kortin laukkuuni. Ja sen perään on kyselty, vaikkakin kyselyn saivat kaikki muutkin lautamiehet, joita lienee kymmenittäin.

Jossain määrin tuskaisena syyllistyttyäni kortin unohtamiseen kapusin lopulta alas parvelta ja menin käsilaukulleni huomatakseni, ettei siellä ole mitään unohtunutta korttia. Pääasia tietysti oli, että onnistuin ihan omasta vapaasta tahdostani jälleen kerran ottamaan syyt niskoilleni.

Merikonttisauna, osa 4

jormas: Viimein olemme päässeet saunastamme kertovan blogisarjan viimeiseen osaan. Tosin kerrottavaa olisi varmasti toinen mokoma. Totta ja tarua.

Ensimmäisessä kuvassa on muisto yhdeltä Irwinin kiertueelta Rentun ruusun aikoihin. Miehestä ja yhteisistä kokemuksista riittäisi kerrottavaa helposti yhden kirjan verran, joten voi olla, että palaan aiheeseen vielä joskus. Sen verran kuitenkin, että olen kulkenut kappaleen matkaa monenkin artistin sekä muun esiintyjän matkassa ja Irwin on yksi parhaista. Ei siksi mitä hän osasi eikä siksi mitä hän ei osannut. Vaan aitouden vuoksi, sillä hän oli myönteisessä mielessä pesunkestävä renttu ilman rooleja. Ehkä se musiikin lisäksi oli suurin syy hänen suosioonsa. Kansan, varsinkin ravintolayleisön oli helppo samaistua häneen ja kokea kuuluvansa samaan joukkoon. Antti on taipaleellani ollut ainut, jota yleisö ei buuannut alas eikä vaatinut rahojaan takaisin, vaikka Irwin ei olisi tehnyt mitään muuta kuin nostanut tuopin muiden kanssa.

Toisessa kuvassa on saunan jääkaapin sisältöä, joka on lievästi sanottuna juomavoittoinen. Toinen merkille pantava on, että juomat ovat alkoholittomia Jokilaakson hengen mukaisesti. Kuusenkerkkäjuomaa, kivennäisvettä, kuohuviiniä, olutta jne. Joukkoon on eksynyt pari alkoholijuomaakin, jotka arvatenkin ovat jääneet joistakin Jokilaakson kesäpirskeistä. Juomista sen sijaan puuttuu tusinan verran pulloja. Aitoa israelilaista rypäleviiniä, joka on kirkkomme virallinen, alkoholiton ehtoollisviini. Tarkoitus oli aikoinaan pitää ehtoollisjumalanpalveluksia Sininauhasäätiön omassa kirkossa eli sakraalitilassa Hämeentiellä. Mutta toisin kävi. Kun heivasin bossina, pastori Kiviniemi myi kirkon. Papista, joka myi kirkkonsa, olisi siitäkin vähintään pakinan verran.

Kolmannessa kuvassa näkyy, yllätys yllätys hieman posliinisia taidetauluja. Mutta näkyy siinä hieman löylyhuonettakin ja toista laudetta. Jokilaakson saunassa istutaan siis vierekkäin ja vastakkain. Joskus kerrotaan tarinoita ja joskus ollaan hiljaa. Pääosin saunomme kaksin, mutta on sitä hieman harrastanut osaomistuskoira Niilokin. Tosin sen mieleen ei niinkään ole Jokilaakson sauna, vaan ykkössauna on Keski-Suomessa, tarkemmin Päivis Place. Siellä se haluaa välillä nauttia sille sopivista löylyistä meitä kauemmin. Uiminen kuitenkaan ennen tai jälkeen kylpemisen ei ole Niilon juttuja, vaikkei se vettä kavahdakaan.

Neljännessä kuvassa on jotain mitä ei kaikilla kiukaille ole. Saunassa asuu usein oma löylynhenki, joka kuiskii ikitarinoita menneiltä ajoilta ja vanhoista uskomuksista... Meillä se on Höyrylöyly eli Löylyn sielu, jota en esittele, sillä se löytyy täältä.

Muistojen merikontti ja marittamisen vaikeus

päivis: Jos nyt joku ei tiedä, mitä marittaminen on (tiedän, että niitäkin ihmisiä on), niin esimerkiksi tätä se lyhyesti sanottuna tarkoittaa: luovutaan tavarasta, joka ei tuota enää iloa. Tämän keksi japanilainen ammattijärjestäjä Marie Kondo, jonka kirjoittamia kirjoja me suomalaisetkin olemme innolla lukeneet ja noudattaneet niiden ohjeita enemmän tai vähemmän tunnontarkasti.

Itse en ole yhtään maritus- tai KonMari-teosta lukenut, mutta ymmärrän, että kirjoilla on lukijakuntansa. Omat tietoni olen poiminut lähinnä Facebook-ryhmän kirjoittelua seuraamalla. Ja onhan aiheesta julkaistu eräskin lehti- ja nettiartikkeli.

Kenelläpä ei nykypäivänä olisi nurkat tavaraa täynnä. Kysyntää marittämisen opeille on. Moni on ehkä tietämättäänkin kaivannut vinkkejä siitä, miten liian tavaran kanssa tulisi toimia.

Marie Kondon opeille olisi nyt käyttöä, kun olemme yrittäneet tarttua haasteeseen raivata siistiksi toinen pihan kahdesta Muistojen merikontista, joka on täynnä meille Helsingissä asuessa jäänyttä tavaraa. Asunnossa olleiden kalusteiden, kirjojen, astioiden, kuuden matkailuauton talvirenkaan ja muun romppeen lisäksi varastoon päätyi myös työhuoneisiimme keräämiämme kierrätettyjä kalusteita. Onpahan ainakin kaappeja ja hyllyjä, joihin pikkutavaraa voi järjestellä.

Tästä pitäisi saada aikaiseksi paikka, josta turhat romppeet on
poistettu ja esille on laitettu jotain sellaista, johon liittyvää
voi kiikkustuolissa istuen muistella. Keinutuoli on vielä
toistaiseksi tuolla perällä.

Mäkelänkadun varasto tyhjennettiin vuosi sitten keväällä ja kaikki rompe vain tuupattiin 12-metriseen konttiin. Suurin osa tavaroista oli ollut varastossa jo vuosia ja kerännyt päälleen melkoisen pölykerroksen. Sekamelskaan on muutaman kerran yritetty kajota, kun on ollut tarve etsiä jotain, jota olisimme tarvinneet. Välillä paremmalla, joskus huonommalla menestyksellä.

Usein sanotaan, tai sanottiin jo ennen maritustakin, että sitä ei tarvitse, jota ei edes muista olevan olemassakaan. Allekirjoitan tuon, mutta toisaalta on mukavaa löytää jotain unohtunutta ja pitää sitä ikään kuin uutena tavarana. Tuon toisen Muistojen merikontin tavaroista minulla on jonkinlainen näkemys ja mielikuva, mutta jotain yllätyksiä luulen sen myös pitävän sisällään.

Maritushan ei tarkoita pelkästään paikkojen siistimistä. Periaatteeseen kuuluu, että tavaraa myös hävitetään niin että tuntuu. Nyt jo tuskailen, kun mietin, että mitä oikeasti sille kaikelle omalle roinalleni teen, kun viimein alan järjestää. Jorma tänään alkuraivasi, jotta tavaraan edes pääsisi käsiksi. Seuraavana on kai vuorossa pölyjen pyyhkiminen. Onneksi mitään aikataulua tälle ei ole laadittu. Meillä ei myöskään taida olla ihan yhtenevää näkemystä siitä, mitä säästetään ja mikä saa mennä.

Keskari Cruising

jormas: Jo monena vuonna olemme osallistuneet avoautojen tapahtumaan lehtitalo Keski-Uusimaan pihalla ja sen jälkeen Tuusulanjärven ympäriajoon. Viime vuonna tapahtuma peruuntui ensimmäisen kerran huonon ilman vuoksi. Olisiko siitä johtuvaa, että nyt tehtiin sitten osallistujaennätys. Kuviakin otin entiseen malliin. Mutta nyt yksi kysymys. Mikä auto on ensimmäisessä kuvassa? Kuvista viimeisessä on Martti osa-automme.

Strandénien sukua

päivis: Kävin äsken tämän blogin tilastosivuilla ja huomasin, että joku oli juuri lukenut vuonna 2012 kirjoittamaani blogia Titanicista. Tarkemmin sanottua sen uppoamisesta, josta sinä päivänä, 14.4.2012, tuli kuluneeksi 100 vuotta. Yksi laivalta pelastuneista oli Juho Strandén, jonka taustoja olin kirjoittamani mukaan selvittänyt jonkin verran. Mahdollista sukulaisuuttakin hieman haarukoin.

Seuraavana vuonna, Strandénien sukukokouksen jälkeen olisin ollut paljonkin viisaampi Titanicista pelastuneen Juho (Janne) Strandénin ja oman sukuyhteyteni suhteen, sillä vuonna 2013 julkaistiin Ahti Kopperin laaja sukuselvitys nimeltä Strandénin suku. Paksu kirja pitää sisällään selvityksen Kiteen seurakunnan ensimmäisen lukkarin jälkeläisistä 1600-luvulta vuoteen 2013.

Kirjan mukaan Titanicilla Amerikasta kultaa vuolemaan lähteneen Juhon ja minun sukujuuret haarautuivat jo 1600-luvulla, jolloin lukkari Henrik Strandeniukselle syntyivät pojat Reko ja Henrik. Juho Strandén (Juho-nimisiä Strandéneita on muuten eri vuosisatoina ollut melkoinen liuta) polveutuu Henrikistä ja minun sukupuuni taas liittyy hänen 1660 syntyneeseen veljeensä Rekoon.

Vuonna 1755 kuollut Reko on myös ollut lautamies, kuten minäkin olen ollut ja olen taas uudelleen.  Lautamiehiä suvussani näkyy sukukirjan mukaan olleen muitakin, mutta ei kylläkään varmaan yhtään naispuolista. Hauska yhdistävä asia omiin etäisiin esivanhempiini se kuitenkin on!

Strandénin suku on kirjaksi painettuna melkoinen raamattu, mutta ei se kyllä hakkaa Jorman Hällströmien suvusta laadittuja selvityksiä. Sitä meiltä löytyy ainakin neljän kirjan verran. Sukukirjan kanteen on moneen kertaan painettu myös kirjaimet ABC, jonka veikkaan viittaavan Heikki Strandéniin, jonkinmoiseen ABC-ketjun isään. Ehkä ABC on sponsoroinut kirjan valmistumista ja on siitä hyvästä saanut kuulut kirjaimensa kirjan kanteen. Tai sitten kirjaimilla tarkoitetaan vain, että kyseessä on Strandénien oma Aapiskirja.

Strandénien suku ei liene hirvittävän suuri, mutta samaan sukuun kuuluvia on silti muunkin nimisiä. Syystä tai toisesta sukunimi Strandén ei ole kaikkia miellyttänyt, tai se on ruotsinkieliseltä vaikuttaessaan ollut hankala lausua ja kirjoittaa. Sekaannuksia syntyy edelleenkin ja välillä nimen joutuu luettelemaan kirjain kerrallaan. Ja tuo aksenttimerkki e-kirjaimen päällä. Se vasta ongelma onkin.

Sukukirjan mukaan Strandén-nimestä luovuttaessa on tilalle otettu seuraavia sukunimiä. Osa voi olla itse keksittyjä, luulen, mutta osa on ehkä vain muuten miellyttänyt uuden sukunimen ottajia. Omaan lähisukuuni kuuluvista tunnistan tuolta vain nimen Saurikoski: Ahvo, Ariranta, Asoranta, Hurmala, Kuusela, Peltonen, Rainila, Rainonen, Ranta, Rantarae, Rantola, Rantomäki, Rausela, Rauski, Saareisto, Saarenaho, Salokannel, Saurikoski, Seromaa, Soilevuo, Sorte, Suvikunnas ja Tyynelä.

Merikonttisauna, osa 3

jormas: Merikonttiin tehdystä saunastamme riittäisi juttua ja varsinkin muistoja kai pienen kirjan verran. Ja vaikka jotain unohtuukin, uutta mieleen jäävää tulee koko ajan kadonneen tilalle tuplaten lisää. Ensimmäisen kuvan kipsitaulun syntyperää en muista, mutta luulenpa sen olevan lahja joltakin ystävältämme. Toisaalta se voi on kulkeutunut meille mistä tahansa.

Toisessa kuvassa on lisää koristauluja, jotka on hankittu aikoinaan Apilanlehti Oy:ltä. En osaa sanoa onko tai tuleeko tauluilla olemaan joskus rahallista arvoa, vaikka niitä myyvä yritys on Pohjoismaiden johtava, laadukkaaseen posliiniin, lasiin ja sisustusesineisiin erikoistunut postimyyntiyritys. Meille sillä ei ole väliä, sillä sateenkaaren tuolle puolen, taivaanrannan ylisille eivät lähde mukaan taulut eivätkä setelit.

 Kolmannessa kuvassa on tuulahdus aivan muualta kuin kotimaasta. Kahdessa koukussa talvehtiva riippumatto, ei siis riippukeinu, viettää talvensa ja usein sadesäätkin saunallamme. Sen olemme hankkineet töölöläisestä, alaan erikoistuneesta liikkeestä. Sinne se oli tullut Etelä-Amerikasta. Tämä mukava lepopaikka tai mikä se oikeastaan onkaan oli meillä jo Pessi & Illusian asuinyhteisössä, jossa kotimme oli monta vuotta. Siellä sekä Jokilaaksossa tässä oivassa, saunakoivujen väliin ripustetussa, kahden hengen matossa (vai matolla?) on tullut vietettyä monet kesäunet ja ruokaperäset.

Seinällä on myös keinosilkille kaksipuolisesti brodeerattu lohikäärme, joka on tullut Jokilaaksoon kylpytakin selässä Thaimaan Pattayalta. Ehkä käännän kankaanpalasen joskus toisin päin, sillä hopeanvärisellä puolella itämainen käärmesymboli on värikkäämpi.

Viimeisessä kuvassa on taas vaihteeksi tauluja, mutta myös yötä päivää palava saunavalo, jonka kiikutin kotiimme omalla luvallamme Sininauhasäätiöltä. Saunan seinät päivis suti siniseksi kiireellä, sillä aikaa oli vain yön yli. Sillä aamulla tulivat saunakonttimme rakennustyön venäläiset rakennusalan ammattilaiset. Joista varsinkin toisesta Latfin Service Finland Oy:n toimitusjohtaja Pentti Pirinen löysi vain yhden huonon puolen. Sanoi hänen olevan aivan liiankin tarkka tekijä. Ja totta se onkin, sillä varsinkin löylyhuoneestamme on vaikea löytää pienintäkään virhettä.

Mitä tänään syötäisiin

päivis: Netti on tulvillaan (ehkä) hyvää tarkoittavaa informaatiota siitä, mitkä ruoat ovat tai eivät ole terveellisiä. Nyt siellä tarjotaan melkoisen kritiikittömästi tietoa 29 ruoka-aineesta, jotka voivat lyhentää elämää. Kuinkas sitä sanotaankaan? Ruisleipä on hitaasti tappava myrkky?

Nyt ei siis viimeisimmän tiedon mukaan kannata syödä esimerkiksi kuivahedelmiä niiden sisältämän sulfiittien vuoksi, koska sille osa ihmisistä on allergisia. Tofu, jota söin toissapäivänä, eilen ja tänään, on sekin uhkaavien ruoka-aineiden listalla. Ainakin suurina annoksian se voi aiheuttaa syöpää ja kilpirauhasen toimintahäiriöitä. Näin väitetään.

Syövällä pelottelukin näkyy kuuluvan asiaan, kun halutaan tehdä näitä listoja "vaarallisista" naposteltavista. Älä siis syö mikropopcorneja, äläkä kaupan salaattikastiketta. Äkkiseltään jutun kuvia katselemalla saa myös käsityksen, että säilykkeet ovat vaaraksi. Kun lukee kuvatekstin, siinä kerrotaankin, että osassa purkkiruoista on natriumglutamaattia, jonka tällä kertaa mainitaan saattavan aiheuttaa ripulia tai migreeniä. Natriumglutamaatti on mielestäni aina ennenkin ollut vältettävien lisäaineiden listalla, mutta ehkä jostain muusta syystä.

Vaaraksi kai on myös tämä herkullinen salaattilautasellinen, varsinkin
jos sen päälle lorauttaa tuhdin annoksen kaupan salaattikastiketta.

Jäätelökin on syytä unohtaa, sillä siinä on yleensä paljon rasvaa ja sehän ei ole ollenkaan hyväksi sydämelle ja verisuonille. Jos taas kuvittelee syövänsä kevyesti ja vetelee naamariin riisikakkuja, ei ole oikein sekään. Riisikakuissa kun on runsaasti natriumia ja lisäaineita. Näin ainakin nyt väitetään.

Ehkä iän lisääntyminen armahtaa ja sitä antaa itselleen luvan syödä milloin mitäkin terveydelle vaarallista. Kuten nyt esimerkiksi leipää, jonka päällä on kasvismargariinia ja juustoa. Sitä paitsi, monesti noiden varoittavien esimerkkien ja epäterveellisten ruokien listausten yhteydessä ei kerrota lainkaan, mihin mahdolliseen tutkimukseen väittämät perustuvat. Niin kuin ei tämänkän soopan yhteydessä, jota tässä nyt kai huonolla menestyksellä yritän referoida.

En malta olla mainitsematta ikään kuin loppukevennyksenä, että myös raparperin lehdet ovat vaaraksi niiden sisältämän oksaalihapon takia. Mutta kenellehän tuo varoitus on tarkoitettu? Toistaiseksi en ole törmännyt yhteenkään raparperin lehtiä syövään ihmiseen. Eivätkä ne taida eläimillekään kelvata.

Merikonttisauna, osa 2

Jormas: Aiheen ensimmäinen osa löytyy tämän takaa. Kun ensimmäistä neljästä kuvasta pohdin, ei tule mitenkään mieleen edes etiäistä miten pienen pieni mietelause on Merikonttisaunamme jääkaapin oveen ilmestynyt. Joka tapauksessa siinä on useampikin syvä viisaus, joita olen itsekin yrittänyt vaihtelevalla menestyksellä sisäistää itselleni elämänohjeeksi. Ajattelemisen aihetta sisällössä on joka tapauksessa itse kullekin. Ulkonäöstä siis viis eikä tekemiselläkään ole kovinkaan suurta merkitystä sen rinnalla kuinka kohtelemme muita.

Toinen kuva tuo muistojeni uumenista raittiuteni alkuajat, jolloin päätin muun muassa vaihtaa viinan juonnin sen myymiseen. Ostin parin kaverin kanssa Kanarian saarilta ravintolan, jossa olen syönyt yhtenä omistajana elämäni kalleimmat lounaat. Aterioin sipulipihvini ynnä muut talon piikkiin ja niin paljon tuli takkiin bisneksessä, että nykyhinnoilla kyseisten lounaiden hinnaksi tulisi paljon enemmän kuin 1000 euroa kappale.
Saamapuolella oli sen huomaaminen, että alkoholin juomisen lisäksi minusta ei ollut sen myyjäksikään. Kun aamusella kohmeloinen alkoholisti tai muuten liikaa juova tuli hakemaan Cafeteria Helsingistä apua olotilaansa, tarjosin usein kyytipojaksi mahdollisuutta hoitoon. Ravintolabisneksen kannalta se ei ollut parasta mahdollista toimintaa. Sillä seuraavaan janoonsa seuraavana päiväni asiakkaasta oli tullut entinen asiakas, joka hakeutui paikkaan, jossa myytiin viinaa ilman hoitopaikkamahdollisuuksien infoa.

Kolmas kuva on saunamme oven sisäpuolelta. Jossa ei ole ikkunaa, vaan saranoilla messinkinen kehys peileineen. Josta näkee usein itsensä ja sen takaa jotain kauniisti kirjaimin sanottuna päivikseltä minulle tai minulta hänelle.
Idea luukusta tuli aikoinaan työhuoneestani Sininauhasäätiön bossina. Työsuojelutarkastaja oli kirjoittanut raporttiinsa, että työhuoneessa, jossa vietetään melkoisesti kirjoituspöydän takana aikaa, olisi syytä olla ikkuna. Hommasin katonrajaan entisen ilmastointihormin päähän laivan pyöreän ikkunan. Josta nähdäkseen ulos, oli kiivettävä jakkaralle tai vastaavalle. Mutta ikkuna oli, joka sai hymyn saattelema viranomaishyväksynnän.

Viimeisessä kuvassa on saunan valeampiaisten koti. Jonka meille virkkasi Thaimaassa ystäväksemme tullut Pirjo Koukkunen. Olimme jostain lukeneet, että valepesä pitää loitolla oikeat ampiaiset. Niin on myös käynyt ja kasvihuoneesta sekä löyöyhuonesta ovat siivekkäät pesäntekijät pysyneet loitolla. Joita miellä riittää, josta huolen pitää hyvin monipuolinen, monen hehtaarin luonnonkukkien kirjo.

Roppakaupalla uusia serkkuja

päivis: Teetätin viime syksynä Family Finderin dna-testin, jonka tuloksena minulla on tällä hetkellä tiedossani lähes 6000 uutta "serkkua". Ja lisää tulee lähes päivittäin.

Dna-testauksen tuloksena amerikkalaisen tutkimuslaitoksen tietokannassa olevista tiedoista paljastuu geenisukulaisia, jotka ilmaistaan serkkuina. Suurin osa itsellenikin tulleista osumista on hyvin etäisiä sukulaisia, joiden kanssa jaan jonkun yhteisen esi-isän tai -äidin kenties satojenkin vuosien takaa. Lähimmät osumani ovat oma tytär, jonka innostaman testin teetätin, sekä täysin tuntematon mieshenkilö Viitasaarelta, jolla ainoana mahdollisena linkkinä sukulaisuuteemme on sama sukunimi kuin äidinäidilläni.

Mitä etäisemmästä serkusta on kyse, sitä varmemmin hän on kotoisin esimerkiksi Ruotsista, Yhdysvalloista tai Venäjältä. Kotimaan voi päätellä sukunimen perusteella tai sitten tiedoista, joita testatut ovat laatimiinsa sukupuihin merkinneet. Harmillista, että vain niin harvat ovat nähneet vaivaa sukupuidensa rakenteluun.

Olen aikoinaan harrastanut jonkin verran perinteistä sukututkimusta, johon verrattuna geenitutkimus on hämmentävän kimuranttia. Se tuntuu huomattavasti tieteellisemmältä ja yleensä minun onkin vaikea seurata aiheeseen liittyvää keskustelua, jota testin teettäneet käyvät omassa Facebook-ryhmässä.

Toistaiseksi olenkin suhtautunut serkkutestaukseen lähinnä viihteenä, jonka hauskuus tulee muun muassa siitä, että välillä osumien joukkoon ilmestyy tavalla tai toisella tuttuja ihmisiä. Onpa etäisten serkkujeni joukossa tätä nykyä muutama julkisuuden henkilökin.

Jotain kotimaamme pienuudesta kertonee se, että sukua näytämme olevan Jormankin kanssa, vaikka minkäänlaista tiedossa olevaa yhteyttä sukupuissamme ei ole. Lähisukumme ainakaan eivät ole asuneet ja eläneet samoilla paikkakunnilla. Jorma suvut ovat läntisestä Suomesta ja minun idästä ja lähinnä Keski-Suomen alueelta. Sen mitä nyt voin tällä hetkellä tietää.

Uusin hauskuus tuli, kun tytär tilasi tiedot omasta äitilinjan haploryhmästään. Käytännössä tiedot ovat samat kuin jos minä olisin ne tilannut. Tulos oli, että kuulumme Suomessa yleisimpään äitilinjan haploryhmään H eli "Helenan tyttäriin". Poikkeus tulee vain siitä, että kirjaimen H perässä on numero 24 ja sen perässä vielä a-kirjain. H24a-ryhmään kuuluvia löytyy vähemmän, joten se hieman rajoittaa uuden tiedon löytymistä.

Helenan tyttäret ovat enimmäkseen läntistä alkuperää. Tuon edellä kerrotun tiedon perusteella voi nyt siis uskoa tai vähintään väittää, että oman äitilinjani esiäiti joskus tuhat tai tuhansia vuosia sitten on elänyt Englannissa. Se, mitä reittejä ja missä porukassa hän on joskus rantautunut Suomeen, ei varmaan koskaan voi selvittää. Puhumattakaan siitä, että tuolle henkilölle löytyisi joskus nimi.

Merikonttisauna, osa 1

Jormas: Keväällä sanoin, että kirjoitan ja julkaisen kuvia enemmän tarkalleen sanottuna Tuusulan Ruotsinkylän Myllykylän Jokilaaksosta enemmän. Aloitin sen kirjoittamalla kolme tai peräti neljä blogia Soiniityntiestä, joka johtaa tien varrella tai oikeastaan päässä sijaitsevaan ainoaan pihaan, meidän kotiimme.

Nyt kirjoitan jonkun blogin Merikonttisaunastamme, sillä se saattaa olla valtakuntamme ainut merikontista tehty sauna. Ennen saunaa rakennuksessa oli suihku, joka toki on edelleenkin. Mutta siellä oli myös pesukone ja kuivausrumpu sekä muuta tekniikkaa, joiden avulla opettelimme millainen laitteiston tulee olla, jos ja kun joskus teemme kodin merikonteista. Merikonteista tehdystä kodissa ei silloin ollut Suomessa kenelläkään kokemusta varsinkaan muille jaettavaksi.

Kuten ensimmäisestä kuvasta voi päätellä sauna näyttää ulkoapäin merikontilta, kuten Duokotimmekin, josta myös kirjoitan varmasti jossain vaiheessa. Saunassa on teknisesti ajatellen kantovesi, jonka tuomme usein Senkkerimäestä, ravintola Sepelin seinästä 1000 litran säiliöllä.

Toisessa kuvassa on muun muassa sinisakarainen tähti tai joku muu taivaankappale sekä peili sen keskellä. Rakkaan muiston saimme mahdollisesti häälahjaksi, mutta joka tapauksessa tuusulalaiselta Marjut Jokiselta, joka oli ensimmäinen Sininauhasäätiön työntekijä Tuusulassa. Työhuone oli Möllerin talossa, jossa oli hänen vastaanottonsa ja kotinsa kunnanlääkärinä. Taulut vieressä ovat saaneet aiheensa Zacharias Topeliuksen saduista. Jonka isä muuten oli myös lääkäri.

Kolmannessa kuvassa on löylykauha, jonka olen tuonut kymmenen vuotta sitten Kolumbiasta, Sasaiman kylästä, jossa osin asuin ensimmäisen eläkejaksoni 10 vuotta sitten aidon viidakon laidalla katulasten lastenkodissa heidän kanssaan. Ja söin banaania aamulla, päivällä ja illalla kaikissa mahdollisissa muodoissa. Keitettynä, paistettuna kuivattuna, tuoreena ja niin edelleen. Sademetsän kupeessa käsin veistetty löylykauha sai nimekseen Cucharon. Joka on sille paikallisen kyläkauppiaan antama nimi. Luulen, että se tarkoittaa keittokauhaa. Oletan sen olevan joka tapauksessa maailman ainut, käsinveistetty kolumbialainen löylykauha.

Neljännessä kuvassa on niin ikään tauluja, joita on vielä enemmänkin saunallamme. Kuvan taulut ovat Kalevala-aiheisia, joten niissä on aimo annos suomalaista kulttuurihistoriaa. Mielenkiintoista on ajatella, että ovatko Topeliuksen tarinat satua ja Elias Lönnrothin Kalevala jotain muuta. Sitä ei ehkä moni tiedä, että alkuperäinen Vanha Kalevala on myös Karjalan tasavallan kansalliseepos.

Suomalainen saunakulttuuri

päivis: Suomi on saunojen maa, vaikka ihan kaikki eivät saunojia olekaan. Niin paljon meillä kuitenkin saunomista harrastetaan, että nyt suomalainen sauna halutaan lisätä Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon.

Meillä saunomisen aineetonta kulttuuriperintöä vaalii myös Niilo-koira.

Aineettomia kulttuuriperintöjä Suomessa ovat esimerkiksi kieli, tavat, perinteet ja kädentaidot. Saunominenkin. Saunassa me suomalaiset käymme Hämeen Sanomissa äskettäin julkaistun artikkelin mukaan noin 200 miljoonaa kertaa vuodessa.

Ihan samoilla sanoilla aineetonta kulttuuriperintöä ei kuvaile Kariina Siivonen Turun yliopistosta. Hänen mukaansa sillä tarkoitetaan tekemistä, taitamista, ajattelemista ja ymmärtämistä. Siivosen mukaan sen merkitys tulee myös vahvistumaan maailmalla. Uskotaan.

Tieteen termipankin mukaan taas aineettoman kulttuuriperinnön synonyymi on henkinen perintö. Taidetaan olla jo melko kaukana saunasta?

Unescon aineettoman kulttuuriperinnön listalla on Wikipedian mukaan ollut vuonna 2016 vajaat 350 asiaa. Tuota listaa en netistä onnistunut kuitenkaan löytämään. Enkä tietoa, joko listalla kenties on joitakin esimerkkejä suomalaisesta aineettomasta kulttuuriperinnöstä.

Suomi on kai aina halunnut profiloitua saunan kotimaaksi. Niin kuin Joulupukinkin. Joulupukin nyt vielä ymmärrän, mutta ei sauna minusta ole mitenkään suomalaisten yksinoikeus, vaikka meillä onkin vahva käsitys siitä, että muinoin kaikki suomalaiset syntyivätkin saunassa.

En oikein usko, että suomalaisilla on mitään oikeutta omia sauna omaksi keksinnökseen. Tai että vain suomalainen sauna olisi ainut ja oikea. Tosin nimenä sauna on levinnyt laajalti ympäri maailman. Mutta onko se kuitenkaan alkujaan suomalainen sana? Olen nähnyt sen verran intohimoisia venäläisiä ja monen muunkin maalaisia kylpijöitä, että pakko on uskoa sanankin olevan alunperin kotoisin jostain muualta kuin Suomesta. Mutta sehän ei poista tietenkään sitä tosiasiaa, että sauna on mitä ilmeisemmin suomalaisia kovastikin koskettava asia.

Oikeasti saunominen ei ole vain aineetonta kulttuuriperintöä. Yhtä hyvin voi sanoa ja väittää, että ylipäätään saunaan liittyy monenlaista kulttuuriperintöä. Löylykauhoista lähtien. Juuri eilen satuin käymään Kansallismuseossa, jossa jonkinlaisen Suomi 100 -näyttelyn yhtenä esittelyn aiheena olivat koululaisten käsitöinä tekemät löylykauhat. Samanlaisia kauhoja taitaa löytyä - tai ainakin aikoinaan löytyi - yhdestä jos toisestakin kodista ja kesämökeiltä. Aina ei vaan tule ajatelleeksi, että varsin yksinkertainenkin asia voi olla todiste oman kansan kulttuuriperinnöstä. Tässä tapauksessa kuitenkin aineellisesta.

Jokilaaksomme Jokilammet

Eläkkeellä voi vaikka lukea ylioppilaaksi

päivis: Jorma käyttää mielellään eläkeläisistä sanaa leppoistaja. Ymmärrän sen kuvaavan sitä, että eläkkeelle jäätyä voi joko hidastaa tahtia tai peräti olla tekemättä mitään. Kaikki eivät tähän tyydy. Äsken Maikkarin uutisissa haastateltiin kevään vanhinta ylioppilasta, päälle kasikymppistä herrahenkilöä. Edes valkolakki ei hänelle tuntunut riittävän, joten suunnitelmissa on vielä yliopisto-opinnot.

Koska itse en ole toistaiseksi täysin kyllästynyt vain olemaan, en osaa varmuudella sanoa, milloin ehkä tulee se hetki, kun oikeasti alkaa kaivata jotain tekemistä. Käytännössähän jokainen päivä sisältää paljonkin tekemistä, mutta yleensä sellaista puuhaa, jota ainakaan itse ei pidä erityisen mainitsemisen arvoisena.

Se on tietysti väärin, koska tiedän monen ihmisen tavoittelevan juuri omien eläkepäivieni kaltaista olotilaa: kuukausia Thaimaassa, hitaita aamuja, uimista, kävelylenkkejä koiran kanssa, lintujen bongausta ja muuta luontoilmiöiden seuraamista, puuhastelua kasvihuoneessa, lukemista, television katselua valikoiden. Ajattelemiseenkin eläkkeellä on enemmän aikaa kuin työelämässä ollessa.

Kaikkein suurin ihmetyksen aihe itselleni taitaa olla se, kun milloin tahansa voi päättää lähteä jonnekin, oli se sitten kauppaan meno tai vaikka jollekin matkalle lähtö.

Viime viikolla keksin itselleni uutta puuhastelua, kun osallistuin Tuusulan museon järjestämään vapaaehtoisten infotilaisuuteen. Museo toivoo toimintaan vapaaehtoisia, jotka voisivat tehdä museon hyväksi asioita, joita palkattu henkilökunta ei jouda tekemään. Ja toisivat samalla jotain uutta näkökulmaa museotoimintaan. Yhtään hassummalta ei itsestäni tunnu sekään, että viimeinkin omalle museoalan koulutukselleni on jotain käyttöä. Vähintään sen verran, että kai tuonne päähän on jäänyt jotain aiheeseen liittyviä ajatuksia.

Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi vaikka oma roolini olikin melko epäselvä. Sen suunnilleen tiesin, mitä en ainakaan halua tehdä. Minusta ei ole museomummoksi enkä ehkä muutenkaan välittäisi tehdä asioita, joissa vaaditaan erityistä sosiaalisuutta. Bingo! Alan valokuvata asioita, joista on museolle hyötyä.

Olen jo alustavasti ilmoittanut, että valokuvaus voisi olla minun juttuni ja tässä muutaman päivän aikana asia on kirkastunut. Sen jo kuulinkin, että Tuusulan katoavaa ympäristöä saisi mielellään kuvata. Tekemistä varmaan riittää ihan niin paljon kuin vain viitsii tehdä. Loppuviikosta menen museolle keskustelemaan tarkemmin tekemisen mahdollisuuksista.

Nimimerkkikirjoittelu ja AA

Jormas: Tiedän, että tämä on nurjasti ja yksipuolisesti ajateltu ja kirjoitettu, mutta kirjoitan silti.

Facebookissa kaikkien pitäisi tehdä oma sivunsa omalla nimellä tai rekisteröityä toimijan nimissä. Näin lähes aina onkin, mutta ei aina. Edes pahimmat räksyttäjät ja kaikesta haukkuvat saattavat tehdä sitä omalla nimellään. Minäkin lienen sitä sukua. Mutta poikkeuksiakin on. Nimi voi olla vaikka Aila Anonyymi tai vastaava, joka saattaisi viitata esimerkiksi alkoholismitaustaan. Mene ja tiedä.

Siitä pääsen joka tapauksessa oivalla tavalla päihteisiin tai ainakin viinaan. Itse en ole milloinkaan piilottanut alkoholismia enkä sitä, että olen alkoholisti. Enkä moneen vuoteen ole pitänyt piilossa juuri muutakaan, vaikka niistä löytyy kai kaikkea muuta, mutta ei ylpeydenaiheita.

Lähes maailmanlaajuinen toveriseura AA on yksi oiva tapa mennä itseensä tutkimusmatkalle ilman viinaa. Mutta en ole koskaan ymmärtänyt, miksi en saa tehdä sitä nimelläni aa-laisena julkisesti. En ymmärrä mitä se muille kuuluu kuinka julkisesti selvittelen päätäni ja elämääni. Vaikka sen ymmärränkin, että joku toinen ei halua niin tehdä eikä se kuulu minulle. Miksi siis minun julkisuuteni kuuluu muille?

En kyllä ymmärrä sitäkään miten voi toilailla vuosikymmenet omalla nimellä hulluna humalassa, mutta kun lähtee määrätyssä toveriseurassa toipumisen tielle, on se tehtävä vähintääkin puolisalaa. Alkon oven voi aukoa kaikkien nähden sekä toikkaroida kylällä kailottaen, että kävin viinakaupassa ja hain täyden lastin. Mutta jos avaan edellä mainitun toveriseuran oven, on sen oltava aina jossain määrin hys hys -juttu. Tai sieltäkin saattaa tulla kenkää porttikieltoineen kuin kuppilasta konsanaan.

Monien julkaisujen lukijoiden palstat edellyttävät kirjoittamista omalla nimellään, vaikka poikkeuksiakin on. Ne ratkaisee aina toimitus. Usein kirjoitukset ovat silloin kipeitä kertomuksia joko itsestä, läheisestä tai molemmista. Moni kirjoitettu tarina on avunpyyntö nimimerkin suojassa, vaikkapa juovalle läheiselleen. Tai sitten opiksi ja ojennukseksi muille. Samassa kirjoituksessa ihmetellään kuinka apua ei saa, ongelmaa piilotellaan, vähätellään tai suojellaan asianomaista.

Ja sitten se, joka tekee kirjoituksesta kapea-alaisen tai ahdasmielisen. Jos joku hakee apua itsensä tai läheisensä alkoholiongelmaan, niin miksi hän kirjoittaa nimimerkin suojissa, jos voi kuitenkin käydä hänen kanssaan ravintolassa, hakea hänelle juotavaa ja juoda hänen kanssaan?

Eläkeläisen selviytymisstrategiat - lisätulot

päivis: Kun eläke on pieni, yksi mahdollisuus parantaa omaa talouttaan on töihin meno. Jos ihan vakituinen uusi työ ei kiinnosta tai siihen ei ole mahdollisuutta, keikkatöistä voi olla pientä apua. Asia erikseen on, innostaako töihin meno, kun viimeinkin on päässyt nauttimaan vapaudesta. Itse parhaillaan pyörittelen mielessäni tätä asiaa.

Olen pitänyt avoimena mahdollisuutta etsiä jotain lisäansiota. Vielä en kuitenkaan ole päässyt niin pitkälle, että olisin tarjoutunut jonnekin tekemään keikkaa. Periaatteessa voisin tehdä mitä vain. En varmaan olisi kovin kranttu, mutta tietysti olisi mukavaa, jos voisi keikkailla tekemällä työtä, joka antaa muutakin kuin rahaa (vähän rankanpuoleisesti verotettuna tietysti). Eläkkeen lisäksi tulevia palkkoja vartenhan on pyydettävä verottajalta oma verokortti.

Moni kertoo saavansa lisätuloja keräämällä tölkkejä ja muita panttipulloja. Ei hassumpi ajatus. Tölkkejä etsiskellessä saa sitä paitsi samalla liikuntaa. Roskiksista etsiminen on kyllä riskaapelia puuhaa, sillä silloin ei voi tietää, mihin huumeneulaan tai muuhun pistävään saattaa kätensä tökätä. Ja tosiasiassa tölkkejä ja pulloja pitää olla melkoinen määrä, että niistä saisi edes jonkinmoisen lisätulon.

Blogin kirjoitettuani kävin Niilon kanssa iltalenkillä ja huomasin jonkun jättäneen sillan pielessä olevalle uimapaikalle siististi viisi tyhjää oluttölkkiä. Olisin ne sieltä poiminut pois joka tapauksessa, mutta ilahduin tietysti, kun huomasin niiden olevan panttitölkkejä. 75 senttiä, jolla saa kaupasta vaikka kurkun tai pienen leipäpaketin.

Netistä löytyy myös googlettamalla kaikenlaista tekemistä, josta saa tuloa ja jota voi tehdä kotisohvalta. On monenlaisia kyselyjä ja muita, joista maksetaan ihan selvää rahaa tai vaihtoehtoisesti tavaraa. En ole tuohon ansainnan muotoon kummemmin syventynyt, mutta aikamoista nokkeluutta kai tarvitaan, jos tuota kautta oikeasti voisi kohentaa talouttaan. Mutta voin olla väärässäkin.

Kun kaapit pursuavat turhaa tavaraa ja vaatteita, pientä lisätuloa on mahdollista hankkia myymällä niitä kirpputorilla. Jos kauppa kirpparilla käy, ihan loputtomiin myytävää ei ehkä riitä. Mutta onhan niitäkin, jotka omat tavarat myytyään ostavat uutta myytävää kirppareilta ja laittavat taas tavaran kiertämään vähän korkeammalla hinnalla. Lykkyä tykö. Se varmaan vaatii jo aikalailla kiertämistä ja tietoakin. Joskus kirppareilla voi törmätä ihan arvokkaisiinkin tavaroihin, joista joku on valmis luopumaan halvalla tajuamatta myymänsä esineen arvoa.

Sijoittaminen on hyvä keino hankkia lisätuloja, mutta siihen pitäisi ymmärtää ryhtyä hyvissä ajoin ennen eläköitymistä. On varmaan siinä ja siinä, ennätänkö enää hankkia sijoittamalla edes sen vertaa lisätuloja, että ne korvaisivat itse maksamani eläkkeen, joka päättyy täyttäessäni 70 vuotta. Kovin suuria summia kun en pysty laittamaan osakkeisiin ja rahastoihin.

Ehkä kaikkein helpointa on saada tavallaan lisätuloa siten, että karsii pois kaiken turhan, josta joutuu maksamaan. Lehdet voi käydä lukemassa kirjastossa. Niitä ei ole pakko tilata kotiin. Moni kilpailuttaa kaiken minkä voi, vakuutukset muun muassa. Meillä on aikaisemmin tarvittu kahta henkilöautoa. Mahdollisesti tarvitaan jatkossakin, joten toista ei ole myyty pois, mutta liikennekäytössä niistä on vain toinen. Säästyy siis toisen auton verot ja vakuutusmaksut. Se on "pitkä penni" eläkeläiselle.

Kun tähtien asento on nurjamielinen

Jormas: Joskus kirjoitin, kun pää punaisena mesosin jollekin autoilijalle tai muulle kulkijalle, joka ilmestyi luvatta Jokilaakson. Ja kuinka tarpeettomana eläkeläisenä yksinäisenä odotin sitä ensimmäistäkin harhailijaa pihapiiriin, jolta voisin kysyä: "No terve, terve. Onko kiire vai istutko alas, niin tarjoan alkoholittoman oluen tai lähilähteen luonnonvettä ja kerron sinulle Jokilaaksosta jonkun tarinan?"

Mutta joskus hiillyn pihaan tunkeutujista silloin tällöin edelleen. Varsinkin, jos sillan rautaveräjä on kiinni. Niin kävi eilen, kun pihaan ajoi auto, joka itseasiassa ei pysähtynyt edes pihaan, vaan vasta kettingin taakse kasvimaan kupeeseen.

Lisää kuvateksti

Minä sitten lompsutin auton perään ja aloitin sinällään tiukasti, mutta suhteellisen ystävällisesti, että mitähän mahtanette tehdä pihassamme? Ratin takaa nousi silmini katsottuna nuori maanteiden virtuoosi, joka kännykkä kädessä ei tuntunut minua juuri kuuntelevan.  Vaan kysyi, että pääseeköhän tästä Metsälinnuntielle? Tähän puolestani kysyin, että siltäkö nyt näyttää ja vielä senkö jälkeen sitä kysyt, kun olet sivuuttanut kaksi liikennemerkkiä, joista toinen ilmoittaa, että tie päättyy ja suljetun puomin kohdalla toinen, että ajoneuvolla ajo kielletty? Lisäksi on vielä selvennyksenä lisäinfo, joka on ollut aivan nokkasi edessä, kun olet avannut puomia.

Tähän tämä teiden ritaritar, että mutta kun Google sitä ja Google tätä, jossa sitten poltin lopullisesti käämini. "Että mitä helv...iä teette pihassamme, sillä se, kuten tietänet, kuuluu kotirauhan piiriin?Varsinkin, kun alue on kieltomerkein, lisäinfoin ja puomein oikein selvästi kerrottu?" Ja jatkoin, että hyppäätkö kaivoon, jos Google niin sanoo?

Mutta seli seli vain jatkui, johon liittyi kartanlukijana istunut itseeni verrattuna nuori uroskin neitoaan puolustamaan. Ja päivis minua. Tunnelma tai lämpötila saattoi nousta autossa sisälläkin, kun he aikansa vekslailivat 8 hehtaarin pikkutilallamme autoaan ympäri ja kuljettaja kysyi apua apumieheltään, että soitetaanko poliisit? Itse ajattelin ja sanoinkin, että no jopas on nuorten maailma mallillaan. Ensin väki tunkeutuu pihaamme ja kun sitten omistajan ominaisuudessa selvittelen aikeita, niin he ovat sitä mieltä, että pitäisikö soittaa poliisit.

Läksiäislahjana nousi vielä nuoren uroon keskisormi ikkunasta kurkottelemaan aurinkoa ja katsettani. Vielä siinä vaiheessa ajattelin, että tämä tästä. Mutta kun eivät saaneet mennessään itse avaamaansa porttiakaan kiinni, niin ajattelin, että kirjoitan aiheesta huomisen blogini. Jossa samalla kuvan muodossa raotan vuorostani heidän yksityisyyttään maustettuna rekisteritiedoilla. Mielestäni se on samassa suhteessa, kun kotirauhan rikkominenkin.

Tiedän kyllä, että reaktioni ovat lievästi ylimitoitettuja. Mutta kun tarpeeksi monta ilkivallan tekoa korjaa ja anastettua tavaraa korvaa uusilla sekä kiikuttaa luvattomasti tuotuja roskakuormia omalla kustannuksella niille kuuluviin paikkoihin, saattaa roiskeita saada joskus sinällään harmittomat veikot ja veikottaretkin, vaikka olisivat Hollolasta.

Eläkeläisen selviytymisstrategiat - talous

päivis: Viimeksi kirjoitin eläkeläisenä olemisesta ja eläkkeelle valmistautumisesta. Aloitin taloudesta ja jatkan siitä. Sain vähän pyyhkeitä kotona, kun en "muistanut" avata omien työvuosieni sijoituksia ennen eläkeikää. Jorman mielestä avasin asiaa turhan synkästi. Yhtä sun toista tuli tosiaan hankittua siinä vaiheessa, kun palkkaa vielä kilahti tilille kerran kuukaudessa.

En tiedä, oliko se kovinkin tietoista, kun sijoitin palkkarahojani asioihin, joista nyt eläkkeellä ollessa voisin vain haaveilla, jos en olisi näin tehnyt. Niin tai näin, jonkinlaisesta valmistautumisesta myöhempiin vuosiin siinä taisi kuitenkin olla kyse, kun ensin ostin asunnon (lähes kokonaan pitkäaikaisella lainarahalla) ja sitten sijoitin matkailuautoon yhdessä Jorman kanssa. Uusi henkilöauto tuli myös ostettua työvuosien aikana. Muista härveleistä tässä yhteydessä ei kannata kirjoitella. Moniin tarpeettomiltakin tuntuviin asioihin on tullut törsättyä.

Tulevaisuuden näkymäni - "iso kuva" kuten Jorma tänään minua opetti - minulla on, että tiukan paikan tullen voin myydä kakkosasunnoksi jääneen entisen kotini. Silloin tuo 2000-luvun alun hankinta muuttuisi samalla aidosti sijoitukseksi. Nythän se vielä vastikkeineen on menoerä, mutta samalla se tietysti mahdollistaa mukavasti oleskelun entisellä kotiseudullani.

Tärkein viimeisten työvuosien hankinta on kuitenkin asunto Thaimaassa. Se muun muassa mahdollistaa sen, että eläkkeellä ollessa voimme asua Thaimaassa pitempään, käytännössä puoli vuotta kerrallaan. Ja koska ollaan Thaimaassa, pienikin eläke riittää ihan mukavaan elämään.

Tuon edellä kerrotun tarkoitus on kannustaa miettimään, mitä talouden kannalta elämältään haluaa ja miten sen voi toteuttaa. Itse lähinnä keskityin hoitamaan lainojen maksut ja säästämään siinä sivussa kaiken palkasta yli jääneen, jotta ihan kaikkea ei tarvinnut hankkia lainarahalla. Silti en silloin vielä ollut ihan samanlainen penninvenyttäjä kuin nykyään.

Varmasti olisin voinut säästää paljon suunnitelmallisemminkin. Ja jos silloin olisin ymmärtänyt jotain sijoittamisesta, siihen olisin ilman muuta ryhtynyt. Nyt voin oikeastaan vain yrittää paikkailla vahinkoja ja toivoa, että sijoitukseni tuottavat jotain siihen mennessä, kun vapaaehtoinen eläkkeeni lakkaa.

Suunnitelmamme on viettää puolen vuoden jaksoja Thaimaassa mahdollisimman pitkään. Sen ansiosta saan eläkkeeni riittämään, sillä elämä Thaimaassa on paljon Suomea edullisempaa. Ja vaikka kotimaassakin samaan aikaan lankeaa monenlaisia pakollisia maksuja maksettaviksi, eläke riittää ainakin näillä näkymin.

Tiedän, että kaikki eläkkeelle jäävät eivät halua lähteä kotoaan vieraille maille. Aika pieni osa eläkeläisistä tähän päätyykin, mutta monella syyt siihen ovat samankaltaiset kuin minulla: sää ja halvemmat elinkustannukset. Edes omistusasuntoa ei esimerkiksi Thaimaassa tarvitse olla, jotta pienelläkin eläkkeellä tulee toimeen.

Muistan, että jossain vaiheessa säästämistä pidettiin typeränä. Nyt kuitenkin kannustetaan säästämään ja sijoittamisenkin katsotaan olevan mahdollista oikeastaan kaikille. Seuraan sosiaalisessa mediassa ja muuallakin netissä aiheesta käytävää keskustelua ja tiedän, että varsinkin monet naiset ovat innostuneet sijoittamisesta. Aika moni aloittaa tosi pienillä rahoilla, mutta tärkeintä onkin tuo aloitus ja tietysti se, että jatkaa. Itse olen päättänyt laittaa jokaisesta eläkkeestä 50 euroa säästöön. Vuoden aikana säästyneen rahan voin käyttää esimerkiksi Thaimaan meno-paluu-lentoihin.

Seuraavassa blogissani ajattelin jatkaa samasta aiheesta ja miettiä muun muassa sitä, miten eläkkeellä ollessa omaa taloudellista tilannettaan voi kohentaa. Toistaiseksi omat kokemukset siitä eivät ole olleet kovin kannustavia.

Kirpputorimyynnistä annetaan usein turhan ruusuinen kuva tapana ansaita.
Ihan kaikki ei käy kaupaksi ja kauppapaikkakin ratkaisee paljon.

Jokilaakson Soiniityntie, osa 3

Jormas: Tämän on tällä erää kolmas ja viimeinen osa Soiniityntien 350 metrin matkasta. Osa 1 ja osa 2 löytyvät linkkien takaa.

Matkaa on nyt tehty Myllykyläntieltä ja postilaatikolta 200 metriä ja tultu Soiniityntien sillalle, jonka on tehdyt Seppo Sjöblom joukkoineen. Kaiteet ovat myllykyläläistä käsialaa. Ehkä molemmat ovat joskus paikallishistoriaa, sillä sen verran tukevaa sorttia kokonaisuus on, joka kestää äidiltä tyttärelle. Sillan kupeessa on uimarannan sijaan uimapaikka, jonne olemme roudanneet monena vuonna pöydän, penkit sekä pallogrillin. Kalastamassa käy lähinnä kylän virolaisia työmiehiä, mutta uimassa jengiä käy vähän laajemminkin.  Poliisikoirista lähtien. Me olemme myös meloneet sillalle saakka Tuusulanjärveltä. Kyseinen vesimatka on kokemisen arvoinen.

Seuraavassa kuvassa on puolivarastettu, iso kivenlohkare Senkkerin Kiviainestehtaalta. Syyllisiä jälkikäteen tunnustettuun anastamiseen on Sjöblomin veljessarjan vanhin, Kaarlo sekä minä. Kiveen on kiinnitetty valettu metallilaatta tekstein. Siinä vakuutamme Päiviksen kanssa toisillemme sekä kaikille muillekin ikuista yhteyttä. Laatankin tekemisen historia on kertomisen arvoinen, sillä valaja oli menossa vakavan sairauden vuoksi leikkaukseen. Mutta kuunneltuaan Jokilaakson tarinan ja laatan tarkoituksen, hän sanoi: "Valan sen, jos selviän sairaalasta hengissä." Hän piti sanansa ja selvisi hengissä sekä valoi laatan. Sen vieressä kasvavan tammen ja "Ison kiven juureen" tuhkamme joskus ripotellaan. Ehkä niitä vartioi yhtä ikuisesti seitsenpistepirkko.

Kun lähestytään pihapiiriämme, on tien pohjoispuolella kaksi merikonttia, jossa on iso osa vuosikymmenten saatossa hamstraamamme meille täysin tarpeetonta tavaraa. Sekä Omia polikuja kulkevien kaupan myymättä jääneet, niin ikään turhat tavarat. Kyseessä ovatkin eräänlaiset "Muistojen merikontit", jossa jokaisella tavaralla on tarinansa, joista osan tiedämme ja osaa emme. Näin siksi, että Omia polkuja kulkevien kaupan tavaramäärä on suurempi kuin aloittaessa, vaikka niitä myytiin koko viime kesä yhteistyössä mäntsäläläisen Kippari kirppiksen kanssa. Mutta Monen tavaran tarinan tiedämme. Aikoinaan olen kertonut "varastetun kitarani tarinan, joka odotti kitaraelämälleen arvoistaan jatkoa. Viime kesänä vaihdoimme sen Jokilaakson rakennusten rakennuslupakuviin. Tietojemme mukaan kitara on päässyt ehkä ensimmäisen kerran kunnolla soimisen makuun monikymmenvuotisen historiansa aikana.

Viimein on neljännessä kuvassa päästy lähes Duokotimme luokse, jonka jokaisessa vaiheessa suunnittelusta rakentamiseen olemme olleet mukana. Suuren yleisön kotimme tapasi Hyvinkään asuntomessuilla, jossa esittelimme sitä kuukauden joka päivä aamusta iltaan. Sinä aikana vieraita kävi yli 50 000. Voisi sanoa, että koko loppuelämämme vieraat. Oli mukava kuukausi, sillä mitään meihin liittyvää ei ole kehuttu, ylistetty ja ihmetelty niin paljoa.
Tätä kirjoittaessa on työn alla uusi, viiden vuoden lupa kodillemme. Jos sen saamme, on seuraava vaihe saada pysyvä lupa kaikille Jokilaakson rakennuksille. Sillä tarkoitus on, että koko pikkutilamme jää kaikkien tuusulalaisten, mutta varsinkin kyläläisten käyttöön sen jälkeen, kun tuhkamme on ripoteltu "Ison kiven juurelle"

Eläkeläisen selviytymisstrategiat

päivis: Ajattelin tässä ja tulevissa blogipostauksissani keskittyä vähän syvemmin kirjoittamaan eläkkeelle jäämisestä. Itsellänihän on kyseisestä elämänvaiheesta kokemusta nyt melkein kahdeksan kuukauden ajan. Olen siis jonkinlainen kokemusasiantuntija. Tai ainakin aloitteleva asiantuntija. Ehkä jossain vaiheessa olen jopa valmis kirjoittamaan kokonaisen eläkeläisen selviytymisoppaan. Mutta aloitetaan nyt vähän pintaa raapaisemalla.

On ehkä vähän turha enää tässä vaiheessa kirjoittaa osa-aikaeläkkeellä olosta ennen eläköitymistä. Eläkkeellä ja töissä olon vuorotteluun ei enää ole vastaavaa mahdollisuutta kuin ennen. Kun vielä jokunen vuosi sitten osa-aikaeläkkeelle saattoi jäädä 58-vuotiaana, minä pääsin tuohon putkeen vasta 61-vuotiaana. Sekin oli silti hyvä harjoitus eläkkeelle siirtymistä varten. Eniten opittavaa oli ehkä mukavasti lisääntyneessä vapaa-ajassa, joka osoitti, että itse en ainakaan jaksaisi olla pelkästään lomalla. Eläkkeellä ollessakin pitää olla mielekästä tekemistä.

Omalla kohdallani osa-aikaeläkkeelle jäämisessä kyse ei ollut siitä, ettenkö olisi jaksanut olla töissä. Jaksoin hyvinkin ja jaksaisin edelleenkin, mutta jos haluaisin palata edes keikkaluontoisesti työelämään, tekemisen pitäisi olla jotain ihan muuta kuin viimeisinä työvuosinani.

Eläkkeellä on vähemmän rahaa käytettävissä
mutta enemmän aikaa tehdä mitä tahtoo.
Joskus voi vaikka ihmetellä luontoa.

Eläkkeelle jäämiseen sisältyy ainakin neljä suurta muutosta. Yksi ja mahdollisesti merkittävin on talous, kun rahaa ei olekaan enää käytettävissä entiseen tapaan. Sosiaaliset suhteetkin luultavasti muuttuvat tai jäävät kokonaan uupumaan, jos niiden eteen ei tee jotain.

Eläkkeelle jääminen voi myös olla henkisesti raskas asia. Moni kokee olevansa tarpeeton työelämän ulkopuolelle jouduttuaan. Ja mitä tehdä sillä vapaa-ajalla, jonka työelämästä pois jääminen mahdollistaa? Keinutuolissa kiikuttelu ei taida enää olla tätä päivää.

Eläköityminen voi romahduttaa oman talouden, jos työeläkettä ei ole kertynyt riittävästi eikä eläkkeen rinnalle ole tullut säästettyä vapaaehtoista eläkettä varten. Moni tajuaa nykyään aloittaa ajoissa sijoittamisen eläkevuosia varten. Minä en sitä aikanaan ymmärtänyt.

Omalla kohdallani taloudellinen romahdus oli tuntuva, sillä olin viimeiset 15 vuotta ihan mukavapalkkaisessa työssä, mutta sitä edeltänyt rikkonainen työura aiheutti sen, että eläkkeeni jäi todella pieneksi. Maksoin monet vuodet vapaaehtoista eläkevakuutusta varten, mutta maksut olivat joko liian pienet tai sitten valittu sijoituskohde oli kehno. Tällä hetkellä tuntuu, että maksamani rahat sulavat veroina kankkulan kaivoon. Ja niitä on käytettävissä vain siihen asti kun täytän 70 vuotta. Jos elon päiviä riittää, jollain rahalla pitää elää senkin jälkeen.

Ehjän työuran tehneillä talous ei eläkkeelle jäädessä todennäköisesti heilahda niin pahasti pakkasen puolelle kuin minulla. Joka tapauksessa eläkeläiset joutuvat opettelemaan arjen pyörittämistä pienemmillä varoilla kuin töissä ollessa. Toisaalta eläkeläinen säästyy monenlaisista työssä käynnin vaatimista maksuista. Ei ole enää työmatkakuluja ja lounastaakin voi kotona halvemmalla kuin töissä ollessa (jos osaa ja haluaa kokata itse). Yllättäen voi huomata senkin, työtehtävistä riippuen, että vaatekaapissa on paljon vaatteita, joilla ei enää ole juuri käyttöä. Eikä uusia työvaatteita tarvitse enää ostella.

Eläkeläisille maalaillaan usein kiehtovia kuvia matkustelusta ja leppoisista kylpylälomista, mutta milläs kierrät maailmaa risteilyaluksilla ja lillut luksuskylpylän altaassa, jos eläke hädin tuskin riittää pakollisiin menoihin?

Vaikka tiedostin tulevan eläkkeeni pienuuden jo hyvissä ajoin, hälytyskellot eivät silti soineet. Onnekkaasti olin kuitenkin säästänyt pankkitilille sen verran, että tiukan paikan tullen käytettävissä on kohtuullinen puskuri pahan päivän varalle. Näinhän meitä on aina opetettu tekemään, mutta kuinka moni tuota ikiaikaista ja joskus kai vähän pilkattuakin ohjetta muistaa noudattaa?

Koska oma "herätykseni" tapahtui suunnilleen vasta siinä vaiheessa, kun eläkeikä oikeasti koitti, en ollut mitenkään harjoitellut selviämään vähällä rahalla. Olin ostellut mitä mieli teki. Se koski sekä ruokakaupassa käyntiä että muutakin kuluttamista. Siksi nyt koenkin välillä olevani melkoinen askeetti kaiken maksullisen suhteen. Nuukuus on varmasti oikein sana kuvaamaan tämän hetken rahan käyttöäni.

En ole silti vaipumassa synkkyyteen. Uskon, että pienelläkin eläkkeellä tulee juttuun. Ei oikeastaan tarvitse kuin mennä paikalliseen uimahallin saunaan turisemaan vanhempien eläkeläisrouvien joukkoon. Kenenkään tuloja ei tietenkään pidä mennä utelemaan, mutta oletukseni on, että näiden leppoisten rouvien eläkkeet voivat hyvinkin olla samaa tasoa kuin omani, kenties jopa pienempiä. Kovin tuntuvat kuitenkin olevan tyytyväisiä omaan elämäntilanteeseensa. Eläkeläiselle tarjolla olevat alennukset kannattaa muuten hyödyntää. Yksi niistä on halvempi sisäänpääsy uimahalleihin.

Jokilaakson Soiniityntie, osa 2

Jormas: Toissapäivänä kirjoitin 350 metrin matkasta postilaatikollemme osan 1 ja nyt on toisen osan vuoro.

Soiniityntien varrella kasvaa myös haapoja, jotka ovat Jokilaakson toisella laidalla liito-oravien koteja koloineen. Ehkä kirjoitan niistäkin joskus. Joihinkin karttoihin ne taitavat joka tapauksessa olla merkitty pesän ja puun tarkkuudella. Meiltä ne ovat pysyneet tähän päivään saakka piilossa kuten saukotkin. Joiden tekemiä liukumäkiä näemme silloin tällöin talvella. Haapa taitaa olla Suomen puista viimeisten joukossa, jotka saavat havisevat lehtensä.

Ja vastaavasti toisen kuvan paju ehkä ensimmäisiä, jotka saavat lehtensä. Joka muutenkin näyttää keväällä ensimmäisten joukossa ihmisille, että "huhuu", elossa ollaan. Elonmerkkinä ovat kovin kauniit pajunkissat, joita tulee ihailtua Jokilaakson ympäristössä varsinkin keväthangilla. Joka sekään ei ole jokavuotista herkkua. Yksi pajulaatu on raita, joka saattaa olla kuvassakin. Joka tapauksessa pajunkissat kevään edetessä muuttuvat kukinnaksi, jonka aika alkaa olla takanapäin. Pajusta tehtiin aikoinaan pajupillejä ja taisi se palvella meitä kakaroita jousipyssyn kaarenakin kuivuttuaan. Yliveto oli kuitenkin katajan lisäksi pähkinäpuu, joita myös kasvaa lähimetsissä. Kaivonpaikkojakin on katseltu pajun haarakepillä hyvällä menestyksellä. Kosteuden perään paju onkin herkkä ja lähtee usein kasvamaan, kun vaan työntää taitetun oksan maahan.

Kolmannessa kuvassa kukkii tuomi, jonka kukkien tuoksu on parhaimmillaan lähes huumaava. Monena vuonna Jokilaakson tuomien riesana on ollut tuomenkehrääjäkoi. Se syö puun jokaisen lehden ja jättää tilalle aavemaisen harson tai seitin. Sen jälkeen pystyyn kuivuneelta näyttävä tuomi on kuin parhaasta kauhuelokuvasta.
Sen edessä kuvassa kasvaa terttuselja, joka on yksi monista maahanmuuttajakasveistamme. Kukinnan jälkeen on punaisten marjojen vuoro, jotka ovat lievästi myrkyllisiä. Suomessa terttuselja on ollut puutarhakasvi, joka on lähtenyt omille teilleen. Mutta meillä on tilaa sille, kuten lähes kaikelle muullekin elävälle.

Neljäs kuva on keskeltä nimeämäämme Satakielipuistoa, joka jatkuu Soiniityntien eteläpuolella parin sadan metrin matkan. Varsinkin alkukesästä satakielien laulu tai keskinäinen keskustelu kuuluu kauniina aamusta iltaan. Jo pelkästään sen vuoksi on mukava kävellä aamulla postilaatikolle ja takaisin. Ihmisen touhuilu näkyy luonnonpuistossa oikeastaan vain niin, että siellä on geokätkö, jota itsekin ihmettelimme aikamme. Geokätköilyn harrastajia Suomessa lienee reippaasti yli 50 000.

Unta vailla

päivis: Huomaan, että me kaikki kolme - Jorma, Niilo ja minä - taidamme potea unen puutetta. Havahduin juuri siihen, että television äärellä uutisten jälkeen Jorma nukkuu, minä pilkin ja Niilo nukkuu koiran unta. Aika väsyneitä koko porukka, vaikka kello on vasta vähän yli seitsemän illalla.

Niilolla on hyvät unenlahjat. Silti se havahtuu
uniltaan jo pelkästään siitä, jos minä satun
haukottelemaan. 

Unentarpeemme on erilainen. Minulla se tuntuu vähentyneen iän myötä. Kuusi tai seitsemän tuntia yöunta riittää. Tosin, jos olen nukkunut vain kuutisen tuntia, joskus vähän vähemmänkin, illemmalla saatan alkaa pilkkiä. Jos se osuu hetkeen, kun olen välttämättä halunnut katsoa televisiosta jonkun ohjelman, vähänkös harmittaa.

Viime yönä nukuin huonosti. Illalla tuntui ettei nukuta, vaikka kävin nukkumaan vasta yhdentoista jälkeen. Se tosin on nykyään aika normaalia, joskus valvottaa keskiyöllekin saakka. Uni olisi kuitenkin eilen illalla ollut tarpeen, sillä aamulla oli pitkästä aikaa herättävä ajoissa. Herätyskellokin soi puoli seitsemältä. Syy siihen oli tämänpäiväinen käräjäoikeuden istunto, jossa olin lautamiehenä.

Yleensä aamuisin ei ole niin nuukaa, moneltako herää. Käytännössä heräämme melko varhain, mutta postilaatikolla käynnin jälkeen palaamme sänkyyn lukemaan aamun lehtiä ja juomaan aamukahvit. Nyt se tapahtuu matkailuautossa, jonne perustimme taas kesämakuuhuoneemme.

En tiedä, johtuivatko viime yön huonot unenlahjat aamulla odottavasta herätyksestä vai siitä, että matkailuautossa Niilo pääsee sänkyyn, jossa se nukkuu jalkopäässä. Se on varsinainen sängyn valtaaja, sillä se asettuu poikittain peiton päälle, jolloin meille ei juuri jää jaloille liikkumatilaa. Yöllä heräsin ainakin kerran siihen, että nukuin jalat koukussa. Se teki vähän kipeää ja herättyä oli taas vaikea nukahtaa uudelleen.

Koska Niilon on koiramaailman mielensä pahoittaja, yritämme olla häätämättä sitä, vaikka sen valitsemat nukkumapaikat ovat välillä todella raivostuttavia. Ja siitä hyvästä oma yöunemme häiriintyy muun muassa alussa kuvatuin seurauksin. Mutta turha valittaa. On se niin suloista, kun koira on ilmiselvästi tyytyväinen saadessaan nukkua kanssamme sängyssä.

Jokilaakson Soiniityntie, osa 1

jormas: Meillä on postilaatikko 350 metriä pitkän Soiniityntien toisessa päässä. Eräänkin kerran olen sen välin kävellyt, joten siihen liittyy nykyisin muistoja ehkä enemmän kuin mihinkään muuhun tiehen.

Myllykyläntiestä alkava kotitiemme alkaa postilaatikolta, jossa on viesti postin tuojille: "Tulet aina olemaan ystävämme, sillä tiedät meistä aivan liikaa", tai jotain sinne päin. Postilaatikkoon postia tuova saakin tietää tai arvata monia asioita. Verottajan kirjeen paksuudesta voinee päätellä onko palautusta vai mätkyjä, onko tullut sakkolappua tai onko peräti vouti perässä.Ehkä joku saa sydämenkuvilla varustettuja rakkauskirjeitäkin ja niin edelleen. Myös lukutottumuksia voi päätellä aikakauslehdistä, joista osaa markkinoitiin aikoinaan: "Lehti tulee kotiin huomiota herättämättä ruskeassa kirjekuoressa." Ratto taisi olla yksi kyseisistä tuotteista.

Postilaatikkomme kupeessa kasvaa myös postiljooneille kesäisiä mansikoita. Ja taisipa samassa amppelikoukussa joulun alla olla hänelle myös pieni lahja.
Postin hakuun liittyy myös yksi suuri elämänmuutoksemme. Kerran nimittäin oikein pimeänä marraskuun lopun aamuna satoi vettä oikein urakalla, kun talsimme osaomistuskoira Niilon kanssa noutamaan aamun Hesaria, joka ei ollut tullut. Itseäni ei ollut koskaan millään lailla närästänyt Suomen kelit. Mutta tuona marraskuun varhaisena aamuna ajattelin, että mitä hel….iä minä täällä teen, sillä olimme jo päässeet Thaikotimme talvimakuun.

Kotitiemme jatkuu suorana pientilallemme. Sen toisella puolella on luonnonniitty, joka niitetään joka loppukesä. Arvatenkin sato menee hevosille talvipurtavaksi. Mutta ennen sitä se antaa paljon meille silmäniloa, mutta myös muuta. Kesäisin se antaa myös elämänsisältöä monelle pienelle matelijalle, tuhat tai vähän vähemmän jalkaisille ja pienille siivekkäille, joiden joukossa on tiemme toisella puolella parinkymmenen mehiläisyhdyskunnan asukkaat. Ne kantavan sieltä kotipihamme lisäksi eräänkin lastin hunajatarpeita kotiinsa.

Kun kuljetaan sillan yli, jonka kantavuutta ei tietä kukaan, on oikealla hiihtosilta, jota käyttävät myös lenkkeilijät tai muu samoilijat ja maastopyöräilijät sekä koirat, jotka ulkoiluttavat ihmisiä. Koska hiihtoreitti ei sovi rullasuksille, hiihtäjiä näkyy silloin, kun kelit mahdollistavat hiihtämisen. Etelä-Suomessa se ei enää nykyisin ole edes jokavuotista herkkua. Viime talvi olikin enemmän poikkeus kuin sääntö, kun koko kaunis maamme oli viikko- tai kuukausitolkulla kääriytyneenä kauniin valkoiseen lumivaippaan. Silti joki tulvi vähemmän kuin naismuistiin.

Hiihtosillan alta kulkevassa, toistaiseksi nimettömässä purossa kasvaa liljoista keltaisiin rentukoihin, jotka ovatkin alkukesän ensimmäisten kukkien joukossa. Puro alkaa Merikonttikotimme edustalla olevasta Purolammesta ja päättyy Tuusulanjokeen. Jota muuten joskus osa niin sanotusta vanhasta kansasta sanoi Ruotsinkylänjoeksi. Joka ei laske kummankaan nimisenä Vantaanjokeen, vaan se muuttaa nimensä ennen sitä Lillåksi. En muista onko siinä yks vai kaksi l-kirjainta, joka tieto on vaikeasti saatavisssa, sillä monista kartoista eikä Googlestakaan löydy nimeä enää lainkaan.

Älä jätä ketään kuumaan autoon

päivis: Länsi-Uudenmaan poliisi on taas säiden lämmettyä muistuttanut Facebookissa, että koiraa ei saa jättää kuumaan autoon. Hyvä kun tekevät niin. Kaipaisin silti muistutuksia, että koiraa ei pidä jättää myöskään kylmään autoon. Vai eikö talvipakkasilla sellaista muka tapahdu? Moni kuitenkin pitää tapanaan ottaa lemmikin mukaan kauppa- ja muille reissuille.

Ihmiset luultavasti jättävät kuumiin autoihin kyllä muutakin kuin koiria. Autoon jätetyistä kissoista en ole ollut puhetta, mutta veikkaan, että joillakin ainakin on tapana ottaa myös kissoja mukaan, kun autolla lähdetään liikenteeseen. Varmaan joskus kesäkeleilläkin.

Puistattavimman uutisen luin muutama vuosi sitten autoon jätetystä lapsesta. Tapahtui USA:ssa. Isä oli aamulla painellut töihin ja unohti takapenkille turvaistuimeen pienen lapsensa. Kohtalokkain seurauksin. Lapsi oli tarkoitus jättää työmatkalla päivähoitoon.

En osaa kuvitella, mitä isä on töihin mennessään tehnyt tai ajatellut. Vielä vähämmän osaan arvella, mitä mielessä on pyörinyt töistä kotiin lähtiessä, kun lapsi löytyi turvaistuimesta menehtyneenä. Ja kuinka sujuu isältä tämän jälkeen loppuelämä?

Noita pienten lasten menehtymisiä kuumiin autoihin tapahtuu valitettavasti silloin tällöin. Senkin luin sittemmin jostain uutisvälineestä.

Osaomistuskoiramme Niilo on erityisen lämpöherkkä. Niilo pitää kyllä auringon paisteesta, mutta jos se tarkoittaa samalla kohtalaisen lämmintä säätä, Niilon on välttämättä päästävä varjoon. Ollaan sitten autossa tai jossain ulkosalla. Usein pelkkä automatkakin tuntuu olevan sen mielestä ikävää, jos ulkona on kunnon kesäsää. Ajellaan sitten Smartilla katto auki tai ilmastoinnin ollessa päällä. Niilon kanssa onkin tullut oltua varmaan jopa vähän yliherkkä sen suhteen, että milloin sen voi jättää autoon ja milloin ei.

Koiralle opastetaan tarjoamaan vettä, jos sen on helteellä oltava automatkalla mukana. Sama ohje pätee tietysti myös pikkulapsiin. Usein olen Niilon kanssa yrittänyt noudattaa tuota hyvin järkeen käypää neuvoa, mutta enimmäkseen heikolla menestyksellä. Jostain syystä sille ei tahdo vesi kelvata, vaikka kaiken järjen mukaan näin pitäisi olla.

Melkein huvittavia ovat ne monet kerrat, kun vettä ei ole tullut varattua mukaan, koska autolla ei ole ollut tarkoitus ajella pitkää reissua. Joskus aikaa onkin kulunut aiottua enemmän ja on tullut huoli koiran jaksamisesta. Olen sitten kierrellyt etsimässä vettä ja jonkinmoista astiaa, josta Niilo voisi juoda. Ja mitä koira sitten tekee? Kieltäytyy juomasta! No on ainakin yritetty.

Päivän piristys

jormas: Joskus korvaan blogin kirjoittamisen kuvilla, kun on sattunut eteen mieleistä ja mielenkiintoista kuvattavaa.

Tänään törmäsin tavaratalo Hongkongin pihassa pornaislaispariskunnan persoonalliseen kulkuneuvoon ja uudelleen tavaratalo Tokmannin parkkipaikalla.

Siellä kävin sanomassa heille, että jos ei tämän näkemisestä mieli piristy, niin ei sitten mistään. Vanhanmallinen rekisterikilpikin oli kuin piste iin päällä.