Pyhä Nilolaus ja Joulupukki

"Nikolauksesta kerrotaan, että hän oli jo lapsena kieltäytynyt imemästä äitinsä rintaa keskiviikkoisin ja perjantaisin, jolloin kunnon kristityn tuli paastota. Myöhemmin hän pelasti merimiehiä myrskyn keskeltä ja antoi köyhän perheen kolmelle tyttärelle pussilliset kultarahoja myötäjäisiä varten heittämällä ne yöllä ikkunasta sisään. Viime mainitusta tapahtumasta on saanut alkunsa lahjojen antaminen lapsille, aluksi 6.12. ja myöhemmin jouluna. Keskiajalla legendaan lisättiin kertomus, miten hän ihmeellisellä tavalla pelasti henkiin kolme opiskelijaa, jotka ilkeä majatalon isäntä oli surmannut, paloitellut ja kätkenyt suolatynnyriin."

Näitä kolmelle tyttärelle ikkunasta heittämiä rahoja mekin keräämme joulukalentereistamme. Tänä aamuna aarrearkuistamme tarttui käteeni yhden centin kultakolikko. Morakotin saamaa rahaa en tunnistanut. Toistaiseksi joka aamulle on riittänyt myös molemmille parhaillaan meneillään olevien jalkapallon MM-kisojen kunniaksi pelivälineiksi naamioituja kuvan suklaahelmiä. 

"Legendan mukaan Nikolaos kohdisti paljon huomiota lapsiin, jonka vuoksi häntä pidettiin keskiajalla lasten suojelijana. Esimerkiksi Hollannissa lapsille jaettiin lahjoja Nikolaoksen päivänä 6. joulukuuta. Tapa levisi hollantilaisten protestanttien mukana Pohjois-Amerikkaan, jossa vuosisatojen kuluessa Nikolaoksen legendasta muodostui yhdysvaltalainen joulupukki-hahmo, engl. Santa Claus. Nimensä Santa Claus sai hollannin Sinterklaas-nimestä, joka puolestaan polveutui Nikolaoksesta. Euroopassa puolestaan Martti Luther halusi korvata mielestään liian paavillistuneen Nikolaoksen juhlan, ja kehitti jouluaatoksi Christkind-juhlan (saks. Kristus-lapsi), jossa lahjat toi Jeesus-lapsi eikä Nikolaos. Joissakin englantia puhuvissa maissa Christkind(l)-nimi muuttui muotoon Kriss Kringle, jota nykyisin pidetään Yhdysvalloissa - muun muassa - Joulupukin toisena nimenä."

Varsin merkittävä päivä on siis joulukuun 6. kaikille, mutta erityisesti suomalaisille, sillä silloin, vuonna 1917 saimme itsenäisyytemme. Pari päivää ennen sitä on 2. adventtisunnuntai, jonka vuoksi sytytin hengessäni kaksi kynttilää. Niitä sytyttäessäni muistelin yhden joulun näkäräisiä nauttinutta joulupukkia, joka hakkasi suksisauvallaan keittiön lattiamme korkkimaton täyteen reikiä.

Alati ovat muistissa säilyneet joulunalusen pimeät illat, kun lapsina kuuntelimme nurkista, toisista huoneista ja pihamaalta tonttujen ääniä, jotka tarkkailivat kuinka kieltteinä mahdoimme pysyä antamamme lupausten mukaan. Ehkä tämän kaiken merkityksen tärkeydestä kertoo sekin, että muistot ovat lähes ainoita, jolloin muistan vanhempieni olleen leikeissämme mukana. Yritin myös etsiä muutakin luotettavaa tietoa miksi joulu tai ainakin lahjat annetaan nykyisin 24. päivä 6. päivän sijaan. Liekö sillä merkitystä, että joulu on nykyisin tasan puoli vuotta Johannes Kastajan syntymäpäivän, juhannuksen jälkeen?

Joulupukki

Wikipedia sanoo suomalaisen joulupukin historiasta vaikka mitä. Muun muassa näin:

"Vanhassa pakanallisessa Suomessa nuuttipukki ja kekripukki olivat ihmisiä, jotka pukeutuivat hedelmällisyysriitin hahmoksi, pukiksi eli urospuoliseksi vuoheksi. Pukiksi pukeutunut laittoi pukin sarvet päähänsä muuttuakseen šamanistisen perinteen mukaan pukin kaltaiseksi. Asuun kuuluivat myös tuohinaamari ja nurin päin käännetty turkki. Pukki vaelteli talosta taloon juoden tarjottuja alkoholijuomia. Hän saattoi pelotella lapsia ja olla humalassa. Joskus pukki myös jakoi lahjoja kilteille ja vitsoja tuhmille lapsille.

Markus Rautio eli Markus-setä kertoi Lastentunti-radio-ohjelmassa Yleisradiossa 1927, että Joulupukki asuu Korvatunturilla Suomen Lapissa. Suomalainen Joulupukki ei ole henkiolento eikä näkymätön vaan ihmishahmo. Pukki on iloinen mies, jolla on valkoinen parta. Suomalainenkin joulupukki alkoi pukeutua punaisiin vaatteisiin 1960-luvulla. Hän on erittäin vanha, iältään jopa satoja vuosia. 

Joskus hän saattaa käyttää puista kävelykeppiä. Joulupukin puoliso on Joulumuori ja joulutontut auttavat Pukkia tekemään lahjat työpaikassaan Joulupukin Pajakylässä, joka sijaitsee Joulupukin Korvatunturin asunnolta lähes 300 kilometrin päässä Rovaniemen Napapiirillä. Tontut myös auttavat Pukkia tarkkailemaan, ketkä lapsista ovat olleet kilttejä."

Joulupukista voisin kirjoittaa vaikka kuinka. Ehkä palaankin ennen aattoa hänen hengelliseen esikuvaansa pyhimys Nikolaukseen. Onkin outoa, että jotkut kieltävät joulupukin lapsiltaan, mutta hyväksyvät varpusena lintulaudelle jouluaamuna lennähtäneen linnun pienen tytön veljeksi.

Lapsuuden kodissani taisi yhtä joulua lukuunottamatta vierailla joulupukki. Se kerta olikin ikimuistoinen, sillä pukki oli tuonut lahjat kuusen alle ollessamme koko perhe piharakennuksen joulusaunassa. Paitsi kissamme Mirri ja saksanpaimenkoiramme Jeri, joka jäi isoon keittiöömme vahdiksi. Jeri oli huono vahti, sillä palattuamme huomasimme sen syöneen kinkun pöydästä. Ja kuin pisteenä iin päälle äiti hermostuksissaan lientä likasankoon kaataessaan pudotti myös lipeäkalan samaan paikkaan. 

Joulupukki oli joka vuosi erinäköinen, sillä kasvojen piirteet säilyivät helposti vuoden lasten mielikuvissa ja muisteissa. Kerran naama näytti aivan pahviselta, jota ei sopinut kysyä, sillä pelkona oli, että Korvatunturilta saakka tullut joulupukki ottaa lahjasäkin ja lähtee ystävällisempään taloon. Isä selitti pahvinaaman niin, että Lapin kovat pakkaset olivat tehneet vahinkoja kasvoihin. Tai naamari oli suojus kylmyyttä ja lumituiskuja vastaan, koska pukin poron oli juostava vauhdilla ehtiäkseen aattoiltana jokaiseen kotiin.

Selitykset oli syytä uskoa, sillä toiseenkin pelkoon oli aihetta. Kerran pukki tai tontut olivat nimittäin tarkastuskäynnillään ennakkoon jättäneet ulko-oven portaillemme vain risukimpun. Onneksi isä onnistui salaisissa neuvotteluissa lepyttämään joululahjojen tuojan, kun lupasimme olla siitä hetkestä lähtien erityisen kilttejä.

Joulukalentereihin liittyy paljon muistoja

En muista koskaan itselläni olleen aikuisten, eikä minkään muunkaan teeman ympärillä ollutta joulukalenteria. Vanhempamme sen sijaan arpoivat tai muuten jakoivat kolmelle lapselleen aukaisuvuorot. Tavoiteltavin oli aattoaamun suurin luukku. Lapsena kalenterista paljastui vain kuvia, joista mielessä on ainoastaan yhden jouluaaton aihe. Siinä Jeesus-lapsi oli vastasyntyneenä tallin seimessa ympärillään ihmisiä itämaan tietäjineen sekä eläinten kodin vakituisia asukkaita.

Joulu- ja adventtikalenterit olivat ja ovat yhä ihmeellisiä joulun tunnelman tuojia sekä luojia. Vasta myöhemmässä vaiheessa joulunodotusmaailmaani tulivat kalenterit, joissa avattavien luukkujen takana oli makeinen. Jouluaaton suurimman, alumiinipaperiin käärityn suklaapalan, ehkä joulukuusen näköisen, muistan jakaneeni vielä aikuisenakin. Monesti aamulla aviovuoteessamme Liisan ja myöhemmin Päivin kanssa.

Kun kotini oli Kalliomäen puolimatkankodissa, asumisen ja elämisen noin kahdenkymmenenneljän hengen yhteisössä eläimineen, teimme kerran pitkän, seinänmittaisen joulukalenterin, jossa oli köydellä sidottu toisiinsa 24 kankaista, numeroitua pussia. Tai ehkä saimme sen lahjaksi viereiseltä Kolun vanhainkodilta, jossa sijaistimme monena vuonna joulupukkia. Poikani Markokin lopulta yksin.

Joka tapauksessa ennen joulukuun alkua täytimme juuttipussit ja arvoimme talon viikottaisessa yhteisökokouksessa aukaisuvuorot, jossa kaikki olivat innolla mukana. Eläimetkin, vaikka eivät tainneet touhusta mitään ymmärtää. Tai ymmärsivät jotain silloin, kun oli heidän vuoronsa saada makupala. Kissojen ja koirien omansa, vapaiden Mustis ja Harmis kanien salaattinsa ja Jesse hevosenkin porkkanansa.

Viereisellä vanhainkodilla joulupukin tuuraaminen oli ikimuistoista. Henkilökunta kertoi myöhemmin kuinka jotkut vanhukset lasten lailla valvoivat edellisenä yönä odottaessaan joulupukkia. Kun joulun tärkeää tehtävää suoritin, pukilla oli pieni lahja ja aina aikaa jokaiselle, yli sadalle asukkaalle. Halasin myös kaikkia vuorollaan ketkä niin tahtoivat. Joskus kyynelsilmin muistelen yhä Kolulla asuneita ikäihmisiä, joiden luona ei joulunakaan käynyt kukaan edes hankkimassa itselleen joulumieltä tai parempaa omaatuntoa. 

Henkilökuntaan kuului myös silloisen kotikuntani kunnanjohtaja Tarmo Pipatin puolisonakin kunnostautunut ystäväni. Hän sattui kerran olemaan töissä, kun tuurasin joulupukkia. Ulla-Maija oli myöhemmin kotonaan kertonut aaton myönteisistä kokemuksistaan. Loppuun lisäten, kun ei ollut minua tuntenut pukin tamineitten alta, että ihmeen paljon joulupukki tiesi meidän kotiasioista.

Joulukalenterimaailma

Kaikki on netistä poimittua:

"Korruptiojoulukalenteri on hauska tapa oppia lisää vaikutusvallan väärinkäytöstä. Kalenterista paljastuu 24 vuosikymmenen aikana korruptoitunutta yksityishenkilöä, yritystä ja urheilujärjestöä. Virittäydy jouluun korruptiotietoisuudella!"

"Pariskunnille sopiva tuhma joulukalenteri ptää yllä kiihottavan eroottisen ilmapiirin koko pitkän adventtiajan aina jouluaattoon asti. Jokaiselle päivälle on oma luukkunsa, josta paljastuu uusi tehtävä. Onko se eroottinen hieronta, jaettavaksi tarkoitettu fantasia vai tuhma roolileikki? Joistain tehtävistä selviää puhumalla, toiset "vaativat" enemmän lähikontaktia."

"Kosmetiikkajoulukalenteri tarjoaa hemmottelua joka päivälle aina joulukuun alusta aattoon saakka. Kosmetiikkajoulukalentereita on erilaisia, ja niistä löytyy varmasti vaihtoehto jokaiselle joulunodottajalle. Ihonhoitokalenteri kätkee sisäänsä 24 ihanaa yllätystä, jolla hemmotella ja huolehtia omasta vartalon ja kasvojen ihosta."

"Löydät meiltä useita upeita ihonhoitokalentereita eri merkeiltä, kuten Lumene, Nivea ja Origins. Meikeistä intoileva ilahtuu varmasti, kun hänellä on joulunodotusta varten meikkikalenteri – ennen aattoa ehtii kokeilla vaikka minkälaisia uusia meikkilookeja! Jos puolestaan kauniiden kynsien laittaminen on lempipuuhaasi, sopii kynsilakkakalenteri sinulle kuin nakutettu!"

Joulukalentereiden voi ajatella sotivan vastuullista kuluttamista vastaan. Pahviin on pakattu 24 tavaraa, joista emme etukäteen tiedä, tarvitsemmeko niitä vai emme. Asia ei kuitenkaan ole yksioikoinen. Ensinnäkin joulukalentereita ostetaan paljon lahjaksi. Erkki Häme kertoo, että valtaosa Pien-kaupan olutjoulukalentereista menee isänpäivälahjaksi ja vain ani harva ostaa kalenterin itselleen.

Tyypillisin ostaja on 30–40-vuotias. Samaa viestiä kantautuu muistakin kaupoista. Myös Joensuun Glitterissä, The Body Shopissa ja Sokoksella kalentereita kääritään paljon lahjapaperiin. Tarjontaa on eniten naisille, joten ostajatkin ovat naisia

Tutkijatohtori Hanna Leipämaa-Leskinen arvioi, että kalenterit houkuttelevat kuluttajia, jotka kokevat joulun kivaksi jutuksi, mutta yrittävät vähentää lahjojen määrää. Kalenteri on tapa laajentaa joululahjan ajatusta. Se annetaan etukäteen ja jouluna sitten jotain pienimuotoisempaa.

Joulukalenterin aika

Tänään on adventtikalenterin viidennen ja joulukalenterin ensimmäisen luukun aukaisun aika. Itselleni aarrearkusta löytyi neljännesdollari ja Tatalle vastaavasti kolikko, jonka kotimaata en tunnista. Lisäksi molemmille tietysti jalkapalloiksi naamioidut suklaahelmet.

Päivällä kävimme paikallisessa supermarketissa hankkimassa skope-varustukseeni pari kiristyshihnaa tai -liinaa lisää. Sillä edelleen on tarkoitus kaydä jossakin lähisaarille jouluna tai ennen sitä. Koh Samuilla, Koh Lantalla tai vaikkapa Krabilla. Oletan, että lauttamatkalle ei ole aluksen puolesta tarjolla kummoisiakaan kaksipyöräisten kiinnitystarvikkeita.

Samaisessa supermarketissa huomasin hyllykaupalla joulutarvikkeita ja -rekvisiittaa, joten kyllä Phatthalungissa jotkut paikalliset Vapahtajan syntymäpäivää juhlistavat ja viettävät. Ei kai siihen tarvita edes kristinuskoa. Vielä en ole huomannut joulua katukuvassa saati minkään kodin pihassa millään tavalla. Jos haluaisimme syödä jollakin lailla perinteistä, suomalaista jouluruokaa, luulen, että sitä ei hevin kaupungista löydy. Mutta ehkä olemme aattona jollain mainitsemistani saarista, jolloin saattaa tilanne olla toinen.

Oikeastaan Morakotin minulle opettama aamun tapa, että ajamme skootterilla jonnekin syömään tai haemme kadunvarresta valmisateriat kotiin, on varsin mukava. Usein aamulla pohdimmekin ja keskustelemme Googlen kääntäjän avulla ja ilman minne karautamme syömään. Jos on sattunut satamaan, on aamiaisen noutanut sadeasuinen Tata omalla pyörällään, sillä sadeviittani on Lazadan kautta tilattuna vasta tulossa Kiinasta.

Joulun merkkejä seuraan tänä vuonna aattoon saakka, olen missä tahansa. En usko näkeväni Joulupukkia enkä tonttuja, puhumattakaan Petteri Punakuorosta (engl. Rudolph the Red-Nosed Reindeer). Se on populaarikulttuurissa esiintyvä kuvitteellinen punakuonoinen poro, jonka oletetaan vetävän Joulupukin rekeä jouluisin yhdessä muiden porojen kanssa.

Pattayalla pukki sekä poro tonttulaumoineen, -lakkeineen ja ehkä joulumuorineen sen sijaan piipahtelee useammankin kerran. Ulkomailla ylipäätään resutessani olen monesti kuullut paikallisilta, että nimenomaan aito joulupukki asuu Suomessa. Valistuneimmat ovat tienneet Korvatunturinkin.

Varsinkin kun Finnair on valtion lentoyhtiö, voisi se tehdä Suomen turismin ja joulupukin tunnettavuuden eteen enemmänkin. Jos olisi valta yhdistäisin ainakin jouluksi Muumi- ja Joulumaailmat tiiviimpään yhteistyöhön. Ovathan Muumit esimerkiksi Japanissa tavattoman suosittuja. 

Kalenteri janoisille....

Ehkä kolme vuotta sitten Nokian Panimo teki oman versionsa joulukalenterista. Saattoi kyllä olla enemmän aikuisille tai ainakin sen ikäisille tarkoitettu. En ole kuullut, että siitä olisi tullut panimolle perinne, mutta silloin blogissani siitä kerroin. Iltalehtikin asiasta kirjoitti. Se aukeaa klikkaamalla keltaista tekstiä: https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/3b04cef8-3397-4ae8-8655-6a15c315f471. Panimon tempaus on oivallinen esimerkki kuinka joulun teema valjastetaan moneen mukaan ja kuinka se on kaupallistunut. Itselläni ei ole mitään sitä vastaan, sillä löydän kyllä kaiken seasta itselleni merkityksellisen joulun.

Muistan, kun olimme joululahjojen antamisen kierteessä, josta päätimme hypätä pois. Olimme hankkineet vuosi vuodelta enemmän ja useammalle rahalla joulumieltä. Mutta nyt lahjoihin käyttämillämme varoilla veimme juuri itsenäisyyden saaneen Viron lastenkotiin Latvian rajalla joulusanomaa ja -iloa.

Aiemmin meiltä lahjoja saaneille ystävillemme kirjoitimme samansisältöisen joulukirjeen, jossa toivotimme hyvää ja rauhallista joulua. Kirjoitimme myös mitä teimme, joten meillä on hyviä ja huonoja uutisia. Huonot ovat, että tämä vuonna ette saa meiltä lahjoja ja hyvät ovat, että niitä eivät saa ketkään muutkaan.

Osasta, joita pidimme ystävinä, en ole sen jälkeen kuullut mitään. Jonkun kanssa asia nousi myöhemmin puheeksi, että sehän oli teidän valinta ja ensi vuonna ette saa meiltäkään mitään. Joskus olen tätä jouluilon tuottamisen vääristymää ajatellut. Että voimme saada joiltakin joulumieltä vain, jos annamme vastavuoroisen lahjan. Mutta ehkä tässäkin asiassa niin metsä vastaa, kuten sinne huudamme. 

Adventti- vai joulukalenteri?

Piti elää yli 70 vuotta tietääkseni, että adventti-ja joulukalenterit ovat eri asia. En kyllä taida olla ainut tietämätön. Adventtikalenterin ensimmäinen päivä on ensimmäinen adventtisunnuntai ja joulukalenteri alkaa joulukuun alusta. Oma, tämänvuotiseni ei ole oikein kumpikaan, vaan siltä väliltä, sillä se alkoi tästä aamusta. Kaksi päivää adventin jälkeen ja kaksi päivää ennen joulukuun alkua.

Sovellus syntyi laskuvirheen vuoksi tehdessäni toissapäivänä kalenteria, koska en löytänyt mieleistäni. Niinpä hankin kaksi, pientä aarrearkkua puolillaan metallipäällysteisiä eri maiden suklaarahoja. Niitä yritin laskea Lotuksen tavaratalossa kirstun läpinäkyvän seinän läpi moneen kertaan. Päädyin aina 21 kappaleeseen, joten ostin molempiin kolme kolikkoa lisää. Mutta rahojen määrä olikin 20, joten aattoaamu ammotti tyhjyyttään.

Eilen ajoimme 10 kilometriä takaisin Lotuksen tavarataloon uuden karheilla PeeCeeX skopellani, joksi urbaani-sanakirjan mukaan skootteria myös kutsutaan. Sana sinällään istuu makuuni paremmin kuin kutsua reilusti yli satapiikkistä pyörää mopoksi. Sain "kultarahani". Lopun tilan kalenteriarkuista täytin pienillä metallipaperilla jalkapalloiksi naamioiduilla sulkaahelmillä 🙃. 

Tänä aamuna oli ensimmäisten makupalojen aika, joka taisi olla Norjan sadan kruunun raha. Elämäni alati lisääntyvässä lapsenmielisyydessään on tällä hetkellä hyvin hyvää, josta kaikesta yritän muistaa olla kiitollinen vähän joka puolelle. Vielä meillä ei ole mitään tietoa kuinka vietämme aattoa tai olemmeko vain kotona, kuten muinakin iltoina. Sekin on mahdollista, että olemme jouluna jossain lähisaarille turistien joukossa.

Illalla innostuin Nukkumattia odotellessa penkomaan lähes kaiken tietävästä nettimaailmasta jouluun liittyvien kalentereiden historiaa: "Ensimmäinen kirjallinen maininta joulukalenterista löytyy hampurilaisen Elise Averdieckin lastenkirjasta vuodelta 1851. Siinä äiti ripustaa lasten iloksi seinälle joka ilta uuden kuvan. Rothenburg ob der Tauberissa sijaitsevan saksalaisen joulumuseon tietojen mukaan toisissa kodeissa tyydyttiin 1800-luvulla päivittäisiin liituviivoihin, repäistiin kalenterin lehtiä tai aseteltiin joka päivä yksi olki lisää seimeen. Olipa lasten iloksi myös rakennettu vaneriset taivaantikkaat, joita pitkin Jeesus-lapsi joka päivä astui yhden askelman lähemmäs maata. Vuonna 1902 myytiin painettua joulukelloa, jonka viisari eteni päivä päivältä 13:sta 24:ään. Ensimmäinen varsinainen painettu kuvajoulukalenteri ilmestyi Münchenissä vuonna 1908. Sen oli kustantanut kirjakauppias ja juuri kirjapainon osakkaaksi tullut, luultavasti lapsuusmuistojen innoittamana. Pikkupoikana Gerhard oli saanut äidiltään joulun alla 24 pikkupakettia, joista hän oli joka päivä kuorinut leivonnaisen."

Joulukuun odotusta

Olin hieman väärässä sanoessaan eilen, että Phatthalungissa ei joulun läheisyys juuri näy. Sillä eilisen adventtikalenterin metsästyksen suuntasin ensimmäisenä Lotuksen tavarataloon ja heti sisäänkäynnin sisäpuolella otti meidät vastaan kuvan kotoinen joulumaailma kuusineen.

Sen sijaan kalenterimaailman täytti ainoastaan yksi vaihtoehto, jonka luukkujen takana oli vain purukumeja. Se ei kelvannut, vaan suklaata joulun odotuksen makupalojen olla pitää. Kun Morakotilta kyselin vaihtoehtoja Lotukselle, sain vastaukseksi pään pudistelua sekä "no have". Täytyi siis säätää ja rakentaa olemassa olevasta makeishyllytarjonnasta tai luopua vuosien aikuisiän perinteestä. En luopunut. Siitä lisää, kun on ensimmäisen luukun aukaisun aika.

Ajatuksena oli myös ostaa jokunen tölkki Heinekenin 0.0 %:sta, joiden kanssa hipsin kassalle. Nuorimies näpytteli tuotteen koneelle näyttöä katsoen ja otti oluet omiin hoteisiinsa. Selittäen kielellään arvatenkin, että tähän aikaan ei ole lupa myydä alkoholia. Ei auttanut vaikka kuinka näytin tölkin kyljestä lähes kissan kokoisia nollia. Hän vastaavasti näytti koneeltaan thaikielistä kieltoa ja siihen oli tyytyminen. Mutta ei se niin ainutlaatuista ole, vaikkakin ihmeellistä. Ei nimittäin ole kauaakaan, kun Suomessa piti maksaa alkoholiveroa alkoholittomasta oluesta. Luulen, että näin oli myös alkoholittomien viinien laita.

Illalla jatkoin joulukalenterin rakentelua kotona huomatakseni tehneeni laskuvirheen. Suklaisia, metallipäällysteisiä kolikoita olikin 24 sijaan 23, joten aattoaamun luukku tai sen korvaaja ammottaa yhä tyhjyyttään. On siis tuumattava mitä teen, sillä kyllähän joulupukkia odotellessa tai ainakin miettiessä pitää joka aamu aattoon saakka saada suu(t) makeaksi.

Tällä hetkellä en hevin usko, että joulu tulisi näkymään Phatthalungissa monin tavoin, vaikkakin tulevaisuuden ennustaminen on edelleen vaikeaa. Turistimestoissa joulu näkyy vuodesta toiseen usein samalla tavalla, sillä koristeet saattavan olla paikallaan läpi vuoden, kunnes aika syö ne katselukelvottomiksi. Näinhän se on vähän Jokilaaksossakin, jonka pihan pienessä kuusessa ja vähän muuallakin palaa valot läpi vuoden. 

Tänään on 1. adventtisunnuntai

Tänään aloitan adventti- eli joulukalenterin metsästyksen. En tiedä miten suuri merkitys turismilla on siihen kuinka joulu ja sen odotus näkyy Pattayan katukuvassa. Täällä Phatthalungissa ei ole juuri turisteja, joten joulukaan ei paljon näy. Siitä huolimatta yritän löytää jokavuotiseen joulun odotukseeni liittyvän kalenterin. Sen etsimiseen on aikaa torstaiaamuun saakka. Jos löydän, silloin avaamme ensimmäisen luukun. Niiden takaa toivon löytäväni aina aattoon saakka pienen pienen suklaapalan tai vastaavan. 

Adventtina aletaan valmistautua jouluun. Sana “adventti” tulee latinan kielestä ja merkitsee saapumista. Odotetaan, että meille pimeydessä ja kuoleman varjon maassa vaeltaville pilkahtaisi aavistus taivaallista valoa. Valon voittoa pimeydestä kuvastaa nelikynttiläinen adventtikynttelikkö. Valo lisääntyy sunnuntai sunnuntailta ennen joulua. Ensimmäisenä adventtina sytytetään yksi kynttilä, toisena kaksi ja kolmantena kolme. Viimeisenä adventtina valoaan levittää jo neljä kynttilää. Kynttilän liekki on vanhastaan ollut myös rukouksen vertauskuva. Ortodoksikirkkojen kupolit ovat liekin muotoisia merkiksi siitä, että kirkkorakennus on itsessään rukous.

Jo vuosien ajan joulun odotukseeni on kuulunut aiheeseen liittyvien, päiväkirjanomaisten blogien kirjoittaminen. Niin tänäkin vuonna. Niitä kirjoitellessa mieliin palaa jouluja 70 vuoden ajalta. Paljon muistoja, lapsen iloja ja riemuja, mutta myös aikuisen humalia sekä yksinäisyyttä. Kuinka muistankaan joulujeni ihmisten ikkunoiden valot, kun vaelsin tyhjään kotiini. Kenenkään luokse en voinut mennä, sillä kaikki viettivät jouluaan rakkaittensa kanssa. Ei ollut yksinäisten joulunviettoja eikä avoimia ravintoloita. Jouluaatto on yhä yksinäisen ihmisen vuoden yksinäisin päivä.

Vaikka minusta ei koskaan ole ollut jumalankieltäjäksi, ei kristikansan yhteinen, jouluna syntynyt Vapahtaja tavoita minua aina. Silti Hänellä on oma huone sydämessäni, jossa, jos en tiedä, niin tunnen Puusepän Pojan asustavan.

Minulle Hän ei ole lainkaan sellainen millaisena ihmiset puheissaan tai kirjoituksissaan kauppaavat. Jeesus on täydellinen rakkaus, välittämisen ja kaiken tekemäni pahan anteeksiantaja, johon ei kuulu kuritus eikä rankaisu.

Omaan jouluuni mahtuu myös Korvatunturin joulupukki, jonka kantaisä on Pyhä Nikolaos. Pyhimys joka aikoinaan maksoi muun muassa kolmen lapsen opiskelun. Suomessa lahjoja jakava Nikolaos tuli tunnetuksi 1800-luvun alussa. Tavan levitessä maahan se yhdistyi suomalaisten joulunajan naamiohahmojen kanssa. Syntyi suomalainen joulupukki, joka perinteisesti pukeutui harmaaseen turkkiin, mutta toisen maailmansodan jälkeen vaihtoi asunsa punaiseen nuttuun yhdysvaltalaisen Santa Claus -joulupukin vaikutuksesta.

Monen vuoden jälkeen taivaalla näkyvä joulutähteni lupailee, että yksinäisten joulujen jälkeen jaan Morakotin kanssa Vapahtajani syntymäjuhlan, jota hän ei laillani koe. Tatalla on oma uskonsa ja tällä hetkellä minunkin joulukotini tyhjässä huoneessa on tila Buddhan pienelle temppelille. Yritän luopua kaikesta siitä minkä voin tehdä itsestäni luopumatta. Sen ohjaamana on helppo uskoa Morakotin olevan ikuisuuden suhteen aivan yhtä oikeassa kuin minäkin. 

Hautajaiset tai sinne päin

Eilen olimme suunnitelmien mukaisesti naapurin hautajaisissa tai ainakin niihen liittyvässä tilaisuudessa. Suuressa hallissa oli ehkä koko kylä läsnä. Morakot kertoi, ettei hän ole vähään aikaan osallistunut, sillä tapoihin kuuluu laittaa kirjekuoreen 200 bahtia ja antaa omaisille, mutta sitä Tatalla ei ole ollut. Oma suu on ollut tärkeintä, kuten meillä kaikilla. Tosin täälläkin ruokaa oli moneen makuun. Muutenkin koko väki osallistui ja kotikadun risubaari sekä kauppa olivat kiinni, koska niiden henkilökuntakin oli auttamassa. 

Surujuhla ei näyttänyt samanlaiselta kuin suomalainen muistotilaisuus ja se poikkesikin monin tavoin. Kuinka arkku oli nähtävillä, oli vaikuttavaa. Pihalla oli monenlaista markkinakojua ja lottoarpojen myyjä kiersi sisälläkin osallistujien joukossa. Miehillä ei ollut tummia eikä muunkaan värisiä pukuja. Kokemisen arvoinen päivä. 

Ensimmäisen kerran Thaimaassa olen tutustunut ja elänyt mukana, kun kirjaimellisesti syödään kädestä suuhun. Jos oikein ymmärsin, valtio torppasi Morakotin 200 bahtin kuukausiavun ja köyhien kortin puutteellisen avioerotodistuksen vuoksi. Niin tai näin, nyt kun hänellä ei ole vuokseni päivittäistä tai kahta 100 bahtin hierontaa, olisi se hänen ainut tulonsa. Minusta se on käsittämätöntä. 

Sen sijaan käsitykseni, että Suomessa kukaan ei ymmärrä saati elä todellisessa köyhyydessä, on vain vahvistunut. Tiedän myös, että maailman köyhyys ei ole kovinkaan monen, yksittäisen ihmisen syy, saati heidän poistettavissa. Sata maailman rikkainta tekisivät kyllä omaisuudellaan aika paljon köyhyyden hävittämiseksi, sillä ruokaa pallolla on meille kaikille. Se ikävä kyllä on vallan väline, jonka Ukrainan jumissa olleet viljakuljetuksetkin osoittivat.

Itse aion jatkaa valitsemallani tiellä, sillä on mukavaa ja elämisen arvoista huomata ja ennen kaikkea kokea, kun joku välittää. Eläkkeelläni ei kuitenkaan norsunluutorneja rakenneta itselle eikä muille. Kaukana takana ovat ajat, jolloin rahani riittivät kohtuudella kaikkeen mihin halusinkin. Nyt ne riittävät kaikkeen mitä tarvitsen. Monesti on muistunut mieleen isän viisaus: "Älä osta mitä tarvitset, vaan sitä mitä ilman et tule toimeen, niin sinulla on aina rahaa."

Murheensa kullakin

Kun lähdin Suomesta Thaikkuihin käsimatkatavaroiden kanssa, ei yhdeksän kuukauden lääkkeiden lisäksi pyörällisessä repussani juuri muuta ollutkaan. Tälläkin kertaa kaikki meni lähtö- ja tuloselvityksissä loistavasti, vaikka maahan kai saisi viedä vain kuukauden lääkkeet.

Kun veskassa oli tilaa, pakkasin mukaan Thaimaasta ostetun rikkinäisen naisten paidan ja yhtä rikkinäiset housut. Laadukkaat vaatteeni olivat aikoinaan maksaneet 100 bahtia, eli 2,70 euroa tsibale. Joten Suomessa niitä ei kannata korjuuttaa. Jos olisi rievuille edes löytynyt arvonsa tuntevaa korjaajaakaan tai olisin kehdannut ne viedä hänelle. Kunhan toin jotakin touhutakseni aikani kuluksi blogin kirjoittamisen lisäksi. Arvelen sen olevan vähintään kuitenkin yhtä järkevää tekemistä kuin sudokun täyttö. 

Oli mukava etsiä mieleistä ompelijaa, sillä halusin että hänellä on minulle mieluinen tunne tekemisessä mukana. Tarkoitukseen löytyi itseäni vuotta vanhempi, 73 vuotias ompelulanganlaiha mies, joka näytti asuvankin koneensa vieressä "matalassa majassaan". Kun tuli maksun aika, yhteensä 20 bahtia, en oikein tiennyt miten tai paljonko annan varsin köyhälle miehelle, jotta molemmille jäisi hyvä mieli.

Silloin tällöin keskustelen käsin, ilmein, puhein ja kääntäjän avulla usein itseäni ja ymmärrystäni suuremmista asioista. Sitä joskus joku enemmän vierasta kieltä taitava myös tulkkailee kulloisenkin kyvyn mukaan.

Aika usein ihmetyksen aiheeksi nousee farangien tai muiden turistien murheet, joita paikallisten ei ole aina helppo käsittää. Jatkuvassa taloudellissa niukkuudessa, usein nälässäkin elävä ei voi ymmärtää turistin stressiä tai muutakaan murhetta, "sillä sinullahan on rahaa".

Niinpä, aamulla kontrasti tuli oivalla tavalla esiin, kun luin Facebookista Thaimaahan tulevan suomalaisturistin murheita, josta koppasin kuvankaappauksella pätkän. Olisin voinut liittää mukaan myös toisen turistin päivän murheen, sillä hän oli vaurioittanut yhden irtokynsistään. Tätä vastoinkäymistä ja stressin aiheuttajaa nainen purki muille tuskailen. Tai kolmannen, joka ei löydä koko Hua Hinistä itselleen oikeankokoista uima-asua. 

Oma lukunsa on myös ymmärtämätön suomalaismies. Hän ei pysty käsittämään maanmiestään, joka tulee 8000 kilometrin päähän juomaan viinaa suomalaisseuraan. Vastasinkin tai oikestaan hämmästelin, mutta myös huvituin. Olisin nimittäin voinut kysyä miksi ylipäätään kukaan tulee Thaimaahan juomaan alkoholia, sillä sitähän saa Suomestakin. Se vastaavasti on saman sarjan tekemisiä, kun entinen kansanedustaja haki kärrykaupalla Tallinnan Stockmannilta takaisin Suomeen Torniossa valmistettua Lapin Kulta olutta 🤣🤣. 

Uskoa ja mystiikkaa

Usko ja uskonnot eivät ole koskaan olleet minulle haudanvakavia asioita. Tärkeää ei ole myöskään muiden usko eikä omien muottieni mukaisiin astioihin toisten tunkeminen.

Vajaa viikko sitten istuimme aamugingereillä, kun pihapuuhun lennähti kaksi noin korpin kokoista mustaa lintua. Morakot oikein kavahti ja piti minusta seuraavat päivät erityistä huolta. Sanoi lintujen tuoneen tuonelan viestin ja lähipäivinä hänen tuttunsa tai joku läheltä kuolee. Kolme päivää myöhemmin alakuloinen musiikki soi naapurissa myöhään yöhön, sillä talon isäntä oli kuollut. Tänään talon väki tarjoaa tapahtuman johdosta ruokaa, jonne minunkin on tarkoitus mennä.

Sekoitan uskontoja ja uskomuksia mieleni mukaan. Aivan oma lukunsa on täälläkin ollut eläimille makupalojen antaminen. Niin kissoille, kanoille ja muille linnuille, kuin välillä karjaeläimillekin. Tata minulta kerran kysyi ruokkimisinnostani johon totesin, että uskosi mukaan minulta palasen saanut voi olla vaikka isoisäsi. Nyt saavat naapureiden kissat ja kanatkin silloin tällöin Morakotilta ruuan jytysen.

Tähän joku tiukkapipo sanoo minun elävän harhassa, muttei kuitenkaan osaa selittää miksi on itse hyväksynyt pienen varpusen jouluaamuna, jota pikku tyttö ruokki, varsinkin saatuaan kuulle sen olevan hänen pieni veljensä taivahasta. En ole kuullut kenenkään sanoneen Sakari Topeliuksen eläneen harhassa laulun sanoineen.

Aivan oma lukunsa on Aswang, joka sieppaa etupäässä pieniä lapsia. Se on myyttinen olento filippiiniläisessä kansanperinteessä. Aswang oleskelee puissa ja pitää Tik-tik ja Wak-wak ääntä. Se on luonnostaan paha vampyyrintapainen olento, joka voi muuttua eri eläimiksi. Oman mausteensa tuo, että Filippiinit on syvästi katolinen maa, jossa kristinuskoa harjoittaa 80 % kansasta. 

Kerran ollessani jo vuoteessa valtasi minun aivan yllättäen suunnaton kuolemanpelko ja olin varma, että kuolen siihen paikkaan. Silloin näin vuoteeni päädyssä valkoisen, sanon sitä enkeliksi, joka rauhallisesti totesi, että älä pelkää, onhan sinulla minut.

Toisen kerran olin tulossa vaimoni Liisan kanssa Porista, jossa olin muutama tunti aiemmin lopettanut reippaan vuosikymmenen kestäneen alkoholistimaisen juomisen. Aivan uskomaton voima veti minua ulos ja hyppäämään vauhdissa autosta. Liisan oli pysäytettävä pariinkin kertaan kasatakseni itseni.

Kaikkitietävillä on näihin selityksensä, joihin en usko. Vaan uskon pahojen voimien menettäneen minuun otteensa alkoholin avulla. Ehkä viimeisenä keinonaan se yritti saada minut päättämään elämäni.

Kuvia Phatthalungin arjesta rauhattoman etelän naapurissa

 

Vähän enemmän kuin mopo

Helkama antoi vuonna 1955 eräälle mopedimallilleen nimen Mopo. Nimi tuli sanasta moottoripolkupyörä. Mopedi taas on laina ruotsista (moped). Moposta tuli nopeasti yleisnimi mopedeille. Vuonna 1959 Helkama luovutti nimen käyttöoikeuden Polkupyöräteollisuusyhdistykselle. Nykyään kutsutaan ajoneuvoluokkaa, jonka rakenteellinen nopeus on rajoitettu 45 km/h virallisesti mopoksi.

Sitä en tiedä mistä Thaimaassa aikaansa viettävät suomalaiset ovat saaneet päähänsä kutsua skootterimallisia kevytmoottoripyöriä ja vähän suurempiakin mopoiksi, sillä kantaväestö ei taida sanaa kielessään tunnistaa.

Niin tai näin, kuvan pyörän hankin, vaikka ei pitänyt. Olen siihen erittäin tyytyväinen. Lähes ensi ajamisiksi peruutin takavalojen lasin betoniseen penkinkulmaan, vaikka pyörässä ei edes ole peruutusvaihdetta. Kun viikko sitten tilasin uuden alkuperäisosan, ihmettelin hieman kalleutta. Ihmettely jatkui, kun huomasin Lazadan nettikaupassa sen maksavan lähes saman verran.

Eilen ihmettely loppui, kun asensivat saapuneen osan pyörääni Hondaliikkeessä samaan hintaan. Aika tavalla piti purkaakin PeeCeeX:äni, sillä kokonaisuuteen kuului paljon muutakin kuin vain lasi. Koko aihio lamppuineen päivineen. Mukana näytti olevan myös aika määrä elektroniikkaa.

Nyt en oikeastaan odota pyörän suhteen enää kuin Kiinasta sukukalleuksieni eteen laukkua, jonka jälkeen olemme valmiit tekemään muutaman päivän kierroksen ainakin Koh Lantalla ja Krabilla. Yhdessä tosin ajamme näillä näkymin vain saarilla, sillä Tata, henkilökohtainen nopeudenrajoittimeni matkustanee rantaan minibussilla. Lauttamatkoja varten tarvitsen vielä jotkut sidontaliinat pyörälle. Tällä hetkellä sadekausi vetelee viimeisiä henkitoreissaan, joten lähipäivinä on lähdön aika.

Phatthalungissa on ollut mielenkiintoista olla ja tutustua ihmisiin sekä heidän elämiinsä ilman, että niihin olisi jäänyt oikeastaan mitään jälkeä turismista tai ylipäätään farangeista. Taloudellisesti monen arki on niukkuutta, jota välillä pohdin. Vaikka Suomen kotiympyröissä olen köyhä kuin kirkon rotta, jos se edes on totta, niin paikallisten mielestä en sitä ole. 

Usea rouva on leski tai mies lähtenyt muille maille ja taloissa olisi tilaa miehelle ja hänen käden jäljelleen, sillä moni paikka repsottaa. Morakot välillä tulkkaakin kääntäjän avulla muiden puheita ja muutakin. Eräänkin kerran joukossa on ollut kysymykseksi puettu pyyntö, että olisiko minulla hänellekin suomalaista miestä.

Oikeastaan täällä missä ei hevin puuhaa löydy farangille, olen aidosti oppinut arvostamaan vuosia harjoiteltua kykyä tulla juttuun itseni kanssa tekemättä mitään. En tiedä olenko elämäni loppusuoralla tai edes viimeisellä kierroksella, mutta sen tiedän tänään, että elämä voi tosiaan tulla valmiiksi.

Eilen oli seurakuntavaalit

Suomalaisia ei isommin seurakuntavaaleissa äänestäminen kiinnosta tai ei ainakaan innosta. Toisaalta sen ymmärrän ja toisaalta en. Jäsenmäärä on mennyt alaspäin kuin lehmän häntä, sillä vuoden alussa 66,5 % kuului evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Vielä 1980-luvulla yli 90 % suomalaisista oli luterilaisen kirkon jäseniä.

Kuitenkin kirkko, uskonto ja hengellisyys kiinnostavat meitä, ja myös kirkon jäseneksi liitytään tasaiseen tahtiin. Vuonna 2021 kirkkoon liittyi yli 20 400 uutta jäsentä. Luku sisältää kuitenkin poikkeuksellisen paljon alle 1-vuotiaita, jotka on korona-ajan vuoksi ensin liitetty väestörekisteriin ja vasta sitten kastettu.

Mikähän lienisi seurakuntalaisten määrä, jos kirkko olisi erotettu valtiosta? Johon jokainen liittyisi itse vasta omalla päätöksellä tultuaan 16-vuotiaana kirkon vaaleissa äänestysikäiseksi tai päättäessään käykö rippikoulun? Ehkä se ei olisi kovinkaan paljoa äänestysprosenttia suurempi.

Itse maksan Tuusulan seurakuntaan veroa 300-400 euroa vuodessa, mutta minulla ei ole mitään käsitystä mihin se rahani käyttää. Sen sijaan tiedän mihin toivoisin ne käytettävän, sillä haparoivan uskonelämäni pönkittämiseksi en tarvitse ensimmäistäkään seurakunnan työntekijää. Sen sijaan pidän hyvinhoidetuista hautausmaista ja kirkoista, joiden ylläpitämisestä maksan mielelläni kirkollisveroa.

Näillä näkymin en tule enkä toivo tulevani haudatuksi kirkkomultiin. Vaan että minut kutistettaisiin ensin pieneksi polttamalla maallinen majani krematoriossa. Suuri osa minusta leijuisi savuna taivaan tuuliin ja jäljelle jäisi vaan uurnallinen tuhkaa. Vastoin lakia toivoisin jonkun ripottelevan sen yöaikaan kolmeen paikkaan. Osan äitini, isäni ja siskoni hautakummulle Paijalannummeen sekä osan Seepsula Oy:ltä saamamme "Ison kiven juureen" Jokilaaksossa, jossa on laattakin valmiina. Sitten loput luonnonsuojelualueemme Jokilampiin, josta se voisi virran ja veden mukana kulkea vaikka Siaminlahteen Jomtienin rannalle.

Seurakunnan luottamushenkilönä toimiminen on itsellenikin tuttua puuhaa, sillä toimin aikoinaan Palokan piirijohtokunnan puheenjohtaja neljä vuotta. Turhaakin turhempi tehtävä, sillä päätimme aina kuten pappi esitelijänä ehdotti.

Kaikkinensa toivon, että nyt valitut uudet kirkkovaltuutetut hoitavan vastuullisesti, mutta eivät kovinkaan maallisesti kotiseurakuntani asioita. Ehkä tulevan nelivuotiskauden tärkein tehtävä on kirkkoherran valinta, vaikka hän olisi entiseen tapaan rouvakin. 

Väärinymmärtävät rivienvälistälukijat

Silloin kun kirjoitan asiaa, olen tarkka mitä ja miten sen sanoiksi puen. Silti välillä törmään lukijaan, joka joko lukee rivien välistä tai ei ymmärrä kirjoitettua, kuten olen tarkoittanut. Joten he vastaavat lukemaansa yhtä lailla asian vierestä. 

Joskus innostun heidän kanssaan  sanailemaan ja vääntämään lopuksi kirjoittamani rautalangasta selkokieltäkin selvemmäksi. Sen jälkeen omaan ansaansa päänsä työntänyt toteaa minun olevan saivartelija. Kuten välillä olenkin. Jos vielä jatkan, usein aikani kuluksi, on lukijan seuraava vaihe siirtyä solvaamaan henkilökohtaisilla asioilla, joille en edes voi mitään.

Tai pystyisinhän minä. Lättänenäni voisi joku plastiikkakirurgi muokata vaikka kaikkien aikojen koukkuklyyvariksi. Ylipainostakin pääsisin eroon, jos riittävästi haluaisin. Joskin tupakan ja alkoholin suhteen muutokset olivat helpompia, sillä ne voi lopettaa kokonaan. Ruuan kanssa on löydettävä kohtuukäyttö tai käy kuin äitivainaani tarinan mustalaisen hevoselle, joka kuoli nälkään.

Oma lukunsa ovat he tai ne, jotka eivät voi mielestään hakea tietoa vaikkapa eläkkeistään Kelan ja työeläkelaitosten sivuilta ainoastaan siksi, että inhoavat niitä. Joten he kysyvät minulta. Kun ohjaan tiedon sijaan heidät mainituille sivuille, olen hieman rivien välistä luettuna inhokki, joka ei halua auttaa. Ja kuin pisteenä iin päälle aikansa syyllistettyään sekä luettuaan tämän palautteeni, he eivät ehkä enää tahdo olla tekemisissä kansani entisenkään vertaa.

Oikeastaan mihinkään asiaan ei hevin pysty antamaan aukotonta vastausta. Sillä jo pelkästään suomenkieli on niin rikas, että aina jää tulkinnanvaraa tahalliselle ja tahattomalle väärinymmärrykselle. Välillä lainkin porsaanreikä voi olla vuosikymmeniä piilossa, kunnes kirjansa lukenut juristi sen löytää ja oivaltaa. Toki tilanteetkin muuttuvat ajan myötä. Joskus löydöstä seuraa vuosia kestävä lainmuutosprosessi, jossa välillä menevät jauhot ja vellit sekaisin.

Asiat voivat kääntyä myös kummallisesti. Kun aikoinaan yleinen syyttäjä perusteli vaatimustaan minulle ehdottomaan rattijuoppoustuomioon, sanoi hän oikeudenistunnossa, että syytetty ei näyttänyt poliisien mukaan juopuneelta. Kun palasin saliin kuulemaan tuomiota, se olikin yllätyksekseni ehdollinen. Yksi luetuista syistä oli, että syytetty ei näyttänyt syyttäjänkään mukaan humalaiselta.

Mitkä ovat Thaimaassa toisin

Kun en keksinyt mistä tänään kirjoittaisin, jäin pohtimaan mitkä ovat Thaimaan arjessa toisin kuin Suomessa. Yksi sellainen on lasten uniasut. Pyjama on aasialaista alkuperää oleva vaate. Se tarkoitti löysiä, vyötärönauhalla varustettuja kevyitä housuja, kuten Salwar kameez. Tällaisia käyttävät Etelä- ja Länsi-Aasiassa sekä miehet että naiset. Yhdysvalloissa, Britanniassa ja useimmissa englanninkielisissä maissa pyjama tarkoittaa kaksiosaista, löysää asua, jotka ovat sekä miesten että naisten yöpukuina. Joskus vaatetta käytetään myös oleskeluun.

Thaimaassa lapset varsinkin käyttävät yöasua oleskeluun. Eikä ainoastaan kotona, vaan aamupäivisin, mutta toki muulloinkin rannoilla, toreilla ja kaduilla näkee lapsia pyjamissaan. Siinä on joitain hellyttävää. Luulen, että jos Suomessa vanhemmat päästäisivät lapsensa torille pyjamissaan, jossain alkaisi huostaanottoharkinta.

Toinen, suomalaisittain merkillinen asia on ruokatuotteiden kylmäketjut, jotka monessa maassa ovat lähes pyhiä asioita. Kun Thaimaassa katselee erilaisten ruokien tarjontaa, jossain risubaarin ja tori- tai marketpyödässä, saattaa yläpuolella pyöriä sähköinen huiskutin, joka yrittää pitää kärpäset ja muut siipiveikot pois kalan, muiden meren elävien sekä ylipäätään lihan kimpusta.

Tähän reissuun saakka olen näitä vierastanut, mutta nyt ostanut, paistanut, keittänyt tai muuten valmistanut ja syönyt hyvällä ruokahalulla. Kun ylipäätään ulkotiloissa ruokaa täällä myydään, ovat pakkausten viimeiset myynti- sekä suosituspäivät yhtä harvinaisia kuin lottovoittoni.

Äitini kuului sukupolveen, joka Elannon myyjänä oli tarkka tuotteiden päivämääristä, joita myytiin asiakkaille. Mitä ei enää myyty, tuoreuden ja pilaantuneisuuden henkilökunta arvioi muilla tavoin. Meillekin kotiin tuli "ylipäiväistä" syötäväksi harva se päivä. Myös minä harrastin samaa ollessani Raken herkkumyymälässä Bulevardilla kaikkien yhteisenä varastopoikana.

Thaimaassa on varsin yleistä, että lapset voivat olla mukana vanhempien työpaikoilla. Se on käytäntö, jossa vauras länsimaailma on mennyt väärään suuntaan. Suomessakin elämöidään, että lasten pitäisi päästä kunnallisen päivähoitoon, vaikka molemmat vanhemmat olisivat kotona. Lähtökohtaisesti on parasta, että lapset voivat olla vanhempiensa kanssa mahdollisimman paljon.

Tässä asiassa pidän vanhakantaisuudestani kiinni, sillä lasten kasvattaminen on yksi äidin ja isän tärkeimmistä perustehtävistä. Rakkaimmat lapsuudenmuistoni liittyvätkin päiviin, jolloin olin isäni töissä mukana Santahaminan varuskunnassa. Hyviä päiviä ei himmentänyt kanta-aliupseeri, joka tallasi armeijan saappaalla sormilleni leikkiessäni sotilaskodin lattialla. Parku oli kyllä melkoinen. Minut vietiin kuljetustoimistoon, jossa sormeni talloja kirjoitti minulle armeijan ajokortin. Siinä oli nimeni, palveluspaikkana "Kotijoukot" ja taas kaikki oli hyvin. 

Totuuden monet kasvot

Joskus olen kiertänyt kauppoja valitakseni itselleni käyttötarkoituksiini sopivimman ja tarkoituksenmukaisimman hyödykkeen. Vaikkapa television tai kahvinkeittimen. Kukin myyjä kehuu omiaan ja huono kauppias lisäksi haukkuu muiden tuotteet. Varma tapa saada minut vaihtamaan myymälää. Kaikki mainostavat myytäviään, josta totuuden löytäminen on mahdotonta. 

Myös isoissa asioissa on monta totuutta. Ukrainan ja Venäjän sodassa oli yksi tai kaksi ohjusta lähtenyt olettavasti harharetkille tai tahallaan yli valtioiden rajan päätyen Puolaan. Siellä se surmasi kaksi ihmistä. Pöly ei ollut laskeutunut, kun monet tiesivät kuka ampui. Yhdysvaltain presidentti sanoi, että ohjukset tuskin tulivat Venäjältä ja Ukrainan presidentti, että sieltä sieltä. Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpokin tiesi asian oikean laidan. Maamme presidentti sentään ei sanonut varmaksi mitään.

Mieleen tuli sotiemme Mainilan laukaukset, joista Suomi sanoi, ettei ammuttu Suomesta ja Neuvostoliitto, että kyllä ammuttiin. Vuosikymmenien jälkeen itäinen naapurimme tunnusti laukaukset. Ne olivat lavastettu tekosyy, jolla suurvalta perusteli hyökkäystään Suomeen.

On melkoisen mahdotonta monesti tietää mikä "aina luotettavissa" uutisissakaan on totta. Mutta muitakin totuuksia on useita, joista yksi on elämänsä toisten muuttamiseen valjastaneet kristityt. Oikeastaan muut eivät ole osakseni ikuista hammasten kiristystä ja tulikuumaa pätsiä tarjonneetkaan. Mutta näitä totuuden torvia on riittänyt, jotka mielestään tietävät kaiken tarvittavan tuonpuoleisesta. Vaikka eivät itseasiassa tiedä mitään. Kunhan mesoavat jossain siellä, mistä en totuuttani saati ikuisuuttani löydä.

Kun nykyisin vietän paljon aikaa maailmassa, jossa ei tunnustavia kristittyjä juurikaan, varsinkaan omasta takaa ole, ei minuakaan kukaan tuomitse Thaimaassa tuonelaan. Siinä mielessä olenkin täällä kuin herran kukkarossa.

En oikeastaan tiedä mistään uskonnoista tai elämänfilosofioista niin paljoa tai sen vertaa, jotta voisin kenellekään puhua yhtään mitään muiden kertomista tai kirjoittamista totuuksista. Tiedän vain sen mitä toivon ja välillä uskonkin uskoni olevan. Siinä on tilaa kaikelle elämälle, eikä minun juuri tarvitse muiden elämistä päättää, lopettaa niitä tai edes kiduttaa. Tosin hyttynen ei iholtani eikä torakka lattiailtani monesti hengissä selviä. Samoin käy vertani imevälle punkille.

Mutta ehkä verenhimoni syy on tietämättömyydessä ja kaikella on tarkoituksensa. Kerran etsin Jokilaakson kyykäärmeelle elämisen oikeutta, sillä sen myrkky saattaa olla vaahtosammuttajan kokoiselle Niilo-koirallemme kuolemaksi. Sen toinen riesa on mainitut punkit. Sitten luin, että kyykäärme syö 200 punkkia kesässä. Niillä syömisillä Suomen ainut myrkkykäärme lunasti elämisen oikeuden luonnonsuojelualueellamme. 

Mielikuvaelämä

En ole ollenkaan varma mitä tarkoittaa mielikuvamatkailu ja -elämykset. Mutta oletan, että niitä voi harrastaa, vaikka olisi vuoteenomana tilapäisesti tai pysyvästi, jos korvien välissä on jotain elämää tai peräti vilskettä. Ajattelenkin voivani elää, välillä rikastakin mielikuvaelämää niin kauan kuin mielikuvitus toimii. Toki esimerkiksi ankarat kivut saattavat estää nauttimasta oikeastaan mistään.

Kun myimme Päiviksen kanssa Matkakotimme, päätin, että omalla kulkuneuvolla matkailusta en silti luovu. Sillä olimme esimerkiksi Vespa-skootterillamme käyneet ulkomaita myöten, henkilöautoilla tehtyjen telttailumatkojen lisäksi. Mottorikelkoillakin ajeltiin makuupussien kanssa pitkin Lappia ristiin rastiin. Tehtiin tarpeita riu'ulta, syötiin pakista sekä yövyttiin autiotuvissa ja sen tapaisissa.

Mutta Vespa ja moottorikelkatkin tuli myytyä. Ostin  Päiviksen osuuden osaomistusauto Smartista ja ajattelin rakentaa sen ympärille uuden retkeilymaailmani. Hommasin sitä varten pienen, kuomullisen peräkärryn, kemiallisen wc:n, kaasu- ja sähkölieden, teltan, retkipöydän tuoleineen, kunnon patjan jne.

Kun kaikki oli hankittu, oli aika laitattaa vetokoukku osa- ja avoautooni, joten tilasin asennusajan Koukkupajalta. Suunnitelmani karahti kiville tukevasti, sillä juuri minun vuosimallini auto oli tyyppikatsastettu siten, että siihen ei koukkua saa laittaa lainkaan. Tämän vahvisti kyseisen firman asiakaspalvelija, että he ainakaan eivät asenna. Ei auttanut, vaikka sanoin laittavani koukkuun ainoastaan polkupyörän kiinnitystelineen.

Mutta Smartilla retkeilen kuitenkin. Ilman peräkärryä kevennetyllä varustuksella. Ja käyn taas tarvittaessa metsäwc:ssä riu'ulla 😂. Nyt kasaan ja kartoitan matkailumahdollisuuksia Thaimaassa pienehkön, skootterimallisen moottoripyöräni kanssa. Se onkin helpompaa, sillä edullisia majapaikkoja on valtakunta täynnä. 

Eilen tuli myös selväksi ja vielä aamulla vahvistettua, että vaikka tosiaan voisin tarjota taivaalta kuu-ukon takuumieheksi ajonopeuksistani, Marokot kulkee junilla sekä autoilla ja minä PeeCeeX:lläni. Ajomatkan päätteeksi sitten tavataan, kuten on sovittu. Mukavaahan siinä on, että henkilökohtainen nopeudenrajoitin poistui. Kun sadekausi päättyy, käytäntöä testaamme menemällä Koh Lantalle ja Krabille. Siihen saakka harrastan mielikuvamatkailu.

Rauhaton etelä sai uuden maakunnan

Viime talvena kulki laiva nimeltä Seahorse Sattahipistä Songkhlaan ja takaisin. Minäkin olin sinne menossa osaomistus-Zoomer X:llä ystävystyttyäni Seven Seasissa lomailleen australiansuomalaisen kanssa. Olimme jo satamassa lippuja ostamassa, kun sanoin miehelle, että viereisiin, kolmeen maakuntaan ei ulkoministeriömme suosittele tarpeetonta matkustamista. Uusi orastava kaverini osoittautui jättiläisen kokoiseksi vellihousuksi ja totesi, ettei hän sitten lähde lainkaan. Vaikkemme edes olleet menossa rauhattomiin maakuntiin.

Eilen huomasin ministeriömme lisänneen Songkhlan joukkoon neljänneksi. Kun siitä kerroin Morakotille, hän ihmetteli sitä suuresti. Todeten, ettei ole edes kuullut saati lukenut siellä olleen mitään tappeluita tai muitakaan nujakoita. Lopuksi hän sanoi vielä, että sehän on turistikaupunki. Mielessäni hymähdin Australiassa asuvaa suomalaista, joka löi luurin korvaan, kun hänelle soitin. Ajattelin myös listalle tullutta Songkhlaa, jota jättiläinen etukäteen kavahti. Että jos lähettäisin hänelle hamekankaan ja laittaisin saatesanoiksi "ennustajaeukolle" 🤣.

Kuukausi aiemmin huomasin kyseisen laivan tehneen koematkan Koh Samuille Sattahipistä. Itse asiassa odotin reitin aukaisuakin, sillä sitä myöten olisi ollut mukava mennä Phatthalungiin. Väylä ei ollut vielä auki, vaikka joku paljon Thaimaan asioista mielestään tietävä suomalainen toista Facebook-sivuilla väittikin.

Toissa päivänä ajoimme lähelle Songkhlan maakunnan rajaa. Ison järven rannalle, jossa tapasin seudun ensimmäisen farangin. Oikein mukavan oloisen saksalaismiehen, joka autoili yksin sinne tänne pitkin Thaimaata. Ei ollut näkynyt hänellekään rauhattomuutta. Mielessäni kyllä pohdin yli puolen vuorokauden junamatkaa Bangkokista. Kun jäimme pois Phatthalungin asemalla, jatkoi juna menoaan kohti rauhatonta etelää ja Malesian rajaa. Ehkä junavaunuissa kiertäneet virkapukuiset asemiehet olivat jotain sellaista varten mistä en tiedä mitään.

Kun sadekausi päättyy täällä, aion ottaa ohjelmaan jotain 100 - 200 kilometrin päässä olevia rantakohteita uudella PeeCeeX:lläni. On kyllä oikein mukavan tuntuinen kaksipyöräinen, jolla on ilo ajella ja tehdä ehkä jokunen yön tai useamman yli reissukin. Mutta siinä on vielä säätämistä, jos Tata on mukana. Kun vauhti nousee yli viidenkymmenen, kuuluu takaani lähes jatkuva pläp pläp...., joka voittaa tuulen huminan, liikenteen melun ja moottorin äänen.

Sen verran olen oppinut tuntemaan äänilähdettä, että jos tahdon hänet mukaani, on minun annettava periksi. Muuten hän kulkee junalla tai bussilla ja minä yksin tyhjän takapenkin kanssa pyörällä rantakohteisiimme. Näin voi tosin käydä silti, vaikka lupaisin nopeuden takuumieheksi kuu-ukon🌛 taivaalta. 

Elo ilman tekemistä ei ole teeskentelyä

Hyvin on leppoista ollut elo sekä olo. Aloittamisrajoitteisuuteni vain kasvaa päätyen tätä vauhtia todennäköisesti täydelliseen aloitekyvyttömyyteen. Mutta entäpä sitten? Olen tehnyt elämässäni mielettömästi kaikkea tarpeetonta ja tarpeellistakin sen verran, että voin olla hyvällä omallatunnolla jouten ja hyödytön hamaan tulevaisuuteen tai maailman tappiin saakka.

Joku päivä sitten kirjoitin Bakusta ja sen laitamilla olevasta tulenpalvojien temppelistä. Jonka ansioituneimmat jäsenet eivät muuta teekään kuin palvovat tulta. Kerran pohdin vastaavasti alkuperäisasukasta. Ehkä jonkin intiaaniheimon jäsentä, joka istuu vuodesta toiseen Tyynenmeren rannalla jalat ristissä ja tuijottaa merta. Mitä kaikkea ajatteleekaan, sitä en tiedä. Samaan nippuun olen laittanut itseni jo vuosikaudet. Jokilaaksossa päivän merkityksellisin tekeminen saattaa olla, kun Soiniityntien  postilaatikkoreissulla käännän koppakuoriaisen jaloilleen. Joka jostain syystä on polun varressa selällään jalat taivasta kohden sojottaen. Kun on viimeisen henkäyksen aika, isossa ikkunassa tulenpalvoja, mereen tuijottaja ja minä olemme saaneet tasan yhtä paljon aikaiseksi. 

Tällä Thaimaan reissulla olen päästänyt irti oikeastaan viimeisistäkin tekemisistä. Aamulenkilläkään en ole käynyt. Syömisen ja tarpeilla käymisen lisäksi olen monesti kirjoittanut vain blogin, joita näytti olevan tänä aamuna julkaistuna 4011 kappaletta.

Kun herään, juon vuoteeseen tuotuna pari kuksallista kahvia hunajalla terästettynä. Sen jälkeen siirryn ulos aamuun, juon gingerjuomaa samasta astiasta pari täyttöä sekä katselen edessäni olevaa vuorta tai isoa kukkulaa. Puhun kanalaumalle ja perheen päälle, komealle kukolle mitä milloinkin, josta ne eivät ainakaan ihmisen lailla ymmärrä mitään. Aivan samoin lienee kahden kissan kanssa, joista toinen on saanut minulta nimen Braun ja toinen Black & White. Nekään tuskin ymmärtävät mitään puheestani, vaikka itse niitä vähän ymmärränkin. Jos en anna pikku aamupurtavaa, käsittää voimistuvasta nau'unnasta kielitaidotonkin mikä kissan tassua puristaa.

Phatthalungin pihatieni on käyttäjien osalta mielenkiintoinen, sillä siinä kulkee joskus enemmän eläimiä kuin ihmisiä. Tyttö- ja poikakissoja, kuten eri sukupuolta olevia koiriakin, kanoja, kukkoja, kilejä, vuohiakin välillä sekä joskus jokunen pässikin. Lehmiä sonneineen on välillä jonoksi asti niiden mennessä arvatenkin laitumelle tai vaan tien poskeen syömään ja iltasella takaisin kotiin. Ehkäpä jokunen lypsettäväksikin.

Lehmänläjiä väistellessäni ajattelin kerran ja parikin, että täällä olisi työmaata niille, joilla menee Suomessa aamujuomat väärään kurkkuun tai koko päivä pilalle huomatessaan lumen alta paljastuneen koirakikkaran jalkakäytävän reunamilla. Kun täällä ei ole farangeja eikä muitakaan ulkomaalaisia, ei ole ketään räksyttämmässä irtokoirista tai muistakaan irtoeläimistä livenä eikä somessa. Tämänhetkisen kotikyläni raitille kun ei ole pesiytynyt kännykäkulttuuriakaan kuin nuorille. Jos laite jollain muulla on, sitä käytetään usein etupäässä vain puhelimena.

Monenlainen Thaimaa

Ensimmäisen kerran olen käynyt Thaimaassa vuonna 2005. Ensimmäisellä mahdollisella lennolla Suomesta Tapaninpäivän tsunamin jälkeen. Lensimme Phuketiin kolmeksi viikoksi. Päiviksellä taisi olla Suomesta tuotuna jonkun asteinen skootterikammokin, joka taatusti karisi yhdellä Thaimaan suurimmista saarista hänen huristellessa vuokraamallaan pyörällä vasemmanpuoleisen liikenteen seassa kuin vanha tekijä.

Phuketkin oli meille eksotiikkaa täynnä, vaikka saaren lähes jokainen paikallinen elää ainakin osin turismista. Varsinainen turistikohde siis. Hotellimme altaalla tapasin yhden hienoimmista miehistä ikinä. Annoin hänelle nimen mister Knorr työpaikkansa vuoksi. Muistelen hänen menettäneen juuri vaimonsa, jota hän purki itselleen ja minulle uima-altaassa monet kerrat. Jotenkin koin olleeni pieneksi avuksi suuressa surussa. Pentistä tuli minulle ystävä ja kävin Päiviksen kanssa hänen luonaan myöhemmin Turkissakin Matkakodillamme.

Vaikka olenkin jonkin verran kiertänyt Thaimaata, tutuimmaksi on tullut Pattayan Jomtienin kaupunginosa, jossa on myös Päiviksen ja minun Thaikotimme. Suomalaisia ja paikallisiakin on ystäviksi asti. Mikäpä sen mukavampaa. Lienen tullut maahaan kolmisenkymmentä kertaa. Joka kerta moni muistaa minut ja vastaanotto on jotain sellaista, jota en ole Suomessa kokenut mies- enkä naismuistiin.

Jomtienin seutu on sekoitus paikallisuutta ja turismia. Moni sielläkin saa leipänsä tai osan siitä farangeilta. Mutta kovin kauas ei tarvitse sisämaahan rannikolta kulkea, kun englannin kielitaito hiipuu. Aikansa kuljettua se loppuu kokonaan. Kun en lontoota itsekään juuri osaa, ei ole syytä muitakaan sen puutteesta ihmetellä.

Uusin aluevaltaukseni on rauhattoman etelän vieressä, Songkhlan naapurissa, Phatthalungin kaupunki ja provinssi. Pinta-ala on 15 kertaa Helsinki ja väkeä pääkaupunkiamme vähemmän. Voisin sanoa, että se kaikki on paikallisuutta. Vaikka olen ollut täällä viikkoja, en ole vielä törmännyt edes turistin näköiseen. Enkä oikeastaan sellaiseen kauppaankaan, jossa voisin asioida huonolla englannin kielitaidollani.

Vaikka Google välillä kääntää aivan toisin kuin tarkoitan, on se kyllä verraton apu. Se yhdistettynä omaan ja nettimaailmaan kuvapankkeineen sekä mielikuvitukseeni, tarjoaa riittävän pohjan hoitaa oikeastaan asia kuin asia. Syvällisemmät keskustelut eivät silti onnistu. Luulenkin, että jos minun pitäisi jollekin paikalliselle selittää kääntäjän avulla vaikkapa miksi mielestäni tyhjyydessä ei ole sattumaa, saattaisi sanojen sijaan mennä jauhot suuhun. Sekä minulla että kuulijalla. 

Olen saanut täällä kurkata ja elää paikallista arkea melkoisen vaatimattomissa kodeissa ja kokea, että ystävällisyys ei ole puitteita. Se joko on tai ei ihmisessä itsessään. Niin metsä myös vastaa, kuten sinne huudan. Jos istun hapannaamaisena tuppisuuna tai muuten katselen pitkin nenänvartta, ei minulle moni kauaa suutaan auo. Ajan kanssa katoaa hymytkin. Olkoon huomiseni mitä tahansa, se tulee jokaiselle aikansa. Tällä hetkellä purjehdin hyvässä myötätuulessa, jota on helppo toivoa kaikille. 

Tänään on Isänpäivä ja poikani Markon yhden etunimen, Kristianin nimipäivä

Isänpäivää vietetään maailmalla hyvin eri tavoin. Agentiinassa sitä on yritetty muuttaa kesäkuulta elokuulle, jotta samalla voitaisiin muistaa lisäksi maan perustajan José de San Martinin tuloa isäksi. Saksassa juhlitaan silloin myös miestenpäivää ja monet koulut sulkevat juhlapäivän vuoksi ovensa. Thaimaassa isiä muistetaan samana päivänä kuin kuningasta. Joulukuun viides päivä thaimaalaiset pukeutuvatkin keltaisiin asuihin ja osa muistaa isäänsä antamalla hänelle oman kukan, Cannan. Yhdysvaltalaiset tavat muistaa ovat levinneet Suomeenkin. Monet ilahduttavat isää yhteisellä aterialla tai lahjoilla. Päiväkodissa ja koulussa muistetaan itse tehdyin kortein. Suomessa isänpäivä lienee nykyisin marraskuun toinen sunnuntai. 

Minulla oli hyvä isä, vaikken sitä aina ymmärtänytkään. Ankara, mutta monesti oikeudenmukainen. Ruumiillista kuritustakin hän harrasti, mutta eihän minuun mikään purrut. Ei hyvä eikä paha, salasin vaan paremmin kolttoseni. Vain kerran koin saaneeni syyttä selkäsaunan, kun perheystävieni Santtiloiden kotona katsottiin televisiosta ehkä romanttistakin elokuvaa. Siinä näyttelijät suutelivat häviten sitten kameran ja kuvaruudun ulottumattomiin.

Aikuiset katselivat toisiaan myhäillen keskenään, että minneköhän ne nyt menivät. Ajattelin olla fiksu tai ainakin tietäväisempi kuin olinkaan ja sanoin heleällä lapsen äänellä, että ne lähtivät nussimaan. Isän silmistä näin, että kun kotiin päästään, on tiedossa kaikkien aikojen selkäsauna. Niin kuin olikin. Isä löi ja löi. Ei auttanut itku eikä huuto, etten tiedä mitä se tarkoittaa. Kyynelten lomassa tivasin, että kerro minulle.

Ei hän kertonut. Vaikka kuritus sattui ruumiillisesti, sattui se myös henkisesti. Koin kokeneeni suuren vääryyden, jonka muistan yhä. Kun illalla itkin itseni uneen, päätin tappaa aamulla itseni. Niin syvältä tapahtuma viilsi. Mutta yön aikana Nukkumatti pyyhki unihiekkoineen syvimmät tunnot pois ja elämä jatkui entiseen tapaan.

Selkäsauna oli itselleni merkityksellinen siksikin, että aikuisenakaan en ole varmaksi ymmärtänyt mitä isäni yritti kitkeä minusta. Se oli jotain aivan muuta kuin koivuniemen herra tupakanpolton vuoksi. Ehkä siinä oli jotain isän häpeää ystäväperheen silmissä. Kuinka hän oli mielestään epäonnistunut kasvattajana. Mutta minulle faija oli ja on iäti rakas, täydellinen turvani tiukan paikan tullen. Hänen haudallaan, hänen päivänään olen tänään henkisesti, mutta fyysisesti tuhansien kilometrien päässä.

Ajattelen myös poikaani Markoa, jonka yksi etunimi on Kristian. Ajattelen myös hänen äitiään, joka nimen antoi syistä, jotka ovat minulle arvoitus. Hieno poika, nyt jo aikuinen mies, jolle rakkauteni ei ehkä ole riittänyt. Sekin on henkisesti kova juttu, sillä koin ja koen tehneeni isänä parhaani. Oma faijani on taivasten valtakunnassa, adoptiopoikani Marko Mäntsälässä ja syntymätodistuksessa nimemäni kantava (Little) Jorma Goza Soini Filippiineillä, Olongapon kaupungissa neljän sisaruksensa ja äitinsä sekä muun suvun siipien suojassa.

En oikein tiedä onko isänpäivänä muistaminen ja sen toivominen vain itsekkyyttä vai jotain muutakin. Omalle isälleni olen kuitenkin syvästi kiitollinen, että hän laittoi minut äitini kanssa alulle, teki parhaansa ja kasvatti mielestäni kelpo miehenalun monien mutkien kautta. Jos Lauttasaaren kirkkoherra Voitto Viro uskoi näkevänsä Toni-koiransa taivasten valtakunnassa, samalla valtakirjalla uskon minäkin näkeväni sinut, isäni Veino Ihanto.