Sivun näyttöjä yhteensä

maanantai 24. helmikuuta 2020

Kaupunkimainen keskusta

Eilen seurasin keskustelua ja osallistuinkin, kun Tuusulaan, lähinnä Hyrylään peräänkuulutettiin kaupunkimaista keskustaa.

En kuulu siihen joukkoon, sillä en pidä lainkaan ajatuksesta, että ihmiset sullotaan niin tiiviisti, jottemme voi enää sietää toisiamme, emmekä varsinkaan joitakin omista poikkeavia tapoja.

Osin sen ymmärrän ja hyväksynkin, mutta osin en. Käsitän, kun laitamme samantapaisista ongelmista kärsiviä, kuten juovia alkoholisteja ja narkomaaneja paljon yhteen, että se tuo alueen muille ihmisille lisävaikeuksia.

Mutta miksi me teemme niin, sillä valtakunnassa on tilaa esimerkiksi mummonmökeille yllin kyllin? Joissa kuntalainen, omituisine tapoineenkin voisi asua ilman ympäristön muuttumisen vaatimuksia mieleisellään tavalla.

Kaikessa selittelyssä raha merkitsee aivan liikaa. Liian usein kuulen, että palveluiden ydin on tiivis, kaupunkimainen rakenne. Että vain siten on palvelut tuotettavissa taloudellisesti järkevällä tavalla.

Miten niin? Meillä on käytännössä lähes aina ollut merkittävä osa väestöstä, jonka toimeentulo tulee yhteisestä, veronmaksajien pussista ilman, että he tekisivät mitään sen eteen.

Vastikkeeton raha onkin yksi suomalaisen yhteiskunnnan suurimmista epäkohdista. Jos muut sinut elättävät, olisi sinun tehtävä jotain sen eteen. Aivan ehdottomasti ilman selityksiä.

Oltava yksinäiselle seuraksi, opiskeltava ammattiin, käytävä kaupassa siihen kykemättömälle, poimittava marjoja tai sieniä, kerättävä risuja polttopuiksi, luettava sokealle aamun lehti, siivottava tienvarsia. Oltava siis työikäisenä hyödyllinen tavalla tai toisella jne. Tekemätöntä olisi vaikka kuinka monisatatuhatpäiselle joukolle.

Mikä tässä sitten mättää? Minäpä kerron. Se on asenne, asenne ja vielä kerran asenne.

Mutta mielenkiintoinen näkökulma taajaan asumisesta on Wikipediassa tämäkin, kun koronavirus jatkaa kulkuaan. Maailmassa on nimittäin kuollut ja kuolee edelleen satoja miljoonia ihmisiä erilaisiin vaivoihin, joiden edessä olemme voimattomia:

"Ihmisten kasvava liikkuvuus ja asutuksen tihentyminen synnyttävät tarttuville taudeille yhä parempia leviämismahdollisuuksia. Tapaukset SARS ja lintuinfluenssa ovat olleet paljon esillä tiedotusvälineissä, mutta infektiosairauksien ihmiskuntaa painava taakka muodostuu todellisuudessa vähemmän palstatilaa saavista taudeista. Ripuleista, malariasta, erilaisista loisista ja hengitystieinfektioista. Nämä riesat eivät tule vähenemään pitkään aikaan. Poliittista tahtoakaan ei ole riittävästi."

sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Happy Bikers

Sattahipin ja Pattayan seutuvilla kokoontuu otsikon nimen mukainen oiva, rehti moottoripyöräilijöiden joukko http://www.happy-bikers.com/en/ . 

Noin kerran kuukaudessa kokoonnumme yhteen ja ajamme 150-250 kilometrin lenkin. Sen päälle syömme hyvin jossakin ravintolassa. Vapaaehtoisvoimin tehdään paljon muutakin, joista saatan joskus kirjoittaa ja olen kirjoittanutkin.

Tänään mukana oli 23 pyörää, joissa joissakin myös kartanlukija. Joten meitä oli lähelle 30. Joku ei ollut tälle erää järjestelyissä aivan kohdallaan, sillä pariin otteeseen porukka niin sanotusti levisi kuin varpusparvi. Joita niitäkin on nykyisin hyvä harvemmassa.

Joka tapauksessa yhteinen syöminenkin jäi, sillä yht'äkkiä havaitsimme, että eihän meitä ollut nipussa enää kuin vajaa kymmenen pyörää. Ja siihen tuli tieto, että yhden pyöräkin oli tehnyt jonnekin tienposkeen topin. Jota sitten osa lähti pelastamaan.

Lopputohinoissa kysäisimme vielä yhdeltä kollegalta, että missähän lienee sovittu ruokapaikka, jos pyrimne sinne omin nokkinemme? Hymyssä suin annettu vastaus oli, että "Ich weiß nicht, I don't know and I go home now".

Ja niin huomasimme olevamme yksin pyörän kanssa valtatiellä. Mekin otimme 60 kilometrin päähän koordinaatit Jomtienille ja lähdimme kohti Kissiä ja syömään. Joka vaihtui matkalla Surf Kitcheniksi sekä "Kau pat kain" sijaan voissa paistetuiksi perunoiksi sipulirenkailla. Mutta mukavaa oli. Jälleen loistoseurassa.

lauantai 22. helmikuuta 2020

Thaimaan arkea

Eilinen(kin) oli oikein mukava päivä. Vaikka oman soppansa keittäjä näyttääkin yhä kiehuvan kattilassaan.

Murukahvia olen sen sijaan juonut kattilassakin keittämästäni vedestä lähes päivittäin, sillä nykyisessä huushollissa ei ole kahvinkeitintä. Nyt olen kylläkin löytänyt vedenkeittimen. Oikein hyvää on aamukahvi niinkin tehtynä pienen hunajatilkan kera.

Kävin myös Thaikodissamme, sillä osa lääkkeistä ja rahoistani on siellä. Viihtyisää ja kaunistakin oli siellä Päiviksen "tuunaamana". Ajattelen, jo monivuotista Thaikotiamme lämmöllä sekä myös turvallisemmaksi paikaksi joillekin itselleni tärkeille...... Paitsi, että unohdin lääkkeet sinne jääkaappiin, joten tänään on tehtävä uusi reissu 🤣.

Huono uutinenkin saavutti minut, sillä pelastamamme koiranpentu Little Bira on saanut kuitenkin parvotartunnan ja henki on taas hiuskarvan varassa uudessa kodissa. Selviäminen on fifty-fifty. Joten pieni Bira, taistele elämäsi puolesta 💞💞.

Loppupäivä meni loistoseurassa Jomtien Saunalla, jossa tai jolla talon asukaskilpikonnakin näyttäytyi pitkästä aikaa. Niistä en tiedä juuri mitään paitsi, että ainakin Suomessa asuva Justiina konnaneiti nukkuu ehkä kolmen viikon pätkissä talviuntaan. Käy vain välillä syömässä. Sen elo on siis omaanikin loivaliikkeisempää.

Alkuiltaa istuin ja illallistin Fraser's ravintolassa, jossa on varsin hyvä ja laatuunsa nähden kohtuuhintainen ruoka. Paikan erikoisuuksiin kuuluu jokailtainen kello 19 arvonta. Sen voittanut saa sen hetkisen laskunsa kuitatuksi talon piikkiin.

Muutenkin tämä australialainen paikka on hengeltään ja henkilökunnaltaan oikein mukava. Isäntä kiertelee salissa ystävällisen henkilökunnan joukossa ja illan mittaan taputtelee varmasti jokaista ainakin kerran olalle. Ruokalistassa on myös tarina tämän urheiluhenkisen ravintolan historiasta ja synnystä.


perjantai 21. helmikuuta 2020

Soiniallergiaa, osa 2

Vietin jonkun aikaa Filippiineillä. Ja kun minua eivät turistirysät kiinnosta, seurasin siellä(kin) paljon tavallisten aikuisten ja lasten elämää.

Katsoin kuinka pienin kokeili rajojaan nelivuotiaan isosiskonsa ja hän vastaavasti viisivuotiaan isoveljensä kanssa. Välillä mukaan tuli naapurinkin lapsia. Kaava kuitenkin oli usein sama. Kun isommilta tuli korville, mentiin hirveän parkumisen kanssa äidin helmoihin. Joka silloin tällöin läpsäisi vanhempaa lasta, vaikka vain harvoin hän oli syyllinen.

Sitten pojista tulee iältään aikuisia ja aviomiehiäkin sekä usein myös lasten isiä. Kaikki hienoa, elämän kiertokulkuun kuuluvaa.

Valitettevan usein Suomessakin kuvioihin tulee mukaan viina ja sen myötä lisää, tarpeettomiakin perheriitoja. Vaimo saattaa nähdä puolisostaan jo päiviä aiemmin, että tämä etsii juomaan lähhtemiselle syitä. Johon sitten viimein riittää kotona tehdyt, liian pienet lihapyörykät tai mikä muu syy tahansa.

Lohdun paikka on kantakuppila, josta löytyy vertaistuki nyyhkytarinan kertojalle. Joka kuuntelee ja ymmärtää ainakin niin kauan kuin juomaa riittää. Yhdessä haukutaan kurjia vaimoja, jollainen "sattuu" olemaan molemmilla.

Samoin on soiniallergikkojen kanssa. Eilinen blogini pysäytti yhden tällaisen hissin kerrosten välille ja hän ilmoitti oikein Facessa poistavansa minut ystävistään. Jonka jälkeen hän jatkoi räksytystään ylläpitämilläni tai/ja muilla yksityisemmillä foorumeilla 🤣🤣.

Apuun olikin rientänyt jo aiemmin 10 000 kilometrin päästä vertaistuki, jolle olen osoittautunut niin suureksi kärsimykseksi, että hänkin on joutunut jakamaan muille itse kasaamaansa kuormaa.

Tämän arvostukseni nollanneen luona kyläilystä kirjoitin jo aiemminkin. Ja ajattelin, että tarvitseekohan hänkin kainalon, jossa nieleskellä omaa soppaansa, kun ei äidin lohtua liene tähän taakkaan tarjolla.

Mutta koirat haukkuvat ja karavaani jatkaa kulkuaan. Enkä edelleenkään arvosta fyysisestä kunnosta huolta pitäviä, jotka leveilevät kuinka kylän koirat pelkäävät bambukepillä huitovaa ja juoksevaa muukalaista.

Työmaata olisi myös omien korvien välissä olevalla pururadalla. Itse kullakin. Välillä toki voi kokeilla olisiko kaverin pururadalla olematon aivovoimistelu tai lenkkeily helpompaa. Luulen, ettei ole, vaan sieltäkin on aika usein lähdettävä liikavarpaineen jonkun vertaistuen vierihoitoon 👍.

Mutta kuka suojelisi iältään isoja, mutta mieleltään pieniä kaltaisiltani ilkeiltä ihmisiltä?

torstai 20. helmikuuta 2020

Soiniallergiaa

Lähes kolme vuotta sitten perustin pienen, avoimen Faceryhmän, joka sai nimekseen Elämän tähden saman nimisen yhdistyksen mukaan. Se on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton, jonka ydintehtävä on ihmisen, eläinten ja miksei kasvienkin elämänlaadun parantaminen.

Koko ajan olen jakanut ryhmässä muiden pikku juttuja ja omia miepiteitänikin, jotka vähintään aasinsiltojen kautta edistävät elämänlaadun parantamista. Yhtään eriävää mielipidettä en löytänyt, kun kävin viime yönä läpi Facesivujen historiaa koko ajalta.

Paitsi nyt, kun sanasen arkkunsa avasi kaksi, ja kas kummaa tunnustavana kristittynä itseään pitävää. Joista toisen tunnen hyvin ja toisen hyvin huonosti. Jolla hänelläkin oli tarvetta ainakin kerran suuntaani, sillä hän halusi tulla kotiini Tuusulan Jokilaaksoon Vihreiden kesäillan viettoon.

En toivottanut tervetulleeksi, kuten ei hänkään samaa sukupuolta olevia avioliittoon. Eikä minua varsinkaan Aito avioliitto Faceryhmään.

Yhteistä näille kahdelle mainitulle kristillisyyden lisäksi on, että koen olevani piikki heidän lihassaan. Sitä kutsun Soiniallergiaksi. Myönnän, että provosoin varsin usein muitakin suuntaani vereslihalla olevia. Eroja taas lienee ainakin sen verran, etteivät taida mahtua keskenään eikä erikseen samaan kirkkoon.

Joka tapauksessa toista närästi maailman rikkaimmaksi kutsutun ihmisen tapa lahjoittaa ilmastonsuojelutalkoisiin 10 miljardia dollaria.

Ja toista koko ilmastonsuojelu, jota piti enemmän tai vähemmän huuhaana. Omituinen tapa ajatella Luojasta, joka loi ihmisen suojelemaan ja varjelemaan kaikkea maapallon elämää.

Tämä maailman rikkain mies antoi kerralla vajaan 10 % omaisuudestaan, joka oli siis väärällä tavalla ja vääriin kohteisiinkin annettu.

Siitä innostuin laskemaan kuinka on itseni laita omien kymmenysten osalta. Olen mukana samassa veneessä, joskin kohteenani ovat aineellisessa köyhyydessä elävät ihmiset sekä eläimet. Varsinkin koirat vailla ihmiskotia.

Nämä kaksi hurskasta Jumalan luomusta innoittivat minua tekemään toisenkin laskutoimituksen. Vapon sivuilla sanotaan Suomen tuottavan vuodessa yhtä paljon hiilidioksidia kuin Kiina 40 tunnissa. Kyse on osin ihmisen hiilijalanjäljestä.

Joten laskin miten lienee jäljen laita sekä suhde yhden kiinalaisen ja yhden suomalaisen välillä. Lopputulos oli, että yhden suomalaisen hiilijalanjälki on yhtä suuri kuin kiinalaisenkin. Minä sanon Vapon sivuillakin olevaa tietoa tavallisen ihmisen sumutukseksi. Jolle on oikeampi ja osuvampikin sana 🤣.

keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Soini tuli sukuun

Soini on suomalaisessa mytologiassa yksi Kalevan 12 pojasta. Soinin lisänimi oli Kalkki. Kristfried Ganander kertoo Mythologia Fennicassa Soinin olleen veijari syntymästään lähtien.

Soini myytiin Karjalaan Köyrötyinen -nimiselle sepälle joka laittoi Soinin töihin. Vanhoissa runoissa kerrotaan Soinin lapsenpiikana ollessaan tappaneen lapsen, paimenena ollessaan kutsuneensa karhut ja sudet syömään karjalauman ja lopulta yllyttäneen karhun repimään emäntänsä reiden kostoksi tämän leipomasta leivästä jonka sisään tämä oli pannut kiven.


Monta vuotta tai oikeastaan vuosikymmentä pientä mieltäni häiritsi, kun aika moni sanoi minua kutsumanimi Jorman sijaa Soiniksi. Viime yönä päätin antaa periksi ja hyväksyn tästedes Soinin myös kutsumanimekseni, etu- ja sukunimeksi, mutta myös tyttärelleni, jos minulla olisi sellainen.

Sekin on mukavaa, että Suomesta löytyy saman niminen kuntakin. Sen vielä selvitän mistä Soini nimi on tullut sukuuni alkujaan. Jotenkin muistelen, että isäni synnyinkunnassa  Jurvassa olisi ollut Soini-nininen talo, josta se olisi tullut. 

Virallisesti kuulun Petter Hällströmin sukuun, joskin sekin taitaa olla niin, että sekä kantaisäni Petter ja hänen vaimonsa Elisabeth olisivat olleet huutolaislapsia. Joten mistä lienenkään kotoisin. 


tiistai 18. helmikuuta 2020

Little Bira

Olen koko elämäni ajan ollut koirien kanssa tekemisissä. Riippumatta siitä missä olen ollut. Vain yhden kerran vieras koira on purrut minua. Kun umpihumalassa menin kertomaan sille kännisen viisauksia.

Jo ajat sitten käsitin, että maailmaa en voi muuttaa, mutta voin antaa hyviä hetkiä. Tuokioita ihmisyydestä, joita kukaan ei enää voi ottaa saajalta eikä antajalta pois. Jotkut niistä säilyvät muistin sopukoissa ja sydämissä koko elämän ajan. Minua ne kantavat elämässäni myös silloin, kun kuljen ojasta uuteen ojaan ja allikkoon.

Koiriin liittyviä projekteja minulla on aina. En koskaan jätä niitä kesken, vaan vien ne osaltani tavalla tai toisella päätökseen. Uusin niistä on pienen pieni koiranpentu, joka oli hylätty moottoriurheiluradan varikkopilttuuseen. Se sai radan mukaan minulta nimekseen Bira..... Little Bira.

Mutta sydämelleen sen otti nuori ystäväni Linda, jolle kävisin ikäni puolesta isoisäksi. Itse annoin vain hieman rahaa, olin henkisenä tukena ja auoin mahdollisia avunsaantipaikkojen ovia. Ehkä olin osin myös se, joka välitin toivoa silloin, kun kaikki ovet olivat kiinni.

Kun yksikään koirahoitola ei suostunut ottamaan rokottamatonta Little Biraa, vietti se päiviä ja öitä eläinsairaalassa käsittämättä kuinka ohuen langan varassa oli sen elämä. Se vaan eli ja oli täynnä elämänvirtaa sekä iloa.

Viimein sen elämän pelastamiseksi heitettyihin nettiverkkoihin paistoi aurinko täydellisesti, kun Bagnasta, missä lieneekään, tuli yhdysvaltalainen nainen hakemaan muutaman viikon ikäisen Biran uuden elämän alkuun.

Tämän pienen, täysin ihmisen avun varassa olevan koiran tarina sai onnellisen jatkon ja liittyy lukuisten ikimuistojen joukkoon sydämessäni. Ehkä se saa ja kuulen jatkoakin jonakin päivänä.

Monesti olen kirjoittanut, että ihmisyyden yksi, ehkä tärkein mittari on minulle hänen suhtautumisensa eläimiin, varsinkin koiriin. Jotka ovat jakaneet koko elämänsä, parhaimmillaan nimenomaan ihmisen rinnalla monta kymmentätuhatta vuotta.

maanantai 17. helmikuuta 2020

Normituristille kuulumattomia asioita.

Tämän viikon ensimmäinen blogi alkaa marmatuksella. Pari, kolme päivää sitten kirjoitin suomalaisista, jotka saavat kotimaassaan vatsanpuruja, jos joku tuntematon heimoveli tai -sisar syö Thaimaassa suomiruokaa tai edes kysyy mistä sitä saa.

Samaan sarjaan kuuluu myös kuvankaappauksen messengerhemmo, jolle ei käsitykseen mahdu, jos joku katselee kämmenenkokoisella älylaitteellaan elokuvia kaukana synnyinmaastaan. Ehkä olen mieleltäni yhtä pieni, kun sitä ihmettelen. Mutta hänen mukaansa en olekaan perusturisti.

Mutta ihmettelen minä muutakin. Esimerkiksi Paradise Parkin varsin esimerkillisellä tavalla hoidettua jätteiden keruuta. Jossa eri astioihin laitetaan sekajätteet, lasit, muovit ja tölkit.

Sitten ihmettelen saman paikan sateelta ja auringolta suojassa olevaa sähköautoa. Joka erinomaisella aikataululla kuljettaa väkeä rantaan ja takaisin 20 bahtilla. Ajattelen myös, että nykyistä parempaan aikataulutukseen pystyisi Pattaya Suomi-Seurakin tekemällä yhteistyötä ympärillä olevien condojen kanssa. Seurassa muutenkin näyttävät puhaltavan uudet tuulet, joista kirjoitan joku päivä. Varsinkin, jos ei niistä joku hallituksesta Facessa ja nettisivuilla kerro.

Kun varsinainen Thaikotini on Päiviksen kanssa yhteinen Seven Seasissa, niin condojen käytäntöihin tulee myös nykyistä eloa vertailtua. Siellä on asuntoja kolminkertainen määrä, mutta vartioiden ote on koko ajan ollut jotenkin paljonkin lepsumpi. Siitä puhutaan yhtiön vuosikokouksissakin, mutta muutosta en ole huomannut.

Paradise Parkin kadun toisella  puolella viettävät elämäänsä myös kymmenkunta koiraa vailla sen kummempaa kotia. Huvittuneena ajattelen joitakin suomalaisia, jotka eivät pärjää maan kantaväestön koirien kanssa. Että he eivät ehkä voisi asua täällä lainkaan, kun kotoakin pitäisi lähteä bambukepin kanssa 😁😁.

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Ihmisen sielu vai sielut?

Aristoteleen mukaan sielu on ruumiin eläväksi tekevä muoto, jolla ei ole ruumiista itsenäistä olemassaoloa. Hänen mukaansa ihmisten lisäksi myös kasveilla ja eläimillä on alempitasoinen sielu.

Tätä pohdin viime yönä, kun ostin Burapan tapahtumasta kuvan paidan. Että mitä on mahtanut liikkua niiden päässä, jotka ovat tekstin paitaan loihtineet.

Olisi minulle liian helppoa ajatella sen tarkoittavan vain kahta rakastavaista, joiden sielut asuvat toistensa sydämissä. Yön hiljaisina tunteina asia palasikin mieleeni uudelleen ja jäin pohtimaan.... 🤔.

Että jos ihmisessä on hyvä sekä paha, niin asuvatko ne sieluissa, sydämissä vai jossakin aivan muualla? Vai eivätkö missään? Entä voiko koko sielu olla hyvä tai paha? Vai peräti niin, että samassa sydämessä on kaksi sielua? Hyvä sekä paha.

Oma hohtonsa joka tapauksessa itselleni on pohdiskella silloin tällöin mieleni liikkeitä, joissa ei ole päätä eikä häntää. Ja jotka eivät ole ihmisjärjellä selitettävissä. Jos ovat selitettävissä mitenkään.

Otavalla on kirjasarja "Hidasta elämää". Sieltä poimin pätkän: "Ajattelen, että pohjimmiltaan yksinäisyys on sielun kaipausta ihmisensä luo. Syvin yhteys on yhteyttä omaan sieluun, ytimeen. Rakkauteen, joka hyväksyy minut juuri tällaisena kuin olen. Sieluni on synkassa kaikkien tunteideni kanssa. Se ei tuomitse mitään eikä arvota kokemuksiani hyviin eikä huonoihin, toisin kuin mieleni. Ihmeellistä kyllä, kun olen syvässä, myötätuntoisessa yhteydessä itseeni, mukaan mahtuu yksinäisyyttäkin. Se kuuluu ihmisyyteen, tähän kauniiseen seikkailuun. Mutta yksinäisyyden ei kuulu eikä tarvitse määrittää kokemustani ihmisenä. Kokemustani ihmisenä saa määrittää totuus minusta: olen yhteyden arvoinen, aina..... ."

lauantai 15. helmikuuta 2020

Tappamisen vimma

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/6584327f-e9fa-4fb8-9692-4f14c38043bc

Olen aikoinaan opetellut metsästämistä ja ennen sitä tappanut paljonkin muun muassa pikkulintuja ilmakiväärillä. Jolla ei olisi saanut ampua eläimiä lainkaan, koska se jätti ne liian usein kitumaan.

Jälkeenpäinkin ajateltuna, pitkälti yli puolivuosisataa myöhemmin en vieläkään ymmärrä mistä minuun tuli tämä tappamisen vimma. Joka tapauksessa nykyisin häpeän sitä.

Jossain vaiheessa katselin koiran silmieni eteen tapettavaksi ajamaa, kuollutta jänistä. Taatusti viatonta kasvissyöjää, joka ei edes luonnon tasapainoa mihinkään suuntaan järkytä.

Ymmärsin, että jos nautin tai haen nautintoa eläinten tappamisesta, on minussa paljon siltä(kin) osin vialla.

Käsitän metsästämisen silloin, kun ihmisen tarvitsee tappaa eläimiä syödäkseen. Luonto on muuten iät ja ajat hoitanut itse omat säätönsä, ellei ihminen ole pakkaa sekoittanut. Nyt ihminen viisaudessaan korjailee omia virheitään poistamalla niiden seurauksia.

Onkin jotenkin ajatuksia herättävää katsella Inarinjärven jäällä, kuinka meri- tai maakotkasta on tullut ihmiseltä jätteitä kärkkyvä haaskalintu. Joka odottaa muutaman kymmenen metrin päässä mitä kaloja kalamies jättää jäälle kitumaan.

Vaikka kasvissyöjä tai -syönti ei minulta saa puhtaita papereita sekään, on siinä jotain ylevää. Olisin hyvilläni, jos pystyisin elämään niin, että yhdenkään eläimen ei tarvitsisi kuolla ruokatottumusteni vuoksi.

Blogini alun linkin takana oleva juttu eläinten tappamiskilpailuista saa minut surulliseksi ja pohtimaan jälleen kerran mitä minulle tarkoittaa ihmisyys ja inhimillisyys.

Ajattelen ihmisiä, meitä kaikkia, joille ei mikään tunnu riittävän. Ei mahdu metsään eläimet eikä mahdu tien pientareelle lupiinit eikä pallon toiselle puolelle turistit. Vaan meidän pitää säätää kaikkea mitä suinkin keksimme.

Some on oiva esimerkki siitä. Kun joku kysyy hyvinkin asiallisesti mistä voisi saada Thaimaassa lihapullia tai nakkikastiketta, parahtaa joku kotimaassaan ja haukkuu kysyjän lähes kymmenentuhannen kilometrin päähän Suomiruuan etsimisestä. Ikään kuin etsijä söisi säätäjän pöydästä tai peräti lautaselta.
 
Tai eilen, kun joku laittoi Jomtien Pattaya Beach ryhmään asialliset ohjeet kuinka tulla linja-autolla lentokentältä Pattayalle. Ja esitti toiveen, että keskusteluun ei sekoitettaisi taksia eikä muita matkustustapoja. Niin lähes ensimmäinen kommentti oli, että "TAXI" 🤣🤣🤣.

perjantai 14. helmikuuta 2020

Joillakin suomalaisilla on Thaimaassa tosi kurjaa

Jotenkin on tällä puolen vuoden Aasian sessiollani sattunut kohdattavaksi Thaimaahan tyytymättömiä suomalaisia enemmän kuin aiemmin. Tai sitten olen vaan kuunnellut ympärilläni tapahtuvaa negatiivisemmalla korvalla.

Olen kuitenkin jonkun kerran oikein pysähtynyt ajattelemaan mikä on muuttunut tai onko käytännössä mikään?

24-tunnin ilmoittautumisesta on Googlessa penkomisen perusteella puhuttu vuosikaudet. Mutta se lienee totta, että tämän suhteen ovat tällä hetkellä viranomaisetkin valppaampia. Itse en ole sitä vielä koskaan tehnyt, joten jossain mutkassa sekin voi olla edessä. Tai sitten ei.

Elämöintiä on myös aiheuttanut se, että määrätyillä maahantuloluvilla eli viisumeilla viranomaiset edellyttävät matkan keston aikaista vakuutusta sairauksien ja tapaturmien varalle. Itselle ei ole siitä riesaa ollut, vain yksi paperi lisää. Sillä näillä vaivoilla ja iällä en tänne ilman matkavakuutusta edes tulisi. Ja onhan se jotenkin oikeinkin, että maksan omat sairauskuluni, kun en kerran maahan verojakaan maksa.

Kolmas itkemisen aihe on vahva baht, jota kait aika moni suomalainen toivoisi omasta valuutastaan. Oli se sitten markka tai euro. Ketkä ulkomaalaiset täällä Thaimaassa jotain omistavat, eivät itke. He saavat tietenkin nykykurssilla bahteilla myymästä omaisuudestaan paljonkin enemmän esimerkiksi euroja kuin vuosikymmen tai kauemmin aikaa sitten. Jos siis saavat saman hinnan kuin ostaessaan.

Se ei oikein logiikkaani aukea, että minkä pitäisi muuttua, kun lavataksikin on iät ja ajat maksanut 10 bahtia. Ennen 20 senttiä ja nyt 30, joka johtuu heikosta oman valuutan kurssista. Tai Soda Water saman verran kaupan portailla juotuna ja siitä ylöspäin juomapaikasta riippuen. Tätäkin voi pohtia Suomessa, kun ostaa R-kioskilta wichypullon ja menee juomaan sen harvakseltaan kulkevan joukkoliikennevälineen takapenkille. Että mitä sama lysti Suomessa maksaa.

Nyt pidän majaani parin kuukauden ajan Paradise Parkissa ja maksan kaksiosta kuvan piha-alueella alle 250 euroa kuukaudessa palvelumaksuineen ja loppusiivouksineen.

Siinä on mukava altaalla pohtia, että mitä maksaisi kuukausi vaikkapa Suomen kylpylässä. Ja saako siellä hierontaa altaan reunalle. Tosin kun en ole pyytänyt, en tiedä saako täälläkään. Sen kyllä tiedän, että huoneeseen saa. Jota sitäkin palvelua on moneen lähtöön. Kertovat muut 🥴.

Toissapäivän iltana päätin mennä ulos syömään. Ja valitsin aivan nurkan takaa paikallisen, joskin etupäässä ulkomaalaisille tarkoitetun ruokapaikan. Tilasin kanaa riisillä ja vihanneksilla sekä kyytipojaksi pullollisen kivennäisvettä. Lasku oli 60 bahtin paikkella, eli vapaaehtoisine tarjoilupalkkioineen reippaat pari euroa. Sillä sai lisäksi hyvin ystävällisen palvelun ja kohtelun. Joka tosin olisi tullut ilman tippiäkin. Ainakin yhden kerran.

Näitä samoja suomalaisia tuntuu närästävän, kun somessa vertaan (Thai)maan käytäntöjä Suomeen. Mutta ehkä heidän polttoaineensa arkeen ja juhlaankin on voida pahoin, jonka heille suon. Ja ymmärränkin nykyisin jo aika hyvin.

Itselleni paljon pitää vielä muuttua kehnompaan suuntaan, että minut saa mukaan joidenkin suomalaisten nurjamielisyyteen maata kohtaan. Ja Finnairia, jolla ei ole pakko kenenkään lentää. Varsinkaan Thaimaahan 🤣🤣.

torstai 13. helmikuuta 2020

Burapa 2020

On taas Aasian ehkä suurimman moottoripyörätapahtuman aika. Itsellänikin jo aika mones. Kyseessä on hyväntekeväisyystapahtuma, jonka tuotto (tai osa) menee muistaakseni nuorten ja lasten hyväksi.
Joka vuosi portilla on vastaanottamassa aina erilainen, eräänlainen taideteos.
Kaivetun kuopan toisella puolella on muun muassa pääesiintymislava.
Oikeanpuoleinen on minun Harley Davidson ja ensimmäisen kerran samassa kuvassa sen sisko tai veli.
Pikkuisen huikopalaa välillä. Rasiallinen tätä siirsi nälkää kummasti tuonnemmaksi.
Luurankomies on Harrikan kyydissä odottamassa kyytiä. Olisiko tuonpuoleiseen?
Ehkä tätä voisi sanoa tämän ajan toteemipaaluksi? Intiaanihenkisyys sinällään on Burapassa loistavasti esillä.

keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Merikonttikoti, ratkaisu asunnottomuuteen, osa 2

Eilen kirjoitin asunnottomuuden kovan ytimen poistamisen erilaisista vaihtoehdoista, joista tiedän melko tavalla.

Toivottuun lopputulokseen ei päästä Suomessa koskaan ilman niin sanottuja mummon mökkejä, missä kukin saa asua tavallaan.

Niiden tulisi olla profiililtaan sellaisia, joissa asumisen raamit ja palvelut määritellään kunkin sen hetkiseen tarpeeseen ja tapaan elää. Eikä niin, että on kyettävä ja ennen kaikkea haluttava muuttua.

Niille kaikille, jotka eivät tätä ymmärrä, olisi hyvä yrittää selittää edes itselleen miksi asunnottomuutta ei juuri esiinny haja-asutusalueilla.

Onkin surullista ajatella, että mikä olisikaan meillä asunnottomuuden suhteen tilanne ilman talvipakkasia. Tämä kaksiteräinen miekka auttaakin jossain määrin asunnotonta, sillä suomalainen ihminen, eikä koneistokaan halua hevin omalle tunnolleen monia paleltumiskuolemia.

https://kotiliesi.fi/koti/sisustus/pariskunnan-koti-rakennettu-kahdesta-merikontista/

Hajasijoitetuissa mummon mökeissä ihmiset elävät elämäänsä ilman ulkopuolelta tulevia muutospaineita. Sosiaaliset talonmiehet käyvät määräajoin huoltamassa kokonaisuutta rakennuksineen ja asukkaineen. Yksinkertaista, itsemääräämisoikeutta kunnioittavaa, edullista ja taatusti toimivaa.

Lähes kymmenen vuotta sitten teimme eilisessä blogissa mainitsemani koetalot merikonteista, joista suuremman esittelimme Hyvinkään asuntomessuilla. Myös sen, 50 m² Duokodin rakensimme Vihdissä, josta kuljetimme tulevan kotimme yhdellä kerralla messualueelle rekka-autolla ja laskimme alas auton omalla nosturilla.

Muutaman tunnin juttu matkoineen ja Merikonttikoti oli asumiskunnossa. Saman operaation toistimme Hyvinkäältä messujen jälkeen nykyiseen sijoituspaikkaan Tuusulan Jokilaakson.

Ilman kunnallistekniikkaan kytkemistä, joka ei ole ainut vaihtoehto, sillä Jokilaakson koti kerää omat jätevetensä ja käyttää talousvetenä 1000 litran säiliöön tuotavaa vettä. Yhden ihmisen taloudessa huoltoväli tältä osin on 2-3 kuukautta.

Wc:nä käytän ja käytimme kahtakin eri kompostoiva käymälää. Separettia ja Multoaa. Toki polttava käymäläkin on mahdollinen, kuten myös kunnallistekniikkaan liittäminen.

Koska Merikonttikoti lasketaan alas esimerkiksi betonipalkkien päälle, se ei vaadi viranomaisilta pysyvää rakennuslupaa, sillä koti on aidosti siirrettävissä. Luvan saaminenkin on helpompaa, kun viranomaisen ei tarvitse tehdä pysyvää sijoituspäätöstä.

Merikottikotia Jokilaaksossa on käyty kuvaamassa Venäjän ja Ruotsin televisioita myöten. Siitä on tehty myös monia lehtijuttuja, joista yhden linkin löydät blogin keskivaiheilta ja toisen  tämän linkin alta.

tiistai 11. helmikuuta 2020

Merikonttikoti, ratkaisu asunnottomuuteen, osa 1

Innoituksen tämänkertaiseen blogiin antoi Helsingin kaupunginvaltuutettu, kovasti arvostamani Jukka Järvinen. Paljon keskivertoihmistä enemmän erilaisuutta kokenut mies.

Joka hänkin on keksimässä pyörää uudelleen yrittäessään löytää välineitä asunnottomuuden kovan ytimen poistamiseksi. Erityisesti kuitenkin pidän aidosta asialle vihkiytymisestä.

Toki olen itsekin jossain määrin samassa perässä hiihtäjien laumassa, mutta olen myös tehnyt melkoisen rupeaman ongelman poistamiseksi.

Tiedän mitä seuraa hajasijoitetussa mallissa normaaliin kerrostaloasuntokantaan ja mitä seuraa keskitetyssä mallissa muun asutuksen keskelle.

Meno kerrostaloasunnossa äityy liian usein sellaiseksi, että se aiheuttaa häiriötä talon muille asukkaille. Normaalista kerrostaloasumisesta ei ole siis ratkaisuksi kaikille.

Keskitetty malli, jossa asuu paljon samantapaisten ongelmien kanssa painivia, aiheuttaa vastaavasti ympäristölle liikaa häiriöitä, joten siitäkään ei ole kaikille ratkaisuksi.

Meno valvotussa asuinyhteisössäkin on monesti sellaista, että kaikki asunnottomat eivät itsekään kelpuuta sitä itselleen asumismuodoksi.

Kaikkein vaikeimmin asutettavissa olevan ryhmän kanssa on lähdettävä liikkeelle uudesta lähtö- ja näkökohdasta. Että mikä asumismuoto on mahdollinen ja toimiva ihmisen sen hetkiseen tilanteeseen, kun asunnon tarvitsija ei syystä tai toisesta muuta tapojaan. Eikä niin, että hänen on kyettävä muuttumaan.

Ehkä yksi ongelma on, että päihdeongelmaisten asunnottomuutta yrittävät ratkaista liikaa sellaiset päihdetyöntekijät, joille ei istu työskentely, jos avun tarvitsija ei muutu eikä taivu mieleiseksi.

Itselläni on melkoisesti kokemusta myös hajasijoitetuista mummon mökeistä, joissa asukas voi elää omaa elämäänsä ilman muuttumisen vaatimuksia. Niille olisi tilaa Helsingissäkin entisen Sipoon maita myöten.

Lähes kymmenen vuotta sitten teimme yhdessä Elämän tähden, Järvenpään Mestariasuntojen ja Samarian kanssa merikonteista kaksi koekotia. Sinkkukodin (25 m²) ja Duokodin (50 m²), jossa olen asunut nyt kahdeksan vuotta. Siitä kerron ehkä huomenna.

maanantai 10. helmikuuta 2020

Mieron tieltä takaisin

Jokunen aika sitten kirjoitin, että olen lähtenyt mieron tielle. Tosin ensimmäisen kuukauden asuin Filippiineillä kuvan yhden huoneen kodissa 4-5 muun ihmisen kanssa. Paitani ovat saaneet myös uudet käyttäjät uusista ystävistäni 🤣.

Mieron tie tarkoittaa kodin ulkopuolella olevaa maailmaa, jossa joku kulkee ilman kotia. Toki se tarkoittaa muutakin, joka ei kuitenkaan istu nyt itseeni.

Konnevedellä on myös saman niminen ravintola, jossa en ole käynyt eikä sekään istu oikein kuviooni. Saatan kyllä joskus käydä, jos tarjoilevat alkoholitonta olutta.

Mieron tiellä olin tosin ajatellut kulkea aiemminkin, sillä Sininauhasta lähtiessäni hehkuttelin, että kulkurin koti on korvien välissä ja kaiken kannan mukanani.

Mutta sitten rakastuin Jokilaaksoon ja yhä enemmän Päivikseen. Sen myötä hyväksyin itselleni uudestaan, että ihmisen on hyvä kuulua jonnekin. Niin fyysisesti kuin henkisestikin. Kuuluin fyysisesti Jokilaaksoon ja henkisesti Päivikselle.

Kun tuli aika jättää tällä puolen vuoden reissulla Thaikoti taakse, kuten Filippiinitkin, olen tehnyt petini milloin minnekin.

Olen ollut öitä siellä täällä ja yhden entisen ystäväntapaisen mukaan loisena toisten nurkissa. Se loukkasi eikä ollut tottakaan. Pari yötä Harrikkareissulla hänen nurkissaan maksoi monivuotisen kaverisuhteen sekä bahteja enemmän kuin yksikään toinen yö sillä matkalla.

Mutta nyt on siisti, kahden huoneen koti ainakin kuukauden Paradise Parkissa. En tiedä, mutta oletan hinnankin olevan kohdallaan. Loppusiivouksineen ja palvelumaksuineen noin 250 euroa.

Siitä nimittäin on melkoisesti aikaa, kun olen ollut vuokralla viimeksi Condossa. Taisi olla jossakin kymmenen vuoden takana View Taley 1.

Asumisvalintani ratkaisi myös sen, että aion olla Burapassa ensi viikonloppuna. Se on hieno, ilmainen hyväntekeväisyystapahtuma moottoripyörähenkiselle, jota voi suositella kuitenkin kenelle tahansa.


sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Long drink man and Bira dog

Lonkero mies ja koira nimellä Bira. Tämä pieni rääpäle löytyi hylättynä tai ainakin ilman äitiä tänä aamuna Bira kartingradan varikkopilttuusta. Nyt meitä on pieni joukko, jotka teemme voitavamme, että elämä voittaisi.

Uusi elämä alkoi muutamalla hörpyllä maitoa ja pikku aamupalalla sekä kirppushamppoo pesulla. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, on edessä tänään vielä eläinlääkäri.



lauantai 8. helmikuuta 2020

Roi Et, osa 2

Tuli raapaistua parin, kolmen päivän verran pohjoisemman Thaimaan arkea ehkä Tampereen kokoisessa kaupungissa. Mukavaa oli, joskin olisin kernaasti lähtenyt pois samoissa fiiliksissä kuin meninkin. Mutta oma valinta mennen tullen, josta saatan kirjoittaa joskus, kun pöly laskeutuu. Joka tapauksessa menin itseeni, tuli ahdasta, joten lähdin pois. En kuitenkaan itsestäni, vaan itseni kanssa.

Mieleen jäivät mukavina asioina muun muassa yöpaikassani ystävällinen emäntä, joka korjasi housunikin, koirat, karjaeläimet sekä englantilainen herrasmies yhdessä kadunvarren kuppilassa. Tässä järjestyksessä. Muistan myös kuvan talojen rakentajat, jotka tekivät koteja akaasiapuusta. Näin oletan.

Eilen ajoin Harrikalla kohti Pattayaa kolmisen sataa kilometriä ja yötä olin noin puolessa välissä. Erikoista yöpaikassani oli, että jos ei laittanut verhoja kirjaimellisesti lasiovellisen lasiseinän eteen, oli piha tarjolla näköalaksi vaikka koko yöksi. Ja vastaavasti minä vuoteineni Aataminasuisena lasiseinän toiselle puolen 🤣🤣.

Tuli samalla testattua Google Mapsissa itselleni uutta ominaisuutta, sillä majapaikasta en löytänyt netistä sanan sanaa kuin thaikielellä. Joten kopion sanan, jonka oletin olevan majapaikan nimen ja liitin sen GPS-karttapalveluihin. Ja kas, se tarjosi minulle oitis äidinkielelläni jotain paikkaa vajaan 7 kilometrin päässä.

Thaimaassa on tosiaan hyvin paljon seutuja, joissa englanninkieli on yhtä kummajainen kuin minunkin äidinkieleni.

Ja kyllä vain, oikein mukavan näköisiä pieniä matkamiestenkin koteja parissa rivitalossa. Mukava vastaanotto sairaan, pienen koiran ja lukuisten kissojen kera.

Päivälliseksi ja illalliseksi söin koko pienen pussillisen perunalastuja, sillä ruokaa ei talon puolesta ollut edes bahteilla ostettavaksi enkä lähtenyt kylille enää.

Reissaaminen ilman varsinaista päämäärää on mukavaa. Näin ajattelen nyt, sillä kokemusta minulle ei tavasta aiemmin ole kertynyt. Olen aina tiennyt minne olen menossa, vaikka olenkin ollut melkoisen siivun elämästäni tuuliajoilla. Ehkä eniten itseni kanssa. Toisaalta määrätyllä asenteella on mukavaa olla välillä hukassa itseltään 😂😂.

perjantai 7. helmikuuta 2020

Pattaya Suomi-Seura ry, osa 2

Monet vuodet eli ajatus omasta paikasta välillä aktiivisemmin ja välillä ei. Puheenjohtaja Risto Nymanin kanssa ja yksinkin kävin katsomassa monia tiloja omakotitaloista lähtien. Mutta ilman rahaa oli vaikea edetä. Eikä yhdistys voinut edes teoriassa saada lainaakaan, sille sitä ei oltu rekisteröity Suomessa eikä muualla.

Ehkä henkilökohtaisesti merkittävin aikaansaannokseni olikin yhdistyksen rekisteröiminen ry:ksi Suomessa. Sen jälkeen siitä tuli juridinen toimija, joka voi omistaa Thaimaassakin mitä vain. Sekä on vastuussa omista tekemisistään. Ennen sitä kaiken vastuun kantoivat henkilökohtaisesti hallituksen jäsenet. Ehkä ry-status osaltaan vauhditti omien tilojen hankintaakin.

Myös edelleenkin käytössä olevien Seuran koti- ja Facebook-sivujen ensimmäiset versiot mainoksineen ovat käsialaani. Ne ovat yhä mainio väline kerrottaessa menneestä ja tulevasta toiminnasta.

Juha Timonen ja hänen yrityksensä Siam Oriental yhdessä oli ainut taho, joka otti Seuran tyhjätaskut vakavasti sanoen, että istutaan alas ja katsotaan mitä voidaan tehdä. Ja viimein, vuosien työn jälkeen paistoi aurinko Seuran risukasaan omien tilojen osalta.

Alussa ajattelimme, että omasta joukosta löytyisi vastuunkantajia niin paljon, että tilat omistaisivat jäsenet 100 euron osakkeiden muodossa. Näitä ei kuitenkaan löytynyt riittävästi, joten velkaa oli otettava aika läjä bahteja.

Oletan, että liian harvalukuista osakkeiden omistajajoukkoa ei ole myöskään saatu rekisteröityä tilojen omistajiksi, jota yhdistyksemme Elämän tähdenkin on kahdella osakekirjallaan.

Kuten sanoin eilisen blogin alussa, Pattaya Suomi-Seura tekee ainutlaatuisen arvokasta työtä, jota ei kukaan pysty tekemään niin, että se olisi kaikkien mieleen.

Itse tiedän harvoista asioista tarpeeksi, mutta monista yllin kyllin. Ehkä Pattaya Suomi-Seurakin on sellainen. Tiedossani ei ole vielä vuosien jälkeenkään ketään toista, joka olisi pystynyt viemään omien tilojen hankinnan satamaan ilman monivuotista puheenjohtajaa, Risto Nymania. Vaikka hän, kuten minäkin, saisimme joskus hieman sanomisiamme harkita toisellakin tavalla, on Risto tehnyt puheenjohtajana ainutlaatuisen työn, jota kaikki eivät arvosta riittävästi. Ehkä eivät halua aina ymmärtääkään tehdyn työn määrää.

Ymmärrän ja hyväksyn tämän täysin, sillä ilman vastarannan kiiskejä, mennään enemmän tai useammin metsään kuin heidän kanssaan. Hekin ovat siis yhdistystoiminnan tärkeä palanen. Osin heidän vuokseen on kuitenkin laivan kipparin, puheenjohtajan oltava jossain määrin umpiluinen.

Siam Oriental oli valmis tekemään sopimuksen tilojen hankinnasta pitkällä aikavälillä ja käytännössä rahoittamaan tilojen oston. Oli vaan löydettävä sopiva paikka Timosen rakennuksista. Sellaisesta, jossa tiloihin voitiin tehdä toiminnan vaatimat muutokset. Siksi olemme, minäkin Seuran rivijäsenenä silloin tällöin, siellä missä nykyiset tilatkin.

Tätä loppua en ole kenellekään aiemmin kertonut. Kun tilojen hankinta oli varmistunut, päätin luopua hallitusvastuusta, sillä olin saanut varmuuden, että hallitukseen tulee varapuheenjohtajan paikalle jälkeeni Juha Timonen. Minä olin osuuteni tehnyt, sillä aikansa kutakin.

torstai 6. helmikuuta 2020

Pattaya Suomi-Seura ry

Tämä, etupäässä suomalaisten seura on tehnyt vuosikymmeniä loistavaa työtä kaikkien Pattayan seudusta pitävien hyväksi ja kanssa. Mukana on myös thaimaalaisia ja heidän monet auttavat kätensä hääräävätkin vuoden mittaan monessa askareessa. Eikä vähiten keittiössä.

Apua saavat silloin tällöin muutkin, lasten päiväkodista ja Myanmarin rajalla olevasta lastenkodista lähtien. Itsekin olen ollut mukana sinne suuntautuvalla avustusmatkalla. Apua kertaluonteiset saa myös moni todella köyhä ihminen matalassa majassaan tai perhe.

Lastenkodin reissulta Myanmarin rajalle jäi elävästi mieleen Juha Timonen. Joka sanoi siellä paikallisten tarinointia kuunnellessamme, burmalaislasten ja muun väen keskellä, että eikö me tällä joukolla tässä ja nyt saada yhteen kaivoon rahat kasaan. Ja saatiinhan me. Kaivon valmistumisesta en tiedä, mutta sen tiedän, että aiemmin osan vuotta vesi haettiin läheisestä joesta.

Olin aktiivisesti aikani mukana, vuosikaudetkin varapuheenjohtajana. Asuin myös vaimoni Päiviksen kanssa viimeisessä "vuokratilassa" ylimmässä kerroksessa Soi Welcomella ainakin puoli vuosikymmentä Seuran vuokralaisena.

Mutta jo pelkästään Pattaya Suomi-Seuran jäsenenä oleminen auttaa.

Ennen kirjaimellisesti viisisataa-päisen jäsenjoukon kaikki jäsenmaksut menivät yhteisten tilojen vuokraan. Eihän se hyvältä tuntunut, mutta vaihtoehtoja tyhjätaskuseuralla ei juuri ollut.

Pariinkin kertaan vuosikokouksessa jäsenistöltä kysyimme, että mitä tehdään. Vastaus oli ääneen sanottuna yksiselitteinen. Pitäisi päästä vuokratiloista eroon. Sitä en tiedä mitä kukin omien tilojen haaveesta hiljaa päässään pohti.

Itse lähdin mukaan toimintaan, kun seuran pitkäaikainen puheenjohtaja Risto Nyman pyysi. Sanoin silloin ok myös hallitustyöskentelylle, jos jäsenistö niin kokouksessaan haluaa. Ja lisäsin Ristolle, että vain siksi aikaa, kun mahdumme samalle kupille. Ja että lähden, kun katson, ettei minusta ole apua enää tai kun aika muuten on sopiva. Näin myös tein.

keskiviikko 5. helmikuuta 2020

Roi Et

Nyt olen Roi Etissä. Tai olin jo eilen, mutta silloin ei vielä ollut Rofa, jonka luokse menen. Ehkä vähän siis hänen vuokseen, mutta sytyke lähtöön ja ydin oli hänen löytämänsä kuvan koiranpentu. Joka sai minulta nimen Riisipellon Koira ja uudelta isännältään nimen Panda. Olkoon siis Riisipellon Panda-koira minulle.

Elämästäni olisi iso pala pois ilman koiria ja yhteyttä niihin. Ne merkitsevät minulle paljon pitkin elämäni taivalta. Ihmisen rinnalle ne ovatkin taivaltaneet kauan. Monta kymmentä tuhatta vuotta.

Niillä onkin hyvin monipuolinen tehtävä, jota ne mielihyvin toteuttavat. Koen niiden myös ajattelevan ihmisrakkaitaan arjessa, ilossa ja surussakin. Ehkä toisin kuin kissa, joka ajatellee vain itseään.

Ajan myötä koiramaailmasta on tullut valtavan iso bisnes. Joillekin nelijalkainen korvaa lapsen ja niille on palveluja manikyyristä uimahalleihin ja täysihoitoloihin. Koirat käyttävät myös vaatteita entistä enemmän. Tytöt mekkoja ja pojat housuja.

Kuten monesti olen kertonut, mukanani kulkee aina kulkukoirien lahjontapussi, josta jytysen, pari saavat muutkin koirat.

Kun eilen tulin rivitalohotelliini, oli respassa vastassa pari, kolme koiraa kertomassa talon sääntöjä, jos tänne aiot tulla ja jäädä. Joten kävelin takaisin pyörälle koirat perässä ja maksoin heille provikat yöpymisestä. Ja nyt aamulla, aamupalalle mennessä, odottivat koirat pyörän vieressä 😄. Yksi seurasi ravintolaan saakka.

Mutta iso osa koiramaailmaani on sosiaalisessa mediassa, jossa mossotan muutaman änkyrän kanssa. Jotka eivät pärjää Thaimaassa irtokoirien kanssa, vaikka 70 miljoonainen kansa pärjääkin. Ehkä samanheimoiset eivät pärjää Suomessa koiranpaskojen kanssa 🤣🤣.

tiistai 4. helmikuuta 2020

Seppo Ristilehto

"Muistan kuin eilisen päivän lähes ensi tapaamisemme, jossa löin kättä päälle Sepon kanssa: Kun tähän hankkeeseen nyt tässä yhteisellä kädenpuristuksella molemmat sitoudumme, niin me molemmat sitoudumme myös siihen, että hanke katsotaan loppuun saakka ja siitä ei meistä kumpikaan hyppää niin sanotusti kesken pois.

Tästä pitkämielisyydestä sinulle Seppo työnantajani puolesta, mutta myös henkilökohtaisesti iso ja arvostava kiitos. Aivan erityisen merkittävää olisi vähintään niiden kaikkien, jotka kahlaavat vastaavien hankkeiden kanssa valitusten ynnä muiden vaikeuksien suossa tarkoituksenaan tehdä asuntoja asunnottomille ja koteja kodittomille, muistaa, että vaikka Ruusulankadun hankkeen saaminen valmiiksi kesti paljonkin yli kymmenen vuotta, ei se ole päivääkään viivästynyt valitusten johdosta."

Näin sanoin, kun allekirjoitimme Sininauhasäätiön kauppaa Ruusulankadusta Mennerheimin Lastensuojeliiton kanssa. Sanat taltioi ylös Päivi Strandén, joka oli Uusi Toivo -lehden päätoimittaja. Hän myös otti oheisen kuvan.

Viime yönä Ristilehdon Seppo tuli hyvin elävänä uniini ei lainkaan arvostamani Aarne Kiviniemen kanssa. Vastaavasti oikeassa elämässä arvostin Ristilehdon Sepon korkealle. Ehkä hänkin arvosti minua, sillä sain varmasti hänen myötävaikutuksestaan Mannerheimin Lastensuojeluliiton viirin eli pöytästandaarin, joka on kunniapaikalla kotonani.

Yöllä jo päätin, että olen Seppoon yhteydessä. Aamulla asiaa selvittelin kertoakseni hänelle unesta. Mutta puhelin eikä mikään somessakaan vastannut. Ja niin hetkessä iloiseksi tarkoittamani aamunavaus muuttui itselleni suru-uutiseksi. Ristilehto oli jättänyt puolitoista vuotta sitten tämän ajan vaikean sairauden murtamana 😥😥.

Joten Sinulle Seppo sinne, missä aikaa ja vaivaa ei ole, lämpimät ja viimeiset terveiset täältä, jossa olemme aikamme ajan ja vaivojemme vankeina.

maanantai 3. helmikuuta 2020

Ja seitsemännen päivän Hän lepäsi

Harvoin, mutta joskus jää päivittäinen blogi kirjoittamatta. Joten miksei silloin tällöin voi kirjoittaa vastaavasti kaksi blogia päivässä?
Jossain mutkissa olen sanonut, että kaikki oleellinen tehtiin kuudessa päivässä. Sen jälkeen on ihminen tehnyt mielettömästi turhaa ja tarpeetonta. Kuten lapsille sotaleluja, jotta lapsesta pitäen opimme tappamaan toisiamme milloin mistäkin syystä tai syyttä.

Ydinaseitakin löytyy niin paljon, että ihmisrotu voitaisiin tappaa moneen kertaan sukupuuttoon. Ehkä me älyn jättiläiset tässä vielä joskus onnistummekin.
Mutta maailmanloppua emme taida saada aikaiseksi. Sillä sen jälkeenkin, jos ja kun ihmistä ei enää ole, pinnistää jostain maan tai veden uumenista iilimato tai joku muu ja kysyy kielellään "heipä hei täällä minä, missä muut?"

En tiedä mikä ihmisen on, sillä tilaa, ruokaa ja juomaa olisi hamaan tulevaisuuteen ylin kyllin. Laskematta luulen, että jos meidät kaikki voitaisiin laittaa seisomaan Saimaan ja Päijänteen vesistöjen jäille, sinne mahtuisivat kaikki maailman ihmiset.

Sen verran olen Thaimaata kiertänyt ja ollut uskossa, että täältä ei hevin hiljaista paikkaa löydy. Mutta kun olen kulkenut vain teitä, niin kuinka väärässä olen ollutkaan.
Tämän(kin) päivän olen käyttänyt velttoillen, enkä ole kuullut talon avolavan lisäksi ainoankaan moottorin ääntä. En kaksi-, en kolme enkä nelipyöräisen. Saati että olisin nähnyt sellaisen.

Mollikkaa on riittänyt taivaan täydeltä, kun olen kiertänyt jalkaisin lampien ympärillä olevia polkuja ja piipahdellut silloin tällöin pienessä altaassa uimassa. Lakaissutkin olen sen ympäristön. Ilman työlupaa 😂. Puolisveitsiläisen isännän tytär sanoi, että lammissakin voi uida eikä niissä ole krokotiileja. Sen jätän ainakin siihen saakka, kunnes löytyy uimakaveri.