Muuttuva kylänraitti

Kun olin kouluikäinen, vähän nuorempi ja vanhempinikin, tunsin tai tiesin lähes kaikki kylänraitin kulkijat. Eteläinen pää oli Perä-Hyrylän kioski ja pohjoinen Kirkkotien puinen koulu rippikirkkoa vastapäätä. Joskus poikkesin hieman länteen, jossa oli Rusutjärvi uimarantoineen, mato-ongintapaikkoineen ja leirintäalueineen. Idässä raja oli Winqvistin lato Sjöblomien kotitalon, Korvenrannan takana. Se oli varhaisen nuoruuteni maailma, jossa sukkuloin kävellen, linja-autolla ja polkupyörällä. Sekä joskus talvisin Maarasen Pekan kanssa potkulaudoilla Kirkkotien Keskuskansakoulun kirjastoon, jos ei luettu kotona olleita Pekka Lipposia eikä Jerry Cottoneita. Toki luimme muutakin. Vähemmän kuitenkin koulukirjoja. Jolla silläkin oli hintansa, minkä sain myöhemmin huomata.

Kylänraitti yhteen tai erikseen kirjoitettuna tarkoittaa kylän tai taajaman keskeistä pääkatua tai kulkuväylää. Historiallisesti se on ollut kylän sydän – tie, jonka varrelle asutus, tärkeät rakennukset ja palvelut ovat keskittyneet. Raitti on toiminut paitsi kulkuväylänä myös keskeisenä sosiaalisena kohtaamispaikkana ja kaupankäynnin keskuksena. Itselläni se kulki läpi Hyrylän, sillä olen tuusulalainen. Jossain varhaisen ajan papereissa luki, että olen syntynyt Helsingissä, mikä sekin on totta, sillä sieltä minut lähes tukattomana kuljetettiin armeijan ambulanssilla Korpintielle, joka oli silloin vain tie ilman nimeä

Tekoälykuva Hyrylän raittini tulevasta ytimestä

Vuosikymmenten saatossa asuessani muualla kylänraittini on ollut toisaalla, vaikka sydämessäni se on ollut aina Hyrylässä. Muuttunutkin se on monella tavalla, sillä enemmistö raitilla kulkijoista on nykyisin tuiki tuntemattomia. Vaikka Järvenpää ja Kerava ovat lähteneet kunnastani omille teilleen tullakseen kaupungeiksi, ovat jäljelle jääneen Suur‐Tuusulankin rippeet saaneet kaunpunkimaisia piirteitä. Ehkä maalaiskukkulan kuninkaaksi nousee nyt vuokratiloihin siirtyvä kunnantalo sekä sen vuokraisäntänä toimiva S-ryhmän Prisma.  Vai pitäisikö nykyisin sanoa vuokrahenkilö?

Joka tapauksessa se muuttaa kylänraittini ydintä, sillä Prisma vie mennessään tutun Hyrylän S-Marketin tuotteineen. Jonka parkkipaikan reunalla olen monena aamupäivänä katsellut, arvostellut ja arvostanut muita kävijöitä. Sivuraiteelle munullla joutuu myös Riihikallion Lidl, sillä Prisman ja K-kaupan vieressä on toinen Lidl, johon olen nyt totutellut alakerran pysäköintihalleineen. Sanon sitä laiskan miehen kaupaksi, sillä sinne pääsee autolla sisään ja kellarista myymälään rappusia, liukuportaita tai hissillä. 

Viikon verran on mennyt aikaa opetella käyttämään saksalaiskaupan älylaitesovellusta skannauksineen ja punnitustulosten sekä kappalemäärien siirtämistä maksettavaksi oman pankkini nettiversiolla. Toivon, että ensi viikolla sen osaan. Ehkä elämäni iltapäivän harmaat aivosolut ovat loivenneet nekin, sillä huomaan, etten ymmärrä aina edes vikkeläliikkeisen henkilökunnan opastusta ohjelman käytöstä kaupassa. Enkä aina muuallakaan.

Jokilaakson juolaheinä ja muulta tullut lainsuojaton

Jokilaakson luonnossa vastoin EU:n määräyksiä Elämän tähden ry:n mailla voivat kaikki kasvit kasvaa, kukat kukkia ja eläimet elää, vaikken esimerkiksi punkin elämäntarkoitusta ymmärräkään. Enkä jonkun kasvinkaan. Juolaheinä on valkojuurisen kasvin virallinen suomenkielinen nimi, joka kuuluu heinäkasvien heimoon. Se luokitellaan yleisesti hankalaksi rikkaruohoksi erityisesti puutarhoissa ja pelloilla. Sillä on pitkät, vaaleat ja teräväkärkiset maavarret, jotka leviävät maan alla nopeasti. Pienikin kappale voi kasvaa uudeksi kasviksi, minkä vuoksi sen kitkeminen on muotisanaa käyttääkseni haastavaa. Se vie viljelykasveilta ja puutarhan istutuksilta tilaa, vettä sekä ravinteita ja on erittäin kestävä ja sopeutuvainen monenlaisille kasvupaikoille. Isäni sanoi sitä valkoheinäksi ja se oli perunapeltomme sekä kasvimaan ykkösinhokki. Vaikka se on viljelijöiden ja puutarhureiden kiusana tyypillinen rikkaruoho, se on samalla luonnonkasvi, jolla on Suomessa ilman lain määräämää hävitysvimmaa oikeus olla olemassa. Hyötyäkin siitä on, sillä  juolaheinäyksilö kelpaa esimerkiksi karjan rehuksi.

Mutta ahtaampaa on himalajan- eli jättipalsamin elämä, sillä se on luokiteltu haitalliseksi vieraslajiksi EU:n ja kansallisen lainsäädännön nojalla. Ehkä sen vuoksi viralliset ja luonnonsuojelulliset artikkelit keskittyvät poikkeuksetta hävittämiseen ja sen aiheuttamiin haittoihin luonnolle. Siksi ei liene tieteellisiä tai ekologisia artikkeleita, jotka suoranaisesti puhuisivat jättipalsamin, sen leviämisen tai luonnossa säilyttämisen puolesta. Poikkeuksena ovat kuitenkin hyötykäyttöön ja ruoanlaittoon keskittyvät kirjoitukset, joissa jättipalsamiin suhtaudutaan käytännöllisesti tai myönteisesti sen tarjoamien mahdollisuuksien kautta.

Palsamin paikalla luonnossa on jääkauden jälkeen kasvanut montaa muutakin lajia ennen nykyisiä asukkaita. Tänään meillä on kuitenkin lainsuojattomia ihmisissä, eläimissä ja kasveissa, joten vieraslaji mikä vieraslaji. Jos Mesimestarin "yllytys" alla olevalla videolla, joka on ainakin tätä kirjoittaessani olemassa, johtaisi tekoon, rikoslain 5 luvun 5 §:n yleisen osallisuussäännöksen nojalla myös luonnonsuojelulain 58 §:n 2 momentissa tarkoitetun luonnonsuojelurikkomuksen yllyttäjä tuomitaan lähtökohtaisesti kuten tekijä. Kyseinen rikollinen voinee luonnonsuojelurikkomuksesta kiinni jäätyään vedota tähän videoon keventääkseen omaa syyllisyystaakkaansa. Videolinkki ohjannee Instagramiin, mutta harvinainen palsamin puolustaja löytynee myös Facebookista ja Mesimestarin kotisivuilta. Joka on saanut julkaisunsa vuoksi lunta tupaan enemmän tai vähemmän tiukkapipojen ja kaikkitietävien käsistä sekä minusta hänen hunajansa vannoituneen ostajan.

Itselläni elää hyvin sulassa sovussa samassa sisäruukussa nokkonen, palsami, välillä muutakin ja joku sienenkin tapainen. Mutta olenko ruukkuineni isokin konna tai lainrikkoja? Jokilaaksossakin on ollut lainsuojattomia mamu-kasveva ties kuinka kauan lupiineista lähtien. Jättipalsamin sinne toivat parikymmentä vuotta sitten Tuusulanjoen tulvavesien tasausaltaiden yhteiskunnan pestaamat tekijät. Tarkoituksenaan purkaa Tuusulanjärven pato. Ei lähtenyt pato eikä tullut jokeen vapaata virtausta Vantaanjokeen saati mereen. Vaan tuli maahanmuuttajakasveja.

Jokilaakson luonnonsuojelualueen karhunköynnöksellä, elämänlangalla ja isokierrolla on monta nimeä ja sekin viihtyy alueella. Kuristellen etupäässä pajuja, horsmia ja joitain putkikasveja. Kunnes tulee talvi, pakkaset ja lumet, mitkä tasoittavat tilanteen lähes lähtöruutuun. Tämän kesän ehdoton ykkösnousija on ollut vadelma. Se on heti jääkauden jälkeen maahamme ilmestynyt, kotimainen luonnonkasvi, joka kuitenkin hyötyy suuresti ihmisen toiminnasta. Kuten metsänhakkuista ja tienvarsien raivauksista, sillä se viihtyy avoimilla ja valoisilla paikoilla. Itse aion pärjätä kaiken Jokilaaksossa elävän kanssa käärmeistä, minkeistä ja supeista lähtien, kunnes yhteiskunta meidät erottaa.

Esineisiin tallentuneita tarinoita

Kun olin pikku natiainen ja vähän suurempi sekä vanhempikin, asuin Perä-Hyrylän vanhempieni rakentamassa synnyinkodissani. Silloin en osannut edes ajatella, että muuttaisin sieltä joskus jonnekin. Vaan toisin on käynyt. Usein ajan ensimmäisen kotini ohi ja joskus pihaankin, kun mieleen palaa paljon yli puolen vuosisadan takaisia muistoja.

Ehkä elämäni suurin raskaus ja rakkaus onkin kaiken mukana kantaminen sekä eletyn muisteleminen. Yli 5000 blogikirjoitusta on siitä merkittävä osa. Niiden parissa voin ja elänkin elettyä uudelleen. En koe kuuluvani heimoon, joka haluaa unohtaa päivän, pari tai vuositolkullakin elettyä.

Jos joillakin yleisillä mittareilla voisi määritellä normaalin, mahtuu vuosikymmeniin paljon epänormaalia asumista tai ainakin sen raameja. Joukossa on matkailuautoja, hollantilaista Vrijheid teräsalusta, mieli- ja synnytyssairaalaa, kadunvarren toimistohuonetta, päihdetyön päiväkeskusta, työtoiminnan tiloja, armeijan monen kymmenen miehen makuusalia, entistä koulua sekä nykyinen pesäni kahdessa merikontissa.

Jokaisesta majapaikasta olen tehnyt kodin sisustamalla sen menneisyydellä, nykyisyydellä ja tulevaisuudella. Keskeinen osa on syvillä, rakkailla ja joskus kyyneliin asti kipeillä muistoilla. Niistä kaikista syntyy aito tunne itsestä, omasta todellisuudesta ja jokaisen ainutlaatuisesta elämästä. Varsinkin Merikonttikotini on täynnä tavaroiden kertomia tarinoita koetusta ja toteutumattomistakin unelmista.

Nykyinen Suomikotini on täynnä tarpeettomia esineitä niille, joille ei liity niihin muistoja. Lisäksi luulen, että yhtä ainutlaatuista kuin eletty elämä on, yhtä ainutlaatuista on kaikkeen liittyvä historia ja siitä syntyvä, ajan patimoima menneisyys. Morakotin ja vahän minunkin Thaikoti on aivan erilainen. Joskus tuntuukin, että Tata ei muistoista piittaa muutamaa valokuvaa lukuunottamatta, sillä hänellä on vain tarpeellista. Johon on laskettava mukaan hyvien henkien pienen pieni talo suurimman huoneen seinän katonrajassa.

Mutta pikkuhiljaa olen saanut sinnekin persoonallisuutta ja niiden mukana muistoja. Kun viime talvena huumeinen alamaailma jahtasi Tatan tyttären poikaystävää, ampuivat he kotimme ikkunoihin, oviin ja seiniin konetuliaseella poliisien keräämien ammusten perusteella yli 30 lyijyluotia. Niitä pyynnöstäni huolimatta Morakot ei halunnut säilyttää. Joten lupasin maksaa maalit ja maalauksen, jos saan valita värit. Nyt Thaikodissamme on seitsemän eri väriä eikä se ole enää vain talo naapuritalojen joukossa. Vaan meidän näköinen ja mieleinen koti.

Samsung mobiililaite ja kymmenkertaisessa näytöllä TCL televisio

Vapaa-ajan vieton ykkösapuvälineeni on televisio, vaikken sieltä uutisten lisäksi katso enkä kuuntele suomenkielellä edes satunnaisesti varsinkaan hömppäohjelmia. Siitä ei voi kyllä syyttää huonoa kuuloakaan, vaikken käytä TV:n ääressä kuulolaitetta. Sillä monissa on tekstitys, jonka saanee myös suomenkielisiin lähetyksiinkin uutisista lähtien. Jotenkin ohjelmatarjonta ei vaan ole mieleen.

Joskus kylläkin innostun Google-TV:llä You Tuben musiikkiviihteen pariin ja kyynelehdin yksin kotisohvalla Topi Sorsakosken Surujen kitaran ynnä muun melankolisen musiikin parissa. Televisio on ollut kotini seinän vieressä tai nurkassa juuri niin kauan kuin niitä on kansalle myyty. Juomavuosina taisin kuljettaa Mikko Liettilältä ostamaani Finluxia fillarin pakkarillakin mustalaisille kaniin viinapullosta tai parista. 

Televisiossa itselläni on kurssissa Neflix, MTV Katsomo ja YLE Areena, joista katselen viihdesarjoja ja elokuvia käytännössä tunnista kolmeen lähes joka alkuilta. Ellen ole uppoutunut vuoteeseen ja sähköiseen kirjamaailmaan. Tällä viikolla tosin taidan katsella Euroopan parhaiden yleisurheiljoiden suorituksia, sillä kisojen päivälähetykset tulevat mieleiseen aikaan juuri sopivasti aamusaunan, uinnin ja terapia-altaan vesihieronnan jälkeen.

Viihdevälineiden ykköspaikalle olisin voinut laittaa puhelimenkin, joka sekin on kulkenut mukana tekstiviesteineen niin kauan kuin niitä on ollut kohtuuhinnoilla saatavissa. Nykyisin puhelin on kuitenkin monipuolinen mobiililaite ja isolta osin myös hyötykäytössä. Joten olkoon viihteen listalla kakkospaikalla.

Suht säännöllisesti käyttämieni sovellusten määrä on laskutavasta riippuen viidenkymmenen molemmin puolin. Älylaitteellakin katson kyllä joskus elokuvia, sillä Elisa Viihde ja muun muassa japanilainen Rakuten TV hemmottelevat asiakkaitaan silloin tällöin ilmaisille filmeillä. Mukava lisä on sekin, että kotikielellä maustettu Netflix näkyy melkein missä maailman kolkassa tahansa.

Vaikka vuosirenkaisiini mahtuu paljon laittomia ja laillisia vapaa-ajan harrastuksia ja muutakin päivänvaloa kestämätöntä yöpuuhailua, kunnon konnaksi en voi itseäni sanoa. Kunhan hölmöilin etupäässä viinaa saakseni. Mutta niin ajattelematon en nuorenakaan ollut, etten olisi ymmärtänyt mahdollisia seurauksia, kun poliisi halusi ottaa kiinni.

Tätä olisi pitänyt pohtia myös mopomeetingin näyttämishaluisen pojan, jonka naispoliisi kiilasi Tuusulan Palkkitien verkkoaitaan ja toppaan. Ehkä yksin olleella virkavallallakin ote meni hieman överiksi ja hänelläkin saattoi olla näyttämisen haluja. Että hoidan kyllä tämän homman, vaikka ilman partiokaveria. Itse en häntä syyttele, sillä poika tiesi satavarmasti miten kilvettömällä ja moottoripyöräksi viritetyllä mopolla revittelystä yleisellä tiellä voi käydä. Varsinkin kun ei pysähdy, vaikka huomaa, että työtään tekevä poliisi sitä edellytti. Eikä taatusti jätä ottamaansa tehtävää kesken.

Soinin portaita

Aikoinaan rakensin ja rakennutimme kodin merikonteista, joka sai nimen Duokoti, kaksi kun meitä oli osaomistuskoira Niilon lisäksi. Sen tai hänen viimeinen leposija odottaa tuhkia parhaan koirakaveri Rudin vieressä Jokilaakson Muistelulehdossa. Se on myös luonnon keskellä oleva kirkkoni ja hiljentymisen paikka, Joka sai tänä kesänä uuden sillan. Minkä ansiosta käyn siellä lähes päivittäin. Pimenevän syksyn tullen poltan pienessä saaressa kynttilääkin lyhdyssä, joka näkyy Merikonttikotini ikkunasta. Katselen sitä pihalammen toiselta rannalta ja hetkeni ovat silloin täynnä tunnetta ja tunnelmaa sekä rakkaita muistoja perheiden yhteisestä eläinjäsenestä.

Lähes liikuntaesteettömän kotini luiskan ja terassin kunnostimme tänä kesänä. Uusittu pinta palautti myös käyttötarkoituksen, kun ei tarvitse pelätä putoamista lahonneen lattian läpi. Nyt sillä on mukava istua, hörppiä juotavaa, seurata villiä luontoa ympärillä tai leikata vaikka varpaankynsiä. Alun käyttäjämääriä sisäänkäynti ei enää saavuta, sillä asuntomessujen aikaan Hyvinkään Kaltevassa sitä myöten kävivät kymmenet tuhannet tutustumassa silloin vielä tulevaan kotiimme.

Vajaan viikon kuluttua on kulunut tasan 13 vuotta ensimmäisestä Päiviksen ja minun yhteisestä yöstä Konttikodissamme, josta muistan harmiteltavan vähän. En edes sitä nukuimmeko patjalla lattialla, parvisängyssä vai jotenkin muuten. Parvisänkyyn on joka tapauksessa portaat vai ovatko ne tikkaat? Niitä on myös katoille ja uimalaitureilta veteen tai pois vedestä. Onpa Konttisaunaankin jokunen porras sekä tietty ylimmille lauteille löylyyn.

Eilen sain itärajan ystävältäni pari valokuvaa insinööritason uimaportaista, jotka olivat saaneet nimen vuokseni. Kun kysyin syytä moiseen, sain vastauksen, että monihan niitä kaipasi ja nyt käyttääkin. Mutta niiden puuttumisesta kuulemma minä olen pitänyt kovinta meteliä, jonka vuoksi ne ovat saaneet nimen "Soinin portaat".

Vaikka maailmaa on monelta osin tehty esteettömämmäksi hisseillä ynnä muilla, on portaillakin aina ollut sijansa. Vanhassa arkkitehtuurissa ja linnoissa portaat saatettiin rakentaa tarkoituksella hankaliksi tai epätasaisiksi ja aina kiertämään myötäpäivään ylöspäin, jotta puolustajien oli helpompi miekkailla ylhäältä alaspäin, kun taas hyökkääjien liikkuminen tehtiin mahdollisimman vaikeaksi. Tikapuut olivat myös hyökkääjien työkalu muurien yli pääsemiseen.

​Suomalaisessa, perinteisessä lastenlorussa kissoilla ja tikapuilla on yhteys taivaaseen. Lorusta on olemassa useita eri versioita, joista tunnetuin kuuluu näin: "ABC, kissa kävelee, tikapuita pitkin taivaaseen. ABC, kissa kävelee, päällä uusi hieno takki, päässä keikkuu piippalakki." Loru on niin tunnettu, että se on herättänyt myös julkista taidetta. Esimerkiksi Helsingin Ruoholahden ala-asteen pihalla on Pekka Nevalaisen veistos ABC-kissa, jossa harmaa kissa kiipeää tikapuita pitkin kohti isoa A-kirjainta.

​Jos kyseessä ei ole varsinainen lastenloru, joku on saattanut kuulla sanonnan Gösta Sundqvistin tunnetusta kappaleesta Tikapuut taivaaseen, joka julkaistiin Raparperitaivas-albumilla. Laulussa viitataan ihmisten yrityksiin ja valintoihin: "Toiset etsii tikapuita taivaaseen – oivoi –toiset sammuttavat auringon..."

​Kulttuurissa ja uskonnollisessa perinteessä ajatus maan ja taivaan yhdistävistä tikapuista tai portaista on vanha. Vanhassa testamentissa Jaakob näkee unen tikapuista tai portaista, joiden pää ulottuu taivaaseen ja joita pitkin Jumalan enkelit kulkevat ylös ja alas. Ortodoksinen perinteessä Neitsyt Maria rinnastetaan toisinaan ”tikapuiksi”, jotka yhdistävät taivaan ja maan, koska hänen kauttaan jumalallisuus tuli ihmiseksi.

Radio on oma juttunsa

Muistan, kun televisio tuli koteihin, moni povasi radiolle kuolemaa tai ainakin ankeita aikoja. Vaan toisin on käynyt. Jokilaaksossa on yötä päivää kuuntelussa kaksi eri asemaa. Toinen on Saunakontissa, jossa on löylyhuoneen ja suihkukaapin lisäksi muun muassa yksi kolmesta ekokäymälästä. Istuessani aamuisin mietteissäni Separetin pytyllä, on äänessä joku nuorten tai nuorekķaiden kanava, joskus myös yleiskanava Radio Nova.

Merikonttikodissa kuuntelen vakiokanavana Radio Suomea, sillä pidän musiikin lisäksi sen juontajien tavoista ja taidoista kuljettaa kuulijoita mukanaan. Kun en juuri kuuntele nettiradiota, tuovat kotini seinät valikoimaan rajoituksia, sillä ollenkaan kaikki radioaallot eivät läpäise rautapintoja.

Mutta mistä ja miten juontajat löytävät kullekin päivälle monta puhumisen aihetta ja musiikin kuunteljoille? Radio Suomen kaltaisten puhe- ja musiikkipainotteisten kanavien juontajilla on vastoin yleistä mielikuvaa harvoin pulaa puheenaiheista. Työ vaatii kuitenkin jatkuvaa virittäytymistä maailman ja yleisön taajuudelle.

He ammentavat sisältöä lähetyksiinsä monista eri lähteistä ja heillä on käytössään ammattimaisia työkaluja rutiinien lisäksi. Kuten ​päivän lehdet, uutissivustot, sosiaalisen median trendit ja puheenaiheet (esim. X, TikTok, paikalliset Facebook-ryhmät).

Juontaja miettii myös uutisen kohdalla miten mikäkin liittyy tavallisen ihmisen arkeen? Herättääkö tämä tunteita? Radio Suomessa yleisö onkin valtava voimavara, sillä kuulijat lähettävät tarinoita, palautetta, mielipiteitä ja kuvia arjestaan tekstiviesteillä, soittamalla tai sovellusten kautta. Kuulijoiden tarinat (esim. "kerro paras mökkimoka" tai "kuka teillä tekee ruoat?") kantavat usein lähetysaikaa.

​Suomalainen vuodenaikojen vaihtelu tarjoaa sekin loputtomasti puheenaiheita. Ensimmäiset lumet, kesärenkaiden vaihto, mökkikauden avaus, juhannus, koulujen alkaminen jne. Sitten erilaiset viralliset ja epäviralliset teemapäivät, kuten kansainvälinen korvapuustipäivä, antavat kevyen syyn tarttua tiettyyn aiheeseen.

​Koska Radio Suomi lähettää myös alueradioita, paikalliset tapahtumat, ilmat, murteet ja puheenaiheet kultakin alueelta ovat keskeisessä roolissa. Oma lukunsa on juontajan oma elämä ja havainnot. Arkiset kömmähdykset, kauppareissun ihmetykset, ruuhkat, lemmikkieläimet tai vaikkapa epäonnistunut leivonta ovat erinomaista samaistuttavaa materiaalia.

Entä miten aiheet sitten jalostetaan lähetykseen? Juontajat eivät toimi yksin, vaan heidän tukenaan on usein tuottaja ja muu toimitus. Aamuisissa palavereissa käydään läpi päivän teemat, päätetään mistä puhutaan ja missä kulmassa. Juontaja ei vain luennoi, vaan myös "koukuttaa" ja vuorovaikuttaa, eli heittää pallon kuulijoille. "Mitä laitat leivän päälle? Soita ja kerro." Tämä tekee kuuntelijoista ohjelman sisällöntuottajia. Asioita voidaan esitettää myös tarinoiden kautta pelkkien faktojen sijaan. Hyvä juontaja herättää aihepiirin eloon luomalla mielikuvia.

Joskus raskaampien uutisten tai vakavampien aiheiden väliin tarvitaan kevyempää höpöttelyä, huumoria tai hyväntuulista musiikkia. Juontaja pitää huolen siitä, että lähetys hengittää ja sen dynamiikka vaihtelee.​Suorassa lähetyksessä myös sattuu ja tapahtuu. Parhaat aiheet syntyvät joskus vahingossa kesken lähetyksen, kun esimerkiksi teknisen vian sattuessa tai puhelinsoitto vie keskustelun aivan yllättävään suuntaan. Hyvällä juontajalla on taito tarttua näihin hetkiin lennosta.

Ajan patinoimia, rakkaita muistoja

Tänään viettää uskolliseksi osoittaututunut hopeanharmaa vanha rouva Avensis 20 vuotta, jonka vuoteessa olen viettänyt monta yötä. On siis juhlapäivä, muttei liputuspäivä. Sillä en osaa uskoa autojen sieluihin, vaikka kulkeminen niillä välillä sielukkaalta tuntuukin. Sen syntymä sijoittui keskelle suomalaista kesää, jolloin vietettyihin uutisiin kuuluivat perinteiset kesätapahtumat, kuten käynnissä ollut Tampereen Teatterikesä.

Tuona iltana sattui myös vakava onnettomuus, kun Ikarus C42S -tyyppinen ultrakevyt lentokone törmäsi sähkölinjaan ja putosi. Turmajohtoinen lento johti onnettomuustutkintaan, sillä koneessa yksin ollut ohjaaja sai surmansa. Onnettomuustutkintakeskuksen raportin mukaan kyseessä oli kellukkeilla varustettu ultrakevyt lentokone, joka törmäsi matalalennon aikana 20 kV voimajohtoon ja syöksyi Hirsijärveen ylösalaisin.

Samana päivänä Ison rapakon takaa Yhdysvalloista ilmoitettiin myös virallisesti, että alkuperäiset Apollon kuulentojen magneettinauhat ja videokasetit ovat kadoksissa. Tämä on yksi syy miksi jotkut eivät ole koskaan uskoneet, että kuussa on silloin tai muulloinkaan ihminen edes käynyt. Itse olin kyseisen päivän iltana Tuuskodossa äitini luona. Muistan kuin eilisen, kun senioriväki istui ison, yhteisen olohuoneen television ääressä katsomassa kuukävelyä. Sanoin kaikille kuvaruutua osoittaen: "On se maailma ihmeellinen, sillä nyt ihminen on tuolla." Silloin minua katsoi todellinen ikänestori tuimasti päätään puistellen ja nousten verkkaisesti ylös. Sitten hän keppiinsä tukien talutti minut toisella kädellään kyynärpäästä ikkunan ääreen ja osoitti taivaalla möllöttävää kuuta: "Katso poika, kuu on tuolla. Meitä ei huijata!"

Tuuskoto oli äitini viimeinen koti, johon liittyy rakkaita muistoja ja pienen poikani antama opetus välittämisestä ja rakastamisesta. Kotimme oli silloin Jyväskylän maalaiskunnan Palokan Heikkilässä, josta lähdin usein työni vuoksi Helsinkiin. Välillä Marko pyysi voiko hän lähteä mukaan, jos käydään Tuuskodossa mummon luona. Aina voi. Kerran häneltä kysyin, että miksi haluat joka kerta sinne, kun äitini kohtelee sinua niin huonosti ja sanoo rumasti? Sillä verisuonen katkeaminen päästä oli muuttanut luonnetta kiukkuiseen suuntaan. Markolla oli joka kerta vain yksi ja sama vastaus: "Siks, ku se on mun mummu." Kerran taas mentiin Annikin katsoessa meitä jo totuttuun tapaan vihaisen näköisenä. Mutta nyt hän suu vinossa ja tuhannella mutrulla sanoikin Markolle osoittaen yöpöytänsä alinta laatikkoa: "Avaa tuo." Laatikko oli lähes täynnä suklaamakeisia ja äitini lisäsi: "Olen säästänyt ne kaikki sinulle." Salaa kyynelehdin, kun käsitin, että poikani oli ainutlaatuisella välittämisellä ja rakkaudella sulattanut mummunsa sydämen odottamatta häneltä mitään.

Tätä kirjoittaessa mieleen palasi myös ihmeellinen omahoitaja, jonka tapasin kerran vapaa-ajallaan äitini huoneesta. Nimeä en muista, mutta sen muistan, kun hän sanoi halunneensa tulla tapaamaan äitiäni, koska piti hänestä paljon. Annikki oli verisuonen katkeamisen vuoksi linnoittanut vallan huoneeseensa eikä mikään mahti saanut häntä muiden joukkoon. Kunnes "omahoitaja" oli onkinut äitini tiedoista, että hän oli ennen vanhainkotia ollut kova tupakoitsija. Tämän tavan tämä aidosti välittävä kunnan työntekijä istutti takaisin. Ja kun pahe oli taatusti tarttunut, otti hän Annikin tupakat vieden ne toimistoon ja sanoi: "Tästä lähtien voit poltaa vain muiden lailla ainoastaan yhteisissä tiloissa. Siitä lähtien äitini vietti aikaansa myös toisten kanssa.

Minne lennät kuin päätön kana?

Tätä vauhtia Jyväskylän Katulähetyksellä ei ole kohta edes lähes sadan vuoden takaista lähtöruutua mihin palata. Viimeisen 20 vuoden aikana yhdistyksellä on ollut vaativa rooli ja ajassa on korostunut sen hallituksen sekä varsinkin jakkarallaan neljännesvuosisadan istuneen puheenjohtajan vastuu. Ehkä tärkein tehtävä olisi ollut ennakoida toimintaympäristön muutokset, pitää huolta strategisesta kilpailukyvystä ja tarvittaessa tehdä vaikeita, mutta oikea-aikaisia ratkaisuja ennen kuin toiminta riisutaan käsistä pakon edessä. Tilanne on surullinen yhdistyksen pitkän elämäntyön, työntekijöiden, mutta varsinkin niiden ihmisten kannalta, joiden arkeen ja turvaverkkoihin muun muassa Kankitien Ensiaskel-palvelut ovat tuoneet ratkaisevaa apua.

Samaan aikaan Keski-Suomi sanoo itsestään näin: "Emme tule idästä emmekä lännestä. Tulemme sieltä, missä kaikki osuu kohdilleen. Siinä missä ylioppilaat saapuivat tänne sata vuotta sitten opettelemaan puhtainta suomen kieltä, tullaan Keski-Suomeen tänä päivänä etsimään inhimillistä ympäristöä, jonne rakentaa turvallista ja tasapainoista tulevaisuutta. Parhaat palat hyvään elämään löytyvät jostain merkityksellisen urapolun ja tasapainoisen arjen välistä. Täältä keskeltä." Kontrasti on melkoinen, sillä joku ja monikin ovat myös sanoneet viisaasti, että yhteisö voi juuri niin huonosti kuin sen huonosti voivin jäsen.

Vaikka olin pyhästi katulähetyshengen mukaisesti päättänyt, etten aiheesta kirjoita, perun puheeni, sillä Keskisuomalainen ja muut uutiskanavat kertoivat eilen kuin päätepysäkkinä, että koko 2000-luvun jatkunut alamäki jatkuu, ja käytännössä lähes kaikki yhteistyö Katulähetyksen ja Keski-Suomen hyvinvointialueen kanssa päättyy. Oikealla visiolla alueen synty olisi ollut Katähetykselle "tuhannen taalan paikka", sillä se laajensi asiakaskunnaksi Jyväskylän sijaan käytännössä koko Keski-Suomen maakunnan. Mutta se olisi vaatinut ruohonjuuritason osaamisen lisäksi myös ykkösluokan johtamista sekä markkinointia.

Maakunnan ykköslehti kertoi kesäkuun lopussa, miten toiminta oli vaarassa loppua: "Katulähetys irtisanoi asumispäivystyksen palvelusopimuksen Keski-Suomen hyvinvointialueen kanssa, sillä palvelua ei pystytty enää toteuttamaan hyvinvointialueen maksamilla korvauksilla." Asumispäivystys on ollut viimesijainen yöpymispaikka ihmiselle, jolla ei ole muuta paikkaa turvalliseen yöpymiseen. Sen asukkaat ovat pääsääntöisesti erittäin vaikeasti asutettavia. Asumispäivystys kuuluu myös hyvinvointialueiden lakisääteisiin tehtäviin.

Kun kukaan muu ei tätä sano, entisenä ja ensimmäisenä kyseisen yhdistyksen toiminnanjohtajana minä sanon. Yhdistyksen hallituksen rooli pitkäaikaisine puheenjohtajineen on ollut osaamaton eikä tehtäviensä tasolla. Se selittää täysin miksi Jyväskylän Katulähetys on menettänyt merkittävän asemansa päihdetyön ja asunnottomuustyön kolmannen sektorin toimijana.

Tapahtunut ei ole sivuseikka, vaan koko kehityskulun ydin. Hallituksen osaamattomuuden läpileikkaus osoittaa, että seuraukset näkyvät. 1. Strateginen taso – yhdistys ei tee oikeita valintoja, 2. Toiminnallinen taso – työmuodot kuihtuvat, 3. Taloudellinen taso – omaisuutta joudutaan myymään ja toiminta supistuu. Jyväskylän Katulähetyksen kohdalla nämä kaikki ovat toteutuneet. Ei ole ollut selkeää strategiaa eikä uudistumiskykyäkään vastata STEA‑rahoituksen muutoksiin eikä taitoa rakentaa kumppanuuksia. On puuttunut myös osaaminen miten asemoida oma toiminta moderniin päihde- ja asunnottomuustyöhön. Tämä johti siihen, että yhdistys jäätyi paikalleen, kun ympäristö muuttui, ja muut toimijat menivät ohi. Jyväskylän Katulähetys menetti paikkansa verkostossa eikä se ollut enää relevantti kumppani edes Jyväskylän kaupungille. Kun hallitus ei kyennyt ohjaamaan toimintaa, työmuodot kuihtuvat, vapaaehtoistoiminta hiipui, kohtaamispaikat sulkeutuivat, ryhmätoiminta loppui ja viimein myös päihdetyön ammatillinen profiili katoaa.

Tämä on juuri se kehityskulku, jonka Jyväskylän Katulähetys on nyt käynyt läpi. Lopputulos on, että pian yhdistys ei enää tee lainkaan päihde- eikä asunnottomuustyötä — ei edes pienessä mittakaavassa. Kun hallitus ei hallitse taloutta, kiinteistöjä joudutaan myymään, muuta omaisuutta realisoidaan, toiminta supistuu ja yhdistys menettää infrastruktuurinsa sekä rahoituspohja heikkenee entisestään.

Omaisuuden myynti ei ollut enää pitkään aikaan strateginen valinta, vaan pakon sanelema seuraus osaamattomuudesta. Puheenjohtajan pitkä kausi on luonut hallitukseen staattisen kulttuurin muutosvastarinnan ja sisäisen passiivisuuden. Puheenjohtajan ympärille rakentui riippuvuuden ja kyvyttömyyden kehä, joka esti uudistumiset. Kun puheenjohtaja on sama yli 20 vuotta, hallitus ei enää toimi hallituksena — se toimii puheenjohtajan jatkeena. Tämä on klassinen järjestöjen taantumisen rakenne. 

Miksi osaamattomuus sitten johti täydelliseen aseman menetykseen? Koska päihdetyö ja asunnottomuustyö ovat aloja, joissa rahoitus muuttuu, kuntien kumppanuudet muuttuvat, ammatilliset vaatimukset kasvavat ja kilpailu kolmannen sektorin sisällä kovenee. Toimijoiden on uudistuttava jatkuvasti. Jos yhdistys ei uudistu, se putoaa pois.

Jyväskylän Katulähetys putosi — täysin. Hallituksen kyvyttömyys on ollut strateginen, toiminnallinen, taloudellinen ja rakenteellinen ongelma. Se on johtanut toimintojen karsimiseen, kiinteistöjen myyntiin, päihdetyön ja asunnottomuustyön loppumiseen sekä aseman menettämiseen ja yhdistyksen marginalisoitumiseen. Jyväskylän Katulähetys ei ole enää merkittävä kolmannen sektorin toimija. Hallitus ja sen valinnut jäsenistö sekä operatiivinen johto livahtavat yhdistyksen alasajon vastuista kuin koira veräjästä, mutta sitä ne eivät sydämessäni tee. Vaikka kuinka hokisin, että "sellainen virsikirja millainen seurakunta."

Elämää eturauhaseni sokkeloissa

Kliiniset esitiedot: PSA 7.56/11%. MRI:ssa suspekti 25mm:n pesäke, josta otettu 5 kpl vfuusiobiopsioita. Malignia?

Diagnoosit:1,3,4,5 Prostata (kohdennetut biopsiat) Ei kasvainkudosta

2 Prostata (kohdennetut biopsiat) Atypia rauhasepiteelissä (ASAP) H.

LAUSUNTO

1-5: Kussakin näytteessä on yksi teknisesti hyvin onnistunut paksuneulabiopsia. Biopsioiden yhteispituus histologisilta laseilta mitattuna on 68,3 mm. Tiehytrakenteissa nähdään monin paikoin basaalisolukon hyperplasiaa. Merkittävää tulehdusta biopsioiden alueella ei ole. Näytteen 2 biopsiassa on pienten hieman epäsäännöllisesti ryhmittyvien rauhasten muodostama ryhmä, jossa solukkoon ilmaantuu myös lievästi suurentuneet tumat ja selvät nukleolit. Immunohistokemiassa osassa näitä pieniä rauhasia. Basaalisolukko puuttuu kokonaan, osassa nähdään yksittäisiä basaalisoluja. AMACR jää negatiiviseksi. Tulkinnaksi tämän fokuksen osalta tulee ASAP.

Siitä minulla ei ole mitään käsitystä mitä tulokset tarkoittavat näytteiden antajalle, eli minulle lääketieteen sekä latinankielenkin maallikona. Tai miksei lääkäri voi kirjoittaa tutkittua ymmärrettävämpään muotoon. Piti siis kysyä keinoälyltä mitä otettujen koepalojen tulokset ovat selvällä suomella?

"Nämä koepalojen (prostatabiopsioiden) tulokset kertovat seuraavaa: 

KESKEISET TULOKSET LYHYESTI

​Ei syöpää (maligniteettia): Yhdessäkään otetusta viidestä koepalasta ei todettu eturauhassyöpää.

​ASAP-löydös (Atypical Small Acinar Proliferation): Yhdessä näytteestä (näyte nro 2) havaittiin ns. ASAP-muutos. Tämä tarkoittaa solukkoa, joka herättää epäilyksen eturauhassyövästä, mutta muutokset ovat niin vähäisiä tai epätäydellisiä, että varmaa syöpädiagnoosia ei voida tehdä.

​Muut näytteet (1, 3, 4 ja 5): Näissä ei ollut kasvainkudosta, vaan normaalia tai hyvänlaatuista kudosta (muun muassa basaalisolukon hyperplasiaa, joka on hyvänlaatuinen löydös).

​Mitä "ASAP" tarkoittaa käytännössä?

​ASAP on lyhenne sanoista Atypical Small Acinar Proliferation. Se tarkoittaa mikroskoopissa näkyvää pienten rauhasten ryhmää, jonka soluissa on lieviä poikkeavuuksia (kuten suurentuneita tumia), mutta ei riittävästi kriteereitä syövän toteamiseksi.

​Noin 30–50 %:lla potilaista, joilta löytyy ASAP, todetaan myöhemmässä seurantakoepalassa eturauhassyöpä. Se toimii siis varoitusmerkkinä, että kyseiseltä alueelta tai sen läheisyydestä voi löytyä syöpäsolukkoa, jota ei tässä näytteessä vielä tavoitettu (vaikka MRI:ssa olikin havaittu 25 mm pesäke).

​Mitä seuraavaksi?

​Koska magneettikuvassa (MRI) on ollut selkeä epäilyttävä pesäke ja näytteestä on löytynyt ASAP-muutos, tilannetta tullaan hyvin todennäköisesti seuraamaan tarkasti. Hoitava lääkäri arvioi tilanteen ja päättää jatkotoimista, joita voivat olla esimerkiksi: Uusinta-koepalat tietyn ajan kuluttua (erityisesti kyseiseltä epäilyttävältä alueelta). Tarkempi seuranta (esimerkiksi PSA-arvojen seuranta ja mahdolliset uudet kuvantamiset)."

Nettimaailma on ykkösriippuvuuteni

Eilen illalla Elisan netti- ja puhelinyhteyden lakkasivat toimimasta Myllykylässä. Kun vika vaan jatkui ja jatkui, suljin ja käynnistin mobiililaitteenikin useamman kerran. Mutta ei se mitään auttanut eivätkä yhteydet palautuneen. Sitten löysin Elisalta takstiviestien puolelta ilmoituksen: ”Hei, havaitsimme alueellasi Tuusula: Ruotsinkylä, Kiilinmäki, Mäkiniittu, Myllykylä, Huhtariihi (voi vaikuttaa myös lähialueisiin); Vantaa: Kesäkylä, Vierumäki mobiiliverkon vian. Tämä voi vaikuttaa netti- ja mobiiliyhteyksiisi, kuten puheluihin, tekstiviesteihin ja mobiilinettiin. Vika alkoi 4.8.2026 21:46 ja pyrimme korjaamaan vian mahdollisimman pian, kuitenkin viimeistään 24 h kuluessa. Pahoittelemme vikatilanteesta aiheutuvaa haittaa. Ilmoitamme sinulle heti, kun vika on korjattu. Voit seurata tilannetta osoitteessa elisa.fi/verkkoapuri Terveisin Elisa.” 

Seuraavana aamuna ihmettelin millä tekniikalla operaattori mahtoi vikailmoituksen lähettää, sillä oma laitteeni oli edelleen yhteyttä vailla. Maanantaina kotiuimahallini palautti heinäkuun jälkeen arkiaamujen aukioloajat, mutta uinnit sekä saunat jäivät, sillä Merikonttikodin  terassi- ja luiskaremontti täytti viikon kaksi ensimmäistä aamua. Sen sijaan nyt keskiviikkoaamuna pakkasin uimavehkeet ja lähdin mieli virkeänä heti kuuden jälkeen toisen riippuvuuteni pariin, jonka ajattelin maustaa hallin eri altaiden eri asteisilla vesillä. Mutta kesäkuun aikana olin unohtanut, että juuri keskiviikkona ulko-ovet pysyvät aamusta kiinni kuin käkikellon luukku papukaija G. Pula-Aholta aikoinaan ja sisään pääseekin vasta 11 jälkeen. Harmitti turha reissu. Tosin hyvää reissussa oli, että älylaitteeni yhteydet toimivat kylillä, josta päättelin, etten ollut sählännyt mobiiliasetuksia, vaan vika tosiaan oli Elisan suunnalla.

Kun itselläni ei leppoistaessa ole kuin aikaa, karautin hopeanharmaalla vanha rouva Avensiksella Munallisten Marttakerhon istuntoon Kahvila Hyrylään ja aamupuurolle. Saman jutut hallitsivat kahvilan parlamentissa. Sijoitukseni lääkemäärissä oli kuitenkin eturauhaslääkkeen ansioista kohentunut ja olin tämän aamun lääkemäärävertailussa ykkössijalla.

Kylällä ollessa Posti sai myös yhteyden ja ilmoitti, että he ovat tuomassa kotiovelle Henri Charrierin Papillon-kirjan paperista jatko-osaa Banco-kaikki pelissä, jonka olin ystävälleni lupannut toimittaa seuraavalla reissulla Thaimaahan. Posti ilmoitti näin: ”Hei, postinjakaja tuo sinulle tänään pikkupaketin. Koosta riippuen se jaetaan joko postilaatikkoon/-luukkuun tai oven taakse. Saat ilmoituksen, kun paketti on jaettu.” 

Tätä kirjoittaessa eivät yhteydet ole palanneet Jokilaaksoon, joten kirjoitan tämän päivän kirjoitusannosta Wordilla puhelimen muistiin ja siirrän blogiin, kun saan Sinkkukotini netin toimimaan tavalla tai toisella. Aamupalareissulla kävin myös Elisan sivuilla, jossa ne sanoivat korjauksen kestävän peräti huomiseen. 

Mutta juuri nyt he yllättäen ilmoittivat: "Hei, korjaamme edelleen mobiiliverkon vikaa alueellasi Tuusula: Ruotsinkylä, Kiilinmäki, Mäkiniittu, Myllykylä, Huhtariihi (voi vaikuttaa myös lähialueisiin); Vantaa: Kesäkylä, Vierumäki.  Vikatilanteen arvioitu loppumisaika on nyt 5.8.2026 16:56. Ilmoitamme sinulle heti, kun vika on korjattu. Voit seurata tilannetta osoitteessa elisa.fi/verkkoapuri Terveisin Elisa." Pääsinkin siis tyydyttämään nettiriippuvuuksiani hieman etuajassa somemaailmaan, sillä lopuksi he viestivät: "Hei, mobiiliverkon vika on korjattu alueella Tuusula: Ruotsinkylä, Kiilinmäki, Mäkiniittu, Myllykylä, Huhtariihi (voi vaikuttaa myös lähialueisiin); Vantaa: Kesäkylä, Vierumäki. Vikatilanteen loppumisaika 5.8.2026 16:57. Pahoittelemme tilanteesta aiheutunutta haittaa. Apua vianrajaukseen löydät osoitteesta elisa.fi/vianrajaus Terveisin Elisa."

Merikonttikodin kunnostustöitä

Tasan 13 vuotta olimme esittelemässä Hyvinkään asuntomessulla Päiviksen kanssa loppuelämämme kodiksi suunnittelemamme ja rakennuttamme Merikonttikodin, joka sai nimen Duokoti. Kaksi kun meitä oli, osaomistuskoira Niilon lisäksi siis. Yhtenä visioita oli liikutella ja esitellä sitä ja meitä vähintään ympäri Suomea merikonttien uusiokäytöstä sekä uudesta miniasuntomuodosta. Sillä yhtäaikaisesti teimme myös yhdestä kontinsa puolet pienemmän, 25-neliöisen pikkukodin.

Vaan toisin kävi, sillä olin luopunut operatiivisen Sininauhasäätiön johtamisesta, kuten Päivikäskin vaihtoehtoisesta Sovinto ry:n koulusta sekä oppimisen muodosta teollisuushalleineen. Sen piti ottaa tulevaisuudessa merikonttikotien rakentaminen ohjelmaansa. Mutta valmista tuli vain minikodista Järvenpään Mestariasunnoille ja puolet suuremmasta Duokodista Tuusulan Jokilaaksoon. Jonka avioeromme muutti Sinkkukodiksi, sillä olen  jo vuosia ollut ainut ihminen sillä kotiosoitteella. Tosin nykyisen se on myös Morakotin Suomikoti hänen ollessa maassa.

Elän siis paljon yksin ja välillä yksinäisenäkin Konttikodissani Jokilaaksossa rehevän luonnon keskellä eläimet ja kasvit seuranani. Niistä moni on kantavakeä, osa hyväksyttyjä maahanmuuttajia ja osa lainsuojattomia maahantunkeutujia lupiineineen, karhunkiertoineen sekä minkkeineen ja supikoirineen, suojelen luontoa ja kaikkea elävää omalla, omituisella tavallani.

Jo vuosi, kaksi sitten ajattelin Elämän tähden omistaman alueen saatua virallisen Jokilaakson luonnonsuojelualueen statuksen, että olen päässyt vanhemmiltani saadun perinnön ja kotini kanssa ympäräristöineen sinne minne pyrkinytkin. Mutkiakin on matkassa ollut, sillä Jokilaaksossa oli myös 2-3 rakennuslupaa, joita en käyttänyt enkä myynyt. Kun poikanikaan vaimoineen ei alueelle rakentanut, tein Jokilaaksosta noin 8 hehtaarin, hieman toisenlaisen luonnonsuojelualueen, jossa kaikki eläimet ja kasvit saavat elää. Se onkin kaikkien eläinten ja kasvien eräälainen turvasatama, kotini alla elävine metsähiirineen. Jotka eivät näytä olevaan moksiskaan niille tarkoitetusta, jyrsijöiden ultraäänikarkoittimesta.

Mutta Jokilaakso on myös turvasatama elämän päättymisen jälkeen, sillä pihan Purolammen toisella puolella on Rabbit Islandin pieni saari, missä on eläinten lähtölaiturit tuonpuoleiseen. Tänä kesänä teimme Muistelulehtoon kunnon sillan Maljapuron yli. Se on omalla laillaan kaatuneine puineen hyvin kaunis ja erityinen paikka. Se on myös kirkkoni tai Herrani temppeli, jossa käyn hiljentymässä lähes päivittäin.

Tänä kesänä on kaadettu kolme rakennuksia uhannutta koivua ja viikolla kunnostimme tai oikeastaan teimme putkimies Hannun kanssa Sinkkukotiin uuden luiskan vanhaan rautarunkoon, jonka suunnan käänsimme seniorikotimme tullessa Hyvinkäältä Soiniityntien ainoaksi asunnoksi sillan toiselle puolen. Selkänikin on nykyisin vihoitellut siihen malliin, joten voipi olla, että joudun vielä luopumaan portaiden käytöstä sekä parvisängystä ja kuljen itsekin luiskaa rollaattorilla tai pyörätuolilla.

Minne menet Jyväskylän Katulähetys?

Jyväskylän kaupunkiseurakunnan kirkkoherra Otso Sovijärvi sanoi kerran kuunneltuaan seurakuntalaisten kritiikkiä virsikirjauudistuksesta: "Koskaan Kirkko ei ole kuunnellut jäseniään niin paljoa kuin tässä asiassa. Joten sellainen virsikirja millainen seurakunta."

Tätä olen pohtinut monet kerrat sekä käyttänytkin useissa asiayhteyksissä, sillä se oli vastuuttavasti, viisaasti ja tyhjentävästi sanottu. Monen näköisissä kuppikunnissa sekä keskusteluissa kuulen kuinka haukumme itse valitsemiamme päättäjiä. Kritiikki ei kohdistu kuitenkaan meihin äänestäjiin, jotka määräajoin valitsemme asioidemme hoitajat aina presidenttiä myöten. Tuusula on myös yksi kunnista, joissa kuntalaiset ensin valitsevat henkilöt, jotka puolestaan valitsevat keskuudestaan kyläpäällikön ja hänelle kaksi apulaispormestaria. Harvoin kuulee vastamäessäkään, että äänestin väärin tai väärää henkilöä.

Kun liityin Jyväskylän Katulähetykseen, oli se juuri myymässä tontteineen omistamaansa Veljeskotia Sepänkadulla. Sen jälkeen koko väki muutti vuokralle ilman vuokraa entiselle Taka-Keljon koululle ja osti saamillaan rahoilla kolme osakehuoneistoa alan miehille. Joihin he voivat tehdä välillä vaihtelevallakin menestyksellä kodin. Katulähetyksestä tuli minulle työ, henki ja elämä 20 vuodeksi. Sinä aikana yhdistys kasvoi valtakuntamme merkittävimmäksi katulähetykseksi.

Sitten siirryin jatkamaan samaa työtä valtakunnalliseen Sininauhasäätiöön ja olin terveellä tavalla ylpeä jättämistäni jäljistä. Ajattelin luoneeni hyvien työtovereiden ja vapaaehtoisten kanssa jotain merkittävää ja pysyvää. Olin väärässä, sillä Katulähetys on sen jälkeen tehnyt vuosikymmenten aikana jokaisesta vastamäestä myötämäen myymällä miljoonien edestä omaisuuttaan. Yhdistys kulkee umpikujan tietä vedellen narusta, jossa pää jää vääjäämättä vetäjän käteen.

Muutama vuosi sitten minuun otti yhteyttä entiset työtoverini huolestuneina, sillä myös heille Katulähetys oli sydämen asia. Niinpä saimme aikaiseksi yhdistyksen kokouksen tarkoituksena vaihtaa koko johto. Mutta siinäkin löimme kirveemme kiveen, sillä istuva valta ei luopunut. Vaan värväsi kokoukseen lähes jokaisen kynnelle kykenevän turvaamaan entinen meno ja tuhon tie. Jossa ei ole enää kauaa yhdistyksellä myytävänä omaisuutta eikä kenenkään sieluja.

Joskus kun olen oikein nurjalla mielellä, pohdin tätä kaikkea, enkä voi välttyä ajattelemasta Otso Sovijärven sanoja. Koen, että harvat ja valitut ovat vieneet Katulähetysväen virsikirjoineen eivätkä vallanhimoissaan näe umpikujaa. En voi olla myöskään miettimättä jälkeeni jättämää soiniallergiaa tai tarvetta itsensä ylentämiseen kustannuksellani ilman omia ansioita. Sillä kaikki missä näkyy jälkeni, on pitänyt ja pitää tavalla tai toisella hävittää.

He sanovat toteuttavansa jonkun herran tahtoa, josta en tunnista omaani. Mutta onhan sekin mahdollista, että Katulähetys ei ollutkaan seurakuntani, vaan kuljin sen kanssa menestyksen vuodet väärän päällikön laveaa tietä. Ehkä olisi pitänyt pysyä vain aitovierillä tarjoamassa parempaa huomista tuonpuoleisessa kodittomille. Joille mustakantisen kirjan sivut ovat kelvanneet ainoastaan sätkäpaperiksi vankilan sellissä. Tätä vauhtia Katulähetykselle ei jää ketään tarjoamaan mitään kenellekään. Saati ottamaan ainuttakaan vastaan vankilan portilla.

Aika paketoi ja patinoi elämääni

Ilmaus ajan patinoimasta elämästä on kaunis ja syvällinen kielikuva. Se rinnastaa ihmisen elämänkaaren esineeseen, puuhun tai metalliin, jonka pintaan aika, käyttö, sää ja elämänkokemukset ovat jättäneet jälkensä. Ei suinkaan pilaten, vaan arvoa ja kauneutta lisäten. Ajan patinoima kauneus onkin kulumisessa ja eletyssä elämässä. Patina on vanhenemisen myötä syntynyttä arvokasta pintaa, kuten pronssin vihertymää tai puun pehmeää kiiltoa. Se on sitä, että elämässä näkyy eletty todellisuus.

Olot, surut, vastoinkäymiset ja onnistumiset ovat muokanneet minusta sen mitä nyt olen. Ajan myötä on syntynyt myös tyyneyttä. Kiire ja nuoruuden terävimmät särmät ovat tasoittuneet. Elämää katsotaan laajemmasta perspektiivistä, jolloin ymmärretään mikä on oikeasti tärkeää. Löydän nykyisin myös enemmän armollisuutta itseä ja muitakin kohtaan, kun patinoitunut elämä ei enää tavoittele eikä voikaan tavoitella virheetöntä täydellisyyttä. 

Ehkä täydellisyys onkin omien puutteiden ymmärtämistä ja hyväksymistä, joka tunnistaa ja tunnustaa elämään kuuluvat elämänarvet, naururypyt ja pienet kolhut. Se kaikki tekee meistä jokaisesta aitoja ja ainutlaatuisia. Kuten vanhassa esineessä jokaisella uurteella ja muistolla on oma tarinansa. Ajan patinoima elämä pitää sisällään mittavan määrän kokemuksia, kohtaamisia ja elettyjä päiviä, jotka muodostavat rikkaan ja kerroksellisen kokonaisuuden. Ne ovat kuin Jokilaakson kaatuneen kuusen vuosirenkaat.

Eletyt vuosikymmenet ovat myös muokanneet tapaani ajatella ja kirjoitan usein elämän rajallisuudesta. Ehkä se on eräänlaista paketoimista ja aika usein melankolistakin lähtölaskentaa. Hautausmaatkin ovat entistä tärkeämpiä, sillä niillä ovat monen ystäväni lähtölaiturit. Kaukana takana on aika, jolloin tiesin kaiken, päivien määrä oli rajaton ja aurinko paistoi kesäisin aina. Nykyään tiedän, että eräänä päivänä kaikki päättyy nykyisessä muodossa kaikelta elävältä.

Matkaevääksi kukaan ei saa tietoa. Vaan ainoastaan vankan tai haparoivan uskon, ehkä joskus ei sitäkään. Jäljellä on kuitenkin  toivo, että ikuisuus on olemassa kaikille ja kaikelle elävälle. Uskoo tai ei. Ehkä juuri sitä tarkoittaa eläminen jälleennäkemisen toivossa. Ajatus siitä perustuu uskonnollisiin, hengellisiin ja filosofisiin näkemyksiin, spiritualismiin sekä erilaisiin lohdullisiin kokemustarinoihin. Kristinusko esimerkiksi kertoo ikuisesta elämästä ja taivaasta, jossa uskovilla on lupaus ja toivo kohdata läheisensä uudelleen. Erilaisista ikuisuuden osastoista minut ovat pitäneet tehokkaasti loitolla kaikkitietävät, mustakantinen kirja kainalossa kulkevat, kurttuotsaiset taivaspaikkojen jakajat.

18 vuotta sitten pääsin Ilmarisen ja Sininauhasäätiön kustantamaan 5-vuotiseen tarpeettoman ja hyödyttömän oppisopimuskoulutukseen. Sen tärkein anti oli opetella tulemaan toimeen itsensä kanssa tekemättä mitään. Nyt olen kouluni käynyt ja tallustan elämäni leppoistamisjaksolla ikuisuuden polun päätä etsivänä joutenolijana. Jolla ei parin, kolmen ihmisen lisäksi liene juuri merkitystä kuin eläimille ja kasveille. Sekä ikäisilleni senioreille ja lasten kanssa leikkivänä, muutaman bahtin leluja PeeCeeX-skootteri takapoksista jakavana outona ja mukavana farangina, jonka matkassa kulkee myös kulkijakoirien lahjontapussi. 

Uimahalliriippuvuus

Jonkun kerran olen tainnut kirjoittaa tänä keväänä puhjenneesta uimahalliaddiktistani. Tai ehkä se ei ole edes riippuvuus, vaan päiviin muuten luikerrellut varsin mukava tapa, vaikka siinä onkin jotain samaa kuin riippuvuuksissa. Joka on sairautena sekä kehollinen, psyykkinen että tunne-elämän tila. Josta voi tulla elämän keskipiste, vaikka se aiheuttaisi terveydellisiä tai sosiaalisia haittoja. Niistäkin tiedän ammatiksi asti, sillä läträsin viinan kanssa liki päivittäin kymmenkunta vuotta. Toisin kuin joku muu juoppo, joka sanoo ryyppäämisen olleen yhtä helvettiä, minä olen jokaisesta ryypystä kiitollinen. Ne opettivat tekemään tutkimusmatkoja itseeni, etsimään ja löytämään eletystä ja tulevasta yhä uudelleen uutta sekä jalostamaan sen kaiken suht onnelliseksi elämäksi.

Lapsena olin puupää ja lättänenäinen kapiaisen kakara, josta sain myös kuulla ja kärsiä. Usein tai ainakin joskus itkin itseni uneen, sillä edes vanhempani eivät osanneet lukea sisäistä tuskaani. Ajattelin olevani henkisesti heikompiosainen tai henkisesti heikkolahjainen ja se on loppuelämäni osa. Minua auttoi viina, koska sen kanssa koin olevani lähes kuin muut. Sen avulla viipaloin elämän niin pieneiksi palasiksi, että pärjäsin itseni kanssa elävien kirjoissa. Vaikka joskus illalla oli viimeisenä ajatuksena, ennen yön aikana monesti mieleni puhdistaneen Nukkumatin tuloa, että aamulla tapan itseni.

Mutta täällä keikun yhä. Opin jalostamaan ainokaista eloani, jonka kanssa on kaikkine vaivoineen ja vikoineen onnellista paistatella elämän ilta-auringossa. Vaikka luulenkin olevani loppuun asti sieluni syvimmissä sopukoissa yksin, jonne ei kukaan ole löytänyt varsinkaan pysyvästi tietään. Jos lienee halunnutkaan. Ehkä henkilökohtaisimman taipaleen matkatavarat kuuluukin kantaa yksin. Vaikka maailma on täynnä toinen toistaan erilaisempia ripittäytymisen mahdollisuuksia ja paikkoja.

Yksi mielen kevennyksen oiva purkulaituri on Tuusulan uimahalli, jossa ei ollut heinäkuussa aamujen eikä iltojen aukioloaikoja. Mikä näkyi väen paljoutena päivisin. Eilen juttelin Kajaanista työn perässä tulleen uimavalvojan kanssa. Hän sanoi, että tiiviinä päivänä piti kuuluttaa 8 kertaa, että uintiaika on maksimissaan 2 tuntia, sillä joidenkin oli jonotettava jopa vapautuvaa pukukaappia. Tiiviyttä lisäsi, että Järvenpään ja Keravan hallit olivat vallan kesätauoilla.

Välillä istun entisen Shellin kahvion Munallisten Marttakerhossa tai R-kioskin ja S-marketin yhteisen parkkipaikan parlamentissa, mutta kyllä ykkösjuttuni arkipäivään on uimahallin allasparlamentti. Morakotin ollessa pallon toisella puolella, ei Jokilaaksosta tilapäisten kesäasukkaiden lisäksi löydy kuin kuuntelijoita kasvi- ja eläinmaailmasta. Joten oiva apu keskusteluun löytyy uimahallista, vaikka liki ventovieraista ei useinkaan ole kaiken yksinäisyyden poistajiksi. Mutta vain harvan tarvitsee olla yksin, johon liikuntaesteetön vesielementti muiden seurassa on oiva apu, jos saa itsensä liikkeelle ja suunsa auki. Sillä suomalainen ei ole tuppisuu, vaikkei meitä voine sanoa maailman parhaiksi keskustelun aloittajiksi.

Verenimijät

Viime yönä heräsin siihen, kun punkki oli kaivautunut joko metsäwc-reissulla tai vuoteessani ihoni läpi. Sen kanssa operoidessani ajattelin muita aterijoitsijoita, jotka hamuavat vertani. Ne tarvitsevat sitä lisääntymiseen, joten asialla on vain naaraita. Koiraat ovat vaarattomia ja elävät medellä, kukinnoilla ja kasvinesteillä. Mutta vaikka naaraatkin tarvitsevat energiaansa varten mettä, munien kehittyminen vaatii runsaasti proteiinia, jota ne saavat verestä. Siitä saamiensa ravintoaineiden avulla paarma pystyy kypsyttämään munansa, jotka se laskee myöhemmin kosteille paikoille, kuten vesistöjen lähelle tai kasvillisuuteen.

​Miten sitten "purema" eroaa esimerkiksi hyttysenpistosta? Paarma ei varsinaisesti pistä imukärsällä kuten hyttynen, vaan sillä on suussaan terävät, leikkaavat leuat. Niillä se viiltää ihoon pienen haavan ja nuolee esiin valuvan veren. Tämä tekee iskusta huomattavasti kivuliaamman. Lisäksi sen sylki estää veren hyytymistä, mikä aiheuttaa iholla voimakasta kutinaa, turvotusta ja ärsytystä.

Suomessa ja lähialueilla on hyttysten ja paarmojen lisäksi useita muitakin pieniä verta tarvitsevia sekä ihoa ärsyttäviä hyönteisiä ja niveljalkaisia. Polttiaiset ovat vain 1–2 millimetrin pituisia, tummia pistiäisiä. Ne ovat niin pieniä, että ne mahtuvat vaikkapa hyttysverkon silmistä läpi. Vaikka polttiaiset ovat hyttysiä huomattavasti pienempiä, puremat voivat kutista ja ärsyttää ihoa jopa hyttysen pistoa pahemmin. Kutina saattaa kestää päiviä.

​Kärpäsiin kuuluvat mäkäräiset ovat muhkeaselkäisiä ja mustan- tai harmaanharmaita hyönteisiä, jotka parvina hakeutuvat etenkin kasvoille, korviin ja hiusrajaan. Toisin kuin hyttynen, joka imee verta kärsällään, mäkäräinenkin puree ihon rikki leikkaavilla suuosilla saadakseen verta. Puremakohtaan voi jäädä pieni veripiste ja se saattaa vuotaa verta pitkäänkin.

​Hirvikärpänen on siivekäs, kunnes löytää isännän, minkä jälkeen se pudottaa siipensä. Tämä litteä ja sitkeälohkoinen loinen viihtyy metsissä loppukesällä sekä syksyllä hakeutuen erityisesti hiuksiin ja vaatteiden alle. Vaikka pääasiallinen isäntä on hirvieläin, saattaa se eksyä ihmiseenkin ja pistää kivuliaasti.

​Vaikka punkit eivät ole hyönteisiä, vaan hämähäkkieläimiä, ne ovat ehkä kesäajan tunnetuimpia ja huolestuttavimpia verta imeviä kumppaneitamme varsinkin luonnossa ja puutarhoissa. Ne tarttuvat herkästi ihoon ja voivat levittää vakavia tauteja, kuten borrelioosia tai puutiaisaivotulehdusta.

​Myös kotimme sisätiloissa voi asua Morakotin ja itseni lisäksi muitakin. Seinälude on siivetön, litteä ja ruskea, yöaktiivinen hyönteinen, joka elää usein vuoteiden rakenteissa. Ne imevät verta nukkuvista ihmisistä ja niiden puremat aiheuttavat iholle usein rivissä tai ryppynä olevia, voimakkaasti kutisevia paukamia.

​Vaikka lemmikkien kirput ovat nykyään harvinaisempia, myös ihmiskirppu tai esimerkiksi siilien ja lintujen pesistä sisätiloihin eksyvät kirput saattavat satunnaisesti aterioida ihmisverellä. Tappamisvimmastaan huolimatta ihminen ehkä onkin joidenkin eläinten mielestä hyötyeläin tai -ihminen. Mutta yleisesti ottaen tämän blogini verenimijät eivät taida löytää ihmisestä enempää hyötyä kuin ihninenkään heistä.

Ralli se on mun rattoni....

Tänään alkava Suomen ralli on etupäässä Keski-Suomessa autoilla ajettavan MM-sarjan Suomen osakilpailu. Kun olin yhden vuoden ja reilun kolmen kuukauden ikäinen, vuosittainen kilpailu järjestettiin ensimmäisen kerran. Poikkeuksena on vuosi 2020, jolloin sitä ei ajettu koronaviruspandemian takia. Vuodesta 2021 lähtien se on ollut pääsponsorinsa Secto Automotiven mukaan virallisesti Secto Rally Finland. Kilpailu on aiemmin tunnettu myös nimillä Jyväskylän Suurajot, Rally of the Thousand Lakes, 1000 Lakes Rally ja Neste Rally Finland.

Tähän aamuun saakka itselleni täysin outo pääsponsori tarjoaa kustannustehokasta työsuhdeautojen ja hyötyajoneuvojen ulkoistuspalvelua Suomen kolmanneksi suurimman autojen ostajan asiantuntemuksella. Secto Automotiven pääomistaja on perheomisteinen sijoitusyhtiö Hartwall Capital, jonka taustalla vaikuttaa tunnettu suomalainen Hartwallin suku.

Yhtiön juuret ulottuvat vuoteen 1836, jolloin Victor Hartwall perusti Pohjoismaiden ensimmäisen mineraalivesitehtaan Helsinkiin. Suku loi ajan kuluessa maineikkaan Hartwallin, joka kasvoi yhdeksi Suomen tunnetuimmista perheyrityksistä. Kun Hartwallin panimotoiminta siirtyi aikoinaan kansainvälisille omistajille ja kai lopulta Heinekenille ja Carlsbergille, suvun jäsenet perustivat saaduilla varoilla sijoitusyhtiöitä, joista Hartwall Capital muodostui hallinnoimaan ja kasvattamaan suvun varallisuutta uusissa sijoituskohteissa.

Olen ollut useammankin kerran katsomassa rallia Harjun sekä muillakin erikoiskokeilla. Vihreähenkisten politiikkakavereitteni osoittaessa paheksuen erilaisin tempauksin mieltä sitä vastaan. Minäkin olin yhdessä mukana, sillä järjestimme rallikilpailun aikana Jyväskylän Pienajot. Se oli leikkiautoilla eli neppareilla hiekkakäytävällä ajettava leikkimielinen kilpailu, joka sai alkunsa vaihtoehtoisena tempauksena Jyväskylän Suurajoille. Ensimmäinen kerran Pienajot ajettiin lauantaina 25. elokuuta 1990 Jyväskylässä Kirkkopuiston laidalla kaupungintalon edessä. Nuoren Minna Canthin katsellessa patsaan muodossa ehkä huvittuneena touhujamme.

Moottoriurheilu on niitä harvoja urheilulajeja, joissa Suomi voi sanoa menestyneensä kautta aikojen. Jyväskylän rallissa on toiseksi parhaiten pärjännyt Ruotsi ja ehkä ensimmäinen Pohjoismaiden ulkopuolinen voittaja oli espanjalainen 90-luvulla Carlos Sainz. Hänen poikansa on niittänyt mainetta muun muassa Formula 1:ssä. Vaikka moottoriurheilu ylipäätään on kohtalaisen kallista sirkushuvia, on sen kehitystyötä hyödynnetty monin tavoin siviiliautoilunkin turvallisuutta kehitettäessä. Niitä voi googlailla tai kysellä vaikka keinoälyltä.

Oliko Perä-Hyrylän takana Hyrylä?

Tämänkertainen kirjoitus liittyy Hyrylään, mutta myös Etelä-Tuusulaan. Tarkemmin Maantiekylän Mätäkivenmäkeen, sillä sen alta Helsingin olympialaisten maratoonarit palasivat stadionille. Zátopek ja Jansson kiersivät tolpan rinta rinnan kilpailun kärjessä Veikko Karvosen ollessa maalissa viides.

Mätäkivenmäki ei suinkaan tule mistään "mätänemisestä", vaan vanhasta suomen kielen sanasta. Joka liittyy kiven laatuun ja on saanut nimensä tien varressa aikoinaan sijainneesta suuresta siirtolohkareesta. Mätäkivi oli tyypillisesti helposti murentuvaa rapakiveä, sillä "mätä" tarkoitti vanhassa kansankielessä helposti lohkeilevaa tai rapautuvaa. Nimiarkiston muistiinpanojen mukaan vanha kansa kertoi, että kun aurinko paistoi kiveen, siitä ”krapisi irti semmosija pisaroit”.

​Kivi oli aikanaan niin tunnettu maamerkki, että siihen liittyi vanhoja kansanperinteitäkin. Esimerkiksi ensi kertaa Helsinkiin matkaavien piti tehdä sille kunniaa, ja onpa sitä kutsuttu kansanpuheissa leikkisästi myös Mätä-Maijaksi. Kun Tuusulantietä oikaistiin ja parannettiin 1920-luvulla, historiallinen kivi raivattiin ja räjäytettiin pois tieltä, mutta sen nimi jäi elämään mäkeen ja ympäröivään maastoon.

Kisakävelijät kävelivät Maantiekylän sijaan Perä-Hyrylään saakka ja takaisin. Silloin harva, jos kukaan puhui Riihikalliosta. Kolmas näkyvä muisto vuoden 1952 kisoista on nykyisin uutta elämää elävä Olympiakasarmi, vaikka urheiljat eivät siinä aikoinaan yöpyneetkään.

Mielikuvituskuva Hyrylästä ennen itsenäisyyttä

Muitakin kummallisuuksia kylällä on, sillä pääkaupungista tultaessa ensin on tosiaan Perä-Hyrylä ja vasta sen takana vuosikymmenten saatossa Tuusulan keskukseksi muodostunut Hyrylä. Mutta miksi näin? Sitä olen kysellyt vuosien varrella kylän raitilla, Munallisten Marttakerhossa ja uimahallin Saunaparlamentin istunnoissa lauteilla sekä terapia-altaassa. En ole saanut tyydyttävää vastausta, joten se on pitänyt miettiä itse.

Hyrylän varuskunta sai alkunsa Krimin sodan 1854–1856 aikana, jolloin alueelle rakennettiin sotilassairaala ja varastoja Viaporin eli Suomenlinnan linnoituksen tukemiseksi. Varsinainen varuskunta perustettiin vuonna 1863. Rakennukset olivat puisia kasarmeja ja sairaaloita, joita rakennettiin 1880-luvulle saakka.

Ensimmäisen maailmansodan uhan ja Venäjän sotilaallisen varustautumisen myötä varuskuntaa laajennettiin merkittävästi vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Tänä aikana syntyivät alueen tunnusomaiset punatiiliset kasarmirakennukset, esikunta, upseerien asunnot sekä harjun laelle vuonna 1900 valmistunut näyttävä ortodoksinen kirkko, joka purettiin vuonna 1958.

Venäläisen sotilasleirin ja varuskunnan synty 1850-luvulta lähtien oli se tekijä, joka muutti Hyrylän maaseutukylästä vilkkaaksi varuskuntayhteisöksi, jonne hakeutui kauppiaita ja käsityöläisiä laajemmaltikin. Riihimäki-Pietari-rata valmistui 1870-luvulla, joka yhdisti Suomen suuriruhtinaskunnan kiinteästi osaksi Venäjän laajempaa rataverkkoa. Venäläiselle sotilasjohdolle ja joukoille Kerava oli luonnollinen ja keskeinen purkupaikka.

​Kun joukkoja, varusteita, rakennustarvikkeita ja upseereita siirrettiin Pietarista tai muualta Venäjältä käsin Tuusulan varuskuntaan, matka taittui raiteita pitkin Keravan asemalle. Sieltä matka jatkui hevoskyydeillä sekä kärreillä ja myöhemmin vilkastuneella maantieliikenteellä kohti Hyrylää ja sen kasarmeja. Tuusulaan kuulunut Kerava toimi pitkään ikään kuin porttina, jonka kautta Venäjän yhteydet kanavoituivat varuskuntaan. Monet upseerit, muonakuljetukset ja matkustajat saapuivat junalla Keravalle ja matkasivat sieltä vossikoilla länteen kohti kasarmeja ja Hyrylän kylää. Tie vei ensin itse Hyrylään ja vasta sen takana odotti Perä-Hyrylä.

Metsät tulessa

Sadat tuhannet ihmiset ovat joutuneet jättämään kotinsa Espanjassa ja Ranskassa, kun hallitsemattomat maastopalot ovat levinneet laajoille alueille. Ranskassa paloalue on saavuttamassa Bordeaux’n 800 000 asukkaan kaupungin. Heinäkuun 2026 poikkeukselliset ja rajun voimakkaat metsäpalot ovat pakottaneet laajoihin evakuointeihin ja aiheuttaneet valtavia tuhoja. Pelkästään Gironden alueella metsää ja maata on palanut arviolta yli 42 000 hehtaaria. Alue on kooltaan useita kertoja Pariisin kokoinen. Koko maassa luvut ovat vielä suurempia.  

Ranskassa kodeistaan tai lomakohteistaan Cap Ferretin niemimaalta ja esikaupunkialueilta on joutunut pakenemaan yhteensä 200 000–250 000 ihmistä. Osa evakuoinneista jouduttiin tekemään meritse veneillä rannikon tulitilanteen vuoksi. Liekit ovat olleet lähimmillään noin 15–30 kilometrin päässä Bordeaux'sta, ja tuulet ovat ajaneet maastopaloa suoraan kohti kaupungin läntisiä alueita.

​Espanjanjassa pelkästään Madridin ympäristössä ja sen länsipuolella on palanut tuhansia hehtaareja metsää. Koko maassa vuoden alusta lähtien tilastoidut paloalueet ovat ylittäneet 130 000 hehtaarin rajan. Espanja julisti tilanteen vuoksi historiallisen kansallisen hätätilan. Keski-Espanjassa sekä myöhemmin Valencian rannikkoseudulla on evakuoitu yhteensä yli 70 000–90 000 ihmistä. Lisäksi kymmeniä tuhansia on määrätty pysymään sisätiloissa savun ja huonon ilmanlaadun vuoksi. Palo- ja pelastusviranomaiset ovat taistelleet tosissaan sen puolesta, etteivät liekit pääse lähemmäs tiheimmin asututtuja metropolialueita. Viranomaiset myös sanovat, että osa paloista on tahallaan sytytettyjä.

Suomen historian suurin tunnettu metsäpalo on kesällä 1960 riehunut Tuntsan metsäpalo Lapin Sallassa.  Palanut pinta-ala oli noin 20 000 hehtaaria eli 200 neliökilometriä. Palo sai alkunsa Neuvostoliiton puolelta ja levisi rajan yli Suomeen. Naapurimaassa maastoa paloi arviolta noin 100 000 hehtaaria. Meillä palaneesta alueesta noin puolet oli varsinaista metsämaata ja loput kitumaata, joutomaata sekä tunturipaljakoita. Historiallisella kaskiviljelykaudella ja ennen tehokasta palontorjuntaa ja sammutuskalustoa metsää on saattanut palaa yksittäisissä suurissa kuloissa laajemmaltikin, mutta Tuntsan palo on Suomen lähihistorian ylivoimaisesti suurin yhtenäinen metsäpalo.

Tottakai kyseessä on suuri suru ja murhe kotinsa ja omaisuutensa menettäneille ihmisille. Luontoa ja ylipäätään kaikkea elämää rakastavana en voi olla myöskään ajattelematta eläimiä. Enkä kasvejakaan, sillä maailmassani nekin tuntuvat tuntevan jotain. Usein katselen Merikonttikodissa Nukkumaija-kasvia ja viereisessä saviruukussa sen Nukkumatti-puolisoa, joka nukkuu päivät kuin olisi kuollut ja valvoo yöt lehdet kohollaan virkeänä. Niiltä kyselen: "Onko teilläkin tunto, tunteet tai sielu, joista en käsitä mitään?"

Minäkin olen kantanut joskus vuodetta mukanani, osa 2

Taru oli entinen ja tuleva merinainen, jonka kanssa telttailun lisäksi asuimme Korsossa ja Hyrylässä. Kolmen vuoden yhteinen taival oli vahvasti alkoholilla maustettu, mutta silti se oli juomavuosieni ainut vakava suhde. Olin valmis menemään hänen kanssaan avioonkin. Pilviä kerääntyi sillekin taivaalle ja kerran tai useamminkin sanoin, että jos lähdet takaisin merille, en odota ja se on suhteemme loppu. Näin myös kävi.

Eloa kanssani tuli jakamaan Liisa Jyväskylästä. Häntä kosin kerran kännipäissäni: "Kun lopetan juomisen, tuletko vaimokseni?" Oltuani kaksi vuotta juomatta, varasimme papin sekä Riihikirkon. Siellä meistä tuli kanttorin ja valokuvaajan todistaessa aviopari ja Liisasta Saarnivaara-Soini. Hääyö oltiin laivan hytissä. En ole enää varma minne mentiin, mutta Ruotsiin, Puolaan tai Saksaan kuitenkin. 20 vuoden aikana meillä oli kolme yhteistä kotia. Vaasankatu 12, Heikkiläntie 40 ja Koluntie 105. Höysteenä oli Korpintien lisäksi kaksikin asumiseen tai ainakin yöpymiseen soveltunutta matkakotia. Kun Liisa laskettiin Haapamäellä sukuhautaan, siellä  kuokkavieraana ymmärsin kuinka paljon häntä rakastin.

Mutta syvimmät, ensisuudelmaan verrattavat tunteet olen kokenut Päiviksen kanssa. Senkin avioliiton luulin ja tahdoin kestävän ikuisesti. Toisin kuitenkin kävi. Ehkä minussa onkin jotain outoa vikaa, sillä parisuhteeni eivät ole kestäneet. Vaikka kukaan nainen ei ole minua milloinkaan jättänyt. Päiviksen kanssa asuttiin tai yövyttiin toistemme kainaloissa Sävelradiota kuunnellen ensin Jokilaakson kodassa, sitten pihalla matkakodeissa ja lopuksi Hyvinkään asuntomessuilla esitellyssä Duokodissa. Talvisin vastaavasti Thaimaata myöten Seven Seasissa ja Pattaya Suomi-Seuran ylimmässä kerroksessa. Molemmat uskoimme, että katselemme yhteistä elämämme ilta-aurinkoa IN105-matkakotimme ikkunoista Välimeren rannoilla tai jossain muualla. Kun asuimme Sörnäisissä, sain Vantaan Ikeassa sydäninfarktin. Meilahdessa maatessani kuoleman kielissä, rakensi Päivis uuden kotimme Vallilaan, kerrostalon ylimpään kerrokseen. Olin selvinnyt hengissä ja olin ikionnellinen. Avioero pudottikin minut niin syvälle pimeyden laaksoon, enkä ollut selvitä takaisin valoon.

Toivon, että viimeinen elämäni jakaja on lempinimeltään Tata. Tähtien asento ainakin suosii, sillä Morakot on suomeksi smaragdi, joka on horoskooppini onnenkivi. Sanokoot kurttuotsaiset hurskaat mitä tahansa. Kun Tata on Suomessa, on kotimme Jokilaakson Merikonttikodissa. Eteläisen Thaimaan Phatthalungissa se on Morakotin ja nykyisin vähän minunkin omakotitalossa. Mutta olemme me yöpyneet Jokilaaksossa ja muuallakin myös peräkärryn pienessä teltassa sekä sitä vetäneen hopeanharmaan vanha rouva Avensiksen makuuhuoneessa.

Minäkin olen kantanut joskus vuodetta mukanani, osa 1

En ole varma aukeaako Hesarin tämän aamun koko juttu teltassa kesän Kaunissaaressa asuvista tätä klikkaamalla, sillä lehden nettiversiossa luki, että tilaajille. Minulle aukesi, vaikken ole tilaaja ja muille se selvinnee kokeilemalla. Artikkeli kuitenkin laittoi muistelemaan omia asumisia, joihin niihinkin on kuulunut teltassa asumista.

Ensimmäisen telttayön nukuin syntymäkodin keittiön lattialle pystytetyssä Sopu-teltassa siskoni kanssa. Vanhempieni nukkuessa seinän takana kahdesta hetekasta tehdyssä parisängyssä. Oma vuode oli ainakin kuudessa eri huoneessa. Yövyin Irmelin kanssa myös ulkorakennuksen vintillä puuceen yläpuolella ja kesäksi pihalle pystytetyssä teltassa. Sekä leikkimökissä, joka toimi kouluaikana polkupyöräverstaanani ja ainakin yhtenä vuonna isän niittämän kanien kesäheinän talvivarastona.

Telttayöpymisiä tuli lisäksi ainakin Rusutjärven leirintäalueella ja viereisellä seurakunnan leirillä sekä pitkin Pohjoismaita parisuhteissa ja ilman, alkoholeineen ja ilman. Päiviksen kanssa telttailimme Vespa-skootterillamme Virossa ja Oldsmobile Cutlass Broughan Ciera Dieselillä ainakin Ruotsissa. Oma lukunsa oli armeija-asuminen kertausharjoituksineen ja telttaöineen Santahaminan lisäksi Vekarajärvellä ja Östersundomin metsissä.

Kun irtauduin noin 30 vuoden kodistani Korpintiellä, ei minua nurkkiinsa kylän epäsiistinä juopona moni kelpuuttanut. Yksi huolija oli Kaj Mannerheimo. Monan ja hänen uima-allashuoneessa Keravalla vietin eräänkin yön. Kuten Kaiffarin kanssa Russallakin Mirjam Hietikon omakotitalon yläkerrassa. Juomavuosien Tarun jälkeen tapasin Liisan. Hänen kodistaan Vaasankadun kerrostalossa Jyväskylässä tuli minunkin kotini. Kesäisin vietimme päiviä ja öitä myös huvilateltassa Lehtisaaressa sekä pitkin Eurooppaa.

Kun myimme kotimme Palokan Heikkilässä rakensimme tai oikeastaan rakennutimme käsin veistetyistä Liisan metsän tukeista hirsitalon. Se sai nimekseen Syrjäntakanen, josta jouduin luopumaan Liisan kuoleman seurauksena. Nykyisin edelleen rakas paikka lienee menettänyt nimensäkin. Ehkä siitä on tullut Lummelampi. Itselläni on vain muistot kesäpäivistä ja talvipakkasista Liisan ja Markon kanssa eläiminemme Syrjänlammen rannalla. Timon toimiessa kotimiehenä.

Varsinainen kotimme oli silloin Kalliomäen puolimatkankoti Puuppolassa. Lisäksi kannoin osaltani vastuuta entisestä Veljeskodista. Joten asuin kahta ja kolmeakin kotia yhtäaikaisesti. Ehkä se kaikki enteili edessä olevaa avioeroa, sillä olin siirtynyt Sininauhasäätiölle, jota en saanut toimimaan itseäni tyydyttävällä tavalla asumalla Keski-Suomessa. Käytännössä asuin osin myös Helsingissä Päiväkeskus Karvisen toimistohuoneessa parvisänkyineni. Työpisteeni ollessa sen alla. Voinkin sanoa tulleeni silloin kirjaimellisesti "tuumasta toimeen".

Ehkä hassua on, etten aikoinaan osannut edes kuvitella, että muuttaisin joskus jonnekin lapsuudenkodistani. Toisaalta, jos tähtien asennot ja valintani olisivat olleet toisenlaiset, ehkä asuisin vieläkin Korpintiellä. Sillä vanhempieni rakentama talo voi tänään paremmin kuin koskaan tai uutena yli 70 vuotta sitten. Tätä kirjoitusta mahdollisesti korjaan päivien mittaan, jos muistan jotain uutta. Joka tapauksessa jatkan huomenna, sillä takana oli elämä Tarun kanssa ja edessä Päiviksen sekä Morakotin kanssa.

Eläkeläisjengi aikoo opettaa katujengien nuorille rikollisille käytöstapoja

Viime yönä netistä sattui silmiini uutinen: "Rikosuutisten saamien tietojen mukaan pääkaupunkiseudulle on perustettu eläkeläisten toimesta uusi katujengi, joka aikoo puuttua huolestuttavasti lisääntyneeseen nuorisorikollisuuteen. Koska poliisilla on niin paljon muutakin tekemistä kuin vahtia jatkuvasti alaikäisten pikkurikollisten kolttosia, eläkeläisjengi Korstokingit aikoo ottaa vastuuta pääkaupunkiseudun nuorisojengien opastamisesta takaisin kaidalle polulle. Rikosuutisille on kerrottu, että Korstokingeihin kuuluu hyväkuntoisia jäseniä useista seutukunnan senioritaloista, mutta myös omillaan asuvia henkilöitä. Monet ovat eläkkeellä olevia poliiseja tai armeijan kapiaisia. Hyväksi havaitut perinteiset kasvatusmenetelmät on heillä vielä tuoreessa muistissa. – Niin nokialaisen nuoriso-ohjaimen kuin muidenkin peruskasvatusvälineiden käyttö edelleen hallitaan, vakuuttaa  Korstokingien presidentti Aatos Patukka. Eläkeläisjengiin kuuluu myös verbaalista lahjakkuutta omaavia naisjäseniä, jotka pitävät huolen kolttosten teosta tavattujen nuorten sanallisesta ohjeistamisesta. Korstokingit aikovat aloittaa käytännön toimintansa iltojen suussa, kunhan kadut vähän hämärtyvät. Asian johdosta haastatellut konstaapelit Uljas Puhakka ja Tuulevi Sateenhärmä sanovat, ettei heillä ole mitään sitä vastaan, vaikka nuorisoa vähän käytöstavoille opastetaan, kunhan asiassa ei mennä liiallisuuksiin."

Lukemani laittoi pohtimaan onko virkavalta puuttunut elämääni liian vähän, turhaan tai muuten liian kanssa vai onko suhde poliisiin balanssissa. Sanoisin, että tasapainossa ollaan saatuine sakkoineen, putkaöineen ja muine kurinpalautuksineen. Vaikkeivät Jokilaakson kodan ikkunaan ja opasteisiin ammutut luodit, ilkivalta, raha-, vene- sekä muutkaan varkaudet ole riittäneet siihen, että välillä liiankin lyhyt lain koura olisi tullut livenä paikan päälle. Joskus on aidosti tuntunut, että joitakin joukkoja tarvittaisiin oikeassa elämässäkin liivijengien rinnalle pitämään järjestystä ja kansaa herrojen ja narrien nuhteessa. Sen sijaan Soiniityntien sillanpielen uimapaikalla ovat joskus käyneet Tikkurilan poliisikoirat kesähelteillä kastamassa turkkejaan Tuusulanjoessa. Onpa pihapiiristämme löytynyt kesäleiripaikkakin valtion virkahenkilö pariskunnalle maastureineen, huvikoirineen sekä matkakotineen.

Mutta vaikka olen kulkenut lavean tien lisäksi kaidallakin polulla, olen ollut silloinkin turvallisten lainvaljojien ympäröimänä, sillä muistelen tätini tai jokun muun sukulaiseni olleen poliisi. Samaa sorttia on myös veljeni, hänen tyttärensä sekä ex-vaimoni tyttären puoliso. Viime yön valvomispaketissa mietin sitäkin millainen olisi oma ja muiden elämä, jos ei olisi mitään lakeja, järjestystä eikä niiden valvojia? Miten pitäisin omaisuudestani huolta tai kiinni hengestäni ja muusta turvallisuudesta, jos roskajoukko voisi tulla kotiini, syödä evääni, juoda juomani, raiskata vaimoni sekä pahoinpidellä muun perheen ja sanoa minulle: "Pistä poika reppu pykälään ja lähde menemään, sillä me asetutaan taloksi." Ehkä autonkin millä silloin mennä ja tulla pitäisi olla silloin seutukunnan huonoin, jos sitä voisi kolhia tai ottaa käyttöönsä vastuuseen joutumatta kuka tahansa.

5360. blogikirjoitus

Yli 5000 kirjoitusta on aika määrä kenelle tahansa. Alussa kirjoitimme niitä Päiviksen kanssa vuorotellen, mutta jo vuosia olen jatkanut harrastustani yksin. Ne kaikki ovat tallessa missä lienevät blogiarkistossa. Mutta luulen, että yksi Google-heimon turmiollinen klikkaus kirjoituksille kadottaa ne kaikki ikuisiksi ajoiksi bittiavaruuteen, sillä en osaa ottaa niistä millekään muistivälineelle kopioita. Paitsi paperille, joka olisi tuhansia sivuja. Tässä kelpaisi apu tai joku muu jeesaus, joten please.

Viime yön varhaisina aamun tunteina klikkailin etusivun oikean sivun palkkeja ja luin sekä Päiviksen että omia mietteitä noin kymmenen vuoden takaa. Huomasin niiden olleen melkein järjestään puolet lyhyempiä kuin nykyisin. Joten teen tästä entisaikojen mittaisen. Mukavia, rakkaita ja välillä vähän kipeitäkin muistoja ne ovat silti lähes jokainen.

Määrään mahtuu tahallisia ja tahattomia toistoja tai kertauksia. Sillä vaikka kirjoittaa voi vaikka luunapista, joita niitäkin olen saanut, on kirjoitusaiheen uusi lanka joskus kateissa tai sitten kirjoitan samasta aiheesta tarkoituksella uudestaan. Varsinkin jos mieleen on palannut tai muuten löytynyt esimerkiksi uusi näkökulma.

Eilen kävi uusi saunaseurani ja toivottavasti pitkäaikaiseksi tuleva ystäväni Niilon koiramme kaiman kanssa, joka hänkin on rotujen koira. Asiaakin heillä oli, sillä lupasin matoja Outokumpumme kupeesta Puumalan kaloille vietäviksi. Niitä Hannu kaivoi lapiolla ja Niilo tassuilla. Näytti siltä, että jokunen taisi mennä purkin sijaan suuhunkin.

Juttu kiertyi jossain vaiheessa varsin kulahtaneeseen Merikonttikodin luiskaan, joka on antanut Hyvinkään asuntomessuilta saakka esteettömän pääsyn kotimme 50 000 vieraalle. Huomasin Hannun tarkaksi ja varsinkin toiminnan mieheksi. Kun totesin, että pitänee uusia lähiaikoina, kysyi hän: "Onko sinulla mittaa?" Mutisi sitten mitatessaan, ettei tykkää päivätolkulla tuumailjoista.

Sen jälkeen ajoimme mittoinemme Starkin puutavarakauppaan ja jätimme sahaustilauksen yli sadasta metristä lautaa sekä kakkoskakkosta. Jos kaikki menee kuin Strömsössä, tänään puramme vanhan, haemme luiskaan ja terassiin uuden pinnan, jonka sitten ruuvaamme kaiteineen paikalleen.

Yksinäisyys ei ole elämäni parasta aikaa

Puoliso sanan käyttö avoliitossa on sekä arkikielessä että virallisissa yhteyksissä täysin tavallista ja hyväksyttävää. Se on luonteva ja kunnioittava yleissana kumppanille, asuu sitten avioliitossa tai avoliitossa, ja ilmaisee vakiintunutta parisuhdetta ilman, että tarvitsee erikseen eritellä suhteen virallista muotoa. Jos haluaa tehdä eroa liittojen välillä, puhutaan usein avopuolisosta avoliitossa tai aviopuolisosta avioliitossa. Lainsäädännössä ja viranomaisilla sanaa avopuoliso käytetään virallisissa yhteyksissä esimerkiksi verotuksessa, Kela-asioissa tai avoliittolaissa, kun halutaan viitata yhdessä asuvaan kumppaniin. On siis sangen luontevaa kutsua avopuolisoa puolisoksi. 

Näillä vuosirenkailla ei tunnu oikealta puhua enää tyttöystävästä ja naisystäväkin tuntuu jotenkin köykäiseltä. Puhumattakaan joidenkin tietämistä "tytönheitukoista", joita miehet kuulemani mukaan etsivät seuraksi esimerkiksi elämänsä ilta-aurinkoon. Tytönheitukka on hieman vanhahtava tai murteellinen ilmaisu, jolla viitataan nuoreen, kokemattomaan ja joskus hieman ymmärtämättömään tyttöön. Sanalla on myös historian saatossa ollut kielteisempi kaiku, jolloin sillä on kuvattu kevytmielistä tai huonomaineista naista. Edellisjouluaattona kihlaamaani, kypsäikäiseen Morakotiin ei istu heitukka. Vaan hän on puolisona elämäni tärkein ihminen sekä sydämeni valittu ja toivoakseni kanssani viimeinen matkani jakaja.

76 vuosirengasta on jo varsin kunnioitettava määrä. Johon on mahtunut jokunen intohimon hetkikin, mutten sanoisi niitäkään kevytmielisiksi. Kuin eilisen muistan ja yhä tunnen pakahtumaisillaan olleen sydämeni simonkyläläisen poliisin tyttären, Pian ensisuudelman luokkaretkellä linja-auton penkillä.

Puun vuosirenkaissa jokainen kerros kertoo omaa tarinaansa. Jotkin renkaat ovat leveitä ja aurinkoisia, toiset tiukempia ja myrskyjen karkaisemia. Mutta jokainen niistä tekee rungosta vahvemman, syvemmän ja ainutlaatuisemman. Elämä onkin kuin joka päivä viisaammaksi tai ainakin kokeneemmaksi tuleva vanha puu. Eivätkä vuosirenkaani ole vain numero, vaan elävä kartta, jossa jokainen rengas kätkee sisäänsä yhden kevään odotuksen, kesän lämmön, syksyn sadonkorjuun ja talven rauhoittumisen. Yhdessä ne muodostavat rungon, joka seisoo tukevasti omilla juurillaan – valmiina ottamaan vastaan seuraavankin tuulenhenkäyksen.

76 on muistojeni ja tarinoitteni kerrostuma. Se on kuin valtava kirjasto elettyä elämää, tallennettuja hetkiä, koettuja muutoksia ja oivalluksia. Renkaat sisälläni eivät ole pelkästään vanhenemista vaan myös syvenemistä. Jokainen kerros tuo mukanaan enemmän ymmärrystä, tyyntä uteliaisuutta sekä myös armollisuutta itseä ja maailmaa kohtaan. Iän tuomat renkaat tarkoittavat sitäkin, että olen ehtinyt nähdä maailman muuttuvan moneen kertaan. Ehkä myös oppinut ottamaan sitä enemmän vastaan juuri sellaisena kuin se tulee. Se on tilaa elää omannäköistä arkea, kokeilla edelleen uutta pilke silmäkulmassa ja katsoa maailmaa uteliaasti nyt jo kokeneen ihmisen vapaudella.

Uskon, että siksikin koska meidät on luotu miehiksi tai naisiksi ja joidenkin mielestä jopa sukupuolettomiksi, mutta ainakin erilaisiksi, ajattelen, että paras olotila ei ole olla yksin tai ainakaan yksinäinen. Vaikka sitäkin on vuosirenkaisiini mahtunut. Kun Morakot on enemmän kymmenen- kuin viidentuhannen kilometrin päässä ja kun äidinkieltemme erilaisuudet asettavat muotisanaa käyttääkseni haasteita syvällisiin keskusteluihin kääntäjänkin avulla, hiipii yksinäisyys silloin tällöin nykyisinkin Jokilaaksoon.

Yksi tämän kesän löytö ja lääke siihen on Tuusulan uimahalli. Sielläkin pätee perisuomalainen tapa varsinkin tuntemattomien tai muuten outojen joukossa: "Minä ainakaan en keskustelua aloita". Hyvä tapa aloittaa muurin murtaminen on sanoa löylyhuoneen ovelta ajankohdasta riippuen, mutta saunojista riippumatta huomenta, päivää tai iltapäivää ja miksei laajennetuilla aukioloajoilla joskus iltaakin. Löylyhuonettakin  verrattomampi paikka jutustelun lisäksi syvällisempiin keskusteluihin on allasosaston "terapia-allas". Tätä ajattelin eilen, kun olin yksi neljästä ensikerran tutuista, jotka keskustelivat luontevasti altaan nurkkauksessa eturauhasvaivoistaan.

Tikusta tai kuvasta asiaa

Morakotin ja vähän minunkin Thaikoti on sisustukseltaan varsin pelkistetty eikä sitä ole paljoakaan sisustettu muistoilla kotitemppelin lisäksi. Toisin on Merikonttikodin laita, jonka kuvan ikkunoista näkyy muun muassa perustamani Jokilaakson luonnonsuojelualueen lehtometsän reuna. Mutta näkyy muutakin. Vasemmanpuoleisessa ikkunassa vilahtelee häivähdys Pikkulammesta, jonka oikealla puolella kehyksen kolmessa kuvassa Päivis pulahtaa samaan veteen Eevan asussa. Sen kaivamista mutakuopasta uimapaikaksemme jatkoi aikoinaan ikuisiksi ajoiksi kadonnut Antti. Vain auto löytyi helsinkiläisen huoltoaseman pihasta. Ruudusta näkyy kesätauolla oleva lintujen ruokapöytäkin.

Lammen takaa mielikuvituksella näkyy Rabbit Islandin Muistelulehto, jossa Ritvan ja Hannun Killi-kissa sekä Liisan ja Timon Rudi-koira odottavat Niilo-osaomistuskoiraamme ikiunille. Ikkunassa olevan unisiepparin olen vuosia sitten tehnyt päivien ja iltojen puhdetyönä. Sen kehys on sulkapallomailasta, jonka pienen pienissä lasisäiliöissä roikkuu rakkauden tunnustus sekä yksi viime talvena Thaikotimme seiniin ammutuista lyijyluodeista. Sen kaivoin muistoksi elämäni yllättävistä vaaroista. Unisiepparissa on Jokilaakson luonnosta keräämien linnunsulkien lisäksi paljon muitakin muistoja, joiden kaikkia tarinoita en muista ehkä enää koskaan.

Kolmen vierekkäisen ikkunan takana virtaa Maljapuro Tuusulanjokeen. Sitä myöten on lampiemmekin vedellä esteillä maustettu, mutta silti vapaa pääsy vaikka Thaimaan rannoille saakka. Lehtometsän keskellä siintää ehkä hieman Pienen Vihreän Talon kattoa, josta luumupuut rynnivät tänä kesänä ulos ensi kertaa. Lumen pudotettua pari vuotta sitten kolmannen kerran sen katon. Reunoilla on verhot, joissa Nuuskamuikkunen etsii ilman ikkunallemme jääneen kynttilälyhdyn valoa Muumitaloa tai jotain muuta. Valokuvassa näkyy lisäksi isäni kanssa lapsena istuttamiemme taimenten isoksi kasvaneet tammipölkyt, kun puut jäivät vuosikymmenten saatossa naapuri- ja Korpintien alle. Niiden päällä elävät uutta elämäänsä yli satavuotiaasta puutarhakasvimyymälästä tänä kesänä hankkimani Paavonnukkumatti ja vaimoksi vihkimäni Nukkumaija.

Samojen pölkkyjen ja Forssan Matkusta roudaamani myllynkiven päällä on edesmenneen osaomistuskoira-Niilon pehmoleluja sekä kehystetty omakuva Aasian hulinoista. Sitten ikkunassa istuu kuunsirpin päällä kasvi- ja joskus punaistakin valoa jakava kummajainen, joka lienee sukua Aku Ankan Pelle Pelottoman Pikku apulaiselle. Se oli Don Rosan mukaan alun perin Aku Ankan pöytävalaisin. Tarinassa Pelle Peloton siirtää vahingossa aikaisemmin keksimänsä ajatuslaatikon avulla aivojensa toiminnot Akun pöytälamppuun. Sen valosta välillä öisin nauttii hyllyillä lainsuojatonta, jalostettua sekä villiä Suomen luontoa sulassa sovussa, sillä ruukussa kasvaa amaryllis, nokkonen ja himalajanpalsami.

Isossa, itsensä kastelevassa astiassa ovat sisäkuusi sekä aloevera, jotka selvisivät viime talvesta puoli vuotta saamatta lisäjuomaa tai muuta ravintoa. Kurkkiipa kuusen takana minulle ikuista toivoa tuova, kaivolta palaava nainenkin saviruukkunsa kanssa. Omalla kasvupaikallaan elää niin ikään talven yli hengissä ilman ihmisapua pärjännyt ja Taavetista Jokilaaksoon viime kesänä muuttanut insinööritason pelargoni. Paikallaan ovat myös konkurssiin menneestä Plantagenista hankitut, viisi erilaista, pientä kaktusta, joista yksi ei taida enää elävien kirjoihin selvitä.