Kansallinen veteraanipäivä ja Mannerheimin Lastensuojeluliitto

Lapin sota ja samalla Suomen osuus toisessa maailmansodassa päättyi 27. huhtikuuta 1945, joka on jäänyt Suomen puolustusvoimien viimeisimmäksi sotapäiväksi. Silloin loputkin Saksan 20. vuoristoarmeijan sotilaista vetäytyivät kello 13.30 mennessä Kilpisjärveltä Norjan puolelle rajaa. Ehdotuksen kansallisesta veteraanipäivästä teki pääministeri Kalevi Sorsa ja asia vahvistettiin valtioneuvostossa puolustusministeri Veikko Pihlajamäen esityksestä 1986. Tehtävä siirtyi Keski-Suomen lääninhallituksen sosiaali- ja terveysosastolle, jossa Keski-Suomen läänin veteraanipäivän järjestelyt hoiti Pekka Kaura-aho käyttäen tapahtumaan 32 000 markkaa. Kansallista veteraanipäivää vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1987 Lahdessa osana Suomen itsenäisyyden 70-vuotisjuhlavuotta. Lahden suurhallissa järjestettiin pääjuhla, johon osallistui yli 10 000 veteraania. Valtaosa juhlijoista oli yli 70-vuotiaita ja nuorimmatkin eläkeiässä. He olivat saaneet rintaansa tammenlehvämerkin. Veteraaneja on elossa arviolta noin 900 henkilöä. Elossa olevien keski-ikä on noin 100 vuotta, joista enemmistö on naisia.

”Työn määränpäänä olkoon, että jok'ainoa Suomen lapsi äidinkohdusta lähtien ja kautta koko kasvunaikansa saa oikeutetun osansa siitä hellyydestä ja huolenpidosta, joka yksinään voi laskea pohjan nuorten kehitykselle hyviksi ja hyödyllisiksi kansalaisiksi.” Carl Gustaf Emil Mannerheim kutsui näillä sanoilla kansalaisia lasten oloja parantavaan työhön. Mannerheimin Lastensuojeluliitto aloitti toimintansa vuonna 1920 nimellä Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliitto. Perustamisessa keskeinen aloitteentekijä oli kenraalin sisar, vapaaherratar, ylihoitaja Sophie Mannerheim, joka toimi sen liittovaltuuston varapuheenjohtajana 1920–1928. Valtuuston ensimmäinen puheenjohtaja oli kansleri E. N. Setälä. Vuosina 1920–1960 hallituksen puheenjohtajana toimi Arvo Ylppö. Ensimmäinen sihteeri (toiminnanjohtaja) oli kouluneuvos Erik Mandelin. Liiton perustavassa kokouksessa Mannerheim itse vastusti aluksi ehdotusta, jonka mukaan liitto saisi hänen nimensä, mutta hän taipui muiden osanottajien yksimieliseen toivomukseen. Mannerheim tiesi, että köyhyydellä, puutteellisilla asuinoloilla, tietämättömyydellä ja suoranaisella välinpitämättömyydellä sekä niistä aiheutuneilla lasten aliravitsemuksella, sairauksilla ja suurella kuolleisuudella oli ollut osuutensa vuosien 1917–1918 tapahtumiin.

Miten minä sitten liityn tämänkertaiseen blogiini? Isäni vietti ison osan nuoruudestaan sotarintamilla ja vielä isomman osan elämästään palvelemalla maataan Hyrylässä sekä Santahaminassa, jossa minäkin suoritin asevelvollisuuden vapaaehtoisena. Hyvin rakkaita ovat muiston, kun lapsena olin monet kerrat isäni mukana mennessämme "armeijan koppiautolla" Santahaminaan. Ansioistani olen saanut korpraalin arvon, mutta luulen, että äitini ei saanut lottavuosistaan elinaikanaan sitäkään. Myöhemmin hankimme hänelle hautakiveen lottamerkin. Edesmenneet lakkautetun Lottajärjestön jäsenet ovat oikeutettuja Lotta Svärd tai pikkulotta -hautareliefin käyttöön, jotka on valmistettu valetusta pronssiseoksesta ja se patinoituu tummaksi, ei vihreäksi.

Itse olen jatkanut perinnettä, jonka vuoksi olen saanut 16 vuotta sitten Mannerheimin Lastensuojeluliiton viirin. Sen laitoin jo perinteiseen tapaan Jokilaakson juhlapaikalle tänään muistuttamaan itsenäisyydestämme ja vanhempieni uhrauksista sen vuoksi. Viirin on minulle ojentanut jo edesmennyt Seppo Ristilehto. Ehkä eniten tai ainoastaan sen vuoksi, että olin jatkamassa MLL:n aloittamaa työtä Ruusulankadulla. Ei kylläkään enää lasten tai nuorten parissa. Vaan miten vanhempana saattaa käydä, jos lapsena on mennyt jotain peruuttamattomastikin rikki.

Valtion ja kirkon rahanahneudelta ei vapauta kuolemakaan

Hallitus linjasi kehysriihessään mallia, joka antaa hyvinvointialueille mahdollisuuden laskuttaa kuolinpesiä useimmissa kuolemantapauksissa kuolemansyyn selvittämisestä. Enimmäismaksuksi on kaavailtu 60,60 euroa. Lisäksi vainajan säilyttämisestä voitaisiin periä 10 euroa vuorokaudelta hautausluvan myöntämisen jälkeen.

Tuusulan seurakunnan hautapaikan hinta vaihtelee hautausmuodon mukaan, ollen noin 100–350 euroa tuusulalaiselle. Hautapaikan lisäksi maksettavaksi tulevat hautauspalvelumaksut, kuten haudan kaivuu. Hallinta-aika on 25 vuotta, jonka jälkeen paikka on lunastettavissa uudelleen. Mutta silti se on edullinen asumismuoto, sillä se ei maksa kuin muutaman sentin vuorokaudessa.

Jollekin 10 euroa päivässä vilpoisassa kylmiössäkin voi kuulostaa halvalta, vaikka siinä on muutama paha rasti, jotka tekevät elävänä asumisesta taloudellisesti järkevämpää. Vainajan hyllypaikka on noin 1,5–2 m². Jos sukuni maksaa siitä 300 €/kk, neliövuokra on 150–200 €/. Vertailun vuoksi Helsingin kalleimmissa luksusyksiöissä neliövuokra on noin 35–45 €. Säilytyksessä perijät maksavat siis neliöistä enemmän kuin kukaan muu Suomessa. Lisäksi esimerkiksi Pirkanmaalla on käytössä "sisäänmuuttomaksu", eli ensimmäiset 14 vuorokautta maksavat kiinteät 100 euroa. Se on kova hinta lyhyestä sopimuksesta. Vaikka säästäisi sähkölaskussa, +4 astetta alkaa tuntua pidemmän päälle kirjaimellisesti luissa ja ytimissä.

​Jos haluan optimoida asumiskulut, opiskelijasolu syrjäisellä paikkakunnalla on edelleen lyömätön ykkönen. Siellä voin asua jopa 200 eurolla kuukaudessa, saan ikkunan ja oikeuden poistua asunnosta ilman hautaustoimiston apua. Mutta aamun ratoksi on todettava, että onhan se kuitenkin kai hienoa, että hyvinvointialueet tarjoavat edes yhdelle asiakasryhmälle "vakaan" ja ennustettavan hintatason, vaikka neliöhinnat ovatkin pilvissä.​ Mikäli budjetti on tiukka, on ehkä kuitenkin hyvä pysyä elävien kirjoissa, sillä silloin on mahdollista saada asumistukeakin.

Lukumaailmaani...

Olen lukenut hyötykirjallisuutta elämäni aikana vain vähän. Jopa koulujen oppikirjat jäivät lukematta. Ensimmäisen lukemiset mitkä muistan olivat aapinen ja sarjakuvalehtiä, jotka olivat täynnä piirrettyjä kuvia sekä niihin liittyviä puhekuplia tai sen tapaisia. Tutuiksi tulivat Aapiskukko, Tex Willer, Pecos Bill, Tarzan, Davy Crockett, Aku Ankka, Nakke Nakuttaja, Korkeajännityssarja ja Siivet-lehti sekä monet muut.

Ehkä ensimmäiset vallan tekstikirjat olivat Pekka Lipponen ja Kalle-Kustaa Korkki. Niiden vanavedessä tulivat Morgan Kane, Lännensarja ja ainakin Colt-lehti. Pehmeäkantisia kirjojahan ne oikeastaan olivat. Yhteistä lukemiselleni ja sarjakuville olivat sankarit, ja paha sai aina palkkansa. Jossakin vaiheessa siirryin enemmän dekkarikantaan. Mukaan tulivat Jerry Cotton, Nick Carter, Larry Kent ja sen sellaiset. Jännityskirjoista mieleisimmät ja parhaiten muistiin jääneet ovat olleet Henry Charrièren Vanki nimeltä Papillon sekä ruotsalaisen Stieg Larssonin Millennium-sarja.

Yhdessä vaiheessa minulle tuli paperisten sanomalehtien lisäksi aikakauslehtiä. Joukossa oli Nyrkkiä, Nykypostia, Rattoa, Hymyä, Seuraa, Apua ja niin edelleen. Kallea sekä Jalluakin tuli silmäiltyä ja luettuakin nais- tai tyttöystävän puutteeseen. Eniten kuitenkin oli mieleen Veikko Ennalan Hymy-lehden Piinapenkki.

Sitten tulivat mobiililaitteet ja niiden mukana sähkökirjat ja -lehdet. Niitäkin ostelin aikani. Nyt minulle ei tule yhtään paperista, tilattua lehteä ja sähköisenäkin vain paikallinen sanomalehti Keski-Uusimaa. Sähkökirjojen lukemisessa minulla on kriisi tai muu mielenkiinnon puute, vaikka yhdessä vaiheessa ahmin elämänkertojakin Hillary Clintonista Koneen ruhtinaaseen.

Luulen, että menetin innostukseni jännityskirjoihin siksi, että sain kirjojen sankareista tarpeeksi, jotka aina selvisivät hengissä ja voittajina tilanteesta kuin tilanteesta. Onkin tosi vaikea löytää jännittävää kirjallisuutta, jossa ei ole sankareita eikä lukiessa tietoa käykö keskeisimmällekin henkilölle viimeistään lopussa lopullisen köpelösti.

Edelleenkin luen tai ainakin käytän paljon aikaa siihen sosiaalisen median ja jokapäiväisen blogikirjoittamisen lisäksi. Iltalehdestä ja Iltasanomat ahmin tai vähintään selailen sen mitä on ilmaiseksi tarjolla, kuten monesta muustakin tiedon lähteestä. Seuraavana taidan syventyä siihen mitä maksuttomia mahdollisuuksia aikakauslehtien rintamalla tarjoavat netissä olevat kirjastot. Tosin tämä blogi on vain raapaisu kaikesta lukemastani.

Outo Lempilintu palasi kotiin

8.7. 2024 kirjoitin blogin kuvan linnusta, joka sai minulta nimen Outo Lempilintu. Ehkä sen elo oli vain kesän mittainen, sillä viime kesänä sitä ei enää näkynyt. Merikonttikotini pikkueläinten ateriointipaikalla käy monenlaisia ruokailijoita, joita auringonkukan sienenten lisäksi vetävät puoleensa erilaisine öttiäisineen lahoavat koivunkannot. Joukossa oli yksi, kuvan tikka, joka ei muiden seurassa kulkenut. Vaan yksin, kuten ruma ankanpoikanenkin uiskenteli sadussa sekä laulussa. Tämä omien ilmateiden lentelijä lensi myös sydämeeni. Linnulta kyselin aamuisinkin miltä tuntuu olla erilainen ja muiden hylkimä? Kerroin sille omasta lättänenästäni ja kuinka minua kiusattiin lapsena.

Iltaisin vein sitä eläinten Taivaan Isälle ja pyysin lisäeväitä hyvään ja pitkään elämään sekä oman paikan löytämiseen. Ajattelin, että hyväksytyksi tulemista sillä on aikaa etsiä, jos elämä saa jatkua, sillä vanhin suomalainen, rengastettu käpytikka on ollut 12 vuotta, 10 kuukautta ja 7 päivää vanha.

Miksi se oli erinäköinen, johtunee leukismista, joka on virhe pigmentin tuotannossa. Höyhennys voi näyttää silloin haalistuneelta ja lintu voi olla kokonaan valkoinen tai valkoisenkirjava. Toisin kuin albinismi, joka heikentää pigmenttisolujen toimintaa ja sitä kautta pigmentin sävyä ja määrää, leukismi estää pigmenttisolujen esimuotojen kulkeutumisen kehonosiin ja aiheuttaa paikoittaista täydellistä pigmenttikatoa.

Otin siitä valokuvia muistoksi itselleni ja löysin netistä Mirjami Aholan, joka teki huovutettuja eläimiä. Niinpä lähetin Outo Lempilintuni kuvan hänelle ja pyysin ikuistamaan huopaan Jokilaakson yksinäisen lentelijän. Loin sille myös sielun ja jatkoin viime kesänä elämäni murheiden ja hyvien hetkien kertomista ja katkaisin vahingoissa sen jalan. Talven se vietti yksin jalka katkenneena ja potilaana tammisen pölkyn päällä Merikonttikodissani.

Kun viime kuussa tulin Kiinan ja Venäjän taivaan yli Thaimaasta, otin Mirjamiin yhteyttä kysyen onko hänellä huovutetuille, loukkaantuneille eläimille korjausosastoa. Ja olihan hänellä, joten Posti lennätti tai muuten kuljetti viime viikolla Outo Lempilinnun Tampereelle huovutettujen eläinten sairaalaan. 

Nyt alkuviikosta se lensi takaisin Tuusulaan eikä ollut enää tietoakaan katkenneesta jalasta. Olisiko ollut kuitenkin vielä sen verran tokkurassa jalkaleikkauksen nukutuksesta, että se ei osannut lentää takaisin saman K-kaupan postilokeroon. Vaikka kuinka Lahelan postilokeron koodia näppäilin taatusti oikein, pysyi ovi kiinni kuin Speden papukaija G. Pula-Aholta käkikellon luukku. Kunnes ymmärsin katsoa älylaitteestani osoitetta uudelleen. Käpytikkani olikin lentänyt Sahankulman lokerikkoon numero 25, josta hänet vapautin.

Nyt se on palannut turvallisesti Jokilaakson kotiin eikä näytä ontuvan eikä aristelevan jalkaansa lainkaan. Kun olen eräänkin kerran ihaillut Mirjamin tekemiä eläimiä, joita löytyy googlaamalla netistä paljon, olen vakuuttunut, että olen tämän nuoren naisen kanssa ainakin yhdestä asiasta yhtä mieltä. Huovutetulla eläimellä voi olla ja on myös sielu.

Ovatko puhelahjat kansanedustajien tärkein ominaisuus?

Lähes naapurikunnan kahden vuoden tilinpäätökset ovat olleet positiivisia ja viime vuoden tilikauden tulos muodostui 5,5 miljoonaa euroa ylijäämäiseksi. Tulos oli myös merkittävästi muutettua talousarviotakin parempi. Kunnan talous vahvistui siis ennakoitua paremmin, vaikka esimerkiksi toimintamenojen kasvu oli haaste, sillä ne kasvoivat budjettikorjausten jälkeenkin noin 4,0 miljoonaa euroa (n. 5,8 %). Lisäksi vuosina 2024 ja 2025 väestönkasvut jäivät miinukselle, jotka vaikuttivat kunnan verotuloihin ja strategiaan.

Asialle en mitään muuta voi kuin ihmetellä ja yhdellä äänellä olla valitsemassa taas vuoden kuluttua Arkadianmäen pääkallopaikalle 200 kansanedustajaa. Joiden tärkein ominaisuus näyttää olevan puhelahjat ja toiseksi tärkein kollegoiden haukkuminen, eikä yksikään hupilointi tai vastamäki ole omaa syytä. Jotain onkin maamme suunnassa todella pahasti vialla. En osaa yhtään edes arvella kuinka tärkeää, vaiko ei lainkaan on päättäjillä talouden ymmärtäminen.

200:sta valtaa pitävästä osa on istunut nyt Säätytalolla kaksi päivää karsimassa menoja, jakamassa niukkuutta ja päättämässä paljonko otetaan ensi vuonna lisää EU-velkaa. Jota on nytkin enemmän kuin koskaan aiemmin. Ehkä oleellisin valuvika on siinä, että Arkadiamäen päättäjät eivät päätä omista rahoista. Jota sen sijaan tekevät kotitalouksien verojen maksajat sekä yrittäjät. Ehkä hallituksemme olisi pitänyt aloittaa budjettiriihensä menemällä ensin pariksi päiväksi Mäntsälään taloudenpidon oppiin.

Perheeni ei ollut rikas, mutta isällä oli aina rahaa. Hänellä oli taloudenpidossa muutama hyvä ohjenuora. Yksi oli, että älä useinkaan osta sitä mitä haluat, vaan sen mitä ilman et tule toimeen. Sitten hän sanoi, että käytä muiden ja työnantajasi rahoja kuin ne olisivat omiasi. Tätä pohdin blogia kirjoittaessani, sillä Katulähetyksen ja Sininauhan operatiivisena johtajana käytin suurta taloudellista valtaa. Vaikka molempien talous oli aikanani vatupassissa, en aina tehnyt talouteen vaikuttavia päätöksiä "kuin rahat olisivat olleet omiani".

Nyt olen eläkkeellä ja puolet vuodesta Thaimaassa itse maksavana myös terveyden ja sairaudenhuollon osalta. Siihen lisäturvaa olen hankkinut vapaaehtoisista ja Thaimaan vaatimista vakuutuksista. Työeläkkeestäni, johon Suomen valtio ei ole laittanut ropoakaan, maksan koko ajan verot Suomeen suuremmalla ennakonpidätysprosentilla kuin vastaavasta palkasta. Jos olen ulkomailla enemmän kuin puoli vuotta yhtäjaksoisesti, tiputtaa isänmaani minut suomalaisen sosiaaliturvan ulkopuolelle lääkekorvauksineen, vaikka verorahani kelpaavat koko vuoden entiseen tapaan.

Kotimaani kuitenkin on Suomi Oy, joka on jo monet vuodet ollut Pa. Pysyen tolpillaan voittoa tuottamattomana ainoastaan veronmaksajien rahoilla. Joten olen itse asiassa hyvilläni, että se joutuu kuittaamaan nykyisten ja tulevien sairauksien ja vaivojeni hoidoista ison osan.

Tiimalasini

"Elämän tiimalasi" kuvaa ajan rajallisuutta, katoavaisuutta ja kuolevaisuutta. Se symboloi elämän jatkuvaa virtausta sekä vertauskuvaa jokaisen taipaleen ainutlaatuisuudesta, jossa hiekanjyvät valuvat vääjäämättä loppuun. Perinteisesti se on lisäksi merkki hyveellisestä elämästä, kohtuullisuudesta ja pidättyväisyydestä. Koska tiimalasin voi kääntää ylösalaisin, se voi symboloida myös elämän syklejä, uudestisyntymistä tai uuden ajan kokemista. Tiimalasi muistuttaa ottamaan myös hetkestä kiinni, sillä aika entinen ei koskaan enää palaa.

"Carpe diem" on latinalainen fraasi, joka käännetään yleensä "tartu hetkeen" tai "poimi päivä". Roomalaisen runoilija Horatiuksen oodista ennen ajanlaskun alkua peräisin oleva ajatus kehottaa nauttimaan nykyhetkestä ja elämään tässä ja nyt luottamatta liikaa tulevaisuuteen. Se on muistutus elämän rajallisuudesta ja hetkien arvostamisesta. Ilmaisu on suosittu elämänfilosofia, joka korostaa tuokioon tarttumista sen sijaan, että odottaisi tulevaisuutta. Sanontaa käytetään usein muistutuksena siitä, ettei elämää kannata jättää itsestäänselvyydeksi, vaan elää täysillä juuri nyt. Tiimalasin täyttyessä alaosastaan  ja tyhjentyessä yläosastaan olen välillä niin sanotusti tyhjää täynnä olevana kysynyt itseltäni: "Milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta?" Ja vastannut joka kerta: "En tiedä, mutta ei ainakaan vielä."

Terveyteeni liittyen olen kääntänyt elämäni tiimalasin ainakin kolme kertaa aloittamaan alusta. Ehkä ensimmäisen kerran sen tein, kun olin lätrännyt lähes päivittäin alkoholin kanssa yli kymmenen vuotta. Hitaasti päässäni kypsyi ajatus, että vain siinä tapauksessa, että haluan sisäkalut turmelleena ennenikaisesti hautaan, olen oikealla tiellä. Nyt olen ollut ilman päihteitä paljon yli 40 vuotta. Toinen kerta oli, kun olin ollut juomatta päivälleen kaksi vuotta ja vuosipäivän kunniaksi lopetin tupakoinnin samasta syystä. Sillä Aroma sätkätupakkaa meni topallinen päivässä filtterillä tai ilman.

Mutta sydän- ja verisuonitaudit ottivat minut kuitenkin kiinni ja makasin infarktin saaneena sairaalan sydänvalvomossa maallinen vaellus ohuen elämänlangan varassa. Sairaalan väki palautti vaimoni kanssa elämänhalun ja käänsin tiimalasini aloittamaan alusta kolmannen kerran. Siitäkin taitaa tulla ensi vuonna 20 vuotta. Vaikka tupakoinnin lopettaminen saattoi auttaa minua sivuuttamaan keuhkosyövän, voi olla, että sen sukulainen sai minusta kuitenkin otteen. Viime kesänä ennen Aasian talveani näytti siltä, että eturauhaseni kasvaa hyvänlaatuisesti. Mutta nyt kun olen palannut Suomen kevääseen, tutkimukset osoittavat, etten taida selvitä säikähdyksellä. Edessä on magneettikuvaukset ja koepalojen otto, sekä tulosten vaatimat toimenpiteet. Uskon kuitenkin vakaasti, että ainakin vielä kerran saan kääntää elämäni tiimalasin aloittamaan alusta.

Vaivansa kullakin

En ole juuri vaivojani valitellut, vaikka saisin aiheesta helposti täysimittaisen blogin. Nyt kuitenkin kirjoitan. Olen syönyt puoli vuotta Expros reseptilääkettä kapselin päivässä. Sitä käytetään miehillä eturauhasen hyvänlaatuisen liikakasvun aiheuttamien virtsaamisvaikeuksien hoitoon. Se rentouttaa eturauhasen ja virtsaputken lihaksia, mikä helpottaa virtsaamista, parantaa suihkua ja vähentää tarvetta käydä vessassa. Vaikuttava aine on tamsulosiinihydrokloridi, joka on alfa1-salpaaja. Lääke lievittää oireita, kuten heikkoa virtsasuihkua, vaikeutta aloittaa virtsaaminen ja tiheää tarvetta yöllä/päivällä. Se ei pienennä eturauhasen kokoa, vaan ainoastaan helpottaa oireita. Yleisiä haittavaikutuksia voivat olla huimaus, siemensyöksyn häiriöt ja päänsärky. Lääke voi aiheuttaa verenpaineen laskua, erityisesti nopeasti ylösnoustessa.

Kynsien ja alati ohenevien hiusten lisäksi minulla siis kasvaa eturauhanen liian kanssa. Kun havahduin vaivaan, jonka suosituksen mukaan valtakunnan paras urologi labra- ynnä muiden kokeiden jälkeen vahvisti, menin hänen vastaanotolleen reipas puoli vuotta sitten 100 kilometrin päähän Lahteen. Sovittiin, että Thaimaasta palattuani varaan uuden ajan, joten tänään matkustan muutaman kymmenen kilometriä kauemmas Kouvolaan.

Vaikka eturauhasen liikakasvu on ikämiehillä suht yleinen, on se painanut mieltäni, vaikkei yöunia olekaan vienyt. Pari kertaa kokeilin olisiko helppoa löytää tutusta tai tuntemattomasta vertaistukea. Toinen sanoi, että "voi voi" ja toinen kysyi, kun kerroin meneväni Kouvolaan omalla autolla, "mikset mene junalla?" Joten päätin lopettaa tuen antajan ja murheeni jakajan etsimisen. Ehkä joku jakaa jotain kanssani täällä tai soittamalla 0401511105 tai kirjoittamalla jvjsoini@gmail.com.

Vuosikymmenten aikana on matkaan tarttunut vaivataakkaa sen verran, että mielelläni jakaisin sitä joskus jonkun kanssa. Sillä olen kuullut sanottavan, että jaettu murhe on kevyempi kantaa. Toisaalta olen myös kuullut, että ken vaivojansa valittaa, on vaivojensa vanki. Joka tapauksessa pitkälti toistakymmentä vuotta sitten makasin Meilahden sairaalassa sydäninfarktin saaneena. Silloin ymmärsin, että kaukana takana ovat koulujen kevätjuhlien suvivirret, joka päivä paistava aurinko sekä ikuiset kesäpäivät, jolloin ei ollut huolta huomisesta.

Vaikken osaa yhtään edes arvata mikä sydämeni pysäyttää, kun minulle varattujen päivien määrä tulee täyteen, tiedän tiimalasin valuvan joskus viimeisen kerran. Enkä voi kääntää sitä aloittamaan enää alusta, kuten olen kokenut tehneeni useamman kerran. Ehkä viimeksi viime talvena Aasiassa, kun nykyisin kaulassani roikkuva lyijyluoti iskeytyi seinään metrin päähän vuoteestani.

En tiedä kuinka paljon ihmiset ajattelevat tai puhuvat elämän rajallisuudesta ja määräaikaisuudesta iän karttuessa. Itselläni se pyörii mielellä ja kielellä useammin kuin lapsena. Ehkä se kuuluu kokonaisuuteen, jonka toivon saavani elää omastakin mielestä valmiiksi. Ja voisin huokaista ajattomuuteen taivaanrannan tuolle puolen, että kiitos elämän ja kuoleman valtias. Olen käyttänyt kaiken, jonka minulle annoit.

Evakkojen liputuspäivä

Evakkojen liputuspäivää vietetään tänään. Liputtamalla muistetaan toisen maailmansodan aikaisten talvisodan, jatkosodan ja Lapin sodan tapahtumien vuoksi kotiseutunsa pysyvästi tai väliaikaisesti jättämään joutuneita ihmisiä. Liputuspäivällä halutaan kunnioittaa karjalalaista siirtoväkeä. Karjalan liitto ja eduskunnan Karjala-kerho yrittivät monena vuonna saada evakkojen muistolle virallista liputuspäivää. Asiasta tehtiin 2020, 2021 ja 2024 eduskunnassa kirjallinen kysymys kulloisellekin sisäministerille, mutta viralliseen päivään suhtauduttiin kielteisesti.

Vastauksessaan vuonna 2024 tehtyyn kirjalliseen kysymykseen sisäministeri Mari Rantanen totesi, että aihe on arvokas ja tärkeä, mutta siihen liittyviä liputuspäiviä on jo kolme. Puolustusvoimain lippujuhlan päivä, kansallinen veteraanipäivä ja kaatuneitten muistopäivä. Lisäksi oli sisäministeriön suositus liputtaa sotien päättymisen juhlavuosina. Vuonna 2024 virallisia ja vakiintuneita liputuspäiviä oli 26 sekä lisäksi neljä suositeltua päivää. Rantanen perusteli kielteistä suhtautumistaan suurella määrällä, joka saattaa aiheuttaa liputusväsymystä ja nostaa kansalaisissa kielteisiä tunteita. Siksi ministeriö ei nähnyt tarpeelliseksi edistää evakkojen omaa liputuspäivää. Mutta koska Suomen lipulla saa liputtaa vapaasti, niin kansalaiset, järjestöt ja muut tahot voivat halutessaan tiettynä päivänä liputtamalla vakiinnuttaa siitä liputuspäivän.

Vaikka pinnan alla kyti isän sukupolven ennakkoluuloja ja kovaa kielenkäyttöä, arki pakotti ja opetti ihmiset tulemaan toimeen keskenään. Naapurit olivat kuitenkin niitä, joiden kanssa jaettiin talkoot, työkalut ja tienhoito. Enkä tiedä tai muista varmuudella olivatko rajanaapurimme edes tulleet sotiemme vuoksi Karjalasta, vaikka sukunimet olivat kuin suoraan Karjalan kartalta. Maaranen on hyvin perinteinen itäsuomalainen nimi ja heitä asui paljon nimenomaan Karjalan kannaksella, esimerkiksi Muolaassa sekä Kivennavalla. Parkkonen on myös vahvasti karjalainen nimi. Heitä sijoitettiin sieltä kotoisin olevina paljon juuri Uudellemaalle.

​Vaikka isäni saattoi purkaa joskus mieltään tai muistojaan koviin sanoihin, me lapset ja perheet elimme sopuisasti, vaikka sainkin monesti kuulla kavereitteni suusta olevani "kapiaisen kakkara". Usein arki meni kuitenkin niin, että lapset leikkivät keskenään välittämättä aikuisten ennakkoluuloista. Vähitellen "ryssittelyt" jäivät vain harmilliseksi taustahälyksi, kun yhteinen elämä lapsuudenkotini ympäristössä rullasi eteenpäin.

Monrepoon sillat, kuten äiti sanoi, oli todellinen klassikko, ja varsinkin nykyisin on helppo ymmärtää, miksi se oli äitini lempilaulu. Hänen kaimansa Annikki Tähti oli itsekin Karjalan evakko ja hän tulkitsi "Muistatko Monrepos'n? kappaleen sellaisella kaipauksella, että se iski suoraan suomalaiseen sielunmaisemaan. Hän lauloi sen myöhemmin myös Kaurismäen hienossa elokuvassa suurella tunteella.

​Vaikka laulussa ei suoraan lauleta silloista, se maalaa vahvan kuvan Viipurissa sijaitsevasta Monrepos’n puistosta, joka oli kuuluisa nimenomaan kauniista maisemistaan, huvimajoistaan ja koristeellisista silloistaan. Monelle evakolle tuo puisto symboloi kaikkea sitä kauneutta, joka Karjalaan jäi. Erik Eriksenin säveltämä ja Sauvo Puhtilan alias Saukin sanoittama kappale oli vuonna 1955 Suomen ensimmäinen kultalevy.

Paljon yli puolen miljoonan kotinsa pysyvästi tai tilapäisesti menettäneen suomalaisen asuttaminen maksettavien sotakorvausten lisäksi oli pienelle kansalle valtava ponnistus. Se on hyvä muistaa nytkin, kun talouden taantuma ja maailman epävarmuus kolkuttelee Suomi-neidonkin ulko-ovea niiden toimesta, joille ei mikään riitä.

Kannanko kaiken mukana ja vien mennessäni?

Jo vuosien ja vuosikymmenten ajan olen antanut niin sanottuja kymmenyksiä itsekkäästi itse valitsemilleni tarvitsijoille. Ehkä olen ajatellut, vaikken uskonnollinen olekaan varsinkaan nykyisin, että Luoja ei kitsasta suojele. Vaikka työeläkkeeni kertymästä vain pieni osa lienee omia rahojani, katson ansainneeni joka killingin. Verojakin niistä maksan niin kauan kuin henki pihisee enemmän kuin vastaavista palkkatulosta. Ajatttelen, että valtion kannattaa pitää työeläkeläisiä elossa ainakin niin kauan kuin emme makaa tai asu kalliilla laitospaikoilla, joissa henkilökunta hoivaa ja hoitaa meitä vuorokauden jokaisena tuntina.

Morakotin tapaaminen antoi sinänsä suht vaatimattomille tuloilleni uuden merkityksen, sillä yhdessäkään meillä ei juuri ole tuloina kuin eläkkeeni. Itse asiassa en edes käsitä tai tiedä kuinka Thaimaassa ihmiset pysyvät elossa ja saavat ruokansa, jos ei ole läheisiä, jotka auttavat, jos tuloja ei ole kuin valtion maksama minimi.

Mutta näinkin on hyvä, sillä omalla laillani huolehdin mielelläni edelleen myös kymmenyksistä. Nykyisin niistä saavat osansa Phatthalungin lapset pienten lelujen muodossa, naapurin kanat kukkoineen, pihan omat ja vieraat kissat sekä kaikkea pelkäävä Securitydoc arkajalka-koira. Ne kaikki syövät kymmenen kilon säkistä samaa kissanruokaa. Silloin tällöin annan jotain rahattomilta näyttäville senioreille. Kadulla kerjäävän kupin ohitan vain harvoin, jos koskaan ilman pientä jeesiä.

Kun olin nuorempi oli meillä Liisan kanssa Dwarka-niminen kummilapsi Intiasta. On hyvin tyypillistä, että 1970-, 80- tai 90-luvuilla kummilapsen nimi on tallennettu juuri siinä muodossa kuin paikalliset työntekijät ovat sen rekisteröineet. Dwarka on nimenä klassinen ja ajaton, ja se sopii erinomaisesti tuon ajan nimistöön. Kun halusimme lahjoittaa pyörätuolin Suomesta, sain vastauksen ja kuvan, että sitä Dwarka ei tarvitse, sillä hän kävelee käsillä. Itkin ja kyynelehdin nytkin, sillä myös vaimoni oli sairastanut polion ja käytti pyörätuolia.

Voisia tuimme Kristityn kasvua ja Daniel Nylundin työtä. Taisimme hankkia Ystävyyden Majatalon osakkeitakin, kun yhdistys osti Kruusilasta vanhan meijerin järven rannalta. Öitäkin siellä olin tai olimme Matkakodillamme. Muistelen osakkuuteen kuuluneen vuosittain neljä yötä, joita jaoin joillekin ketkä olivat pulassa oman mielensä kanssa. Edelleen arvostan Danielin järjenjuoksua paljon. Ehkä eniten siksi, että hän kertoo kaikille kirjoittamalla sangen avoimesti myös omista vajavuuksistaan.

Eniten maallista mammonaa, niin rahaa kuin maatakin olen antanut pienelle Elämän tähden -yhdistykselle. Se on mahdollistanut Jokilaakson luonnonsuojelualueen synnyn ja ylläpidon. Isäni ja äitini perintö pitää sisällään myös yhden elämäni suurista murheista, sillä minulle mysteeri katkaisi yhteyden poikaani ja lapsenlapseeni. Ehkä joskus saan sen tietää ja ehkä silloin arvioin vielä kerran uudelleen Jokilaakson tulevaisuuden Merikonttikoteineen.

Rakkauteni kotimaahan on hämärtymässä

Suomen velka on tällä hetkellä korkeammalla tasolla kuin koskaan aiemmin. Valtionkonttorin ja tuoreimpien tilastojen mukaan valtionvelka oli noin 194,3 miljardia euroa. Tämä tarkoittaa yli 34 000 euroa jokaista suomalaista kohden. Koko julkisen talouden velka, joka sisältää valtion lisäksi kunnat, hyvinvointialueet ja sosiaaliturvarahastot, on ylittänyt 90 prosentin rajan suhteessa bruttokansantuotteeseen.

​Ennustaminen viiden vuoden päähän sisältää aina epävarmuutta, mutta valtiovarainministeriön ja Suomen Pankin pitkän aikavälin skenaariot antavat suunnan. Nykyisten ennusteiden mukaan velkasuhteen vakiinnuttaminen on osoittautunut haastavaksi (on sekin sana). Vaikka talous on toipumassa hitaasti, velan odotetaan kasvavan edelleen. Mikäli merkittäviä uusia sopeutustoimia ei tehdä ja nykyinen meno jatkuu, julkinen velka saattaa nousta 95–100 prosenttiin suhteessa BKT:hen vuoteen 2031 mennessä.

​Koska valtio joutuu ottamaan vuosittain lisää velkaa ja vuonna 2026 nettolainantarve on noin 11,6–13 miljardia euroa, euromääräinen velka nousee viidessä vuodessa todennäköisesti lähemmäs 250 miljardia euroa. Luvut perustuvat nykyiseen talouskehitykseen ja tehtyihin budjettipäätöksiin. Suuret muutokset maailmantaloudessa tai uudet poliittiset sopeutuspäätökset voivat muuttaa tätä polkua suuntaan tai toiseen.

Kansanedustajien palkkiot nousivat merkittävästi 1. lokakuuta 2025. Eduskunnan palkkiotoimikunta perusteli korotusta sillä, että palkkioiden on oltava tasapainossa maan yleisen ansiotason kehityksen kanssa. Merkkejä alennuksista ei ole, vaikka valtion taloustilanne on tiukka. Poliittisten päättäjien palkkioita ei ole 2020-luvulla alennettu. Sen sijaan niitä on pidetty toisinaan "jäädytettynä", kuten tehtiin esimerkiksi osittain koronavuosien aikana. Niinistö kuitenkin kantoi vahvasti vastuuta, sillä valtiovarainministerinä 1990-luvun laman jälkeen hän näki läheltä, mitä tapahtuu, kun velka ottaa vallan.

​Niinistö tekikin poikkeuksellisen eleen heti presidenttikautensa alussa vuonna 2013. Pyytäen, että hänen vuotuista palkkiotaan alennettaisiin vuoden 2006 tasolle 160 000 eurosta 126 000 euroon. Kun Stubb aloitti presidenttinä maaliskuussa 2024, palkkio palautettiin takaisin. Perusteluna oli, että Niinistön alennus oli henkilökohtainen valinta, ja tehtävän palkkion tulee vastata sen vaativuutta.

Sellainen virsikirja millainen seurakunta ja vakka on kantensa valinnut. Eikä demokratiassa hevin saa vastuuseen päättäjiä valinneita eli kansaa, vaikka historiamme on opettanut itsenäisyyden merkityksen. Kun "pakkasyö" lopulta koittaa ja omiin housuihin kustu jäätyy, kaikkein kovimmin se iskee niihin, joilla ei ole säästöjä tai muuta turvaa. Juuri niihin, joita hyvinvointivaltion pitäisi suojella.

Menneisyytemme on täynnä selviytymistaisteluja vieraiden valtojen alta Lapin- ja sisällissotiin sekä traagisia valintoja suurvaltapolitiikan pelinappulana. Se on jättänyt jälkensä kansalliseen psyykeeseen, vaikka historiamme on opettanut itsemääräämisoikeuden tärkeyden. Velkakierre on kuitenkin hidas tapa menettää tuo oikeus, sillä sen tien päässä lopulta päätökset taloudesta tekevät ne, jotka lainaavat, eivätkä enää suomalaiset itse.

Kotini on Faradayn häkki

Faradayn häkki on sähköä johtava, suljettu metallikuori, joka suojaa sisällään olevia kohteita ulkoisilta sähkökentiltä ja salamaniskuilta. Ukkosella esimerkiksi metalillikorinen auto ja lentokone toimivat Faradayn häkkeinä. Salaman iskiessä virta kulkee kuoren pintaa pitkin maahan tai ympäröivään ilmaan, jättäen sisätilat turvallisiksi. 

Häkki on saanut nimensä englantilaisen tiedemiehen Michael Faradayn (1791–1867) mukaan. Vaikka ilmiön periaatteita oli uumoiltu jo aiemmin, Faraday rakensi vuonna 1836 suuren metallilla vuoratun huoneen osoittaakseen ilmiön käytännössä. Hän käytti sähköstaattista generaattoria synnyttääkseen korkeajännitteisiä iskuja huoneen ulkopuolelle, mutta meni itse huoneen sisälle ja osoitti herkällä elektroskoopilla, että huoneen sisällä ei ollut lainkaan sähkövarausta.

Näin on myös teräksisen Merikonttikotini laita, jossa olin tuskaillut kuukauden verran yhteyksien kanssa. Kunnolla eivät toimineet Messenger eikä WhatsApp eivätkä muutkaan puhelut varsinkaan elävän kuvan kanssa. Samoin oli ongelmia internetin ja Netflixin kanssa. Kun kukaan ei osannut neuvoa, suunnittelin jo ottavani uudelleen käyttöön Elisan kotiverkon ulkoantennin kanssa, jota en enää uusinut tultuani takaisin Suomeen.

Kunnes eilen illalla lähes viimeisenä oljenkortena sain ahaa-oivalluksen. Ehkä 4G ja 5G signaalit eivät käyttäydykään samalla tavalla ja kulkevat eri reittejä. Joten vaihdoin ensisijaiseksi yhteydeksi tukiasemanakin toimivaan kännykkääni 4G-verkon. Ero oli silmänräpäyksessä kuin yöllä ja päivälle.

Sitten kysyin Gemini keinoälyltä miksi näin? "On erittäin todennäköistä, että 4G- ja 5G-signaalit käyttäytyvät eri tavoin yrittäessään läpäistä merikontin terässeinän. Mutta syy ei ole varsinaisesti eri sukupolvisissa 4G vs. 5G, vaan käytetyissä taajuuksissa. Merikontti toimii käytännössä Faradayn häkkinä. Teräs on erinomainen sähkönjohtaja, joka heijastaa ja vaimentaa sähkömagneettista säteilyä erittäin tehokkaasti. Mitä korkeampi radiotaajuus on, sitä huonommin se läpäisee kiinteitä esteitä ja sitä herkemmin se heijastuu pinnoista.

​4G käyttää usein matalampia taajuuksia, joilla on suhteellisen pitkä aallonpituus. Ne "kiertävät" esteitä paremmin ja niillä on hieman parempi mahdollisuus päästä sisään pienten rakojen, kuten ovitiivisteiden kautta. 5G hyödyntää korkeampia taajuuksia tarjotakseen suurempia nopeuksia. Korkea taajuus on lyhyt aallonpituus, joka pysähtyy terässeinään lähes täydellisesti. Erityisesti millimetriaallot eivät läpäise edes paksua lasia tai puuta kunnolla, saati sitten terästä. Koska ehjä terässeinä on signaalille läpäisemätön, signaali pääsee kontin sisälle vain aukkojen kautta, joita ovat esimerkiksi ilmanvaihtoventtiilit tai mahdolliset ruostereiät. Signaali voi "vuotaa" myös sisään, jos ovi on raollaan.

​Tässä tilanteessa matalataajuinen 4G-signaali on yleensä se, joka säilyy hengissä, kun taas korkeataajuinen 5G-yhteys katkeaa ensimmäisenä. Jos olet suljetun merikontin sisällä, puhelimesi käyttää paremmin 4G-yhteyttä, koska matalammat taajuudet löytävät tiensä sisään helpommin. 5G-signaali vaatisi yleensä joko kontin lähellä olevan tukiaseman, joka käyttää matalia 5G-taajuuksia, tai fyysisen ulkoantennin, joka tuo signaalin kaapelilla kontin sisälle. Matalampi taajuus on pidempi aalto. 4G-verkko käyttää usein 800 MHz taajuutta, jonka aallonpituus on noin 37 cm. Se on tarpeeksi suuri "löytääkseen" tiensä sisään rakenteista. Kun taas moni 5G-verkko Suomessa toimii 3,5 GHz taajuudella, aallonpituus on vain noin 8,5 cm. Se käyttäytyy enemmän valon tavoin. Jos se osuu terässeinään, se heijastuu takaisin kuin peilistä eikä taivu aukkojen reunoilla läheskään yhtä tehokkaasti."

Jos en tiedä, on jäljellä usko

Uskostani tuonpuoleiseen olen kirjoittanut aiemminkin. Mutta kirjoitan taas, omathan ovat sivuni ja blogini. Maailma on väärällään erilaisiin uskontojen tarjoamiin totuuksiin uskovia, joiden mielestä toisin uskovat ovat vääräuskoisia. Totta kuitenkin lienee, että ihmistä suuremmasta älystä meille on kaikilla yhtä paljon tietoa, eli ei lainkaan. Juuri siksi kaikki se mitä tapahtuu kuoleman jälkeen on vain ja ainoastaan uskon asia tai varassa. Ehkä niin on hyvä tai peräti tarkoitettu, sillä luulen, että tieto on uskon surma ihmistä suuremmissakin asioissa. Mutta mihin minä sitten uskon ja en usko enkä tiedä?

Ihminen sen sijaan on monelta osin tyhmintä mitä tiedän. Tapamme esimerkiksi milloin mistäkin syystä tai syyttä toisiamme heimo- tai kansatolkulla ja keräämme ympärillemme mielettömän määrän tavaraa ja rihkamaa. Mitä emme ole koskaan tarvinneet ja mitkä eivät ole tuottaneet itselle saati muille hetkenkään iloa. Turhan tekijöinäkin olemme ylivertaisia, vertaamme sitten itseämme eläimiin tai keihin tahansa ehkä Bakun tulenpalvojia lukuunottamatta. Ehkä suurimpia ison ikkunan järjettömyyksiä ovat sodat, joissa kai jokainen sotaan lähtevä ja lähettävä on valmis tappaamaan aivan ventovieraita isiä, äitejä ja lapsia ilman ainuttakaan järjellistä syytä. Kun tähän hulluuteen lisätään valta ja vallanhalu niin idässä kuin lännessäkin sellaiselle, jolle mikään ei riitä, jää jäljelle vain suunnattoman suureen surun tuottaminen ympäri maailmaa. Sen  estemistä ei mikään korkempi voima näytä haluavan tai kykenevän estämään.

Mutta vaikka olen uskovien mittareilla uskomaton tai vähintään vääräuskoinen, ateisti en heidänkään mielestä ole. Vaan uskon sellaiseen mistä en tiedä mitään koska haluan ja mikä käy järkeeni. Se on ietsismi, joka tulee hollannin sanasta ietsisme, "jotakuitsismi" tai "jonkinlaisuusmi". Jotakuitsismi on humoristinen ja hieman itseironinen termi kuvaamaan elämänasennetta tai toimintatapaa, jossa asiat tehdään "sinne päin" tai "jotakuinkin". Se on vastakohta perfektionismille ja pikkutarkkuudelle. Jotakuitsismin ytimessä on ajatus, että rima saa olla sopivan matalalla ja lopputulos on "riittävän hyvä", vaikkei olisikaan täydellinen. Jotakuitsismi on käytännössä suunnilleen-asenne. Jos reseptissä lukee 2 desilitraa jauhoja, jotakuitsisti kaataa niitä kulhoon silmämääräisesti ja toteaa: "Se on likimain siinä."

Se on myös armollisuutta itseä kohtaan. Hyväksytään, että kaiken ei tarvitse olla tiptop. Koti on siivottu "jotakuinkin", eli suurin osa villakoirista on poissa. Asiat saadaan valmiiksi nopeasti, koska aikaa ei tuhlata viimeistelyyn, jolla ei ole isoa merkitystä lopputuloksen kannalta. Koska sääntöjä ja ohjeita noudatetaan vain suuntaa-antavasti, tilaa jää luovalle soveltamiselle ja yllätyksille. Termi on muodostettu sanasta jotakuinkin, suunnilleen tai melkein. Se on saanut laajempaa näkyvyyttä muun muassa sosiaalisessa mediassa ja keskusteluissa, joissa halutaan kyseenalaistaa nykyajan suorituskeskeisyyttä ja jatkuvaa täydellisyyden tavoittelua.

​Jotakuitsismi on elämänviisautta, jossa keskitytään olennaiseen ja annetaan pikkuseikkojen olla hieman vinksallaan – koska elämä on usein hauskempaa, kun se on vain "jotakuinkin" hallinnassa. Se on aatteellinen suuntaus, joka syntyi Alankomaissa 2000-luvulla. Ietsistit uskovat, että maailmankaikkeudessa tai elämässä on "jotakin enemmän" kuin pelkkä materiaalinen todellisuus, mutta he eivät määrittele tätä "jotakin" tarkemmin. He hylkäävät sekä perinteiset uskonnot että tiukan ateismin. Siinä ei ole dogmeja – ei pyhiä kirjoja, profeettoja eikä institutionaalista uskontoa, vaan hyväksytään avoin henkisyys, että "suuria kysymyksiä" ei voi tai tarvitse ratkaista. Siinä epämääräisyys on hyve ja epävarmuus nähdään rehellisyytenä, ei heikkoutena. Ei ole välttämättä yliluonnollisia uskomuksia, mutta ei sulje niitä poiskaan. Ietsismi vetoaa kaltaisiini ihmisiin, jotka tuntevat olevansa "hengellisiä, mutta eivät niinkään uskonnollisia" ja kokevat ateismin liian kylmäksi tai dogmaattiseksi sekä haluavat säilyttää ihmetyksen ja merkityksen tunteen ilman uskontojen rakennelmia. Lyhyesti voisi todeta, että ietsisti sanoo en tiedä mitä se on, mutta jotain siellä on."

Kevään merkkejä

Jo muutaman päivän ovat pienen pienet siipiveikot, jonkun heimon hyttysen näköiset lennelleen pikku parvissa Jokilaakson ilta-auringossa. Mukavaa, vaikka verenhimoiset naishyttyset olivat aiemmin aika korkealla inhokkieläin listallani. Kunnes huomasin, ettei syömäjälki reidellä tai käsivarrella kutita edes puolta tuntia. En minä niitä silti varsinaisesti rakasta enkä ruoki.

Sen sijaan annan evästä pitkin kesää kolmella ruokapöydällä oraville ja linnuille. Vaikka luulin aiemmin niiden tulevan siementen sijaan munista. Niin tai näin, lihansyöjälinnuillakaan ei pakkasöiden vuoksi ole juuri ruokaa ollut ilmassa eikä maassa. Myös muita siivekkäitä on ilmestynyt ihmettelemään pihapiiriini kevättä. Kuten naapuriniityn mehiläiset ja kannonkolojen kimalaiset, kun vaihdoin tielanaani ilmapyörien tilalle kokokumiset. Niitä olen testannut jo vuosikymmenen, pari nokkakärryissä ja 25 vuotta sitten Sjöblomin Juhanilta lahjaksi saamassani kottikärryissä. Kuskaan niillä sitä itseään kompostoinnin seuraavaan vaiheeseen.

Valmiille tuotteelle minulla on uusi käyttötarkoitus, sillä lopetan toistaiseksi ruohosipulia lukuunottamatta perinteisten hyötykasvien viljelyn katottomassa, pienessä, Vihreässä huoneessa. Kylvän tilalle niittyjen ja ketojen yksi- ja monivuotisten kesäkukkien siemeniä. Jos kasvatus onnistuu, vien tuttujen ja tuntemattomien etupäässä unohdetuille haudoille hautamaljoissa leikkokukkia ja sanon: "Terve. Sydämessäni myös sinä elät tai en ole sinua unohtanut." Samalla testaan Tuusulan seurakunnan käyttöönottamaa hautahakua.

Kylmät yöt ja kuivat ilmat ovat hidastaneet jäiden lähtöä Purolammesta, jossa matalan veden vuoksi ei virtausta juuri ole. Enkä tiedä muutenkaan tuleeko vettä enää Lemminkäisen tai Kuninkaanlähteiltä, Rydybackan ja Kratinkallioiden sekä Hesapottsmossen suon lisäksi. Maljapuro onkin saanut sulaksi vain pienen kulman Rabbit Islandin rannasta uimapaikaksi telkille, heinäsorsille ja muille vesilinnuille ja -eläjille.

Ensimmäinen silmiini sattunut kukka oli tänä vuonna leskenlehti ja parin päivän päästä sinivuokko. Linnunsilmä, kielo ja voikukka kurkkivat vasta maan raoista, kuten jostain syystä valkovuokkokin. Kolme selkeää kesän merkkiä ovat ulpukka, rentukka ja lumpeen kukka, joka Jokilaaksossa on juuriltaan vieraslaji. Kuten himalajanpalsami, karhunkierto ja lupiinikin.

Ajoissa tulemisensa aloittanut kesä tulee tänä vuonna hissun kissun

Aikamoinen rivistö rohtoja pitää minut elossa

Äitini kielellä pelakuu pysyi hengissä puoli vuotta ilman annettua juomavettä

Kylmät yöt ja kuivat kelit pitävän jään vedessä ja jarruttavat kesän tuloa

Kevään ensimmäiset leskenlehdet ovat nousseet silti aistimaan aurinkoa

Jokilaakson juhlapaikalle on serkkuni Markun lahjaksi antama
Suomenlippu liehunut juhlapäivinä jo neljännesvuosisadan

Kevään töitä ovat kotitieni lanaukset

 

Rahalla saa hyvää, huonoa tai ei mitään kohtelua

Tähän ikään on tullut hankittua ja hukattua eräskin tarpeeton tai tarpeellinen tavara tai vastaava. Jotkut noin vaan ja jotkut tuotteita vertailemalla. Varmin tapa päästä ehdokaskandidaattien listaltani on kehua omaa tuotetta muiden vastaavia haukkumalla. Eikä tämä ole herja tai muuta tyhjää lopinää. 

Muistan, kun olimme ostamassa Liisan kanssa uutta autoa, avattavalla sähköisellä kattoikkunalla varustettua valkoista Honda Accordia, rekisterinumero ASO-610 🙂. Sitä jälleenmyi Jyväskylässä itsensä myöhemmin konkurssiin hakenut Sisä-Suomen Autokeskus ja joku muu. Myyjä oli kuitenkin Mononen, joka hupiloi varman kaupan sanomalla mitään autoista ymmärtämättömälle Liisa-vaimolleni: "Että kyllähän auto on viisasta ostaa kotikylän kaupasta, niin huollotkin varmasti toimivat."

Niin paljon jurppi tapa yrittää käyttää hyväkseen tietämätöntä, pyörätuolia käyttävää naisasiakasta, että kauppa jäi siihen. Enkä enää koskaan avannut sen autoliikkeen myyjäpuolen ovea, vaikka Malmi Vehosta ostamamme auton siellä lähes aina huolsimmekin. Ostopaikasta sen sijaan tekivät vielä Vehon pääkallopaikalle Autotaloon kirjallisen reklamaation vakuutellen meille, että huollot taatusti toimivat missä tahansa Vehon valtuuttamassa korjaamossa.

Toinen verenpainettani nostava on tyly tai olematon asiakaspalvelu, jota sitäkin olen saanut osakseni. Näissäkin tapauksissa saatan vaihtaa kauppaa ikiajoiksi, ellen sitten armahdan jossain vaiheessa. Näin on käymässä Hyrylän Tokmannille. Tähän ei ehkä ole niinkään vaikuttanut parantunut palvelu, vaan lempimyyjieni katoaminen saman kylän Puuilosta. Ja Tokmannin muita edullisemmat tai kevään ainoat auringonkukan siemenet Jokilaakson linnuille sekä oraville.

Voihan se olla omassa aseenteessakin, kun minusta tuntuu, että yleisesti ottaen huonoa kohtelua on eniten yhteiskunnan monopoleissa. Vaikka sen pitäisi olla aivan toisin, sillä niissä hankkivat ynseätkin työntekijät ansionsa asiakkaiden maksamin verovaroin. Toisaalta yhä useammin pitää maksaa jopa puhelimessa jonottamisesta, vaikken kysyisi kuin viranomaisilla itsestäni olevia tietoja. Hassu logiikka siinäkin. Jos menen paikan päälle jakkaralle jonottamaan, ei se maksa mitään. Mutta jos teen sitä kotisohvaltani puhelin korvalla tai kaiutin auki kuunnellen musiikkia, josta en edes pidä, maksaa se vähintään paikallispuhelun ynnä muuta verran.

​Ehkä veroprosentti onkin lopulta elämän pieniä murheita. Paljon kalliimmaksi tulee hinta, jonka joutuu maksamaan huonosta palvelusta tai siitä, ettei ihminen tule nähdyksi omana itsenään – oli hänellä sitten kädessään verokortti, pyörätuolin kelausvanteet tai pussi auringonkukansiemeniä.

Kauas on pitkä matka

Valon tarkka nopeus tyhjiössä on 299 792 458 metriä sekunnissa, eli 1 079 252 849 kilometriä tunnissa. Se on nykytiedoilla maailmankaikkeuden suurin mahdollinen nopeus. Maapallon ja Auringon välinen keskietäisyys on 150 miljoonaa kilometriä, joten valolta kestää 8 minuuttia ja 20 sekuntia kulkea tämä matka. Tämän vuoksi emme näe missä Aurinko on juuri nyt, vaan missä se oli noin 8 minuuttia sitten. Jos Aurinko katoaisi maagisesti tällä sekunnilla, me jatkaisimme valossa kylpemistä ja kiertoradalla pysymistä vielä 500 sekunnin ajan.

Tämä valtava välimatka toimii aurinkokunnan mittakaavana, ja se on lähes 400 kertaa pidempi kuin matka Maasta Kuuhun. Kuu onkin kosmisessa mittakaavassa aivan naapurissa, joten valo ja radioaallot kulkevat tämän matkan lähes silmänräpäyksessä. Valon matka Kuusta Maahan kestää 1,28 sekuntia ja tarkan mittauksen avulla on saatu selville, että Kuu loittonee 3,8 senttimetriä joka vuosi.

Aurinkokunnassamme kaukaisin virallinen planeetta on Neptunus. Sen etäisyys vaihtelee hieman, mutta keskiarvo on 4,5 miljardia kilometriä, eli 30 kertaa Maan ja Auringon välinen matka. Valo tulee sieltäkin noin 300 000 kilometriä sekunnissa, joten matka-aika maahan on 4 tuntia ja 10 minuuttia. Kun siis lähetämme komennon Neptunusta ohittavalle luotaimelle, kestää yli 4 tuntia ennen kuin se vastaanottaa viestin, ja toiset 4 tuntia ennen kuin saamme vahvistuksen takaisin.

​Aurinkokuntamme ulkopuolisten planeettojen kohdalla luvut muuttuvat tähtitieteellisiksi. Koska avaruus on lähes tyhjää, emme mittaa matkaa enää kilometreinä vaan valovuosina. Yksi valovuosi on matka, jonka valo kulkee vuodessa. Eli noin 9,5 biljoonaa kilometriä.

​Tällä hetkellä kauimmainen tunnistettu planeettaehdokas sijaitsee Pyörregalaksissa, jonka etäisyys maasta on noin 28 miljoonaa valovuotta. Mitä tämä sitten käytännössä tarkoittaa? Jos voisimme katsoa tätä planeettaa juuri nyt kaukoputkella, näkisimme sen sellaisena kuin se oli 28 miljoonaa vuotta sitten. Tuohon aikaan Maassa eli vielä muinaisia, alkukantaisia petoeläimiä ja nykyisten apinoiden esi-isiä, eikä ihmisestä ollut tietoakaan. Onkin melko huimaa ajatella, että mitä kauemmas avaruuteen katsomme, sitä kauemmas historiaan todellisuudessa näemme. 

Jos avaruusjättiläinen seisoisi Maassa ja pää on Kuussa, ja joku puraisisi sitä varpaasta, kuluisi huimat yli seitsemän kuukautta ennen kuin jättiläinen tuntisi kivun aivoissaan. Jos kyseessä olisi hitaampi, jomottava kipu, viestin perillemeno kestäisi yli 12 vuotta. Pelkästään tiedonkulku jalan "nipistyksestä" aivoihin kestäisi kauemmin kuin useimmat miehitetyt lennot Marsiin on suunniteltu kestävän. Ihmisjättiläisen hermostolla kestäisi niin kauan reagoida uhkaan, että varvas ehtisi luultavasti parantua kokonaan puremasta ennen kuin aivot edes tajuaisivat mitään tapahtuneen.

Jos taas olisi jättiläinen, jonka varpaat ovat vedessä Afrikan eteläkärjessä ja pää Pohjois-Norjan Hammerfestissa ja joku puraisisi sitä varpaasta, niin ihmisen keskiverto reaktionopeudella kuluisi yli viikko ennen kuin se edes säpsähtäisi ja tuntisi kivun päässään. Jos kyseessä olisi hitaampi, jomottava kipu, viestin perillemeno kestäisi melkein viisi kuukautta. Kun jättiläinen päättäisi vetää jalan pois, kestäisi toinen viikko, ennen kuin aivojen käsky saavuttaisi lihakset. Ihmisjättiläinen olisi siis varsin hidas reagoimaan hyttysenpistoihin tai tässä tapauksessa ehkä valaanpuremiin.

Kaipaako joku mainospostia?

Minulla on kotikyläntieni varressa, 350 metrin päässä Merikonttikodista Soiniityntien sillan sillä puolen postilaatikko, joka enimmäkseen ammottaa tyhjyyttään. Sillä yllätyksekseni lähes kaikki paperiset mainoshemmojen postit ovat loppuneet. Silti kävelen sinne lähes päivittäin, vaikkei kylälle jaeta postiakaan kuin pari kertaa viikossa. Toista oli ennen, kun erilaista postia jakoi päivittäin kolmekin eri firmaa ja jakajaa. Onkohan muillekin käynyt samoin kauppiaiden paperisten markkinointilähetysten kanssa?

En osaa sanoa onko se itseni kannalta mukavaa vai epämukavaa, sillä muutakaan postia ei juuri tule. Jonnekin ovat kadonneet myös mysteerinaiset, jotka ilahduttivat minua pari kertaa korteilla. Kun tilattuja paperisia sanoma- tai aikakauslehtiäkään ei tule sekä säännölliset laskut kilahtavat sähköiseen postilaatikkoon tai pankkiin suoraan maksettaviksi, niin kukapa minulle mitään lähettelisi? Mutta en minä silti aivan postilähetysten ulkopuolella ole, sillä kerran lähetin digikortin Thaimaasta itselleni, jonka Posti muutti paperiseksi sekä toi laatikkoon. Ja kuten kirjoitin, joskus laatikossa on aivan ainutlaatuista mielenpiristystä.

Kun tulin nyt asiaa tarkemmin ajatelleeksi, niin tuleehan minulle ainakin Valkonauhan, Katulähetyksen ja A-kiltojen paperilehdet. Joukosta on pudonnut Sininauhan Uusi Toivo, jota Päivis piti pinnalla niin kauan kuin työnantaja sen soi. Se on harmillista, vaikka se muuttikin sisältöään Päiviksen jälkeen. Se oli ensijaisesti laitoksissa, kadulla ja kiven sisällä asuvien oma lehti, jota kuvasti mainiosti sen alkuperäinen nimi Vangin toivo. 

Joskus "talosta" tuli palautettakin, että "se on ainut hengellinen julkaisu, jota suostun lukemaan". Erityisesti arvossaan olivat lehdet, joita Päivis lähetti vankien omilla nimillä. Nyt kun omakin laatikko ammottaa päivästä toiseen tyhjyyttään, olen käsittänyt omalla nimellä tulevan postin merkityksen, jos ei ole postia lähettäviä tai juuri muitakaan ystäviä.

Tätä kirjoittessa nousee muistini sopukoista ylös Jyväskylän seudulla asunut, voisinko sanoa aito erakko, joka asusti metsän keskellä matalaakin matalammassa mökissään kantovesien ja puuceen varassa, puukaminan tuodessa lämpöä talvipakkaseen. Mies suojeli talvikärpästään, jonka sanoi olevan ainoan, joka hänestä välittää. Mutta minäkin välitin ja kävin silloin tällöin tuliaisina Aromatoppa, sätkäpaperia ja kahvipaketti.

Samaan heimoon kuului kaksi Jyväskylän keskustassa, radan varren peltisessä puutarhatyökaluvajassa talvella asunutta, aitoa puliukkoa. Elävästi muistan, kun eräänä pakkasaamuna, jolloin oli pakkasta pitkälti yli 20 astetta, toinen heistä, Eikka, entinen tukkijätkä tuli purkutuomion saaneessa mökissä olevaan, kahden pienen hellahuoneen päiväkeskukseemme. Käsiään kylkiinsä paukutellen hän loihi lausumaan: "Oli hyvä yö, sillä ensimmäisen kerran tuntui, että vajassa oli lämpimämpää kuin ulkona kiskoilla."

Ruokansa nämä ystäväni keräsivät roska-astioista. Kokkaukset Omakotikadun mökin hellalla saivat ilmaan sellaiset aromit ja tuoksut, jotka ajoivat muut kävijät ulkosalle. Mutta paikka oli tarkoitettu kaikille, joten vedin jatkojohdolla keittolevyn ulos kyhäämämme pienen kasvihuoneen ja puuliiterin viereen.

Kerran olin Liisan kanssa Keskuseurakuntatalolla silmää tekevien pirskeissä, kun salin oviaukkoon ilmestyi toinen näistä kadun miehistä ja sali hiljeni. Kaikki tuojottivat oviaukolle osa jo nenäänsä pidellen ja mies takaisin. Kunnes löysi vierestäni pyörätuolissa istuneen vaimoni. Eikka käveli Liisan luokse salin toiselle puolelle, kätteli ja tervehti sekä toivotti hyvää iltaa myös minulle. Sitten hän käveli ulos salin seuratessa hiiren hiljaa ja viimein huokaistessa helpotuksesta. Mutta minä itkin aidosti sydämessäni vaimoni suuruutta, sillä Jyväskylän kermasta vain hän oli kadun miehelle kättelemisen arvoinen.

Onko valtakunta pikkurosvoja pullollaan?

Suomessa tehdään asukaslukuun suhteutettuna paljon varkauksia. Tilastojen piikkipaikoilla ovat mopedi- polkupyörä- ja myymälävarkaudet. Näpistykset ovat tilastollisesti "helpoimpia" rikoksia, koska tekijä saadaan usein kiinni itse teossa tai hän tallentuu valvontakameralle eikä selvittämiseen tarvita virkavaltaa. ​Niistä selviää noin 50–70 %, sillä kauppojen vartijat ottavat tekijän kiinni, jolloin poliisille jää lähinnä kirjaamistyö. Jos tekijää ei saada heti vastuuseen, tutkinta lopetetaan lähes aina nopeasti resurssipulan vuoksi.

Tilastojen pohjasakkaa ja vaikeimpia sekä turhauttavimpia poliisin kannalta ovat polkupyörävarkaudet, joiden selvitysaste on vain noin 1–3 %. Tekijää on lähes mahdotonta löytää jälkikäteen, jos pyörää ei löydetä sattumalta muun poliisitoiminnan yhteydessä. Pyörät puretaan osiin tai myydään eteenpäin esimerkiksi netin kauppapaikoilla.

​Huonosti selviävät myös perusmuotoiset varkaudet. Kuten autoihin murtautumiset tai varastoista viemiset. Jos silminnäkijöitä tai teknistä tutkintaa, kuten DNA-jälkiä tai sormenjälkiä ei saada, tutkinta keskeytetään nopeasti. Usein nämä selviävät vain, jos tekijä jää kiinni toisesta rikoksesta ja hänen hallustaan löytyy anastettua tavaraa.

Mutta miten voisi edes olla teknistä tutkintaa, sillä poliisia ne eivät voisi juuri vähempää kiinnostaa, kun ei ole aikaa eikä resursseja. Kokemuksesta tiedän, että moisilla asioilla onkin turha poliisia vaivata. Heitä ei tarvita kuin ilmoituksen vastaanottoon vakuutusyhtiötä varten. Ja huonosti siihenkään, sillä nykyisin ilmoituksen vakuutuskorvauksen toivossa voi tehdä netissä poliisirobotille tai muulle keinoälylle.

Kolme, neljä vuotta sitten Jokilaaksossa kävi kutsumattomia vieraita ja "liigasta" jäi kiinni viisi kuudesta kameravalvontani ja pankkien tilinumeroiden ansiosta. Oman aktiivisuuteni vuoksi sain varsin ripeästi asian syyttäjän pöydänkulmalle. Mutta sinne se jäi, jonka syytä innostuin nyt keväällä kaukomailta tultuani selvittämään, sillä ajattelin rikosten vanhenevan viidessä vuodessa. Mutta kun kyse oli muun muassa maksuvälinepetoksesta ja rahanpesusta, ne vanhenevatkin vasta kymmenessä vuodessa. Joten olen konnien ja konnattarien ilona kai elämäni loppuun saakka.

Virkailija selitti minulle, että rosvolauma pitäisi saada haastettua saman päivän istuntoon, joka on vaikea jobi. Joten kai minunkin verorahoista palkkansa saavat oikeuden jakavat ovat tuumanneet, että mahdolliseen hyötyyn nähden liian kova työ. Joten pitäköön hyvään ja ihmisten rehellisyyteen uskova Soini tunkkinsa tai lapionsa. Joskus on silti tullut nurjana päivänä mieleen, jonka kaikki liikkeet eivät päivänvaloa kestä, että pitäisikö antaa  verorahoilla pyörivälle koneistolle vauhtia jollain tavalla.

Vaikken juuri usko, että voisin saada mitään nyysityistä rahoista tai kultakoruista takaisin, en halua kuulua joukkoon, joka tekemättömyydellään kannustaa kansaa maahanmuuttajineen johonkin aivan muuhun kuin lainkuuliaisuuteen. Kaukana takana ovat ajat, jolloin luudat ulko-ovia vasten olivat merkki siitä, että ketään ei ole kotona. Nyt on ovissa useampi lukko ja kameravalvonta vahtimassa, ettei sentään kaikki irtain päätyisi muille maille.

Poliisi näyttää tarvitsevan kameravalvontaa etupäässä siihen, että ajan autollani turvavyö kytkettynä nopeusrajoitusten mukaisesti. Kaupungin lappulasset ja -liisat kyttäävät pihoja ja kadunvarsia, että autoni on pysäköity kansalta kerätyillä verorahoilla hankituille maille kieltojen ja maksettujen  pysäköintimaksujen mukaisesti.

Kaikella olevalla ja olleella on ainutlaatuinen historiansa

Vanhin pidempi suomenkielinen lause “Mynna tachton gernast spuho sommen gelen” on kirjoitettu saksalaisessa oikeuspöytäkirjassa Tallinnassa 1400-luvulla. Nykykielellä se on “Minä tahdon kernaasti puhua suomen kielen.”  Kirjoittaja oli todennäköisesti saksalainen virkamies, joka yritti kirjata ylös suomalaisen lausuman.

Tänään vietetään suomen kielen päivää. Päivä on ensimmäisen suomenkielisen kirjan kirjoittaneen Mikael Agricolan kuolinpäivä sekä Kalevalan koonneen Elias Lönnrotin syntymä- ja nimipäivä. Agricolan syntymäpäivää, kuten hautapaikkaakaan ei taida kukaan tietää. Joten jotain oleellistakin äidinkielemme historiasta on ja pysynee salassa ikuisesti. Päivän kunniaksi laitan edesmenneen serkkuni lahjaksi antaman Suomen pienoislipun liehumaan Jokilaakson juhlapaikalle. 

Tänään on myös oiva päivä miettiä Sininauhojen ja varsinkin Sininauhasäätiön historiaa. Sitä tulee Jokilaaksoon kanssani muistelemaan ja kirjaamaan ylös Taru Sininauhaliitosta. Mutta jos ja kun juurille menemme, on mentävä myös aikaan ennen liittoa, sillä sen viralliset juuret ovat osakeyhtiössä. Vielä kauempana on sininauhayhteisölle lahjoitettu keisarillinen teeastiasto.

Synnyinkyläni ja lapsuuden kotini on Hyrylässä. Nimen alkuperästä ei ole tieteellistä selitystä. Mutta on olemassa kolme vahvaa ja keskenään yhteensopivaa tulkintalinjaa, joita nimistöntutkijat ja paikallishistorioitsijat pitävät mahdollisina. Näistä mikään ei ole ristiriidassa sen kanssa, miten suomalaiset kylännimet yleensä ovat syntyneet.

Hyrylä on lähes varmasti alun perin talonnimi, josta on tullut kylän nimi — ei toisinpäin. Tämä on ollut tyypillinen kehityskulku Etelä‑Suomessa. Monet vanhat talonnimet ovat syntyneet isännän tai suvun nimen mukaan.  Tähän sopii hyvin se, että Suomessa on myös Hyrylä‑sukunimi. Se on harvinainen, mutta todellinen. Sukunimi-info vahvistaa, että Hyrylä on käytössä sukunimenä ja liittyy paikkoihin, joissa on Hyrylä‑nimisiä taloja tai kyläkulmia.

Hyry sen sijaan sanana on vanha lisänimi tai luonteenpiirre. Suomen murteissa esiintyykin sana hyry, joka tarkoittaa mm. hyristä, humista, surista kuin hyrrä. Tällaisista äänteellisistä sanoista on usein tullut lisänimiä ihmisille, kuten esimerkiksi Hilu → Hilula, Kuru → Kurula, Huru → Hurula. On siis täysin mahdollista, että joku on saanut lisänimen Hyry ehkä äänen, tavan tai jonkin piirteen vuoksi ja hänen talostaan on tullut Hyrylä.

Sukunimi-info kertoo, että Suomessa on useita Hyrylä‑nimisiä paikkoja, ei vain Tuusulassa. Tämä viittaa siihen, että nimi on vanhaa suomalaisperäistä paikannimistöä. Eikä esimerkiksi ruotsalaisesta hallintokielestä johdettua. Paikannimissä päätteet ‑lä / ‑la ovat erittäin vanhoja ja viittaavat taloon, kotipaikkaan, pieneen kyläyksikköön tai sukuun/isäntään. Hyrylä sopiikin tähän malliin täydellisesti. Kun yhdistää nimistöntutkimuksen yleiset säännöt ja Hyrylä‑nimen esiintymisen Suomessa, on todennäköistä, että Hyrylä on alun perin Hyry‑nimisen henkilön talo tai kotipaikka ja tästä talosta on kasvanut kylä, jonka nimi on jäänyt elämään.

Miksi emme osaa olla yhtä mieltä?

Suomen viimeinen Lenin-patsas poistettiin Kotkasta lokakuussa 2022, mikä liittyi suomettumisen perinnön purkamiseen. Leninin "lippalakki" ei kuitenkaan liity suoraan Suomen itsenäisyyteen, vaan se on yleisempi symboli Leninistä. Olen kerran lähtenyt junalla Venäjälle katsomaan onko Pietarin, entisen Leningradin Suomen-aseman edustalla olevalla Leninin patsaalla todellakin lippalakki taskussa. Ja toisen kerran autolla Liisan kanssa katsomaan onko Monakossa, Monte Carlon kasinolla inva-wc:tä. Oli siellä, mutten päässyt sisään farkkutakissa🤣.

​Mutta lippalakki on yksi Pietarin tunnetuimmista urbaaneista legendoista ja "bongauskohteista", johon liittyy huvittava kuriositeetti. Patsas esittää Leniniä puhumassa panssariauton päältä palattuaan maanpaosta huhtikuussa 1917, sillä kuvanveistäjä halusi korostaa tilanteen dynaamisuutta ja Leninin roolia "työläisjohtajana". Veistoksessa on ehkä ollut joskus lakki päässään, mutta kun katsoin patsasta takaapäin, näin selvästi takin taskusta pilkottavan lippalakin.

Yleisin selitys on inhimillinen erehdys tai huolimattomuus suunnitteluvaiheessa, sillä patsaan eri osia, kuten päätä ja vartaloa on saatettu luonnostella erikseen. Yhdessä versiossa Leninillä oli lakki päässä, toisessa hän piti sitä taskussaan symboloidakseen puhumista paljain päin kansalle.

Lopullisessa valussa nämä kaksi ideaa päätyivät vahingossa samaan patsaaseen ainakin joksikin aikaa. Patsas on historiallisesti merkittävä myös siksi, että se on yksi ensimmäisistä suurista Lenin-monumenteista, ja se selvisi lähes vahingoittumattomana toisesta maailmansodasta, vaikka se sijaitsee aivan rintaman tuntumassa. Mutta osansa myöhemmistä vahingonteoista on saanut muistomerkkikin, kuten kuvasta voi nähdä.

Suomi on ollut itsenäinen valtio runsas sata vuotta. Sitä ennen olimme noin 650 vuotta osa Ruotsia ja sitten sata vuotta osa Venäjää, josta itsenäistyimme vuonna 1917. Olemme siis olleet itsenäinen valtio suunnilleen yhtä kauan kuin olimme osa Venäjää. Siihen kuinka kauan olimme osa Ruotsia, on vielä matkaa monta sataa vuotta. Nämä ajanjaksot vaikuttivat Suomen historiaan ja suomalaisiin erilaisilla tavoilla ja meillä on paljon yhteistä kummankin maan kanssa historiasta johtuen.

Oikeastaan Suomineidon omat synnytystuskat alkoivat vasta itsenäistyttyämme, sillä sisällissota on Suomen historian ristiriitaisin tapahtuma. Sen vaikutukset suomalaisiin ja suomalaiseen yhteiskuntaan ovat olleet poikkeuksellisen pitkäkestoiset. Kuten usein käy kansojen sisäisissä valtataisteluissa, sodan aikana ja sen jälkeen esiintyi laajamittaista terroria. Sotatoimien ollessa käynnissä molemmat osapuolet syyllistyivät poliittiseen terroriin ja raakuuksiin.

Sodan kuluessa punaisten käsissä kuoli 1 424 valkoista teloitettuna ja 4 vankileirillä. Valkoisten käsissä kuoli 7 370 punaista teloitettuna ja 11 652 vankileirillä. Suurin osa sotatoimien jo päätyttyä, sillä punaisten tai punaisiksi epäiltyjen vangitseminen ja teloittaminen jatkui laajamittaisesti vielä viimeisten taistelijoiden antauduttua.

Kaikkiaan sisällissota vaati noin 38 000 uhria. Näistä noin 75 prosenttia oli punaisia, joita kuoli sodan päätyttyä vankileireillä myös nälkään ja tauteihin. Varsinaisissa taistelutoimissa kuoli lähes yhtä paljon sekä punaisia että valkoisia. Terrorin uhreista vähemmistö oli valkoisia, mutta myös Venäjän kansalaisia teloitettiin. Sodan muut uhrit olivat lähinnä taisteluissa kaatuneita saksalaisia ja venäläisiä sotilaita.

Sellaista ei ole näköpiirissä, että suomalaiset surmaisivat joskus vielä toisiaan. Ymmärrän myös, että politiikka on rauhan aikana Eduskunnan Isossa salissa ainoastaan sirkushuvia kansalle. Silti jaksan ihmetellä, jos TV sattuu olemaan auki täysistunnon aikaan, miksi kansan valitsemat päättäjät eivät kykene olemaan juuri mistään yhtä mieltä. Istuu sitten hallituksessa tai oppisitiossa mitkä puolueet tahansa. Ehkä "kansan parhaaksi" ei olekaan tärkein asia, vaan oma ja puolueen äänimäärä seuraavissa vaaleissa.

Jokilaakson kevätmietteitä

Meillä on kai kullakin omat tapamme hoitaa asuinympäristöä. Moni myös pitää kotinsa ja vapaa-ajan paikkansa pihapiirin siistinä ja hoidettuna. Kerrostaloasukkaalla tarpeet ja mahdollisuuden hoitaa ympäristöä ovat sangen toisenlaiset kuin Jokilaakson 7 hehtaarin luonnonsuojelualueen keskellä Konttikodissani merikonttisaunoineen. Erilaiset yhteiskunnan asettamat rajoitteet tekevät vakituisen ihmisen kodin tekemisen alueelle mahdottomaksi. Voisikin sanoa, että vain eläimillä voi täällä olla pysyvät kodit.

Kun hankin Jokilaakson, minulla oli suunnitelma ja useampikin mitä sillä teen. Yksikään ei niistä ei sellaisenaan toteutunut. Suurimmat yksittäiset syyt olivat rakentaminen tai oikeastaan tai oikeastaan rakemtamattomuus. Vaikka sekä pojallani, että minulla perheinemme oli rakennusluvat omakotitaloille, yhtään niistä emme käyttäneet. Mutta jonkun loppuminen tekee aina tilaa jollekin uudelle, jonka voi käyttää tai jättää käyttämättä.

Yhteiskunnan alueelle kaivamat parin hehtaarin Tuusulanjoen maisema- ja tulvavesialtaat loivat ainutlaatuisen pohjanpohjan luonnonsuojelualueelle. Joka puolestaan sanotaan aikaan, ulkoalueilla teen ja teemme mahdollisimman vähän. Tekemisen pääosaa näyttelee luonto omalla tavallaan. Jokainen vuosi onkin erilainen, kun luonto ottaa kaiken sen haltuunsa, jonka sille suomme ja annamme.

Ehkä tänä keväänä olen eniten ihmetellyt lisääntyvien ja yhä kesymmiksi tulevia vesilintuja. Kaukana takana on aika, jolloin joutsenpariskunta nousi lentoonnkotilammeltaan havaitsessaan minut rantapolulla menossa naturistin asussa uimaan tai aamu- tai jollekin muulle vuorokauden osan kokovartalopesulle.

Aivan Merikonttikodin vieressä on soilta ja lähteistä vetensä saanut ja osin yhä saava Purolampi, jonka vesi on monta astetta muiden lampiemme vettä kylmempää. Tänä keväänä aivan silmieni edessä on viihtynyt heinäsorsa ja telkkä pariskunnat sulassa sovussa, vaikka aiemmin ne eivät ole mahtuneet yhtä aikaa koko lampeen. Tänä kevänä myös ensi kerran ne ovat hyväksyneet jutusteluni ja valokuvaamisen laiturin nokassa. Myös kyyhkyset tai osa niistä ovat kesympiä tai ehkä enemmänbminuun tottuneita.

Toinen pääsiäispäivä

on lempeä pysähdys ja silmien avautuminen kevääseen. Juhla-ateriat on syöty, mahdolliset mämmirovelot tyhjennetty ja pääsiäisjuhlien pauhu on vaimennut. Toinen pääsiäispäivä on monelle paras hetki. Päivä, joka kutsuu pohtimaan, mitä pääsiäinen voi tai tarkoittaa käytännön elämässä ja tavallisessa arjessa.

​Kristillisessä perinteessä toivo herää uudelleen ja päivä on omistettu ylösnousseen Kristuksen ilmestymiselle. Evankeliumiteksti vie kävelylle kahden opetuslapsen seurassa, jotka kulkivat murtuneina ja hämmentyneinä Jerusalemista kohti Emmausta. Heidän seurakseen liittyi kulkija, jota he eivät tunnistaneet. Vasta illalla, kun vieras istui heidän kanssaan pöytään ja mursi leivän, heidän silmänsä avautuivat. Emmaus-tien kertomus muistuttaa meitä siitä, että Vapahtaja kulkee kanssamme silloinkin, kun olemme surullisia tai emme näe tietä eteenpäin. Joskus tunnistamme tai muistamme hyvyyden ja valon vasta jälkikäteen, kun katsomme taaksepäin huomataksemme, ettemme olleetkaan yksin.

Mutta miksi meillä on "ylimääräinen" maanantai? Vaikka moni nauttii tästä päivästä lähinnä tervetulleena vapaana, sillä on pitkät juuret. Ennen vanhaan pääsiäinen oli niin valtava juhla, että sitä vietettiin koko viikko. Vuoden 1774 suuressa kalenteriuudistuksessa pyhäpäiviä karsittiin, mutta toinen pääsiäispäivä säilytettiin. Se on silta juhlan ja arjen välillä. Ehkä joillekin myös muistutus siitä, että ylösnousemuksen ilo tarvitsee tilaa laskeutua sydämeen.

​Tänään voi lähteä Emmaus-kävelylle. Nykyään sillä tarkoitetaan usein yksinkertaista rukous- tai mietiskelykävelyä, jonka tavoitteena on avautua näkemään Jumalan läsnäolo keväässä, arkisissa asioissa ja vastaantulijoissa. Yksin tai yhdessä kävellessä voi puhua hiljaa mielessään myös itselleen, Luojalle tai ystävälle syvällisistä asioista, vaikka hän kävelisi kanssani vain ajatuksissani. Ehkä vähän tai aivan kuten opetuslapset tekivät matkallaan. Pysähtyä huomaamaan, missä oma sydän "syttyy palamaan". Missä voi kokea pyhyyttä tai toivoa. Voi mennä ulos yksin tai ystävän kanssa. Mutta ei niinkään kuntolenkille eikä suorittamaan mitään matkaa. Vaan havainnoimaan ympäristöä ja keskustella sen kanssa. Missä näen ympärilläni uutta elämää ja missä näen kevään ensimmäisiä merkkejä tai toivon pilkahduksia?

​Kuten opetuslapset tunnistivat Mestarinsa yhteisellä aterialla, mekin voimme kohdata toisemme aidosti myös ruokapöydän ääressä. Nauttia hidas brunssi ja käyttää pääsiäisen rääppiäiset luovasti ja kutsua vaikka joku kylään. Kukahan tulisi tänään luokseni tai kutsuisi minut luokseen? Mutta koska huomenna koittaa monelle taas arki, tänään voi käyttää myös tunnin sellaiseen tekemiseen, joka oikeasti palauttaa. Lukea kirjaa, sytyttää kynttilän ja ottaa ne maailman parhaat päivätorkut.

​Toista pääsiäispäivää on kutsuttu kansanomaisesti myös "nuorten päiväksi". Kristillisestä näkökulmasta se on nimenomaan liikkeellä olemisen päivä. Se kertoo siitä, ettei ilosanoma jäänyt hautaan tai tyhjään kirkkoon, vaan se lähti ihmisten mukana teille, koteihin ja jokapäiväiseen elämään. Joten rauhallista ja siunattua toista pääsiäispäivää kaikille! Missä sitten oletkin. Toivottavasti päivä tarjoaa valoisia kohtaamisia kevään myötä ja lepoa ennen päivää lyhyempää viikkoa ja ovella jo kurkkivaa kesää.

Ensimmäinen pääsiäispäivä

5.2. kirjoitin yörauhaamme Thaikodissamme häirinneistä, nuorista asemiehistä. Sen voit lukea klikkaamalla tästä. Tänään, ensimmäisenä pääsiaispäivänä kristinuskon Vapahtaja nousi kuolleista, josta ajattelin kirjottaa jatkoksi kiirastorstain, pitkäperjantain ja lankalauantain blogeihini. Ja ehkä kirjoitankin, sillä tänään on uskoni mukaan iankaikkisen elämän ensimmäinen päivä, sillä Jumalan Poika nousi kuolleista. Vaikka Jumalan sanotaan luoneen ihmisen omaksi kuvakseen, piti Jeesuksen kokea myös ihmisen kuolema, jäi Häneltä kokematta aviomiehen osa ja isyys.

Mutta pääsiäisaamun, jota ei juuri Thaimaassa vietetä, Morakotiin ja minuunkin liittyvät uutiset tavoittivat meidät, kun blogin alun punaisen linkin takana olleen, syystä tai monesta jahdatun nuorelta mieheltä jäi kokomatta paljon muutakin ja maallinen taival päättyi pääsiäiseen. Tatan ja minun kommunikointi oli aiheesta thain lisäksi suomen- ja englanninkielen sekamelska, sillä aamulla hän kirjoitti minulle suomeksi: "Eilen illalla ammuttiin ja tapettiin poika, joka oli tyttäreni ystävä. Käskin hänen olla varovainen, sillä häntä ammutaan. Ampuja tuli kotiimme viime kuussa, mutta hän ei ollut täällä. Poliisi kertoi minulle, että asemiehet aikovat ampua tämän miehen. Käskin olla varovainen, mutta hän meni ulos yksin yöllä ja hänet ammuttiin viime yönä. You understand? Poliisi ei ole vielä saanut kotiimmekin ampunutta kiinni ja tämä nuori, 24-vuotias mies kuoli ennen kuin he ehtivät. Sitten kysyin Morakotilta: "Was he your daughter's boyfriend who was also at your house at night?" Ja hän vastasi: "Yes. Hän on kuollut."

Kun tyypit vierailivat Thaikodissamme tai oikeastaan kotikadullamme talomme edessä tasan kaksi kuukautta sitten, olin joko ajan tai entisen elämäni turruttama enkä tuntenut pelkoa saata kauhua. Sen sijaan ajattelin, että on aika huimaa touhua kiväärillä ovien ja ikkunoiden läpi ampuminen. Jo silloin tuntui ja ajattelin vähän kokemuksestakin, että kyse ei ole pelottelusta, sillä surmansa olisi voinut saada kuka tahansa Thaikodissamme tai pihamaalla.

Mutta nuorena koin itsekin olevani kuolematon ja päivien määrä oli loputon. Näillä vuosirenkailla ajatuksen ovat toiset ja elämä voi päättyä milloin tahansa muuhunkin kuin luotiin. Pääsiäinen on siinäkin mielessä ainutlaatuinen, sillä se on ihmisen kuoleman ja iankaikkisen elämänsynnyn juhla. Siksikin siihen sopivat kulttuurista riippuen kanit tai jänikset munineen mainiolla tavalla. Sillä niiden sanotaan lentäneen kauan sitten lintujen lailla.