Voiko alkoholisti palata kohtuukäyttäjäksi?

Jeppe Niilonpoika pohti jo 1700-luvulla voiko alkoholistista tulla kohtuukäyttäjä? Patenttiratkaisua ei ole, vastaa alkoholismin hoitojen vaikuttavuudesta väitellyt Esti Laaksonen. On turha kiistellä siitä, kannattaako lopettaa vai vähentää. Molemmat tuovat terveyshyötyjä, mutta ovat pirullisen vaikeita. Kohtuukäyttöön tarvitaan Laaksosen mukaan oma halu ja muiden tuki. Myös lääkkeistä on apua. Siksi onkin hämmästyttävää, että 80 prosenttia alkoholiongelmaisista ei ole minkäänlaisen hoidon piirissä ja että lääkkeitä syö vain kaksi prosenttia.

Näyttävät pohtivan sitäkin, että mitä jos puoli miljoonaa riskikäyttäjää saataisiin muutettua kohtuukäyttäjiksi? Siihen kannattaisi satsata. Ja siihen, että pysäytetään heidän matkansa ongelmajuojiksi. Alkoholin haitat nimittäin maksavat veronmaksajille miljardeja. Moni Matti Meikäläinen ja yhä useammin Maija on telonut itseään viinan takia, eivätkä he ole ainoata. Suomalaisten sairaalakäynneistä joka neljäs johtuu alkoholista.  Esimerkiksi yhden haimatulehduksen hoito maksaa yhteiskunnalle jopa 70 000 euroa.

Yksi tunnetuimpia hoitomuotoja on AA:n kahdentoista askeleen ohjelma, jossa liiallisesta juomisesta toipuvu lupaa vertaistukiryhmässä itselleen ja muille olla juomatta tänään. Vuosikymmenten aikana olen eräänkin kerran pohtinut ja kysellyt, että päivä kerrallaanko siksi, että juoppo haluaa jättää ainakin teoreettisen mahdollisuuden juoda vielä tässä elämässä sanojaan syömättä tai päivän raittiuslupausta rikkomatta?

Koska eniten äänessä on enemmistö, joka käyttää alkoholia, he tarjoavat alkoholistille raittiutta: "Koska et pysty juomaan kohtutuudella laillani, sinun täytyy olla kokonaan juomatta." Mutta kuka tyytyisi toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon? Niin syvään onkin alkoholi juurtunut ihmisyhteiskunnassa, että raitis elämäntapa on kummallinen tai sen harrastamiselle pitää löytyä juovien hyväksymä selitys. Itse välillä kyselen mikä meissä on vialla, että haluamme aika ajoin tai koko ajan sekoittaa päämme päihteillä?

Kun absolutisti ilmestyy tuttuun juomaseuraan ravintolassa, muut yrittävät saada häntä juomaan: "Kai sinä nyt yhdet voit ottaa jne." Tulijasta on tullut kävelevä tai istuva omatunto, vaikka hän olisi hiljaa ja yrittäisi olla pieni sekä huomaamaton. Moni kohtuudella alkoholia käyttävä uskookin oman tapansa erinomaisuuteen eikä pysty käsittämään kokonaisvaltaisen, fyysisen ja psyykkisen raittiuden syvintä olemusta. Joskus, kun joku on tuntunut olevan oikeasti kiinnostunut mitä raittiudella tarkoitan, saatan innostua selittämään puoli tai koko tunnin. Sen jälkeen minua korvat höröllä kuunnellut kysyy, että tarkoitatko, ettet voi ottaa edes yhtä ryyppyä. Lukuisia kertoja olen silloin käsittänyt, ettei hän käsittänyt mitään. Saatankin todeta, että mistä luulisit minulle monen alkoholittoman vuoden jälkeen tulleen yhden ryypyn tarve, kun aikaisemminkin oli tavoitteena vain perskänni?

Mutta ymmärrän heitä, sillä myös itselläni meni monta vuotta, etten halunnut juoda edes yhtä kertaa. Vaikka Taivaan ja maan valtias takaisi, että juominen jäisi siihen. En keksi enää ainuttakaan syytä miksi yrittäisin kemiallisilla aineilla muuttaa edes pieneksi toviksi elämääni jollaisena käsitän sen tarkoitetun itselleni. Vaikka elämään mahtuu runsaankin ilon lisäksi myös tuskaa ja surua monine menetyksineen, haluan kokea kaiken kohdalleni osuvan aidosti selvinpäin. Mutta minähän olenkin kohtuukäyttäjä, sillä olen vahingoissa juonut 46 vuoden aikana pullollisen keskiolutta.

Lisämuistia hankkimassa

Jo jonkin aikaa olen miettinyt, että milloin mahtaa Samsung Galaxy S22 Ultra mobiililaite lopettaa palvelemisen ja huvittamisen, sillä sarjan uusin taitaa jo olla järjestyksessä S26. Ja vaikka kuinka varmuuskopiointi on kunnossa sekä muistan niiden käyttäjätunnukset salasanoineen, voi jotain hetkessä tarvitsemaani jäädä salaisuudeksi ikiajoksi. Niinpä aikoinaan mietin, että jos kämmenenkokoinen älylaitteeni sanoo yhteistysopimuksen irti tekniikan tultua tiensä päähän tai liiskaan muuten käyttökelvottomaksi, miten turvaan tietojeni saannin esimerkisi matkoilla mahdollisten kopiopapereiden lisäksi?

Ongelman varalle hankin usb-a/usb-c -yhdistelmätikun, jonka jomman kumman "urospään" voi tökätä Applea lukuunottamatta melkein minkä tahansa älypuhelimen tai tietokoneen "naaraaseen". Kun aloin edellisyönä kaivata aiemmin hankkimaani lisämuistia, olikin se lähtenyt omille teilleen. Eilen sitten etsin uutta Olssonilta, Powerilta ja Gigantista, mutta ei tikun tikkua kaipaamaani tuotetta. Vaan kaikilla kauppiailta samansorttinen vastaus: "Ei ole varsinkaan hyllyssä, josta voi syyttää keinoälyä, joka on vienyt kaiken muistin."

Siispä siirryin autoon etsimään nettimaailmasta tuotetta, mutta sama lopputulos Puuilon ja Tokmannin Kivikylän seudun myymälöissä. Lähes viimeisenä oljenkortena menin autoilevan ihmisen tavaratalo Motonetin sivuille. Enkä ollut uskoa silmiäni, sillä Vantaan myymälän saldo ilmoitti hyllypaikkoineen tuotetta löytyvän noin 10 kappaletta. Silti en ilman apua niitä löytänyt. Eikä löytänyt ensimmäinen asiakaspalvelijakaan, joten hän pyysi apua langattomalla radiopuhelimella. Todella ystävällinen henkilökunta sai minut muuttamaan käsitystäni Motonetistä, sillä olin vierastanut kauppaketjua maailmaani liian sekavana. Vaikka olenkin esimerkiksi sen palvelupisteessä joskus vaihdattanut Avensis-rouvan ajovalonkin.

Nyt on uusi tikku, johon mahtuu tuhansia ja taas tuhansia valokuvia ja muita tiedostoja. Kun Gemini, minun ykköskeinoälyni vielä opasti kuinka kopioin niitä paikasta toiseen, on kaukomatkani yksi turvatekijä raiteillaan. Sillä seistä Dohan lentokentän turvatarkastuksessa tuhannen pillerin kanssa ilman tarvittavia dokumentteja, ei ole toivottava vaihtoehto. Muutenkin jännitys kasvaa päivä päivältä koska hieman myöhässä hakemani vuoden viisumi antaa yhä odottaa itseään.

Olen kahden kodin kansalainen

Luulen, että vähemmistö meistä asuu kirjaimellisesti kahdessa kodissa. Mutta heitäkin on eri syistä. Yksiä sellaisia ovat avio- tai avoparit, jotka eivät asu yhdessä, vaan molemmilla on omat kodit. Joskus kai siksi, että kokevat parisuhteen toimivan parhaiten niin. Myös työt voivat ajaa erilleen. Kun olin lapsi ja vähän vanhempikin, muistan sukulaisiani käyneen Jurvasta Helsingin seudulla kirvesmiehen töissä. He ajoivat jokaiseksi viikonlopuksi Etelä-Pohjanmaalle ja sunnuntai-iltaisin takaisin.

Minäkin olen sen kokenut muun muassa silloin, kun perheeni asui Kalliomäen puolimatkankodin yhteisössä Jyväskylän maalaiskunnassa ja kävin töissä Sininauhoissa Helsingissä. Ehkä se oli yksi syy ensimmäiseen avioerooni. Vaikka olen kyllä eronnut ilman kahta kotiakin. Nykyisin ja jo muutaman vuoden on kahdella kodillani etäisyyttä melko tavalla. Sillä talvet olen Etelä-Thaimaassa Morakotin ja vähän minunkin kodissani sekä kesät Etelä-Suomessa yksin tai joskus marja-aikaan kihlattuni kanssa. Viime kesän olin senkin aikaa yksin Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä.

Vakaasti uskon, että etäisyys on yksi niistä asioista, joka pitää meidät yhdessä. Koska tulevaisuuden ennustaminen on itselleni edelleen vaikeaa, en tiedäkään missä vetäisen viimeisen henkäykseni. Kahden, pienenkin omakotitalon ylläpitäminen on hinnakkaampaa kuin yhden. Kun säännöllisiä tuloja on vain Tatan pienenpieni eläke ja oma, hieman suurempi vastaava, on pitänyt tehdä elämää haittaamattomia säästötöitä.

Mennessäni kaukomaille, pistän hopeaharmaan, vanha rouva Avensiksen seisontavakuutukseen. Saman tapaisesti laitan netti- ja puhelinliittymäni Elisan numeroparkkiin. Sähköjä ei voi helpolla katkaista kokonaan tauolle, sillä silloin pitäisi Merikonttikodin ja Saunakontin putkistot ja säiliöt tyhjentää vedestä. Sitä en ole vakavasti harkinnut, vaikka sekin aika voi koittaa. Nykyisin pudotan sisälämpötilat noin kymmeneen asteeseen, sillä keväisin on mukavampi palata ja laittaa takkaan tuli, kun kesäkotimme ei ole ollut talvea pakkasen puolella.

Yksi säästökohde on sähköiset ja paperiset lehdet. Jäljellä on vain paikallislehti "Digi-Keskari". Senkin, satasen lehden voisin aivan hyvin lopettaa, sillä vain harvoin siinä on mitään itseäni kiinnostavaa, jota en saavuttaisi jollain muulla tavoin. Ehkä se on oikeastaan jäljellä vain jonkin sortin rakkaudesta koti- ja syntymäkuntaan. Jos lämmittäisin Suomikotiamme enemmän puilla, jota meillä kyllä riittää, saattaisi pelkästään sillä säästyä vuodessa yksi tai peräti kaksi lentomatkaa kaukomaille.

Morakotin kanssa elämme kädestä suuhun. Kaikki menee minkä yhteiskunta omiamme palauttaa tai jakaa muuten. Silti näköpiirissä ei ole, että kurkku tai tomaatti katoaisi lautasen reunalta. Myös leikkeleet ovat säilyttäneet muodossa jos toisessa asemansa Suomessa tumman ja Thaimaassa vaalean leivän päällä.

Tätä kirjoittaessa pysähdyin muistelemaan milloin olisin ollut velkaa jollekin johonkin suuntaan. Viimeinen saattaa olla älylaitteeni, jonka ostin Elisalta kolmen vuoden maksuajalla. Joka sekin on maksettu pari vuotta sitten. Eräänlainen suht tarkka talouteni on vatupassissa niin hyvin, että väkisin varojani lainannut verottajakin taisi palautella vuoden jossain vaiheessa toista sataa euroa. Vapaaehtoisestikin olen vippaillut kympin tai pari kavereilleni niin kauan, kun ovat muistaneet maksella takaisin ilman kehotuksia.

Asun Faradayn häkissä

Faradayn häkki on sähköä johtavasta materiaalista, metalliverkosta tai -levystä valmistettu suljettu rakenne tai kotelo. Sen erikoisominaisuus on, että ulkopuolella oleva sähkökenttä ja sähkömagneettinen säteily, kuten radiotaajuiset signaalit eivät pääse häkin sisäpuolelle. Merikonttikotini onkin lähes täydellinen tällainen. Mutta ei aivan, sillä lasiset ikkunat ja ovet päästävät matkapuhelinsignaalia sisään sen verran, että pystyn käyttämään mobiililaitetta, joskin kehnonsorttisesti. Luulen, että samoista aukoista tulee halutessaan salamakin. Mutta esimerkiksi videon pätkät jäävät usein junnaamaan paikalleen ja puhelut katkeilevat. Ellen sitten pidä laitetta aivan lasiruudun takana.

​Kun ulkopuolelle kohdistuu sähkövaraus tai kenttä, johtavan materiaalin vapaat elektronit järjestäytyvät metallipinnalla niin, että ne kumoavat ulkoisen kentän vaikutuksen häkin sisällä. Sisällä vallitsee siis nollakenttä. Vuonna 1836 Michaeln Faraday teki tunnetun kokeen, jossa hän havaitsi, että sähkövaraus siirtyy aina sähköä johtavan kappaleen ulkopinnalle, eikä varaus vaikuta kappaleen sisällä oleviin esineisiin. Kuuluisimmassa kokeessaan hän rakensi suuren puusta ja metalliverkosta kootun huoneen, joka oli peitetty metallifoliolla ja meni itse sen sisälle. Näin hän todisti, että sisällä olevat herkät sähkömittarit eivät havainneet mitään ulkopuolelta tulevaa sähkövarausta, vaikka huoneen ulkopintoihin johdettiin voimakkaita jännitteitä.

Vaikka jo aiemmat tutkijat olivat havainneet sähköstaattisen suojauksen ilmiöitä, Michael Faraday havainnollisti ilmiön perusteellisesti, minkä vuoksi keksintö nimettiin pysyvästi hänen mukaansa. Jos salama iskee lentokoneeseen tai autoon, matkustajat ovat varsin turvassa, koska metallinen ulkokuori toimii Faradayn häkin tavoin ja johtaa sähkön ulkopintoja pitkin maahan tai ympäristöön. Myös mikroaaltouunin luukussa oleva metalliverkko päästää katsomaan ruoan kypsymistä, mutta estää mikroaaltosäteilyn karkaamisen uunista ulos. Hississä matkapuhelimen kenttä usein heikkenee tai katoaa kokonaan, koska hissin metallinen kori muodostaa osittaisen Faradayn häkin.

Passiiviset järjestelmät perustuvat yleensä magneettiseen tai radiotaajuiseen induktioon kahden eri antennin välillä, eikä niissä ole aktiivista virtalähdettä vahvistamassa signaalia. Tämän vuoksi laitteen on oltava aivan sisäantennin tai siirtolevyn lähellä, jotta yhteys toimii parhaalla mahdollisella tavalla. Puhelin tai mobiilireititin kannattaa asettaa suoraan valmistajan ohjeiden mukaiseen kohtaan, usein aivan toistimen antenni- tai säteilylevyn päälle. Paksut tai metallia sisältävät suojakotelot voivat heikentää induktiivista kytkentää toistimen ja laitteen välillä, joten sen pitämistä ilman koteloa tai ohuemmalla kuorella kannattaa testata, jos yhteys takkuilee. Koska kyseessä on passiivinen ratkaisu, se ei häiritse operaattorien tukiasemia eikä tarvitse lupia. Mutta sen teho on myös täysin riippuvainen siitä, miten hyvin ulkoantenni nappaa signaalin.

Niinpä hankin Verkkokauppa.comista ulkoantennin ja Laatuantenni Oy:stä sisäantennin tai oikeastaan levyn. Kun itselläni on toisin kuin isälläni käsillä tehtävissä töissä peukalo enemmän tai vähemmän keskellä kämmentä, ei virityksistäni juuri voi tyylipisteitä antaa. Mutta usein ne toimivat, sillä vain harvoin jätän ylipäätään mitään kesken. Iltapäivä menikin asennustöissä. Eilinen koekäyttö antaa toiveita siitä, että ratkaisu toimii tai vie kuuluvuutta ja netin välityksellä liikkuvan kuvan näkemistä parempaan suuntaan. Tänään virittelin vielä sisäantennin kylkeen koukun, jotta saan mobiililaitteen aivan kiinni siihen.

Tyhjänpanttina olemisen autuus

Kun aikoinaan jäin sydäninfarktin jälkeen osa-aikaiseksi leppoistajaksi,  se oli hyvin merkittävää. Koko sen ajan olin Sininauhasäätiön käytävillä ja ikkunattomassa työhuoneessani täysin tarpeeton sekä hyödytön tyhjänpantti. Sain tehdä mitä halusin juuri niin kauan, kun uusi sikariporras ei nähnyt siinä mitään järkeä. Ja kun näki, kokoontui jossakin selkäni takana uuden pomon työryhmä, joka otti visioni kuopaten sen usein niin syvälle, ettei myöhemminkään nostajaa enää löytynyt. Se oli kirjaimellisesti viiden vuoden tyhjäntoimittajan oppisopimuskoulutus. Ehkä yhteiskunnan kannalta merkityksellisin menetetty hanke oli merikonteista tehdyt, siirrettävät kodit, joiden toista mallitaloa asustin ensin vuosia Päiviksen ja osaomistuskoira Niilon kanssa, nyttemmin jo vuosia yksin.

Tätä ajattelin viime yönä, sillä jouduimme siirtämään sairastumisen vuoksi viikonlopun Niilon hautaustilaisuutta Jokilaakson Rabbit Island saaren muisto- ja muistelulehdossa. Kun kaikki tai ei silti mikään katoa, vaan vaihtaa ainoastaan olemassaolon muotoa ja ominaisuuksia, mietin myös omassa yksinäisyyden hetkessäni, miten vuodet ovat muokanneet ainutlaatuista hyödyttömyyttäni. Kun kesäasukkaiden herkkupaloja kerjäämään oppinut Lapinkoira Ahtikin oli muuttanut uuteen Nurmijärven kotiin koirakaverinsa ja ihmispalvelijoidensa kanssa.

En tiedä ja voiko edes verrata olenko hyödyllisimmilläni, kun käännään polullani koppakuoriaisen tai muun öttiäisen takaisin jaloilleen sanoen sille: "Minulle pikkujuttu, mutta sinulle elämän ja kuoleman kysymys." Vai olenko jollekin merkityksellinen päiväkirjanomaisten Elämän tähden blogien tekijänä? Joita kirjoitimme yhteisen aikamme vuoropäivin Päiviksen kanssa, mutta jo vuosia joka päivä yksin. 15 vuoden aikana kirjoituksia on taivaan ja maan väliltä syntynyt yli 5000 kappaletta. Alussa oli lukijoita yksi tai muutamia, sitten kymmeniä ja satoja. Nykyisin tuhansia, joista nimeltä tai ulkonäöltä tiedän vain jokusen.

Päivän aiheen pohtimiseen, tekstin kirjoittamiseen ja korjaamiseen, valokuvaamiseen tai muuhun kuvittamiseen menee alakanttiinkin aikaa kolme tuntia joka päivä. Se on paljon, sillä yhteen pätkään ketjutettuna se on yli kaksi vuotta yötäpäivää. Toivonkin, että kirjoituksista on oman iloni ja päivieni sisällön lisäksi merkitystä myös jollekin muulle, sillä lukijoita on nykyisin enemmän kuin koskaan. Verraton uusi apuri on keinoäly, jonka annan tarjota tietoa ja muitakin vinkkejä kirjoituksiin.

Minusta on mukava kirjoittaa myös itse koetusta, sillä se on kuin eletyn uudelleen elämistä. Sekin on oiva lisä, kun muisti ei muista aina kaikkea. Tai vaikka muistaisikin, se muistaa jonkun tapahtuman vuoden kuluttua eri tavalla. Joskus mielikuvitukseni lisää jotain väittäen alitajunnalleni, että totta se on! Jokaisesta palautteesta olen kiitollinen. Silloin luen rivien välistä, että kirjoitus on koskettanut tuntematonta lukijaa. Vaikka ykkösharrastukseni on lähes koko ajan yksinäistä puuhaa, on se tärkeä jokapäivän sisältöni.

Kesäasukkaiden muutto pysyvämpään

Alajärveläinen Järviseutu-lehti muistelee maksumuurin takana ysärijutuissaan Soinin Kolunkylän majavia. Kuvankaappauksen aiheesta lähetti minulle etäystäväni, kaimapuoli Jarno, joka viettää nimipäiväänsä samana päivänä kanssani. Muutakin lähetys palautti mieleen, sillä vuosi vuodelta kutistuva Soinin kunta on vain muutaman kymmenen kilometrin päässä isäni synnyinkunnasta, jonka talosta esivanhempani koppasisivat Soinin nimeksi ja osaksi Petter ja Elisabet Hällströmin laajaa tanskalais-ruotsalaista lautturisukua. Toinenkin mukava aasinsilta aiheesta löytyy, sillä kotini oli vuosikymmenen osoitteessa Koluntie 105. Sama numero oli työpaikkani osoitteessa ja on sosiaaliturvatunnukseni loppuosassa. Saatiinpa kerran yöpyä tai ainakin toivoa Päiviksen kanssa, että yönylireissulla Tallinnaan hotellihuoneemme numero olisi ollut "Huone 105". Sen ovat laulaneet muun muassa Kikasta Einiin ja Virve Rostista Erika Vikmaniin. Suunnittelimpa aikoinaan sitäkin, kuinka saisin maksumuurin takana olevia majavia tai niiden sukulaisia Jokilaakson asukkaiksi. Siinä olisivat kyllä omatkin jalat kastuneet viranomais- ja majavapatovesissä.

Aivan heinäkuun alussa soitti outo mies ja kysyi voisikohan hän tai he olla joen ja sillan toisella puolella olevan hevoslaitumen vieressä matkailuvaunussa yötä? Tämän minä, että toki varmasti, vaikkei se maatani olekaan, sillä Johanssonit ovat oikein mukavia peruskyläläisiä. Ja lisäsin, kun tähtieni asento oli suotuisa, että olisihan Jokilaakson pihapiirissäkin tilaa ollut. Sitä hän tai he tulivat sitten seuraavana aamuna katsomaan. Ruokakuntaan kuului ihmisjäsenten lisäksi Ahti Lapinkoira ja Daniel Ranskanpaimenkoira. Joka ei ollut päästä Maljapurolammesta ylös hypättyään laiturilta kaislikkoon luultuaan sen sen olevan kuivaa maata. Koko jengin piti olla vain jokunen yö, mutta se venyi pysyvän kodin puutteessa lähes kolmeksi kuukaudeksi.

Tällä viikolla uusi maja oli viimein löytynyt naapurikunnasta ja enää vain leiri on purkamatta. Kesäasukasaikana ehdin jo jonkin kerran miettiä, että mitähän tästä tulee, sillä tavaraa ilmestyi joka viikko lisää. Loppupelissä oli yhden sijaan harrastusmaastoautojakin kolme. Mutta sekä koirat että ihmiset olivat oikein mukavia, "sinne päin" omien teittensä kulkijoita. Joten olin hyvilläni voidessani olla pienenä osasena tuuppimassa heitä kohti uutta, yhteistä tulevaisuutta.

Rakennusvalvonnan mielestä määräaikainen merikonttikoti-leirini on menossa yhtä matkaa ympäröivän luonnon kanssa talviunille. Sillä ensi viikon jälkeen lähden Jokilaakson joutsenten ja muiden muuttolintujen kanssa lämpimämpiin maihin. Kun en viime kesänä nähnyt pääskysiä, niin ehkä talvikotimatkani Etelä-Thaimaahan, lähelle Malesian rajaa on niitä pisimpiä. Vaikkei viime kesän aurinko näyttänytkään parhaita puoliaan, piti Säidensäätäjä loitolla myös aiempien vuosien tulvat. Joten elämä on edelleen laiffii ja ihmisen parasta aikaa. Satoi tai paistoi.

Toivon, että joskus jäisi luu myös verokarhun käteen

Tavaraerä tarkoittaa keskenään samanlaisia tuotteita, joilla on sama tullinimike ja sama alkuperämaa. Joten esimerkiksi sukat ja paita kuuluvat eri tullinimikkeisiin ja ne lasketaan aina erillisiksi eriksi, vaikka ne tulisivat samassa paketissa. Se tarkoittaa, että viisi samanlaista sukkaparia, joissa on sama malli ja alkuperämaa on 1 tavaraerä, josta EU lypsää nyt ostajalta 3 €. Mutta sukat ja paita on 2 tavaraerää, josta köyhältä viedään 6 €, sillä rikasta maksu ei taida juurikaan koskettaa. Ellei hän satu olemaan nuukansorttinen ja ostaa siksi Temu-kaupasta tai vastaavista. Jos sitten ostan samassa paketissa sukat, paidan ja olkaimet, on se 3 tavaraerää ja lisämaksu 9 € jne.

Tullimaksu on peritty heinäkuusta alkaen jokaisesta EU:n ulkopuolelta tulevasta tavaraerästä, kun lähetyksen arvo on enintään 150 €. Nyt on tulossa uusi käsittelymaksu, joka on tarkoitus ottaa käyttöön marraskuussa 2026. Se on tullimaksun päälle tuleva uusi menoerä kuluttajille, joka otetaan kaikista vastaavista verkkokauppaostoksista ostoksen arvosta riippumatta. Tullin oma toukokuun tiedote toteaa asian suoraan: "Heinäkuusta alkaen... tullimaksu. Loppuvuonna maksettavaksi tulee lisäksi käsittelymaksu."

Verottajan koura on uskomattoman pitkä ja kekseliäs. Omalla kohdallani on käynyt niin, etten ole enää lainkaan tyytyväinen veronmaksaja. Erilaisia veroja ja muita maksuja menee eläkkeestäni aika tarkkaan puolet. Kun siihen lisään jokaisessa tuotteessa ja palveluissa olevat verot, joita ei suinkaan loppupelissä maksa tavaran myyjä eikä palveluiden tuottaja, vaan niiden ostaja, on kohtuus kaukana.

Entäpä mitä sitten poimimilleni marjoille saan tehdä verovapaasti? Voin käsitellä niitä kevyesti ilman pelkoa veroseuraamuksista, kunhan myyn ne tuoreena. Roskien puhdistaminen marjojen seasta ja pakkaaminen rasioihin tai pusseihin myynti kuluttajille, kuten naapureille, ravintoloille tai tukkuliikkeille, on sekin verovapaata. Mutta jos pakastan vaikkapa mustikat ja myyn ne sen jälkeen, on kyseessä verotettava tulo.

Miten on sitten palautuspullojen laita? Virallisen linjauksen mukaan tilanne on niin, että itse ostettujen juomien tyhjistä pulloista ja tölkeistä saadut pantit ovat verovapaita, koska kyse on omien rahojen saamisesta takaisin.  Mutta jos palautan muiden ostamia tai esimerkiksi luonnosta, kaduilta tai puistoista kerättyjä pulloja, kyseessä on Verohallinnon tulkinnan mukaan veronalainen ansiotulo, joka pitäisi periaatteessa ilmoittaa veroilmoituksen kohdassa "muut ansiotulot".

Välillä verottajakin sotkeutuu omaan nokkeluuteensa, joka nakertaa koko systeemin uskottavuutta. Sillä koska määrätyn summan voi lahjoittaa tutuille ja tuntamattomille ilman veroseuraamuksia, voi pulloveroakin kiertää niin, että vie naapurin pullot kauppaan ja antaa saanut rahat aikoinaan pullopantin maksajalle oikeaan käteen. Sitten hän lahjoittaa sen tai jonkun muun summan minulle vasempaan käteen ja verottaja kompastuu omaan näppäryytensä.

Sen sijaan luulen, että Temun kaltaiset eivät jää nuolemaan näppejään siksi, että sivuuttavat Puuilon ja Tokmannin kaltaiset välikädet ja myyvät samat Kiinan tuotteet suoraan kuluttajille. Minusta tässä on jotain perusteellisesti poskellaan, sillä EU vain paisuu ja turpoaa. Sen sijaan, että se karsisi kulujaan, sekin haluaa Kiinan halpatuonnista osansa erilaisten maksujen muodossa. Mutta EU saa Kiinasta vähintäänkin vertaisensa vastuksen. Joten voi hyvinkin käydä niin, että luu jää jonkun muun kuin halpamyyjän käteen. Ja senkin lystin maksaa viime kädessä, ei rikas vaan entistä köyhempi kansa.

Paljonko kello on?

Thaimaassa ei siirrellä kelloja kesä- tai talviaikaan, vaan siellä on käytössä sama Indochina Time ympäri vuoden. Koska maa sijaitsee lähellä päiväntasaajaa, päivän pituus ja auringonlaskun aika pysyvät hyvin tasaisina ympäri vuotta, minkä vuoksi kellojen siirtämiselle ei ole tarvetta. Perustelu kylläkin hieman ontuu, sillä eilen kävin Vaalimaan rajapuomilla. Sen toisella puolella ei kelloja siirrellä. Vaikkakin valtavan kokoisessa maassa on samanaikaisesti käytössä monta aikavyöhykettä.

Kun olin ja olen vielä tätä kirjoittaessa muutaman kymmenen kilometrin päässä rajasta, minua kiinnosti sen tyhjentyneet jättikeskukset. Ne ovat siitäkin erikoisia monumentteja, että niissä aika tuntuu pysähtyneen, vaikka kulissien takana pyöriikin monimutkainen lakimiesten, pankkien ja pesänhoitajien vyyhti. Oli pysäyttävää nähdä, miten valtavia resursseja ja suuria odotuksia on aikanaan ladattu paikkoihin, jotka saattavat hetkessä muuttua tarpeettomiksi, kun maailman tuulet ja rajojen yli kulkevat virrat muuttuvat.

Eilen näkemäni ja kokemani autioituneet rakennukset suurine pysäköintialueineen tekevät helposti näkyväksi sen, miten haurasta moni ihmisen rakentama systeemi on. Pinnan alla pyörii tavaraa ja kulisseja, mutta vastapainona minulla oli aito Ounionjärvi ja sen pysyvä elämä – luonto, vuodenaikojen kierto sekä ne perusasiat, joilla on oikeasti merkitystä.

Suomalaisiltakin suljetulla Venäjällä ja sen puomien takana olevalla rajaseudulla sekä kai muillakin aikavyöhykkeillä luovuttiin kellojen siirtelystä kokonaan vuonna 2014, jolloin maa siirtyi pysyvästi ympärivuotiseen normaali- eli talviaikaan.  Tämän vuoksi maassa ei koskaan käännellä kelloja keväällä eikä syksyllä. Ovat päivät ja yöt pitkiä tai lyhyitä. Näin ei Suomen muita myötäilevä perässähiihtäjäkansa ehkä enää voi koskaan elinaikanani tehdä. Vaan Euroopan Union päättää paljonko kello on Suomessa. Mutta rannekellooni sen valta ei riitä, sillä tänä vuonna se kulki ensimmäisen kerran koko kesänkin talviaikaa.

Onko piirakan koolla väliä?

Eilen ajelin hopeanharmaalla vanha rouva Avensiksella ystäväni luokse itärajan tuntumaan ja edessä oli mukava loppuviikko. Heti alkuillasta päätimme, että huominen saattaa sisältää käynnin venäläisille rakennettuun ostosparatiisiin Vaalimaalla. Kymmenien miljoonien hanke on tyhjää täynnä. Eikä koko keskuksen ostajiakaan liene ollut kuin yksi, jonka haaveet ja aikeet torppasi Suomen valtio, sillä puuhamies paljastui hevosmiesten tietotoimiston mukaan Putinin kätyriksi. Mitä se sitten käytännössä tarkoittaakaan. 

Vaalimaalla Virolahdella sijaitseva on kauppakeskushanke on Zsar Outlet Village, joka avattiin Suomen ensimmäisenä outlet-kylänä vuonna 2018. Ostoskeskus meni konkurssiin vuoden 2022 lopulla, kun koronapandemia ja itärajan sulkeutuminen veivät sen asiakaspohjan. Netin mukaan alue on pääosin ollut suljettuna, vaikka sille on yritetty pitkään löytää uutta omistajaa ja käyttötarkoitusta. Läheisyydessä toimii myös Skandinavian Shopping Center, jonka yhteydessä palvelevat muun muassa Rajamarket ja Hyperpark, joissa myydään hirvistä hakaneuloihin. Joten, jos menemme, niin ehkä käymme niissäkin.

Reissun tähänastisista suurin yllätys itselleni oli, kun Timo kertoi puilla lämmitettävän saunan lauteilla menneensä Getin kanssa viime kesänä naimisiin. Tuli hyvä mieli, sillä pidän kovasti tuoreen avioliiton molemmista puoliskoista. Se kuitenkin ja tietenkin harmitti, kun en tiennyt asiasta aiemmin.

Kun Timo pyörähti Jokilaaksossa joku viikko sitten vietyään nuorikkonsa kaukomaiden lennonnlähtölaskentaan, oli hänellä tuomisinaan paperipussissa kaksi berliininmunkkia. Joista netin kaikkitietävät kirjoittivat, ettei niitä ole Suomessa edes olemassa.. Niin tai näin, hyviä olivat, joista yhteisesti totesimme, että olisihan näitä toisetkin syönyt. Niinpä eilen maksoin pottuja pottuina korkoineen ja tuliaspaperipussissani oli kaksi Lyylin Leipomon lihapiirakkaa. Joista makaronilaatikon jälkeen emme saaneet tungettua sinällään mittaviin vatsoihimme iltapuhteena kuin toisen. Koten oli liian vähäisen munkkimäärän sijaan piirakoita liiankin kanssa.

Tätä kirjoittaessa aamulla ennen sian pieraisua, aamu-uintia ja auringon nousua pengoin netistä minkä kokoisia tai painoisia lihapiirakat noin yleisesti mahtavat olla. Tavallisen teollisen tai kaupan lihapiirakan paino on 150–200 grammaa kappaleelta. Monet peruspiirakat, kuten Valio lihapiirakka tai Konditoria Malmbergin lihapiirakka, painavat noin 150 g. Pirkka iso lihapiirakka ja Kosken Leipomon lihapiirakka painavat 200 g. Sitten on monipakkauksia ja esimerkiksi Atria Kunnon Arki Lihapiirakkaa myydään 4 kappaleen pakkauksessa, jonka yhteispaino on 400 g, eli 100 g per piirakka.

Vanhan jääkaapin uudet käyttötarkoitukset

Avioeroni jälkeen putosin syvälle yksinäisyyden suohon, jonka suonilmästä en ollut päästä ylös elämän iloista nauttivien joukkoon. Eikä ollut monia kiskomassa edes kuivalle maalle. Pysyvästi päivänvaloon pääsin Morakotin hoivassa. Ehkä hän ei ole koskaan ymmärtänyt arvoaan tässä asiassa. Enkä sitä muista aina minäkään. Koen myös, että ilman aiempien parisuhteitteni tuomaa kokemusta, en olisi pärjännyt Tatan kanssa eikä hänkään minun. Silti jokaisella kolikolla on monta puolta, joiden käänteleminen ei ole luonteillamme yksinkertaista. Mutta niin vaan olemme kypsään ikään ehtineinä kulkeneet ilta-auringossa käsi kädessä jo useamman vuoden.

Muistan, kun menin ensimmäisen kerran hänen kotiinsa Phatthalungin kaupungin kupeeseen. Pienehkössä Tatan talossa ei ollut kovinkaan paljon kotitemppelin lisäksi viihtyyttä lisääviä esineitä tai koristeita eikä kukkia pihalla. Melkein kaikki pihan eläimetkin puuttuivat naapurin nokkivia kanoja lukuunottamatta. Nyt on moni asia toisin, isompi huone on saanut uuden sisäkaton ja minunkin nykyinen Thaikotini kuvan vaalean tilalle seutsemän uutta eri väriä sekä piha kukkia ja hyötykasveja. Joista osa menee eläinten suuhun ja osa jatkaa ruuaksi kelpaamattomina  kasvuaan.

Myös uusi jääkaappi on löytänyt pienen ruokahuoneemme nurkasta paikkansa. Morakot oli ehtinyt jo luvata vanhan, osin pinnaltaan ruosteisen naapurilleen, jota en hyväksynyt. Sanan voimaakin asiassa oli, sillä maksoin uuden kaapin. Itselläni nimittäin on vitamiineja ja lääkkeitä popsittavana päivittäin toista kymmentä. Kun niitä roudaan Suomesta syksyisin yli puolen vuoden annoksen, on määrä enemmän kuin tuhat. Joten halusin selkärepulliselle elämäni ylläpitäjiä oman paikkansa muine terveyden- tai sairaudenhoitovälineineen laastareista kynsisaksiin sekä pillereiden kyytivesipulloineen. Paikka löytyikin ulkokeittiön peräseinältä, jonka edessä aloitan muovijakkaralla aamuni ja päätän päiväni.

Uuden elämän saanut kaappi on ollut kesät vailla käyttöä. Kunnes vajaa viikko sitten pihan kattimamma, Tricolor katsoi sen sopivan lämpöiseksi muuttuneen pakastelokeron tai ylähyllyn kelvolliseksi sunnytysosastoksi. Eilen ties monennenko kerran äidiksi ja yhä enemmän kotikissaksemme tullut Kolmivärinen katsoi sen hyväksi ja turvalliseksi paikaksi myös imettää kahta, uutta jälkikasvuaan. Ja tottahan se onkin, kaapissa on turvapaikka pihan kaikkea pelkäävän Securitydogin ja muiden seudun kulkijakoirien varalta.

Ikä- ja muutakin rasismiako?

Rikollisuus tekijöiden taustoista riippumatta koskettaa turvallisuuden tunnetta, ja turvattomuuden kokemus on vakava asia yksilöille, yhteisöille ja asuinympäristölle. Tilastokeskuksen ja viranomaisten tilastojen mukaan ulkomaalaistaustaiset henkilöt ovat suhteellisesti eli prosentuaalisesti useammin epäiltynä rikoksista kuin suomalaistaustaiset. Eri rikostyypeissä on kuitenkin merkittäviä eroja. Ero omaisuus- ja huumausainerikoksissa on kantaväestöön suhteellisen pieni, mutta väkivalta- ja seksuaalirikoksissa yliedustus on selvempää. Esimerkiksi tietyistä lähtömaista tulleilla ryhmillä rikollisuustaso on moninkertainen suomalaistaustaisiin nähden. Toisaalta monien länsimaiden tai naapurimaiden kansalaisten rikossuhde on lähellä kantaväestön tasoa tai sen alle.  

Isäni teki elämäntyönsä ensin rintamalla ja sitten rauhanajan sotilaana. Hän opetti tai ainakin sanoi, että syytä on kavahtaa ainakin jehovia, mustalaisia ja ryssiä. Vaikka kavahtamisen syyt ja kohdetymät ovat muuttuneet, niin ehkä myös omassa ajattelussa on ollut aina jotain rasismin sukua. Sitä on paljon muuttanut talvien vietot Thaimaassa ja muu ulkomaanmatkailu. Itse en ole koskaan kokenut syrjintää ulkomaalaistaustani vuoksi. Joskin kaksoishinnoittelu on minullekin tuttua. Usein iästä on hyötyä, vaikka se nuoremmista saattaa näyttää, jos ei ikärasismilta, niin ikäsyrjinnältä kuitenkin. Yli 70-ikäisenä voin saada esimerkiksi Thaimaahan vuoden viisumin ja thaiajokortilla alennusta joistakin hinnoista. Ehkä olen silti vain kotikyläni kummajainen, josta pitävät ainakim monet lapset ja eläimet.

Mutta monen kerroksen väkeä on kotimaassakin. Tuusulan uimahallin aikuisten perusuintimaksu on 7,00 euroa ja aamu-uinti (klo 6–8): 4,90 €. Kymmenen kertaa maksaa 43,00 €. Ylikunnallinen sarjaranneke, joka käy myös Järvenpään ja Keravan halleissa on 61,40 €. Opiskelijat, eläkeläiset, työttömät ja varusmiehet maksavat 3,40 € ja alle 7-vuotiaat pääsevät maksutta aikuisen seurassa. Eikä hallin hintaviidakko siihen lopu. Uimataitoranneke (8–13-vuotiaille) on voimassa 120 pv: 20,00. €Perhelippu (1 aikuinen + 1–2 lasta 7–17 v): 10,10 €. Perhelippu (2 aikuista + 1–3 lasta): 15,00 €. Rannekemaksu uuteen sarjarannekkeeseen: 8,30 €. Uima-asun tai pyyhkeen laina: 5,00 €. Koko vuoden lippu +70:lle tuusulalaisille maksaa 28 40 €. Jos monessa maassa on kaksoishinnoittelu maahan veroja maksavien ja maksamattomien välillä, on eri kasteihin jakamiseen monia muitakin syitä. Niistä ihonväri on yksi. Nykyisin Suomessakin on paikkoja, joissa suomi on vähemmistökieli.

Tämän aamun aiheen äärelle minut johdatti eilinen, kun yritin maksaa Lidlin Scan and Go -toiminnalla elintarvikeostokseni. Joukossa oli 4 tölkkiä alkoholitonta olutta, joiden automaatti väitti olevan alkoholia ja kehotti maksamaan manuaalikassalle. Vaikka Suomen alkoholilaki säätelee virallisesti vain yli 1,2-prosenttisia juomia, monilla ruokakaupoilla ja kauppaketjuilla on omia vastuullisuuteen liittyviä linjauksia ja omavalvontasääntöjä.  Lapset totutetaankin pienestä pitäen monenlaiseen epätasa-arvoiseen, vaikka sillä monesti hyvää tarkoitetaankin.

​Täysin alkoholittomia tai alle 1,2-prosenttisia juomia ei ole laissa kielletty myymästä alaikäisille, eikä niillä ole lakisääteistä ikärajaa. Monet kaupat ja kauppiaat ovat kuitenkin linjanneet, että he eivät myy alkoholittomia oluita, siidereitä tai lonkeroita alaikäisille tai ainakaan aivan nuorimmille lapsille. Tällä halutaan ehkä tukea hyviä elämäntapoja, ehkäistä päihteiden mielleyhtymiä ja suojella lapsia, sillä oluen makuisten ja näköisten tuotteiden katsotaan helposti madaltavan kynnstä siirtyä oikeiden alkoholijuomien käyttöön. Tätä pohtiessa mietin myös kiellettyjä Lakritsipiippuja, Laku-Pekkaa ja Neekerinpusuja.

Päiviksen ja Irwinin syntymäpäivä

Tänään, syyskuun 14. päivä on kalenterissa mielenkiintoinen sekoitus suuria maailmanmullistuksia ja puhtaan suomalaista asennetta. Jos tarkastellaan historiaa laajemmassa mittakaavassa, päivälle osuu vaikka mitä. Napoleon marssi tyhjään Moskovaan vuonna 1812 ja Neuvostoliiton Luna 2 -luotain pamautti itsensä suoraan Kuun pintaan vuonna 1959 Päiviksen viettäessä pikkutyttönä synttäreitään.

Minulle sama päivä kätkee sisäänsä myös kaksi kulmakiveä tai ainakin muistoa. Toisekseen vietetään Irwin Goodmanin syntymäpäivää, sillä Antti Hammarberg syntyi vuonna 1943. Irwin oli mies, jonka tunsin ja joka lauloi Ryysyrannasta ja Vain elämää on kaikki tää. Hän tiesi elämän nurja- ja kääntöpuolet, otti kaiken vastaan huumorilla ja lauloi suoraan kansan sydämiin ilman turhia filttereitä.

Mutta ensisijaisen tärkeää on, että tänään on ex-vaimoni Päiviksen syntymäpäivä. Jos Irwin olisi elänyt ja tehnyt Päivikselle synttäribiisin, sen nimenä olisi voinut olla "Päivi paistaa, mutta missä mun kahvileipäni on?" Mutta mietitäänpä vielä vähän tätä yhtälöä. Kun Napoleonilla oli pakkomielle valloittaa koko Eurooppa, Päiviksen valloitukset ovat rajoittuneet lähinnä omiin piireihin. Ja tietysti minuun silloin joskus myös paperiin painettuna. Vaikka avioliitto onkin taakse jäänyttä elämää, tietyt päivät pysyvät kalenterissani punaisella. Se on vähän kuin Irwinin lauluissa "vanhoista muistoista ei pääse eroon, eikä tarvitsekaan. Varsinkaan, jos niille voi nauraakin makeasti".

​Olipa kyseessä sitten Kuuhun törmäävä luotain, Irwinin rämpyttämä kitara tai ex-vaimon syntymäpäivä, yhteinen nimittäjä on selvä. Mikään niistä ei jätä juuri ketään tai ainakaan minua kylmäksi. Joten nostetaan hatut päästä tai vedetään lippaa syvemmälle Irwinin tyyliin. Hyvää syntymäpäivää Päivikselle jonnekin Jokelaan ja historian lehdille. Sekä synttärionnittelut myös edesmenneelle trubaduurille. Elämä on laiffii, sanoi toinen tuntemani ja Päiviksen vähintään tietämä maailmanmestari ja kansanmies.

Elän jännittävää pariviikkoista

Berliininmunkki on Saksasta peräisin oleva makea leivonnainen, joka tehdään hiivataikinasta ja uppopaistetaan rasvassa. Munkki on päällystetty tomusokerilla tai sokerilla sekä ehkä jollain muullakin ja sen sisälle on pursotettu hilloa tai marmeladia. Näitä oli itärajan insinöörillä matkassa pari kappaletta, kun hän piipahti Jokilaaksossa viedessään elämänkumppaninsa ja osan tulevan talven ja vähän muunkin varusteista lentokentälle. Teen juonnin ja munkkien syönnin lomassa katsastettiin myös paikat, jossa jo totuttuun tapaan hänen nelivetoinen nukkuu talviunensa hopeanharmaan vanha rouva Avensiksen vieressä. Vähän samaan tapaan kuin yksi jos toinenkin iäkäs ihmispariskunta laillani Morakotin kanssa. Teen ja munkkien syönnin jälkeen totesimme, että olisihan näitä useammankin syönyt.

Sovittiin, että ennen lentoa kaukomaille pakkasia ja lumipyryjä pakoon, ajan Ounionjärvelle uimaan, aitoon puulämmitteisen saunaan sekä syömään rantamaisemissa edelleen suht tuoreen  ystäväni tekemää todella maukasta makaronilaatikkoa. Eilen ja tänä aamunakin kävin vielä Jokilaakson lammessa uimassa tai paremminkin pulahtamassa joutsenperheen katsellessa touhujani. Vaikka Tuusulassakin on pilvipäiviä juuri päättyneeseen kesään mahtunut, ei ole ollut pitkäkestoisia rankkasateita. Joten vaikka ei ole ollut viime vuoden helteitä, ei ole ollut myöskään Jokilaakson tulvia.

Aamulla huomasin Facebookista postauksen, että Thaimaan viisumin käsittelyaika on 7 päivän sijaan vähintään 15 arkipäivää. Siispä menin suurlähetystön sivuille varmistamaan asian ja totta se on. Siellä ilmoitettu käsittelyaika muuttunut. Asiamieheni laittoi hakemuksen sisään eilen lauantaina, eli 12. syyskuuta. Maksettu lentoni ilman vaihto- ja peruutusmahdollisuutta on 1. lokakuuta, joten tiukoille menee. Mutta menee miten tahansa, aion lentää vaikka ilman viisumia kyseisellä menolennolla ja katson miten käy lentokentällä täällä ja kaukomailla. Asiaa ei tee helpommaksi kelvoton ulkomaan kielien taito.

Joku ja monikin on sanonut, että "paheiden summa on vakio". Toivon, että näin olisi vastamäkienkin laita, joita on tämänkertaisessa sessiossani riittänyt, joista olen pari kertaa kuluneella viikolla kirjoittanut. Mutta "Toivossa on hyvä elää ja Rauhassa kuolla", sanoo kansan vääntämässä viisaudessa lapamato.

Matkalla sinne tänne tai pallon laidalta toiselle

Kun Laura Rautavuori ja Peyman Almar muutama vuosi sitten tapasivat, kävi pian selväksi, että he jakavat yhteisen intohimon luontoon ja seikkailuun. Vastavalmistunut Rautavuori oli vapauden kaipuussaan rempannut retkipakun, asunut siinä ja käynyt lomillaan kiipeilymatkoilla. Jotakin tuntui kuitenkin edelleen puuttuvan. Almarin elämäntapa, jossa kuljettiin seikkailusta toiseen, tuntui kiinnostavalta. Pian he asuivat samana katon alla, Rautavuoren retkipakussa, ja alkoivat haaveilla yhteisistä matkoista, joilla voisi haastaa itseään. Kaksikko lähti hiihtäen Pohjois-Norjasta määränpäänään Etelä-Afrikka. Lajeja matkalle mahtui alussa viisi: hiihto, juoksu, uinti, pyöräily ja purjehdus. Nyt on mukaan tarttunut kuudeskin, sillä he joutuivat lentämään polkupyörineen ja varusteineen Afrikan toiselta laidalta sen toiselle laidalle.

Sosiaalisessa mediassa voi seurata myös Henkan maailmaa. joka keskittyy vahvasti lentämiseen, ilmailuun ja maailman eri kolkkiin matkustamiseen. Videoiden ja matkojen ytimessä ovat itse lennot, lentoyhtiöt, lentokonemallit ja lentokentät. Henkkakin myi kaiken omaisuutensa ja testaa säännöllisesti kaikkea mahdollista pitkän matkan business-luokista erikoisiin paikallisiin lentoyhtiöihin ja potkurikoneisiin eri puolilla maailmaa. Pelkkien perinteisten lomalennojen sijaan matkat voivat suuntautua poikkeuksellisiin tai vähemmän tunnettuihin kohteisiin, joissa lentokokemus itsessään on jo seikkailu. Sisällössä käydään läpi lentoyhtiöiden palveluita, ruokia, penkkejä ja yleistä laatua kriittisen, mutta hyväntuulisen linjan kautta – oli kyseessä sitten iso kansainvälinen jätti tai pienempi alueellinen operaattori. Katsojat pääsevät mukaan reissujen tunnelmaan melkein reaaliajassa.

Näiden kolmen kulkijan vertailussa en ole matkustamissa edes mainitsemisen arvoinen. Vaikka olen kulkenut esimerkiksi matkailuautolla pisimmillään Suomesta Turkin vuorten yli Alanyaan tai teltan kanssa pitkin Eurooppaa kuukausitolkulla. 20 vuoden aikana olen lentänyt Thaimaahan monta kymmentä kertaa. Viimeisten vuosien aikana kauas turistikohteista, etupäässä Phatthalungiin. Sinne olen lähdössä puoleksi vuodeksi taas ensi kuussa, jos myöntävät vuoden viisumin.

Tällä kertaa lennän Dohan kautta yhdellä pompulla eli välilaskulla, joten matka kotoa Jokilaaksosta Bangokin keskustaan kestää odotustunteineen liki vuorokauden. Silloin en kuitenkaan ole ajallisesti edes puolessa välissä ja edessä on vielä muun muassa noin 14 tunnin junamatka, joka makuupaikalla onkin koko matkan mieluisin osuus. Odotan kyllä Dohan välilaskuakin, sillä se katkaisee puolesta välistä sopivasti puolen vuorokauden lentoajan. Kaikkiaan menomatka aikaeroineen Morakotin luokse kestää noin 2 vuorokautta.

Myötä- ja muita mäkiä

Toissapäivän vastatuulien jälkeen eilinen alkoi myötäisessä vireessä, vaikka tympäisikin lähteä uudelleen Kivikylään korjaamaan LähiTapiolan työntekijän tekemää virhettä. Tällä kertaa ajoin hopeanharmaan vanha rouva Avensiksen parkkiin noin 10 kilometrin päähän Vehkalan Kehäradan liityntäpysäköintipaikalle, josta pääsee sujuvasti yhdellä kyydillä pääkaupunkiin. Pysäköintikin on junalipulla 16 tuntia ilmainen.

Olin hyvissä ajoin ennen yhdeksää Pasilan aseman kupeessa Digi- ja väestötietovirastossa, kun en saanut varattua aikaa tälle viikolle. Kaikki sujuikin nopeammin kuin päivää aikaisemmin aikavarauksen kanssa. Iuttakin opin, sillä vuoronumerolapussa on QR-koodi, jota näyttämällä mobiililaitteen kameran linssille, voi seurata monentenako olen asiani kanssa jonossa. Tämän opetti minulle Ruandasta Suomeen tullut vastaanottovirkailija.

Oli myös aika varata ja ostaa lentoliput kaukomaille ulkomailta, kun Finnair on hinnoitellut itsensä budjeristani tällä hetkellä kuutamolle. Vaikka se onkin ainut firma, jolla on Suomesta suorat lennot Bangkokiin. Sitten tuli lippujen maksamisessa ongelmia mobiililaitteella, sillä se ilmoitti toistamiseen, että "väärä koodi" ja pelkäsin jo systeemin lukitsevan korttini. Kun myös pankkikortti oli tullut lähes tiensä päähän, päätin ajaa Tikkurilaan OP:n konttoriin. Sillä puolen tunnin roikkuminen langattomilla puhelinlijoilla ei tuottanut automaatin molottajan lisäksi elävää ihmistä ratkomaan ongelmiani.

Mutta oppia ikä ja kaikki tässäkin asiassa. Vuosikymmenten käytön jälkeen sain tietää, että pankkikortissani on itse asiassa kaksi korttia. OP ja Visa, joilla molemmille on oma, pitkä numerosarjansa ja kummallakin myös eri turvakoodi. Joten nyt on lippu- ja sen vaatima rahavaraus tehty, sillä kävi ilmi, että vuodenkin viisumissa pitää olla menolippu hankittuna. Eikä ilman sitä voine edes jättää sähköistä hakemusta.

Samalla reissulla myllerryksessä olevan Tikkurilan keskustan pankkikonttorissa tilasin uuden kortin rispaantuneen tilalle. Toivon sen tulevan postilaatikkoon ennen lähtöäni. Sitten nostin puolen vuoden reissua varten riihikuivaa sen minkä pankki suostui omia rahojani antamaan kirjallisen käyttöselvityksen jälkeen. Kun halusin valita minkä kokoisia seteleitä toivon, sillä suuremmilla paperirahoilla on parempi vaihtokurssi Thaimaassa, olisi pitänyt maksaa käsittelymaksu. Eikä kuukauden sisällä voinutv nostaa 3000 euroa enempää, vaan loput piti tilata, jotka saanen ensi viikolla. Kun asiasta hieman marmatin, sanoi pankkineiti, että eihän minkään konttorin rahat riittäisi, jos kaikki asiakkaat tulisivat nostamaan tuhansia samana päivänä. Tähän minä, että "justiinsa niin".

Minulle osoitetut julkisen notaarit ovat jostain syvältä...

Parisen vuotta sitten asioin julkisen notaarin luona Digi- ja väestötietoviraston Hyvinkään toimipisteessä, jonka valtiomme on jossain vaiheessa sen jälkeen kuopannut. Joka tapauksessa hain silloinkin Thaimaan viisumihakemusliitteisiin vahvistuksia. Allekirjoitetun ja leimalla varustetun matkavakuutustodistuksen olin tilannut pääkallopaikalta Helsingistä LähiTapiolan Keravan konttoriin. Siellä virkailija tulosti sen minulle ja hipsin Hyvinkäälle luullen kaiken olevan kunnossa.

Vaan eipä ollutkaan, vaan valtansa huipulla ollut notaari sanoi, että todistushan on printattu kopio ja hän vahvistaa vaan alkuperäisiä liitteitä. Mielessäni noiduin hänet alimpaan, mutten kerro minne. Minut pelasti mukana adjutanttina ollut osaomistuskoira, johon virkailija ihastui: "Voi kun ihana koira! Voinko silittää sitä? Niilo otti silitykset ja rapsutukset vastaan herrasmiehen tavoin tuijottaen valtion virkanaista nappisilmillään. Tähän hän jatkoi: "Aivan koirasi vuoksi teen poikkeuksen, ettei sen tarvitse tulla auton kyydissä toista kertaa Hyvinkäälle."

Hyvinkään kokemuksen jälkeen ajattelin, että oli asiakaspalvelijan suhteen huono ja hyvä tuuri samalla kertaa. Mutta nyt ajattelen, että pilkun sanonko mikä taitaa olla heillä ammattitauti. Sillä eilen Helsingissä ei ollut Niiloa auttamassa, sillä se matkasi viime talvena Taivasten valtakuntaan. Eikä auttanut mikään muukaan, kun notaari sanoi, että neljän nipusta puuttuu yhdestä leiman ja allekirjoituksen alta nimen selvennys, joten hän ei vahvista sitä. Eikä heltynyt, vaikka sanoin niinkin, että jos käännät selkäsi tai käyt huoneesta ulkona, niin laitan liitteeseen tutun vakuutusasianaisen nimen alle nimenselvennyksen.

Oli mentävä vielä eilen junalla, bussilla ja henkilöautolla Järvenpäähän hakemaan paperiin noin kymmenen kappaletta keppikirjaimia, jotka olisi voinut raapustaa kuka tahansa. Sen verran verkkaisesti kulki joukkoliikennekin keskellä arkipäivää Helsingistä Myllykylään, että viimeiseen vaihtoon ei riittänyt  Helsingissä ostettu HSL:n lippu, vaan oli hankittava C ja D vyöhykkeille Vantaan pysäkillä uusi. Vaikka kaikki piti olla sen jälkeen selvää, ei kaikki mennyt tänäänkään kuin Strömsössä. Mutta nyt on tämän päivän henkiset eväät syöty, joten aiheesta ehkä huomenna lisää...

Vanha, kai myös lohdutukseksi tarkoitettu sanonta sanoo "vaivat eivät iän myötä vähene"

"Terve kuin pukki" tarkoittaa hyväkuntoista, reipasta ja tauteja potematonta ihmistä tai eläintä. Tausta perustuu vanhaan maatalouskulttuuriin ja havaintoihin kotieläimistä. Vuohet ja pukit ovat perinteisesti olleet sitkeitä, ketteriä ja vastustuskykyisiä, jotka pärjäävät karuissakin oloissa ja laiduntavat vaativassa maastossa vailla suurempia sairasteluja. Kansanomaisessa ajattelussa pukki on personoitunut kestävyyden ja elinvoiman symboliksi. Siksi täysin terveestä tai elinvoimaisesta henkilöstä on sanottu ”se on terve kuin pukki”. Minäkin tiedän siitä jotakin, sillä olen sitä omakohtaisesti kokenut. Silti en ole reippaan 76 vuoden aikana ollut "Terve kuin pukki", mutten myöskään vaivojaan valittava vanki.

Sanonta terveestä pukista ei ole suomalaista alkuperää, vaikka elääkin kotikielessäni vahvana. Vastaavia eläinvertauksiin perustuvia terveyden vertauskuvia tavataan laajasti eri kielissä ja kulttuureissa. Esimerkiksi saksan kielessä tunnetaan vastaava sanonta ”gesund wie ein Bock” (terve kuin pukki/uroskauris). Ruotsin kielessä taas käytetään tyypillisesti ilmaisuja ”frisk som en nötkärna” (terve kuin pähkinänsydän) tai ”frisk som en häst” (terve kuin hevonen). Keskieurooppalaisen vaikutuksen kautta pukin terveyteen viittaavat vertaukset ovatkin levinneet laajalti Pohjoismaihin. 

Tänään ja huomenna pyrin saamaan vuoden viisumihakemuksen valmiiksi ja lähetettyä sähköisesti Thaimaan viranomaisille. Liitteissä on aika kerääminen ja täyttämisessä omat vaikeutensa alamittaisella kielitaidollani. Kaikkien liitteiden tarkoitustakaan en ymmärrä. Saati joihinkin vaadittavaa notaarin vahvistusta. Mutta jos en matkusta Helsinkiin hakemaan allekirjoituksia, on seuraavaksi lähin paikka 100 kilometrin päässä Lahti, sillä Hyvinkää ja moni muu Digi- ja väestötietoviraston toimipiste on lopettanut toimintansa.

Thaimaan 1 vuoden Non-Immigrant O-A tai pitkäaikaisessa oleskeluviisumissa julkisen notaarin vahvistus on keskeinen vaatimus.  Syynä lienee, että Thaimaan lähetystö edellyttää vankkaa virallista näyttöä hakijan terveydentilasta ja taloudellisesta toimeentulosta. Eikä yksityisten lääkäreiden tai pankkien antamia todistuksia hyväksytä ilman viranomaisen antamaa lisävahvistusta.

Matkalippuakaan en ole vielä hankkinut, vaikka tähtäänkin ilmatielle ensi kuun ensimmäinen päivä. Haluan saada ensin vuoden viisumin, sillä Finnair pitää lentolippujensa hinnat tällä hetkellä niin korkeina peruutusvaihtoehtoineen, etten aio sitä maksaa. Vaan yritän matkata ulkomaalaisella lentoyhtiöllä yhdellä pompulla esimerkiksi Istanbulin kautta. Silloin en tiedä, saati osaa ostaa lippua peruutusmahdollisuudella, jos en saakaan viisumia. Joka voi tyssätä siihenkin, että aion lähettää viisumin liitteet ensimmäisen kerran omin nokkineni valokuvatiedostoina.

Arjen toimivuutta, esteettömyyttä ja kodikkuutta merikonttikodissa

Synnyin -ja kotikuntani on lakien ja asetusten tulkinnalla tehnyt tällä hetkellä mahdottomaksi pysyvän kodin perustamisen Jokilaaksoon, jolla oli useampikin omakotitalon rakennuslupa. Mutta kun byrokratia jauhoi aikansa, niin ehkä peräti samana päivänä, kun posti toi ilmoituksen uudesta, myönnetystä luvasta, oli poikani kyllästyneenä odottamiseen hankkinut perheineen kodin muualta. Se oli yksi syistä, jotka mahdollistivat Jokilaakson luonnonsuojelualueen synnyn, sillä annoin muidenkin rakennuslupien vanhentua. Kun sitten yritimme myöhemmin saada Merikonttikodille pysyvää lupaa, kaivoi sama byrokratia ison kasan esteitä. Rantarakentaminen, tulva- ja lentomelualue sekä kaavoittamattomuus olivat niitä. Luulen yhdenvertaisuuden ajattelunkin näytelleen jotain osaa. Jos ajattelisin asiaa rahapainotteisesti, voisin sanoa Tuusulan vieneen satoja tuhansia euroja eväämällä kerran myönnetyt, pysyvät rakennusluvat. Sillä vain asetukset, lait tai niiden tulkinnat olivat muuttuneet.

Se sai aikaan, että Merikonttikoti Jokilaaksossa voi olla vain tilapäisellä tai määräaikaisella luvalla ilman kiinteää kunnallistekniikkaa viisi vuotta kerrallaan. Sen pitää myös näyttää siltä, että se on tarkoitettu pois siirrettäväksi. Mutta olen tyytyväinen, sillä kunta on hyväksynyt kohdallamme rakennuslupien ketjuttamisen. Ehkä sekin on saman yhdenvertaisuuden tuotoksia.

Nyt liki 15 vuoden asumisen ja vuosien hienosäätöjen ansiosta on Merikonttikotimme konttisaunoineen tarpeisiimme hyvin istuva kokonaisuus. Kun puhutaan "toimivasta" talosta, harva ehkä tulee ajatelleeksi, että täydellinen rauha ja kotoisuus voivat kätkeytyä merikonttirakenteen sisään. Rautakuorinen konttikoti on elävä osoitus siitä, että asumisen laatu ei ole kiinni neliömetrien määrästä. Vaan tilaratkaisujen nerokkuudesta, harkituista materiaaleista ja siitä, miten se kaikki palvelee asukkaansa arkea elämän kaikissa tilanteissa.

Toimiva talo ei olekaan pelkkä rakennus. Vaan se on kokonaisuus, joka hengittää elämänrytmin mukana, säästää energiaa ja tarjoaa kodinomaisen turvasataman kiireenkin keskellä. Kalusteet ja ratkaisut on mietitty niin, että sama tila taipuu moneen tarkoitukseen vuorokauden ajan mukaan. Kulkureitit keittiön ja parvisängyn alla olevine työtiloineen sekä muut väylät oleskelutilan ja levähdyspaikkojen välillä ovat lyhyet ja luontevat.

Oikein sijoitetut ikkunat ja valoisat sisäpinnat häivyttävät seinien rajat ja tuovat ympäröivän luonnon osaksi sisätiloja. Arjen todellinen toimivuus punnitaankin siinä, miten esteettömästi ja vaivattomasti kodissa tai sen läheisyydessä voi liikkua. Merikonttikodin ympäristössä ja rakenteissa on kiinnitetty erityistä huomiota myös liikuntaesteettömyyteen, mikä tekee liikkumisesta sujuvaa ja turvallista.

Avara ja huolella toteutettu pikku terassi laajentaa oleskelutiloja ulkoilmaan ja tekee ulkona viihtymisestä helppoa ilman korkaiden kynnysten tuomia haasteita. Kodin yhteyteen rakennettu luiska mahdollistaa vaivattoman ja tasaisen siirtymisen sisätiloista piha-alueille. Esteetön kulku varmistaa, että arki sujuu itsenäisesti ja turvallisesti kaikissa tilanteissa, vaikka liikkuisin paljonkin nykyistä huonommin.

Nykyaikainen konttikoti on fiksu myös energiataloudeltaan. Kun talotekniikka on suunniteltu sekä toteutettu puolivaraavine injektoritakkoineen ja ilmalämpöpumppuineen huolella, asuminen on paitsi mukavaa, myös huoletonta ja ympäristöystävällistä. Älykkäät järjestelmät tai oikeastaan ajattelu pitää huolta siitä, että sähkönkulutus pysyy kurissa ja sisälämpötila on aina optimaalinen. Kunnollinen eristys takaa sen, että koti pitää lämmön sisällään talvipakkasilla ja pysyy miellyttävän viileänä helteillä.

Merikontin hyödyntäminen asuinkäytössä on kaunis esimerkki kierrätyksestä ja kestävästä kehityksestä. Merikontti on alun perin suunniteltu kestämään äärimmäisiä olosuhteita merillä, joten sen teräsrunko on luonnostaan vankka ja pitkäikäinen. Rakentamisessa on pieni hiilijalanjälki ja säästyy luonnonvaroja, kun olemassa olevaa, jykevää materiaalia jalostetaan uusiokäyttöön.

Toimiva talo tuntuu kodilta heti sisään astuessa. Merikonttikodin valttikortti on tiivis yhteys ympäröivään maisemaan. Kun ympärillä on rauhoittava miljöö ja vihreys, muutkin tilat rauhoittuvat. Viherkasvit ja sisätilojen yksityiskohdat pehmentävät ulkopuolen teollista ilmettä, vaikka halusimme asunnon näyttävän ulospäin nimenomaan siniseltä merten ja muiden teiden kuljetuskontilta. Pieni, toimiva koti vapauttaa aikaa ja energiaa olennaiseen – elämästä nauttimiseen ja luonnon tarkkailuun. Merikonttikoti osoittaa, että hyvä syntyy viisaista valinnoista, esteettömyydestä ja sydämellä tehdystä suunnittelusta. Se on talo, joka tekee arjesta sujuvaa ja antaa tilaa erilaiselle ajattelulle ja rauhoittumiselle keskellä luontoa, jonka olemme oikeastaan itse luoneet Jokilaaksoon käsi kädessä Luojamme kanssa.

Kantilla kuivilla oloa ja raittiutta

Facekaverini Johnny-Kai Forssell kirjoitti: "Vähän aikaa sitten tälle vanhalle katupojalle tuli 50 raitista vuotta täyteen. Se poiki mukavia onnitteluja ja kannanottoja. Yksi kulunut, mutta edelleen voimassaoleva, kysymys, nousi jälleen pintaan: mitä tapahtuisi jos nyt ottaisit huikan? Koska näin ei olet tapahtunut, voin kuitenkin olettaa tapahtumien kulun. Herään kolmen viikon päästä tästä huikasta ja huomaan olevani laivassa, ikkunattomassa hytissä. En näe kyllin selvästi, koska olen ilmeisesti hukannut silmälasini. Lompakkoni on myös poissa. Epämiellyttävää oloa korostaa vielä se, että minulla on sekä iso että pieni hätä housuissa. Kauhulla odotan, että hytin ovi avataan, koputtamata. Ja tämä kaikki sen yhden pienen ryypyn seurausta."

Pysähdyin miettimään Forssellin kirjoittamaa, sillä kuljen samaa tietä. Joskin kohtuukäyttäjänä, sillä 46 vuoden aikana olen juonut yhden pullollisen keskiolutta. Hankasalmella hotelli-ravintola Revontulessa, kun ravintolan viinanmyyjä väitti asiakasta uhmaten juoman olevan taatusti alkoholitonta. Väittelyä jatkoin tuopillisen jälkeen baaritiskillä niin kauan, että hän meni tarkistamaan asian juomavaraston hyllystä. Sen jälkeen tarjoilija pyysi aidosti virhettään anteeksi selitellen, että joku oli laittanut alkoholipitoisia juomia väärälle hyllylle.

Juotu pullollinen ei saanut minua kuitenkaan kokeilemaan olenko parantunut alkoholismista, vaan uskon sitä kokeilleita. Että kyseessä on, jos ei sairaus tai tauti, niin ainakin jotain sinne päin. Joka on kaivanut sisääni loppuelämän kolon odottamaan sen täyttämistä viinalla. Mutta en juo siksi, että pelkäisin sen ryöstäytyvän käsistä. Vaan en juo siksi, etten halua sekuntiakaan sumentaa elämääni tai yrittää muuttaa todellisuuttani muuksi varsinkaan kemiallisilla aineilla. Vaikka joskus sattuu turkasesti, haluan kokea kaiken kohdalleni osuvan sieluni sopukoissa kristallinkirkkaalla mielellä sekä sydämellä. Luulen, että vaikka olen päihteettömien vuosien aikana puhunut raittiudesta enemmän kuin aikoinaan juonut ja sanonut siitä kaiken käsittämäni, hurahdan edelleen joskus puhumaan asiasta. Kuten nytkin kirjoittamaan.

Kun kerron käsityksiäni asiasta jollekin, joka on sitä pyytänyt, saatan tunnin kuluttua huomata, ettei hän ole käsittänyt mitään tarkoittamallani tavalla. Vaan kysyy: "Tarkoitatko Jorma, ettet voi juoda edes yhtä tai kahta pullollista olutta ratkeamatta ryyppäämään?" Tähän vastaan vastakysymyksellä: "Mistä luulisit tulevan parin kolpakollisen tarpeen 46 raittiin vuoden jälkeen, kun juomisen ainut tarkoitus on ollut ainoastaan karuselli- tai perskänni?"

Mutta niin paljon maailmassa on juotu perheitä, omaisuuksia, kaverisuhteita, työpaikkoja ja vaikka mitä muuta, että ymmärrän viinan kirot. Silti luulen, että toveriseura kauppaa raittiutta loppuelämän sijaan päivä kerrallaan siksi, että entinenkin juoppo saattaa haluta jättää itselleen mahdollisuuden juoda vielä tässä elämässä. Jos on olemassa joku toinen elämän hallitsija, joka voisi varmuudella luvata, että voin juoda kossu- tai vodkapullollisen ja se jäisi siihen, en tarttuisi tarjoukseen. Sillä olen kadottanut tarpeen pään sumentamiseen. Luulen, että enemmän tai vähemmän vuosien kantilla kuivillaolon jälkeen, löysin polun sieluun ja ruumiin bananssiin. Arkeni ja juhlani tasapainon, josta en halua pientäkään hetkeä vaihtaa keinotekoisesti mihinkään muuhun.

Mistä ovat osin arkeni ja niiden kulut tehty?

Kun jäin 18 vuotta sitten viideksi vuodeksi osa-aikaeläkkeelle, putosivat tuloni neljäsosan. Sen jälkeen kokonaan eläkkeelle jääminen pudotti tulot tasan puoleen. Sanon sitä elämäni "leppoistamisjaksoksi". Vasta silloin ymmärsin kuinka tärkeää on, etten tehnyt juurikaan pimeitä töitä, vaikka olinkin villeinä vuosinani hyvää vauhtia matkalla yhteiskunnan pysyväksi takaaksi.

Olin juovana alkoholistina urani huipulla, mutta halusin jotakin enemmän. Edes sen etsiminen ei onnistunut, ellen tehnyt pesäeroa päihteiden käyttöön. Alkoholiriippuvuuden tilalle tuli työnarkomania ja päihdetyöstä lähes koko elämäni. Sillä vain viinasta tiesin ansiotyöksi asti. Sitten olin kuolla sorvin ääreen, kun makasin Meilahden sairaalan sydänvalvomossa infarktin saaneena.

Siellä mietin elämästä kiitollisena, että ei lähtenyt henki juomalla, mutta työtä tekemällä meinasi lähteä. Kun en halunnut kuitenkaan kuolla silloin enkä nyt, lopetin myös työnteon ja aloitin Ilmarisen sponsoroiman ja työnantajien sekä itse kustantamani kokonaisvaltaisen leppoistamisen.

Mutta vaikka tulot olivat pudonneet puoleen, lisukkeet eivät ruisleivän päältä vähentyneet. Sitäkin mietin, että kuka tai mikä laittaa ihmiset juoksevaan hullun lailla maallisen mammonan perässä. Hieman tarkempi onkin nykyisin pitänyt joutilaana ollessa olla riihikuivan käytön kanssa. Aikaa sen sijaan on yhä yllin kyllin, sillä leppostamisprojektin Jokilaakson luonnonsuojelualueen kanssa sain oikeastaan jo viime vuonna valmiiksi. Vaikka Merikonttikodissa pihapiireineen onkin silloin tällöin jotain hienosäätöjä ja uuttakin.

Tänä kesänä huomasin muiden kertomuksista sekä omasta rahamassista monen palvelun ja tuotteen kallistumisen. Se kannusti rakentamaan päivien sisältöä velttoilun lisäksi jotenkin uudelleen. Miettimään sitäkin mihin rahani sekä aikani käytän, ja olisiko hyvä liikkua lihasvoimin muutenkin kuin vain postilaatikolle ja uimalaiturille? Vaikka matka niille on satoja metrejä tai peräti puoli kilometriä.

Lääkkeenä tylsistymiseen aloin käydä entisen Shellin kahvion Munallisten Marttakerhossa ja R-kioskin edustan parlamentissa. Kunnes Ärrä vei lopettaessaan istuimet pöytineen muille maille. Siispä siirryin yhä enemmän uimahallin terapia-altaan, saunojen ja pukuhuoneen elämänkokemusten vaihtoon.

Uimapaikka on avoinna neljänä päivänä viikossa aamukuudesta. Siinä joukossa olen itsekin. 70-vuotiaan tuusulalaisen koko vuoden ranneke maksaa 28,40 euroa, joten hallin käyttö on halpaa lystiä. Eikä samalla rannekkeella kuntosalikaan maksa kuin pari euroa kerta. Ajattelen sen olevan sairauksieni hoitojen lisäksi parasta mitä tuusulalaisena voin tällä hetkellä verorahoilla saada. Eilen olinkin yhden kerran kuntosalin ovelta kurkkaamisen jälkeen ensimmäisen kerran laitteiden käyttäjänä. Sen yritän nyt istuttaa kokoaikaisen leppoistamisen ja loivaliikkeisyyden viikkoihin, sillä ajattelen, ettei liikunta ainakaan vähennä elinpäiviä.

Lähden sitten Jokilaaksosta jalkaisin, polkupyörällä, mönkijällä tai autolla Metsälinnun- tai Soiniityntietä, on joukkoliikennepysäkille matkaa kilometrin verran. Bussikyyti maksaa eestaas Hyrylän keskustaan yhteensä lipputyypistä riippuen 6 euron paikkeilla. Hopeanharmaalla vanha rouva Avensiksella menovettä menee samalla matkalla 4 euron edestä. Kun tai jos sisällytän reissuun myös kouluruokailun Moniolla, maksaa se kaltaisilleni 1,65 euroa ja huomaan, ettei kaikki olekaan kallista.

Ruokailu on tarkoitettu tuusulalaisille eläkeläisille ja se tapahtuu kouluilla oppilasruokailun jälkeen, mikäli ruokaa on jäänyt. Ovilla on yleensä tiedote, onko syötävää myös ikäihmisille kyseisenä päivänä tarjolla. Kouluilta on mahdollista ostaa ylijäänyttä murkinaa mukaankin hintaan 1,75 € / 500 g. Tänä syksynä ovat uimahallin vieressä yhdessä nipussa ruokakaupat Prisma, K-Supermarket sekä Lidl ja ensi kesänä tiedän muuttaako se syömisen lisäksi myös ruokaostostottumuksiani.

Jäämmekö jalkoihin?

Open AI on yhdysvaltalainen tekoälytutkimus- ja tuotekehitysyritys, joka tunnetaan maailmanlaajuisesti johtavana edistyneen tekoälyn kehittäjänä.  Se perustettiin alun perin vuonna 2015 voittoa tavoittelemattomaksi tutkimuskeskukseksi, jonka virallisena missiona on varmistaa, että ihmisen tasoinen tai sen ylittävä yleinen tekoäly hyödyttää koko ihmiskuntaa. Nykyään se toimii hybridirakenteessa, jossa yhdistyvät voittoa tavoittelematon taustaorganisaatio ja kaupallinen toiminta. Voisiko sanoa niinkin, että "myös konnille keinoälyä"?

Suosittu keskustelutekoäly osaa ymmärtää, tuottaa ja kääntää luonnollista kieltä, vastata monenlaisiin kysymyksiin ja luoda kuvia tekstimuotoisten kuvausten eli kehotteiden perusteella. Lisäksi laajat kielimallit toimivat monien sovellusten ja kehittäjätyökalujen taustalla. Open AI tarjoaa teknologiaansa kuluttajille sekä yrityksille suoraan sovellusten ja rajapintojen kautta, joiden avulla kehittäjät voivat rakentaa omia tekoälypohjaisia palveluitaan. Sen merkittävin taustavoima ja yhteistyökumppani on Bill Gates Microsofteineen. Googlella, Elon Muskilla sekä monilla muilla on omansa, joista tiedän sen mitä netistä on luettavissa.

Kun aikoinaan tietokoneet tulivat kaltaisteni oppimattomien saataville, jotka ovat opetelleet englantiakin ainoastaan television suomeksi tekstitetyistä ohjelmista ja teattereiden elokuvista, käsitin, että keinoäly tulee pysyväksi osaksi arkeani. Haluan tai en. Minä halusin, vaikken ole koskaan istunut enkä tule istumaan tuntiakaan millään alan kurssilla. Viimeksi huomasin hyödyn eilen, kun pyysin tekoälyltä apua sähköisen viisumihakemuksen englanninkielisten liitetietojen täyttämisessä, jossa minua aiemmin auttoi elävä ihminen. Näin Gemini pilkkuakaan muuttamatta vastasi:

"Autan mielelläni tämän kaavakkeen täyttämisessä! Tässä on kohta kohdalta käännökset ja lyhyet ohjeet siitä, mitä mihinkin kohtaan kirjoitetaan:

​Henkilötiedot ja passi

​First name: Etunimesi (esim. Jorma Veino Juhani).

​Middle name: Toiset etunimesi, jos niitä ei laitettu jo ensimmäiseen kohtaan, tai voit jättää tyhjäksi, jos kaikki etunimet ovat ensimmäisessä kohdassa.

​Family name: Sukunimesi (Soini).

​Passport No: Passin numero.

​Issued at: Missä passi on myönnetty (löytyy passista, yleensä Poliisi tai Police / kaupungin nimi).

​Date of Issue: Passin myöntämispäivä (muodossa pp.kk.vvvv tai vvvv-kk-pp).

​Expiry Date: Passin viimeinen voimassaolopäivä.

​Nationality: Nykyinen kansalaisuus (Finnish).

​Nationality at birth: Kansalaisuus syntyessä (Finnish).

​Place of birth: Syntymäpaikkakunta (kaupunki/kunta).

​Country: Syntymämaa (Finland).

​Date of birth: Syntymäaikasi.

​Age: Ikäsi (76).

​Spouse (if applicable) Name: Puolison nimi (jos sovellettavissa / jos haluat ilmoittaa).

​Yhteystiedot ja taustatiedot

​Present address: Nykyinen kotiosoitteesi Suomessa (katuosoite, postinumero ja kaupunki/kunta).

​Tel: Puhelinnumerosi (suuntanumero mukaan lukien, esim. +358 ...).

​E-mail: Sähköpostiosoitteesi.

​Fax: Faksinumero (voit kirjoittaa None tai jättää tyhjäksi).

​Occupation: Ammattisi (koska olet eläkkeellä, voit kirjoittaa Retired).

​Monthly Income: Kuukausitulosi (esim. eläkkeesi määrä euroina tai bahtina, esimerkiksi xxxx EUR/month).

​Amount of saving (in which banks): Säästöjen määrä ja pankki (jos käytät varallisuustodistusta, esim. 800,000 THB / xxxx EUR, [Pankin nimi]). Jos haet puhtaasti eläketodistuksella, tähän voi laittaa None tai viitata eläketuloon.

​Matkatiedot ja Thaimaan tiedot

​Date of arrival in Thailand: Arvioitu saapumispäivä Thaimaahan.

​Travel by: Matkustustapa (esim. Airplane).

​Flight No: Lentojen numero (jos tiedossa, muuten voit jättää tyhjäksi tai laittaa Not booked yet).

​Port of Entry: Saapumiskenttä Thaimaassa (yleensä Bangkok / Suvarnabhumi Airport).

​Proposed address to stay in Thailand: Tuleva osoitteesi Thaimaassa (esim. talosi tai asuntosi osoite Thaimaassa).

​Tel / E-mail: Thaimaan asunnon tai yhteyshenkilön puhelin ja sähköposti (voit laittaa omat Thaimaan yhteystietosi).

​Viittaukset ja allekirjoitus

​Reference person in Thailand: Yhteyshenkilö Thaimaassa (tähän voi laittaa esimerkiksi vuokranantajan, hotellin, puolison tai muun kontaktin tiedot).

​Tel / E-mail / Fax: Yhteyshenkilön yhteystiedot.

​Vakuutusteksti: "Vakuutan, että yllä mainitut tiedot ovat tosia ja tarkkoja, enkä missään tapauksessa harjoita mitään ammattia tai työtä Thaimaassa ollessani."

​Signature: Allekirjoituksesi (allekirjoita käsin).

​Name (In print): Nimesi selväkirjoituksella (koneella tai isoilla kirjaimilla).

​Date: Päivämäärä, jolloin täytät kaavakkeen.

​Mikä näistä kohdista tuntuu kaikkein epäselvimmältä tai mihin kohtaan haluat vielä tarkemman suomennoksen?"

Palanen Suomen peruskalliota

Tämän blogin kirjoittamiseen täytyi penkoa useampiakin tietolähteitä, sillä päätin kirjoittaa tarinan peruskalliostamme, sen synnystä, iästä ja mitä se merkitsee ylipäätään elämälle maapallolla. Halusin kirjoittaa myös kahdesta graniittikiven palasta, joilla on hienot ja arvokkaat paikat sekä uudet tehtävät. Kun rouhea, paikallinen peruskallion murikka on nyt saanut kylkeensä merkityksellisen nimikyltin ja viereen runsaasti kukkivan kanervan, kokonaisuudesta on syntynyt tunnelmallinen ja persoonallinen yksityiskohta terassille. Luonnonkivi ja syksyinen calluna sopivat yhteen upeasti. 

Pieni kivi on tullut Jokilaaksoon kuorma-auton lavalla Senkkerin kiviainestehtaalta ja suurempi samasta paikasta kuormaajan kauhassa. Siinä missä kivenlohkareiden lohkominen ja muotoilu tapahtui niiden ikään nähden vasta äskettäin, itse graniittiaineksella on takanaan varsin kunnioitettava historia. Suomen kallioperän graniitit ovat pääosin niin sanottua peruskalliota, jonka ikä on tyypillisesti noin 1,8–2,7 miljardia vuotta. Kyseinen kivi on syntynyt muinaisten vuoristojen juurilla syvällä maankuoren sisällä, jossa magmat ovat aikanaan kiteytyneet hitaasti kiinteäksi kiveksi.

Matka on ollut pitkä. Jääkaudet ja viimeisenä nykyinen kivenlouhinta ovat tuoneet miljardeja vuosia vanhan maapallon syvyyksien historian päivänvaloon ja lopulta pihapiiriin kantamaan nimikylttejä. Melkoiset aikamatkailijat ovat päässeet uuteen ja huomattavasti edeltäjiään viihtyisempään tehtävään. Peruskallio on ikuinen kumppanimme ja hiljainen elämän mahdollistaja. Maapallo on tarina tulesta, ajasta ja hämmästyttävästä sitkeydestä. Kun katsomme ympärillemme, astumme tukevasti maaperälle, jonka perusta on luotu miljardeja vuosia ennen ensimmäistäkään elävää solua. Suomalainen maisema, sileät kalliot ja jylhät vaarat ovat konkreettisia palasia jostain käsittämättömän vanhasta.

​Kaikki sai alkunsa yli 4,5 miljardia vuotta sitten, kun nuori maapallo oli sulaa magmaa. Vuosimiljoonien kuluessa maapallon pinta alkoi jäähtyä ja kovettua kuoreksi. Fennoskandian kilpi, jolla mekin asumme, kuuluukin maailman vanhimpiin geologisiin muodostumiin. Valtavat mannerlaatat liikkuivat, törmäsivät yhteen ja poimuttuivat vuoristoiksi. Muinaiset tulivuoripurkaukset sylkivät sulaa kiveä maan uumenista, ja syvällä kuoren alla valtava kuumuus sekä paine sulattivat sekä muokkasivat kiviainesta uudelleen. Tätä kivien kiertokulkua on jatkunut lähes ikuisuuden. Tulivuorten laavat muuttuivat graniitiksi ja gneissiksi, koviksi kivilajeiksi, jotka muodostavat maapallon mannerjalustan todellisen selkärangan.

Molemmilla Jokilaakson kivillä on käsittämätön ikä ja miljardien vuosien hiljaisuus. Ihmisen elämä onkin vain ohikiitävä häivähdys maapallon historiassa. Kun kosketamme paljasta kalliota, kosketamme kirjaimellisesti syvää aikaa. Suuri osa suomalaisesta peruskalliosta on syntynyt hyvin kauan sitten niin sanotulla prekambrikaudella.

​Ajatelkaamme tuokio lukua miljardi vuotta tai useampi. Siihen mahtuu mannerlaattojen vaelluksia, muinaisten supermanner-jaksojen syntyjä ja hajoamisia sekä valtavia jääkausia, jotka hioivat kalliopintoja sileiksi kuin veistokset. Se, mikä näyttää meistä ikuiselta ja muuttumattomalta, on itse asiassa hitaan, jatkuvan muutoksen tulos. Ilman peruskalliota maapallo olisi aivan toisenlainen paikka – eikä elämää sellaisena kuin sen tunnemme, olisi olemassa. Peruskallio tekee elämästä mahdollista monella eri tavalla.

Hiljalleen, vuosituhansien ja miljoonien kuluessa tuuli, vesi ja kasvillisuus rapauttavat kalliota. Tästä hienontuneesta kiviaineksesta syntyy elävä maaperä, josta kasvit saavat tarvitsemansa mineraalit ja ravinteet. Kallion halkeamat ja maaperän kerrokset toimivat luonnon omina suodattimina. Ne keräävät, puhdistavat ja varastoivat pohjavettä, joka on kaiken elollisen elinehto. Peruskallio toimii maapallon massiivisena tukirankana, joka pitää mantereet paikoillaan ja tasaa planeettamme sisäisiä voimia.

​Peruskallio onkin hiljainen todistaja, joka ei puhu, mutta muistaa kaiken. Se on nähnyt elämän syntymisen alkumeren syvyyksissä, vihreiden metsien valloituksen ja lopulta ihmisen saapumisen maisemaan. Kun istahdamme kesäpäivänä lämmenneelle kalliolle katsomaan kauas horisonttiin, voimme tuntea olevamme osa jotain paljon suurempaa ja pysyvämpää kuin oma arkemme. Se on meidän maanpäällinen turvamme, joka kestää vuosisadasta toiseen ja kantaa meitä kaikkia.

Onko kumivene kateissa?

Kun eilen lähdin Jokilaakson Jokilammille toteuttamaan Suomen kesän viimeisiä avovesiuintejani, huomasin joutsenten pesäsaaren rantaan ilmestyneen kumiveneen. Hetkessä muistin vuosia sitten saman saaren rantatörmältä huonosti suomea mongertavan virvelimiehen, joka muuna Igorina narrasi kaloja karkottaen kotijoutseneni muualle pesimään. Sen jälkeen ne pysyivät pois useamman suven.

Aikani huutelin ärräpäitäkin kumiveneen suuntaan ilman menestystä. Sitten yritin jättää asian itsestään hoituvien joukkoon ja kävelin aamu-uinnin jälkeen lähes nakuna pitkin rantapolkua takaisin Merikonttikotiimme. Mutta asia ei jättänyt rauhaan ja palasin laiturille kiikarin tai oikeastaan pienen kaukoputken kanssa. Sen avulla tarkastelin vastarannan vesialusta. Tarkkaan katsoessani näytti siltä, että se olisi ehkä hieman ilmasta vajaa ja mietin olisiko se tullut vesiteitä omia aikojaan. Vähän samaan tapaan kuin robotit tuovat muita teitä ihmisille ilman kuljettajaa ruokaakin.

Olin pattitilanteessa, sillä ajattelin veden olevan sen verran viileää, etten lähde uimaan niin kauas, kun ei ole pelastushenkilökuntaa eikä muitakaan ihmisiä näköpiirissä. Silti asia vaivasi ja kävelin taas iltapäivällä laiturille. Huomasin kumiveneen lähteneen liikenteeseen. Se oli jo ohittanut laiturin, jolloin olisin voinut helposti noukkia sen rantaan ja siitä kuivalle maalle.

Vaikka matka oli uimiseen edelleen pitkähkö, päätin, että ehkä uimahallin kylmäallas on totuttanut minua vilpoisempiin vesiin eikä pumppuni pysähdy. Niinpä uin ja kiskoin veneen vettä pitkin sadevesikuormineen laiturin viereen nurinpäin. Kiukkukin oli laantunut, kun käsitin sen pujahtaneen joelta lammelle ilman kalastajia.

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen eilisen päivän piristys. Joten onko joltakin paatti kateissa? Se odottaa noutajaansa Myllykylässä ja sen voi noutaa vähän samaan tapaan salaa miten varkaat veivät kanoottimme samasta paikasta joku vuosi sitten. Yhteyttäkin voi ottaa esimerkiksi soittamalla: 0401511105, sähköpostilla: jvjsoini@gmail.com, Messengerilla, WhatsApilla tai vaikka kommentoimalla tätä blogia.

Palanen kansalliskiveä

Viikolla leikkasin tältä kaudelta ehkä viimeisen kerran nurmikon ja karautin terän kiveen. Kipinät vain sinkoilivat. Viime vuonna viimeinen ajo oli 7. tätä kuuta ja ehkä niin käy nytkin. Eniten se riippuu fiiliksistä, sillä hyvin heinä ja mitä kaikkea sen seassa kasvaakaan, pärjäävät talven yli näinkin. Samoihin aikoihin lopettelen Jokilaakson vesien kesäuimakauteni. Joka saattaa saada päätöksensä tänään, sillä luvassa on syksyn alun ehkä viimeinen kesäisen aurinkoinen päivä. Saunomista, vesihierontaa ja verkkaista uimaliikuntaa jatkan sen jälkeen kotikyläni uimahallissa kylmine altaineen. 

Kerran kirjoitin, että puhun Jokilaakson kasveille ja eläimille. Mutta nyt kulkiessani uutta ja hienoa luiskaa, kyselin puoliääneen sen kaiteelle nostamaltani ja terän kanssa tuttavuutta tehneeltä kiven murikalta, että onko tulevaisuutesi lammen pohjalla vai jossain aivan muualla? Kun selvisi, että kyseessä on Suomen kansalliskiveksi nimetty graniitti, päätin, että paikka ei ole vesien syyyksissä. Oletan, että se on murskattu Tatan jalkojen alla olevasta kuvan peruskalliosta ja tulleen meille naapurin kiviainestehtaalta tehdessämme Merikonttikotimme perustuksia.

Alueen kallioperä kuuluu ikivanhassa svekofennisessä vuorijonopoimutuksessa 1 800–1 900 miljoonaa vuotta sitten syntyneisiin syväkiviin. Tuusulassa ja sen lähikunnissa, kuten Nurmijärvellä ja Vantaalla peruskallio on monin paikoin juuri tällaista silmämääräisesti karkearakeista, kauniin lohenpunaista graniittia. Kiven väri tulee sen sisältämästä kalimaasälpästä ja siinä näkyvät pienet harmaat, lasimaiset kohdat ovat kvartsia. Silmiinpistävän voimakas tiilenpunainen tai punaruskea väri onkin hyvin tyypillinen graniitille. Kivessä näkyy myös karkea, kiteinen ja suuntautumaton maarakenne, jossa mineraalirakeet ovat erotettavissa toisistaan.

Kun eräänkin kerran ulos mennessä ja sisään tullessa katselin mukavasti kallellaan olevaa kiveä kuusipuisella kaiteella, huomasin, että pinnalle saattaisi istua kaiverrettu laatta. Se jalostui ajatuksesta toteutukseksi, sillä oli aika näkyä Jokilaakson olevan myös Tatan ja minun yhteinen Suomikoti. Niinpä ajoin Jumbon Suutarikeskukseen ja teetin kiveen laatan, jonka kiinnitin Sikaflexillä omalla tökeröllä tavallani. Samalla reissulla ostin pöydälle lisäviihtyvyydeksi Calluna-kasvin, joka saattaa selvitä kastelematta talven yli ulkonakin.