Joutsenet muuttavat talveksi pääasiassa eteläiselle Itämerelle, Tanskan rannikolle, Pohjanmeren ympäristöön tai Saksaan. Ne lähtevät usein matkaan jälkeeni loka-marraskuussa, kun sisävedet jäätyvät ja takaisin tulemme Itämeren yli välillä yhtä matkaa maalis-huhtikuussa. He omilla ja minä monesti Finnairin sinivalkoisin siivin..
Jokilaaksossa joutsenpari on hyvin tarkka reviiristään ja ajaa kaikki muut pois. Mutta talvehtimispaikoilla meren tuolla puolen ne muuttuvat yllättävän sosiaalisiksi "hengailijoiksi". Kahden maan kansalaiset kerääntyvät valtaviin parviin, joissa voi olla satoja lintuja. Siellä ne vaihtavat kuulumisia, lepäävät ja nuoret yksilöt saattavat jopa silmäillä tulevia kumppaneitaan. Jos Suomessa joutsen on puhtaan veden ja kaislikon lintu, Euroopassa ne muuttuvat usein peltolinnuiksi ja viettävät päivät suurilla sänkipelloilla tai syysviljaorailla syöden itsensä täyteen energiaa. Ne näyttävät vähän kuin valkoiselta karjalta, joka vaeltaa hitaasti pellon poikki. Suomalaiset saavat maistella samantapaista ilmiötä hanhien kanssa ja thaimaalaiset ankkoineen ja haikaroineen.
Talvella joutsenen tärkein tehtävä onkin energian säästäminen. Ne eivät turhaan lentele tai metelöi samalla tavalla kuin keväällä, vaan kelluvat suojaisissa merenlahdissa ja odottavat päivän valkenemista. Jos vesi jäätyy, ne siirtyvät vain hieman etelämmäksi, missä virtaava vesi tai meri pysyy auki. Talven aikana ne pitävät poikasiaan vielä lähellään. Mutta kun kevät alkaa poltella ja paluumatka pohjoiseen koittaa, vanhempien asenne muuttuu. Ne osoittavat pikkuhiljaa jälkikasvulle, että nyt on aika pärjätä omillaan. Usein lopullinen erkaantuminen tapahtuu juuri ennen paluumatkaa tai sen aikana. Siksi ne palaavat Jokilaaksoon taas vain ja ainoastaan kahdestaan.
Sen tiedän aisteihin käyvistä hetkistä, jotka tekevät paluusta tai lähdöstä totta, kun kuulen raskaan ja rytmisen äänen suurten siipien lyödessä vettä. Jokilaakson hiljaiset hyvästit ja lupaus, joka kantaa talven yli tai kevään tervetuloa toivotus Jokilaakson lammilla on kuin oma kellonsa, joka lyö tahtia sydämeni kanssa. Syksyisin, kun aamun usva kietoo rannat harmaaseen vaippaansa ja veden pinta alkaa tuntua raskaalta, tiedän hetken olevan käsillä. Se on haikea, lähes harras hetki, kun suljen kesäni ja joutsenet valmistelevat omaa lähtöään.
Olemme lähteneet myös välillä ikään yhtä matkaa varhaisen talven tulon vuoksi, minun pakatessa laukkuni ja muistoni niiden kerätessä siipiinsä voimaa ja ilmaa niiden alle. Usein katson syksyisin niitä lammella – sitä tuttua paria, joka on hallinnut tätä vesistöä koko kesän. Mukana on se harmaa katras, vauhdilla kasvaneet poikaset, joita on suojeltu haukoilta ja kylmiltä sateilta. On kummallista, miten niiden lähtöhuuto tuntuu viiltävän suoraan rinnasta. Ne kailottavat hyvästejään laaksolle, ja jos en itse ole lähdössä, vilkutan rannalta kuin vanhoille ystäville.
Talvella Jokilaakso muuttuu vieraaksi. Lumi peittää pesäpaikat ja jää hiljentää loiskeen. Mutta jossain kaukana, etelän avovesillä, tuo sama pari on yhdessä. Niiden elämänmittainen uskollisuus on jotain, joka saa minut pysähtymään oman elämäni äärelle. Ne pitävät toisistaan huolta myrskyissä, kantaen muistoa tästä meidän yhteisestä laaksostamme. Sitten koittaa se tietty aamu maalis-huhtikuun taitteessa. Ilmassa on aavistus sulavaa lunta ja kevään valon terävä kärki. Se ääni – vaskinen, voimakas ja tuttu – kaikuu korkealta pilvien takaa ennen kuin näen niitä edes kunnolla. Paluu kotiin on niillä vain "me kaksi". Kun ne laskeutuvat lammelle, on se erilainen kuin lähtö, sillä ne palaavat aina ilman viime kesän perhettä. Syksyllä saatellut poikaset on jätetty maailmalle, omien elämiensä alkuun. Vanhemmat ovat tehneet tehtävänsä. Ne ovat kasvattaneet uuden sukupolven ja opastaneet sen turvaan. Nyt niillä ei ole enää menneisyyden painolastia siivissään.
Pysäytän usein ajan ohikiitäväksi hetkeksi rannassa, kun ne asettuvat. Kuuluu se matala, voimakas läps-läps-läps, kun suuret räpylät iskeytyvät veden pintaan ja siivet lyövät ilmaa viimeisen kerran ennen kuin ne laskostuvat suppuun selän päälle. Se on se hetki, jolloin tiedän, että talvi on todella selätetty. Siinä on jotain ainutlaatuisen ikuista ja puhdistavaa niiden palatessa luokseni kesäkotiinsa ilman lapsiaan, valmiina aloittamaan alusta. Ne eivät ehkä murehdi tai katso taaksepäin. Ne tanssivat vedessä, kaulat kietoutuneina toisiinsa, ja julistavat koko laaksolle: "Me selvisimme. Me olemme täällä taas, vain me kaksi." Tämä jälleennäkeminen on minulle elämän suuria opetuksia. Se muistuttaa, että jokainen kevät on mahdollisuus riisua turha huoli, keskittyä olennaiseen ja luottaa siihen, että elämä kantaa. Me olemme taas kotona, minä ja monesti myös Morakot ja ne. Uusi kesä voi jälleen kerran taas alkaa.
Yöllinen pauhu ja kailotus on erittäin olennainen osa niiden jälleennäkemistä ja pesinnän alkua. Vaikka joutsenet ovat uskollisia ja palaavat yhteen, ne eivät ota suhdettaan itsestäänselvyytenä – ne ikään kuin "kosivat" toisensa uudelleen joka kevät. Joutsenten elämöinti ja siihen liittyvä siipien paukutus on yhteinen rituaali. Kun ne huutavat yhteen ääneen, ne synkronoivat itsensä samalle taajuudelle tulevaa pesintää varten. Yön hiljaisuudessa ääni kantaa kilometrien päähän, ja se on niille tapa sanoa: "Me olemme taas täällä, ja me olemme yhä yhdessä."
Keväällä Jokilaakson lammet ovat haluttua kiinteistöä. Metelöimällä joutsenpari ilmoittaa muille ohilentäville lajitovereilleen, että tämä paikka on jo varattu. Yöllinen huutelu varmistaa, ettei kukaan yritä laskeutua lammelle hämärän turvin. Yöllä ilma on usein tyynempi ja tiiviimpi, jolloin joutsenen vaskinen ääni soi kirkkaimmin. Se voi tuntua meistä ihmisistä meteliltä, mutta niille se on intohimoista viestintää. Se on merkki myös siitä, että hormonitasot nousevat ja valmistautuminen uusiin poikasiin on alkanut toden teolla.
