Radio on oma juttunsa

Muistan, kun televisio tuli koteihin, moni povasi radiolle kuolemaa tai ainakin ankeita aikoja. Vaan toisin on käynyt. Jokilaaksossa on yötä päivää kuuntelussa kaksi eri asemaa. Toinen on Saunakontissa, jossa on löylyhuoneen ja suihkukaapin lisäksi muun muassa yksi kolmesta ekokäymälästä. Istuessani aamuisin mietteissäni Separetin pytyllä, on äänessä joku nuorten tai nuorekķaiden kanava, joskus myös yleiskanava Radio Nova.

Merikonttikodissa kuuntelen vakiokanavana Radio Suomea, sillä pidän musiikin lisäksi sen juontajien tavoista ja taidoista kuljettaa kuulijoita mukanaan. Kun en juuri kuuntele nettiradiota, tuovat kotini seinät valikoimaan rajoituksia, sillä ollenkaan kaikki radioaallot eivät läpäise rautapintoja.

Mutta mistä ja miten juontajat löytävät kullekin päivälle monta puhumisen aihetta ja musiikin kuunteljoille? Radio Suomen kaltaisten puhe- ja musiikkipainotteisten kanavien juontajilla on vastoin yleistä mielikuvaa harvoin pulaa puheenaiheista. Työ vaatii kuitenkin jatkuvaa virittäytymistä maailman ja yleisön taajuudelle.

He ammentavat sisältöä lähetyksiinsä monista eri lähteistä ja heillä on käytössään ammattimaisia työkaluja rutiinien lisäksi. Kuten ​päivän lehdet, uutissivustot, sosiaalisen median trendit ja puheenaiheet (esim. X, TikTok, paikalliset Facebook-ryhmät).

Juontaja miettii myös uutisen kohdalla miten mikäkin liittyy tavallisen ihmisen arkeen? Herättääkö tämä tunteita? Radio Suomessa yleisö onkin valtava voimavara, sillä kuulijat lähettävät tarinoita, palautetta, mielipiteitä ja kuvia arjestaan tekstiviesteillä, soittamalla tai sovellusten kautta. Kuulijoiden tarinat (esim. "kerro paras mökkimoka" tai "kuka teillä tekee ruoat?") kantavat usein lähetysaikaa.

​Suomalainen vuodenaikojen vaihtelu tarjoaa sekin loputtomasti puheenaiheita. Ensimmäiset lumet, kesärenkaiden vaihto, mökkikauden avaus, juhannus, koulujen alkaminen jne. Sitten erilaiset viralliset ja epäviralliset teemapäivät, kuten kansainvälinen korvapuustipäivä, antavat kevyen syyn tarttua tiettyyn aiheeseen.

​Koska Radio Suomi lähettää myös alueradioita, paikalliset tapahtumat, ilmat, murteet ja puheenaiheet kultakin alueelta ovat keskeisessä roolissa. Oma lukunsa on juontajan oma elämä ja havainnot. Arkiset kömmähdykset, kauppareissun ihmetykset, ruuhkat, lemmikkieläimet tai vaikkapa epäonnistunut leivonta ovat erinomaista samaistuttavaa materiaalia.

Entä miten aiheet sitten jalostetaan lähetykseen? Juontajat eivät toimi yksin, vaan heidän tukenaan on usein tuottaja ja muu toimitus. Aamuisissa palavereissa käydään läpi päivän teemat, päätetään mistä puhutaan ja missä kulmassa. Juontaja ei vain luennoi, vaan myös "koukuttaa" ja vuorovaikuttaa, eli heittää pallon kuulijoille. "Mitä laitat leivän päälle? Soita ja kerro." Tämä tekee kuuntelijoista ohjelman sisällöntuottajia. Asioita voidaan esitettää myös tarinoiden kautta pelkkien faktojen sijaan. Hyvä juontaja herättää aihepiirin eloon luomalla mielikuvia.

Joskus raskaampien uutisten tai vakavampien aiheiden väliin tarvitaan kevyempää höpöttelyä, huumoria tai hyväntuulista musiikkia. Juontaja pitää huolen siitä, että lähetys hengittää ja sen dynamiikka vaihtelee.​Suorassa lähetyksessä myös sattuu ja tapahtuu. Parhaat aiheet syntyvät joskus vahingossa kesken lähetyksen, kun esimerkiksi teknisen vian sattuessa tai puhelinsoitto vie keskustelun aivan yllättävään suuntaan. Hyvällä juontajalla on taito tarttua näihin hetkiin lennosta.

Ajan patinoimia, rakkaita muistoja

Tänään viettää uskolliseksi osoittaututunut hopeanharmaa vanha rouva Avensis 20 vuotta, jonka vuoteessa olen viettänyt monta yötä. On siis juhlapäivä, muttei liputuspäivä. Sillä en osaa uskoa autojen sieluihin, vaikka kulkeminen niillä välillä sielukkaalta tuntuukin. Sen syntymä sijoittui keskelle suomalaista kesää, jolloin vietettyihin uutisiin kuuluivat perinteiset kesätapahtumat, kuten käynnissä ollut Tampereen Teatterikesä.

Tuona iltana sattui myös vakava onnettomuus, kun Ikarus C42S -tyyppinen ultrakevyt lentokone törmäsi sähkölinjaan ja putosi. Turmajohtoinen lento johti onnettomuustutkintaan, sillä koneessa yksin ollut ohjaaja sai surmansa. Onnettomuustutkintakeskuksen raportin mukaan kyseessä oli kellukkeilla varustettu ultrakevyt lentokone, joka törmäsi matalalennon aikana 20 kV voimajohtoon ja syöksyi Hirsijärveen ylösalaisin.

Samana päivänä Ison rapakon takaa Yhdysvalloista ilmoitettiin myös virallisesti, että alkuperäiset Apollon kuulentojen magneettinauhat ja videokasetit ovat kadoksissa. Tämä on yksi syy miksi jotkut eivät ole koskaan uskoneet, että kuussa on silloin tai muulloinkaan ihminen edes käynyt. Itse olin kyseisen päivän iltana Tuuskodossa äitini luona. Muistan kuin eilisen, kun senioriväki istui ison, yhteisen olohuoneen television ääressä katsomassa kuukävelyä. Sanoin kaikille kuvaruutua osoittaen: "On se maailma ihmeellinen, sillä nyt ihminen on tuolla." Silloin minua katsoi todellinen ikänestori tuimasti päätään puistellen ja nousten verkkaisesti ylös. Sitten hän keppiinsä tukien talutti minut toisella kädellään kyynärpäästä ikkunan ääreen ja osoitti taivaalla möllöttävää kuuta: "Katso poika, kuu on tuolla. Meitä ei huijata!"

Tuuskoto oli äitini viimeinen koti, johon liittyy rakkaita muistoja ja pienen poikani antama opetus välittämisestä ja rakastamisesta. Kotimme oli silloin Jyväskylän maalaiskunnan Palokan Heikkilässä, josta lähdin usein työni vuoksi Helsinkiin. Välillä Marko pyysi voiko hän lähteä mukaan, jos käydään Tuuskodossa mummon luona. Aina voi. Kerran häneltä kysyin, että miksi haluat joka kerta sinne, kun äitini kohtelee sinua niin huonosti ja sanoo rumasti? Sillä verisuonen katkeaminen päästä oli muuttanut luonnetta kiukkuiseen suuntaan. Markolla oli joka kerta vain yksi ja sama vastaus: "Siks, ku se on mun mummu." Kerran taas mentiin Annikin katsoessa meitä jo totuttuun tapaan vihaisen näköisenä. Mutta nyt hän suu vinossa ja tuhannella mutrulla sanoikin Markolle osoittaen yöpöytänsä alinta laatikkoa: "Avaa tuo." Laatikko oli lähes täynnä suklaamakeisia ja äitini lisäsi: "Olen säästänyt ne kaikki sinulle." Salaa kyynelehdin, kun käsitin, että poikani oli ainutlaatuisella välittämisellä ja rakkaudella sulattanut mummunsa sydämen odottamatta häneltä mitään.

Tätä kirjoittaessa mieleen palasi myös ihmeellinen omahoitaja, jonka tapasin kerran vapaa-ajallaan äitini huoneesta. Nimeä en muista, mutta sen muistan, kun hän sanoi halunneensa tulla tapaamaan äitiäni, koska piti hänestä paljon. Annikki oli verisuonen katkeamisen vuoksi linnoittanut vallan huoneeseensa eikä mikään mahti saanut häntä muiden joukkoon. Kunnes "omahoitaja" oli onkinut äitini tiedoista, että hän oli ennen vanhainkotia ollut kova tupakoitsija. Tämän tavan tämä aidosti välittävä kunnan työntekijä istutti takaisin. Ja kun pahe oli taatusti tarttunut, otti hän Annikin tupakat vieden ne toimistoon ja sanoi: "Tästä lähtien voit poltaa vain muiden lailla ainoastaan yhteisissä tiloissa. Siitä lähtien äitini vietti aikaansa myös toisten kanssa.

Minne lennät kuin päätön kana?

Tätä vauhtia Jyväskylän Katulähetyksellä ei ole kohta edes lähes sadan vuoden takaista lähtöruutua mihin palata. Viimeisen 20 vuoden aikana yhdistyksellä on ollut vaativa rooli ja ajassa on korostunut sen hallituksen sekä varsinkin jakkarallaan neljännesvuosisadan istuneen puheenjohtajan vastuu. Ehkä tärkein tehtävä olisi ollut ennakoida toimintaympäristön muutokset, pitää huolta strategisesta kilpailukyvystä ja tarvittaessa tehdä vaikeita, mutta oikea-aikaisia ratkaisuja ennen kuin toiminta riisutaan käsistä pakon edessä. Tilanne on surullinen yhdistyksen pitkän elämäntyön, työntekijöiden, mutta varsinkin niiden ihmisten kannalta, joiden arkeen ja turvaverkkoihin muun muassa Kankitien Ensiaskel-palvelut ovat tuoneet ratkaisevaa apua.

Samaan aikaan Keski-Suomi sanoo itsestään näin: "Emme tule idästä emmekä lännestä. Tulemme sieltä, missä kaikki osuu kohdilleen. Siinä missä ylioppilaat saapuivat tänne sata vuotta sitten opettelemaan puhtainta suomen kieltä, tullaan Keski-Suomeen tänä päivänä etsimään inhimillistä ympäristöä, jonne rakentaa turvallista ja tasapainoista tulevaisuutta. Parhaat palat hyvään elämään löytyvät jostain merkityksellisen urapolun ja tasapainoisen arjen välistä. Täältä keskeltä." Kontrasti on melkoinen, sillä joku ja monikin ovat myös sanoneet viisaasti, että yhteisö voi juuri niin huonosti kuin sen huonosti voivin jäsen.

Vaikka olin pyhästi katulähetyshengen mukaisesti päättänyt, etten aiheesta kirjoita, perun puheeni, sillä Keskisuomalainen ja muut uutiskanavat kertoivat eilen kuin päätepysäkkinä, että koko 2000-luvun jatkunut alamäki jatkuu, ja käytännössä lähes kaikki yhteistyö Katulähetyksen ja Keski-Suomen hyvinvointialueen kanssa päättyy. Oikealla visiolla alueen synty olisi ollut Katähetykselle "tuhannen taalan paikka", sillä se laajensi asiakaskunnaksi Jyväskylän sijaan käytännössä koko Keski-Suomen maakunnan. Mutta se olisi vaatinut ruohonjuuritason osaamisen lisäksi myös ykkösluokan johtamista sekä markkinointia.

Maakunnan ykköslehti kertoi kesäkuun lopussa, miten toiminta oli vaarassa loppua: "Katulähetys irtisanoi asumispäivystyksen palvelusopimuksen Keski-Suomen hyvinvointialueen kanssa, sillä palvelua ei pystytty enää toteuttamaan hyvinvointialueen maksamilla korvauksilla." Asumispäivystys on ollut viimesijainen yöpymispaikka ihmiselle, jolla ei ole muuta paikkaa turvalliseen yöpymiseen. Sen asukkaat ovat pääsääntöisesti erittäin vaikeasti asutettavia. Asumispäivystys kuuluu myös hyvinvointialueiden lakisääteisiin tehtäviin.

Kun kukaan muu ei tätä sano, entisenä ja ensimmäisenä kyseisen yhdistyksen toiminnanjohtajana minä sanon. Yhdistyksen hallituksen rooli pitkäaikaisine puheenjohtajineen on ollut osaamaton eikä tehtäviensä tasolla. Se selittää täysin miksi Jyväskylän Katulähetys on menettänyt merkittävän asemansa päihdetyön ja asunnottomuustyön kolmannen sektorin toimijana.

Tapahtunut ei ole sivuseikka, vaan koko kehityskulun ydin. Hallituksen osaamattomuuden läpileikkaus osoittaa, että seuraukset näkyvät. 1. Strateginen taso – yhdistys ei tee oikeita valintoja, 2. Toiminnallinen taso – työmuodot kuihtuvat, 3. Taloudellinen taso – omaisuutta joudutaan myymään ja toiminta supistuu. Jyväskylän Katulähetyksen kohdalla nämä kaikki ovat toteutuneet. Ei ole ollut selkeää strategiaa eikä uudistumiskykyäkään vastata STEA‑rahoituksen muutoksiin eikä taitoa rakentaa kumppanuuksia. On puuttunut myös osaaminen miten asemoida oma toiminta moderniin päihde- ja asunnottomuustyöhön. Tämä johti siihen, että yhdistys jäätyi paikalleen, kun ympäristö muuttui, ja muut toimijat menivät ohi. Jyväskylän Katulähetys menetti paikkansa verkostossa eikä se ollut enää relevantti kumppani edes Jyväskylän kaupungille. Kun hallitus ei kyennyt ohjaamaan toimintaa, työmuodot kuihtuvat, vapaaehtoistoiminta hiipui, kohtaamispaikat sulkeutuivat, ryhmätoiminta loppui ja viimein myös päihdetyön ammatillinen profiili katoaa.

Tämä on juuri se kehityskulku, jonka Jyväskylän Katulähetys on nyt käynyt läpi. Lopputulos on, että pian yhdistys ei enää tee lainkaan päihde- eikä asunnottomuustyötä — ei edes pienessä mittakaavassa. Kun hallitus ei hallitse taloutta, kiinteistöjä joudutaan myymään, muuta omaisuutta realisoidaan, toiminta supistuu ja yhdistys menettää infrastruktuurinsa sekä rahoituspohja heikkenee entisestään.

Omaisuuden myynti ei ollut enää pitkään aikaan strateginen valinta, vaan pakon sanelema seuraus osaamattomuudesta. Puheenjohtajan pitkä kausi on luonut hallitukseen staattisen kulttuurin muutosvastarinnan ja sisäisen passiivisuuden. Puheenjohtajan ympärille rakentui riippuvuuden ja kyvyttömyyden kehä, joka esti uudistumiset. Kun puheenjohtaja on sama yli 20 vuotta, hallitus ei enää toimi hallituksena — se toimii puheenjohtajan jatkeena. Tämä on klassinen järjestöjen taantumisen rakenne. 

Miksi osaamattomuus sitten johti täydelliseen aseman menetykseen? Koska päihdetyö ja asunnottomuustyö ovat aloja, joissa rahoitus muuttuu, kuntien kumppanuudet muuttuvat, ammatilliset vaatimukset kasvavat ja kilpailu kolmannen sektorin sisällä kovenee. Toimijoiden on uudistuttava jatkuvasti. Jos yhdistys ei uudistu, se putoaa pois.

Jyväskylän Katulähetys putosi — täysin. Hallituksen kyvyttömyys on ollut strateginen, toiminnallinen, taloudellinen ja rakenteellinen ongelma. Se on johtanut toimintojen karsimiseen, kiinteistöjen myyntiin, päihdetyön ja asunnottomuustyön loppumiseen sekä aseman menettämiseen ja yhdistyksen marginalisoitumiseen. Jyväskylän Katulähetys ei ole enää merkittävä kolmannen sektorin toimija. Hallitus ja sen valinnut jäsenistö sekä operatiivinen johto livahtavat yhdistyksen alasajon vastuista kuin koira veräjästä, mutta sitä ne eivät sydämessäni tee. Vaikka kuinka hokisin, että "sellainen virsikirja millainen seurakunta."

Elämää eturauhaseni sokkeloissa

Kliiniset esitiedot: PSA 7.56/11%. MRI:ssa suspekti 25mm:n pesäke, josta otettu 5 kpl vfuusiobiopsioita. Malignia?

Diagnoosit:1,3,4,5 Prostata (kohdennetut biopsiat) Ei kasvainkudosta

2 Prostata (kohdennetut biopsiat) Atypia rauhasepiteelissä (ASAP) H.

LAUSUNTO

1-5: Kussakin näytteessä on yksi teknisesti hyvin onnistunut paksuneulabiopsia. Biopsioiden yhteispituus histologisilta laseilta mitattuna on 68,3 mm. Tiehytrakenteissa nähdään monin paikoin basaalisolukon hyperplasiaa. Merkittävää tulehdusta biopsioiden alueella ei ole. Näytteen 2 biopsiassa on pienten hieman epäsäännöllisesti ryhmittyvien rauhasten muodostama ryhmä, jossa solukkoon ilmaantuu myös lievästi suurentuneet tumat ja selvät nukleolit. Immunohistokemiassa osassa näitä pieniä rauhasia. Basaalisolukko puuttuu kokonaan, osassa nähdään yksittäisiä basaalisoluja. AMACR jää negatiiviseksi. Tulkinnaksi tämän fokuksen osalta tulee ASAP.

Siitä minulla ei ole mitään käsitystä mitä tulokset tarkoittavat näytteiden antajalle, eli minulle lääketieteen sekä latinankielenkin maallikona. Tai miksei lääkäri voi kirjoittaa tutkittua ymmärrettävämpään muotoon. Piti siis kysyä keinoälyltä mitä otettujen koepalojen tulokset ovat selvällä suomella?

"Nämä koepalojen (prostatabiopsioiden) tulokset kertovat seuraavaa: 

KESKEISET TULOKSET LYHYESTI

​Ei syöpää (maligniteettia): Yhdessäkään otetusta viidestä koepalasta ei todettu eturauhassyöpää.

​ASAP-löydös (Atypical Small Acinar Proliferation): Yhdessä näytteestä (näyte nro 2) havaittiin ns. ASAP-muutos. Tämä tarkoittaa solukkoa, joka herättää epäilyksen eturauhassyövästä, mutta muutokset ovat niin vähäisiä tai epätäydellisiä, että varmaa syöpädiagnoosia ei voida tehdä.

​Muut näytteet (1, 3, 4 ja 5): Näissä ei ollut kasvainkudosta, vaan normaalia tai hyvänlaatuista kudosta (muun muassa basaalisolukon hyperplasiaa, joka on hyvänlaatuinen löydös).

​Mitä "ASAP" tarkoittaa käytännössä?

​ASAP on lyhenne sanoista Atypical Small Acinar Proliferation. Se tarkoittaa mikroskoopissa näkyvää pienten rauhasten ryhmää, jonka soluissa on lieviä poikkeavuuksia (kuten suurentuneita tumia), mutta ei riittävästi kriteereitä syövän toteamiseksi.

​Noin 30–50 %:lla potilaista, joilta löytyy ASAP, todetaan myöhemmässä seurantakoepalassa eturauhassyöpä. Se toimii siis varoitusmerkkinä, että kyseiseltä alueelta tai sen läheisyydestä voi löytyä syöpäsolukkoa, jota ei tässä näytteessä vielä tavoitettu (vaikka MRI:ssa olikin havaittu 25 mm pesäke).

​Mitä seuraavaksi?

​Koska magneettikuvassa (MRI) on ollut selkeä epäilyttävä pesäke ja näytteestä on löytynyt ASAP-muutos, tilannetta tullaan hyvin todennäköisesti seuraamaan tarkasti. Hoitava lääkäri arvioi tilanteen ja päättää jatkotoimista, joita voivat olla esimerkiksi: Uusinta-koepalat tietyn ajan kuluttua (erityisesti kyseiseltä epäilyttävältä alueelta). Tarkempi seuranta (esimerkiksi PSA-arvojen seuranta ja mahdolliset uudet kuvantamiset)."

Nettimaailma on ykkösriippuvuuteni

Eilen illalla Elisan netti- ja puhelinyhteyden lakkasivat toimimasta Myllykylässä. Kun vika vaan jatkui ja jatkui, suljin ja käynnistin mobiililaitteenikin useamman kerran. Mutta ei se mitään auttanut eivätkä yhteydet palautuneen. Sitten löysin Elisalta takstiviestien puolelta ilmoituksen: ”Hei, havaitsimme alueellasi Tuusula: Ruotsinkylä, Kiilinmäki, Mäkiniittu, Myllykylä, Huhtariihi (voi vaikuttaa myös lähialueisiin); Vantaa: Kesäkylä, Vierumäki mobiiliverkon vian. Tämä voi vaikuttaa netti- ja mobiiliyhteyksiisi, kuten puheluihin, tekstiviesteihin ja mobiilinettiin. Vika alkoi 4.8.2026 21:46 ja pyrimme korjaamaan vian mahdollisimman pian, kuitenkin viimeistään 24 h kuluessa. Pahoittelemme vikatilanteesta aiheutuvaa haittaa. Ilmoitamme sinulle heti, kun vika on korjattu. Voit seurata tilannetta osoitteessa elisa.fi/verkkoapuri Terveisin Elisa.” 

Seuraavana aamuna ihmettelin millä tekniikalla operaattori mahtoi vikailmoituksen lähettää, sillä oma laitteeni oli edelleen yhteyttä vailla. Maanantaina kotiuimahallini palautti heinäkuun jälkeen arkiaamujen aukioloajat, mutta uinnit sekä saunat jäivät, sillä Merikonttikodin  terassi- ja luiskaremontti täytti viikon kaksi ensimmäistä aamua. Sen sijaan nyt keskiviikkoaamuna pakkasin uimavehkeet ja lähdin mieli virkeänä heti kuuden jälkeen toisen riippuvuuteni pariin, jonka ajattelin maustaa hallin eri altaiden eri asteisilla vesillä. Mutta kesäkuun aikana olin unohtanut, että juuri keskiviikkona ulko-ovet pysyvät aamusta kiinni kuin käkikellon luukku papukaija G. Pula-Aholta aikoinaan ja sisään pääseekin vasta 11 jälkeen. Harmitti turha reissu. Tosin hyvää reissussa oli, että älylaitteeni yhteydet toimivat kylillä, josta päättelin, etten ollut sählännyt mobiiliasetuksia, vaan vika tosiaan oli Elisan suunnalla.

Kun itselläni ei leppoistaessa ole kuin aikaa, karautin hopeanharmaalla vanha rouva Avensiksella Munallisten Marttakerhon istuntoon Kahvila Hyrylään ja aamupuurolle. Saman jutut hallitsivat kahvilan parlamentissa. Sijoitukseni lääkemäärissä oli kuitenkin eturauhaslääkkeen ansioista kohentunut ja olin tämän aamun lääkemäärävertailussa ykkössijalla.

Kylällä ollessa Posti sai myös yhteyden ja ilmoitti, että he ovat tuomassa kotiovelle Henri Charrierin Papillon-kirjan paperista jatko-osaa Banco-kaikki pelissä, jonka olin ystävälleni lupannut toimittaa seuraavalla reissulla Thaimaahan. Posti ilmoitti näin: ”Hei, postinjakaja tuo sinulle tänään pikkupaketin. Koosta riippuen se jaetaan joko postilaatikkoon/-luukkuun tai oven taakse. Saat ilmoituksen, kun paketti on jaettu.” 

Tätä kirjoittaessa eivät yhteydet ole palanneet Jokilaaksoon, joten kirjoitan tämän päivän kirjoitusannosta Wordilla puhelimen muistiin ja siirrän blogiin, kun saan Sinkkukotini netin toimimaan tavalla tai toisella. Aamupalareissulla kävin myös Elisan sivuilla, jossa ne sanoivat korjauksen kestävän peräti huomiseen. 

Mutta juuri nyt he yllättäen ilmoittivat: "Hei, korjaamme edelleen mobiiliverkon vikaa alueellasi Tuusula: Ruotsinkylä, Kiilinmäki, Mäkiniittu, Myllykylä, Huhtariihi (voi vaikuttaa myös lähialueisiin); Vantaa: Kesäkylä, Vierumäki.  Vikatilanteen arvioitu loppumisaika on nyt 5.8.2026 16:56. Ilmoitamme sinulle heti, kun vika on korjattu. Voit seurata tilannetta osoitteessa elisa.fi/verkkoapuri Terveisin Elisa." Pääsinkin siis tyydyttämään nettiriippuvuuksiani hieman etuajassa somemaailmaan, sillä lopuksi he viestivät: "Hei, mobiiliverkon vika on korjattu alueella Tuusula: Ruotsinkylä, Kiilinmäki, Mäkiniittu, Myllykylä, Huhtariihi (voi vaikuttaa myös lähialueisiin); Vantaa: Kesäkylä, Vierumäki. Vikatilanteen loppumisaika 5.8.2026 16:57. Pahoittelemme tilanteesta aiheutunutta haittaa. Apua vianrajaukseen löydät osoitteesta elisa.fi/vianrajaus Terveisin Elisa."

Merikonttikodin kunnostustöitä

Tasan 13 vuotta olimme esittelemässä Hyvinkään asuntomessulla Päiviksen kanssa loppuelämämme kodiksi suunnittelemamme ja rakennuttamme Merikonttikodin, joka sai nimen Duokoti. Kaksi kun meitä oli, osaomistuskoira Niilon lisäksi siis. Yhtenä visioita oli liikutella ja esitellä sitä ja meitä vähintään ympäri Suomea merikonttien uusiokäytöstä sekä uudesta miniasuntomuodosta. Sillä yhtäaikaisesti teimme myös yhdestä kontinsa puolet pienemmän, 25-neliöisen pikkukodin.

Vaan toisin kävi, sillä olin luopunut operatiivisen Sininauhasäätiön johtamisesta, kuten Päivikäskin vaihtoehtoisesta Sovinto ry:n koulusta sekä oppimisen muodosta teollisuushalleineen. Sen piti ottaa tulevaisuudessa merikonttikotien rakentaminen ohjelmaansa. Mutta valmista tuli vain minikodista Järvenpään Mestariasunnoille ja puolet suuremmasta Duokodista Tuusulan Jokilaaksoon. Jonka avioeromme muutti Sinkkukodiksi, sillä olen  jo vuosia ollut ainut ihminen sillä kotiosoitteella. Tosin nykyisen se on myös Morakotin Suomikoti hänen ollessa maassa.

Elän siis paljon yksin ja välillä yksinäisenäkin Konttikodissani Jokilaaksossa rehevän luonnon keskellä eläimet ja kasvit seuranani. Niistä moni on kantavakeä, osa hyväksyttyjä maahanmuuttajia ja osa lainsuojattomia maahantunkeutujia lupiineineen, karhunkiertoineen sekä minkkeineen ja supikoirineen, suojelen luontoa ja kaikkea elävää omalla, omituisella tavallani.

Jo vuosi, kaksi sitten ajattelin Elämän tähden omistaman alueen saatua virallisen Jokilaakson luonnonsuojelualueen statuksen, että olen päässyt vanhemmiltani saadun perinnön ja kotini kanssa ympäräristöineen sinne minne pyrkinytkin. Mutkiakin on matkassa ollut, sillä Jokilaaksossa oli myös 2-3 rakennuslupaa, joita en käyttänyt enkä myynyt. Kun poikanikaan vaimoineen ei alueelle rakentanut, tein Jokilaaksosta noin 8 hehtaarin, hieman toisenlaisen luonnonsuojelualueen, jossa kaikki eläimet ja kasvit saavat elää. Se onkin kaikkien eläinten ja kasvien eräälainen turvasatama, kotini alla elävine metsähiirineen. Jotka eivät näytä olevaan moksiskaan niille tarkoitetusta, jyrsijöiden ultraäänikarkoittimesta.

Mutta Jokilaakso on myös turvasatama elämän päättymisen jälkeen, sillä pihan Purolammen toisella puolella on Rabbit Islandin pieni saari, missä on eläinten lähtölaiturit tuonpuoleiseen. Tänä kesänä teimme Muistelulehtoon kunnon sillan Maljapuron yli. Se on omalla laillaan kaatuneine puineen hyvin kaunis ja erityinen paikka. Se on myös kirkkoni tai Herrani temppeli, jossa käyn hiljentymässä lähes päivittäin.

Tänä kesänä on kaadettu kolme rakennuksia uhannutta koivua ja viikolla kunnostimme tai oikeastaan teimme putkimies Hannun kanssa Sinkkukotiin uuden luiskan vanhaan rautarunkoon, jonka suunnan käänsimme seniorikotimme tullessa Hyvinkäältä Soiniityntien ainoaksi asunnoksi sillan toiselle puolen. Selkänikin on nykyisin vihoitellut siihen malliin, joten voipi olla, että joudun vielä luopumaan portaiden käytöstä sekä parvisängystä ja kuljen itsekin luiskaa rollaattorilla tai pyörätuolilla.

Minne menet Jyväskylän Katulähetys?

Jyväskylän kaupunkiseurakunnan kirkkoherra Otso Sovijärvi sanoi kerran kuunneltuaan seurakuntalaisten kritiikkiä virsikirjauudistuksesta: "Koskaan Kirkko ei ole kuunnellut jäseniään niin paljoa kuin tässä asiassa. Joten sellainen virsikirja millainen seurakunta."

Tätä olen pohtinut monet kerrat sekä käyttänytkin useissa asiayhteyksissä, sillä se oli vastuuttavasti, viisaasti ja tyhjentävästi sanottu. Monen näköisissä kuppikunnissa sekä keskusteluissa kuulen kuinka haukumme itse valitsemiamme päättäjiä. Kritiikki ei kohdistu kuitenkaan meihin äänestäjiin, jotka määräajoin valitsemme asioidemme hoitajat aina presidenttiä myöten. Tuusula on myös yksi kunnista, joissa kuntalaiset ensin valitsevat henkilöt, jotka puolestaan valitsevat keskuudestaan kyläpäällikön ja hänelle kaksi apulaispormestaria. Harvoin kuulee vastamäessäkään, että äänestin väärin tai väärää henkilöä.

Kun liityin Jyväskylän Katulähetykseen, oli se juuri myymässä tontteineen omistamaansa Veljeskotia Sepänkadulla. Sen jälkeen koko väki muutti vuokralle ilman vuokraa entiselle Taka-Keljon koululle ja osti saamillaan rahoilla kolme osakehuoneistoa alan miehille. Joihin he voivat tehdä välillä vaihtelevallakin menestyksellä kodin. Katulähetyksestä tuli minulle työ, henki ja elämä 20 vuodeksi. Sinä aikana yhdistys kasvoi valtakuntamme merkittävimmäksi katulähetykseksi.

Sitten siirryin jatkamaan samaa työtä valtakunnalliseen Sininauhasäätiöön ja olin terveellä tavalla ylpeä jättämistäni jäljistä. Ajattelin luoneeni hyvien työtovereiden ja vapaaehtoisten kanssa jotain merkittävää ja pysyvää. Olin väärässä, sillä Katulähetys on sen jälkeen tehnyt vuosikymmenten aikana jokaisesta vastamäestä myötämäen myymällä miljoonien edestä omaisuuttaan. Yhdistys kulkee umpikujan tietä vedellen narusta, jossa pää jää vääjäämättä vetäjän käteen.

Muutama vuosi sitten minuun otti yhteyttä entiset työtoverini huolestuneina, sillä myös heille Katulähetys oli sydämen asia. Niinpä saimme aikaiseksi yhdistyksen kokouksen tarkoituksena vaihtaa koko johto. Mutta siinäkin löimme kirveemme kiveen, sillä istuva valta ei luopunut. Vaan värväsi kokoukseen lähes jokaisen kynnelle kykenevän turvaamaan entinen meno ja tuhon tie. Jossa ei ole enää kauaa yhdistyksellä myytävänä omaisuutta eikä kenenkään sieluja.

Joskus kun olen oikein nurjalla mielellä, pohdin tätä kaikkea, enkä voi välttyä ajattelemasta Otso Sovijärven sanoja. Koen, että harvat ja valitut ovat vieneet Katulähetysväen virsikirjoineen eivätkä vallanhimoissaan näe umpikujaa. En voi olla myöskään miettimättä jälkeeni jättämää soiniallergiaa tai tarvetta itsensä ylentämiseen kustannuksellani ilman omia ansioita. Sillä kaikki missä näkyy jälkeni, on pitänyt ja pitää tavalla tai toisella hävittää.

He sanovat toteuttavansa jonkun herran tahtoa, josta en tunnista omaani. Mutta onhan sekin mahdollista, että Katulähetys ei ollutkaan seurakuntani, vaan kuljin sen kanssa menestyksen vuodet väärän päällikön laveaa tietä. Ehkä olisi pitänyt pysyä vain aitovierillä tarjoamassa parempaa huomista tuonpuoleisessa kodittomille. Joille mustakantisen kirjan sivut ovat kelvanneet ainoastaan sätkäpaperiksi vankilan sellissä. Tätä vauhtia Katulähetykselle ei jää ketään tarjoamaan mitään kenellekään. Saati ottamaan ainuttakaan vastaan vankilan portilla.

Aika paketoi ja patinoi elämääni

Ilmaus ajan patinoimasta elämästä on kaunis ja syvällinen kielikuva. Se rinnastaa ihmisen elämänkaaren esineeseen, puuhun tai metalliin, jonka pintaan aika, käyttö, sää ja elämänkokemukset ovat jättäneet jälkensä. Ei suinkaan pilaten, vaan arvoa ja kauneutta lisäten. Ajan patinoima kauneus onkin kulumisessa ja eletyssä elämässä. Patina on vanhenemisen myötä syntynyttä arvokasta pintaa, kuten pronssin vihertymää tai puun pehmeää kiiltoa. Se on sitä, että elämässä näkyy eletty todellisuus.

Olot, surut, vastoinkäymiset ja onnistumiset ovat muokanneet minusta sen mitä nyt olen. Ajan myötä on syntynyt myös tyyneyttä. Kiire ja nuoruuden terävimmät särmät ovat tasoittuneet. Elämää katsotaan laajemmasta perspektiivistä, jolloin ymmärretään mikä on oikeasti tärkeää. Löydän nykyisin myös enemmän armollisuutta itseä ja muitakin kohtaan, kun patinoitunut elämä ei enää tavoittele eikä voikaan tavoitella virheetöntä täydellisyyttä. 

Ehkä täydellisyys onkin omien puutteiden ymmärtämistä ja hyväksymistä, joka tunnistaa ja tunnustaa elämään kuuluvat elämänarvet, naururypyt ja pienet kolhut. Se kaikki tekee meistä jokaisesta aitoja ja ainutlaatuisia. Kuten vanhassa esineessä jokaisella uurteella ja muistolla on oma tarinansa. Ajan patinoima elämä pitää sisällään mittavan määrän kokemuksia, kohtaamisia ja elettyjä päiviä, jotka muodostavat rikkaan ja kerroksellisen kokonaisuuden. Ne ovat kuin Jokilaakson kaatuneen kuusen vuosirenkaat.

Eletyt vuosikymmenet ovat myös muokanneet tapaani ajatella ja kirjoitan usein elämän rajallisuudesta. Ehkä se on eräänlaista paketoimista ja aika usein melankolistakin lähtölaskentaa. Hautausmaatkin ovat entistä tärkeämpiä, sillä niillä ovat monen ystäväni lähtölaiturit. Kaukana takana on aika, jolloin tiesin kaiken, päivien määrä oli rajaton ja aurinko paistoi kesäisin aina. Nykyään tiedän, että eräänä päivänä kaikki päättyy nykyisessä muodossa kaikelta elävältä.

Matkaevääksi kukaan ei saa tietoa. Vaan ainoastaan vankan tai haparoivan uskon, ehkä joskus ei sitäkään. Jäljellä on kuitenkin  toivo, että ikuisuus on olemassa kaikille ja kaikelle elävälle. Uskoo tai ei. Ehkä juuri sitä tarkoittaa eläminen jälleennäkemisen toivossa. Ajatus siitä perustuu uskonnollisiin, hengellisiin ja filosofisiin näkemyksiin, spiritualismiin sekä erilaisiin lohdullisiin kokemustarinoihin. Kristinusko esimerkiksi kertoo ikuisesta elämästä ja taivaasta, jossa uskovilla on lupaus ja toivo kohdata läheisensä uudelleen. Erilaisista ikuisuuden osastoista minut ovat pitäneet tehokkaasti loitolla kaikkitietävät, mustakantinen kirja kainalossa kulkevat, kurttuotsaiset taivaspaikkojen jakajat.

18 vuotta sitten pääsin Ilmarisen ja Sininauhasäätiön kustantamaan 5-vuotiseen tarpeettoman ja hyödyttömän oppisopimuskoulutukseen. Sen tärkein anti oli opetella tulemaan toimeen itsensä kanssa tekemättä mitään. Nyt olen kouluni käynyt ja tallustan elämäni leppoistamisjaksolla ikuisuuden polun päätä etsivänä joutenolijana. Jolla ei parin, kolmen ihmisen lisäksi liene juuri merkitystä kuin eläimille ja kasveille. Sekä ikäisilleni senioreille ja lasten kanssa leikkivänä, muutaman bahtin leluja PeeCeeX-skootteri takapoksista jakavana outona ja mukavana farangina, jonka matkassa kulkee myös kulkijakoirien lahjontapussi. 

Uimahalliriippuvuus

Jonkun kerran olen tainnut kirjoittaa tänä keväänä puhjenneesta uimahalliaddiktistani. Tai ehkä se ei ole edes riippuvuus, vaan päiviin muuten luikerrellut varsin mukava tapa, vaikka siinä onkin jotain samaa kuin riippuvuuksissa. Joka on sairautena sekä kehollinen, psyykkinen että tunne-elämän tila. Josta voi tulla elämän keskipiste, vaikka se aiheuttaisi terveydellisiä tai sosiaalisia haittoja. Niistäkin tiedän ammatiksi asti, sillä läträsin viinan kanssa liki päivittäin kymmenkunta vuotta. Toisin kuin joku muu juoppo, joka sanoo ryyppäämisen olleen yhtä helvettiä, minä olen jokaisesta ryypystä kiitollinen. Ne opettivat tekemään tutkimusmatkoja itseeni, etsimään ja löytämään eletystä ja tulevasta yhä uudelleen uutta sekä jalostamaan sen kaiken suht onnelliseksi elämäksi.

Lapsena olin puupää ja lättänenäinen kapiaisen kakara, josta sain myös kuulla ja kärsiä. Usein tai ainakin joskus itkin itseni uneen, sillä edes vanhempani eivät osanneet lukea sisäistä tuskaani. Ajattelin olevani henkisesti heikompiosainen tai henkisesti heikkolahjainen ja se on loppuelämäni osa. Minua auttoi viina, koska sen kanssa koin olevani lähes kuin muut. Sen avulla viipaloin elämän niin pieneiksi palasiksi, että pärjäsin itseni kanssa elävien kirjoissa. Vaikka joskus illalla oli viimeisenä ajatuksena, ennen yön aikana monesti mieleni puhdistaneen Nukkumatin tuloa, että aamulla tapan itseni.

Mutta täällä keikun yhä. Opin jalostamaan ainokaista eloani, jonka kanssa on kaikkine vaivoineen ja vikoineen onnellista paistatella elämän ilta-auringossa. Vaikka luulenkin olevani loppuun asti sieluni syvimmissä sopukoissa yksin, jonne ei kukaan ole löytänyt varsinkaan pysyvästi tietään. Jos lienee halunnutkaan. Ehkä henkilökohtaisimman taipaleen matkatavarat kuuluukin kantaa yksin. Vaikka maailma on täynnä toinen toistaan erilaisempia ripittäytymisen mahdollisuuksia ja paikkoja.

Yksi mielen kevennyksen oiva purkulaituri on Tuusulan uimahalli, jossa ei ollut heinäkuussa aamujen eikä iltojen aukioloaikoja. Mikä näkyi väen paljoutena päivisin. Eilen juttelin Kajaanista työn perässä tulleen uimavalvojan kanssa. Hän sanoi, että tiiviinä päivänä piti kuuluttaa 8 kertaa, että uintiaika on maksimissaan 2 tuntia, sillä joidenkin oli jonotettava jopa vapautuvaa pukukaappia. Tiiviyttä lisäsi, että Järvenpään ja Keravan hallit olivat vallan kesätauoilla.

Välillä istun entisen Shellin kahvion Munallisten Marttakerhossa tai R-kioskin ja S-marketin yhteisen parkkipaikan parlamentissa, mutta kyllä ykkösjuttuni arkipäivään on uimahallin allasparlamentti. Morakotin ollessa pallon toisella puolella, ei Jokilaaksosta tilapäisten kesäasukkaiden lisäksi löydy kuin kuuntelijoita kasvi- ja eläinmaailmasta. Joten oiva apu keskusteluun löytyy uimahallista, vaikka liki ventovieraista ei useinkaan ole kaiken yksinäisyyden poistajiksi. Mutta vain harvan tarvitsee olla yksin, johon liikuntaesteetön vesielementti muiden seurassa on oiva apu, jos saa itsensä liikkeelle ja suunsa auki. Sillä suomalainen ei ole tuppisuu, vaikkei meitä voine sanoa maailman parhaiksi keskustelun aloittajiksi.

Verenimijät

Viime yönä heräsin siihen, kun punkki oli kaivautunut joko metsäwc-reissulla tai vuoteessani ihoni läpi. Sen kanssa operoidessani ajattelin muita aterijoitsijoita, jotka hamuavat vertani. Ne tarvitsevat sitä lisääntymiseen, joten asialla on vain naaraita. Koiraat ovat vaarattomia ja elävät medellä, kukinnoilla ja kasvinesteillä. Mutta vaikka naaraatkin tarvitsevat energiaansa varten mettä, munien kehittyminen vaatii runsaasti proteiinia, jota ne saavat verestä. Siitä saamiensa ravintoaineiden avulla paarma pystyy kypsyttämään munansa, jotka se laskee myöhemmin kosteille paikoille, kuten vesistöjen lähelle tai kasvillisuuteen.

​Miten sitten "purema" eroaa esimerkiksi hyttysenpistosta? Paarma ei varsinaisesti pistä imukärsällä kuten hyttynen, vaan sillä on suussaan terävät, leikkaavat leuat. Niillä se viiltää ihoon pienen haavan ja nuolee esiin valuvan veren. Tämä tekee iskusta huomattavasti kivuliaamman. Lisäksi sen sylki estää veren hyytymistä, mikä aiheuttaa iholla voimakasta kutinaa, turvotusta ja ärsytystä.

Suomessa ja lähialueilla on hyttysten ja paarmojen lisäksi useita muitakin pieniä verta tarvitsevia sekä ihoa ärsyttäviä hyönteisiä ja niveljalkaisia. Polttiaiset ovat vain 1–2 millimetrin pituisia, tummia pistiäisiä. Ne ovat niin pieniä, että ne mahtuvat vaikkapa hyttysverkon silmistä läpi. Vaikka polttiaiset ovat hyttysiä huomattavasti pienempiä, puremat voivat kutista ja ärsyttää ihoa jopa hyttysen pistoa pahemmin. Kutina saattaa kestää päiviä.

​Kärpäsiin kuuluvat mäkäräiset ovat muhkeaselkäisiä ja mustan- tai harmaanharmaita hyönteisiä, jotka parvina hakeutuvat etenkin kasvoille, korviin ja hiusrajaan. Toisin kuin hyttynen, joka imee verta kärsällään, mäkäräinenkin puree ihon rikki leikkaavilla suuosilla saadakseen verta. Puremakohtaan voi jäädä pieni veripiste ja se saattaa vuotaa verta pitkäänkin.

​Hirvikärpänen on siivekäs, kunnes löytää isännän, minkä jälkeen se pudottaa siipensä. Tämä litteä ja sitkeälohkoinen loinen viihtyy metsissä loppukesällä sekä syksyllä hakeutuen erityisesti hiuksiin ja vaatteiden alle. Vaikka pääasiallinen isäntä on hirvieläin, saattaa se eksyä ihmiseenkin ja pistää kivuliaasti.

​Vaikka punkit eivät ole hyönteisiä, vaan hämähäkkieläimiä, ne ovat ehkä kesäajan tunnetuimpia ja huolestuttavimpia verta imeviä kumppaneitamme varsinkin luonnossa ja puutarhoissa. Ne tarttuvat herkästi ihoon ja voivat levittää vakavia tauteja, kuten borrelioosia tai puutiaisaivotulehdusta.

​Myös kotimme sisätiloissa voi asua Morakotin ja itseni lisäksi muitakin. Seinälude on siivetön, litteä ja ruskea, yöaktiivinen hyönteinen, joka elää usein vuoteiden rakenteissa. Ne imevät verta nukkuvista ihmisistä ja niiden puremat aiheuttavat iholle usein rivissä tai ryppynä olevia, voimakkaasti kutisevia paukamia.

​Vaikka lemmikkien kirput ovat nykyään harvinaisempia, myös ihmiskirppu tai esimerkiksi siilien ja lintujen pesistä sisätiloihin eksyvät kirput saattavat satunnaisesti aterioida ihmisverellä. Tappamisvimmastaan huolimatta ihminen ehkä onkin joidenkin eläinten mielestä hyötyeläin tai -ihminen. Mutta yleisesti ottaen tämän blogini verenimijät eivät taida löytää ihmisestä enempää hyötyä kuin ihninenkään heistä.

Ralli se on mun rattoni....

Tänään alkava Suomen ralli on etupäässä Keski-Suomessa autoilla ajettavan MM-sarjan Suomen osakilpailu. Kun olin yhden vuoden ja reilun kolmen kuukauden ikäinen, vuosittainen kilpailu järjestettiin ensimmäisen kerran. Poikkeuksena on vuosi 2020, jolloin sitä ei ajettu koronaviruspandemian takia. Vuodesta 2021 lähtien se on ollut pääsponsorinsa Secto Automotiven mukaan virallisesti Secto Rally Finland. Kilpailu on aiemmin tunnettu myös nimillä Jyväskylän Suurajot, Rally of the Thousand Lakes, 1000 Lakes Rally ja Neste Rally Finland.

Tähän aamuun saakka itselleni täysin outo pääsponsori tarjoaa kustannustehokasta työsuhdeautojen ja hyötyajoneuvojen ulkoistuspalvelua Suomen kolmanneksi suurimman autojen ostajan asiantuntemuksella. Secto Automotiven pääomistaja on perheomisteinen sijoitusyhtiö Hartwall Capital, jonka taustalla vaikuttaa tunnettu suomalainen Hartwallin suku.

Yhtiön juuret ulottuvat vuoteen 1836, jolloin Victor Hartwall perusti Pohjoismaiden ensimmäisen mineraalivesitehtaan Helsinkiin. Suku loi ajan kuluessa maineikkaan Hartwallin, joka kasvoi yhdeksi Suomen tunnetuimmista perheyrityksistä. Kun Hartwallin panimotoiminta siirtyi aikoinaan kansainvälisille omistajille ja kai lopulta Heinekenille ja Carlsbergille, suvun jäsenet perustivat saaduilla varoilla sijoitusyhtiöitä, joista Hartwall Capital muodostui hallinnoimaan ja kasvattamaan suvun varallisuutta uusissa sijoituskohteissa.

Olen ollut useammankin kerran katsomassa rallia Harjun sekä muillakin erikoiskokeilla. Vihreähenkisten politiikkakavereitteni osoittaessa paheksuen erilaisin tempauksin mieltä sitä vastaan. Minäkin olin yhdessä mukana, sillä järjestimme rallikilpailun aikana Jyväskylän Pienajot. Se oli leikkiautoilla eli neppareilla hiekkakäytävällä ajettava leikkimielinen kilpailu, joka sai alkunsa vaihtoehtoisena tempauksena Jyväskylän Suurajoille. Ensimmäinen kerran Pienajot ajettiin lauantaina 25. elokuuta 1990 Jyväskylässä Kirkkopuiston laidalla kaupungintalon edessä. Nuoren Minna Canthin katsellessa patsaan muodossa ehkä huvittuneena touhujamme.

Moottoriurheilu on niitä harvoja urheilulajeja, joissa Suomi voi sanoa menestyneensä kautta aikojen. Jyväskylän rallissa on toiseksi parhaiten pärjännyt Ruotsi ja ehkä ensimmäinen Pohjoismaiden ulkopuolinen voittaja oli espanjalainen 90-luvulla Carlos Sainz. Hänen poikansa on niittänyt mainetta muun muassa Formula 1:ssä. Vaikka moottoriurheilu ylipäätään on kohtalaisen kallista sirkushuvia, on sen kehitystyötä hyödynnetty monin tavoin siviiliautoilunkin turvallisuutta kehitettäessä. Niitä voi googlailla tai kysellä vaikka keinoälyltä.

Oliko Perä-Hyrylän takana Hyrylä?

Tämänkertainen kirjoitus liittyy Hyrylään, mutta myös Etelä-Tuusulaan. Tarkemmin Maantiekylän Mätäkivenmäkeen, sillä sen alta Helsingin olympialaisten maratoonarit palasivat stadionille. Zátopek ja Jansson kiersivät tolpan rinta rinnan kilpailun kärjessä Veikko Karvosen ollessa maalissa viides.

Mätäkivenmäki ei suinkaan tule mistään "mätänemisestä", vaan vanhasta suomen kielen sanasta. Joka liittyy kiven laatuun ja on saanut nimensä tien varressa aikoinaan sijainneesta suuresta siirtolohkareesta. Mätäkivi oli tyypillisesti helposti murentuvaa rapakiveä, sillä "mätä" tarkoitti vanhassa kansankielessä helposti lohkeilevaa tai rapautuvaa. Nimiarkiston muistiinpanojen mukaan vanha kansa kertoi, että kun aurinko paistoi kiveen, siitä ”krapisi irti semmosija pisaroit”.

​Kivi oli aikanaan niin tunnettu maamerkki, että siihen liittyi vanhoja kansanperinteitäkin. Esimerkiksi ensi kertaa Helsinkiin matkaavien piti tehdä sille kunniaa, ja onpa sitä kutsuttu kansanpuheissa leikkisästi myös Mätä-Maijaksi. Kun Tuusulantietä oikaistiin ja parannettiin 1920-luvulla, historiallinen kivi raivattiin ja räjäytettiin pois tieltä, mutta sen nimi jäi elämään mäkeen ja ympäröivään maastoon.

Kisakävelijät kävelivät Maantiekylän sijaan Perä-Hyrylään saakka ja takaisin. Silloin harva, jos kukaan puhui Riihikalliosta. Kolmas näkyvä muisto vuoden 1952 kisoista on nykyisin uutta elämää elävä Olympiakasarmi, vaikka urheiljat eivät siinä aikoinaan yöpyneetkään.

Mielikuvituskuva Hyrylästä ennen itsenäisyyttä

Muitakin kummallisuuksia kylällä on, sillä pääkaupungista tultaessa ensin on tosiaan Perä-Hyrylä ja vasta sen takana vuosikymmenten saatossa Tuusulan keskukseksi muodostunut Hyrylä. Mutta miksi näin? Sitä olen kysellyt vuosien varrella kylän raitilla, Munallisten Marttakerhossa ja uimahallin Saunaparlamentin istunnoissa lauteilla sekä terapia-altaassa. En ole saanut tyydyttävää vastausta, joten se on pitänyt miettiä itse.

Hyrylän varuskunta sai alkunsa Krimin sodan 1854–1856 aikana, jolloin alueelle rakennettiin sotilassairaala ja varastoja Viaporin eli Suomenlinnan linnoituksen tukemiseksi. Varsinainen varuskunta perustettiin vuonna 1863. Rakennukset olivat puisia kasarmeja ja sairaaloita, joita rakennettiin 1880-luvulle saakka.

Ensimmäisen maailmansodan uhan ja Venäjän sotilaallisen varustautumisen myötä varuskuntaa laajennettiin merkittävästi vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Tänä aikana syntyivät alueen tunnusomaiset punatiiliset kasarmirakennukset, esikunta, upseerien asunnot sekä harjun laelle vuonna 1900 valmistunut näyttävä ortodoksinen kirkko, joka purettiin vuonna 1958.

Venäläisen sotilasleirin ja varuskunnan synty 1850-luvulta lähtien oli se tekijä, joka muutti Hyrylän maaseutukylästä vilkkaaksi varuskuntayhteisöksi, jonne hakeutui kauppiaita ja käsityöläisiä laajemmaltikin. Riihimäki-Pietari-rata valmistui 1870-luvulla, joka yhdisti Suomen suuriruhtinaskunnan kiinteästi osaksi Venäjän laajempaa rataverkkoa. Venäläiselle sotilasjohdolle ja joukoille Kerava oli luonnollinen ja keskeinen purkupaikka.

​Kun joukkoja, varusteita, rakennustarvikkeita ja upseereita siirrettiin Pietarista tai muualta Venäjältä käsin Tuusulan varuskuntaan, matka taittui raiteita pitkin Keravan asemalle. Sieltä matka jatkui hevoskyydeillä sekä kärreillä ja myöhemmin vilkastuneella maantieliikenteellä kohti Hyrylää ja sen kasarmeja. Tuusulaan kuulunut Kerava toimi pitkään ikään kuin porttina, jonka kautta Venäjän yhteydet kanavoituivat varuskuntaan. Monet upseerit, muonakuljetukset ja matkustajat saapuivat junalla Keravalle ja matkasivat sieltä vossikoilla länteen kohti kasarmeja ja Hyrylän kylää. Tie vei ensin itse Hyrylään ja vasta sen takana odotti Perä-Hyrylä.

Metsät tulessa

Sadat tuhannet ihmiset ovat joutuneet jättämään kotinsa Espanjassa ja Ranskassa, kun hallitsemattomat maastopalot ovat levinneet laajoille alueille. Ranskassa paloalue on saavuttamassa Bordeaux’n 800 000 asukkaan kaupungin. Heinäkuun 2026 poikkeukselliset ja rajun voimakkaat metsäpalot ovat pakottaneet laajoihin evakuointeihin ja aiheuttaneet valtavia tuhoja. Pelkästään Gironden alueella metsää ja maata on palanut arviolta yli 42 000 hehtaaria. Alue on kooltaan useita kertoja Pariisin kokoinen. Koko maassa luvut ovat vielä suurempia.  

Ranskassa kodeistaan tai lomakohteistaan Cap Ferretin niemimaalta ja esikaupunkialueilta on joutunut pakenemaan yhteensä 200 000–250 000 ihmistä. Osa evakuoinneista jouduttiin tekemään meritse veneillä rannikon tulitilanteen vuoksi. Liekit ovat olleet lähimmillään noin 15–30 kilometrin päässä Bordeaux'sta, ja tuulet ovat ajaneet maastopaloa suoraan kohti kaupungin läntisiä alueita.

​Espanjanjassa pelkästään Madridin ympäristössä ja sen länsipuolella on palanut tuhansia hehtaareja metsää. Koko maassa vuoden alusta lähtien tilastoidut paloalueet ovat ylittäneet 130 000 hehtaarin rajan. Espanja julisti tilanteen vuoksi historiallisen kansallisen hätätilan. Keski-Espanjassa sekä myöhemmin Valencian rannikkoseudulla on evakuoitu yhteensä yli 70 000–90 000 ihmistä. Lisäksi kymmeniä tuhansia on määrätty pysymään sisätiloissa savun ja huonon ilmanlaadun vuoksi. Palo- ja pelastusviranomaiset ovat taistelleet tosissaan sen puolesta, etteivät liekit pääse lähemmäs tiheimmin asututtuja metropolialueita. Viranomaiset myös sanovat, että osa paloista on tahallaan sytytettyjä.

Suomen historian suurin tunnettu metsäpalo on kesällä 1960 riehunut Tuntsan metsäpalo Lapin Sallassa.  Palanut pinta-ala oli noin 20 000 hehtaaria eli 200 neliökilometriä. Palo sai alkunsa Neuvostoliiton puolelta ja levisi rajan yli Suomeen. Naapurimaassa maastoa paloi arviolta noin 100 000 hehtaaria. Meillä palaneesta alueesta noin puolet oli varsinaista metsämaata ja loput kitumaata, joutomaata sekä tunturipaljakoita. Historiallisella kaskiviljelykaudella ja ennen tehokasta palontorjuntaa ja sammutuskalustoa metsää on saattanut palaa yksittäisissä suurissa kuloissa laajemmaltikin, mutta Tuntsan palo on Suomen lähihistorian ylivoimaisesti suurin yhtenäinen metsäpalo.

Tottakai kyseessä on suuri suru ja murhe kotinsa ja omaisuutensa menettäneille ihmisille. Luontoa ja ylipäätään kaikkea elämää rakastavana en voi olla myöskään ajattelematta eläimiä. Enkä kasvejakaan, sillä maailmassani nekin tuntuvat tuntevan jotain. Usein katselen Merikonttikodissa Nukkumaija-kasvia ja viereisessä saviruukussa sen Nukkumatti-puolisoa, joka nukkuu päivät kuin olisi kuollut ja valvoo yöt lehdet kohollaan virkeänä. Niiltä kyselen: "Onko teilläkin tunto, tunteet tai sielu, joista en käsitä mitään?"

Minäkin olen kantanut joskus vuodetta mukanani, osa 2

Taru oli entinen ja tuleva merinainen, jonka kanssa telttailun lisäksi asuimme Korsossa ja Hyrylässä. Kolmen vuoden yhteinen taival oli vahvasti alkoholilla maustettu, mutta silti se oli juomavuosieni ainut vakava suhde. Olin valmis menemään hänen kanssaan avioonkin. Pilviä kerääntyi sillekin taivaalle ja kerran tai useamminkin sanoin, että jos lähdet takaisin merille, en odota ja se on suhteemme loppu. Näin myös kävi.

Eloa kanssani tuli jakamaan Liisa Jyväskylästä. Häntä kosin kerran kännipäissäni: "Kun lopetan juomisen, tuletko vaimokseni?" Oltuani kaksi vuotta juomatta, varasimme papin sekä Riihikirkon. Siellä meistä tuli kanttorin ja valokuvaajan todistaessa aviopari ja Liisasta Saarnivaara-Soini. Hääyö oltiin laivan hytissä. En ole enää varma minne mentiin, mutta Ruotsiin, Puolaan tai Saksaan kuitenkin. 20 vuoden aikana meillä oli kolme yhteistä kotia. Vaasankatu 12, Heikkiläntie 40 ja Koluntie 105. Höysteenä oli Korpintien lisäksi kaksikin asumiseen tai ainakin yöpymiseen soveltunutta matkakotia. Kun Liisa laskettiin Haapamäellä sukuhautaan, siellä  kuokkavieraana ymmärsin kuinka paljon häntä rakastin.

Mutta syvimmät, ensisuudelmaan verrattavat tunteet olen kokenut Päiviksen kanssa. Senkin avioliiton luulin ja tahdoin kestävän ikuisesti. Toisin kuitenkin kävi. Ehkä minussa onkin jotain outoa vikaa, sillä parisuhteeni eivät ole kestäneet. Vaikka kukaan nainen ei ole minua milloinkaan jättänyt. Päiviksen kanssa asuttiin tai yövyttiin toistemme kainaloissa Sävelradiota kuunnellen ensin Jokilaakson kodassa, sitten pihalla matkakodeissa ja lopuksi Hyvinkään asuntomessuilla esitellyssä Duokodissa. Talvisin vastaavasti Thaimaata myöten Seven Seasissa ja Pattaya Suomi-Seuran ylimmässä kerroksessa. Molemmat uskoimme, että katselemme yhteistä elämämme ilta-aurinkoa IN105-matkakotimme ikkunoista Välimeren rannoilla tai jossain muualla. Kun asuimme Sörnäisissä, sain Vantaan Ikeassa sydäninfarktin. Meilahdessa maatessani kuoleman kielissä, rakensi Päivis uuden kotimme Vallilaan, kerrostalon ylimpään kerrokseen. Olin selvinnyt hengissä ja olin ikionnellinen. Avioero pudottikin minut niin syvälle pimeyden laaksoon, enkä ollut selvitä takaisin valoon.

Toivon, että viimeinen elämäni jakaja on lempinimeltään Tata. Tähtien asento ainakin suosii, sillä Morakot on suomeksi smaragdi, joka on horoskooppini onnenkivi. Sanokoot kurttuotsaiset hurskaat mitä tahansa. Kun Tata on Suomessa, on kotimme Jokilaakson Merikonttikodissa. Eteläisen Thaimaan Phatthalungissa se on Morakotin ja nykyisin vähän minunkin omakotitalossa. Mutta olemme me yöpyneet Jokilaaksossa ja muuallakin myös peräkärryn pienessä teltassa sekä sitä vetäneen hopeanharmaan vanha rouva Avensiksen makuuhuoneessa.

Minäkin olen kantanut joskus vuodetta mukanani, osa 1

En ole varma aukeaako Hesarin tämän aamun koko juttu teltassa kesän Kaunissaaressa asuvista tätä klikkaamalla, sillä lehden nettiversiossa luki, että tilaajille. Minulle aukesi, vaikken ole tilaaja ja muille se selvinnee kokeilemalla. Artikkeli kuitenkin laittoi muistelemaan omia asumisia, joihin niihinkin on kuulunut teltassa asumista.

Ensimmäisen telttayön nukuin syntymäkodin keittiön lattialle pystytetyssä Sopu-teltassa siskoni kanssa. Vanhempieni nukkuessa seinän takana kahdesta hetekasta tehdyssä parisängyssä. Oma vuode oli ainakin kuudessa eri huoneessa. Yövyin Irmelin kanssa myös ulkorakennuksen vintillä puuceen yläpuolella ja kesäksi pihalle pystytetyssä teltassa. Sekä leikkimökissä, joka toimi kouluaikana polkupyöräverstaanani ja ainakin yhtenä vuonna isän niittämän kanien kesäheinän talvivarastona.

Telttayöpymisiä tuli lisäksi ainakin Rusutjärven leirintäalueella ja viereisellä seurakunnan leirillä sekä pitkin Pohjoismaita parisuhteissa ja ilman, alkoholeineen ja ilman. Päiviksen kanssa telttailimme Vespa-skootterillamme Virossa ja Oldsmobile Cutlass Broughan Ciera Dieselillä ainakin Ruotsissa. Oma lukunsa oli armeija-asuminen kertausharjoituksineen ja telttaöineen Santahaminan lisäksi Vekarajärvellä ja Östersundomin metsissä.

Kun irtauduin noin 30 vuoden kodistani Korpintiellä, ei minua nurkkiinsa kylän epäsiistinä juopona moni kelpuuttanut. Yksi huolija oli Kaj Mannerheimo. Monan ja hänen uima-allashuoneessa Keravalla vietin eräänkin yön. Kuten Kaiffarin kanssa Russallakin Mirjam Hietikon omakotitalon yläkerrassa. Juomavuosien Tarun jälkeen tapasin Liisan. Hänen kodistaan Vaasankadun kerrostalossa Jyväskylässä tuli minunkin kotini. Kesäisin vietimme päiviä ja öitä myös huvilateltassa Lehtisaaressa sekä pitkin Eurooppaa.

Kun myimme kotimme Palokan Heikkilässä rakensimme tai oikeastaan rakennutimme käsin veistetyistä Liisan metsän tukeista hirsitalon. Se sai nimekseen Syrjäntakanen, josta jouduin luopumaan Liisan kuoleman seurauksena. Nykyisin edelleen rakas paikka lienee menettänyt nimensäkin. Ehkä siitä on tullut Lummelampi. Itselläni on vain muistot kesäpäivistä ja talvipakkasista Liisan ja Markon kanssa eläiminemme Syrjänlammen rannalla. Timon toimiessa kotimiehenä.

Varsinainen kotimme oli silloin Kalliomäen puolimatkankoti Puuppolassa. Lisäksi kannoin osaltani vastuuta entisestä Veljeskodista. Joten asuin kahta ja kolmeakin kotia yhtäaikaisesti. Ehkä se kaikki enteili edessä olevaa avioeroa, sillä olin siirtynyt Sininauhasäätiölle, jota en saanut toimimaan itseäni tyydyttävällä tavalla asumalla Keski-Suomessa. Käytännössä asuin osin myös Helsingissä Päiväkeskus Karvisen toimistohuoneessa parvisänkyineni. Työpisteeni ollessa sen alla. Voinkin sanoa tulleeni silloin kirjaimellisesti "tuumasta toimeen".

Ehkä hassua on, etten aikoinaan osannut edes kuvitella, että muuttaisin joskus jonnekin lapsuudenkodistani. Toisaalta, jos tähtien asennot ja valintani olisivat olleet toisenlaiset, ehkä asuisin vieläkin Korpintiellä. Sillä vanhempieni rakentama talo voi tänään paremmin kuin koskaan tai uutena yli 70 vuotta sitten. Tätä kirjoitusta mahdollisesti korjaan päivien mittaan, jos muistan jotain uutta. Joka tapauksessa jatkan huomenna, sillä takana oli elämä Tarun kanssa ja edessä Päiviksen sekä Morakotin kanssa.

Eläkeläisjengi aikoo opettaa katujengien nuorille rikollisille käytöstapoja

Viime yönä netistä sattui silmiini uutinen: "Rikosuutisten saamien tietojen mukaan pääkaupunkiseudulle on perustettu eläkeläisten toimesta uusi katujengi, joka aikoo puuttua huolestuttavasti lisääntyneeseen nuorisorikollisuuteen. Koska poliisilla on niin paljon muutakin tekemistä kuin vahtia jatkuvasti alaikäisten pikkurikollisten kolttosia, eläkeläisjengi Korstokingit aikoo ottaa vastuuta pääkaupunkiseudun nuorisojengien opastamisesta takaisin kaidalle polulle. Rikosuutisille on kerrottu, että Korstokingeihin kuuluu hyväkuntoisia jäseniä useista seutukunnan senioritaloista, mutta myös omillaan asuvia henkilöitä. Monet ovat eläkkeellä olevia poliiseja tai armeijan kapiaisia. Hyväksi havaitut perinteiset kasvatusmenetelmät on heillä vielä tuoreessa muistissa. – Niin nokialaisen nuoriso-ohjaimen kuin muidenkin peruskasvatusvälineiden käyttö edelleen hallitaan, vakuuttaa  Korstokingien presidentti Aatos Patukka. Eläkeläisjengiin kuuluu myös verbaalista lahjakkuutta omaavia naisjäseniä, jotka pitävät huolen kolttosten teosta tavattujen nuorten sanallisesta ohjeistamisesta. Korstokingit aikovat aloittaa käytännön toimintansa iltojen suussa, kunhan kadut vähän hämärtyvät. Asian johdosta haastatellut konstaapelit Uljas Puhakka ja Tuulevi Sateenhärmä sanovat, ettei heillä ole mitään sitä vastaan, vaikka nuorisoa vähän käytöstavoille opastetaan, kunhan asiassa ei mennä liiallisuuksiin."

Lukemani laittoi pohtimaan onko virkavalta puuttunut elämääni liian vähän, turhaan tai muuten liian kanssa vai onko suhde poliisiin balanssissa. Sanoisin, että tasapainossa ollaan saatuine sakkoineen, putkaöineen ja muine kurinpalautuksineen. Vaikkeivät Jokilaakson kodan ikkunaan ja opasteisiin ammutut luodit, ilkivalta, raha-, vene- sekä muutkaan varkaudet ole riittäneet siihen, että välillä liiankin lyhyt lain koura olisi tullut livenä paikan päälle. Joskus on aidosti tuntunut, että joitakin joukkoja tarvittaisiin oikeassa elämässäkin liivijengien rinnalle pitämään järjestystä ja kansaa herrojen ja narrien nuhteessa. Sen sijaan Soiniityntien sillanpielen uimapaikalla ovat joskus käyneet Tikkurilan poliisikoirat kesähelteillä kastamassa turkkejaan Tuusulanjoessa. Onpa pihapiiristämme löytynyt kesäleiripaikkakin valtion virkahenkilö pariskunnalle maastureineen, huvikoirineen sekä matkakotineen.

Mutta vaikka olen kulkenut lavean tien lisäksi kaidallakin polulla, olen ollut silloinkin turvallisten lainvaljojien ympäröimänä, sillä muistelen tätini tai jokun muun sukulaiseni olleen poliisi. Samaa sorttia on myös veljeni, hänen tyttärensä sekä ex-vaimoni tyttären puoliso. Viime yön valvomispaketissa mietin sitäkin millainen olisi oma ja muiden elämä, jos ei olisi mitään lakeja, järjestystä eikä niiden valvojia? Miten pitäisin omaisuudestani huolta tai kiinni hengestäni ja muusta turvallisuudesta, jos roskajoukko voisi tulla kotiini, syödä evääni, juoda juomani, raiskata vaimoni sekä pahoinpidellä muun perheen ja sanoa minulle: "Pistä poika reppu pykälään ja lähde menemään, sillä me asetutaan taloksi." Ehkä autonkin millä silloin mennä ja tulla pitäisi olla silloin seutukunnan huonoin, jos sitä voisi kolhia tai ottaa käyttöönsä vastuuseen joutumatta kuka tahansa.

5360. blogikirjoitus

Yli 5000 kirjoitusta on aika määrä kenelle tahansa. Alussa kirjoitimme niitä Päiviksen kanssa vuorotellen, mutta jo vuosia olen jatkanut harrastustani yksin. Ne kaikki ovat tallessa missä lienevät blogiarkistossa. Mutta luulen, että yksi Google-heimon turmiollinen klikkaus kirjoituksille kadottaa ne kaikki ikuisiksi ajoiksi bittiavaruuteen, sillä en osaa ottaa niistä millekään muistivälineelle kopioita. Paitsi paperille, joka olisi tuhansia sivuja. Tässä kelpaisi apu tai joku muu jeesaus, joten please.

Viime yön varhaisina aamun tunteina klikkailin etusivun oikean sivun palkkeja ja luin sekä Päiviksen että omia mietteitä noin kymmenen vuoden takaa. Huomasin niiden olleen melkein järjestään puolet lyhyempiä kuin nykyisin. Joten teen tästä entisaikojen mittaisen. Mukavia, rakkaita ja välillä vähän kipeitäkin muistoja ne ovat silti lähes jokainen.

Määrään mahtuu tahallisia ja tahattomia toistoja tai kertauksia. Sillä vaikka kirjoittaa voi vaikka luunapista, joita niitäkin olen saanut, on kirjoitusaiheen uusi lanka joskus kateissa tai sitten kirjoitan samasta aiheesta tarkoituksella uudestaan. Varsinkin jos mieleen on palannut tai muuten löytynyt esimerkiksi uusi näkökulma.

Eilen kävi uusi saunaseurani ja toivottavasti pitkäaikaiseksi tuleva ystäväni Niilon koiramme kaiman kanssa, joka hänkin on rotujen koira. Asiaakin heillä oli, sillä lupasin matoja Outokumpumme kupeesta Puumalan kaloille vietäviksi. Niitä Hannu kaivoi lapiolla ja Niilo tassuilla. Näytti siltä, että jokunen taisi mennä purkin sijaan suuhunkin.

Juttu kiertyi jossain vaiheessa varsin kulahtaneeseen Merikonttikodin luiskaan, joka on antanut Hyvinkään asuntomessuilta saakka esteettömän pääsyn kotimme 50 000 vieraalle. Huomasin Hannun tarkaksi ja varsinkin toiminnan mieheksi. Kun totesin, että pitänee uusia lähiaikoina, kysyi hän: "Onko sinulla mittaa?" Mutisi sitten mitatessaan, ettei tykkää päivätolkulla tuumailjoista.

Sen jälkeen ajoimme mittoinemme Starkin puutavarakauppaan ja jätimme sahaustilauksen yli sadasta metristä lautaa sekä kakkoskakkosta. Jos kaikki menee kuin Strömsössä, tänään puramme vanhan, haemme luiskaan ja terassiin uuden pinnan, jonka sitten ruuvaamme kaiteineen paikalleen.

Yksinäisyys ei ole elämäni parasta aikaa

Puoliso sanan käyttö avoliitossa on sekä arkikielessä että virallisissa yhteyksissä täysin tavallista ja hyväksyttävää. Se on luonteva ja kunnioittava yleissana kumppanille, asuu sitten avioliitossa tai avoliitossa, ja ilmaisee vakiintunutta parisuhdetta ilman, että tarvitsee erikseen eritellä suhteen virallista muotoa. Jos haluaa tehdä eroa liittojen välillä, puhutaan usein avopuolisosta avoliitossa tai aviopuolisosta avioliitossa. Lainsäädännössä ja viranomaisilla sanaa avopuoliso käytetään virallisissa yhteyksissä esimerkiksi verotuksessa, Kela-asioissa tai avoliittolaissa, kun halutaan viitata yhdessä asuvaan kumppaniin. On siis sangen luontevaa kutsua avopuolisoa puolisoksi. 

Näillä vuosirenkailla ei tunnu oikealta puhua enää tyttöystävästä ja naisystäväkin tuntuu jotenkin köykäiseltä. Puhumattakaan joidenkin tietämistä "tytönheitukoista", joita miehet kuulemani mukaan etsivät seuraksi esimerkiksi elämänsä ilta-aurinkoon. Tytönheitukka on hieman vanhahtava tai murteellinen ilmaisu, jolla viitataan nuoreen, kokemattomaan ja joskus hieman ymmärtämättömään tyttöön. Sanalla on myös historian saatossa ollut kielteisempi kaiku, jolloin sillä on kuvattu kevytmielistä tai huonomaineista naista. Edellisjouluaattona kihlaamaani, kypsäikäiseen Morakotiin ei istu heitukka. Vaan hän on puolisona elämäni tärkein ihminen sekä sydämeni valittu ja toivoakseni kanssani viimeinen matkani jakaja.

76 vuosirengasta on jo varsin kunnioitettava määrä. Johon on mahtunut jokunen intohimon hetkikin, mutten sanoisi niitäkään kevytmielisiksi. Kuin eilisen muistan ja yhä tunnen pakahtumaisillaan olleen sydämeni simonkyläläisen poliisin tyttären, Pian ensisuudelman luokkaretkellä linja-auton penkillä.

Puun vuosirenkaissa jokainen kerros kertoo omaa tarinaansa. Jotkin renkaat ovat leveitä ja aurinkoisia, toiset tiukempia ja myrskyjen karkaisemia. Mutta jokainen niistä tekee rungosta vahvemman, syvemmän ja ainutlaatuisemman. Elämä onkin kuin joka päivä viisaammaksi tai ainakin kokeneemmaksi tuleva vanha puu. Eivätkä vuosirenkaani ole vain numero, vaan elävä kartta, jossa jokainen rengas kätkee sisäänsä yhden kevään odotuksen, kesän lämmön, syksyn sadonkorjuun ja talven rauhoittumisen. Yhdessä ne muodostavat rungon, joka seisoo tukevasti omilla juurillaan – valmiina ottamaan vastaan seuraavankin tuulenhenkäyksen.

76 on muistojeni ja tarinoitteni kerrostuma. Se on kuin valtava kirjasto elettyä elämää, tallennettuja hetkiä, koettuja muutoksia ja oivalluksia. Renkaat sisälläni eivät ole pelkästään vanhenemista vaan myös syvenemistä. Jokainen kerros tuo mukanaan enemmän ymmärrystä, tyyntä uteliaisuutta sekä myös armollisuutta itseä ja maailmaa kohtaan. Iän tuomat renkaat tarkoittavat sitäkin, että olen ehtinyt nähdä maailman muuttuvan moneen kertaan. Ehkä myös oppinut ottamaan sitä enemmän vastaan juuri sellaisena kuin se tulee. Se on tilaa elää omannäköistä arkea, kokeilla edelleen uutta pilke silmäkulmassa ja katsoa maailmaa uteliaasti nyt jo kokeneen ihmisen vapaudella.

Uskon, että siksikin koska meidät on luotu miehiksi tai naisiksi ja joidenkin mielestä jopa sukupuolettomiksi, mutta ainakin erilaisiksi, ajattelen, että paras olotila ei ole olla yksin tai ainakaan yksinäinen. Vaikka sitäkin on vuosirenkaisiini mahtunut. Kun Morakot on enemmän kymmenen- kuin viidentuhannen kilometrin päässä ja kun äidinkieltemme erilaisuudet asettavat muotisanaa käyttääkseni haasteita syvällisiin keskusteluihin kääntäjänkin avulla, hiipii yksinäisyys silloin tällöin nykyisinkin Jokilaaksoon.

Yksi tämän kesän löytö ja lääke siihen on Tuusulan uimahalli. Sielläkin pätee perisuomalainen tapa varsinkin tuntemattomien tai muuten outojen joukossa: "Minä ainakaan en keskustelua aloita". Hyvä tapa aloittaa muurin murtaminen on sanoa löylyhuoneen ovelta ajankohdasta riippuen, mutta saunojista riippumatta huomenta, päivää tai iltapäivää ja miksei laajennetuilla aukioloajoilla joskus iltaakin. Löylyhuonettakin  verrattomampi paikka jutustelun lisäksi syvällisempiin keskusteluihin on allasosaston "terapia-allas". Tätä ajattelin eilen, kun olin yksi neljästä ensikerran tutuista, jotka keskustelivat luontevasti altaan nurkkauksessa eturauhasvaivoistaan.

Tikusta tai kuvasta asiaa

Morakotin ja vähän minunkin Thaikoti on sisustukseltaan varsin pelkistetty eikä sitä ole paljoakaan sisustettu muistoilla kotitemppelin lisäksi. Toisin on Merikonttikodin laita, jonka kuvan ikkunoista näkyy muun muassa perustamani Jokilaakson luonnonsuojelualueen lehtometsän reuna. Mutta näkyy muutakin. Vasemmanpuoleisessa ikkunassa vilahtelee häivähdys Pikkulammesta, jonka oikealla puolella kehyksen kolmessa kuvassa Päivis pulahtaa samaan veteen Eevan asussa. Sen kaivamista mutakuopasta uimapaikaksemme jatkoi aikoinaan ikuisiksi ajoiksi kadonnut Antti. Vain auto löytyi helsinkiläisen huoltoaseman pihasta. Ruudusta näkyy kesätauolla oleva lintujen ruokapöytäkin.

Lammen takaa mielikuvituksella näkyy Rabbit Islandin Muistelulehto, jossa Ritvan ja Hannun Killi-kissa sekä Liisan ja Timon Rudi-koira odottavat Niilo-osaomistuskoiraamme ikiunille. Ikkunassa olevan unisiepparin olen vuosia sitten tehnyt päivien ja iltojen puhdetyönä. Sen kehys on sulkapallomailasta, jonka pienen pienissä lasisäiliöissä roikkuu rakkauden tunnustus sekä yksi viime talvena Thaikotimme seiniin ammutuista lyijyluodeista. Sen kaivoin muistoksi elämäni yllättävistä vaaroista. Unisiepparissa on Jokilaakson luonnosta keräämien linnunsulkien lisäksi paljon muitakin muistoja, joiden kaikkia tarinoita en muista ehkä enää koskaan.

Kolmen vierekkäisen ikkunan takana virtaa Maljapuro Tuusulanjokeen. Sitä myöten on lampiemmekin vedellä esteillä maustettu, mutta silti vapaa pääsy vaikka Thaimaan rannoille saakka. Lehtometsän keskellä siintää ehkä hieman Pienen Vihreän Talon kattoa, josta luumupuut rynnivät tänä kesänä ulos ensi kertaa. Lumen pudotettua pari vuotta sitten kolmannen kerran sen katon. Reunoilla on verhot, joissa Nuuskamuikkunen etsii ilman ikkunallemme jääneen kynttilälyhdyn valoa Muumitaloa tai jotain muuta. Valokuvassa näkyy lisäksi isäni kanssa lapsena istuttamiemme taimenten isoksi kasvaneet tammipölkyt, kun puut jäivät vuosikymmenten saatossa naapuri- ja Korpintien alle. Niiden päällä elävät uutta elämäänsä yli satavuotiaasta puutarhakasvimyymälästä tänä kesänä hankkimani Paavonnukkumatti ja vaimoksi vihkimäni Nukkumaija.

Samojen pölkkyjen ja Forssan Matkusta roudaamani myllynkiven päällä on edesmenneen osaomistuskoira-Niilon pehmoleluja sekä kehystetty omakuva Aasian hulinoista. Sitten ikkunassa istuu kuunsirpin päällä kasvi- ja joskus punaistakin valoa jakava kummajainen, joka lienee sukua Aku Ankan Pelle Pelottoman Pikku apulaiselle. Se oli Don Rosan mukaan alun perin Aku Ankan pöytävalaisin. Tarinassa Pelle Peloton siirtää vahingossa aikaisemmin keksimänsä ajatuslaatikon avulla aivojensa toiminnot Akun pöytälamppuun. Sen valosta välillä öisin nauttii hyllyillä lainsuojatonta, jalostettua sekä villiä Suomen luontoa sulassa sovussa, sillä ruukussa kasvaa amaryllis, nokkonen ja himalajanpalsami.

Isossa, itsensä kastelevassa astiassa ovat sisäkuusi sekä aloevera, jotka selvisivät viime talvesta puoli vuotta saamatta lisäjuomaa tai muuta ravintoa. Kurkkiipa kuusen takana minulle ikuista toivoa tuova, kaivolta palaava nainenkin saviruukkunsa kanssa. Omalla kasvupaikallaan elää niin ikään talven yli hengissä ilman ihmisapua pärjännyt ja Taavetista Jokilaaksoon viime kesänä muuttanut insinööritason pelargoni. Paikallaan ovat myös konkurssiin menneestä Plantagenista hankitut, viisi erilaista, pientä kaktusta, joista yksi ei taida enää elävien kirjoihin selvitä.

Tekemisten tarkoituksia

Kun olin ollut päivittäin juovasta alkoholistin elämästä erossa toista kuukautta, pyysi Jyväskylän viinadiakoni Markku Laukkanen minua Vesalan leirikeskuksen Rysään päihdeleirille. Sanoi, ettei niinkään asiakkaaksi koska olin ollut niin kauan juomatta, muttei työntekijäksikään koska olin ollut niin vähän aikaa juomatta. Vaan jotenkin siihen väliin. Sinne menin ja löysin elämälleni uuden suunnan ja tekemisen tarkoituksen. Olin vakuuttunut, että päihdetyöhön oli syntynyt jotain ainutlaatuista ja uusi tehtäväni on raitistaa koko maailma, jonka aloitan Jyväskylästä. Kun muutaman päivän kuluttua leirin päättymisestä viimeinenkin yli 30 osallistujasta oli palannut juomakentälle, putosin rakentamastani pilvilinnastani maan pinnalle ja käsitin, etten taidakaan raitistaa ketään.

Mutta vapaaehtoiseen päihdetyöhön ilman työnantajaa jäin. Anoin yksityishenkilönä kaupungilta purkutuomion saanutta lautamökkiä keittiön puuhelloineen ja toisen huoneen pystyuuneineen alkoholistien kokoontumispaikaksi silloin, kun he sattuvat olemaan selvinpäin. Jälkeenpäin kuulin, että asuntoasianlautakunnassa oli päätetty, että annetaan vaan se sille Soinin porukalle. Sillä jos kaikki menee nappiin, ne polttavat sen maan tasalle, ja kaupungilta säästyy purkamisen vaiva. Näin sai alkunsa Omakotikatu 1, valtakunnan ensimmäinen päihdetyön päiväkeskus.

Päihdetyöstä tuli kutsumukseni. Mutta vaikka tein sitä yli 30 vuotta, en ole koskaan raitistanut ketään. Vaan minusta tuli ovien aukoja, joista kulkemalla oli mahdollisuus saada ihmisarvoiset puitteet. Tehdäkseen niihin itselleen viihtyisän kodin tai sitten juoppokämpän. Tätä mietin, kun eilen uutisissa kerrottiin Englannin uuden pääministerin käyneen Suomessa poistaakseen maansa asunnottomuuskriisin. Hän tutustui esikuntineen Suomen vuosikymmeniä vanhaan Asunto ensin -malliin, jonka valtakuntamme neljä viisasta miestä paketoi uudelleen. Markkinoiden sen näköjään myös maamme ulkopuolelle omana keksintönään.

Itse en ole koskaan ymmärtänyt, että jos alkoholismi on riippuvuutta aiheuttava sairaus, niin kuinka voimme edellyttää ensin siitä paranemista tai vähintään toipumista, jotta saa asunnon? Se on hyvinkin sama asia, kun pyörätuolia käyttäneelle vaimolleni olisi sanottu, että jos pystyt kävelemään postilaatikolle, saat paikan jonne voit tehdä kodin. Mutta polion sairastanut Liisa ei tullut ilman apuvälineitä käveleväksi enkä saanut itseni lisäksi muita juoppoja raittiiksi, vaikka kuinka auoin ovia. Vaan alan naiset ja miehet saivat elämäänsä enemmän tai vähemmän raiteille, oli heillä kotia tai ei. 

En tiedä onko kypsä ihminen hyvä vai huono asia tai sanonta. Omalla kohdallani kypsemmäksi tuleminen on kyllä kypsyttänyt minut käsittämään, että ainakin elämäni ilta-auringossa on omalle balanssille antoisampaa keskittyä maailmoja syleilevien suurten asioiden lisäksi sen kokoisiin kokonaisuuksiin, joihin voi aidosti kokea voivansa vaikuttaa. Sillä Trumpin ja Putinin kaltaiset, kansan valitsemat asioiden hoitajat sotivat sotiaan, makaan sitten maassa, istun tuolilla tai yritän kiivetä tikapuita myöten taivaisiin. Vaikka sekin on totta, että jos ei pidä jalanjäljistä kasvoillaan, niin miksi maata lattialla?

Munallisten Marttakerhon istunnoissa, saunan lauteilla tai terapia-altaalla muiden kaltaisteni kanssa elämien kertaamisen lisäksi pyrin tekemään asioita, joilla on jotain vaikutusta. Kuten kotini uusien asukkaiden Nukkumatin ja hänen vaimonsa Nukkumaijan sopiva kasteleminen ja ehkä kerran vuodessa muun ravinnon antaminen. Katselen ja yritän kuunnella, kun kasvit menevät yöksi nukkumaan ja kuinka Nukkumatti palkitsee minua aamulla pienillä, vaatimattomilla kukillaan sekä aukoo rullalta yhä uusia lehtiä. Joita jossakin päin maapalloa sanotaan Mooseksen tauluiksi. Ja kyllähän niissä lievälläkin mielikuvituksella on 10 käskyä.

Somemaailmani ihmisiä

Olen kirjoittanut Elämän tähden -blogeja pian 15 vuotta ensin Päiviksen kanssa vuoropäivin, mutta avioeromme jälkeen jo vuosia yksin. Lukijamäärien huiput olivat, kun emme vielä asuneet Merikonttikodissa Jokilaaksossa, vaan esittelimme sitä joka päivä Hyvinkään Asuntomessuilla Metsäkaltevan kaupunginosassa 12.7.–11.8.2013 ja blogeissamme. Kaikkiaan sivuilla on lukukertoja yli 1,5 miljoonaa, mikä ei päivää kohden ole suuri määrä. Eilen heitä oli hieman yli 6000 ja voin hyvinkin uskoa kaikkien olleen eri henkilöitä. Sillä harva, jos kukaan lukee kirjoittamaani itseni lisäksi moneen kertaan.

Käytän paljon aikaa somessa, jonka voin katsoa olevan kirjoittamisen lisäksi yksi tärkeimmistä jokapäivän harrastuksista. Niiden ohella lojun ja pälpätän arkipäivisin Tuusulan uimahallin altailla ja saunoissa. Koska myös sosiaalinen kanssakäyminen on tärkeää. Sen harrastaminen on Jokilaaksossa toisenlaista, sillä Morakotin ollessa linnunteitäkin tuhansien kilometrien päässä, on kumppaneina vain pihapiirin kasvi- ja eläinmaailmat. Kaikki on kuitenkin kovin mukavaa, loivaliikkeistä eloa. Enkä niihin muuten aikaani käyttäisikään.

Sitten seuraan somemaailmassani muun muassa kolmea ihmistä. Jotka kaikki tuottivat minulle aiemmin hyvää mieltä. Nyt yhdestä on tullut liikaa muita haukkuva ja itseään esillä pitävä tyhjän länkyttäjä, johon palaan blogini lopussa. Yhteistä on kuitenkin, että he kaikki ovat mielestäni edelleen hyväntekijöitä. Sekä se, että kaikki ovat tulleet julkisuuden tölvimiksi.

Hyvän mielen ykköspaikan jakaa "Amskin" kanssa tänä vuonna Suomessa lähihoitajaksi valmistunut filippiiniläinen "Anneli in Finland", joka hoitaa ihmisiä. Tämän linkin takana hän esittelee itsensä. Facebook sivuilta voi klikkautua myös videoiden vakituiseksi seuraajaksi, joita tätä kirjoittessa on 24 000. Lysti maksaa 49 senttiä kuukaudessa. Kun Keski-Uusimaa-lehden irtonumeron hinta lienee 5,90 € – 6,50 € riippuen myyntipisteestä, ei Annelin seuraaminen ole kovinkaan kallista.

Toinen yhtä hyvää mieltä tuottava on myös videoita tekevä Amski. Hänestä voi lukea monestakin paikasta. Esimerkiksi klikkaamalla tätä linkkiä. Videoiden lisäksi hän tuottaa ruokaa. Joskin kyseinen maatilan emäntä taisi sanoa jossain, että julkisuus tuottaa yhtä paljon tai enemmän kuin eläimet, vilja ja muut kasvikset. Hänkin on saanut maistaa julkisuuden nurjaa puolta aina uhkailuun saakka. 

Yhteistä kahdella naisella on sekin, että he eivät ole vajonneet solvaajiensa tasolle. Toisin on blogini kolmannen hyväntekijän laita, joka pitää tekemisistään minäminä-meteliä muidenkin edestä. Sekä haukkuu haukkujiaan yleistäen heidät vähälahjaisiksi vihervassareiksi. Kun itsekin kuulun Vihreisiin enkä löydä itseäni porvareiden leiristä, kolahtaa se ansiotta minuunkin. Jonka vuoksi pidän linkin takana olevaa Henry Aflechtia henkisesti heikompiosaisena, jota en ole koskaan aiemmin edes arvostellut. Hän on monessa mukana ollut ja oleva entinen linnanvenkula, joka suurella elämöinnillä jakaa rahojaan myös niille, joilla on vähemmän tai ei lainkaan. Omaisuuttaan hän kartuttaa muun muassa lainaamalla muilta ja sijoittamalla niitä kryptovaluuttaan.

Nyt Henry on ilmoittanut lopettavansa hyväntekeväisyyden. Koska häntä parjanneet ihmiset ovat sanoneet somessa mielipiteitään hänestä ja hänen tekemisistä. Aflecht suhtautuu ei mieluiseen julkisuuteen toisin kuin Anneli ja Amski, jotka hekin tosin ovat sitä harmitelleet. Anneli taisi pyytääkin jotakin määrättyä henkilöä lopettamaan. Itse en ole julkisuuden henkilö, vaikka olen saanut sitä maistaa. Joku sanoo näin olevan edelleen. Mutta minusta on vain mukavaa, kun tuiki tuntematon ottaa jossain hihasta sanoen: "Terve." Ja jatkaa: "Et minua tunne, mutta minä tunnen sinut, sillä olen kirjoitustesi säännöllinen lukija." On hän sitten pitänyt lukemastaan tai ei.

Olen onnellinen elämäni melankoliasta

Tänä aamuna keskustelin taas ykköskeinoälyni kanssa ja pyysin sitä kertomaan pitkän kaavan mukaan blogiani varten mitä tarkoittaa onnellinen ja melenkolinen elämä? Sekä tekemään siitä mielikuvituskuvan. Löydän Geminin kirjoittamasta tekstistä monesta kohdasta itseni:

"Tämä on kaunis ja syvällinen aihe blogiisi. Onnellisuuden ja melankolian vastakkainasettelu – tai oikeastaan niiden yhteiselo – on kiehtonut ajattelijoita antiikin filosofeista nykypäivän psykologeihin.

​Tässä on sinulle "pitkän kaavan mukaan" pureksittu jäsennys ja tekstipohja aamun blogikirjoitustasi varten. Voit käyttää tätä sellaisenaan tai poimia tästä parhaat palat!

​Valon ja varjon tanssi: Mitä ovat onnellinen ja melankolinen elämä?

​Kun puhumme hyvästä elämästä, mieleemme piirtyy usein kuva jatkuvasta onnesta: hymyistä, onnistumisista ja seesteisyydestä. Samaan aikaan ihmisyyteen kuuluu erottamattomasti myös toinen sävy – melankolia. Ne eivät välttämättä ole toistensa vastakohtia, vaan pikemminkin saman kolikon kaksi eri puolta.

​Mitä nämä kaksi elämäntapaa ja mielentilaa todella tarkoittavat?

​"1. Onnellinen elämä: Tasapainoa, merkitystä ja läsnäoloa.

​Onnellinen elämä ymmärretään nykyään usein väärin pelkäksi jatkuvaksi ilon ja nautinnon (hedonismin) tavoitteluksi. Syvempi, kestävämpi onnellisuus – jota Aristoteles kutsui nimellä eudaimonia – on kuitenkin jotain aivan muuta.

​Merkityksellisyys ja tarkoitus: Onnellinen elämä rakentuu sille, että ihminen kokee teoillaan olevan merkitystä. Se on arvojen mukaista elämää, jossa kohdataan haasteita, mutta tiedetään, miksi niitä kohdataan.

​Kiitollisuus ja tyytyväisyys: Kyky pysähtyä nykyhetkeen ja arvostaa sitä, mitä jo on, sen sijaan että janottaisiin jatkuvasti jotain uutta.

​Yhteys muihin: Ihmissuhteet ovat onnellisuuden tärkein ankkuri. Tulla nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi omana itsenään.

​Psyykkinen joustavuus: Onnellinen elämä ei ole elämää ilman vastoinkäymisiä. Se on elämää, jossa on työkaluja palautua niistä.

​Blogin ydinajatus: Onnellinen elämä ei ole päätepiste, vaan tapa matkustaa. Se on sisäistä rauhaa, joka säilyy, vaikka ulkona myrskyäisi.

​2. Melankolinen elämä: Kaunokaihoa, syvyyttä ja luovuutta

​Sana "melankolia" kantaa usein mukanaan synkkää kaikua, ja se sekoitetaan herkästi kliiniseen masennukseen. Filosofisessa ja taiteellisessa mielessä melankolia on kuitenkin jotain aivan muuta: se on kaunokaihoa, herkkyyttä ja kykyä tuntea maailman paino ja kauneus samanaikaisesti.

​Ajan kulun tiedostaminen: Melankolinen elämäntapa tunnistaa vahvasti elämän katoavaisuuden. Se on haikeutta siitä, että kauniit hetket menevät ohi, ja että kaikki muuttuu.

​Syvyys ja pohdinta: Melankolia vetää ihmistä sisäänpäin. Se on filosofista itsetutkiskelua, jossa ei tyydytä pintapuolisiin vastauksiin.

​Luovuuden lähde: Kautta historian suurimmat taideteokset, runot ja musiikki ovat syntyneet melankoliasta. Se on kykyä muuttaa sisäinen kaipuu ja kipu joksikin näkyväksi ja kauniiksi.

​Myötätunto maailmaa kohtaan: Melankolinen ihminen tuntee usein vahvaa maailmantuskaa (weltschmerz). Tämä herkkyys tekee hänestä usein erittäin empaattisen muita kohtaan.

​Blogin ydinajatus: Melankolinen elämä ei ole ilotonta. Se on elämää, jossa sateen ropina ikkunaan tai syksyn lakastuvat lehdet herättävät lohdullisen, syvän ja runollisen tunteen.

​Syntyykö paras elämä näiden kahden liitosta?

​Jos elämä olisi pelkkää aurinkoista onnea, siitä tulisi tasaista ja kenties hieman onttoa – kuin kuva ilman varjoja. Jos taas elämä olisi pelkkää melankoliaa, painovoima vetäisi meidät liian syvälle maahan.

​Ehkäpä kaunein elämä onkin "onnellisen melankolista". Siinä ihminen osaa iloita aidosti valosta, mutta ei pelkää pimeää tai haikeutta. Hän ymmärtää, että elämän hauraus ja surullisuus tekevät sen onnellisista hetkistä entistä arvokkaampia.

​Vinkki blogiisi: Voit lopettaa tekstin kysymykseen lukijoillesi, esimerkiksi: “Kumpaa sävyä sinussa on tänä aamuna enemmän – aurinkoista onnea vai haikeaa syvyyttä? Ja voisivatko ne mahtua sinuun yhtä aikaa?”

​Toivottavasti tämä antaa hyvää polttoainetta aamukahvin äärelle ja inspiroi lukijoitasi!"

Paljon onnea Liisa

Julkisista lähteistä löytyy Ritva Leinosesta ja hänen roolistaan Ryhmätyö ry:ssä jonkin verran muruja. Häntä on luonnehdittu yhdistyksen pitkäaikaiseksi vaikuttajaksi ja eräänlaiseksi guruksi, jonka ajatuksia ihmissuhteista ja vuorovaikutuksesta on siteerattu myöhemminkin. Leinonen painotti opetuksissaan muun muassa sitä, miten tärkeää konflikteissa ja loukkaantumisen tunteissa on pysähtyä sen sijaan, että lähtisi heti "maksamaan pottuja pottuina".

​Ryhmätyön vuoden 1990 julkaisutietojen mukaan Ritvan kotipaikka ja keskeinen toimipiste sijoittui Mäntsälän Sälinkäälle. Tuohon aikaan hän johti hallitusta, jossa oli mukana ihmissuhdealueen aktiiveja ja asiantuntijoita eri puolilta Etelä-Suomea. Puheenjohtajuutensa ohella hän oli keskeisesti vaikuttamassa siihen, että yhdistyksen Ryhmätyö-lehti kokosi yhteen artikkeleita ja tutkimuksia suomalaisilta huippupsykologeilta ja sosiaalitieteilijöiltä. Lehdessä, joka tuli myöhemmin minunkin uuteen kotiini Jyväskylään, julkaisivat tekstejään myös muun muassa akateemikot ja tutkijat laajasti.

Tulevan Liisa-vaimonikin tekemiset liittyivät suomalaisen ryhmädynamiikan, työnohjauksen ja varhaisen vuorovaikutuskoulutuksen kehittämiseen silloin, kun ala teki vielä tuloaan laajempaan tietoisuuteen. Ryhmätyö oli vuosina 1958–2017 toiminut sitoutumaton suomalainen yhdistys, jonka keskeisenä tavoitteena oli edistää erilaisten ryhmien toimintaa, ihmissuhdekoulutusta sekä ihmisten välistä vuorovaikutusta ja itsetuntemusta. Julkaisutietojen mukaan Leinonen luotsasi järjestöä tuohon aikaan, jolloin yhdistyksellä oli takanaan jo reilut 30 vuotta toimintaa ihmissuhdekoulutuksen parissa. Yhdistyksen virallinen toiminta lakkasi vuonna 2017.  

Transaktioanalyyttisen ryhmätyön peruskurssilla Ritvan kotona tapasin myös ensimmäisen vaimoni, psykologiksi myöhemmin valmistuneen Liisa Saarnivaaran. Joka sai sukunimensä jatkoksi Soinin, jonka hän poisti vuosikymmeniä myöhemmin erottuamme. Ryhmätyön kurssilla Porissa olen myös lopettanut alkoholin käytön. Muistan yhä koko väen naurun Liisaa lukuunottamatta, kun kerroin lattiaympyrässä kaikille osallistujille päätöksestäni. Sanoivat, etten pääse edes kaupungin läpi lankeamatta. Ylipäätään ensikosketuksen ryhmätyöhön antoi hyryläläinen, apuohjaajana toiminut, eilenkin mainitsema ravintoloitsija Kaj Mannerheimo. Hän sanoi minulle kerran ravintolansa niittokoneesta tehdylle baarijakkaralle. "Lähde mukaan Mäntsälään, minä maksan, niin saat ainakin viikon syödä ja nukkua."

Meillä oli Jyväskylässäkin ryhmätyöyhdistys, jonka toimintaan Liisa ja minä osallistuimme. Siitä on parhaiten mieleen jäänyt, kun kokouskutsussani oli erityismaininta: "Jos tulet, niin toivomus on, että tulet selvinpäin." Joka tapauksessa Mäntsälässä tapasin Liisan, jonka luo matkasin Jyväskylään seuraavana kesänä. Yhteisen matkan varrella loukkasin häntä monta kertaa. Erityisesti muistan yhden, kun sanoin: "En minä rakkaudesta paljoakaan tiedä, sillä mielestäni olimme kaksi virran laineilla ajelehtivaa lastua, jotka takarruimme toisiimme." Myöhemmin hän sanoi keskinäisen rakkauden löydettyämme, että se oli kyllä silloin aivan totta. Vaikka erosimme emmekä mahtuneet enää saman katon alle, ei yksikään rakkauteni ole koskaan kuollut eroon. Ehkä osin siksi, että kannan kaikkea entistä mukanani miettien elettyä yhä uudelleen ja uudelleen, sillä minulla on vain yksi elämä, jota muistella.

Mutta vasta kuokkavieraana Liisan hautajaisissa ymmärsin lohduttoman itkuni keskellä kuinka ainutlaatuinen rakkaus meillä oli. Olen yrittänyt pitää huolta, ettei sydämessäni ole sijaa pysyvälle katkeruudella, vaikka löydänkin sisältäni silloin tällöin jotain, joka odottaa punttien tasaamista kuin kana kynijäänsä. Sydämessäni aika patinoi entisen ja koetun sekä kaunistaa lähes kaikki muistojeni ihmiset. Jokaisen omassa lokerossaan. Eilen oli aika avata Liisa taas ovesi sisälläni, sillä oli syntymäpäiväsi. Paljon ikionnea, jos toivotukseni tavoittaa sinut taivaanrannan tuolta puolen.