Sivun näyttöjä yhteensä

lauantai 23. helmikuuta 2019

Ruokaikävä

päivis: Huomasin pari päivää sitten kaipaavani ihan hirveästi kasvispihvejä. Täällä niitä saattaisi löytää vain jostain McDonaldsin kasvishampurilaisen välistä. Mikä siis neuvoksi? Oma apu paras apu. Ja sitä ennen tietysti taas googlettelin.

Olen Suomessa paistellut erilaisista aineksista kasvispihvejä, mutta täällä tuntui, että jotain jää puuttumaan, että saisin pihvit paistaessa pysymään kasassa. Mielessäni ajattelin kikhernejauhetta, jota laittaisin raasteen sekaan, mutta kun sitä en yksinkertaisesti ole täältä löytänyt, puhumattakaan toisesta mahdollisesta koossa pitäjästä, soijajauhosta. Kananmuna kun ei enää kuulu ruokavaliooni.
Olen löytänyt täältä vegaanisia kastikkeita,
jotka pitää vain lämmittää. Tätä en ole vielä
maistanut, mutta kuvittelisin sen olevan
jotain samanlaista kuin Suomessa nykyään
suosittu seitan. Ainakin pussin kyljessä
oleva info gluteenijauhon korkeasta määrästä
viittaisi siihen. Mutta kasvispihvien makua
tämä soossi ei varmasti päihitä.

Mutta kun Googlesta huomasin, että maissijauhokin voisi toimia, tartuin siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Satavarmasti tiesin, että maissijauhoa täältä saa. Ja niin saikin. 250 gramman pussillinen maksoi kutakuinkin 30 senttiä.

Kasvispihvien muut aineosat olivat perunaa, porkkanaa ja kesäkurpitsaa. Olin päättänyt raastaa ne, mutta kaupasta palattuani näytti siltä, että taloudessamme ei ole raastinrautaa. Hetken keittiön laatikkoa pengottuani löysin aika yksinkertaisen version raastinraudasta. Olin sen joskus tulevaa mahdollista käyttöä varten ostanut naapurissa sijaitsevasta peltihallista, jota myös talouskaupaksi kutsumme.

Olin aika suurpiirteinen nakatessani maissijauhoa raasteen sekaan, mutta ihmeesti jauho näytti toimivan. Pihveistä tuli hyvin yksilöllisiä, mutta niinpä vain pysyivät kasassa. Soijakastiketta ei olisi tarvinnut lorotella mausteeksi ihan niin paljon, mutta iloni kasvispihvien saamisesta pyyhki pois ylimaustamisesta aiheutuneen mahdollisen harmin. Isot valkosipulin palaset toivat myös makuun pikantin lisän.

En ole koskaan aikaisemmilla reissuilla erityisesti kaivannut mitään Suomi-ruokia. Joskus ehkä on tehnyt mieli kunnollista ruisleipää, jota täältä kyllä saa, vaikkakin huomattavasti korkeammalla hinnalla kuin kotimaasta. Ymmärrettävistä syistä. Suomalaisten kaukomailla mukamas kaipaamaa salmiakkia en syö muutenkaan, joten se nyt on ainakin laskuista pois. Sama juttu jonkun Fazerin sinisen kanssa.

Perunaa on uunittomassa taloudessamme tullut käytettyä jonkin verran. Olemme käsityksessä, että perunat tulevat tänne Kiinasta. Ovat sitten minkä tahansa maan mullassa kasvaneet, ne olemme todenneet hyvänmakuisiksi. Samaa voi sanoa vähän bataatilta vaikuttavista perunoista, joita täällä nimitetään Japanin perunoiksi.

Yhdestä makuasiasta en kuitenkaan voi tinkiä. Se on suomalainen kahvi. Tänne syksyllä tullessa matkalaukkuun ei paljon muuta mahdukaan, kun pitää varmistaa, että Kulta Katriinan luomukahvi riittää talven yli. Näyttää riittävän. Paketteja on vielä kuusi kappaletta ja paluu Suomeen on suunnilleen neljän ja puolen viikon päässä.

perjantai 22. helmikuuta 2019

Yhteiskuntakelvoton

jormas: Järjestäytyneessä yhteiskunnassa kukaan ei ole kelvoton. Joskin joissakin maissa näin on, kun ihminen langettaa toiselle kuolemantuomion. Näin tapahtuu sodissakin, joista oiva esimerkki oli lähes naapurimaamme Aatu rodunjalostuksineen.

En hyväksy kuolemantuomiota missään olosuhteissa, vaikka luulen, että määrätyin edellytyksin olisin valmis surmaamaan ihmisen. Sen sijaan olen vankka suljetun yhteiskunnan osan kannattaja.

Sinne lukkojen taakse olisin ollut laittanut Aatunkin loppuiäksi. Tekemään juutalaisille vaatteita ja kenkiä.

Itse olen elänyt melkoisen rupeaman elämää, jolloin olin tavoiltani kelvoton avoimeen yhteiskuntaan. Siltä osin olen elämässäni päässyt kuin koira veräjästä. Mutta ainoastaan syystä, että konnakaverini lusivat kakkunsa myös puolestani.

Hyvittäminen tältä osin on tapahtunut tekemällä lähes puolet eletystä elämästä vastuun kantamista joukoissa, jotka tarvitsevat itseäni enemmän toisten apua sekä elämisen raameja. Lähinnä siksi, ettei heistäkin tulisi laillani kelvottomia avoimeen yhteiskuntaan.

Reippaan kolmekymmentä vuotta kestäneen yhteiskuntavastuun kantamisen ajan olin työni puolesta myös enemmän siivosyntinen kuin nyt. Mutta arvostustakin sain aina presidentiltä saakka. Sosiaalineuvoksen arvonkin.

Kiroilen esimerkiksi nykyisin paljon tai ainakin enemmän kuin aiemmin. Vähän samaan tapaan kuin aikansa kuivilla ollut juoppo tekee juomisen uudelleen aloitteassaan. Kippaa juomaa sisäänsä pelikaanin leuallisin ikään kuin, että on nyt juotava heti ja kaikki se, joka on jäänyt kuivana kautena juomatta.

Muutenkin vastuunkannon vuosina oli elettävä kelvollisemmin, sillä vähintään kolmasosan vuorokaudesta joka päivä oli muille myytyä aikaa. Vähän samaan tapaan kuin huora myy itseään. Minä myin tai annoin fyysisen panoksen lisäksi myös sieluni.

Nyt en kanna vastuuta kuin itsestäni. Joten jos ajatellaan, että oikeus kelvolliseen elämään tulee siitä, kun on hyödyksi muille, en sitä juurikaan ole.

Olenko siis yhteiskuntakelvoton? Sillä yksi iso osa elämääni ovat nykyisin koirat vailla ihmisen tekemää kotia. Jotka paremmaksi itseään luulevien mielestä pitäisi kaikki tappaa. Nämä maailmassani kovinkin kelvottomat ihmiset ajattelevat (jos ylipäätään ajattelevat), että kun koira puree ihmistä, se on koiran vika. He eivät ymmärrä, että ihminen on tehnyt koiran 14 000 vuoden yhteisen taipaleen aikana juuri sellaiseksi kuin se nyt on.

He eivät käsitä edes sitä, että bambukepillä hakattu nälkäinen koira näkee lapsen kädessä olevan leikkimiekan bambukeppinä. Kun taas hyvin pidetty koira ei käsitä banbukepustä eikä ylipäätään ihmiset uhasta eikä nälästä mitään.

Näistä änkyröistä pahimmat heittäisivät minut koirien kanssa samaan häkkiin tai tuonelaan. Itse en heille tekisi samalla tavalla. Vaan laittaisin heidät tekemään koiran kaulapantoja yhdessä koiran paskoista joka kevät nipottavien suomalaisten kanssa.

torstai 21. helmikuuta 2019

Honda Zoomer X

päivis: Päätin ostaa oman kaksipyöräisen itselleni silloin, kun Thaimaan-kotimme, Seven Seas, valmistui noin kaksi ja puoli vuotta sitten. Tai ostopäätöksen tein jo sitä ennen, mutta kaupat tein samana syksynä kun pääsimme muuttamaan. Ostamista edelsi lähes vuoden kestänyt valintaprosessi. Minkälaisen pyörän lukuisten automaattivaihteisten kevytmoottoripyörien joukosta valitsisin?


Pitkään harkitsin hyvinkin skootterimaisia pyöriä. Toinen malli taisi olla Yamahan ja toinen Hondan. Olin päätyä pyörään, jonka mallinimenä olivat kirjaimet PS, samat kuin omat nimikirjaimeni. Vähitellen Zoomer alkoi kuitenkin viedä voiton. Se oli ainakin minun silmissäni erilainen kuin nuo selkeämmin skootterinomaiset pyörät. Hintataso oli kuitenkin samaa luokkaa.

Zoomer X on sitä paitsi "raju pärrä" siitä päätellen, miten sen omistajat joskus intoutuvat tuunaamaan niistä mitä hienoimpia ajopelejä.

Ostoaika osui Seven Seasin valmistumiseen, sillä täällä sille löytyy ilmainen tallipaikka ja tarvittaessa sitä voisi säilyttää myös pääsisäänkäynnin edessä olevalla ulkoparkkipaikalla. Tallissa se on kuitenkin saanut olla lähes kaiken aikaa, koska siellä on sopivasti tilaa ja pyörä on sateeltakin suojassa. Nyt tosin ei ole satanut kertaakaan tänä lähes kolmen viikon aikana, jonka olen tällä erää täällä ollut.

Tallissa pyörää on mukava pitää senkin takia, että siellä on väljempää. Pihaparkissa jostain syystä - tai ahtaudesta johtuen - pyörät ovat kahdessa rivissä, jolloin takaa on varmasti vaikea saada omaa pyöräänsä pois.

Thaimaalaiset ovat tuollaiseen pysäköintiin tottuneet, koska sitä näkee usein esimerkiksi isojen kauppaliikkeiden parkkipaikoilla. Itse en rohkenisi lähteä siirtelemään toisten pyöriä saadakseni oman pyöräni väljemmille vesille. Joskus olen vähän saattanut jotain kaksipyöräistä kyllä nostella sivuun, kun tapana on sekin, että esimerkiksi kadun varteen pyörät jätetään rinta rinnan ahtaasti pysäköityinä. Silloin tietysti pyöriä mahtuu enemmän, mutta pysäköinti on aina paljon työläämpää.

Pyörää tärkeämpi asia on kuitenkin sillä ajaminen. Kun asuimme vielä Soi Welcomella, lavataksin reitti kulki vain parin sadan metrin päässä kodistamme. Seven Seasista kävelymatkaa Jomtienin rantakadulle on paljon enemmän. Sitä paitsi olin jo jollain aiemmalla Thaimaan-reissulla hankkinut kokemusta pyöräilystä Pattayan ja Jomtienin seudulla. Tiesin, että pyörällä ajo on täällä huomattavasti mainettaan näppärämpää. Siihen pitää vain rohkaistua.

Alussa kävimme toisinaan vähän pitemmilläkin lenkeillä, kun Jormalla oli vielä Honda Phantom. Mutta kun Harrikka tuli perheeseen, olen paljon mieluummin istunut sen kyydissä sen sijaan, että ajelisin omalla pyörälläni.

Zoomer X onkin minulle pääasiassa "kauppakassi", jolla tuon kotiin välillä suuriakin ostosmääriä. Osa tavaroista mahtuu takaboksiin, osa menee istuimen alla olevaan säilytystilaan ja loput kuljetan jalkatilassa. Ja jos sekään ei riitä, kiinnitän isommat tavarat taakseni satulan päälle.

Kaksipyöräisen pakkaaminen täyteen kuljetettavaa on hyvin thaimaalainen tapa. Aika usein kuskin jaloissa tai reisien päällä seisoo muun kyyditettävän lisäksi perheen koira. Koirat ovatkin tottuneet uskomattoman taitaviksi kyytiläisiksi. Samaa voi sanoa pikkulapsista, jotka pääsevät heti syntymästä saakka nauttimaan kaksipyöräisen päällä kulkemisen riemusta. Kun ikää karttuu vähän lisää, lapsi siirtyy istumaan aikuisen eteen tai taakse yrittäen samalla olla putoamatta kyydistä. Niin kuin koirat, myös lapset näyttävät taitavan aika hyvin kyydissä pysymisen tarpeellisen taidon.

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Onnen, rahan ja rakkauden onkijoita

jormas: Otsikon mukaisia pyytäjiä on some pullollaan. Sekä antajia tai ainakin lupaajia. Joista voisin kirjoittaa kirjan, sillä itselleni on "siunaantunut" aika läjä pyytäjiä Faceen ja Messengeriin, mutta myös muille foorumeille.

Mutta nyt keskitys vain yhden asian lupaajiin, siunaajiin, jotka lupaavat ikuisen elämän ja suuren siunauksen maalliselle vaellukselleni.

On vain yksi ehto. Minun tulisi antaa heille rahaa arvatenkin rajaton määrä pohjattomaan kaivoon. Tai ainakin näin uskon, sillä en usko heidän uskonsa olevan oman Luojani mieleen.

Miksikö näin ajattelen? Siksi että olen yhtä pyöreä zero heille kuin sokerin suhteen on sokeriton colajuoma, kun käy selväksi, että rahapussini nyörit pysyvät kiinni. Silloin loppuu yhteydenpito sekä siunaukset puhumattakaan muusta yhteydenpidosta. Olen tarpeellinen vain rahoineni ja sivuseikka on uskoni kuten kaikki muukin.

Mutta koska en heidän uskoaan tohdi tältä paikalta arvostella, jää jäljelle vain ihmettely. Että kuinka sama Big boss Taivaanrannan ylisillä, sateenkaaren tuolla puolen, voi puhua heille niin kovin eri tavoin kuin minulle. Kuinka Hän sanoo heille, etten ole mitään ilman rahaa, en rukouksen enkä chatin väärti. Vai eivätkö he olekaan saman Isän asialla? Sillä paksun rahamassin kanssa lienen Jumalasta seuraavaa. Joskus tuntuu ikävä kyllä niinkin, että jopa yläpuolella.

Mutta en minä heitä tuomitse. Vaikka joskus riepookin ajatellesani muutaman lapsen yksinhuoltajaäitiä, joka on roposista valmis antamaan ruumiinsa ja sydämensä saadakseen siirrettyä lastensa nälkää tuonnemmaksi. Hän antaa kaiken lastensa vuoksi.

Pyytäviä saarnamiehiä ajatellessani pohdin mitä on valmis antamaan itsestään orpolasten puolesta koulunsa käynyt tai käymätön, köyhien lasten yhteisön puku päällä kulkeva Jumalan mies?

tiistai 19. helmikuuta 2019

Arkeahan täältä myös on tultu hakemaan

päivis: Thaimaa on useimmille lomakohde, mutta kun täällä viettää pitemmän ajan, ei mielenkiinto eikä rahapussikaan riitä siihen, että jokainen päivä olisi niin kuin mikä etelän loma konsanaan. Pitää elää myös arkea, jonka tosin täällä saa helposti tuntumaan joltain muulta kuin tavallisen tylsältä arkipäivältä.

Saamme edelleenkin paljon irti joka-aamuisesta kävelylenkistämme, jonka varrella tapaamme tai ainakin näemme tuttuja koiria ja ihmisiä. Tavaksemme on tullut pysähtyä tyypilliseen thaimaalaiseen ruokapaikkaan, jossa juomme pullolliset sodaa. Olemme tuosta perheyrityksestä kertoneet varmaan useammankin kerran. Muun muassa sen, miten teimme aluksi töitä sen eteen, että kylmäkaapista löytyisi tuota janojuomaa.

Nykyään, jos sodaa ei välillä ole, meitä kehotetaan istumaan ja odottamaan, kun joku lähtee hakemaan sitä skootterilla arvatenkin läheisestä juomia myyvästä liikkeestä tai 7-Elevenistä.

Olemme keskenämme nimenneet osan henkilökunnasta. Ehkä hekin ovat antaneet meille jotkut kutsumanimet tyyliin herra ja rouva Soda. Tänään meitä pyydettiin kertomaan, mitkä oikeasti ovat nimemme. Ja samalla saimme listan sillä hetkellä töissä olleiden naisten nimistä. Samoin tiedämme - tai tietäisimme jos muistaisimme - mitkä ovat paikalla välillä olevien kahden pikkutytön nimet.

Välillä pöytäämme kannetaan juomien lisäksi monenkirjava valikoima
leluja. Siinä sitten leikitään sujuvasti, vaikka yhteistä kieltä ei olekaan.
Jos thaimaalaisten on vaikea lausua suomalaisia nimiä, yhtä kankeaa se on toisinkin päin. Tai että nimet muistaisi. Minulle ainakin jäi mieleen vain nuoreksi äidiksi kutsumamme naisen nimi, Jing.

Kaupungilla käynnit ovat minulle eräänlaista lomailua, vaikka matkaa Pattayan keskustaan meiltä on vain ehkä kahdeksan kilometriä riippuen vähän siitä, mihin saakka haluaa mennä. Eilen menin ensin Central Festivaliin, jossa oma mielenkiintonsa oli käydä katsomassa ja ostamassa alkoholitonta olutta. Välillä sitä saa ajankohtina, jolloin alkoholia ei saa myydä. Joskus taas kassa on tiukasti sitä mieltä, että olut on alkoholijuoma, vaikka siitä alkoholi puuttuisikin.

Varmuuden vuoksi kävin ostamassa muutaman oluttölkin ennen kello kahta, ettei kassalla tarvitsisi käydä jonninjoutavaa keskustelua, jonka takuuvarmasti häviäisin, kun kassa pitäisi kiinni omasta periaatteestaan.

Turisteille tarkoitettu tavara kiinnostaa täällä aina vain vähemmän ja vähemmän. Osittain siitäkin syystä ruokakaupoissa luuhaaminen on minulle arjen ajanvietettä. Central Festivalin jälkeen ajoin Central Marinaan, jossa sielläkin minua veti eniten puoleensa Big C:n hyvin varusteltu ruokaosasto.

Kauppojen hyllyiltä tuntuu aina vain löytyvän uudenlaisia ruokatarvikkeita, joista osaa tekee mieli kokeilla. Mutta varmaan kiinnostusta ylläpitää myös se, että nykyään tulee syötyä kotona useammin kuin ennen. Kiitos vegaanihakuisuuteni ja kattilan ja paistinpannun, jotka hankin talouteemme vasta viime talvena. Siihen asti vuodet Thaimaassa ovat sujuneet mikroaaltouunivetoisesti, sen verran mitä nyt on joskus aamuisin tullut kokkailtua kaurapuuroa tai munakasta.

maanantai 18. helmikuuta 2019

Vielä kerran kuvia Burapasta

jormas: Aasian suurimmasta moottoripyörätapahtumasta riittäisi tarinoita pelkästään minultakin kuvineen pienen kirjan verran. Ehkä joskus niitä jaankin. Ainakin yhden tai parin parturikokemuksen verran.






sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Viikon vaihtuessa

päivis: Jorma on laittanut tänne kuvia Burapasta eli vuotuisesta suuresta moottoripyörätapahtumasta. Ehkä itse jatkan aiheesta muutaman sanan. Ja vähän tästä sunnuntaistakin. Elämästä Burapan jälkeen.

Burapasta taisimme tällä kertaa saada irti enemmän kuin koskaan ennen. Tosin sinne meno on kuulunut traditioihimme vasta muutaman vuoden ajan. Nyt esimerkiksi jaksoimme olla siellä kahtena iltana iltapimeään saakka. Se on aika paljon meiltä.

Eilen, päätöspäivänä, osallistuimme 30 kilometrin mittaiseen paraatiin, jossa ajoimme tällä kertaa melkein keulassa, jonkinmoisten kuninkaallisten moottoripyöräpoliisien perässä. Valiojoukon nyt ainakin.

Reitti kulki Burapan tapahtumapaikalta Jomtienin ja Pattayan pääkatuja pitkin takaisin Chayapruekin varrella sijaitsevaan urheilukeskukseen.

Täytyy sanoa, että tiedon saanti paraatin lähtöpaikasta ja kellonajasta oli työn takana. Jos Burapan järjestelyt ovat suorastaan erinomaiset, tiedottamista tämä sydämensä moottoripyöräilylle menettänyt porukka ei tunnu oikein hallitsevan. Mutta pääasia, että homma toimii.

Moottoripyöräilyyn ja varsinkin pyöräjengeihin yhdistettynä sanat peace ja love tuntuvat kaukaa haetuilta, mutta niinpä vaan homma Burapassa toimii.

Vähän imelästi sanottuna, mutta aidosti koettuna tuntuu, että koko motoristiväki on Burapassa kuin yhtä suurta perhettä.

Tänään olimme iltapäivällä Pattaya Suomi-Seura ry:n vuosikokouksessa, jossa ensimmäistä kertaa meidän aikanamme äänestettiin puheenjohtajasta.

Pitkäaikainen puheenjohtaja, Risto Nyman, voitti äänestyksen äänin 22-14. Kaksi kokousedustajaa jätti tyhjän äänestyslipun. Osalle kokousväestä, meillekin, tuli yllätyksenä, että Christer Mannilaakin ehdotettiin seuran johtoon.

Nyt istumme ravintola Helmessä odottamassa, että kello tulee kuusi. Silloin siirrymme toiseen ravintolaan, Sandbariin, viettämään iltaa suomalaisseurueen kanssa. Tiedossa on hyvää ruokaa ja tasokasta live-musiikkia.

lauantai 16. helmikuuta 2019

Eilen Burapassa

jormas: Eilen olimme Burapassa ensi kerran hieman pitemmälle iltaan. Yöhön saakka emme vieläkään. Ehkä senkin aika koittaa.
Alla jälleen kuvia sieltä, jotka saanee hieman suuremmaksi klikkaamalla.



perjantai 15. helmikuuta 2019

Unennäköjä

päivis: Ihmettelen aina, miten joistakin voi tulla jopa ammatikseen unia tulkitsevia. Sen verran sekavia aamuyön uneni olivat, että niistä ei varmaan ottaisi selvää vanha Erkkikään, vai miten se sanonta kuuluu. Mutta toisaalta, jotain osasin tulkita itsekin. Tai ainakin vetää johtopäätöksiä.

Olin kuninkaallisissa häissä. Ruotsissa luultavasti. En tiedä ketä vihittiin ja herättyäni ihmettelin myös, miksi minut oli sijoitettu lähes etupenkkiin. Käytävän laitapaikalta seurasin, miten pappi alkoi hoidella vihkiseremoniaa, joka kuitenkin piti hetkeksi keskeyttää. Minunhan piti unineni päästä jonnekin toisaalle.

Seuraava vaihe oli ehkä se, että jossain Jyväskylän Laajavuoren lähimaastossa (tulkinta: Laajavuoren hyppyrin lähelle viedyt Matti Nykäsen muistokynttilät ovat vielä mielessäni) olin ojassa, jota parhaillaan kunnostettiin. Oja oli kyllä muutenkin leveä ja kova savimaa oli hyvässä kunnossa. Asuin tai olin majoittunut läheiseen, valkoiseen puutaloon, jonne johti leveät portaat.

Olin kuitenkin siellä ojassa, jossa outoutena oli talon tapaan valkoisesta puusta rakennettu kirjahyllyn tapainen. Sen yläosassa oli irroitettavia ritiläkoreja, joiden paikallaan pitämisen mahdollisuutta yritimme Jorman kanssa kysellä samalla kun ojaa kaivava työkone lähestyi paikkaa. Ymmärsimme, että hyllykkö saisi sellaisenaan, koreineen ja tavaroineen olla siinä. Ne eivät häiritsisi kunnostustyötä.

Siinä kohtaa unessa saattoikin siirtyä tuohon puutaloon, jossa asuva 18-vuotias tyttö ilmoitti muuttavansa muualle. Episodi olisi muuten outo, mutta liittyi ilmiselvästi illalla katsomaamme Netflixin Pinky Blinders -sarjaan, jossa lähes 18-vuotias nuori mies halusi muuttaa yllättäen kuvioihin ilmestyneen äitinsä luoksi. Tai tämä on ainakin oma tulkintani unen hieman oudosta juonikäänteestä.

Sitten olinkin taas Ruotsissa, jossa tiedettiin, että vihkiminen jatkuu. Kaikki lähtivät kirkkoon, mutta minä jäin viimeiseksi, enkä ennättänyt edes lava-auton kyytiin, jonne kaksi minulle tuntematonta nuorta naista olivat kavunneet. Auto meni menojaan.

Siinä välissä tai tämän jälkeen menin ostamaan kahvia. En löytänyt kahvihyllystä etsimääni, mutta huomasin sitten, että kaikki kahvit olivat luomua. Se olisi kyllä ollut looginen paikka etsinnöilleni, sillä mehän olemme jo vuosikaudet käyttäneet yksistään luomukahvia. Löysin sitten lisää kahvihyllyjä, joista mahdollisesti löysin etsimäni. En tiedä varmaksi, kävikö niin, koska silloin mieleen muistui taas, että pitäisi kiirehtiä sinne vihkitilaisuuteen.

Reaalimaailmassa olen kuullut usein puhuttavan Ruotsin takseista, jotka huijaavat asiakkaitaan vaatimalla kyydeistä tolkuttomia summia. Unimaailmassa muistin tuon varoituksen ja niin kai jäin ilman kokemusta vihkiseremonian loppuun saattamisesta, koska en rohjennut ottaa taksia. Tiedä sitten, olisinko edes ennättänyt ajoissa paikalle. Unimaailmassa tosin mitä tahansa voi tapahtua.

torstai 14. helmikuuta 2019

Burapa motorbike weekend

jormas: Tänä pitkänä viikonloppuna olemme kolmena päivänä otsikon mukaisessa tapahtumassa. Googlaamalla siitä saanee lisää tietoa. Julkaisen sieltä räpsittyjä kuvia parin, kolmen blogin verran. Klikkaamalla kuvat suurenevat.




keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Vaihteeksi vähän hömppää

päivis: Aika usein taidan olla ainakin jossain määrin asialinjalla näitä blogikirjoituksia väsätessäni. Nyt vähän vaihdan tyyliä (ainakin aiheen perusteella) ja kirjoitan eläinhoroskoopista, johon nettiä selatessani törmäsin. Sen mukaan olen syntymäpäiväni ajankohdan perusteella mäyrä ja karhu.

Varsinaisesti en usko horoskooppeihin, mutta joskus täytyy myöntää, että aika moni kuvaus neitsyt-horoskooppimerkkiin kuuluvista osuu kohdalleen. Tai ne kuvaukset, joita joskus on tullut lueskeltua. Samaan hengen vetoon täytyy kyllä myös todeta, että jos tehtäisiin sokkotesti, jossa pitäisi kuvausten perusteella löytää oma horoskooppimerkki, saattaisihan sieltä itselleen sopivia löytyä useampiakin ihan riippumatta omasta syntymäkuukauden ajankohdasta.

Tähän eläimistä vertaukset hakevaan horoskooppiin törmäsin netissä. Missäs muuallakaan, kun lehtiä ei juuri tule luettua. Joka päivä voisin ainakin selailla tuoreen Hesarin, mutta niinpä vain jää sekin tekemättä. Sitä paitsi ainakaan Hesarin sanomalehdessä horoskooppeja ei kai julkaista.

Aika huvittavalta horoskoopin laatijan mäyrä-karhu-yhdistelmä kyllä vaikuttaa. Mutta ehkä nuo maininnat päämerkistä ja sydänmerkistä kertovat horoskooppeihin perehtyneille jotain. Itse en niistä mitään ymmärrä.

Olen siis syntymäajankohtani  perusteella jonkun horoskooppiväsääjän mukaan päämerkiltäni mäyrä, jonka sydänmerkki on karhu. Mitä sitten mahtavatkaan tarkoittaa. Mutta miksi jonkun on pitänyt yhdistää horoskooppimerkit ja niihin liitetyt ominaisuudet juuri näihin tietynlaisiin metsän eläimiin, sitä en tiedä. Normaalisti olen horoskoopissa neitsyt, josta todetut asiat tuntuvat joskus hyvinkin istuvan itselleni. Toisinaan taas en ollenkaan löydä omaa minääni horoskooppikuvauksista.

Koska en horoskooppimaailmaa juuri tunne, suhtaudun melkoisen epäilevästi siihen, että ihmisen syntymäkuukausi voisi vaikuttaisi niin voimakkaasti siihen, millainen hän ihmisenä on. Minä ja joku vaikkapa samana kuukauden päivänä minua 50 vuotta myöhemmin syntynyt ihmislapsi elää oletettavasti niin erilaisen elämän, ettei siihen ainakaan ihan päällimmäisenä syntymäpäivän ajankohdan luulisi vaikutavan. Mutta voinhan olla väärässäkin. Minulla on varaa tässäkin asiassa antaa periksi.


tiistai 12. helmikuuta 2019

Myrkytettyä rahaa

Jormas: Päivis kirjoitti eilen oivan blogin rahasta ilman velvollisuuksia. Jatkan samasta aiheesta.

Raha ilman velvollisuuksia on viranomaisen jakamaa rahaa ilman, että sen eteen tarvitsee tehdä yhtään mitään. Se on yksi näennäishyvinvointiyhteiskunnan pahimmista myrkyistä, sillä ilmaista rahaa ei ole. Vaan joku on aina sen maksanut tai hankkinut tavalla tai toisella.

Ja sataviisivarmasti tiedän mistä puhun, sillä vuosikaudet yhteiskunta elätti minut ja itse en tehnyt mitään sen eteen. Tai tein minä. Paljon pahaa. Lähinnä yöaikaan.

Mutta olin hyödyllinen, sillä työllistin lukuisia viranomaisia ja monia erilaisia ammatinharjoittajia.

Muistan kuin eilisen Tuusulan sosiaalityöntekijän, Carita Niemelän. Jonka luokse menin anomaan ja kerjäämään rahaa nälkäisen näköisen koirani kanssa. Että etkö edes Moni-koiralleni voi antaa harkinnanvaraisesti luupussin vertaa. Ei antanut Carita vaan sanoi, että ostat silläkin keskikaljaa. Niin kuin olisin ostanutkin.

Inhosin tätä sosiaalityöntekijää vuosikaudet. En siksi, että hän ei antanut mitään, vaan siksi, että hän näki lävitseni. Hän oli työssään enemmän ammattilainen kuin minä luukuttajana, vaikka tiesin osaavani loistavasti pummaamisen taidon.

Yhteiskunta elätti minut ehkä kymmenen vuoden ajan. Jolloin pahinta oli, kun työvoimaviranomainen tarjosi töitä. Tosin kieltäytymisestä ei seurannut kuin siirtyminen työvoimatoimiston asiakkuudesta sosiaalitoimen asiakkaaksi. Myrkytettyä rahaa sai suunnilleen saman verran.

Jos itselläni olisi valta, vastikkeetonta rahaa ei hevin tippuisi. Vaan olisi vastike. Joku opiskelisi, joku lukisi sokealle lehteä, joku tekisi lapsen, joku keräisi roskia, joku olisi kuuntelija yksinäiselle jne. Kuka mitäkin. Järkevää tekemistä on pallo täynnä.

Jos istuisin Caritan Niemelän tuolilla ja kaltaiseni ammattiluukuttaja tulisi sinne edellä kerrotulla tavalla nälkäisen koiransa kanssa, en sanoisi, että ei tipu. Vaan sanoisin, että toki koiralle luita ja isännälle virvokkeita.

Mutta ensin tuossa on sinulle viiden litran pärekori. Otapa se ja kipaise tuohon lähimetsään ja täytä vasu mustikoilla. Tuo ne sitten tänne ja laitetaan ne yhdessä menemään seniorikotiin, niin saavat tehdä mustikkapiiraan seuraavan päivän kaffepöytään. Ehkä voidaan päästä samaan pöytäänkin tai ainakin sinä, joka poimit marjatkin.

Tämän tehtyäsi katsellaan vähän yhdessä niitä harkinnanvaraisen jeesin tarjoamia mahdollisuuksia ja ehkä jotain uutta polkua sinullekin, jos kiinnostaa.


maanantai 11. helmikuuta 2019

Rahaa ilman velvollisuuksia

päivis: Olen yhdessä naisille tarkoitetussa Facebook-ryhmässä, jossa äidit silloin tällöin näyttävät kyselevän toisiltaan, miten perheessä on järjestetty lasten viikkoraha-asiat. Paljonko annetaan ja mitä pitää tehdä rahan saadakseen. Siivota oma huone, viedä roskat, tiskata astiat? Vastausten perusteella näyttää, että aika usein lasten nimenomaan pitää tehdä jotain saamansa rahan eteen.

Tänä aamuna Jorman kanssa syntyi mielenkiintoinen keskustelu, kun mainitsin Naisten pankin toiminnasta, jonka tavoitteena on kannustaa kehitysmaiden naisia perustamaan yrityksiä, jotta he voisivat jatkossa vastata itse omasta ja perheensä toimeentulosta.

Pelkän rahan antaminen naisille ei tunnu pitkässä juoksussa hyvältä ratkaisulta. Kehuin Jormalle Naisten pankin toimintaa, jonka järjestämään Kävele naiselle ammatti -tapahtumaan olen itsekin joskus osallistunut. Senkin tuotolla varmaan jossain päin maailmaa muutamat naiset pääsivät oman rahan syrjään kiinni.

Ei ole annettu ilmaista rahaa ilman velvollisuutta kehittää tapaa ansaita elantoaan. Eikä rahallisesta avusta ole myöskään tullut automaattia.

Kun olin sanonut sanottavani, Jorma ihmetteli, että miksiköhän meille on niin sisään rakennettu ajatus, että Suomen ulkopuolelle lähtevän raha-avun ehtona on jonkinlaisen vastikkeen antaminen. Juhlapuheissakin korostetaan aina, että esimerkiksi kehitysapu pitää kohdentaa niin, että kohdemaan ihmiset oppivat auttamaan itse itseään. Välillä vaaditaan kovaäänisestikin näyttöä siitä, että rahalle on saatu jonkinlaista vastinetta.

Ihan kannatettavia ajatuksiahan nämä ovatkin.

Mutta auta armias, jos joku erehtyy möläyttämään, että mitenkäs se on kotimaassa jaettavan rahan vastikkeellisuus. Kun asia tulee yleiseen keskusteluun, löydetään nopeasti tuhat ja sata syytä, miksi toimeentulotukea saadakseen tai vaikka työttömyyskorvauksen vastikkeeksi ei voi vaatia yhtään mitään. Vastikkeettomuus näyttää tulleen oikeudeksemme saada rahaa ilman että sormeakaan tarvitsee heilauttaa.

Yleismaailmallinen ajatus taitaa kuitenkin olla, että rahaa ansaitakseen täytyy
tehdä jotain. Ilman vastiketta jaettava raha on vasta nykyajan ilmiö, 
jota joskus on hieman vaikea ymmärtää ja hyväksyä.
Lastenkamarissa hankittu oppi siitä, että rahan eteen on tehtävä jotain, tuntuu kadonneen sekä rahan jakajilta että vastaanottajilta.

Nyt on ehkä toisin, mutta muistan ajan, kun opiskeleminenkaan ei ollut mahdollista, jos samaan aikaan sai työttömyyskorvausta. Niin tiukassa oli ajatus, että ilmaisen rahan saajan on syytä vain pysyä neljän seinän sisällä. Katselkoon vaikka Kauniita ja rohkeita televisiosta sen sijaan, että jotain järkevää tekemällä osoittaisi olevansa aktiivinen kansalainen.

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Roska

Jormas: En tiedä voiko tai onko oikein sanoa elämäänsä elävää jätemuovinpalaa tai muuten hyödyntöntä muovituotetta roskaksi. Minä nyt tässä kuitenkin niin teen, vaikka kyseisen muoviroskan elämän pienen pätkän taipaleen kuvaamiseen aukkoja jääkin.

Tarinan muovipussin tai -kassin alku on Norjan tai muun meren pohjassa olevassa öljyssä. Joka pumpataan oljynporauslautan kautta säiliölaivaan. Josta se jatkuu monien vaiheiden jälkeen vaikkapa Porvoon öljyjalostamolle.

Siellä lienee öljylle montakin polkua, mutta tarinan muovipussilla vain yksi. Sillä Porvoossa öljystä tehdään myös muovirakeita. Tehdas taisi aikoinaan olla Ekokem. Joka tapauksessa valmiin muovirakeen taival jatkuu 25 kg:n säkissä kuorma-autolla tai junalla muovitehtaalle.

Ennen esimerkiksi Hyrylään Kalvotuotteen ja sittemmin Tampellan tehtaalle. Josta muovirakeet sulatetaan ja niistä tehdään muovikalvoa.

Joka jatkaa kulkuaan toiselle tehtaalle, jossa siihen painetaan painokoneella teksti. Esimerkiksi Pidä Suomi siistinä tai 7eleven. Sitten painettu, ehkä 100 kilon kalvorulla matkaa kolmannelle tehtalle. Siellä siitä tehdään muovipusseja tai - kasseja.

Ja koska vienti on valttia, voi tuotteen tilaaja olla mainittu maailmanlaajuinen elintarvikekioskiketju. Jonka pohjoismaalaisesta osiosta osan omisti muuten aikoinaan Rautakirja. Voi omistaa vieläkin.

Joten pussi voi matkata myös pallon toiselle puolelle. Tänne lähes 10 000 kilometrin päässä olevaan meidänkin kotikioskiin Thaimaan Pattayalla. Siihen väliin tosin mahtuu melkoinen taival autolla, junalla ja laivalla. Ja eräskin mies- tai naistyövaihe.

Mutta viimein pussi on täällä, johon 7elevinin aina ystävällinen kassa pakkaa leivän, joka sekin on erikseen pakattu muoviin.

Sieltä muovi saattaa matkata niin sanotun loppukäyttäjän matkassa 100 metrin matkan päätyen käytön jälkeen sekajäteastiaan.

Josta se voi matkata suurille kaatopaikoille tai sitten päätyä vaikka kadulle. Ja huuhtoutua ensimmäisen kunnon sateen mukana mereen.

Ja siellä viimein kalan vatsaan. Ja jos Ahti suo antejaan, päätyy kala saman loppukäyttäjän ruokapöytään mikromuoveineen. Ja sieltä ihmisen vatsaan lyhentämään syöjän sekä maapallon elinikää.

Tyhmä kun olen, en ymmärrä mitä tarkoittaa ihmisen viisaus. Vain sadan metrin ja täysin turhan käytön vuoksi tällainen vaiva, työmäärä ja energian tuhlaus. Mutta sen ymmärrän, että tässä oli vain tuokio muovituotteen elämästä. Muovi nimittäin on ja "elää" tuhansia vuosia muodossa tai toisessa.

lauantai 9. helmikuuta 2019

Ruokavaraston täydennyspäivä

päivis: Tänään kävin kaksi kertaa torilla. Ensin päivällä Boon Kanchana -nimisen kadun varren torilla. Katua saatetaan kutsua myös nimellä Soi Wat Boon. Se on lähitorimme, josta usein haen hedelmiä, juureksia ja vihanneksia. Illalla poikkesin Jomtienin iltatorille. Sielläkin kävin vain ruokakojuilla. Päivääni kuului myös käynti ruokakaupassa. Jääkaappi näyttää tällä hetkellä uhkaavan täydeltä.

Thaimaassa elintarvikekauppa pyörii huomattavan paljon toreilla. Luulen, että varsinkin paikalliset hakevat ruokansa pääosin niistä. Varsinaiset ruokakaupat saattavat monelle thaimaalaiselle olla turhan tyyriitä paikkoja. Voi tietysti olla toisinkin päin: joissain tapauksissa on syytä epäillä, että farangeille torihinnat ovat korkeammat kuin paikallisille. Kilo- tai kappalehinnatkaan kun eivät aina ole näkyvillä.

Pidän toreista, mutta ihan yhtä mielelläni käyn ostoksilla hyvin varustetuissa ruokakaupoissa. Niissä tulee usein pyörittyä pitkiäkin aikoja. Äskettäin löysin Tops Marketin uuden myymälän, jossa oli jopa soijajogurttia. Päätin palata sinne joskus paremmalla ajalla tutkimaan kaupan tarjontaa.

Päivän torikäynniltä pakkasin kassiini thaimaalaisen avokadon, pari guava-hedelmää, tomaatteja ja pikkukurkkuja. Kävin myös Tesco Lotuksen ruokaosastolla, josta hankin pussillisen valkosipulin kynsiä, ananasta sekä yhtä sun toista tarpeellista. Valkosipulit olisin saanut toriltakin, mutta jostain syystä olen tykästynyt Lotuksen selkeään sipulitarjontaan.

Lotus oli myös uudistanut pakastekaappejaan. Pakasteita ostan silloin tällöin, mutta hieman olen epäluuloinen täkäläisen kylmäketjun saumattomaan toimivuuteen.

Thaimaassa käytetään vain vähän maitotuotteita, joten korvaavia juomia lapsille ja aikuisille on tarjolla tosi paljon. Soija- ja riisijuomat ovat suosiossa, kaurajuomia taas saa hakemalla hakea. Niitä olen tottunut käyttämään Suomessa. Aika mukavalta maistui kyllä mantelijuoma, jonka tuoteselosteessa huomasin sen sisältävän myös pienen määrän kahvijauhetta.

Kasvismaidoista ja chian siemenistä sekä hedelmistä saan blenderillä aamupalalle mukavia mössöjä. Tavallisia jogurttejahan en enää käytä, kun päätin luopua maitotuotteista ja kananmunista. Aika hyvin olen onnistunut pysymään vegaaniruokavaliossa, mutta käytännössä olen ehdoton vain sen suhteen, että ruoassani ei saa olla lihaa eikä kalaa. Viimeksi mainittua joutuu tosin vain toivomaan, sillä thaimaalaisilla on ikävä tapa laittaa kalalientä vähän sinne sun tänne.

Jomtienin iltatorin suosio on taattu - ainakin high seasonin aikana.
Illalla ajoin vielä Jomtienin iltatorille, josta tiesin saavani tuoreita kasviskevätkääryleitä. Ne paistetaan paikan päällä ja nytkin sain pussiin kymmenen tulikuumaa käärylettä. Jormalle vein kananmunasalaatin ja ehkä - näistä kun en oikein tiedä - grillattua kanaa. Alkuvuosiin verrattuna olemme himpun verran rohkaistuneet syömään katukeittiöissä myytävää ruokaa, joksi torikojutkin luokittelen. Niiden kylmä- ja lämminketjujen toteutumiselta on syytä vain ummistaa silmänsä.

Torilla oli enemmän väkeä kuin miesmuistiin. Ehkä osittain syynä oli viereisellä kentällä käynnissä ollut kansainvälinen rantajalkapalloturnaus. Huomiotani asiakas määrän kasvusta vahvisti sekin, että ruokaa myyvän alueen reunalle oli lisätty istumapaikkoja. Lähes kaikki pöydät näyttivät myös olevan täynnä.
Venäläisten jonotus venäläistä ruokaa myyvälle kojulle voi tuntua huvittavalta,
mutta samanlainen jono saattaisi syntyä suomalaisista, jos kyltissä lukisi
"Suomalainen keittiö". Ruoka on pitkälti kulttuurikysymys. Outo oudoksuttaa.

perjantai 8. helmikuuta 2019

Ravintola Helmi ja oheispalvelut

jormas: Jomtien Thaimaassa lienee osa Pattayan kaupunkia. Ainakaan sillä ei ole omaa hallintoa, josta päättelen näin. Mutta tästä, kuten monesta muustakin asiasta suomalaisten keskuudessa on yhtä  vankka yksimielisyys kuin Finnairilla lentämisestä.

Jomtienilla on myös oiva ruokaravintola Helmi, jossa on maultaan yksi parhaista suomiruuista, josta ei tietenkään olla yhtä mieltä. Eikä kuulukaan, sillä makuja ja mieltymyksiä on monia. Toki monia muitakin loistopaikkoja on, joista saatan niistäkin kirjoittaa joskus.

Ja yhtä mieltä ei olla Helmen isännästäkään. Joka kylläkin on mielestäni kelpo veikko. Jolla joskus kierrostenrajoitin laittaa jarruja korvien väliin. Sen ymmärrän, sillä joskus on tupa täynnä ja liian moni haluaa silloin yhtä aikaa osansa nimenomaan isäntä Petri Revosta.

Jos en tuntisi häntä niin hyvin, saattaisin joskus polttaa käämini minäkin. Ja poltakin, kun hän haluaa, kylläkin hyvällä, tulla säätämään viikottaista tietokilpailua, jonka pidän. Viimeksi ojensin kesken kisan miehelle mikrofonin ja sanoin, että etköhän jatka sitten itse tästä. No, jatkoinhan minä. Ja kun pöly laskeutui, oltiin taas kavereita.

Mutta se on saletti, että niin syvällä ei sieluni sopukoissa kateus istu, etten osaa bahteistani kiikuttaisi nimenomaan suomalaisyrittäjille. Vaikka kaikki ei aina olisikaan aivan mieleni mukaista.

Kun heivasin vastuunkannon Pattaya Suomi-Seuran monivuotisena varapuheenjohtajana, on kantapaikaksi tullut mainittu Helmi. Siellä luuhatessani kerron kysyville tietämystäni Thaimaasta ja varsinkin Jomtienin seudulta. Ravintola voi siis olla kantapaikka, vaikka ei joisi viinaakaan.

Helmen Petri Revostakaan kaikki eivät siis ole yhtä mieltä. Mutta hänen tietämyksensä seudulta on valtava, jota hän mielellään jakaa oheispalveluna. Varsinkin, jos samaan aikaan pyytäjiä ei ole toistakymmentä.

Petenkin luonteessa on monta puolta, mutta ilkeyttä en sieltä rassaamallakaan löydä. Tiukan paikan tullen hän onkin jeesannut monia neuvoja ja apuja tarvinnutta.

Tänään oltiin menossa esimerkiksi Neljän Kuninkaan Saunalle. Mutta meno oli tyssätä alkuunsa, kun mies muisti vuokranneensa omankin skootterinsa. Ja satavarmasti tiedän, että ei rahanahneuttaan (no, ehkä vähän) 😅. Vaan siksi, että Pete ajatteli kaverin tarvitsevan pyörää häntä enemmän.


Saunalla istuin yhdessä vaiheessa tarinoimassa hänen kanssaan lämpimässä altaassa. Ja pian huomasin puhuvani yksin kuuroille korville. Pete oli nukahtanut altaaseen. Silloin ajattelin, että kaikki on miehellä pelissä ja annoin viimeisetkin epäkorrektisuudet anteeksi. Minulle on nimittäin aina riittänyt, kun näen jonkun yrittävän parhaansa.

Niitä Helmen ja Peten oheispalveluja on lähde yksilöimään vuokra-asuntojen ja ajoneuvojen vuokrausten lisäksi. Mutta niitä löytyy, joita tarvitsijan kannattaa kysellä ikään kuin suitsait tai vaivihkaa. Itse takaan Peten puolesta vain asialliset vastaukset.

torstai 7. helmikuuta 2019

Thaimaalaisessa ajokorttitoimistossa

päivis: Eilen jäi blogi kirjoittamatta, mutta syynä ei ole se, että olisin juhlinut tiistaina saamaani thaimaalaista moottoripyörän ajokorttia. Tai tarkemmin sen uudistamista. Ei tullut juhlittua sen kummemmin, vaikka tämä uusi kortti on voimassa viisi vuotta ja risat. Eilen vain oli muuta touhua, harvinaisia vieraita ja illalla ravintola Helmessä Jorman pitämässä tietovisassa assistenttina toimimista.

Tarkoitus oli eilen kirjoittaa tiistaipäivästä, kun kävin Immigrationissa ja parinkymmenen kilometrin päässä toimistossa, jossa ajokorttiasioiden lisäksi voi hoitaa ainakin ajoneuvojen katsastukset ja muut viralliset asiat. Paikan tarkemmat tiedot löytyvät maanantaina kirjoittamassani blogissa olevasta linkistä. Sieltä löytyy myös juurta jaksain annettu selvitys, miten kaksi vuotta sitten hankin tuon ensimmäisen ajokorttini.

Tiistaina olin aamulla hyvissä ajoin Immigrationissa. Nyt mukana olivat edellisenä päivänä unohtuneet valokuvat. Aloitin menemällä toimiston kopioijan luokse, jossa muutamalla bahtilla sain tarvittavat kopiot asuinpaikkatodistushakemuksen liitteeksi. Tai luulin saaneeni kaikki kopiot.

Minulle tuttuun tapaan asiointi Immigrationissa hoitui suhteellisen nopeasti, vaikka yksi puuttuva kopio pitikin välillä käydä hakemassa. Todistus kassissa ajoin seuraavaksi ajokorttitoimistoon, joksi paikkaa kutsun. Löysin suhteellisen helposti perille, vaikka edellisestä käynnistä olikin jo kaksi vuotta. Mikä oli radan vartta ja tietä numero 36 ajellessa. Tiedostin samalla, että jos en olisi nyt hoitanut ajokorttiasiaa, en voisi enää tänään torstaina ajaa pyörälläni. Siitä tuli vähän paineita.

Toimistosta löytyi helposti vuoronumerolaite, josta ulkomaalaiset voivat ottaa itselleen numerolapun ajokorttiasioita hoitaakseen. Hetken töllisteltyäni jouduin kysymään neuvoa. En keksinyt, mistä voin seurata numeroiden vaihtumista. No siinä laitteen yläpuolellahan se oli ja yllättäen näytöllä oli jo oma numeroni. Kapusin yläkertaan.

Jätin paperit, passin ja vanhan ajokorttini tiskin numero 11 virkailijalle, joka ilmoitti minulle kahden tunnin ja 40 minuutin päässä olevan kellon ajan, jolloin pitäisi palata paikalle. Sain myös vuoronumeron. Odotusaika tuntui hirveän pitkältä, joten tarkistin vielä, että olinhan ymmärtänyt oikein. Kyllä olin.

Sitten vaan odottelin. Käppäilin katselemassa, miten toiset kuka mitäkin odottavat käyttävät aikaansa. Istuskelivat, tupakoivat, lueskelivat ja söivät omia tai kadun varren kojuista hakemiaan eväitä. Joku yritti epätoivoisesti avata moponsa rattilukkoa kokeilemalla kaikkia avainrenksussaan olevia avaimia. Lukitus ei vain auennut.

Vieressä olevalla kansainvälisellä koululla oli käynnissä joku äänekäs ulkoilmatapahtuma.

Pitäisikö tästä päätellä, että osalle ajokorttitoimistossa asioivista ei ole selvää,
että invapaikalle saavat pysäköidä vain invalidit. Tai sitten en tätä miettiessä
itse osaa ottaa huomioon, että mopoilla tulleista noin moni onkin invalidi. 
Jossain vaiheessa huomioni kiinnittyi koiriin, kuinkas muuten. Näin että yksi koira tonki roskista löytämättä sieltä mitään syötävää. Hetken päästä olin jo järjestänyt tuolle koiralle itse kyhäämäni juomakupin, johon kaadoin juomapullostani vettä. Koiralle vesi ei kelvannut tai sitten se oli liian arka tullakseen lähelleni.

Kun hetken päästä kävin taas kävelemässä, keksin itsekin dyykata ruokaa koiralle. Näin että täydessä roskiksessa lähes päällimmäisenä oli jonkun jättämä kana-riisi-annoksen puolikas. Vein styroksastian koiralle, jolla ei nyt ollut mitään vaikeuksia tarttua tarjoukseeni. Se söi ruoan viimeistä murenta myöten. Palasin samalle roskikselle toivoen löytäväni lisää ruokaa. Löysinkin ison pussillisen, jonka sisältöä ulkonäön perusteella arvelin vegaaniseksi. Sitä se taisi ollakin, koska koiralle ruoka ei kelvannut. Ei edes haistanut läheltä. Ilmaisi vain elekielellä, että tuotako sotkua ajattelit minun syövän. Joudin viemään ruoat takaisin roskikseen.

Pitkä odotus päättyi. Menin hyvissä ajoin yläkertaan, jossa tajusin, että joutuisin samoihin testeihin kuin edelliselläkin kerralla. Meitä oli päälle 30 kokelasta, joista jokainen vuorollaan joutui kertomaan, minkä väristä liikennevaloa milloinkin näytettiin.

Se sujui hyvin kaikilta kokelailta, paitsi kiinalaiselta, jonka englanniksi lausumat väritä eivät kuulostaneet oikein miltään kokeen ohjaajan korvissa. Tarvittiin muiden kokelaiden apua. Kiinalainen mongersi ensin jotain ja sitten toiset toistivat sen paremmin englannilta kuulostavilla sanoilla. Mukavaa. Muutenkin koetilanne oli hauska, kun kaikki tsemppasivat toisiaan seuraavassa, vaikeammassa osiossa.

Toisessa kokeessa testattiin reaktioita. Laite oli erilainen kuin viimeksi. Mokasin ja jouduin hetkeksi aikaa odottamaan uudelleen vuoroani. Kokeessa piti painaa kaasupoljinta, jolloin näytölle syttyi vihreä valokaistale, jonka eteneminen piti saada loppumaan ennen sen vaihtumista punaiseksi.

Ensimmäinen yritykseni meni pieleen, koska jätin painamatta jarrupoljinta. Menihän se sitten kuitenkin läpi, kun olin tarkkana ja ennen kaikkea nopea. Ja toiset kannustivat vieressä.

Olin läpäissyt testin ja siirryin maksamaan ajokorttini. Hinta ei päätä huimannut: 255 bahtia eli noin 8 euroa. Seuraavaksi piti odotella pääsyä valokuvaan, jonka jälkeen järjestelmästä tulostettaisiin uusi ajokortti. Vaikka piti odottaa, aikaa ei kulunut kohtuuttomasti. Uusi, viisi vuotta (ja risat) voimassa oleva ajokortti oli kädessäni noin kuusi tuntia sen jälkeen, kun aamulla olin Jomtienilla mennyt Immigrationiin hakemaan asuinpaikkatodistusta.

Pattayalle palattuani palkitsin itseni menemällä syömään kasvisravintolaan. Sielläkin tuntui mukavalta, kun nuori tarjoilijamies tervehti minua toteamalla, että "nice to see you for a long time".

tiistai 5. helmikuuta 2019

Kadonneen rantatuolin metsästys

jormas: Silloin tällöin kuuntelen juttuja ja marmatusta condoissa ja hotelleissa asuvilta ihmisiltä. Muun muassa altaan tuolin tai muun olohuonekalun varanneista, jotka saattavat jo edellisiltana heittää selkänojalle pyyhkeen tai vaatekappaleen, jotta paikka olisi aamulla paremmin saatavissa. Minä tätä käytäntöä myötätuntoisesti hymähtelen ja otan osaa murheeseen eri tavoin elehtien.

Mutta sisälläni nauran, sillä teen joskus itse samoin. Elän tältä osin kuin omistaisin koko tuhatpaikkaisen asuntokokonaisuudeen klubihuoneineen ja allasalueineen. Joten oikeasti ymmärrän oivalla tavalla varaamiset, mutten näytä sitä. Ehkä se on osa ilkeää minääni.

Ajattelen, että syyllinen on nimenomaan majoitusliike, joka kauppaa olemista peteineen, altaineen ja aurinkotuoleineen. Joita ei kuitenkaan riitä kaikille halukkaille.

Meillä Seven Seasissa ovat "lepolassemme" pysyneet aina puolvuotiskauden muutamaa poikkeusta lukuunottamatta yksityiskäytössämme. Joskus yöllä tai poissa ollessamme kadonneet tuolit olen metsästänyt aina takaisin. Varaaminen onkin itsekkyyttä, jonka olen sallinut sekä Päivikselle että itselleni.


Mutta eilen laitoimme stopin käytännöllemme ja lähdimme metsästämään vaihtoehtoa kadonneille rantatuoleille. Kiersimme lähes kaikki tietämämme tuolikaupat, jonka jälkeen teimme valinnam mitkä tulevat olemaan meidän.

Thai🇹🇭kotiimme Päivis toi ne reteesti 🚖lla. Lysti maksoi 300 ja tuolit reipas 3000 bahtia. Oikein ovat mieleiset jonkun kerran istumisen jälkeen. Värikin on pirteän rauhoittava ja eri asentoja treenatulle bodylleni riittämiin. Piti oikein yöllä käydä katsomassa, ettei kukaan ollut nyysinyt niitä.

maanantai 4. helmikuuta 2019

Thaimaalaisen ajokortin uusinta

päivis: Keskiviikkona tulee tasan kaksi vuotta siitä kun sain thaimaalaisen moottoripyörän ajoon oikeuttavan ajokortin. Tulin perjantaina Thaimaahan, joten nyt on korkea aika uudistaa kortti, jotta voin edelleen ajella täällä omalla ajopelilläni, Honda Zoomer X:llä. Tänään asia tyssäsi tuskastumiseen paikallisessa Immigrationissa, jossa tunnelma oli juuri sellainen kuin ihmiset sen usein kuvailevat: kaoottinen.

Minulla ei ole huonoja kokemuksia Jomtienilla sijaitsevasta Chonburin Immistä, mutta ehkä tähtien asento ei itsellänikään tänä aamuna ollut parhaalla mahdollisella tolalla. Ulos saakka kiemurteli kaksi jonoa, joissa toisesta pois tulija ja odottaja jo näyttivät tappelevan keskenään. Suusanallisesti tosin. Itsekin jouduin sanaharkkaan jonkun etuilijan kanssa ja palvelutiskille päästyäni hyydyin, kun tajusin, että kaksi vuotta sitten kirjoittamastani blogista olisi kannattanut katsoa, mitä liitteitä asuinpaikkatodistukseen tarvitaan. Ei olisi tarvinnut tehdä joitakin asioita uudelleen.

Kiinalaisen uuden vuoden juhlintakaan ei oikein keventänyt Chonburin
Immigrationiin jonottavien aamuäreää tunnelmaa.
Tiesin, että kotona on kopio passin pääsivusta sekä passikuvia, joita niitäkin oman asuinpaikan todistamiseen tarvitaan. Yhtään ei ollut halua lähteä jonottamaan passikuvaan pääsyä. Kuvaaminen ja kuvan saaminen tosin tapahtuvat pikapikaa Immigrationin sisällä.

Sain asuinpaikkatodistuskaavaketta (residence certificate) pyytäessäni listan kopioista, joita kyseiseen todistukseen tarvitaan. Otin sen ja hakukaavakkeen ja palasin kotiin. Päätin jättää kopioimisen seuraavalle päivälle, jolloin palaan asiaan. Kopiot saa kuten valokuvatkin Immin nurkan nopeasta ja edullisesta palvelupisteestä. Kaavakkeen täyttäminen on vielä illalla edessä, mutta eiköhän tuo suju suhteellisen helposti.

En ole tuota kaavaketta vielä katsonut sen tarkemmin, mutta huomasin kuitenkin, että taas on kaavakkeita kopioitu papereille, joihon on kertaalleen kopioitu jonkun asiakkaan aiemmin ilmoittamia tietoja. Terve vaan norjalainen Jere. Et ole näköjään osannut laittaa maastapoistumiskaavakkeeseen syntymäaikaasi oikeisiin ruutuihin. Toivottavasti siitä ei ole sinulle tullut ylimääräisiä ongelmia.

Tärkeä dokumentti on se, jolla voi osoittaa asuvansa jossain. Minun tapauksessani se on sininen vihko, jota ainakin itse kutsumme talonkirjaotteeksi. Siitä siis kopiota ottamaan huomenna.

Passin pääsivun lisäksi pitää olla kopio passin liitteenä olevasta maastapoistumiskortista sekä sivuista, joissa on Thaimaan viisumi ja leima viimeisimmästä maahantulosta.

Lääkärintodistus minulla jo onkin. Paperilla vakuutan jälleen - ilmeisesti niin, sillä todistus on thaikielinen - että olen kaikin puolin terve. Edelliseen kertaan verrattuna nyt todistukseen on kirjattu myös verenpaineeni, joka lauantaina klinikan tiskillä asioidessani samalla otettiin. Lukemat eivät näyttäneet kovin valoisilta, vaikka vielä parinkymmenen vuoden takaisen tulkinnan mukaan olisivatkin olleet ikäiselleni ihan kelvolliset.

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Rakkauden monet muodot, osa 4

jormas: Sain tehtyä kolme osaa otsikon aiheesta. Itselleni ne helpoimmat. Rakkaudesta viinaan, alkoholittomaan elämään ja eläimiin.

Jäljelle jäi vaikein, josta puserran nyt väkisin koska lupasin. Ja mikä muukaan se voisi olla silloin kuin nainen tai naiset.

He ovat kuin merkkipäivänäni lausumat sanat, kun sanoin, että miksi kaikki vaikeat asiat tapahtuvat minulle nyt, kun en enää tiedä mistään mitään? Ja mikseivät ne tapahtuneet, kun olin 15 ja tiesin kaiken.

Näin on myös naisten laita. Päivä päivältä he ovat minulle yhä suurempi arvoitus. Olen tästä kaikesta perin hyvilläni. Luulen, että olen sitä viisaampi mitä vähemmän tiedän tai luulen tietäväni naisista.

Mutta jotain tiedän ja niistä pidän kiinni. Kuten siitä, että vain äiti tietää tosi rakkaudesta sen mitä pitääkin. Ja tietenkin myös kuvan isoäiti, kuten muutkin isoäidit. He ovat valmiita uhraamaan henkensä lapsensa, mutta eivät puolisonsa puolesta.

Jos nyt olisi vaimon valinta edessä, haluaisin, että hän olisi äiti. Tai kaiken kokenut ja siitä elämästä tarpeeksi saanut ilotyttö. Joka rakastaisi sitä miestä yli kaiken ja aina, joka antaisi hänelle uuden elämän ja kodin.

Mutta miehelle, joka rakastaa äitiä, voivat vaimon valmiit lapset tuoda pohdinnan kipeän paikan. Sillä mies voi olla mustasukkainen monella tavalla. Jopa lapsille, jotka ovat vaimon rakkauksien listalla aina ensimmäisinä. Ja oma puoliso voi pudota askeleen alaspäin joka kerta, kun vaimosta tulee uudelleen isoäiti.

Mutta tällaista on minulle tosi rakkaus. Sillä tiedän olevani numero yksi vaimoni rakkauksista miehiin.

perjantai 1. helmikuuta 2019

Puolen maapallon matkapäiväkirja

päivis: Kuluneen vuorokauden aikana tuli matkailtua sen verran, että siitä voi hyvinkin kirjoittaa matkapäiväkirjan. Asia erikseen on, ketä kiinnostaa yhden välilaskun lentomatka Suomesta Moskovan kautta Bangkokiin.

Olen kirjoitellut matkapäiväkirjoja muinaisilta matkailuautomatkoiltamme. Yhden pitemmän automatkan päiväkirja oli jopa niin houkutteleva, että kun vuoden tai parin päästä luin tekstin uudelleen, sen jälkeen piti alkaa suunnitella uutta matkakotimatkaa.

Moskovan kautta Bangkokiin lentämisestä en ala haaveilla sen kummemmin, mutta ihan hyvä vaihtoehto Aeroflotilla lentäminen on, jos haluaa kohtuullisen hintaisen matkan Suomesta lämpimään.

Helsinki-Vantaalta lähtenyt lento oli tupaten täynnä. Koneessa oli hämmästyttävän paljon urheilijoita. Oli pitkiä venäläisiä lentopalloilijoita, suomalaisia uimareita ja ties minkä lajien harrastajia. Yhden nuorukaisen pituutta käytin hyväkseni pyytämällä häntä nostamaan matkustamoon hyväksytty matkalaukkuni ylähyllylle.

Odottelua Moskovan kansainvälisellä kentällä kesti nelisen tuntia. Se kului lopulta nopsaan, vaikka kentän D-terminaali ei suuren suuri olekaan. Jollain tavalla kiersin varmaan jokaisen myymälän ja parissa kuppilassakin kävin. Olisin halunnut ostaa Putinin seinäkalenterin, mutta kenelläkään mahdollisista kalenterin myyjistä sellaista ei ollut tarjolla.

Venäläistyylisten ruokaravintoloiden ja kahviloiden lisäksi Seremetjevon
kentältä löytyy Burger King. Valitsin kuitenkin paikalliset kuppilat.
Olin tilannut ja maksanutkin jotain erikoisruoasta, jonka piti tietysti olla vegaanista. Moskovaan lennettäessä matkustajille tarjottiin sämpylä. Lentoemäntä ei edes ymmärtänyt mitä halusin, mutta tuo sama laukkuni nostanut pitkän huiskea urheilija näytti kääntäneen haluni saada vegaanista ruokaa, jota emon mukaan ei ollut tarjolla. Oltiin kuin peruskoulussa ainakin muinoin: kaikille samaa. Sanoin siis, "ei kiitos". Uskoin kuitenkin, että pitemmän lennon ateriat olisivat vegaanisia. Olin oikeassa.

Olen kerran aikaisemmin lentänyt Thaimaan ja Suomen välin Moskovan kautta ja siltä matkalta mieleen jäivät suhteellisen hyvät ruoat ja elokuvavalikoimat. Nytkin oli paljon katsottavaa ja valitsin siitä joukosta kaksi. Ensimmäisenä näin uutukaisen Ku Klux Klan -leffan, jonka yhtä pahiksista näyttelee suomalainen Jasper Pääkkönen.

Toiseksi katsoin elokuvan nimeltä The Wife. Kävi niin kuin usein: nukahdin, kun juoni oli juuri ratkaisuvaiheessa. En siis oikeasti tiedä, mitä leffassa todella sen päättyessä tapahtui. Taisi mennä hukkaan koko parituntinen töllötys.

torstai 31. tammikuuta 2019

Räksyttäjät

jormas: Yksi ylläpitämiemme Jomtien Pattaya Beach avoimen Faceryhmän keskustelun aihe ja kestosuosikki on koirat. Ne, joita pidetään thaimaalaiseen tapaan irti. Kuten Suomessakin aikoinaan. Silloin puhuttiin kylän koirista.

Kai thaimaalaisetkin niistä puhuvat, mutta paikan päällä olevat suomalaiset ainakin. Esimerkki mainitsemassani ryhmässä.

Keskustelu usein on hyvää ja hedelmällistäkin, kunnes se tarttuu mainitsemieni räksyttäjien haaviin.

He räksyttävät suureen äänen, josta kaikesta paistaa läpi itsekkyys ja lähes täydellinen tietämättömyys koirista sekä yhtä täydellinen vastuuttomuus.

He sanovat minulle, joka ruokin tai oikeastaan annan makupaloja koirille, että pahennan koiraongelmaa. Tähän joku intoutuu varsinkin uutisesta, kun koira on purrut ihmistä. Silloin tällöin lastakin. He väittävät, että tapahtunut olisi osin antamieni makupalojen syytä.

Kun pyydän heiltä tukea tai apua koirien sterilointiprojekteihin, ainoastaan räksytys lisääntyy. Mutta vastuullisuus ja ymmärrys ei. Ehkä syviin juurtuneita asenteita ei voikaan muuttaa. Tai voi, mutta siihen tarvitaan kyky ja halu kyseenalaistaa itsensä muiden sijaan.

Pitää ymmärtää, että koirien lisääntyminen ei siitä vähene, jos ne ovat nälkäisiä. Ja ennenkaikkea, että ruokittu ja hyvin pidetty koira ei pure ihmistä.

Mutta sitten se vaikein. Se peiliin katsominen. On kuin he kulkisivat Linnanmäen Naurutalossa, jossa jokainen peili vääristää. Ja mistään ei näe itseään sellaisena kuin on.

Niillä eväillä ei näe itseään bambukeppi tai seiväs kädessä lyömässä polulla eteen tulevaa, ruokaa nälkäänsä kerjäävää koiraa. Joka alkaa pelkäämään ja vihaamaan jokaista ihmistä. Joille lapsi, pieni hiekkalapio kädessä on bambukepillä hakkaava aikuinen.

He eivät kykene katsomaan itseään ja sanomaan, että se oli osin lyöntien syytä. Vaan räksyttävät, että sinä ...tanan kukkahattu Soini olet makupaloinesi syyllinen.

Mutta annan sen anteeksi, vaikka joskus turhauttaakin, kuten paikallista putkimiestä. Tosin päinvastaisesta syystä. Sillä itseensä meneminen on usein raskasta puuhaa, koska kaikki paikat ovat täynnä umpiluisia asenteita ja oikeassa olemisen tarvetta.

keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Helpompi jäädä kuin lähteä?

päivis: Tuolla otsikolla voisi kirjoittaa vaikka ankeassa avioliitossa viipymisestä, mutta tarkoitan sillä nyt kuitenkin Thaimaahan lähtemisen ja Jokilaaksossa talvehtimisen eroa. Lähtö Thaimaahan kun ei ole sillä selvä, että laittaa vain lähtiessä ulko-oven lukkoon.

Olen täällä ollessa lisäillyt muistilapulle asioita, jotka pitää hoitaa ennen lähtöä, mitä pitää ottaa mukaan ja varsinkin tälle päivälle ennen huomista lähtöä listalta löytyy monenlaista tekemistä. Jo aamupäivällä huomasin, että kaikkia asioita en ole edes tullut ajatelleeksi.

Merikonttikodissa on niin sanottu kantovesi, jonka olisin käyttänyt jo ajat sitten loppuun, ellen olisi alkanut harrastaa veden säännöstelyä. Vettä saattaa tuhannen litran säiliössä olla vähän vielä jäljellä, mutta oli miten oli, vesipumppu ja veden lämmitin pitää ottaa pois päältä.

Se on helppo asia, mutta merikontin päätyoven avaaminen ja sulkeminen on toimenpide, jota aina vähän jännitän. Että saanko avattua, ja jos saan, onnistuuko kiinni laittaminen. Tämä tehtävä on vielä edessä. Voisin sen tehdä jo tänään illalla, tai sitten se jää aamuun.

Samantapaiset asiat on hoidettava saunalla, mutta sen on ihan helppo nakki. Se pitää vain muistaa.

Puita kannoin sisälle, että täällä olisi valmiina kuivia puita, kun tulemme aikanaan takaisin Thaimaasta. Toivottavasti kuivuvat, sillä ilmalämpöpumppu pitää säätää asentoon, joka ylläpitää täällä peruslämmön. Ne kaikki ovat asioita, jotka vähän aiheuttavat stressiä.

Puita hakiessani en ollut maailman mukavimmalla tuulella ja pitkästä aikaa kiroilin taas niin kuin lappalainen, kuten epäkorrektisti on tapana sanoa. Enhän tiedä, kiroilevatko lappalaiset yhtään sen kummemmin kuin karjalaiset, pohjalaiset tai vaikka helsinkiläiset.

Matkakassien pakkaaminen on tietysti ihan oma juttunsa. Sitäkin varten teen aina listan, että mitään tärkeää ei unohtuisi. Kummasti joka kerta laukut tulevat tupaten täyteen, vaikka ajatuksen tasolla vietävää on ihan vähän. Nyt, kuten tullessakin, on tarkoitus selvitä ilman ruumaan laitettavia laukkuja.

Jokainen nyt muistaa matkalle lähtiessään viedä roskat pois. Tai ainakin kannattaa muistaa. Minäkin yritän. Meillä biojätteet viedään kompostoriin, joka nyt on jäänyt niin kauas lumenaurausalueesta, että päätin olla kahlaamatta kompostorin luokse. Ratkaisin ongelman siten, että laitan biojätteitä sisältävän pussin tilapäisesti piharoskikseen. Kiinnitän siihen ison lapun, josta keväämmällä huomamme, että sisältö pitää lumien huvetessa kiikuttaa kompostiin.

Ei osunut ihan nappiin pakkasyötä edeltäneen
illan takan lämmitys. Aamulla sisällä
oli lievästi sanottuna kylmä.
Olisiko siis helpompi jäädä tänne kuin lähteä ja lähtiessä muistaa kaikki muistettavat asiat? Ihan varmasti on helpompi lähteä, sillä nyt pääsen lumen kolaamisesta ja takkapuiden rahtaamisesta ulkoa sisälle. Takkapuiden polttelu on kuitenkin puuhaa, jota en ollenkaan pidä raskaana, vaikka puiden syttyminen onkin välillä työn ja tuskan takana.

Thaimaassa saan laskea kraanasta vettä niin paljon kuin halua, ilman, että joudun pelkäämään veden loppumista. Todellisuudessa kyllä sekin vaara Thaimaassa tietysti on.

Ehkä joskus aikaisemmin olisi myös pitänyt muistaa käydä pudottelemassa lumet pressutallin päältä. Tein sen vasta tänään ja toivon, että sain valutettua tallin katolta riittävästi pois lunta, jota sinne oli jo kertynyt melkoisesti. En muista, milloin viimeksi olisin rämpinyt niin syvässä lumessa kuin tätä asiaa hoitaessani. Ihan kaikkeen lumeen en erinomaisella pitkävartisella laitteella kuitenkaan yltänyt. Suojelkoon ja varjelkoon, että talli ei lumen painosta romahda matkailuauton päälle.

maanantai 28. tammikuuta 2019

Taksiajot on toistaiseksi ajettu

päivis: Torstaina on edessä paluu Thaimaahan, mutta jo nyt jään vähän kaipaamaan taksityötäni. Kieltämättä kovien pakkasten jälkeen Thaimaan lämpö tuntuu kuitenkin huippuhoukuttelevalta.

Loppuviikosta olen saman taivaan alla, mutta jäiset ja lumiset puut 
ovat silloin vaihtuneet palmunoksiin.
Olen näiden kahden, pari kuukautta kestäneen taksikuskijaksoni aikana saanut tehdä jotain sellaista, josta en olisi voinut uneksiakaan. Mahtavatkohan kaikki taksikuskit kokea tämän saman tunteen? Meneekö kuherruskuukausi jossain vaiheessa ohi ja työ alkaa tuntua samanlaiselta kuin mikä tahansa muukin duuni? Ja miltä huhtikuussa tuntuu taas palata asiaan?

Ehdottomasti parasta on ajaminen. Ja varsinkin ajaminen öisin on jotain sellaista, josta en aikaisemmin ymmärtänyt pitäväni. Kun joskus yöllä olen palaillut joltain vähän pitemmältä keikalta saatan huudattaa radiosta musiikkia ja tuntea, että olen vasta parikymppinen. Olen löytänyt taksityöstä sellaista iloa, jota en enää vuosiin edellisissä töissäni pystynyt kokemaan.

Iltoihin ja öihin painottuva työkin sujuu jo ilman että olen kotiin palatessa kuin pienessä humalatokkurassa.

Mutta jos ajaminen onkin hurmaa, lähes yhtä hurmaavia ovat asiakkaat. En liioittele. Jotkut ihmiset vain ovat uskomattoman mukavia tai sitten taksi on paikka, jossa yksi jos toinenkin puhkeaa kukkaan. Olen saanut tavata ihmisiä, joiden kanssa on vähintään mukava vaihtaa ajatuksia. Mutta on ollut niitäkin, joista suorastaan inspiroidun. Yhtään en silti halua väheksyä niitäkään, jotka vain haluavat koko matkan ajan istua hiljaa omissa ajatuksissaan.

Varsinkin ulkomaalaisia on mukava opastaa ja vastailla heidän kysymyksiinsä. Joulukuussa itsenäisyyspäivän aikoihin kerroin monelle nyt jo 101-vuotisesta historiastamme. Suomen sääkin kiinnostaa varsinkin lämpimämmistä maista tulevia. Tippiäkin parempi palkinto on kyydin päätyttyä asiakkaalta tuleva kiitos mielenkiintoisten asioiden kuulemisesta.

Viimeisellä työvuorollani sain vastata kysymykseen, jonka syyn tajusin vasta myöhemmin. Vein kaksi lontoolaista nuorehkoa miestä lentokentältä hotelliin. Matkalla toinen heistä kysyi, olenko suomalainen. No totta hitossa tuon pitäisi olla selvä asia kenelle tahansa, kun ratin takana on valkoihoinen ja vaaleatukkainen kuski. Ne muut kuin suomalaiset taksikuskit ovat minun näkökulmastani pääasiassa somalimiehiä tai arabeja. Venäläisen tai virolaisen kuljettajan poikkeavaa kansallisuutta joku engelsmanni tuskin edes huomaisi.

Vaan miten onkaan Brittein saarilla? Siellähän voi hyvinkin olla niin, että taksiammattia harjoittavat pääosin siirtolaiset, kuka sitten on mistäkin kotoisin. Minulle esitetty kysymys oli sikäli ihan paikallaan. Lontoolaiskokemuksella minun voisi kuvitella olevan vaikka puolalainen. Tai mistä nyt sitten Suomeen saattaisi vaaleita, taksikuskiksi päätyviä naisia tullakaan.

Thaimaassa harvemmin tullaan kysymään, mistä olen kotoisin. Lähtökohtaisesti ne, joille sillä on jotain väliä, ovat aina takuuvarmasti sitä mieltä, että olen venäläinen.

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Kaiken maailman prätkäjengejä

jormas: Kerran puhui yksi pyörähemmo Pattayan-Sattahipin akselilla toimivasta pyöräkerhosta. Kuulosti mukavalta ja ajattelin sen tulevan joskus vastaan, jos on tullakseen. No eilen oli ja tänään tuli tullakseen.

Aamulla lähdin Kaiman kanssa kohti tapaamis- ja lähtöpaikkaa, sillä ymmärsin päivän menun olevan reippaan puolentoista sadan kilometrin lenkura pitkin Thaimaan maisemia.


Näin tehtiin ehkä kolmenkymmenen pyörän voimin ja kunnon safkat päälle. Tai mitä se nyt karppaajalle tällä kielitaidolla onkaan ravintolassa.

Joka tapauksessa tilasin kunnon kimpaleen täytettyä lihaa kasviksilla sekä muilla vihanneksilla. Lihamöhkäle oli jees, mutta kaninruuassa olisi ollut petraamista. Yksi siivu raakaa porkkanaa ja yksi salaatinlehti.

Saksan kieli oli valtakieli reissulla ja ruokapöydässä. Mutta ei hätää, sillä hallitsen siitäkin yhden lauseen loistavasti: "Morgen morgen nicht nur heute, sagen die alles faule Leute." Huomenna huomenna ei vielä tänään, sanovat kaikki laiskat ihmiset.

lauantai 26. tammikuuta 2019

Matkailijan saavutetut edut

päivis: Työelämässä saavutetut edut ovat asioita, joista pidetään kynsin hampain kiinni. Matkailussa lentäminen on ollut saman kaltainen asia, mutta nyt sen joutuvat vähitellen kyseenalaistamaan pahimmat ilmastonmuutokseen kriittisesti suhtautuvatkin. Lentämisen kirous alkaa olla kaikkien huulilla.

Radiossa on aamun aikana puhuttu matkustamisesta. Vaikutuksista ilmastonmuutokseen ei juuri puhuttu, kun hitaan matkailun asiantuntija kuvaili omaa agendaansa. Luulen kuitenkin, että siinä matkailutavassa myös hitaat matkustusmuodot ovat korkeassa kurssissa. Itse pidän jatkuvasti yllä ajatusta, että joku kerta vielä matkustan tai matkustamme Thaimaahan maateitse junalla ja ehkä jossain kohtaa myös bussilla.

Ilmastoahdistus alkaa olla kaikille tuttu käsite. Itsekin olen tuntenut sitä jo pitemmän aikaa. Nytkin on taas edessä lento Thaimaahan ja vielä tavalla, joka on ympäristön kannalta kahdesta vaihtoehdosta se pahempi. Menen siis lennolla, jossa on välilasku. Nousut ja laskut kun ovat lentämisessä ne haitallisimmat.

Joku aika sitten kuuntelin europarlamentaarikko Sirpa Pietikäistä, joka puhui aiheesta. Hän sentään osasi sanoa asian tavalla, joka ei ollut syyllistävä. Mutta juuri nuo välilaskulliset lennot hänkin mainitsi ja kannusti matkustamaan suoria lentoja käyttäen.

Hyvä olisi myös viipyä matkakohteessa mahdollisimman pitkään. Näinhän Thaimaassa minunkin oli tarkoitus tehdä, mutta kuten olen monet kerrat kertonut, taksihommat veivät voiton ja palasin kesken kaiken Suomeen. Tullessakin valitsin kustannussyistä välilaskullisen lennon. Nyt tietysti mietin, että oliko sittenkään oikein säästää euroissa, kun toisessa vaakakupissa on ilmasto.

Lyhyesti aamun radio-ohjelmassa mainittiin myös virtuaalitodellisuudessa tapahtuva matkailu. Sen ennustettiin olevan tulevaisuuden tapa matkustaa. Minnekään ei tarvitsisi lentää tai muutenkaan matkata, silti kokemuksen väitettiin olevan samanlainen kuin oikeasti olisi jossain matkakohteessa.

Minkähänlaisen kokemuksen virtuaalisesti tapahtuva matkailu
tarjoaisi Pattayan Walkingstreetille haluavalle turistille?
Enpä tuohon virtuaalimatkailuun oikein jaksa uskoa. Voihan olla, että joskus voimme jollain systeemillä kokea olevamme läsnä jossain kuulussa turistikohteessa, mutta miten saada virtuaalisesti aikaan kohtaamiset paikallisten ihmisten kanssa?

Thaimaassa koirat ovat minulle yksi suurimmista syistä matkailla siellä. Mikä järjestelmä toisi eteeni häntäänsä huiskuttavat koirat, joita samalla voisin rapsutella ja antaa niille makupaloja?

Ja miten matkailun käsitys muuttuisi, kun käyntikohteet määrittelisi joku sellainen, jonka mielenkiinto ja arvostukset olisivat aivan toisenlaiset kuin itsellä on? Olisiko se sitä, kuten nyt välillä Thaimaassakin näkee, että lauman mukana kulkisimme katsomaan paikkoja, joilla ei loppujen lopuksi ole kovin paljon tekemistä sen arjen ja todellisuuden kanssa, jossa kohdemaan asukkaat elävät.

perjantai 25. tammikuuta 2019

Rakkauden monet muodot, osa 3

jormas: Olen innokas sosiaalisen median käyttäjä ja chattailen paljon. Yksi syy on, että teen sen englanninkielelellä, jota päätin opiskella chattaamalla ja Google-kääntäjän avulla.

Tästäkin syystä hyväksyn Facekaverikseni tai Mesengeriin sekä muihin chattifoorumeihin lähes jokaisen pyytäjän. Tytöt ja pojat sekä miehet että naiset. Uskallankin olla sitä mieltä, että tiedän somemaailmasta melko tavalla.

Eilen minua kysyi kaveriksi ulkomaalainen tyttö tai ehkä paremminkin lapsi. Joskus kysyn ennen hyväksymistä, että miksi joku haluaa minut kaverikseen. Niin nytkin. Ja pian hän vastasi, että koska minulla on profiilikuvassa koira sylissä. Sehän oli oikein hyvä syy.

Hänen sivuiltaan kävin katsomassa, että tyttö on syntynyt 1999 ja elää parisuhteessa. Parikymppinen ja puolisonalkukin siis.

Aikamme chattailtiin niitä näitä ja jossain vaiheessa hän kysyi voiko soittaa videopuhelun ja pyysi samalla lisää kuvia Niilokoirasta. Lähetin ja sanoin puheluun okay.

Videopuhelun yhteydessä tulin vakuuttuneeksi, että ei ikinä parikymppinen.

Puhelu päättyi ja jatkoimme chattailua. Hän kertoi poikaystävästään, joka on 63-vuotias australialainen, jolla ei ole hänelle aikaa kuin öisin. Koska aika menee kirkossa käynteihin, raamatun opettamiseen ja kriketin peluuseen.

Kun sanoin tytölle, että hän ei ole ilmoittamansa ikäinen, oli pitkään hiljaista. Kunnes hän chattasi ja sanoi luottavansa minuun koska pidän koirista. Ja kertoi täyttävänsä seuraavana vuonna 15. Mutta, don't worry, sanoi hän. Koska tämä australialainen hengen mies on luvannut odottaa kunnes hän täyttää 18 vuotta. Ja silloin he menevät naimisiin.

Lähes aina on minulle käynyt samalla tavalla. Isätön tyttö, joka kaipaa vaaria, omaa isää, aviomiestä ja poikakaveria. Kaikkia samassa persoonassa ja paketissa. Tämän saman huomasin jo vuosikymmeniä sitten nuorisotyössä.

Tälle nuorelle tytölle australialaisessa miehessä on kaikki hänen rakkautensa eri muodot.

Tänä aamuna tyttö ei halunnut mennä kouluun arvatenkin rakkaan kanssa vietetyn chattiyön jälkeen. Yhdessä hänen isoäitinsä kanssa saimme hänet lähtemään kouluun.

torstai 24. tammikuuta 2019

Olen tympeä ihminen

päivis: Olen pitkän elämäni aikana kuullut joitakin kertoja kehotuksen katsoa peiliin. Tarkoittaa yksinkertaistettuna siis, että etsi se vika itsestäsi, älä muista. Ja toinen sitä tukeva kannustus on, että tutki itseäsi.

Oikeasti olen katsonut eräätkin kerrat peiliin ja tutkiskellutkin itseäni. Ei olisi tarvinnut kenenkään kehottaa. Minä jos kuka käytän paljon aikaa itseni ja omien tekemisteni tutkiskeluun. Tarvittaessa käännän kuvainnollisesti päästäni viimeisenkin kiven.

Loppupäätelmä on, että olen tympeä ihminen. Varmaan tympeämpi kuin kukaan muu.

Ota tästä nyt sitten selvää. Ei taida kuva oikein liittyä tekstin aiheeseen.
Pyöriiköhän kenenkään mielessä valmiita vastauksia jonkun toisen sanomisiin, vaikka tuo toinen voi olla taivaan tietämätön siitä, että olen odottanut häneltä jotain sanottavaa? Yleensä jotain äärimmäisen epäkohteliasta.

Tänään olin uimahallissa. Harmitti kovasti, kun toiset uivat nopeammin. Jaksan uida pitkänkin aikaa, mutta vauhti ei päätä huimaa. Siinä uidessa aloin miettiä ohitseni tuon tuostakin polskuttavaa naista, että hän saattaisi kohta sanoa minulle jotain ilkeää. Kehottaa esimerkiksi vaihtamaan toiselle rata-alueelle, jossa räpiköi minuakin vanhempia uimareita ja vesijuoksijoita. Että kuuluisin paremmin sinne kuin juuri tälle kuntouimareiden radalle.

Olin ladannut mieleeni muutaman töykeän lauseen. Puuttui vain enää se, että hän sanoisi nuo ajattelemani kehotukset häipyä muualle, joka antaisi minulle oikeuden antaa samalla mitalla takaisin. Mutta eikös vaan. Hän malttoi olla sättimättä minua. Oikeasti luulen, että hän oli aivan joissain muissa ajatuksissa, eikä voinut kuvitellakaan, mitä synkkää minun mielessäni pyöri.

Puolen tunnin uimisen jälkeen sain tarpeekseni ja siirryin höyrysaunan lauteille. Sielläpä sitä vasta tympeää sakkia olikin. Pääsin omieni joukkoon, vaikka oikeasti taisin siellä ajatella, että itsehän en ole ollenkaan tympeä. En varsinkaan samalla tavalla. Kaikkea muuta.

Minulla ei myöskään ole pokerinaamaa, jonka taakse voi piiloutua, vaikka kuinka joku ihminen ottaisi päähän. Minua voi useimmiten lukea kuin avointa kirjaa. En siis osaa peitellä mielenliikkeitäni. Mutta vastaavasti kyllä osaan mielestäni nähdä myös toisen ilmeistä, mitä tuon ihmisen mielessä liikkuu.

Mutta sitä jaksan aina ihmetellä, kun joku vanha tai uusi tuttu ilmaisee tavalla tai toisella pitävänsä minua hauskana ihmisenä. Siitä en millään osaa olla ajattelematta, että tuo on mielistelyä tai onpa tuolla huono ihmistuntemus. Miten voikin erehtyä noin kovasti. Tympeää suorastaan.

keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Rakkauden monet muodot, osa 3

jormas: Rakkautta käsittelevästä sarjastani on helpoin takana ja vaikein edessä. Mutta sekin vasta aikaisintaan ylihuomenna, sillä nyt keskityn elainrakkauteeni.

Joka on enemmän yleisellä tasolla kuin rakkaus moneen ihmiseen. Ainakin, jos mittaan sitä itkujen määrällä ja tunteella. Voiko rakkautta edes mitata muulla?

Kun joskus näen eläimen kärsivän ihmisen vuoksi, luulen että jossakin tunnetilassa voisin silloin tappaa ihmisen. Esimerkiksi, kun näen linnun epätoivoisen pyristelyn ja yrityksen pysyä elossa yltä päältä öljyssä. Kidutetut ja nälkiintyneet eläimet saavat minussa aikaan saman reaktion. Omaa sairautta tai ei, sanon sitä syväksi välittämiseksi ja rakkaudeksi.

En ole koskaan pystynyt ymmärtämään mistä koira ammentaa kiintymyksensä ja rakkautensa ihmiseen. Jos koira, jolle joku ihminen on kaikki, joutuu tilanteeseen, jossa siltä katkaistaan jalka, se ei ymmärrä miksi. Mutta se ei hylkää koskaan rakastamaansa ihmistä minkään teon vuoksi.


Koska tiedän paljon koirista vailla ihmiskotia, en usko koiran koskaan kiintyvän samalla tavalla toiseen eläimeen. Koiran ja ihmisen taival monipuolisuudessaan ja kestossaan onkin vailla vertaa. Ehkä sen alku on jossain 14 000 vuoden takana.

Niin tai näin, kuvan neljä pientä pentua löysin eilen niityn laidalta. He olivat ottamassa ensimmäisiä askelia ja tuntumaa ihmisen kovaan maailmaan. Siihen missä osa katsoo, että näilläkään pennuilla ei ole oikeutta elää. Ja sitä paitsi vilkkaan tien varressa, ei pennuilla juuri pitkän elämän edellytyksiä ole.

tiistai 22. tammikuuta 2019

Yksinolotaitoinen

päivis: Olen marraskuusta alkaen ollut paljon yksin ja vähän tarkkaillutkin itseäni yksin ollessani. On ollut hyviä ja huonoja hetkiä. Sunnuntaina mietin, miten helposti päivä ja ilta sujuivat, vaikka olin vain kotona. Ehkä se johtui juuri siitä, että melkoisen hyvin osaan olla yksin. Olen siis yksinolotaitoinen.

Sunnuntait ovat nykyelämässäni aina vapaapäiviä. Sananmukaisesti lepopäiviä siis. Sunnuntaille helposti lataa odotuksia jonnekin lähtemisestä. Jos ei muualle niin edes kauppaan. Elokuviinkaan en nyt harkinnut lähteväni, sillä olin juuri pari päivää sitten käynyt katsomassa Clint Eastwoodin The Mule -leffan. Senkin tein yksin. Usein huomaan olevani salissa ainut yksin elokuvaa katsomaan tullut. Ehkä ihmiset mielellään menevät elokuviin jonkun seurassa, sillä moni elokuva tavallaan vaatii keskustelua leffan jälkeen. Kokemuksia on mukava vaihtaa.

Heräsin sunnuntaina myöhään, koska lopetin lauantain työvuoron vasta kolmen aikaan yöllä. Yleensä en osaa nukkua kuin jonnekin yhdeksään saakka, vaikka pääsisin nukkumaan vasta neljän jälkeen. Nyt heräsin puoli yhdentoista aikoihin. Ehkä myöhäinen herätys vaikutti siihen, että sunnuntai sujui ilman tarvetta lähteä minnekään. Olihan päivä herätessä jo niin pitkällä.

Ilma oli upea. Jatkoin uutta innostustani juoksennella paljain jaloin. Kävin muutaman kerran saunalla ilman kenkiä. Juostessa kylmyyttä ei juuri huomaa, mutta kun tulee sisälle lämpimään, jalat ovat kuin tulessa. Tunne on silti mukava. Ehkä siinä on hieman jotain samaa kuin avannosta noustessa. Toivon mukaan myös samanlaisia vaikutuksia, kuten viime viikkoinen saunaseurani väitti.

Viime päivien talvimaisemaa kotitieltämme niitylle päin.
Jorman kanssa lähettelimme päivällä muutaman WhatsApp-viestin ja illalla kuulin Niilon kuulumiset. Muuten olin niin yksin kuin ihminen voi kotonaan olla. Muutaman ihmisen sentään näin. Jokilaakson poikki kulkee hiihtolatu, jolla oli kauniina sunnuntaipäivänä ymmärrettävästi paljon kulkijoita.

Radiota kuuntelin toisella korvalla, mutta Kansanradion alkaessa sammutin sen. En kerrassaan kestä sitä ihmisten jatkuvaa kitinää, jota kyseinen ikuisuusohjelma kuulijoille tarjoaa.

Päivä kului nopeasti, vaikka en edes tehnyt ruokaa. Edellisenä päivänä tuli kokkailtua sen verran isosti, että syötävää riitti vielä maanantaillekin. Yksin ollessa ruoka onkin joskus vähän ongelmainen asia. En millään osaa tai halua tehdä ihan pieniä annoksia, joten syön sitten samaa ruokaa joskus kolmekin päivää peräkkäin. Se ei haittaa, sillä teen aina ruokaa, josta todella pidän.

Päivän iso juttu oli tuttuun tapaan takan lämmitys. Kannoin sisälle lisää puita yrittäen nyt valita saunan seinustalla olevasta pinosta kuivia polttopuita. Viimeksi erehdyin ottamaan puita, jotka olivat olleet sateen armoilla. Saa nähdä, kuinka kauan niiden kuivuminen kestää. Vai kuivavatko ollenkaan. Kuivemmilla puilla lämmitin takan kahdesti. Illalla ulkolämpömittari näytti melkein 20 astetta ja pakkanen oli nousemaan päin. Sen takia nukkumaan käydessäni laitoin ilmalämpöpumpun päälle, sillä tiesin, ettei takan lämpö riitä aamuun saakka.

Lauantaina oli satanut lisää lunta, joten osan päivää vietin kolaillen itselleni kulkureittejä. Puita kanniskellessa ja lunta työnnellessä tiesin, että päivän liikuntasuoritus on hoidettu. Eipä tarvitse salille ja ihmisten ilmoille senkään takia lähteä. Enkä sellaista liikuntaa tätä nykyä oikein osaa kaivatakaan. Olen aina ollut hyötyliikunnan ystävä.

maanantai 21. tammikuuta 2019

Rakkauden monet muodot, osa 2

Jormas. Alkoholin jälkeen suuri rakkauden kohteeni on ollut alkoholittomuus. Jotkut sanovat sitä raittiudeksi. Minäkin joskus. Mutta juomattomuus ei ole raittiutta. Ei ainakaan mielen. Sillä jos juomisen lopettamisen seurauksena pieksee kerran kuukaudessa vaimonsa ja kohtelee huonosti muutenkin perhettään, ei ole mieleltään raitis saati sitten terve.

Loppujen lopuksi vain aika harva pärjää tai haluaa pärjätä itsensä kanssa aina ilman päihteitä. Ehkä se johtuu siitä, että kännissä on kiva olla. Ainakin aikansa, kunnes siitä tulee pääasia, joka muuttaa koko elämän suunnan. Tällä tiellä minäkin olin. Jota rakastin aikani.

Nykyistä elämää ja itseni kohtaamista ilman kemiallisia aineita rakastan paljon enemmän. Se on muuttanut koko elämäni suunnan. Kuten rakkauden kuuluukin. Saman tekee myös rakkaus ihmiseen. Niin lapseen kuin elämänkumppaniinkin.

Nykyinen elämääni on my way. Se antaa suunnan. Ilman raittiutta olisin jo ajat sitten ollut aikojen takana. Taivaanrannan tuolla puolen. Jos siellä joskus olen, ehkä rakastan sitäkin.

Mutta tämän muutaman osan mittaisen tarinan vaikeimmat osat ovat vielä kirjoittamatta. Ne ovat pieninä riekaleina päässäni. Mutta kokoan ne yhteen ja kirjoitan jotain sellaista, jonka ymmärrän kirjoittaessani, mutten enää aikojen päästä.