Puhtaat pulmuset ja pikku kriminellit

Eilen kirjoitin maailmasta, joka kohtelee kaltoin aikuisia jopa niin, että pysäköinninvalvojat tuikkkaavat maksulapun tuulilasin pyyhkijän alle kuljettajan laulaessa jälkikasvun koulun kevätjuhlissa suvivirttä.

Suomessa ei ole koulupakkoa, mutta oppimisvelvollisuus on, joka taitaa päättyä 16-vuotiaana. Jokainen lapsi Suomessa onkin tavalla tai toisella opintiellä vähintään kymmenen vuotta. Päiväkodeista ja esikouluista lähtien, mutta muutenkin opimme hyvää sekä valitettavasti myös pahaa. Varmasti jokainen vanhempi toivoo kaikkien, mutta varsinkin oman lapsen olevan koulun ja kodin puhdas pulmunen, josta kasvaa noin vaan suitsait vastuullinen aikuinen.

Näin oli omakin laitani äitini haaveillessa lasten luvun mukaan kolmesta ylioppilaslyyrasta rintapieleensä. Äiti ei saanut ensimmäistäkään, joka oli yksi vanhempieni asettamista odotuksista lapsilleen. Mutta vain minusta oli kasvamassa äidin ja isänkin pikku kriminelli, jolle ei pahanteko eikä vilpillinen elämä ollut vierasta. Koulussa rehtori sanoi puhuttelussaan, että olen "oikein koulun mätämuna, joka on kuuluisampi kuin yksikään opettaja". Sellainen minä olin, vaikka sydämessäni olin vain pieni rääpäle.

Kun luen somesta ja välillä lehdistäkin jostakin lapsesta, joka jutun mukaan on tullut kaltoin kohdelluksi ja kiusatuksi kavereittensa tai hieman vanhempien toimesta, tiedän osan olevan surullisen totta, vaikken kaikkea uskokaan. Oma elämänkokemus ja muutama vuosi käräjäoikeuden tumarina opettivat minulle, että ennen tuomiota, on se vapauttava tai ei, on syytä kuunnella molempia osapuolia. Uskomalla oman lapsenkin muunneltua totuutta tai näyttelemällä, että uskot, tulet tukeneeksi jotain aivan muuta kuin elämän nykyisiä ja tulevia tosiasioita. 

Näin oli oma laitani lapsesta lähtien. Talvella laskin mäkeä puolihullun lailla paikoista, joista kukaan muu ei laskenut ja katkoin monesti sukseni. Kotona selkäsaunan pelossa ja uusien suksien toivossa selitin sekä valehtelin varsinkin isälle, että "aivan yllättäen, aivan tasasella hiihtäessä katkesivat" ja isä oli uskovinaan. Siskoni Irmelinkin painostin todistajaksi vakuuttamaan valehteluani. Lapsuudessani, nuoruudessa ja nuorena aikuisenakin tein paljon sellaista, joka ei päivänvaloa kestänyt, vaikka näyttelin puhdasta pulmusta. 

Nyt vanhana, yli seitsemänkymppisenä leppoistaja en vieläkään tiedä kuinka vanhempani tai yhteiskunnan olisi pitänyt minut kasvattaa, etten olisi kulkenut vuosikymmenen, kaksi hämäriä kujia ja laitapolkuja. Minulla oli hyvät vanhemmat, jotka yrittivät parhaansa.

Ehkä kaltaisilleni ainut oikea lääke olisi puhuminen ja sen jälkeen puhuminen sekä opetus ja kasvatus elämään koulussa sekä kotona, mutta muuallakin. Sen sijaan, että keräsin pitkin kesää kasveja ja opettelin niille latinankielisiä nimiä ja heimoja, olisi pitänyt olla enemmän oppia tähän päivään sekä tulevaan. Siihen kuinka suhtautua, kun paras kaveri hylkää, kun ei ole tyttö- tai poikaystävää, kun vanhemmat eroavat tai juovat joka viikonloppu tai läheinen sairastuu vakavasti jne. Mutta ei riitä, että kuka tahansa sanoo. Vaan niin lapsilla, nuorilla kuin aikuisillakin on auktoriteettaja ja esikuvia, joiden askelilla on toinen kaiku kuin opettajilla ja vanhemmilla. 

Nuorena haaveilin kilpa-autoilijan urasta, kun televisiosta tuli Valion maitomainos, jonka vuosikymmenten jälkeenkin muistan kuin eilisen. Baarimikko laittoi pitkin baaritiskiä liukumaan, ohi whiskylasien ja oluttuoppien, täyden maitolasin, jonka Ari otti kiinni pitkän tiskin päässä, nosti huulilleen ja joi tyhjäksi yhdellä huikalla muiden katsoessa ihmetellen. Sen jälkeen hän pyyhki mielikuvissani suunsa hihaansa. Pitkään ajattelin, etten minäkään halua juoda koskaan kaljaa enkä viinaa, vaan olla kaikin tavoin kuin ralliautoilija Vatanen.

Sovellettua asetusten tulkintaa

Jos haluaa, voi joka päivä lukea somesta ja lehdistäkin kuinka maailma on milloin missäkin ja milloin mitenkin kohdellut kaltoin kansalaisiaan. Lapsis ja aikuisia. Ehkä kirjoitan lapsista huomenna.

Aika usein tikun nokkaan on nostettu pysäköintiä valvova ParkkiPate Oy, jonka boss aikansa kiisti työntekijöiden saavan virhemaksuista bonusta tai toimivan muuten provisiopalkalla. Vaikka firma onkin joskus yli-innokas, ovat sitä myös virhemaksujen kohteeksi joutuneet. Koulujen päättyessä luin päättäjäisten yhteydessä lähistölle pysäköidyistä vanhempien autoista, jotka olivat saaneet maksulapun etulasin pyyhkijän sulan alle. Toivottiin inhimillisyyttä, jonka toivominen loppui mielipiteeseen, että pysäköinninvalvojan tehtävä on "sakottaa" vääristä pysäköinneistä on arki tai juhla.

Itse ajattelin, että tapahtunut oli oiken hyvä liikenteen oppitunti oppilaiden mopoautoilulle, vaikka jotkut vanhemmat näyttivät toivovan signaalia, että juhlan sattuessa saa pysäköidä sääntöjen vastaisesti.

Sekin on mielenkiintonen ilmiö, että parkkipaikoista on usein lisäkyltein varattu iso osa henkilökunnan käyttöön jopa yksilöidysti rekisterinumeroin. Miten lienee, jos pilkkuja sanonko mitä...?

Muutakin ihmeellistä asiassa on. Kaupungeille ja kunnille pysäköintivirhemaksut tuottavat miljoonia. Samoin on terveysasemien, taloyhtiöiden ja muiden yksityisten yritysten hallinnassa olevilla alueilla, kuten kauppakeskuksissa. 

Joskus olen etsinyt parkkipaikkaa sairaalan tai vastaavan parkkialueelta, Meilahdestakin. Toimijalle on sielläkin määrätyin ehdoin luovutettu maata käyttöön, tässä tapauksessa terveydenhuollon toiminnalle, jonka kaava sallii ja johon alue on tarkoitettu. Kuitenkin puolet on monesti valjastettu maksulliselle pysäköintitoiminnalle, jonka käytöstä maksan, käytän aluetta oikein tai väärin. Jos käytän oikein, maksan pysäköintiautomaattiin ja jos käytän väärin, maksan pankkitilille pysäköinnin valvontafirmalle. Viime kädessä maksan ulosottoviranomaiselle korkoineen ja perintämaksuineen. Ne kaikki tilittänevät tuoton tai osan parkkialueen haltijalle. Joka tapauksessa se on liiketoimintaa, joka ei istu sairaalalle eikä jokaiseen muuhunkaan yhtiöjärjestykseen.

Kun kuljen kotoani Myllykylästä kohti Vantaata pitkien lentokentän ja "ilman herroja pellon laitaa", olen monesti ihmetellyt Suomen mittakaavassa valtavia, peltojenkin parkkialueita etupäässä lentämällä matkaansa jatkaville. Ehkä ne toimivat osana jonkun työmatkapysäköintiäkin, sillä Helsinki-Vantaan lentoasemalta on loistavat jatkoyhteydet mihin suuntaan tahansa, ylöspäinkin taivaalle ja Kehärataa pitkin maan alle🤣.

Joka tapauksessa pysäköinti on monessa maailman kolkassa iso bisnes, joka edellyttää omia lupia ja muita käytäntöjä. Autoilijoiden pysäköinnin rajoittaminen rahan avulla on jotain, jota en lähes Euroopan harvimmin asutussa maassa ymmärrä lainkaan. Tai ymmärränhän minä, mutten hyväksy syitä millä rahastusta perustellaan. Thaimaassa pelkästään Bangkokissa on esimerkiksi asukkaita tuplamäärä kuin koko Suomessa eikä juurikaan pysäköintimaksuja. Suomessa Helsinkikin rajoittaa yksitysautoilua korkeilla parkkimaksuilla, joiden perusteet varsinkin sähköautoilun lisääntyessä ontuvat.

Joskus on mukava möykätä aamuradiota kuunnellessa milloin mistäkin. Pysäköinti ylipäätään liityyy tavalla tai toisella ainakin aasinsiltoja myöten jokaisen ihmisen ja välillä eläimenkin elämään. Ainakin koiran, joka on jätetty pysköityyn, kuumaan autoon ilman juomaa 🤬🤬.

Keittimen metsästys jatkuu

Eilen kirjoitin riisikeittimen hankinnasta. Kun se näytti olevan loppu monesta paikasta eikä monipuolista tarjontaa ollut, päädyin hankkimaan Puuilon myyjän ansiosta

sähkötoimisen haudutuspadan. Varsinkin, kun netissä luki, että sillä voi myös keittää riisiä.

Kun jaoin mainitun blogini Facebook-sivuille, sain loistavan tuntuisia ja yksityiskohtaisia ohjeita riisin valmistukseen kyseisellä laitteella. Ajattelin silti aloittaa padan testaamisen varovasti ruotsalaisten, uusien perunoiden keittämisellä. Niiden valmistumista odotin sitten iltapäivän vesi kielellä sillipurkin vieressä. Annoin itselleni runsaasti aikaa, sillä sosiaalinen media kertoi hauduttamalla ruuan valmistamisen olevan kiireettömän ruuantekijän puuhaa.

Kolmen tunnin jälkeen vesi ei vieläkään kiehunut. Katselin jo, että lieneekö kuitti tallessa, sillä patani on viallinen, ajattelin. Kuitti löytyi, mutta kypsymistä edelleen odotellessa syöksyin nettimaailmaan. Kävi ilmi, että sähköisen haudutuspadan tai -kattilan ei pidäkään kuumentua niin, että vesi kiehuu. Ilman koulun kotitalouden tai kemian oppituntejakin käsitin, että jos ei vesi kiehu, ei voi keittää perunoita. Joten kaadoin, nälän jo kurniessa vatsassa, tuttuun ja turvalliseen, moneen sataan ellei tuhanteen kertaan käytettyyn höyrykattilaani lähes kiehuvan veden perunoineen. Ne söin viimein puolen tunnin kuluttua sillin, avomaankurkkujen, luomutomaattien ja voin korvikkeen kanssa hyvällä ruokahalulla.

Tänään jatkan kadonneen riisikeittimen metsästystä ja otan kohteeksi uusia kauppoja, ehkä Hobby Hallista lähtien. Vaikka kaiken tietävä netti onkin oiva paikka esittää kysymyksiä ja saada vastauksia, eilen tuntui kieltämättä siltä, että jos aikoo päätyä oikeaan neuvoon lukuisista vaihtoehdoista, on hyväksi tietää oikea vastaus etukäteen 🤣. Yhdessä netti on ollut erehtymätön. Jos se ilmoittaa, että tuote on jostain myymälästä loppu, se myös on sitä. Toisinpäin se sen sijaan erehtyy. Sillä joskus se väittää tuotetta olevan, mutta sitä ei kuitenkaan kaupasta löydy. 

Nyt minulla on keittiössä haudutusastia, joka ei sovellu perunoiden eikä varmasti riisinkään keittämiseen. Komeroon en sitä heitä pölyttymään, vaan selvitän ja kokeilen mitä kaikkea sillä voi tehdä. Luulen, että tähtien asentojen ollessa suotuisa, ostan möhkäkeen lihaa. Sen pistän astiaan ja high-asentoon hautumaan suolan, sipulin ja mustapippurin kanssa yöksi, jos eivät palovaroittimet herätä ennen aamua.

Joskus kuulee sanottavan jonkun olevan välineurheilija, jolle välineiden hankkiminen on harrastamista tärkeämpää. Löydän itsestäni silloin tällöin samasta joukosta. Kun Muumimamma-lusikka lähti Päiviksen mukana uuteen lusikkalaatikkoon, kärsi siihen saakka yhteinen keittiömme parin, kolme vuoden kohmelon enkä hankkinut jääkaapin ja pakastimen pikku syötävien lisäksi mitään muuta enkä uutta.

Mutta nyt olen innostunut keittiöstä ja vähän ruuanlaitostakin uudella tavalla. Voin sanoa Merikonttikodissa yksin asuvan ja eronneen miehen keittiön olevan nykyisin välineiltään varsin hyvin varusteltu. Persoonallinenkin se on. Odotan mielenkiinnolla ja ehkä vähän innoissakin mikä pitäisi ylipäätään olla Jokilaaksossa toisin tai muuttuu Morakotin tullessa ensimmäisen kerran elämässään Suomeen.

Uusin antamani porttikiellon

En aivan pienestä anna yritykselle julkista, kielteistä palautetta enkä itselleni porttikieltoa, mutta joskus se on paikallaan. Kaksi vuotta sitten ostin Tammiston Powerista yli 1000 euron puhelimen. Olin innoissani ja ajoin noin 15 kilometrin matkan Hyrylään. Siellä havaitsin, ettei puhelimessa ollutkaan ominaisuutta, jonka olin käsittänyt olevan. Niinpä ajoin takaisin peruakseni kaupan. Tähän myyjä, että ei käy koska olen mennyt liikkeestä ulos. Eikä käynyt, mutta eihän se maailmaa mullistava juttu ollut, vaikka harmittikin. Annoin kuitenkin saamastani ynseästä kohtelusta kipakan palautteen lisäksi itselleni kahden vuoden porttikiellon.

Luokseni on tulossa Morakot Thaimaan Phatthalungista parin viikon kuluttua kolmeksi kuukaudeksi. Hänen luonaan ja kanssaan viime talven viettäneenä tiedän, että riisi on siellä monen ykkösruoka, jota olikin joka päivä tarjolla. Ajattelen hänen pian tullessa lähes ensimmäisen kysymyksen Jokilaaksossa olevan "onko riisikeitintä?" No, ei ole, joten eilinen oli riisikeittimen etsintää.

Luulin niitä olevan kodinkoneliikkeet ja -osastot pullollaan. Mutta jo ensimmäisessä kaupassa ilmeni, että keittimet ovat  monesta paikasta loppuneet. Gigantin myyjä kertoi niiden olleen jostain syystä hittituote eikä heilläkään ollut hyllyssä kuin yhden mallin kahta kokoa. Koska haluamastani puuttui suomenkielinen käyttöohje, lopetin antamani porttikiellon ja lompsin viereiseen Powerin myymälään.

Sieltäkin löytyi vain yhtä mallia pahvipaketissa. Kysyinkin kauppaa työkseen tekevältä, että voisitko ottaa mahdollisen, tulevan hankintani pois suljetusta laatikosta. Tähän hän, että ei mielellään, sillä tuote näyttää sen jälkeen käytetyltä tai palautetulta. En halunnut ostaa sikaa säkissä, johon myyjä sanoi olevansa pahoillaan, mutta tällaiset ovat ohjeet. Ajattelin antaa ja annoinkin mielipiteeni myös ovisuun palvelupisteeseen. Siihen he Finnairin mitäänsanomaton hymy kasvollaan, että "sorry, mutta tällainen on meidän käytäntö". Tästä syystä jaan julkisesti kokemukseni. 

Päätin tapahtuneen johdosta antaa itselleni uuden, kahden vuoden porttikiellon Poweriin ja jatkoin kadonneen keittimen metsästystä. Ne olivat tyystin loppu Jumbon Stockmannilta, Carlssonilta, Clas Ohlsonilta, Prismasta ja Hyrylän Tokmannilta sekä saman paikkakunnan Puuilosta.

Mutta Puuilossa oli kuvan halpa, sähköllä toimiva haudutuskulho. Ja kun netti sanoi siinäkin voitavan valmistaa riisiä, hurahdin tekemään hankinnan. Nyt uusi, sähköinen astia on saanut paikkansa Merikonttikodin keittiön hyllyllä kuin kysyen: "Entäs nyt, mitä nyt teen tai tehdään?" Tähän mielessäni, että en minä vaan vielä tiedä, sillä etsimisestä huolimatta, en löydä netistä yksinkertaista ohjetta kuinka haudutuskattilassa kypsytetään ja tehdään, ei riisipuuroa vaan riisiä.

Jos teen sitä noin kaksi tai vaikkapa neljä annosta, paljonko laitan riisiä ja käykö tarkoitukseen kuvan paketin sisältö? Entä tuleeko kulhoon lirauttaa vettä ja jos kyllä, niin paljonko? Entä jotakin muutakin? Kauanko tuotoksen pitää kypsyä ja mistä tiedän milloin se on valmista? Lämpötilojakin näyttää olevan kaksi. Please, auttakaa minua kypsentämään riisiä. 

Kala tarvitsi polkupyörän

"Nainen ilman miestä on kuin kala ilman polkupyörää.” Austalialainen aktivisti, poliitikko ja elokuva-alan toimija Irina Dunn kehitti tämän mainion klassikon, jonka amerikkalainen feministi Gloria Steinem sittemmin teki tunnetuksi sanoen naisen tarvitsevan miestä yhtä paljon kuin kala polkupyörää. Netissä löytyy yhä keskusteluja onko Gloria Steinem naisia vai miehiä rakastava tai jotain aivan muuta.

Itse törmäsin aiheeseen ensi kerran aikoinaan Helsingin baarin ilmoitustaulun uutisessa: "Kala tarvitsi polkupyörän." Kala eli Gloria Steinem oli löytänyt mieleisensä polkupyörän ja avioitunut miehen kanssa 🤣.

En tiedä miksi aihe pulpahti mieleeni, kun pohdin toissapäivän blogini laukaalaista taksimiestä, joka sanoi kyydissään olleelle hengenmiehelle olevansa kuin tukkilauttaa seuraavan ja uppotukkeja etsivän pikkualuksen ajopuu. Samantapaisiin laivoihin minäkin törmään yhä silloin tällöin, vaikkakin harvemmin, sillä olen menettänyt uskoni, en taivaaseen vaan helvettiin. Ja sen myötä taivaallisten alusten luotsaajat minuun.

Eräänkin kerran olen silti keskustellut tai haastanut keskusteluun. Mutta en pääse Luojani edellä kulkevien kanssa enää samalle tukkilautalle. En ehdi montaa lausetta sanoa, kun he kertovat kirjan sanovan näin ja näin. Sen sijaan haluaisin tietää mitä he itse sanovat ilman kirjoista ottamia lainauksia.

Suuri osa lapsuuteni ja myöhempienkin aikojen ystävistäni on kirkkomullissa, joita ajattelen haudoilla käydessäni. Tiedän heidän olleen kaltaisiani monilla tavoin. Näin oli äitini, isäni ja siskonikin laita. En tiedä, mutta toivon ja haluan uskoa jälleennäkemiseen.

Mutta, jos näin on ja näemme, niin missä näemme? Sillä nämä kaiken tietävät eivät lupaa minulle ikuista sijaa sen portin takaa, jota kalastaja Simon Pietari vahtii. Siitä seuraa kysymys, johon en ole löytänyt enkä saanut vastausta. Koska kuolleet kaverini olivat uskoineen kaltaisiani, eivät hekään siis voi olla Pietarin portin takana. Kun kysyn missä he sitten ovat, on solmussa kieli sekä sanat ja olemus kuin paratiisin käärmeellä. Joka tapauksessa haluan sinne missä ovat ystäväni ja vanhempani.

Tuusulan asukaslähettiläät

Tuusulan asukaslähettilääksi voi ryhtyä ja hakea määräajoin kuka tahansa tuusulalainen, joka haluaa kertoa sosiaalisessa mediassa Tuusulasta. Näin kai oli viimeksi maaliskuussa?

He tai me toimimme vapaaehtoisina ja saamme tehtäväämme perehdytyksen. Apuna ovat myös kunnan viestintä sekä aikaisempien asukaslähettiläiden vertaistuki ja kokemukset. Lähettilästoiminta sopii kaikille, jotka haluavat jakaa omia kokemuksiaan sekä päästä näkemään ja kertomaan kotikunnastaan vähän erilaisesta ja uudenlaisesta näkökulmasta. Lähettiläät ovat olleet monipuolinen otos tuusulalaisia ja he ovat tuoneet esiin oman arvokkaan näkemyksen tuusulalaisten arjesta ja tapahtumista laajemmalle yleisölle.

Muistelen olleeni alusta saakka mukana. Yritin etsiä kotikuntani sivuilta ja vähän laajemminkin sosiaalisesta mediasta olisiko siellä esitelty lähettiläät. En löytänyt enkä siis tiedä olenko enää mukana. Sen huomasin, että lähettiläiden yhteisellä, mutta yksityisellä Facesivulla olen yksi 30 jäsenestä. Ehkä olen lähettiläskin? 

Mikä sitten sai pohtimaan nyt asiaa? Se, että kirjoitin viikko, kaksi sitten blogin Tuusulan murteesta, jonka jaoin muun muassa suureen, yli 18 000 jäsenen Tuusula-ryhmään. En huomannut sitä julkaistun, joten kyselin perään. En huomannut saaneeni vastaustakaan. Tavasin myös uudelleen ryhmän säännöt enkä löytänyt mitä niistä olisin rikkonut. Ihmetystäni lisäsi vastaamattomuus, sillä ylläpitäjinä näyttää olevan kunnan työntyöntekijän lisäksi aktiivi paikallispoliitikko.

Olen sitten pudonnut Tuusulanjärven veneestäni tai en, vastauksen arvoisena pidän itseäni, vaikka monien sivujen ylläpitäjänä tiedän siihen sisältyvän diktaattorin vallan. Joten samasta syystä Tuusula-sivuille en tätä blogikirjoitusta edes tarjoa. Mutta ajattelen, että jos kirjoitan joku päivä Tuusulan kansallispuvun historiasta, kuinka sellaisen voisi nähdä tai peräti hankkia, niin miten siitä kertoisin, ettei käy samalla tavalla kuin tarinalleni kotikuntani murteesta? Tuusulan sivuilta poimitun kuvan kansallispukuiset naiset eivät liity Tuusulan asukaslähettiläisiin. 

Voi myös olla, että olen itse möhlinyt jotain mitä en tiedä tai en käsitä. Siksi ihmettelen kirjaimin ja ääneen niille, jotka kuuntelevat tai lukevat blogejani sivuilta missä kukaan ei estä kenenkään julkaisuja. Jos kirjoitukseni jälkeen ilmenee, että olen muninut, korjaan tapojani ja pyytelen julkisesti anteeksi.

Tällä hetkellä kuitenkin harmittaa, sillä joku vedellee mattoa jalkojeni alta minun sitä ymmärtämättä. Voihan tietenkin olla, että reippaasti yli seitsemänkymppisenä en ole enää aikoihin seissyt millään matolla. Tosin myös ikäisilläni tulisi olla oma sijansa muuallakin kunnan puolivirallisessa tiedottamisessa kuin seniorineuvoston tai vastaavilla sivuilla.

Kun kävin asukaslähettiläiden suljetuilla Facesivuilla, huomasin meidän osaavan jakaa tietoa toisillemme. Silmiini sattui muualta myös paikallislehden pari vuotta sitten tekemä juttu, jossa siinäkään ei esitelty lähettiläitä. Joten jos olemme yhä aktiivisesti olemassa, olisiko aika tehdä avoimet Tuusulan asukaslähettiläiden sivut? Esitellä lähettiläät yhteistietoineen, jakaa siellä infoa kaikille Tuusulasta lähettiläiden silmin sekä kannustaa sivuilla keskusteluun ja tekemään ehdotuksia?

Rantojen keräilijät

Publikaanit ja muut syntiset tulivat Jeesuksen luo kuullakseen häntä. Vastaavasti fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: ”Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan.”

Silloin Hän esitti vertauksen lammaspaimenesta: "Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää. Löydettyään lampaansa, hän nostaa sen hartioilleen. Kotiin tultuaan paimen kutsuu ystävänsä ja naapurinsa sanoen: Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa."

Päiviksen kanssa olimme yhdellä tai kahdella Thaimaan matkallamme, emme karitsojen, vaan rantojen keräilijöitä. Monina aamuina kävelimme rannalle muovipusseinemme ja keräsimme sinne kertyneitä roskia. Jotkut farangit, turistit katsoivat kummeksuen ja paikalliset peukuttivat. Joskus lapset tulivat nauravina siivoamaan rantaa kanssamme.

Eräänlainen alan pioneeri on entinen, ehkä nykyinenkin tuusulalainen Somo Aaltonen, joka siistii rantoja Filippiineillä. Tunnen miehen ja tunsin hänen vanhempansa, jotka pitivät nakkikioskia Hyrylässä. Myös he keräsivät roskia varsinkin viikonloppumyyntinsä jälkeen aamuyöstä snagarinsa tai snägärinsä ympäristöstä. Molemmat sanat ovat oikein, sillä slangia saa väännellä.

Puutavaraa tehtaille tuotiin kesäisin uittamalla lautoissa, joita hinattiin tukkiponttoon avulla hevosen kiertäessä vorokkia. Ponttoolla oli miesten asuinsuoja ja hevosen talli rinnakkain. Tukkilauttaan kuului tavallisesti 5000-8000 tukkia. Koskesta laskettiin parhaina päivinä jopa 50.000 puuta. Vilkkaimpana kautena kosken niskalle syntyi ruuhkaa laskuvuoroa odotellessa. Tukkilauttojen hajotessa myrskyssä tukkien keräily oli aikaa viepää puuhaa, semminkin kun rantoihin ajautuneet tukit tahtoivat nopeasti kadota asukkaiden toimesta. Tukkiyhtiöt nostivatkin lukuisia syytteitä tukkien laittomia kerääjiä vastaan. Kärhämiä syntyi myös laivayhtiöiden ja maanviljelijöiden kanssa.

Eilen kävin  9 minuuttia, 45 sekuntia vaille 2 tunnin puhelinkeskustelun ystäväni Risto Närhen kanssa. Puhuttiin henkeviä, hengellisiä ja paljon muuta. Risto kertoi laukaalaisesta taksimiehestä, jolta asiakkaana ollut hengen mies oli kysynyt uskonasioista. Tähän taksimies vastasi olevansa kuin nipusta karannut irtotukki, joka odottaa tukkilauttojen perässä kulkevaa rantojen keräilijää. Pikkualusta, joka noukkii osin uponneita, toisten tukkien ja kivien kolhimia, omille teilleen lähteneitä irtopuita. 

Se kolahti, "osui ja upposi" kerrasta. Lahden poukamassa veden tuoma ja kolhittu, puoliksi uponnut tukki on kuin minä, joka olen elämässäni ollut useinkin jollain lailla virran vietävänä. En muiden sitomissa nipuissa, vaan omissa uomissa, joskus eksyksissäkin. Sisimmässäni silloin tällöin yksin kuin Rauli Badding Somerjoen Orpolapsi kiurun:

"Lamppu palaa ikkunassa

Pitkin pitkää yötä

Minä valvon hämärässä

Murheitteni myötä

Joskus kuulen pihalta

Niin oudon äänen viulun

On kuin laulais koditonna

Orpolapsi kiurun

Lamppu palaa ikkunassa

Sinä koskaan et vain palaa

Kodittoman linnun ääni

Sydäntäni halaa

Joskus kuulen pihalta

Niin oudon äänen viulun

On kuin laulais koditonna

Orpolapsi kiurun

On kuin laulais koditonna

Orpolapsi kiurun

Ja minä muistan uudelleen

Tuon ikivanhan sillan

Sun hyväilyistäs jokaisen

Myös muistan ensi illan

Mä joskus kuulen pihalta

Niin oudon äänen viulun

On kuin laulais koditonna

Orpolapsi kiurun."

Mikä muuttuu, kun hallitus vaihtuu?

En pidä itseäni oikeistolaisena enkä vasemmistolaisena. Ihmettelenkin silloin tällöin miksi Suomessa on niin, kun USA:ssa on demokraatit ja republikaanit, Englannissa taitaa olla konservatiivit, työväenpuolue ja liberaalidemokraatit sekä Saksassa kristillis- ja sosiaalidemokraatit. Ehkä se on yksinkertaisuuttani tai tietämättömyyttä, kun en osaa sijoittaa niitä suomalaiseen tapaan oikealle enkä vasemmalle.

Nyt väistyvän maamme hallituksen menoa mietin moneen kertaan, kun velaksi otettua rahaa tuntui riittävän jaettavaksi sinne sun tonne, muttei tänne. Se ei kyllä ole aivan totta, sillä indeksiin sidotut eläkkeetkin nousivat. Mutta en tarvinnut laskutikkua enkä suurta ymmärrystä käsittääkseni, että velaksi laulettujen laulujen lunnaat tulevat jossain vaiheessa veronmaksavien maksettaviksi. 

Nyt se alkaa, vaikka arveluttaakin perussuomalaisten jäsentenväliset demokratiaharjoitukset. Jos Riikka Purra pitää pakettinsa hallituksessa neljä vuotta, nostan hattua ja kumarran, vaikkei hän kunnioitustani kaipaa eikä siitä mitään tiedä. Hallitus on joka tapauksessa kansan kannalta huono paikka opetella demokratian pelisääntöjä.

Itse kuulun eläkeläisenäkin valtion velkojen maksajiin, on vallassa kuka tai mikä tahansa. Siltä paikalta olen eräänkin kerran ajatellut työtä tekeviä, jotka täysin puolustuskyvyttömiin kohdistuvia lakkoja aseina käyttäen haluavat lisää liksaa, lisää vapaata tai jotain muuta. Eläkeläisillä ei lakkoasetta ole eikä kukaan nouse barrikadeille puolestamme. On vaan otettava mitä ylhäältä annetaan. Työtä tekevät eivät vuoksemme lakkoile, vaikka leppoistajan osa on heilläkin useimmalla edessä. 

Kun olin työelämässä, kuori yhteiskunta palkastani puolet veroihin ja muihin maksuihin. Jos bruttopalkka oli 3000 markkaa tai euroa, lämiskääni siitä päätyi 1500. Nyt Ilmarinen palauttaa ilman korkoa vuosikymmenten ajan sille lainaamiani ja maksamiani eläkemaksuja. Ja taas ovat verokarhun ahneet kädet kukkarollani vieden siitäkin neljäsosan jonnekin, en vaan tiedä tarkalleen minne.

Pääsääntöisesti olen ollut, jos en onnellinen tai iloinen, niin kuitenkin tyytyväinen veronmaksaja. Minäpä kerron. Paljon yli puolivuosisataa aiemmin Hyrylässä oli vain yksi kunnanlääkäri. Gerd Möller, joka asui omakotitalonsa toista päätä ja piti vastaanottoa toisessa päässä. Oli oikeastaan sama varasiko aikaa vai ei, oli varauduttava eväineen istumaan odotushuoneessa anivarhaisesta yömyöhään. Ei voinut lähteä syömäänkään, sillä jos nimesi huudettiin sillä aikaa etkä ollut paikalla, olit taas jonon hännillä. Mutta yksi asia oli varma. Jos olin päässyt sisään, ennemmin tai myöhemmin nimeni huudettiin. Kunnanlääkäri oli minulle Jumalaa suurempi.

Kun Möller tutki tulehtuneet munuaiseni, kiersi hän taakseni ja sanoi nosta kädet ylös. Sekä vanhemmilleni, että ottakaa poika kiinni. Sitten lääkäri löi kämmensyrjillä kylkiini. Jalat lähti alta ja sattui aivan hirveästi. Tähän tuli oitis diagnoosi: "Selvä juttu, tulehtuneet ovat, penisilliinikuuri ja kuukausi ehdotonta vuodelepoa." 

Aiemmalla hallituskaudella päättivät valitsemamme kansanedustajat avata yksityisiä sairaudenhoitopalveluita myös tavallisille kuntalaisille koeluonteisesti vastineeksi maksamistaan veroista. Minäkin siihen tartuin ja valitsin kunnallisen terveysaseman sijaan Hyvinkään Terveystalon. Koskaan en ole saanut terveyskeskuksissa yhtä hyvää palvelua. Melkein teki mieli tekeytyä sairaaksi, nin hyvää oli kohtelu. 

Mutta saimmekin uuden hallituksen, joka ajoi kannaltani loistavan, vuoden kokeilun takaisin kuntien syliin, joista ei ollut enää kaikilta osin sen vastaanottajiksi.

Jokunen aika sitten sanelin viestin terveyskeskuksen puhelinvastaajaan moneen kertaan yhä uudelleen ja sain viimein takaisinsoiton. En päässyt silti sairaanhoitajan saati lääkärin vastaanotolle. Vaan ohje oli, että voisinko ottaa kännykällä kuvia ihomuutoksista ja lähettää kuvat heille. Kun kysyin, että kuinka niitä selästäni otan, seurasi kysymys, että eikö joku ystäväsi voisi tehdä sitä? Sanoin, että lähimmät ystävät ovat toisella kylällä tai kaupungissa, joten lähdenkö nyt kiertelemään läheiselle Myllykylän omakotitaloalueelle ovelta ovelle, että ottaisitteko nahastani sieltä täältä kuvia lääkäriä varten?

Tällä marmatuksella sain ajan sairaanhoitajalta, joka viikon tai parin päästä katsoi näppylöitäni todeten, että hänpä käy kysäisemässä lääkäriltä olisiko hänellä aikaa vilkaista. Ja olihan hänellä. Maahanmuuttajalääkäri pölähti huoneeseen kielensä syöneenä tai kielitaidottomana, valkoinen takki liehuen ja tervehtimättä. Sitten hän kurkkasi lööpillään yhtä kohtaa mennen samaa tietä kuin oli tullutkin ja huikkasi ovelta: "No problem." Siinä kaikki.

Nyt olen toista viikkoa yrittänyt uusia sepelvaltimotautiin ja sydäninfarktiin liittyviä lääkereseptejä nolla menestyksellä. Tästä apteeekin henkilökunta varoittelikin, että ehkä lääkäri ei kiireiden ja henkilökuntavajausten vuoksi ehdi uusimaan reseptiä. Ajattelin, että aha. Joten kuolenko vaan pois?

Kuinka kaipaankaan Hyvinkään Terveystaloa tai edes kunnanlääkäriä lyömään munuaisiini. Haaveilen, että nyt työn alla oleva hallituksen muodostaminen menee satamaan, pysyy kuoseissaan ja kaivaa vuoden kokeilun yksityisistä lääkäriasemista uudelleen esiin. Näillä mietteillä sitä ja kesää odotellessa sekä veroja maksaen. 

Elämä eläinten kanssa ja ilman on vaarallista

TERVEYDEN JA HYVINVOINNIN LAITOKSEN tutkimusprofessori Mika Gissler osaa kertoa, mikä Suomen eläimistä on vaarallisin. Tiedot perustuvat Tilastokeskuksen kuolemansyytilastoihin vuosilta 2012–2021. Eläinten aiheuttamien kuolemien listaus kuuluu seuraavasti:

Koira: 17 ihmistä

Ampiainen: 16 ihmistä

Hevonen: neljä ihmistä

Nauta, lehmä, sonni: neljä ihmistä

Kissa: kaksi ihmistä

”Määrittämätön myrkyllinen eläin”: kaksi ihmistä

Poro: yksi ihminen. 

Jos mukaan otetaan liikenne- ja ratsastusonnettomuudet, hevosiin liittyviä kuolemia on 14. Karhun hyökkäykseen tai kyykäärmeen puremaan on viimeksi kuollut ihminen vuonna 1998. Kissa on siis karhua tai kyytä vaarallisempi. Hirvikolareissa puolestaan kuoli 20 ihmistä vuosina 2012–2021. 

Mutta elämä ilman eloa eläinten, kasvainten ja verisuonitautienkin kanssa on vaarallista. Vuonna 2020 Suomessa menehtyi tapaturmaisesti yhteensä 2 200 henkilöä. Heistä kaksi kolmasosaa oli miehiä. Tapaturmat aiheuttivat 4 prosenttia kaikista kuolemista. Paljonko mahdammekaan surmata toisiamme vuosittain sodissa ja ilman niitä? 

Kerran kirjoitin Hesarissa olleesta mainoksesta, jossa luvattiin kallonkuvauksesta lääkärinlausuntoineen 50 prosentin alennus. Ajattelin, että tuonnehan menen, kun halvalla saa. Ja menin kanssa. Kuvauksen jälkeen lääkäri katsoi kuvia kysyen, että tiedätkö sinulla olleen kaksi pientä aivoinfarktia? En tiennyt. Hän jatkoi niiden olevan itse asiassa aika yleisiä ja asianomainen havaitsee ne varsin harvoin.

Kerran myöhemmin, kun olin selvinnyt sydäninfarktistani pallolaajennusten tekijöiden ansiosta, mietin, että kuinkahan usein ihminen onkaan elämän ja kuoleman rajamailla tietämättä siitä itse mitään. Tätä pohdin myös kauan sitten veturissa matkalla Jyväskylästä Tampereelle, kun veturinkuljettajatuttuni kertoi, että hänen mielestään ihmisiä kuolee junan alle tarkoituksellisesti enemmän kuin koskaan puhutaan. Sanoi vuosikymmeniä työtä tehneenä nähneensä sellaista mitä ei näe mistään muualta kuin kiskoilla veturista, junavaunujen edestä. Jotkut rekkakuskiystäväni ovat joskus puhuneet samantapaisesti.

Raskaan aiheen loppukevennykseksi keskustelun aiheiden oivaltajien ja aasinsiltojen rakentajien ammattilaisilta pohdinta tämän aamun Radio Novasta. He miettivät, että kun etanat rouskuttavat ruuakseen muun muassa kasvien lehtiä, niin onkohan niillä hampaita vai ikenilläkö pureskelevat 🤣🤣. 

Radio, näköradio ja nettimaailma

En tiedä miten radion ja television kehitys on oikeasti mennyt. Kun en sitä ainakaan nyt edes yritä selvittää, kirjoitan miten se on kohdallani kulkenut. Mutta ennen sitä muistelen muutaman rivin juuri tätä päivää, joka oli kouluaikani yksi tärkeimmistä. Toukokuun viimeinen päivä oli kiveen ja koulun seinään hakattu. Silloin laulettiin suvivirsi, koulu päättyy ja kesä alkoi. Luulen, että päättymispäivää alettiin siirrellä kesäkuun puolelle 90-luvulla. 

50-luvun Suomessa televisioita sanottiin näköradioiksikin. Olin silloin varma, että se on perinteisen radion tarinan loppu. Kuinka väärässä olinkaan. Patterit eli kannettavat virtalähteet kehittyivät ja putkiradioiden tilalle yleistyivät transistorit.

Radioiden koot pienenivät. Syntyi matkaradioiden aika. Pikkuhiljaa valtion holhous irrotti otettaan ja tilaa tuli yksityiselle, kaupalliselle radiotoiminnalle. Valtio myönsi lupia ja viimein koko kansa sai mainosten lomassa kuunnella melkein mitä tahansa. Paikallisradioita syntyi kuin sieniä sateella ja niitä hävisi lähes samaan tahtiin, sillä kilpailu mainosrahoista oli kovaa.

Valtakunnallisia, mainoksilla toimintansa rahoittavia, itsenäisiä radioasemia ei taida olla tällä hetkellä ainuttakaan. Sama suuntaus on paikallisradioilla. Nekin kuuluvat usein milloin mihinkin ketjuun tai konserniin.

Alussa oli ainakin kahdenlaisia lupia säännölliselle paikallisradiotoiminnalle, johon halusin mukaan itsekin. Oli kaupallisia ja ei kaupallisia asemia. Jälkimmäisten joukkoon oli kohtuullisen helppoa päästä. Esimerkiksi pohjoisessa Keski-Suomessa Viitasaaren suunnalla vaikutti sahamaailmassa Sarasteen suku, josta Heikki oli perustanut autotalliinsa Radio Polarin. Siellä hän istui iltaisin ja välillä päivisinkin baarijakkaralla, puhui mikrofoniin omia juttujaan ja soitti joskus väliin levyjään. Olin innostunut, mutta jostain syystä yhteistyömme ei kantanut maaliin saakka. 

Mutta innostukseni ei hiipunut. Vuosia myöhemmin konkurssiin meni Heinolassa Radio Heinola ja Jyväskylän kristillisen opiston johtajana oli vähän ystävänikin Antti Heinola. Sehän oli selvä ennusmerkki ja Antin kanssa visioimme monesti hankkivamme mainitun laitteiston ja aloitamme ei-kaupallisen radiotoiminnan Jyväskylässä. Antti veikin asiaa jollain tasolla eteenpäin, sillä kyseisen opiston studiossa nauhoitin muun muassa monta tuntia Katulähetyshistoriaa. 

Tällä hetkellä valtakuntamme on pullollaan valtion ja yksityisten radioasemia. Lisäksi nettimaailma mahdollistaa asemien kuuntelun vaikka Norsunluurannikolta. Radio kulkee kämmenenkokoisissa älylaitteissa mukanamme, kuten televisiokin tuhansine elokuvineen ja ajankohtaisohjelmineen.

Aika usein saamme kuulla sekä lukea kaiken maailman nettikoukuista ja -riippuvuuksista peleineen, joissa on paljon muutakin riippuvuutta aiheuttavaa kuin rahanhimo. Sillä nettimaailma on myös yksi keino torjua yksinäisyyttä, koulu- ja miksei muutakin kiusaamista sekä syrjintää. Joku kokee olevansa täysi nolla ja tarpeeton oikeassa elämässä, mutta kuningas tai sankari nettipeleissä. Vinoon lähteneestä elämästä voi olla lyhyt matka virtuaalitodellisuuteen, jossa on kaiken hallitsija.

Vaikka väittämäni ei mihinkään todettuun perustu, luulen monen koulu- tai muiden joukkosurmaamisien taustalla olevan polkuja sinne missä oma elämä kiusattuna ja syrjittynä on umpikuja, mutta nettipelit täynnä mahdollisuuksia.

Valtiomme on pitänyt tiukasti hyppysissään rahapelimaailman ja tehnytkin jotain ongelmien vähentämiseksi. Mutta samaan aikaan peliyhtiöt ovat sulkeneet silmiään muilta peliongelmilta. On vastenmielistä ajatella, että tärkeämpääkö valtion Veikkaukselle on kuka menettää rahansa, muttei kuka tai kuinka moni joukkoampumisessa tai autolla väkijoukkoon ajamisessa menettää henkensä?

Aika monta blogia

Tämä on 4207:s päiväkirjanomainen blogikirjoitus. Niistä ehkä kolmasosa on Päiviksen ja yhtä lukuunottamatta loput omiani. Se yksi on kaverini kaima Kuitusen, joka lupaili kirjoitella silloin tällöin. Jorman silloin tällöin on harvansorttista, sillä toista kirjoitusta olen odotellut varmasti useamman vuoden. Ehkä joskus sen saamme lukea.

Itselläni menee keskimäärin kaksi, kolme tuntia ajatuksineen, kirjoittamisineen ja korjauksineen yhteen blogiin. Olen kaikkiaan käyttänyt tähän aikaa varmasti 10 000 tuntia. Kun jaan sen vuorokauden tuntimäärällä, selviää, että harrastukseni parissa on kulunut aikaa yli vuosi, jos olisin kirjoittanut koko ajan yötä päivää.

Mielestäni se on paljon eikä ajankuluista huonoin, vaikkei siitä fyysisen kunnon hoitajaksi olekaan. Henkisesti kirjoittaminen ja kaikki siihen liityyvä on antanut sitäkin enemmän. Kirjoittaminen on myös hyvää aivojen kuntoutusta somessa sanailun, kuvaristikoiden, sudokun, shakin, lukemisen ja sen sellaisen ohessa.

Välillä tulee kirjoittaessa toistettua itseään ja kaluttua jo kerran, pari pureskeltua luuta tietoisesti tai tiedostamatta. Luulen kyllä, että itseni lisäksi kukaan muu ei ole lukenut jokaista blogiani, vaikka vakituisia lukijoitakin on. Joten ehkä niitäkään, jotka lukevat itseni toistamista ei juuri ole. 

Joskus aiheen keksiminen on työn takana ja joskus ei. Lisänyanssi tulee, että kirjoitan ensisijaisesti itselleni, joten mukana pitää olla tunne. Ikävä, rakkaus, viha, sympatia, kiukku, yksinäisyys, milloin mikäkin. Pääasia on, että tuntuu. Joskus olen tunteineni niin syvällä tai raivoa täynnä, etten voi julkaista kirjoittamaani kuin käymällä sen uudelleen läpi ensin monta kertaa. Muuten olisin vastaamassa sanomisistani oikeudessa. Lähellä sekin on ollut silti. 

Näin käy harvoin tai ei ollekaan, kun kyseessä on työikäisten toistensa huono kohtelu. Ajattelen silloin, että enemmän tai vähemmän, mutta ansaittua kuitenkin. Tölvimisen tai kaltoin kohdellun ollessa lapsi, vanhus tai eläin saa minut joskus raivon valtaan. En edes kirjoita mitä tiedän voivani silloin ääriolosuhteissa tehdä.

Kirjoittaminen ja sen myötä itseni jakaminen tutuille ja tuntemattomille, on ollut avioeroni jälkeen päivieni tärkeä ja itselleni paljon antava sisältö. Eniten minulle ovat kuitenkin antaneet puolisoni. Milloin tahansa vaihtaisinkin kirjoittamisen kelpo parisuhteeseen. Mutta pärjätä yhtä aikaa saman katon alla rakkaan ja itseni kanssa, on ollut minulle ylivoimaista. Se on alati surullista ja elämäni suurin epäonnistuminen.

Tuusulan ja vähän muistakin murteista

Aikoinaan kirjoitin moniosaisen blogisarjan Hyrylän katukulttuurista. Sen lähteille pääset klikkamalla tästä. 

Jotkut tuusulalaiset osaavat vielä myös kotipitäjänsä vanhaa murretta ainakin jonkin verran tai muistavat sitä kuulleensa. Pääkaupunkiseudulla puhutaan nykyisin ns. yleiskieltä, joka nuorison suussa on taipunut slangin suuntaan. Tuusulan murretta on nauhoitettu peräti 91 tuntia kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa. Tallenteet on digitoitu ja niitä varten on haastateltu 22:ta tuusulalaista.

Tässä pari näytettä:

"Se Anteliinin sauna oli vuaskymmenet koko kylän akusimanki. Siäll synty monta polvee meittii kyläläisii, niit mikkä olivatte niin köyhii ku meeki, ettei ollu omaa saunaa, missä olis eres syntyy voinnu (akusimanki = synnytyslaitos)." 

"Meitill oli monta vuatta huissaki laron seinäs sen ruahiston syrjäss. Siin mee huissattii lakkaamati. Siin oli vaa yks lauta ja kolme armii, mut kyll siihen mahtu kolme ja neljäki lasta huissamaa. Ja jokainen sai pitää armist kii. Siin laron seinäss on viällki laukku siin, miss oli sen tammitukin rautainen tappi (huissa = kyläkeinu, armi = kyläkeinun aisa, laukku = aukko, reikä)."

Ennen tätä aamua en ollut osannut ajatellakaan, että Tuusulalla olisi oma murteensa. Kun sitä nyt ajattelen, niin mikä ettei. Onhan syntymä- ja kotikuntani ollut aikoinaan omanlaisensa mahtipitäjä Rantatien taiteilijakulttuureineen, Korsoineen, Keravineen ja Järvenpäineen sekä venäläisine varuskuntineen. Toki vaikuttavia tekijöitä on paljon muitakin muualta tulleista, Jokelan tiilitehtaasta aina Kellokosken mielisairaalaan.

Yli puolivuosisataa sitten meitä oli Perä-Hyrylän jengi, joka kokoontui joka ikinen kesäilta, usein pitkälle yöhön Amer-Tupakkaa vastapäätä olleen muuntajan alle. Yksi meistä oli ikäiseni Niskasen Keijo, jota kutsuimme Näsäksi. Hän lanseerasi sanan "nuttu", jolla hän ei tarkoittanut vaatekappaletta eikä mitään netistä löytyvää muutakaan selitystä. Vaan Näsälle se oli kaveria tai tuttua vähättelevä sana, joka tarttui lähes kaikkien sähkölinjalla aikaansa viettävien sanavarastoon.

Mutta niin paljoa sanalla ei tartuntapintaa ollut, jotta siitä olisi tullut Keijon tarkoittamaa mainintaa Googlen hakupalveluihin tai osaksi Tuusulan murretta. Mutta toisinkin olisi voinut käydä, sillä jostainhan jokainen sana on saanut alkunsa, oli murretta tai ei. Itse sanoin pienenä jostain syystä traktoria ebliksi eikä siitäkään tullut murre- eikä minkään muunkaan kielen sanaa. Siinä olen kylläkin vähän väärässä, sillä EBLI on Evidence-Based Literacy Instruction. Se lienee Jenkkilästä peräisin oleva puhumisen ja lukemisen oppimisjärjestelmä.

Luulen, että aikoinaan suomalaiseen murrekieleen on tullut paljon vaikutteita venäjästä sekä ruotsista, sillä olimmehan ennen itsenäisyyttämme rähmällään ensin länteen ja sitten itään. Sittemmin tilaa ovat ottaneet englanninkielestä johdetut murre- ja slangisanat, joka kyllä taitaa olla lähes sama asia.

Aivan oma lukunsa omine kielineen ovat maahanmuuttajataustaiset. Tästä saa jonkinlaisen käsityksen, kun viettää päivän ja illan Itäkeskuksen elämää maistellen. Siellä suomi on välillä vähemmistökieli. Se jättää jälkensä myös murteisiimme. Tuleeko siitä osa stadin slangia tai muuta murretta, sen näyttää aika. Ehkä joku joskus tutkii tätäkin.

Kansainväliset Suurmarkkinat

Kansainväliset Suurmarkkinat on vuosittain kesällä/syksyllä järjestettävä tapahtuma, jossa on tarjolla suomalaisia ja kansainvälisiä tuotteita. Suomen tapahtuman takana on Tori- ja markkinakaupan palvelukeskus Oy. Mukavaa oli havaita, että Thaimaan liput liehuivat ehkä tänäkin vuonna kaikista näkyvimmin, vaikka maan lippujen alla ei tainnut olla tällä kertaa paria, kolmea yrittäjää enempää. 

Tänä vuonna markkinat kiertävät 18 paikkakunnalla, joista kotiani lähin on Keravan keskustassa. Hyrylän keskustassakin ne ovat joskus olleet. Virallinen tai ainakin julkisuudessa ollut selitys kotikyläni joutumisesta sivuraiteelle on Prisman rakentamisesta johtuva torin katoaminen ja muukin keskustan myllerrys. Voi olla näinkin tai sitten ei. Aivan erinomainen paikka järjestämiselle olisi joka tapauksessa ollut Tuusulan Urheilukeskuksen alue.

Muutenkin seudulla järjestetään ulkoilmatapahtumia, jotka eivät jostain syystä hyödynnä mainittua aluetta mittavine parkkialueineen, sähköineen, asfalttikenttineen ja valmiine katsomoineen. Itse luulen syyn olevan visioittomuus tai nurkkakuntainen reviiriajattelu tai molemmat yhdessä tai joku aivan muu.

Valtakunnan kuuluisuuttakin aikoinaan nauttinut Montturock istuisi myös entiselle hiekkakuoppa-alueelle täydellisesti. Alunperin Montturock oli paikka ja tilaisuus, jossa paikalliset bändit pääsivät keikkailemaan paikalliselle yleisölle, ja missä koululaiset juhlivat päättynyttä kouluvuottaan. Pitkän historian aikana tapahtui paljon, ja pikkuhiljaa Montturockista kehittyi pienen kylän suurin tapahtuma, jonne koko perhe oli tervetullut.

Muutama päivä sitten ostin ehkä historiani kalleimmat, kevään ensimmäiset mansikat, joista kirjoitinkin. Keskimäärin seitsemän mansikkaa maksoivat keskimäärin euron kappale. Pieni keskustelun tynkäkin siitä someen syntyi jonkun ihmetellessä hinnan vertaamista tiukan viinan pikkutaskumattiin ymmärtämättä tarkoitukseni ydintä. Sehän oli, että viina on ollut monelle aina hintansa väärti hinnasta riippumatta, mutta samanhintaiset mansikat liian kalliita.

Nyt kun pöly on hieman laskeutunut, olen katsellut vähän muitakin hintoja. Niin eiväthän euron mansikat ole sen kalliimpia kuin irtojäätelötötterökään. Huomasin Osmo Soininvaarankin marmattaneen Twitterissä vajaa vuosi sitten 6 euron jäätelötötteröstä.

Mutta piikkipaikalle törsäilyssäni menivät kuvan ranskalaisen juuston palat, jotka ostin eilen markkinoilta. Tilavuudeltaan ehkä mansikoiden verran maksoivat 27 euroa. Kun en juustojen hinnoista ymmärrä juuri edamia enempää, en tiedä oliko ostamani, sinällään maukas juusto saman hintaista valveutuneellekin asiakkaalle. Vai vetikö ranskalainen myyjä minua höplästä lentokentän kolmannen rivin taksikuskin tapaan.

Luulen, että tänä kesänä tarkkailen hieman enemmän tuotteiden ja palveluiden hintoja, sillä leppoistamisjakson Ilmarisen sponsoroimilla eläkerahoilla en pysty kaikkia tielleni sattuvia, varsinkaan koijareita elättämään.

Radio, osa sosiaalista mediaa

"Minna Kuukka ja Kimmo Vehviläinen, arkisin kuudesta kymppiin, Radio Nova". Suosikkikanavani aamuisin. Jostain syystä se on Jokilaaksossa äänessä yötä päivää merikonttisaunalla sekä -toiletissa ja Pienessä vihreässä kasvihuoneessamme soittamassa musiikkia hyötykasveille. Siellä ei tänä kesänä tosin kasva kuin luonnonkasvit ja ruohosipuli. Joka näyttää elävän vuodesta toiseen, vaikken sitä kastelisi tai hoitaisi mitenkään. Vihreä huoneemme viettääkin kasvamisen välivuotta. Tänä kesänä sateen ropistessa "lasikattoon" vain istun ja kuuntelen Novan lisäksi välissä luontoa viimeisiään vetävässä korituolissa.

Päivisin radio on äänessä myös Merikonttikodissa, joten Novaa tulee kuunneltua aika tavalla. Monta vuotta tai oikeastaan vuosikymmeniä kanavavalinnan tein musiikin perusteella. Piti olla kevyttä sellaista, joka kaiveli elettyjä vuosia sisältäni. Sitä tekivät oivallisesti Sävelradio, Nostalgia ja myös joku muu, Frank Pappakin. 

Minna ja Kimmo käänsivät arkiaamun nelituntisilla uuden lehden luutuneisiin tapoihini. Vastoin käsitystäni oivalsin radionkin olevan nykyisin osa sosiaalista mediaa eikä vain passiivista kuuntelua.

Oikeastaan löysin uusittuna sen mikä oli radiossa minulle tärkeintä lapsena 50-luvulla. Haapakoski loi Pekka Lipposen ja tämän toverin Kalle-Kustaa Korkin vuonna 1945. Koko kansan tuntemiksi hahmot tulivat erittäin suositussa, tammikuussa 1945 alkaneessa radiokuunnelmassa Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja. Kuunnelmaa esitettiin radiossa keskipäivän aikaan viiden minuutin mittainen jakso, joka päättyi Korkkia tulkitsevan Wilho Ilmarin murahdukseen "Jatkuu huomenna". Päivittäiset viiden minuutin pätkät esitettiin sunnuntaisin puolen tunnin mittaisena koosteena. Jopa leikit pysähtyivät siksi ajaksi.  

50-luvulta itselläni on sellainenkin muisto, että isäni ja hänen työkaverinsa armeijasta, Ihalaisen Lasse alias Lauri sanoivat kutsuttuina jotain radiossa. En muista mitä ja miksi sanoivat.

Minulle Minna ja Kimmo ovat tehneet kuuntelusta elävän, itselleni kaksisuuntaisen kommunikointivälineen. Ei ole montaa päivää, kun aamun aiheena olivat hyttyset ja ennen kaikkea niiden pistokset sekä paukamat. Odotin monen musiikkikappaleen ajan eivätkö sano mitään, että kaikki hyttyset eivät suinkaan ole kimpussamme. Kun en kaipaamaani tietoa saanut, soitin WhatsApp puhelun Minnalle Novaan.

Selvisi, ettei hän tiennyt vain naishyttysten hamuavan vertani saadakseen syntyville hyttyslapsilleen ravintoa. Mieshyttyset sen sijaan ovat kaikki trendikkäästi kasvissyöjiä. Puhuessani hänen kanssaan en puolestani tiennyt enkä oivaltanut, että Minna ajoi ulos lähetyksessä nauhoittamansa puhelumme. Kuulostin aivan käypäseltä kuulijalta ja ohjelmaan osallistujalta.

Pidän myös heidän aamun kolmikysymyksisestä kilpailusta, joka sopii lähes kaikille. Pitää vastata enemmän tai vähemmän, kun he vaikka väittävät, että tuuma on yli kolme ja puoli senttiä. Kuka vastaa kaikki kolme oikein, saa Radio Novan kahvimukin 🍵. 

Sekin oli mukava huomata, että valtakunnan kuunnelluin kaupallinen radio ei ole vain nuorten juttu, sillä sekä Minna että Kimmo ovat iältään yli viisikymppisiä, aikuisen oikeesti aikuisia. Iloitsen, että ansiostanne 73-vuotiaana vanhana kubbena olen oppinut uusia kuuntelu- ja osalistumistapoja sekä löytänyt teistä itselleni uusia fanitettavia. Kiitos siitä Minna, Kimmo ja tietysti myös Markus.

Sovellettu rehellisyys ja valikoiva lainkuuliaisuus

Eilen tuli jääkiekon MM-kisoissa Tampereen Nokia Arenalla Kanadalta turpiin 4-1. Johon päävalmentaja Jukka Jalonen totesi, että mikään puu ei kasva aurinkoon asti. Ainut lohtu oli, että Latvia passitti myös Ruotsin laulukuoroon ja takaisin matkustajalautalla Tukholmaan. Piristävää oli, että Saksa jatkaa, vaikka henkisesti huiskutinkin Sveitsin valkorististä 🇨🇭 punalippua.

Suomessa sen sijaan kansainvälisen Siniristin lippua liehuttavat Sininauhajärjestöt, jollainen Sininauhasäätiökin myös Tuusulassa on. Hyrylässä sijaitsee eräs sen lippulaivoista. Mutterimaja, jonka visio kahdeksankulmaisine ulkomuotoineen on yksi tekemisteni helmistä. Kuva siitä julkaistiin aikoinaan Raha-automaattiyhdistyksen juhlakirjassakin. Mutterilla minut on Päiviksen kanssa myös vihitty pastori Aarne Kiviniemen toimiessa Luojamme maanpäällisenä edustajana. Säätiön henkilökunnalta saimme häälahjaksi tandem-polkupyörän, jolla olemme ajaneet ehkä 20 metriä. 

Kun jäin kymmenen vuotta sitten kokoaikaiselle leppoistamisjaksolle, sain Mutterimajan väeltä pienen omenapuun taimen, jonka istutin silloin pihaan. Vieläkin muistan, kun toivoin sille hyvää kasvua, vaikkei sekään kasva aurinkoon saakka ja pitkää ikää. Pitkäkestoisempaa kuin omaani oli jäljellä. Monesti vuosien varrella olen käynyt katsomassa puutani, puhumassakin sille.

Toissapäivänä ex-työkaverini Annika Lappalainen lähetti minulle kukkivasta omanapuusta vasten valoa otetun valokuvan. Siinä hetkessä päätin, että kun seuraava päivä koittaa, menen käymään Mutterimajalla ja otan uuden kuvan. Näin tein.

Toiminta oli muuttunut paljon, eikä se ole enää päihteettömän elämisen yhteisö, eikä kaikille avoin olohuone. Vaan tarjoaa palveluasumista myös naapurikunnille. Kukaan henkilökunnasta ei enää minua tuntenut.

Puusta oli kasvanut aikuinen, jossa oli kukkia enemmän kuin lehtiä. Hieno puu ja hienot muistot. Kun sitä katselin, ajattelin, että jos kaikki kukat tuottavat satoa, on siinä paratiisin Eevalla aika työ etsiä jokaiselle omenalle Aatami maallisiin iloihin 🤣. 

Eilen sain myös palautteen päivän blogista, jonka linkin Pääskysaari poisti sivuiltaan koska Yle mainitsi hänen olevan Sininauhasäätiössä töissä. Kun Yle korjasi työsuhteen päättyneen vuosi sitten, tein samoin. Sitä tehdessäni ajattelin valikoivaa lainkuuliaisuutta, joka kestää laittoman huumeiden piikityspisteen, muttei sitä, että toistan Ylen uutisen työsuhteesta. 

Mutta kiitos sinulle Hannu Martikainen eilisestä palautteesta: "Jorkiksi ain tulen sua muistamaan....tunnen vaan Jorkin omalaatuisineen viisauksineen.. kaikki ei ymmärrä tai tahdo..jos tahtoo joutuu uhrautumaan ja myös luopumaan Isien perinnäis säänöistä voi kuinka se on vaikeaa..mutta kun teet sen mikä on mahdotonta omasta mielestäsi niin kaikki ne ovet ovat auki mitkä mielessäsi ovat aina olleet suljetut..usko kantaa mutta myös riisuu..kiitti Jorkki ajatuksistasi.🙏"

Sininauhasäätiö, minne menet?

Sininauhaliitto perusti aikoinaan Sininauhasäätiön työrukkasekseen tekemään kristillistä päihdetyötä. Yhdessä Sininauhaliiton kanssa yksi sen merkittävimmistä, valtakunnallisista asiakaspalvelumuodoista oli ja on ehkä vähän vieläkin päihteettömät päiväkeskukset. Ne olivat keitaita usein niin päihdekeskeisessä, suomalaisessa vapaa-ajanvietossa. Kaikille tarkoitetuissa yhteisissä olohuoneissa ei tarvinnut katsella eikä kuunnella humalaisia. Olin ylpeä tästä yhtenä uraauurtajista, sillä alkoholia ja sen nauttimispaikkoja on maailman joka kolkassa yllin kyllin.

Alkoholin kulutus on ollut Suomessa laskussa monta vuotta ja alkoholittomat juomat ovatkin Alkon eniten kasvanut tuoteryhmä. Mutta siinä missä Alko on hyvällä tavalla ajan hermolla, on sitä myös ikävällä tavalla Sininauhasäätiö.

Vapaaehtoiset avasivat Helsinkiin laittoman huumeiden käyttöhuoneen. Kallion liepeillä sijaitsevaan Dallapénpuistoon oli pystytetty teltta, johon huumeita pistämällä käyttävät ihmiset voivat tulla käyttämään turvallisesti. Paikalla oli päihdealan ja terveydenhuollon ammattilaisia, joiden tarkoitus oli tarjota ihmisille apua, neuvontaa, puhtaita käyttövälineitä ja syötävää.

Tempauksen taustalla on turhautuminen siihen, että käyttöhuoneiden perustaminen Suomessa on edennyt niin hitaasti, kertoo yksi vapaaehtoisista Juha-Pekka Pääskysaari. Pääskysaari toimii vertaistyön asiantuntijana Sininauhasäätiössä, mutta on muiden vapaaehtoisten tavoin paikalla yksityishenkilönä.

Mutta mutta. YLE  muokkasi tänään, 25.5.2023 kello 13.30 uutistaan: "Jutussa luki aiemmin, että Pääskysaari olisi Sininauhasäätiön työntekijä. Hän on kuitenkin siirtynyt Sininauhasäätiöltä pois noin vuosi sitten". 

– Tarkoitus on, että ihmiset saavat jonkun paikan, missä voivat käyttää laittomia tai laillisia päihteitä turvallisemmin kuin vihreässä vessassa, mikä tästä aamulla näköjään poistettiin, koska siellä käytetään, asutaan ja tulee häiriötä, Pääskysaari kertoo.

Joskus tarina saa ansaitsemansa lopun. Kun poliisi sai tietoonsa, että Dallepénpuistoon on pystytetty huumeiden käyttöhuonetta muistuttava teltta, jossa mahdollistetaan huumeiden käyttö, virkavalta puuttui tilanteeseen. Suomessa kun lainsäädäntö ei salli edelleenkään huumausaineiden käyttöä tai hallussapitoa.

Maailma muuttuu, mutta kaikilta osin en muutu sen mukana. Aikoinaan viina oli enemmän kortilla ja korvikeaineiden käyttö kurssissa. Niiden käyttäjät valuttivat denaroitua spriitä pakkasella pitkin rautakankea, joka jäädytti kaiken muun, muttei alkoholia. Kaupunkilegendan mukaan terveydelle vaarallisesta lasinpesunesteestä sai juomakelpoista myös alkoholia siivilöimällä sen ranskanleivän läpi.

Lähes Lauttasaaren sillankupeessa oli laitapuolen kulkijoiden Liekkihotelli, jonne vapaaehtoisetkin veivät voimavarojensa puitteissa ripauksen ihmisarvoista elämää. Silloinkin olivat olemassa Sininauhasäätiö ja Helsingin Diakonissalaitoksen säätiö sekä A-klinikkasäätiö. Ehkä heidän olisi pitänyt viedä nykyisen linjauksensa mukaisesti valtion viinaa pakettiautollinen joka viikko Liekkihotelliin korvikeaineiden käyttäjille.

Päihdetyötä tekevien järjestöjen, olivat sitten kristillisen arvomaailman omaavia tai eivät, käsitys ihmisarvoisesta elämän tarjoamisesta pitäisi kyllä olla jotain aivan muuta kuin piikitystilojen ylläpito.

Olin Sininauhojen takarivin tallaajana, puheenjohtajana ja kouluja käymättömänä operatiivisena johtajana aina hyvin ylpeä, kun sain olla osa kansainvälistä Siniristiä. Pidin tärkeänä, että väen keskuudessa on asiakasnäkökulma jokaisessa tekemisessä vahvasti läsnä. Olin otettu, kun vertaistuellinen kokemusasiantuntijuus sai tilaa ja arvostusta.

Nyt tätä kirjoittaessani ajattelen asiaa uudelleen, sillä en osannut edes kuvitella heidän ylläpitävän ns. yksityishenkilöinä tai vapaa-ajallaan huumeiden käyttäjille piikityshuoneita. Joten minne menet Sininauhasäätiö?

Olen, siis elän ja kävelenkin...

Tilastokeskus ennusti vuonna 2020 ikäisilleni miehille kuolinkuukaudeksi elokuu 2027. Olisin tuolloin iältäni 77 v ja 3 kk. Sen mukaan kovinkaan kauaa ei enää ole kävelyaikaa. Jotenkin masentava tieto. 

Toisaalta syntyessäni ennustettu kuolinkuukauteni oli lokakuu 2008. Olin tuolloin iältäni 58 v ja 5 kk. Olenkin saanut ennusteissa lisää elinaikaa 18 v ja 11 kk. Se taas on jotenkin lohdullinen tieto. 

Innostuin aikaa tappaakseni laskemaan montako askelta olen tähän saakka ottanut. Ehkä olen kävellyt 5-6000 askelta vuorokaudessa. Vuodessa se on jonkun verran alle 2 miljoonaa. Se on puolet vähemmän kuin suositellaan olevan hyväksi fyysisen kunnon ylläpitämiseksi. Joka tapauksessa jos olisin kävellyt kävelemäni matkan joka päivä 70 vuotta, olisi takana yli 125 miljardia askelta.

Paljon vai vähän on suhteellista. Valtion velka on tällä hetkellä enemmän kuin, että se olisi ottanut joka askeleellani lisää lainaa yhden euron 70 vuoden ajan. Mielestäni se on paljon. Se on jokaiselle suomalaisella vauvasta vaariin enemmän kuin nettoeläkkeeni vuodessa. Toisaalta maksamme sairasvakuutusmaksut mukaan luettuna tuloveroja joka vuosi 40 miljardin euron paikkeilla, joten eiköhän tästäkin selvitä. 

Ylivoimainen tehtävä on sen sijaan muistaa minne kaikkialle olen vuosikymmenten aikana kävellyt. Tai mitä olen kävelyilläni saanut aikaan. Sen sijaan juuri nyt kävelin 180 askelta ottamaan kuvan kivestä, jonka juurelle toivon ripoteltava osan tuhkastani sen jälkeen, kun kävelyni on kävelty. Taidankin antaa muistokivelle yhdeksi uudeksi nimeksi "Kadonneiden askelten kivi".

Kun elän varsinkin muille varsin hyödytöntä ja muutenkin tarpeetonta elämää, on aikaa ja joskus mukavaakin leppoistamisen lomassa pyöritellä saman sarjan juttuja. Että onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi. Tai kuten isäni joskus pohti "voiko tyhjyydessä olla sattumaa". Näin jälkeenpäin kriittisesti ajateltuna, vain harva tekemiseni ja vielä harvempi kävelyni on ollut millään lailla oikeasti hyödyllistä saati tarpeellista. Hyödyttömän ja tarpeettoman tekemisessä ihminen lieneekin ylivertainen elävä koko maapallolla. Ainakin, jos vertaan itseäni kylläiseen kotikissaan 🤣.

Jokilaakson yösijat ja toiletit

Kun aikoinaan yövyin yksin ja myöhemmin Päiviksen kanssa Jokilaaksossa, ei ollut Merikonttikotia eikä konttisaunaa. Oli vain matkailuauto eri muodoissa. Joskus vain sen tapainen, kuten Texasista Dallasin kentokentältä hankkimani pakettiauto Chevrolet Stareagle, johon tein toimiston ja vuoteen tavaratilaan. Kylkiin maalautin laitapuolenkulkijan päällään vihreä maihinnousutakki sekä taskussa viinipullo. Tekstit Chevy Vanin sivuissa olivat englanninkielellä: "Likaiset vanhat miehet tarvitsevat myös rakkautta".

Ensimmäinen rakennus oli Andy McCoyn serkkupojan kanssa pystytetty ja eristetty sekä sähköistetty grillikota. Kun Päiviksellä ja minulle ei ollut yöpymiseen soveltuvaa autoa, yövyimme kodan kapeahkolla penkillä aivan toisissamme kiinni.  Kuuntelimme Sävelradiota aamun sarastukseen saakka, itkimme, nauroimme, rakastimme toisiamme ja olimme onnellisia. Rakastin Päivistä enemmän kuin on matka maasta aurinkoon.

Kerran jo matkailuautoaikaan, sanoi Päivis aamulla, ettei haluaisi lähteä pois ollenkaan. Kysyin, että mitä jäämiseen tarvittaisiin? Oitis hän vastasi, että suihku ja pyykinpesumahdollisuus. Niin syntyi Merikonttisaunamme suihkuineen, ekokäymälöineen (Separett) ja pyykkikoneineen. Myöhemmin olen tehnyt löylyhuoneeseen myös yöpymispaikan.

Seuraava rakennus Jokilaaksossa oli Järvenpään hirsitalojen näyttelyalueelta hankittu Huvimaja. Siihen teimme jossain vaiheessa varsin persoonallisen ekokäymälän (Biolan). Oman käytön lisäksi sitä kayttävät viereisen kunto-/luontopolun käyttäjät, muut samoilijat ja hiihtäjätkin joskus. Vieressä kallion päällä on karttoihinkin merkitty Myllykylän laavu, jonka retkeilijöillä on myös joskus käymälän tarve. Kaikki eivät istu riu'ulle eivätkä halua käyttää virolaisten suomenkieleen lanseeraaman oivan sanan metsä-wc:tä muutenkaan. Huvimajakäymälän tarve on myös Soiniityntien sillanpielen uima-, grilli- ja kalastuspaikan käyttäjillä.

Merikonttikotiimme kymmenen vuotta sitten hankimme kapeahkon parvisängyn, joka on myös vanhuusmittarini. Kun en pääse sieltä enää alas ilman apua, hävitän sen alla olevat työpisteemme, sahaan sängyn jalat poikki ja siirryn yöpymään samassa vuoteessa maan tai laittian rajaan. Sänky on kovin rakas, sillä se on Päiviksen ja minun ensimmäinen ja ainut, uutena hankittu yhteinen vuoteemme. Merikonttikodissa on myös yksi kolmesta, erilaisesta ekokäymälästä (MullToa). 

Samohin aikoihin sijoittuu talvikäyttöönkin soveltuvan laatuteltan hankinta. Siinä ajattelimne yöpyä muun muassa Lapin moottorikelkkaretkillämme. Yöpymiset teltassa Lapin tähtitaivaan ja revontulien alla jäivät kokematta, mutta telttayöt eivät. Vaan se kulki mukanamme muun muassa henkilöautossa Ruotsissa ja Vespa-skootterissamme Virossa. Sittemmin olen pystyttänyt sen milloin minnekin fiilisten mukaan myös Jokilaaksossa. Jokilampien uimapaikkamme kupeessakin olen siinä yöpynyt. En kylläkään Päiviksen, vaan osaomistuskoira Niilon kanssa.

Yhteisen matkailuautomme myynnin jälkeen katosi toviksi myös automatkailuharrastus, sillä tein sen osalta vääriä valintoja. Kunnes viime talvena hankin Thaimaassa ollessani valokuvien ja kirjoitetun perusteella 8000 kilometrin päästä Kajaanista farmarimallisen, hopeanharmaan Vanha Rouva Avensiksen matkamakuuhuoneella. Siinä onkin yksi seitsemästä Jokilaakson vuodepaikasta.

Sen myötä kaivoin naftaliinista vuosien aikana hankkimiamme, vailla käyttöä jääneitä retkeilyvarusteita. Mukaan luettuna alle 20 euron, muutamassa sekunnissa pystytettävä kuvan teltta, joka on kuin tehty suuremman, kuomullisen peräkärryn sisälle. Kun työnnän sen perälle, mahtuu lavalle esimerkiksi kemiallinen wc, matkasuihku ja tonkallinen vettä. Tänä aamuna ottamassani yläkuvassa on itse asiassa neljän Jokilaakson yösijan paikat. Merikonttikoti, saunakontti, kota ja Vanha Rouva Avensis. Kuvista puuttuu vain punainen laatuteltta.

Luin kirjan josta pidin

Taisi olla toissapäivänä, kun kirjoitin löytäneeni pitkästä aikaa kirjailijan, jonka teksti tempaisi minut syleilyynsä, kuten Joel Haahtela itsekin toivoo. Trilogian ehkä keskimmäinen teos, Hengittämisen taito kantoi viimeiseen sanaan. Siinä ehkä auttoi, että sähköisessä muodossa suht pienellä tekstillä sivuja ei ole kuin parisataa. Uskon kylläkin, että kirja antaisi paljon lisää uutta ajateltavaa ja ymmärrettävää, jos lukisin sen toiseen kertaan. Ehkä joskus luenkin.

Ostinkin alle vitosella viime yönä Haahtelan ensimmäisen seuraksi toisen hänen kirjansa. Luulen, että useammassakin teoksessa usko on vahvasti läsnä. Sekin on lukemisissani uutta. Yritin muistellakin olenko lukenut ainuttakaan niin sanotusti hengellistä kirjaa. Ei palannut mieleen kuin koulun uskontotuntien kirjat Jeesuksineen, Josefeineen ja Mooseksineen. Ja sitten Tex Willer intiaanien Manitoineen.

Toinen asia mitä olen välttänyt on, jos kirjailija on ollut ehdolla palkituksi tai palkittu. Olen ajatellut heidän kirjoittavan liian ylevästi tai sivistyneesti, sillä sivistyssanojen viljelijöitäkin kirjamaailmasta löytyy. Siviiliammatiltaan lääkäri ja psykiatri Haahtela on palkittu ja ollut ehdolla monesti. Hän rikkoikin rajoittuneen lukumaailmani muureja. Oli mukava havaita, että kykenen osin luutuneessa elämässäni omaksumaan yhä uutta.

Mielenkiinnolla odotan mitä ostamani kirja tuo tullessaan ja minne se mieleni sekä sieluni kuljettaa. Harvoin on käynyt niin, että elän elävästi kirjan henkilöiden matkassa. Hengittämisen taidon kanssa kävi niin. Kuljin, elin ja nukuin kovalla laverilla vaivatta talvisäässä kolmen henkilön kanssa muuten autiolla, sähköttömällä Kreikan saarella.

Pohdin paljon lukiessani rukouksen ja ikonien merkitystä, jotka eivät koskaan ole juurikaan auenneet minulle. Vaikka olen huokaillutkin aikojen taakse silloin tällöin pitkin elämääni. Nyt tiedän enemmän, vaikka vain häivähdyksen. Joka tapauksessa kaikki luettu oli mielenkiintoista ja eloani syventävää.

Aiemminkin olen kirjoittanut ajasta, jolloin arkipäivät ovat olleet palkkatyötä ja viikonloput täyttyneet päihdekeskeisestä vapaa-ajasta. Ajasta jolloin ei oikeasti ollut aikaa eikä tarvetta itselle, sillä päiviä oli edessä rajaton määrä. Käytännössä kolmasosa viikosta työmatkoineen ja ajatuksineen kului itsensä, tekemisiensä sekä ajatusten myymisestä rahalla toisille ja toinen kolmasosa meni nukkumiseen.

Nyt ovat vuorokaudet täynnä leppoistamista, jonka joku toinen täyttää työllä ja muulla tekemisellä. Itse käytän paljon aikaa ja vaivaa itseni etsimiseen sekä ymmärtämiseen. Miksi olen, kuka olen, minne menen? Ja jos menen, menenkö ikuisesti ja mitä vien mukanani? Sen kaiken käsitän olevan jotain monimutkaisen kaunista. Jotain sellaista mitä voin hyvinkin sanoa mystiseksi.

Tänään päättyy Jorma Soinin juhlaviikko

Viikkoon on mahtunut monta juhlaa ja tärkeitä tehtäviä. Ulkonakin kävin syömässä useamman kerran. Löysin uuden ruokailutavan ja -paikankin, jonka vuoksi siirsin kotiin päästyäni pysyvästi hopeanharmaaseen Vanha Rouva Avensikseen retkikäyttöön aiemmin hankkimani ruokailuvälineet. Eilen nimittäin ostin paikallisesta S-marketista muoviaskiin lämmintä perunamuusia sekä yhtä lämpimiä silakkapihvejä. Pommac-sekahedelmäjuoma kyytipoikana, parkkipaikalla katsellen ihmisten tohinoita, söin yhden juhlaviikon aterioistani kertakäyttöisillä ruokailuvälineillä. Päivälliseni maksoi noin 4 euroa ja puuntapaiset aterimet 35 centtiä.

Muutakin tärkeää on juhlaviikkoni sisältänyt. Kiersin kymmenkunta Jokilaakson rajanaapuria saadakseni heidän hyväksyntänsä kuulemisesta viiden vuoden uutta rakennuslupaa varten Merikonttikodille ja sen apurakennuksille grillikotineen. Kyläläisten kanssa on muutenkin mukava jutella, vaikka jollakin on hampaankolossa Tuusulaa kohtaan. Ei ollut saanut lupaa tehdä kiinteistölleen kuorma-autojen parkkialuetta jne.

Myös ruumiillista työtä juhlimisen lomassa olen harrastanut. Tyhjensin konttisaunan ekokäymälään kuukauden aikana tuottamani pytyllisen raaka-ainetta ekokompostoriin jatkojalostusta varten.

Koska Jokilaakson juhlapaikka on luonnonsuojelualueen ulkopuolella, on sitä lupa muokata. Joten annoin vadelman oksille kyytiä ja tein samalla  kasvutilaa viereen jostain ilmestyneelle viinimarjapensaan alulle, jossa on jokunen kukka ja marjan raakilekin. Sen juurille päätyy osa jatkokompostorin tuotteesta valmistuttuaan. Syömään en marjoja ehkä ennätä, vaan siitä pitävät huolen mustarastaat ja muut nälkäiset linnut.

Lihansyöjälintujen pääruoka ei ole vielä Jokilaaksoa saavuttanut. Vaikka perhoset ja  ampiaiset lentelevätkin, hyttyset ovat vasta tulossa. Niistä en innoissani ole, mutta hyväksyn kyllä osana luonnon kiertokulkua. Lapamato saattaa sanoa "toivossa on hyvä elää ja rauhassa kuolla", mutta niiden sukulaisilla tai heimolaisilla on omat vaaransa. Sillä varhainen lintu madon löytää, joka ei tietty ole madon onni. Omat uhkansa on onkimadoillakin.

Eilen sijasin myös Vanha Rouvan matkamakuuhuoneen vuoteen, sillä juuri nyt ei lähipäiviksi ole tiedossa yön yli matkoja. Automatkailuharrastukseni varustepaketti onkin vuosien haparoinnin ja väärien valintojen jälkeen vihdoin kuosissaan. Kuten kaikki muutkin elämäni puitteet ja sisällöt.

Joskus elämän kipeys nostaa silti päätään. Näin ajattelin sukulaiseni ajaessa ohi morjenstamatta, päänsä pois kääntäen. Kerran joku kysyi kohtelenko kaikkia samalla tavalla. En vastannut, mutta ajattelin, että en. Sillä vaikka hän, joka ei aina sano minulle moi, päivää tai huomenta, vain hänelle annan syntymäpäivälahjan.

Lukemisen vimma

En lue kovinkaan paljon kirjoja, mutta luen niitä käytännössä lähes joka päivä, usein yölläkin jonkun sivun. Pitkän etsinnän jälkeen löysin taas kerran kirjailijan, jonka teksti ja ajatukset sopivat sieluni tämän hetken maisemaan. Vuosikymmenten aikana lukumieltymykseni ovatkin muuttuneet moneen kertaan. Voisi kai sanoa, että aikansa kutakin. 

Jännityskirjailijoista viimeinen mieleinen oli Stieg Larsson enkä nyt jo kuolleen miehen jälkeen ole löytänyt ainuttakaan lähellekään samaa tasoa. Samoin on käynyt elämänkertojen tapaisten kanssa. Pidin Obamoiden ensimmäisistä kirjoista, mutten enää Michellen "Valo meissä kaikissa". Kesken jäivät prinssi Harryn Varamies ja Jari Tervon Vesa Matti Loiri. Tervon pariskunnan kirjasta Ukko tykkäsin Katin ja koiran ansiosta. Koneen Ruhtinas on John Simonin kirja Pekka Herlinin elämästä, josta myös pidin. 

Sitten oli pitkä taival eikä mikään teksti sytyttänyt eikä maistunut. Kirjattomasta suosta tai aavikolta minut toviksi poimi peräseinäjokelainen Markku Mantila mainioilla lukemisilla "On toinenkin polku taivaaseen" ja "Joku voisi kutsua sitä kohtaloksi." Niiden jälkeen olin jälleen kauan vailla mieleistä luettavaa. 

Toissapäivänä tai oikeastaan iltana puhua pulputin ystävälleni Ritva Toiviolle yksinäisyydestä, Luojani ja itseni etsimisestä, harhapoluistakin. Hän ohjasi minut Joel Haahtelen kirjamaailmaan. Kiitos siitä sinulle Ritva. 

Vankan uskonnollisen vakaumuksen omaava Haahtela tutustui ortodoksisuuteen aluksi vaimonsa mukana ja mieltyi kokemaansa. Elämys syveni, kun häntä pyydettiin jumalanpalvelustekstien lukijaksi. Hänet vihittiin ensin lukijaksi ja 2021 diakoniksi, joka on varsinaisen ortodoksisen pappeuden ensimmäinen porras. Haahtela käsittelee tuotannossaan kristinuskoa ja sen selittämättömiä asioita, mutta romaaneita voi lukea niin hengellisin kuin humanistisin silmin.

Haahtelan teoksille on tyypillistä keveys ja unenomainen tunnelma; tyyliltään niitä on luonnehdittu impressionistisiksi. Haahtela itse kertoo uskovansa ”selittämättömään, siihen että asioiden takana on jotain monimutkaista ja kaunista, toisin sanoen mystistä".

Niinpä eilen ostin Elisan nettikirjakaupasta alle viidellä eurolla Joel Haahtelan Hengittämisen taito: "Ja pian hiljaisuus alkaa kietoutua minunkin ympärilleni, tunnen sen ruumiissani. Seison Jumalanäidin edessä ja sanon Elenille, että minusta tuntuu kuin astuisin täällä toiseen aikaan ja salaiseen paikkaan. Eleni sanoo, että minä olenkin astunut, sillä ikoniin sisältyvä aika ei ole meidän tuntemaamme aikaa, vaan kahdeksannen päivän aikaa. Se on tavallisen ajan ulkopuolella olevaa aikaa, tai oikeastaan se on ajan loppu, eskhaton. Ja kun me katselemme Jumalanäitiä, mekin astumme tuohon ikoniseen aikaan, ja samalla myös toiseen paikkaan."

Lainvalvojat

Tänä päivänä 106 vuotta sitten Senaatti määräsi korkeimman järjestysmiehensä Allan Serlachiuksen käskyllä miliisimiehistöt heti lopetettaviksi ja tilalle palautettavaksi valtion poliisilaitokset. Tavoitteena oli perustaa yleistä luottamusta nauttiva poliisi. Raumalla miliisit luovuttivat paikkansa vasta lokakuussa ja Helsingissä miliisi alkoi lakkoilla.

Joskus olen pohtinut ja vieläkin silloin tällöin, että asuuko minussa yhä pieni lainsuojaton, koska edelleen kavahdan poliisin nähdessäni, vaikka kolttosistakin ja muista laittomuuksistani on aikaa yli 40 vuotta. Silloinkin sain vain ansioni mukaan, suurimmasta osasta en sitäkään. Vaikka syitä olisi ollut passittaa minut eräänkin kerran lukemaan tiilenpäitä.

Mutta ilman linnaakin minusta on tullut lainkuuliainen kansalainen, joka ei aja edes ylinopeutta. Niiden vuoksi ajokorttini on kyllä ollut katkolla kolmekin kertaa. Yhtä monesti kävin selittämässä laitoksella ajelujani. Tarkkaan jäi muistiin viimeisen kerran komisario Järvenpään poliisilaitoksella. Hän päätti puhuttelunsa sanomalla: "Jos vuoden sisällä tapahtuu mikä tahansa rike autolla, johon poliisi joutuu puuttumaan, niin älä edes kuvittele tulevasi sen jälkeen tänne yläkertaan. Vaan aivan hissun kissun ja nöyrin mielen tuot ajakortin alakerran kansliaan tytöille."

Joku vuosi sitten pidimme Omia polkuja kulkevien kauppaa Hyrylässä Poliisi Laineen talon alakerrassa. Kansan suusta siepatut tarinat kertovat, että Laineella oli tiloissa aikoinaan epävirallinen putka, sillä lähin selli oli Keravalla asti. Joskus hän tarjosi kylällä toikkaroineelle humalaiselle vaihtoehdoksi nukkua sen sijaan aamuun saakka humalansa pois omakotitalonsa kellarissa.

Samat tarinat kertovat Laineen jälkeen tulleesta konstaapeli Saikkosesta, jonka sanotaan kulkeneen hiekkakuopilla kuorma-autokuskien joukossa. Monella oli soranajosta ylinopeus- ja ylikuormasakkoja, jotka piti maksaa määrättyyn päivään mennessä. Siihen aikaan maksamattomat valtion saatavat joutui niin sanotusti istumaan, sillä ne muutettiin vankilapäiviksi. Saikkosen kerrotaan kiertäneen Hyrylän hävittäjien joukossa keräämässä tilipäivisin sakkorahoja, etteivät miehet joudu linnaan.

Ollessani Jyväskylän Katulähetyksen viime käden boss, pidimme yllä Halme-/Kytökadun intiaanikylää, jossa meno äityi välillä hurjaksi. Niin hurjaksi, että työntekijät halusivat kyynelkaasusumuttimet. Joten Jyväskylän poliisimestari Mäkinen otti minuun yhteyttä sanoen, että "sillä ehdolla saavat, jos sinäkin Soini otat sumuttimen. Kollegat nimittäin kertovat sinun menevän joskus paikkoihin, jonne sinun ei edes pitäisi mennä". Lupa ja käyttämätön sumutin yli kolmen vuosikymmenen takaa ovat yhä tallessa.