Ehkä koko elämäni olen etsinyt itseäni ja jotain itseäni suurempaa. Sillä en pysty uskomaan, että universum ja maailmankaikkeus on ainoastaan yksi suuri sattuma, josta kaikki tänäkin päivänä oleva on vain seurausta. Vielä vähemmän uskon siihen, että kaiken elävän kirkkain tähti olisi ihminen, joka huvikseen tai täysin ilman syytä tuhoaa kaikkea elämää ympärillään. Tai, että joku jossain olisi omaksi kuvakseen luonut ihmisen. Jonka täydellistä elämää vaikeuttaa toinen, yhtä hämärä "hengen mies" heitellen aidan takaa alvariinsa kapuloita vankkureiden pinnapyöriin.
Itseni on ollut vaikeampi uskoa hyvän kuin pahan olemassa oloon. Joka kulkee monen, hurskauttaankin kauppaavan mustakantisen kirjan sivuilla. Ehkä taivastieni suurin este tai peräti harhapolku ovatkin nämä "uskovat", jotka puhuvat toista ja tekevät toista. Jotka tekivät kaikkensa, etten palaisi entiseen työhöni ja jotka ovat tehneet paratiisin portit niin ahtaiksi, että siitä ei heidän ehdoillaan ole sisään mennyt juuri kukaan läheiseni eikä monikaan ystäväni. Jos näin on, en tahdo sinne minäkään. Sillä mitäpä muuta siellä omassa yksinäisyydessäni tekisin kuin kaipaisin rakkaitani samalla lailla kuin täälläkin?
Mutta mitä valmiimmaksi elämäni tulee tässä muodossa, sitä enemmän haluan uskoa ja uskonkin, että jotain ihmistä suurempaa on, josta en tiedä enkä käsitä mitään. Kuten eivät kai muutkaan omasta tuonpuoleisestaan. Meillä kaikilla lieneekin vain usko ja sitäkin tasan saman verran. Uskoa, että kaikki loppuu aikanaan, mikään ei koskaan tai jotain siltä väliltä.
Vuosikymmeniä olen sanonut ja kirjoittanutkin, että oman elämäni tarkoitus on löytää polun alkupää jonnekin tai loppupää ei minnekään. Sen etsinnässä törmäsin toissapäivänä ietsismiin, joka näkyy joka puolella. Minulle erityisesti Tuusulan Jokilaaksossa luonnonsuojelualueen keskellä. Aamu- ja iltauinneille hiljaa kävellessä sekä päivisin ja öisinkin myös Tuusulanjoki virtaa hiljaa vieressäni. Lammen pinta on peilityyni, ja kaislikko huojuu tuskin havaittavasti. Ei ole kiirettä, ei ääntä, ei selitystä. On vain joutsenperhe, minä ja jokin...
Olen viime päivinä miettinyt löytämääni sanaa, jonka löysin sattumalta. Se jäi mieleeni kuin sumu lammen ylle – epämääräisenä, mutta läsnä. Ietsismi tarkoittaa uskoa johonkin, ilman että määrittelee mitä se jokin on. Ei kirkkoa, ei dogmeja, ei selityksiä. Vain tunne, että elämässä on jokin syvempi ulottuvuus.
Jokilaaksossa tämä ajatus tuntuu luonnolliselta. Kun kuljen luonnon keskellä, joskus ilman vaatteitakin pientä polkua, en tarvitse sanoja enkä tarvitse oppia. Tarvitsen vain sen, että jokin liikkuu myös minussa veden virratessa kalojen ja viitasammakoiden yli. Että jokin hengittää myös minussa, kun metsä hengittää. Luonto ei vaadi selityksiä eikä ietsismi ole uskonto, mutta se ei ole myöskään uskonnottomuutta. Se on kuin luonto itse – ei tarvitse tulla määritellyksi, jotta voi olla totta. Kun istun laiturilla lammen rannalla ja katson veden pinnasta pilvien heijastusta, en kysy mitä se tarkoittaa. Tiedän vain, että se merkitsee...
Jokilaakso on minulle kuin ikkuna. Sen kautta näen maailman, joka ei selitä itseään, mutta joka kutsuu. Se ei vaadi uskoa, mutta sallii sen. Se ei vaadi sanoja, mutta antaa tilaa niille, jos haluan. Se kaikki on matkakumppani, mutta ei määränpää. Ietsismi ei lupaa eikä anna vastauksia tai pelastusta. Minulle se on antanut tällä hetkellä koko ikäni etsimmäni polun pään. Viimeisenä ajan päivänäni saan ehkä tietää onko löytämäni alku- vai loppupää. Se lupaa ainoastaan, etten ole yksin kysymysteni kanssa. Se kulkee rinnalla, kuin varjo, kuin tuuli, kuin joen virta. Se ei johda eikä johdata minua mihinkään, mutta se kulkee kanssani.
Ehkä juuri siksi se sopii loppumatkan kumppaniksi. Ei siksi, että se tietäisi, vaan siksi, että se hyväksyy tietämättömyyden. Ei siksi, että se lohduttaisi, vaan siksi, että se sallii lohdun syntyä. Kun ajattelen Merikonttikotiani Tuusulassa, ajattelen myös Thaikotiani Phatthalungissa. Molemmissa, varsinkin öisin, on sama ääretön tähtitaivas, sama hiljaisuus, sama äänetön kutsu, sama "jokin". Ietsismi ei ole paikka, vaan tapa katsoa. Tapa olla. Tapa kulkea löydämääni polkua jonnekin...
