Blogielämää

Yhdentoista vuoden aikana tähän samaan paikkaan on syntynyt lähes 4000 päiväkirjanomaista blogikirjoitusta. Yhteisen aikamme kirjoitimme Päiviksen kanssa yhdessä, mutta avioeromme myötä olen jatkanut tarinointia yksin. Kuten elämääni muutenkin ilman rakasta ihmisseuraa.

Vaikka ikää on 72 vuotta, en ole lakannut yrittämästä ja aloittamasta uudelleen, vaan uskonut siihen, mitä olen muille pitkin elämääni toistellut: "Ennemmin tai myöhemmin aurinko paistaa myös risukasaan." Ja jatkanut, että "silti jokaisen synkän pilven takana on uusi synkkä pilvi". Ensi lukemisella se avautuu ehkä alakuloisena. Sitä se ei ole, vaan se on arki ja pyhä, jossa me kaikki elämme.

Kirjoitan paljon "hyvää päivää kirvesvartta", mutta paljon lisäksi kaikesta kipeästäkin minulle tapahtuneesta. Ehkä se on tapa purkaa itseäni myös ventovieraille, mutta kai haluakin olla jollain lailla olemassa muille sekä kertoa iloistani.

Muutaman kerran olen pudonnut taipaleeni syviin rotkoihin, joista vähäisimpiä eivät ole avioeroni. Viime vuosien mieleni pohjanoteeraus oli, kun ensin jaoin täällä vuoden kestäneen riemuni, sillä uskoin ja toivoin tulevani isäksi eloni ilta-auringossa. Jotkut taitavat sanoa viimeistä lastaan iltalampuksi tai jotain sinne päin.

Kun olin jakanut tämän kaiken, oli henkisesti kova juttu jakaa myös pettymys, sillä minusta ei ole luuseriksi, joka välittää itsestään muille osatotuuksia. Vaan se on kuten elämässänikin. Kaikki tai ei mitään ja mahdollisimman vähän keskivertoa. Kun DNA-testien myötä selvisi, etten olekaan isä, putosin elämäni kaikkien aikojen syvänteeseen, jota itkin blogissanikin. Jäljelle jäi rakkaat ja kipeät muistot, lapsen saama nimi (Little) Jorma Goza Soini, mutta myös ehdoton rakkaus pieneen poikaan, jonka isä olen syntymätodistuksessa.

Vaikka sain paljon ymmärrystä ja myötätuntoa, oli joukossa jokunen, sanoisinko ventovieras mulkero, jotka näyttivät tuntevan yhtä aitoa riemua kuin minä surua. Ehkä tuskani oli heille sirkushuvia. Se oli myös uusi esimerkki siitä kuinka jonkun elämän polttoaineena voi olla ilkeys.

Kun lähdin 5 kuukauden Thaimaan matkalta viime kevättalvella kohti Merikonttikotiani Jokilaaksossa, olin yhtä yksinäinen kuin tullessani. Mielessäni hoin kuitenkin, etten ole edelleenkään liian vanha aloittamaan alusta. Jatkoin yrittämistä omalla kompelöllä tavalla ja tavoilla, sillä en ole koskaan ollut naistenmies. Jälleen kerran olen Aasiassa uuden alussa, josta kirjoitan lähipäivinä lisää, vaikka se joillekin tuottanee jo nyt orastavaa vahingoniloa.

Raja kiinni

Jatkan vielä jokusen rivin eilisen päivän merkeissä, jonka vietimme Jomtien Saunalla. Väkeä oli enimmillään ehkä kymmenen hengen verran kerrallaan. Ei kuulunut suomenkieltä, mutta ei kuulunut venäjääkään. Saunan lauteilta löytyi sweitsiläinen, pari englantilaista miestä ja thaimaalaista naista ynnä saman verran saksalaisia sekä yönmusta mies New Yorkista.

Sodat käynyt isäni sanoi usein, että idästä ei ole koskaan tullut mitään hyvää. Joku vuosi sitten pienen aikaa luulin hänen olleen väärässä, sillä Moskovan suunnasta vyöryi Suomeen kaikkien aikojen helleaalto. Mutta jonkun päivän päästä perässä tulivat metsäpalojen ja ties minkä saastesavut ja oli todettava, että eipä edelleenkään ollut faija väärässä.

Eilen Thaikotiin tullessa pysäköin pyörämme tutulle paikalle Bahamas-rakennuksen eteen Seven Seasissa ja jäin jälleen kerran suustani kiinni ventovieraan kanssa. Hän osoittautui viisi vuotta Taiwania, Singaporea ja Thaimaata kiertäneeksi, kuvan ovipielessä seisoskelevaksi venäläiseksi, joka sanoi, ettei ehkä koskaan voi palata Venäjälle. Tai ei ainakaan niin kauan kuin Putin, jota hän sanoi hulluksi mieheksi, on siellä. Sitten hän sanoi surullisesti kaikkien vihaavan nyt venäläisiä. Siinä hetkessä tein päätöksen, jonka kerroin hänelle. Sanoin, etten vihaa venäläisiä. Mies katsoi silmiini, ojensi kätensä ja jatkoi olevansa Denis tai Dennis.

Viime yönä Suomi sulki rajansa venäläisiltä vapaa-ajan matkustajilta ja myös minun tavoilleni uskollisena oli tehtävä päätös miten siihen suhtaudun. Helpointa olisi mennä selkien taakse piiloon ja kulkea perässä lauman mukana, jota pääministerimme Sanna Marin johtaa. Joka sanoo, ettei ole oikein, jos Venäjän käydessä sotaa, osa maan kansalaisista voi lomailla vaikkapa muualla Euroopassa.

Helppoa päätöksentekoa onkin pysytellä ulkopuolisena. Mutta onko mielipiteeni sama, jos käyn päätettävän asian itseni kanssa läpi asianomaisena? Ei ole, sillä vaikka elän demokraattisessa maassa ja vaikka hallitukseni päättäisi tai tekisi mitä tahansa, en pitäisi oikeana, että sen johdosta Thaimaa tai muumaa eväisi pääsyni rajojensa sisäpuolelle.

On nimittäin niin, on sitten iso tai pieni puolue, kyseessä on harvainvalta, jotka tarvitsevat rivivaltuutettuja tai -kansanedustajia valtansa tueksi ja ylläpitämiseksi. Mitä enemmän näitä oman puolueen marionettaja on valtuustossa tai eduskunnassa, sitä suurempi on valta. Meikäläisen ja muiden tavallisten kansalaisten mitätön, mutta tarpeellinen ääni kuuluu vain äänestyspäivänä vaaliuurnilla.

Vielä vähemmän pidän siitä, että jonkun maan diktaattorin vallankäytöstä myös muut maat rankaisevat kansaa. Tässä sopassa kiehuu Suomikin. Thaimaa on pysynyt Ukrainan ja Venäjän sodassa ulkopuolisena, mutta on myös vallankäytön suhteen mielenkiintoinen, hyvin vanha, itsenäinen valtio. Sen asioista suomalaisissa rantaparlamenteissa tunnutaan tietävän usein paikallisia enemmän.

Yksinkertaistaen täälläkin valta kuuluu kansalle, joka valitsee päättäjät vaaleissa. Niiden tulosta kunnioitetaan enemmän tai vähemmän, kunnes thaiväki on niin paljon eri mieltä, että käy toistensa kurkkuihin kiinni. Silloin tulee armeija peliin mukaan, ottaa vallan itselleen ja odottaa joskus vuosiakin kansan rauhoittumista. Sen jälkeen kaikki alkaa taas vaaleilla alusta. 

Thaielämäni rutiineja

Jokaisen Thaimaan matkani rutiineihin on kuulunut saunareissut yksin tai seurassa. Täällä se oikeastaan minimissään tarkoittaa tavallista ja höyrysaunaa, uima- sekä kylmää ja kuumaa pulahdusallasta, joissa moni kyllä viettää aikaa kauemminkin kuin vain tuokion. Kerran olin matkassa ravintola Helmen isännän Perti Revon kanssa, kun aloin ihmetellä minne mies katosi. Löysin hänet nukkumasta lämpimän altaan nurkkauksesta kaulaa myöten vedessä 🤣🤣.

Yleisiä saunakokonaisuuksia seudulla on helposti kymnenkunta. Lisäksi tulevat hotellien ja condojen omat vastaavat, kuten herrasmiesklubitkin. Viime mainittujen palvelutarjontaa voi itse kukin arvailla ja mielikuvitella.

Muitakin rutiineja on vuosien saatossa syntynyt. Yksi on koirat, joita kierrän tervehtimässä kulkukoirien lahjontapussini kanssa useammankin kerran viikossa. On mukavaa, kun ne tunnistavat. Kontrastejakin joskus syntyy. Kerran seurasin edelläni bambukepin kanssa kulkenutta muukalaista. Hänelle koirat rähisivät vimmatusti, kun farangi tuli lähelle huitoen keppinsä kanssa. Kun mies oli mennyt ohi, muuttui rähinä kohdallani yhtä vimmatuksi häntien huiskutukseksi. Ei tarvita laskutaitoakaan ymmärtääkseen, miksi joistakin koirista tulee ärhäköitä ihmisiä kohdatessaan. Kun turistin bambukepillä peloitellun koiran kohdalle sattuu lapsi muovisen leikkimiekan kanssa, on se helposti koiralle kepillä huitova uhka. 

Rutiineihin kuuluu myös tutut rantapaikat, joissa suomalaisia kokoontuu enemmänkin. Joku ihmettelee joidenkin hinkua tavata ulkomailla suomalaisia, mutta minä en. Jos haluan keskustella Matti Nykäsen muistomerkistä Köyhänlammen rannalla, Tuksu Tukiaisen lapsikaappauksesta tai Sanna Marinin biletyksistä, keskusteluseuraksi tarvitaan suomiveljiä ja -sisaria, sillä eiväthän ne muita kiinnosta. Tähän tarkoitukseen sopivia paikkoja ovat Rantaparlamentti, Raittiiden ja Lemminkäisen rannat sekä Kolmekolmonen(13) eli Pirkon ranta.

Myös ruokapaikkojen joukossa on kantapaikkoja. Varsinkin KISSillä syön usein munasalaatin ja jossain toisessa paikassa jotain muuta. Länsimaisia hampurilaisketjuja ei Jomtienin puolelta juuri löydy, mutta Pattayalta senkin edestä. Niihinkin joskus sorrun. Ehkä syön täällä länsi- sekä paikallista ruokaa fifti/fifti.

Syömiseen ja painonhallinnan rutiineihin kuuluu myös koti 7-Elevenin 1 bahtin vaaka, jossa käyn useamman kerran viikossa aamuisin. Digitaalinäyttö kertoo jatkanko matkaa iloisin mielin vai allapäin 🙂 😠. 

Thaipäivän sälää

Eilen kirjoitin meneväni kaupungintalolle maksamaan pientä veroa, jonka arvelen liittyvän Thaikotimme omistamiseen. Joku sanoi maksamisen olevan hankalaa, joten pelkäsin pahinta ja toivoin parasta. Koska älylaitteessani on gps-paikannin ja navigaattori, oli suunnistaminen helppoa, kun ensin etsin kartasta Pattaya City Hall. Sitten vaan klik ja Zoomer X:llä sinne. Vaikeaa maksamisessa oli ainoastaan, että maksua ei voinut suorittaa sähkölaskun tapaan 7-Eleveniin eikä pankkeihin eikä kai minnekään muuallekaan, vaan oli mentävä paikan päälle. Homma hoituikin loistavasti ja luulen maksaneeni kahden vuoden verot kerralla. 

Vaikka sainkin pyörämme luvatun mukaisesti laitettuna, jäi häiritsemään pieni ravistus liikkeelle lähtiessä. Sen arvelen johtuvan variaattorin hihnasta, jos pikku skootterissamme sellainen ylipäätään on. Kun tänään saanen katsastus- sekä vakuutusmerkinnät ja vihreän kirjan, joka vastaa Suomen rekisteriotetta, taidan kysyä korjaamolla ongelmasta samalla.

Päivään mahtui myös suomalaisten ja minunkin suosimalla rantapaikalla käynti. Se taisi olla aikoinaan numero 33, mutta nyt 13. Muistin paikan aikoinaan hyvin siitä, että vieressä olivat rantatuolit, joiden ympärillä oli paljon sateenkaarilippuja. Nyt eivät liehuneet minkään valtakunnan tai suuntautumisen liput ja ranta oli hiljainen muutenkin. Sadekausi sekä sen myötä farangien puute lienee siihen suurin syy. Hiljaisena odotti Pattaya Suomi-Seurakin kauden kävijöitä. Tulin samalla lennolla yhdistyksen puheenjohtaja Crister Mannilan kanssa, joka sanoi ovien aukeavan ensi kuun alussa. 

Illalla sain vieraan ja kääntäjän avulla juttua riitti. Puhetulvaani vaikutti, että takana oli puolivuotinen Jokilaaksossa, jolloin juttelin etupäässä kasveille ja eläimille. Oli oikein mukavaa pitkästä aikaa ihmisseurassa.

Elämä täällä on oikein hyvin mallillaan. Pelkkää arvelua on, että paikallisten päivänpolttavin aihe ei ole Euroopan tapaan Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan. Johon saattaa syynä olla maan suhteellisen neutraali suhtautuminen Venäjään. Thaimaan lentoyhtiöt taitavat olla niitä harvoja, jotka voivat lentää itäisen naapurimaamme ilmatilassa. Ehkä täällä pidetään venäläisturistejakin toisella tavalla kurssissa kuin Suomessa. Paljon ei heitä kuitenkaan ole, mutta ei ole kyllä paljon vielä muitakaan matkalaisia.

Eilen kävin myös Peten ravintola Helmessä ja isännän sanoja mukaillen, tupa ei ollut täysi. Asiakkaiden lisäksi puuttui tarjonnasta alkoholiton olut, jota ei emännän mukaan juo kuin minä. Mutta asiaan palataan, sillä pidän paikasta hyvine ruokineen. 

Tänä aamuna taidan katsella aamupalapaikalle uusia tuulia, sillä kävelylenkin jätän väliin ja ajan kevytmoottoripyörällämme jonnekin samalla reissulla, kun käyn korjaamolla. Normaalia varovaisempi on syytä olla, liikkuu miten tahansa, sillä märkä asfaltti on liukas.

Arjen kalibrointia Thaikodissa

Eilen, sateisena aamuna ajattelin siirtää varaamiani tehtäviä seuraavaan päivään. Vaan toisin kävi. Sillä kun keskipäivä koitti, loppui sadekin. Niin kuin usein ennenkin, vaikka olisi sadekausikin. En muista vuorokautta, johon ei täällä olisi mahtunut aurinkoa.

Siirtämisen vimmaa lisäsi, että minulle on ollut tympeää hoitaa asioita Immigratoinissa eli maahaanmuutto-, eli ulkomaalaisvirastossa tai mikä se kirjaimellisesti lieneekään. Viime matkalla leimaa hakiessani meni odottamiseen kaksi täyttä päivää ja osa kolmannesta, vaikka mukana oli jeesaamassa paikallinen, joka ei tehnyt sitä ensi kertaa.

Edellisyön aikana itsekseni vuoteessa tuumin, että onhan se kumma, jos viraston vieressä olevista toimistoista ei löydy maahantuloleimankin hankkimiseen avaimet käteen palvelua. Ongelmaahan ei kaikilla ole, sillä monet majoitusmuodot, kuten hotellit tekevät sen majoittujansa puolesta. Ja taitaa se kuulua vuokrantajankin tehtäviin, jotka tosin eivät juuri sitä tee.

Joten hipsin palveluiden pariin Googlen kääntäjän kanssa. Mukanani passi ja Päiviksen kirjoittama todistus, että asustelen hänen nimissään olevassa Thaikodissamme. Jälleen kerran maassa kohdalle sattui isolla Aalla asiakaspalvelija. Hän kirjoitti kääntäjääni, että valokuva kasvoistani, kopiot kaikesta tarvittavasta passin sivuja myöten ja tulokaavakkeen täyttö maksaa näin ja näin paljon. Tai voit jättää passin tänne sekä kaiken hoidettavaksemme, jolloin se maksaa 1200 bahtia. Sitten tulet parin tunnin kuluttua noutamaan passin sekä kaavakkeen maahantulosta leimattuna ja thats all.

Valitsin jälkimmäisen ja palasin sovittuna aikana. Kaikki oli kuten translatorissani luvattiin. Helpompaa kuin heinänteko, kuten sanonta kuuluu. Sillä se ei helppoa ollut lapsena eikä aikuisena. Joka tapauksessa ostaessani nyt matkalle palvelun paperihommiin Suomessa ja Thaimaassa, katosivat maan suurlähetystö- ja immigrationkammoni.

Mutkia arkeen tuli, kun huomasin osaomistus Zoomer X:än tulleen lisää menohaluja. Vaikka käänsin kaasukahvan tyhjäkäynnille, halusi pyörä madella eteenpäin. Koska oli kaksi tuntia aikaa kurvasin tutulle verstaalle, joka jonottamatta otti homman hoitaakseen. Kuten aina ennenkin kaikkien pyörieni kanssa.

Ongelma liittyi jotenkin kytkimeen ja variaattoriin sekä pieniin, kaareviin palasiin, jotka olivat kuluneet olemattomiin. Näin oli tehnyt akkukin 6 vuoden käynnistelyn jälkeen. Sinne Hondamme jäi yön yli hoitoon ja odottamaan uusia osia. Oivalsin vielä kysyä, että onnistuisiko hänen tekemänä katsastus ja vakuutus. Ja kyllä vain, näin sopii. Ehkä tänä aamuna kruunaan kaiken vaihdattamalla moottoriöljytkin.

Enää arjen kalibroinneista puuttuu veron maksu kaupungintalolla. Sen hoidan, kun saan kulkuneuvomme takaisin entistä ehompana. Mukava päivä ja kävelinkin eestaas kymmenkunta kilometriä. Sitä ennen kävin vielä tutulla 7-Elevenin bahtin vaakalla, joka näytti 97,4 kilogramman elopainoa. Joten lounaaksi söin KISSissä munasalaatin 😉. 

Sadepäivä

Tänään näyttää olevan sadeaamu ja tulevan rainingday, joten voi olla, että siirrän suunnttelemiani tehtävien hoitamisia. En sadetta pelkää, mutta liukkautta kylläkin, sillä monet sateen kastelemat pinnoitteet ovat täällä usein arvaamattomia. Liikkumista eivät tee Crocs-jalkineet helpommaksi, joiden ainut huono ominaisuus on liukkaus märillä pinnoilla.

Sen sain eilen huomata, kun kaaduin asfaltilla suoraan vesilätäkköön. Kastuin vaatteineni ja sain avoruhjeen kyynärpäähän. Mutta vain iho meni rikki, jota nyt hoitelen Suomesta tuomallani Bacibactilla. Tein myös kenkäinventaariota vaatekaapin jalkatilassa, kunnes muistin kostean ilman tehneen lenkkareistani aiemmin entiset. Ne olin kiikuttanut jo viime reissulla kenkien hautausmaalle.

Aika pitkän iän miehenä ei vartalo ole enää yhtä kimmoisa kuin nuorena. Hyvät refkeksitkin ovat vain muisto, jonka huomasin kouriin- tai vartaloon tuntuvalla tavalla. Olin jo selälläni kadulla, kun aivoni reagoivat tapahtuneeseen. Siitä kesti vielä useampikin silmänräpäys ennen kuin olisin voinut tehdä jotain estääkseni kaatumisen.

Totta vai tarua, mutta muistelen noin 60 vuotta sitten lukeneeni Tieteen taikakirjasta keskivertoihmisen reaktiokyvystä jotenkin muistinvaraisesti näin: Jos olisin jättiläinen ja jalkani olisivat Afrikan Kapkaupungissa ja pää Helsingissä ja koira purisi minua varpaasta maanantaina, niin keskiviikkona kipu saavuttaisi pään ja vasta perjantaina kykenisin irrottamaan koiran. 

Joka tapauksessa, tiedossani on useammankin ikäihmisen kaatuminen. Saatujen vammojen korjaaminen on pitkän ja vaivalloisen kuntoutusjakson päässä eikä kaikki tule aina siltikään ennalleen.

Jos sataa koko päivän, taidan pysyä Thaikotikulmillani, sillä uskon märän asfaltin olevan yhtä liukasta myös kaksipyöräisen alla. Mutta tämänkin aamun aloitin, kuten Jokilaaksossakin aamukahvilla, aamu-uinnilla ja blogikirjoituksella. Vain kahvi on vaihtunut murukahviin ja Jokilaakson Jokilammet Jomtienin Seven Seasin altaaseen. Päiväkirjan kirjoitusalusta ja -välineet ovat samat.

Thaimaan matkan lisäksi on mukava sadepäivänäkin tehdä mielikuvitusmatkoja. Joskus olen Afrikan savannilla ja joskus Pohjoisnavalla. Tänä aamuna Tieteen taikakirjan jättiläisen lisäksi kuvittelin itseni aivan pieneksi. Jonka joku laittaa Koskenkorvapullon sisään ja lähettää pullopostina Soiniityntien sillanpielestä Tuusulanjokea pitkin kohti Vantaanjokea. Siitä jatkan matkaani lasipullossa Suomenlahteen. Kun vesi minua aikansa kuljettaa, eräänä päivänä olen hyvällä tuurilla Siaminlahden Thaikotirannassa. Ehkä joku ottaa silloin pullon 🍾 vedestä, avaa sen ja päästää minut vapaaksi todeten, että tulit sitten pullonhenkenä Myllykylästä saakka tänne 👍.

Thaimaan taivaan alla

Aikaerosta oli ainakin se yhden yön hyöty, etten edes muista milloin olen nukkunut seitsemään saakka. Ehkä olisin nukkunut kauemminkin, mutta kello herätti ja muistutti, että on aamulääkkeiden aika. Blogikirjoituksen aikakin on ollut toisin, sillä normaalisti kirjoitan sen aamuisin. Eilen kuitenkin väsäsin sitä kymmeneltä illalla ja nytki kello on yli 19 tätä tehdessä.

Tänään kaivoin osaomistus-Zoomerimme autohallista, jossa se oli perimmäisenä. Kun sain avaimen virtalukkoon, jännitin hörähtääkö käyntiin vai ei. Minusta kyllä tuntui, että Honda ikäänkuin hieman jo hirnahteli, kun vein avaimet lähelle. Joku onkin sanonut, että lähti käyntiin kinosten keskeltä kuin palmun alta. Niin Zoomerin teki, mutta sehän olikin puoli vuotta lähes palmun alla.

Ensiajona lähdin katsomaan onko Lenksujalka Sweetheart vielä elävien kirjoissa. Kyllä vain, häntä vatkasi entiseen tapaaan. Tuli hyvä mieli, kun se muisti toisen elämänsä pelastajista. Toinen oli Päivis. Alkutaipaleestaan se ei kuitenkaan ehkä olisi selvinnyt ilman Gerryä. Tai jatkosta ilman mopotaksiasemaa, joka on nykyisin sen koti. 

Matkaa jatkoin petankkipaikalle katsomaan onko seinän viereen puoli vuotta sitten nojaamaan jäänyt, eläkkeellä oleva verokarhu vielä paikallaan. Ei ollut, vaan se oli ottanut jalat alleen tai päätynyt jonkun kainaloon, ehkä takaisin lapsille pehmoleluksi. Hyvä niin, jos niin on. Me pelaamme Buddha-aukiolla petankkia kaikkina muina päivinä paitsi sunnuntaisin. Silloin pelikentällä on etupäässä englantilaisia, kuten nytkin. Sekin on mukava juttu.

Aamun ensimmäisen tutun kävelylenkinkin tein. Mukana entiseen tapaan kulkukoirien lahjontapussi. Viikatemies oli niittänyt satoa koiramaailmassa, mutta tuttujakin karvanaamoja oli. Oli myös uusia koirakasvoja, joista joku alta kulmien ja empien katseli, että mikähän tuo on. Mutta tutuiksi tullaan, tiedän sen. Aamulenkin kantapaikassa ei ollut Soda Wateria juotavaksi. Hymyilevät kasvon vaan sanoivat: "Tu molou". Yhtä huono tai oikeastaan vielä huonompi tuuri oli kanta-aamupalapaikkani kanssa, sillä se oli vallan suljettu. Ehkä sekin oli tu molou.

Tällä luonteella voisin hankkia pikku stressin, kun tulee tutuille mestoille kuukausien tai vaikka vuodenkin poissaolon jälkeen. Osa asioista on pysynyt kunnossa ja osa ei. Suihkuletku saattaa vuotaa, sarana on tullut tiensä päähän ja niin edelleen. Paikallinen nettiliittymäkin oli sanonut sopimuksen irti, jonka toimivaksi saaminen ilman kielitaitoa ei ole itselleni aivan simppeli asia. Mutta juttu kerrallaan kaikki järjestyy. 

Onnistumisista ja kunnossa säilyneistä asioista jaksan iloita ja elämä on laiffii. Ainakin huomiselle on vielä pari asia, jotka vaativat malttia, sillä Ulkomaalaisvirastoon pitää mennä ilmoittautumaan liitteiden kanssa, että olen taas täällä. Toinen on aivan uusi asia ja on mentävä Pattayan kaupungintalolle maksamaan joku, sinällään pieni maksu, olisiko maavero, en tiedä. Buddhakukkulan toiselle puolen siis hipsin huomenna etsimään City Hallia. Varsinkin, jos selviän kohtuullisessa ajassa Immigrationista. 

Thaimaan lentomatkapäivitys

Sain kaverilta kyydin lentokentälle Jokilaaksosta, johon tartuin, vaikka se olikin ennen aikojaan. Kun koneen piti lähteä varttia vaille yksi yöllä, olin kentällä jo kahdeksan maissa illalla. Ajattelin, että on aivan sama keinunko keinutuolissa kotona tai istunko kentällä ja katselen ihmisiä, jotka lentävät jonnekin tai ovat juuri tulleet lentäen jostakin.

Onnistuin kalastamaaan uuden terminaalin tiloista divaanityyppisen huonekalunkin, jonka pohjalle nukahdin. Kun heräsin, oli tunti lähtöön eikä väki ollut lisääntynyt. Oli tulla hätä käteen tai johonkin, että lienenkö oikeassa vai väärässä paikassa. Lipusta katsoin, että kyllä se on gate 55. Onneksi kiinnitin huomiota numeroiden perässä A-kirjaimeen, sillä lähtö oli seuraavasta loosista. Hyvin ehdin. Varhaisessa kentälle tulossa oli se etu, että missään ei ollut ruuhkaa eikä missään tarvinnut jonottaa.

Aika tarkkaan 11 tunnin lennon aikana ehdin miettiä sitäkin, että miksi selkänojan monitori-infon mukaan matka on edelleen noin 8000 kilometriä, vaikka kiersimme Venäjän? Sitäkin muistelin, että oli se aikoinaan aika pitkä matka, kun Päiviksen kanssa ajoimme matkakodillamne Suomesta 12 500 kilometriä Turkin vuorten yli Alanyaan ja takaisin. Päivis ajoi 12 000 kilometriä ja minä 500 🤣. 

Lentokone oli aivan täynnä. Huomattava osa oli muuta kuin suomea puhuvia. Suvarnaphumin kentällä jännäsin kuinkahan ovat tarvittavat dokumentit ojennuksessa. Olivathan ne, kun vähän säädettiin. Nimittäin englanninkielisessä terveysvakuutuksessa oli maininta, että vakuutuskausi on elokuun alusta ensi vuoden heinäkuun loppuun. Sen johdosta vuoden viisumilla en saakaan olla tulopäivästä vuotta, vaan siihen saakka, kun vakuutuskausi päättyy.

Se ei minua haitannut, sillä lääkkeetkään eivät riitä kuin 9 kuukautta. Aikani kuluksi laskin nekin. 3520 pilleriä tai vitamiinikapselia, joten on siinä popsimista. Se oli mukavaa, että passintarkastuksessa oli vastapuolenkin kielitaito puutteellinen tai hoksottimet ruosteessa. Samassa LähiTapiolan todistuksessa oli nimittäin maininta, että vakuutus on voimassa maksimissaan kuuden kuukauden matkalla. Jos tämä olisi tarttunut haaviin, olisi vuoden viisumista tullut puolen vuoden viisumi.

Yksi itselleni tärkeä asia samalla selvisi, josta palstoillakin joskun kinataan. Jotta OA-viisumia voi käyttää toisen vuoden, ratkaisevia eivät ole ensimmäisen vuoden matkan tai matkojen passiin merkityt tulo- eikä lähtöpäivät. Vaan viisumin viimeinen voimassaolopäivä. Kun sitä ennen tulee maahan, saa uuden, vaikka vuoden leiman, jos on esittää sille ajalle terveys- eil matkavakuutus.

Minulta maahantulotarkastuksessa kysyttiin Boarding pass, joka oli yhtä kuin matkalippu, sillä erillistä maahantulokorttia ei tarvinnut täyttää. Siis sitä minkä usein lentoemännät ja stuertit usein jakavat koneessa. Sitten tietenkin pito olla passi ja paperille tulostettu viisumi, jos matkan kesto sitä edellyttää. Sekä jo mainittu englanninkielinen matkavakuutustodistus. Simppeli juttu lentokenttätoimintoineen molemissa päissä, kuten koko lentomatkakin. 

Tänään(kin) on hyvä olla

Tänään on hyvä päivä aloittaa etelän auringossa kesä alusta, sillä Suomessa on syyspäiväntasaus. Se on päivä, jolloin pohjoisella pallonpuoliskolla kesä loppuu ja syksy alkaa astronomisen eli tähtitieteellisen määritelmän mukaan. Sen sanotaan olevan myös päivä, milloin yö ja päivä ovat yhtä pitkiä.

Heille ketkä viettävät talven Suomessa, päivä on myös merkityksellinen. Nyt on hyvä hyvä päivä aloittaa joulupukin odotus. Yöt pitenevät päivää lyhyemmiksi ja yhä lähempänä on aika, jolloin Petteri Punakuono ja pukki itsekin saavat tarvitsemaansa lunta rekensä jalasten ja lahjakuorman alle. Hassua muistella aikaa jolloin tiesin kaiken ja menetin vuosiksi uskoni joulupukkiin koska isommat pojat sanoivat niin.

Toki tiedän vanhempia, jotka valavat lapsiinsa uskoa joulupukista sielunvihollisen lähettiläänä. Mistä lienevät kotoisin heidän maailmassaan Pyha Nikolaus, Prinsessa Ruusunen tai Nukkumatti. Toisaalta Thaimaassa missä jouluni vietän, ei joulupukkia eikä joulua juuri arjessa näkyisi ilman turisteja. Siellä joulu on lähes kokonaan valjastettu palvelemaan heidän kaupallisia tarpeitaan.

Maassa näkyy ja kuuluu sitä vastoin toinen tukevan sorttinen ukko. Buddha onkin virkistävä poikkeus kaikkien ihmistä suurempien eläjien joukossa. Hän sanoi nimittäin jo paljon ennen joulun Vapahtajan syntymistä olevansa vain ihminen. Ehkä siksi monet eivät puhukaan silloin uskonnosta, vaan filosofiasta. Yhteistä tälle kaikelle yliluonnolliselle on ihmisen tarve uskoa ja hakea lohtua jostakin sellaiselta, josta emme tiedä mitään, mutta uskomme sitäkin enemmän.

Minäkin kuulun tähän joukkoon, sillä vain harva meistä on rautaa eikä usko lainkaan mihinkään itseään suurempaan. Toki heitäkin on, jotka uskovat vain siihen, jonka tiede on todistanut, kunnes se todistaa jotain taas toisin 😇.

Ukrainan sota on tuonut uskon itselleni lähemmäs kuin vuosiin, kun ajattelen kansaa siellä ja silmitöntä tappamista. En ymmärrä siitä muuta kuin ihmisen äärettömän vallanhalun sekä mielin kipeyden. Sekä uskon merkityksen ainoana lohtuna äidin pelätessä kotona kuka palaa sodasta elävänä, kuka kuolleena ja kuka katoaa lopullisesti.

Silti en toivo Putininkaan kuolemaa. Toivon näkeväni hänet yksin ikkunattomassa sellissä sekä syöttämässä vuoden jokaisena päivänä anivarhaisesta myöhäiseen iltaan vanhuksia ja vaihtamassa heille vaippoja Ukrainassa loppuelämänsä.

Mutta jotta ihmisten elämä ylipäätään jatkuisi, on suureksi avuksi uskoa huomiseen. Vaikka aina emme kulje oikeaan suuntaan. Tätä itseasiassa ajattelen aika useinkin. Viimeksi seuratessani keskustelua huumeiden käyttöhuoneiden laillistamisesta. En ymmärrä sitä, kuten en enää ymmärrä humalahakuista juomistakaan. Miksi monen on niin vaikeaa pitää hauskaa ja nauttia elämästä ilman sen muuttamista kemiallisilla aineilla joksikin muuksi edes toviksi?

Tottakai on niin, että kukaan ei voi saada kaikkea, vaikka käyttäisi huumeita, alkoholia tai mielenlääkkeitä väärin. Ehkä kaikki silti tahtovat voida hyvin eivätkä halua laittaa elämäänsä niin sanotusti läskiksi. Keinotekoisenkin hyvän hetken tavoittelu on tarve voida paremmin. Näin oli oma laitani, kun käytin tolkuttomasti päihteitä. Kunnes tuli mitta täyteen ja kaikki muut vaihtoehdot kelpasivat, muttei pään laitto sekaisin. 

Vaihtoehdoista valitsin elämän, Luojani sellaisena kuin Hänet ymmärrän, Joulupukin, Nukkumatin ja vähän Buddhaakin. Tällä kaikella ostin lisäpäiviä vaellukselleni ja voin hyvin. Vaikken enää matkaakaan edes illaksi sumujen saarille.

Sen sijaan matkaan tänään jälleen kerran Hymyjen maahan, jossa minulla on paljon tuttavia. Ehkä ystäviäkin, näin toivon ja tahdon uskoa. Ehkä eniten odotan ja kaipaan lapsia sekä koiria vailla ihmiskoteja. No, kaipaan kyllä 7-Elevenin ainoaa tuntemaani, vähän kärttyisää tai ainakin ynseää kassaakin 😉.

Olen tulossa Thaimaa, oletko valmis?

Viimeisen kuukauden olen valmistellut Merikonttikotia talviunille. Tai en unille, mutta jonkinlaiselle tyhjäkäynnille kuitenkin. Naapurit ja lähes pihapiirin läpi kulkevan hiihtoladun käyttäjät katsovat perään poissa ollessani. Jos ei lunta tule, niin sitten luonnonvartijan peltikotia silmäilevät lenkkeilijät ja muut jalkanaiset sekä -miehet. Joku ystäväkin käynee silloin tällöin. Samaa silmäilyä tekee tallentava ja ajantasaisia videoita lähettävä kameravalvonta, joka tuijottaa lasisilmillään jokaista kulkijaa ja Jokilaakson elämää päivisin ja infrapunalla öisin. Niitä sitten itse ja joku muukin tutkii älylaitteillaan missä milloinkin. 

Tänä aamuna lämmittelin puolivaraavaa takkaa ehkä viimeisen kerran tänä vuonna. Huomenna astelen Finnairin puhalluslamppuun puoleksi vuorokaudeksi suuntana Bangkok. Sen myötä blogikirjoitusten painopiste siirtyy 8000 kilometrin päähän Thaimaahan. Osansa saa perustamani ja ylläpitämäni 3000 jäsenen Jomtien Pattaya Beach, avoin Facebook-ryhmä. Siitä joku pitää ja joku ei. Esimerkiksi aikoinaan ryhmästä eroamisen syyksi Thaimaan Suomalaista toimittava Gizmo sanoi, että liikaa Soinia. Ryhmän avoimuuden ansiosta jäsenyyttä tosin ei tarvita lukemiseen. Mutta me olemme erilaisia, luojan kiitos. Itse vastaavasti luen paljon Gizmo Kerosen juttuja. Ehkä niin on hyväkin, sillä hän on lehtimies ja toimittaja, jota minä en ole lainkaan. 

Puita pesään laittaessani muistelin ystäväksi tullutta hienoa, Ruotsissa asuvaa suomalaismiestä, joka sai minulta nimen Pentti Peltiseppä. Hänet tapasin pari talvea aiemmin Thaimaassa. Pidin ja pidän miehestä paljon. Reipas vuosi sitten kesällä hän vietti aikaansa Jokilaaksossa tehden muun muassa nytkin polttamiani takkapuita, vietti öitään pihan kodassa sekä merikonttisaunan löylyhuoneessa, jonka lauteilla on yksi satunnaisen kulkijan petipaikka.

Matkasimme myös yhdessä Aasian auringon alle. Lenkkeilimme, söimme aamupalaa sekä saunoimme Q tai Jomtien Saunalla. Välillä kinattiin, että vähäiset tukkamme pöllysivät. En tiedä tämäkö toi kaveruuteen henkisen etäisyyden, enkä ole Pentistä sen jälkeen kuullut mitään.

Puhaltaessani takkatuleen henkeä palkeilla, päätin puhaltaa henkeä myös kaveruuteemme ja lähetin Rapakon taakse naapurimaahamme viestin: "Varhaista huomenta Pentti. Jokilaaksossa tekemiäsi takkapuita poltellessa mietin, joko sinulla mahtaa olla liput Aasian aurinkoon ja lämpöön?"

Ehkä ikä tuo vaikeutta lähtemiseen, sillä viime keväänä paluun Aasiasta lähestyessä ensimmäisen kerran koin, etten ole palaamassa kotiin, vaan lähtemässä Suomeen. Siirsinkin tuloani kaksi kuukautta. Nyt koen samaa. En ole palaamassa Thaikotiimme, vaan lähtemässä Thaimaahan. Ehkä se on ikuista kaipuuta jonnekin, jota ei ole tai sielun syvintä juurettomuutta. Silti olen yhtä innoissani. 

Kun eilen kävelin Jokilampien laiturille katsomaan, josko joutsenperhe on lähtenyt, ei niitä näkynyt. Ehkä olivat jossain joennmutkassa tai jo siivillä kohti etelää, kuten pian minäkin. Mitä tuleva talvi tuonee niille ja minulle tullessaan, tuumin. Vaikka ikää on jo aikuisen lailla yli 70, kysyn edelleen itseltäni "milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta"? Ja vastaan, "etten tiedä, mutta ei ainakaan vielä".

Elämässäni suurin asia eri muodoissa on ollut rakkaus. Siellä ovat myös kipeimmät ja surulllisimmat kokemukseni ja muistot. Vaikken sateenkaaren päässä toivo olevan kulta-aarretta enkä seksiseuraa, uskon, että jos jälleen kerran aloitan alusta, jossain voi olla joku, joka pitäisi minusta huolta, jos en enää selviä kaikesta yksin.

Tuusulan l Apteekki

Farmasian Naiset ry:n perustava kokous pidettiin 26.2.1955 Helsingissä silloisen Apteekkariyhdistyksen huoneistossa. Yhdistys merkittiin yhdistysrekisteriin 28.4.1955 ja säännöt vahvistettiin samana vuonna. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin apteekkari Kaisa Soininen Hyrylän apteekista.

En tiedä missä Hyrylän ensimmäinen apteekki sijaitsi, mutta tiedän missä se oli, kun olin lapsi ja sen jälkeenkin. Se oli Hyrylän Kinon, taksikopin ja Ravinto-Baarin vieressä. Myöhemmin Simon Saluunanakin tunnetun keskikaljakuppilan paikalle rakennettiin nyt käyttökiellossa oleva kunnantalo. Sen takana apteekkirakennuskin on yhä, mutta kuvan elokuvateatteri edestä on purettu.

70-luvun loppupuolella Koskenmäellä, nykyisen Helluntaiseurakunnan tiloissa toimi Kinnusen mattoliike, jossa myin Hannun lattia- ja seinäpäällysteitä. Sekä hain lähes päivittäin vieressä olleesta Tuusulan Talouskaupasta keskikaljaa päivieni ratoksi. Kukaan muu ei liene lipitellyt nykyisissä kirkon tiloissa aiemmin olutta minua enempää. 

Yksi asiakkaista oli Kaisa Soininen, jonka koti oli mainitun apteekkirakennuksen yläkerrassa. Hän halusi portaisiin neulehuopaa, kylpyhuoneen seiniin ja lattiaan muovipinnoitteet sekä olohuoneeseen englantilaiset kuviotapetit. Niinpä myin ne hänelle asennettuna. Tapettimestarina toimi Nils Åström ja mattomestarina minä. Taisipa asennustöissä olla Kinnusen Hannun lisäksi Venetkosken Harrikin. 

Kaisa oli ystävällisen etäinen, ylhäinen ja tarkka, hieno nainen. Muistan hänen seuranneen kommentteineen haukan lailla portaissa jokaista mattopuukon viiltoa kiinnittäessäni päällysteitä kontaktiliimalla. Joka taitaa nykyisin olla myrkyllisyytensä vuoksi pannassa.

Viimein hikeennyin vahtimiseen eikä auttanut vaikka kuinka ajattelin, että keskeneräistä työtä ei näytetä kuin hulluille ja narreille. Ja sanoin hänen johonkin mielipiteeseen, että "luulisi kelpaavan asuntoon, jossa olohuoneen tapetitkin ovat väärinpäin". Silloin apteekkari lähti eikä häntä enää sen jälkeen näkynyt. Mutta seuraavana aamuna sen sijaan näkyi Åstromin Nisse synkkine ilmeineen: "Mitä olet Soini mennyt sanomaan Soiniselle!!?" Tähän minä, että "leikillähän sanoin, kun se kyttäsi koko ajan takana".

Kun Nisse viimein rauhoittui ja hipsi jatkamaan tapettihommiaan, huusin vielä perään, että tapetit muuten ovat ylösalaisin. Tästä kinasimme myöhemmin monesti Kesti-Grillissä, Aliupseerikerholla ja Matka-Tuopissa grogilasien takaa. Kavereita oltiin kuitenkin aina, mestari Nisse ja kisälli minä.

Tämä kaikki tulee välillä yhä mieleen asioidessani apteekissa, sillä puolen vuoden Aasian matkalle tarvitsen sepelvaltimotauteineni pillerin jos toisenkin. Kerran lompsin apteekin edelliseen paikkaan ja ihmettelin sisään päästyäni, että onpas tämä sisustettu viihtyisäksi. Kun sitä kehuin, vastasi myönteisen palautteeni vastaanottanut, että kiitos vaan. Tämä ei kuitenkaan ole enää lääkekauppa, vaan kodin sisustustarvikemyymälä 🤣🤣.

Mutta jos jotain on vuosikymmenten saatossa nykyisin nimeltään Tuusulan ensimmäisessä apteekissa säilynyt, on se loistava asiakaspalvelu ja asiansa osaava henkilökunta. Taitaa ollakin niin, että pohjakoulutuksen lisäksi farmaseutiksi opiskellaan kolme vuotta ja proviisoriksi viisi. Monopoliasemassa olevalla, eikä kyllä kaikilla muillakaan ole asiakaspalvelu aina korkeassa kurssissa, on sitten koulutusta tai ei. 

Kuningatar Elisabet ja Battler Britton

Robert Hereward "Battler" Britton on lentäjä-ässä, entinen Perun laivaston luutnantti ja muukalaislegioonan kapteeni. Keskimmäinen nimi Hereward viittaa muinaiseen normanneja vastaan taistelleeseen sankariin. Lempinimi Battler Britton viitannee paitsi kantajansa taistelutaitoihin, myös ilmasotaan Britanniasta (Battle of Britain). Sotilasarvoltaan Britton on useimmiten majuri, muutamassa tarinassa everstiluutnantti ja ainakin kertaalleen eräässä kansallisen Kiinan lentojoukkoihin sijoittuvassa tarinassa eversti."

Tämä kuvitteellinen Korkeajännitys ja Siivet sarjakuvalehtien lentäjäsankari lienee muokannut eniten käsitystäni ylipäätään englantilaisista. Tai briteistä kuten heitä kutsuin. Battler Britton teki lapsen ja nuoren maailmassani ikäänkuin kaikista maan kansalaisista jotenkin ylivertaisia. Oikeassa elämässä ehkä vain eilen viimeiselle matkalle lähtemyt kuningatar oli sellainen.

Kun olin kaksivuotias, Elisabet kruunattiin koko loppuelämän kestäneeseen tehtäväänsä. Käytännössä hän palveli kansaansa koko sen ajan, josta ylipäätään muistan jotain. "Velvollisuus ennen tunteita", sanoi kuningatar. En tiedä ketään toista, joka olisi liikuttanut ja yhdistänyt yhtä paljon myönteisellä tavalla maailman eri kansoja kuin hänen kuolemansa ja tunteja kestäneet hautajaiset eilen. Itsekin niitä televisiosta seurasin liikuttuneena, sillä Elisabet oli minunkin kuningattareni.

Iltasanomat kirjoitti tapahtumasta näin: "Hautajaisista tuli ennennäkemättömän vaikuttava, maailmanlaajuinen tapahtuma – ja erityisen koskettava sellainen. Kun katsojille välitettiin lähikuvia kuningas Charlesista sekä Elisabetin lastenlasten ja lastenlastenlasten surumielisistä kasvoista, ne koskettivat syvästi. Heidän kasvoistaan pystyi aistimaan kaiken sen valtavan surun, jonka esiintuominen heidän asemassaan on hyvin harvinaista. Katsojat pääsivät myös seuraamaan brittien hallitsemia, todella loppuun asti hiottuja yksityiskohtia. Kaikki oli todella näyttävää ja ennen kaikkea kunnioitusta herättävää."

Maailma ja itseään luomakunnan kruununa pitävä ihminen ovat yhdessä ja erikseen ihmeellinen asia. Ihminen ei näillä näkymin kykene koskaan saamaan aikaan maailmankaikkeuden loppua, mutta näyttää siltä, että oman lajinsa hän saattaa hyvinkin onnistua tappamaan sukupuuttoon. Siinä tehtävässä veturina on tällä hetkellä itsensä kansan tuella diktaattoriksi ylentänyt Vladimir Putin. Hänkin on kansoja yhdistävä tekijä ja hän on rakastamisen sijaan maailmanlaajuisesti hyvin vihattu.

Ihmisten kyvyttömyydestä toimia yhdessä kertoo toinen maailmansota. Kuinka paljon pahaa Hitler teki ennenkuin muu maailma pystyi hänet pysäyttämään. On lohdutonta ajatella, Stalinkin muistaen, kuinka pitkälle tiellään joku voi kulkea. Näiden synkkien visioiden keskellä minäkin olin eilen hautaamassa sähköisessä maailmassani Englannin kuningatarta, jonka piti asemansa vuoksi olla poliittisesti neutraali. Minulle hän oli merkittävä rakkauden ilmentymä, jonka maailmanlaajuisen suosion koko laajuus ilmeni vasta hänen kuoltuaan.

Kati ja Jari Tervo sekä koira nimeltä Ukko

Ukko on "kirjailijapariskunnan suurisydäminen kertomus siitä, miten nelijalkainen perheenjäsen muuttaa elämän. Kesällä 2020 Jari ja Kati Tervon kotiin saapuu borderterrierin pentu. Hän saa nimekseen Ukko. Ukko tutustuu ympäristöönsä, ottaa ja merkitsee sen omakseen. Hän rakastaa pöydänjalkoja ja kaivaa ylös kesämökin perustukset. Hän on vahva ja tunteikas, villi ja hellä. Hän tulee täysikasvuiseksi muttei koskaan aikuiseksi. Ukko on kirja ajasta, jota värittää uuden perheenjäsenen tuoma ilo ja toisaalta hidas toipuminen odottamattomasta sairaudesta. Se on kertomus siitä, miten yhteiselo koiran kanssa saa katsomaan uusin silmin ihmisen paikkaa maailmassa. Ennen kaikkea se on kertomus rakkaudesta."

Kukin tietysti lukee tavallaan ja sisäistää mitä tahtoo. Jari Tervolle olin antanut kaksi mahdollisuutta tulla kotiini sanomaan mitä mieltä hän oli tai tahtoi kertoa esimerkiksi Loirista. Toista kirjaa en muista. Muistan vain, että molemmat jäivät kesken. Ajattelin, että se siitä ja Tervosta.

Kuva kaapattu Suomen Kuvalehdestä

Mutta sitten ilmestyi markkinoille kirja Ukko-nimisestä koirasta, josta Kati ja Jari Tervo kirjoittivat yhdessä. Voisikin sanoa, että tie sydämeeni kulki koiran, mutta myös Katin kautta. Niinpä Jarikin sai vielä yhden mahdollisuuden tulla vuoteeseeni tarinoimaan vaimostaan, pojastaan, itsestään ja uudesta perheenjäsenestä.

Näin voi perustellusti sanoa, sillä perheen Kalle-pojasta oli tulossa aikuinen, joka sen myötä nousi omille siivilleen. Tervot halusivat uuden lapsen, Otto-koiran. Kati osoittautui mieleisekseni kertojaksi ja peesissä Jaristakin tuli kelpo kirjailija. Oli mukava lukea, kun Kati kertoi puolisonsa puhuvan koiralle enemmän kuin hänelle.

Suosiosta voi päätellä Jarin olevan puhutun ja kirjoitetun sanan käyttäjänä monen makuun. Minulle hänestä tuli kirjan myötä kovasti inhimillinen ja voin sanoa pitäneeni molempien Tervojen kyvystä leikkiä tai ainakin laittaa uuteen järjestykseen sanoja. Mieleen jäi muun muassa, kun Jari kertoi miksi hän ei pidä meitä monia viime ajat riivanneesta korona-sanasta. Sanoi sen olevan yksinkertaisesti kulkutauti, joka ei kulje ihmisestä toiseen, jos ihmiset eivät kulje.

Joka tapauksessa oli mukava elää perheen elämää Katajanokan kodissa ja kesäpaikassa Tampereen kupeessa. Mieltäni liikutti myös Kati, joka kertoi sairastumisestaan, leikkauksesta sekä toipumistiestä. Kovasti elämänmakuinen kirja yhden, monen tunteman tai ainakin tietävän perheen elämästä. Mutta ennen kaikkea Otosta, joka otti keskeisen paikan Tervojen huushollissa.

Usein ajattelin lukiessani yhteistä Niilo-koiraamme, johon minulla on tällä hetkellä etupäässä etärakkaus. Sydämessäni se jakaa sen lisäksi thaimaalaisen Swetheartin kanssa piikkipaikan. Pian tiedän onko Päiviksen kanssa pelastamamme, eläinlääkäriltä kuolemantuomion saanut, syntymästään saakka lenksujalka, mopotaksiaseman koira Thaimaassa vai taivaassa 💞.

Aiemmin olen kertonut, että luen usein, mutten paljon, sillä lukeminen on toiminut unilääkkeenä. Iltaisin ei ole tarvittu montaa sivua, kun Nukkumatti on vienyt minut valtakuntaansa. Unirytmini on muuttunut ja nykyisin saatan aamuyöstä lukea lähes joka yö helposti tunnin pari. Onkin hyvin lähellä, että olisi edullisempaa ryhtyä nettikirjojen kuukausitilaajaksi.

Viime yönä koirakirja siirtyi muistojen joukkoon ja Ukko jatkamaan hyvää elämäänsä Skattalla sekä Teiskossa. Paikan ottaa kaksi englantilaista, 18-vuotiassa tyttöä vai pitäisikö sanoa nuorta naista, jotka katoavat Thaimaan vilinään. 

Ruotsinkylän kyläpäivä

Eilen oli koko kylän yhteinen päivä. Varsinkin silloin on mukava kuulua Ruotsinkylään, vaikka Myllykylä onkin oma kylänsä eteläisessä tai oikeastaan lounaisessa Tuusulassa. Syksyinen sää helli ja ihmisiä oli paljon. Huomasin ilokseni itselläni olevan ystävällisten kyläläisten joukossa paljon enemmän tuttuja kuin tiesinkään.

Oli mukava tutustua esimerkiksi Puupää-hatunkin voittaneeseen piirtäjä tai taiteilija Martti Sirolaan, joka Villa Tammikon isännän Mikko Lamminpään kanssa teki kylästä miljöineen aivan upean teoksen. Tekemiseen sanoivat menneen kaksi vuotta. Sirola kertoi yhden vaikeuden olleen valita talot, pihapiirit ja muut kohteet, jotka he ottivat mukaan. 

Julisteessa kylän ulkopuolella on ikuinen talvi. Luulen taideteoksen pitävän sisällään kymmeniä, ellei satoja tarinoita, jotka saattavat mennä muistojen ja kertojien mukana unholaan. Jospa kyläyhdistys kumppaneineen innostuisi järjestämään tekijöiden kanssa kaikille avoimen muisteluillan, jossa itse kukin voisi kertoa sopukoista löytyviä muistoja.  Ehkä Tuusula-Seura mahdollisesti kunnan lisäksi olisi oiva kumppani.

Merikonttikotimme Soiniityntiellä lampineen on mukana. Taulussa elämöin nakuna kahden joutsenemme ihmetellessä Jokilammissamme, kun kettu vie housuni ja varis tai korppi grillimakkarani. Jopa kodin terassin alla olevat takkapuut ovat löytäneet piirrustuksessa paikkansa. 

Joka tapauksessa hieno päivä, jossa oman pikkukyläni, Myllykylän Myllyn aktiivitkin myivät makkaroita sekä kertoivat toiminnastaan. Niistä kaksi merkittävintä lienevät Jokilaakson luonnonsuojelualueen läpi kulkevan hiihtoladun ja Myllykylän laavun ylläpidot. Kaukaisimmat yösijaa etsineet ovat varmasti Soiniityntien sillanpielestä kerran aamulla teltasta herättämäni kaksi kroatialaista nuorta, jotka eivät kesäyössä löytäneet perille. Sillalle saakka he olivat navigoineen Googlen karttojen avulla, joihin laavu on merkitty.

Puheenjohtajansa Jari Anttalaisen voimin toimintaansa esitteli Tuusula-Seurakin. Se tekee merkittävää kulttuurityötä koko kunnan alueella. Yksi aivan liian harvojen tiedossa oleva on Aikakirja. Sen seuraavaan numeroon kirjoitimme Päivi Strandénin kanssa tarinan elämästä Jokilaakson luonnon keskellä Merikonttikodissamme. Luulen tässä ainutlaatuisessa kulttuurijulkaisussa olevan tällä hetkellä yli 30 osaa. 

Ainakin kolme mehiläistarhuria taisi myydä hunajaa, joka sekin oli mukava yllätys. Tosin en tiedä mitä hunajankerääjät itse mahtavat talven ruokien varastajista ajatella. Tai oikeastaan tiedän, sillä minunkin kotona oli aikoinaan pesiä. Asukkaat suhtautuivat varkaisiin varsin piikikkäästi. Kauniissa syyspäivässä oli pitkälti toistakymmentä eri pistettä, joissa esiteltiin toimintoja. Jotkut koululaisetkin myivät kaffetta ja itse tekemiään munkkeja. Olisipa siellä saanut kirveensä tai puukonkin teroitettua aidolla tahkolla.

Kaiken kaikkiaan mukava lauantaipäivä, jossa kului useampi tunti rattoisasti. Kun lähdin pois ja hipsin Smart osa-autolleni, oli senkin seura lähtenyt matkoihinsa ja se nöpötti lähes yksinään sänkipellolla, jonka sato oli kerätty odottamaan nälkäisiä suita. 

Talvi tulee tänäkin vuonna

 

Joku sanoo pitävänsä kaikista vuodeajoista ja moni sanoo pitävänsä jostakin eniten ja jostain ei lainkaan. Itse pidän eniten kesästä, satoi tai paistoi. Sitten tulee kevät ja perässä luminen talvi. Vähiten pidän syksystä. Ehkä sen alakuloisuuden vuoksi, sillä luonnosta kuolee paljon. Osa menee myös talviunille ja paljon lintuja lähtee etelän maille. Jäljelle jää kaltaiselleni yksineläjälle tyhjyys, jonka mukana kulkee alakulo.

Eilen laitoin laiturimme odottamaan talvea. Silti tulvat ja talven tuiskut tekevät tekojaan, joita keväällä korjaan ja etsin vesien kuljettamia tavaroita. Vedet vievät joen varrelta muiltakin jotain, sillä Jokilaaksosta löytyy keväisin monenlaista uutta styroxin palasista lähtien. Syksynkin päiviin riittää tekemistä, sillä myös Jokilaakson Merikonttikoti ja -sauna sekä kasvihuone vaipuvat käyttämättömyyden hiljaisuuteen talven ajaksi.

Entiseen tapaan hipsin Aasiaan ja viisumihakemus onkin täydennettynä sisällä. Nyt voin vain jännittää ehdinkö saada sen ennen lähtöä. Saan tai en, lähden joka tapauksessa. Reissun kestosta ilman viisumia en silloin etukäteen tiedä. Jos saankin viisumin jälkikäteen, taidan Finnairin paluulentolipun päivämäärän vaihtamisen sijaan ostaakin etukäteen feikkilipun Thaimaasta ulkomaille, jotta pääsen maahan ilman viisumia. 

Edessä on Jokilaaksossa vielä muutaman perunan nosto, loppusadon keruu sekä pienen, vihreän talon, kasvihuoneen kastelulaitteiston purkaminen ja 1000 litran vesisäiliön tyhjentäminen. Vihanneksistakin osa jää syömättä, vaikka ilmoitin kylän Faceryhmässä kesäkurpitsoistakin, jos ne olisivat jollekin kelvanneet. Kun ei kukaan niitä halunnut, en enää kurkkuja enkä tomaatteja tarjonnutkaan. 

Oikeastaan elämässäni talvikodissa on vain vähän samanlaista kuin Soiniityntien kesäkodissa. Sen hiljaisuuden sijaan on Jomtienin Seven Seasissa ympäristöineen ihmiselämää päivien jokaisena tuntina läpi vuorokauden. Siellä tapaan paljon tuttuja, joista osaa pidän aitoina ystävinäni. Joka-aamuisilla lenkeilläni on mukava tavata ystävällisiä ihmisiä, vaikka yhteinen sanavarastomme on suppean sorttinen.

Kun en enää reippaaseen vuoteen ole käynyt Niilon kanssa Riihikallion koirapuistossa, tapaan koiriakin enemmän Thaimaassa kuin Suomessa. Koirien kieli on vähintään yhtä kansainvälinen kuin esperanto ja usein ymmärränkin niitä ja ne minua paremmin kuin yksikään ihminen.

Nykkumatin valtakunnan rajamailla

Muistelen lukeneeni sananlaskun tai vastaavan: "Älä unta rakasta, ettet köyhtyisi; pidä silmäsi auki, niin saat leipää kyllin." Se on varmasti hyvä ohje, vaikkakin luulen, ettei siitä ole paljonkaan lohtua unettomuuden kanssa painiskeville. Tätä jäin pohtimaan lukiessani Facebookista postauksen: "Pitää yrittää saada unirytmiä vähän muutettua. Saatan käydä nukkumaan 6-7 aikaan illalla ja sitte, niinko tänäänkin, heräilen joskus 3 aikaan yöllä. Aika tympeetä on."

Se oli kuin oma nykyinen, yksineläjän uneni. Mutta en minä siitä kärsi. Mitä paremmin tulen juttuun itseni kanssa, sitä vähemmän yöllä valvominen minua häiritsee. Joskus olen sen sijaan ajatellut yleensäkin ihmisen unta, sen jaksoja ja määrää. Jostain luin kerran, että luontaisesti ihminen ei edes nukkuisi koko vuorokauden annosta yhdessä siivussa. Monissa maissa vietetäänkin esimerkiksi iltapäivän siestaa ja vastaavasti valvotaan myöhempään ja tapetaan aikaa vaikkapa ystävien kanssa.

Mutta entäpä, jos voisin tai pitäisi nukkua koko elämän uniannos yhdessä pötkössä? Kohdallani se olisi 20-30 vuotta, sillä nyt olen 72. Minkä ikäisenä haluaisin aloittaa nukkumisen? Menisinkö petiin noin kaksikymppisenä ja heräisin neljävitosena tai mikä olisi mieluisin vaihtoehto? Vai aloittaisinko sen elämäni loppupäästä siten, että valvoisin ensin puolivuosisataa yötä päivää ja sitten nukahtaisi ikiuneen enkä enää heräisi.

Kääntelen asiaa miten tahansa, kaikki vaihtoehdot ahdistavat. Sinällään pitkät unet eivät ole harvinaisia, sillä monet eläimet karhuista lähtien nukkuvat talven yli. Pitkiä unia lienee pohtinut ennen minua joku muukin, sillä mieleen tuli satu Ruususesta. Siitä on ehkä kolme eri versioita ja ainakin yhden mukaan prinsessa pisti sormensa värttinään ja nukahti 16-vuotiaana. En tiedä kauanko hän nukkui ja vanheniko nukkuessaan. Ehkä vanhenikin, sillä prinssi taisi hänen herättää suudelmalla.

En siis kärsi unirytmeistäni, nukkumisista enkä nukkumattomuuksista. Kesäöisinkin joskus hiippailen Jokilaakson luonnossa, ihmettelen omaa pienuuttani, mutta myös ylipäätään elämän ainutlaatuisuutta, sillä edes kahta samanlaista lumihiutaletta ei ole löydetty. 

Luulen, että nukkumistottumuksiani on eniten muuttanut nykyinen eloni ilman ihmisseuraa. Ennen en mennyt varhain nukkumaan. Yli 40 vuoden takana ovat myös ajat, jolloin harmittelin ravintolan varhaista valomerkkiä esimerkiksi puoli kaksi aamuyöllä. 

Nykyisin hiljaisina tunteina olen kaikkein lähimpänä sisintäni, mitä se onkaan. Luulen, että itseään tarpeeksi tutkimalla voi menettää mielenterveytensäkin tai ainakin mielenrauhansa. Sitä pohdin esimerkiksi joskus ystäväni haudalla, jonka tiedän päättäneen päivänsä. Ajattelen, että tutkiko hän itseään liikaa, eikö lainkaan tai sitten jotakin aivan muuta. 

Yhtenä elämän suurista viisauksista pidän väittämää, että todellinen muutos lähtee kaiken kyseenalaistamisesta. Mutta silti jotain on kateissa yhtä lailla kuin vaellukseni alussa. Voisiko olla niin, että jälkikasvussa on elämän syvin tarkoitus? Siinäkö kaikki? Mutta jos on jotain ihmistä enemmän ja suurempaa, ehkä elämän tarkoitus onkin löytää polun pää. Luulen kyllä, että sitä ei löydä nukkumalla. Toisaalta polku tuonpuoleiseen voi olla jokaisella, nukkuu tai ei 🤗.

On ollut monin tavoin upea kesä

En muista aiemmin eläneeni näin sateetonta ja lukuisten aurinkoisten päivien siivittämää kesää. Hellepäiviäkin on ollut enemmän kuin koskaan. Kun tuuli ei käynyt Jokilampien pintaan, oli veden lämpö muutamana iltapäivänä hieman yli 30 °. Mikä sinne oli pulahdella aamu-, päivä-, ilta- ja joskus yöuineillakin. Kellua vedessä naturistin asussa päivin sekä yön hiljaisuudessa. Etsiä lepakoita taivaalta ja muita öiden eläjiä luonnosta.

Mutta nyt on syksy. Monet puut riisuvat kilvan kesäisiä asujaan ja luonnonsuojelualueen polkumme saavat päivä päivältä enemmän keltaista pintaa lehdistä. Kukat ovat kukintansa kukkineet ja vain harvalla on enää mitään annettavaa lähiniittyjen mehiläisille. Jotka nekin ovat jo osin asettuneet talven odotukseen ja viettoon.

Syksyn tullen Jokilaaksossa on monenlaista puuhaa ihmisellekin, sillä myös Merikonttikoti oheistoimintoineen vaatii yhtä ja toista selvitäkseen mahdollisimman pienin vahingoin talven yli. Joskus ei keväällä lähde vesipumppu käytiin, joskus ovat Tuusulanjoen tulvavedet liikutelleet lauturia ja milloin mitäkin. 

Jos talven aikana kävisi niin, että sähköt katkeaisivat pysyvästä ollessani Thaimaassa, olisivat vahingot suuremmat. Putkistojen ja saunan sekä kodin 1000 litran säiliöiden jäätynyt vesi esimerkiksi voi saada aikaan monta murhetta. Mutta toivossa on hyvä elää ja rauhassa kuolla, sanoi lapamato, eikä mitään suurempaa vahinkoa ole tapahtunut 10-vuotisessa Duokotimme historiassa.

Thaimaassa ollessani seuraan Jokilaakson elämää esimerkiksi neljän, elävää kuvaa välittävän kameran avulla. Sisään ei pääse sauna- eikä asuinkontteihin, etteikö tulija olisi tarttunut kuvatallenteelle. Kun kuvat näkyvät, toimivat sähkötkin ja elän talveani 8000 kilometrin päässä luottaen kaiken olevan Suomikodissakin kunnossa. 

Tänään matkaan ystäväni kanssa avun lähteille, jota olen hankkinut varmuuden vuoksi, sillä lähetämme lukuisine liitteineen sähköisesti Thaimaan suurlähetystöön 1 vuoden viisumihakemukset. Oletan kyllä, että olisin selvinnyt prosessista entiseen tapaan ilman apuakin, mutta vara ei venettä kaada. Haluan myös luoda yhteyden, joka auttaisi muissakin Thaimaan paperiasioissa toistekin. 

Kun eilen kävin toivottamassa Päivikselle synttärionnea hänen Jokela-kotiinsa, katsoi hän myös liitenippuani ja kyllä vain, olisin ilman häntä nyykähtänyt lähtötelineisiin. En esimerkiksi ollut ymmmärtänyt liittää mukaan kotini sähkölaskua tai vastaavaa, josta näkyy, että minulla on osoite Suomessa.

Jos kaikki menee nappiin, viisumihakemus lähtee Kivikylään tänään Lahdesta ja toivon saavani maahantuloluvan ennen ensi viikon perjantaita. Sillä heti kun kello siirtyy keskiyöllä lauantain puolelle, ajattelen astelevani Finnairin puhalluslamppuun puoleksi vuorokaudeksi.

Yksi tärkeimmistä asioistani talvikotimme ympäristössä Pattayan Jomtienilla on mennä tapaamaan hoitokodissa olevaa ystävääni. Viime käväänä Markun takana olivat jo lentokentän turva- ynnä muut tarkastukset, kun hän sai kansainvälisellä puolella massiivisen sydänkohtauksen.

Siihen tyssäsi Suomeen tulo kuin kananlento konsanaan. Ammattilaisten arvioissa oli niitäkin, että hän ei selviä. Mutta Markku selvisi ja edessä on pitkä kuntoutus. Jos joku haluaa laittaa mukanani Fasebookissa, Messengerillä, WhatsAppilla tai vaikka sähköpostilla viestin tälle hienolle miehelle, luen sen hänelle, kun tapaamme. Sähköpostiosoitteeni on: jorma.soini@in105.fi.

Tarkkaa hommaa... 🤣🤣

"Tarkkaa hommaa kuin muurahaisten naiminen. Senttikin sivuun, niin se on silmässä". Sanoi rekkamies Reffe, kun nosti merestä lavetille tonneja painaneen, 10-metrisen Vriheid teräsveneeni Tervasaaren kannaksella.

Tällä kertaa on sähköisen, vuoden viisumin liitteiden kerääminen ja itse maahantuloluvan hakeminen yhtä tarkkaa puuhaa. Kun lisäksi joutuu asioimaan useidenkin korvaamattomina itseään pitävien työntekijöiden kanssa, käämien polttaminen vain pahentaa asiaa. Joka paikassa ei voi sanoa kuten ruokakaupan kassalla, että pidä riutuneet banaanisi tai vanhaksi menneet jogurttisi, minä vaihdan kauppaa.

Toki esimerkiksi julkisen notaarin, joka allekirjoittaa ja todistaa joitakin liitteitä, voi vaihtaa. Mutta joskus on suo siellä, vetelä täällä. Edelliskerralla ongelmia tuli saldotodistuksen kanssa, jonka hain Keravan Osuuspankin konttorista. Notaari totesi Hyvinkäällä, että todistaa vain alkuperäisen ja tämä on sähköpostin liitetiedosto. Onneksi hän oli koiraihmisiä ja ihastui jaloissamme pyörivään osaomistuskoira Niiloon lisäten, että menköön tämän kerran, kun sinulla on noin suloinen koira.

Pankkimaailmassa oli mitättömine rahoineni muutenkin vaikeuksia, sillä ajat sitten tilaamaani saldotodistusta ei posti tuonut. Asian selvittäminen vaati jonotusta ja taas jonotusta puhelimessa eri automaattien vastatessa toisessa päässä. Kunnen selvisi, että tilaukseni vastaanottanut virkailija oli jättänyt tehtävän hoitamatta hipsien kesälomalle.

Uusi "asiakaspalvelija" ei pystynyt sen parempaan ja postilaatikkoni ammotti tyhjyyttään päivästä toiseen. Oli kolmannen virkailijan aika, joka hoki, että ymmärrän toki sinua ja vaikka olet antanut minulle sotusi, en voi antaa mitään tietoja ilman sähköistä tunnistautumista. Kun kysyin kuinka palvelet niitä, jotka eivät sitä hallitse, oli vastaus, että heillä ei yleensä ole pankkiin nettitunnuksiakaan. Grr.. grr.. 🤬.

Aivan oma lukunsa ovat Uudenmaan Osuuspankin kassapalveluiden aukioloajat. Kahtena päivänä viikossa, kaksi tuntia kerrallaan. Sinä päivänä, kun olisin saanut Hyvinkään notaarilta ajan, ei paikkakunnan pankki anna rahojani, joita tarvitsen jonkun tonnin puolen vuoden Thaimaan oleskeluun.

Samoin oli Järvenpään konttorin laita. Vaikka sain saldotodistuksen, kassat olivat silloin kiinni. Hammassilta narskuen kävelin autolleni ja ajoin Jumboon varmana siitä, että valtakunnan suurimman ostoskeskuksen OP on auki kassapalveluineen. Ala-aulan neuvonta kertoi, että sorry, meillä on täällä vai S-Pankki. Grr.. grr.. 😠. 

Jos kaikki säännölliset laskuni eivät olisi sähköisessä, automaattisessa maksatuksessa, olisin vaihtanut pankkia. Se sai kuitenkin minut ajamaan vielä Tikkurilaan. Kun siellä kävelin kohti ovea, olivat kaikki onnenkaluni valppaina. Pian huomasin, että kassat ovat ilman nostoylärajaa käytössä jokaisena arkena koko päivän. Kun minua palveli vielä aivan loistava asiakaspalvelija, annoin kaiken kokemani anteeksi.

Hilpein mielin, päivä täynnä valoa ajoin kohti Helsingin maistraattia, jossa lupasivat palvella ilman ajanvarausta. Kun pääsin vastaanottovirkailijan pakeille, kävi tämä kolmekymmentä vuotta talossa ollut työntekijä todistamista vailla olevat paperit läpi. Todeten, että nämä muut ovat okei, mutta englanninkielinen, Covid 19 eli koronan sairastumisesta koituvan hoidon 100 000 taalaan saakka korvaava matkavakuutus ei ole ok. Vaikka tässä on Lähi Tapiolan leimat, puuttuu allekirjoitus ja tätä ei notaari vahvista eikä todista oikeaksi. Grr... grr... 😡.  Nyt luotan siihen, ettei vakuutustodistus tarvitsekaan vahvistusta. 

Tunteet...

Vaikka monesti olen sanonut, että kirjoitan itselleni, ei se ole koko totuus tai lieneekö osakaan. Sillä jokainen lukija on tärkeä. Varsinkin silloin, kun kirjoitan tunteella ja tunteistani, toivon tavoittavani jonkun sisältä jotain. Joskus näin tapahtuukin. Mutta siitä on vielä pitkä kokea lukiessa jotain samoin kuin kirjoittaessani. Näinkin varmasti tapahtuu.

Lähes neljäkymmentä vuotta sitten kohtasin lapsen, jonka äiti oli kuollut. Laittaessaan surunsa keskellä asioita järjestykseen totesi hän: "Jeesus pitää äidistä huolta taivaassa, kuka minusta huolehtii täällä?" Tätä olen monesti pohtinut. Kuinka vähän tavoitinkaan siinä hetkessä pienen pojan turvattomuudesta ja yksinäisyyden tunteesta.

Isäni, äitini ja pikkusiskoni haudoilla olen monesti pohtinut miten huonosti hoidin etuoikeutetun tehtäväni huolehtia heistä heidän eläessään. Kuinka maailma silloin vei minua ja kuinka tärkeää oli vain saada seuraava ryyppy paetakseni itseäni, tunteitani ja todellisuuttani. Saman pienen lapsen tavoitin Elisabetin arkun ääreltä: "Mummu on nyt papan kanssa yhdessä." 

Vasta kuningattaren kuoleman jälkeen olen tunteineni ymmärtänyt miten eri kansakuntia yhdistävä ja kaikkien yhteinen isoäiti hän oli ja on. Päivän uutiset kertoivat, että arkun ääreen viimeisen tervehdyksen tuo arviolta 750 000 surevaa, jotka haluavat saattaa monen rakastaman Elisabetin viimeiselle matkalle. Jono voi olla 8 kilometriä pitkä. Ja vaikka kaikki kävelevät koko ajan, saattaa matka arkun kohdalle kestää 20 tuntia.

Maailma on ihmeellinen, johon mahtuu monenlaisia kulkijoita. Kuningattaren Jokilaakson suruliputuksen ääreltä siirryin toiseen tämän hetken äärimmäisyyteen, menin Kremliin ja ajattelin vallan sokaisemaa Putinia. Jos hänen päivänsä päättyisivät nyt, kuinka moni kävelisi kuningattaren arkun ääreltä tai Ukrainan kansasta jättämään surevat tervehdykset Vladimirille.

Maailmassa onkin vain harvoja, jotka ovat kyenneet yhdistämään eri kansakuntia myös tunnetasolla. Yksi merkittävimmistä on äiti Teresa:

"Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi.

Elämä on kauneus, ihaile sitä.

Elämä on autuus, maista sitä.

Elämä on unelma, tee siitä totta.

Elämä on haaste, kohtaa se.

Elämä on velvollisuus, täytä se.

Elämä on peli, mene siihen mukaan.

Elämä on kallisarvoinen, varjele sitä.

Elämä on rikkautta, säilytä se.

Elämä on rakkautta, iloitse siitä.

Elämä on lupaus, toteuta se.

Elämä on suru, voita se.

Elämä on laulu, laula se.

Elämä on taistelu, suostu siihen.

Elämä on murhenäytelmä, näe se.

Elämä on seikkailu, uskaltaudu mukaan.

Elämä on onni, ota se kiinni.

Elämä on liian arvokas, älä tuhoa sitä.

Elämä on elämää, taistele sen puolesta!"

Haluaako joku lisää rahaa itselleen henkeni kustannuksella?

SUOJELUTYÖ tarkoittaa välitöntä hoitoa potilaiden hengen turvaamiseksi tai vakavan vammautumisen estämiseksi. Uutta lakia tämän varmistamiseksi ryhdyttiin valmistelemaan sen jälkeen, kun hoitajajärjestöt Tehy ja Super ilmoittivat, etteivät he lupaa annettuihin lakkovaroituskohteisiin, teho-osastoille ja vanhusten kotihoitoon suojelutyötä.

Vaikka käsitän, että jokaisen pitää saada kelvollinen korvaus tekemästään työstä, jokin on pahasti vialla. Meilahden teho-osastolla, elämä ohuen langan varassa letkuissa, en olisi voinut käsittää, jos joku hoitajistani olisi kieltäytynyt antamasta hoitoa, ellei saa siinä paikassa lupausta lisäliksasta. Eikä siinä kaikki, vaan hän olisi voinut estää lakkovahtien kanssa muitakin hoitamasta minua.

Perinteinen työväenpuolue demarit ei ilman painavia syitä aja suojelutyön takaavaa lakia. Nyt täysin syyttömän, eli hoitoa tai hoivaa tarvitsevan ääni ei paljon paina. Viimeisen vuoden aikana mielipiteeni lakoista onkin kääntynyt päälaelleen.

Tottakai ymmärrän sairauden- ja terveydenhoidon tärkeän työn, mutta sitä tekevät monet muutkin. Jos en saisi lämpöä enkä sähköä tai joku estäisi minua saamasta ruokaa, lähtisi henki nälän tai vilun vuoksi. En voi enkä edes enää halua ymmärtää lakko-oikeutta varsinkaan rahan vuoksi, koska täysin viattoman ihmisen terveys ja elämä on lakkoaseena.

Vakavasti aloin pohtia tätä jäätyäni eläkkeelle. Tosin vuosikymmenten työvuosieni aikanakaan en koskaan ollut lakossa, eikä kukaan lakkoillut puolestani. Olen ollut eläkkeellä 14 vuotta, joista pian kymmenen kokoaikaisesti. Siihen ei kuulu edes lakkoilun mahdollisuutta. Siitä huolimatta leipää, lämpöä ja elämän sykettä on riittänyt. Eläkkeet on lailla sidottu indekseihin, joten prosenteissa ne nousevat yhtä paljon, on sitten ollut työelämässä herra, narri, molempia tai mitään.

Luulenkin yhden tärkeimmistä lakkoilun syistä olevan, että koska joku saa enemmän tai tekee mielestäni vähempiarvoisempaa, ansioitani tulee korottaa muita runsaammin. Kysymys on ennen kaikkea ihmiselle tyypillisestä ahneesta itsekkyydestä. Tässä heti ja nyt minulle kaikki tai ainakin enemmän kuin jollekin toiselle.

Palkat voitaisiin aivan hyvin määritellä samoin kuin eläkkeetkin. Linjaukset tekisivät itse valitsemamme 200 päättäjää Arkadianmäellä. Olisikin mukava kuulla minua viisaammilta perustelut miksi eläkkeet voidaan määritellä näin, muttei palkkoja. 

Harri Taavitsaisen elämä ulkomailla

Eilen kirjoitin, että enää ei suomenkielessä suomenneta vieraskielisiä nimiä. Silti joku sanoo, minäkin joskus Harley Davidsonia Taavitsaisen Harriksi. Sellainen oli itselläni. Ennen hankintaa pohdin vain, että Suomeenko vai Thaimaahan sen ostan. Päädyin sinne missä oli ja on aina ajokelit sekä vieläkin Thaikotimme, vaikka emme nykyisin yhdessä elämäämme vietäkään.

Se oli yksi syy mikä vei pohjaa loppuelämäksi tarkoittamaltamme harrastukselta. Avioero sai aikaan, että emme "easy rider" yhdessä sinne minne ilta-aurinkomme laskee. Elämäni leppoistamisjakso sai uuden suunnan, joka on ollut sen jälkeen välillä vähemmän, välillä enemmän ja joskus kokonaan kateissa. 

Lisäpotkua leppoistamistien kadottamiseen antoivat kaksi turvapaikkaa ja yösijaa vailla ollutta Merikonttikotini vierasta. He veivät mennessään yhtä jos toista ja lähes kaikki lopputaipaleeni turvaksi varaamani rahat. Kuin pisteenä iin päälle jouduin lisäksi oikeuteen vastaamaan käynnistäni Liisan kanssa rakentamamme kesäkotimme "Syrjäntakasen" pihamaalla. Lysti maksoi loput talouden tukipilareistani. 

Yht'äkkiä olin tyhjätasku. Koko elämäni leppoistamisjakson perusta oli mennyt pienen ajan sisällä pirstaleiksi. Lisäksi olin menettänyt yhteyden läheisiini 😥. Mutta jokaisen synkän pilven takana, on uusi synkkä pilvi. Äkkiä ajetellen se kuulostaa pessimistiseltä. Se kuitenkin on elomme arki sekä pyhä. Kaikki se missä elämme. Koskaan ei ole silti liian myöhäistä aloittaa alusta, vaikka olisin liikuntakyvyttömänä vuoteeni vanki. Mielikuvitus on monesti silloinkin jäljellä.

Elämäni perustan uudelleenrakentamisen aloitin myymällä Harrikkani, vaikka olin tarkoittanut sen jälkeeni pojalleni ja hänen tyttärelleen. Pyörä oli ensimmäinen, aito amerikkalainen Sporster Black Tempest Thaimaassa. Näin minulle sanoi maahantuoja. Toivoin löytäväni sille sellaisen kodin, jossa voisin jatkaa matkaa Harrikalla mielikuvituksissani. Pyörä löysikin uuden elämän Roi Etistä ystäväni Rolf Rautiaisen tullessa sen isännäksi. Se oli enemmän kuin osasin toivoa.

On ihmisiä, joiden on helppo jättää eletty taakseen. Itse en ole enkä halua ollakaan sellainen, vaan kaiken kannan ainoasta elämästäni mukana. Joskus se on raskasta, joskus haikeaa, mutta aina rikasta ja rakasta. Innolla seurasin Harrikan matkaa pohjoisessakin pitkin Burman/Myanmarin rajaa Rofan julkaisemista "Arkista elämää Thaimaassa" videoista. Välillä kuin itsekin olisin ollut mukana.

Reipas viikko sitten Harrikka matkasi uuden isäntänsä kanssa Laosiin. Maata heillä on tarkoitus kiertää kuukauden verran. Sydämeni oli välillä syrjällään, sillä jokaisella matkallakin on taivaalla auringon lisäksi myös mainitsemani synkät pilvet. Eilen ne peittivät Rofan taivaan hänen huomatessa, että Harrikka vuotaa öljyä. Kun itse olin samalla pyörällä vuosia aiemmin aamulla jumissa Kambodzan pääkaupungissa, tiedän tunteen. Tiedän senkin, että pilvien takana on myös aurinko. Joten tsemii Rolle ja Harri 🤙. Elän mukana siellä missä olette uskoen, että aurinko paistaa ennemmin tai myöhemmin myös teidän risukasaan. 

Miksi Elizabeth oli Elisabet, mutta Charles ei ole Kaarle?

Eilisestä blogistani sain palautteen, että Englannin edesmennyt kuningatar tulee kirjoittaa kielessämme suomalaisittain. Uskoin, sillä palautteen antaja on näissä asioissa harvoin väärässä ja on joskus aiemminkin minua opastanut.

Silti jäi vaivaamaan miksi Charles sitten säilyttää kielessämme englantilaisen nimensä. Joten minäpä selvitin. Vuonna 2002 suomen kielen lautakunta teki suosituksen, että vieraskielisiä nimiä ei enää suomenneta. Siinä yhteydessä päätettiin, että muutosta ei tehdä takautuvasti, joten Elisazabeth säilyi Elisabetina, mutta Charlesista ei tullut Kaarlea.

Kun asian vuoksi sukelsin historian syviin syövereihin, selvisi itselleni Englannin hovista paljon muutakin mielenkiintoista. Aikoinaan katolisen maan kuningas Henrik oli saanut jo kerran paavilta erivapauden veljensä lesken naimiseen. Koska avioliitosta syntyneistä lapsista jäi henkiin vain yksi tytär, kuningas haki paavilta lupaa avioerolle. Lupaa ei herunut.

Mutta kuningas oli saattanut hovineidon raskaaksi, joten hänellä oli kiire saada suhde lainvoimaiseksi. Kun paavi ei taipunut hyväksymään avioeroa painostuksesta huolimatta, Henrik julisti itsensä Englannin kirkon pääksi.

Henrik avioitui lopulta kuusi kertaa. Avioliitoista kaksi päättyi eroon, kaksi teloitukseen ja kaksi luonnolliseen kuolemaan, joista toinen oli kuninkaan itsensä kuolema 55-vuotiaana. Liitoista jäi henkiin vain yksi miespuolinen jälkeläinen, Edvard VI, joka kruunattiin kuninkaaksi isänsä kuoleman jälkeen yhdeksänvuotiaana. Edvard kuoli kuusi vuotta myöhemmin ja valtaan nousi Maria I Henrikin ensimmäisestä avioliitosta. Maria oli ehkä ensimmäinen kuningatar brittimonarkian historiassa. 

Henrik oli puolustanut maansa katolista uskoa torjuessaan Martin Lutherin opetukset. Ironista kyllä, vain kolmetoista vuotta myöhemmin sama Uskon puolustaja julisti itsensä Englannin kirkon pääksi ja sinetöi samalla eron katolisesta kirkosta. Välirikon taustalla oli kuninkaan pakkomielle miespuolisesta kruununperijästä.

Aikoinaan pidin koulussa yhtenä turhimmista aineista historiaa. Tänään ajattelen vähän toisin, joka saattaa johtua muustakin kuin siitä, että olen historiaa kaikilta osin pian itsekin. Ehkä eniten kiinnostukseeni vaikuttaa eilinenkin toteamukseni, että kaikki vaikuttaa kaikkeen ja rakkaus voi horjuttaa valtakuntien perustuksiakin. Vaikka fyysisesti voin kulkea elämässäni vain eteenpäin, voin korvieni välissä tallustaa omaa ja muidenkin elämän polkuja myös taaksepäin.

London Bridge is down

Ainut fyysinen kontaktini kuninkaallisiin on, kun myin ja asensin mustalaisten kuninkaan Allan Hagertin ja hänen puolisonsa Ellin kotiin kokolattiamaton. Kuningaspariskunnan kotia Vallilassa sanottiin Hagertin taloksi.

Mutta eilen ja tänään suruliputan Jokilaakson juhlapaikalla, sillä Englannin kuningatar Elisabet II on kuollut. Hän oli hyvin aito siniverinen, sillä puoliso, 99-vuotiaaksi elänyt Philip oli Kreikan kuninkaan pojanpoika.

Elisabetista ei pitänyt tulla koskaan kuningatarta eikä Charlesista kuningasta, mutta toisin kävi. Sillä kuningas Edward luopui kruunusta vuoden jälkeen rakkauden vuoksi ja se teki Yrjöstä kuninkaan. Hänen asemansa peri nuorena Elisabet.

Vaikka hänellä ei virallista valtaa ollutkaan, oli sitä kulissien takana senkin edestä ja viime tehtävinään hän tapasi muun muassa Skotlannissa uuden pääministerin. Maa onkin kulkenut haasteesta toiseen, sillä ei ole kauaa, kun britit erosivat EU:sta. Nyt kansa on saanut myös uuden hallituksen. Lisäksi 70 vuotta maata hallinnut kuningatar vaihtuu kuninkaaseen. Elisabetin vanhimmasta lapsesta tulee Charles III.

Hän perii kruunun kaksi vuotta vanhempana kuin olen nyt itse. Se on hyvä kannustin muistaa nykyinen nuoruuteni ja jatkaa elämää täysillä sekä tarttua uusiin haasteisiin, sillä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jos Charlesin avioliitto olisi Dianan kanssa kestänyt, eikä hän olisi kuollut auto-onnettomuudessa, Elisabetin hautajaisten jälkeen hänestä olisi tullut kuningatarpuoliso.

Tämän paikan ottaa Camilla, jolla oli suhde Charlesin kanssa koko ajan. Todellisia, vähintään puolijulkisia salarakkkaita molemmat siis. Nyt hovin entisestä hylkiöstä tulee kuningatarpuoliso. Maailmassani hänen tietään eniten tasoitti, kun koin kuningattaren antaneen anteeksi. Läheisen kuoleman lisäksi suurimpia suruja ovatkin sydänsurut, joista olen saanut osani. Silti on hienoa, jos mahdollisimman monen sydämessä suurinta on rakkaus, sillä ilman sitä olen minäkin vain jääkylmä kirpale. 

Englannin hoviin, kuten tietysti moneen muuhunkin paikkaan on mahtunut intohimoja ja rakkautta enemmän kuin kansa saa koskaan tietää. Joskus ne liikuttavat valtakuntien perustuksiakin ja salaperäisyys ruokkii suosiota, josta moni perheetön ja perheellinen saa leipänsä.

Buckinghamin palatsin portin takana olen itsekin käynyt ihmettelemässä. Sitä kaikkea aitojen ja muurien toisella puolen raotti myös monikautinen tv-sarja The Crown, jota pidän yhtenä parhaimmista. Sarjan ansiota Elisabetista tuli minunkin virtuaalimaailmani kuningatar lähes koko tämänastisen elämäni ajaksi. Joten "Good night forever my queen" 💞.