Filippiinit, osa 12

jormas: Osasta 11 sain poikkeuksellisen paljon palautetta. Yhtä lukuun ottamatta hyvin myönteistä. Mutta kielteinen palaute oli tärkeä. Oppiakseni mitä on opittavissa, mutta palaute laidasta laitaan on hyvän kirjoituksen merkki. Blogi ihastuttaa ja vihastuttaa, kuten toivonkin.

Joku kantoi huolta, etten kokemani perusteella pitäisi koko maata huonona tai jotain sinne päin. En todellakaan, sillä tämä on hieno maa ja suurenmoiset ihmiset. Kuten laillaan kaikki käymäni maat. Romaniassa Afrikkaan ja Yhdysvalloista Kolumbiaan sekä Brasiliaan. Kerron kuten koen, en miten muut kokevat tai miten minkäkin asian tola todellisuudessa edes on.

Tämä ainoa kielteisen palautteen antaja väitti minun luoneen kuvan paskasta maasta. Tähän puolestani väitän, ettei hän ole ymmärtänyt kirjoittamaani tarkoittamallani tavalla tai ei ole edes lukenut kuin sieltä täältä valikoiden. Sanovat myös pirun lukevan Raamattua samalla tavalla.

Jollekin itseni lisäksi lupasin kirjoittaa kokemastani yhteisöllisyydestä, josta oletin ja oletan tietäväni jotain erilaisissa yhteisöissä monta vuosikymmentä eläneenä ja asuneena.

Mutta mitään nyt kokemaani en missään ole tavannut. Olen myös tehnyt vääriä arvioita ja kirjoittanutkin niistä.

Sanoin esimerkiksi kerran, ettei näin tiiviissä yhteisössä ole sijaa pitkälle vihanpidolle. Olin väärässä, sillä nyt olen tavannut yhteisön jäseniä, jotka eivät ole sanoneet sanaakaan naapurilleen 2-3 vuoteen. Usein syynä on kateus tai mustasukkaisuus. Tai molemmat. Aiheellinen sekä aiheeton.

Mutta olen myös ollut syntymäpäivillä, joille sankari on tehnyt kattilallisen spagettia. Juhlat, joissa hän itse ei istu juhlakaluna, vaan kiikuttaa ruokalautasia naapureihin kunnes kattila on tyhjä.

Olen myös seurannut kuinka kujan yhteisellä kaivolla ja pesupaikalla sopu löytyy aina yhden käsipumpun alta.

Tai kuinka luontevaa on hakea naapurin "olohuoneesta", nurkan vesihanasta vettä ämpäreillä, sillä läheskään kaikilla ei ole tätä ylellisyyttä saati toilettia.

Olen myös nähnyt kuinka monta eri rakastavaa ja suukottelevaa syliä pieni lapsi kiertää päivän mittaan. Niin isompien lasten kuin naisten ja miestenkin.

Olen myös nähnyt kuinka alle 10 neliön maalattialle peiton päälle asettuu vieri viereen nukkumaan isoäiti, tytär ja hänen noin kymmenen vuotiaat tyttäret.

Mutta kaikkea en ole nähnyt. Kuten yhtään ikkunalasia. Vain luukkuja, verkkoja ja kankaita niiden edessä

Ja nyt olen myös kokenut mitä minulle tapahtuu, kun lopetan tasapuolisen taloudellisen tukemisen. Ehkä kirjoitan seuraavalla kerralla siitä, jos selviän hengissä keittämästäni sopasta.

Pimeät jalankulkijat

päivis: Ilman heijastinta kulkeminen on aikaisemmin mielestäni ollut asia, joka ei voisi vähempää kiinnostaa. Jokainen ottaa itse riskin, jos ei pimeällä käytä heijastinta. Nyt viimeistään olen tajunnut, että kyse ei ole vain jalankulkijan yksityisasiasta.

Ajan työvuorossa suunnilleen 200-300 kilometriä. Suuri osa siitä on ajoa keskustojen ja asuinalueiden pienemmillä ja isoimmilla kaduilla. Vaikka yritän olla tarkkana, olen aina vain vakuuttuneempi siitä, että joku päivä tai yö törmään johonkin pimeänä liikkuvaan jalankulkijaan. Ja todennäköisesti se tapahtuu suojatiellä, jossa jalankulkija on kuningas.

Ilman heijastinta liikkuminen ei siis todellakaan ole yksityisasia.

Pahimpia ovat sateiset kelit, mutta pimeä on tietysti aina pimeä. Jalankulkija (minä mukaan lukien) ajattelee helposti, että kun itse näkee lähestyvän auton, kaikki on hyvin. Ja jatkaa siksi matkaa luottaen muun muassa siihen, että kun astuu suojatielle, autoilija lainkin mukaan pysähtyy ja antaa tilaa jalkaisin liikkuvalle.

Mutta kun auton ratin takaa on aivan mahdoton havaita tummissa vaatteissa kulkevaa!

Tämä Itä-Suomen poliisin Facessa julkaisema kuva osoittaa hyvin, miten

tummissa vaatteissan ilman heijastinta liikkuvaa jalankulkijaa on huono tai jopa

mahdoton havaita. Tuo liivi on hyvä, mutta jos olisi edes joku heiluva heijastin.

Jonkinlaisen oman seurannan perusteella väitän, että suurimmalla osalla jalankulkijoista ei ole minkäänlaista heijastinta. Tai sitten se on niin heikkoa laatua tai pieni ja kenties ihan väärässä paikassa, ettei siitä ole mitään hyötyä.

Jos jalankulkijalla ei ole heijastinta, hänen havaitsemistaan auttaa joskus se, että kävelijällä on vaikka vaalea käsilaukku tai kengät. Muuten jalankulkijan yleensä näkeekin vasta aivan läheltä.

Kerran näin lähes koomisen näyn, kun jollain oli valkopohjaiset lenkkarit mutta muuten mustat kamppeet päällään. Näytti aivan siltä, että kengän pohjat kulkevat yksinään jalkakäytävää pitkin.

Värilläkin on siis väliä, mutta tunnetusti me syksyn tultua alamme takuuvarmasti pukeutua tummiin ja mielellään kokomustiin vaatteisiin. Ja jos kyse ei ole ulkoiluvaatteista, silloin niihin hyvin harvoin on ommeltu mitään heijastavaa materiaalia. Sellaiset turvatekijät tuskin tuntuisivat kovin muodikkailta.

Filippiinit, osa 11

jormas: Jatkan Thaimaan ja Filippiinien eroista ja siitä kuinka uskonto vaikuttaa arkeen ja juhlaan. Sitä se tekee Suomessakin, mutta emme tule sitä ajatelleeksi.

Sain chatviestin: "Nyt selvisi tämä naapurin karaoke... Ei oo syntymäpäivä eikä mitään tekemistä joulun kanssa vaan nyt on 40 päivää siitä kun talon isäntä ampui itsensä.. Perinteitä kunnioittaen.. En tiedä onko tämä filippiiniläinen vai katolilainen perinne."

Ja sain toisenkin chatin:" Kaverit olivat voittaneet tuossa Filippiinien Casinolla vähän hilloa. Euroissa toinen 5000 ja toinen 7000. Henkilökunta sanoi, että teidän pitää palkata vartija, sillä ette selviä hengissä muuten hotellillenne. Jatkaen, että edelliset voittajat ryöstäjät ampuivat juuri tuohon Casinon eteen". Aika tylyä ja turvatontakin siis.

Buddhalaisuuteen ei oikein istu uhkapeli vaikkakin taitaa olla niin, että Thaimaan temppelit ovat maan uhkapelin mekka. Filippiineillä sen sijaan, katolisessa maassa lapsetkin pelaavat korttipelejä rahalla.

Hyvä suhtautuminen roskaamiseen on molemmissa maissa yhtä onnetonta, joskin yritystäkin on. Muovipussien ja - kassien käyttö on yhtä vastuutonta. Täällä ollaan samassa pisteessä kuin naapurissakin. Saattaa löytyä roskien lajitteluastioita, mutta ei lajittelua. Kaikki astiat ovat sekajätteiden täyttämiä.
Joskin köyhyys pitää huolen siitä, että kaikki jäte ja roska, joista on saatavissassa joku kolikko, ei päädy kaatopaikoille.

Thaimaahan verrattuna tämä maa tai ainakin Angeles City on jotenkin karumpi ja tylympi kuin Pattaya. Ihmiset ovat vähän epäilevämpiä ja hymyttömämpiäkin. Avoimempia he ovat kylläkin viemään turisteilta ylimääräistä tavalla tai toisella.

Köyhien alueella olen viettänyt nyt kolme viikko tuntikausia joka päivä. Köyhyyden sisältä olen löytänyt sen kauneuden, jota lähdin etsimään, mutta myös rumuuden. Olen nähnyt kateuden, olen nähnyt ahneuden ja olen nähnyt isien sekä äitien ryyppyillat ja -päivät. Olen nähnyt koronkiskonnan ja mustasukkaisuuden ja kuinka ihmisten käytös minua kohtaan muuttuu, jos ja kun minulta ei saa rahaa.

Vain koirien ja lasten käytös pysyy entisellään. Lapset heilauttavat kättä yhtä iloisesti ja sanovat helou Tsorma tai pai pai Tsorma.

Öiset kaupunginosat

päivis: Olen viime aikoina kulkenut pääkaupunkiseudulla ja sen lähikunnissa lähinnä vain pimeinä vuorokauden aikoina. Menen töihin auringon laskun aikoihin ja lopetan työt pimeällä. Päivän pituushan tällä hetkellä on vain kuutisen tuntia. Pimeällä kaikki näyttää toisenlaiselta kuin päiväsaikaan. Monia uusia kaupunginosia olen myös nähnyt vain öisin.

Erityisesti olen huomioinut sen, että uusille alueille rakennetaan nykyään mielellään korkeita kerrostaloja, joita on aivan vieri vieressä. Olen kuitenkin tottunut Helsingissäkin lähiöiden rakentamistapaan, jossa kerrostalot on sijoiteltu väljästi ja rakennukset ovat ikään kuin puistojen keskellä. Tosin, nykyään ollaan kovasti kannustamassa lisärakentamista vanhoillekin alueille.

Jätkäsaari ja Kalasatama saattavat olla esikuvia esimerkiksi Kivistölle ja Keimolan alueelle kohonneille kerrostaloalueille. On hiukan hämmentävää löytää lähes metsän keskeltä tiheään asuttuja "pikkukaupunkeja".

En ole ihan varma, onko kyseisillä alueilla vielä edes kohtuullisia palveluja asukkaille, joita korkeissa kerrostaloissa on tuhansia, kenties enemmänkin. Ehkä edelleenkin voidaan puhua nukkumalähiöistä, joissa ei ole juuri muuta kuin se oma koti, josta aamulla lähdetään töihin ja jonne palataan illaksi. Viikonloput mahdollisesti vietetään muualla kauppoja kierrellen tai huvittelemalla kuka milläkin tavalla.

Pitää tyytyä tällaiseen kuvituskuvaan kun

yöllisistä kaupunginosista minulla ei ole

ainuttakaan kuvaa käytettävissä. Auton

valoissa otettu kuva on kotitieltämme 

lumisateen jälkeen. Metsän eläimet ovat

käyneet tassuttelemassa ennen tuloani. 

Olen huomannut myös, että Helsingin Malmi on jäänyt minulle täysin tuntemattomaksi kaupunginosaksi. Ja sitä se on kyllä edelleenkin. Malmi on minulle tarkoittanut lähinnä hautausmaata ja pienkoneiden lentokenttää, joka sekin on kohta taakse jäänyttä elämää, kun alue kaavoitetaan asuinrakentamiselle.

Malmilta ja monelta muulta pääkaupunkiseudun asuinalueelta löytyy paljon mielenkiintoisia kadunpätkiä paikoin hyvinkin iäkkään näköisine omakoti- ja pienkerrostaloineen.

Eräällä yöllisellä kyydillä asiakas ihmetteli takapenkillä, kun jollain pientaloalueella omakotitaloja on alettu rakentaa aivan kadun varteen. Samaa olin itse ihmetellyt jonain aikaisempana yönä tai iltana. Kuka niistä enää pystyy pitämään kirjaa, kun kaikkina työtunteina on pimeää. Ei sentään pilkkosen pimeää, sillä suomalaiset ovat selvästi innostuneet valaisemaan pihoja ja parvekkeilta hieman amerikkalaiseen tyyliin. Vaikka valot ovat joskus vähän mauttomiakin, ovat ne kuitenkin piristävä lisä tänne pohjoisen pimeään.

Filippiinit, osa 10

jormas: Jossain mutkassa sanoin, että kaikki ei ole Filippiineillä kaunista, vaikka katsoisi millaisten lasien läpi. Tällä kertaa kirjoitan siis kauniista ja vähemmän kauniista. Minulle sopii erimielisetkin kommentit ja korostan sitä, että kirjoitan miten olen nämä itse kokenut.

Ja aloitan koirista. Ihmisten kanssa sekä vapaana kadulla elävistä. Joskus sanoin, että tiedän monesta asiasta jotain, mutta vain viinasta ja viinattomuudesta niin paljon, että voisin sanoa olevani ammattilainen. Nyt taidan viimein lisätä siihen koirat. Tarkemmin sanottuna vailla ihmiskotia olevat rotujen koirat. Rotukoirista tiedän edelleen aivan liian vähän kyetäkseni niistä edes keskustelemaan. Koiran ihmisen yhteinen taival taitaa muuten olla 14 000 vuotta vanha, joten on siinä historiaa melkoisesti.

Thaimaassa mainitut koirat ovat ainakin Angeles Cityn koiriin verrattuna lähes koirien paratiisissa. Mainitussa kaupungissa ihmisen koirakin elää huonommin kuin Pattayan katukoira. Ei ole lainkaan harvinaista nähdä metrin kettingissä koira kiinni yötä päivää päivästä toiseen. Ja kovin nälkiintyneitäkin ovat. Katukoirissa, joita on vähemmän kuin Pattayalla, on se ero, että näitä ei juuri voi ihminen koskettaa. Ovat niin arkoja ja epäluuloisia. Varma merkki huonosta kohtelusta.

Sillä saattaa olla myös merkityksensä, että Thaimaassa hallitsevan filosofian tai uskonnon mukaan saatat koiraa potkaistaessa tehdä sen kuolleelle isoäidillesi, joka on uudelleen syntynyt koiraksi. Katolisessa maassa voit huoletta syödäkin uudelleen syntyneen isoäitisi. Sitä ei ainakaan uskonto estä

Seksiä ei taatusti tyrkytetä missään eikä sitä ole esillä edes mainoksissa. Paitsi tietysti tyttökaduilla. Myös lapsia suojellaan seksiltä tosissaan ja yhteisvoimin.

Kadut ja varsinkin olemattomat jalkakäytävät ovat kehnot, joilla ei aina pysty kävelemään terveillä jalollakaan saati pyörätuolilla. Silti jossakin on myös liikuntarajoitteisille sopivia toiletteja. Jotka kyllä ovat sangen usein muussa käytössä.

Humalaisia ei varsinkaan päiväaikaan kaduilla juurikaan näe. Ehkä siellä missä on paljon juomapaikkoja saattaa tämäkin väittämä saada kolauksen. Ottamisen taito on täälläkin hanskassa ja luulen, että naisten ja miesten juomisen ero on täällä Suomea suurempi.

Mielestäni oikein mukava kaupunki, jonne saattaisin tulla uudelleen. Meikäläisen rahamassille on kuitenkin kuukauden asuminen sen verran kallista lystiä, vaikka asuisi laillani halvemmassakin paikassa. Ja hotelli Fensonista kertakaikkiaan loistavine henkilökuntuneenn pidän paljon.

Taksin ratissa Itsenäisyyspäivänä

päivis: Eilen oli työvuoro, joten Linnan juhlat jäi näkemättä Nyt aamulla herättyä yritin katsella niitä Areenalta, mutta eihän se ole sama kuin livelähetyksen katsominen. Ratin takaa arvioituna eilinen ei juuri normitorstaista eronnut. Hiljaisempaa oli kuin etukäteen kuvittelin.

Tästä se työvuoro taas alkoi. Mukava alkutervehdys
Lähitaksin ajovälityslaitteella.

Jostain syystä lentomatkustajiakin oli eilen liikkeellä vähemmän, joten minulle riitti yksi käynti lentoasemalla, josta vein asiakkaan suhteellisen lähelle. Poikkeuksellisesti kukaan ei tuntunut haluavan Espooseen, ei ainakaan minun matkassani. Hyvä oli, ettei Helsingin keskustakaan kiinnostanut ketään. Siellä kun tuntui olevan riittämiin kaikenlaista ruuhkan aihetta.

Kapakatkaan eivät näyttäneet pullistelevan Itsenäisyyspäivän juhlijoita. Pikkuhiprakassa olleita asiakkaita oli tavanomaisen verran.

Jos jonkun johtopäätöksen illan asiakkaista haluaisi vetää, sen mukaan suomalaiset mielellään menevät sukuloimaan, kun Suomi juhlii vuosiaan. Ehkä yhdessä koettava Linnan juhlat on se juttu, jonka vuoksi on mukava kokoontua yhteen. Ainakin takapenkiltä kuulemani perusteella voin varovaisesti arvioida, että näin on. Muuta en toisten ihmisten juhlapäivän sisällöstä osaa sanoakaan.

Yksi hauska erikoisuus työvuoron aikana tapahtui. Hain asiakkaan Vantaalta, alueen nimi taitaa olla Veromies. Katu, jonne taksi tilattiin, on jo entuudestaan tuttu. Vein asiakkaan Tuusulaan saunomaan. Myöhemmin yöllä sain ajovälityslaitteeseen tilauksen, jossa oli tuttu osoite Tuusulassa. Harvinaista. Saman illan aikana juuri minulle sattuu ajotilaus samalta henkilöltä. Hän tietysti halusi takaisin kotiinsa eli samaan osoitteeseen kuin mistä hänet aiemmin illalla hain.

Tämä nyt tietysti on sattumaa, mutta erityisen hauskaksi sen tekee eräs aiemmin syksyllä tapahtunut kyyti. Tai kaksi kyytiä. Silloinkin sain tilauksen, jonka määränpää oli tuo Veromiehessä sijaitseva katuosoite. Vein sinne työpaikaltaan kaksi nuorta miestä. Myös silloin sain myöhemmin illalla uuden tilauksen ihan samaan osoitteeseen, ja eikö vain ollutkin niin, että pihassa odottivat kyytiä lentokentälle nuo kaksi työteliästä nuorta miestä.

Kaksi mukavaa yhteensattumaa siis saman illan aikana: samat asiakkaat ja nyt toistamiseen samalta kadulta, taisi jopa olla samalta isolta kerrostalojen pihamaalta.

Ihan pelkkää hupia työvuoro ei ollut. Lähitaksi on kehittänyt sovelluksen, jolla asiakas voi maksaa matkan sopimushinnalla taksin tilatessaan. En ollut varautunut tuohon riittävästi.

Normaaliin tapaan tulostin tilauksen paperille ja katsoin siitä vain osoitteen, jossa asiakas odottaa. Ja vilkaisin osoitetta, jonne hän oli kertonut menevänsä. En huomannut mainintaa maksetusta ajosta, joten laitoin mittarin normaalisti päälle. Asiakaskaan ei sitä ihmetellyt. Vasta perillä hän mainitsi, että on jo maksanut matkan. No niinpä. Minun moka, jota sitten yritin ajon jälkeen selvitellä.

Ei selvinnyt loppuun asti sillä istumalla, joten taksi-isäntä joutuu tänään soittelemaan Lähitaksin maksuselvitykseen, jossa asia voidaan korjata. Miksikö en soita itse? No siksi, että tuo asioita oikaiseva paikka ei ole enää auki, kun työvuoroni alkaa. Kaltaiselleni perfektionistille tällaiset ovat hammasten kiristelyn paikkoja.

Filippiinit, osa 9

jormas: Olen nyt kirjoittanut monta blogia, joiden syvimmiksi asioiksi olen tarkoittanut köyhyyden ja sen sisällä olevan rakkauden. Joku on ymmärtänyt ja joku ei. Joku palautteessaan sanoi sanojani ja kuviani sosiaalipornoksi. Mielipidettä lukiessani ajattelin, että niinpä niin. Sopivaa on katsoa Linnan Itsenäisyyspäivän juhlia, muttei aineellisen köyhyyden täyttämää arkea.

Mutta yhtenä päivänä en ollut köyhä enkä kipeä, sillä täällä tutuksi tullut uusi ystävä otti yhteyttä. Jota hän oli tehnyt jo aiemminkin ollessasi Thaimaassa. Ja varoitteli edelleen, että älä mene Pampangin Purokiin.

Lupasin pyynnöstä kirjoittaa päivästä, jolloin varsinkaan hän ei ollut köyhä eikä kipeä. Ainakaan ennen seuraavaa aamua. Lupasin myös, etten kerro hänen nimeään enkä taida kertoa kansalaisuuttakaan. Joten hän olkoon mister M maailmalta.

Joka tapauksessa hän karautti tricyklellä hotellilleni ja siitä se alkoi. Tosin ei hänellä, sillä samaa vauhtia mister M oli painanut koko viime yön. Ja ehkä vähän kauemminkin.

Ensimmäisen oluen hän otti altaani baarissa. M:lle yksi olut tarkoitti joka baarissa kahta olutta tai enemmän. Ja minä join one big sodawater, joita niitäkin meni yhden sijaan aika määrä.

Baareista jäi mieleen kolme asiaa eniten. Paljon olutta, paljon tyttöjä ja paljon australialaisia. Yhtä baareista mister M maailmalta sanoi Konttorikseen, koska siellä saa istua rauhassa. Mutta niin sai muissakin. Paitsi yhdessä. Jossa opin, että tytöt voivat harjoittaa ammattiaan ainakin ikäisekseni. Sen sijaan ei selvinnyt mihin ikänsä ruumiillista työtä tehnyt ulkomaalainen tarvitsee konttoria Angeles Cityssä. Mutta hauskaa oli ja mister M osoittautui oikein mukavaksi kaveriksi ja oivaksi hauskanpitäjäksi.

Alkukierroksella hän sanoi, että joskus tulet käymään kotonani. Ja jokaisen oluen jälkeen hän oli yhä varmempi, että se joskus on tänään. Joten sinne mentiin.

Jo matkalla hän varoitti, että vaimo on yleensä karheana hänen vieraistaan. Kuten olikin. Hän touhusi tiukka ilme kasvoillaan lieden ääressä eikä sieltä hymyä irronnut. Mutta kävelin hänen luokseen, tarjosin kättä ja sanoin, että helou, en juo koskaan enkä ole humalassa. Hän kääntyi, katsoi minua kauniilla silmillään ja kysyi jäänkö syömään. Hieno ihminen sanon minä.

Ruokapöydässä mister M sanoi vaimolleen, että hän on ehkä päättänyt lopettaa juomisen. Ja on aloittanut sillä, että on tuonut kotiinsa ensimmäisen suomalaisen, joka ei ole päissään. Ajattelin, että ainutlaatuisen varovainen aloitus.

Aamulla soittelin, että mikä on olo ja elo. Oli kuulemma hyvä ja kysyi, että olinko vielä heillä, kun hän haki yhdekseltä kaupasta pullon whiskyä. Sanoin, etten ollut, mutta viideltä olin, kun hait kolmenvartin whiskypullon. Maksoi muuten 2-3 euroa, mutta tietty pesoissa.

Luontoseurantaa

päivis: Suomessa on paljon mielenkiintoisempaa tarkkailla luontoa kuin Thaimaassa. Siellä sää ja luonto on ympäri vuoden lähes samanlaista. Kesällä sataa enemmän, mutta luonto on vihreä läpi vuoden. Joskus tuntuu, että lehdet putoavat vain plumeriapuusta tai -pensaasta. Ja hetken päästä kasvavat sinne taas uudelleen.

Nyt on joulukuu, mutta sitä ei ihan heti arvaisi. Muistan miten joskus itsenäisyyspäivänä on satanut tosi paljon lunta. Tänään on satanut vettä ja vähän räntää. Lumeksi se ei huomiseen mennessä muutu millään ilveellä.

Marraskuussa on enimmäkseen ollut pilvistä, mutta välillä kirkas sininen taivas on yllättänyt. En kärsi kaamosmasennuksesta, joten harmaa sää ei kauheasti harmita, mutta mielelläni tietysti näkisin täälläkin auringon. Edes hetkittäin. Päivän pituus on tällä hetkellä alle kuusi tuntia ja siitä se vielä lyhenee ainakin jouluun saakka.

Eilen pilvet olivat tosi matalalla. Harmaata maisemaa pilkuttivat vain liikennevalot ja autojen perävalot. Myllykylän yli laskeutuvia lentokoneita ei juuri sumun seasta näkynyt. Vain ääni kuului.

Jokilaaksossa Jokilampi on jäätynyt, mutta luistelemaan en ole sinne yksikseni uskaltautunut. Mieli tekisi kovasti. Tänään jää olikin sitten jo veden peitossa eilisillan ja yön sateen jäljiltä. Eipähän tarvitse haikailla luistelemisen perään eikä miettiä, kuka tulisi pelastamaan, jos jää pettäisikin. Tuusulanjärvellä matkaluistelijat ovat jo olleet vauhdissa. Ja kuinkas kävikään? Joku yksinäinen luistelija on kuulemma hukkunut railoon.

Linnunlaulua ei juuri kuule. Pihassa käy vain satunnaisia pikkulintuja. Hyrylän keskustassa sen sijaan näin tänään valtavasti naakkoja. Olivat tosi rohkeitakin. Uimahallin risteyksessä naakkalaumalla ja Suzukilla, talviautollamme, oli läheltä piti -tilanne. Eivät naakat taida tuntea liikennesääntöjä.

Pari päivää sitten näin hieman minkiltä vaikuttaneen vipeltäjän Purolammen rantajäällä. Peurat ovat myös poikenneet useasti lähes pihaan asti. Tavaksi onkin tullut vilkaista monta kertaa päivässä Rantabulevardin suuntaan, josko siellä taas olisi nelijalkaisia kulkijoita.

Puita on syksyn aikana kaatunut paljon. Enimmäkseen suuria puita. Satakielipuistoksi kutsumallamme alueella joen toisella puolella on ainakin kymmenkunta koivua mennyt juurineen nurin. Onneksi ovat kaatuneet kylän suuntaan. Muuten olisivat voineet tukkia meidän kotitiemme.

Filippiinit, osa 8

jormas: Voi olla, että tämän alun olisi voinut jättää kirjoittamatta, sillä elämäni tärkeimpiä asioita ei ole oman eikä muiden mielen pahoittaminen. Osaan kyllä sen taidon.

Tuntuu nimittäin, että jokaisessa keskusteluryhmässä on vähintään yksi Ilpo Ilkeilijä tai Tero Muilu, joka ajattelee oman päivän paranevan sillä, että aamun avaukseksi yrittää epätoivon vimmalla tölviä vieraita ihmisiä. Mutta voihan se toisaalta olla niinkin, että pienen mielen pieni maailma paranee toisia tökkimällä.

Sain nimittäin palautteen, josta osa tässä: "Hyvä Jorma. Jatka samoin, niin ehkä siellä teet jotain uutta, mitä me emme tekisi päivittäin."

Mutta ei ole täällä ja veikkaampa, ettei paljon muillakaan alueella näkynyt Ilpoja eikä Teroja. Varsinkaan päivittäin ja varsinkaan joka päivä tuntitolkulla.

Mutta minä jatkan entiseen tapaan hyvillä mielin viettämällä päiviäni ihmisten keskuudessa. Yhtä päivää lukuun ottamatta olen kävellyt 10 kilometrin siivuja ees taas pitkin Angelesin katuja Pampangiin ja kotihotelliini. Vai kirjoitetaanko se Pampangaan?

Ho hoi kielenhuoltajani!! Joka ärsyynnyit siitä, kun kirjoitin Philippiinit. Nyt oli aito kysymys sinulle.

Kuljen usein hieman eri reittejä eri paikoissa istuskellen ja jonkun sanan milloin keidenkin kanssa vaihtaen. Clint Eastwoodin opettamalla loistavalla kielitaidolla.

Mainitsemani päivän käytin yhden oivan miehen seurassa tutustumassa muun muassa baarielämään. Ehkä kirjoitan siitä seuraavaksi.

Alussa kuljin triklellä, kun en saanut paikallista puhelinkorttia enkä gps:ä toimimaan ja eksyin tuon tuostakin. Nykyisin kuljen kävellen ja ostan säästämilläni kolmipyörään varaamillani pesoilla milloin mitäkin lapsille. Ja joskus aikuisillekin. Kuten  jonkun sortin grillattuja kananpaloja sekä kolme paikallista olutta alan miehille. 500 pesolalla sai muuten aika kasan grillattuja kanatikkuja.

Ehkä omalla tavallaan surullisin osa matkasta on edessä, sillä parhaankin juhlan jälkeen seuraa arki ja joskus kohmelokin. Hän tai se kuka tuo jonkun lahjoitusnyssäkän köyhälle, ei tiedä saajan arjesta juuri mitään. Pitää elää siinä yhteisössä, jonka sisään ei länsimainen hevin pääse. En ehkä minäkään. Tai sitten kyllä.

Joten vaikka olen sinisilmäinen ja haluan nähdä kaiken kauniin ensin, näen muutakin. Kun aikani istun ja juttelen milloin missäkin. Näistäkin kerron, sillä Filippiineillä kaikki ei ole kaunista.

Nyt on kai sitten näin

päivis: Muutama päivä sitten totesin parille nuorelle taksiasiakkaalleni, että tässä taitaa olla kyse sukupolvien erosta. Tuskin kuulivat, koska olivat niin täynnä humalaa ja itseään, pirun riivaamat.

On asioita, jotka voi laittaa humalan piikkiin, mutta ei ihan kaikkea. Huomasin, että minulta on jäänyt huomaamatta jotain hyvin tärkeää. Jotain asioista, joista käytetään nimitystä huono-osaisuus tai syrjäytyminen. Eikä niillä ole kuitenkaan mitään tekemistä ainakaan rahan puutteen kanssa. Olihan kaveruksilla varaa ajella taksillakin.

Kun kuuntelin noita kahta nuorta miestä, ajattelin vähän pelonsekaisin tuntein, että jos kyse on yleisestäkin ilmiöstä, Suomelta puuttuvat ainakin tulevaisuuden toivot. Ne, joiden varaan valtakunnan asiat  luotetaan. Toisella kyyditettävistäni oli kertomansa mukaan lapsikin. Luvassa on siis luultavasti huono-osaisuuden ylipolveutumista.

Tiedän hyvin, että nuorten kielenkäyttö on nykyään kovastikin erilaista kuin omassa nuoruudessani. Mutta uutta ja käsittämätöntä oli tapa, jolla nämä tulevaisuuden toivot puhuivat ihmisistä, joiden ymmärsin olevan niitä, joiden kanssa aikaa vietetään. Ystävistä, oletettavasti rakkaistakin. Tai mitä ovat rakkaat, joista puhuttaessa kielenkäyttö on äärimmäisen raakaa?

Kieltäydyn uskomasta, että kyseiset nuoret, työikäiset ihmiset ovat yleisemmin oman ikäpolvensa edustajia. Ei tästä maasta sivistys (sana voi kuulostaa turhan mahtipontiselta) ja ihmisyys ole voinut kokonaan kadota. Ei vaikka peruskoulu ei pystykään täyttämään kaikkia sen perustehtäviä, esimerkiksi lukutaidon opettamista kaikille.

Onneksi myöhemmin yöllä kyytiini tuli saman ikäluokan edustaja, jolla sentään oli kovastikin näkemyksiä elämästä ja tulevaisuudesta. Arvotkin varmasti kohdallaan. Edelliset nuoret kyydittäväni tuskin sellaisista olivat edes kuulleet.

Oli mukava seurata sivusta matkan aikana käytyä puhelinkeskustelua ja huomata, miten jälkimmäinen osasi arvostaa ystäviään. Uskoni tulevaisuuteen palaili. 

Pahalta tuntui silti ajatella, miten huonosti osa kansalaisista mahtaa voida. Ehkä edes itse sitä tajuamatta.

Filippiinit, osa 7

Ruokaa hakemassa

jormas: On myönnettävä, että kun tänne tulin, oli pallo monella tavalla kateissa. En nimittäin koskaan viihtynyt koulussa. Tai viihdyinhän minä kaikessa muussa, mutten oppimassa enkä koululuokassa. Ja usein olinkin käytävällä ulos heitettynä häiriköinnin vuoksi. Ja siitä on luonnolliset seuraukset enkä oppinut mitään, joista kielteisiin oli täydellinen kielitaidottomuus.

Paitsi suomenkielen, jota olen osannut liikaakin välillä. Josta siitäkin on seurannut jotain, josta saatan joskus kirjoittaa. Mutta tiesin, että kun täytän 16 ja oppivelvollisuusikä on täynnä, en enää mene kouluun. Mutta kuinka uhmata armeija kuria kotona pitävää isää? Sekin olisi oma tarinansa.

Joka tapauksessa syntymäpäivänäni 16.5.1966 sanoin vanhemmilleni, että se on loppu nyt, sillä vain sellaiset käyvät koulua, jotka eivät muuten pärjää. Ja olen myös pärjännyt. Välillä huonommin ja välillä paremmin. Mutta useimmin loistavasti.

Ruokaa

Sama outous tai mikä liekään, on tuonut minut nyt Angeles Cityn köyhään kylään lasten ja aikuisten keskelle.

Kun tulin, olivat käteni tyhjät, sillä etukäteen en osannut ratkaista mitä toisin tullessani. Toki olisin voinut tuoda mitä tahansa paikkaan, jossa ei ole tarpeeksi oikeastaan mitään. Vaikeus oli siinä kuinka olla tasapuolinen. Joten tulin tyhjin käsin.

Tätä tuumailin kävellessäni viiden kilometrin matkaa ensimmäisen käyntini jälkeen kotihotelliini. Ja jatkoin huoneessani chattaillen jo kovin tutuksi tulleiden, uusien ystävieni kanssa. Kerroin heille, että haluaisin kiittää lapsia jotenkin heidän ystävällisyydestään ja ennakkoluulottomuudestaan minua kohtaan. Kunnes joku, ehkä Jilyn chattasi, että mikset ostaisi ruokaa lapsille ja ehkä sivussa vähän muillekin?

Ruokaa syömässä

Se kolahti laakista, sillä vietin aikoinaan 5 viikkoa Kolumbiassa, bogotalaisen orpokodin isossa salissa 40 lapsen ja muun väen keskellä. Ja viimeisenä päivänä vein koko laumaan syömään MacDonaldsin roskaruokaa.

Ajattelin, että jotain samaa teen nytkin. Pyysin pari ystävääni aamulla hotellille kolmipyörällä ja haetaan yhdessä muutama kassi valmisruokaa. Näin myös tein, joka on yksi niistä hienoista päätöksistä, joiden muistoja on mukava kuljettaa mukana. Ja piilottaa minussakin lymyävä itsekkyys sen sisään eikä kertoa kenellekään. Että ei tämä pyyteetöntä ole, joskaan ei ehkä aivan sädekehän kirkastamistakaan. Mutta saan minä tästä kaikesta itsekin  jotain suurta. Ehkä jotain sitä miksi olen olemassa ja olen mikä olen.

Taksin etupenkillä

päivis: Olen mieltänyt, että taksin etupenkillä istuu vain kuski. Apumiehen paikka on tyhjä ja asiakkaat istuvat takapenkillä. Yleensä matkustajia on vain yksi tai kaksi, joten ainakaan tilanpuutteen takia etupenkille ei tarvitse tulla. Siihen istumista olen aina pitänyt maalaisten tapana.

Taksikuskina olen joutunut tarkistamaan aikaisempia käsityksiäni.

On ymmärrettävää, että ns. huonojalkaiset istuvat eteen, koska etupenkiltä on helpompi nousta pois ja istuimen korkeuskin on parempi kuin takana. Eilen sain kyytiini topakan rouvan, joka ei hyväksynyt selitystäni, että etupenkkiä ei saa korkeammalle. Nousihan se.

Mutta sitten ovat ne muut, joilla ei ole ainakaan näkyvää vikaa jaloissaan. On isoja miehiä, jotka tuskailevat, kun edessä on vähän jalkatilaa. Syystä että takapenkillä olisi paremmin tilaa.

Nuoret humalaiset naiset istuvat mielellään etupenkille. Parempi niin, koska silloin asiakkaan oloa on helpompi tarkkailla. Viime yönä takapenkillä istui kaksi huonovointista, joista toisen oksennukset onneksi osuivat asfalttiin. Toiselle riitti istuskelu raikkaassa ilmassa.

Lentokentältä kyytiin tulevat eivät koskaan istu eteen. Se ehkä tukee käsitystäni, että etupenkkiläisyys on maalaismainen tapa. Tai mistäpä minä kenenkään lentomatkustajan maalaisuutta tiedän. Ehkä voin vain aavistella jotain, kun valtaosa kotiin kyydittävistä ilmoittaa osoitteeksi Espoon tai Helsingin keskustan.

Filippiinit, osa 6

jormas: Viimein pääsin kurkistamaan ihmisten elämää, joilla on aineellisesti paljon minua vähemmän, mutta henkisesti, joskus tuntuu, että satamäärin. Joka näkyy muun muassa rakkautena lapsiin sekä tietysti paljon muuhunkin ja naapurisopuna. Jota todella tarvitaan tiiviissä yhteisössä. Luulen, että pitkäaikaiselle vihanpidolle ei hevin sijaa löydy.

Mutta kylän ja varsinkin kaipaamieni ihmisten löytäminen ei todella ollut helppoa, vaikka minulla taatusti oli oikea osoite. Sillä se oli saatu ja poimittu yhden äidin ID-kortin tiedoista. Niin tai näin, Google johdatti vuokraamani tricyklen (kolmipyörän) parhaimmillaankin vain jonkun kilometrin päähän oikeasta osoitteesta. Googlekin karttapalveluineen putosi maan pinnalle. Että eihän sekään nyt kaikkea tiedä, vaikka olen itsekin pitänyt sitä varsin kaikkitietävänä.

Kiertelin kujasta toiseen ihmisten keskuudessa näytellen kuvia ja nimiä, että tietääkö kukaan. Sain osakseni uteliaisuutta, ystävällisyyttä ja myötätuntoisia pään puhdistuksia. Mutta jo Suomesta lähtiessä olin päättänyt, että satavarmasti etsin paikan, jos se ylipäätään on olemassa. Pieniä peltikoteja kiertäessäni ajattelin jos en löydä tänään, jatkan huomenna.

Viimein yksi lapsi tunnisti Baby Janen, siis hänet kenelle järjestin 12-vuotispirskeet. Kun maksoin kolmipyörän, kysyi vielä kuljettajakin, että aiotko todella jäädä tänne. Aioin minä ja myös jäin. Sillä puolentusinaa paikallista, joiden kanssa olin chattaillut jo melkoisen tovin, olivat minulle usealla chattisormella luvanneet. Että jos tänne joskus tulet ja pääset, ole huoletta, me kaikki teemme sinun olosi turvalliseksi ja pidämme sinusta huolen. Näin koin varsinkin sen jälkeen, kun kujalla oli Baby Janen synttärit vietetty. Luotin heihin ja nyt tiedän, että satavarmasti se kannatti.

Olin varmasti melkoinen kummajainen, jota kaikki tulivat ihmettelemään ja tervehtimään. Joskaan en ainutlaatuinen, sillä myöhemmin törmäsin siellä päivittäin käyvään australialaiseen mieheen. Jonka kanssa löin iästä vetoa. Että kumpi on vanhempi ehdolla, että voittaja antaa summan lapsille. Oli ilo hävitä 50 peson veto lähes kymmenellä vuodella. Niin nuorekas tämä skootterilla kulkeva mies oli ja on.

Yksi ensimmäisistä tehtävistäni oli karsia nimeni edestä "sir" pois. Sitä en ole halunnut koskaan olla. Arvelin uuden oppimisen olevan helpointa lapsilla. Ja aina, kun kuulin sir, sanoin "I'm not sir, I'm Jorma." Jo parin tunnin kuluttua lapset opettivat aikuisille: "No no sir, he is Tsorma." Pidän tästä tavattomasti. Toinen opettamani oli omanlaiseni käden heilautus, johon kuuluu myös "hello tai hay hay". Joka aamu kun kävelen kujalle, näen monet iloiset kasvot ja kädenheilautukset sekä kuulen, että hay hay Tsorma.

Tämän päivän ja ensimmäisen huiskutuksen väliin mahtuu paljon kerrottavaa, joten taidanpa jatkaa näitä vielä jonkun kerran.

Makuja maailmalta

päivis: En ole koskaan kunnolla oppinut tunnistamaan mausteiden makuja. Jos jonkun maun esimerkiksi olen erottanut, se on luultavasti ollut valkosipuli tai mustapippuri. Thaimaassa kuljeskelun myötä mielenkiinto uusiin makuihinkin on lisääntynyt. Ja se näkyy varovasti jo omassa ruoanlaitossakin.

Olen kokkailuissani pärjännyt muutamalla luottomausteella. Mustapippuria, paprikaa ja suolaa voi laittaa lähes kaikkiin ruokiin. Kun tiedän, että makua saisi olla enemmän, lisään kattilaan kasvisliemikuution.

Olen kyllä hankkinut paljon muitakin mausteita, mutta pääsääntöisesti ne jäävät käyttämättä. Syy näihin hankintoihin selittyy reseptienkeruuharrastuksellani. Kun jossain on mielenkiintoinen ruokaohje, otan sen talteen ja huomaan, että pitää olla juustokuminaa, currya, sitruunapippuria ja mitä milloinkin. Niitä sitten ostamaan, vaikka ostaessakin saatan arvata, että kyseistä ruokaa ei tule koskaan tehtyä.

Facebookin ruokakeskusteluja seuratessa voin vähän ahdistua, kun huomaan, että ilman mustasuolaa joku ruoka ei ole sitä mitä sen kuuluu olla, erilaisista sokerilaaduista puhumattakaan. Sokerilaatujen runsaudenkirjon voi havaita kävelemällä vähänkin isomman ruokakaupan imellyshyllyn luokse.

Thaimaassa olen tietoisesti yrittänyt tottua chilin makuun. Onnittelen itseäni joka kerta kun olen onnistunut syömään kaikki annokseeni kuuluvat chilit. Tiedostan toki silloin, että lautasellani on ollut chileistä vain kaikkein miedoimpia.

Kotiin tuliaisena tuodut kuivatut chilit ovat kyllä ensimmäisen maistelukerran jääneet käyttämättä. Että voikin joku mauste olla tulinen!

Inkiväärin makuunkin olen ihastunut, ehkä juuri matkailun myötä. Viimeisimmät inkiväärimaisteluni tosin ovat täysin kotimaassa toteutettuja: tuoretta inkivääriä ruoan sekaan, inkiväärin makuisia pastilleja ja alkoholitonta inkivääriolutta.

Filippiinit, osa 5

jormas: Kun asuu kuin minä, kulkee Condon käytävällä hieman rinta rottingilla ja vielä vähän pullistaakin. Mutta kun kuljen kuvan kujilla, niin mietin kuinka pienentäisin itseäni, että olisi vähemmän ja tulisi hyväksytyksi muunakin kuin rikkaana kummajaisena jostain kaukaa.

Mutta vielä en siellä kulkenut, joten päätin, että maksan jonkun köyhän kodin sähkölaskun. Ja siihen olisin tarvinnut apua, jota ei hevin siis Filippiineillä aikaansa viettäviltä maanmiehiltäni irronnut. Paitsi yhdeltä, joka oli yhden Facebook-ryhmän ylläpitäjä. Hän maksoi sähkölaskun pyynnöstäni, jonka summan siirsin hänen pankkitililleen Suomessa. Loppujen lopuksi sillä ei edes ole merkitystä mihin raha meni, sillä jokaisen on maksettava laskunsa eikös juu?

Äitinsä kautta kuitenkin jossain mutkassa törmäsin köyhän kodin yhteen lapseen, jonka syntymäpäiville lupasin mennä. En mennyt. Korvatakseni sen päätin järjestää hänelle syntymäpäiväjuhlat. Helppo juttu. Minä kielitaidottomana Suomessa ja hän Angeles Cityn Pampangissa 10 neliön kodissa äitinsä, isoäitinsä ja kahden sisaruksensa kanssa. Ja minuun nähden yhtä kielitaidottomana.
Mutta järjestin juhlat, josta jo yksin tulisi vähän rönsytellen kirja.

Olin niin otettu tästä onnistumisesta ja päätin lähteä katsomaan onko koko reippaan kymmenen vuoden ikäistä tyttöä olemassakaan. Lisäpotkua tuli jo aiemmin mainitulta maanmiehiltäni. Ja vähän muiltakin, jotka sanoivat minua maailmankansalaisen kokemuksella taas yhdeksi huijatuksi tulleeksi hyväuskoiseksi hölmöksi.

Jokainen ihminen on jollakin tavalla jonkun hyväksikäytön kohteena. Tiedän sen satavarmasti ja osaltani yritän pitää sen hanskassa ja niissä puitteissa, että lämiskäni kestää sen. Itseäni hölmöyteni ei sinällään häiritse, sillä arvio on aivan oikea. Sellainen minä olen. Hölmö ja hyväuskoinen. Joka sen ansiosta kävelee tällä hetkellä kymmenen kilometriä päivässä Angelesin katuja viettääkseen päivänsä mainitussa kylässä tai kai oikeastaan kaupunginosassa. Jota heihin nähden rahassa kylpevä suomalainen sanoisi isoksi slummiksi. Jota se ei ole. Köyhien koteja vain.

Ja moskeija kaiken sen keskellä, sillä joukossa on vähintäänkin moskeijallinen muslimeja. Mukava yksityiskohta katolisessa maassa. Sitäkin elämää seuraan ja yritän katsoa mitä tapahtuu, kun kahta vaille kolme joka iltapäivä raikaa ylistysjoiku yli peltikattojen ja kapeiden kujien jokaisessa sopessa. Kumman kello lienee väärässä? Muslimien vai minun.

Taksiajossa

päivis: Olen merkinnyt kalenteriini työvuorot sanalla Taksiajoon. Thaimaasta paluun jälkeen ensimmäinen työvuoro, taksiajo, oli lauantaina, toinen eilen. Kotiin pääsin joskus aamukolmen aikoihin.

Taksiasiakkaiden kuskaamiset ovat lyhyitä, usein mukavia kohtaamisia. Eilisestä työvuorosta mieleen jäi erityisesti kaksi kyytiä.

Ensimmäinen näistä kahdesta oli englantilainen laivanrakennusinsinööri. Asiakas kysyi, puhunko englantia. No kyllä. Määränpää, tyyris keskustahotelli tuli selväksi. Sitä seurasikin kiusallinen hiljaisuus.

Päätin keskustella. Kysyin Brexitistä. Mies haukkui eropäätöstä tyhmäksi, tai siis niitä, jotka äänestivät eron puolesta. Sitten taas hiljaisuus. Katkaisin sen kysymällä, häiritseekö kun autossa soi joulumusiikkia.

Ei häirinnyt, päinvastoin. Asiakas tunnisti tutun joululaulun. Seuraava oli minullekin outo kotimainen kappale. Kerroin, että siinä lauletaan kyynelistä, kuolleista lähimmäisistä. Me kun olemme vähän melankolisia. Englantilainen totesi pitävänsä enemmän iloisista joululauluista.

Keskustelu jatkui, kun käännyimme Mannerheimintielle. Asiakas ihasteli Kansallismuseon rakennusta, esittelin eduskuntatalon ja Kiasman. Mainitsin, että nykytaiteenmuseon edustalla ratsastaa yksi presidenteistämme.

Katu kylvi valomeressä. Jouluvalaistus oli upea. Ei tarvinnut hävetä. Englantilainen sanoi palaavansa Manskulle ottamaan valokuvia. Kehotin käymään myös Esplanadin puistossa kameran kanssa. Hyvä taksiajo. Sain tippiäkin.

Työvuoron loppupuolella ajovälityslaitteelle tuli tilaus kuppilaan. Olin jo aikeissa lähteä kotiin, mutta päätin ottaa kyydin, vaikka se ilmiselvästi tarkoitti päihtynyttä asiakasta. Näin kävikin, mutta suomalainen voi olla hauska humalassakin. Ainakin savolainen.

Mies puhui leveää savon murretta, mutta tunnusti asuneensa etelässä yli kymmenen vuotta. Ja sitä ennen vuosia länsirannikolla. 

Kehuin hänen murteensa säilymistä. Mies uteli, mistä itse olen kotoisin. Kerroin, että Jyväskylästä. Siitäpä vasta vuolas kiittely alkoikin. Jyväskylä on ihana kaupunki, puhumattakaan minun omasta murteestani, jota miehen mukaan puhuin niin tunnistettavasti.

Totta tosiaan. Huomasin sen itsekin. Puhuin jyväskylää. Mää ja sää. Kuinka hauskasti sopivassa tilanteessa jo lapsena opittu puhetapa voikaan pulputa suusta ulos, vaikka vuosikaudet olen yrittänyt enemmän tai vähemmän häivyttää puheestani tuota vähän nolon maalaismaisena pitämääni murretta.

Filippiinit, osa 4

jormas: Tähän osaan tulee osin vanhan kertausta, sillä syitä juuri nimenomaan tähän reissuun, olen yrittänyt selittää jo aiemminkin. Tosin minulla käy usein niin, kun jokin juttu on saanut suuren sijan mielessäni, niin se elää siellä osin omaa elämäänsä. Käy niin, että joku, jonka olen luullut olevan niin tai näin, onkin vähän ajan kuluttua toisin. Mutta en laita hanttiin, sillä pidän leikistä ja pelistä oman mieleni kanssa. Vähän kuin pelaisi shakkia itseään vastaan.

Mutta tieto lisää myös tuskaa jonka sain eilen huomata, kun viime blogissani kirjoitin, että jeepit korvaavat Filippiineillä Thaimaan liikenteeseen verrattuna jotain muuta kuin lavataksit. Sillä juuri ne ne korvaavat Angeles Cityssä myös valmiine reitteineen. Tieto tosin lisäsi vain väärässä olemisen ja sen myöntämisen tuskaa

Määrätyllä lailla ajatellen yksi alku ja juuri matkaan on onneton ja olematon kielitaitoni. Jota päätin kohentaa Googlen kääntäjän avulla. Tähän minut innoitti Bangkok Hospitalin lääkäri, joka tulkin puutteessa keskusteli täysin sujuvasti vaivoistani mainitun translatorin avulla englanniksi.

Mutta minulta puuttuivat keskustelukumppanit, joita arvelin löytyvän netistä. Kuten löytyikin. Miehiä ja naisia ja siltä väliltäkin. Minulle ei kelvannut mikä keskustelukumppani tahansa, sillä etsin köyhyyttä.

Itseäni vetää uskomattomalla tavalla aineellinen köyhyys puoleensa. Että kuinka ihmisellä, jolla on kaikki, ei kuitenkaan ole kuin tyhjyys. Ja kuinka ihmisellä, jolla ei ole kuin nälkä, on kuitenkin kaikki.

Tässä etsinnässä pitkin nettimaailmaa törmäsin kaupunkiin nimeltä Angeles City Filippiineillä. Helsingin kokoinen ehkä eikä mikään rantakaupunki. Se sopi kuvioihin siksikin koska olimme päiviksen kanssa päättäneet ajan kanssa tutustua muihinkin Aasian maihin Thaimaan lisäksi.

Kun pyysin netissä hankkeelle suomalaisapua, tuli lunta tai mitä lieneekään tupaan parista kädestä, kun en suostunut etukäteen avaamaan kaikille mitä apua etsin.

Lisämausteena ryhmästä tuli kysymys, että mitä sinä siellä teet, sillä se on juoppojen, hullujen, pettäjien, varkaiden ja huorien helvetin esikartano, jonne kukaan täysipäinen ei mene kuin ihmisen alapään vuoksi. Hyvää puolijulkista suomalaismainosta siis maalle, joka on ystävällyyttä täynnä.

Samasta ryhmästä tuli vielä lisämausteena, että täällä ollaan parin kaverin kanssa keskusteltu ja sinut tiedetään. Tarkoitusperäsi ovat niin oudot, että kukaan ei sinua auta. Et ole tervetullut koko maahan ja pysy vaan Pattayalla. Ajattelin, että ehkäpä juuri tällaisella pienen miehen ja pienen mielen valtavalla uholla on osa suomalaista aikoinaan lähtenyt tekemään Suur-Suomea.

Minuun tämä maanmiesteni ystävällisyys vaikutti toisin kuin kertojat ajattelivat. Koska lisäksi olen sen verran outo kristitty, josta varsinkin vapaitten suuntien muutamat hurskaat veljet ovat sitä mieltä, että ikuinen tuli ja hammasten kiristys on jatkoni maalliselle vaellukselle, niin jo nimensäkin puolesta Angelesista minua ei pitänyt pois enää mikään. Täällähän sitä on hyvä valmistautua tulevaan.

Liekki lämmittää

päivis: Viides päivä koti-Suomessa on meneillään. Yksi päivittäisistä operaatioista on Merikonttikodin lämmitys. Pelkästään puita polttamalla en ole selvinnyt lämmityksestä. On tarvittu myös ilmalämpöpumpun apua.

Sää on ollut enimmäkseen nippa nappa pakkasella. Olen ladannut takkaan puita kaksi kertaa päivässä. Eilen aloitin työt, joten vain aamupäivällä oli aika touhuta tulen kanssa.

Parina ensimmäisenä päivänä takka savutti välillä aivan kauheasti. Yritin etsiä selitystä piipusta, joka on suhteellisen pitkään ollut kylmillään. Sitten keksin sytyttää puut yläosasta ja niinpä savuaminen loppui.

Savun vaikutus ei jäänyt pelkästään neljän seinän sisälle. Vein keskiviikkona tietokoneeni korjattavaksi ja siinä hetken aikaa asiaa selviteltyämme huoltofirman mies kysyi, haistanko minä palaneen hajua.

Yritin haistella, kunnes tajusin, että minähän se haisen. Tunnustin syyllisyyteni.

Taisimme molemmat vähän nolostua ja puhe siirtyi nopeasti lihapiirakan hajuun, joka leijuu ilmassa läheisen HK:n tuotantolaitoksen ympäristössä. Siitäkin huolimatta, ettei siellä edes valmisteta kyseisiä eineksiä.

Tuo hajujuttu oli viikolla puheena Yle Helsingin aamulähetyksessäkin. Siinä puhuttiin, miten ihmiset esimerkiksi kassajonossa saattavat haistaa jonkun hometalossa asuvan.

Mutta se kuulemma onkin väärä arvio. Joillakin vuosikymmenillä kun käytettiin rakentamisessa puuta, joka erehdyttävästi haiseen homeelle. 

Haiskaa siis huoletta kuka millekin. Ei se aina ole sitä miltä vaikuttaa.

Filippiinit, osa 3

jormas: Pariin ensimmäiseen osaan olin kirjoittanut otsikoksi ja vähän muuallekin Philippiinit. Väärinkirjoitus oli pieni piruilu kaltaisilleni pikkusieluille, joita löytyy aina. Tällä kertaa alkuvauhtia ei tullut siitä voinko kirjoittaa euroista tai pesoista, kun maksan Filippiineillä.

Tätä pitää ottaa hieman takaisin, sillä aivan yksityisviestinä tuli kesken kirjoituksen korjauspyyntö. Sen verran Facejoukkoa tunnen, että jos kielen korjaaja olisi laittanut kommenttinsa muiden joukkoon, olisi tullut joku kuutio lunta tai jotain muuta hänenkin tupaansa. Yksityisviestillä selviää ilman muiden mielipiteitä, joita hän ei ehkä kaipaakaan. Oma mielipiteeni kyllä tulee pyytämättä yksityisestikin. Jos pyytäjä olisi, arvatenkin tarkkasilmäisenä blogin avattuaan katsonut otsikon uudelleen, olisi hän nähnyt, että siellähän se aivan oikein suomen kielellä kirjoitettu. Kuten myös nyt suomenkielinen yhteen kirjoitettuna ja suomen kieli eri sanoina. Ja pienellä alkukirjaimella.

Suunnilleen sata kommenttia aihe taisi kerätä, joskin aiheet olivat laidasta laitaan. Paitsi blogin sisällöstä.

Angelesissa pääsin viimein koemaistamaan kolmipyörän, jotka ovat täkäläinen vaihtoehto Thaimaan lava- sekä mopotakselle ja tuktukille. Todella mielenkiintoinen ja asfaltinläheinen vaihtoehto ehdottomasti minun makuuni. Ja vielä kohtuuhintainenkin. Sillä on paikallinen nimikin, joka ei ole vielä hanskassa. Tricykle tai sinne päin.

Majapaikan kahdeksi yöksi olin valinnut todella kohtuuhintaisen hotelli Fensonista, jota käsittääkseni ylläpitää kaksi tai kolme englantilaista, hyvinkin ystävällistä miestä. Valinta osoittautui oikein mukavaksi, kun sopeutuu yön äänin. Lasten ja aikuisten.

Kun jäin kolmipyörästä pois ja maksoin kyydin, oli kadun toisella puolella ehkä suomalaisittain sanottuna autotallibaari. Sen oli kansoittanut kymmenkunta oluen ja muidenkin janojuomien siemailjaa, joita ei iltatuimaan ikä painanut. Vaikka sitä oli joka sällillä ympäri maailmaa muillekin jaettavaksi. Australialaisia ja englantilaisia useita.

Vähän ja aika paljonkin samanlaista väkeä istuu hotelli Fentonin allasbaarissa aamusta iltaan. Kummassakin kuppilassa olen kuin kala vedessä osin varmasti siksi, että jokunen moukku on itsekin tullut aikoinaan kaadettua kurkkuun. Eikä suinkaan elämän lisävaikeuksia kerätäkseni, vaikka niitä tapa on aika läjän taipaleelle tuonut.

Näissä kansainvälisissä joukoissa ei onnettomalla kielitaidollani ole juuri merkitystä. Vaan joukko on kuin konsanaan venäläiset Thaimaassa. Mitä pontevammin heille sanoo, ettei ymmärrä venäjää, sitä vilkkaammin he kielellään asiaansa selittävät. He eivät ymmärrä minua ja minä en ymmärrä heitä. Nauran innolla ja sopivalla volyymilla polpotukselle silloin, kun hekin nauravat.

Ihmiskokeita

päivis: Joka kerta kun tulen Thaimaasta Suomeen, olen eräänlaisessa ihmiskoetilanteessa, jossa voin tarkkailla itseäni suhteessa valoon, lämpöön, liikenteeseen ja vaikka hintoihin. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä ensimmäinen huomioni oli, että aika hyvin saatan sopeutua ainakin kotimaan kylmyyteen ja pimeään.

Viime talvena ajattelin vielä, että vasta jossain vuosien päässä saattaa olla se aika, kun tarvitsee ostaa uusia talvikamppeita. Silloinhan näköpiirissä oli, että jonnekin vanhuuden raihnauteen asti lennän syksyisin Thaimaahan ja palaan vasta kevätkeleillä. Enpä noita ajatellessani osannut vielä ottaa huomioon, että hurahdan ajamaan taksia. Vain ja ainoastaan se on syy, miksi palasin tiistaina kotimaahan.

Toistaiseksi ikävintä Suomen alkutalvessa on myöhäinen auringon nousu ja aikainen lasku. Kun Thaimaassa olen tottunut heräämään yhtä aikaa auringon nousun kanssa, nyt tuota ajankohtaa pitää malttaa odottaa parikin tuntia heräämisen jälkeen. Ja kun iltapäivä on parhaimmillaan, aurinko katoaa horisonttiin.

En osaa sanoa, mistä syystä herään nytkin kuuden aikaan. Thaimaassa kello on silloin jo yksitoista. Jos uskoo siihen, mitä aikaeron selättämisestä sanotaan, parissa kolmessa päivässä en vielä ole voinut päästä kotimaan aikarytmiin.

Toistaiseksi kotimaassa ei ole vielä ollut niin kylmä, että olisin kärsinyt siitä. Kuumassa ja kylmässä olosta selviää, kun pukeutuu oikealla tavalla. On kai selvää, että mieluiten olisin kuitenkin lämpimässä kuin kotimaassa, jossa todelliset pakkaspäivät ovat vasta edessä.

Kun Thaimaassa välillä oikein hikoiluttaa, toivoo, että jostain tulisi vilvoittava tuuli. Sitähän ei kodin ulkopuolella ole tarjolla juuri muualla kuin jossain kauppaliikkeen ilmastointilaitteiden viilentämässä sisätilassa. Joskus naapurin 7-Elevenissäkin on niin kylmä, että melkein tekisi mieli kääntyä ovelta takaisin.

Suomessa saunaa kaipaa enemmän kuin Thaimaassa. Tosin sielläkin käymme usein saunomassa. Saunareissulla viivähtää aikaa usein tuntikausia. Olisin tänään voinut lämmittää saunan kotona, mutta kun ennen töiden aloittamista minulla oli vielä yksi vapaapäivä, päätin käydä saunomassa ja viipyilemässä kylpylän altaissa Vantaan Flamingo Spassa.

Jonkinmoisena ihmiskokeen päätelmänä voisi sanoa, että loppujen lopuksi ihminen sopeutuu melko helposti vaihtuviin olosuhteisiin. Sopeutumisessa kyse on oikeastaan vain oikeasta asenteesta.

Filippiinit, osa 2

jormas: Taksi siis nylki minut. Ei se tosin ollut kuin jokunen kymppi, mutta oli kuitenkin. Tietysti voi sanoa, että pakko ja pakko, mutta jos en kohtuullisessa ajassa olisi löytänyt kaipaamaani linja-auto asemaa, olisi pitänyt etsiä yökortteeri Manilasta, joka helposti olisi maksanut kyydin verran.

Löytämäni busstatioin oli kokemus sekin vailla vertaa. Ensin joku kulman takaa saattoi minut katoksen alle ja penkille sanoen, että venttaa tuossa reipas tunti, niin lähtee Angeles Cityyn linjuri. Jotenkin aikani istuttua päätin mennä kyselemään menemisiä busseista, joissa oli jo matkustajia sisällä.

Yhdessä sanoivat, että tämä on väärä asema, ei täältä lähde busseja lainkaan Angelesiin. Toisessa sanoivat, että of course, mutta sinulla on vaihto siellä ja siellä. En luovuttanut, vaan jatkoin vielä kolmanteen. Jossa sanoivat heti, että come in, we start just now to Angeles City. Joten eikun sisään vaan.

Bussissa sattui heti pikkuinen alakuloa kehittävä episodi, sillä montaa tyhjää paikka ei enää ollut. Joten kysyin mukavan tuntuiselta miekkoselta, että onkohan tämä vapaa paikka. Johon hän, että ei. Ajattelin siis, että joltakin pysäkiltä tulee siihen joku hänen kaverinsa. Vaan eipä näyttänyt tulevan, joten joka kilometri sappeni kiehui kuumemmin ja kuumemmin. Tapailin mielessäni sanoja, joilla voisin kuitata epäystävällisyyden ja nöyryytyksen.

Ja Luoja kuuli huutoni, sillä yhdeltä pysäkiltä nousi bussiin taatusti seudun lihavin tai ainakin lähes ja tälläsi kankkunsa valtaisan ruhonsa tyhjälle paikalle kysymättä mitään. Siinä he sitten istuivat kumpikin tuppisuina kolmen tunnin matkan ja sieluni täyttyi aidosta vahingonilosta.

Kun viimein jäimme päätepysäkillä kaikki pois, en voinut olla sanomatta, että sorry, kun en ymmärtänyt, sillä olit näköjään varannut paikan miesystävällesi. Päälle tarjosin kättä, johon hän myös hymysuin tarttui.

Univelka

päivis: Eilinen päivä meni totaalisesti matkailun merkeissä. Kun Suomen aikaan puoliltaöin läksin Bangkokin lentokenttähotellista, melkolailla tasan vuorokauden päästä olin kotona Tuusulassa.

Jos pitkät lennot tuntuvatkin aina pitkiltä,  tällä kertaa olin kyllä totaalisen uuvuksissa. Ehkä istuttavia tuntejakin oli vähän enemmän kuin Finnairilla lennettäessä.

Tulin Norwegianilla Oslon kautta ja Oslon kentällä lentoa Helsinkiin piti vielä odottaa yli viisi tuntia. Tulipahan tuo puurakentamisestaan kuulu kenttä tutuksi.

Pitkä lento ei olisi niin ongelmallinen, jos osaisi nukkua. Vaan kun en yleensä osaa. Elokuvia katselemalla aika kuluisi nopeammin, mutta Norwegianin viihdetarjonta ei todellakaan ole parhaasta päästä.

Niin väsynyt Oslon ja Helsingin välillä jo olin, että poikkeuksellisesti nukuin melkein koko puolitoistatuntisen lennon ajan.

Kun jäin taksista pois postilaatikollamme, huomasinkin olevani niin piristynyt pienistä tirsoista, että yöunille ei ollut mitään kiirettä.

Univelka on kummallinen asia. Sehän pitäisi maksaa pois nukkumalla, mutta kun näin ei käy. Millä se kuitataan, kun seuraavana yönä ei nukuta? Tosin uskoin aiemmin, että nukkumattomuutta ei voi kuitata millään tavalla pois.

Ja tänään aamulla heräsin jo kuudelta. Kävin ylikierroksilla, kun mietin, mitä kaikkea pitää ja haluan tehdä. Ei puhettakaan velan maksusta nukkumalla.

Oli vielä hämärää, kun kävin katsomassa, mitä Jokilammen uimalaiturille kuuluu. Ainakin toistaiseksi laituri oli kunnossa, vaikka lampi oli jo saanut ohuen jääpeitteen.

Kaupoillakin piti käydä, Merikonttikodin takkaa lämmitettävä, tietokone oli vietävä korjattavaksi, puhelimen liittymä päivitettävä ja juomavettäkin oli vain ripaus jäljellä lentokentän Alepasta ostetun pullon pohjalla.

Onnekseni sää on kirkas. Enpä taitaisi kiitellä itseäni kotiinpaluusta, jos vettä tulisi taivaan täydeltä. Marraskuussa sekään ei olisi mikään maailman ihme.

Filippiinit

jormas: Tänä aamuna oli varhainen herätys Bangkokin kupeesta lentokenttähotellista. Jonne ei normi tavalla edes kentältä päästy, sillä talon auto oli losahtanut. Toki hotelli taksin maksoi, sillä kyydit kentälle eestaas kuuluivat huoneen hintaan.

Joka tapauksessa Päivis lähti Suomeen ja minä Filippiineillä. Vain kaksi paikkaa olin etukäteen päättänyt. Lennän Manilaan ja sieltä menen, jos suinkin pääsen jollakin kansan versiolla Angeles Cityyn. Kone oli Thai Airlinesin, palvelu huippuluokkaa ja ruoka hyvää.

Mutta yksinkertaisuudet lopuivat, kun pääsin Manilan kentälle. Löysin sieltä henkilökohtaisen securitaswomanin, jolta kysyin loistavalla kielitaidollani, että kun pitäisi päästä Angelisiin, että jeesaatko vähän? Johon hän, että istu tohon, niin hän sanoo milloin tulee Terminal threen bussi.

Sitä sitten osin yhdessäkin odotettiin lähes tunnin verran. Odotellessani söin hänen sämpylästäänkin puolet. Bussi terminaaliin oli kyllä vertaansa vailla oleva kokemus. Ihmisiä sekä laukkuja aivan täynnä ja kuljettajakin loikki niiden yli päästäkseen ulkona käyntien jälkeen ratin taakse. Jonka istuimen oli sillä aikaa aina joku matkustaja valloittanut.

Kaikki meni kuitenkin oivalla tavalla mainittuun terminaaliin saakka. Kunnes huomasin, että joopa, tämähän on lentoterminaali. Olisi pitänyt käyttää tiedusteluissa securitaswomanilta laajempaa sanavarastoa olemattoman älyn lisäksi, jotta olisin päässyt bussiterminaaliin tai asemalle. No, sinnekin pääsin joskin lentokenttätaksi nylki minulta jonkin niipun ylimääräisiä pesoja. Mutta tästä kaikesta lisää seuraavassa blogissa.

Taas kotoa kotia kohti

päivis: On joka kerta yhtä tuskaa, kun kotimatka Thaimaassa lähestyy. Oli sitten paluun syy ja ajankohta mikä tahansa. Minulla kotimatka on edessä huomenna, mutta Bangkokiin läksimme jo tänään, koska meidän molempien lennot lähtevät jo aamulla. On mukavampi lähteä kentälle lentokenttähotellista edes jollakin tavalla hyvin nukutun yön jälkeen.

Olemme tottuneet kulkemaan Suvarnabhumin ja Jomtienin välin lentokenttäbussilla. Sen yksi ihmeistä on matkan laskeva hinta. Kun se vielä joitakin vuosia sitten taisi maksaa 135 bahtia, nyt matkasta on maksettava enää vain 120 bahtia. Hintaero ei tietysti ole merkittävä, sillä tuo 120 bahtiakin on nykykurssilla vain vähän yli kolme euroa. Matkaa sentään on lähes 150 kilometriä.

Menimme Seven Seasin portin vieressä päivystävällä taksilla, yhdellä niistä, Jomtienin bussiasemalle. Tuosta parin kolmen kilometrin matkasta piti maksaa 200 bahtia. Täällä kai taksipalveluja voi tarjota kuka vain ja melkein minkälaisella kalustolla tahansa. Varasimme aamulla kyydin taksikopilta ja kun ilmestyimme paikalle kassseinemme, viereisen talon parkkipaikalta kurvasi viereemme ihan tavallinen henkilöauto, jonka kyydissä pääsimme kohteeseemme.

Lentokenttäbussi jättää matkustajat pääsisäänkäynnille, josta menimme kakkoskerrokseen odottamaan kuljetusta hotellillemme. Olemme oppineet tunnistamaan, mistä palvelun löytää: jostain nelos- ja vitossisäänkäynnin kohdalla on melkoinen hässäkkä. Sieltä pitää kysyä joltain virkailijan näköiseltä, mistä kohtaa kuljetus omalle hotellille järjestyy. Homma pelaa, vaikka tänään meillä kuljetus ei sujunut niin kuin olisi pitänyt.

Kun kävin toisen kerran ihmettelemässä, missä kyytimme mahtaa viipyä, ottivat uudelleen yhteyden hotelliin, josta kerrottiin, että kuljetuksen kanssa on ongelmia. Voimme ottaa kentältä taksin ja kyydin maksaa hotelli. Selvä.

Kuljetukset letokenttähotelleille hoituvat yleensä nopeasti. Tällä kertaa
odotus kesti pitkänlaisesti. Tulipahan samalla seurattua ihmisvilinää.

Menimme kerrosta alemmas ja valitsimme taksinvarausjonon, josta löytyy kuski, joka kuljettaa lyhyen matkan päähän siirtyviä matkustajia. Käteeni työnnettiin vielä englanninkieliset tiedot kuskista ihan kuvan kanssa. En kyllä olisi kuvan miestä tunnistanut keikkojaan odottavien kuskien joukosta. Työvuoronsa hän näytti aloittaneen aamulla seitsemän jälkeen.

Matkalla mietin, että minkälainen show mahtaa olla edessä, kun kuski odottaa meiltä rahaa ja hotelli kenties nostaa kädet pystyyn, kun alamme kysellä matkan maksajaa. Vaan kaikki sujui kuin Strömsössä,

Hotellivirkailija tuli ovelta vastaan parin setelin kanssa ja me saimme painua sisälle kirjautumaan. Enää piti vain katsoa lentokentälle lähtevien kuljetusten aikataulusta, moneltako olisi syytä lähteä huomisaamuna. Valitsimme lähtöajankohdaksi 5.20. Tiedossa on siis joka tapauksessa aikainen herätys.

Kukapa katin häntää nostaa, jos ei katti itse?

jormas: Joskus on mukavan itsekästä tallentaa blogiin jotain elämästä eikä ajatella kuin puolison lisäksi itseään. 

Kokemuksesta tiedän, jos Luoja päiviä suo ja nyt tallennetut kuvat pomppaavat esiin viiden tai kymmenen vuoden kuluttua, tulee mukava tai haikea fiilis. Joka riippuu siitäkin, kuinka itsemme lisäksi kohtalo meitä nakkelee.

Lähes joka-aamuisen kävelylenkin jälkeen pulahdamme takana näkyvät Thaikotimme terdeltä omaan altaaseen uimaan.

Tänä aamuna jalkamme kuljettivat meitä jonkun sadan metrin päässä olevaan mereen. Hiekkarantaa on kilometrikaupalla, josta luulisi jokaisen löytävän itselle mukavan viihtymisen viitekehykset.

Joulu

päivis: Tänään tuli taas joulu mieleen. Kuuntelin netistä Jouluradiota. Luulen, että kun olen Suomessa ja työvuorossa, valitsen taksissa Jouluradion. Laitan pienemmälle, kun tulee asiakkaita, ja suljen koko toosan, jos matkustajaa eivät joululaulut kiinnosta. Niinkin voi käydä.

Tuleva joulu on ensimmäinen jouluni yksin. Minä olen Suomessa ja Jorma Thaimaassa. Olen aina viettänyt joulua kulloisenkin perheeni kanssa. Perheet ovat olleet erilaisia: lapsuuden perheet erilaisissa kokoonpanoissa ja aikuisena taas jouluun on kuulunut milloin minkäkinlainen perhe- ja sukuyhteisö.

Jouluun valmistaudutaan täälläkin. Central

Festivalin joulukuusi oli vielä hieman

keskeneräinen pari päivää sitten.

En ole huolissani yksinolosta. Luulen tai paremminkin tiedän, että vietän jouluntienoon taksin ratin takana. Viikon päästä ehkä tiedän jo tarkemmin, tarkoittaako joulu töissä kaikkia kolmea joulun pyhäpäivää, mutta näin saattaa olla. Ja kun työvuorojen välissä on vähän vapaata, se menee nukkuen ja varmasti vähän jotain jouluruokaa syöden.

Olen yrittänyt hahmottaa Facebookin vegaaniryhmien jutuista, mitä joulun perinteisiä laatikkoruokia löytyy eineksinä. Jotain saatan tietysti tehdä itsekin. Tänään taas netistä löytyi yksi mielenkiintoinen vegaaninen porkkanalaatikkoresepti. Mutta jos laiskuus iskee, tiedän nyt, että Kymppi-nimisiä laatikkoruokia saa myös maidottomina ja kananmunattomina.

Oma joulun odotukseni saattaa työvuorojen lisäksi painottua enemmänkin ruoanlaiton kanssa puuhailuun. Minulla on selvästi paineita päästä kokkailemaan jotain, josta en vielä tiedä tarkemmin. Jouluruokien aika ehkä on kuitenkin vasta lähempänä joulua.

Monenlaista kokeiltavaa on täällä Thaimaassa ollessa tallentunut puhelimeni muistiin, joten valinnanvaraa löytyy. Tärkein kriteeri vegaanisuuden lisäksi on, että valmistettavan ruoan pitää olla suhteellisen yksinkertaista eikä siinä saa olla hirveän pitkää maustelistaa.

Inhottaa, kun kotiin hankkii erilaisia mausteita, joita sitten ei tule kuitenkaan käytettyä kuin kerran tai kaksi. Johtuu tietysti siitä, että en ole oikeasti mitenkään innokas ruoanlaittaja. Taidan enemmänkin saada kulinaristisia nautintoja pelkästään reseptien tutkimisesta. Siinä on tietysti se hyvä puoli, että reseptit eivät lihota.

Ketä kiinnostaa, kysyy päiviksen eilisen blogin tapaan myös jormas

jormas: Päivis kirjoitti eilen julkisuuden henkilöistä, joista ehkä vähän minäkin. Ja lisäksi itseäni kiinnostavista uutisista. Jotka nekään eivät ole kuten ennen.

Jari Sillanpäällä on täällä Pattayan kupeessa asunto. Suomalaisen rakentajan tekemässä kerrostalossa. Ylimmässä kerroksessa, isolla parvekkeella, joka on Bangkokin eli pohjoisen suuntaan. Mutta varsinainen uutinen on se, että ei ole Jaria näkynyt ja verhot repsottaa.

Toinen uutinen on vesiskootterikilpa-ajaja Pancho Marjakista. Joka on suomalainen ja joka voitti viime vuonna luokkansa. Iso uutinen on, että hän ei pidä siitä, kun hengailen kadulla asuvien koirien kanssa. Ja vielä vähemmän siitä, että ruokin niitä. Sanoo sen olevan näpertelyä ja turhaakin turhempaa touhua. Tai jotain sinne päin. Siihen mies ei vastannut kuinka turhana pitää omaa ammattiaan.

Se ei silti estänyt minua olemasta katsomossa kannustamassa häntä voittoon, sillä katsomossa oli myös Pekka Salmela, jolla oli 8 metrin tangossa Suomen lippu. Iso uutinen siis. 

Mutta varsinainen jymyuutinen tulee lahden toiselta puolen, jossa suomalaisen julkaisun päätoimittaja on markkinoimassa tuotteitaan. Oli rypenyt kadulla sateessa jossain mutakossa ja telonut itsensä. Ei liene pahemmin käynyt, sillä hän oli uutisen mukaan päässyt vahinkopaikalta pois mopotaksilla. Sitäkään hänen itsensä tekemä uutinen ei kertonut oliko alkoholilla osuutta asiaan. 

Entäpä sitten muuta haaviin tarttunutta tärkeää? Paikallinen, suomalainen petankkiporukka ei hyväksynyt kerran joukkoonsa ruotsalaista pelimiestä, vaikka suosittelijana oli suomalainen. Lieneekö todellinen syy ollut, ettei jonkun repaleinen itsetunto olisi kestänyt tappiota länsinaapurille? (Sivujen ylläpitäjän oma epäilys).

Saman harrastuksen ja porukan parista kuuluu toinenkin uutinen. Yksi (tai toinenkin) pelimies veti viime vuonna herneen tai useammankin klyyvariinsa, joten tälläkään kaudella eivät entiset pelikaverit mahdu samalle kentälle. Eivät ainakaan yhtä aikaa.

Buddhavuoren toiseltakin puolelta kuuluu kummia. Olivat paikalliset poliisit pysäyttäneet eilen Jomtien Pattaya Beach Facesivujen toisen ylläpitäjän, päiviksen. Ja kysyneet mistä hän on kotoisin. Hän oli olettanut, että kun näyttää Thaiajokortin, niin asia on selvä. Ja näin olikin.

Ehkä samassa paikassa katsoin kerran, kun virkavalta pysäytti niin ikään kaksipyöräisellä liikkuneen venäläispariskunnan, koska rouvalla ei ollut kypärää. Sen esti kohtalaisen kokoisen tukkalaitteen runsas tupeeraus ja hiuslakka. Mutta poliisi ei antanut pyörän avaimia ennen kuin misu oli sullonut kypärän päähänsä. Tunsin aitoa vahingoniloa ilman syyllisyyden ripettäkään.

Olipas mukavaa uutisoida itselle tärkeistä asioista. Taidan näin tehdä toistekin. 

Ketä kiinnostaa?

päivis: Aamuisin tulee usein ajateltua kaikenlaista. Tänä aamuna mieleen tuli, että aika vähissä ovat viime aikoina olleet ne ns. suomalaiset julkisuuden henkilöt, joiden nimi nähtynä tai kuultuna on jotenkin onnistunut pysäyttämään. Tai että olisi edes jäänyt mieleen, miksi kyseiset julkimot juuri nyt ovat olleet joidenkin uutislaitteiden mielenkiinnon kohteena.

Vähän tuli kuitenkin puun takaa tämä aihe eli en ole nimiä ja ihmisiä joutanut miettimään ja listaamaan. Katsotaan kuitenkin, mitä muistista mahdollisesti nousee esiin.

Ihan ensimmäisenä muistan lukeneeni Facebook-kaverini sivulta jostain naisyrittäjien lounaasta tai vastaavasta, jossa paikalla oli myös Aira Samulin. Aira se vaan jaksaa, vaikka sairautta ja murhetta hänellä on viime aikoina ollut enemmänkin. Kerran olen hänet nähnyt livenä. Tuli samaan ratikkaan keskustassa. Sen ihmeempää tartuntapintaa ei siis tähän kestosuosikkiin ole.

Lehtiä lukemalla tai netissä julkaistavia muita uutisia selaamalla ei millään voi olla törmäämättä Juha Sipilän naamaan. Edelleen sitä näyttää koristavan parta, ellei kuva sitten ole vanha. Sipilän aivoitukset eivät tällä hetkellä kiinnosta pätkääkään. Voi olla, että Suomeen mentyäni asia on toisin. Mutta nyt: EVVK.

Hyvänen aika. Näinkö vähiin nämä tunnetut ihmiset jäävät? Ei nyt sentään. Jari Sarasvuosta oli joku maininta jossain, mutta en kyllä yhtään muista mikä oli asia. Ei jatkoon sanottaisiin jossain. Samuli Edelmannin naaman näin myös tänään Facebook-sivuilla. Näyttää juhlivan työn merkeissä viisikymppisiään. Tänään taisi olla juhlakonsertti Järvenpää-talolla. Samuli Edelmann on jonkinmoinen suosikkini, vaikka en sen suurempi fani olekaan.

Heidi Hautalakin vilahti jossain Thaimaahan liittyvässä asiassa. Luulin ensin, että hän on täällä, mutta taisikin olla paikalla vain jonkin etäyhteyden välityksellä. Voi tosin olla, että se oli mielikuvitukseni tuotetta.

Kimi Räikkönen ja Valtteri Bottas ovat tietysti kaksi ykköstä, joiden nimiin ja välillä kasvoihinkin törmää nettiä selaillessa. Suomalaiset Formula-fanittajat jaksavat täällä kokoontua yöaikaankin paikallisiin baareihin, voidakseen nähdä suomalaisten pärjäävän milloin missäkin päin maailmaa. En tiedä, onko täkäläinen aikaero hankalampi kuin Suomessa. Tosin onhan noita Formula-ratoja Aasiassakin.

Muista urheilijoista (en tosin pidä autourheilua urheiluna) en ole kuullut tai lukenut kai mitään. Hämärästi muistan, että jossain olisi jo hiihtokilpailukausi alkanut.

Vaan hetkinen. Luinhan minä lehden. Olemme kääntäneet tilaamamme Suomen Kuvalehden Thaimaan-kotimme osoitteeseen, jonne lehti tulee milloin sattuu. Kerran kävimme jo kyselemässä puuttuvia lehtiämme paikallisesta postitoimistosta. Pääsimme jopa käymään lajittelusaliin, jossa kohteliaasti vaihdoimme puhelinnumeroita. Minulla on postimiehen puhelinnumero ja hänellä minun, ei ole kuitenkaan soiteltu.

Postissa jonotimme vuoroamme päästäksemme kyselemään
Suomen Kuvalehtiemme perään. Ei löytynyt lehtiä, vaikka kohteliaita olivatkin.

Siinä kyseisessä lehdessä, joka oli tullut joko kesän aikana tai nyt yhden kerran, oli kansikuvassa Tiina Jylhä. Jos minun mielipidettäni kysytään, niin sanoisin, ettei kuva ollut erityisen imarteleva. Mutta silti kanteen oli laitettu Jylhän sitaattina toteamus, että "olen kaunis" tai jotain muuta yhtä epäuskottavaa. Luin kyseisen ylipitkän haastattelun ja niin kuin otsikossakin kirjoitan, jälkimauksi jäi ajatus, että ketä kiinnostaa.

Köyhäkö mä oon.....?

jormas: Päivis kirjoitti taas eilen niin mielenkiintoisesta aiheesta, jota jäin pohtimaan ja johon hirttäydyin. Ja josta en pääse irti kuin kirjoittamalla.

Jokainen kolikko hautajaiskulujen jälkeen, kun on jäänyt tililleni, on laskuvirhe minulta. Sillä voiko enää näköalattomampaa elämän visiota ja tavoitetta olla kuin kuolla rikkaana taskut sekä pankkitili pullollaan rahaa.

Juuri tätä kohtaa kirjoittaessani, chattailen samalla yhdessä aasialaista eloa ja oloa käsittelevässä ryhmässä. Jossa eräs ihmetteli, kun pitää Thaimaassakin köyhällä olla kännykkä ja mopo ynnä muuta ennen ihmettelijän mielestä tärkeämpiä asioita.

Ei auttanut kertominen, että kännyllä yökalastaja myy saaliinsa ravintolalle jo mereltä käsin ja kuljettaa mopollaan perille. Eikä, että kännykällä palveluitaan myyvät miehet sekä naiset ja joskus siltä väliltäkin kulkevat mopoillaan asiakkaidensa luokse. Pitäisi ilmeisesti rahattomana odottaa ikkunattoman peltikodin ovettomassa oviaukossa rahaa tai riisiä taivaalta.

Maailma on suurenmoinen tai kaikkea muuta eikä se tekemisieni tai tekemättä jättämisieni ansiosta muuksi muutu. Mutta minä voin muuttaa asenteitani ja vaihtaa ikkunaa mistä menoa katselen. Ja sitä teen. Omaksi iloksi ja joidenkin riesaksi.

Suomalaiset ovat koko kansakin taloudellisesti ajatellen rikkaampia kuin koskaan ja jonkun selvityksen mukaan myös sangen onnellisia. Mutta kitinää riittää, sillä elämme myös pahoinvoinnista. Omasta ja muiden.

Suomessa jokainen ihminen, joka haluaa elää yhdessä tehdyillä pelisäännöillä, saa meidän kaikkien yhteisestä rahaläjästä asunnon, lämmön, sähköt sekä ruuan ja vaatteet päälle, vaikka ei laittaisi tikkua ristiin. Mutta silti kaikki on jostain niin syvältä, jonne en ilman pakkoa edes kurkista.

Oman elämäni kokonaisuuteen on kuulunut iät ja ajat mahdollisuus kurkistaa hyvinkin rikkaiden elämään. Joka on opettanut minulle myös paljon, ja jonka ansiosta en heidän kanssaan hevin elämääni vaihtaisi. Vaikka omat taskuni eivät koskaan ole maallisella mammonalla täyttyneetkään.

Bangkokin kadulla kädetön ja osin jalaton kerjäläinen toivottaa mittatilauspukumiehelle tai ladylle korkokengissä hyvää päivän jatkoa. Vaikka heiltä ei irtoa kerjäläiselle edes myötätuntoa saati kolikkoa kipon pohjalle.

Minut se on laittanut monesti ajattelemaan, että kuka onkaan vähempi- tai parempiosainen. Ajattelen, että maallisessa mammonassa rypevä ja kylpevä ei koskaan kykene saamaan sitä henkistä pääomaa, joka on monella rahattomalla. Ja voi olla, ettei hän sitä milloinkaan tarvitsekaan.

Ellei sitten ole niin, että vaikka pumppu meiltä kaikilta joskus pysähtyy, mukanamme sinne jonnekin lähteekin se henkinen pääoma, jota itse kukin on täällä kerännyt. Tätä tietoa ei etukäteen maallisella valuutalla saa, vaikka maksaisi itsensä kipeäksi.

Mutta jos jossakin, sateenkaaren tuolla puolen, taivaanrannan ylisillä on eloa ja oloa tämän vaelluksen jatkoksi, toivon itselleni paikkaa, jossa ei ole kurssissa kerjäläisten eikä minkään muidenkaan eläväisten ylikävelyt.

Köyhyys, avustaminen ja kateuden puute

päivis: Puhuttiin aamulla köyhyydestä. Lähinnä tämän aasialaisen pallonpuoliskon meille näyttäytyvästä köyhyydestä. Mietimme, että osa näkemästämme ei ole ollenkaan todellista köyhyyttä. Siinä uskossa saatamme (tarkoitan tällä meitä kaikkia, jotka enemmän tai vähemmän touhuamme köyhäinavun parissa) myös avustaa kohteita, joissa avun tarve ei ole läheskään suurin. Jäin miettimään täällä näkemääni ja kokemaani.

Olen oman "avustustyöni" kohdistanut lähinnä koiriin, mutta jonkinlainen käsitys on syntynyt myös ihmisten mahdollisesta avun tarpeesta. Luulen, että sitä löytyisi melkein mistä tahansa, mutta ehkä vaikeinta onkin nähdä, milloin apu menee niin sanotusti oikeaan kohteeseen. Ja siihenkin voi vielä esittää lisäkysymyksen, että miten apumme oikeasti auttaa.

Valtioiden ja järjestöjen jakaman kehitysavun tarkoituksena kun on auttaa ihmisiä niin, että avun ansiosta he pystyisivät auttamaan itse itseään. Äkkinäisiin katastrofeihin avun vieminen on tietysti asia erikseen. Silloin meidän parempiosaisten on syytä olla läsnä tässä ja nyt, että edes jotenkin päästään elämässä eteenpäin.

Olen paljon Jormaa kitsaampi antamaan seteliä sinne tai tänne. Kun sen teen, ajattelen vain, että sillä rahalla kyseinen köyhäksi tai muuten heikompiosaiseksi kokemani ihminen voi vaikka hankkia yhden ruoka-annoksen itselleen. Siihen ei täällä kovin suuria summia edes tarvita, mutta jollekin vaikkapa epätoivoisesti pieniä piparipusseja kauppaavalle apu voi kuitenkin olla tärkeä.

On tietysti myös selvästi avun tarpeessa olevia ihmisiä, usein pahasti vammautuneina syntyneinä, mutta jos he ovat "hyvällä kerjäyspaikalla", en ole ensimmäisenä ajattelemassa, että minun tehtäväni on auttaa. Kerjääjistä osalla on selvästi silmää valita paikkansa, johon asettua. Uskon silti, että heidän elämänsä on kovaa ja jokainen ansaittu seteli menee tarpeeseen. Rikastumaan kerjäämällä tuskin koskaan pääsee.

Thaimaassa suuri osa ihmisistä joutuu tulemaan toimeen äärimmäisen pienillä rahoilla. En tiedä, mikä täällä lasketaan köyhyysrajaksi vai onko sellaista edes määritelty. Usein vertaan omaa rahankäyttöäni tietoon, että tarjoilijalle voidaan maksaa 10 000 bahtia kuussa. Se jäi mieleen yhdestä näkemästäni englanninkielisestä työpaikkailmoituksesta. Tipit tietysti sen päälle, mutta niiden varaan tuskin kukaan voi elämäänsä rakentaa. Tai Thaimaassa ehkä voi helpommin kuin Suomessa, jossa tippien antaminen on suhteellisen harvinaista.

Joskus kun seuraan omia, kuukausittaisia menojani, saatan huokaista, että nyt olen jo kuluttanut sen verran kuin tarjoilija saa kuukausipalkkaa. Tämän hetken valuuttakurssilla laskettuna se on alle 270 euroa. Eikä tarjoilija varmaankaan edes kuulu tämän maan huono-osaisimpiin.

Elämä, jota mekin näemme ympärillämme, on sellaista, joka vaatii rahaa. Kaikkialle nousee toinen toistaan kalliimman näköisiä asuinrakennuksia ja hotelleja, yltäkylläisistä ostoskeskuksista puhumattakaan. Voin vain kuvitella, miltä pienellä palkallaan tai muilla tienesteillä kituuttava thaimaalainen siitä ajattelee. Vai kuvittelenko vain ymmärtäväni?

Hänkään ei taida kantaa huolta huomisesta.

Ehkä on ainakin niin, että meihin suomalaisiin verrattuna thaimaalaiset kantavat huomattavasti vähemmän huolta huomisesta kuin me. Meitähän, ihan järkevästi tosin, kannustetaan hankkimaan pankkitilille puskuria tai pahan päivän varaa. Jo pelkästään elämäntyylimme on sellainen, että yhä useampi haluaa sen tehdä.

Joskus ihmettelen, kun esimerkiksi Jorman Harrikka saa niin avoimia peukutuksia ja ihailua osakseen. Varsinkin niiltä, joilla pelkästään jokapäiväisen ruoan hankkiminen on täyden työn takana.

Epäilen, että köyhyydessäänkään thaimaalaiset eivät osaa olla edes kateellisia. Suomalaisesta se tietysti tuntuu lähes käsittämättömältä. Meillä kun kateus vie kalatkin vedestä, mitä se sitten tarkoittaakaan.