Verenimijät

Viime yönä heräsin siihen, kun punkki oli kaivautunut joko metsäwc-reissulla tai vuoteessani ihoni läpi. Sen kanssa operoidessani ajattelin muita aterijoitsijoita, jotka hamuavat vertani. Ne tarvitsevat sitä lisääntymiseen, joten asialla on vain naaraita. Koiraat ovat vaarattomia ja elävät medellä, kukinnoilla ja kasvinesteillä. Mutta vaikka naaraatkin tarvitsevat energiaansa varten mettä, munien kehittyminen vaatii runsaasti proteiinia, jota ne saavat verestä. Siitä saamiensa ravintoaineiden avulla paarma pystyy kypsyttämään munansa, jotka se laskee myöhemmin kosteille paikoille, kuten vesistöjen lähelle tai kasvillisuuteen.

​Miten sitten "purema" eroaa esimerkiksi hyttysenpistosta? Paarma ei varsinaisesti pistä imukärsällä kuten hyttynen, vaan sillä on suussaan terävät, leikkaavat leuat. Niillä se viiltää ihoon pienen haavan ja nuolee esiin valuvan veren. Tämä tekee iskusta huomattavasti kivuliaamman. Lisäksi sen sylki estää veren hyytymistä, mikä aiheuttaa iholla voimakasta kutinaa, turvotusta ja ärsytystä.

Suomessa ja lähialueilla on hyttysten ja paarmojen lisäksi useita muitakin pieniä verta tarvitsevia sekä ihoa ärsyttäviä hyönteisiä ja niveljalkaisia. Polttiaiset ovat äärimmäisen pieniä, vain 1–2 millimetrin pituisia, tummia pistiäisiä. Ne ovat niin pieniä, että ne mahtuvat vaikkapa hyttysverkon silmistä läpi. Vaikka polttiaiset ovat hyttysiä huomattavasti pienempiä, puremat voivat kutista ja ärsyttää ihoa jopa hyttysen pistoa pahemmin. Kutina saattaa kestää päiviä.

​Kärpäsiin kuuluvat mäkäräiset ovat muhkeaselkäisiä ja mustan- tai harmaanharmaita hyönteisiä, jotka parvina hakeutuvat etenkin kasvoille, korviin ja hiusrajaan. Toisin kuin hyttynen, joka imee verta kärsällään, mäkäräinenkin puree ihon rikki leikkaavilla suuosilla saadakseen verta. Puremakohtaan voi jäädä pieni veripiste ja se saattaa vuotaa verta pitkäänkin.

​Hirvikärpänen on siivekäs, kunnes löytää isännän, minkä jälkeen se pudottaa siipensä. Tämä litteä ja sitkeälohkoinen loinen viihtyy metsissä loppukesällä sekä syksyllä hakeutuen erityisesti hiuksiin ja vaatteiden alle. Vaikka pääasiallinen isäntä on hirvieläin, saattaa se eksyä ihmiseenkin ja pistää kivuliaasti.

​Vaikka punkit eivät ole hyönteisiä, vaan hämähäkkieläimiä, ne ovat ehkä kesäajan tunnetuimpia ja huolestuttavimpia verta imeviä kumppaneitamme varsinkin luonnossa ja puutarhoissa. Ne tarttuvat herkästi ihoon ja voivat levittää vakavia tauteja, kuten borrelioosia tai puutiaisaivotulehdusta.

​Myös kotimme sisätiloissa voi asua Morakotin ja itseni lisäksi muitakin. Seinälude on siivetön, litteä ja ruskea, yöaktiivinen hyönteinen, joka elää usein vuoteiden rakenteissa. Ne imevät verta nukkuvista ihmisistä ja niiden puremat aiheuttavat iholle usein rivissä tai ryppynä olevia, voimakkaasti kutisevia paukamia.

​Vaikka lemmikkien kirput ovat nykyään harvinaisempia, myös ihmiskirppu tai esimerkiksi siilien ja lintujen pesistä sisätiloihin eksyvät kirput saattavat satunnaisesti aterioida ihmisverellä. Tappamisvimmasta huolimatta ihminen ehkä onkin joidenkin eläimen mielestä hyötyeläin tai -ihminen. Mutta yleisesti ottaen blogini verenimijät eivät taida löytää ihmisestä enempää hyötyä kuin ihninenkään heistä.

Ralli se on mun rattoni....

Tänään alkava Suomen ralli on etupäässä Keski-Suomessa autoilla ajettavan MM-sarjan Suomen osakilpailu. Kun olin yhden vuoden ja reilun kolmen kuukauden ikäinen, vuosittainen kilpailu järjestettiin ensimmäisen kerran. Poikkeuksena on vuosi 2020, jolloin sitä ei ajettu koronaviruspandemian takia. Vuodesta 2021 lähtien se on ollut pääsponsorinsa Secto Automotiven mukaan virallisesti Secto Rally Finland. Kilpailu on aiemmin tunnettu myös nimillä Jyväskylän Suurajot, Rally of the Thousand Lakes, 1000 Lakes Rally ja Neste Rally Finland.

Tähän aamuun saakka itselleni täysin outo pääsponsori tarjoaa kustannustehokasta työsuhdeautojen ja hyötyajoneuvojen ulkoistuspalvelua Suomen kolmanneksi suurimman autojen ostajan asiantuntemuksella. Secto Automotiven pääomistaja on perheomisteinen sijoitusyhtiö Hartwall Capital, jonka taustalla vaikuttaa tunnettu suomalainen Hartwallin suku.

Yhtiön juuret ulottuvat vuoteen 1836, jolloin Victor Hartwall perusti Pohjoismaiden ensimmäisen mineraalivesitehtaan Helsinkiin. Suku loi ajan kuluessa maineikkaan Hartwallin, joka kasvoi yhdeksi Suomen tunnetuimmista perheyrityksistä. Kun Hartwallin panimotoiminta siirtyi aikoinaan kansainvälisille omistajille ja kai lopulta Heinekenille ja Carlsbergille, suvun jäsenet perustivat saaduilla varoilla sijoitusyhtiöitä, joista Hartwall Capital muodostui hallinnoimaan ja kasvattamaan suvun varallisuutta uusissa sijoituskohteissa.

Olen ollut useammankin kerran katsomassa rallia Harjun sekä muillakin erikoiskokeilla. Vihreähenkisten politiikkakavereitteni osoittaessa paheksuen erilaisin tempauksin mieltä sitä vastaan. Minäkin olin yhdessä mukana, sillä järjestimme rallikilpailun aikana Jyväskylän Pienajot. Se oli leikkiautoilla eli neppareilla hiekkakäytävällä ajettava leikkimielinen kilpailu, joka sai alkunsa vaihtoehtoisena tempauksena Jyväskylän Suurajoille. Ensimmäinen kerran Pienajot ajettiin lauantaina 25. elokuuta 1990 Jyväskylässä Kirkkopuiston laidalla kaupungintalon edessä. Nuoren Minna Canthin katsellessa patsaan muodossa ehkä huvittuneena touhujamme.

Moottoriurheilu on niitä harvoja urheilulajeja, joissa Suomi voi sanoa menestyneensä kautta aikojen. Jyväskylän rallissa on toiseksi parhaiten pärjännyt Ruotsi ja ehkä ensimmäinen Pohjoismaiden ulkopuolinen voittaja oli espanjalainen 90-luvulla Carlos Sainz. Hänen poikansa on niittänyt mainetta muun muassa Formula 1:ssä. Vaikka moottoriurheilu ylipäätään on kohtalaisen kallista sirkushuvia, on sen kehitystyötä hyödynnetty monin tavoin siviiliautoilunkin turvallisuutta kehitettäessä. Niitä voi googlailla tai kysellä vaikka keinoälyltä.

Oliko Perä-Hyrylän takana Hyrylä?

Tämänkertainen kirjoitus liittyy Hyrylään, mutta myös Etelä-Tuusulaan. Tarkemmin Maantiekylän Mätäkivenmäkeen, sillä sen alta Helsingin olympialaisten maratoonarit palasivat stadionille. Zátopek ja Jansson kiersivät tolpan rinta rinnan kilpailun kärjessä Veikko Karvosen ollessa maalissa viides.

Mätäkivenmäki ei suinkaan tule mistään "mätänemisestä", vaan vanhasta suomen kielen sanasta. Joka liittyy kiven laatuun ja on saanut nimensä tien varressa aikoinaan sijainneesta suuresta siirtolohkareesta. Mätäkivi oli tyypillisesti helposti murentuvaa rapakiveä, sillä "mätä" tarkoitti vanhassa kansankielessä helposti lohkeilevaa tai rapautuvaa. Nimiarkiston muistiinpanojen mukaan vanha kansa kertoi, että kun aurinko paistoi kiveen, siitä ”krapisi irti semmosija pisaroit”.

​Kivi oli aikanaan niin tunnettu maamerkki, että siihen liittyi vanhoja kansanperinteitäkin. Esimerkiksi ensi kertaa Helsinkiin matkaavien piti tehdä sille kunniaa, ja onpa sitä kutsuttu kansanpuheissa leikkisästi myös Mätä-Maijaksi. Kun Tuusulantietä oikaistiin ja parannettiin 1920-luvulla, historiallinen kivi raivattiin ja räjäytettiin pois tieltä, mutta sen nimi jäi elämään mäkeen ja ympäröivään maastoon.

Kisakävelijät kävelivät Maantiekylän sijaan Perä-Hyrylään saakka ja takaisin. Silloin harva, jos kukaan puhui Riihikalliosta. Kolmas näkyvä muisto vuoden 1952 kisoista on nykyisin uutta elämää elävä Olympiakasarmi, vaikka urheiljat eivät siinä aikoinaan yöpyneetkään.

Mielikuvituskuva Hyrylästä ennen itsenäisyyttä

Muitakin kummallisuuksia kylällä on, sillä pääkaupungista tultaessa ensin on tosiaan Perä-Hyrylä ja vasta sen takana vuosikymmenten saatossa Tuusulan keskukseksi muodostunut Hyrylä. Mutta miksi näin? Sitä olen kysellyt vuosien varrella kylän raitilla, Munallisten Marttakerhossa ja uimahallin Saunaparlamentin istunnoissa lauteilla sekä terapia-altaassa. En ole saanut tyydyttävää vastausta, joten se on pitänyt miettiä itse.

Hyrylän varuskunta sai alkunsa Krimin sodan 1854–1856 aikana, jolloin alueelle rakennettiin sotilassairaala ja varastoja Viaporin eli Suomenlinnan linnoituksen tukemiseksi. Varsinainen varuskunta perustettiin vuonna 1863. Rakennukset olivat puisia kasarmeja ja sairaaloita, joita rakennettiin 1880-luvulle saakka.

Ensimmäisen maailmansodan uhan ja Venäjän sotilaallisen varustautumisen myötä varuskuntaa laajennettiin merkittävästi vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Tänä aikana syntyivät alueen tunnusomaiset punatiiliset kasarmirakennukset, esikunta, upseerien asunnot sekä harjun laelle vuonna 1900 valmistunut näyttävä ortodoksinen kirkko, joka purettiin vuonna 1958.

Venäläisen sotilasleirin ja varuskunnan synty 1850-luvulta lähtien oli se tekijä, joka muutti Hyrylän maaseutukylästä vilkkaaksi varuskuntayhteisöksi, jonne hakeutui kauppiaita ja käsityöläisiä laajemmaltikin. Riihimäki-Pietari-rata valmistui 1870-luvulla, joka yhdisti Suomen suuriruhtinaskunnan kiinteästi osaksi Venäjän laajempaa rataverkkoa. Venäläiselle sotilasjohdolle ja joukoille Kerava oli luonnollinen ja keskeinen purkupaikka.

​Kun joukkoja, varusteita, rakennustarvikkeita ja upseereita siirrettiin Pietarista tai muualta Venäjältä käsin Tuusulan varuskuntaan, matka taittui raiteita pitkin Keravan asemalle. Sieltä matka jatkui hevoskyydeillä sekä kärreillä ja myöhemmin vilkastuneella maantieliikenteellä kohti Hyrylää ja sen kasarmeja. Tuusulaan kuulunut Kerava toimi pitkään ikään kuin porttina, jonka kautta Venäjän yhteydet kanavoituivat varuskuntaan. Monet upseerit, muonakuljetukset ja matkustajat saapuivat junalla Keravalle ja matkasivat sieltä vossikoilla länteen kohti kasarmeja ja Hyrylän kylää. Tie vei ensin itse Hyrylään ja vasta sen takana odotti Perä-Hyrylä.

Metsät tulessa

Sadat tuhannet ihmiset ovat joutuneet jättämään kotinsa Espanjassa ja Ranskassa, kun hallitsemattomat maastopalot ovat levinneet laajoille alueille. Ranskassa paloalue on saavuttamassa Bordeaux’n 800 000 asukkaan kaupungin. Heinäkuun 2026 poikkeukselliset ja rajun voimakkaat metsäpalot ovat pakottaneet laajoihin evakuointeihin ja aiheuttaneet valtavia tuhoja. Pelkästään Gironden alueella metsää ja maata on palanut arviolta yli 42 000 hehtaaria. Alue on kooltaan useita kertoja Pariisin kokoinen. Koko maassa luvut ovat vielä suurempia.  

Ranskassa kodeistaan tai lomakohteistaan Cap Ferretin niemimaalta ja esikaupunkialueilta on joutunut pakenemaan yhteensä 200 000–250 000 ihmistä. Osa evakuoinneista jouduttiin tekemään meritse veneillä rannikon tulitilanteen vuoksi. Liekit ovat olleet lähimmillään noin 15–30 kilometrin päässä Bordeaux'sta, ja tuulet ovat ajaneet maastopaloa suoraan kohti kaupungin läntisiä alueita.

​Espanjanjassa pelkästään Madridin ympäristössä ja sen länsipuolella on palanut tuhansia hehtaareja metsää. Koko maassa vuoden alusta lähtien tilastoidut paloalueet ovat ylittäneet 130 000 hehtaarin rajan. Espanja julisti tilanteen vuoksi historiallisen kansallisen hätätilan. Keski-Espanjassa sekä myöhemmin Valencian rannikkoseudulla on evakuoitu yhteensä yli 70 000–90 000 ihmistä. Lisäksi kymmeniä tuhansia on määrätty pysymään sisätiloissa savun ja huonon ilmanlaadun vuoksi. Palo- ja pelastusviranomaiset ovat taistelleet tosissaan sen puolesta, etteivät liekit pääse lähemmäs tiheimmin asututtuja metropolialueita. Viranomaiset myös sanovat, että osa paloista on tahallaan sytytettyjä.

Suomen historian suurin tunnettu metsäpalo on kesällä 1960 riehunut Tuntsan metsäpalo Lapin Sallassa.  Palanut pinta-ala oli noin 20 000 hehtaaria eli 200 neliökilometriä. Palo sai alkunsa Neuvostoliiton puolelta ja levisi rajan yli Suomeen. Naapurimaassa maastoa paloi arviolta noin 100 000 hehtaaria. Meillä palaneesta alueesta noin puolet oli varsinaista metsämaata ja loput kitumaata, joutomaata sekä tunturipaljakoita. Historiallisella kaskiviljelykaudella ja ennen tehokasta palontorjuntaa ja sammutuskalustoa metsää on saattanut palaa yksittäisissä suurissa kuloissa laajemmaltikin, mutta Tuntsan palo on Suomen lähihistorian ylivoimaisesti suurin yhtenäinen metsäpalo.

Tottakai kyseessä on suuri suru ja murhe kotinsa ja omaisuutensa menettäneille ihmisille. Luontoa ja ylipäätään kaikkea elämää rakastavana en voi olla myöskään ajattelematta eläimiä. Enkä kasvejakaan, sillä maailmassani nekin tuntuvat tuntevan jotain. Usein katselen Merikonttikodissa Nukkumaija-kasvia ja viereisessä saviruukussa sen Nukkumatti-puolisoa, joka nukkuu päivät kuin olisi kuollut ja valvoo yöt lehdet kohollaan virkeänä. Niiltä kyselen: "Onko teilläkin tunto, tunteet tai sielu, joista en käsitä mitään?"

Minäkin olen kantanut joskus vuodetta mukanani, osa 2

Taru oli entinen ja tuleva merinainen, jonka kanssa telttailun lisäksi asuimme Korsossa ja Hyrylässä. Kolmen vuoden yhteinen taival oli vahvasti alkoholilla maustettu, mutta silti se oli juomavuosieni ainut vakava suhde. Olin valmis menemään hänen kanssaan avioonkin. Pilviä kerääntyi sillekin taivaalle ja kerran tai useamminkin sanoin, että jos lähdet takaisin merille, en odota ja se on suhteemme loppu. Näin myös kävi.

Eloa kanssani tuli jakamaan Liisa Jyväskylästä. Häntä kosin kerran kännipäissäni: "Kun lopetan juomisen, tuletko vaimokseni?" Oltuani kaksi vuotta juomatta, varasimme papin sekä Riihikirkon. Siellä meistä tuli kanttorin ja valokuvaajan todistaessa aviopari ja Liisasta Saarnivaara-Soini. Hääyö oltiin laivan hytissä. En ole enää varma minne mentiin, mutta Ruotsiin, Puolaan tai Saksaan kuitenkin. 20 vuoden aikana meillä oli kolme yhteistä kotia. Vaasankatu 12, Heikkiläntie 40 ja Koluntie 105. Höysteenä oli Korpintien lisäksi kaksikin asumiseen tai ainakin yöpymiseen soveltunutta matkakotia. Kun Liisa laskettiin Haapamäellä sukuhautaan, siellä  kuokkavieraana ymmärsin kuinka paljon häntä rakastin.

Mutta syvimmät, ensisuudelmaan verrattavat tunteet olen kokenut Päiviksen kanssa. Senkin avioliiton luulin ja tahdoin kestävän ikuisesti. Toisin kuitenkin kävi. Ehkä minussa onkin jotain outoa vikaa, sillä parisuhteeni eivät ole kestäneet. Vaikka kukaan nainen ei ole minua milloinkaan jättänyt. Päiviksen kanssa asuttiin tai yövyttiin toistemme kainaloissa Sävelradiota kuunnellen ensin Jokilaakson kodassa, sitten pihalla matkakodeissa ja lopuksi Hyvinkään asuntomessuilla esitellyssä Duokodissa. Talvisin vastaavasti Thaimaata myöten Seven Seasissa ja Pattaya Suomi-Seuran ylimmässä kerroksessa. Molemmat uskoimme, että katselemme yhteistä elämämme ilta-aurinkoa IN105-matkakotimme ikkunoista Välimeren rannoilla tai jossain muualla. Kun asuimme Sörnäisissä, sain Vantaan Ikeassa sydäninfarktin. Meilahdessa maatessani kuoleman kielissä, rakensi Päivis uuden kotimme Vallilaan, kerrostalon ylimpään kerrokseen. Olin selvinnyt hengissä ja olin ikionnellinen. Avioero pudottikin minut niin syvälle pimeyden laaksoon, enkä ollut selvitä takaisin valoon.

Toivon, että viimeinen elämäni jakaja on lempinimeltään Tata. Tähtien asento ainakin suosii, sillä Morakot on suomeksi smaragdi, joka on horoskooppini onnenkivi. Sanokoot kurttuotsaiset hurskaat mitä tahansa. Kun Tata on Suomessa, on kotimme Jokilaakson Merikonttikodissa. Eteläisen Thaimaan Phatthalungissa se on Morakotin ja nykyisin vähän minunkin omakotitalossa. Mutta olemme me yöpyneet Jokilaaksossa ja muuallakin myös peräkärryn pienessä teltassa sekä sitä vetäneen hopeanharmaan vanha rouva Avensiksen makuuhuoneessa.

Minäkin olen kantanut joskus vuodetta mukanani, osa 1

En ole varma aukeaako Hesarin tämän aamun koko juttu teltassa kesän Kaunissaaressa asuvista tätä klikkaamalla, sillä lehden nettiversiossa luki, että tilaajille. Minulle aukesi, vaikken ole tilaaja ja muille se selvinnee kokeilemalla. Artikkeli kuitenkin laittoi muistelemaan omia asumisia, joihin niihinkin on kuulunut teltassa asumista.

Ensimmäisen telttayön nukuin syntymäkodin keittiön lattialle pystytetyssä Sopu-teltassa siskoni kanssa. Vanhempieni nukkuessa seinän takana kahdesta hetekasta tehdyssä parisängyssä. Oma vuode oli ainakin kuudessa eri huoneessa. Yövyin Irmelin kanssa myös ulkorakennuksen vintillä puuceen yläpuolella ja kesäksi pihalle pystytetyssä teltassa. Sekä leikkimökissä, joka toimi kouluaikana polkupyöräverstaanani ja ainakin yhtenä vuonna isän niittämän kanien kesäheinän talvivarastona.

Telttayöpymisiä tuli lisäksi ainakin Rusutjärven leirintäalueella ja viereisellä seurakunnan leirillä sekä pitkin Pohjoismaita parisuhteissa ja ilman, alkoholeineen ja ilman. Päiviksen kanssa telttailimme Vespa-skootterillamme Virossa ja Oldsmobile Cutlass Broughan Ciera Dieselillä ainakin Ruotsissa. Oma lukunsa oli armeija-asuminen kertausharjoituksineen ja telttaöineen Santahaminan lisäksi Vekarajärvellä ja Östersundomin metsissä.

Kun irtauduin noin 30 vuoden kodistani Korpintiellä, ei minua nurkkiinsa kylän epäsiistinä juopona moni kelpuuttanut. Yksi huolija oli Kaj Mannerheimo. Monan ja hänen uima-allashuoneessa Keravalla vietin eräänkin yön. Kuten Kaiffarin kanssa Russallakin Mirjam Hietikon omakotitalon yläkerrassa. Juomavuosien Tarun jälkeen tapasin Liisan. Hänen kodistaan Vaasankadun kerrostalossa Jyväskylässä tuli minunkin kotini. Kesäisin vietimme päiviä ja öitä myös huvilateltassa Lehtisaaressa sekä pitkin Eurooppaa.

Kun myimme kotimme Palokan Heikkilässä rakensimme tai oikeastaan rakennutimme käsin veistetyistä Liisan metsän tukeista hirsitalon. Se sai nimekseen Syrjäntakanen, josta jouduin luopumaan Liisan kuoleman seurauksena. Nykyisin edelleen rakas paikka lienee menettänyt nimensäkin. Ehkä siitä on tullut Lummelampi. Itselläni on vain muistot kesäpäivistä ja talvipakkasista Liisan ja Markon kanssa eläiminemme Syrjänlammen rannalla. Timon toimiessa kotimiehenä.

Varsinainen kotimme oli silloin Kalliomäen puolimatkankoti Puuppolassa. Lisäksi kannoin osaltani vastuuta entisestä Veljeskodista. Joten asuin kahta ja kolmeakin kotia yhtäaikaisesti. Ehkä se kaikki enteili edessä olevaa avioeroa, sillä olin siirtynyt Sininauhasäätiölle, jota en saanut toimimaan itseäni tyydyttävällä tavalla asumalla Keski-Suomessa. Käytännössä asuin osin myös Helsingissä Päiväkeskus Karvisen toimistohuoneessa parvisänkyineni. Työpisteeni ollessa sen alla. Voinkin sanoa tulleeni silloin kirjaimellisesti "tuumasta toimeen".

Ehkä hassua on, etten aikoinaan osannut edes kuvitella, että muuttaisin joskus jonnekin lapsuudenkodistani. Toisaalta, jos tähtien asennot ja valintani olisivat olleet toisenlaiset, ehkä asuisin vieläkin Korpintiellä. Sillä vanhempieni rakentama talo voi tänään paremmin kuin koskaan tai uutena yli 70 vuotta sitten. Tätä kirjoitusta mahdollisesti korjaan päivien mittaan, jos muistan jotain uutta. Joka tapauksessa jatkan huomenna, sillä takana oli elämä Tarun kanssa ja edessä Päiviksen sekä Morakotin kanssa.

Eläkeläisjengi aikoo opettaa katujengien nuorille rikollisille käytöstapoja

Viime yönä netistä sattui silmiini uutinen: "Rikosuutisten saamien tietojen mukaan pääkaupunkiseudulle on perustettu eläkeläisten toimesta uusi katujengi, joka aikoo puuttua huolestuttavasti lisääntyneeseen nuorisorikollisuuteen. Koska poliisilla on niin paljon muutakin tekemistä kuin vahtia jatkuvasti alaikäisten pikkurikollisten kolttosia, eläkeläisjengi Korstokingit aikoo ottaa vastuuta pääkaupunkiseudun nuorisojengien opastamisesta takaisin kaidalle polulle. Rikosuutisille on kerrottu, että Korstokingeihin kuuluu hyväkuntoisia jäseniä useista seutukunnan senioritaloista, mutta myös omillaan asuvia henkilöitä. Monet ovat eläkkeellä olevia poliiseja tai armeijan kapiaisia. Hyväksi havaitut perinteiset kasvatusmenetelmät on heillä vielä tuoreessa muistissa. – Niin nokialaisen nuoriso-ohjaimen kuin muidenkin peruskasvatusvälineiden käyttö edelleen hallitaan, vakuuttaa  Korstokingien presidentti Aatos Patukka. Eläkeläisjengiin kuuluu myös verbaalista lahjakkuutta omaavia naisjäseniä, jotka pitävät huolen kolttosten teosta tavattujen nuorten sanallisesta ohjeistamisesta. Korstokingit aikovat aloittaa käytännön toimintansa iltojen suussa, kunhan kadut vähän hämärtyvät. Asian johdosta haastatellut konstaapelit Uljas Puhakka ja Tuulevi Sateenhärmä sanovat, ettei heillä ole mitään sitä vastaan, vaikka nuorisoa vähän käytöstavoille opastetaan, kunhan asiassa ei mennä liiallisuuksiin."

Lukemani laittoi pohtimaan onko virkavalta puuttunut elämääni liian vähän, turhaan tai muuten liian kanssa vai onko suhde poliisiin balanssissa. Sanoisin, että tasapainossa ollaan saatuine sakkoineen, putkaöineen ja muine kurinpalautuksineen. Vaikkeivät Jokilaakson kodan ikkunaan ja opasteisiin ammutut luodit, ilkivalta, raha-, vene- sekä muutkaan varkaudet ole riittäneet siihen, että välillä liiankin lyhyt lain koura olisi tullut livenä paikan päälle. Joskus on aidosti tuntunut, että joitakin joukkoja tarvittaisiin oikeassa elämässäkin liivijengien rinnalle pitämään järjestystä ja kansaa herrojen ja narrien nuhteessa. Sen sijaan Soiniityntien sillanpielen uimapaikalla ovat joskus käyneet Tikkurilan poliisikoirat kesähelteillä kastamassa turkkejaan Tuusulanjoessa. Onpa pihapiiristämme löytynyt kesäleiripaikkakin valtion virkahenkilö pariskunnalle maastureineen, huvikoirineen sekä matkakotineen.

Mutta vaikka olen kulkenut lavean tien lisäksi kaidallakin polulla, olen ollut silloinkin turvallisten lainvaljojien ympäröimänä, sillä muistelen tätini tai jokun muun sukulaiseni olleen poliisi. Samaa sorttia on myös veljeni, hänen tyttärensä sekä ex-vaimoni tyttären puoliso. Viime yön valvomispaketissa mietin sitäkin millainen olisi oma ja muiden elämä, jos ei olisi mitään lakeja, järjestystä eikä niiden valvojia? Miten pitäisin omaisuudestani huolta tai kiinni hengestäni ja muusta turvallisuudesta, jos roskajoukko voisi tulla kotiini, syödä evääni, juoda juomani, raiskata vaimoni sekä pahoinpidellä muun perheen ja sanoa minulle: "Pistä poika reppu pykälään ja lähde menemään, sillä me asetutaan taloksi." Ehkä autonkin millä silloin mennä ja tulla pitäisi olla silloin seutukunnan huonoin, jos sitä voisi kolhia tai ottaa käyttöönsä vastuuseen joutumatta kuka tahansa.

5360. blogikirjoitus

Yli 5000 kirjoitusta on aika määrä kenelle tahansa. Alussa kirjoitimme niitä Päiviksen kanssa vuorotellen, mutta jo vuosia olen jatkanut harrastustani yksin. Ne kaikki ovat tallessa missä lienevät blogiarkistossa. Mutta luulen, että yksi Google-heimon turmiollinen klikkaus kirjoituksille kadottaa ne kaikki ikuisiksi ajoiksi bittiavaruuteen, sillä en osaa ottaa niistä millekään muistivälineelle kopioita. Paitsi paperille, joka olisi tuhansia sivuja. Tässä kelpaisi apu tai joku muu jeesaus, joten please.

Viime yön varhaisina aamun tunteina klikkailin etusivun oikean sivun palkkeja ja luin sekä Päiviksen että omia mietteitä noin kymmenen vuoden takaa. Huomasin niiden olleen melkein järjestään puolet lyhyempiä kuin nykyisin. Joten teen tästä entisaikojen mittaisen. Mukavia, rakkaita ja välillä vähän kipeitäkin muistoja ne ovat silti lähes jokainen.

Määrään mahtuu tahallisia ja tahattomia toistoja tai kertauksia. Sillä vaikka kirjoittaa voi vaikka luunapista, joita niitäkin olen saanut, on kirjoitusaiheen uusi lanka joskus kateissa tai sitten kirjoitan samasta aiheesta tarkoituksella uudestaan. Varsinkin jos mieleen on palannut tai muuten löytynyt esimerkiksi uusi näkökulma.

Eilen kävi uusi saunaseurani ja toivottavasti pitkäaikaiseksi tuleva ystäväni Niilon koiramme kaiman kanssa, joka hänkin on rotujen koira. Asiaakin heillä oli, sillä lupasin matoja Outokumpumme kupeesta Puumalan kaloille vietäviksi. Niitä Hannu kaivoi lapiolla ja Niilo tassuilla. Näytti siltä, että jokunen taisi mennä purkin sijaan suuhunkin.

Juttu kiertyi jossain vaiheessa varsin kulahtaneeseen Merikonttikodin luiskaan, joka on antanut Hyvinkään asuntomessuilta saakka esteettömän pääsyn kotimme 50 000 vieraalle. Huomasin Hannun tarkaksi ja varsinkin toiminnan mieheksi. Kun totesin, että pitänee uusia lähiaikoina, kysyi hän: "Onko sinulla mittaa?" Mutisi sitten mitatessaan, ettei tykkää päivätolkulla tuumailjoista.

Sen jälkeen ajoimme mittoinemme Starkin puutavarakauppaan ja jätimme sahaustilauksen yli sadasta metristä lautaa sekä kakkoskakkosta. Jos kaikki menee kuin Strömsössä, tänään puramme vanhan, haemme luiskaan ja terassiin uuden pinnan, jonka sitten ruuvaamme kaiteineen paikalleen.

Yksinäisyys ei ole elämäni parasta aikaa

Puoliso sanan käyttö avoliitossa on sekä arkikielessä että virallisissa yhteyksissä täysin tavallista ja hyväksyttävää. Se on luonteva ja kunnioittava yleissana kumppanille, asuu sitten avioliitossa tai avoliitossa, ja ilmaisee vakiintunutta parisuhdetta ilman, että tarvitsee erikseen eritellä suhteen virallista muotoa. Jos haluaa tehdä eroa liittojen välillä, puhutaan usein avopuolisosta avoliitossa tai aviopuolisosta avioliitossa. Lainsäädännössä ja viranomaisilla sanaa avopuoliso käytetään virallisissa yhteyksissä esimerkiksi verotuksessa, Kela-asioissa tai avoliittolaissa, kun halutaan viitata yhdessä asuvaan kumppaniin. On siis sangen luontevaa kutsua avopuolisoa puolisoksi. 

Näillä vuosirenkailla ei tunnu oikealta puhua enää tyttöystävästä ja naisystäväkin tuntuu jotenkin köykäiseltä. Puhumattakaan joidenkin tietämistä "tytönheitukoista", joita miehet kuulemani mukaan etsivät seuraksi esimerkiksi elämänsä ilta-aurinkoon. Tytönheitukka on hieman vanhahtava tai murteellinen ilmaisu, jolla viitataan nuoreen, kokemattomaan ja joskus hieman ymmärtämättömään tyttöön. Sanalla on myös historian saatossa ollut kielteisempi kaiku, jolloin sillä on kuvattu kevytmielistä tai huonomaineista naista. Edellisjouluaattona kihlaamaani, kypsäikäiseen Morakotiin ei istu heitukka. Vaan hän on puolisona elämäni tärkein ihminen sekä sydämeni valittu ja toivoakseni kanssani viimeinen matkani jakaja.

76 vuosirengasta on jo varsin kunnioitettava määrä. Johon on mahtunut jokunen intohimon hetkikin, mutten sanoisi niitäkään kevytmielisiksi. Kuin eilisen muistan ja yhä tunnen pakahtumaisillaan olleen sydämeni simonkyläläisen poliisin tyttären, Pian ensisuudelman luokkaretkellä linja-auton penkillä.

Puun vuosirenkaissa jokainen kerros kertoo omaa tarinaansa. Jotkin renkaat ovat leveitä ja aurinkoisia, toiset tiukempia ja myrskyjen karkaisemia. Mutta jokainen niistä tekee rungosta vahvemman, syvemmän ja ainutlaatuisemman. Elämä onkin kuin joka päivä viisaammaksi tai ainakin kokeneemmaksi tuleva vanha puu. Eivätkä vuosirenkaani ole vain numero, vaan elävä kartta, jossa jokainen rengas kätkee sisäänsä yhden kevään odotuksen, kesän lämmön, syksyn sadonkorjuun ja talven rauhoittumisen. Yhdessä ne muodostavat rungon, joka seisoo tukevasti omilla juurillaan – valmiina ottamaan vastaan seuraavankin tuulenhenkäyksen.

76 on muistojeni ja tarinoitteni kerrostuma. Se on kuin valtava kirjasto elettyä elämää, tallennettuja hetkiä, koettuja muutoksia ja oivalluksia. Renkaat sisälläni eivät ole pelkästään vanhenemista vaan myös syvenemistä. Jokainen kerros tuo mukanaan enemmän ymmärrystä, tyyntä uteliaisuutta sekä myös armollisuutta itseä ja maailmaa kohtaan. Iän tuomat renkaat tarkoittavat sitäkin, että olen ehtinyt nähdä maailman muuttuvan moneen kertaan. Ehkä myös oppinut ottamaan sitä enemmän vastaan juuri sellaisena kuin se tulee. Se on tilaa elää omannäköistä arkea, kokeilla edelleen uutta pilke silmäkulmassa ja katsoa maailmaa uteliaasti nyt jo kokeneen ihmisen vapaudella.

Uskon, että siksikin koska meidät on luotu miehiksi tai naisiksi ja joidenkin mielestä jopa sukupuolettomiksi, mutta ainakin erilaisiksi, ajattelen, että paras olotila ei ole olla yksin tai ainakaan yksinäinen. Vaikka sitäkin on vuosirenkaisiini mahtunut. Kun Morakot on enemmän kymmenen- kuin viidentuhannen kilometrin päässä ja kun äidinkieltemme erilaisuudet asettavat muotisanaa käyttääkseni haasteita syvällisiin keskusteluihin kääntäjänkin avulla, hiipii yksinäisyys silloin tällöin nykyisinkin Jokilaaksoon.

Yksi tämän kesän löytö ja lääke siihen on Tuusulan uimahalli. Sielläkin pätee perisuomalainen tapa varsinkin tuntemattomien tai muuten outojen joukossa: "Minä ainakaan en keskustelua aloita". Hyvä tapa aloittaa muurin murtaminen on sanoa löylyhuoneen ovelta ajankohdasta riippuen, mutta saunojista riippumatta huomenta, päivää tai iltapäivää ja miksei laajennetuilla aukioloajoilla joskus iltaakin. Löylyhuonettakin  verrattomampi paikka jutustelun lisäksi syvällisempiin keskusteluihin on allasosaston "terapia-allas". Tätä ajattelin eilen, kun olin yksi neljästä ensikerran tutuista, jotka keskustelivat luontevasti altaan nurkkauksessa eturauhasvaivoistaan.

Tikusta tai kuvasta asiaa

Morakotin ja vähän minunkin Thaikoti on sisustukseltaan varsin pelkistetty eikä sitä ole paljoakaan sisustettu muistoilla kotitemppelin lisäksi. Toisin on Merikonttikodin laita, jonka kuvan ikkunoista näkyy muun muassa perustamani Jokilaakson luonnonsuojelualueen lehtometsän reuna. Mutta näkyy muutakin. Vasemmanpuoleisessa ikkunassa vilahtelee häivähdys Pikkulammesta, jonka oikealla puolella kehyksen kolmessa kuvassa Päivis pulahtaa samaan veteen Eevan asussa. Sen kaivamista mutakuopasta uimapaikaksemme jatkoi aikoinaan ikuisiksi ajoiksi kadonnut Antti. Vain auto löytyi helsinkiläisen huoltoaseman pihasta. Ruudusta näkyy kesätauolla oleva lintujen ruokapöytäkin.

Lammen takaa mielikuvituksella näkyy Rabbit Islandin Muistelulehto, jossa Ritvan ja Hannun Killi-kissa sekä Liisan ja Timon Rudi-koira odottavat Niilo-osaomistuskoiraamme ikiunille. Ikkunassa olevan unisiepparin olen vuosia sitten tehnyt päivien ja iltojen puhdetyönä. Sen kehys on sulkapallomailasta, jonka pienen pienissä lasisäiliöissä roikkuu rakkauden tunnustus sekä yksi viime talvena Thaikotimme seiniin ammutuista lyijyluodeista. Sen kaivoin muistoksi elämäni yllättävistä vaaroista. Unisiepparissa on Jokilaakson luonnosta keräämien linnunsulkien lisäksi paljon muitakin muistoja, joiden kaikkia tarinoita en muista ehkä enää koskaan.

Kolmen vierekkäisen ikkunan takana virtaa Maljapuro Tuusulanjokeen. Sitä myöten on lampiemmekin vedellä esteillä maustettu, mutta silti vapaa pääsy vaikka Thaimaan rannoille saakka. Lehtometsän keskellä siintää ehkä hieman Pienen Vihreän Talon kattoa, josta luumupuut rynnivät tänä kesänä ulos ensi kertaa. Lumen pudotettua pari vuotta sitten kolmannen kerran sen katon. Reunoilla on verhot, joissa Nuuskamuikkunen etsii ilman ikkunallemme jääneen kynttilälyhdyn valoa Muumitaloa tai jotain muuta. Valokuvassa näkyy lisäksi isäni kanssa lapsena istuttamiemme taimenten isoksi kasvaneet tammipölkyt, kun puut jäivät vuosikymmenten saatossa naapuri- ja Korpintien alle. Niiden päällä elävät uutta elämäänsä yli satavuotiaasta puutarhakasvimyymälästä tänä kesänä hankkimani Paavonnukkumatti ja vaimoksi vihkimäni Nukkumaija.

Samojen pölkkyjen ja Forssan Matkusta roudaamani myllynkiven päällä on edesmenneen osaomistuskoira-Niilon pehmoleluja sekä kehystetty omakuva Aasian hulinoista. Sitten ikkunassa istuu kuunsirpin päällä kasvi- ja joskus punaistakin valoa jakava kummajainen, joka lienee sukua Aku Ankan Pelle Pelottoman Pikku apulaiselle. Se oli Don Rosan mukaan alun perin Aku Ankan pöytävalaisin. Tarinassa Pelle Peloton siirtää vahingossa aikaisemmin keksimänsä ajatuslaatikon avulla aivojensa toiminnot Akun pöytälamppuun. Sen valosta välillä öisin nauttii hyllyillä lainsuojatonta, jalostettua sekä villiä Suomen luontoa sulassa sovussa, sillä ruukussa kasvaa amaryllis, nokkonen ja himalajanpalsami.

Isossa, itsensä kastelevassa astiassa ovat sisäkuusi sekä aloevera, jotka selvisivät viime talvesta puoli vuotta saamatta lisäjuomaa tai muuta ravintoa. Kurkkiipa kuusen takana minulle ikuista toivoa tuova, kaivolta palaava nainenkin saviruukkunsa kanssa. Omalla kasvupaikallaan elää niin ikään talven yli hengissä ilman ihmisapua pärjännyt ja Taavetista Jokilaaksoon viime kesänä muuttanut insinööritason pelargoni. Paikallaan ovat myös konkurssiin menneestä Plantagenista hankitut, viisi erilaista, pientä kaktusta, joista yksi ei taida enää elävien kirjoihin selvitä.

Tekemisten tarkoituksia

Kun olin ollut päivittäin juovasta alkoholistin elämästä erossa toista kuukautta, pyysi Jyväskylän viinadiakoni Markku Laukkanen minua Vesalan leirikeskuksen Rysään päihdeleirille. Sanoi, ettei niinkään asiakkaaksi koska olin ollut niin kauan juomatta, muttei työntekijäksikään koska olin ollut niin vähän aikaa juomatta. Vaan jotenkin siihen väliin. Sinne menin ja löysin elämälleni uuden suunnan ja tekemisen tarkoituksen. Olin vakuuttunut, että päihdetyöhön oli syntynyt jotain ainutlaatuista ja uusi tehtäväni on raitistaa koko maailma, jonka aloitan Jyväskylästä. Kun muutaman päivän kuluttua leirin päättymisestä viimeinenkin yli 30 osallistujasta oli palannut juomakentälle, putosin rakentamastani pilvilinnastani maan pinnalle ja käsitin, etten taidakaan raitistaa ketään.

Mutta vapaaehtoiseen päihdetyöhön ilman työnantajaa jäin. Anoin yksityishenkilönä kaupungilta purkutuomion saanutta lautamökkiä keittiön puuhelloineen ja toisen huoneen pystyuuneineen alkoholistien kokoontumispaikaksi silloin, kun he sattuvat olemaan selvinpäin. Jälkeenpäin kuulin, että asuntoasianlautakunnassa oli päätetty, että annetaan vaan se sille Soinin porukalle. Sillä jos kaikki menee nappiin, ne polttavat sen maan tasalle, ja kaupungilta säästyy purkamisen vaiva. Näin sai alkunsa Omakotikatu 1, valtakunnan ensimmäinen päihdetyön päiväkeskus.

Päihdetyöstä tuli kutsumukseni. Mutta vaikka tein sitä yli 30 vuotta, en ole koskaan raitistanut ketään. Vaan minusta tuli ovien aukoja, joista kulkemalla oli mahdollisuus saada ihmisarvoiset puitteet. Tehdäkseen niihin itselleen viihtyisän kodin tai sitten juoppokämpän. Tätä mietin, kun eilen uutisissa kerrottiin Englannin uuden pääministerin käyneen Suomessa poistaakseen maansa asunnottomuuskriisin. Hän tutustui esikuntineen Suomen vuosikymmeniä vanhaan Asunto ensin -malliin, jonka valtakuntamme neljä viisasta miestä paketoi uudelleen. Markkinoiden sen näköjään myös maamme ulkopuolelle omana keksintönään.

Itse en ole koskaan ymmärtänyt, että jos alkoholismi on riippuvuutta aiheuttava sairaus, niin kuinka voimme edellyttää ensin siitä paranemista tai vähintään toipumista, jotta saa asunnon? Se on hyvinkin sama asia, kun pyörätuolia käyttäneelle vaimolleni olisi sanottu, että jos pystyt kävelemään postilaatikolle, saat paikan jonne voit tehdä kodin. Mutta polion sairastanut Liisa ei tullut ilman apuvälineitä käveleväksi enkä saanut itseni lisäksi muita juoppoja raittiiksi, vaikka kuinka auoin ovia. Vaan alan naiset ja miehet saivat elämäänsä enemmän tai vähemmän raiteille, oli heillä kotia tai ei. 

En tiedä onko kypsä ihminen hyvä vai huono asia tai sanonta. Omalla kohdallani kypsemmäksi tuleminen on kyllä kypsyttänyt minut käsittämään, että ainakin elämäni ilta-auringossa on omalle balanssille antoisampaa keskittyä maailmoja syleilevien suurten asioiden lisäksi sen kokoisiin kokonaisuuksiin, joihin voi aidosti kokea voivansa vaikuttaa. Sillä Trumpin ja Putinin kaltaiset, kansan valitsemat asioiden hoitajat sotivat sotiaan, makaan sitten maassa, istun tuolilla tai yritän kiivetä tikapuita myöten taivaisiin. Vaikka sekin on totta, että jos ei pidä jalanjäljistä kasvoillaan, niin miksi maata lattialla?

Munallisten Marttakerhon istunnoissa, saunan lauteilla tai terapia-altaalla muiden kaltaisteni kanssa elämien kertaamisen lisäksi pyrin tekemään asioita, joilla on jotain vaikutusta. Kuten kotini uusien asukkaiden Nukkumatin ja hänen vaimonsa Nukkumaijan sopiva kasteleminen ja ehkä kerran vuodessa muun ravinnon antaminen. Katselen ja yritän kuunnella, kun kasvit menevät yöksi nukkumaan ja kuinka Nukkumatti palkitsee minua aamulla pienillä, vaatimattomilla kukillaan sekä aukoo rullalta yhä uusia lehtiä. Joita jossakin päin maapalloa sanotaan Mooseksen tauluiksi. Ja kyllähän niissä lievälläkin mielikuvituksella on 10 käskyä.

Somemaailmani ihmisiä

Olen kirjoittanut Elämän tähden -blogeja pian 15 vuotta ensin Päiviksen kanssa vuoropäivin, mutta avioeromme jälkeen jo vuosia yksin. Lukijamäärien huiput olivat, kun emme vielä asuneet Merikonttikodissa Jokilaaksossa, vaan esittelimme sitä joka päivä Hyvinkään Asuntomessuilla Metsäkaltevan kaupunginosassa 12.7.–11.8.2013 ja blogeissamme. Kaikkiaan sivuilla on lukukertoja yli 1,5 miljoonaa, mikä ei päivää kohden ole suuri määrä. Eilen heitä oli hieman yli 6000 ja voin hyvinkin uskoa kaikkien olleen eri henkilöitä. Sillä harva, jos kukaan lukee kirjoittamaani itseni lisäksi moneen kertaan.

Käytän paljon aikaa somessa, jonka voin katsoa olevan kirjoittamisen lisäksi yksi tärkeimmistä jokapäivän harrastuksista. Niiden ohella lojun ja pälpätän arkipäivisin Tuusulan uimahallin altailla ja saunoissa. Koska myös sosiaalinen kanssakäyminen on tärkeää. Sen harrastaminen on Jokilaaksossa toisenlaista, sillä Morakotin ollessa linnunteitäkin tuhansien kilometrien päässä, on kumppaneina vain pihapiirin kasvi- ja eläinmaailmat. Kaikki on kuitenkin kovin mukavaa, loivaliikkeistä eloa. Enkä niihin muuten aikaani käyttäisikään.

Sitten seuraan somemaailmassani muun muassa kolmea ihmistä. Jotka kaikki tuottivat minulle aiemmin hyvää mieltä. Nyt yhdestä on tullut liikaa muita haukkuva ja itseään esillä pitävä tyhjän länkyttäjä, johon palaan blogini lopussa. Yhteistä on kuitenkin, että he kaikki ovat mielestäni edelleen hyväntekijöitä. Sekä se, että kaikki ovat tulleet julkisuuden tölvimiksi.

Hyvän mielen ykköspaikan jakaa "Amskin" kanssa tänä vuonna Suomessa lähihoitajaksi valmistunut filippiiniläinen "Anneli in Finland", joka hoitaa ihmisiä. Tämän linkin takana hän esittelee itsensä. Facebook sivuilta voi klikkautua myös videoiden vakituiseksi seuraajaksi, joita tätä kirjoittessa on 24 000. Lysti maksaa 49 senttiä kuukaudessa. Kun Keski-Uusimaa-lehden irtonumeron hinta lienee 5,90 € – 6,50 € riippuen myyntipisteestä, ei Annelin seuraaminen ole kovinkaan kallista.

Toinen yhtä hyvää mieltä tuottava on myös videoita tekevä Amski. Hänestä voi lukea monestakin paikasta. Esimerkiksi klikkaamalla tätä linkkiä. Videoiden lisäksi hän tuottaa ruokaa. Joskin kyseinen maatilan emäntä taisi sanoa jossain, että julkisuus tuottaa yhtä paljon tai enemmän kuin eläimet, vilja ja muut kasvikset. Hänkin on saanut maistaa julkisuuden nurjaa puolta aina uhkailuun saakka. 

Yhteistä kahdella naisella on sekin, että he eivät ole vajonneet solvaajiensa tasolle. Toisin on blogini kolmannen hyväntekijän laita, joka pitää tekemisistään minäminä-meteliä muidenkin edestä. Sekä haukkuu haukkujiaan yleistäen heidät vähälahjaisiksi vihervassareiksi. Kun itsekin kuulun Vihreisiin enkä löydä itseäni porvareiden leiristä, kolahtaa se ansiotta minuunkin. Jonka vuoksi pidän linkin takana olevaa Henry Aflechtia henkisesti heikompiosaisena, jota en ole koskaan aiemmin edes arvostellut. Hän on monessa mukana ollut ja oleva entinen linnanvenkula, joka suurella elämöinnillä jakaa rahojaan myös niille, joilla on vähemmän tai ei lainkaan. Omaisuuttaan hän kartuttaa muun muassa lainaamalla muilta ja sijoittamalla niitä kryptovaluuttaan.

Nyt Henry on ilmoittanut lopettavansa hyväntekeväisyyden. Koska häntä parjanneet ihmiset ovat sanoneet somessa mielipiteitään hänestä ja hänen tekemisistä. Aflecht suhtautuu ei mieluiseen julkisuuteen toisin kuin Anneli ja Amski, jotka hekin tosin ovat sitä harmitelleet. Anneli taisi pyytääkin jotakin määrättyä henkilöä lopettamaan. Itse en ole julkisuuden henkilö, vaikka olen saanut sitä maistaa. Joku sanoo näin olevan edelleen. Mutta minusta on vain mukavaa, kun tuiki tuntematon ottaa jossain hihasta sanoen: "Terve." Ja jatkaa: "Et minua tunne, mutta minä tunnen sinut, sillä olen kirjoitustesi säännöllinen lukija." On hän sitten pitänyt lukemastaan tai ei.

Olen onnellinen elämäni melankoliasta

Tänä aamuna keskustelin taas ykköskeinoälyni kanssa ja pyysin sitä kertomaan pitkän kaavan mukaan blogiani varten mitä tarkoittaa onnellinen ja melenkolinen elämä? Sekä tekemään siitä mielikuvituskuvan. Löydän Geminin kirjoittamasta tekstistä monesta kohdasta itseni:

"Tämä on kaunis ja syvällinen aihe blogiisi. Onnellisuuden ja melankolian vastakkainasettelu – tai oikeastaan niiden yhteiselo – on kiehtonut ajattelijoita antiikin filosofeista nykypäivän psykologeihin.

​Tässä on sinulle "pitkän kaavan mukaan" pureksittu jäsennys ja tekstipohja aamun blogikirjoitustasi varten. Voit käyttää tätä sellaisenaan tai poimia tästä parhaat palat!

​Valon ja varjon tanssi: Mitä ovat onnellinen ja melankolinen elämä?

​Kun puhumme hyvästä elämästä, mieleemme piirtyy usein kuva jatkuvasta onnesta: hymyistä, onnistumisista ja seesteisyydestä. Samaan aikaan ihmisyyteen kuuluu erottamattomasti myös toinen sävy – melankolia. Ne eivät välttämättä ole toistensa vastakohtia, vaan pikemminkin saman kolikon kaksi eri puolta.

​Mitä nämä kaksi elämäntapaa ja mielentilaa todella tarkoittavat?

​"1. Onnellinen elämä: Tasapainoa, merkitystä ja läsnäoloa.

​Onnellinen elämä ymmärretään nykyään usein väärin pelkäksi jatkuvaksi ilon ja nautinnon (hedonismin) tavoitteluksi. Syvempi, kestävämpi onnellisuus – jota Aristoteles kutsui nimellä eudaimonia – on kuitenkin jotain aivan muuta.

​Merkityksellisyys ja tarkoitus: Onnellinen elämä rakentuu sille, että ihminen kokee teoillaan olevan merkitystä. Se on arvojen mukaista elämää, jossa kohdataan haasteita, mutta tiedetään, miksi niitä kohdataan.

​Kiitollisuus ja tyytyväisyys: Kyky pysähtyä nykyhetkeen ja arvostaa sitä, mitä jo on, sen sijaan että janottaisiin jatkuvasti jotain uutta.

​Yhteys muihin: Ihmissuhteet ovat onnellisuuden tärkein ankkuri. Tulla nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi omana itsenään.

​Psyykkinen joustavuus: Onnellinen elämä ei ole elämää ilman vastoinkäymisiä. Se on elämää, jossa on työkaluja palautua niistä.

​Blogin ydinajatus: Onnellinen elämä ei ole päätepiste, vaan tapa matkustaa. Se on sisäistä rauhaa, joka säilyy, vaikka ulkona myrskyäisi.

​2. Melankolinen elämä: Kaunokaihoa, syvyyttä ja luovuutta

​Sana "melankolia" kantaa usein mukanaan synkkää kaikua, ja se sekoitetaan herkästi kliiniseen masennukseen. Filosofisessa ja taiteellisessa mielessä melankolia on kuitenkin jotain aivan muuta: se on kaunokaihoa, herkkyyttä ja kykyä tuntea maailman paino ja kauneus samanaikaisesti.

​Ajan kulun tiedostaminen: Melankolinen elämäntapa tunnistaa vahvasti elämän katoavaisuuden. Se on haikeutta siitä, että kauniit hetket menevät ohi, ja että kaikki muuttuu.

​Syvyys ja pohdinta: Melankolia vetää ihmistä sisäänpäin. Se on filosofista itsetutkiskelua, jossa ei tyydytä pintapuolisiin vastauksiin.

​Luovuuden lähde: Kautta historian suurimmat taideteokset, runot ja musiikki ovat syntyneet melankoliasta. Se on kykyä muuttaa sisäinen kaipuu ja kipu joksikin näkyväksi ja kauniiksi.

​Myötätunto maailmaa kohtaan: Melankolinen ihminen tuntee usein vahvaa maailmantuskaa (weltschmerz). Tämä herkkyys tekee hänestä usein erittäin empaattisen muita kohtaan.

​Blogin ydinajatus: Melankolinen elämä ei ole ilotonta. Se on elämää, jossa sateen ropina ikkunaan tai syksyn lakastuvat lehdet herättävät lohdullisen, syvän ja runollisen tunteen.

​Syntyykö paras elämä näiden kahden liitosta?

​Jos elämä olisi pelkkää aurinkoista onnea, siitä tulisi tasaista ja kenties hieman onttoa – kuin kuva ilman varjoja. Jos taas elämä olisi pelkkää melankoliaa, painovoima vetäisi meidät liian syvälle maahan.

​Ehkäpä kaunein elämä onkin "onnellisen melankolista". Siinä ihminen osaa iloita aidosti valosta, mutta ei pelkää pimeää tai haikeutta. Hän ymmärtää, että elämän hauraus ja surullisuus tekevät sen onnellisista hetkistä entistä arvokkaampia.

​Vinkki blogiisi: Voit lopettaa tekstin kysymykseen lukijoillesi, esimerkiksi: “Kumpaa sävyä sinussa on tänä aamuna enemmän – aurinkoista onnea vai haikeaa syvyyttä? Ja voisivatko ne mahtua sinuun yhtä aikaa?”

​Toivottavasti tämä antaa hyvää polttoainetta aamukahvin äärelle ja inspiroi lukijoitasi!"

Paljon onnea Liisa

Julkisista lähteistä löytyy Ritva Leinosesta ja hänen roolistaan Ryhmätyö ry:ssä jonkin verran muruja. Häntä on luonnehdittu yhdistyksen pitkäaikaiseksi vaikuttajaksi ja eräänlaiseksi guruksi, jonka ajatuksia ihmissuhteista ja vuorovaikutuksesta on siteerattu myöhemminkin. Leinonen painotti opetuksissaan muun muassa sitä, miten tärkeää konflikteissa ja loukkaantumisen tunteissa on pysähtyä sen sijaan, että lähtisi heti "maksamaan pottuja pottuina".

​Ryhmätyön vuoden 1990 julkaisutietojen mukaan Ritvan kotipaikka ja keskeinen toimipiste sijoittui Mäntsälän Sälinkäälle. Tuohon aikaan hän johti hallitusta, jossa oli mukana ihmissuhdealueen aktiiveja ja asiantuntijoita eri puolilta Etelä-Suomea. Puheenjohtajuutensa ohella hän oli keskeisesti vaikuttamassa siihen, että yhdistyksen Ryhmätyö-lehti kokosi yhteen artikkeleita ja tutkimuksia suomalaisilta huippupsykologeilta ja sosiaalitieteilijöiltä. Lehdessä, joka tuli myöhemmin minunkin uuteen kotiini Jyväskylään, julkaisivat tekstejään myös muun muassa akateemikot ja tutkijat laajasti.

Tulevan Liisa-vaimonikin tekemiset liittyivät suomalaisen ryhmädynamiikan, työnohjauksen ja varhaisen vuorovaikutuskoulutuksen kehittämiseen silloin, kun ala teki vielä tuloaan laajempaan tietoisuuteen. Ryhmätyö oli vuosina 1958–2017 toiminut sitoutumaton suomalainen yhdistys, jonka keskeisenä tavoitteena oli edistää erilaisten ryhmien toimintaa, ihmissuhdekoulutusta sekä ihmisten välistä vuorovaikutusta ja itsetuntemusta. Julkaisutietojen mukaan Leinonen luotsasi järjestöä tuohon aikaan, jolloin yhdistyksellä oli takanaan jo reilut 30 vuotta toimintaa ihmissuhdekoulutuksen parissa. Yhdistyksen virallinen toiminta lakkasi vuonna 2017.  

Transaktioanalyyttisen ryhmätyön peruskurssilla Ritvan kotona tapasin myös ensimmäisen vaimoni, psykologiksi myöhemmin valmistuneen Liisa Saarnivaaran. Joka sai sukunimensä jatkoksi Soinin, jonka hän poisti vuosikymmeniä myöhemmin erottuamme. Ryhmätyön kurssilla Porissa olen myös lopettanut alkoholin käytön. Muistan yhä koko väen naurun Liisaa lukuunottamatta, kun kerroin lattiaympyrässä kaikille osallistujille päätöksestäni. Sanoivat, etten pääse edes kaupungin läpi lankeamatta. Ylipäätään ensikosketuksen ryhmätyöhön antoi hyryläläinen, apuohjaajana toiminut, eilenkin mainitsema ravintoloitsija Kaj Mannerheimo. Hän sanoi minulle kerran ravintolansa niittokoneesta tehdylle baarijakkaralle. "Lähde mukaan Mäntsälään, minä maksan, niin saat ainakin viikon syödä ja nukkua."

Meillä oli Jyväskylässäkin ryhmätyöyhdistys, jonka toimintaan Liisa ja minä osallistuimme. Siitä on parhaiten mieleen jäänyt, kun kokouskutsussani oli erityismaininta: "Jos tulet, niin toivomus on, että tulet selvinpäin." Joka tapauksessa Mäntsälässä tapasin Liisan, jonka luo matkasin Jyväskylään seuraavana kesänä. Yhteisen matkan varrella loukkasin häntä monta kertaa. Erityisesti muistan yhden, kun sanoin: "En minä rakkaudesta paljoakaan tiedä, sillä mielestäni olimme kaksi virran laineilla ajelehtivaa lastua, jotka takarruimme toisiimme." Myöhemmin hän sanoi keskinäisen rakkauden löydettyämme, että se oli kyllä silloin aivan totta. Vaikka erosimme emmekä mahtuneet enää saman katon alle, ei yksikään rakkauteni ole koskaan kuollut eroon. Ehkä osin siksi, että kannan kaikkea entistä mukanani miettien elettyä yhä uudelleen ja uudelleen, sillä minulla on vain yksi elämä, jota muistella.

Mutta vasta kuokkavieraana Liisan hautajaisissa ymmärsin lohduttoman itkuni keskellä kuinka ainutlaatuinen rakkaus meillä oli. Olen yrittänyt pitää huolta, ettei sydämessäni ole sijaa pysyvälle katkeruudella, vaikka löydänkin sisältäni silloin tällöin jotain, joka odottaa punttien tasaamista kuin kana kynijäänsä. Sydämessäni aika patinoi entisen ja koetun sekä kaunistaa lähes kaikki muistojeni ihmiset. Jokaisen omassa lokerossaan. Eilen oli aika avata Liisa taas ovesi sisälläni, sillä oli syntymäpäiväsi. Paljon ikionnea, jos toivotukseni tavoittaa sinut taivaanrannan tuolta puolen.

Kasvutarinani yhdet kasvot

Elämäni on ollut etupäässä onnellista, vaikka edes iältään aikuiseksi kasvamisessakin on ollut vaikeutensa. Synnyin- ja lapsuudenkodissani kaverini haukkuivat minua Everyn peltitynnyreiden päällä ilkkuen kapiaisen kakaraksi ja vain yltyivät, kun isä ajoi heitä joskus kääminsä polttaneena takaa. Sitten sain jalkapallon kunnolla päähäni Perä-Hyrylän urheilukentän fudismatsissa, ja pelikaverini kysyi huolestuneena: "Sattuiko?" Yritin olla isommille pojille vitsikäs ja sanoin: "Ei sattunut, kun mulla on puupää." Siitä tuli lempinimeni, josta tosissaan kärsin monet vuodet. Sitten katselin peilistä äidiltä perittyä lättänenää ja toivoin, että se olisi suora ja kunnollisen kokoinen.

Yhden vuoden mopoikää aiemmin vanhempani ostivat syntymäpäivälahjaksi Sport-mopon, jonka ajoin vuodessa pitkin metsäpolkuja niin huonoon kuntoon, että kun olisin 15-vuotiaana saanut laillisesti ajaa muiden joukossa, ei sillä vajaavaloisena ja puolijarruttomana sekä pakoputkettomana ollut enää asiaa liikenteeseen. Kun täytin 16, tuli televisiosta Spedevisio ja Pertti Pasanen sanoi, että sellaiset käyvät koulua, jotka eivät muuten pärjää. Sen jälkeen minua ei saatu enää kouluun, sillä oppivelvollisuusikä oli tullut täyteen. Ei siltikään, vaikka kotona oli koivuvitsalla ja vyöllä ruuditettu kasvatus ja armeijan kuri, jolta äiti suojeli parhaansa mukaan. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin vanhempieni haudalla käsitin kuinka paljon isä ja äiti minusta välittivät ja juuri siksi sain kokea rakkauden monet ja kurittavatkin kasvot.

Minun oli vaikea pärjätä itseni ja todellisuuteni kanssa, kun rehtorikin sanoi minun olevan koko koulun mätämuna ja kuuluisampi kuin yksikään opettaja. Vähan myöhemmin viikottainen kohokohta oli pussihousuista tai tummien samettihameiden kätköistä ostettu Pöytäviinapullo kimpassa jonkun "Linjan" kaverini kanssa.

14-vuotiaasta lähtien olin 5 vuotta myös vilpillisen elämänkoulun väärällä luokalla tai peräti raiteella. Kun sieltä valmistuin kaksikymppisenä, olin ajanut autoja ulos ajoväyliltä, rosvonnut yhtä ja toista sekä kärynnyt muun muassa rattijupppoudesta. 20-vuotiaana voinkin sanoa olleeni hyvässä vauhdissa täysiverisen alkoholistin ja pikkukonnan urallani. Satunnaisten työpaikkojen valinnoissa oli tärkeää miten pitkä matka oli kaljakauppaan tai päästä aamu-oluelle johonkin baariin.

Kymmenen vuoden örveltämisen jälkeen lupasin Jyväskylässä Biba-koiralleni: "Usko pois, vielä kävellään Sherwoodin metsässä yhdessä ja minäkin olen selvinpäin." Itse en jokapäiväisestä juomisesta juuri kärsinyt. Vaan yhtenä haaveena oli asua jossain kuppilan yläkerrassa sekä tulla alas portaita Reinot jalassa anivarhain suun napsuessa kuivuutta. Tai kun joku oli syönyt sillä yön aikana nukkuessani jotain kissanpaskan tapaista. Suun huuhteluun unelmoin aamulla ensimmäisenä laskevani alakerran baarin hanasta kolpakollisen huurteista olutta.

Cafeteria Helsinki Kaiffarilla, Ripalla ja minulla olikin Kanarian saarilla. Mutta silloin olin jo lopettanut juovan alkoholistin urani ja kävellyt lupaukseni mukaan Bibankin kanssa ilman alkoholia pitkin metsiä. Olin viimein tullut lopputulokseen, että olen juoppona urani huipulla. Ja jos kaikki menee kuten mennä voi, on se tätä samaa vielä vuosikymmeniä. Se ei tyydyttänyt, joten lopetin ryyppäämisen voidakseni etsiä elämään muuta ja uutta. Kun melkein kaikki koulukaverini olivat hankkineet ammatin, olin itse kulkenut varjoisia kujia enkä tiennyt työksi asti tarpeeksi kuin pikkukonnuuksista sekä viinasta. Joten päihdetyöstä tuli juttuni ja laitapuolen kulkijat pysyivät parhaina kavereinani.

Kun joskus tulee seurattua esimerkiksi eduskunnan kyselytuntia televisioista, en ole lakannut ihmettelemästä poliitikkojen ylivertaista tietämystä valtakuntamme asioista, vaikka he eivät olekaan yhtä mieltä oikeastaan mistään. Ehkä he ovat samaa heimoa taivas- ja tuonelanpaikkoja jakavien kurttuotsien kanssa, joilla ei ole kainalossaan olevassa mustakantisessa kirjassa mitään mitä he eivät osaisi selittää pahimmin tai parhain päin. Ehkä poliitikon ja saarnamiehen tärkein ominaisuus ei olekaan tietämys vaan selittelyn armolahja. Vaikka selittelyn taidan minäkin ja tiedän päihteistä aika tavalla, parhaimmillaankaan en ole kyennyt kuin avaamaan ovia, joiden toiselle puolelle asunnoton voisi tehdä ihmisarvoisen kodin.

Toinenkin viiden vuoden oppisopimuskoulutusjakso minulla on ollut. Kun Meilahden sydänvalvomossa päätin pysyäkseni elävien kirjoissa hypätä operatiivisen johtajan ja isäni kaltaiselta työtieltä pois, olin osa-aikaisena eläkeläisenä Sininauhasäätiön käytävillä viisi vuotta täysin tarpeettoma ja hyödyttömänä tyhjänpanttina. Sain tehdä mitä vaan juuri niin kauan kuin kukaan muu ei nähnyt siinä mitään järkeä. Ja kun näki, jossain selkäni takana kokoontui "johtoryhmä", joka vei visioni.

Mutta se antoi aikaa etsiä itseä ja löytää elämäntarkoitus jokaisen olemisen oikeudesta. Tämän oivalsin ehkä ensimmäisen kerran asuessani yli kuukauden Kolumbian Bogotássa 40 katulapsen keskellä. Iltaisin he pomppivat ison vatsani päällä nyppien partakarvojani. Kaikilla oli turvallisen aikuisen kaipuu, kun he aamulla olivat jonossa vuoteeni vieressä verratakseen käsivarsiaan olisivatko ne tulleet yön aikana yhtä vaaleaksi kuin omani.

Tänä päivänä en näe Jokilaaksossa Merikonttikotini pihalta ainuttakaan ihmiskotia enkä ihmistä kuin mielikuvittelemalla heidät istumassa taivaalta laskeutuvan Finnarin puhalluslampussa. Aitoa ihmisen näkemistä varten on lähdettävä ihmisten ilmoille tai käveltävä vähintään 350 metriä Ison tien varteen postilaatikolle. Joka sekin lähes aina ammottaa nykyisin tyhjyyttään. Matkalla saatan tavata tiellä koppakuoriaisen tai sen sukulaisen selällään lukuisat jalat ilmassa viuhuen. Käännän sen takaisin jaloilleen ja sanon: "Terve, minäpä autan, sillä minulle se on pikku juttu, mutta sinulle elämän ja kuoleman kysymys." Mielessäni totean, että suuruuskin on suhteellista. Se riippuu mistä ja miten katselee sekä mitä elämisen ja olemisen oikeudesta ajattelee.

Vanhempieni hääpäivä ja kasteeni

Ainakin kerran aiemmin olen kirjoittanut päivästä, jolloin sain nimeni ja jonka luulen vähemmistön osaltaan tietävän tai muistavan. Kun ikämiehenä pengoin kirkonkirjoista omani, sai se lisäksi uuden, erityisen merkityksen, sillä se oli myös äitini ja isäni toinen hääpäivä 💘. Koska kaste on kaunis ja symbolisesti rikas aihe blogikirjoitukselle, kirjoitan uudelleen, sillä löysin kasteesta ja etunimien merkityksestä somemaailmasta lisää.

Päivä kantaa mukanaan vuosisataisia perinteitä. Monille meistä se edustaa elämän virallista alkua – hetkeä, jolloin tulemme osaksi yhteisöä ja saamme nimemme. Kaste- tai nimenantojuhlassa kaikkein konkreettisin ja koskettavin tuokio on ehkä silloin, kun lapsen nimi lausutaan ensimmäistä kertaa ääneen virallisesti. Usein nimi valitaan kunnioittamaan aiempia sukupolvia – vanhempia, isovanhempia, kummeja tai rakkaita sukulaisia. Se on kuin silta menneisyyden ja tulevaisuuden välillä.

​Nimi tekee meistä myös yksilöitä. Ennen nimen lausumista lapsi on vain "vauva" lukuisilla hellyttelynimillä, mutta nimen myötä hänestä tulee virallisesti oma, erillinen persoonansa yhteisön silmissä. Nimi onkin ensimmäinen suuri lahja, jonka vanhemmat lapselleen antavat ja kummit sen jälkeen lusikkansa tai muun muistolahjan. Kristillisessä perinteessä kaste on lisäksi sakramentti eli pyhä toimitus, mutta sen symbolit puhuttelevat myös yleisemmällä tasolla. Vesi on elämän edellytys, joka kasteessa symboloi puhdistumista, uutta alkua ja elämän virtausta. Kolme vesipisaraa otsalla ovat kuin elämän ensiaskeleet. Kastemekko on valkoinen ja pitkä, mikä kertoo siitä, että lapsella on tilaa kasvaa – sekä fyysisesti että ihmisenä. Monissa suvuissa sama mekko kiertää kymmenillä lapsilla, jolloin siihen neuloutuu kiinni koko suvun historia.

​Hetki ja usein koko päivä kokoaa läheiset yhteen. Nykyajan kiireisessä maailmassa ristiäiset ovat vähintään harvinainen tunti, jolloin perhe, ystävät ja eri sukupolvet pysähtyvät saman pöydän ääreen juhlimaan elämän ihmettä ja uutta alkua. Siinä on jotain hyvin lohdullista ja maadoittavaa. Nimi ei ole vain sana, jolla meidät kutsutaan syömään. Se on ensimmäinen tarina, joka meistä kerrotaan.

Ehkä tänään, omana kastepäivänäni pohdinnassani kiteytyy luterilaisen kastekäsityksen ydin. Pappi ei varsinaisesti lausu uskontunnustusta lapsen puolesta, vaan yhdessä paikalla olevien kummien, vanhempien ja muun seurakunnan kanssa. Koska vauva ei vielä osaa puhua, seurakunta ja läheiset ikään kuin ympäröivät lapsen uskolla. He lausuvat uskontunnustuksen ääneen ja heidän tehtäväkseen jää myöhemmin kertoa lapselle Jumalan rakkaudesta sekä armosta, johon hänet kasteessa liitetään. Kummeille erityisesti on annettu tämä vastuullinen tehtävä.

Kasteessa lapsi myös liitetään Jumalan yhteyteen ja seurakuntaan. Toimituksessa pieni ihmistaimi otetaan paikallisen seurakunnan ja maailmanlaajuisen kirkon jäseneksi. Samalla se on merkki Jumalan ehdottomasta hyväksynnästä. Luterilaisessa ajattelussa vauvakaste korostaa sitä, ettei ihmisen tarvitse ensin suorittaa tai ymmärtää mitään kelvatakseen Jumalalle. Armo on täysin ilmainen lahja, joka vain otetaan vastaan.

​Se on ainutlaatuinen hetki, jossa lähes aina alle kahden kuukauden ikäinen tyttö tai poika tuodaan virallisesti ja juhlallisesti sukulaisten sekä ystävien eteen. Siinä missä syntymä on biologinen ihme, kastejuhla on yhteisöllinen ja hengellinen tervetulotoivotus tähän maailmaan. Samalla se on myös hetki, jolloin nimi julkistetaan ja sitä juhlistetaan ensimmäistä kertaa yhdessä läheisten kanssa.

Nimen anto ja saaminen on hyvin vahva ja kaunis ajatus kristillisessä perinteessä sekä raamatullisessa kuvastossa. Vaikka Raamatussa ei puhuta suoraan nykyaikaisista "etu- tai kutsumanimistä", siellä toistuu teema siitä, että Jumala tuntee jokaisen ihmisen perin pohjin ja kutsuu heitä nimenomaan omalla nimellä. Ajatus nousee esiin erityisesti muutamassa hyvin tunnetussa Raamatun kohdassa ja kristillisessä opetuksessa: "Minä olen sinut nimeltä kutsunut". Ehkä tunnetuin viittaus löytyy profeetta Jesajan kirjasta, jonka tekstiin kasteopetuksessa ja saarnoissa usein viitataan: "Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun." Jae korostaa sitä, että Jumalan suhde ihmiseen ei ole geneerinen tai massaan hukkuva. Kun Jumala kutsuu ihmistä, hän kutsuu juuri sitä nimenomaista persoonaa, jonka nimi on lausuttu. Uuden testamentin puolella Johannes kertoo Jeesuksen vertauksessa Hyvästä Paimenesta: ​"Hän kutsuu lampaitaan nimeltä ja vie ne laitumelle." Kuvaus syventää ajatusta, että paimen ei aja laumaansa kasvottomana joukkona, vaan hän tuntee jokaisen lampaan luonteen, erottaa ne toisistaan ja kutsuu kutakin omalla nimellä.

​Tämä kaikki liittyy suoraan nimenantojuhlaan. Oman kasteeni toimittaminen ehkä alkoi perinteisesti sillä, että kastepappini Karhu kysyi vanhemmiltani tulevat etunimeni sanoen ne sitten ääneen: ”Jorma, Veino, Juhani, kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” Kristillisessä ajattelussa katsotaan, että tuossa hetkessä ihmisen oma etunimi sidotaan Jumalan nimeen. Siitä lähtien annetulla kutsumanimellä ihminen on Jumalan edessä tunnettu. Ajatus, että Jumala kutsuu meitä etunimeltä, kantaa mukanaan viestiä yksilöllisyydestä ja arvokkuudesta. Se tarkoittaa, että suuressakin maailmankaikkeudessa jokainen meistä on Jumalalle erillinen, tunnistettava ja rakastettu yksilö – ei vain numero tilastossa.

Tuusulan uimahalli on tärkeä osa arkeani

Tämänkertaiseen blogiin poimin tekstiä myös aamun Keski-Uusimaa -lehdestä, sillä kaikilla ei ole mahdollista paikallislehden luku. Kuva kylläkin ja paljon muutakin on omaani sekä saunojen seinistä Wikipedian.

Uimareilta on kantautunut kiitosta etukäteen vieroksutuista laattapintaisista lauteista, joista on selkeästi tykätty. Tavallisten saunojen lämpökäsitellyt apassipuuseinät tuovat viihtyvyyttä ja Kerkeksen keraamisten kivien antamat löylyt täydentävät rentouttavan kokemuksen. Apachi eli länsiafrikan abassipuu on länsiafrikkalainen trooppinen puulaji. Muita nimiä puulle ovat muun muassa obeche, wawa, ayous ja samba. Mutta kritiikkiäkin löytyy, sillä suomalainen, joka on kaksi päivää peräkkäin kaikkeen täysin tyytyväinen, on harvinaisuus. Joten joku jo lautella ihmetteli, että eikö nyt Suomesta olisi omasta takaa löytynyt puuta edes seiniin, kun ei sitä lauteisiin näyttänyt löytyvän?

Paljon on tullut kiitosta myös yleisestä viihtyvyydestä ja siisteydestä, sillä varsinkin vakiasiakkaat ovat nähneet ja kokeneet muutokset. Kahvion ja lipunmyynnin avaruutta ja selkeyttäkin on kiitelty eikä aiemmanlaista ruuhkautumista portille ole enää muodostunut. Pukukaappeja on 250 ja vilkkaimpina hetkinä on jopa jonotettu suihkuun tai pukukaapin vapautumista. Kävijämäärien kasvuun on vaikutusta myös sillä, että hallit ovat kiinni Keravalla sekä Järvenpäässä, ja myös Keravan maauimala on remontin vuoksi suljettuna. Vantaan halleista en tiedä, mutta myös vantaalaisia on huomattava määrä. Henkilökunta onkin kertonut, että vieraita kasvoja on runsaasti ja lapsiperheitäkin tosi paljon. Se on hienoa ja hyvä asia.

Itse ajattelen, että juuri vilkkauden vuoksi on kysymisen arvoista, oliko viisasta sulloa heinäkuun käyttö yhteen vuoroon? Mittavan investoinnin jälkeen toisen työvuoron tuomat kuukauden pienet säästöt tai henkilökunnan kesälomat yhdessä nipussa ovat käyttäjien kannalta riittämättömiä, elleivät peräti huonoja perusteita.

Hallin avauksen alkupäivinä oli jotain teknisiä ongelmia esimerkiksi höyrysaunojen ja suihkujen kanssa, mutta pienet murheet on saatu korjattua. Hallin koekäyttöjakso jäi lyhyeksi ja varsinainen koekäyttöhän alkaa oikeastaan vasta, kun halli on täynnä asiakkaita, sillä ilmanvaihdon säätöäkin oli alussa paljon. Kävijöitä onkin ollut päivässä jopa 1000. Voin sanoa päivittäisestä arjen kokemuksesta, että tällä hetkellä tuusulaiset käyttäjät ovat vähemmistö. Uimahallipäällikkö Pasi-Jussi Hyytinen kertoo, että kesäkuussa kävijämäärä oli aiempaan kesäkuuhun verrattuna noin 30 prosenttia korkeampi ja heinäkuussa vilkastui entisestään. Toki sää vaikuttaa aina ja hellepäivänä halli oli täynnä. Myös Urkan ja Häklin lammilla on paljon käyttäjiä. Rusutjärven tai Tuusulanjärven uimarannoista en tiedä. Mutta sen tiedän, että uimataito vastuullisesti käytettynä on arvokas pääoma eikä yksikään hukkunut ole milloinkaan hyvä asia.

Tuusulan uimahalli on heinäkuussa avoinna kello 11–18 ja normaaleihin aukioloaikoihin palataan 3.8. Sen jälkeen halli on avoinna arkisin kello 6–21 sekä viikonloppuisin kello 11–18. Jonkun verran on tullut aiemmin palautetta siitä, että yleisölle halli aukeaa viikonloppuisin vasta kello 11. Hallin vilkkaimmat tunnit ovat kuitenkin juuri nuo viikonloppujen aamut, kun hallissa ovat uimakoulut, vauvauinnit ja harrastajat. Mutta kyllä usein pitkän työuran tehneet senioritkin surevat heinäkuun arkiaamujen varhaisten aukiolotuntien puuttumista.

Tuusulanjoki

Toimittaja Ella Reiman kertoi Keski-Uusimaassa, että "Helleaalto vaihtui menneenä viikonloppuna myrskyksi, joka riepotteli keskistä Uuttamaata useaan otteeseen kahden päivän aikana. Rankkasateet eivät ainoastaan kastelleet kuivahtaneita nurmikoita vaan aiheuttivat muun muassa Tuusulan Lahelassa tulvan, jollaista ei kyseisellä alueella oltu aiemmin nähty. Lahelassa lähes 20 vuoden ajan asunut Pasi Naumanen kertoo, ettei hän ole koskaan aiemmin nähnyt Tuhkalanpuistoa vastaavan vedenpaisumuksen vallassa. Tuhkalanpuisto tulvi suurelta alueelta Lahelantien sekä Sointulantien yli asti."

Vettä tuli ukkosen ja salamoinnin siivittämänä viikonlopun aikana myös aika tavalla joen alajuoksulla Myllykylässä. Mutta oman aikani huippulukemiin on kotikylässäni jokivedellä vielä matkaa yli puoli metriä. Sillä muistan, kun kuvan Soiniityntien siltakin oli kokonaan veden alla. Silti eilen matkalla aamu-uinnille Jokilammille olin jo paljon ennen laituria lähes munaskuita myöten vedessä. Vaihdoinkin paikkaa ja menin uimahallin höyry- ynnä muihin saunoihin sekä altaille +6:sta aina yli 30 asteisiin vesiin. Mutta mikähän lienee muuttunut, jos viiden kilometrin päässä Lahelassa vesi on korkeammalla kuin 20 vuoteen, mutta saman ajanjakson ennätyksiin on Myllykylässä vielä matkaa?

Mieleen palasi myös äitienpäivä kanoottireissuineen Päiviksen kanssa meloessamme kumiveneellämme Koskenmäen matopesupaikalta 10 kilometriä Soiniityntien sillalle. Senkin muistin menneiden aikojen talvikeleistä, kun luistelimme samassa joessa ja lammilla. Toisaalta olisi mukava, jos koko joki Vantaajokeen asti olisi luonnontilassa ja toisaalta olisi mukava, jos aikoinaan kokonaan Tuusulan alueella ollut Tuusulanjoki olisi valjastettu herkällä kädellä uimapaikkoineen sekä soutukelpoisena myös virkistyskäyttöön. Tuusulanjoki onkin monella lailla ainutlaatuinen ja harva tietää, että jotkut paikalliset Vantaan puolen sanovat joesta edelleen Lillån. Ennen Tuusulanjärvi oli Kaukajärvi tai Pitkäjärvi ja siitä lähtevä joki virtaa Ruotsinkylän ja Lahelan läpi, joka on ruotsiksi Finby.

Nyt joki on yhtä hyvin hoidettu kuin Urkan Urheilukeskuksen vieressä oleva entinen ortodoksien hautausmaa. Tosin sen tarkoitus saattaa ollakin palata ajan kanssa osaksi luontoa. Muistan senkin, kun kakarana kyläläisten keskuudessa kiersi tarina, varmasti ilman tarkoitusta, että sorankaivuun yhteydessä olisi rinteestä pudonnut arkku. Iso, ehkä Hyrylän suurin hiihtomäkikin rinteessä oli.

Merikonttikodin uudet asukkaat

Nukkumaijan kohdalla yllätykset voivat liittyä kukkiin, mutta yleensä sen suurin "wau-efekti" piilee aivan muissa asioissa. Vaikka Nukkumaija ja Paavonnukkumatti ovat sukulaisia, ne yllättävät vähän eri tavoilla. Toisin kuin Nukkumatti, joka tekee helposti pitkiä hentoja kukkavanoja, useimmat Nukkumaijat kukkivat kotioloissa hyvin harvoin. Niidenkin kukat ovat yleensä pieniä, huomaamattomia ja piilottelevat tiiviisti lehtiruusukkeen juurella.

Nukkumaijan todellinen taika ja yllätys liittyy sen lehtien arkkitehtuuriin. Kun ilta hämärtyy ja Nukkumaija nostaa lehtensä pystyyn nukkumaanmenoa varten, se paljastaa salaisuuden, lehtien alapuolen upean värityksen. Joillakin lajeilla yläpinta on vihreän ja valkoisen kirjava, mutta alapinta loistavan viininpunainen, syvän purppurainen tai violetti. Luulen, että Jokilaakson Maijan lehtien alapuolikin on vihreä, sillä väritystä en ole vielä nähnyt.

​Koska Nukkumaijan lehdet ovat usein suuremmat ja jämäkämmät kuin Nukkumatin, sen iltainen nukkumaanmenorituaali voi olla kuuluvampi. Kun istun hiljaa aikoinaan taimina istuttamistani, tammista tehdyillä pölkyillä kasvien kanssa konttikotini rauhassa, saatankin kuulla selvää, kahisevaa rapsintaa lehtien hangatessa toisiaan vasten niiden noustessaan pystyyn. Nukkumaija siis yllättää ennen kaikkea olemalla muodonmuuttaja.

Nukkumatinkin kohdalla suurin ja tunnetuin ilmiö tapahtuu lehdissä. Kasvi reagoi valon määrään ilmiön kautta, jota kutsutaan nyktinastiaksi. Päivällä lehdet lepäävät vaakatasossa pyydystämässä valoa, mutta illan hämärtyessä niiden kannassa olevat solut muuttavat painettaan ja lehdet nousevat pystyyn vastakkain, aivan kuin rukoilevat kädet. Tästä ilmiöstä kasvi on saanut myös suomenkielisen Nukkumatti-nimensä.

Paavonnukkumatti saattaa kotioloissakin yllättää ja kasvattaa pitkän, hennon kukkavanan, johon puhkeaa pieniä, vaaleanvioletteja tai valkoisia kukkia. Nämä kukat eivät varsinaisesti mene yöksi nuppuun, vaan ovat luonnostaan hyvin lyhytikäisiä. Yksittäinen pieni kukka saattaa kukkia vain päivän tai pari, minkä jälkeen se lakastuu ja putoaa pois, tehden tilaa seuraaville vanassa oleville nupuille.

Alun perin nämä kasvit ovat kotoisin Brasilian sademetsien siimeksestä kasvaen luonnossa suurten puiden varjossa. Jokilaaksossa ne viihtyvät hajavalossa, eivätkä pidä paahtavasta auringonpaisteesta. Jos huoneessa on iltaisin aivan hiljaista, voin tosiaan joskus jopa kuulla pienen kahinan lehtien hakeutuessa yöasentoon. Matti ja Maija ovat Jokilaakson eläviä viherkumppaneita, joiden vuorokausirytmiä on salaperäistä seurata mielikuvituksen siivillä päivästä toiseen. Sillä olenhan käynyt myös niiden synnyinseuduilla Brasilian ja Kolumbian sademetsissä.

​Paavonnukkumatti ja Nukkumaija ovat nyt  kotini uudet elämät ja Jokilaakson hyvän mielen voimakaksikko. Vaikka ne ovat eri sukuja, ne kuuluvat samaan heimoon ja jakavat tuon saman maagisen tavan nostaa lehtensä iltaisin pystyyn "nukkumaan". Konttikodin uniikki tunnelma ja iltaisin hiljaa havisevat vihreät kumppanit sopivat täydellisesti yhteen. Ne ovat kuin luotuja tuomaan ripauksen sademetsän mystiikkaa ja kodikkuutta modernimpaan, mutta yhtä rehevään ympäristöön. Koska molemmat viihtyvät tasaisessa lämmössä ja rakastavat hyvää ilmankosteutta, ne löytävät varmasti paikkansa luonani. Hiljaa huokailen sinne jonnekin toivoen sekä kiittäen, että pariskunta kotiutui jo ensimmäisen viikkonsa aikana. Sillä eilen Nukkumatti näytti vaatimattoman kukkansa.

Koen, että uudet, öisin nukkuvat kasviystäväni ovat ottaneet Merokonttikodin kodikseen. Nukkumatin pienet, herkät kukat ovat kuin suloinen, hiljainen kiitos välittämisestä, hoidosta ja uudesta asuinpaikasta sekä elämisen mahdollisuudesta. Vaikka kukat ovatkin pieniä ja lyhytikäisiä, niissä on jotain kovin koskettavaa ja juhlavaa – varsinkin kun tiedän ja olen nähnyt, mistä kaukaisesta paikasta ne ovat matkustaneet luoksemme.

Jokilaakson ötökkäeläimiä

Jokilaakson luonto on rehevä ja täynnä elämää, josta itse tiedän vain harmiteltavan vähän. Enemmän tietäviä vierailee alueella kiikareineen ja kameroineen kuitenkin onneksi minunkin tietämystä lisäämässä silloin tällöin. Lupaamalla välittää löytöjään minullekin käteen, Soiniityntien postilaatikkoon, sähköpostiin tai sitten jonnekin muualle nettimaailmaan. Mutta oikeastaan vain yksi, viikolla kolmatta kertaa käynyt Samu Piha on pitänyt lupauksensa ja vähän ylikin. Sillä kuvien lisäksi pyysin häntä kirjoittamaan jonkun rivin, jota en referoinut ehdotuksesta huolimatta:

"Moi! Tässä lupaamiani kuvia eiliseltä pakattuna. Oli hyvä hyönteiskeli (lämmin, pilvinen ja tyyni), joten ötököitä riitti ja kuvat onnistuivat. Upea paikka täynnä elämää! En ole hyönteistutkija enkä osaa kertoa parin käyntikerran perusteella paljon Myllykylän faunasta. Mutta voin kertoa vähän itsestäni ja luontoharrastuksestani. Voit referoida sitä sitten haluamallasi tavalla blogiisi.

Olen Samu Piha, 44-vuotias aktiivinen luontoharrastaja ja amatööriluontokuvaaja. Mulla on luontokartoittajan tutkinto, joskaan en ole ympäristöalan töitä tehnyt enää vuosiin, vaan ihan toisessa ammatissa nykyään. Olen harrastanut luontoa eri tavoin koko ikäni. Minulle havaintojen, eli pinnojen kerääminen on toiminut harrastukseni moottorina. Aloin kerätä lintupinnoja vuonna 2004, Kasvit tulivat kuvioihin muutama vuosi myöhemmin. Vuodesta 2018 olen sitten kunnianhimoisesti kerännyt pinnoja excel-tiedostoihini kaikista eri eliöryhmistä.

Kirjaan joka vuosi kaikkien Suomessa havaitsemieni luonnonvaraisten lajien ensimmäiset havainnot ylös, ja yritän havaita joka vuosi mahdollisimman monta eri eliölajia rajojemme sisäpuolella. Viime vuonna, vuonna 2025, tein ennätykseni vuodenpinnoissa eli "vuodareissa", kun havaitsin yhteensä 1518 lajia. Tänä vuonna lajeja on heinäkuun puoleenväliin mennessä kertynyt 1084. Vuodesta 2018 lähtien olen havainnut yhteensä mm. vajaat 900 luonnonvaraista kasvilajia, 250 lintulajia, vajaat 700 hyönteislajia ja 300 sienilajia.

Otan kamerallani luonnossa yksinomaan makro- eli lähikuvia, lähinnä ötököistä ja kasveista, mutta myös sienistä, sammalista ja jäkälistä. Lintuja en kuvaa laisinkaan. Minulla on määrityskelpoiset valokuvat lähes kaikista havaitsemistani lajeista (lintuja lukuunottamatta), ja suuren osan lajien määrittämisestä suoritan jälkikäteen ottamieni kuvien perusteella. Toki määritän lajistoa myös kentällä "livenä". Kirjaan suurimman osan havainnoistani kuvien kera iNaturalist -palveluun, mistä havainnot siirtyvät sitten tutkijoidenkin käyttöön.

Käyn usein katsomassa erilaisia uusia luontokohteita läpi maastokartan perusteella. Viime vuonna löysin Tuusulan Myllykylän luonnonsuojelualueen tällä tavoin. Ls-alueen tarina selvisikin mulle vasta paikan päällä törmätessäni alueen keskellä sinuun, jolloin kerroit että olet itse pannut alulle alueen suojelun. Olen nyt kolme kertaa käynyt alueella kuvaten lähinnä hyönteisiä ja muita pikkueläimiä. Alueen erityisen rehevyyden, pikkuvesistöjen, ja monipuolisen putkilokasvilajistonsa ansiosta alueella esiintyy mielestäni muuta ympäröivää luontoa runsaammin ja monipuolisemmin niveljalkaisia."

Elämää kasvien ja eläinten kanssa

Eilen kirjoitin kasvimaailmastani, joka on tullut minulle yhä tärkeämmäksi. Sillä Morakotkin on osan vuodesta kaukana tuhansien kilometrien päässä, vaikka olemme yhdessä Thaimaassa ja Suomessa osan vuodesta. Mutta olen yksinkin ja silloin myös välillä yksinäinen. Sitä on ollut poistamassa tai jakamassa menneinä aikoina melkein aina koira tai kissa ja välillä molemmat. Onpa joukkoon mahtunut metsähiiriä ja kaksi japanilaista tanssihiirtäkin, joista kissamme nitisti toisen. Eikä retuutuksesta selvinnyt toinenkaan, vaan kuoli lääkityksen yliannostukseen, kun äiti voiteli sen saamat puremavammat kauttaaltaan Bacimycinillä.

On ollut pentuna ja isompana otettuja kotikissoja, rotu- ja rotujenkoiria, sekä aikuisena kuolemaan tuomittuja. Niistä jonkun olemme pelastaneet kodittomien koirien häkistäkin, jossa kauan sitten yksi odotti seuraavan auringonlaskun piikkiä eläinlääkäriltä. Tämä Roope-koira ja poikani opettivat minulle paljon anteeksiannosta, sille kerran se puraisi tai ainakin näykkäsi Markoa. Silloin päätin ja sanoinkin, että koira lähtee aamulla sinne minne se oli jo kerran menossa. 

Kun lähdin Roopen kanssa iltalenkille, kysyi Marko, voiko hän tulla mukaan? Siellä Pillilammen rannalla Marko sanoi, että Roope puri häntä ja hän haluaa antaa anteeksi. Niillä sanoilla poikani naulasi minut tuomioita jakavien ristille selkä seinää vasten. Josta ei ollut pois muuta tietä kuin omakin anteeksianto. Hyvin elävästi muistan koko perheen kyyneleet, kun istuimme sohvalle koiran viereen, pidimme sille puhuttelun ja kerroin Markon pelastaneen sinun elämän. Joka tapauksessa sen jälkeen Roope ei koskaan näykkinyt saati purrut ketään. Tätä muistellessa käsitän, että tänäänkin uskon sen ymmärtäneen poikani anteeksiannon.

Kun rotujen osaomistuskoira Niilo tuli aikamatkansa päähän viime talvena, oli hyväksyttävä, että Suomikotiani ei taida enää koskaan tulla jakamaan yksikään eläin edes osin. Ehkä sisään livahtanutta kesähyttystä tai talvikärpästä lukuun ottamatta. Thaikodissamme sen sijaan käy noutamassa syötävää päivittäin jostain tuleva ja jonnekin menevä, kaikkea pelkäävä Securitydog, joka ei anna edes koskea. Pihamme osapäiväkodikseen ottaneita vapaita kanoja kukkoineen ja naapureidenkin thaikissoja on välillä enemmän tai välillä vähemmän. Viime keväänä Suomeen lähtiessäni talvikotimaastani jäi pihaan naukumaan kotikissoiksemme ryhtyneet kolmivärinen Tri Color ja lähes valkoinen Blue Eyes.

Kun en tapojani muuttamatta voi pitää Suomessa kotieläintä, koska en pidä ajatuksesta, että se tai hän olisi talvet vieraassa hoidossa, satsaan nyt kotikasveihin. Sillä viime talven ilman veden lisäämistä hengissä pysyi sisäkuusi, aloe vera ja Saunakontin viileimmässä nurkassa amarylliksen sipulikin. Kevään ensi kasteluiden jälkeen huomasin pian, että sipuliruukun oli ottanut kodikseen myös nokkonen ja joku toinen, joka hyvinkin saattaa olla jätti- eli himalajanpalsami.

Luulen, että koiraa helpompi ja halvempi onkin saada tarvittaessa talveksi sijaiskoti Nukkumatille ja puoliso Maijalle. Jotka eilen asettuivat asukkaiksi Merkonttikodin ikkunan vierustan saviruukkuihin. Aamulla myös huomasin, että toisen ikkunan takana ulkopuolella oli yksi pihan ainakin viidestä oravasta murtautunut eläinten ruokavarastoon. Vain pää näkyi muoviputkesta sen mutustaessa kylläisenä linnuillekin tarkoitettua ruokaa. Täytynee vahvistaa säiliön lukitusta, sillä pihapiirissäni on muitakin syöjiä.

Uudet Jokilaakson asukkaat

Paavonnukkumatti on koppisiemenisiin kuuluva, marantakasvien heimon laji, joka on kotoisin Brasilian sademetsistä. Se on pieni, monivartinen ja -vuotinen viherkasvi, jota on pidetty huonekasvina 1800-luvulta asti. Nukkumatti kukkii kesästä syksyyn, kukat ovat pieniä, valkoisia ja vaatimattoman näköisiä. Kasvin juuret kasvavat melko pinnalla, joten hyvä astia on laakea ja matala, jonka pohjalla on jotain salaojituksena. Itse istutan Matin ja Maijan kuitenkin alusastian kanssa perinteiseen saviruukkuun, jonka pohjalle laitan kotikyläni Senkkerin kiviainestehtaalta hankkimaani pientä sepeliä.

Vuosia vanhat saviruukut ovat nyt likoamassa luonnonlammen vedessä. Sieltä ne saavat paitsi tarvitsemansa kosteuden, myös ripauksen luonnon omaa hyvää mikrobistoa, mikä tekee ruukkujen sielusta heti valmiiksi elävän. Kivenmurske pohjalla varmistaa, ettei liika vesi jää pakkaamaan multaa tiiviiksi mudaksi juurten ympärille, vaan pääsee valumaan aluslautaselle. Herkät juuret saavat näin juuri sopivasti happea ja tilaa hengittää. Kun nostan ruukut lammesta ja ne saavat kasvumullan sekä uudet asukkaat, kasveilla on toivoakseni hyvät oltavat. Toivon, että siitä tulee kaunis ja levollinen hetki, kun  Nukkumatti ja Maija asettuvat uuteen kotiinsa ja levittävät  lehtensä vaakatasoon sekä kääntävät kauniit, kuviolliset yläpinnat kohti valoa kuin aurinkopaneelit. Hämärän tullessa Nukkumatti ja Maija nostavat lehtensä pystyyn toisiaan vasten, aivan kuin kädet rukoukseen. Englanniksi kasvia kutsutaankin nimellä Prayer Plant, rukoilijakasvi. Silloin se paljastaa lehtiensä upean, usein punertavan alapinnan.

Kasvin suomalainen nimi on tullut siitä, että se nostaa illan tullen lehtensä pystyasentoon ja kääntää ne suppuun sekä käy näin "nukkumaan". Kasvi varastoi tällä tavalla kosteutta lehtiensä sisään. Koska ylös kohotettut lehdet ovat kuin rukoukseen kohotetut kädet, kasvista käytetään myös nimeä Mooseksen kivitaulu, sillä lehdissä on usein kymmenen ruskehtavaa täplää. Yksi kasvin nimistä onkin ruotsiksi Moses stentavlor.

Eilen yli 100 vuotiaalla puutarhalla käydessäni päätin, että kun yksinäisyydestä tiedän jotakin minäkin, ei ole Nukkumatinkaan hyvä olla ilman seuraa. Joten matkalle ja puolisoksi uuteen kotiin lähti paperikassissa samaan heimoon kuuluva Maija. Sademetsän kasvatteina ne viihtyvät hyvin samanlaisissa oloissa, joten sopinevat loistavasti myös kaveruksiksi. Jos asunnossa on iltaisin aivan hiljaista, voin ehkä joskus kuulla vaimeaa kahinaa tai napsahduksia, kun Nukkumatti ja Maija järjestelevät lehtiään yöasentoon. Liikkeen saa aikaan lehtiruodin tyvessä oleva "paksunnos", joka säätelee vedenpainetta ja kääntää lehteä valon määrän mukaan.

Äitini kertoi, että ensimmäinen sanomani sana oli "kukka". Kasvit ylipäätään ovat olleet minulle tärkeitä, mutta sen tiedostamiseen ja niiden suojelemiseen meni monta kymmentä vuotta. Mieleeni on painunut talvi toistakymmentä vuotta sitten, kun itseäni jostain syystä häiritsivät Soiniityntien sillalle, roska-astian päälle varttaan kurkottaneet pajut. Seuraavana päivänä saksin ne ja heitin joen pientareelle. Mutta ne eivät jättäneet minua rauhaan sielläkään, vaan yrittivät epätoivoisesti tehdä pajunkissoja ja jatkaa tuhoamaani elämää. Vieläkin tulee paha mieli. Kuten on myös lapsuuteni katkottujen hernekeppien laita, jotka jatkoivat kasvuaan penkissä kilvan istutusten kanssa. Tuusulanjoen sillalla kysyin kuitenkin, ehkä ensimmäisen kerran itseltäni tai taivaanrannan tuolta puolen, voikohan kasveillakin olla sielun tapainen aikuisten tosikkomaailmassa? Omassa, mielikuvituksella höystetyssä elossa näin on.

Kasvimaailman ihmeitä ihmettelin silloinkin, kun linnut olivat syöneet huonolla tarkkuudella talvipöytänsä antimet ja yksi tai useampi siemen pääsi kasvamaan auringonkukaksi saakka. Huomasin kuinka ne kääntyivät auringon mukana ammentaen aamulla valoa idästä, päivälle etelästä ja illalla lännestä. Kun auringonkukka vanhenee ja sen varsi puutuu, se lopettaa liikkumisen ja jää pysyvästi katsomaan kohti itää myös öisin. Tämän tarkoitus on, että aamuaurinko lämmittää kukan nopeasti, mikä houkuttelee puoleensa enemmän pölyttäjiä, kuten kimalaisia ja naapuriniityn mehiläisiä.​

Väriään talven aikana valkoisiksi muuttaneiden Jokilammen värillisten lumpeiden lisäksi on erittäin tuttujakin esimerkkejä kasveista, jotka menevät illalla "nukkumaan". Voikukka sulkeutuu niin tiukaksi vihreäksi paketiksi, että sitä voi olla vaikea erottaa nurmikosta. Se aukeaa uudestaan vasta, kun aurinko alkaa kunnolla paistaa. Myös monet apilat sulkevat kukkansa ja taittavat lehtiään yöksi.

Krookukset ja tulppaanitkin reagoivat herkästi nimenomaan lämpötilaan ja valoon. Jos kevätpäivänä menee pilveen tai ilta viilenee, terälehdet menevät heti suppuun. Metsänpohjan herkkä ketunleipä eli käenkaali sulkee sekin sekä valkoiset kukkansa että apilamaiset lehtensä tiukasti alaspäin, kun hämärä laskeutuu tai alkaa sataa. Jotkut kasvit tekevät tietysti täysin päinvastoin. Esimerkiksi iltahelokki ja yövilkka avaavat kukkansa ja tuoksunsa vasta yöksi, koska ne odottavat vieraikseen yöperhosia.