Ainakin yksi pää putosi jääkiekon pride-kohussa

Iltasanomien Vesa Rantasen kolumni yhdestä tämän hetken valtakuntamme ykkösuutisesta oli minuun uppoava sen paria viimeistä virkettä lukuunottamatta: "Ensi vuonna ehkä pelataan pride-ottelu. Seuraamuksia tuli vain Virralle, jonka erottaa surkean saagan muista päähahmoista se, että hän on nuori, vihreä ja nainen. Muille asioille, kuten priden vähättelylle, jääkiekossa on runsaasti tilaa ja tukea, mutta kovin paljon ei yllä mainituille kolmelle." Ehkä onkin hyvä lukea tästä Sofia Virta ennen blogiani.

TPS:n hallitukseen Vihreiden puheenjohtaja kutsuttiin edistämään seuran vihreää siirtymää, joka Virran viemänä sai kyllä nolon lopun. Se oli myös tällä erää minulle viimeinen pisara puoluetta, johon olen kuulunut jo ennen kuin yksikään kolmesta vihreästä puolueesta oli perustettu. Pitkän matkan olenkin kulkenut väriä tunnustaen Oulun vihreän väen pakkasyön helluntaiseurakunnalta vuokratusta teltaista. Silloin olivat kurssissa erilaisuus, yksilön oikeudet ja Suomen uusi suunta.

Ruorissa olivat kaivinkoneeseen tai pyörätuoliin "kahliutuneuden" Ville Komsin ja Kalle Könkkölän kaltaiset Hautalat, Hassit sekä soininvaaralaiset. Entisestä vihreydestä ei ole jäljellä kuin erilaisuus, joka on vaihtanut suuntaa ja menossa sinne minne en aio mennä mukana. Sillä siellä puheenjohtajan johdolla taotaan ahjossa Setankin tasa-arvosta tasapäistä. Totta kai ymmärrän, että jääkiekkoilijankin on pelattava se paita päällä ja kannettava niitä mainoksia, jotka peliasussa on sopimusta tehtäessä. Mutta sitä en ymmärrä, ​että ​tässä tapauksessa Savinaisen, pitäisi kesken kaiken ja kauden hylätä myös arvonsa ja aatteensa sekä vaihtaa vastoin tahtoaan peliasu johonkin yhden ottelun teemapaitaan.

Mutta minullakin on arvoni ja aatteeni, jotka Sofia Virta yrittää vetää vessanpytystä asettumalla tuen sijaan julkisesti joukkueensa pelaajaa vastaan. Mutta itse en vaihda kovin haalistunutta ja monessa liemessä uitettua vihreää paitaani Sofia Virran suunnan teemapaitaan. Vaan vien omani ullakolle isoisän olkihatun ja muiden muistojen viereen sekä eroan puolueesta, josta on tullut massaa myötäilevä pienpuolue omia, vihreitä polkuja kulkemisen sijaan.

Vakka on perinteinen, puusta valmistettu säilytysastia, joka tehtiin usein taivutetusta haavasta tai männystä. Siinä säilytettiin esimerkiksi viljaa, jauhoja tai leipää. Jotta sisältö pysyi puhtaana ja tuoreena, vakkaan kuului mittatilaustyönä tehty, tiiviisti istuva kansi. Mutta nyt on vakka on valinnut sellaisen kannen, joka ei ole sen kummemmin puhdas ja aatteellinen kuin ahdas ja puutteellinenkaan, eikä edes tuoreen vihreä. Joten se ei enää istu pirtaani enkä minä sinne ja lähden kuten Sofia Virta TPS:stä. Tosin hänelle taisi tulla ajolähtö. Näin jälkeenpäin ajatellen olisi ehkä pitänyt minunkin lähteä silloin, kun puolueeksi tuleminen karkotti aatteellisuuden.

Jokilaakson kesäasukkaat

Joutsenet muuttavat talveksi pääasiassa eteläiselle Itämerelle, Tanskan rannikolle, Pohjanmeren ympäristöön tai Saksaan. Ne lähtevät usein matkaan jälkeeni loka-marraskuussa, kun sisävedet jäätyvät ja takaisin tulemme Itämeren yli välillä yhtä matkaa maalis-huhtikuussa. He omilla ja minä monesti Finnairin sinivalkoisin siivin.. 

Jokilaaksossa joutsenpari on hyvin tarkka reviiristään ja ajaa kaikki muut pois. Mutta talvehtimispaikoilla meren tuolla puolen ne muuttuvat yllättävän sosiaalisiksi "hengailijoiksi". Kahden maan kansalaiset kerääntyvät valtaviin parviin, joissa voi olla satoja lintuja. Siellä ne vaihtavat kuulumisia, lepäävät ja nuoret yksilöt saattavat jopa silmäillä tulevia kumppaneitaan. Jos Suomessa joutsen on puhtaan veden ja kaislikon lintu, Euroopassa ne muuttuvat usein peltolinnuiksi ja viettävät päivät suurilla sänkipelloilla tai syysviljaorailla syöden itsensä täyteen energiaa. Ne näyttävät vähän kuin valkoiselta karjalta, joka vaeltaa hitaasti pellon poikki. Suomalaiset saavat maistella samantapaista ilmiötä hanhien kanssa ja thaimaalaiset ankkoineen ja haikaroineen. 

Talvella joutsenen tärkein tehtävä onkin energian säästäminen. Ne eivät turhaan lentele tai metelöi samalla tavalla kuin keväällä, vaan kelluvat suojaisissa merenlahdissa ja odottavat päivän valkenemista. Jos vesi jäätyy, ne siirtyvät vain hieman etelämmäksi, missä virtaava vesi tai meri pysyy auki. Talven aikana ne pitävät poikasiaan vielä lähellään. Mutta kun kevät alkaa poltella ja paluumatka pohjoiseen koittaa, vanhempien asenne muuttuu. Ne osoittavat pikkuhiljaa jälkikasvulle, että nyt on aika pärjätä omillaan. Usein lopullinen erkaantuminen tapahtuu juuri ennen paluumatkaa tai sen aikana. Siksi ne palaavat Jokilaaksoon taas vain ja ainoastaan kahdestaan.

Sen tiedän aisteihin käyvistä hetkistä, jotka tekevät paluusta tai lähdöstä totta, kun kuulen raskaan ja rytmisen äänen suurten siipien lyödessä vettä. Jokilaakson hiljaiset hyvästit ja lupaus, joka kantaa talven yli tai kevään tervetuloa toivotus Jokilaakson lammilla on kuin oma kellonsa, joka lyö tahtia sydämeni kanssa. Syksyisin, kun aamun usva kietoo rannat harmaaseen vaippaansa ja veden pinta alkaa tuntua raskaalta, tiedän hetken olevan käsillä. Se on haikea, lähes harras hetki, kun suljen kesäni ja joutsenet valmistelevat omaa lähtöään.

​Olemme lähteneet myös välillä ikään yhtä matkaa varhaisen talven tulon vuoksi, minun pakatessa laukkuni ja muistoni niiden kerätessä siipiinsä voimaa ja ilmaa niiden alle. Usein katson syksyisin niitä lammella – sitä tuttua paria, joka on hallinnut tätä vesistöä koko kesän. Mukana on se harmaa katras, vauhdilla kasvaneet poikaset, joita on suojeltu haukoilta ja kylmiltä sateilta. On kummallista, miten niiden lähtöhuuto tuntuu viiltävän suoraan rinnasta. Ne kailottavat hyvästejään laaksolle, ja jos en itse ole lähdössä, vilkutan rannalta kuin vanhoille ystäville.

​Talvella Jokilaakso muuttuu vieraaksi. Lumi peittää pesäpaikat ja jää hiljentää loiskeen. Mutta jossain kaukana, etelän avovesillä, tuo sama pari on yhdessä. Niiden elämänmittainen uskollisuus on jotain, joka saa minut pysähtymään oman elämäni äärelle. Ne pitävät toisistaan huolta myrskyissä, kantaen muistoa tästä meidän yhteisestä laaksostamme. Sitten koittaa se tietty aamu maalis-huhtikuun taitteessa. Ilmassa on aavistus sulavaa lunta ja kevään valon terävä kärki. Se ääni – vaskinen, voimakas ja tuttu – kaikuu korkealta pilvien takaa ennen kuin näen niitä edes kunnolla. Paluu kotiin on niillä vain "me kaksi". Kun ne laskeutuvat lammelle, on se erilainen kuin lähtö, sillä ne palaavat aina ilman viime kesän perhettä. Syksyllä saatellut poikaset on jätetty maailmalle, omien elämiensä alkuun. Vanhemmat ovat tehneet tehtävänsä. Ne ovat kasvattaneet uuden sukupolven ja opastaneet sen turvaan. Nyt niillä ei ole enää menneisyyden painolastia siivissään.

​

Pysäytän usein ajan ohikiitäväksi hetkeksi rannassa, kun ne asettuvat. Kuuluu se matala, voimakas läps-läps-läps, kun suuret räpylät iskeytyvät veden pintaan ja siivet lyövät ilmaa viimeisen kerran ennen kuin ne laskostuvat suppuun selän päälle. Se on se hetki, jolloin tiedän, että talvi on todella selätetty. Siinä on jotain ainutlaatuisen ikuista ja puhdistavaa niiden palatessa luokseni kesäkotiinsa ilman lapsiaan, valmiina aloittamaan alusta. Ne eivät ehkä murehdi tai katso taaksepäin. Ne tanssivat vedessä, kaulat kietoutuneina toisiinsa, ja julistavat koko laaksolle: "Me selvisimme. Me olemme täällä taas, vain me kaksi." Tämä jälleennäkeminen on minulle elämän suuria opetuksia. Se muistuttaa, että jokainen kevät on mahdollisuus riisua turha huoli, keskittyä olennaiseen ja luottaa siihen, että elämä kantaa. Me olemme taas kotona, minä ja monesti myös Morakot ja ne. Uusi kesä voi jälleen kerran taas alkaa.

Yöllinen pauhu ja kailotus on erittäin olennainen osa niiden jälleennäkemistä ja pesinnän alkua. Vaikka joutsenet ovat uskollisia ja palaavat yhteen, ne eivät ota suhdettaan itsestäänselvyytenä – ne ikään kuin "kosivat" toisensa uudelleen joka kevät. Joutsenten elämöinti ja siihen liittyvä siipien paukutus on yhteinen rituaali. Kun ne huutavat yhteen ääneen, ne synkronoivat itsensä samalle taajuudelle tulevaa pesintää varten. Yön hiljaisuudessa ääni kantaa kilometrien päähän, ja se on niille tapa sanoa: "Me olemme taas täällä, ja me olemme yhä yhdessä."

Keväällä Jokilaakson lammet ovat haluttua kiinteistöä. Metelöimällä joutsenpari ilmoittaa muille ohilentäville lajitovereilleen, että tämä paikka on jo varattu. Yöllinen huutelu varmistaa, ettei kukaan yritä laskeutua lammelle hämärän turvin. Yöllä ilma on usein tyynempi ja tiiviimpi, jolloin joutsenen vaskinen ääni soi kirkkaimmin. Se voi tuntua meistä ihmisistä meteliltä, mutta niille se on intohimoista viestintää. Se on merkki myös siitä, että hormonitasot nousevat ja valmistautuminen uusiin poikasiin on alkanut toden teolla.

Otan murheet ja ilot raakana

Olen syntynyt 16.5.1950 tuusulalaiseksi todennäköisesti jossakin Helsingin suurista synnytyssairaaloista. Usein se riippui siitä, mihin sairaalaan kunnalla oli sopimus tai missä oli tilaa. Todennäköiset vaihtoehdot olivat Naistenklinikka, jonne ohjattiin suuri osa Uudenmaan synnytyksistä tai Kätilöopiston sairaala. Sitä en nyt varmuudella tiedä kummassa näin ensimmäisen kerran päivänvalon, sillä sen vauva näkee heti syntymästään lähtien. Näköaisti on silloin varsin keskeneräinen ja hakee muotoaan, kun silmät ja aivot opettelevat tulkitsemaan ympäröivää maailmaa.

Ensi kesän aikana menen kirkkoherranvirastoon kysymään mitä kaikkea he ovat tallentaneet vanhemmistani, pikkusiskostani ja -veljestäni sekä minusta. Isovanhemmista siellä ei taida olla mitään. Ensimmäiset 15 vuotta minussa ei ollut palastakaan, johon olisin ollut tyytyväinen. Ehkä juuri siksi itsetuntoni oli repaleinen ja minkä se kasvoi, sen se kasvoi vinoon. Halusin olla kuten muut tai joku tietty. Tai kun en tiennyt mitä muut tahtoivat vai eivätkö mitään, tahdoin tulla sellaiseksi kuin oletin heidän haluavan.

Sen jälkeen tai niillä main tutustuin alkoholiin, josta tuli oiva suunnan näyttäjä ja itsetunnon eheyttäjä. Sen avulla, jos en kokenut olevani muita parempi, koin olevani kuin muut. Sitä tietä kuljin enemmän tai vähemmän pullo seuranani, mutten tiennyt minne olin menossa. Etsin itseäni enkä kuitenkaan halunnut sen löytyvät maailmasta, jota muutin keinotekoisesti erilaiseksi. Halusin löytää aidon Jorman.

Luulen, etten ole koskaan tarvinnut alkoholia surujen loiventajaksi tai iloni syventäjäksi. Käytin alkoholia, koska en kyennyt hyväksymään itseäni pienenä ja arkana poikana, jollainen todellisuudessa olin. Kuin eilisen muistan vuonna 1980 marraskuun viimeisen viikonlopun, kun päätin tulevaisuudessa ottaa ilot ja murheet raakana. Olimme Porissa, kun sanoin silloiselle tyttö- tai naisystävälle ja tulevalle vaimolleni: "Lopetan juomisen ja saat viedä Jyväskylään Vaasankadun kotiimme raittiin Jorman. Muiden naurunkin kuulen yhä heidän ilkkuessa, etten selviä edes kaupungista ulos juomatta. Siitä eteenpäin en ole kajonnut päihteisiin enkä tarvinnut teräviä enkä loiventavia. Vaan ottanut kaiken sellaisenaan raakana. 

Mutta alkoholi oli tärkeä osa elämääni, sillä sen avulla pystyin viipaloimaan kulkuni niin pieniksi palasiksi, että kykenin ne ennen kaikkea hyväksymään. Se nimittäin ei ole hyväksymistä, että sulloo itseensä käsittelemättömiä myttyjä, kunnes on niitä kurkkuaan myöten täynnä eikä lopulta enää tiedä miten sotkunsa selvittäisi. Tai vaikka tietääkin, ei oivalla. Sillä olen sitten luotu tai en, itsellä on vallasta suurin. Vain minä voin päättää miten suhteudun kokemaani tai tapahtuneeseen tai tulevaan. Silti minun piti elää liki 75 vuotta ennen kuin pystyin täysin hyväksymään itseni äidiltä perityn lättänenän kanssa.

Sadasosasekunti on joskus paljon ja vuosi ei mitään

Eilinen oli Elämän tähden blogger-alustalla 5221. blogi. Niitä on luettu 15 vuoden aikana liki puolitoista miljoonaa kertaa. Se ei ole vuorokautta kohden paljoakaan, mutta joka päivä kirjoitettuna se on isossa ikkunassakin valtava määrä, jonka parissa on kulunut paljon aikaa. Silti se ei ole ensimmäinen julkisen kirjoittamiseni paikka, vaan aloitin puuhan Vuodatus.net  https://share.google/CulJonGGIBANXozwV. Kun tänä aamuna sitä etsin, löysin sieltä viitisenkymmentä kirjoitusta. Sinne pääsee klikkaamalla yllä olevaa punapohjaista... 

Ehkä ensimmäiset omasta päästä syntyneet tarinat olen kirjoittanut lyijykynällä koulujen ainekirjoitusvihkoihin, joista ainoakaan ei ole tallessa. Samoin on käynyt neljännesvuosisadan aikana tietokoneelle tehdyille Jyväskylän Katulähetyksen ja Sininauhasäätiön työpäiväkirjoille. Harmillista, ajattelen silloin tällöin. Vaikkakin lienen ainut maailmassa, joka niitä milloinkaan kaipaa tai tulee kaipaamaan. Ne on myös tehty aikana, jolloin ei ollut haaveita tallentamisista, saati varmuuskopioinneista bittiavaruuteen. 

Julkiset Elämän tähden päiväkirjat ja monta kymmentätuhatta valokuvaa lienevät laitteitteni lisäksi löydettävissä "sieltä jostakin". Varsinkin, jos erilaiset tunnukset salasanoineen ja kaikki muu tarvittava on tallessa ja ylipäätään jonkun muistissa tai tiedoissa. Säännöllistä kirjottamista olen harrastanut puolet elämäni ajasta. Kun lasken puuhaan valokuvauksineen menneen helposti 2-3 tuntia joka päivä, on myös aikaa kulunut ykkösharrastukseni parissa ei melko tavalla, vaan paljon. Ehkä noin neljä vuotta yötä päivää. 

Kerran tapasin Lasse Virenin, joka voitti juosten 4 olympiakultaa. Suurin ero oli alle 5 ja pienin 0,22 sekuntia. Kysyin, että mihin olet käyttänyt voittojen ansiosta säästämäsi ajan? Lasse sanavalmiina sanoi, että kysymys tuli vähän äkkiä, mutta olisin ainakin voinut antaa Juha Miedolle osan yhdestä sekunnista, kun hän hävisi hiihtokullan Thomas Wassbergille sadasosasekunnilla. Lupasin välittää viestin Juhalle, jos joskus näen. Sitten tapasin hänet Jokelan rautakaupassa ja kerroin Lassen viestin. Juha oli yhtä sanavalmis ja sanoi, e​ttä ​helppoahan se on Lassen jälkikäteen luvata. 

Se on aivan käsittämättömän pieni ero, kun sitä peilaan vaikka ihmisen kymmenkertaiseen reaktionopeuteen. Lake Placidin vuoden 1980 olympialaisten 15 kilometrin hiihto onkin yksi urheiluhistorian ikonisimmista ja suomalaisittain katkerimmista hetkistä. Etsin pari faktaa, jotka auttavat hahmottamaan kuinka vähästä oli kyse. Hiihdossa vauhti on loppusuoralla kova. Sadasosasekunti tarkoittaa tuolla vauhdilla noin 2–5 senttimetriä. Tavallinen silmänräpäys kestää noin 0,1–0,4 sekuntia, joten Mieto hävisi ajassa vain kymmenesosa nopeasta räpäytyksestä.

Mutta sekin on paljon, jos ihmisen ja ylipäätään kaiken elävän osana on kuoleman jälkeen kuolemattomuus toisessa todellisuudessa. Missä ei ole aikaa ja josta en käsitä mitään. Mutta miksen voisi uskoa siihen, sillä uskovathan iankaikkisuuteen uskovaisetkin eikä heilläkään ole tietoa yhtään enempää? Nimittäin tässä elämässä kaikille on salaista se mitä on rajan takana vai eikö mitään. Se on juuri siksi ikuista toivoa antavaa, sillä emme tiedä mitä tapahtuu, kun kaikki on kunkin kohdalla loppu. Vai onko? Ehkä onkin jotain, jota ei voi olla olemassa edes tietona kuin vasta sitten, kun on päässyt pois ajan vankilasta.

Tappamisen vimma ja tarve

Kotikissat saalistavat usein lintuja, hiiriä ja myyriä, mutta eivät aina syö niitä.  Saalis voidaan tuoda omistajalle "lahjana" tai jättää paikoilleen. Tämä käytös liittyy saalistusviettiin ja harjoitteluun, ei välttämättä nälkään.  Suomessa arvioidaan kissojen tappavan jopa 144 000 lintua kuukaudessa, mikä herättää keskustelua luonnon monimuotoisuuden kannalta.  Mutta miksi näin tapahtuu? Monilla eläimillä on synnynnäinen tarve harjoitella ja ylläpitää saalistustaitoja. Saalistus on myös leikkiä ja sosiaalista vuorovaikutusta. Erityisesti älykkäät eläimet, kuten delfiinit ja kissat, voivat käyttää saalista leikin välineenä. Tappaminen voi olla lisäksi osa reviirin hallintaa, vaikka saalista ei syötäisi. Jos saalista on runsaasti, eläin voi tappaa enemmän kuin tarvitsee ravinnoksi.  

Ihmiset, joiden joukossa myös itse olen, tulkitsen eläinten käytöstä helposti "huviksi", mutta eläimille kyse on yleensä viettipohjaisesta toiminnasta. Luomakunnan kruununa itseään pitävälle tappaminen voi liittyä abstrakteihin syihin, kuten ideologia tai viihde, kun taas eläimillä se on vaistonvaraista ja biologisesti motivoitua. Itseni on vaikea hahmottaa saati hyväksyä Putinin tai Trumpin kaltaisten vallanhimoa ja tappamisen vimmaa, kun mikään ei tunnu riittävän. Näin on monen muunkin diktaattorin laita eikä siinä auta demokratialla selittely tai ratsastaminen. 

Eläimet eivät yleensäkään tapa "huvikseen" ihmisen lailla, mutta monilla lajeilla on taipumus tappaa enemmän kuin ne tarvitsevat ravinnoksi. Tämä johtuu vietistä, leikkimisestä ja sosiaalisista syistä, ei tietoisesta julmuudesta. Kissat ja delfiinit ovat tunnetuimpia esimerkkejä, kun taas koiraeläimet ja monet muut lajit tappavat yleensä vain ravinnon vuoksi.  Siitä pääsenkin helposti takaisin Thaikotini pihapiirin kissoihin. Monesti istun katoksen alla suojassa auringolta ja joskus sateeltakin sekä seuraan pihan eläinten elämää. Kanojen ja kukkojen reviirien jakoja ja nokkimisjärestystä tai varpusia sähkölangoilla. Yleensä poikasista jokunen joutuu kissojen kynsiin ja siitä suuhun. Mutta ne mitkä selviävät aikuisiksi, oppivat pysyttelemään yläilmoissa kissoilta suojassa.

Enkä minä juuri mitään muiden säätämille vieteille ja vimmoille voi, kun siinä ei auta, vaikka kuinka on kissan kipossa ruokaa. Jonka tosin kanat ja kukot pistelevät suihinsa, kun silmä välttää. Vaikka jonkin sortin järjestystä yritän ylläpitää lasten vesipistoolillla. Kun kakarana lopulta ymmärsin lopettaa lintujen jahtaamisen ilmakiväärilläni, joutuivat sivuraiteille myös kissat lintujahteineen. Mutta niin ne vain ovat lukerrelleet vuosikymmenten jälkeen, ehkä vanhuuden heikkouttani takaisin sydämeeni. Vaikka joka kerta sieltä riipaiseekin, kun huomaan pikkulinnun elämän päättyneen kissan suuhun.

Suhteeni kissoihin on ristiriitainen, sillä samalla tavalla kuin koirille, kuuluu maailmassani kaikille eläimille karjasta lähtien vapaus. Onkin surullista katsottavaa Thaimaassakin varsin yleisten häkkilintujen elämää, joka papukaijoilla voi kestää kymmeniä vuosia. Mutta pihakissojemme vapaudessa on itsekkäälle minälleni myös mukavammat puolensa. Gekot jäävät harvemmin niiden hyppysiin ja hiiret ja muut pikku jyrsijät taitavat vältellä pihaamme. Joskus näköpiiriin ilmestyy kuitenkin peräti suomalaisen vaskitsan kokoinen käärme tai välillä torakka. Molempien päivät ovat pihassamme kissojen toimesta lähes satavarmasti luettu. 

Kerran tapasin optimistin ja pessimistin Jokilaaksossa

Optimisti ja pessimisti seisoivat vielä silloin Jaakkola-Jokilaakson suojättömaan reunalla. Pajujen ja leppien joukossa liian lähellä tien reunaa kasvoi yksi jo pari kertaa auramienen lanaama kitukasvuinen, mutta sitkeä tammen alku. Pessimisti huokaisi ja puuskahti: "Katsokaa nyt tätäkin. Maaperä on pelkkää savea, vettä ja kivenmurikoita. Tuokin puun tynkä kuolee ensi talvena. Ja jos ei muuten kuole, niin joku hiihtäjä hiihtää sen vahingossa kumoon tai ilkivallantekijä katkaisee tahallaan. Turha tässä on edes seistä, kun kohta alkaa sataa kuitenkin."

​Optimisti hymyili leveästi ja levitti kätensä: "Älä ole tuollainen! Minä näen tässä jo upean luonnonpuiston ja suojelualueen. Tuo tammikin kasvaa vuosien saatossa viereen tulevan hautapaikan muistokiven ylle valtavaksi puuksi, jonka alle tulee ehkä muisteluille penkkikin. Lapset luistelevat talvella joen ja lammen jäillä sekä kesäisin onkivat, uivat tai leikkivät muita vesileikkejä, kukat kukkivat ja linnut laulavat. Myllykylästä tulee Kehä Nelosen eteläisen Tuusulan lounainen portti pääkaupunkiseudulle ja Jokilaaksosta sen ainutlaatuinen helmi, uskokaa pois!"

​Itse en sanonut mitään, vaan kävelin pienen tammen luo, kyykistyin ja kokeilin multaa sormillani. Sitten nousin, otin sillanpielestä Tuusulanjoen vettä ja kaadoin taimen juurelle. Poimin myös maasta muutaman kiven ja asettelin ne ympärille Maljapuron varteen suojaksi tuulelta ja tallaajilta sekä palasin toisten luo: "Tammen taimi tarvitsee vettä kerran viikossa ja suojan auramiehen lisäksi myös jäniksiltä. Sinä optimistina voisit hoitaa loppuun luvat luonnonsuojelualuetta varten ja sinä pessimistinä voit listata kaikki mahdolliset tuholaiset ja muut uhat, niin minä etsin niihin sopivat lääkkeet sekä muut torjuntakeinot. Mutta meitä kaikkia tarvitaan. Yksi kertoo kaikki syyt miksi varautua pahimpaan ja toinen kertoo mistä aloittaa torjunnan. Minä taas realistina yritän pitää huolen, että huomennakin on jotain mitä hoitaa.

Nyt Jokilaakso on luonnosuojelualue, jonka keskellä asun. Yli kymmenen vuotta sitten kuorimme kauhakuormaajalla Matkakotimme parkkipaikan päältä pinnan risu- kivi ja joutomaakasaksi, joka sai muokkautua luonnossa omaan tahtiin viime kesään saakka, kuin odottaen jalostajaansa. Vuosia hissun kissun luontoon mukautunut kumpare sai nimen Outokumpu. Eniten tilaa itselleen ovat sillä valloittaneet nokkoset ja Himalajan vuorilta karannut, Suomen viranomaisten jahtaama lainsuojaton eli jättibalsami.

Olen antanut sen touhuta, kuten kaiken muunkin kasvillisuuden pieniä polkuja ja pihapiiriä lukuunottamatta kuten tykkäävät. Nyt talvella päätin, että taidan tehdä asialle jotain ja hankkia niitty- ja kedonkukkien monivuotisia siemeniä sekä kylvää niitä sinne tänne. Sitten seuraan mitä niistä sanovat nokkoset, maitohorsmat sekä muut kanta-asukkaat tai mamut, joista palsami on vain yksi. Toinen kiintoisa kohde on katottomaksi Green​Houseksi päätynyt kasvihuone, jonka lumitaakasta pudonnutta kattoa kyllästyin keväästä toiseen korjaamaan. Kun ei tullutkaan ennustajaeukko Heidi Hautalan povaamia lumettomia talvia. Joten otin koko katon pois ja istutin sisään jäniksiltä ja vapailta kaneilta suojaan muun muassa karviaisia ja pari luumupuuta.

Nyt taidan istuttaa seinien ulko- ja ehkä sisäpuolellekin samoja kesäkukkia kuin Outokummullekin ja katsella mitä tapahtuu. Jos kukkia valmistuu, ovat varmasti ainakin naapurin mehiläisyhdyskunnat ja muut hunajan kerääjät asiasta hyvillään. Mutta minulla on leikkokukille muutakin käyttöä, jonka mahdollisti Tuusulan seurakunnan käyttöönottama hautahaku. Sillä moni kanssani ajassa vaeltanut on siirtynyt hautausmaiden kautta kuka minnekin ajattomuuteen. Jos kaikki menee kuten suunnittelen, ostan Puuilosta tai Tokmannilta muovisia hautamaljoja, joissa vien kukkia hautakummuille. Siellä sanon kullekin: "Terve pitkästä aikaa. Kuten ehkä huomaat tai jostakin näet, en ole unohtanut. Joten toin viimeiselle leposijallesi kasvattamiani kukkia Jokilaaksosta." 

Ainakin kaukana Suomesta visioituna tämä tuntuu oikein mukavalta ja thaimaalaisten uskomusten mukaan hyödylliseltäkin päivien ja miksei kesäöidenkin pikku sisällöltä. Jos onnistun ketojen kukkien kasvatuksessa, luulen niitä riittävän naapureiden ja muidenkin maljakoihin, ovat ne sitten keittiöiden pöydillä, haudoilla tai jossain aivan muualla.

Elän ja tunnen

Kun olin lapsi oli  silloinkin eri vuodenajat, mutta ennen kaikkea kesä jatkui ikuisesti. Päivien määrä oli rajaton, aurinko paistoi aina eikä satanut koskaan. Kansakouluikäisenä kesä alkoi 1600-luvun Suvivirrestä: "Jo joutui armas aika ja ja suvi suloinen. Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen. Nyt siunaustaan suopi taas lämpö auringon. Se luonnon uudeks luopi, sen kutsuu elohon." Nyt ei sama laulu mahdu enää kaikkien koulujen kevätjuhlaan. Eivätkä sinne sovi muutkaan uskonnot, vaan tilan ovat vieleet uskonnottomat ja kouluun onkin mahduttava tyttöjen ja poikien lisäksi myös uusien tuulien muunsukupuoliset ja sukupuolettomat. Kaukana on aika, jolloin koulussani oli yksi ortodoksi Boris, jota sanottiin Porkkanaksi. Hän istui uskonnontuntien ajan yksin viereisessä, tyhjässä luokassa ilman yksityisopetusta toteuttaen uskonnonvapautta omalla tai koulun tavalla.

Pidän erityisen paljon lapsista ja ikäihmisistä, vaikken pienenä poikana ymmärtänytkään kuinka aikani kuluisi työiän jälkeen, jos saisin elää niin vanhaksi. Ensi toukokuun puolenvälin jälkeen siirryn elämään kirjaimellisesti ja kieliopillisen oikeaoppisesti ensimmäisen vuosisatani viimeistä kvartaalia. Päiväni soljuvat Thaimaassakin edelleen toinen toisensa perään, vaikken oikeastaan tee mitään. Ajelen yksin ja kaksin Tatan kanssa PeeCeeX:llä sekä morjenstelen kaikille. Pysähtyilen siellä täällä jakaen lapsille kymmenen tai kahdenkymmenen bahtin leluja ja vapaille kulkijakoirille kissanruokaa vähintäänkin makupaloiksi. Suomeen kieltä voin käyttää ymmärrettävästi vain sosiaalisessa mediassa ja satunnaisissa Messenger tai WhatsApp puheluissa harvalukuisille suomiystävilleni. Muut Thaikotikulmillani ymmärtävät äidinkieltäni yhtä paljon kuin naapurin kanat ja kukot tepastellessaan pihamaallamme samaisen kissanmurkinan perässä.

Muutaman kymmenmetrisen päässä kodistamme on noin kymmenen neliön mummonmökki, jossa on täällä oloaikanani aina asunut ikäiseni tai vanhempi seniori, joita heitäkin morjenstelen. Ehkä sen tai jonkun muun syyn vuoksi kuvan ensimmäinen pienen kodin haltija alkoi käymään meillä päivittäin tai ainakin silloin tällöin. Välillä syöden Morakotin valmistamaa kotiruokaa, joskus vaan istuen keittiön pöytämme ääressä. Koskaan hän ei seuraavana päivänä muistanut eilen käyneensä. Eihän se ketään haitannut ja uskon "kyläreissujen" olleen hänelle päivän kohokohtia tai ainakin tärkeitä. Sitten hän muutti taivasten valtakuntaan tai minne menikään Buddhan oppien mukaan.

Mutta ei aikaakaan, kun pieneen mummokotiin muutti uusi ikäiseni tai vanhempi. Hänestä kyläläiset ja oma jälkikasvukin silloin tällöin huolehtivat tarpeen mukaan. Häntäkin morjestelin ja seniori numero 2 morjesteli takaisin. Hymyillen hampaatonta hymyään ohi ajaessani. Kunnes eräänä päivänä hän lopetti huiskutuksen portailtaan. Sitä aikani ihmettelin enenevässä määrin, kunnes laitoin Tatan, alias Morakotin kysymään syytä. Hän oli lopettanut vilkutuksen siksi, että Morakot istuu takanani PeeCeeX:n kyydissä. Ehkä hän viikon verran sulattelu asiaa tai laittoi palaset uuteen järjestykseen, sillä hän aloitti taas huiskutuksen entiseen tapaan. Mutta viikko, pari siiten samainen lähinaapurimme lopetti syömisen, jonka jälkeen naapurit valvoivat pihalla käytännössä yötä päivää hänen seuranaan. Kunnes kolme päivää sitten hänkin muutti samaan paikkaan kuin edellinenkin kodin haltija.

Vaikka minäkin unohtelen asioita ja muutaman metrin matkalla jäääkaapille saatan unohtaa mitä olin sieltä hakemassa, on elämä opettanut ja vahvistanut käsitykseni, että jokainen eletty ja tuleva päivä on yhtä arvokas iästä riippumatta. Tämä on tärkeä seikka, kun pohdin vielä perustamattoman Granaattipuolueen ohjelmassa olevaa mainintaa eutanasian hyväksymisestä. Itselleni jonkin sortin ristiriita tulee siitä, kun olen hyväksynyt sen kissoilleni ja koirilleni, niin mikä siinä hiertää ihmisen kohdalla. Jumalanko aseman tai tehtävän ottaminen, vaikken tiedä onko ihmisen näköiseksi muokkaamaamme jumalolentoa edes olemassa? Aivan erityinen ilon aihe on, että olen oppinut pitämään vuosisadan viimeisellä kvartaalilla olevista tai sitä lähestyvistä ihmisistä aivan uudella. Ehkä hekin pitävät minusta. Ainakin vähän. 

Jos joku ei minussa osoita hiipumisen merkkejä, se on mielikuvitus. Tuntuukin, että vaikka jotkut asiat pienevätkin niiden merkityksen muututtua iän myötä tai muuten, joku osa minusta laukkaa vähintään entiseen tapaan ajattomuudesta ja äärettömyydessä. Eikä yöllisen unen karattua tule yön hiljaisina hetkinäkään aika pitkäksi, sillä mielikuvitusmaailmassani asuvien haaveiden ja ja unelminen kanssa aika kuluu rattoisasti aamuauringon ensisäteitä odotellessa. 

Esineissäkin mukanani kulkee muistoja

Korut ovat kautta historian olleet enemmän kuin vain koristeita ja viestivät muun muassa sosiaalista asemaa, varallisuutta, uskomuksia ja tunteita. Ne toimivat myös identiteetin ilmentäjinä, kantajansa suojelijoina tai muistutuksina tärkeistä elämänarvoista ja ihmisistä. Korut myös periytyvät kuljettaen mukanaan tarinoita ja perinteitä sukupolvelta toiselle kertoen kantajansa persoonallisuudesta, tyylistä ja sosiaalisesta asemasta. Historiallisesti arvometalleista tehdyt korut ovat viestineet vaurautta. Monilla on symbolinen merkitys. Kuten suojelu enkeli- tai riimukoruissa, onni neliapilassa tai ristissä usko. Esimerkiksi leimatun hopean uskottiin suojelevan pahoilta hengiltä. Korut ovat myös merkityksellisiä lahjoja, jotka viestivät rakkautta, ystävyyttä ja huolenpitoa. Ne voivat olla muistoesineitä edesmenneistä läheisistä tai merkkipäivistä. Rautakaudella ja keskiajalla soljet olivat sekä koristeellisia että välttämättömiä vaatteiden kiinnittämisessä. Ennen rahan käyttöä koruja käytettiin vaihdon välineinä, ja ne ovat toimineet myös varallisuuden säilyttäjinä epävarmoina aikoina. Erilaiset symbolit, kuten sydän rakkaudesta, elämänpuu kasvusta tai ankkuri toivosta, tekevät korusta henkilökohtaisen viestin kantajalleen.

Käsitys siitä, että harakka kerää kiiltäviä esineitä pesäänsä, on pitkälti myytti. Tutkimuksissa on havaittu, että harakat ovat innokkaita keräilijöitä, mutta ne kätkevät pääasiassa ruokaa, eivät kiiltäviä tavaroita. Vain erittäin harvoin pesistä on löydetty metallia, kuten lusikoita tai koruja. Tieteelliset tutkimuksetkaan eivät osoita harakoiden olevan erityisen kiinnostuneita esineistä. Yli 500 harakanpesän tutkimuksessa Jyväskylässä ei löytynyt mitään kiiltävää ja Porissa 700 pesästäkin vain muutamasta löytyi metallia. Harakka on älykäs ja utelias, mutta sen keräilyvietti kohdistuu yleensä syötävään. Mutta sitä keräävät ja varastoivat muutkin eläimet. Kuten kotihiiret, jotka talven aikana jemmaavat mökille unohtuneen koko koiranruokasäkin sisällön sohvatyynyjen ynnä muun alle. Ja koirat, jotka välillä unohtavat minne ovat piilottaneet luunsa. Koristeiden vieminen pesään on linnuilla harvinaista, mutta jotkut lajit, kuten haarahaukat, voivat niin tehdä.

Äkillisellä muistelulla ajattelin, että eihän minulla ole juurikaan koruja tai edes sen tapasia. Saati että niihin liittyisi muistoja tai tunteita. Kuinka väärässä olinkaan, kun pysähdyin asian ääreen. Niitähän löytyi vaikka kuinka, joten nyt vain raapaisen jotain. Luulen ensimmäisen itse tehdyn, päällä kannettavan korun tapaisen olleen alkukesän voikukkaseppeleen. Seuraava muisto on koulussa tekemäni kuparinen, kaulaan ripustettava emalikoru. Syvälle muistoihin pureutuu myös teettämäni kultasormus. Siihen sulatin yhteen isäni vaimoltaan jouluna 1945 saaman kantasormuksen, jonka kivi oli särkynyt sekä vanhempieni vihkisormukset. Niiden keskelle upotin sukuni vaakunan tai mikä se oikein lienee nimeltään. Luulen tai oikeastaan tiedänkin sormuksen olevan ainutlaatuinen koko maailmassa. Ehkä se on myös ensimmäinen koruni, jossa on mukana hyvin syvä tunne.

Uusin oivallukseni yksilöllisellä korurintamalla on pienen pieni lasinen säiliö, jonka ostin Kiinan halpakaupasta noin kolmella eurolla kuljetuksineen. Tai oikeastaan ostin niitä neljä, sillä koruideani on jalostunut matkan varrella. Joka tapauksessa ensimmäisen lasisäiliön täytin Thaikotini seinästä, metrin päässä vuoteestani kaivamalla lyijyluodilla. Sen silppusin pihdeillä niin pieniksi palasiksi, että se mahtui sisään muutaman millimetrin aukosta. Varmasti ainutlaatuisella tunteella varustettu kaulakoru sekin. Eilen vaihdoin siihen niin ikään noin kolmen euron "kaulaketjun" kankaisen nyörin tilalle, joten nyt se on valmis. 

Nyt on Kiinasta tulossa vielä kolme tyhjää lasisäiliötä, joiden sisältöä en vielä tiedä. Ehkä laitan yhteen Thaimaan suurimman järven vettä. Tai ehkä​ löydän​ jotain​ parin​ viikon päästä Pekingin lentoasemalta odotellessani 7 tuntia koneen vaihtoa Ruotsin Arlandaan. Voi myös olla, että yhteen laitan osaomistuskoira Niilon tuhkaa. Katariina Souriin liittyvän yhden korun säiliön sisältö on vielä mietintämyssyssä, jossa toivon sen jalostuvan loistavaksi tai hölmöksi ja lapselliseksi ideaksi.

Mitä kauemmin elän, sitä vanhemmaksi tulen

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 1950 syntyneiden suomalaisten miesten elinajanodote on kehittynyt huomattavasti heidän elinaikanaan. Onkin tärkeää erottaa kaksi eri tapaa katsoa tätä lukua. Kun silloin syntynyt poikavauva näki päivänvalon, hänen laskennallinen elinajanodotteensa oli 58–59 vuotta. Luku oli matala, koska se sisälsi tuon ajan korkeamman lapsikuolleisuuden sekä silloiset elintavat ja terveydenhuollon tason.

​Koska olen saavuttamassa 76 vuoden iän tänä vuonna, tilasto näyttää nyt aivan erilaiselta. Mitä pidempään elän, sitä korkeammaksi ennustettu kokonaisikäni nousee. Nykyisten kuolevuustilastojen valossa ikäiselläni suomalaismiehellä on siis keskimäärin noin 10–12 vuotta elinaikaa jäljellä. Tämä tarkoittaa, että ikäiseni mies elää nykyisin keskimäärin noin 85–87-vuotiaaksi. Taidanpa siis ainakin kerran vielä uusia skootterini. 

Elinikään vaikuttavat tietysti perintötekijät, elintavat ja terveyshistoria. Jos en olisi muuttanut tapojani alkoholin ja ehkä tupakankin kanssa, olisin ajat sitten kuollut. Tosin vajaa kuukausi sitten olin kuolla kotonani luotiin. Sanotaan, että ken vaivojansa valittaa, on vaivojensa vanki. Niitä minulla riittää, sillä vitamiinien kanssa olen popsinut lääkkeitäkin yli 15 vuotta kymmentä eri sorttia. Voin hyvin uskoa, että ne ovat pitäneet minut elämän syrjässä kiinni tähän päivään saakka. 

Blogitaustani huomioon ottaen tämä on mielenkiintoinen näkökulma sukupolvien väliseen muutokseen. 1950-luvun lapsilla eliniän piteneminen on ollut yksi historian nopeimmista lääketieteen ja elintason harppausten ansiosta. Syntymävuonnani suomalaisen miehen keskimääräinen elinikä oli tosiaan alle 60 vuotta. Silloin 76-vuotias mies oli harvinainen "teräsvaari". Nyt samanikäinen on tyypillisesti aktiivinen, digitaalisesti taitava ja usein vielä täydessä vauhdissa harrastuksissaan. Olenkin elämäni aikana "voittanut" tilastollisesti lähes 20 vuotta lisää elinaikaa verrattuna siihen, mitä syntymähetkelläni ennustettiin.

​Silloin Suomi oli vielä vahvasti maatalousvaltainen maa, ja suuri osa väestöstä asui maaseudulla ilman nykyajan mukavuuksia. Nyt elämme huipputeknologisessa yhteiskunnassa, jossa kirjoitan blogia joskus tekoälynkin avustuksella. Olemme se polvi, joka rakensi modernin hyvinvointivaltion. Tänä vuonna syntyvien lasten määrä on todennäköisesti alle puolet tuosta.

​Jos kirjoitustahtini pysyy samana, ehdin tilastollisella odotteellani kirjoittaa vielä toisen 5000 mokoman, eli tuplata nykyisen tuotantoni. Olen elänyt ajanjakson, jolloin ihmisen elämä on pidentynyt ja laatu parantunut enemmän kuin ehkä milloinkaan aiemmin. Tilastollinen "kuoleman ajankohta" siirtyy jatkuvasti kauemmas sitä mukaa, kun saavutan uusia vuosia. Hauska huomio on, että tällä hetkellä miehet kurovat kiinni naisten pitempää ikää nopeammin kuin koskaan. Vuonna 1950 lääkäri olisi saattanut suositella lepoa 76-vuotiaalle. Nyt suositus on "jatka kirjoittamista ja liikkumista", sillä ne pitävät aivot nuorena.

Taidan kääntää takkia

Aika tarkkaan 9 vuotta sitten oli Päivis poiminut talteen kiitokseni paikallislehdestä, kun pyrin sen ainokaisen kerran syntymäkuntani politiikkaan päättämään asioista huonolla menestyksellä. Vaikka vihreiden naisten äänet kantoivat minut Jyväskylän maalaiskunnan valtuustoon muistaakseni kolme kertaa, ei kannatus riittänyt samaan enää Tuusulassa. Ehkä siksi kun kuitenkin olin vihreiden miesten "ääniharava" mitättömällä äänimäärällä, antoivat naiset minulle ikäänkuin lohdutukseksi kuntakehityslautakunnan jäsenyyden. Se oli tärkein lautakunnista, mutten saanut mitään aikaan.

Vaikka olen ollut vihreässä liikeessä sen synnystä saakka, ei se ole ollut koskaan ominta minääni. Siitä tuli poliittinen kotini ensisijaisesti siksi, että vaimoni Liisa pyörätuolinkäyttäjänä oli Kynnys ry:n aktiiveja ja symppasi erityisesti Maija ja Kalle Könkkölää ja muita samaan heimoon kuuluvia vihreitä. Mieleen on jäänyt yhtä jos toista hyvää ja mukavia muistoja kyseisestä vammasjärjestöstä. Mutta erityisesti kerran kirpaisi, kun järjestö jakoi ehdokkaille vaaliavustusta ja oli jättää minut Helsingin pääkallopaikalta jaettujen tukirahojen ulkopuolelle. Alkoholisti kun ei heidän mukaansa ollut oikea vammainen eikä edes oikealla tavalla sairas.

Monet vanhan liiton vihreät olivat minulle vähintään hyviä poliittisia kavereita ja joukkoon oli mukava kuulua. Ehkä jotkut heistä morjenstaisivat vieläkin, jos tultaisiin vastaan tai kuljettaisiin samaan suuntaan. Joukkoon kuului myös Vihreä vaalikoira Niilo, joka joi Pekka Haaviston vaalitilaisuudessa vettä kouluratsastaja ja malli Marko Björsin kanssa samasta mukista Lasipalatsin yläkerrassa. Marko oli itsekin ehdokkaana vuonna 2007 eduskuntavaaleissa. Varsinaisesti elementissään Niilo oli kuitenkin kunnallisvaalikampanjoinnissa. Viimeinen aito tartuntapinta Vihreisiin oli Pekan ja Antonion joulukortti, josta ensin katosi puoliso ja sitten koko kortin tulo. Minulla on hyvin vähän annettavaa vihreälle liikkeelle ja sillä minulle sekä niille, jotka eivät pysty asettamaan ydinvoimaloita elämän tärkeimmäksi asiaksi, kun voimat menevät etsiessä keinoja kuinka selviäisi yön yli seuraavaan päivään. 

Vaikka vuosikymmenet olen sanonut, etten hevin takkiani käännä, taidan sen nyt tehdä. Sen sai aikaan kolmen naisen perustama tai allekirjoittama Suomen Graniittipuolue, joka kerää tällä hetkellä nimiä voidakseen asettaa ensi eduskuntavaaleissa ehdokkaita. Minäkin annoin kannatukseni muiden, noin 5000 joukkoon. Veturina orastavassa puolueessa on sen puheenjohtaja entinen Kata Kärkkäinen, nykyinen Katariina Souri.

Eilen syvennyin enemmän alusta asti, miten tämä ikäluokkansa keilailun Suomen mestari ja Playboy-lehden keskiaukeaman joulukuun tyttö, kahden asianajajan ainut lapsi näkee smaragdinvihreillä silmillään maailman menon nyt. Luin myös ajatuksella koko täydennetyn  puolueohjelman läpi. Tuntui hyvältä ja erilaiselta nykyisiin poliitikkoihin verrattuna, joiden tärkein tehtävä tuntuu olevan haukkua kollegoitaan lisätäkseen tai säilyttääkseen kannatuksensa seuraavissa vaaleissa.

Sekin tuntui hyvältä, että entinen Kata on saanut maistaa alkoholia ja mielenterveyden horjumista liiankin kanssa. Ne ovat molemmat hyviä opettajia opettamaan, ettei ole niin suurta härkää, ettei loppupelissä salvaja ole suurempi. Mutta vaikka joskus käy niin, että kuuseen kurkottoja kapsahtaa katajaan, ei se ole estänyt nykyistä Katariinaa asettamasta tavoitteita kaukaisten pilvien reunoille saakka. Siitä sain maistiaisia selvittäessäni miksi isän puolen kiuruveteläinen Kärkkäisen suku on saanut tehdä tilaa Sourille. Historian kirjat selvittivät asiaa. Äidin puolelta löytyi Souri tai Soureja, joka varsinkin silloin tarkoitti suurta. Joten vahvoja naisia. Entinen ja nykyinen Katariina Suuri.

Maalliset majani, osa 3

En muista asuinko pienen aikaa tai useammankin kerran Päiviksen Laukaan Pitkäniemessä hänen ollessa Kivikylässä kokoaikatyössä, kun itse olin yhtä aikaa viisi viimeistä vuotta samalla työnantajalla osa-aikatyössä. Kuusi viikkoa itsensä myymistä tekemättä mitään ja kuusi kotona tekemättä senkään vertaa. Tehtäväni oli vain olla tyhjänpanttina. Se oli eräänlainen pitkähkö oppisopimuskoulutus tarpeettomana ja hyödyttömänä olemiseen. Muistan hyvin, kun kävelin talvisäässä postilaatikolle yli kilometrin pitkin järven jäätä ihmetellen miksi joutsenet tallustivat kanssani rinta rinnan eivätkä jonossa peräkkäin. En tiedä sitä vieläkään. Joka tapauksessa tietä myöten palatessa soitti Niemelän Jorma tai laittoi tekstarin, että minulle on myönnetty sosiaalineuvoksen arvo. Lähes ensimmäinen ajatukseni yllätyksestä oli erityisesti tekemisteni nollaajille ja muille kapuloita heitelleille, että "ähäkutti". Tosiasiassa meni kauan ennen kuin sain sovitettua neuvoksen manttelin sopivaksi päälleni. Sen jälkeen olen kantanut sitä ylpeydellä, kun käsitin, että sitä ei voi saada kouluja käymällä. Silloin huomasin saaneeni parsittua itsetuntoni rippeet sille tolalle, etten tarvinnutkaan itseni ehjäämiseen muodollista pätevyyttä. Olenkin ollut kelpo vaihtoehto koulunsa käyneille ja esimerkki muille kaltaisilleni lukemattomille.

Sen jälkeen elin monta hyvää vuotta Päiviksen ja osaomistuskoira Niilon kanssa Duokodin nimen saaneessa Merikonttikodissamme sekä talvikaudet luksuksen keskellä Pattayan Jomtienin Seven Seasissa. Olohuoneesta oli matkaa kilometrin uima-altaalle noin kolme metriä. Kaikki oli puitteiltaan kohdallaan ja elämä muutenkin. Ehkä siksi tai siitä huolimatta kasvoimme liian suuriksi toisillemme, ehkä se oli jotain aivan muuta. En kuitenkaan enää kuullut enkä kokenut, että vaimoni rakastaisi minua. Oikeastaan silloin käsitin, että jos yhteinen kurssimme ei muutu, tiemme eroavat ja tämä on lopun alkua. Tänä  päivänäkään en käsitä mihin rakkaus katosi, mutta en enää löytänyt sitä. En silti halunnut pettää vaimoani, mutta en myöskään elää ilman rakkautta. Enkä palata juomakentille enkä päättää päiviäni ennenaikaisesti, joten päätin yrittää etsiä uuden polun. Sellaisen, jossa minulla voi olla mahdollisuus kokea myös rakkautta.

Monien harha-askeltenkin ja todella kipeiden pettymysten jälkeen löysin itseni ja Morakotin Etelä-Thaimaan Phatthalungista, pienestä omakotitalosta kaukana turisteista. En ole hänen menneisyyttä juuri kysellyt eikä hänkään minun. Tiedän ja tunnenkin aikuisen, kuvankauniin tyttären ja hän Päiviksen sekä tietää poikani, hänen tyttärensä ja nimeäni kantavan Little Jorma Goza Soinin Filippiineillä.

Kun tupsahdin ensi kertaa Morakotin ja nykyisin myös minun Thaikotiini, näkyi joka puolella puuttunut miehen käden jälki irtonaisista hyllyistä ja wc-pytyn repsottavasta kannesta lähtien. Kerran, ajat sitten hän sanoi antavansa talon minulle. En hyväksynyt tarjousta, mutta se laittoi pohtimaan kuinka eläkkeelläni pystyisin hieman kunnostamaan ja kunnostuttamaan taloa ja sen koneita. Tämä talvena luovuin PeeCeeX skootterin uusimisesta ja laitoin vaihtorahat kotiimme fiksaamiseen. Alussa oli ajatuksena vain teettää toisen huoneen puuttuva välikatto ja laittaa ilmastointilaite, jonka Tata oli myynyt nälkää siirtääkseen tai muista syistä. Lisämenoerä tuli, kun kaupungin alamaailman riiviöt, kai tyttären vaarallista poikaystävää jahdatessaan tai pelotellakseen ampuvat kiväärillä seiniin, ikkunoihin ja oviin yli 20 laukausta.

Itse olisin korjannut vain ikkunalasit ja jättänyt oviin ja seiniin luotien reiät sekä rappaukseen muut jäljet. Mutta sinällään ainutlaatuiset muistot muistuttivat asioista Tataa väärällä tavalla. Niinpä sanoin, että maksan koko talon noin 500 euroa maksavan maalauksen kaikkine tarpeineen ja maaleineen, jos tehdään värikäs, modernilta näyttävä talo. Sillä ajattelin itseni umpikujaan toisen omaisuuden korjaamissa. En nimittäin keksinyt, jos talo olisi minun, kuka sen perisi, kun sen aika tulisi. Joten nyt kuvan kodissamme on ulkoseinissä noin 7 eri väriä. Aikansa Morakot sovitteli värejä päässään ja silmissään, mutta kun naapuritkin sanoivat, että hieno on, sanoi Tata yhtenä aamuna: "Funny House".

Maalliset majani, osa 2

Helsingissä asumisen ajan meillä oli myös asumiskelpoinen vene ja matkailuauto, joissa asuin Päiviksen kanssa pätkiä siellä täällä. Kymmenmetrisen, hollantilaisen teräsveneen nimi Vrijheid - Vapaus sopi oivallisesti tuoreeseen avioerooni. Kotisatama oli Tervasaaren kannaksella, jossa vietimme monta kesäyötä ja päivää eikä "yksiö" voi juuri paremmalla paikalla Helsingissä sijaita. Tosin monesti keväällä nostimme sen lavetin päälle ja siirryimme jonkin Suomen järven tai muun merenrantapaikan kesäasukkaiksi.

Matkakodissamme elimme välillä talviakin samantapaisesti. Erityisesti on jäänyt mieleen Rastila Camping, josta kuljimme Sininauhasäätiön autolla tai ratikalla Sörnäisiin töihin. Skootteritelineessä perässä keikkui Vespa, joka kulki kanssamme kauimillaan Turkin vuorten yli Alanyaan. Eilen mainitsemani kohtalo, omat valinnat ja omanlaisuutemme pirstaloivat ikuiseksi tarkoitetun avioliittomme sekä seniorielämän suunnitelmat Matkakodissa Välimeren maisemissa. Tilalle tuli elämäni itsekäs jakamattomuus ja suunnaton yksinäisyys.

Mutta sitä ennen ehti tapahtua muutakin kuin sydäninfarkti, jolla oli iso merkitys myös asumiseen, sillä päätin luopua Sininauhasäätiön vetovastuusta. Se, kuten aiemmin Jyväskylän Katulähetyskin olivat minulle paljon enemmän kuin työpaikkoja. Ne olivat "henki ja elämä". Vaikka luovuin, oli koti silti entisen liimatehtaan ylimmässä kerroksessa monen kaltaiseni joukossa. Mutta uusi johto puhalsi kylmiä koillistuulia ja kävi selväksi, että "Mauri on työnsä tehnyt ja Mauri saa hoveineen lähteä." Joka aamu tai päivä pelkäsin, että joko tänään tulee ilmoitus, että lähtekää ennen kuin tulee aika itkeä ja lähteä. Se kaikki olisi kertomisen arvoista, mutta pukeminen painettaviksi sanoiksi vaatisi kurjemman olon. Tosin nurjasta mielestä ja leppoistamisesta olen aiemminkin kirjoittanut. Ehkä niiden aika on silti joskus uudelleen .

Joka tapauksessa visio ja unelma Sininauhasäätiöstä, joka pitäisi huolen vastuunkantajistaan myös sen jälkeen, kun palkkatyö on päättynyt, haihtui mukanani taivaan tuuliin. Jäljelle jäi monelle vain työpaikka työpaikkojen joukossa. Ja ehkä jollekin kodittomalle kodin sijaan vain asunto asuntojen joukkoon. Viimeinen suuri työnäky oli tehdä Merikonteista ilman muuttumisen vimmaa koteja, joissa voisi olla jä elää omine tapoineen. Sitä varten olimme hankkineet leiriimme jopa vaihtoehtoisen ammatti- ja oppisopimuskoulun teollisuushalleineen, jossa oppilaat olisivat tehneet Päiviksen johdolla koteja kodittomille.

Ehdimme tehdä kaksi koekotia yhteistyössä Järvenpään Mestariasuntojen, Samarian ja Uuden Kasvun Yhdistyksen kanssa. Niistä suuremman esittelimme Hyvinkään asuntomessuilla. Siitä tuli kotimme ja messujen jälkeen se tuotiin rekka-autoilla Tuusulanjoen yli, Soiniityntien sillan toiselle puolen, Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskelle. Tätä kirjoitussarjaa pohtiessani päättyi syväksi surukseni sen kolmannen kanta-asukkaan, osaomistuskoira Niilon yli 15-vuotinen elämä. Paikka oli sille rakas, sillä se näki lattiaan saakka olevista ikkunoista ulos, jossa se ainoana paikkana elämässään sai kirmata vapaana pitkin luontoa. Ensi kesänä henkinen Niilo palaa Jokilaaksoon, kun sen tuhkat ripotellaan Rudi-ystävän viereen. Ehkä ne sen jälkeen taas kirmaavat yhdessä pitkin luontoa tavalla, jota ihmisen ei ole tarkoitettu järjellään käsittävän.

Maalliset majani, osa 1

Olin jo kirjoittanut ensimmäisen blogiosan  asumisistani, kun siihen kuvitusta etsiessäni huomasin kirjoittaneeni kodeistani jo aiemmin. Ne pääset lukemaan tästä. Vasemmasta alakulmasta klikkaamalla tulee näytölle ainakin minun laitteelleni seuraava blogi kaikkiaan viidestä osasta. Ja miksei muitakin kirjoituksia järjestyksessä tähän päivään saakka. Kun aiemmat kirjoitukset kodeistani näyttävät päättyvän Keski-Suomeen ja Kalliomäen puolimatkankotiin, jatkan sieltä.

Vaikka sanotaan, ettei kohtaloaan voi valita, yhtä varmaa on, että voimme päättää miten siihen suhtaudumme. Suhtautumisemme tapahtuneeseen vaikuttaa myös tulevaisuuden valintoihin. Josta taas voi päätellä, että vähintään omaan, mutta muidenkin kohtaloon voi vaikuttaa. Minut se heitti Jyväskylästä Sininauhasäätiön bossiksi Helsinkiin ja toinen kotini tuli Kurviin päiväkeskus Karvisen seinän taakse. Jonka yläpuolella taidettiin myöhemmin sakraalitilassa kastaa lapsenlapseni Sini Oliviaksi.

Itse asuin pienessä toimistohuoneessa, jossa työpiste oli parvisängyn alapuolella. Voin siis sanoa työmatkani olleen kirjaimellisesti tuumasta toimeen. Ehkä liikuttavimmat muistot ovat työhön tai oikeastaan työpaikkaan liittyvät yön hiljaiset tunnit, kun monena yönä tein syyttäjälle vastinetta. Sillä itseään Jumalan sotureina pitävät tekivät kaikkensa, etten palaisi entiseen työhöni Jyväskylään. Vieläkin muistan yhden uskon veljen tokaisun, kun syyttäjä teki syyttämättäjättämispäätöksen: "Ei se mitään muuta eikä haittaa, minähän voi ajaa asiaa siviilikanteena".

Kerran vuosia myöhemmin ottaessani vastaan lahjaksi saamiani hollantilaisia puukenkiä, ajattelin, että ovatkohan nämä happamia pihlajanmarjoja, anteeksipyyntö, aito ystävyyden osoitus vai ketunhäntä kainalossa annettuna jotain aivan muuta. Minulle kyllä käyvät kaikki vaihtoehdot paitsi unohtaminen. Silloin tällöin olenkin kuullut itselläni olevan pirullisen muistin. Joka unohtaa mikä pitäisi muistaa, mutta muistaa mikä olisi hyvä unohtaa. Maailmalta ei ole kertynyt muistaakseni saamisia, mutta joillakin ihmisillä on palauttamatta vääryydellä vietyjä rahojani. Saamatta on myös jokunen anteeksipyyntö, joita lienee turha odottaa, sillä asianomaiset eivät ehkä edes ymmärrä olevansa sellaisen tai useamman minulle velkaa. 

Päiviksen ja minun ensimmäinen yhteinen koti oli samassa osoitteessa Hämeentiellä. Ja omat sekä monen muun työpisteet verhon takana. Jos oikein muistan, niin asuimme tai ainakin tavaramme olivat vielä Puolimatkankoti Topi-Katissa, kun sain sydäninfarktin, joka oli päättää maalliset lauluni. Maatessani Meilahden sairaalassa, teki vaimoni yksin muuton tulevaan kotiimme, entisen liimatehtaan ylimpään kerrokseen Vallilassa. Siellä Sininauhasäätiön lopulta noin sadan asunnon ja toimistojen kokonaisuus sai nimen Puolimatkakoti Pessi & Illusia. Olipa alakerrassa ja väestösuojassa myös Gospel Riders moottoripyöräkerhon tilatkin pyörien säilytyksineen.

Hyvää matkaa koirien taivaaseen Niilo

Lähes päivälleen 10 vuotta sitten lauantaina 27. helmikuuta 2016 Päivis kirjotti ja kuvitti Elämän tähden blogissaan osaomistuskoira Niilosta näin: "Paluu Jokilaaksoon merkitsi myös osaomistuskoira-Niilon siirtymistä maalaiskotiinsa eli meille. Koiraperheen arki on hieman erilaista kuin koirattoman. Niilon kaupunkikodissa on laskeskeltu, että ilman koiraa päivään tulee kolme lisätuntia, jotka mahdollistavat ties mitä muuta tekemistä. Kääntäen tuo tarkoittanee, että Niilon kanssa ollessa jotain muuta pitää jättää tekemättä.

Niilon tapaaminen oli taas ratkiriemukas. On mukava huomata, miten se aina on niin innoissaan useamman viikon eron jälkeen. Eikä sille kodin vaihtaminen näytä tuottavan mitään ongelmaa. Niilolla on Jokilaaksossa yleensä paljon virikkeitä sisälläkin, koska Merikonttikodin ikkunat yltävät lattiaan asti. Se näkee ulos vaikka makuultaan. Ja niin se usein tekeekin. Heti ensimmäisenä päivänä ulkona ei kuitenkaan ollut juuri mitään vahdittavaa, sillä kaneja ei nyt jostain syystä ole näkynyt ainuttakaan. Luotan kuitenkin siihen, että jostain ne taas ilmestyvät pihaamme. Niin kuin aina ennenkin.

Päin vastoin kuin yleensä, Jorma totesi tällä kertaa Niilon nähdessään, ettei se ole ollenkaan laihtunut. Yleensä käy niin, että meillä ollessaan se saa takaisin kilot, jotka se kaupunkijaksollaan on karistanut. Kieltämättä minustakin näytti, että paino on pysynyt ennallaan. Tosin vyötärön kohdalla oli kuitenkin suositeltava kaari. Ehkä lähdemme oletuksesta, että Niilo on nyt normaalipainoinen. Mitä se sitten rotujen koiran kohdalla tarkoittaakaan. Se kun on täydellisesti oma itsensä ilman vaadittavaa säkäkorkeutta tai muuta rotukoirien elämään kuuluvaa asiaa. Päätän raporttini Niilosta tähän, sillä minulla on nyt täytettävänä tuo alussa mainittu kolmetuntinen. Tai kun Niilo tuli meille vasta iltapäivällä, ehkä tämän päivän koirasisällöksi riittää 1,5 tuntia. Siitä on käyttämättä tasan sen verran, että vielä on aikaa iltalenkin verran jäljellä."

Viime yönä Thaimaan taivaan alla, kaukana Suomesta minut tavoitti vuoteen uumenista Liisan lähettämä suruviesti: "Niilon vointi heikkeni nopeasti ja tuotiin äsken eläinlääkäriin, jossa jouduttiin tekemään se viimeinen päätös. Niilo eli hyvän elämän. Oli Timon ja minun silitettävänä viimeiseen hengenvetoon. Tässä vielä hetki ollaan Niilon kanssa. Haudataan sitten tuhkat ensi kesänä Rudin viereen."

Silloin Niilon monet kodit muuttuvat lopullisesti yhdeksi sen palatessa pysyvästi Jokilaaksoon ja se saa viimeisen leposijansa Jokilaakson Rabbit Islandilla. Meitä oli neljä tasavertaista ihmisjäsentä sen perheissä tai perheessä, sillä miten se mahtoikaan ajatella Päiviksen, Liisan, Timon ja minut. Tosin Jokilaaksossa viimeiset vuodet Niilo kävi vain vierailevana tähtenä. Mutta meistä monesta johtuen sen tai hänen ei koskaan tarvinnut olla tutullakaan vieraalla hoidossa. Minulla olevassa viimeisessä, pari viikkoa vanhassa, Liisan tai Timon ottamassa kuvassa Niilo katselee meren jäällä kohti taivasta kuin kysyen, että tuonneko menen ja tapaan parhaan koirakaverini Rudin? 

Itse kirjoitin blogissani Niilosta puolivälissä sen elämää näin: "Minulla on aina ollut koira. Joten pidän niistä, kuten voisi sanoa kaikista muistakin eläimistä. Tai ainakin hyväksyn niiden yhtäläisen oikeuden elämään kuten itsellänikin on. Punkeista hyttysiin ja paarmoista paskakärpäsiin. Koirani ennen ovat kaikki olleet rotukoiria. Niilo onkin ensimmäinen rotujenkoiramme. Isä on jackrusselin terrieri ja äiti tuhannen tarinan tyttö Tallinnan kadulta.

Olin jo pitkään ajatellut, että aika, jolloin koira asuu kanssani samassa taloudessa on lopullisesti ohi, koska en halua luopua matkustelusta ulkomailla enkä Thaimaan kodista. Kunnes kerran jossakin keskustelussa tuli mieleeni, että sehän on nykyään kovin trendikästä osaomistaa sitä ja tätä. Mutta se ei vielä vienyt ajatusta satamaan, että omistaisin Päiviksen, vaimoni kanssa koiran kahdestaan. 

En nimittäin halunnut koiran olevan itsekkyyteni vuoksi vieraalla hoidossa. Tarvittiin siis toinen omistaja, joka omistaisi Niilosta toisen puolen. Heidän kanssa jakaisimme vastuun tasan fiftysixty, kuten Matti sanoi. Koiralla olisi kaksi kotia, joissa se viettää vuotensa tasan kummassakin erikseen sovittavin jaksoin. Näin on ollut nyt yli seitsemän vuotta. Osaomistuskoira Niilolla on kaupunkikoti ja koti maalla, joihin molempiin se on aina ollut yhtä innokas lähtemään ja jäämään. Joten Niilo ei myöskään ole perhekoira vaan kahden perheen koira. 

Ja yhtä innokkaasti se lähtee korvalääkäriinkin, sillä sen se yhdistää asiaan vasta, kun eläinlääkäri avaa toimenpidehuoneen oven. Korva-sana sillä on kuitenkin inholistan ykkösenä, jonka se poimii ihmisten välisistä keskusteluistakin etsien pikaisesti piilopaikan. Mutta miksi meillä on sitten monen rotukoiran jälkeen rotujenkoira? Muista Niilon emäntien ja isäntien motiiveista en sano mitään, mutta sanon yhden omistani.

Se on henkilökohtainen, yhden hengen vastaisku pentutehtailua vastaan, sillä rotujenkoiria ei juurikaan kukaan jalosta myytäväksi. Näin on myös katukoirien laita ja vastaavien kanssa, joita tuodaan Suomeenkin monesta maasta ympäri yhteistä palloamme. Jokainen Suomessa syntynyt tai sinne tuotu monirotuinen koira vie yhdeltä jalostetulta koiralta paikan. Siitä minä pidän."

Suojättömaasta luonnonsuojelualueeksi

Vanhempieni kuoltua perin Hyrylän Korpintieltä heidän rakentamastaan omakotitalosta piharakennuksineen sekä tyhjästä tontista ⅓, lopun mennessä siskolleni ja veljelleni tai heidän lapsilleen. Ensimmäisen vaimoni kanssa ja avulla lunastin vuosien saatossa kiinteistön itselleni, joka olisi kokonaan oma tarinansa. Ehkä kirjoitan sen joskus.

Asuin silloin Keski-Suomessa ja talo meni yhä huonompaan kuntoon. Eikä minulla ollut rahaa eikä oikein innostustakaan sen kunnostamiseen. Jotain oli kuitenkin hyvä tehdä asian eteen, näin ajattelin. Kiertelin autolla ja skootterilla pitkin Hyrylän seutuja tapojeni mukaan, että sattuisiko silmiin jotain hylättyä tai muuten vailla käyttöä olevaa vaihtokelpoista, jossa näen vision ja muuta järkeä, mutta muut eivät.

Niillä kierroksilla törmäsin nimettömän tien ja Tuusulanjoen toisella puolella sillan takana maahan, jota jotkut olivat pitäneet kaatopaikkanaan. Alueella oli vain pieni mutakuoppa ja paljon vetistä ryteikköä pajukoineen ja risukoineen. Siitä innostuin, joten selvitin omistajat. Sen sekä paljon muutakin omistivat Juhani ja Seppo Sjöblom. Sekin olisi omat tarinansa ja ehkä kerron senkin joskus.

Joka tapauksessa otin heihin yhteyttä. Se oli helppoa, sillä olin tuntenut heidät koko ikäni. Oltiin koulukavereitakin. Sanoin: "Teen teille tarjouksen, jossa ei ole minulle taloudellisesti mitään järkeä, mutta mistä ette halua kieltäytyä. Vaihdetaan syntymäkotini tontteineen erikseen sovittavaan määräalaan Myllykylässä joen rannalta ilman välirahaa ja te maksatte kaikki veroseuraamukset sekä kaupan muut kulut."

Kävi ilmi, että alueella oli kaksi rakennuslupaa omakotitaloille ja myöhemmin kolmaskin, kun poikani ajatteli tehdä sinne kotinsa perheensä kanssa. Kaikki jäivät rakentamatta. Lisäksi yhteiskunta halusi tehdä Tuusulanjoen tulvavesien tasausaltaat hankkimalleni alueelle ja kiristyneet lentomelualuemääräykset estivät pysyvien rakennuslupien uusimisen. Samalla vain vahvistui käsitykseni, että kun valtio tai kunta päättää jotakin ottaa ja tekemillään säädöksillä säätää, tekee se niin. Kaltaiseni pienen ihmisen osa on hyväksyä, ellei halua tapella vuosikausia Don Quijoten tavoin tuulimyllyjä vastaan. Ja sen jälkeen rahansa oikeudenkäyntikuluihin menettäneenä itkeä ja hyväksyä. Toki joskus voi mittelöitä voittaakin, mutta itse ajattelin hakea orgasmini muualta kuin oikeussaleista. Sinne kuitenkin menivät romukoppaan kaikki muiden tekemät ja omatkin suunnitelmat ja jäin Päiviksen kanssa miettimään matkailuautoon ja grillikotaan, että mitäpä nyt? Vai eikö mitään ja annetaan kaiken Jokilaaksossa vaan olla?

Ensimmäisen vaimoni kuoleman jälkeen jouduin huomaamaan pesänjaon ja perunkirjoitusten yhteydessä, että niin vähäistä ei taida minulla olla, etteikö joku sitä kärkkyisi. Vaikka kuinka olimme yhdessä sopineet kaiken jäävän pojallemme vasta kuolemamme jälkeen avioerosta huolimatta. Jos en olisi säilyttänyt määrättyjä tositteita ja muita dokumentteja, oli lähellä, etten menettänyt myös Jokilaakson nimen saanutta paikkaa.

Kun sen rikkaassa luonnossa kesällä kävellessäni ja uidessani sekä talvella luistellessani Päiviksen kanssa yhteiskunnan kaivaminen Jokilampien jäällä kevätauringossa, tuli yhä valmiimmaksi ajatus siirtää Jokilaakso kauemmas tai ainakin vaikeammin saavutettavaksi sitä himoitsevien hyppysistä. Joten lahjoitin kaiken Elämän tähden -yhdistykselle. Sieluni sai myös rauhan, etten vaihtanut vanhempieni rintamalla puolustamaa pientäkään palasta isänmaata ja heiltä saamaani, ansaitsematonta perintöä rahaan. Sen kaiken keskellä kirkastui koko ajan visio ihmisten tekemästä luonnonsuojelualueesta. Näin sai alkunsa Jokilaakson luonnonsuojelualue, jonka synnyn voi kertoa monin eri tavoin. Ehkä kirjoitan niistäkin joskus taas uuden version.

Tänään en kirjoita blogia

Sillä löysin tarinan miehestä, joka myös on tehnyt luonnonsuojelualueen. Paljon suuremman kuin Jokilaakso. Luonnonsuojelusaaren synnystä voit lukea tätä klikkaamalla ainakin niin kauan kuin linkki toimii. Mutta huomenna kirjoitan jotain siitä kuinka kahdesta suojättömaan palasesta tuli luonnonsuojelualue.

Arvaamattomia ovat monien polut

Kun Päiviksen Muumimamma ja Muumipappani eivät enää mahtuneet yhdessä Duokodiksi nimeämämme Merikonttikodin keittiön laatikkoon, muutti Muumimamma Päiviksen ennenaikaisen mummonmökin lusikkalaatikkoon. Muumipapan jäädessä ihmettelemään kadonnutta puolikasta yhteisestä vanhuudesta. Samoin kävi minulle. Jälleen kerran oli koottava lelut ja etsittävä elämälle uusi sisältö. Tosin tällä kertaa jäin yksinäni entiselle hiekkalaatikolle ihmettelemään minne hukkasin loppuun asti suunnitellun tulevaisuuteni.

Vaikka olen aikaisemminkin kadottanut rakkauden, koskaan en ole pudonnut niin syvälle suonsilmään ja murheen alhoon, etten millään ollut löytää itsestäni enkä elämänhalusta edes rippeitä. Kuten  aiemminkin kerran tai pari kirjoitin, sieltä minut kiskoi maan pinnalle ja elämän sykkeseen koulukaverini. Hetken jo ajattelin, että hänenkö kanssaan jatkan taivalta, joka olisi jotain enemmän kuin ystävyyttä. Tähtiin tai omaan mieleeni oli kuitenkin kirjoitettu toisin.

Mutta viisaasti olen usein itseltäni kysynyt milloin on liian myöhäistä aloittaa alusta. Ja yhtä monta kertaa yhtä viisaasti vastannut, etten tiedä, mutta ei ainakaan vielä. Avioeron mainingeissa meni puoliksi omistamamme moottorikelkat, matkailuauto ja skootteri, sekä käytännössä Pitkäniemen, Seven Seasin käyttöoikeudet ja paljon muuta. Jäljelle jäi tyhjyys ikuisine käyttöoikeuksineen Elämän tähden omistamaan Merikonttikotiin ja -saunaan. Niitä ei silloin tarvinnut enkä voinut jakaakaan kenenkään kanssa. Olin vain äärimmäisen yksin ja yksinäinen. 

Sitten elämääni tupsahti Thaimaan laitamailta kaukana turisteista Morakot, joka

tarkoittaa smaragdia thain kielellä. Sana on lainattu sanskritin sanasta marakata, joka viittaa nimenomaan vihreään jalokiven. Thaimaan pyhin uskonnollinen esine onkin "Smaragdibuddha" (Phra Kaew Morakot), joka sijaitsee Bangkokin suuressa palatsissa. Itse asiassa se on veistetty jadeiitista, mutta thain kielessä nimitys viittaa sen loistavan vihreään väriin. Smaragdi on perinteisesti horoskoopiltaan Härän tärkein onnenkivi ja horoskooppimerkkiä hallitsevan Venus-planeetan symboli.

​Smaragdilla eli Morakotilla katsotaan olevan useita ominaisuuksia, jotka resonoivat maanläheisen luonteeni kanssa. 

​Uudestisyntymisen ja kevään syvän vihreä väri edustaa kasvua ja elämänvoimaa – aivan kuten luonto Härän horoskooppimerkkini aikaan toukokuussa. Härkä arvostaa turvallisuutta ja pitkiä suhteita ja smaragdin uskotaan vahvistavan kumppanuutta sekä tuovan emotionaalista tasapainoa. Maamerkkinä Härkä liitetään usein aineelliseen hyvinvointiin ja nautintoihin, kun taas vastaavasti smaragdia on pidetty historian saatossa vaurauden ja menestyksen kivenä.

Aineellista hyvin- tai pahoinvointia on kanssani turha etsiä, sillä syntyessäni minulla ei ollut edes laamapaitaa. Ajattelen, että lähtiessäni ei olisi sen enempää. Toivon, että maallinen majani kääritään ikäänkuin Torinon käärinliinoihin ennen polttamista. Sillä ostin kahdeksan vuotta sitten pellavaiset Jesus-merkkiset  pussilakanat, jotka Finlayson lupaa keltaisen linkin takana kestävän 50 vuotta. Vaikka se laitonta onkin, toivoisin, että läheisistäni löytyisi lainrikkoja, joka ripottelisi tuhkaani edes nimeksi neljään eri paikkaan. Rabbit Islandille missä tulevat olemaan osaomistuskoira Niilon ja hänen parhaan koirakaverinsa Rudin tuhkat, vanhempien ja siskoni haudalle, Jokilaakson luonnonsuojelualueen Jokilampiin sekä loput Soiniityntien varressa olevan kiven juurelle, jossa on laattakin valmiina.

Teemme Thaikodista muodikkaan ja modernin näköisen

Minulla oli tarkoitus velttoilla ja lähes täydellisesti leppoistaa nyt menossa oleva koko puolen vuoden Thaimaan jaksoni, mutta toisin on käynyt. Vaikken juuri ole muuta tehnyt kuin ollut olemassa ja aukonut ruuan vuoksi suutani. Sekä sinällään vaatimattoman rahamassini nyörejä saadaksemme toiseen huoneeseen välikaton ja seinälle ilmastointilaitteen. Jollainen siinä on joskus ollutkin, mutta jonka Tata oli myynyt saadakseen siirrettyä nälkäänsä.

Kun homma oli valmis, piti meidän loppujaksolla ainostaan käydä junalla eestaas länsirannikolla suht tuoreen ystäväpariskunnan luona hemmoteltavana sekä meressä uimassa. Mutta muutakin puuhaa tuli, kun asemiehet häiritsivät yörauhaamme ampuen kiväärillä yli kaksikymmentä luotia betoniseiniin sekä ovista ja ikkunoista sisään. Siitä tuli tarve maalata ja maalauttaa ainakin osa seinistä. Mutta kun yksi oli saanut uuden pinnan, näyttivät loput alakuloisilta ja kuin lopun edellä maansa myyneiltä.

Kaivoin matkakassasta viimeisetkin joutilaat bahtit ja sanoin, että jos tehdään yhtä värikäs kuin vaatteeni, niin maalataan koko talo. Tosin ulkokeittiön seinän kanssa piti tehdä kompromissi, vaikka olin joutunut muutenkin vaihtamaan kirkkaan keltaisen haaleampaan. Tänä aamuna Morakotin vuoteen puoliskolla oli kovin hiljaista ja suu kuin Hangon keksi päälaellaan. Kysyessäni mikä hiertää, sanoi hän valvoneensa koko yön, jos kompromissivärikään ei ole mieleen. Suupielet kääntyivät tuttuun hymyyn luvatessani maksaa ensi talvena yhteen seinään uuden värin, jos tulevan viikon väritys ei sopeudu Tatan maailmaan kesän aikana. Viidenkympin lupaus. 

Samalla selvisi Tatan ja vähän minunkin Thaikotia kiertäessä, että yhden seinän ikkunanpokat, jos eivät olleet termiitit syöneet, niin aurinko kuitenkin oli porottanut ne käyttökelvottomiksi. Oli siis uusittava vähintään kehykset sekä kuusi pientä ikkunaruutua salpoineen ja saranoineen. Puuhaan löytyi jo minullekin tutuksi tullut luottotimpuri tai peräti puuseppä. Joka tapauksessa tälle 84-vuotiaalle osaajalle en kelpaa edelleenkään edes lautapojaksi saati kisällisiksi tai muuksi apulaiseksi. Vaan hän selitti Morakotin välityksellä, että tekee mieluiten yksin, ettei tule mitään vahinkoa. Kun ei kelpaa, niin ei kelpaa, ajattelin kelvottomana. Toisaalta oli mukava kokea itsensä osaamattomaksi nuoreksi mieheksi.

Hyryläläisiä tarinoita – totta vai tarua, muistoja ja kertomuksia

Pari päivää aiemmin kirjoitin hankkeesta, jossa hieman piiloviestinä harmittelin, kun oletin Sari Rinteen kiinnostuksen hiipuneen. Olin väärässä, sillä hän oli ainoastaan unohtanut. Joten Sari palasi asiaan höystämällä palautteensa sen verran voimasanoilla. kun kotiseurakuntani luottamushenkilölle on sopivaa. Ja synnytti tuotapikaa johdannon Facebook-sivuille, jotka taidamme saada julkaistua viikonlopun aikana. Tässä niistä esimakua:

Kerro, kirjoita ja jaa kuvia siitä, mitä kylällä on tapahtunut. Laitetaan muistiin tarinat ja tapahtumat. Kirjoitellaan ja muistellaan Tuusulan Hyrylään ja hyryläläisiin liittyviä tarinoita. Ei ole tärkeää, ovatko ne totta vai tarua, kunhan joku teistä muistaa tai muistelee kuulleensa ja kertoo eteenpäin.

Keräämme kansan suusta kuultuja faktoja ja fiktioita tähän ryhmään ja teemme niistä myöhemmin ehkä jopa kirjan tai kirjasen, teidän kuvilla höystettynä. Laittakaa kuvia ja tarinoita, tarinoita on mukava lukea ja muistella. Muistatko, oliko se niin vai tietääkö joku toinen asiasta vielä enemmän? Muistellaan menneitä, joista moni liittyy tavalla tai toisella Hyrylään. Onhan se syntymä-, kasvu- ja vuosikymmenten ajan kotikylämme.

Tarinoita riittää meillä jokaisella. Millainen tunnelma oli Hyrylän Hyppyreillä? Entä Kessan ja Unkan baareissa? Kävitkö ostamassa juhannukseksi pussikaljat Haaralan kaupasta? Löytyikö Winqvistin Megrin kaupasta yöpaita vaimolle tai äidille, lensitkö pihalle jostakin kylän kuppilasta? Mikä on se tapahtuma tai kylällä tapahtunut asia joka on jäänyt mieleen?

Ei siis ole väliä, kuinka muisto on vuosikymmenten aikana muuttunut tai vaikka olisi osittain mielikuvituksen tuotetta. Hyvin riittää tarina omasta elämästä tai siitä, miten muistelee jonkun toisen kertoneen. Kerätään tarinat yhteen paikkaan, aluksi tähän Facebook-ryhmään.

Kun saamme koottua tarpeeksi kertomuksia ja teidän valokuvia Hyrylän seudulta, voisimme tehdä todellakin tarinoista kirjasen. Mitä sanotte ajatuksesta? Muistathan että kun lataat kuvan ryhmään, se on sinun omasi ja annat meille samalla käyttöoikeuden painaa kuvasi kirjaseen kun ja jos se joskus syntyy, ja sehän syntyy.

Tervetuloa tarinoimaan, kertomaan ja kommentoimaan. Ollaan ystävällisiä, eikä mollata tai nolata ketään, vaikka se olisi miten hyvä juttu sieltä Lekkerin vastapäisen snakarin yölliseltä seikkailulta (kysy kaverilta julkaisulupa).

Kiva kun tulit mukaan!

Terveisin

Jorma Soini ja Sari Rinne

Jos Suomen kruunu olisi kuulunut Kaarinan Maununtyttären lapsille jne

Välillä on mukava pysähtyä miettimään historian suuria "mitä jos" -kysymyksiä. Tänä ja viime vuonna Turun tuomiokirkossa on kohistu Kaarina Maununtyttären sarkofagin tutkimuksista. Joten yöllä ja aamulla ajatukseni karkailivat Gemini keinoälyn kanssa juuri siihen kutkuttavaan suuntaan. Entä jos Kaarina ei olisikaan ollut vain syrjäytetyn kuninkaan leski, joka vetäytyi Kangasalle? Entä jos hän olisi perustanut Suomeen oman dynastian, ja meillä olisi tänäänkin oma kuningas tai kuningatar?

​Kaarina nousi kansan tytöstä kuningashuoneen äidiksi ja on suomalaisille rakas juuri siksi, että hän oli suomalaisista vanhemmista lähtien yksi meistä. Pähkinänmyyjä, joka nousi hoviin ja säilytti arvokkuutensa, vaikka menetti kruununsa ja puoliso järjensä. Kaarinan puoliso, kuningas Eerik XIV, kärsi vakavista mielenterveysongelmista, jotka pahenivat hänen valtakautensa loppua kohden. Sairaus ilmeni useilla tavoilla, jotka vaikuttivat suoraan myös Kaarinan ja koko valtakunnan kohtaloon. Eerik oli sairaan epäluuloinen. Hän uskoi, että aatelisto ja jopa hänen omat veljensä juonittelivat häntä vastaan. Tämä johti muun muassa verisiin Sture-murhiin vuonna 1567, joissa Eerik itse puukotti vankejaan vimmassa. Kerrotaan, että kuningas saattoi kuvitella olevansa vankina omassa linnassaan tai että hän juoksenteli metsissä uskoen olevansa joku muu.

​Historiankirjoitus korostaa usein, että Kaarina oli ainoa ihminen, joka pystyi rauhoittamaan kuninkaan raivokohtauksia. Kaarina ei ollut vain puoliso, vaan myös "hoitaja", joka pysyi Eerikin rinnalla silloinkin, kun kaikki muut pelkäsivät tätä.​ Kun Eerik lopulta syrjäytettiin valtaistuimelta vuonna 1568 osittain juuri mielenterveyden ja Kaarinan kanssa solmitun "epäsäätyisen" avioliiton vuoksi, alkoi pariskunnan pitkä vankeusaika. Heitä kuljetettiin linnasta toiseen, muun muassa Turun linnassa ja Ahvenanmaalla Kastelholmassa.

Lopulta veljet erottivat Kaarinan ja Eerikin toisistaan. Eerik jäi vankeuteen yksin ja hänen epäillään tulleen myrkytetyksi hernekeitolla vuonna 1577. Leskeksi jäänyt Kaarina sai asuttavakseen Liuksialan kartanon Kangasalta. Siellä hän eli arvostettuna, mutta kantoi mukanaan muistoa miehestä, joka oli menettänyt ensin järkensä, sitten puolisonsa ja viimein henkensä. Kaarina on haudattu maahamme ainoana kuninkaallisena ja se tekee hänestä "Suomen kuningattaren" sanan varsinaisessa merkityksessä.

Mutta kuka istuisi valtaistuimella tänään, jos perimysjärjestys olisi kulkenut katkeamatta Kaarinasta eteenpäin? Historia kertoo, että Kaarinan poika Kustaa kuoli lapsettomana, mutta tytär Sigrid Vaasa kukoisti. Hän avioitui suomalaiseen Tott-sukuun. Sigridin poika oli sotamarsalkka Åke Tott, "Pohjolan lumiaura", joka hallitsi Liuksialan kartanoa Kangasalla. Tästä eteenpäin sukupuu leviää kuin suuren tammen oksisto. Tott-suku sulautui avioliittojen kautta muihin suuriin nimiin: Brahe, Creutz, De la Gardie. Kaarina Maununtyttären verta virtaakin tänä päivänä lähes kaikissa Euroopan kuningashuoneissa – myös Ruotsin nykyisessä kuningashuoneessa kuningatar Silvian kautta.

Jos leikitään ajatuksella, että etsisimme Kaarinan suorinta perillistä hallitsemaan Suomea, vaihtoehtoja on kaksi. Diplomaattinen valinta on kruununprinsessa Victoria. Hän on suoraa alenevaa polvea Kaarinasta. Se olisi historiallinen täysympyrä. Kaarinan kaukainen lapsenlapsi palaisi Turun linnaan, mutta tällä kertaa ilman sotaa tai maanpakoa.

​Romanttinen valinta olisi, että jossain päin Suomea – ehkä Kangasalla, kenties Helsingin esikaupungissa – asuu aivan tavallinen suomalainen, joka kantaa Kaarinan DNA:ta. Hän saattaa olla opettaja, sairaanhoitaja, työmies tai vaikka insinööri. Jos perimyslinjaa seurattaisiin tiukasti naislinjan kautta ohi suurten hovien, Suomen kuningas voisi olla kuka tahansa meistä.

​Kaarina Maununtyttären tarina ei ole vain valtapeliä. Se on muistutus siitä, että elämä on kestävämpää kuin valtaistuimet. Vaikka Kaarina menetti tittelinsä, hän jätti jälkeensä elävän perinnön, joka sykkii suomalaisten suonissa vielä viisi vuosisataa myöhemmin. Ehkä me emme tarvitse virallista kuningasta. Riittää, kun muistamme, että meissä jokaisessa asuu hieman tuota sisukasta ja nöyrää "suomalaista kuningatarta".

​Mutta pitäisikö meidän etsiä Kaarinan kadonnut perillinen, vai riittääkö meille hänen muistonsa Turun tuomiokirkon hämärässä? Kun puhumme Kaarinan perinnöstä, emme puhu vain tarinoista, vaan myös konkreettisista todisteista. YLE sanoo, että sarkofagin uusissa tutkimuksissa löytyi se kuuluisa kultasormus. Ehkä totuus on taruakin ihmeellisempää ja sormus on todellakin löytynyt, mutta jo vuonna 1867, kun hauta ensimmäisen kerran avattiin kunnolla. Tuolloin tutkijat kohtasivat pysäyttävän näyn. Kaarinan muumioituneessa sormessa kimalteli edelleen siro, emaloitu kultasormus. Se ei ollut vain koru, vaan se oli viimeinen sinetti hänen arvostukselleen. Vaikka hänet oli virallisesti syrjäytetty ja hän eli viimeiset vuotensa "vain" Liuksialan kartanon emäntänä, hänet laskettiin hautaan kuningattarena.

​Tänä päivänä tuo sormus ei enää lepää Turun tuomiokirkon hämärässä, vaan se on talletettu Kansallismuseon holveihin – ehkäpä siksi, ettei kukaan voisi enää viedä häneltä sitä kunniaa, joka hänelle kuului. Mutta nyt, vuonna 2026, tutkimukset ovat paljastaneet jotain vielä arvokkaampaa kuin kulta. Hänen DNA:nsa ja terveydentilansa analyysit kertovat meille vihdoin totuuden siitä naisesta, joka kantoi sormusta. Se on kuin viimeinen kirje, jonka Kaarina on jättänyt meille luettavaksi satojen vuosien takaa.

Kuka kertoisi nimellä tai ilman tai kokoaisi kanssamme mitä tahansa Hyrylän seutuun liittyviä tarinoita?

Tämä kirjoitus on vapaasti ja mielellään jaettavissa minne tahansa. En ole kirjailija, en sinne päinkään. Enkä mikään muukaan työkseen kirjoittava, vaikka kirjoitankin, jos en paljon, niin joka päivä kuitenkin. Jo vuosia ellei peräti vuosikymmeniä on mielessä pyörinyt ajatus saada nettimaailmaan, mutta myös paperille pahvikansien väliin Tuusulan Hyrylään ja hyläläläisiin liittyviä tarinoita. Ei olisi tärkeää ovatko ne totta tai tarua, kun vaan joku niin muistaa tai muistelee kerrotun.

Keräisimme kansan suusta siepattua faktaa ja fiktioita samaan paikkaan ja tekisimme niistä myöhemmin kirjan tai sen tapaisen höystettynä mahdollisesti kuvilla. Jollain lailla toritapahtuman tapaisessa sain monessa mukana olevan puuhanaisen, Sari Rinteen innostumaan aiheesta ainakin vähän. Samoin kävi Keski-Uusimaan leppoistajan päiviä viettävän toimittaja Leena Joensuun kanssa. Sarin kanssa olimme jo ajatuksissamme perustamassa tarinoiden keräilyä ja kertomista sekä valokuvia varten Facebook-sivutkin. Siihen on sitten ainutlaatuinen ajatuksemme pysähtynyt. 

Ainakin itseni kohdalla on niin, että vaikken mitään tekisi, teen kuitenkin jotain. Naapurin kanojen ja kissojen sekä kulkijakoirien ruokkimisen tai makupalojen jakamisen lisäksi muistelen menneitä, joista paljon liittyy tavalla tai toisella Hyrylään. Onhan se syntymä- ja vuosikymmenten ajan kotikyläni. Nykyisinkin asun lähes viereisessä Myllykylässä. Jotain muistoistani olen purkanut 15 vuoden aikana Elämän tähden yli 5000 blogikirjoituksen joukkoon. Mutta kerronpa nyt yhden tarinan jollaisia esimerkiksi etsimämme "faktat tai fiktiot" voisivat olla:

"Hyrylässä on vieläkin pystyssä legendaarinen poliisi Laineen talo entisen Haikosen kirjakaupan vieressä. Tarina kertoo, että alakerrassa, jossa pidin myöhemmin Omia polkuja kulkevien kauppaa, oli epävirallinen putka, sillä lähin virallinen oli Keravalla. Jos kylällä rettelöitsijän tai vain päihtyneen poliisi näki tarpeelliseksi korjata talteen ja hän lupasi olla aamuun asti hissun kissun hiljaa paikallaan, vietti mies yönsä Keravan sijaan Hyrylässä Laineen kodin alakerran putkassa. Kerrotaan, että naisia ei putkatiloissa juuri näkynyt. Samat tai muut tarinoiden kertojat kertovat, että Laineen jälkeen poliisiksi tullut Saikkonen tai Savolaiden kiersi Valon, Lemmelän ja Häklin sorakuopilla sekä vähän muuallakin Hyrylän hävittäjien keskuudessa tilipäivisin keräten ylikuorma- ja ylinopeussakkoja. Jos maksut jäivät seuraavalle viikolle, olivat sakkorahat välillä menneet viikonlopun rientoihin."

Tarinoita riittää poliisi Laineen talon edessä olleesta Sairasen Essosta puoliksi maalattialla, olleeseen Ropposen vaatekauppaan. Ei siis ole väliä kuinka muisto on vuosikymmenten aikana muuttunut tai vallan mielikuvituksen tuotetta. Hyvin siis riittäisi tarina omastakin päästä tai miten muistelee jonkun kertoneen. Kerättäisiin niitä yhteen paikkaan aluksi esimerkiksi Facebook-sivuille tai blogikirjoituksiksi. Joita kukin voisi seurata säännöllisesti tai silloin tällöin. Jos saisimme kootuksi niitä ja ehkä myös valokuvia Hyrylän seudulta, tehtäisiin paperikirja tai -kirjanen. Mitäpä sanotte ajatuksesta?