Kioskikauppaa

Perustimme Sari Rinteen kanssa palstan menneiden aikojen muisteluun, joka on lähtenyt hyvin käyntiin ja jonne silloin tällöin joku jotain kirjoittaakin. Tosin tarinoita saisi syntyä enemmän, mutta ehkä moni vain lukee tai silmäilee ja elää näin hengessä mukana. Joka tapauksessa sen innoittamana, sunnuntaiaamun ratoksi varhaisempien vuosien musiikkia ja luontoääniä radiosta kuunnellessa muistelin Hyrylän kioskeja. En niinkään kukka-sellaisia, vaan etupäässä nakki- ja jäätelökioskeja, joita Perä-Hyrylän nielaisseessa Riihikalliossa oli Tuusulantien varressa muistaakseni kaksi ja Haukkamäessä ainakin yksi R-kioskien lisäksi.

Syntymäkotini on Korpintien varressa, joka ei silloin ollut Korpin eikä muunkaan linnun tie. Vaan ainoastaan hiekkatie, joka meni betonilaatoista valetulle vanhalle Tuusulantielle, jonka liittymässä oli rivissä myös kaikkien erinäköiset postilaatikot. Monesti hain aamun lehden Jeri-koiramme kanssa, joka toi isän käteen kotipihan portaille siitä ainakin osan.

Sementistä tehdyn tien toisella puolella oli jäätelökioski, jota taisi pitää Perä-Hyrylässä asunut Valkeapään perhe. Jäätelöiden lisäksi muistan puisen kioskirakennuksen takaa sahanpurukasan, jossa kai säilytettiin jäätä. Siitä Helsinkiin päin kilometrin verran oli toinen kioski, jossa sain 11-vuotiaana yli 60 vuotta sitten syödä niin monta tötteröjäätelöä, kun yhdellä kerralla pystyn, jos pääsen yhteiskouluun. Pääsin ja sain pisteitä 68, mutta syötyjen jätskien määrää en muista. Mutta muistan kioskin päädyllä lähes aina kesäisin istuneet kaljaveikot.

Yritin aamusella parin keinoälyn, Geminin ja Copilotin kanssa tehdä karttaa Hyrylän kioskeista, jossa epäonnistuimme enemmän kuin onnistuimme. Mukavaa se oli silti väärään paikkaan piirrettyine Keravanjokineen. Lähes tulkoon siinä kohdassa missä oli yhteiskoulu ja, jossa viihdyin melkoisen huonosti 5 vuotta, on tien toisella puolella nykyisinkin Rodari Drive In Tuusula Hampurilaiskioski. Se on katuruokakantamestani. Makkaraperunat tai lihis kahdella nakilla höystettynä kaikilla lisukkeilla sekä kyytipojaksi puoli litraa maitoa ovat ehdottomia suosikkeja.

Hyrylän keskustan ykkönen oli legendaarinen Aaltosen nakkikioski, josta tuli usein ostettua kotimatkaevästä ravintolaillan valomerkin jälkeen. Aikaansa edellä oli sisäpenkkeineen Hokkasen kioski, jonka moni muistaa myöhemmistä ajoista Mokkilan kioskina. Joku voi tietää paikasta Kujalat, jotka saattoivat siirtyä Loipon kaupasta Helenen Killaksi muuttuneen keskikaljakuppilan pitäjiksi Maantienkylään. Muistankohan oikein, kun en löytänyt Googlesta asialle vahvistusta?

Paljon oli muitakin kioskeja Hyrylän seudulla vuosien varrella, jotka jäivät minulle vieraammiksi. Sillä jos on eläimillä reviirirajat, niin on myös ihmisten laita. Siitä tämän päivän osoituksena on idässä Putin ja lännessä Trump. Joille ei riitä mikään, vaikkei heistä maailmanvaltiaita tulekaan koskaan. Kun olin Perä-Hyrylän kasvatti, piti harkita ja suunnitella joskus tarkkaankin kakarana Hyrylään menoa. Meni sitten yksin tai vaikka kaverinkin kanssa määrättyihin paikkoihin. Kuten vaikka potkukelkalla Maarasen Pekan tai Harsusen Penan kanssa kirjastoon monen kilometrin matkan. Vieläkin muistan luistelureissun, kun joku Hangan pojista heitti luistimeni niiden vaihtokopin katolle ja kuinka hänen vanhempi veljensä pelasti minut ehkä jopa selkäsaunalta.

Osin Hyrylän historiaa tämäkin...

Tuusula-Seura järjesti perinteisen Aleksis Kiven Metsänpoika-patsaan lakituksen Vappupäivänä. Tilaisuus pidettiin Hyrylän Esikunnanpuistossa. En ollut läsnä, mutta luvassa oli myös laulua ja muuta juhlatunnelmaa. Patsas lienee niitä ainoita kansalliskirjailijastamme, joista ei ole toisintoja, vaan se on niin sanotusti uniikki. Ja kyllähän Aleksista kuvaava patsas on lakkinsa ansainnut, vaikka hän taisi olla peräti 23-vuotias tullessaan ylioppilaaksi. On siinä nykyisin Metsänpojalla ihmettelemistä seuratessaan Tuusulan virastotalon ja Prisman valmistumista.

Mutta Hyrylässä oli toinenkin Kiven patsas.  Amer-Tupakan oma Aleksis sijaitsi tehtaan edessä. Kyseessä on kuvanveistäjä Aukusti Veuron tekemä kipsimalli, josta valettiin pronssipatsas. Veuro oli Metsänpojan tehneiden Alpo ja Ninan Sailon oppilas, mikä selittää tyylillistä samankaltaisuutta. Patsas siirtyi Amerin pääkonttorin mukana Helsinkiin eikä ole enää julkisesti nähtävillä samalla tavalla kuin ennen.

Aleksis syntyi Nurmijärvellä ja kuoli Tuusulan Rantatiellä. Kiven kuolinmökin eli Syväniemen torpan nurkille liittyy monta synkkääkin tarinaa. Yksi on hänen perhepiiriä kohdannut onnettomuus. Tarinan mukaan Aleksis Kiven veljen, Alberin poika Kalle kaatui kuumaan saunanpataan, pesusoaviin tai suureen keittoastiaan ja sai niin pahat palovammat, että menehtyi.

​Tämä onnettomuus lisäsi osaltaan Syväniemen torpan ja Stenvallin perheen ympärillä leijuvaa surun ja epäonnen vaippaa, joka selittää sitäkin, miksi monissa historiankuvauksissa Albert Stenvallin elämä näyttäytyy niin raskaana. Sen lisäksi, että hän hoiti kuolemansairasta ja mielenterveydeltään järkkynyttä veljeään, hän joutui kokemaan omien lastensa menetyksiä hyvin karuilla tavoilla. Kallen tapaus on yksi niistä, jotka tekevät mökin historiasta erityisen synkän – se ei ollut vain vanhuuttaan nukkumista, vaan myös rajuja onnettomuuksia. Siinä on melkoinen kontrasti nykyiselle idylliselle Rantatielle, jossa matkailijat nauttivat kesäpäivästä ja jäätelöstä.

Blogikuvan Irwinistä ja minusta on ottanut lähes naapurissa Rantatiellä hieman Rentun ruusun jälkeen vuonna 1989 Vuoden muotokuvaajaksikin monesti valittu Mona Mannerheimo heidän nuorimman poikansa Kamun huoneessa. Puoliso Kai alias Kaiffari oli legendaarinen ravintoloitsija, joka aloitti dj:nä jo ennen diskojen tuloa Suomeen ja soitti perinteistä tanssimusiikkia 1960-luvun alussa Tuusulan Letkun tansseissa. Kaiffari opetti myös Monan valokuvaamaan. Hänen ravintolassaan Hyrylässä vietin äitini kanssa kerran äitienpäivänkin Irwinin keikalla.

Yhdysvaltain presidentti Gerald Fordin pojan vierailuun Hyrylässä liittyy tarina 1970-luvulta, jolloin Etyk-kokouksen aikaan presidentin pojan kerrotaan vierailleen ravintola Kaiffarissa. Ravintola ja sen edusta täyttyivät tuolloin turvamiehistä ja mustista autoista. Tarinan mukaan piha oli täynnä turvatoimia, mikä on jäänyt elämään paikallisena kertomuksena. Tämä tapaus on oiva esimerkki siitä, kuinka merkittävät kansainväliset vierailut heijastuivat myös pääkaupunkiseudun ulkopuolelle, kuten Tuusulaan 1970-luvun Suomessa.

Aasinsiltoja myöten tapaus liittyy myös Aleksis Kiveen, sillä vein Irwin Goodmanin keikalle aikoinaan myös Nurmijärven Klaukkalaan, ystäväni Ilkka Salmen ravintola Charlottaan ja jatkoille hänen kotiinsa. Charlotta Lönnqvist oli Aleksis Kivelle elintärkeä tukihenkilö, suojelija ja "hyväntekijä". Ilman häntä emme luultavasti tuntisi Kiveä nykyisessä laajuudessaan, sillä hän mahdollisti kirjailijan työn kaikkein vaikeimpina aikoina.

​Kivi asui Charlotan luona Siuntion Fanjunkarsissa vuodet 1864–1871. Charlotta antoi Kivelle oman työhuoneen ja täyden ylläpidon, jotta tämä pystyi keskittymään kirjoittamiseen. Täällä syntyivät muun muassa Seitsemän veljestä. Charlotta ei ollut rikas, mutta hän jakoi vähästään. Kivi oli käytännössä varaton, ja Charlotta huolehti hänen ruuastaan ja vaatteistaan silloinkin, kun kirjailijan maine oli koetuksella ja kritiikki murskaavaa. Vaikka heidän suhteestaan on joskus spekuloitu romanttisessa mielessä, historiantutkijat näkevät sen ensisijaisesti syvänä ystävyytenä ja äidillisenä huolenpitona. Charlotta oli Kiveä noin 20 vuotta vanhempi. Kun Klaukkalaan perustettiin aikanaan ravintola Charlotta, nimi valittiin nimenomaan kunnianosoituksena tälle naiselle, joka piti huolta kansalliskirjailijastamme. Se on hieno linkki Nurmijärven historiasta Siuntioon ja Tuusulaan.

Onko kenelläkään ehdotusta?

Eilen jatkoin viranomaiskommunikointia Soiniityintien varteen edellisvuonna ilmestyneen jätekuorman vuoksi. Viime vuonna vastaus oli, että se ei ole heillä prioriteeteissa tärkeimpien joukossa, jos ei ole ympäristölle haitallista tai muuten vaarallisia aineita tai tavaraa. Mutta vs. tarkastaja lupasi viedä asiaa eteenpäin tai ainakin jonnekin kai tiedoksi. Niin tai näin, mitään ei Jokilaakson kotitielle saakka näkyvää asian johdosta ole tapahtunut. Nyt oli viransijainen vaihtunut, joten jatkoin asian parissa ja lähetin koko virastolle sähköpostin ja linkin eiliseen blogiini otsikolla: "Voitteko lukea tekstin linkin takaa ja please, tehdä asialle jotain? http://elamantahden.blogspot.com/2026/04/kauan-aikaa-sitten-ja-viela-tanakin.html.

Sain automaatin lähettämän vastauksen, että netistä poimimani sähköpostiosoite, kuten kai koko nimikin on muuttunut. Miksi vanha on netissä tarjolla, ei minulle selvinnyt, mutta lähetin sähköpostini nyt myös uuteen osoitteeseen. Sekin vastasi tuota pikaa: "Hei, tietoturvakäytänteiden vuoksi emme voi avata sähköpostitse välitettyjä linkkejä. Voisitteko referoida asian sähköpostilla?"

En reveroinut, vaan kopion ja lähetin koko blogitekstin, josta tietysti puuttuivat nyt valokuvat. Siihenkin sain vastauksen: "Kiitos viestistä. Voisitteko antaa lisätietoja, millaisesta jätteestä ja jätemäärästä on kyse? Onko seassa havaittu myös vaarallista jätettä, kuten öljy- tai kemikaalipakkauksia tai vastaavia?" Näin he kysyivät varmasti siksi, että he eivät mainitsemiensa "tietoturvakäytänteiden vuoksi" voi tai halua katsoa linkin takana olevia kuvia. Joten vastasin ja lähetin valokuvat liitetiedostoina sijaan. Lisäten, etten ole arvatenkin paketti- tai avolava-auton tuomia muovisäkkejä aukonut. Siihen ei kukaan enää reagoinut. Tosin voi olla, että virastossa alkoi viranomaisvappu.

Nyt yritän suht hyödyttömänä kansalaisena laittaa kokemaani  korvieni välissä balanssiin, sillä eduskunta hyväksyi 11.3.2026 lakimuutokset, joiden mukaan digitaalisesti asioivat saavat viranomaisten lähettämän postin jatkossa ensisijaisesti digitaalisesti. Niiden, jotka eivät asioi digitaalisesti, ei tarvitse tehdä mitään. Muutos edellyttää vielä lakien vahvistamista ja tulisi voimaan 14.4.2026. Esimakua tulevasta sain Tuusulan myöntäessä Merikonttikodille jatkoluvan, joka oli linkkeineen luettavissa vain sähköisesti. Sen sijaan lasku ja yksityisen firman karhukirje viivästyskorkoineen ja perintämaksuineen oli tullut ainoastaan peltilaatikkoon Soiniityntielle ollessani puoli vuotta Thaimaassa. Niistä selvisin kuiville vain maksamalla. Että se siitä ja tämän sähköisen asioinnin tilasta.

Kun tietokoneet tulivat kaltaiselleni rahvaalle arkipäiväksi, päätin pysyä kehityksessä mukana, josta tämän hetken oleellinen osa on netin kautta asiointi. Harmittavaa on, että varsinkin viranomaisten sähköisen asioinnin opettelun vaivan ja vaikeudet maksaa kuluttajat, eli heidänkin palkanmaksajat. Tämän jäteasian järjestykseen saamisen yhteydessä on oikein hyvin tullut selväksi, että vaikka viranomaisilla on asiasta viime käden vastuu, tärkeintä ei taida ollakaan jätteiden saaminen niille tarkoitettuihin paikkoihin, vaan erilaisin, kiemurtelevin sähköpostivastauksin päästä minusta eroon.

Elämän tähden -yhdistykselle lahjoittamani 8 hehtaarin alue on edelleen Tuusulan ainut Tuusulanjokeen ulottuva luonnonsuojelualue, jonka keskellä olen, asun ja pidän huolta vuosi vuodelta kauniimmaksi tulevasta luonnosta. Eikä Vantaan puolellakaan ole jokeen asti suojeltua kuin pieni läppäre. Sitä ikkunaa vasten on vaikea ymmärtää miten vähän lakisääteisen jätehuollon lisäksi yhteiskunta kantaa vapaaehtoisesti vastuuta luonnon ja asuinympäristömme siisteydestä. Ehkä alaiskoulutuksen lisäksi asenne- ja motivointikoulutuksella olisi sijansa.

Pidä edes kotitie siistinä viemättä jätteitä muiden maille

Kauan aikaa sitten ja vielä tänäkin päivänä on ajankohtainen slogan: "Pidä Suomi siistinä". Spede lanseerasi visiossaan siitä muunnelman: "Pidä Helsinki siistinä, syö pulu päivässä". En syö kesy- enkä villikyyhkysiä, mutta yritän ylläpitää siisteyttä muulla tavoin. Esimerkiksi keräämällä roskia silloin tällöin kylän luonto-/kuntopolulta, nyt maan tasalle poltetulta, grillipaikaksi muuttuneelta laavulta, Ison tien varresta sekä tietty kotiini menevältä Soiniityntieltä ja Tuusulanjoen sillanpielen uimapaikalta. 

Niitä ja muitakin teiden varsia sekä levähdyspaikkoja pitävät rusinankokoisilla aivoilla varustetut kaksijalkaiset kaatopaikkoina vuodesta toiseen. Kai ajatellen, että kun kotijätteet ovat pois silmistä, on asia hoidettu. Todella sotkuisiakin maita kiertäneenä olen päätellyt, että ilman kunnallista jätehuoltoa kuuluisimme samaan kastiin.

Huolta tunnumme osaavan kantaa vain koiranpaskasta, joka onkin kevään kestoaiheita sosiaalisen median keskustelupalstoilla. Myllykylän koirien jätöksistä en ole koskaan nähnyt enkä kuullut ainuttakaan valitusvirttä. Vaikka uskon kylänkin koirien tekevän tarpeitaan. Ja että talutushihnan toisessa päässä käyttäydytään satunnaisine koirankakkapusseineen samalla tavalla kuin muuallakin maassamme.

Soiniityntien varrelle tuotuja roskakasoja olen siivonnut kolme kertaa omalla kalustolla, omalla ajalla ja omalla kustannuksella, sillä sekajätteen hinta oli vuosi sitten 187,20 €/tonni. Siitä saadaan 100 kilon jäte-erän hinnaksi 18,72 euroa. Edellisvuonna lokakuussa kylältä otettiin yhteyttä valokuvineen kysyen ovatko jätteet minut? Eivät olleet ja olin tullut tieni päähän niiden siivoajana, joten lähetin viestin maan haltijalle.

Kun nyt taas keväällä tulin Jokilaaksoon, ovat jätteet edelleen Soiniityntien rajaojan molemmin puolin. Joten päätin edelleen tänäkin vuonna katsoa millainen savotta on vastuullisen ulkopuolisen pitää huolta kotikulmiensa siisteydestä ja muiden sotkuista virallista tietä. Niinpä olen uudelleen yhteydessä viranomaisiin, jonka maan omistajakin sanoi aiemmin tehneensä.

Kun sitä yritin vime kesänä jäljittää sain vastauksen: "Hei ja kiitos lisätiedosta. Tarkistin haittailmoitukset tältä ja edelliseltä vuodelta, eikä asiassa tosiaan ole meille ympäristövalvontaan asti tullut ilmoitusta. Asia on nyt korjattu listalle ja otamme käsittelyyn. Kuva ja haittakarttailmoitus nopeuttaisivat sitä. Yt. Neuvova ympäristötarkastaja. Keski-uudenmaan ympäristökeskus."

Siispä tein haittailmoituksen osoitteineen sekä kartta- ja valokuvineen. Nyt taas seuraan asian edistymistä edelleen puolijulkisesti ja kuinka kauan kestää ja miten vaikea on saada jätteet pois niin sanotusti virallista tietä. Sen verran on tullut monimutkaisuudesta esimakua, että on helppo ymmärtää miksi ulkopuolisen on niin vaikea hoitaa muiden sotkuja. Kun pari vuotta sitten yritin selvittää onko kotikunnassamme ainoatakaan paikkaa jonne voisi edes viedä muiden mailta kerättyjä sekäjätteitä korvauksetta. Ei ollut. Tämän, päivitetyn blogitekstin julkaisen uudelleen ja linkin lähetän vähintään viranomaisille.

Jos on maksullista hengettömänä oleminen, sitä voi olla myös auton makuuttaminen

Suomen kalleimmat parkkipaikat, 7,60 €/h ovat ehkä Helsingin P-City Forumissa. Kadunvarrella kallein maksu taitaa olla tällä hetkellä 4,00 €/h. Vuorokauden hinta on 40 € paikkeilla. Useimmissa kaupungeissa ja kohteissa aikarajat on asetettu niin, että ne antavat edes pienen marginaalin inhimilliselle toiminnalle, mutta Helsinki-Vantaan lentoaseman lähtevien puolella kello on armoton. 8 minuuttia tuntuu siltä, että se on laskettu sekuntikellon kanssa: autosta ulos, laukku maahan ja heippa. Se tekee saattamisesta melkein urheilusuorituksen. Jos joutuu esimerkiksi auttamaan vanhempaa ihmistä, liikuntarajoitteista tai lapsiperhettä tavaroiden kanssa, tuo aikaraja on käytännössä mahdoton alittaa.

Aivan oma operaationsa on auton siirtäminen parkkitaloon, jos huomaa terminaalissa, että saatettavan lento onkin tunnin myöhässä. Kyseessä on mielenkiintoinen, varmasti tarkkaan harkittu psykologinen peli, sillä kynnys maksaa on monelle pienempi kuin lähteä ajamaan monimutkaisten ramppien kautta parkkihalliin. Kaikkien veronmaksajien valtio-omisteinen Finavia tekeekin tehokasta tiliä lentojen myöhästymisillä tai "liian pitkillä" halauksilla. Vuorokausi kyseisessä lähtevien parkkiruudussa, jossa sinällään ei ole aikarajoitusta, maksaa liki 1500 euroa, kun se Helsingin kalleimmissa, lämmitetyissä parkkitaloissakin on aivan toiselta planeetalta.

Hyrylän maksullinen pysäköinti ja kunnallinen pysäköinninvalvonta pysäköintivirhemaksuineen ovat olleet keskusteluissa ja valmistelussa poikkeuksellisen pitkään. Käytännössä jo vuodesta 2016 lähtien, sillä Tuusulan kunnanvaltuusto teki periaatepäätöksen pysäköinninvalvonnan aloittamisesta jo noin kymmenen vuotta sitten. Alun perin valvonta ja maksullisuus oli tarkoitus päivittää ja toteuttaa jo aiemmin, mutta hanke viivästyi usealla vuodella muun muassa pandemiavuosien ja Hyrylän keskusta-alueen suurten rakennushankkeiden vuoksi ja seli seli... Uusi, päivitetty pysäköintipolitiikka valmistui joulukuussa 2024. Tämänhetkisten tietojen mukaan kunnallinen pysäköinninvalvonta on tarkoitus aloittaa Tuusulassa vuoden 2026 aikana.

​

Tavoitteena on ohjata kadunvarsipysäköintiä siten, että parhaat paikat vapautuvat lyhytaikaiseen asiointiin ja pitkäaikainen pysäköinti siirtyy muualle. Nykyisin poliisi on ainoa taho, joka voi sakottaa kadunvarrella, mutta poliisilla on harvoin resursseja valvoa esimerkiksi kiekkojen käyttöä Hyrylässä. Kunnallinen valvonta toisi Hyrylään varsinaiset pysäköinnintarkastajat. Projekti on siis "ollut työn alla" virallisesti noin yhdeksän vuotta, mutta käytännön toteutus on konkretisoitumassa vasta nyt vuoden 2026 aikana. Kuntalaisten keskuudessa hanke on herättänyt runsaasti vastustusta, mikä on osaltaan vaikuttanut asian hitaaseen etenemiseen. Sitä en tiedä kuinka kotikuntani aikoo suhtautua liityntäpysäköintiin, jonka senkin maksullisuus on nykyään yleistyvä käytäntö. Vaikkakin toteutustavat vaihtelevat suuresti sijainnin ja kaupungin mukaan. Kehityssuunta on kohti mallia, jossa pysäköinti on edullista tai ilmaista joukkoliikenteen käyttäjille, mutta kallista muille.

​Pääkaupunkiseudulla on siirrytty vauhdilla kohti hallitumpaa pysäköintiä. Monilla asemilla (kuten Vantaalla ja Helsingin reuna-alueilla) pysäköinti on ilmaista tai hyvin halpaa (esim. 1–2 €), jos on voimassa oleva HSL:n tai VR:n matkalippu. Jos et jatka matkaa junalla tai bussilla, hinta on huomattavasti korkeampi (usein 5–10 €/päivä). Tällä pyritään estämään se, että liityntäpaikkoja käytettäisiin lähitalojen asukaspysäköintiin tai työpysäköintiin. Täysin rajoittamaton ja maksuton liityntäpysäköinti on käymässä harvinaiseksi vilkkaimmilla asemilla, koska paikkojen kysyntä ylittää tarjonnan.

​

​Euroopassa ei ole yhtä yhtenäistä linjaa, vaan kaupungit on jaettu karkeasti kolmeen ryhmään. Esimerkiksi Berliinissä, Luxemburgissa ja Hampurissa liityntäpysäköinti on perinteisesti ollut maksutonta kannustimena autojen jättämiseksi keskustan ulkopuolelle. Muun muassa Helsingissä, Budapestissa ja Oslossa suuri osa paikoista on edelleen ilmaisia, mutta keskeisimmät ja uusimmat kohteet ovat maksullisia. Kaupungeissa, kuten Wien, Praha, Tukholma ja Geneve lähes kaikista liityntäpaikoista peritään maksu, vaikka se onkin usein keskustapysäköintiä edullisempaa.

​

​Kaupungeilla ja liikennelaitoksilla on useita syitä periä maksuja. Maksulla varmistetaan, että paikkoja vapautuu niille, jotka todella tarvitsevat niitä. Parkkipaikkojen auraus, valaistus, valvonta ja rakentaminen erityisesti parkkitalojen kohdalla ovat kalliita investointeja. Ilmaiset paikat täyttyvät usein lähialueen työntekijöistä tai asukkaista, jolloin varsinaiset joukkoliikenteen käyttäjät jäävät ilman paikkaa. Jos on suuntaamassa vilkkaalle asemalle, kannattaa varautua siihen, että matkalippu on valmiina ja on suoritettava pieni maksu. Varsinkin, jos pysäköi pysäköintitaloon tai aivan raiteiden viereen.

Thaitalvikotikaupungissani tapahtuu

Pari kuukautta sitten välitin blogissani uutisen ja videon pätkän parista nuoresta asemiehestä, jotka rikkoivat yön hiljaisuuden ampumalla sarjatulikiväärillä thaikotimme seiniin, ikkunoihin ja oviin kolmisenkymmentä laukausta. Kuvan, lähimmäs osuneen lyijyluodin kaivoin muistoksi noin metrin päästä vuoteeni betoniseinästä roikkumaan kaulaani pieneen lasisäiliöön. Ehkä he jahtasivat huumevelasta silloin tällöin meilläkin yöpynyttä Morakotin tyttären poikaystävää. Tai tapahtuma saattaa liittyä johonkin aivan muuhun mysteeriksi jäävään, sillä noin kuukausi myöhemmin jaoin blogissani toisen uutisen samaisesta, jahdatusta nuoresta miehestä, kun takaa-ajajat saivat saaliinsa surmaten hänet maantien ojaan.

Rauhallisena lintukotona pitämäni talvikaupunkini on nyt näyttänyt kolmannetkin kasvonsa, sillä siellä näyttää maan lakien lisäksi vallitsevan myös viidakon tai ainakin kylän lait. Google-kääntäjän avulla suomensin nimittäin sanomalehdestä eilen seuraavan uutisen:

"PHATTHALUNG, Thaimaa – Etelä-Thaimaassa kylänpäämiestä syytetään vakavista syistä siepattuaan ja pahoinpideltyään 28-vuotiaan miehen, sidottuaan hänet mangopuuhun ja pahoinpidellessään häntä tuntikausia varkauteen liittyen. Uhrin, Suthep Chuenmakin, väitetään raahatun nukkuvasta kodistaan ​​paikallisen Si Nakhonin piirikunnan päällikön toimesta 26. huhtikuuta. Hänet kätensä käsiraudoitettiin selän taakse ja sidottiin mangopuuhun talonsa edessä. Uhrin ja hänen perheensä mukaan päällikkö läimäisi häntä kahdesti, potki häntä ja asetti sitten useita punamuurahaispesiä hänen päähänsä ja vartaloonsa ja jätti tuskissaan yli neljäksi tunniksi. Kyläpäällikön kerrotaan syyttäneen Suthepia kovakuoriaisten varastamisesta kyläläisen kasvatuslaitokselta ja välittäneen niitä valvontakameran tallenteissa. Suthep kuitenkin kiisti syytöksen ja totesi ottaneensa tiloista vain tyhjän muovipussin etsiessään syöttiä kalastusta varten. Hän väitti myös, ettei hänellä ollut hallussaan kovakuoriaisia ​​ja että hänelle näytetyssä videossa hän ainoastaan piteli muovipussia kädessään.

Suthepin täti, Amornrat Seemunee, sanoi perheen hyväksyvän oikeustoimet, jos poika on syyllistynyt rikokseen, mutta tuomitsi päällikön toimet liiallisiksi ja laittomiksi. Jos todisteita oli, hänet olisi pitänyt luovuttaa poliisille ja tapahtuneessa oli paljon kohtuuttoman voiman käyttöä ja lisäsi, että Suthep kärsi punamuurahaisten puremista kaikkialla kehossaan. Tilannetta mutkisti entisestään paikallisen poliisin reagointi. Perheen mukaan Sri Nakharinin poliisiaseman virkamiehet saapuivat paikalle noin kaksi tuntia Suthepin pidättämisen jälkeen, mutta eivät puuttuneet asiaan. Perheen mukaan heillä ei ollut avainta käsirautojen avaamiseen ja poliisipäällikkö palaisi vapauttamaan hänet. Vasta sen jälkeen, kun omaiset menivät myöhemmin poliisiasemalle ja näyttivät kuvia Suthepin tilasta, poliisit palasivat paikalle ja koordinoivat päällikön kanssa turvaköysien poistamista. Perhe väittää myös, että päämies uhkaili tapahtuman aikana ja väitti voivansa pitää Suthepia sidottuna yön yli sekä varoitti sukulaisia ​​kyseenalaistamasta hänen valtaansa.

Tapahtuman jälkeen poliisipäällikkö otti yhteyttä uhrin isään ja kehotti perhettä poistamaan tapaukseen liittyviä sosiaalisen median julkaisuja sekä varoitti, että "asia kärjistyy", jos he eivät noudata ohjeita. Suthep myönsi aiemmin tehneensä varkauksia asuessaan toisessa maakunnassa, mutta väitti, ettei ole varastanut mitään palattuaan kotiin vuosi sitten. Hän myönsi myös jatkuvan huumeidenkäytön, mutta sanoi ansaitsevansa rahaa työllä eikä rikollisella toiminnalla. Perhe on sittemmin päättänyt tehdä virallisen valituksen tutkijoille ja hakea oikeustoimia johtajaa vastaan ​​​​muun muassa laittomasta pidätyksestä ja fyysisestä pahoinpitelystä. Viranomaiset eivät ole vielä antaneet virallista lausuntoa tapahtuneesta."

Kansallinen veteraanipäivä ja Mannerheimin Lastensuojeluliitto

Lapin sota ja samalla Suomen osuus toisessa maailmansodassa päättyi 27. huhtikuuta 1945, joka on jäänyt Suomen puolustusvoimien viimeisimmäksi sotapäiväksi. Silloin loputkin Saksan 20. vuoristoarmeijan sotilaista vetäytyivät kello 13.30 mennessä Kilpisjärveltä Norjan puolelle rajaa. Ehdotuksen kansallisesta veteraanipäivästä teki pääministeri Kalevi Sorsa ja asia vahvistettiin valtioneuvostossa puolustusministeri Veikko Pihlajamäen esityksestä 1986. Tehtävä siirtyi Keski-Suomen lääninhallituksen sosiaali- ja terveysosastolle, jossa Keski-Suomen läänin veteraanipäivän järjestelyt hoiti Pekka Kaura-aho käyttäen tapahtumaan 32 000 markkaa. Kansallista veteraanipäivää vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1987 Lahdessa osana Suomen itsenäisyyden 70-vuotisjuhlavuotta. Lahden suurhallissa järjestettiin pääjuhla, johon osallistui yli 10 000 veteraania. Valtaosa juhlijoista oli yli 70-vuotiaita ja nuorimmatkin eläkeiässä. He olivat saaneet rintaansa tammenlehvämerkin. Veteraaneja on elossa arviolta noin 900 henkilöä. Elossa olevien keski-ikä on noin 100 vuotta, joista enemmistö on naisia.

”Työn määränpäänä olkoon, että jok'ainoa Suomen lapsi äidinkohdusta lähtien ja kautta koko kasvunaikansa saa oikeutetun osansa siitä hellyydestä ja huolenpidosta, joka yksinään voi laskea pohjan nuorten kehitykselle hyviksi ja hyödyllisiksi kansalaisiksi.” Carl Gustaf Emil Mannerheim kutsui näillä sanoilla kansalaisia lasten oloja parantavaan työhön. Mannerheimin Lastensuojeluliitto aloitti toimintansa vuonna 1920 nimellä Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliitto. Perustamisessa keskeinen aloitteentekijä oli kenraalin sisar, vapaaherratar, ylihoitaja Sophie Mannerheim, joka toimi sen liittovaltuuston varapuheenjohtajana 1920–1928. Valtuuston ensimmäinen puheenjohtaja oli kansleri E. N. Setälä. Vuosina 1920–1960 hallituksen puheenjohtajana toimi Arvo Ylppö. Ensimmäinen sihteeri (toiminnanjohtaja) oli kouluneuvos Erik Mandelin. Liiton perustavassa kokouksessa Mannerheim itse vastusti aluksi ehdotusta, jonka mukaan liitto saisi hänen nimensä, mutta hän taipui muiden osanottajien yksimieliseen toivomukseen. Mannerheim tiesi, että köyhyydellä, puutteellisilla asuinoloilla, tietämättömyydellä ja suoranaisella välinpitämättömyydellä sekä niistä aiheutuneilla lasten aliravitsemuksella, sairauksilla ja suurella kuolleisuudella oli ollut osuutensa vuosien 1917–1918 tapahtumiin.

Miten minä sitten liityn tämänkertaiseen blogiini? Isäni vietti ison osan nuoruudestaan sotarintamilla ja vielä isomman osan elämästään palvelemalla maataan Hyrylässä sekä Santahaminassa, jossa minäkin suoritin asevelvollisuuden vapaaehtoisena. Hyvin rakkaita ovat muiston, kun lapsena olin monet kerrat isäni mukana mennessämme "armeijan koppiautolla" Santahaminaan. Ansioistani olen saanut korpraalin arvon, mutta luulen, että äitini ei saanut lottavuosistaan elinaikanaan sitäkään. Myöhemmin hankimme hänelle hautakiveen lottamerkin. Edesmenneet lakkautetun Lottajärjestön jäsenet ovat oikeutettuja Lotta Svärd tai pikkulotta -hautareliefin käyttöön, jotka on valmistettu valetusta pronssiseoksesta ja se patinoituu tummaksi, ei vihreäksi.

Itse olen jatkanut perinnettä, jonka vuoksi olen saanut 16 vuotta sitten Mannerheimin Lastensuojeluliiton viirin. Sen laitoin jo perinteiseen tapaan Jokilaakson juhlapaikalle tänään muistuttamaan itsenäisyydestämme ja vanhempieni uhrauksista sen vuoksi. Viirin on minulle ojentanut jo edesmennyt Seppo Ristilehto. Ehkä eniten tai ainoastaan sen vuoksi, että olin jatkamassa MLL:n aloittamaa työtä Ruusulankadulla. Ei kylläkään enää lasten tai nuorten parissa. Vaan miten vanhempana saattaa käydä, jos lapsena on mennyt jotain peruuttamattomastikin rikki.

Valtion ja kirkon rahanahneudelta ei vapauta kuolemakaan

Hallitus linjasi kehysriihessään mallia, joka antaa hyvinvointialueille mahdollisuuden laskuttaa kuolinpesiä useimmissa kuolemantapauksissa kuolemansyyn selvittämisestä. Enimmäismaksuksi on kaavailtu 60,60 euroa. Lisäksi vainajan säilyttämisestä voitaisiin periä 10 euroa vuorokaudelta hautausluvan myöntämisen jälkeen.

Tuusulan seurakunnan hautapaikan hinta vaihtelee hautausmuodon mukaan, ollen noin 100–350 euroa tuusulalaiselle. Hautapaikan lisäksi maksettavaksi tulevat hautauspalvelumaksut, kuten haudan kaivuu. Hallinta-aika on 25 vuotta, jonka jälkeen paikka on lunastettavissa uudelleen. Mutta silti se on edullinen asumismuoto, sillä se ei maksa kuin muutaman sentin vuorokaudessa.

Jollekin 10 euroa päivässä vilpoisassa kylmiössäkin voi kuulostaa halvalta, vaikka siinä on muutama paha rasti, jotka tekevät elävänä asumisesta taloudellisesti järkevämpää. Vainajan hyllypaikka on noin 1,5–2 m². Jos sukuni maksaa siitä 300 €/kk, neliövuokra on 150–200 €/. Vertailun vuoksi Helsingin kalleimmissa luksusyksiöissä neliövuokra on noin 35–45 €. Säilytyksessä perijät maksavat siis neliöistä enemmän kuin kukaan muu Suomessa. Lisäksi esimerkiksi Pirkanmaalla on käytössä "sisäänmuuttomaksu", eli ensimmäiset 14 vuorokautta maksavat kiinteät 100 euroa. Se on kova hinta lyhyestä sopimuksesta. Vaikka säästäisi sähkölaskussa, +4 astetta alkaa tuntua pidemmän päälle kirjaimellisesti luissa ja ytimissä.

​Jos haluan optimoida asumiskulut, opiskelijasolu syrjäisellä paikkakunnalla on edelleen lyömätön ykkönen. Siellä voin asua jopa 200 eurolla kuukaudessa, saan ikkunan ja oikeuden poistua asunnosta ilman hautaustoimiston apua. Mutta aamun ratoksi on todettava, että onhan se kuitenkin kai hienoa, että hyvinvointialueet tarjoavat edes yhdelle asiakasryhmälle "vakaan" ja ennustettavan hintatason, vaikka neliöhinnat ovatkin pilvissä.​ Mikäli budjetti on tiukka, on ehkä kuitenkin hyvä pysyä elävien kirjoissa, sillä silloin on mahdollista saada asumistukeakin.

Lukumaailmaani...

Olen lukenut hyötykirjallisuutta elämäni aikana vain vähän. Jopa koulujen oppikirjat jäivät lukematta. Ensimmäisen lukemiset mitkä muistan olivat aapinen ja sarjakuvalehtiä, jotka olivat täynnä piirrettyjä kuvia sekä niihin liittyviä puhekuplia tai sen tapaisia. Tutuiksi tulivat Aapiskukko, Tex Willer, Pecos Bill, Tarzan, Davy Crockett, Aku Ankka, Nakke Nakuttaja, Korkeajännityssarja ja Siivet-lehti sekä monet muut.

Ehkä ensimmäiset vallan tekstikirjat olivat Pekka Lipponen ja Kalle-Kustaa Korkki. Niiden vanavedessä tulivat Morgan Kane, Lännensarja ja ainakin Colt-lehti. Pehmeäkantisia kirjojahan ne oikeastaan olivat. Yhteistä lukemiselleni ja sarjakuville olivat sankarit, ja paha sai aina palkkansa. Jossakin vaiheessa siirryin enemmän dekkarikantaan. Mukaan tulivat Jerry Cotton, Nick Carter, Larry Kent ja sen sellaiset. Jännityskirjoista mieleisimmät ja parhaiten muistiin jääneet ovat olleet Henry Charrièren Vanki nimeltä Papillon sekä ruotsalaisen Stieg Larssonin Millennium-sarja.

Yhdessä vaiheessa minulle tuli paperisten sanomalehtien lisäksi aikakauslehtiä. Joukossa oli Nyrkkiä, Nykypostia, Rattoa, Hymyä, Seuraa, Apua ja niin edelleen. Kallea sekä Jalluakin tuli silmäiltyä ja luettuakin nais- tai tyttöystävän puutteeseen. Eniten kuitenkin oli mieleen Veikko Ennalan Hymy-lehden Piinapenkki.

Sitten tulivat mobiililaitteet ja niiden mukana sähkökirjat ja -lehdet. Niitäkin ostelin aikani. Nyt minulle ei tule yhtään paperista, tilattua lehteä ja sähköisenäkin vain paikallinen sanomalehti Keski-Uusimaa. Sähkökirjojen lukemisessa minulla on kriisi tai muu mielenkiinnon puute, vaikka yhdessä vaiheessa ahmin elämänkertojakin Hillary Clintonista Koneen ruhtinaaseen.

Luulen, että menetin innostukseni jännityskirjoihin siksi, että sain kirjojen sankareista tarpeeksi, jotka aina selvisivät hengissä ja voittajina tilanteesta kuin tilanteesta. Onkin tosi vaikea löytää jännittävää kirjallisuutta, jossa ei ole sankareita eikä lukiessa tietoa käykö keskeisimmällekin henkilölle viimeistään lopussa lopullisen köpelösti.

Edelleenkin luen tai ainakin käytän paljon aikaa siihen sosiaalisen median ja jokapäiväisen blogikirjoittamisen lisäksi. Iltalehdestä ja Iltasanomat ahmin tai vähintään selailen sen mitä on ilmaiseksi tarjolla, kuten monesta muustakin tiedon lähteestä. Seuraavana taidan syventyä siihen mitä maksuttomia mahdollisuuksia aikakauslehtien rintamalla tarjoavat netissä olevat kirjastot. Tosin tämä blogi on vain raapaisu kaikesta lukemastani.

Outo Lempilintu palasi kotiin

8.7. 2024 kirjoitin blogin kuvan linnusta, joka sai minulta nimen Outo Lempilintu. Ehkä sen elo oli vain kesän mittainen, sillä viime kesänä sitä ei enää näkynyt. Merikonttikotini pikkueläinten ateriointipaikalla käy monenlaisia ruokailijoita, joita auringonkukan sienenten lisäksi vetävät puoleensa erilaisine öttiäisineen lahoavat koivunkannot. Joukossa oli yksi, kuvan tikka, joka ei muiden seurassa kulkenut. Vaan yksin, kuten ruma ankanpoikanenkin uiskenteli sadussa sekä laulussa. Tämä omien ilmateiden lentelijä lensi myös sydämeeni. Linnulta kyselin aamuisinkin miltä tuntuu olla erilainen ja muiden hylkimä? Kerroin sille omasta lättänenästäni ja kuinka minua kiusattiin lapsena.

Iltaisin vein sitä eläinten Taivaan Isälle ja pyysin lisäeväitä hyvään ja pitkään elämään sekä oman paikan löytämiseen. Ajattelin, että hyväksytyksi tulemista sillä on aikaa etsiä, jos elämä saa jatkua, sillä vanhin suomalainen, rengastettu käpytikka on ollut 12 vuotta, 10 kuukautta ja 7 päivää vanha.

Miksi se oli erinäköinen, johtunee leukismista, joka on virhe pigmentin tuotannossa. Höyhennys voi näyttää silloin haalistuneelta ja lintu voi olla kokonaan valkoinen tai valkoisenkirjava. Toisin kuin albinismi, joka heikentää pigmenttisolujen toimintaa ja sitä kautta pigmentin sävyä ja määrää, leukismi estää pigmenttisolujen esimuotojen kulkeutumisen kehonosiin ja aiheuttaa paikoittaista täydellistä pigmenttikatoa.

Otin siitä valokuvia muistoksi itselleni ja löysin netistä Mirjami Aholan, joka teki huovutettuja eläimiä. Niinpä lähetin Outo Lempilintuni kuvan hänelle ja pyysin ikuistamaan huopaan Jokilaakson yksinäisen lentelijän. Loin sille myös sielun ja jatkoin viime kesänä elämäni murheiden ja hyvien hetkien kertomista ja katkaisin vahingoissa sen jalan. Talven se vietti yksin jalka katkenneena ja potilaana tammisen pölkyn päällä Merikonttikodissani.

Kun viime kuussa tulin Kiinan ja Venäjän taivaan yli Thaimaasta, otin Mirjamiin yhteyttä kysyen onko hänellä huovutetuille, loukkaantuneille eläimille korjausosastoa. Ja olihan hänellä, joten Posti lennätti tai muuten kuljetti viime viikolla Outo Lempilinnun Tampereelle huovutettujen eläinten sairaalaan. 

Nyt alkuviikosta se lensi takaisin Tuusulaan eikä ollut enää tietoakaan katkenneesta jalasta. Olisiko ollut kuitenkin vielä sen verran tokkurassa jalkaleikkauksen nukutuksesta, että se ei osannut lentää takaisin saman K-kaupan postilokeroon. Vaikka kuinka Lahelan postilokeron koodia näppäilin taatusti oikein, pysyi ovi kiinni kuin Speden papukaija G. Pula-Aholta käkikellon luukku. Kunnes ymmärsin katsoa älylaitteestani osoitetta uudelleen. Käpytikkani olikin lentänyt Sahankulman lokerikkoon numero 25, josta hänet vapautin.

Nyt se on palannut turvallisesti Jokilaakson kotiin eikä näytä ontuvan eikä aristelevan jalkaansa lainkaan. Kun olen eräänkin kerran ihaillut Mirjamin tekemiä eläimiä, joita löytyy googlaamalla netistä paljon, olen vakuuttunut, että olen tämän nuoren naisen kanssa ainakin yhdestä asiasta yhtä mieltä. Huovutetulla eläimellä voi olla ja on myös sielu.

Ovatko puhelahjat kansanedustajien tärkein ominaisuus?

Lähes naapurikunnan kahden vuoden tilinpäätökset ovat olleet positiivisia ja viime vuoden tilikauden tulos muodostui 5,5 miljoonaa euroa ylijäämäiseksi. Tulos oli myös merkittävästi muutettua talousarviotakin parempi. Kunnan talous vahvistui siis ennakoitua paremmin, vaikka esimerkiksi toimintamenojen kasvu oli haaste, sillä ne kasvoivat budjettikorjausten jälkeenkin noin 4,0 miljoonaa euroa (n. 5,8 %). Lisäksi vuosina 2024 ja 2025 väestönkasvut jäivät miinukselle, jotka vaikuttivat kunnan verotuloihin ja strategiaan.

Asialle en mitään muuta voi kuin ihmetellä ja yhdellä äänellä olla valitsemassa taas vuoden kuluttua Arkadianmäen pääkallopaikalle 200 kansanedustajaa. Joiden tärkein ominaisuus näyttää olevan puhelahjat ja toiseksi tärkein kollegoiden haukkuminen, eikä yksikään hupilointi tai vastamäki ole omaa syytä. Jotain onkin maamme suunnassa todella pahasti vialla. En osaa yhtään edes arvella kuinka tärkeää, vaiko ei lainkaan on päättäjillä talouden ymmärtäminen.

200:sta valtaa pitävästä osa on istunut nyt Säätytalolla kaksi päivää karsimassa menoja, jakamassa niukkuutta ja päättämässä paljonko otetaan ensi vuonna lisää EU-velkaa. Jota on nytkin enemmän kuin koskaan aiemmin. Ehkä oleellisin valuvika on siinä, että Arkadiamäen päättäjät eivät päätä omista rahoista. Jota sen sijaan tekevät kotitalouksien verojen maksajat sekä yrittäjät. Ehkä hallituksemme olisi pitänyt aloittaa budjettiriihensä menemällä ensin pariksi päiväksi Mäntsälään taloudenpidon oppiin.

Perheeni ei ollut rikas, mutta isällä oli aina rahaa. Hänellä oli taloudenpidossa muutama hyvä ohjenuora. Yksi oli, että älä useinkaan osta sitä mitä haluat, vaan sen mitä ilman et tule toimeen. Sitten hän sanoi, että käytä muiden ja työnantajasi rahoja kuin ne olisivat omiasi. Tätä pohdin blogia kirjoittaessani, sillä Katulähetyksen ja Sininauhan operatiivisena johtajana käytin suurta taloudellista valtaa. Vaikka molempien talous oli aikanani vatupassissa, en aina tehnyt talouteen vaikuttavia päätöksiä "kuin rahat olisivat olleet omiani".

Nyt olen eläkkeellä ja puolet vuodesta Thaimaassa itse maksavana myös terveyden ja sairaudenhuollon osalta. Siihen lisäturvaa olen hankkinut vapaaehtoisista ja Thaimaan vaatimista vakuutuksista. Työeläkkeestäni, johon Suomen valtio ei ole laittanut ropoakaan, maksan koko ajan verot Suomeen suuremmalla ennakonpidätysprosentilla kuin vastaavasta palkasta. Jos olen ulkomailla enemmän kuin puoli vuotta yhtäjaksoisesti, tiputtaa isänmaani minut suomalaisen sosiaaliturvan ulkopuolelle lääkekorvauksineen, vaikka verorahani kelpaavat koko vuoden entiseen tapaan.

Kotimaani kuitenkin on Suomi Oy, joka on jo monet vuodet ollut Pa. Pysyen tolpillaan voittoa tuottamattomana ainoastaan veronmaksajien rahoilla. Joten olen itse asiassa hyvilläni, että se joutuu kuittaamaan nykyisten ja tulevien sairauksien ja vaivojeni hoidoista ison osan.

Tiimalasini

"Elämän tiimalasi" kuvaa ajan rajallisuutta, katoavaisuutta ja kuolevaisuutta. Se symboloi elämän jatkuvaa virtausta sekä vertauskuvaa jokaisen taipaleen ainutlaatuisuudesta, jossa hiekanjyvät valuvat vääjäämättä loppuun. Perinteisesti se on lisäksi merkki hyveellisestä elämästä, kohtuullisuudesta ja pidättyväisyydestä. Koska tiimalasin voi kääntää ylösalaisin, se voi symboloida myös elämän syklejä, uudestisyntymistä tai uuden ajan kokemista. Tiimalasi muistuttaa ottamaan myös hetkestä kiinni, sillä aika entinen ei koskaan enää palaa.

"Carpe diem" on latinalainen fraasi, joka käännetään yleensä "tartu hetkeen" tai "poimi päivä". Roomalaisen runoilija Horatiuksen oodista ennen ajanlaskun alkua peräisin oleva ajatus kehottaa nauttimaan nykyhetkestä ja elämään tässä ja nyt luottamatta liikaa tulevaisuuteen. Se on muistutus elämän rajallisuudesta ja hetkien arvostamisesta. Ilmaisu on suosittu elämänfilosofia, joka korostaa tuokioon tarttumista sen sijaan, että odottaisi tulevaisuutta. Sanontaa käytetään usein muistutuksena siitä, ettei elämää kannata jättää itsestäänselvyydeksi, vaan elää täysillä juuri nyt. Tiimalasin täyttyessä alaosastaan  ja tyhjentyessä yläosastaan olen välillä niin sanotusti tyhjää täynnä olevana kysynyt itseltäni: "Milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta?" Ja vastannut joka kerta: "En tiedä, mutta ei ainakaan vielä."

Terveyteeni liittyen olen kääntänyt elämäni tiimalasin ainakin kolme kertaa aloittamaan alusta. Ehkä ensimmäisen kerran sen tein, kun olin lätrännyt lähes päivittäin alkoholin kanssa yli kymmenen vuotta. Hitaasti päässäni kypsyi ajatus, että vain siinä tapauksessa, että haluan sisäkalut turmelleena ennenikaisesti hautaan, olen oikealla tiellä. Nyt olen ollut ilman päihteitä paljon yli 40 vuotta. Toinen kerta oli, kun olin ollut juomatta päivälleen kaksi vuotta ja vuosipäivän kunniaksi lopetin tupakoinnin samasta syystä. Sillä Aroma sätkätupakkaa meni topallinen päivässä filtterillä tai ilman.

Mutta sydän- ja verisuonitaudit ottivat minut kuitenkin kiinni ja makasin infarktin saaneena sairaalan sydänvalvomossa maallinen vaellus ohuen elämänlangan varassa. Sairaalan väki palautti vaimoni kanssa elämänhalun ja käänsin tiimalasini aloittamaan alusta kolmannen kerran. Siitäkin taitaa tulla ensi vuonna 20 vuotta. Vaikka tupakoinnin lopettaminen saattoi auttaa minua sivuuttamaan keuhkosyövän, voi olla, että sen sukulainen sai minusta kuitenkin otteen. Viime kesänä ennen Aasian talveani näytti siltä, että eturauhaseni kasvaa hyvänlaatuisesti. Mutta nyt kun olen palannut Suomen kevääseen, tutkimukset osoittavat, etten taida selvitä säikähdyksellä. Edessä on magneettikuvaukset ja koepalojen otto, sekä tulosten vaatimat toimenpiteet. Uskon kuitenkin vakaasti, että ainakin vielä kerran saan kääntää elämäni tiimalasin aloittamaan alusta.

Vaivansa kullakin

En ole juuri vaivojani valitellut, vaikka saisin aiheesta helposti täysimittaisen blogin. Nyt kuitenkin kirjoitan. Olen syönyt puoli vuotta Expros reseptilääkettä kapselin päivässä. Sitä käytetään miehillä eturauhasen hyvänlaatuisen liikakasvun aiheuttamien virtsaamisvaikeuksien hoitoon. Se rentouttaa eturauhasen ja virtsaputken lihaksia, mikä helpottaa virtsaamista, parantaa suihkua ja vähentää tarvetta käydä vessassa. Vaikuttava aine on tamsulosiinihydrokloridi, joka on alfa1-salpaaja. Lääke lievittää oireita, kuten heikkoa virtsasuihkua, vaikeutta aloittaa virtsaaminen ja tiheää tarvetta yöllä/päivällä. Se ei pienennä eturauhasen kokoa, vaan ainoastaan helpottaa oireita. Yleisiä haittavaikutuksia voivat olla huimaus, siemensyöksyn häiriöt ja päänsärky. Lääke voi aiheuttaa verenpaineen laskua, erityisesti nopeasti ylösnoustessa.

Kynsien ja alati ohenevien hiusten lisäksi minulla siis kasvaa eturauhanen liian kanssa. Kun havahduin vaivaan, jonka suosituksen mukaan valtakunnan paras urologi labra- ynnä muiden kokeiden jälkeen vahvisti, menin hänen vastaanotolleen reipas puoli vuotta sitten 100 kilometrin päähän Lahteen. Sovittiin, että Thaimaasta palattuani varaan uuden ajan, joten tänään matkustan muutaman kymmenen kilometriä kauemmas Kouvolaan.

Vaikka eturauhasen liikakasvu on ikämiehillä suht yleinen, on se painanut mieltäni, vaikkei yöunia olekaan vienyt. Pari kertaa kokeilin olisiko helppoa löytää tutusta tai tuntemattomasta vertaistukea. Toinen sanoi, että "voi voi" ja toinen kysyi, kun kerroin meneväni Kouvolaan omalla autolla, "mikset mene junalla?" Joten päätin lopettaa tuen antajan ja murheeni jakajan etsimisen. Ehkä joku jakaa jotain kanssani täällä tai soittamalla 0401511105 tai kirjoittamalla jvjsoini@gmail.com.

Vuosikymmenten aikana on matkaan tarttunut vaivataakkaa sen verran, että mielelläni jakaisin sitä joskus jonkun kanssa. Sillä olen kuullut sanottavan, että jaettu murhe on kevyempi kantaa. Toisaalta olen myös kuullut, että ken vaivojansa valittaa, on vaivojensa vanki. Joka tapauksessa pitkälti toistakymmentä vuotta sitten makasin Meilahden sairaalassa sydäninfarktin saaneena. Silloin ymmärsin, että kaukana takana ovat koulujen kevätjuhlien suvivirret, joka päivä paistava aurinko sekä ikuiset kesäpäivät, jolloin ei ollut huolta huomisesta.

Vaikken osaa yhtään edes arvata mikä sydämeni pysäyttää, kun minulle varattujen päivien määrä tulee täyteen, tiedän tiimalasin valuvan joskus viimeisen kerran. Enkä voi kääntää sitä aloittamaan enää alusta, kuten olen kokenut tehneeni useamman kerran. Ehkä viimeksi viime talvena Aasiassa, kun nykyisin kaulassani roikkuva lyijyluoti iskeytyi seinään metrin päähän vuoteestani.

En tiedä kuinka paljon ihmiset ajattelevat tai puhuvat elämän rajallisuudesta ja määräaikaisuudesta iän karttuessa. Itselläni se pyörii mielellä ja kielellä useammin kuin lapsena. Ehkä se kuuluu kokonaisuuteen, jonka toivon saavani elää omastakin mielestä valmiiksi. Ja voisin huokaista ajattomuuteen taivaanrannan tuolle puolen, että kiitos elämän ja kuoleman valtias. Olen käyttänyt kaiken, jonka minulle annoit.

Evakkojen liputuspäivä

Evakkojen liputuspäivää vietetään tänään. Liputtamalla muistetaan toisen maailmansodan aikaisten talvisodan, jatkosodan ja Lapin sodan tapahtumien vuoksi kotiseutunsa pysyvästi tai väliaikaisesti jättämään joutuneita ihmisiä. Liputuspäivällä halutaan kunnioittaa karjalalaista siirtoväkeä. Karjalan liitto ja eduskunnan Karjala-kerho yrittivät monena vuonna saada evakkojen muistolle virallista liputuspäivää. Asiasta tehtiin 2020, 2021 ja 2024 eduskunnassa kirjallinen kysymys kulloisellekin sisäministerille, mutta viralliseen päivään suhtauduttiin kielteisesti.

Vastauksessaan vuonna 2024 tehtyyn kirjalliseen kysymykseen sisäministeri Mari Rantanen totesi, että aihe on arvokas ja tärkeä, mutta siihen liittyviä liputuspäiviä on jo kolme. Puolustusvoimain lippujuhlan päivä, kansallinen veteraanipäivä ja kaatuneitten muistopäivä. Lisäksi oli sisäministeriön suositus liputtaa sotien päättymisen juhlavuosina. Vuonna 2024 virallisia ja vakiintuneita liputuspäiviä oli 26 sekä lisäksi neljä suositeltua päivää. Rantanen perusteli kielteistä suhtautumistaan suurella määrällä, joka saattaa aiheuttaa liputusväsymystä ja nostaa kansalaisissa kielteisiä tunteita. Siksi ministeriö ei nähnyt tarpeelliseksi edistää evakkojen omaa liputuspäivää. Mutta koska Suomen lipulla saa liputtaa vapaasti, niin kansalaiset, järjestöt ja muut tahot voivat halutessaan tiettynä päivänä liputtamalla vakiinnuttaa siitä liputuspäivän.

Vaikka pinnan alla kyti isän sukupolven ennakkoluuloja ja kovaa kielenkäyttöä, arki pakotti ja opetti ihmiset tulemaan toimeen keskenään. Naapurit olivat kuitenkin niitä, joiden kanssa jaettiin talkoot, työkalut ja tienhoito. Enkä tiedä tai muista varmuudella olivatko rajanaapurimme edes tulleet sotiemme vuoksi Karjalasta, vaikka sukunimet olivat kuin suoraan Karjalan kartalta. Maaranen on hyvin perinteinen itäsuomalainen nimi ja heitä asui paljon nimenomaan Karjalan kannaksella, esimerkiksi Muolaassa sekä Kivennavalla. Parkkonen on myös vahvasti karjalainen nimi. Heitä sijoitettiin sieltä kotoisin olevina paljon juuri Uudellemaalle.

​Vaikka isäni saattoi purkaa joskus mieltään tai muistojaan koviin sanoihin, me lapset ja perheet elimme sopuisasti, vaikka sainkin monesti kuulla kavereitteni suusta olevani "kapiaisen kakkara". Usein arki meni kuitenkin niin, että lapset leikkivät keskenään välittämättä aikuisten ennakkoluuloista. Vähitellen "ryssittelyt" jäivät vain harmilliseksi taustahälyksi, kun yhteinen elämä lapsuudenkotini ympäristössä rullasi eteenpäin.

Monrepoon sillat, kuten äiti sanoi, oli todellinen klassikko, ja varsinkin nykyisin on helppo ymmärtää, miksi se oli äitini lempilaulu. Hänen kaimansa Annikki Tähti oli itsekin Karjalan evakko ja hän tulkitsi "Muistatko Monrepos'n? kappaleen sellaisella kaipauksella, että se iski suoraan suomalaiseen sielunmaisemaan. Hän lauloi sen myöhemmin myös Kaurismäen hienossa elokuvassa suurella tunteella.

​Vaikka laulussa ei suoraan lauleta silloista, se maalaa vahvan kuvan Viipurissa sijaitsevasta Monrepos’n puistosta, joka oli kuuluisa nimenomaan kauniista maisemistaan, huvimajoistaan ja koristeellisista silloistaan. Monelle evakolle tuo puisto symboloi kaikkea sitä kauneutta, joka Karjalaan jäi. Erik Eriksenin säveltämä ja Sauvo Puhtilan alias Saukin sanoittama kappale oli vuonna 1955 Suomen ensimmäinen kultalevy.

Paljon yli puolen miljoonan kotinsa pysyvästi tai tilapäisesti menettäneen suomalaisen asuttaminen maksettavien sotakorvausten lisäksi oli pienelle kansalle valtava ponnistus. Se on hyvä muistaa nytkin, kun talouden taantuma ja maailman epävarmuus kolkuttelee Suomi-neidonkin ulko-ovea niiden toimesta, joille ei mikään riitä.

Kannanko kaiken mukana ja vien mennessäni?

Jo vuosien ja vuosikymmenten ajan olen antanut niin sanottuja kymmenyksiä itsekkäästi itse valitsemilleni tarvitsijoille. Ehkä olen ajatellut, vaikken uskonnollinen olekaan varsinkaan nykyisin, että Luoja ei kitsasta suojele. Vaikka työeläkkeeni kertymästä vain pieni osa lienee omia rahojani, katson ansainneeni joka killingin. Verojakin niistä maksan niin kauan kuin henki pihisee enemmän kuin vastaavista palkkatulosta. Ajatttelen, että valtion kannattaa pitää työeläkeläisiä elossa ainakin niin kauan kuin emme makaa tai asu kalliilla laitospaikoilla, joissa henkilökunta hoivaa ja hoitaa meitä vuorokauden jokaisena tuntina.

Morakotin tapaaminen antoi sinänsä suht vaatimattomille tuloilleni uuden merkityksen, sillä yhdessäkään meillä ei juuri ole tuloina kuin eläkkeeni. Itse asiassa en edes käsitä tai tiedä kuinka Thaimaassa ihmiset pysyvät elossa ja saavat ruokansa, jos ei ole läheisiä, jotka auttavat, jos tuloja ei ole kuin valtion maksama minimi.

Mutta näinkin on hyvä, sillä omalla laillani huolehdin mielelläni edelleen myös kymmenyksistä. Nykyisin niistä saavat osansa Phatthalungin lapset pienten lelujen muodossa, naapurin kanat kukkoineen, pihan omat ja vieraat kissat sekä kaikkea pelkäävä Securitydoc arkajalka-koira. Ne kaikki syövät kymmenen kilon säkistä samaa kissanruokaa. Silloin tällöin annan jotain rahattomilta näyttäville senioreille. Kadulla kerjäävän kupin ohitan vain harvoin, jos koskaan ilman pientä jeesiä.

Kun olin nuorempi oli meillä Liisan kanssa Dwarka-niminen kummilapsi Intiasta. On hyvin tyypillistä, että 1970-, 80- tai 90-luvuilla kummilapsen nimi on tallennettu juuri siinä muodossa kuin paikalliset työntekijät ovat sen rekisteröineet. Dwarka on nimenä klassinen ja ajaton, ja se sopii erinomaisesti tuon ajan nimistöön. Kun halusimme lahjoittaa pyörätuolin Suomesta, sain vastauksen ja kuvan, että sitä Dwarka ei tarvitse, sillä hän kävelee käsillä. Itkin ja kyynelehdin nytkin, sillä myös vaimoni oli sairastanut polion ja käytti pyörätuolia.

Voisia tuimme Kristityn kasvua ja Daniel Nylundin työtä. Taisimme hankkia Ystävyyden Majatalon osakkeitakin, kun yhdistys osti Kruusilasta vanhan meijerin järven rannalta. Öitäkin siellä olin tai olimme Matkakodillamme. Muistelen osakkuuteen kuuluneen vuosittain neljä yötä, joita jaoin joillekin ketkä olivat pulassa oman mielensä kanssa. Edelleen arvostan Danielin järjenjuoksua paljon. Ehkä eniten siksi, että hän kertoo kaikille kirjoittamalla sangen avoimesti myös omista vajavuuksistaan.

Eniten maallista mammonaa, niin rahaa kuin maatakin olen antanut pienelle Elämän tähden -yhdistykselle. Se on mahdollistanut Jokilaakson luonnonsuojelualueen synnyn ja ylläpidon. Isäni ja äitini perintö pitää sisällään myös yhden elämäni suurista murheista, sillä minulle mysteeri katkaisi yhteyden poikaani ja lapsenlapseeni. Ehkä joskus saan sen tietää ja ehkä silloin arvioin vielä kerran uudelleen Jokilaakson tulevaisuuden Merikonttikoteineen.

Rakkauteni kotimaahan on hämärtymässä

Suomen velka on tällä hetkellä korkeammalla tasolla kuin koskaan aiemmin. Valtionkonttorin ja tuoreimpien tilastojen mukaan valtionvelka oli noin 194,3 miljardia euroa. Tämä tarkoittaa yli 34 000 euroa jokaista suomalaista kohden. Koko julkisen talouden velka, joka sisältää valtion lisäksi kunnat, hyvinvointialueet ja sosiaaliturvarahastot, on ylittänyt 90 prosentin rajan suhteessa bruttokansantuotteeseen.

​Ennustaminen viiden vuoden päähän sisältää aina epävarmuutta, mutta valtiovarainministeriön ja Suomen Pankin pitkän aikavälin skenaariot antavat suunnan. Nykyisten ennusteiden mukaan velkasuhteen vakiinnuttaminen on osoittautunut haastavaksi (on sekin sana). Vaikka talous on toipumassa hitaasti, velan odotetaan kasvavan edelleen. Mikäli merkittäviä uusia sopeutustoimia ei tehdä ja nykyinen meno jatkuu, julkinen velka saattaa nousta 95–100 prosenttiin suhteessa BKT:hen vuoteen 2031 mennessä.

​Koska valtio joutuu ottamaan vuosittain lisää velkaa ja vuonna 2026 nettolainantarve on noin 11,6–13 miljardia euroa, euromääräinen velka nousee viidessä vuodessa todennäköisesti lähemmäs 250 miljardia euroa. Luvut perustuvat nykyiseen talouskehitykseen ja tehtyihin budjettipäätöksiin. Suuret muutokset maailmantaloudessa tai uudet poliittiset sopeutuspäätökset voivat muuttaa tätä polkua suuntaan tai toiseen.

Kansanedustajien palkkiot nousivat merkittävästi 1. lokakuuta 2025. Eduskunnan palkkiotoimikunta perusteli korotusta sillä, että palkkioiden on oltava tasapainossa maan yleisen ansiotason kehityksen kanssa. Merkkejä alennuksista ei ole, vaikka valtion taloustilanne on tiukka. Poliittisten päättäjien palkkioita ei ole 2020-luvulla alennettu. Sen sijaan niitä on pidetty toisinaan "jäädytettynä", kuten tehtiin esimerkiksi osittain koronavuosien aikana. Niinistö kuitenkin kantoi vahvasti vastuuta, sillä valtiovarainministerinä 1990-luvun laman jälkeen hän näki läheltä, mitä tapahtuu, kun velka ottaa vallan.

​Niinistö tekikin poikkeuksellisen eleen heti presidenttikautensa alussa vuonna 2013. Pyytäen, että hänen vuotuista palkkiotaan alennettaisiin vuoden 2006 tasolle 160 000 eurosta 126 000 euroon. Kun Stubb aloitti presidenttinä maaliskuussa 2024, palkkio palautettiin takaisin. Perusteluna oli, että Niinistön alennus oli henkilökohtainen valinta, ja tehtävän palkkion tulee vastata sen vaativuutta.

Sellainen virsikirja millainen seurakunta ja vakka on kantensa valinnut. Eikä demokratiassa hevin saa vastuuseen päättäjiä valinneita eli kansaa, vaikka historiamme on opettanut itsenäisyyden merkityksen. Kun "pakkasyö" lopulta koittaa ja omiin housuihin kustu jäätyy, kaikkein kovimmin se iskee niihin, joilla ei ole säästöjä tai muuta turvaa. Juuri niihin, joita hyvinvointivaltion pitäisi suojella.

Menneisyytemme on täynnä selviytymistaisteluja vieraiden valtojen alta Lapin- ja sisällissotiin sekä traagisia valintoja suurvaltapolitiikan pelinappulana. Se on jättänyt jälkensä kansalliseen psyykeeseen, vaikka historiamme on opettanut itsemääräämisoikeuden tärkeyden. Velkakierre on kuitenkin hidas tapa menettää tuo oikeus, sillä sen tien päässä lopulta päätökset taloudesta tekevät ne, jotka lainaavat, eivätkä enää suomalaiset itse.

Kotini on Faradayn häkki

Faradayn häkki on sähköä johtava, suljettu metallikuori, joka suojaa sisällään olevia kohteita ulkoisilta sähkökentiltä ja salamaniskuilta. Ukkosella esimerkiksi metalillikorinen auto ja lentokone toimivat Faradayn häkkeinä. Salaman iskiessä virta kulkee kuoren pintaa pitkin maahan tai ympäröivään ilmaan, jättäen sisätilat turvallisiksi. 

Häkki on saanut nimensä englantilaisen tiedemiehen Michael Faradayn (1791–1867) mukaan. Vaikka ilmiön periaatteita oli uumoiltu jo aiemmin, Faraday rakensi vuonna 1836 suuren metallilla vuoratun huoneen osoittaakseen ilmiön käytännössä. Hän käytti sähköstaattista generaattoria synnyttääkseen korkeajännitteisiä iskuja huoneen ulkopuolelle, mutta meni itse huoneen sisälle ja osoitti herkällä elektroskoopilla, että huoneen sisällä ei ollut lainkaan sähkövarausta.

Näin on myös teräksisen Merikonttikotini laita, jossa olin tuskaillut kuukauden verran yhteyksien kanssa. Kunnolla eivät toimineet Messenger eikä WhatsApp eivätkä muutkaan puhelut varsinkaan elävän kuvan kanssa. Samoin oli ongelmia internetin ja Netflixin kanssa. Kun kukaan ei osannut neuvoa, suunnittelin jo ottavani uudelleen käyttöön Elisan kotiverkon ulkoantennin kanssa, jota en enää uusinut tultuani takaisin Suomeen.

Kunnes eilen illalla lähes viimeisenä oljenkortena sain ahaa-oivalluksen. Ehkä 4G ja 5G signaalit eivät käyttäydykään samalla tavalla ja kulkevat eri reittejä. Joten vaihdoin ensisijaiseksi yhteydeksi tukiasemanakin toimivaan kännykkääni 4G-verkon. Ero oli silmänräpäyksessä kuin yöllä ja päivälle.

Sitten kysyin Gemini keinoälyltä miksi näin? "On erittäin todennäköistä, että 4G- ja 5G-signaalit käyttäytyvät eri tavoin yrittäessään läpäistä merikontin terässeinän. Mutta syy ei ole varsinaisesti eri sukupolvisissa 4G vs. 5G, vaan käytetyissä taajuuksissa. Merikontti toimii käytännössä Faradayn häkkinä. Teräs on erinomainen sähkönjohtaja, joka heijastaa ja vaimentaa sähkömagneettista säteilyä erittäin tehokkaasti. Mitä korkeampi radiotaajuus on, sitä huonommin se läpäisee kiinteitä esteitä ja sitä herkemmin se heijastuu pinnoista.

​4G käyttää usein matalampia taajuuksia, joilla on suhteellisen pitkä aallonpituus. Ne "kiertävät" esteitä paremmin ja niillä on hieman parempi mahdollisuus päästä sisään pienten rakojen, kuten ovitiivisteiden kautta. 5G hyödyntää korkeampia taajuuksia tarjotakseen suurempia nopeuksia. Korkea taajuus on lyhyt aallonpituus, joka pysähtyy terässeinään lähes täydellisesti. Erityisesti millimetriaallot eivät läpäise edes paksua lasia tai puuta kunnolla, saati sitten terästä. Koska ehjä terässeinä on signaalille läpäisemätön, signaali pääsee kontin sisälle vain aukkojen kautta, joita ovat esimerkiksi ilmanvaihtoventtiilit tai mahdolliset ruostereiät. Signaali voi "vuotaa" myös sisään, jos ovi on raollaan.

​Tässä tilanteessa matalataajuinen 4G-signaali on yleensä se, joka säilyy hengissä, kun taas korkeataajuinen 5G-yhteys katkeaa ensimmäisenä. Jos olet suljetun merikontin sisällä, puhelimesi käyttää paremmin 4G-yhteyttä, koska matalammat taajuudet löytävät tiensä sisään helpommin. 5G-signaali vaatisi yleensä joko kontin lähellä olevan tukiaseman, joka käyttää matalia 5G-taajuuksia, tai fyysisen ulkoantennin, joka tuo signaalin kaapelilla kontin sisälle. Matalampi taajuus on pidempi aalto. 4G-verkko käyttää usein 800 MHz taajuutta, jonka aallonpituus on noin 37 cm. Se on tarpeeksi suuri "löytääkseen" tiensä sisään rakenteista. Kun taas moni 5G-verkko Suomessa toimii 3,5 GHz taajuudella, aallonpituus on vain noin 8,5 cm. Se käyttäytyy enemmän valon tavoin. Jos se osuu terässeinään, se heijastuu takaisin kuin peilistä eikä taivu aukkojen reunoilla läheskään yhtä tehokkaasti."

Jos en tiedä, on jäljellä usko

Uskostani tuonpuoleiseen olen kirjoittanut aiemminkin. Mutta kirjoitan taas, omathan ovat sivuni ja blogini. Maailma on väärällään erilaisiin uskontojen tarjoamiin totuuksiin uskovia, joiden mielestä toisin uskovat ovat vääräuskoisia. Totta kuitenkin lienee, että ihmistä suuremmasta älystä meille on kaikilla yhtä paljon tietoa, eli ei lainkaan. Juuri siksi kaikki se mitä tapahtuu kuoleman jälkeen on vain ja ainoastaan uskon asia tai varassa. Ehkä niin on hyvä tai peräti tarkoitettu, sillä luulen, että tieto on uskon surma ihmistä suuremmissakin asioissa. Mutta mihin minä sitten uskon ja en usko enkä tiedä?

Ihminen sen sijaan on monelta osin tyhmintä mitä tiedän. Tapamme esimerkiksi milloin mistäkin syystä tai syyttä toisiamme heimo- tai kansatolkulla ja keräämme ympärillemme mielettömän määrän tavaraa ja rihkamaa. Mitä emme ole koskaan tarvinneet ja mitkä eivät ole tuottaneet itselle saati muille hetkenkään iloa. Turhan tekijöinäkin olemme ylivertaisia, vertaamme sitten itseämme eläimiin tai keihin tahansa ehkä Bakun tulenpalvojia lukuunottamatta. Ehkä suurimpia ison ikkunan järjettömyyksiä ovat sodat, joissa kai jokainen sotaan lähtevä ja lähettävä on valmis tappaamaan aivan ventovieraita isiä, äitejä ja lapsia ilman ainuttakaan järjellistä syytä. Kun tähän hulluuteen lisätään valta ja vallanhalu niin idässä kuin lännessäkin sellaiselle, jolle mikään ei riitä, jää jäljelle vain suunnattoman suureen surun tuottaminen ympäri maailmaa. Sen  estemistä ei mikään korkempi voima näytä haluavan tai kykenevän estämään.

Mutta vaikka olen uskovien mittareilla uskomaton tai vähintään vääräuskoinen, ateisti en heidänkään mielestä ole. Vaan uskon sellaiseen mistä en tiedä mitään koska haluan ja mikä käy järkeeni. Se on ietsismi, joka tulee hollannin sanasta ietsisme, "jotakuitsismi" tai "jonkinlaisuusmi". Jotakuitsismi on humoristinen ja hieman itseironinen termi kuvaamaan elämänasennetta tai toimintatapaa, jossa asiat tehdään "sinne päin" tai "jotakuinkin". Se on vastakohta perfektionismille ja pikkutarkkuudelle. Jotakuitsismin ytimessä on ajatus, että rima saa olla sopivan matalalla ja lopputulos on "riittävän hyvä", vaikkei olisikaan täydellinen. Jotakuitsismi on käytännössä suunnilleen-asenne. Jos reseptissä lukee 2 desilitraa jauhoja, jotakuitsisti kaataa niitä kulhoon silmämääräisesti ja toteaa: "Se on likimain siinä."

Se on myös armollisuutta itseä kohtaan. Hyväksytään, että kaiken ei tarvitse olla tiptop. Koti on siivottu "jotakuinkin", eli suurin osa villakoirista on poissa. Asiat saadaan valmiiksi nopeasti, koska aikaa ei tuhlata viimeistelyyn, jolla ei ole isoa merkitystä lopputuloksen kannalta. Koska sääntöjä ja ohjeita noudatetaan vain suuntaa-antavasti, tilaa jää luovalle soveltamiselle ja yllätyksille. Termi on muodostettu sanasta jotakuinkin, suunnilleen tai melkein. Se on saanut laajempaa näkyvyyttä muun muassa sosiaalisessa mediassa ja keskusteluissa, joissa halutaan kyseenalaistaa nykyajan suorituskeskeisyyttä ja jatkuvaa täydellisyyden tavoittelua.

​Jotakuitsismi on elämänviisautta, jossa keskitytään olennaiseen ja annetaan pikkuseikkojen olla hieman vinksallaan – koska elämä on usein hauskempaa, kun se on vain "jotakuinkin" hallinnassa. Se on aatteellinen suuntaus, joka syntyi Alankomaissa 2000-luvulla. Ietsistit uskovat, että maailmankaikkeudessa tai elämässä on "jotakin enemmän" kuin pelkkä materiaalinen todellisuus, mutta he eivät määrittele tätä "jotakin" tarkemmin. He hylkäävät sekä perinteiset uskonnot että tiukan ateismin. Siinä ei ole dogmeja – ei pyhiä kirjoja, profeettoja eikä institutionaalista uskontoa, vaan hyväksytään avoin henkisyys, että "suuria kysymyksiä" ei voi tai tarvitse ratkaista. Siinä epämääräisyys on hyve ja epävarmuus nähdään rehellisyytenä, ei heikkoutena. Ei ole välttämättä yliluonnollisia uskomuksia, mutta ei sulje niitä poiskaan. Ietsismi vetoaa kaltaisiini ihmisiin, jotka tuntevat olevansa "hengellisiä, mutta eivät niinkään uskonnollisia" ja kokevat ateismin liian kylmäksi tai dogmaattiseksi sekä haluavat säilyttää ihmetyksen ja merkityksen tunteen ilman uskontojen rakennelmia. Lyhyesti voisi todeta, että ietsisti sanoo en tiedä mitä se on, mutta jotain siellä on."

Kevään merkkejä

Jo muutaman päivän ovat pienen pienet siipiveikot, jonkun heimon hyttysen näköiset lennelleen pikku parvissa Jokilaakson ilta-auringossa. Mukavaa, vaikka verenhimoiset naishyttyset olivat aiemmin aika korkealla inhokkieläin listallani. Kunnes huomasin, ettei syömäjälki reidellä tai käsivarrella kutita edes puolta tuntia. En minä niitä silti varsinaisesti rakasta enkä ruoki.

Sen sijaan annan evästä pitkin kesää kolmella ruokapöydällä oraville ja linnuille. Vaikka luulin aiemmin niiden tulevan siementen sijaan munista. Niin tai näin, lihansyöjälinnuillakaan ei pakkasöiden vuoksi ole juuri ruokaa ollut ilmassa eikä maassa. Myös muita siivekkäitä on ilmestynyt ihmettelemään pihapiiriini kevättä. Kuten naapuriniityn mehiläiset ja kannonkolojen kimalaiset, kun vaihdoin tielanaani ilmapyörien tilalle kokokumiset. Niitä olen testannut jo vuosikymmenen, pari nokkakärryissä ja 25 vuotta sitten Sjöblomin Juhanilta lahjaksi saamassani kottikärryissä. Kuskaan niillä sitä itseään kompostoinnin seuraavaan vaiheeseen.

Valmiille tuotteelle minulla on uusi käyttötarkoitus, sillä lopetan toistaiseksi ruohosipulia lukuunottamatta perinteisten hyötykasvien viljelyn katottomassa, pienessä, Vihreässä huoneessa. Kylvän tilalle niittyjen ja ketojen yksi- ja monivuotisten kesäkukkien siemeniä. Jos kasvatus onnistuu, vien tuttujen ja tuntemattomien etupäässä unohdetuille haudoille hautamaljoissa leikkokukkia ja sanon: "Terve. Sydämessäni myös sinä elät tai en ole sinua unohtanut." Samalla testaan Tuusulan seurakunnan käyttöönottamaa hautahakua.

Kylmät yöt ja kuivat ilmat ovat hidastaneet jäiden lähtöä Purolammesta, jossa matalan veden vuoksi ei virtausta juuri ole. Enkä tiedä muutenkaan tuleeko vettä enää Lemminkäisen tai Kuninkaanlähteiltä, Rydybackan ja Kratinkallioiden sekä Hesapottsmossen suon lisäksi. Maljapuro onkin saanut sulaksi vain pienen kulman Rabbit Islandin rannasta uimapaikaksi telkille, heinäsorsille ja muille vesilinnuille ja -eläjille.

Ensimmäinen silmiini sattunut kukka oli tänä vuonna leskenlehti ja parin päivän päästä sinivuokko. Linnunsilmä, kielo ja voikukka kurkkivat vasta maan raoista, kuten jostain syystä valkovuokkokin. Kolme selkeää kesän merkkiä ovat ulpukka, rentukka ja lumpeen kukka, joka Jokilaaksossa on juuriltaan vieraslaji. Kuten himalajanpalsami, karhunkierto ja lupiinikin.

Ajoissa tulemisensa aloittanut kesä tulee tänä vuonna hissun kissun

Aikamoinen rivistö rohtoja pitää minut elossa

Äitini kielellä pelakuu pysyi hengissä puoli vuotta ilman annettua juomavettä

Kylmät yöt ja kuivat kelit pitävän jään vedessä ja jarruttavat kesän tuloa

Kevään ensimmäiset leskenlehdet ovat nousseet silti aistimaan aurinkoa

Jokilaakson juhlapaikalle on serkkuni Markun lahjaksi antama
Suomenlippu liehunut juhlapäivinä jo neljännesvuosisadan

Kevään töitä ovat kotitieni lanaukset

 

Rahalla saa hyvää, huonoa tai ei mitään kohtelua

Tähän ikään on tullut hankittua ja hukattua eräskin tarpeeton tai tarpeellinen tavara tai vastaava. Jotkut noin vaan ja jotkut tuotteita vertailemalla. Varmin tapa päästä ehdokaskandidaattien listaltani on kehua omaa tuotetta muiden vastaavia haukkumalla. Eikä tämä ole herja tai muuta tyhjää lopinää. 

Muistan, kun olimme ostamassa Liisan kanssa uutta autoa, avattavalla sähköisellä kattoikkunalla varustettua valkoista Honda Accordia, rekisterinumero ASO-610 🙂. Sitä jälleenmyi Jyväskylässä itsensä myöhemmin konkurssiin hakenut Sisä-Suomen Autokeskus ja joku muu. Myyjä oli kuitenkin Mononen, joka hupiloi varman kaupan sanomalla mitään autoista ymmärtämättömälle Liisa-vaimolleni: "Että kyllähän auto on viisasta ostaa kotikylän kaupasta, niin huollotkin varmasti toimivat."

Niin paljon jurppi tapa yrittää käyttää hyväkseen tietämätöntä, pyörätuolia käyttävää naisasiakasta, että kauppa jäi siihen. Enkä enää koskaan avannut sen autoliikkeen myyjäpuolen ovea, vaikka Malmi Vehosta ostamamme auton siellä lähes aina huolsimmekin. Ostopaikasta sen sijaan tekivät vielä Vehon pääkallopaikalle Autotaloon kirjallisen reklamaation vakuutellen meille, että huollot taatusti toimivat missä tahansa Vehon valtuuttamassa korjaamossa.

Toinen verenpainettani nostava on tyly tai olematon asiakaspalvelu, jota sitäkin olen saanut osakseni. Näissäkin tapauksissa saatan vaihtaa kauppaa ikiajoiksi, ellen sitten armahdan jossain vaiheessa. Näin on käymässä Hyrylän Tokmannille. Tähän ei ehkä ole niinkään vaikuttanut parantunut palvelu, vaan lempimyyjieni katoaminen saman kylän Puuilosta. Ja Tokmannin muita edullisemmat tai kevään ainoat auringonkukan siemenet Jokilaakson linnuille sekä oraville.

Voihan se olla omassa aseenteessakin, kun minusta tuntuu, että yleisesti ottaen huonoa kohtelua on eniten yhteiskunnan monopoleissa. Vaikka sen pitäisi olla aivan toisin, sillä niissä hankkivat ynseätkin työntekijät ansionsa asiakkaiden maksamin verovaroin. Toisaalta yhä useammin pitää maksaa jopa puhelimessa jonottamisesta, vaikken kysyisi kuin viranomaisilla itsestäni olevia tietoja. Hassu logiikka siinäkin. Jos menen paikan päälle jakkaralle jonottamaan, ei se maksa mitään. Mutta jos teen sitä kotisohvaltani puhelin korvalla tai kaiutin auki kuunnellen musiikkia, josta en edes pidä, maksaa se vähintään paikallispuhelun ynnä muuta verran.

​Ehkä veroprosentti onkin lopulta elämän pieniä murheita. Paljon kalliimmaksi tulee hinta, jonka joutuu maksamaan huonosta palvelusta tai siitä, ettei ihminen tule nähdyksi omana itsenään – oli hänellä sitten kädessään verokortti, pyörätuolin kelausvanteet tai pussi auringonkukansiemeniä.

Kauas on pitkä matka

Valon tarkka nopeus tyhjiössä on 299 792 458 metriä sekunnissa, eli 1 079 252 849 kilometriä tunnissa. Se on nykytiedoilla maailmankaikkeuden suurin mahdollinen nopeus. Maapallon ja Auringon välinen keskietäisyys on 150 miljoonaa kilometriä, joten valolta kestää 8 minuuttia ja 20 sekuntia kulkea tämä matka. Tämän vuoksi emme näe missä Aurinko on juuri nyt, vaan missä se oli noin 8 minuuttia sitten. Jos Aurinko katoaisi maagisesti tällä sekunnilla, me jatkaisimme valossa kylpemistä ja kiertoradalla pysymistä vielä 500 sekunnin ajan.

Tämä valtava välimatka toimii aurinkokunnan mittakaavana, ja se on lähes 400 kertaa pidempi kuin matka Maasta Kuuhun. Kuu onkin kosmisessa mittakaavassa aivan naapurissa, joten valo ja radioaallot kulkevat tämän matkan lähes silmänräpäyksessä. Valon matka Kuusta Maahan kestää 1,28 sekuntia ja tarkan mittauksen avulla on saatu selville, että Kuu loittonee 3,8 senttimetriä joka vuosi.

Aurinkokunnassamme kaukaisin virallinen planeetta on Neptunus. Sen etäisyys vaihtelee hieman, mutta keskiarvo on 4,5 miljardia kilometriä, eli 30 kertaa Maan ja Auringon välinen matka. Valo tulee sieltäkin noin 300 000 kilometriä sekunnissa, joten matka-aika maahan on 4 tuntia ja 10 minuuttia. Kun siis lähetämme komennon Neptunusta ohittavalle luotaimelle, kestää yli 4 tuntia ennen kuin se vastaanottaa viestin, ja toiset 4 tuntia ennen kuin saamme vahvistuksen takaisin.

​Aurinkokuntamme ulkopuolisten planeettojen kohdalla luvut muuttuvat tähtitieteellisiksi. Koska avaruus on lähes tyhjää, emme mittaa matkaa enää kilometreinä vaan valovuosina. Yksi valovuosi on matka, jonka valo kulkee vuodessa. Eli noin 9,5 biljoonaa kilometriä.

​Tällä hetkellä kauimmainen tunnistettu planeettaehdokas sijaitsee Pyörregalaksissa, jonka etäisyys maasta on noin 28 miljoonaa valovuotta. Mitä tämä sitten käytännössä tarkoittaa? Jos voisimme katsoa tätä planeettaa juuri nyt kaukoputkella, näkisimme sen sellaisena kuin se oli 28 miljoonaa vuotta sitten. Tuohon aikaan Maassa eli vielä muinaisia, alkukantaisia petoeläimiä ja nykyisten apinoiden esi-isiä, eikä ihmisestä ollut tietoakaan. Onkin melko huimaa ajatella, että mitä kauemmas avaruuteen katsomme, sitä kauemmas historiaan todellisuudessa näemme. 

Jos avaruusjättiläinen seisoisi Maassa ja pää on Kuussa, ja joku puraisisi sitä varpaasta, kuluisi huimat yli seitsemän kuukautta ennen kuin jättiläinen tuntisi kivun aivoissaan. Jos kyseessä olisi hitaampi, jomottava kipu, viestin perillemeno kestäisi yli 12 vuotta. Pelkästään tiedonkulku jalan "nipistyksestä" aivoihin kestäisi kauemmin kuin useimmat miehitetyt lennot Marsiin on suunniteltu kestävän. Ihmisjättiläisen hermostolla kestäisi niin kauan reagoida uhkaan, että varvas ehtisi luultavasti parantua kokonaan puremasta ennen kuin aivot edes tajuaisivat mitään tapahtuneen.

Jos taas olisi jättiläinen, jonka varpaat ovat vedessä Afrikan eteläkärjessä ja pää Pohjois-Norjan Hammerfestissa ja joku puraisisi sitä varpaasta, niin ihmisen keskiverto reaktionopeudella kuluisi yli viikko ennen kuin se edes säpsähtäisi ja tuntisi kivun päässään. Jos kyseessä olisi hitaampi, jomottava kipu, viestin perillemeno kestäisi melkein viisi kuukautta. Kun jättiläinen päättäisi vetää jalan pois, kestäisi toinen viikko, ennen kuin aivojen käsky saavuttaisi lihakset. Ihmisjättiläinen olisi siis varsin hidas reagoimaan hyttysenpistoihin tai tässä tapauksessa ehkä valaanpuremiin.

Kaipaako joku mainospostia?

Minulla on kotikyläntieni varressa, 350 metrin päässä Merikonttikodista Soiniityntien sillan sillä puolen postilaatikko, joka enimmäkseen ammottaa tyhjyyttään. Sillä yllätyksekseni lähes kaikki paperiset mainoshemmojen postit ovat loppuneet. Silti kävelen sinne lähes päivittäin, vaikkei kylälle jaeta postiakaan kuin pari kertaa viikossa. Toista oli ennen, kun erilaista postia jakoi päivittäin kolmekin eri firmaa ja jakajaa. Onkohan muillekin käynyt samoin kauppiaiden paperisten markkinointilähetysten kanssa?

En osaa sanoa onko se itseni kannalta mukavaa vai epämukavaa, sillä muutakaan postia ei juuri tule. Jonnekin ovat kadonneet myös mysteerinaiset, jotka ilahduttivat minua pari kertaa korteilla. Kun tilattuja paperisia sanoma- tai aikakauslehtiäkään ei tule sekä säännölliset laskut kilahtavat sähköiseen postilaatikkoon tai pankkiin suoraan maksettaviksi, niin kukapa minulle mitään lähettelisi? Mutta en minä silti aivan postilähetysten ulkopuolella ole, sillä kerran lähetin digikortin Thaimaasta itselleni, jonka Posti muutti paperiseksi sekä toi laatikkoon. Ja kuten kirjoitin, joskus laatikossa on aivan ainutlaatuista mielenpiristystä.

Kun tulin nyt asiaa tarkemmin ajatelleeksi, niin tuleehan minulle ainakin Valkonauhan, Katulähetyksen ja A-kiltojen paperilehdet. Joukosta on pudonnut Sininauhan Uusi Toivo, jota Päivis piti pinnalla niin kauan kuin työnantaja sen soi. Se on harmillista, vaikka se muuttikin sisältöään Päiviksen jälkeen. Se oli ensijaisesti laitoksissa, kadulla ja kiven sisällä asuvien oma lehti, jota kuvasti mainiosti sen alkuperäinen nimi Vangin toivo. 

Joskus "talosta" tuli palautettakin, että "se on ainut hengellinen julkaisu, jota suostun lukemaan". Erityisesti arvossaan olivat lehdet, joita Päivis lähetti vankien omilla nimillä. Nyt kun omakin laatikko ammottaa päivästä toiseen tyhjyyttään, olen käsittänyt omalla nimellä tulevan postin merkityksen, jos ei ole postia lähettäviä tai juuri muitakaan ystäviä.

Tätä kirjoittessa nousee muistini sopukoista ylös Jyväskylän seudulla asunut, voisinko sanoa aito erakko, joka asusti metsän keskellä matalaakin matalammassa mökissään kantovesien ja puuceen varassa, puukaminan tuodessa lämpöä talvipakkaseen. Mies suojeli talvikärpästään, jonka sanoi olevan ainoan, joka hänestä välittää. Mutta minäkin välitin ja kävin silloin tällöin tuliaisina Aromatoppa, sätkäpaperia ja kahvipaketti.

Samaan heimoon kuului kaksi Jyväskylän keskustassa, radan varren peltisessä puutarhatyökaluvajassa talvella asunutta, aitoa puliukkoa. Elävästi muistan, kun eräänä pakkasaamuna, jolloin oli pakkasta pitkälti yli 20 astetta, toinen heistä, Eikka, entinen tukkijätkä tuli purkutuomion saaneessa mökissä olevaan, kahden pienen hellahuoneen päiväkeskukseemme. Käsiään kylkiinsä paukutellen hän loihi lausumaan: "Oli hyvä yö, sillä ensimmäisen kerran tuntui, että vajassa oli lämpimämpää kuin ulkona kiskoilla."

Ruokansa nämä ystäväni keräsivät roska-astioista. Kokkaukset Omakotikadun mökin hellalla saivat ilmaan sellaiset aromit ja tuoksut, jotka ajoivat muut kävijät ulkosalle. Mutta paikka oli tarkoitettu kaikille, joten vedin jatkojohdolla keittolevyn ulos kyhäämämme pienen kasvihuoneen ja puuliiterin viereen.

Kerran olin Liisan kanssa Keskuseurakuntatalolla silmää tekevien pirskeissä, kun salin oviaukkoon ilmestyi toinen näistä kadun miehistä ja sali hiljeni. Kaikki tuojottivat oviaukolle osa jo nenäänsä pidellen ja mies takaisin. Kunnes löysi vierestäni pyörätuolissa istuneen vaimoni. Eikka käveli Liisan luokse salin toiselle puolelle, kätteli ja tervehti sekä toivotti hyvää iltaa myös minulle. Sitten hän käveli ulos salin seuratessa hiiren hiljaa ja viimein huokaistessa helpotuksesta. Mutta minä itkin aidosti sydämessäni vaimoni suuruutta, sillä Jyväskylän kermasta vain hän oli kadun miehelle kättelemisen arvoinen.