Kultaranta-keskustelut

Eilen satuin istahtamaan TV:n ääreen, kun siellä keskusteli ja vastaili kysymyksiin kolme, ehkä Suomen poliittisen vallan ylintä päättäjää.

Valtakunnan presidentti Sauli Niinistö, ainut näistä kolmesta, jonka kansa valitsee suoraan. Hänellä on merkittävä valta muun muassa ulkopolitiikassa, nimityksissä ja lakeja säädettäessä. Kansan arvostus on oma lukunsa ja Sale putoaakin palliltaan lain takia, ei siksi, että kansansuosio olisi hiipunut.

Sitten hierarkian kakkonen, eduskunnan puhemies Matti Vanhanen, jonka valitsijat valitsee kansa eduskuntavaaleissa. Hän on siis itsekin yksi kahdestasadasta kansanedustajasta. Joka käyttää valtaa eduskunnan sisällä, mutta ei välttämättä sen ulkopuolella, sillä hän ei ole edes puolueensa puheenjohtaja.

Ja kolmantena pääministeri Sanna Marin, jonka hänetkin valitsee kansan valitsema eduskunta. Mutta jonka ei itse tarvitse olla edes kansanedustaja, kuten ei muidenkaan valtioneuvoston eli hallituksen jäsenten. Hänellä on suuri valta varsinkin johtamassaan hallituksessa, sillä takana on Suomen suurin puolue.

Vaikka kansa on riittävän viisasta (vai tyhmää?) valitsemaan ison osan valtakunnan asioiden hoitajista, tarvitsee se kuitenkin aika liudan kuukausipalkkaisia selittäjiä televisioon, radioon ynnä muille foorumeille. Jotka keskustelun päätyttyä keskenään kertovat toisilleen ja meille kaikille studioiden nojatuoleissa mitä kukin sanoi ja tarkoitti.

Jäin pohtimaan sitäkin, että ovatkohan kuurot keskivertoa älykkäämpiä, sillä heille noin yleisesti ottaen riittää, että paneelissa sanottu tulkataan heidän omalle, eli viittomakielelle. Näiden kuukausipalkkaisten selityksiä ei useinkaan enää tarvitse tulkata. Minä tulkitsen tämän niin, että siksi koska selkeästi sanottu menee heille kerralla jakeluun.

Luonnon monimuotoisuus, ties monesko osa

Tuusulan Myllykylän Jokilaakson Purolampeen laskee pieni puro. Aikoinaan se sai nimekseen Skålbäck eli Maljapuro. Muun muassa metsästäjillä oli tapana ottaa janoonsa juomaa suoraan purosta.

Niin kirkasta oli sen vesi, sillä alkunsa se saa osin Maantiekylän Kuninkaan- ja Lemmikäisenlähteiltä. Enää vesi ei ole juomakelpoista, johon ehkä suurin yksittäinen syy on erittelemättä Helsinki-Vantaan lentoaseman eri toiminnot.

Laakso, jossa Skålbäck virtaa ennen Purolampea ja Tuusulanjokea, on uskomattoman kaunis liito-oravayhdyskuntineen ja valtavine haapoineen. Joiden kuvan kannot ovat saaneet jäädä paikoilleen. Toki isoja puita on edelleen, sillä avohakkuun koura ei ole Sikaniemen laidalle ulottunut nais- eikä miesmuistiin.

Kan­to­jen pois­ta­mi­nen häi­rit­see eko­sys­tee­miä. Avohakkuun jälkeen myös kannot saatetaan korjata metsästä pois, jolloin maaperän pintakerros häiriintyy ja siitä poistuu hiiltä ja ravinteita juurten ja kantojen mukana.

Tutkimustulokset osoittavat, että kantojen korjuun ja sen jälkeen tehtävän maanmuokkauksen seurauksena kuusikoiden maaperän pintakerros häiriintyy laajalti ainakin yli kymmenen vuoden ajaksi.

Havupuiden kannot ja paksut juuret muodostavat merkittävän hiilen ja ravinteiden pitkäaikaisvaraston, ja kantojen korjuun merkittävin ekologinen vaikutus onkin lahopuun ja sen hiilivaraston määrän väheneminen.

Ruotsinkylän Metsäntutkimuslaitoksen kannot ovat maanneet paikallaan monta vuotta, vaikka ne olisi aiheellista, arvatenkin taloudellisesta syystä korjata pois viimeistään kahdessa vuodessa. Luonnon monimuotoisuuden kannalta hyväksi voisi olla, jos saisivat maata nykyisellä paikallaan iäti.

Tiedän kyllä, että ihminen laittaa luonnon monella lailla taipumaan tahtoonsa. Voi olla, että itsekäs ja välillä typeryydessään ylivertainen ihminen ei koskaan opi elämään kunnioittamalla muuta elämää.

Loppupelissä ihminen voi onnistua tappamaan itsensä sukupuuttoon ydinasein tai muilla itse kehittämillä välineillä. Tai sitten sen hoitaa tätä vauhtia luonto. Kuten korona ja monet muut virukset ovat näyttäneet meille mitättömyyttämme satoja vuosia mustasta surmasta lähtien.

Karhu kusiaispesässä

"Kuuluu vain honkien rauhoittava humina ja muutama hento kahahdus, kun tuuli hivelee puita. Samoilija kulkee metsässä reppu selässään polkua pitkin ja vetää keuhkoihinsa Vieremän Talaskankaan luonnonsuojelualueen raikkautta ja puhtautta.

Metsän tuoksu valtaa hänen aistinsa ja olemuksensa. Sitten metsän hiljaisuuden katkaisee etäämpää kuuluva ääni ja samoilija pysähtyy kuuntelemaan. Ääni on ihmeellistä kuhinaa, murahtelua, ja mörinääkin. Mikä se on?

Samoilija lähtee uudelleen liikkeelle ja jatkaa varovasti kulkuaan lähestyen äänen lähdettä. Suuren puunrungon takaa näky paljastui metsän valtiaaksi, joka oli hommissa.

Karhu oli uppoutunut suuren muurahaispesän keskelle kauhoen etutassuilla kekoa ja syytäen pesän rippeitä ympäriinsä niin, että niitä sinkoili metrien päähän."

Näillä sanoilla ostin itselleni lahjaksi visakoivun pahkasta, käsin tehdyn, uniikin ja numeroidun kuksan, kun täytin 16.5.2020 seitsemänkymmentä vuotta. Tai oikeastaan kaksikin, sillä ensimmäinen halkesi yläreunasta hieman, kun olin käsittelemässä sitä kahvinporoilla.

Kahvimukin kahvana toimivat karhun veistetyt takajalat ja pää on kusiaspesässä eli kuksassani sisällä. Kahdeksasta näin tehdystä, upeasta käsityöstä valitsin mieleiseni. Minulle tärkeintä oli voimakkaat puun juonteet eli syyt. Puun ja pahkan elämän juonteet.

Kylkeen on vastaavasti kaverrettu elettyjen vuosieni määrä. Toivon, että kun aikani on täysi enkä enää kuksasta juo, se löytää käyttäjänsä. Tai ehkä vain paikan jossakin.

On hyvinkin mahdollista, että pahkakoivu oli ikäiseni, kun se tapasi elävän elämänsä matkan pään kuksantekijän hyppysissä. Pohjois-Savon ja Kainuun korpien rajamailla.

Ehkä vastaavasti itse tapaan joskus tekijän. Joka loi kuksani ja antoi sille sielun, sillä se sillä on. Kuten lapsen rakkaimmalla nukellakin, jota aikuinen ei aina ymmärrä.

Luonnon monimuotoisuus joutomaalla Tuusulanväylän varrella

Sattuipa aamulukemiseksi jotain, joka ansaitsee tulla julkaistuksi myös täällä. Hesarin taitaa saada ilmaiseksi kahdeksi viikoksi muutkin kuin tilaajat. Linkin takana, olkaa hyvät.

Luonnon monimuotoisuus

Usein syöksymme uuteen asiaan tuulispään lailla. Ja vanha jää, vaikka sitä ei ole kuin hieman raapaistu pinnasta. Päästä jossakin asiassa ytimeen vaatii ajattelua, syventymistä ja arkista puurtamista.

Itselläni luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen on ollut tärkeää jo kauan. Jotakin olen sen eteen tehnytkin, mutten tarpeeksi. Mutta, jotta siitä tulisi omakohtaiseti totta, ei tarvitse kuin ajatella, sillä kaikki voivat tehdä sen eteen jotakin.

Moni pohtii omakotitalon pihamaalla, mökillään tai mummolassa miten saisi mutkattomasti poistettua pihaan jääneen ison kannon.

Vilkaisin Googlesta hakusanalla "kannot" ja löysin kymmenittäin yrityksiä, jotka niitä poistavat. Myrkytysohjeitakin löysin. Mutten yhtään miksi kannot kannattaisi säilyttää. Edes osana luonnon monimuotoisuutta.

Tässä ja ehkä seuraavassakin blogissa syvennyn kantoihin ja sähkölinjoihin, jotka halkovat valtakuntaa. Harva tai ehkä ei kukaan niistä pidä. Itse en kyllä nykyisin inhoakaan. Ehkä vähän pidänkin koska en voi asialle muuta kuin muuttaa suhtautumista. Ja siksi, että jos jossain on pienten eläväisten kuhinaa, niin "linjan alla" . Sen jälkeen, kun ihminen on poistunut raivaustöistä.

MTK:lla, SLC:llä ja Energiateollisuudella on pilottihanke, jossa ryhdytään tuottamaan lahopuuta ja kolopuita sähkölinjojen reunoille. Tämä lisää metsien monimuotoisuutta, parantaa sähkönjakelun luotettavuutta sekä tuo kustannussäästöjä. Sähkökatkoksia aiheuttavista riskipuista tehdään tekopökkelöitä metsänomistajan suostumuksella.

Metsien eliölajeista neljännes, noin 500 lajia, on riippuvaisia lahopuusta. Kuolleen ja lahonneen puuaineksen väheneminen on tavallisin näiden lajien uhanalaisuuden syy. Lahopuuriippuvaisia lajeja löytyy kovakuoriaisista kääpiin ja monet kolopesivät linnut tarvitsevat pystykeloja ja pökkelöitä.

Maanomistaja haluaa usein siivota sähkölinjojen alustan risuista ja kannoistakin, vaikka sillä ei ole edes taloudellisesti merkitystä.

Voi olla, ettei luonnon monimuotoisuudesta ja sen tärkeydestä puhuta tarpeeksi. Eikä varsinkaan niin, että se tulisi eläväksi ja omakohtaiseksi tavalliselle tallaajalle. Siksikin valtakunnallien Pelasta pörriäinen -kampanja on hieno asia.

Varkauteen ryhtyminen

Minulla oli aikoinaan kymmenen vuoden siivu, joka ei kestänyt päivänvaloa. Viinaakin meni viikonloppunaukkailijan koko elämän annokset. Jota tuli rahoitettua muullakin kuin omalla omaisuudella.

Kun 40 vuotta sitten käänsin kuppini viimeisen kerran, päätin lopettaa myös konnana olemisen. Enkä ole sen jälkeen tehnyt vilppiä kuin vakuutusyhtiölle. Se pyrkii nimittäin arveluttavinkin keinoin maksamaan mahdollisimmen pienen, itselleni kuuluvan korvauksen.

Olen opetellut heidän pelinsä säännöt ja lisännyt omiani. Joten omatunto ei kolkuta, kun muistan varastetun kännykän ostopäivän ja hinnankin väärin. Enkä muista ollenkaan oliko se piraattituote vai alkuperäinen 🤔.

Pari päivää sitten ilmestyi Soiniityntien sillanpieleen pakasta vetäisty venetraileri, jota ei oltu rekisteröity. Kurakaarten sisäpuolella ei ollut edes pölyä ravasta puhumattakaan.

Kun minulla leppoistajana on enemmän itse päätettävää aikaa kuin palkkatyöläisenä, päätin selvittää mistä kärry on nurkilleni tullut.

Ei ollut helppo rasti, sillä Hepun valmistus oli lopetettu eikä nettikään osannut auttaa. Soittelin suomalaisia valmistajia ja jälleenmyyjiä läpi kymmenkunta. Sanoin monelle, että jos on varastaminen kovaa työtä, niin kyllä sitä on varastetun omaisuudenkin palauttaminen omistajalleen.

Toki tiesin, että helpointa olisi olla tekemättä mitään ja toiseksi helpointa ilmoittaa poliisille. Se ei kuitenkaan istunut minulle, koska ajattelin sen voivan olla kuin varkauteen ryhtymistä tai ainakin siinä mukana olemista. Sillä jos kärryn omistaja ei ole varkautta huomannut tai tehnyt ilmoitusta, hakee poliisi venetrailerin pois ja myy huutokaupassaan uudelle omistajalle.

Viimein tärppäsi Hyrylän Tokmannilta. Sain myymäläesimiehen kiinni, joka sanoi, että "joo, se varastettiin kolme päivää sitten yöllä. Mutta kameravalvonnan avullakaan ei päästy sylttytehtaalle, vaikka videolta näkyi pakettiauton mainoksetkin kyljessä. Nimittäin myös auto oli varastettu" 😂.

Joten laitoin trailerin kuuauton perään ja palautin anastetun tavaran omistajalleen. Palkkiona hyvä mieli ja ekstrana antoivat 100 euron lahjakortinkin. Tuli myös omia kolttosia tasoitteleva maku, sillä säästin vakuutusyhtiön korvaushillojakin monta sataa euroa.

Luonnon monimuotoisuus sekä tyttö- ja poikapajut

Valkoiset pajunkissat ovat muuttaneet väriään. Samalla myös lintumaailmassa monet hyönteissyöjät ovat saapuneet ja pajut ovat kukkineet Jokilaaksossakin joen, purojen ja lampien rannoilla keltaisena ja vihreänä.

Kaikki pajut ovat kaksikotisia kasveja ja siksi valkoinen pajunkissa muuttaa väriä – joko keltaiseksi tai vihreäksi. Keltaiset ovat uros- eli hedekukkia ja vihreät ovat naaras- eli emikukkia.

Ne ovat kaksikotisia, joten naaras- ja koiraskasvit kasvavat erikseen. Tätä ei kovin moni tiedä, sanoo biologi Vesa Hyyryläinen.

Suomessa kasvaa noin 20 erilaista pajulajia. Pajujen kukinta alkaa varhain keväällä ennen lehtien ilmestymistä.

Pajujen kukkiminen tietää lintumaailmassa sitä, että ensimmäiset kirjosiepot Afrikasta ovat saapuneet, sillä kukinta lisää myös hyönteisten määrää. Juuri nyt on se aika käsillä, kun hyönteissyöjien määrä lisääntyy koko ajan.

Koskaan minulle ei ole selvinnyt miksi minunkin piti kerätä yhteiskoulun 2 ensimmäisellä luokalla 80 kasvia, kuivata ne kesän aikana ja laittaa teipillä kansioon paksuille papereille.

Oli myös etsittävä niille nimet. Jos tähän asti tämän ymmärsin niin latinankielisten nimien ja heimojen opettelu ulkoa oli minulle yhtä outoa kuin hebrea. Sen vuoksi niitä tankkasin opettajan johdolla monen koulupäivän jälkeen "yksityisopetuksessa" tuntitolkulla. Paju ei ollut kuitenkaan niiden joukossa, sillä katsoin sen olevan puu.

Mutta kevään tulon ja orastavan kesän se tuo minulle mieleen yhä. Pajunkissat keväthankineen, tekemäni pajupillit ja kasvihuoneeseen laittamani kasvien tukikepit. Jotka työntävät uutta versoa paremmin kuin istutetut herneet, tomaatit, kurkut ja monet muut. Kaivon paikkaakin haarapajun avulla katsottiin js etsittiin. Niin isäni kuin minäkin.

Luonnon monimuotoisuus

Euroopan ympäristäkeskus sanoo näin: "Luonnon monimuotoisuus on jatkuvasti köyhtymässä ja sillä on vakavia vaikutuksia luontoon ja ihmisten hyvinvointiin.

Kuukauden kuluttua tämä on vihreyttä täynnä

Köyhtymisen suurimpia syitä ovat luontotyyppien muutokset, jotka johtuvat maatalouden tehotuotantojärjestelmistä, rakentamisesta, louhinnasta, metsien, merten, jokien, järvien ja maaperän liiallisesta hyväksikäytöstä, haitallisten vieraslajien leviämisestä, saastumisesta ja yhä enemmän maailmanlaajuisesta ilmastonmuutoksesta.

Luonnon monimuotoisuuden valtava merkitys maailman ja elämän kestävyydelle tekee nykyisestä köyhtymisestä sitäkin huolestuttavampaa."

Aihe on tosiaan valtavan kokoinen ja tärkeä. Kun siitä yritän puhua tavallani, ei asia tunnu monia kiinnostavan edes keskustelun vertaa. Oma joukkonsa on se, joka sanoo tekevänsä sen eteen enemmän tai vähemmän. Yleensä kuitenkin omia tekemisiään kehuen ja puolustellen.

Minä en tee tarpeeksi, mutta teen jotain luonnon hyväksi. Siitä konkreettisin on 8 hehtaarin Jokilaakso. Joka hankkiessani ei ollut kuin savinen, juuri mitään kasvamaton tulva-alue saven ja mullan ottopaikkoineen.

Tältä näyttää sama paikka kesällä 

Mutta nyt, lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeen on toisin. Jokilaakso on ainutlaatuinen, mahdollisimman luonnon ehdoilla oleva ja kasvava keidas.

Teen monia asioita asetuksia vastaan. Esimerkiksi vieraslajien osalta. En edes tiedä mitä kaikkea Jokilaaksosta karhunköynnöksen, lupiinin ja himalajan palsamin lisäksi löytyy. Vain sen tiedän, että aikoinaan yhteiskunta kaivaessaan Tuusulanjoen tulvaveden tasausaltaita, toi palsamin tullessaan.

En ole sitä enkä muitakaan hävittänyt enkä hevin hävitä. Tänä kesänä saatan hieman katsella rajaanko jotenkin jossain vaiheessa jättipalsamin kasvualaa.

Se nimittäin on kimalaisten suuressa suosiossa, jotka vastaavasti ovat varsinkin luonnonmarjojemme tärkein pölyttäjä. Voisi sanoa elinehto. Ei siipiveikkoja, ei mustikoita.

Kimalainen taitaa muuten olla myös vieraslaji, sillä esimerkiksi kasvihuoneiden pölyttäjät tuodaan lentokoneella Hollannista.

Kevään ensimmäiset kimalaiset ovat kaikki kuningattaria, sillä vain ne selviävät hengissä Suomessa talven yli.

Sekin on mukava tieto, että kimalainen hautoo kannonkolossa tai vastaavassa pesässään muniaan kuin linnut konsanaan.

80. vuosikymmen alkaa

Kuten joskus olen kirjoittanut, kirjoitan blogeja ensisijaisesti omaksi ilokseni tai vain purkaakseni mieltäni. Luen niitä myös vuosien jälkeen ja elän eletyn uudelleen.

Eiliseen päivääni kuului syntymäpäiväsauna pulahduksineen kohtuullisen virkistävässä Purolammessa. Sauna Jokilaaksossa  on, missäpä muualla kuin merikontissa.

Merkkipäiväni oli minulle kovin mieleinen ja koin kaiken eletyn sen arvoiseksi. Toki usein jää jotain kaipaamaan. Kaipasin sen läsnäoloa, josta olen leipänikin saanut puolet elämästäni. Sininauhaa ja Katulähetystä. Mutta myös poikaani, jo perheellistä aikuista miestä Markoa.

Ehkä hän on yksi kolmesta Don Quijotea vastaan taistelevasta tuulimyllystä, jotka eivät pärjää kanssani. Kuinka ollakaan, he kaikki ovat myös entisiä työntekijöitäni. Joista yksikään ei olisi saanut leipänsä päälle silavaa Sininauhasäätiöstä ilman minua. Itsekkäästi sanottu, mutta totta.

Arvaan ja ehkä tiedänkin, että blogiani he kuitenkin lukevat kaikki, sillä heillä ei ole vastaavasti elämääni porttikieltoa. Joten tässä sinulle Marko huomisen syntymäpäiväsi johdosta runsaasti onnea. Ja lapsenlapselleni, jo lähes teinille halaukset 💞.

Tämän kaiken korvasi erinomaisesti yllätysvierailulle tullut Virpi suurenmoisine perheineen. Joka hänkin on entinen työntekijäni.

Tai melkein. Hän nimittäin oli harjoittelujaksolla Jyväskylän Katulähetyksessä ja halusi töihin. Sanoin, että jes, kun hankit itse palkkarahasi. Näin hän teki, muttei ottanut työtä vastaan 😭🤣. Olen myös Virpin ja Kaapon superupean tyttären, Maarian kummi.

Saunan lämmetessä istutin myös omenapuun. En silti halua Eevaa antamaan minulle siitä omenaa.

Mutta toivon puulle pitkää ikää ja ehkä nimeän sen silti hyvän ja pahan tiedon puuksi.

Elämässäni, itseäni etsiessä on ollut aika, jolloin ei ollut huolta ja vielä vähemmän vastuuta huomisesta. Mutta se on ollut tärkeä jakso, sillä silloin olen eniten oppinut siitä mitä en halua.

Ehkä iloni on aina ollut enemmän pintaliitoa. Sillä jos jostain syystä minun olisi luovuttava kokemastani ilosta tai surusta, tietäisin hetkessä, että haluan jättää surun ja sen mukana tulleen tuskan itselleni. Naurut saisivat mennä.

Suru ja tuska ovat jotain hyvin aitoa minua. Tästä en juuri osaa muille puhua saati jakaa. Tai koen, etten tule ymmärretyksi. Mutta enhän ymmärrä usein itseänikään. En sitäkään, miksen sanonut tai en ainakaan muista sanoneeni äidilleni tai isälleni koskaan heidän eläessään rakastavani heitä 💞💞.

70-vuotispäivä sosi@@lisessa mediassa

Sukupuolineutraali Covid-19 alias Korona sekoitti monen ihmisen pakan. Niin myös syntymäpäiväpirskeeni. Joita meillä, tänä vuonna 70 vuotta täyttävillä oli tarkoitus juhlia isosti Tamperetalossa. Kymmenen vuotta sitten Rauman jäähallissa oppimallani tavalla. Kiitos siitä osaltani kuuluu raumalaiselle Törmän pariskunnalle.

Nyt vuosikymmenen jälkeen he yhä ovat ystäviäni. Viikolla posti toi ensin väärällä osoitteella yhden ja seuraavana päivänä toisen paketin. Kuvassa Eiman tai Heimon 🤣 kutomat, vasemman ja oikean jalan lahjat sateisena syntymäpäivän aamuna, Merikonttikodin takkatulen loimussa.

Jo jonkun tovin olin tuumaillut kuinka vietän merkkipäiväni tavalla, jossa sivurooleissa ovat kaikki muut ja pääosaa esitän itse. Ajattelin, että kun siirrän muistojeni osastolle, sydämeni syvyyksiin 70 elettyä vuotta, teen sen itsekkäästi. Nyt teen sen pääosin somessa.

Vuosien saatossa maailman ainoasta veljestäni on tullut myös ystäväni. Olemme molemmat oppineet, että meillä on virtaa ja enegiaa toisiamme kohtaan sen verran, että se väärinkäytettynä voimme saada aikaan, ettei meidän tarvitse enää tässä elämässä puhua keskenämme. Myös suvuistamme sekä äidin että isän puolelta sosiaalisena perimänä tähän olisi eväitä.

Nyt kuitenkin Eiman ja Heimon sukkalahjan tapaan Auli sekä veljeni Reijo kantavat huolta jaloistani. Viikolla sain heiltä lahjan jalkahierontaan. Vielä en tiedä kehystänkö sen vai käytänkö kortin kuvan karhun lailla jalkahoitoon. Joka tapauksessa Repa on minulle hyvin rakas.

Koulu- ja muukin kaverini Juhani Sjöblom muisti myös minua. Suvuillamme onkin jokunen matka käyty yhdessä. Isäni oli sivutyönään hänen tädeillä maalaistalossa rengintapaisissa hommissa. Itse puolestani varastin ja varastan yhä isäni oppien mukaan sukunimensä suomentaneilta Seesmerin/Sjöblomin metsistä vuosittain joulukuusen.

Juhani, josta myös on tullut ystäväni, ymmärtää kasvun merkityksen euroissa, mutta myös lasten tekemisen osalta. Hän oli eilen illalla Soiniityntien sillanpielessä toisessa kädessä juomatapani tietäen alkoholiton kuusenkerkkäjuoma ja toisessa kädessä omenapuun taimi. Jolle lupasi tuoda myöhemmin kumppaninkin, jotta sekin osaa olla tuottoisa ja kasvattaa runsasta satoa.

Juhanin poliittisen vakauden tietäen, on ollut häneltä aikamoinen myönnytys, että hän on hankkinut puun, joka tuottaa nimenomaan punaisia omenoita. Jos asia olisi Jussin päätettävissä, olisivat omenat sinisiä. Ja puun lehdet isänmaallisesti valkoisia.

Melanien, tänään otetun kuvan
julkaisen hänen luvallaan 

Mutta elämäni suurin lahja on vasta valmistumassa. Sitä kantaa toisella puolella maapalloa Melanie, jonka näin lapsineen ja sukuineen ensi kerran tämän vuoden alussa. Heidän luonaan asuin pienen pienessä kodissa tammikuun yhtenä tarkoituksena tehdä lapsi.

Ajattelin, että jos valtakuntamme ykkösboss Sauli tuli noin 70:nä isäksi, niin miksen minäkin voisi olla biologisestikin isä.

Jos korvien välini pysyy toimivana, vaikka joidenkin mielestä se ei ole koskaan toiminut kuten hyväksi olisi, ajattelen, että minusta ei tule vanhaa koskaan.

Vaan vähintään mielikuvituksissani kiidän maailman ääriin. Sen verran myönnytyksiä olen valmis tekemään, että lopetan tänään pieneltä osin kloppina elämisen. Ja pyrin ajoittain olemaan aikuisen oikeasti aikuinen.

70 vuotta ja noin 100 kiloa elämäniloa

Muistelen kuulleeni, että olen syntynyt noin 20 minuuttia vaille neljä iltapäivällä. Paikka taisi olla Naistenklinikka. Senkin muistelen kuulleeni, että sydämeni olisi pysähtynyt joiksikin sekunniksi. Jos näin on, on se ehkä johtunut järkytyksestä tulla ulos turvallisesta, äitini Enni Annikin kohdusta valoon ja maailmaan.

Alulle minut on laitettu entisen ortodoksipappilan ja Elannon, nykyisen ravintola Päämajan yläkerrassa. Onkin perusteltua ajatella, että jo ennen syntymää olen tuottanut vanhemmilleni iloa ja nautintoa.

Olikin linjakasta, että kyseisen kuppilan nykyinen isäntä, Jukka Ahlgren alias Santtu alias Santeri tanssi juuri vihityn vaimoni Päiviksen kanssa häätanssin puolestani. Kulkurin valssin Sininauhasäätiön Mutterimajalla pidetyissä häissämme. Bändissä soitti muun muassa Kellokosken sairaalan pappi. Linjakasta sekin.

Ne olivat "Kaikkien aikojen juhlat". Joista tehtiin myös video. Häittemme lisäksi juhlittiin Mutterin vihkiäisiä, Sininausäätiön vuosikymmeniä ja presidentin minulle myöntämää sosiaalineuvoksen arvoa.

Linjassa oli sekin, että asiaan liittyvän "Tasavallan presidentin avoimen kirjeen" oli allekirjoittanut myös pääministeri Matti Vanhanen. Sillä hänkään ei juo viinaa. Sekin oli linjakasta, että juhlijoiden joukossa olivat Sauli Niinistö ja Pekka Haavisto, mutta myös kadun kansaa. Laitapuolen kulkijoita kaikki. Eri laidoilla vaan.

Juhlia en livenä huomenna järjestä. Johon syyllinen on minua suurempi vallankäyttäjä, 1/10 000 millimetrin kokoinen Covid-19 alias Korona. Vaikka se laittaa minut ja muut istumaan, sydämessäni seison ja juhlin.

Elämässäni olen myös surrut usein, mutta paljon enemmän olen halunnut elää, iloita ja nauraa. Sillä nauru pidentää ikää, jos ei naura kuollakseen 🤣 🤣 🤣.

Pitkää, elämänmakuista taivalta kaikille. Hyväksykää muut, tapahtunut sekä itsenne. Sillä mitä kauemmin elää, sitä vanhemmaksi tulee 😂😂😂.

Metsän valekuningas

Joku täyttää aikansa kuluksi ristikoita, minäkin. Mutta elämöin myös. Aika paljon blogini kautta. Yksi syy niiden syntyyn oli aikoinaan sanomalehtien tapa säätää lukijoidensa kirjoituksia. Vaikka sinällään pitäisivät niitä julkaisemisen arvoisina.

Tiedän kyllä mistä puhun, sillä olin muun muassa aikani Keski-Uusimaa lehden kolumnisti. Mutta silloinkin, mielipidekirjoitusten tapaan, jossain oli harmaa tai muun värinen eminenssi, joka otti kirjoittamastani palasen pois sieltä täältä. Sillä mielestään hän tiesi parhaiten mikä lukijoihin "puree".

Tämä kypsytti minut luomaan nettiin joitakin foorumeja, joiden sisältöä ei kukaan hevin muuta. Ehkä vain silloin, kun olen tehnyt asiavirheen.

Eilen oli Tuusulassa kuntakehityslautakunnan kokous, jonka esityslistalla oli Tuusulan viher- ja virkistysverkoston kehittäminen.
Olin valmistautunut sanomaan sanasen, johon minut innoitti kunnan Tuomalan metsästä tekemät avohakkuukaupat.

Mutta eihän käsittelystä mitään tullut, joten sanon sanottavani täällä, sillä ilman selityksiä puheenjohtaja veti koko pykälän listalta. Edellisessä kokouksessa taisimme jättää saman asian pöydälle.

Kummallista demokratiaa, ajattelin. Ensin on kuntalaiset, jotka valitsevat luottamushenkilöt kehittämään kuntaa. Sekä valvomaan, jotta viran- ja toimenhaltijat tekevät, kuten kuntalaiset tahtovat.

Mutta ympäri käydään ja yhteen tullaan, koska kuntalaisten pitää nyt vahtia palkattujen tekijöiden lisäksi valitsemiensa asioiden hoitajien (luottamushenkilöt) tekemisiä ja tekemättä jättämisiä.

Joka johtaa joskus parahdukseen esimerkiksi kansalaisadressin muodossa. Sellainen on liikkeeellä aiemmin mainitun Tuomalan metsänkin puolesta.

Olisin hyvinkin voinut sen allekirjoittaa. En kirjoittanut. Nimittäin vaikka puhumme luonnon monimuotoisuudesta, kaikki lähtee metsässäkin feikkikuninkaan tarpeista. Ihminen ei hevin korvaansa lotkauta kuinka monen erilaisen elävän koti metsä ja luonto ylipäätään ovat. Vaan sitäkin pitää säätää. Virkistyäkseen 🤣🤣.

Kaikkea tätä ohjaa aivan liikaa talousmetsä ja sen rahallinen tuotto. Money, money, money, more money 💰💰. Jota säätelee Haltin lenkkarit jalassa metsään tehdyllä lenkillä valehallitsijaksi itsensä ylentänyt ihminen.

Jonka luonto, tällä kertaa korinavirus, palauttaa silloin tällöin omalle, pienelle, mitättömälle paikalleen.

Jos koronalla olisi ihmisen logiikalla ajattelevat aivot, voisi tämä 1/10000 millimetrin kokoinen ajatella, että luonnon kannalta kaiken säätäjän ainoa hyödyllinen tarkoitus on tulla matojen ruuaksi.

Kuten täysikasvuisen puunkin. Sen jälkeen, kun ihminen on tehnyt siitä vessapaperia ja pyyhkinyt sanonko minkä?

Toisten ihmisten......

Toisten ihmisten tekemiset näyttävät usein helpommilta kuin omamme. Ja mitä paremmin muut työnsä tekevät, sitä helpommilta ne näyttävät.

Mutta joskus omakin tekeminen näyttää, tässä tapauksessa valokuvan ottaminen helpolta ja omin silmin katsottuna ylivertaisen onnistuneelta.

Tarkoitus oli ottaa vain kuva Jokilammen pintaan juuri tulleista, vielä kovin ruskeasta, parista lumpeenlehdestä.

Sen teinkin. Mutta auringonkajo ja vielä kevään jäljiltä ruskea vesi sekoittivat todellisuuden ainutlaatuisella tavalla.

Minulle kuva kertoo paljon muutakin. Sen vasemmassa reunassa, pienen puron yli laittamallani puun rungolla istuu usein kesäisin, varsinkin aamulla haikara.

Joka joskus innostuu tepastelemaan Merikonttikodin pihallakin. Vielä en sitä ole puunrungolla saati pihalla nähnyt. Mutta lammen maisemiin näin sen eilen ilmestyneen tänäkin vuonna. Missä lienee puoliso.

Kuvasta oikealle on joutsenien kotipesä. Jossa puoliso sen sijaan on jo hautonut, toissapäivän lumisateessakin perheenlisäystä. Kesän mittaan koko porukka sitten ui kanssani. Heillä uima-asuna joka kelin höyhenet ja minulla ei niitäkään. Poikasten lento-opetus on upeaa katsottavaa.

Pitemmällä perheensä kanssa on tavipariskunta, jonka kanssa eilen uiskenteli jo puoli tusinaa pienokaista.

Kun osaomistuskoira Niilo tulee, viemme katiskan lampeen. Sitä käymme kokemassa aamu- ja iltauinnilla päästääksemme ansaan jääneet kalat takaisin veteen.

Eikä Niilo osaa lopettaa ihmettelemästä minne kalat katoavat päästyään vapauteen.

Viime kesänä oli loukkuun jäänyt niin suuri hauki, ettei se mahtunut edes kääntymään katiskassa. Pelastusoperaatiossa Niilokin näki viisaammaksi pitää hieman etäisyyttä. Joskin luulen, että ei kalan, vaan vesiroiskeiden vuoksi, sillä se ei vettä eikä uimista rakasta. Paitsi juodessaan. Kuten minäkin aikoinaan.

Joskus, ehkä kerran, pari kesässä se käväisee pulahtamassa, kun on oikein kuuma ja vähän jeesaan.

Keittiön valloitus

Päivis piti ja pitää varmaan edelleen ruuanlaitosta. Hän on siinä sangen taitavakin. Mutta hän on kasvissyöjä ja minä en. Vaan kaikkiruokainen, joten yhteistä tartuntapintaa oli ruuan syömisen ja laiton kanssa varsin vähän. Siispä hän teki usein itselleen ja minulle eri ruuat. Karjalanpaistista ja lihamurekkeesta lähtien. Siitä(kin) kiitos, jota myös arvostin.

Mutta nyt ei Merikonttikodin keittiö ole enää Päiviksen valtakunta, vaan ¼ Duokodista odotti käyttäjäänsä. Sitä vauhditti koronavirus, joka sulki monet ruokapaikat.

Osa niistä myy ruokaa mukaan, osa ei sitäkään. Onkin alakuloista ajatella, että tätä vauhtia tulee ruokapaikan pitäjällekin nälkä, kun loppuu pelimerkit millä ostella ruokaa ja sen tekotarpeita.

Nyt olen ottanut itse suunnittelemaani keittiötä koneineen ja laitteineen yhä enemmän haltuun.

Tähän jo arjen sekä pyhän rutiiniin ja uuteen sisältöön on poikkeusta tuonut oikeastaan vain Sjöblomin Juhani, joka sanoo, ettei pidä yksin syömisestä.

Niinpä eräänkin kerran hän on soittanut kysyäkseen oletko syönyt? Että olen Macilla, haluatko ruokaa? Aina olen halunnut. Välillä on syöty hänen kotonaan ja välillä minun. Jokilaakson puutarhassakin kerran, kun ilmat hellivät.

Voi olla, että on talouksia, joiden keittiöön mahtuvat molemmat puolisot yhtä aikaa tekemään samaa tai vaikka eri ruokaakin. Meillä se ei onnistunut.

Se oli Päiviksen valtakunta, jossa en juuri muuta tehnyt kuin lämmitin HK:n Sinisen mikrossa. Kuoret päällä. Sitä valmistustapaa suosittelen, sillä makaran ystävälle HK on silloin maultaan yliveto. Kaikki mitä on siihen tehdessä laitettu, pysyy tallessa kuoren sisällä.

Matkakoti

Matkakodin piti olla Päiviksen ja minun yhteinen talvikoti sen jälkeen, kun olemme molemmat jääneet kokoaikaisiksi leppoistajiksi.

Tätä kokoaikaista leppoistamisen  elämänmuotoa harjoittelimme vuosikaudet osa-aikaeläkkeellä. Ensin minä 5 vuotta, 6 viikkoa töissä ja perään aina saman verran vapaalla. Sen jälkeen sitä treenasi Päivis.

Itselläni se oli käsinkoskeltavaa tarpeettomuuden tunnetta. Koin kirjaimellisesti, että "Mauri on työnsä tehnyt, Mauri saa mennä". Sillä koko viiden vuoden ajan osa-aikaeläkkeellä Sininauhasäätiössä olin tyhjän panttina työnantajan käytävillä. Tai sain tehdä mitä halusin niin kauan kuin kukaan muu ei nähnyt siinä mitään järkeä. Ja kun joku löysi juonen, sain mennä muualle. 

Jo silloin vietimme kuukausia Thaimaassa. Olimme vuokranneet tilan, josta teimme talvikotimme Pattaya Suomi-Seuran toimitalon ylimpään kerrokseen.

Ajattelin ja uskoin vuosikaudet, että luovumme siitä Päiviksen jäädessä kokoaikaisesti leppoistamaan. 

Vaan toisin kävi, sillä kerran hän sanoi, että entäpä, jos hän ostaa asunnon Pattayalta. Lupasin tukeni, sillä olihan hänkin tukenut minun hullujakin päähänpistoja vuosikaudet.

Koskaan en sanonut, mutta sydämessäni tiesin, että emme tule koskaan yhdessä asumaan Matkakodissa missään päin maailmaa. 

Ehkä se oli ensimmäinen, yhteisen ison unelmani menetys. Mutta ei ainut.

Koin Päiviksen haluavan tehdä jotain, josta saa euroja myös eläkkeellä. Ja annoin hänelle jeesini ja tukeni, kun hän "hurahti" taksikuskiksi Vantaalle. En sabonut, mutta se oli toinen suuri pettymys. Sillä oivalsin, että meillä ei ole myöskään yhteistä tulevaisuutta olla vain jouten 😢. 

Mutta en minä tiedä mikä avioliittomme romutti. Ehkä minusta ei ole toisen rinnalla kulkijaksi. 

Sillä vaikka yritin istua, sydämessäni seisoin kuitenkin. Ehkä Päivis ei edes huomannut, että sydämeeni sattui ja surin. Tai siitten rakkaus oli vain kadonnut. 

Jos puoliso juo päivittäin, joka johtaa avioeroon, tietävät molemmat, että alkoholi veti parisuhteessa pisimmän korren. Minä sen sijaan en tiedä kuka tai mikä veti pitemmän korren avioliitossamme. 

Äiti

Kun jäin Jokilaaksoon yksin, otin yhdeksi projektiksi tehdä joillekin juhlapyhille henkilökohtaisempaa merkitystä ja sisältöä. Yksi niistä on kansallinen veteraanipäivä, jolloin käyn istuttamassa vanhempieni ja siskoni haudalle jotain.

Toinen on kansainvälinen äitienpäivä, joka taitaa olla nykyisin toukokuun toinen sunnuntai. Suomessa sitä on juhlittu suunnilleen itsenäisyytemme ajan.

Siihen sopii erinomaisesti Irwin Goodmanin äitienpäivälaulu, joka ei liene kaikille edes tuttu. "Äiti" on kauneinta Anttia, joka kannattaa hiljaa itsekseen sanoineen kuunnella.

Vähän melankoliseen äitienpäivääni kuuluu Jokilaakson Pienen Vihreähuoneen automaattisen kastelulaitteen asentaminen ja vihreäksi tekeminen. Tänään istutan sinne yhtä ja toista siemenistä Merikonttikodin ikkunan edessä vajaan kuukauden aikana kasvattamaani. Kurkkua, tomaattia, sipulia, paprikaa, kesäkurpitsaa ja mitä milloinkin.

Huvittava, pieni yksityiskohta on ruohosipuli. Vuosia yritin saada sen kasvamaan kasvihuoneessa enkä onnistunut. Sitten luovutin ja nyt se on kevään ensimmäisten vihreiden joukossa, vaikken edes kastelisi saati antaisi muutakaan kasvuvoimaa.

Ulkopuolella, kennoseinän vieressä on jo maassa perunoita 8 kappaletta 😁 sekä kahta laatua herneitä yksi penkillinen. Niille voi käydä huonosti ja ehkä selviytyjä on vain yhdellä seinustalla jo aiemmin istuttamani 🍓. Sitten on kaksi kuution laatikkoa puolillaan multaa, jonne olen roiskinut silloin tällöin ylivuotisia siemeniä. Jotka innostuvat joskus kasvamaan ja joskus eivät. 

Tänä vuonna kasvihuoneen hennot kasvit eivät selviä kesään ilman yölämmitystä. Viime yönä oli nimittäin mittarista riippuen 3-5 astetta pakkasta Jokilaaksossa.

Olen nukkunut kasvihuoneen vieressä Matkakodissa kaksi yötä ja testannut minkälaisella lämmityksellä Pienen Vihreähuoneen lämpö pysyy plussalla. Kasvien lisäksi myös minä olen tarvinnut Fortumin Vihreää sähköä, miten tuotettua se sitten lieneekään. 

Merikonttikodissa olisin selvinnyt yön yli ilman lämmitystä, sillä aamulla sisälämpö oli 19°. Silti takassa loimuaa nyt elävä tuli.

Olit äiti minulle kovin rakas. Jos en olisi ollut niin itsekäs tai ainakin ajattelematon eläissäsi, olisin ilmaissut sen paremmin. Mutta ehkä tämä äitienpäivätoivotukseni tavoittaa sinut jotenkin.... 💞. 

Kaiken kannan mukanani

Kirjoitan blogia myös siksi koska haluan jäävän jonnekin muistiin mitä mieltä olen milloinkin ollut minulle tapahtuneesta. Sillä kuinka riemuissani olisinkaan, jos itselläni olisi edes jokunen rivi äitini tai isäni kirjoittamaa. Puhumattakaan muusta suvusta. Varsinkin äitini suku on minulle hyvinkin mysteeri. Mutta toisaalta ei tunnu kukaan enää tietävän mistä ja miksi kai isoisäni isä otti Soini-sukunimen.

Aikoinaan erosin Liisa Saarnivaara-Soinista ja lähdin Keski-Suomesta takaisin Etelä-Suomeen. Mukaani otin kaikki yhteiset ja omat velat sekä Dodge Ram matkailuauton. Lohdutukseksi suruun ja pitkän yhteisen taipaleen päättymiseen ostin velaksi Vriheid, 10-metrisen hollantilaisen teräsveneen. Nimi lienee suomeksi Vapaus.

Tuusulassa minulla oli Jokilaakso pientila. Suojättömaata, joka on nykyisin, varsinkin kesällä ainutlaatuisen kaunis. 8 hehtaaria joenvartta ja lampia, jossa on vanhempieni perintö ja turvasatama kaikelle elävälle.

Keski-Suomeen minulta jäi Liisan kanssa omistamastamme Syrjäntakasesta puolet. Hirsinen 200 m² käsintehty huvila, jonka Liisa halusi jäävän adoptiopojallemme Markolle sen jälkeen, kun olemme molemmat kuolleet.

Perunkirjoituksessa ilmoitti Marko, ettei hän halua omistaa mitään kanssani. Joten luovuin osuudestani. Jos olisin lunastanut Markon osuuden, ei Liisan toive olisi toteutunut sen enempää.

Paikan päällä olen käynyt silloin tällöin muistelemassa. Vuosi vuodelta käyttämättömänä olevaa luonto ottaa yhä enemmän omakseen. Jos kynnet pitäisi, näin ei olisi käynyt eikä kävisi elinaikanani.

En tiedä, miksi Marko halusi näin. Ehkä se on elämän kipeys, ehkä kiittämättömyys, ehkä itsekkyys, ehkä ajattelemattomuus, ehkä kiusanteko, ehkä jotain ylevää.

Muistan kuin eilisen, kun pyysin, ettei jaettaisi, sillä se ei ole Liisan toive. Syrjäntakanen oli Liisalle hyvin rakas. Siinä oli hänen vanhempiensa fyysinen ja henkinen perintö.

Kuten minullakin Jokilaaksossa. Mutta elämä opettaa joskus silloinkin, varsinkin pitkässä juoksussa, kun saa jotain mitä ei ole pienimmässäkään määrin ansainnut.

Uskon, että Marko ei kunnioittaisi minunkaan tahtoani Jokilaakson osalta. Siksi olen lahjoittanut sen Elämän tähden ry:lle. Tämän suhteen olenkin puolessa välissä. Ehkä luonnosuojelualue on lopullinen muoto. Jos päiviä riittää ☀️🙏.

Persut ja karavaania haukkuva kapinen piski

En juuri harrasta oman pesän puhdistamista muita haukkumalla, joten siksikin tämä blogi on poikkeus.

Oikeastaan otsikko on loukkaavasti sanottu. Sillä mitä koira karvoilleen tai edes kapilleen voi? Mutta ehkä se ei piittaa, jos vertaan sitä persuihin. Jotka ovat lihoneet ja pulskistuneet haukkumalla muita Pattayan katujen koirien lailla.

Harvoin on räksytys ennen vaaleja sitä luokkaa, että se lukitsee vastuun kantamisen portit nokan edestä ennen kuin vaalikarja on valinnut ensimmäistäkään Arkadianmäelle.

Näin kävi Jussille hovineen. Jonka taipaleen mahdollisti kaima Soini vetämällä herneen nenäänsä. Kun oma väki ei laittanutkaan puoluekokouksessa nuhjuiseksi käynyttä manttelia harteille, joille väistyvä Timo oli sen räätälöinyt.

Itselläni oli orastava arvostus Halla-ahoa kohtaan, vaikka pohdin minne mahtaa johtaa tie, jolla hän uskoo olevansa merkittävästikin älykkäämpi kuin äänestäjänsä.

Nyt sen taidan tietää. Räksytys on huippunsa kokenut ja on aika aloittaa lelujen kerääminen. Vaalikarja onkin  pakkaamiseen ryhtynyt, joka näkyy muun muassa kannatusluvuissa. Ehkä Jussikin tekee sen seuraavassa puoluekokouksessa? Toivottavasti Timo Soinia tyylikkäämmin.

Mikä sai sitten aikaan vatsanpurut? Se on Halla-ahon lempikeppihevonen. Suomeen muualta uuden elämän toivossa tavalla tai toisella tulleet ja tulevat.

Jussi nimittäin nosti hirveän porun, kun viruksesta huolimatta maahan oli tulossa entiseen tapaan ulkomailta jengiä kausityöhön maa-, metsä- ja kalatalouteen. Että nyt, juuri tänä vuonna ne vievät kalat vesistä, risut metsistä ja marjat maasta. Ja täällä on jo muutenkin pilvin pimein mamuja vailla töitä.

Hallitus kuuli oppositio-Jussiakin ja teki töitä sen eteen, että meidän kaikkien kustannuksella maassa olevat laitetaan töihin. Niin taas parahti Jussi. Nyt muuttunut ääni kellossa. Että ei niitä pidä työllistää, jotka ovat vastaanottokeskuksissa, vaan ne, jotka jo asuvat Itä-Helsingissäkin.

Nyt ymmärrän minäkin, mitä tarkoittaa vastuuton populismi ja leukojen louksutus ilman kykyä kantaa vastuuta.

Kun pidän itseäni, ehkä yläkanttiin arvioiden, älyltäni keskiverto suomalaisena, niin niin paljon ei minulla tässä elämässä legopalikoita ole, että ensimmäistään veisin Jussin leikkikentälle.

Onnellisuus on omissa käsissä

Kun tätä kirjoitan, on kello kuuden ja seitsemän välillä. Kaksi astetta plussan puolella ulkona, sisällä parikymmentä enemmän takkatulen loimussa ja lämmössä.

Puumukissa luomukahvia, kädessä Lidlin lihapiirakka ja Radio Suomi äänessä puhein sekä sävelin.

Ovat juuri julkaistun tutkimuksen kimpussa, jonka mukaan tyytyväisimmän ryhmän muodostavat yli 60-vuotiaat. Aiemmin piikkipaikalla olleet nuoret miehet ovat kadottaneet onnellisuutensa jonnekin.

Ihmiset ottavat yhteyttä aamutuimaan radioon. Yksi juuri kysyi, että "olenkohan jopa liian onnellinen".

Kuulostaa tosiaan siltä, että onnea ei voi tuoda yhteiskunta eivätkä juuri toiset ihmisetkään. Vaan se ensisijaisesti on kiinni omasta otteesta elämään. Joku oli onnellinen, vaikka oli jäänyt leskeksi kolme viikkoa aiemmin, toinen iloitsi avioerostaan, kolmas vaivoistaan, neljäs terveydestään, viides mahdollisuudesta tehdä mitä tahtoo ja niin edelleen.

Yksi sanoi tuntuvan välillä, että onnea on perustaa perhe ja hajoittaa se❓ Ehkä se on samassa sarjassa pitämäni aforismin kanssa: "Jokaisen pilven takana on uusi pilvi."  Näinhän se on, sillä se on arki ja pyhä, jossa elämme. Pilvien, hopeareunaistenkin välissä paistaa aurinko jokaiseen risukasaan.

Mutta on myös niitä, joille mikään ei ole hyvä. Jos ☀ on pilvettömällä taivaalla kaksi päivää peräkkäin, niin jo on toisena päivänä jollakin aivan liian kuuma 😂.

Yli 600 000 tuntia

Olen elänyt otsikon mukaisen tuntimäärän ja onkin aivan paikallaan pohtia mihin olen aikani käyttänyt.

Pinnalta voin ensin raapaista kolmaosan, 200 000 tuntia, jotka olen käyttänyt nukkumiseen. Silloin minäkin kerään voimia pysyäkseni hereillä lopun vuorokaudesta. Voimavaroja vieviä uniakin tosin nähdään, joista ihminen muistaa vain pienen osan herätessään. Ja vielä vähemmän vuosien kuluttua.

Mutta joitakin muistan. Kuten yhden, jossa olin surmannut ihmisen. Uni on jäänyt iäksi mieleeni, sillä vuosikymmenten jälkeenkin löydän paikan, jonne piilotin ruumiin. Unessa heräsin monta kertaa, vaikken herännytkään. Sekä kävin katsomassa kuusen juurelle piilottamaani kirstua ja katsomassa vieläkö todistusaineisto on siellä. Paikan ja kuusenkin muistan.

Jäljellä on vielä 400 000 tuntia, joista puolet olen käyttänyt yhteiskuntavastuun ja -velvoitteiden parissa. Muun muassa koulunkäyntiin, armeijaan, yrittäjyyteen sekä vapaaehtois- ja ansiotyöhön. Siinä paketissa ehkä merkittävimpiä ovat muistot, jolloin joku on sanonut, että "ilman sinua olisin Jorma kuollut". Sen itsekkyyden suon itselleni, että hyväksyn tällöin hyvänolon ja tarpeellisena olemisen tunteen.

Pääosin näiden tuntien käyttö on ollut enemmän tai vähemmän tarpeetonta tai puurtaminen on muuten vaan valunut hiekkaan. Toki tiedän avanneeni monille vaikeuksiensa kanssa kamppailleille ovia, joita kukaan muu ei olisi avannut. Tämäkin tieto on lämmittänyt mieltä.

Jäljellä on enää 200 000 tuntia, jotka näin jälkeen päin ajatellen ovat olleet elämäni rikkainta, rakkainta ja kipeintä aikaa. Jossa on paljon pettymyksiä. Sekä sitä mikä ei ole mennyt tai jäänyt pysyvästi maaliin, kuten olin suunnitellut.

Tästä ajasta melkoinen tuntimäärä on mennyt itseni etsimiseen, päihteidenkin avulla. Koska minusta ei ole koskaan ollut menestyksekkääseen pintaliitämiseen, on mainittu aika ollut ehkä hyödyllisintä itselleni.

Olenkin usein onnellinen, pohdin elämäntarkoitusta ja elän paljon yksin ja yksinäisyydessä. Vasta nyt, lähes 70-vuotiaana olen ensimmäisen kerran tilanteessa, jossa arkeani ei ole fyysisesti jakamassa toista henkilöä. Omalla laillaan hienoa aikaa, kun en näytä saavan aikaan eripuraakaan itseni kanssa. 

Loppujen lopuksi keskivertoihmisellä on elämässään sangen vähän aikaa vain itselleen. Aivan toisin kuin eläinmaailmassa, vaikka sielläkin tosin asiat voivat olla toisin. Suomen joutsen esimerkiksi valitsee elämänkumppaninsa koko elämän ajaksi. Molemmat osallistuvat perheen huoltamiseen, luulen munien haudonnasta lähtien. Ja koko jengi lähtee yhdessä syksyllä etelän maille. Kun toinen kuolee, elää jäljelle jäänyt yksin leskenä loppuikänsä.

Mutta toisin on kujan kollin laita. Joka mouruaa yökaudet naapurin tyttökissan ikkunan alla, jotta ihmisetkään eivät saa unirauhaa. Viimein se pääsee kissanpentujen tekopuuhiin, jonka jälkeen se häviää kuin pieru Saharaan. Sitten tulee aika, jolloin kollilla olisi pentujen syntymän jälkeen tekemisistään vastuun kantamisen vuoro. Ei hiiren hiirtä lapsille ja ikkunan alla elämöinyttä äijää ei näy mailla eikä halmeilla. 

Alkoholismi ja alkoholisti ovat eri asioita

Oikeastaan ei ole merkitystä onko alkoholismi geeneissä, paljonko siinä on sosiaalista perimää tai opittuja tapoja. Eikä sen muullakaan synnyllä ole väliä. Sillä alkoholismin kanssa pärjää loistavasti niin kauan kuin ei juo viinaa. Sitä pitääkin juoda olan takaa päätyäkseen alkoholistiksi. Eri asioita siis.

Voi myös ajatella, että alkoholisti ei juodessaan ole kaikkein toivottomimmassa asemassa, sillä hän tekee jotain muuttaakseen arkeaan. Joku toinen saattaa maata vain vuoteensa pohjalla syvissä syövereissä toivoen elämänsä päättymistä tai hautoen päiviensä päättämistä. Eikä jaksa tarttua edes pulloon.

Mikhail Siimeksen "Asetelma enkelin kanssa". 

Kirva syö puun lehtiä, ruoste rautaa ja valhe omaa sielua, sanoi Tsehov tai jotain sinne päin. Moni toteaakin alkoholistin juodessaan valehtelevan kieltäessään ongelman. Tai huomaa sen vasta sen jälkeen, kun muut ovat nähneet asian tolan jo kauan sitten.

Mutta ei alkoholisti itselleen valehtele. Toisille ehkä, sillä hän haluaa olla kuten muutkin. Kyllä juoppo usein tietää juovansa liikaa, mutta on eri asia myöntää sitä muille.

Suurin osa kansasta nimittäin käyttää alkoholia luullen olevansa oikeammassa kuin hän, joka ei juo lainkaan. Ja he kauppaavat alkoholistille mielestään toiseksi parasta vaihtoehtoa: "Kun et pysty etkä osaa juoda kuten minä, sinun täytyy olla kokonaan ilman."

Maailmassani se ei ole näin. Ajattelen enemistöstä, että koska he eivät halua elää mieli alati kirkkaana ja olla ilman kemiallisesti muutettua todellisuutta, täytyy heidän käyttää päihteitä. Enemmän tai vähemmän.

Se on minulle mysteeri miksi ihmisen on niin kovin vaikeaa elää elämäänsä sielultaan ja mieleltään raittiina. Tai edes pyrkiä siihen. Miksi on kiva olla silloin tällöin pikku kekkulissa? Kokemuksesta tiedän, että se on sitäkin.

Ehkä ihminen kulkee tuttua, turvallista, välillä tuskaistakin tietä mieluummin kuin ottaa askeleen tuntemattomaan.

Mutta maailma ja enemmistön puristus on tältäkin osin kummallinen. Kun joku sanoo ottavansa enemmän tai vähemmän perskännin lähes joka viikonloppu, ei kukaan sano häntä tiukkapipoksi. Mutta kun sanon, etten ole vuosikausiin juonut enkä tarvitse alkoholia mihinkään, niin jo joku mumisee vähintään suupielessään, että on se ihme niuho ja tiukkapipo.

Mutta kumpi sielua syö enemmän? Itselle vai muille valehtelu, sillä molempia harrastetaan olan takaa. Muutkin kuin juopot.

Elämän kevät

Voi elämän kevät sanonta sopii minulle. Se tarkoittaa muun muassa tapausta tai tapahtumaa, joka antaa aihetta siunailuun.

Minulla on pitkin elämää tapahtunut paljonkin sellaista mitä en ole suunnitellut enkä toivonut. Joka asiassa on kuitenkin puolensa ja puolensa, kun jaksaa ajatella, käännellä sekä kaivella.

Keväässä sen sijaan on paljon uutta elämää, joka tapahtuu, kuten luonto on ajatellut. Jokilaaksossa kevään ensimmäinen tunteisiini menevä huomio ovat pajunkissat ja aurinko. Niiden myötä palaan ajassa yli 60 vuotta taaksepäin, kun siskoni Irmelin kanssa taitoin kotiin niittyjen ja peltojen hankien takaa pajunkissoja. Irmelistä on vain muistot ja hautakivi mieleni sopukoissa, kuten vanhemmistanikin. Niitä kaikkia kultaan kuten haluan.

Vuosi sitten keväällä kuljin aamuisin Soiniityntien siltaa ison tien varteen postin hakuun. Matkalla on joen uimapaikan käyttäjiä varten laittamamme roska-astia. Sen päälle oli taittunut talven painosta jokunen pajunoksa, jotka seuraavalla reissulla katkoin oksasaksilla ja heitin Jokipuron pientareelle.

Kevät jatkoi kulkuaan ja katkomani pajunoksat myös. Ne eivät suostuneet kuolemaan, vaan puskivat sitkeästi pajunkissoja uuteen elämään kuin viimeisenä tekonaan. Aamuisin tulin surulliseksi, kun niitä katsoin, sillä mieleeni tuli joka kerta siskoni.

Ajattelin kultaamiani muistoja, itsekkyyttäni, kuinka opetin Irmelin polttamaan tupakkaa ja pitikö minun raksia pajut roska-astian vuoksi. Mutta kenelle olisin suruani purkanut, kuka tunnettani olisi ymmärtänyt ja kuka jakanut muistoni?

Tänä keväänä en enää katkonut oksia ja jotenkin pajunkissat näyttivät iloisemmilta, kun niitä tänä aamuna, jo lähes työnsä tehneenä kuvasin.

Jokilaaksossa ovat ensimmäiset kukat heränneet tähän vuoteen jo viikkoja sitten. Sitä kaikkea seuraan. Minulla onkin luonnolle aikaa sekä mielenkiintoa entistä enemmän, kun en jaa Jokilaakson elämää enää Päiviksen kanssa.

Leskenlehdet ja valkovuokot ovat kohta kukintansa kukkineet ja rentukat nostavat päätään puroissa ja lammissa. Näyttääkin siltä, että niitä tulee enemmän kuin koskaan aiemmin.

Kanimaailma ja Kanikonttori

Koko elämäni ajan minulla on ollut yhteys kanimaailmaan eri muodoissa. Jo lapsena meillä oli takapihalla kanikoppi ja sen edessä pieni aitaus kaneille. Ja vieressä hoidettu komposti sekä naapurilla ojan takana hoitamaton komposti.

Vaikka isä piti rotat kissan ja pienoiskiväärin kanssa kurissa, naapurin avokompostimaailmassa niiden meno oli kuin elo pellossa. Ja söivät suihinsa monta kertaa pienet kanit, kun niitä syntyi.

Sellaista se oli silloin ja syksyn mittaan pihan leikkimökki täyttyi isän niittämästä ja meidän lasten haravoimasta heinästä. Kesän leikkipaikka oli kanimaailmamme talven ruokavarasto.

Reipas parikymmentä vuotta myöhemmin muutin rakkauden perässä ja itseäni pakoon Keski-Suomeen. Eikä aikaakaan, kun Kalliomäen puolimatkankodissa oli oma Kanikonttori. Mutta toisin kuin lapsena, ne olivat nyt vapaita kaneja. Kauimmillaan hain niitä kotiin yli viiden kilometrin päästä.

Niitä oli aina kaksi samaa sukupuolta, joten ne eivät lisääntyneet. Kun toinen jäi pedon suuhun tai auton alle, hain Hauholta Toivolakodista uuden tilalle.

Silloin minulla oli myös Jesse huvihevonen, joka asui pihapiirin hirsisessä tallissa kanien ja välillä kissojenkin kanssa. Kissat söivät kissanruokaa, hiiriä ja kai lintujakin, mutta kanit sekä Jesse samaa muuta ruokaa. Korpuista porkkanoihin ja näkkileivästä heiniin.

Kun muutin Kivikylään Sininauhasäätiön rengiksi, tein sinnekin Kanikonttorin. Ensimmäisen yhteisen Päiviksen kanssa. Päivis oli silloin Uusi Toivo -lehden päätoimittaja ja kirjoitti sekä julkaisi "Kanikonttorin kuulumisia".

Palautteesta päätellen lehden historian suosituinta palstaa. Tiesinkin monia, vankilassa ja vapudessa, jotka lukivat ensimäisenä ja välillä ainoana uutiset kaneista.

Kun muutimme Jokilaaksoon, myös sinne ilmestyi kaneja. Jotka eivät tietenkään olleet citykaneja, kun maalla oltiin. Vaan countrykaneja. Niistä monien kyläläisten inhoamista ja rakastamista vapaista kaneista on monta tarinaa.

Kanirutto tai vastaava on ainakin pari kertaa nitistänyt kaniyhdyskunnan lähes sukupuuttoon. Yksi surullisimmista tarinoista kuitenkin on, kun joukkoon syntyi mystisesti yksi pienenpieni angorakani. Joka katosi. Selitys sille oli kylän kissa, joka tarttui riistakameraan angorakanilapsi suussaan 😥😥.

Myös osaomistuskoira Niilosta tuli nettimaailmassa suosittu ympäri maailmaa. Gambiaa myöten. Lapset pyysivät minulta englantia opetellessani somen ja kääntäjän avulla kuulumisia ja kuvia.

Kunnes päivis otti Niilon luokseen. Siihen loppui tiedonsaanti ja kuvat Niilosta. Aikani sitä lapsille selitin, mutten enää. En ole osannut kertoa heille miksei Päivis voi kertoa Niilosta ja lähettää kuvia, kun muutkin niin tekivät.

Jokilaakson arjen sälää

Aamupala oli tällä kertaa vähän vaatimattomampi, joskin ekstraa ja ainutlaatuisuutta löytyy siitäkin, kun pysähtuu ajattelemaan.

Mocca Masterilla viime vuoden koivunmahlaan keitettyä Luomu Kulta Katriina kahvia makeutettuna tilkkasella Sam luomuhunajaa. Luulen kyllä, että sen tuoteselosteessa valmistusmaasta mennään reippaasti alta riman. Sillä siinä sanotaan "tuotettu EU-maissa ja EU-maiden ulkopuolella 😂.

Joten en luota sen luomuisuuteenkaan, sillä mehiläisten tuotteen kohdalla määriteltäessä luomua, pitää tietää ja olla laskettuna metsien, lähinittyjen ja -peltojen lannoitteet ynnä muut. Ympäristön liikennemäärätkin täytyy olla viranomaisten hyväksymät ennen kuin tuote on läpinäkyvästi luomua.

Sitten oli kaffen lisäksi lisäkyytipoikanakin luomurahkan kera pihapuun mahlaa. Joka myös on luonnollisesti luomua.

Aamukahvit hörpin koivun sisään sorvatusta mukista, joka on päivittäisessä käytössä vielä kaksi viikkoa. Mukava yksityiskohta on, että se on säilyttänyt koko vuosien käytön ajan kuorensa.

Sitten muki siirtyy viettämään leppoistamispäiviä ja sen arjen tehtävät ottaa itselleni ostamani 70 vuotislahja. Visakoivun pahkaan käsin kaiverrettu "Karhu kusiaispesässä" kuksa. Sen juuret ovat Pohjois-Savossa ja Kainuun korvissa.

Mutta jotta kattaus olisi tapojeni ja varsinkin historiani mukainen, pitää pöydässä olla myös jotain vähemmän omaa. Sitä ei ole kaupasta ostettu paprika, vaan kuntakehityslautakunnan kokouksesta anastamani valmiit ruisleivät palat 🤣. Välissä levitteen lisäksi juustoa ja tomaattia.

Mutkia matkassa

Kun olin pieni poika myös iältäni, kadehdin muita ja halusin olla kuten toiset. Mutta en ollut, joten luovutin. Jonka jälkeen halusin olla jotain muuta kuin muut. Sitä tietä etsin päihteidenkin avulla 15 vuotta.

Se oli hyvä koulu, joskin saada päästötodistus, on suhteellisen harvinaista. Ehkä pätevyys on kuitenkin mielen raittius. Mitä se itse kullekin lieneekään.

Sen verran olen laidoilla kulkeneita ottanut alas niin sanotusti kaulakiikusta ja ollut laittamassa multiin, hyvin läheisiäkin, jotta tiedän mistä puhun.

Ihmisten hyväksi ystäväksi tai peräti ikuiseksi rakastetuksi pitkässä juoksussa minusta ei ole vielä ollut. En ole ainakaan niin kokenut, joskin luullut usein vuosikaudet.

Vaan olen saanut kuulla eräänkin kerran olevani ainut syyllinen. Mutta aloitan yhä uudelleen alusta ja ajattelen bussin käytävällä juoksevan pienen pojan lailla. Joka istui, kun isä pakotti. Mutta sanoi itkua tuhertaen: "Istun, mutta sydämessäni seison kuitenkin."

Sen sijaan koirat eivät ole hylänneet minua koskaan. Eikä niin ole tehnyt osaomistuskoira Niilokaan, josta en tiedä tällä hetkellä mitään. Siitä päättelen, että se on Päiviksen luona. Joka ei sanonut enää rakastavansa minua, eikä myöhemmin enää moikaan. Eikä paljon vastaile minulle ystävällisiin kysymyksiinkään.

Ehkä hän ajattelee, että kiusa se on pienikin kiusa. Tai, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Mutta vain huutaja tietää mitä on huutanut. Ja kuulijan korvat voivat kuulla omiaan tai mitä haluavat. Jolla ei ehkä ole tartuntapintaa lainkaan huutoon. Se on siis vääristynyt feikkikaiku. Oli miten oli, vaikenemisen koen pahan olon ja pettymyksen purkamisena.

Ehkä omituisuuteni ja oma tieni johtuu lapsena koetusta sekä omista valinnoista. Sillä kukaan ei ole menneisyytensä vanki ilman omaa tahtoa. Vaikka olisi mielestään tahdotonkin 😊.

Minä en halunnut olla lättänenäinen kapiaisen kakara. Mutta olin ja nenänikin kelpaa nykyisin itselleni.

Kun olin lapsi, päivieni määrä oli rajaton. Suvivirttä laulaessa koulun kevätjuhlissa tuntui, että kesä jatkui ikuisesti.

Ehkä näin onkin, vaikka elämän ikuisuudesta en oikeastaan tiedä mitään. Enkä siitä kuinka se kohdallani jatkuu, kun jätän maallisen majani.

Mutta vaikken tiedä, ikuisuuteen uskon. Tavalla tai toisella ja siinä kaikessa olen mukana. Mutta siinä on mukana myös hän kuka on kääntänyt selkänsä kristinuskolle. Uskon, että hänenkään osana ei ole mustakantisten kirjojen kanssa kulkevien helvetin tuletkaan.

Merikonttikoti - sisätilojen virtuaaliesittely, osa 2

Jokilaakso on suojättömaata, jonne ei lentomelualueiden vuoksi saa hevin kodille pysyvää rakennuslupaa. Se on myös Tuusulanjoen rannalla lampineen, joten kysymys on rantarakentamisesta. 8 hehtaarin Jokilaaksossa on vanhempieni perintö ja sen historia on muutenkin vailla vertaa.

Linkin takana siitä hieman maistiaisia.

Merikonttikodissa on kunnon keittiö tiskikoneineen ja nelilevynen sähköhella kiertoilmauuneineen. Sen päällä ei ole vain liesituuletin, vaan myös lämmön talteenotto.
Perällä pilkistää yksi kolmesta, erilaisesta Jokilaakson ekokäymälästä, jotka kaikki tuottavat kasvuenergiaa kasvihuoneelle. Tuotteet siellä ovatkin taatusti luomua. 

Olohuoneen pöytänä on käyttämätön myllynkivi Forssan Matkusta. Josta sen roudasin ensin Keski-Suomeen ja sitten nykyiselle paikalleen Päiviksen kanssa.
Sen jalkoina on tammea, kuten neljä istuinpölkkyä ympärilläkin. Tammen istutin pienenä taimenena reippaasti yli puolivuosisataa aiemmin isäni kanssa syntymäkotini pihaan Hyrylän Korpintiellä. Sen olen vaihtanut Jokilaaksoon Sjöblomin veljeksen kanssa.

Isoja kuvia seinille olemme hankkineet muun muassa Vantaan Ikeasta. Siellä olin tavata matkani pään. Ainakin tässä muodossa, sillä sain sydäninfarktin. Se on rakas ja kipeä muisto, jota olen ajatellut paljon avioeroni jälkeen.
Kun Päivis kävi minua päivittäin Meilahdessa katsomassa, koin voimakkaasti kuinka paljon hän minua rakasti. Ja minä häntä. Sen kadotin, se loppui tai Päivis piti sen itsellään ja vei mukanaan.
Yksinäisyys on ajoittain ollut sen jälkeen alakuloista kohdattavaa. Mutta jälleen kerran aloitan alusta, josta kerron joskus enemmänkin. 

Merikonttikoti - sisätilojen virtuaaliesittely, osa 1

Merikonttikoti-Seacontainerhome on ollut kotini seitsemän vuotta. Siitä kuusi vuotta yhdessä Päiviksen kanssa.
Nyt on hyvä aika, jälleen kerran kertoa Duokodista jotain. Duo siksi, että siinä on kaksi konttia. Sinkkukodinkin nimittäin teimme.
Virusten puolustussodan aikana, joka näyttää hyökkäykseltä, on hyvä tehdä esittely virtuaalisesti.

Vasemmalla ylänurkassa yksi valtakunnan komeimmistä käkikelloista, vasemalla alanurkassa Sammal-Soinin eläkkeelle lähtölahja työtovereilta. Ja oikeassa reunassa varsinainen lämmönlähde, Nunnauunin puolivaraava injektoritakka. Yläreunan parvisängyssä nukun kunnes kotiapu tai vastaava minut auttaa ensi kerran alas. 

Linkin takaa väliin yksi blogitarina alkuajoilta:  http://elamantahden.blogspot.com/2013/07/hyvinkaan-asuntomessut-ja.html?m=1

Kun asuimme kaksin, oli moni asia yhteinen ja kompromissikin. Mieleni mukaisesta sisustuksesta puuttui kuitenkin oikeastaan vain osa matoista. Nettiaikaan ne voi tilata vaikka Turkista suoraan tehtaalta kotiovelle.
Viime kesänä Jokilaaksosta tuli niin sanotusti ulkoalueiltaan valmis ja nyt valmis on siellä oleva Konttikotikin sisustusta myöten. Hienosäätö ja hullutukset jatkuvat kuitenkin hamaan tulevaisuuteen. 

Tilaa on 50 m², jonka sisällä on monta rakasta muistoa ja yksityiskohtaa. Etualalla Aasian suurimmasta moottoripyörätapahtumasta, Burapasta hankkimamme Harley Davidson wc-pytyn kansi. Jonka alle ystäväni Jukka Paananen teki Harrikan takarenkaan ympärille laatikoston. Jonne sisään mennään kuin vessanpyttyyn konsanaan 🤣. 

Veteraanipäivä ja Jumalan tehtäviä haaliva ihminen

Luin Hesarista jutun, jonka mukaan hoivakodeissa olevia senioreita ei viedä koronan vuoksi sairaalaan. Syyksi sanotaan heillä olevan usein muitakin sairauksia, jotka johtavat kuolemaan. Mielenkiintoinen perustelu, sillä harvemmin terveys johtaa kuolemaan. Vielä nämä voimiensa tunnossa olevat "asiantuntijat" kehtaavat sanoa, ettei heillä nyt varsinaista porttikieltoa sairaalaan ole.

Ehkä ensin kannattaa lukea keltaisen linkin takana oleva tarina. Ja vähän pyöritellä sitä omakohtaisesti. Tylyä sanon minä, tylympää kuin armomurha ja eutanasia. Mutta nyt ymmärrän säästämisestä yhden uuden näkökulman. Kun on tarpeeksi rahaa, saa päättää itse hoidostaan ja paikasta missä haluaa kuolla. 

Tätä ajattelin Kansallisena veteraanipäivänä vanhempieni haudalla. Jotka molemmat kuolivat laitoksessa ja jotka molemmat olisivat halunneet elää viimeiset päivät kotona. Eivät sairaalassa eivätkä missään muussakaan laitoksessa.

Ymmärrän tämän, mutta jotain en ymmärrä. Koko aikuisiän maksetut eläke- ja sairasvakuutusmaksut ynnä sodassa vietetyn vuodet eivät ehkä riittäneetkään saamaan parasta, yhteiskunnan tarjoamaa hoitoa. Mitä se on, siitä päättävät muut kuin asianomaiset. "Paras hoito" onkin näköjään tarkoitettu elinvoimaisille, jota jakavat ne, joiden jalka vielä nousee. Minun maailmassani se ei muuksi muutu, vaikka entinen television teinitähti sitä lääkäriksi luettuaan korulausein selittääkin. 

Tänään vanhempieni haudalla ymmärsin, että he olisivat ansainneet oman tahtonsa mukaisen hoidon loppuun saakka ja kuoleman siellä missä olisivat halunneet.

Tai olinhan sisäistänyt tämän jo aiemmin. Sillä minulla, perheelläni ja isolla kourallisella kaltaisiani oli yhteinen, pienessä punaisessa mökissä asuva Olga-mummu, joka sairastui haimasyöpään.

Kolme kertaa hän karkasi sädesairaalasta omaan, vailla mukavuuksia olevaan mökkiinsä. Kun hän ei voinut siellä olla ilman pesumahdollisuuksia, sanoi Olga  hoitohenkilöstölle selkäni takana, että olen luvannut hänen voivan tulla kotiimme kuolemaan.

Siellä hän kuoli kahden viikon jälkeen aamulla. Pestynä, ensimmäisen vaimoni Liisan oloasu päällä, jossa luki Black lebel 😭😭. Liekö suomeksi musta lammas tai sinne päin.

Vuoteen vieressä valvoi yötä päivää alan mies tai nainen niin sanotulla sen ajan yhdeksän euron kannustinrahalla, jonka Olga maksoi. 

Ja Hannu Karpo teki minusta jutun, sillä Olga jätti naapurit nuolemaan näppejään vaatimattoman pesänsä suhteen.