Kesäolympialaiset

Suomi saavutti Pariisin kesäolympialaisissa 1924 yhteensä 37 mitalia, joista 14 oli kultaa, 13 hopeaa ja 10 pronssia. Kisojen mitalitilastossa Suomi sijoittui toiseksi, mikä on edelleen maan kaikkien aikojen paras suoritus. Mitaleista suurin osa saavutettiin yleisurheilussa ja saimme kultaa kaikissa yli 800 metrin juoksuissa. Se on saavutus, jota tuskin yksikään maa koskaan rikkoo. 

Sata vuotta myöhemmin samassa kaupungissa kesäolympialaisaisten avajaisia vietettiin eilen illalla ja viime yönä kolmannen kerran. Monen tunnin television suora lähetys päättyi koskettavaan lauluun, jonka esitti vakavasti sairas Celine Dion Minulta hän sai kotisohvaltani aplodien sijaan monta kyyneltä.

Suomen lähetyksen alussa muisteltiin myös legendaarista ja kuolemansairasta selostaja Tapio Suomista,. Joka sanoi yrittäneensä kaikissa käänteissä muistuttaa, että mielen murhe on elämänmittainen kumppani, jota ei voi hoitaa pois.

Surullista, sillä omaiset kertoivat julkisuuteen pari päivää sitten hänen kuolleen tapaturmaisesti. Vastaavasti sosiaalinen media kertoi Tapion kävelleen junan eteen. Mietin slloin ja vieläkin muuttaako päivien päättämisen tapa itsemurhan tapaturmaksi. Minulle Suominen oli aikansa vain selostaja selostajien joukussa, kunnes hän  kertoi julkisesti kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja alkoholin käytöstä: 

"Olen yrittänyt kaikissa käänteissä muistuttaa, että mielen murhe on elämänmittainen kumppani, jota ei voi hoitaa pois, mutta kokemus on osoittanut, että kun tekee voitavan elämäntapojen suhteen, sen kanssa pystyy aika hyvin tulemaan toimeen. Voin olla tässä asiassa väärässä ja varoittavia esimerkkejä on paljon, mutta otan saunaoluen silloin tällöin ja jos syön hyvin niin saatan ottaa lasillisen viiniä. Mutta sellainen suomeksi sanottuna dokaaminen on ollut jo pidemmän aikaa pois. Se on välttämätöntä, jotta sairaus pysyy aisoissa."

Voi olla juuri noin, mutta voi olla toisinkin. Aika moni alkoholin käyttäjä sanoo tarvitsevansa päihteitä saadakseen potkua tasapaksuun elämäänsä. Mutta on myös heitä, jotka tarvitsevat elämänsä ylä- ja alamäkien tasoittajaksi jotakin enemmän tai vähemmän keinotekoista, lääkkeitä, päihteitä tai vaikka himolenkkeilyä, kuka mitäkin.

Minusta ei ole tässä eikä juuri missään asiassa kenenkään neuvojaksi, vaikka vaivan ymmärtäisinkin. Miten saada elämä elämisen arvoisseksi tai edes sen verran tyydyttäväksi, että jaksaa tulla juttuun sen sekä itsensä kanssa. Uskon ja tiedänkin yhden onnellisen elämän ytimistä olevan oman ainutlaatuisuuden, mitättömyyden ja ainutkertaisuuden perin juurin hyväksyminen ilman muttumisen vimmaa tai toisten mieliksi.

Voi olla, että itselleni alkoholi oli pelastus sekä tarvittava työkalu ja kainalosauva, jonka avulla pystyin leikkaamaan elämäni niin pieniksi paloiksi, että 10-15 vuoden aikana viipale kerrallaan sen pureksin hyväksyen itseni ja kasvaen aikuiseksi kadottamatta poikaviikaria sydämestäni. 

Siihen ei ole tarvittu hyvää eikä huonoa itsetuntoa, vaan jotakin ehyttä, jonka avulla pärjää itsensä kanssa sellaisena kuin on. Siihen ei tarvita viittä henkilökohtaista kultamitalia 100 vuotta sitten Pariisissa voittaneen Paavo Nurmen itsentuntoa eikä palvontaa. Joka pitkän tauon ja vaitiolon jälkeen suostui antamaan radiohaastattelun edellyttäen, että haastattelija on presidenti Urho Kekkonen. 

Joskus metsää vastaa miten huudan ja joskus ei

Minulle tosi ystävyys on jotain sellaista elämän mittaista, joka ei pala tulessa eikä pakastu pakkasessa. Se ei varise maahan syksyllä puun lehtien lailla, ei peity talven lumien alle, ei maadu mullaksi eikä matojen ruuaksi. Se vain on tyynessä ja myrskyssä. Aina.

Näihin mittoihin yltäneitä ei elämässäni vaimoni ja vanhempani lisäksi juuri ole ollut. Ehkä rakkaus ja tosi ystävyys kulkevat käsi kädessä, jonka suuruuden olen ymmärtänyt vasta menettättyäni ne kuoleman tai muun syyn vuoksi ikiajoiksi.

Eilen koin miellyttävän yllätyksen, kun oveni lasiin koputti mies, sillä ovikelloa tai kolkutinta ei ole. Hän sanoi: "Terve, muistatko minut, kun kävin täällä pari viikkoa sitten äitini kanssa ja kerroit mielenkiintoisella tavalla paikasta? Ajattelin, kun harrastan dronella kuvausta ja olen saanut puolen tunnin lennätysluvan, vaikka Jokilaakso on lähes kiitoradalle laskeutuvien lentokoneiden alla, niin tahdotko, että ilmakuvaan?"

Tahdoinhan minä. Samassa mieleeni palautui menneisyyden kaverini, joka ei saanut laitettaan edes ilmaan yhteiskunnan asettamien estojen vuoksi. Miten viranomaiset sen tekevät, sitä en tiedä. Nyt on kuitenkin videoita sekä komeita ja ainutlaatuisia kuvia, joita liitän blogiini mausteeksi pari tsipaletta. Joskus siis metsä vastaa mukavalla tavalla, vaikka sinne huutaessa en kaikua odotakaan. 

Mutta toisinkin on, sillä monesti varsinkin työelämässä koin työkaverin kanssa tai muuten tekemisen kautta elämääni tulleita kohtaan tosiystävyyttä. Koen vieläkin, vaikka se välillä kirpaiseekin. Sillä kipeäksi tuttavuudeksi tulivat myös ne, jotka veljeilivät kanssani hyötyäkseen, mutta joita en aiemmin edes käsittänyt olevan elämässäni.

Siinä on jotain samaa, kun kuljin lapsena isäni rinnalla Santahaminassa hänen ollessa kanta-aliupseeri. Kuinka ylpeä olinkaan, kun kaikki morjenstivat, joita luulin isäni kavereiksi. Vasta myöhemmin ymmärsin varusmiesten tervehtineen ainoastaan isäni aseman vuoksi.

Tein kolmenkymmenen vuoden siivun Katulähetyksessä ja Sininauhassa. Moni työntekijäperhekin sai silloin uuuta potkua elämäänsä kodin, vuosia kestäneen koulutuksen ja työpaikan muodossa. Minuakin silloin kaikki morjenstivat, josta ainakin osan luulin olevan tulessa palamatonta ystävyyttä tai hyvää kaveruutta. Mutta kun jäin eläkkeelle ja asemani lähti, lähtivät myös tervehtijät. He saivat minulta nimen "mandaattiystävät".

Kirpaisi silloin ja kirpaisee vieläkin käsittää ja kokea, että kaiken kestävää ystävyyttä en voinutkaan saada saati ostaa, vaikka maksuvälineenä oli rahan sijaan aito välittäminen. Jäljelle näiden kokemusten opettamana on jäänyt jotain elämää suurempaa kiintymystä. Sitä antaa osaomistuskoira Niilo Suomessa ja Thaimaan puolirampa mopotaksiaseman Sweetheart sekä Temppelin pentunsa menettänyt kuvan kirppuinen Mamadog. Kun olen kertaalleen hyväksynnän ja kiintymyksen saanut, kelpaan niille juuri sellaisena kuin olen koko loppuelämän kaikkine kulmikkuuksineni. 

Kesäyö

Saunasession Kallun kanssa on Jokilaakson kesääni kuulunut lisäksi keskiyön uinti. Usein olen odotellut trooppista yötä, jolloin lämpötila ei laske alle 20 asteen tai vaihtoehtoisesti täysikuuta. Tällä kertaa ei sattunut hetkeen kumpaakaan, kun viime yönä kuljin kaunista polkua luonnon keskellä Jokilampien laiturille. Vain taslulamppu valaisi hiljaisuutta, jonka rikkoi silloin tällöin isojen lintujen siipien kahahdukset. Ilveksen, supit, kauriit, lepakot ja monet muut eläimet pysyivät piilossa.

Pimeässä, luonnon kesäyössä on jotain salaperäisen taianomaista, jota en koe missään muualla. Jokilaakson pihapiiri ei kuitenkaan ole aivan valoton tai eloton, sillä sitä valvovat infrapunakamerat sekä juhlapaikan värilliset, pihakuusen valkoiset ja kodan siniset valot, jotka palavat yötäpäivää vuoden jokaisena päivänä. Siinäkin kaikessa on jotain keinotekoisen kaunista.

Veden lämpö oli 25 asteen paikkeilla. Kun annoin valonsäteen kiertää pitkin todella rehevää kasvillisuutta, en todellakaan ollut yksin, sillä ilmassa oli uskomaton määrä erilaisia siipiveikkoja ja -veikottaria, joiden elämäntarkoituksesta itselläni ei ole harmainta eikä muunkaan väristä käsitystä.

On vain usko ja vain vähän tietoa jokaisella olevasta tehtävänsä. Sillä jos ei kukilla ole pölyttäjiä, ei minullakaan ole mustikoita luonnossa eikä toripöydällä. Monelta taivaan linnulta loppuu silloin ruokakin. Yöllinen taivas oli kirkas ja siellä täällä tukki tähti ja näin tähdenlennonkin. Silloin on suht helppo käsittää maaimankaikkeudessa mitättömyytensä, jolla ei liene hyttysen elämää suurempaa merkitystä.

Kun kuljin polkujani ystävieni lemmikkeläinten haudoille, koin voimakkaasti, että niistä on silti ikuisesti jäljellä ajaton ja tärkein, jota ihminen ei voi enää koskettaa eikä muutenkaan hämmentää. Olemmekin kummallinen pakkaus luulemaamme kaikkivoipaisuutta. Haluamme säätää kaikkea mitä voimme löytämättä koskaan elämää, jonka voisimme kaikki hyväksyä sellaisenaan tai olisimme edes yhtä mieltä.

En tiedä miten on muiden laita, mutta joku pitänee minua vähintäänkin omalaatuisena, omien teiden kulkijana. Sellainen olenkin, kuten me kaikki. Vaikka elämässäni on aina ollut paljon tärkeää, on suhtaumiseni siihen kaikkeen muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana melkoisesti.

Yli puolivuosisataa sitten koulun kevätjuhlissa suvivirttä laulaessani päivieni määrä oli rajaton. Koskaan ei satanut ja kesä jatkui ikuisesti. Ei ollut tarvetta ajatella tulevien päivien saati vuosien tekemisiä eikä elämän tarkoitusta, sillä aikaa oli loputon määrä.

Mutta toisin on tänään. Elon aika on rajallinen, olen ilman ihmisseuraa Jokilaakson yössä tai missä tahansa. Mutta ehkä päivät, jolloin on valoisaa ja yöt, jolloin on pimeää, ovatkin enemmän kuin kesä ja talvi. Eikä niinkään aika, jota osaan kulkea eteenpäin ja vain yhdellä tavalla taaksepäin. Katsomalla taivaalta kauan sitten sammunutta tähteä ajalta milloin en ollut vielä kenenkään unelmisssakaan. 

Toivon eläessäni pääseväni vaiheeseen, joilloin olen valmis lähtemään kaiken minulle tarkoitetun käyttäneenä. Mutta minne menen vai enkö minnekään, sitä en tiedä. Uskon ainoastaan tietäväni, että valmista saati täydellistä minusta ei tällä pallolla milloinkaan tule. Vaan olen muiden lailla ainutlaatuinen, mutta puutteellinen.

Tiedän, etten ole maailmankaikkeuden napa tai penaalin terävin kynä, vaan on jotain minua paljon suurempaa. Eikä minusta ole ihmisten tekemien, valmiiden uskontojen uskojaksi. Niihin uskovien mielestä olen jotenkin niin pahasti harhaoppinen, johon he eivät pääse kiinni. Joten he eivät edes keskustele asiasta. Jossain on kuitenkin jotain hyvin isoa, minkä ulkomuodostakaan en käsitä mitään. Ehkä se tai Hän kutsuu minua lopulta nimellä, jonka olen kasteessa saanut papin luodessa minulle yhteyden kristinuskon Luojaan.

Siitä eteenpäin ei uskoni riitä ruodussa pysymiseen. Ihmiset ovat jossain vaiheessa kirjoittaneet, että Vapahtaja kirjoitti hiekkaan kaksi kertaa. Kun kysyn mitä mies mahtoi kirjoittaa, sitä he eivät tiedä. Koska en uskollani hehkuttele, tiedän minua suuremmasta yhtä vähän kuin viime yönä näkemästäni tähdestä, joka oli jo sammunut kauan, kauan sitten. Tai mistä minä oikeastaan varsinkaan ilman uskoa siitäkään mitään tiedän.

Jokilaakson kansainvälinen ilmapiiri

Eilen oli vuorossa jo perinteeksi muodostunut kesän saunapäivä kuvan merikonttisaunassa. Tuolin selkämykselle oli näköjään jäänyt Kanarian saarilla olleen ravintolamme t-paita. Siellä olen syönyt elämäni kalleimmat lounaat, niin huono business se oli.

Saunaseurana on joka vuosi minuun nähden aikuinen mies. Yli kasikymppinen Kallu, joka asuu vaimonsa ja koirien kanssa pohjoisessa Thaimaassa lähellä Kultaista kolmiota, Burman ja Laosin rajaa. Itseasiassa saunapäivä on meidän yhteinen juttu.

Kesään on mahtunut muutakin kansainvälisyyttä, sillä yhden päivän vietin filippiiniläisten ystävieni kanssa kalastaen Jokilammilla sekä syöden aasialaisittain pihanurmella. 

Kerran olin menossa postilaatikolle ja kastelemaan kukka-amppelin tähtisilmiä, kun Soiniityntien sillanpieleen oli pystytetty teltta. Kävi ilmi, että siellä vietti yönsä kaksi kroatialaista nuorta, jotka eivät kesäyössä löytäneet Myllykylän laavulle.

Samassa paikassa nukkui pari päivää sitten autossaan latvialainen nuorimies 7 moottorikäyttöisen pyöränsä kanssa. Hänelle en osannut sanoa muuta asiaa, kuin että olet tervetullut, mutta moottoripyörien maastoajoon tarvitaan Suomessa maanomistajan lupa. Sanoi olevansa menossa Nokialle. 

Samaisella sillalla ja viereisellä uimapaikalla on kesän mittaan monesti ukrainalaisia, venäläisiä, virolaisia ja suomalaisten lisäksi muitakin perheitä grillaamassa tai kalassa mato-onkineen. Uimassa käyvät lapset, minä sekä poliisi- ja muut koirat. 

Viime kesää Jokilaaksossa vietti kanssani elämäni ykkösihminen, Morakot Thaimaasta kapinoivien maakuntien naapurista läheltä Malesian rajaa. Hänellä oli myös laatuseuraa, kun katoin pormestarikanille joka kesäisen kasvisaterian.

Useampana viikonloppuna on uima- ja tarinaseuranani ollut Suomessa töissä oleva Viron maaseudun mies. Hänet kohtasin kerran kauppamarketin pihalla ja kutsuin käymään, sillä hän tiesi monia suomalaisia paremmin kotimaansa nimen olevan suomeksi Viro eikä Eesti. 

Kansainvälisyyteen kuuluvat välillä myös keskustelun aiheet, sillä Kallun kanssa löylyhuoneen lauteilla löimme alkoholittoman viinipullon vetoa kenestä tulee seuraava USA:n presidentti. Kun Biden luopui ehdokkuudesta, sai Trump vastaansa energisen Harrisin. Hän tuo esiin muun muassa taustaansa syyttäjänä ja Kalifornian oikeusministerinä, joita vertasi vastaehdokas Donald Trumpiin.

– Noissa rooleissa käsittelin kaikenlaisia rikollisia. Saalistajia, jotka pahoinpitelivät naisia. Petoksia, joilla huijataan kuluttajia. Huijareita, jotka rikkoivat sääntöjä omaksi hyödykseen. Joten todellakin, tunnen Donald Trumpin tyypin.

Kadonneiden yöunien metsästys, osa 2

Eilen kirjoitin valvovani lähes joka yö useamman tunnin, mutten kärsi siitä. Sanoin sen myös olevan osin asennekysymys, jos ei ole palkkatyön taakoittama eikä muutakaan tekemisen pakkoa aamuisin.

Mitä sitten teen öisin valvoessani, kun Nukkumatti on mennyt unihiekkoineen muiden silmiin? Varsinkin ennen nettimaailmaa luin kirjoja tai siirryin olohuoneeseen katsomaan televisiosta yhden tai kaksi elokuvaa puolison jatkaessa makuuhuoneessa unten mailla. Alussa ne olivat VHS kasetteja, sitten DVD levyjä, mutta jo kauan taivaskanavilta löytyvää elokuva- ja sarjaviihdettä.

Nykyisin suosikkini on Netflix, mutta myös Ylen Areena. Sarjoissa itselleni on hohdokasta, jos pääosin esittäjä ei ole niinkään hyvis vaan enemmänkin pahis. Siitä oivia esimerkkejä ovat Kummisetä elokuvat. Näin on myös lähes 200-osaisessa Blacklistissa, joissa paha saa viimein kuitenkin palkkansa. 

Mutta niin ei käy kaikilta osin englantilaiselle mustalaisgangsterikopla Peaky Blinersille, joka lienee ollut olemassa oikeassakin elämässä. Loistavaa viihdettä, jossa loppua ei taatusti voi ennustaa. Toista oli ennen, kun lännen cowboy John Wayne ei kuollut koskaan.

Mutta yö on oivaa aikaa myös mielikuvitusmatkoille muun maailman nukkuessa. Monen todellisuuspohjaisen mieltäni askarruttavan asian saankin oivalla tavalla järjestykseen vuoteessa. Joka ei enää sitten sitä olekaan noustuani ylös. Aivan oma lukunsa on maailma hämärän rajamailla, unen ja valveilla olon välimaastossa.

Siitä oiva esimerkki on toissayö, kun minulla oli unessa parvisängyssäni aivan uskomattoman kylmä. Olin noutamassa avuksi moottorikelkkahaalareitani ja kävemässä niiden kanssa jo takaisin kaarevasta ja valoisasta portista sisään, kun heräsin ja oli edelleen todella kylmä. Kapusin portaita alas katsomaan mittarista Merikonttikodin lämpötilaa. Se oli 24,9 astetta. Koko päivän itselläni oli monin tavoin huono olo.

Meilahden sydänvalvomossa infarktin saaneena, tiesin viikatemiehen kurkkivan kulman takana vuoroaan odotellen. Ajatuksissa pyöri silloin sekin, että kuinkahan usein ihminen on lähellä kuolemaa tietämättä siitä koskaan mitään? Toissapäivänä palasin aiheeseen ajatellessani hieman peloissakin yöllistä untani ja heräämistä. Että mahdoinko käydä lähellä tuonelaa?

Mutta kuten kirjoitukseni eilen ja tänään aloitin, en kärsi unettomuudesta. Vaan yöni ovat jännittäviä yksin valvoessani todellisen maailman rajamailla. Kun jäin vuonna 2008 osittain eläkkeelle viideksi vuodeksi, päätin oppia olemisen taidon itsekkäästi tyhjän panttina, vailla merkitystä muille kuin eläimille ja kasveille. Tikkuakaan en ole laittanut ristiin sen jälkeen rahan vuoksi, vaan elän eläkkeelläni. Joutenolo on muuttanut minua paljon. Päivien sisältö on olla ja elää sekä etsiä polun päätä, jos taipaleeni ei päätykään koskaan, vaan voin kävellä tai lentää ikuisuuteen valoisasta portista. 

Kadonneiden yöunien metsästys, osa 1

On paljon ihmisiä jotka kärsivät unettomuudesta. Ehkä ei niinkään niitä, jotka nukkuvat liikaa. Oma lukunsa ovat he, jotka eivät työn tai aikaa vievän vapaa-ajanvieton vuoksi löydä riittävästi nukkuma-aikaa. Ehkä itsekin kuuluin nuorena miehenä ajoittain tähän joukkoon, kun aamukolmeen avoinna olleet ravintolat pitivät minut grogilasin ääressä valomerkkiin saakka.

Silloiset kaverini keillä ei ollut työrajoitteita, vaihtoivat sen jälkeen kuppilaa, sillä ensimmäiset avasivat ovensa aamuviideltä. Osa taas hipsi laillani aamulla töihin, joten työkuntokin oli niin ja näin. Ennen pitkää työsuhteet päättyivätkin monesti aamuhumalan vuoksi, sillä työn ja kännäämisen yhteensovittaminen on edelleen taitolaji. Toisaalta esimerkiksi  ammattiautoilijoiden varsinkin ajoaikoja ja -nopeuksia valvotaan erilaisten autoihin asennettavin "juorukellojenkin" avulla. Humalaisia varten myös ajonestolaitteita. 

Itse olen herännyt öisin vuosikymmeniä muistakin syistä kuin toilettarpeiden tai eturauhasen liikakasvun vuoksi. Yövalvomisesta en ole silti kärsinyt koskaan, joka on osittain asennekysymys. Ymmrrän toki, jos herää kolmelta aamuyöstä unen karatessa siltä yöltä ja viideltä pitäisi nousta valmistautumaan töihin lähtöön.

Viime yönä minut herätti chatviesti toiselta puolelta palloa ja älylaitteen näyttöruudun yläosassa vilahti samanaikaisesti, että Biden luopuu presidenttiehdokkuudesta. Virkisti kummasti, vaikka viestit tulivat yhtä kaukaa, mutta vastakkaisilta suunnilta.

Yhdysvallat on syystä ja syyttä pitänyt itseään iät ja ajat maailman poliisina. Sillä kuka on yhden maailman mahtavimman maan päämies tai -nainen, on myös isossa ikkunassa merkitystä Suomelle. Eikä vähiten uutena Natomaana. 

Olen käynyt Jenkkilässä jonkun kerran ja sieltä löytyvät osasyyt, miksi vietän talvet Aasiassa enkä esimerkiksi Floridassa. Vaikka olen vain yksi eurooppalainen, koin amerikkalaisten katsovan minua ja muita muunmaalaisia alaspäin liian usein pitkin nenänvartta. Jotenkin se kulminoituu entisen presidentin ja nykyisen republikaanien ehdokkaan hokemaan: "Amerikka ensin".

Yleensä ketä en tunne, en hevin arvostele. Poikkeuksen tekevät ihmiset, jotka tarvitsevat menestyäkseen julkisuutta ja muiden käsityksiä itsestään. Sellaisia ovat esimerkiksi kansan tukea tarvitsevat poliitikot. Sillä sektorilla öykkäreiden piikkipaikallani on ylivoimaisesti Donald Trump, joka sanoi kuultuaan 81-vuotiaan Joe Bidenin heittäneen pyyhkeen kehään, että hän jää Yhdysvaltojen historiaan yhdeksi kaikkien aikojen huonoimmista presidenteistä. Edes alamittaisista alamittaisin urheilija ei möläytä, varsinkaan hävinneestä vastustajastaan moista.

Vielä 75 päivää kotimaan kaunista kesää

Jo aikaa sitten ostin Finnairin puhalluslamppuun menolipun ja siitä puolen vuoden päähän paluulipun jonkun verran alle tonnilla. Kallista tai halpaa, riippuu monesta asiasta. Jos joisin kuvankaappauksen tasoisissa paikoissa keskioluttuopin päivittäin, samalla rahalla saan lennot eestaas Thaimaahan, kohtuuhintaisen majoituksen ja varsinkin "risubaareissa" päivittäiset ruoat sekä yli 50-vuotiaille tarkoitetun viisumin, jolla voi käytännössä matkata halutessaan kaksi vuotta.

Aikoinaan röyhyttelin savuna taivaalle punaista Norttia pari toppaa päivässä, joten sen lopettamisesta tulee lisäsäästöä vuodessa monta tuhatta euroa. Kun lisäksi join kuin pesusieni, niin nurjalla kademielelläkin laskettuna meno Thaimaahan, olo ja elo siellä sekä tulo takaisin on juomiseen ja tupakointiin verrattuna halpaa lystiä. Talven Thaimaassa moni toteuttaa kaikkinensa joka vuosi noin tuhannen euron kuukausituloillakin. Varsinkin, jos ostaa halvat lennot yhdellä tai kahdella välilaskulla. 

Kun Merikonttikodissani on sähkölämmitys ja talvet lämpö kymmenessä asteessa, enkä ole käyttämässä sähköä lämpimine keittiön tiski- ja ruuanlaittovesineen, pyykin- ja astianpesuineen, saunoineen sekä suihkuineen, säästyy näistäkin melkein lentolipun hinta.

Ruoka Phatthalungissa, kaukana ulkomaan turisteista, on enemmän kuin puolet halvempaa. Arjen elosta ja olosta maksan kaukomailla Morakotin ja vähän minunkin pienen omakotitalon sähköt ja kylmän veden, sillä lämmintä vettä ei meillä ole. Tietty maksan molempien safkatkin. Vuoteeseen tuotuine joka aamuisine aamukaffeineen ja ei toivotun yksinäisyyden poistamisineen, se kaikki on mieleeni ja balanssissa muutenkin. 

Sitten on tietty PeeCeeX-skootteri, jonka hankinnasta ison osan rahoitan Suomessa talviunilla olevan, hopeanharmaan Vanha rouva Avensiksen säästyvillä vakuutusmaksuilla. Lumenaurauksessa ja vedenhaussa tarvitsemani mönkijäkin nukkuu puoli vuotta. Polttoaine on yli puolet Suomen menovettä halvempaa, jota ei kulu edes kolmasosaa.

Oikeastaan aloitan aina yli kaksi kuukautta aiemmin matkan valmistelut penkomalla netistä sinivalkoisten siipien lentolippuja karvalakkiosastolle sekä erilaisten dokumenttien keräämisellä sieltä täältä joka toinen vuosi oleskeluviisumia varten. Tarvitaan lääkärinlausuntoa, rikosrekistekisteriotetta ynnä muuta. Osaan pitää hankkia maistraatin leimatkin.

Monessa reissussa kulahtaneen, juuri ja juuri käsimatkatavaran kokoisen, pyörillä kulkevan selkäreppuni nostan esiin samoihin aikoihin. Vaikka sinne ei yli puolen vuoden lääkkeiden ja vitamiinien, noin 2000 kappaleen lisäksi paljon muuta mahdukaan.

Jotain kuitenkin mukaan sujautan. Kuten Morakotille hankkimani Henkan ja Maukan kuvan viisi eriväristä t-paitaa, sadeviitan ja ohuen aamutakkini. Minusta on mukava päivittäin, kun vaatimaton, kanssani yhtä rähjäinen matkakaveri valmistautuu penkillä pikku hiljaa lähtöön yhtä aikaa muuttolintujen kanssa. Ikään kuin sanoen joka kerta sen nähdessäni: "Ole Jormas valppaana ja muista kaikki, sillä pian tulee talvi ja sitä pakoon taas lähdetään. Joutsenetkin opettavat jo Jokilammillamme jälkikasvuaan omille siivilleen."

Muumit kanssani

Tove Jansson on luikerrellut elämääni myöhäisellä aikuisiällä. Muumit kylläkin ovat olleet satumaailmani tuttuja koko ajan, vaikka Muumilaakso jäi lapsena Ankkalinnan varjoon.

Myös taiteilijasta itsestään pidän tuntematta häntä. Hänen mielenkiintoisesta elämästä löytyy Wikipediasta paljon, josta voi lukea klikkaamalla tästä. Alussa mustien muumien luojasta ja ristiriitaisestakin persooonasta tuli suomalaisten hyväksymä taiteilija lapsille tietämättään tai ymmärtämättä suvaitsevaisuuttaan. Sillä Tove Jansson oli paljon muutakin kuin pelkkä hentoääninen satutäti. Hän ryyppäsi, harrasti seksiä miesten ja naisten kanssa sekä poltti tupakkaa kuin korsteeni 83-vuotiaaksi aiheuttaen monin tavoin pahennusta.

Miehistä Tove kirjoitti lokakuussa 1941 ystävälleen Evalle: ” – minulla ei ole varaa eikä aikaa avioitua heistä kenenkään kanssa! En ehdi ihailla ja lohduttaa. Kyllähän minä säälin heitä, kyllähän minä pidän heistä mutta en halua omistaa elämääni esitykselle jonka läpi olen nähnyt. – Miesten sota! Näen miten työni käy, jos menen naimisiin. Sillä siitä ei pääse mihinkään, että minullakin on kaikki nuo naisten taipumukset lohduttaa, ihailla, alistua, luopua itsestäni. Minusta tulisi joko huono maalari tai huono vaimo. Enkä halua synnyttää lapsia, jotka tapetaan jossakin tulevassa sodassa!”

Ehkä seuraavan kerran matkatessani isäni synnyinseudulle Jurvaan, käyn Teuvan kirkossa katsomassa tämän oivan satutädin maalaamaa, ainoaa alttaritaulua. Muumipeikon hahmo oli Tove Janssonin mielikuvituksessa jo 1930-luvulla. Ensimmäinen piirros muumista syntyi Janssonien kesäpaikan ulkohuussin seinälle. Varhaisessa vaiheessa hahmon nimi oli Snork (Niisku), joka sai myöhemmin nimen Mumin tai Mumintroll (Muumi / Muumipeikko). Nimi on Toven enon Einar Hammarstenin keksimä hänen kertoessa ruokaa näpistelevälle sisarentyttärelleen kauhutarinoita ruokakomerossa asuvasta "Muumipeikosta".

Alussa muumit olivatkin pelottavia olentoja, mustia ja punasilmäisiä, eräänlaisia henkilökohtaisia demoneita. Ne olivat laihoja ja usein sarvipäisiä. Vaatteita muumit eivät käytä edelleenkään. Vain Muumimamma pitää yllään esiliinaa ja Muumipappa päässään silinterihattua. Uidessaan muumit kylläkin pukeutuvat uimapukuihin. Muumitalon rakentamista minäkin olin jeesaamassa, kun Haapamäen talon Paavo-isäntä teki sellaisen marjatilansa rinteeseen.

Oikeastaan muumieni sielu syntyi, kun Muumimamma muutti Merikonttikotini keittiön lusikkalaatikosta Päiviksen kanssa ennenaikaiseen mummonmökkiin jättäen Muumipapan. Minne lienee hänkin mennyt kotilaatikostaan tai odottaneeko retkivarusteissani lähtöä jonnekin hopeanharmaan, Vanha rouva Avensiksen kanssa? 

Kun Suomen syksy lähestyy, yhä useammin on mielessä Thaimaan talvi aurinkoineen ja sateineen. Siellä on sadetakki tai -viitta tarpeellinen varsinkin ajellessani PeeCeeXälläni. Mietin voisiko sadeasulla viestittää paikallisille Suomesta jotain, kun silmiini osui kuvassa päälläni oleva sadeviitta. Vaikka eilen postin tuomassa märkien kelien vaatteessa oli muumilisää, olen siihen oikein tyytyväinen. Sen vien mukanani omaksi hyödyksi ja iloksi paikallisille lapsille. Muumi sinällään on entuudestaan monelle tuttu maassa olevan tehtaankin ansiosta. 

Alkukesästä ostin myös turkkilaisesta puuvillasta käsin tehdyn kylpytakin matkalle mukaan. Myyjä kertoi, että varastossa on sata vastaavaa ja vain kahdesta puuttuvat taskut. Minulla on siis niistä toinen. En palauttanut, vaan tingin hieman ja ostin säästyneillä muutamalla eurolla palasen muumikangasta, josta ystäväni Pirkko ompeli taskut. Samalla synnytysosastolla on vielä tekeytymässsä ylijääneestä tilkusta saunapussukka pesuharjaa ja shampoota varten. Joten kanssani kaukomaille on lähdössä kolmekin persoonallista muumituotetta.

Kansan suusta siepattua ja sinne kuuluvaa

Kulttuurihenkilö Antti Kolu kirjoitti sivuillaan, että "aikoinaan sahapatruuna James Edvard Ross Salvesen järjesti vaajakoskelaisille (silloisille haapakoskelaisille) työmiehilleen Riihimännikössä iloluontoisia juhlatapahtumia, siis kotiseutujuhlia. Ennen uskoon tuloaan."

Tähän kirjoitin muistavani yhden kansan suusta siepatun tarinan kyseisestä patruunasta, jonka kerron, jos joku haluaa. No, haluaja löytyi, joten tässä tarina ja perään vähän muutakin jyväskyläläisistä, jotka silloin olivat vielä virkahenkilöiden sijaan virkamiehiä.

Olin aikani politiikassa mukana Jyväskylän maalaiskunnassa. Nimiä valitijayhdistykseen kerätessäni menin Vaajakoskella yhteen torppaan, josta pitäisi kylläkin sanoa omakotitalo. Tuvassa, josta siitäkin pitäisi sanoa keittiössä istui talon isäntä, joka innostui tarinoimaan sanoen hänen isovanhempansa saaneet kyseisen talonsa tontin juuri mainitulta Salvesenilta: "Isoisä kertoi olleensa sahan toimistossa kutsuttuna ja läsnä oli myös kamreeri. Silloin patruuna antoi tontin. Jatkaen, että kiitokseksi tehdystä vuosikymmenten työstä. Tällöin kamreeri oli kysynyt  että saako hänkin tontin? Sahapatruuna oli katsonut miestä miettien ikään kuin mitä sanoisi ja vastannut, että olet vuosikymmeniä saanut lähes puolta suurempaa palkkaa kuin tämä työmies tässä. Joten olisit säästänyt niistä."

Tontista kirjoittaessani mieleni harhaili Jyväskylän kaupungin rantakadun rakennusviraston ylimmän kerroksen arkkitehtien luokse. Joka tapauksessa olin tulossa alas, kun epähuomiossa painoin ensimmäisen kerroksen sijaan toisen kerroksen hissin nappia ja muistin, että siinähän kerroksessa pitää majaansa apulaisgeodeetikko Pentti Hakalin, jonka jonka kanssa minulla oli monesti pientä yhteistyön tynkää.

Kuten kerran, kun Oranssi-järjestö valtasi ison, hirsinen ja tyhjillään seisseen Eerolan talon Tourulassa ja luin lehdestä, että kaupunki aikoo tyhjentää sen poliisivoimin. Silloin kävelin Pentin luokse ja kysyin: "Kannattaisikohan tovi harkita virkavallan käyttämistä, sillä talossa on sisällä sinunkin tyttäresi kesyrottineen sekä muuta kaupungin silmäätekevien jälkikasvua?"

Nyt kävellessäni taas kerran hänen toimistoa kohti sanoin ovella ensimmäisenä, että terve Pentti. Sattuuko sinulla olemaan vapaata kerrostalotonttia, jos Jyväskylän Katulähetys rakentaisi asunnottomille asuntoja, joihin he voivat tehdä kodit? Tähän Pentti, että kuinka satuitkaan tulemaan juuri nyt, sillä tänä aamuna yhdestä Kuokkalan keskustan tontista tuli peruutus. Joten itse asiassa minulla on tällä hetkellä vapaa tontti. Pyysin, että voitko pitää sitä jonkun päivän pöytälaatikossa, niin menen asuntoasiantoimiston päällikön Tapani Karvalan puheille? 

Tarvitsin Karvalaa koska hänen vallassaan oli säätää järjestystä, jonka mukaan rakennuttajille valtio myöntää aravalainoja, sillä rahaahan meillä ei ollut. Aikansa naurettuaan hän sanoi, että luuletko Soini tosissaan teillä olevan riittävää osaamista moiseen? Tähän minä, että en, mutta uskotko Tapsa, että minulla on riittävää nöyryyttä hankkia sitä?

Tapsa lupasi hankkeelle tarvittavan sijoituksen, jos pankki antaa lainat. Neljä ensimmäistä sanoi ei ja vain yksi pankki oli jäljellä. Käsitin, ettemme saa lainaa näillä eväillä. Viimeisen pankin kohdalla muutin hieman strategiaa ja kysyin pankinjohtajalta, että saammeko aravaehtojen mukaiset lainat, jos Jyväskylän kaupunki takaa ne?  Sitten lompsin apulaiskaupunginjohtaja Ahti Vielman luo ja kerroin asiani. Hän tuumasi vain hetken sanoen, että jos kysyjä olisi kuka tahansa vastaava toimija, olisi vastaus ei. Mutta te olette aina asianne hoitaneet ja palvelette kaupunkilaisia, joten esitän kaupunginhallitukselle takausten myötämistä.

Näin saivat alkunsa pesäpallokentän muotoon piirretyn, Kuokkalan kaupunginosan keskustan, Kolmospedänkadun viimeisen tontin kerrostalot. Jotka saivat sijainnin ja katulähetyshengen mukaisen nimen Takalaiton. 

Kiusaamisen pitkät jäljet

CNN on uutisoinut, että Crooks oli valmistunut Bethel Parkin High Schoolista vuonna 2022. NY Times on kertonut, että Crooks sai valmistuessaan 500 dollarin stipendin kansalliselta matematiikka- ja tiedeyhdistykseltä.Tulevat presidentinvaalit olisivat olleet ensimmäiset, joissa Crooks olisi päässyt äänestämään Yhdysvaltain presidentistä.

Epäillyn lukioaikainen luokkatoveri on kertonut NBC Newsille, että hänen mukaansa Crooksia kiusattiin koulussa lähes päivittäin: "Hän istui yksin lounaalla, hän oli ulkopuolinen. Se on surullista. En halua sanoa, että tämä aiheutti ampumisen, mutta ei sitä tiedä. Häntä kiusattiin niin paljon, hänen pukeutumisellaan vitsailtiin."

Myös minua kiusattiin jonkin verran koulussa ja kotiraitillakin. Ehkä se osin johtui siitä, että halusin kuulua porukkaan, jossa olin nuorin ja pienin. Mutta olin myös "puupäinen kapiaisen kakara", josta todella sain kuulla. Joskus itkin itseni uneen ja oli vain yksi toive. Että olisin kuten muutkin. Välillä tahdoin kiusaajilleni kaikkea mahdollista pahaa. Minulla oli rakastavat vanhemmat. Osana sitä isä harrasti ruumiillista kuritusta ja äiti suojeli. Tosin en muista kuin yhden selkäsaunan ilman syytä. Silti joskus vuoteessani päätin vakaasti aamulla tappaa itseni. Mutta joka kerta Nukkumatti vei synkän ajatuksen minne lie ja aamulla olin taas ilkikurista virtaa täynnä.

Toisinkin voisi olla, sillä kiusattuna oleminen nakertaa itsetuntoa. Kokee olevasi nolla ja huonolla tavalla erilainen. Lapsena luin ja katselin sarjakuvalehtiä. Kuinka haaveilinkaan olevani Pecos Bill, Tex Willer, Tarzan, ilmojen sankari Battler Britton tai joku muu monista sankareistani. Nykyisin niiden tilalle ovat tulleet tietokoneet ja älylaitteet moninaisine peleineen. Joissa voi seikkailla kuin olisi kuningas, vaikka oikeassa elämässä kokee olevansa ei mitään.

Siitä voi olla lyhyt matka todellisuuteen, jossa istuttaa itsensä sankarihahmoon ja kokee olevansa kaiken valtias. Ehkä niin kävi Yhdysvaltain presidentin salamurhaa yrittäneelle, jonka elämä päättyi vain kaksi vuotta valmistumisen jälkeen poliisin luotiin silmien väliin. Trump sanoi selvittyään tilanteesta, että hänet pelasti sattuma tai Jumalan käsi. Voin uskoa sen todeksi, mutta jään pohtimaan mikä ohjasi siinä tapauksessa nuorta miestä ja hänet ampuneen kättä, joka vei koko elämän aikuisuuden kynnyksellä. 

Kiusattuna oleminen ei ole vain ihmisten ongelma. Itselläni oli aikoinaan puolen tusinan kanalauma ja heillä yhteinen kukko. Silti aina joku kanoista oli joka päivä muiden kiusaamisen kohteena, kunnes se oli lähes sulattomana perin juurin säälittävän näköinen.  Otin kulloinkin kiusatun monesti eristykseen ja erityishoitoon. Kunnes se oli pöyhkeämpi ja komeampi kuin yksikään kiusaajista. Kun se pääsi takaisin muiden joukkoon, oli se ensimmäisenä kiusaamassa jo valmiiksi surkeimmassa kunnossa olevaa.

Elämän tähden omistaa merta ja rannassa 2 "tonttia"

Ehkä 20-30 vuotta sitten näin Hesarissa ilmoituksen, jossa myytiin 400 hehtaaria merta Salossa, hinta 1000 euroa. Ei voi mitenkään olla totta, ajattelin ja soitin kiinteistövälittäjä Olli Lehdelle, joka olikin monessa mukana. Hän omisti kirkon, hautausmaan ja maata sekä rakennuksia siellä täällä ja näköjään vettäkin. Monet paikalliset ihmiset tunsivat ja tuntevat Ollin. Osa pitää kovasti, osa ei lainkaan ja osa siltä väliltä. 

Puhelinkeskustelussa selvisi hänen viipaloineen merialueet kymmeniksi ellei sadoiksi osiksi, sillä samassa yhteydessä tuli ilmi, että hänellä oli vieressä toinenkin merialue. Ostimme molemmista osuudet, jotka taisimme lahjoittaa Elämän tähden ry:lle. Tai sitten yhdistys osti ne suoraan. Joka tapauksessa edelleen vitsailen, kuinka olin siihen saakka pärjännyt ilman omaa merta.

Sitten huomioni kiinnittyi

Meri-Teijossa Matildan Marinan venesatamaan, jonka senkin Olli Lehti omisti tai ainakin myi sitä. Huomasin vieressä tyhjän parkkialueen ja monta kertaa soitin Ollille, että hän myisi pienen palan matkailuautoamme varten. Muutaman vuoden kuluttua, yhden soiton jälkeen Lehti sanoi: "Nyt olen saanut Soini tarpeeksi soitteluistasi ja teen satamaan pienen parkkiruutualueen. Joten ostatko yhden autopaikan?" Tähän minä, että jos myyt rannimmaisen, niin ostan. Myöhemmin ostimme viereisenkin palasen. Voinkin sanoa, että nykyisin Elämän tähden ry:llä on valtakunnan pienimmät, oman merialueen rantatontit, 3 x 6 metriä ja 3 x 8 metriä.

Niitä käytämme kerran, pari tai useammin vuodessa Päiviksen kanssa ensin yhdessä ja nykyisin erikseen. Päivis yöpynee pakettiauto-matkakodissaan ja minä hopeanharmaan vanha rouva Avensiksen makuuhuoneessa. Ehkä ensi viikolla suuntaan sinne taas yöksi ja uimaan sekä syömään rantaravintolassa maittavan ahven- tai muun kala-aterian. Kyytipojaksi vettä, alkoholitonta viiniä tai olutta, ehkä kaikkia. 

Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että 20 vuoteen verottaja ei löytänyt Elämän tähden ry:n osoitetietoja. Mutta Ulosottolaitos löysi ne avullani ja pienen pienten alueiden kiinteistöverojen maksulaput osasivat viimein postilaatikkoon. Sitä ennen tämä, kai valtion laitos sekin, oli mennyt Elämän tähden ry:n pankkitilille, josta se omin nokkineen ei osannut poimia osoitetta, mutta osasi ottaa vuoden kiinteistöveron, olisiko ollut noin 15 €. Huvittavaa se on siksikin, että ulosottohenkilön ja veroviranomaisen ei olisi tarvinnut kirjoittaa Googleen kuin Elämän tähden, niin he olisivat löytäneet osoitteen. Ulosottolaitos sen sijaan löysi itseltään tiedon, jonka mukaan verottajalla oli yhdistyksen osoite, vaikkei se sitä itse löytänyt tai ainakaan osannut käyttää 😅. Nyt tuli kerralla monen vuoden verot maksettavaksi.

Henkilökohtainen juhlapäivä

Olen monesti kirjoittanut Jokilaakson juhlapaikasta, jossa liehuu pieni lippu tai viiri yleisinä liputuspäivinä, mutta muulloinkin. Tänään on sellainen, sillä on kastepäiväni. Minut on kastettu kaksi kuukautta syntymäni jälkeen. Samana päivänä vanhempani viettivät 2-vuotis hääpäiväänsä yli 70 vuotta sitten. Vaikken kristillisyydelläni enkä muullakaan hengellisyydellä juurikaan kerskaile, on harmiteltavaa, että vain pieni vähemmistö suomalaisista tietää kastepäivänsä.

Silloin olen saanut kutsumanimen, jolla Luojani minut tuntee ja kutsuneekin, vaikka umpiluisine päineni ja korvineni sen harvoin kuulen. Ja vielä harvemmin tiedän, saati ymmärrän mitä Hän kutsuessaan mahtaa yrittää sanoa.

Sitäkin olen miettinyt mitä vanhempani ovat pohtineet, että sain nimikseni Jorma Veino Juhani. Keskimmäisen oletan käsittäväni, sillä isäni oli ja on Veino Ihanto. Veino on myös poikani myöhemmin ottama, yksi kolmesta etunimestä. Mutta miksi olen Juhani ja kutsumanimeltäni Jorma? Siitä minulla ei ole tietoa eikä ketään elävien kirjoissa, jolta voisin asiaa tiedustella.

Minut on kastettu syntymäkotini vanhempieni makuuhuoneen viereisessä  "peräkamarissa", valkoiseen puettuna, papin, kummien ja ystävien ympäröimänä vanhempieni sylissä, joiden yhteisen vuoteenkin muistan. Kuvan kahdesta hetekasta tehdyssä parisängyssä, vanhempieni keskellä olen oppinut myös lukemaan ensimmäiset sanani.

Vuosia myöhemmin isä nosti vuoteen pääpuolta 10 senttiä sanoen aamulla muuten närästävän. Niin varmasti olikin, mutta se oli myös minulle kerrottu syy miksi äitini muutti nukkumaan kotimme juhlahuoneeseen eli kastekamariini. Hän ei mielestään vastaavasti voinut nukkua, kun pää oli ylempänä. Sen jälkeen heillä ei enää ollut koskaan yhteistä vuodetta 😥. Lapsena usein ihmettelin miksei isä nostanut vain omaa puoltaan. Silti koin heidän rakastaneen 💞 toisiaan, kunnes kuolema erotti. Tai enhän tiedä, vaikka he olisivat yhdessä edelleen ja ikuisesti. 

Minut kastoi Tuusulan seurakunnan vt. kirkkoherra Juho (Jouko) Karhu. Kummeiksi oli kutsuttu Irja ja Ahti Ylikoski, sekä Antti Asser Soini ja Lilli Kylen, jonka ehkä tapasin vain lapsena. Mieleen on jäänyt, kun kannoin matkalaukkua linja-autopysäkille hänen lähtiessä Ruotsiin. 

Kastepäiväni oli ensimmäinen juhla, jossa olin juhlinnan keskeisin syy ja keskipiste. Nyt 74 vuotta myöhemmin tuntuu vahvasti tunteissa tämän aamun oivallus, että silloin oli myös äitini ja isäni hääpäivä. Eikä kukaan vielä tiennyt, että olen saava myös sisaren ja veljen.

Blogi puhumalla

Muistelen, että minulla on ollut matkapuhelin niin kauan kuin niitä on ollut olemassa. Ehkä ensimmäinen niin sanottu älypuhelin oli Nokian Communicator. Toki sitä ennenkin itselläni oli etupäässä enemmän puhelimia, nokialaisia enimmäkseen. Rinnalla kulki silloin Psion-niminen laite. En muista voiko sillä tehdä muutakin kuin laskea ja kirjoittaa.

Mutta koskaan yksikään älylaite ei ole ollut sellainen, että olisin oppinut käyttämään sen kaikkia ominaisuuksia. Tämä esimerkiksi on ensimmäinen blogi, jonka sanelen ja laite ohjelmineen muuttaa puhutun tekstiksi. En tiedä omaksunko uuden ominaisuuden luontevaksi tavaksi tehdä blogeja ja ylipäätään kirjoittaa vai pitäydynkö entisessä yhden sormen näpyttelyssä.

Huomaan sormella kirjoittaessani, että silloin ei tarvitse tietää kuin sana kerrallaan. Mutta kun puhun minimikrofoniin, on hyväksi tietää vähintään koko lause, jotta siitä tulisi edes jotenkin järkevää luettavaa, nykyisin myös robotin puhumaa. Välillä tarpeettomuuden hetken yllättäessä pohdin sitäkin, että mitä järkeä on ylipäätään sellaisessa, joka on etupäässä läpeensä hyödytöntä ajanvietettä, vaikka kuinka yrittäisin olla järkevä?

Joka tapauksessa nyt opiskelen löytämääni puheominaisuutta muutaman blogin verran tietääkseni opinko sen ja tuleeko uudesta tavasta rutiinia. Ensimmäisen tekeminen on kyllä koko lailla kankeaa. Mielenkiintoista, kai jonkun sortin keinoälyn oppimaa on, että laite kirjoittaa puhutun lähes virheettömäksi tekstiksi, vaikka Radio Nova möykkää kotini taustalla. Täysin oppineeksi, minikokoisenkaan älylaitteen käyttäjäksi ei voi koskaan kukaan tulla, sillä joka päivä ilmestyy uusia ohjelmia. joita voi ladata laitteelleen. 

Jokilaakson kesäyössä ei ulkoa kuulu juuri muita luonnon ääniä kuin kyyhkysten huhuilut avoimesta, hyttysverkollisesta ikkunasta ja alkukesästä käkien kukunnat. Lentokoneiden laskeutumiset ja Merokonttikotini sisällä tutuksi tulleet äänet eivät untani häiritse. Seinällä oleva kellonkin keunokäki saa kukkua rauhassa sekä soittaa musiikkiaan.

Elisa näytti myyneen äänikirjapalvelunsa ja samassa muunkin sähkökirjamyyntinsä, joten ainakin toistaiseksi lopetan kirjojen kuunteluun. Niiden ääneen olen nukahtanut eräänkin kerran. Samaan kategoriaan kuuluvan satsauksenkin tein toissapäivänä ja ostin Gigantista reilulla satasella hintaan nähden hyvät bluetooth-kaiuttimet, jotka kytkin langattomasti Samsungin älypuhelimeeni. Nyt olen kuunnellut yöllä musiikkia, Ylen yöradiota ja joitakin podcasteja sekä Suomen Kuvalehden artikkeleita sekä Iltalehden uutisia. Huomaan nukahtavani niihin yhtä lailla kuin kyyhkysen huhuiluun ja käkikellon kukuntaan. 

Olen älylaitteestani riippuvaisempi kuin viinasta koskaan. Olen kuin orpo piru, jos kännykkäni on kadoksissa. En ole riippuvuudestani lainkaan pahoillani, vaan se on minulle mielekäs harrastus tärkeine sekä hyödyllisine sisältöineen ja toimintoineen. Olen perin hyvilläni aikoinaan tekemästäni päätöksestä, että aion pysyä sähköisen viestinnän kehityksessä mukana.

Olen Filippiinien ja Suomen lakien mukaan isä molemmissa maissa. Olen myös isoisä ilman yhteyttä lapsenlapseeni. Ehkä sekin on vielä joskus toisin. Merkittävin elämäni kädenjälki muille ovat Katulähetyksen ja Sininauhan aikanani tehdyt sekä muuten hankitut asunnot elämisen yhteisöineen monelle kodittomalle. 

Avioliittojeni ja vanhemmuuden lisäksi henkilökohtaisin käteni jälki ovat päiväkirjanomaiset blogikirjoitukset. Niitä toivon voivani kirjoittaa kunnes yksikään harmaa solu korvieni välissä ei enää liikkuu. Aiheeseen liittyy myös sata tai kaksisataa sivuinen kirja, jonka tekstit olen kirjoittanut kymmenen vuoden aikana. Tiinan Hokkanen-Ojan tekemien kielenkorjausten jälkeen se on ollut jo pari, kolme vuotta lähes painamista vaille. Saapa nähdä löydänkö uuden motivaation ja saan kirjan joskus valmiiksi. Sillä sen ainoaksi lukijaksi tarkoittamani Little Jorma elää ja kasvaa ilman suomenkielen opettajaa Olongapon kaupungissa äitinsa ja sisarustensa kanssa.

Vaikka minulla ei tällä hetkellä niin läheistä suomenkielistä ihmissuhdetta olekaan, että voisin kuvitella jonkun olevan kiinnostunut kirjoituksistani kuolemani jälkeen, niin kukapa edes huomisesta tietää. Sillä jos minulla olisi isäni, äitini tai sisareni edes yksi kirjoittama kortti tai peräti kirje, olisi se minulle suunnattoman arvokas. Puhumattakaan siskoni kadonneista päiväkirjoista. 

Kun aloitin kirjan tekemisen, tein sitä vain yhdelle ihmiselle. Luulin olevani myös biologinen isä filippiiniläiselle Little Jorma Goza Soinille, jolle ajattelin opettaa suomen kielen. Ehkä olisin viettänyt vanhuuteni samassa kodissa. Näin ei käynyt, joka on yksi elämäni suurimmista pettymyksistä. Mutta elämä jatkuu ja keikun siinä aikani välillä haikein mielin, mutta sangen onnellisena mukana.

Ehdokkaani USA:n presidentiksi on Michelle Obama

Joku vuosi aiemmin luin Michelle Obaman kirjoittaman Minun tarinani, josta tuli nopeasti todella suosittu ja yksi historian myydyimmistä muistelmista. 15 päivässä se nousi Yhdysvaltojen vuoden 2018 ostetuimmaksi kirjaksi, joka oli bestseller myös muun muassa Britanniassa, Ranskassa, Saksassa, Australiassa, Etelä-Koreassa ja Etelä-Afrikassa.

Obaman kirjakiertue loppuunmyytiin muutamassa tunnissa. Kiertueen kalleimmat liput maksoivat 2 500 dollaria ja halvimmat vajaa 30 dollaria. Sen pohjalta tehtiin myös Netflixiin samanniminen dokumentti. Kirjan olen lukenut ja dokumenttia en ole katsonut, mutta lähipäivinä katson. 

Entinen USA:n ensimmäinen nainen Michelle Obama on vuosien aikana moneen kertaan todennut, ettei hän ei ole hakemassa presidentiksi. Vaan tukee puolisonsa tapaan presidenttikisassa istuvaa demokraattipresidentti Joe Bidenia ja varapresidentti Kamala Harrisia. Huhut Obaman ehdokkuudesta juontavat Fox Newsin mukaan juurensa huoleen 81-vuotiaan Bidenin terveydentilasta sekä korkeasta iästä. Seikat ovat huolettaneet myös yhdysvaltalaisia äänestäjiä.

Historian saatossa neljä Yhdysvaltain presidenttiä on kuollut luoteihin. Myös presidentti Ronald Reagan joutui Washingtonissa salamurhayrityksen uhriksi, kun John Hinckley ampui kuusi laukausta kohti Reagania ja hänen saattuettaan. Reagan haavoittui hyökkäyksessä, mutta toipui myöhemmin.

Viime yönä noin kuusi minuuttia Donald Trumpin puheen alkamisesta Pennsylvanian Butlerissa järjestetyssä kampanjatilaisuudessa alkoi kuulua laukausten ääniä. Trump sukelsi puhujan korokkeen taakse laukausten alkaessa, kun yksi luodeista lävisti hänen korvansa yläosan.

En edes yritä arvella kuinka murhayritys vaikuttaa Michellen mahdolliseen presidenttiehdokkuuteen. Paine asettua ehdokkaaksi kuitenkin kasvaa koko ajan, vaikka se Ison veden takana tarkoittaa kisaa myös oman henkensä kaupalla. Silti toivon Michelle Obamasta presidenttiä ja seison hänen joukoissaan, vaikkei hän koskaan tule sitä tietämään. Eikä sillä ole merkitystäkään kuin itselleni omassa kuvitteellisessa maailmassani. 

Tämä upea nainen, kodittomien puolestakin paljon työtä tehnyt on ainut ehdokas, jolla on tällä hetkellä istuvaa presidenttiä ja Donald Trumpia suurempi kannatus kansan keskuudessa. Sillä ei ehkä ole samaa merkitystä kuin Suomessa, koska Jenkkilässä kansa ei suoraan valitse maan päämiestä eikä -naista. 

Monesti särkynyt sydämeni

Vuonna 2006 sydämeni särkyi sillä sain infarktin. Hengen lähtö oli lähellä, kun minua vietiin Vantaan Ikeasta läpi Helsingin pillit ujeltaen Meilahden sairaalan teho-osastolle ja sydänvalvomoon. Mutta selvisin. En tiedä elänkö minulle varattuja päiviä tai olenko jatkoajalla. Miten voisinkaan, kun en edes tiedä olenko ainoastaan yksi maailmankaikkeuden triljoonista sattumista vai onko minut tarkoitettu syntymään ja elämään. Näin toivon, sillä silloin sieluni ei kuole koskaan, vaan siirryn eräänä päivänä jonnekin mistä kukaan ajan vankina ei minua enää milloinkaan tavoita.

Mutta sydän voi särkyä ja sielu haavoittua muutenkin kuin sepelvaltimotaudin johdosta. Ensimmäiset suuret sydänsuruni ovat vanhempieni ja siskoni kuolemat. Heitä suren haudalla ja muistelen muutenkin aika usein, vaikka uskon tapaavamme eräänä päivänä jossain muodossa ajan toisella puolella.

Mutta vielä enemmän on sydämeni särkynyt avioerojeni vuoksi. Ehkä siksi, että mitkään erot eivät ole koskaan tappaneet rakkauksiani ihmisiin tai eläimiin. Vaan päinvastoin ajan patinoidessa muistojani. Monesti mietin rakastamiani ihmisiä, että miksi en pystynyt parempaan ja miksi minusta ei ollut enempään. Tai miksi rakkauteni jotakin kohtaan ei kuole kuoleman eikä muidenkaan erojen myötä?

Ehkä se johtuu osin siitä, että kaiken kannan ja haluan kantaa mukanani iloineen, pettymyksineen ja suruineen, yhtään päivää kadottamatta. Moni jo unohtunut ja kyyneleet palaavat, kun luen vanhoja blogikirjoituksiamme.

Sydämeni on särkynyt myös läheisistä ihmisistä, jotka ovat vaiti. Se on jotain hyvin surullista, jonka toivoin ja toivon yhä jäävän menneisyyteen eikä siirtyvän seuraavalle sukupolvelle. Sillä näin ja koin kuinka isäni kärsi välirikosta yhteen veljeensä. En ole koskaan ymmärtänyt kenenkään kohdalla miksi laitamme seuraavaa sukupolvea maksumiehiksi tekemistämme ratkaisuista tai valinnoista.

Tämä tuskin on ainoastaan Soinin suvun kirous vaan monen muunkin helmasynti. Sille ei loppua näy, vaikka muistankin ajan jolloin itselläni oli kelpo välit kaikkien kanssa. Anteeksiantamisen alkulähteille minua auttoi muun muassa 40 vuotta sitten pakottamani kuparitaulu: "Ihmiset näytävät toisenlaisilta kuin minä. Ja jos voisin katsoa itseäni muiden silmin, näyttäisin minäkin erilaiselta."

Mistä blogikirjoituksemme alkoivat

Olen kirjoittanut enemmän tai vähemmän päiväkirjanomaisia Elämän tähden blogeja päivittäin yli kymmenen vuotta. Sitä ennen kirjoitimme Päiviksen kanssa vuoropäivin Vuodatukseen, joita voi silmäillä tai peräti lukea klikkaamalla tätä. Muistelen, että vaihdoimme nykyiseen Blogger-alustaan siksi, etten oppinut lisäämään Vuodatus.net:iin kuvia.

Vanhin löytämäni blogikirjoitukseni on joulukuulta 2009: "En ole kirjailija. En ehkä haluaisikaan olla. Tai joskus haluaisin, sillä moni on vuosien varrella kehottanut kirjoittamaan eletystä elämästäni. Ehkä se on jollekin helppoa. Nimittäin elämä ja ehkä kirjoittaminen. Minulle ei, varsinkaan kirjoittaminen. Monta kertaa olen aloittanut, ja sitten erehtynyt lukemaan jotain ylevää tai mieliin jäävää. Jos esimerkiksi kirja on imaissut mukaansa, se on nitistänyt itsetuntoni olemattomiin ja oma kirjoittaminen on jäänyt kuukausiksi. En siis yllä mittoihin, joita itselleni asetan." 

Seuraavana pävänä Päivis jatkoi: "Kaupungista maalle ja maalta kaupunkiin. Tulimme maalle etätöihin ja viikonlopun viettoon. Helsingistä Laukaaseen. Laukaan Lidlissä puoliso ystävällisesti muistutti, että nyt ollaan maalla, ei pidä olla kiireinen. Kiire ei ole kuulunut sanastooni noin kahteen vuoteen, se on ollut periaatepäätös. Käytän asiasta kaikenlaisia kiertoilmaisuja, jos kiireeksi nimitetty asia meinaa pukata päälle. Huomautus kuitenkin kolahti. Yritän hidastaa ja huomata myös, kun hidastamiseen on mahdollisuus. Täällä on. Ei tarvitse katsoa, kun ihmiset juoksevat bussiin, ratikkaan, metroon tai jopa hissiin. Voi vain istua rauhassa seuraamassa, kun orava ahmii auringonkukan siemeniä.

Kaikki on niin suhteellista. Olla maalla tai olla kaupungissa. Vanha kotipaikkani, Palokka, ei ole enää Jyväskylän maalaiskuntaa. Kuntaliitoksen myötä palokkalaisistakin tuli kaupunkilaisia. Aamulla kuuntelimme radiota (oikeasti olemme nyt maalla, Laukaan korvessa) ja huomasimme että palokkalaiset ovat nykyään todella kaupunkilaisia. Palokan partiolaistenkin piti mennä ihan Toivakkaan päästäkseen maalle.

Kun olin nuori. Siitä on kauan. Kun siis olin nuori, muistan miten hävetti salaa, kun jossain reissuillamme kaverini kanssa tapasimme ikäisiämme nuoria, joista yksi möläytti suuren totuuden: tosi maalaiset asuvat jossain Jyväskylän maalaiskunnassa. Niinpä niin. Emme me Riikan kanssa kyllä itseämme maalaisina pitäneet, emme kaupunkilaisinakaan. Kunhan olimme. Useinhan maalaisuutta määrittää Kehä kolmonen. Sen pohjoispuolella ei kaupunkilaisuutta pitäisi olla havaittavissa. Ei taida sekään olla ihan totta. Maakunniksi kyllä saatetaan kutsua alueita, jotka eivät mahdu tämän maagisen rajan eteläpuolelle. Onko maakunta sitten pilkkanimi tai ei. 

Anteeksi maalaisuuteni -tokaisu kai kertoo, että maalaisuudessa, maalaisissa tai maaseudussa ylipäätään on jotain tosi kielteistä. Ei kukaan pyytele anteeksi kaupunkilaisuuttaan, eikä kenestäkään sanota, että kaupunkilaistollo. Maalaistolloista kyllä kuulee puhuttavan. Kun olin vielä nuorempi, osa Jyväskylän maalaiskunnasta liitettiin Jyväskylän kaupunkiin. Kävimme kuitenkin lukukauden loppuun niiden kanssa, jotka seuraavana syksynä jatkoivat jossain kaupungin puolella olevassa koulussa. Yksi näistä luokkatovereista valisti heti kaupunkilaistuttuaan meitä maalaislapsia, että olemme landepaukkuja. Toivottavasti hänen elämänsä jotenkin koheni kaupunkilaistumisen myötä. Ei ole kyllä perästä kuulunut.

Minulle kaupunki ja maaseutu ovat asioita, joissa kummassakin on omat hyvät ja huonot puolensa. Kummassa milloinkin on hyvä olla, riippuu sen hetkisestä tilanteesta. Nyt on hyvä olla täällä, maaseudun rauhassa pois kaupungin sykkeestä, joka sekin on joskus niin mukava, joskus taas hermoja raastava asia."

Sexy women

Törmäsin reippaasti yli 30 000 jäsenen Tuusula Faceryhmässä keskusteluun, joka tätä kirjoittaessa on saanut reippaasti yli 100 erilaista hymiötä ja melkoisen määrän kommentteja, itsekin joukossa kerran. Aiheena hormonit, erotiikka ja seksuaalisuus. Siis se, että nainen on naaras ja mies on uros. Mainitusta ryhmästä ja aiheesta pari poimintaa:

"Varoituksena, että S - Marketin pihalla istuskelee näköjään autossa aivan tavallisen näköinen nelikymppinen mies joka vetää käteensä siellä. Jos tän ikäisen akan ahteri autoon kammetessa saa tuon äklötyksen autoonsa hieromaan itseään, niin kyllä se siellä kyttää nuoriakin aivan varmasti. Sain niin alkukantaisen kilarin tuolle mulkerolle, että siinä huutaessani unohdin katsoa rekkarin. Oli musta, mahdollisesti porrasperäinen, uudehko henkilöauto. Mulkerolla oli vaaleat, lyhyet hiukset ja oli taatusti suomalainen alkuperältään."

Tähän jatkoi toinen nainen: "Mä oon kans kerran vuosikausia sitten törmännyt tällaiseen. Aivan tavallisen näköinen perheenisä hakkas hanskaan minkä kerkesi Lahden Anttilan parkkiksella. Eikä ollut moksiskaan kun haavi auki sitä hölmistyneenä tuijotin kauppakasseja raahatessani. Näytti ihan siltä kuin hän olisi venannut perhettään kaupasta."

Mielipiteen sanoin siis kerran minäkin, vaikka voisin piilottaa itseni olemalla vaiti: "Katselin kerran Korkeasaaren apinahäkin takana äitiä kahden lapsen kanssa, jotka kaikki tirskuvat apinan onanoidessa katsoessaan ihmisiä aitauksen toisella puolen."

Seksuaalisuus on eläimille yksi luonnnollisimmista asioista ja vastaavasti ihmisille luonnoton tabu tai muuten salaista, jota ei voi muiden tieten edes oikein tirkistellä.

Itselleni on selvää, että naiseen ja miksei mieheenkin koskeminen seksi mielessä ei ole sopivaa ilman lupaa ja voi johtaa helposti raastupaan. Katsoa siis on saanut, muttei koskea. Silti ymmärtämättömyyttäni lisäävät mielipiteet, joiden mukaan nainen pukeutuu ja kulkee viettelevästi julkisella paikalla vain itseään varten. Kun olen mies ja näissä asioissa, jos en aivan hölmö, mutta varsin tumpelo, koen, ettei se pidä paikkaansa ja joku yrittää kusettaa minua ja muitakin. 

Noin 60 vuotta sitten meitä oli Bostonin tupakkatehdasta vastapäätä Linjan jengi noin 15-vuotiaita tyttöjä sekä poikia, joilla kaikilla lieni neitsyydet ja poikuudet tallella. Silloin tällöin iltasella Tuusulantietä kulki ohitsemme mielestämme vanha, ehkä kolmekymppinen nainen eestaas houkuttelevasti takapuoltaan keikutellen. Joskus hän pysähtyi kohdallemme rintojaan esiin työntäen ja kysyi silmää iskien: "Olisiko teistä jostakin mehiläiseksi, joka lähtisi kotiini kanssani pistämään minua?" Eihän meistä ollut, vaikka hän tulikin seuraavana yönä monen märkiin uniin, sillä aina joku ohikulkeva auto koppasi kyytiinsä meidän yhteisen, seksikkään naisemme. Samoihin aikoihin kuolattiin patjan alla olevasta Jallu-lehdestä lähes paljaita Tabe Sliorin rintoja tai ihailtiin uimapukunsa nauhoilla nänninsä peittänyttä Linnanmäen merenneitoa. 

Mutta takaisin kommenttiini. Pitkät tovit seurasin Korkeasaaren apina-aitauksen toisella puolella vaihtuvaa väkeä. Naisia, miehiä sekä lapsia, jotka välillä epätietoisina kyselivät vanhemmiltaan mitä te nauratte ja tirskutte? Vähän samaa ihmettelen yhä minäkin. Että miksi vanhemmista oli hauskaa, kun apina veti käteen katsoessaan äitiä kaltereiden takana, mutta jos sitä samaa tekee mies autonsa sisällä lasin takana parkkipaikalla, on siitä hauskuus kaukana?

Taas kerran Jokilaakson elämää

N

Tänään on minun "Kulutushysterian vastainen päivä", jolloin juhlin ja liputan "En osta enkä tarvitse mitään päivää." Kaneli- tai sokerikorppu saa myös silloin kastajansa ja lähiniityn hevoset omansa, jos ovat tulleet.

"Älä osta mitään" on kulutuskriittinen kansainvälinen teemapäivä, jota vietetään ympäri maailmaa muualla marraskuun loppupuolella, samana päivänä Black Fridayn kanssa. Se sai alkunsa Vancouverissa, Kanadassa, vuonna 1992 nimellä No Shop Day. Atlantin itäpuolella nimike on ollut muun muassa Consumer Holiday, joka on erityisen sovelias 2000-luvulla kauppojen siirtyessä seitsenpäiväiseen myyntiin.

Päivän ideana on viettää vuorokausi ilman tavaran hankintaa ja rahan kulutusta. Tarkoituksena on haastaa jokainen miettimään omia ostotapojaan, ostopäätöstentekoaan ja impulsiivista ostamistaan sekä pyrkimään kohti ekologista tavaroiden ja palveluiden käyttöä.

Eksotiikkaa lisää, että henkilökohtaisen "Hyrylän sunnuntain" juhlapäivän kunniaksi Jokilaaksossa liehuu Tuusula-viiri ja Juhlamokka korppukahvit juon thaimaalaisesta kumipuukuksasta. Aamua juhlii kanssani myös kuvan Outo Lempilintu.

Jokilaaksossa on siipiveikoille ja -veikottarille vaihtelevalla menestyksellä katettuna kaksi ruokapöytää sekä kolmas, jossa vierailee muitakin luonnon eläimiä oravista ja kai metsähiiristä lähtien. Jos tahtoisin syötävää olevan koko ajan, olisi kattausta tehtävä joka toinen päivä. 20 kilon auringonkukka siemensäkki maksaa kai halvimmillaankin tällä hetkellä nelisenkymppiä. Elokuusta lähtien harvennan ruokatarjontaa, jotta ne osaavat lähteä muuttomatkalle, jotka ovat lähteäkseen.

Uusia kesäasukkaita ovat ainakin nokkavarpuset, jotka kai lentävät syksyllä Keski-Eurooppaan. Samaa sorttia löytyy Thaimaastakin, jotka vastaavasti muuttavat Etelä-Eurooppaan. Näiden heimoveljien ja -sisarten  muuttoaikoja en tiedä.

Tänä kesänä ovat poissa olleet pääskyset tervepääskyistä lähtien sekä västäräkit. Jokilaakson joutsenpariskuntakin on näyttäytynyt harvemmmin ja kyykäärme ei lainkaan. Erityisesti eläimistä kaipaan siilejä, joille kahdelle tarjosin yhtenä kesänä uutta kotia. Ensimmäisenä yönä ne lähtivät kuin vanki Papillon konsanaan eikä niitä ole sen koommin näkynyt. 

Leppakerttua en ole tänä kesänä huomannut vartioimassa Isoa muistokiveämme enkä kuule enää heinäsirkkaakaan. Hyttysiäkin on vähemmän Se kaikki on jotenkin hieman haikeaa. Kuten syksyn tulokin, sillä puissa ja muissa ovat ensimmäiset kellastuneet lehdet. 

Pienten Jokilaakson öttiäisten ja kasvien maailmaan haluaisin tutustua paremmin, mutta puuttuu opastaja, sillä innostukseni ei riitä itseopiskeluun. Naapurin mehiläisniityn asukkaat ovat myös pysyneet poissa. Voinevatko paremmin kuin serkut Itäkeskuksen katolla pesissään vai eivätkö lainkaan. Se selvinnee pian, kun keski- ja loppukesän kukat puhkeavat kukkimaan. 

Millaista on olla erilainen

Yksi merkittävimmistä raittiuteni alun ovien aukojista oli kirkon työntekijä, joka sanoi, että hänellä on vain tavallisena pälliäisenä olemisen armolahja. Sen hän uskoi riittävän ja minusta se oli oiva oivallus. Kunnes hän löytyi hirttäytyneenä omasta kylpyhuoneestaan. Se oli kova juttu läheisille, mutta myös minulle miettiessäni mieli harhaillen sinne tänne, että jättääkö tavallisen pälliäisen armolahjalla oleva toisten auttaja kaksi pientä lasta isättömäksi ja vaimon puolisotta.

Tutkimattomat ovat nekin tiet, jotka eivät kanna. Ehkä me kaikki olemme erilaisia, mutta kuitenkin vain tavallisia pälliäisiä, jotka haluamme olla monessa kuten muut, mutta jossakin silti ainutlaatuisia. Näin itse toivon ja tiedän olevankin, sillä kahta tasan samanlaista Jorma Soinia ei maapallolta löytyne. Löytyykö muualta, sitä en tiedä. Enkä sitä selvinneekö se koskaan.

Merikonttikotini pikkueläinten ateriointipaikalla käy monenlaisia ruokailijoita, joita auringonkukan sienenten lisäksi vetävät puoleensa erilaisine öttiäisineen lahoavat koivunkannot. Joukossa on yksi, kuvan tikka, joka ei muiden seurassa kulje. Vaan yksin kuten ruma ankanpoikanenkin uiskenteli sadussa sekä laulussa. Minulta tämä omien ilmateiden lentelijä on saanut nimen Lempilintuni. Siltä nähdessäni aamuisinkin kyselen miltä tuntuu olla erilainen ja muiden hylkimä?

Iltaisin vien sitä eläinten Taivaan Isälle ja pyydän lisäeväitä hyvään ja pitkään elämään sekä oman paikan löytämiseen. Hyväksytyksi tulemista sillä on aikaa etsiä, jos elämä saa jatkua, sillä vanhin tavattu suomalainen, rengastettu käpytikka on ollut 12 vuotta, 10 kuukautta ja 7 päivää vanha.

Miksi se on toisen näköinen, johtunee ehkä leukismista, joka on virhe pigmentin tuotannossa. Linnuilla höyhenys voi näyttää silloin haalistuneelta ja lintu voi olla kokonaan valkoinen tai valkoisenkirjava. Toisin kuin albinismi, joka heikentää pigmenttisolujen toimintaa ja sitä kautta pigmentin sävyä ja määrää, leukismi estää pigmenttisolujen esimuotojen kulkeutumisen kehonosiin ja siten aiheuttaa paikoittaista täydellistä pigmenttikatoa.

Ehkä huomenna olen kirjoituksineni siellä mihin oli tarkoitus tänään päästä. Piti kertoa millaista on oma outouteni ja erilaisuuteni, mutta pihapiirini outolintu vei mieleni miettimään sen elämää. 

Viisauden alku on tosiasioiden tunnistaminen ja tunnustaminen

"Hänellä on valtavasti ideoita ja joskus torppaan niitä. Ja joskus hän tarvitsee reality checkin, silloin minä olen se reality check", sanoo Hesarin kuukausiliitteessä presidentin puoliso ja maan äiti Suzanne Innes-Stubb. Hän on roolissaan myös ensimmäinen, joka ei ole syntyperäinen suomalainen, jota sen sijaan presidenttimme täytyy olla.

Kun luin Suzannesta oikein mukavan jutun tai oikeastaan haastattelun, pohdin vielä yölläkin ominaisuuksia, joita olisi hyvä olla maamme isällä alati kansainvälistyvässä maasssamme.

Ensimmäisenä mieleen tuli: "Älykäs, sitten viisas, lukenut, kirjanoppinut, nerokas ja neuvokas". Huomatakseni niiden kaikkien tarkoittavan eri asioita, joten pengoin synonyymejä ja merkityksiä.

Älykkyyttä on oppia, soveltaa opittua ja ratkoa ongelmia. Älykkyys ilmenee myös taitona ymmärtää ja käsitellä abstrakteja asioita. Se nähdään lisäksi ominaisuutena hahmottaa erilaisia asioiden välisiä suhteita sekä yksilön taitona käyttää ja kehittää omia kykyjään. Sosiaalinen älykkyys on aivan oma lukunsa.

Viisas vastaavasti tarkoittaa yleisesti ihmistä, jolla on viisautta, joka osoittaa esimerkiksi oppineisuutta ja laajoja tietoja, tai kykyä ajatella sekä harkita selkeästi ja syvällisesti. Ajattelijoilla onkin ollut erilaisia näkemyksiä millainen ihminen on viisas. Viisaudessa ja lukeneisuudessa on jotain samaa kuin kirjanoppineissa. Niille kaikille on monta määritelmää aina raamatusta ja Platonista lähtien.

Nerokkaan sanotaan olevan älykkään lisäksi nokkela, ovela, kätevä, taitava, terävä, jumalallinen, ylimaallinen, taivaallinen ja etevä. Ylisanoja löytyi pilvin pimein. 

Nerokas on silti eri asia kuin neuvokas, jonka nettimaailmaa sanoo olevan muun muassa fiksu, keinokas, kekseliäs, lipevä, liukas, omatoiminen, ovela, päättäväinen, sukkela, viekas sekä yritteliäs. Ylisanoja löytyi neuvokkaallekin. 

Tämä kaikki on silti vain pieni raapaisu ominaisuuksista, joita eri tavoin ilmenee meissä ja joita olisi hyvä löytää aimo annoksina myös presidentistämme. Kun hänen esiintymistään katson, saan vaikutelman, että hän pitää itsestään. Niin on varmasti hyvä, sillä jos ei rakasta itseään, kuinka voisi silloin rakastaa muita? Siinäkin lienee rajansa, sillä itserakas ei taida juuri muita rakastaa.

Eilen kirjoitin Alexin jalkoihin vielä sopimattomista, liian suurista saappaista. Totesin sen saavan aikaan joskus suun aukeamista silloinkin, kun sen olisi syytä olla pienemmällä tai vallan kiinni. Ajattelin presidentin junan perään Jere Jarruvaunua ja toivoin hoviväestä löytyvän jarruja moneen menoon, kuten Linnanmäen vuoristoradallakin konsanaan.

Kotiympyröissä pressallamme on ikioma reality check Suzanne, jonka toivon hillitsevän tarpeen niin vaatiessa virkakiskoillakin kulkevan presidentinvaunun menoa. 

Olemmeko valinneet liian isojalkaisen presidentin?

Suvussani ja lähellä sitä on iät ja ajat ollut poliiseja. Heistä yksi sanoi viisaasti kerran: "Jokaiselle uudelle poliisille virka nousee hattuun. Toisilta se laskee joskus alas normaalille paikalle ja joiltakin ei koskaan. Taitavat sanoa silloin liian virkaintoisiksi." 

Yhteistä poliisilla ja presidentillä on, että molemmat ovat kansanpalvelijoita ja tekevät työtään veronmaksajien rahoilla. Erojakin tehtävien lisäksi on, sillä kansa ei poliiseja valitse, mutta presidentin kylläkin.

Kun Paavo Lipponen valittiin puolueensa puheenjohtajaksi, sanoi entinen vakanssin haltija Pertti Paasio: "Demareissa on tapana keskustella reippaasti. Mutta kun puheenjohtaja on istutettu paikalleen, sen tuolin jalan sahaaminen loppuu siihen." Näinköhän lienee myös arjessa, sitä olen silloin tällöin pohtinut.

Itse en ole valinnut puolueista kuin Vihreiden puheenjohtajaa, vaikka olinkin läsnä Kokoomuksen puoluekokouksessa, jossa Orpo selätti Stubbin. Sittemmin kansa valitsi hänet presidentiksi, jossa siinäkään en ollut mukana. Valintani oli ehdokasjoukon inhimillinen tekijä, Sari Essayah.

Vaikken käsisaha repussa kuljekaan, ehkä Aleksanderin olisi juoksemisen ohessa hyvä ottaa kävelytunteja Sarilta. Kasvaakseen koko kansan presidentiksi sekä oppiakseen kävelemään silloin, kun on sen aika. Tällä hetkellä näyttää nimittäin siltä, että Sauli Niinistön entiset kävely, juoksu, pyöräily tai mitkään muutkaan jalkineet eivät istu Stubbin jalkoihin. Vaan hän alkutaivaltaa kuin poliisikoulusta päässyt, ensimmäistä virkaansa kärkkyvä yli-innokas, nuorempi konstaapeli. Alex kulkee aivan liian suurilla saappailla, josta ei hyvää seuraa maalle eikä kansalle. Hänen virkavalintansa on nimittäin jotain aivan muuta kuin poliisiopiston päästötodistus. 

Presidentti johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa ja tekee kaikki merkittävät ulkopoliittiset ratkaisunsa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa ja valmistelusta. Ulkopoliittisesti merkittävien kannanottojen ilmoittamisesta muille valtioille ja kansainvälisille järjestöille vastaa ministeri, jonka toimialaan kansainväliset suhteet kuuluvat.

Tätä pohdin aamulla, kun huomasin uunituoreen päämiehemme tietävän mitä EU:n puheenjohtajamaan pääministerin on sopivaa tehdä ja mitä Ukraina ei tahdo. En tiedä onko hänen lausumansa ministerille kuuluva merkittävä ulkopoliittinen kannanotto, mutta sen tiedän, että se nousi Venäjällä ykkösuutiseksi. Puhumattakaan Stubbin lausumasta, että Kiinan presidentin soitto Putinille lopettaisi sodan. 

Vaikka olen Suomenmaan mitätön matonen, antaa se oikeuden arvostella mitä kansanpalvelija sanoo tai peräti möläyttelee? Ennen valintaansa Stubb nimittäin sanoi myös, että jos Putin soittaisi valituksi tulemisen johdosta, hän ei alkaisi minkäänlaisiin puheisiin ja arvioi, että Putin hyödyntäisi keskustelua propagandassaan.

Nähtäväksi jää minkälaista jarruhenkilöstöä kisällipresidenttimme tarvitsee oppiakseen ymmärtämään, että hänen tehtävänsä ei ole julkisesti arvostella mitä Unkarin ja Ukrainan päämiesten on hyväksi tai sopivaa tehdä Venäjän kanssa. Toivonkin, että joku pystyy ohjaamaan ensi askeleitaan ottavan lestissään pysyvän suutarin luokse, joka sovittaisi jalkoihin presidentin jalkineita.

Kenkiä mallatessa voi lukea maaliskuun 14. Käkisalmen Sanomia vuodelta 1940. Jospa se auttaisi ymmärtämään ilman Unkarille ja Ukrainalle neuvojen antamista, että rauhan eteen on tehtävä enemmän kuin jättää vastaamatta Putinin soittoon. Joskus on hyväksi ja välttämätöntä mennä käymään naapurimaassa rajuilmallakin, vaikka kuinka salamoisi.

Marjanpoimijat

Eilen kirjoitin kuinka teemme yksinkertaisista asioista monimutkaisia ja mahdottomia. Ja kas, samana päivänä Yle uutisoi thaimaalaisten marjanpoimijoiden ylipääsemättömistä muureista. Siitä voi ja oikeastaan kannattaakin lukea klikkaamalla tätä ennen kuin jatkaa eteenpäin. 

Jokamiehenoikeuksiin kuuluvat oikeus liikkua luonnossa kävellen, hiihtäen tai pyöräillen, sekä myös ratsastaen maastoa vahingoittamatta. Vesistöissä saa uida, veneillä ja onkia sekä jäiden tullen kulkea jäällä ja pilkkiä. Oikeus on myös tilapäiseen oleskeluun ja yöpymiseen, esimerkiksi teltassa. Lisäksi luonnonmarjojen, sienien ja rauhoittamattomien kasvien poimiminen on sallittua. Tämä koskee myös marjojen ja sienten kaupallista keruuta, eikä lupaa tarvita edes maanomistajalta.

Tästä eteenpäin blogini on kohtuullisen läheltä marjanpoimintaa seuranneena omaa päätelmää ja pohdintaa. Oletan poiminnan vaikeuksien sylttytehtaan ytimen löytyvät muutamasta suomalaisesta yrityksestä ja heidän kotimaisista sekä thaimaalaisista yhteistyökumppaneista. Jotka rahanahneuksissaan, ihmisyyden kadottaneina kusivat täysin syyttömien kintuille riisipelloille saakka. Mutta niin teki kotimainen koneistokin, joka jätti monen thaipoimijan perheineen kamppailemaan rahattomuuden sekä nälän kanssa samaan paikkaan. 

Ehkä välillä kateudenkin täytämä virkahenkikökoura ei keksinyt keinoa murtaa lakia jokamiehenoikeudesta. Joten tänäkin vuonna thaimaalainen voinee tulla 90 vrk viisumilla Suomeen ja poimia marjoja ilman työlupaa sekä myydä ne suoraan kuluttajalle vaikka K-Marketin pääoven edessä. Mutta, jos poimii niitä marjayritykseltä toimeksi saaneena tai sen työntekijänä, tarvitaan työlupa sekä toisenlainen viisumi. Olenko oikessa vai väärässä?

Vaikka lienee hyvä, että yhteisissä asioissa säännöt ovat kaikille mahdollisuksien mukaan samat, joiden avulla karsitaan pahimmat öykkärit ja työntekijöitä hyväksi käyttäjät muihin hommiin tai telkien taakse, pitää mukana olla myös tolkun tekijöitä. Tarkoitan, että jos marjanpoimija on aina lain tarkoittama työntekijä, niin onko sen jälkeen kulman takana vaanimassa lakikirja kädessä kateellinen, pilkun sanonko mikä vainoaja, joka alkaa vaatia mustikkametsän keskelle tai Lapin hillasuolle toilettia, peseytymismahdollisuuksia sekä muita sosiaaali- ja taukotiloja taukoineen? 

Joku on sanonut, minäkin joskus, että suomalaisen kateuden voittaa vain suomalainen ahneus. Vai oliko se toisinpäin? Vaikka kateuden siemen lymyää ja nostaa päätään välillä minunkin sisälläni, en ole edes varjo tarkoittamieni henkilöiden ajatusmaailmasta, että "ne vievät marjatkin maasta, joten on parempi niiden mädäntyä korpikuusen juurelle kuin naapurin vatsaan thaipoimijan noukkimana. 

Tässäkin asiassa on sellaista mitä en ymmärtäisi vaikka tietäisin. Miten viranomaiset kykenevät valvomaan, että nakkikioskin aasialaisella myyjällä ovat työskentely- ja muutkin olosuhteet sekä ruokamyynnin kaikki edellytykset kunnossa, mutta eivät kykene sinne päinkään marjayrittäjän kanssa? Vaan laittavat maksajiksi kumisaappaissa kulkevat köyhät poimijat. 

Hienohelma ja kauluspaita farangeille kokemisen arvoisia kohteita olisivat bulgarialaisen maissipellon työntekijöiden sosiaalitilat ja valtavien espanjalaisten tomaattiviljelmien sekä aasialaisten riisipeltojen reunojen käymälä- ja yöpymistilat. Niistä ovat millä mittareilla tahansa luksus ja ilo kaukana.

Vaikka moni kuittaa, että maassa maan tavalla ja sovittaa sitä itselleen sopivaksi, on se Suomessakin arkea yhä vähemmän ja yhä enemmän Euroopan unionin tavalla pullonpalautusjärjestelmineen ja niiden mukana kulkevine korkkeineen.