Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Pikkusintti

Pikkusintti on kaunis ja kipeä kertomus tytöstä, jonka isä oli Steve Jobs. Lisa Brennan-Jobsin muistelmat on kirja häpeästä ja salaisuuksista, mutta myös sovituksesta ja anteeksiannosta, rakkaudesta ja identiteetistä.

Ymmärrän erinomaisella tavalla pientä tyttöä, jonka isä esitteli, ettei ole hänen isänsä, mutta pidän Lisasta huolta, kun kukaan muu ei hänestä huolehdi. Ja kuinka Steve kyseenalaisti isyytensä, vaikka DNA sanoi siitä olevan 94,1 % varmuus. Tunnen sielussani omakohtaisesti miltä tuntuu etsiä vuosia epätoivoisesti itselle hyväksyntää. Tänä päivänä koen sitä eniten 9000 kilometrin päässä äidiltä ja viideltä lapselta. Joista nuorimmainen, Jorma Goza Soini täyttää ensi kuussa vuoden. Hänenkään biologinen isänsä en ole enkä ole nähnyt Little Jormaa koskaan livenä. Videopuheluissa näen hänet kuitenkin joka päivä, kun LJ on oppinut vilkuttamaan ja sanomaan DADA. 

En voi sanoa, että luen kirjoja paljon, mutta voin sanoa lukevani joka päivä, usein iltaisin ja öisin. En ole lukijana ulkopuolinen, vaan osa kirjaa. Löydän itseni monesti ja monista kirjan henkilöistä. Niin Pikkusintissäkin. On liikuttavaa elää lapsen elämää ja seurata hänen kasvuaan aikuiseksi, vaikka kolmasosa kirjasta on vielä lukematta. Yhtä koskettavaa on olla osa kömpelöä isä Steveä tai epävakaata äitiä Chrissann Brennania. 

Arnie Mae kysyi saako hän sanoa minua isäksi
Kuin eilinen palaa mieleeni syntymäkotini lapset: Petteri, Jaana, Jukka ja niin edelleen, jotka kesäisin juoksivat syliini, kun tulin ensimmäisistä työpaikoistani. Olin heille rakas ja tärkeä ja kaikkea odottamisen arvoista. Mutta vähintään yhtä liikuttavaa oli Helsinki-Vantaan lentoaseman ikkunan takaa nähdä vastassa olleet vaimoni Liisa ja pieni poikamme Marko, joka näytti ylpeänä Kanariansaarilta lähettämääni rannekelloa. Sydämeni pakahtuu yhä, kun muistelen mitä oli olla rakkaimpien kaikin tavoin hyväksymä.

Tämä kaikki minun on pitänyt kokea, että olen oppinut ymmärtämään mitä kaikkea tuskaa hylkääminen voi aiheuttaa. Sen vuoksi luulen eläväni elämäni loppuun saakka myös sen kanssa miten suuren taakan osaltani aiheutin avioerojeni vuoksi. Tällä hetkellä on aivan liian kipeää ja ehkä tarpeetontakin jakaa sitä kaikkea mitä yhä koen ja menetin. Ehkä en sitä kaikilta osin koskaan edes käsitä. 

lauantai 18. syyskuuta 2021

Ajan vankina vai mukana ajassa?

Eilinen kirjoitukseni Tepolle, joka lähti ajan ulottumattomiin, laittoi minut taas kerran ajattelemaan aikaa jolloin itsekin siirryn samalle radalle. Yön hetkinä, tähtitaivaan sekä untuvatäkin alla ajattelin tulevaa ja mennyttä enkä juurikaan mitä on nyt.

Virtuaalimaailmassa voikin matkustaa monin tavoin. Jos on kirjoitellut aiemmin ja ne ovat tallessa, voi kulkea ajassa niiden kanssa. Kuten joku tekee päiväkirjojen, blogien ja historian välityksellä tai vaikkapa jonkun aivan vieraan elämästä tai elämänkertaa lukien.

Yöllä törmäsinkin joulukuun 13. päivään vuonna 2009 ja siihen mitä olen silloin kirjoittanut. Se oli aikaa, kun etsimme tapaa kuinka voisimme elämöidä todellisuudestamme niin, että siitä pääsisi osalliseksi missä tahansa maailman kolkassa. Vaikka ei olisi hallussa ainuttakaan suomenkielen sanaa. Siksi nykyisen blogialustan mahdollisuuksiin kuuluu sivuilla oleva kielenkääntäjälinkki hyvin monelle kielelle. Onkin mukava tietää, että joku sitä käyttää ainakin silloin tällöin.

Mutta alussa Päiviksen ja minun kirjoitukset eivät olleet nykyisessä paikassaan, vaan alustana oli:
https://in105.vuodatus.net/lue/2009/12/enta-jos-aikaa-ei-olisi. Linkin takaa löytyy ainakin aikansa ensimmäinen blogiarkistommekin, jossa on tallessa yli puolensataa alun kirjoitustamme. Silloin ajattelin meidän kaikkien tulevasta tiestä näin:

"Tiedemiehet ovat tutkineet ja sanoneet, että jos ihminen voisi liikkua valoa nopeammin, hän voisi kulkea ajassa taaksepäin ja taas vauhtia hidastamalla ajassa eteenpäin. Kun yritän pienentää asiaa sen kokoiseksi, jotta voisin sen ymmärtää, ei tule aika vastaan, vaan loppuu joku muu kapasiteetti. Joku sanoo sitä järjeksi, joku älyksi ja kai joku älyttömyydeksikin.

Yritän kuitenkin epätoivoisesti käsittää mitä ajassa kulkeminen voisi tarkoittaa. Häivähdyksen ymmärtämisestä saan, sillä käsitän, että oikeasti en näe aurinkoa koskaan, ja vielä vähemmän muita, kaukaisempia taivaankappaleita siinä kohdassa, missä ne oikeasti ovat, sillä valo tulee sieltä jostakin silimiini 300 000 kilometriä sekunnissa. Toisin sanoen taivaan kiertolainen on jo muualla, kun sen havaitsen. Ja pahimmillaan lakannut olemasta monta tuhatta vuotta sitten, vaikka minä näen sen tässä ja nyt.

Mutta minä elän ajassa. Tässä ja nyt ja voin vain olettaa, että jossakin on olotila, missä aikaa ei ole. Voin uskoa tähän tai olla uskomatta, Tai siltä väliltä. Elämä on mukavaa ja vaikeata. Ainakin omani. Siis eletteväksi. Veksi Salmi sanoi hiljan lehdessä, että yritän elää niin kauan kuin elän. Sekin on viisaasti sanottu. Länsimaalainen elää kuin ei kuolisi koskaan ja intiaanien yksi viisauksista oli, että tänään on hyvä päivä kuolla."

perjantai 17. syyskuuta 2021

Teppo Seliverstov in memoriam

Tervehdys Teppo sinne jonnekin. Päätit sitten livahtaa ennen minua taivaanrannan ylisille, mistä aika ei enää ketään kiinni saa. Matkalipun handuusi ehkä yllättäen taisi tyrkätä yhteinen Big Bossimme, johon uskon sinunkin omalla laillasi uskoneen. Yllätysten Mies Hän kuitenkin on, joka ei ihmisiltä lähtöaikoja kysele. Jälkeesi meille jäi paljon muistoja, sillä olit jo eläissäsi legenda pitkin kotikuntaasi. Syvimmän surun jätit vaimollesi Anitalle, jolle en osaa kuin huokaista voimia ja antaa virtuaalihalauksen sekä lohdun sanan, että siellä jossakin näemme jälleen ja olemme taas kasassa koko jengi.

Tunsin sinut, mutsisi, faijasi, systerisi, broidisi ja monet muut suvustasi Vallesta lähtien. Ehkä parhaiten kuitenkin isoveljesi Kaiskin, joka oli aikansa paras kaverini. Ensimmäiset muistikuvani sinusta ovat, kun olit räkänokkainen pieni poika Perä-Hyrylän hiekkatien varrella. Olit usein jemmassa Kaiskin selän takana tai tekemässä kolttosia, joka taito sinulla totisesti oli hanskassa. Isäsi, kuten minunkin osasivat vanhan ajan kurittamisen keinot, joiden avulla kotibaletti pysyi kohtuullisesti hanskassa ja faijasi Leksankin lauma kasassa.

Minua kiusasit vuosikymmenet, sillä sanoit minun vieneen uskosi joulupukkiin, kun olin Kaiskin pyynnöstä lapsuudenkodissasi hoitamassa jouluista tehtävää. Jobi sinällään meni muistikuvani mukaan nappiin ja jäitte lahjojenne pariin olohuoneen puolelle. Itse istahdin isäsi ja isoveljesi kanssa keittiön jakkaroille vetämään henkeä. Leksa otti Koskislestin esiin, korkkasi ja tarjosi ryypyt. Näin meillä oli tapana, ehkä hameväen mielestä joskus liiankin usein. Joka tapauksesssa olin juuri nostanut parran ja naamarin ylös ja saanut pullon huulilleni, kun tupsahdit olohuoneesta tuvan puolelle. Siinä meni usko joulupukkiin, sanoit myöhemmin pilke silmäkulmassa minulle monesti. Tottahan se varmasti olikin.

Olit hieno mies. Isokin, kuten koko sukusi. En tiedä johtuiko se koosta, mutta sinulla oli myös kiltti, karhumainen olemuksesi, joka ei useinkaan turhista pullistellut. Ei ehkä tarvinnut. Toki sinullakin taisi olla suomalaisen parisuhteen suomalaiset tavat selvitellä välejä.

Itse olen niin sanotusti harhaoppinen kristitty enkä usko, että yhteinen Isämme Taivasten valtakunnassa erottelee jyviä akanoista tai mustia lampaita muista. Vaikka mustakantinen kirja kainalossa kulkevat, synkkäilmeiset miehet niin väittävätkin. Vaan uskon, että kerran tapaamme kaikki eikä Hän jätä ainuttakaan luomaansa rannalle ruikuttamaan tai kuumaan pätsiin paistumaan.

Olet siellä sateenkaaren tuolla puolen ennen minua. Joten hyvää matkaa sinne missä ei sätkiä kääritä eikä ryyppyjä tarvita. Kun nähdään, jatketaan siitä mihin täällä jäätiin, muttei puhuta Mersuista. Voidaan kyllä puhua Simca Chambordista, perheenne autosta. Se oli harvinainen silloin ja vielä harvinaisempi nyt, jos sellaista enää missään on. Siinä ei ollut osamoottoria vaan koko moottori, jossa oli kaikki 8 mäntää. Muistatko sen Teppo? 

torstai 16. syyskuuta 2021

Rankan kesä syksy, osa 2

Jatkan hieman eilistä pohdintaani tuomiopäivästäni. Olen itse toiminut muutaman vuoden käräjäoikeudessa tuomarinvalan tehneenä maallikkotuomarina ja jotkut silloisista ja nykyisistäkin lautamiehistä ovat nyt käyneet oikeudenkäyntini materiaalia läpi. Yksikään heistä ei ymmärrä saamaani tuomiota. Mutta oikeutta "tapauksessani" eivät jakaneetkaan kansan oikeustajua päätöksiin tuovat maallikkotuomarit, vaan työnsä puolesta yksi ainut ammattituomari. Koinkin, että sain ainoastaan huonolla perehtymisellä ja ontuvin perustein työnsä puolesta tehtyä, yhden ihmisen mielivaltaa.

Eläkkeeni on juuri ja juuri sen verran, etten saanut valtion kustantamaa oikeusavustajaa, joten oli pärjättävä omillaan. Toisaalta en pitänyt mitenkään mahdollisena, että kukaan tuomioita jakava voisi edes ajatella, että on ylipäätään tapahtunut rikos. Sama varattomuuteni estää myös valittamasta hovioikeuteen, joten minulle poikani tapaamisyritys maksoi tuhansia ja hänelle Harley Davidson moottoripyörän, joten se siitä.

Mutta samaan tuomiopäivään mahtui paljon muuta mukavaa. Se oli Päiviksen syntymäpäivä, joita juhlimme ja vietimme yhdessä monet kerrat. Mutta ei varsinkaan nyt, sillä päivälle sattui Päiviksen silmäleikkaus entisessä sotilassairaala Tilkassa. Se taitaa nykyisin olla Pihlajalinna. Minulle kuitenkin tuttu rakennus aikojen takaa, sillä siellä oli isäni potilaana ollessaan armeijan palveluksessa. Leikkausta taisin jännittää Päivistä enemmän ja toiminkin hänen tietämättään etäisenä virtuaalitukihenkilönä. Hankin myös vaatimattoman synttärilahjan entiseen tapaan, jonka toimitan jollakin tavalla jossain vaiheessa Päivi-päivänsankarille. 

14.9 lähti myös pariskunta Kärkkäinen pakettiautolla Peppi-koiransa kanssa kohti Espanjan talvikotiaan. Sitä ennen nautimme Peppin sekä hänen ja minun ihmisystävien kanssa läksiäsherkut possunkorvineen Jokilaakson kodassa. Samana päivänä YLE haastatteli minua siitä mitä olisi pitänyt tai pitäisi tehdä Ruusulankadun (ex Kujan-Katti) elämisenyhteisössä toisin. Se on vaikea asia, sillä poliisit joutuvat vierailemaan siellä edelleen enemmän kuin joka toinen päivä. En tiedä vielä, mutta luulen, että nyt tekeillä oleva ohjelma julkaistaan nettiversiona lähiaikoina, sillä eilen kävi valokuvaaja räpsimässä kuvia. Samalla kuvaajan arkisto sai monta fotoa tulevaisuutta varten Merikonttikodista. Mielenkiintoista sinänsä, että kuvauksen kohteella ei ole mitään oikeuksia kuviin enkä voinut saada niitä edes omaan käyttöön. 

Erilaiset asuinyhteisöt ja -muodot seuraavat tai ovat itsessäni yhä kiinni. Minua onkin useamman kerran pyydetty mukaan muun muassa Hyrylässä olevan Olympiakasarmin uusiokäytön kartoitukseen ja ehkä enempäänkin. Nyt, Päiviksen synttäripäivänä lupasin ja löin pyytäjän kanssa virtuaalikättä päälle, ettemme kumpikaan hyppää kesken pois, jos valoa näkyy vähänkin. Mieleni sopukoissa on nimittäin olemassa visio....

Mutta lupasin muutakin. Lupasin lähteä kantamaan vastuuta suhteellisen uuden, Jukka Järvisen perustaman yhdistyksen, Vastaisku syrjäytymiselle hallitukseen. Se on hakenut jonkun kerran rahoitusta, niin ikään elämisen yhteisön perustamiseen huonolla menestyksellä. Jukan saattavat vanhan liiton miehet tuntea myös nimellä "Käpylän pyöveli". Jukasta löytyy googlettamalla paljon mielenkiintoista. 

On mukavaa kokea olevansa jollakin lailla edelleen silloin tällöin hyödyllinen ja voivansa kantaa yhteiskuntavastuuta, sillä koskaan emme tiedä tulevasta varmuudella mitään. Blogejanikin on nettimaailmassa tuhansia ja vaikka suuri osa on hyvää päivää kirvesvartta tai muuta puuta heinää, on joukossa asiaakin. Ne ovat silloin tällöin pompanneet yllättävissäkin muodoissa esiin uudelleen vuosienkin jälkeen. Näin voi käydä myös rakentamamme Syrjäntakasen ja siihen liittyvän tuomioni kanssa. 

keskiviikko 15. syyskuuta 2021

Rankan kesän syksy, osa 1

Kun jäin elämäni leppoistamisjaksolle, ajattelin siitä seuraavan paljon mukavia ja vähemmän ikäviä asioita. Olen saanut molempia. Olen saanut maistaa myös jotain isäni kokemasta, kun hän kuolinvuoteellaan totesi, että olisi toivonut eläkepäiviään toisenlaisiksi. Sitten hän sanoi hieman muistojani oikaisten puolisolleen eli äidilleni, sisarelleni sekä minulle, että koittakaa pärjätä ja kuoli pois.

Kesällä lupasin luokseni Jokilaaksoon tulleelle kahdelle, kertomansa mukaan väkivaltaa paossa olleelle naiselle yösijan ja turvapaikan. Se maksoi minulle yli 20 000 euroa. Sitten kävin etsimässä aiemmin vaimoni kanssa omistamamme hirsitalon pihasta sinne jäänyttä vammaisten kulkuvälinettä. Siitä sain syytteen kotirauhan rikkomisesta, sillä olin saanut vuosia aiemmin ilmoituksen, ettei minulla ole sinne asiaa ilman lupaa.

Kun en puhelimella, tekstiviesteillä enkä sähköpostilla tavoittanut luvan antajaa, menin pyytämään sitä paikan päälle. Luvan sijaan sain eilen tuomion, jonka mukaan en voi mennä edes kysymään, vaikka pihassa olleen auton vuoksi oli syytä olettaa talon väen olevan paikalla. Käynti maksoi minulle 5000 euroa. Sain maksaakseni jopa riistakameran patterinvaihdosta kilometrikorvaukset Etelä-Suomesta Keski-Suomeen ja takaisin.

Vaikka en ole vielä kuollut, on kuolinpesälleni tullut kutsumattomia "pesänjakajia", jotka haluavat osansa. Oikeudenkäyntiinkin ilmestyi itselleni vieras asianajaja, joka saa nyt 2500 euroa rahoistani. Lisäksi valtio päätti ottaa langetettuna sakkona ja rikosuhrimaksuna lähes 1000 euroa.

Kerran tai pari kirjoitin kuvassa takanani palmussa olleesta, 5-metrisestä kuristajakäärmeestä ja vähän muistakin lieroista. Sekä Veikko Vennamosta, joka totesi yhdestä Soinista, että onko hän pitänyt vuosia käärmettä sylissään. Kirjoitin myös jo edesmenneestä työtoveristani, joka koki tulleensa väärin kohdelluksi. Muistan, kun hän itkunsa seassa totesi Kytökadun toimistossa, että on kyyneleitä ja kyyn eleitä. Sanoi saaneensa osakseen niitä kaikkia. Tänä kesänä olen kokenut jotain samaa.

Joku sanoo uskovansa kohtaloon, joku uskoo pahan saavan palkkansa, joku vannoo karman lain nimiin ja joku siihen, että niin metsä vastaa kuten sinne huudetaan. Uskon niiihin kaikkiin ja itse asiassa ne saattavat olla sama asia tai vähintään sukulaisia keskenään. Uskon, että jos tietoisesti tahdot tai teet jollekin pahaa, saat sitä itse vähintään saman verran omaan elämääsi. Monesti tiedän näin käyvänkin ja elämänlaatu ikään kuin huomaamatta vähintään huononee. 

Viha katkeruuksineen ei silti ole minun juttuni eikä sitä ole edes vahingonilo. En saa nautintoa, jos tuttu tai ventovieras kärsii aiheesta tai aiheetta. Koen usein vain surua, pettymystä ja sydämeni tuskaa. Näin koen entisen puolisoni haudalla ja niin koen nytkin, kun yhä uudelleen huomaan, että parhaansa tekeminen ja kaikkensa antaminen ei riitä.

20 000 euron menetyksen jälkeen uskoin, että voisin pitää moottoripyöräni. Eilinen, lähes 5000 euron maksuposti varmisti, että joudun sen myymään. Kaiken tämän keskellä löydän Luojani oudon huumorin sekä sen, että niin metsä tosiaan vastaa miten sinne huudetaan, sillä olin ajatellut Harley Davidsonin jäävän pojalleni 🤣. 

tiistai 14. syyskuuta 2021

Monenväristä vihreää, osa 2

Aikojen alussa Jyväskylän maalaiskunnan vihreys oli Liisa ja minä, kun asetuimme kaksin ehdokkaiksi kunnallisvaaleissa. Liisa meni kirkkaasti läpi ja minä en. Ehkä Liisan poliittisen uran huippuja oli, kun lehdissä luki "maalaiskunnan äänikuningatar". Henkisesti oli raskasta kerätä vaalimainokset pois pitkin kuntaa, sillä itsekin olin tosissani mukana.

Minulla oli muutamia syitä miksi valitsin elämäni poliittiseksi viitekehyksekseni juuri Vihreät. Yksi oli, kun Kalle Könkkölä sanoi, että sellaisen ihmisen, joka ei koskaan tule pääsemään edes Koijärven rannalle, on hyvin vaikea pitää sen suojelua maailman tärkeimpänä asiana. Sovelsin sitä niin, että ihminen, joka sovittelee köyttä kaulaansa, ei osaa sovittaa viidettä ydinvoimamalaa maailmassaan kovinkaan korkealle. Ajattelin, että vihreässä liikkeessä on muitakin laillani ajattelevia. Niin olikin, mutta luulen, että puoluestatus karkotti heidät. 

Kun kuuntekin puheenjohtaja Ohisalon puhetta hänen uudelleen valinnan jälkeen, en löytänyt siitä itselleni tärkeitä ihmisiä, vaikka hän sanoi: "Ollaan aina oltu se puolue, joka pitää kaikista heikoimmassa asemassa olevien ääntä. Niiden, joilla ei ole omaa ääntä. Oli kyse sitten luonnosta, eläimistä tai tulevista sukupolvista. Pidetään jatkossakin näiden ääntä."

Mutta aiemminkin olen Maria Ohisaloa kuunnellut. Hänet oli kerran kutsuttu köyhyystutkijan ominaisuudessa Sininauhan tilaisuuteen kertomaan mitä oli löytynyt tutkimuksissa köyhyydestä ja leipäjonoista. Kuuntelin suurin odotuksin, sillä hän oli elänyt lapsuutensa hyvin lähellä alkoholismia. Ajattelin, että vihdoinkin Vihreät on saanut poliitikon, joka ymmärtää jotain oleellista ihmisistä, jotka eivät pärjää oman todellisuutensa kanssa ilman päihteitä eikä niiden kanssa. Petyin raskaasti.

En tiedä mikä on hänen henkilökohtainen mielipiteensä ylipäätään päihdyttävistä aineista. Mutta sen tiedän, että johdettavana on nyt puolue, joka tahtoo vapauttaa miedot huumeet.

Jos kuuntelen yleistä mielipidettä tai ajattelen omaa tai työhistoriaani, pitäisi minun vastustaa vihreiden valitsemaa linjaa. Sitä en tee, sillä tiedän, että piru ei istu huumepiipussa tai -ruiskussa, pillereissä eikä pullossa. Vaan piru, tai mikä se sitten lieneekään, asuu ihmisen sisällä muuallakin kuin korvien välissä. En tiedä miksi meidän, itseni mukaan lukien, on niin kovin vaikea elää elämäämme ilman kemiallisten aineiden tarjoamaa hetken mielihyvää tai pakotietä.

Mutta en kannata päihdyttäviä aineita niiden viihdekäytön vuoksi enkä vastusta niitä siksi, että olen nähnyt monen tuhoavan elämänsä niiden kanssa ja avulla. Vaan hyväksyn käytön mahdollistamisen siksi, että kannatan yksilön oikeutta tehdä omalla elämällään lähes mitä tahansa. Hyväksyn pakenemisen päihteiden maailmaan lopullisesti tai määräajaksi ja hyväksyn itsensä etsimisen niiden avulla.

Olen onnellinen, vaikka elämässäni on roppakaupalla vastoinkäymisiäkin. Olen onnellinen siksi, että löydän itseäni päivä päivältä enemmän. Koen voimakkaasti, että en olisi edes päässyt tälle tielle ilman alkoholismiani. Itsensä etsimistä ja löytämistä päihteiden avulla suosittelisin muillekin, jos onnistumisprosentti olisi parempi. 

maanantai 13. syyskuuta 2021

Monenväristä vihreää

Innostus kirjoittaa blogi tai pari Vihreistä syntyi tällä kertaa puoluekokouksen tiukasta äänestyksestä hyväksyä miedot huumeet. Tähän ja koko puolueeseen muodostan kannan, kun korvieni välinen aivomyrsky laantuu ja olen nukkunut Paavo Väyrysen lailla yön tai parin yli.

En sano, että nyt kirjoittamani on ainoa totuus Vihreän puolueen synnystä Suomessa, mutta se on jotain, mitä ei löydy virallisista versioista.

Kirjava ”Puolue” – Elonkehän Puolesta (KIPU) oli suomalainen vihreä puolue. Nimi vaihdettiin myöhemmin muotoon Ekologinen puolue Vihreät. Jotkut sanovat, että Vihreät oli aikoinaan sama asia kuin KIPU, mutta ei se ollut niin. Molemmat olivat vähemmistöjä sen ajan vihreässä liikkeessä. Linkolalaisuus oli oma juttunsa ja tuusulalainen Paloheimo yhdessä oululaisen Pulliaisen kanssa omansa.

Siellä jossakin ovat myös syyt ja juuret enemmistön, Vihreä Liitto rp:n syntyyn, sillä Vihreät rp oli ehditty rekisteröidä Paloheimon toimesta. Muistelen, että sen listoilta hän nousikin aikoinaan eduskuntaan. Niin saattoi olla Pulliaisenkin laita. Vihreä Liitto rp:n ensimmäiset kansanedustajat olivat sen sijaan Ville Komsi ja Kalle Könkkölä.

Ennen ainuttakaan vihreää puoluetta kokoonnuimme helluntaiseurakunnalta vuokratussa teltassa Oulussa, jossa myös päätettiin puolueen perustamisesta. Yövyttiin lievässä pakkasyössä ison teltan ympärillä pienissä teltoissa. Joillakin oli yösijanaan vain makuupussi taivasalla. Kun nyt katselen ministereitämme mustissa autoissa, ajattelen, että historian maistelu voisi olla silloin tällöin paikallaan. Sillä kaikilta osin meno tai edes suunta ei ole minulle mieleistä, vaikka valtaa onkin tullut roppakaupalla. 

Oulusta muistan oikein hyvin puheenvuorot ennen äänestystä. Että on oikeastaan sama mitä täällä päätetään, sillä meitä on rittävästi tekemään puolue, joka myös tehdään. Se latisti monen tunnelmaa ja oli minulle ensimmäinen, iso opetus vähemmistödemokratian voimasta.

Kun sitten puolueita lähdettiin tekemään, syntyi niitä käytännössä kolme. Myöhemmin kaksi vähemmistöpuoluetta yhdistyi ja kuihtui pois. Silloin vapautui Vihreät rp:n nimi ja Vihreä liitto rp otti sen omakseen.

Vihreissä oli varsinkin alkuaikoina vahva vammaissektori, vaikka Linkola kyseenalaista ylipäätään ihmisten olemassaolon oikeuden, jos he eivät ole yhteiskunnan kannalta hyödyllisiä. Maija ja Kalle Könkkölä opettivat tästä Linkolalle paljon. Ehkä sitä teki tietämättään myös Stephen Hawkins. 

"Vanhan kansan" suusta siepattu historia kertoo, että vammaisten järjestön, Kynnys ry:n yhteys vihreisiin syntyi messuilla, jossa järjestöllä oli esillä vammaisten julistus tai vastaava. Ville Komsi oli ainoita poliitikkoja, joka pysähtyi sen lukemaan. Näin Villen ja Kallen ajatukset löysivät toisensa. 

Oulun kokous karkotti monia omien teiden kulkijoita, mukaan luettuina niitä, jotka eivät halunneet muuttaa omaa todellisuuttaan edes hetkeksi kemiallisilla aineilla. He kaikki halusivat kuitenkin uskoa liikkeeseen, mutta eivät puolueeseen. Yksi heistä oli arvostamani Aulis Junes, joka myöhemmin sanoi vihreiden olevan nykyisin häpeätahra. Auliksesta onkin kirjoitettu paljon, tässä yksi tarina:

sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Tuusulan Kanikonttorin kuulumisia

Olin suunnitellut viime perjantaille ehkä vuoden viimeistä nurmikonleikkuuta, mutta aikatauluihin tuli muutos. Sain nimittäin yllättävän yhteydenoton Kanikonttorilta. Tuusulan kai pian eläkkeelle jäävä kanimaailman pormestaritar oli tulossa Jokilaaksoon vierailulle. Hän oli kuullut Myllykylän countrykaneja kohdanneesta kadosta, ellei peräti täystuhosta. Kanimaailman operatiivisessa johdossa oltiin henkilökunnan mukaan huolestuneita väkiluvun vähenemisestä siitäkin huolimatta, että näinhän luonto usein toimii eikä siinä tarvita ihmisten säätöjä. 

Joka tapauksessa vierailulle ja ehkä vähän kanien kosio- tai ainakin  seurankatselumatkalle oli tulossa ikäneiti, pormestaritar Tupsu. Hoviväen esittelyn mukaan hän on leijonanharja- ja kääpiöluppakorvakanien rakkauden hedelmä. Kuten suvustakin voi päätellä, oli kyseessä viehättävä, mutta vähän nirso neiti, jolle varaamani, taatusti luomusta katettu lounaspöytä ei kelvannut. Vaikka olin jättänyt puutarhastani koko kaistaleen leikkaamatta kanipormestaritarta varten. Viimein Tupsu suostui, ehkä kohteliaisuussyistäkin hieman maistelemaan syksyn voikukanlehtiä, kun menimme sisään Merikonttikotiin ja katoimme aterian sinne uudelleen.

Mutta niin fiiniä ja arvonsa tuntevaa sukua hän tuntui olevan, ettei halunnut kuullakaan mitään kylän countrykaneista. Arvatenkin piti niitä aivan maalaisina vailla mitään hienojen kanien seurapiiritapoja.

Sylissäni Tupsu viihtyi oivallisesti, kun hän halusi vierailla myös Jokilampiemme laiturilla henkilökunnan ja turvamiesten seuratessa perässä. Pysyikin mieluummin ihmisten kainaloissa, kun kerroin vapaana kulkevista ilveksistä ja ketuista.

Silti Merikonttikotimme lattiapinnan tuoksuviestit, jotka osaomistuskoira Niilo oli jättänyt kiinnostivat kovasti. Jäi kuitenkin käsitys, että kanineiti viihtyy ainakin eläkeikäisenä mieluummin seurapiireissä kuin countrykanien maailmassa.

Kun takavalot vilkahtivat viimeisen kerran hänen BMW-merkkisestä autosta Soiniityntien sillalla, jäin pohtimaan, että toivottavasti juuri pestinsä aloittanut ihmispormestari Kippari-Kalle on oikeaan suuntaan kallellaan ja viihtyy kuntalaisten parissa mieluummin kuin niin sanotuissa paremmissa piireissä.

lauantai 11. syyskuuta 2021

Pidän kirjoittamisesta

Kuten otsikossa mainitsen, pidän kirjoittamisesta. Sitä olen harrastanut aikuisiälläni neljäkymmentä vuotta, mutta suurin osa siitä on kadonnut bittiavaruuteen. Itse asiassa esimerkiksi kaikki Katulähetyksen ja Sininauhan 30 vuoden ajan päiväkirjat. En sitä juuri sure, vaikka joskus olisi mukava elää vuosia uudelleen työpäiväkirjoja lukemalla. Mutta sitä suren, ettei yksikään kouluaikojeni ainevihko ole tallessa.

Paperiseen muotoon ei kirjoittamaani ole juuri muutenkaan tallennettu, vaikka poikkeuksiakin on. Päivis esimerkiksi kirjoitti ja minä kuvitin yli kuukauden matkakotireissustamme Turkkiin päiväkirjan, josta teimme myös paperiversion. Sitä joku joskus edelleen kyselee, kuten matkastani Kolumbian katulasten luokse.

Viimeisestä, yhä jatkuvasta kymmenen vuoden sessiosta kirjoitin Päiviksen kanssa ehkä seitsemän vuotta vuoropäivin, jonka jälkeen olen jatkanut yksin. Ne ovat julkaistu kaikki netissä, joista saamme myös silloin tällöin palautetta. Säännöllisiä lukijoita lienee blogissani nykyisin jokunen monisorminen kourallinen, mutta kirjoittaisin, vaikkei olisi ainuttakaan.

Joistakin lukijoista tiedän jotain tai paljon, mutta pääosasta en mitään. Lukukertoja kaikkiaan kohta kymmeneen vuoteen mahtuu reippaasti yli puoli miljoonaa. Ammattibloggarille ja monelle muulle somemaailman kirjottajalle se on vähän, mutta minulle paljon. Suuri määrä ammattilaisellekin on kylläkin vuosikymmenen kestänyt, päivittäinen julkaiseminen samassa paikassa.

Reipas vuosi sitten luulin, että minusta tulee mutkan kautta isyyden lisäksi myös biologinen isä ja päätin kirjoittaa vuoden joka päivä kirjamaisesti, mutta blogimuotoisesti. Ajattelin saavani ainakin yhden lukijan ja teen myös paperikirjan silloin vielä syntymättömälle lapselle 9000 kilometrin päässä. Lapsi, joka sai nimen Jorma Goza Soini, syntyi kuten pitikin, mutta biologinen isyyteni rapisi sitä mukaa mitä lähemmäs syntymäajankohta tuli. Ehkä kirjoitan tästä jotain silloin, kun LJ, Little Jorma täyttää vuoden 21. lokakuuta.

Luulen, etten ole kovin hankala luonne itselleni enkä kovin monelle muullekaan. Mutta joillekin saatan olla ykköspiikkinä lihassa. He ovat lähes järjestään minulle tärkeitä ihmisiä. Joku saattaa olla sitä mieltä, että hän tai he voivat sanoa tai tehdä minulle mitä vain. Kuten voivatkin, vaikka eivät pysty antamaan samoja oikeuksia minulle. Joten vaikka pärjään heidän matkassaan, he eivät pärjää kanssani. Joku ei tahdo puhua minulle lainkaan, joku ei siihen mielestään pysty ja joku kykenee viestittelemään vain jonkun sortin asiamiehen avulla. Silti metsä voi vastata, vaikka huutoa ei kuuluisi.

Joku saattaa lukea blogiani myös välillä ikävin ajatuksin. Mieli raksuttaen saisiko kirjoittamastani keskustelunaiheen vaikka oikeussaliin. Sekin sopii, sillä joskus on vain kaksi vaihtoehtoa. On sovittava tai itkettävä ja sovitettava. Vaikkakin luulen, että kaikista happamimmat pihlajanmarjat eivät ole aina omassa suussani, vaikken koskaan enää kirjoittaisi sanaakaan 😂. 


perjantai 10. syyskuuta 2021

Juutuin muistelemaan Yleisradiota

Kun pääsee kypsään ikään toivon mukaan muutenkin kuin elinvuosiltaan, muuttuu, tulee lisää, hiipuu tai vaihtuu mielenkiinnon kohteet, vaikka jotakin kulkee mukana loppuun saakka. Ainakin minulla. Luulen, että Suomessa ei pysty elämään kovinkaan kauaa, ettei siihen tavalla tai toisella liittyisi YLE, jonka historia ei minua nuorena kiinnostanut lainkaan. Mutta nyt se on hieno juttu, sillä koko kansan omistama radio on ikäänkuin kansallisomaisuutta, jolla on joskus valtava, lähes elämän ja kuoleman merkitys koko kansalle.

Muistan, kun äitini kertoi sotavuosista, isäni ollessa rintamalla. Kuinka joka päivä yritettiin kuulla jotain uutisia etulinjalta ja muista sodan vaikutuksista. Ehkä jotain samaa koin vuosikymmeniä myöhemmin, kun pimennysverhot alhaalla kuuntelin radiosta virolaisten ystävieni kanssa tallinnalaisessa kerrostalohuoneistossa missä Neuvostoliiton panssarit ovat tulossa. Elävästi muistan kuinka tärkeä asia oli, jos ryssät valtaavat radioaseman, kuten he sen sanoivat. 

Läpi elämän olen ollut pääosin television ja radion vastaanottavana osapuolena, mutta olen kyllä ollut tekemässä joskus ohjelmiakin. Muistissa on esimerkiksi A-raportti, Prätkäjengin ristiretki, jonka kuvauksista olin lähes kokonaan vastuussa. Enää en löydä ohjelmaa Ylen arkistosta, mutta moottoripyöräkerho Gospel Ridersilla se saattaa olla tallessa.

95-vuotispäivänään, tai oikeastaan päivää aiemmin Yle tuli uudella tavalla elämääni. Olin kirjoittanut viisi vuotta sitten moniosaisen blogisarjan: http://elamantahden.blogspot.com/2016/04/sininauhakonserni-in-memoriam-osa-1.html?m=1. Sen tarkoitus oli osaltaan pelastaa Sininauhakonserni, mutta sanoa muutenkin jotain sellaista, mitä historiankirjat eivät tule koskaan kertomaan.

Luulen, että yhteydenotto oli osa tiedotusvälineiden tutkivaa journalismia. Joka tapauksessa kirjoitukseni olivat tarttuneet vuosien jälkeen haaviin. Tulevaisuus näyttää johtaako se mihinkään. Voi olla, ettei, sillä ydin ei ollut sinällään Sininauha, vaan jälleen kerran Ruusulankadun elämisen yhteisö, joka menetti nimensä Kujan Katti ennen aikojaan.

Sinällään mukavaa oli havaita, että Yle on edelleen matkassani itse asiassa monellakin tavalla. Näin on monesti muidenkin laita, kun vaan itse kukin pysähtyy ajattelemaan. On arvokasta, että meidän kaikkien yhteinen kansallinen media elää mukana arjessa ja juhlassa. 

torstai 9. syyskuuta 2021

Onnea Yleisradio

Tänään Yleisradio eli YLE täyttää 95 vuotta. Sen syntyessä en ollut mitenkään matkassa mukana enkä kenenkään suunnitelmissakaan. Isäni oli 11-vuotias ja äiti vähän nuorempi. Ensimmäisiä muistissani olevia, henkilökohtaisempia kosketuksia radioon oli, kun isäni ja hänen työkaverinsa Ihalaisen Lasse sanoivat siellä jonkun tervehdyksen yli 60 vuotta sitten. Olin isästäni silloin hyvin ylpeä, vaikka syytä esittämiseen en muista enkä ehkä ole koskaan tiennytkään.

Muistelen radiokanavia olleen alussa kolme, yleisohjelma, rinnakkaisohjelma ja ruotsinkielinen ohjelma. Rinnakkaisohjelmaa kuuntelin eniten, sillä sieltä tuli mieleni mukaista musiikkia. Annikki Tähti lauloi Monrepon silloista ja niin edelleen. Mutta oli radiossa jännitystäkin. Äitini kanssa kuuntelimme Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja joka päivä 5 minuutin jakson tai sitten viikoittain puoli tuntia kerralla. Mutta jännitys ei alkanut kuunnelmasta, vaan siitä, että ensin odotimme putkiradion lämpenemistä ja alkaako sieltä ylipäätään kuulumaan ääntä.

Jokainen suomalainen voi puhua Yle:stä omana tiedon ja viihteen välineenä, sillä me, siis valtio omistamme siitä yli 99 %. Välillä luulin kaupalliset kanavien tallovan sen jalkohinsa, mutta toisin on käynyt. Monenkin seudun yhteisiä paikallisradioita on tullut sekä mennyt ja televisionkin puolella MTV ja Nelonen ovat ollet monesti vaikeuksissa elonsa kanssa.

Vaikka sijansa arjessani on ollut kaupallisten asemien Sävelradiolla, Nostalgialla ja joillakin muilla musiikkia soittavilla kanavilla, on varsinkin Radio Suomi pitänyt pintansa. Sekä Ylen Ykkösen puolella musiikkiohjelma Muistojen Bulevardi. Suomenkieliset televisiohjelmat eivät ole nykyisin kurssissa ja ilman uutislähetyksiä en niistä kaipaa ainuttakaan. Ylen Areenaan tallennetut sarjat ja Netflix täyttävät ajan minkä käytän televisioviihteen parissa.

Luulen, että suomalaisena radiokanavana vain Ylellä on toimittaja läsnä vuoden jokaisena päivänä ja tuntina. Vuosikymmenten saatossa olen itsekin ollut jonkun kerran äänessä radiossa sekä äänessä ja näytillä televisiossa. Aika monesti ne ovat liittyneet työhöni, mutta myös muuhun. Siitä ja juhlapäivästä innostuneena poimin viiden vuoden takaa jotain Areenan arkistosta Päiviksestä ja itsestäni. Kuunneltuna vaikutan paljon paremmalta ihmiseltäkin kuin olen koskaan ollutkaan. 

Kuuntele Yle Areenassa: http://areena.yle.fi/1-3393956

keskiviikko 8. syyskuuta 2021

Ihmettelemisen aiheita

Aikani kuluksi ja vähän muutenkin usein ihmettelen politiikkaa, maailmaa ja menoamme siinä kaikessa. Nyt ihmettelyn aihetta antoi aamulla julkaistu presidenttigallup, jonka kärkeen oli ampaissut Olli Rehn. Toki olin ehdokkuutta arvellut, mutta piikkipaikka oli yllätys. Viimeinen keskustalainen pressa taitaa olla Urho Kekkonen. Pressa onkin oikeastaan ainut asioidemme hoitaja, jonka kansa saa valita suoraan. 

Barak Obama opetti kirjassa Luvattu maa miksi demokratia on hyvääkin diktaattoria parempi vaihtoehto. Silti minun on vaikea käsittää opposition roolia, sillä liian usein näyttää sen tehtävä olevan ainoastaan räksyttäminen ja erimielisenä olo. Ehkä sitäkin enimmäkseen vain kannatuksen vuoksi.

Mutta se puree kansaan, jonka sanotaan olevan maailman onnellisinta. Sitä voi kylläkin mitata monella tavalla. Kuten väkivallantekojen, avioerojen ja itsemurhien määrillä. Mutta on siinä tottakin ja minäkin olen varsin onnellinen, vaikka elämäni on välillä yhtä alakuloista kuin suomalainen iskelmä.

Jos minulla olisi demokratiassa hetken diktaattorin valta, laittaisin seuraaviin eduskuntavaaleihin uudet säännöt. Tekisin niin, että 200 kansanedustajan valintaan tarvitaan 100 % äänestysprosentti. 50 % kannatuksella paikan Arkadianmäellä saisi 100 kansanedustajaa ja niin edelleen. Haluaisin nähdä ja kokea kansan kapinan tässä muodossa. Tai mistä sitäkään etukäteen tietää millaiseksi äänestysprosentti nousisi. Kunnon kapinalla saisimme kuitenkin diktaattorin tai muutaman. 

Koronakeskustelu näyttää oivalla tavalla kuinka erimielisiä olemme, on meillä demokratiaa tai ei. Hallituksen viisikko löytää käytännössä aina toisensa, mutta sen ulkopuolella on äänekäs ruikuttajien ja raakkujien joukko, joka ei ole samaa mieltä oikeastaan mistään päätetystä.

Vaikka luulen ymmärtäväni kaikkien oikeuden olla mitä mieltä tahansa, en silti ymmärrä kuinka politiikassa oppositio olisi kovinkaan iso voimavara koko kansan hyväksi. Muistelen Pertti Paasion sanoneen kerran Paavo Lipposen valinnasta puheenjohtajaksi, että meillä on demareissa tapana keskustella reippaasti ennen valintoja. Mutta kun veturi on valittu ja istutettu pallille, sen tuolinjalan sahaaminen loppuu siihen. Tietysti voisi kysyä vaikka Jutta Urpilaiselta kokiko hän aikoinaan samoin. Anneli Jäätteenmäelläkin saattaisi olla mielipide. Ja Kulmunilla. Tässä suhteessa arvostan Vihreitä, jotka olivat Haaviston takana, kun hän halusi suomalaiset lapset Syyriasta kotiin itsensä ja asemansa likoon laittaen. 

Niin tai näin, järjestelmämme käyttää mielettömästi voimavaroja ja veronmaksajien rahoja keskinäiseen nokitteluun ja riitelyyn. Se on kaikki pois yhteisestä hyvästä. Mutta ei minulla ole parempaakaan tilalle. Enkä demokratiaa kritisoikaan, vaan tapaa kuinka suhtautua siihen, jos hallitusvastuun sijaan paikka onkin oppositiossa. Kun hallitus on valittu, siitä ei seuraa yksimielistä sopua Kukkulalle. Vaan osa kansan valitsemasta väestä poistuu pajoihinsa teroittamaan sahojaan. Mutta ehkä sekin on kansan tahto. 




tiistai 7. syyskuuta 2021

Suomenhevoseni nimeltä Jesse

Eilen, Suomenhevosen päivänä kerroin kuinka Jesse tuli perheeseeni. Tänään kirjoitan jotain millainen se oli, vaikka olen tehnyt siitä blogin tai kaksi aiemminkin. 

Jesseä odotti Kalliomäen puolimatkankodissa sata vuotta vanhoista hirsistä tehty oma koti, jonka se koki heti omakseen. Ovessa oli kissan ja kanin mentävä luukku, joita varsinkin pihan toinen vapaa kani käytti. Usein iltasella ikkunasta kurkatessani näinkin kanin nukkuvan Jessen kyljessä kiinni. Iso ja pieni kasvissyöjä olivat hyviä kavereita.

Muistan yhden yön, kun Kolun vanhainkodin työntekijä soitti, että onkohan hevonen kotona, sillä yksi tuijottaa lasin läpi ikkunasta. Eikä aikaakaan ja rinnettä ylös rinta rinnan tuli kotiin valkoinen kani Jessen kanssa.

Olinkin yhtenä, jos toisenakin päivänä ihmetellyt miksi Jesse viihtyy niin hyvin aitauksen kauimmassa kulmauksessa, savusaunan nurkalla. Nyt sekin selvisi, sillä se oli oivaltanut kaiken pahan ja vankeuden alku ja juuri olevan saunan seinässä riippuva, tikittävä laite. Se oli jotenkin saanut sen kaulaansa venyttämällä hampaittensa väliin ja hakannut sähköpaimenen kavioillaan aivan pieneksi silpuksi. Näin oli portti vapauteen auki. Mutta viereistä vanhainkotia pitemmälle se ei koskaan lähtenyt.
Älykäskin se oli, huippusellainen. Kun Jesse odotti alussa naapurin tallissa aitauksen valmistumista, ei se pysynyt sielläkään. Vaan oppi, että kaksiosainen oven lukittu alaosa aukeaa, kun kääntää turvalla avaimesta. Tätäkin ihmettä seurasin tuntikausia, jotta näin kuinka se sen tekee tai teki.

Käytiin myös uimassa, sillä vettä se ei pelännyt. Tai pelkäsi. Jos sateen jälkeen oli lätäköstä toiseen tulitikkulaatikon levyinen puro, sen yli Jesse ei mennyt. Se oli kertakaikkisen ylivoimaisen suuri, vuolas virta, johon hukkuisi isokin hevonen.

Pelkokerroin oli muutenkin omassa luokassaan. Tämä oiva perheenjäsenemme oli innokas tekemään tuttavuutta vaikka minkä kokoisen eläimen kanssa haukkuvasta koirasta lähtien. Mutta ylivoimainen kohdattava oli ratsastusretkillämme pyykkinarulle ilmestyneet uudet pöksyt tai auki jäänyt postilaatikon kansi. Ne olivat uhkia, sillä tutuksi tullut reitti oli sen muistissa omalla laillaan. Ehkä se on niin, että kasvisyöjäeläin pelkää joutuvansa ruuaksi ja rasahduksen kuultuaan lihansyöjäeläin ajattelee, että ahaa, ruokaa tarjolla.

Jesse oli huvihevonen, joka ei soveltunut ravihevoseksi liian suurine kavioineen. Se ei osannut ravata suorassa, vaan aina hiukan vinottain. Jos muut juoksevat suoraan ja yksi poikittain, ei sillä ansaita kaurarahoja, joten sitä odotti makkaratehdas. Mutta Jessestä tuli makkaran sijaan huvihevonen, jonka kanssa teimme syömämatkoja kylän niityille. Monesti mukana oli kultainen noutaja Roope, joka sekin oli aikoinaan koditon, kuten Jessekin.

Kun minulle tuli avioero, jäi Jesse entiseen kotiini. Sieltä se kulkeutui Liisan toimesta uuteen kotiin, jossa se ei tietojeni mukaan päässyt enää vuosien elon jälkeen, ehkä ikänsä vuoksi leikkaukseen. Oli suolisolmu tai jotain. Jos olisin tämän tiennyt, olisin maksanut vaikka viimeisillä rahoillani hoidon. Surullinen asia elämäni loppuun saakka, mutta mukaviakin muistoja jäi ainakin vielä yhden blogillisen verran. Ehkä kirjoitan niistä joskus.

maanantai 6. syyskuuta 2021

Tänään on Suomenhevosen merkkipäivä

Tämän ja ehkä seuraavankin blogin olen julkaissut jo aiemmin, mutta teen sen uudelleen merkkipäivän kunniaksi.

Minulla on Keski-Suomessa kelpo kaveri, nimeltään Jouko Asikainen, jota en ole nähnyt moneen vuoteen. Hän on tai ainakin oli monessa mukana, mutta myös hevosmies. Usein houkuttelin häntä asiantuntijaksi, sillä halusin hevosen. Koska olen pelännyt niitä aina. En päässyt puuhassani eteenpäin, sillä autoina minulla oli siihen aikaan alkuperäisellä kattoluukulla varustettu, kansanedustaja ja psykiatri Claes Anderssonin entinen Wartburg, johon Jouko ei suostunut istumaan. Eikä myöhemmin Finlandia-kattoluukulliseen Ladaanikaan.

Kerran olin pitämässä hauskaa kunnan eliitin kanssa Tallinnassa ja yhdeksi viinanhöyryisen keskustelun aiheeksi nousi,  että mikä olisi kaltaiselleni Vihreälle valtuutetulle sopiva auto, johon Asikainenkin voisi istua, jotta pääsisimme hevosmarkkinoille hankkimaan minulle huvihevosta. Sovittiin sopivan auton, poliittinen taustani huomioden, olevan valkoinen Cadillac. Sen myös hankin, koska niin päätettiin ja sovittiin.

Päivänä eräänä lähdettiin sitten Orimattilan hevoskylään hevosmies Mynttisen pakeille. Siellä pällisteli yhdessä aitauksessa Jesse Suomenhevonen suurilla silmillään valkean harjansa kanssa. Jonka selkään minut istutettiin, vaikka tallipojat olivat kuulemma kateissa. Eivät Mynttisen mukaan pysy paikallaan, ellei ole thaimaalaisia tallityttöjä 🤣.

Joka tapauksessa Jesse löntysti, minä selässä pitkän käytävän ja pysähtyi, kun seinä tuli vastaan. Käänsi päänsä ja katsoi minua satulassa kuin halpaa hevosmakkaraa ja kysyi silmillään: "Että entäs nyt?" Vastasin suomeksi: "Koita nyt könytä johonkin suuntaan, ei kai tähän asumaan jäädä?" Jesse kääntyi ympäri ja lompsutti verkkaisesti lähtöruutuun. Siinä paikassa päätin, että Jesse on uusi perheeni jäsen. Ehkä huomenna kerron kuinka yhteiset vuotemme menivät, mutta myös kuinka ne päättyivät 😭.

sunnuntai 5. syyskuuta 2021

Talvi tekee tuloaan

Eilen oli mukava päivä ja yötkin sen ympärillä, edessä sekä takana. Kävi tuttujakin tai oikeastaan ystäviä. Nimittäin Kärkkäisen pariskunta, Sinikka ja Hannu sekä Peppi-koira. Siihen syvensin suhdettani koirien lahjontapussista kahdella siankorvalla. Toki kavereita on oltu muutenkin. Luulen, että Peppillä ei muita olekaan.

Tehtiin ja tulostettiin vähän papereita, sillä entiseen tapaan Kärkkäisten talvikoti on Espanjassa. Ja minun Aasiassa, joskin saatan olla toisenkin talven Jokilaaksossa. Sekin sopii. Tuliaisina vieraillani oli pari pakettia makkaraa, jotka paistoimme kodassa ja pistelimme poskiimme. Oli oikein hyvää Peppin kuolatessa vieressä 😋😋. Hannu teki somemaailmaan vartin videonkin, jonka linkitin Facesivuilleni. Kerroimme maailmalle kuinka söimme makkaraa ja kehuttiin toisiamme.

Eilisen päivän molemmin puolin kävin metsäwc-reissuillani aistimassa joulukuuseni henkeä ja valoja. Niistä tulee minulle ja ehkä joillekin luonnon eläimille pimeässä yössä mukava fiilis. Kuuseni elää rankkaa elämää, sillä se on Carunan sähkölinjan alla. Sitä firman miehet käyvät silloin tällöin karsimassa, helikopterilla ja käsin. Sen lisäksi minäkin touhuan paikalla välillä sapelin kanssa, sillä lepät, pajut ja raidat ottavat muuten selkävoiton kuusiraasustani. Mutta pian se pärjää omillaan. Ellei Caruna yllätä meitä ja katkaise joulupuuta juuresta. 

Ilmassa on ensimmäiset talven henkäykset ja lämmintä oli ulkona aamulla vain pari astetta. Pian on aika kerätä Pienestä Vihreästä Talostani viimeiset vihannekset, paprikat, tomaatit, kurkut, kurpitsat ja sen sellaiset. Satoakin tärkempää Green Housessa on itselleni tunnelma. Siellä istun joka suuntaan lintallaan olevassa, vanhassa korituolissa monet hetket pitkin kesää. Ihmettelen elämän monimuotoisuutta ja kuuntelemme radio Novaa, joka soikin kasveille yhtä soittoa koko kesän.

Itse asiassa Jokilaaksossa on paljon pikku puuhaa, jotta se on valmis ottamaan talven vastaan selvitäkseen uuteen kesään. Sitä kaikkea valmistelen pitkin syksyä. Kuitenkin jotain tuntuu aina unohtuvan, vettä johonkin astiaan, kastelulaitteeseen tai pumppuun. Joskus jää lämpömittari veteen, joskus laituri on kiinnitetty huonosti ja joskus kaatuu puu sinne minne en toivoisi. Kaikki tämä on oikeastaan mukavaa, vuodenaikojen mukaan elämistä. 


lauantai 4. syyskuuta 2021

Käärmeiden sukuako..?

Viime kuun viimeisen päivän ympärille ajoittuvaan maakuntamatkaani mahtui mukavaa, surullista ja paljon sellaista mistä ei olisi ollut niin väliksi. Istuin nimittäin käräjäoikeudessa syytettynä kotirauhan rikkomisesta, jota en todellakaan tehnyt. Olkoon oikeutta jakava tuomari mitä mieltä tahansa yleisen syyttäjän ajamasta asiasta. Olin vain hakemassa tyhjän talon pihasta yhdistyksemme omistamaa vammaisten kulkuvälinettä, jonka olisin antanut kotinsa vangiksi joutuneen ystäväni käyttöön. Kun purin ennen oikeuden istuntoa tapahtunutta joidenkin tuttavieni kanssa, eivät he voineet käsittää lainkaan miksi tätä ylipäätään käsitellään oikeudessa. Ehkä sitä eivät olisi ymmärtäneet lautamiehetkään. 

Kun vastasin syyttäjän syytöksiin, muistui mieleen monen tuntema legendaarinen poliitikko Veikko Vennamo. Hänen sanotaan pohtineen ääneen yhdestä Soinista, että olenkohan pitänyt vuosikaudet käärmettä sylissäni tai jotain sen tapaista. Se sai minut miettimään muita ja Soinin suvun käärmeitä laajemminkin, sillä onhan niitä vuosien saatossa omastakin sylistä löytynyt. Ehkä myös minä olen ollut liero joillekin.

Saan 14. päivä tätä kuuta tuomion tai en, uskoni oikeusjärjestelmään horjuu. Olin luullut, että asiaani on päättämässä ammattituomarin lisäksi kolme maallikkotuomaria eli lautamiestä, jotka olisivat tuoneet käsittelyyn tuulahduksen kansan oikeustajua. Mutta näin ei ollut, vaan tapaukseni ratkaisee työnsä puolesta yksi tuomari. Hän kuunteli rutiinilla minua aikansa silloin tällöin keskeyttäen ja toista osapuolta asianajajan välityksellä sekä asianomistajaa puhelimella, jota en edes kunnolla huonon kuuloni vuoksi kuullut.

Kun itse istuin tuomarinvalan tehneenä jakamassa osaltani tuomioita neljä vuotta, oli minulle tärkeää antaa etenkin syytetylle kohtuullinen mahdollisuus kertoa haluamallaan tavalla. Näin ei tällä kertaa ollut. Toisaalta sillä ei olisi ehkä ollut merkitystäkään, sillä vuosikymmenen närästyksen korjaamiseen tarvitaan muutakin kuin kahden tunnin nokittelu vieraassa joukossa puolin ja toisin oikeussalissa. Ehkä kirjoitan jotain lisää aiheesta tuomion julistamispäivän jälkeen.

Suveeni on mahtunut roppakaupalla murhetta ja jotain hyvin outoja ja vastenmielisiä piirteitä joistakin ihmisistä, tutuista ja tuntemattomista. Olen maistanut miltä tuntuu, kun yösijaa ja turvaa hakeneet vievät lähes kaikki rahani ja mitä voi seurata, kun yritän jeesata pyörätuolissa istuvaa, ikäistäni lapsuudenkaveria.  

Käy miten tahansa, tänä kesänä olen saanut tunkiolleni muutaman uuden kanan ja kukon kynittäviksi. Sen teen ja tasaan puntit tavalla tai toisella. Ehkä siihen riittää, että pystyn antamaan anteeksi, en tiedä vielä. Nyt on myös tullut aika kypsäksi pohtia testamentin tekemistä. Sillä tälle kesälle on löytynyt useampikin kuolinpesäni tyhjentäjä, vaikken ole vielä edes kuollut. Joten siitä kaikesta opiksi ottaneena, taidan jatkaa myös itse pesäni tyhjennystä 😉.

perjantai 3. syyskuuta 2021

Liisa jatkaa kertomista itsestään...

Liisa: "Kuka minä oikeastaan olen? Sinun luotusi, joka parhaiten oppii tuntemaan itseään, kasvaa ja kehittyy elävässä yhteydessä Sinuun ja muihin Sinun luotuihisi. Mieleni tekisi luetella joitakin ominaisuuksia, arvoja, tehtäviäni, tavoitteita, elämäni raameja, joita tunnistan itsessäni tai pidän tärkeänä, tai mitä minusta on sanottu, mutta en tee sitä. Tällä hetkellä ne tuntuvat tarpeettomilta leimoilta, jotka vain jähmettävät.

Tunnenko itseni? En tunne. Yritän hapuilla oman itseni löytämisessä. En löydä itseäni omassa varassani, itseeni kääntymällä tai toisiin ulkopuolella takertumalla, tai vain työllä ja puuhalla päiväni täyttäen. Vain Sinä, Isä, tunnet minut läpikotaisin, kaiken minussa, menneisyydessäni, tässä päivässä ja tulevassa. Sinun varassasi löydän itseni uudelta pohjalta. Pyydänkin Isä, että Sinä kosketat minua. Paranna juuria myöten sitä mikä tuhoaa minun elämäni mahdollisuuksia. Anna aidon minäni tulla esiin yhä enemmän, avoimena, rehellisenä. Kiitos, ettet paljasta syyttääksesi, vaan antaaksesi myös avun. Parin viime vuoden sieluni pimeys ja särkyneen sydämeni kipu kaipaa Sinun hoitoasi. Olen täysin voimaton. Luovutan elämäni valtakirjat Sinulle. Auta minua tekemään oma osuuteni.

Isä, kaipaan elävää yhteyttä Sinuun, uskoa ja luottamusta siihen, että Sinä rakastat. Rakkautesi murtakoon sieluni kylmyyttä. Sanasi mukaan annoit Poikasi Jeesuksen Kristuksen kuolla myös minun rikkomusteni takia, jotta minulla ja meillä jokaisella olisi "yltäkylläinen elämä". Minulle pienelle ihmiselle on tämä vaikea käsittää. Tahdon kuitenkin luottaa, vastoin tunteitani. Tuon tälläkin hetkellä puutteeni, haavani, laiminlyöntini, rakkaudettomuuteni, ylpeyteni, kovuuteni, katkeruuteni ristin juurelle. Ei ole muuta mahdollisuutta. En jaksa elää taakkojeni kanssa. Olen pelännyt antautua pidättelemättä Sinun varaasi. Olen pelännyt, että viet kipuun ja tuskaan. Totta, nyt olen kiemurrellut pitemmän aikaa sisäisessä helvetissä. Kovan koulun kautta näen, että mikään ei ole itsestään selvää. Lahjoja annetaan, ja niitä otetaan myös pois.

Isä, kaipaan myös elävää vuorovaikutusta muihin ihmisiin, pois täältä kuoren alta, kipsistä. Haluan pois yksinäisyydestä yhteyteen. Pienet kiitävät kohtaamiset, yhteyden hetket antavat toivoa. Tulen kuulluksi ja ehkä minäkin tajuan kumppanista pienen välähdyksen, mitä hän tarkoitti. Arvoituksia ja yllätyksiä täynnä näytämme olevan. Kiitos uskollisista, rakastavista ystävistäni. Auta, että olisin sitä myös heille. Sinä, Yhteyden Luoja, onko Sinulla vastaus kysymyksiini? Heittäydyn varaasi. Muuta vaihtoehtoa ei enää ole."

Kun olin Liisan hautajaisissaan kuokkavieraana, opin tuntemaan hänestä siinä hetkessä jotain hyvin kaunista ja rakasta, jota en löytänyt samalla tavalla koko 20 vuotta kestäneen parisuhteemme ja avioliittomme aikana. Liisa kirjoitti tämän koskettavan kirjeen ollessaan vielä Saarnivaara-Soini ja kun elimme avioeromme kipeintä aikaa. Julkaisen hänen rukouksensa Luojalleen saamallani luvalla ja se on julkaistu myös hänen suvustaan kertovassa kirjassa. 

torstai 2. syyskuuta 2021

Syrjäntakanen

Syrjäntakanen on minun antama nimi luonnonkauniin Syrjänlammen rannalle tekemällemme piilopirtille. Ehkä juuri siksi se on nykyään Lummeranta, en tiedä tai en muista. Kuten eilen kirjoitin, teimme sen rauhan ja levon turvasatamaksi, vaikka tiemme eroaisivatkin. Liisa saikin kokea siellä myös yksin ollessaan Luojan voimakkaana. Eilen hänen haudallaan tunsin kuinka menneisyyteni otti minut syleilyyn ja aistin ehkä jotain siitä kuinka Liisa koki meille molemmille kovin rakkaan paikan. Mutta antaa hänen itsensä kertoa:

"Pyhä Jumala, Taivaallinen Isä. Tässä olen, tyttäresi Liisa, istumassa kesä-maisemassani metsälammen rannalla laiturilla. Olet antanut kauniin kesän, pitkän ja kuuman. Ehkä välillä liiankin paahtavana. Nyt kesä on taittumassa pimeneviin iltoihin. Iltaisin aistin jo syksyn kutsun viilenevässä kirpeydessä. Nautin luonnon läheisyydestä, lammen välkkeestä, tuulen suloisesta hyväilystä ihollani, pilvien liikehdinnästä taivaan sinessä. Juuri äsken pulahdin uimaan joka virkisti hetkeksi. Vesihelmet vielä kiiltelevät ihollani. Tämä rauha, hiljaisuus, luonnon yksinkertainen kauneus sykähdyttävät sisintäni yhä uudelleen ja uudelleen.

Lammen ympäröivät männyt korkealle ulotuvine runkoineen muistuttavat ajan kulumisesta, kasvusta, juurtumisesta karuunkin maisemaan ja maaperään. Elämä ja kuolema ovat kumpikin läsnä. Osa puista oli olemassa jo ennen minua. Ja moni jää minun jälkeeni. Ne ovat kestäneet paljon purevaa talvea sekä tuulen ja myrsyn tuiverrusta. Siinä ne vaan ovat! Luomis-työsi luonnossa kaikessa monimuotoisuudessaan on varjelemisen arvoista. Kiitos puheestasi minulle luonnon kautta.

Mistä muusta haluan Sinua kiittää? Sinä olet Luojani. Ilman Sinua minua ei olisi olemassa. Minä olin Sinun ajatuksissasi ennenkuin olin edes olemassa. Samoin uskon olevan muidenkin ihmisten kohdalla. Vanhempieni kautta sain elämäni. Tähän hetkeen mennessä olen lukemattomia kertoja vähätellyt mielessäni tai ääneen elämäni arvoa ja merkitystä. Olen kapinoinut ja valittanut. Uskon, että olet kaikkivaltias Luoja, jolla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Sinulle ihmeet ovat mahdollisia sellaisissakin tilanteissa, joissa me ihmiset olemme aivan voimattomia, neuvottomia, eksyksissä. Kuka minä oikeastaan olen?" Siitä saa Liisa kertoa huomenna. 

keskiviikko 1. syyskuuta 2021

Supermälsän päivän hieno ilta ja yö

Eilinen meni tuntien ajamisen jälkeen Jyväskylän käräjäoikeudessa, jossa vastasin syyttäjän vaatimuksiin. Kesällä minulta varastetun reippaan 20 000 euron lisäksi tästäkin reissusta seuraa pahimmillaan yli 5000 euron lasku, jonka jälkeen olen tosiaankin kirkon rottaakin köyhempi. Mitä se sitten tarkoittaneekaan. Ehkä se tarkoittaa englantilaista hiirtä, joka etsii kirkon keittiötä ja ruokaa sieltä. "Toivoton tehtävä" sanoisin hiirelle, sillä kirkoissa ei ole keittiöitä.

Joka tapauksessa päivän päätteeksi ajoin Haapamäelle, Haapamäen taloon, ensimmäisen vaimoni äidin syntymäkotiin. Tilan vanhan isännän Paavo Haapamäen kodissa istuimme iltaa, saunoimme ja muistelimme Liisan ja minun elämää naapurina Syrjäntakasella. Nykyään sen nimi taitaa olla Lummeranta. 

Kiertelimme myös autolla meille molemmille rakkaita paikkoja. Kävimme katsomassa metsääkin mistä aikoinaan valitsin Liisan kanssa hirret, kun Syrjäntakasen huvila veistettiin käsin paikan päällä. Teimme sen rauhan ja levon piilopirtiksi elämämme loppuun saakka. Ajattelimme, että käy meidän kuinka tahansa, Syrjäntakasella on hyvä olla yksin tai yhdessä, vaikka tiemme eroaisivatkin. Tämän toisillemme lupasimme. Nyt koen, että Haapaäen suvun maiden ympärillä ei ole helppoa kenenkään löytää Syrjäntakasella hyväksyntää eikä sen myötä rauhaakaan, sillä kaikki taitavat tietää miten minun on käynyt. 

Illalla ohi ajaessamme Paavon kanssa, kysyi hän käydäänkö Syrjäntakasella. Vastasin kyyneleiden seasta, että ei taideta, sillä viime käyntini siellä saattaa maksaa minulle liikaa, josta asianajotoimisto on rouhasemassa yli puolet. 

Tänään lähden joka tapauksessa kohti Jokilaaksoa, mutta sitä ennen piipahdan Haapamäen sukuhaudalla. Haudat yleensäkin ovat minulle tärkeitä ja niillä olen käynyt aiemminkin kertomassa vanhemmilleni ja muillekin kuinka paljon heitä rakastin ja rakastan yhä. Sillä sydämessäni he kaikki asuvat iäti omissa huoneissaan.

Liisan ja hänen äitinsä haudalla pyydän anteeksi epäonnistumistani kasvattajana ja vanhempana. Sieltä jatkan Tuusulaan, jossa käyn oman äitini, isäni ja siskoni haudalla ja sielläkin pyydän anteeksi samaa asiaa. Kerron myös miten kipeää on huomata olevansa vain hyödytön piikki lihassa rakkaille ihmisille, jotka kantavat minusta huolta vain omissa unelmissani, kun elämäni ehtoo kolkuttelee ovella.

Omituinen kun olen, ajattelen monesti toisin kuin muut. Tässä varhaisessa aamussa, Haapamäen Paavon vierashuoneen vuoteessa pohdin, että voiko jonkun tai jotain omistaa, mutta menettää sen silti sydämessään. Tätä ajattelin oikeussalissakin, kun katsoin riistakameran ottamia, alakuloisia kuvia Liisan ja minun entisestä piilopirtistä.

tiistai 31. elokuuta 2021

Syyllinen vai syytön

Tänään on supermälsä päivä. Lähden nimittäin aamusta ajamaan kohti Jyväskylää ollakseni oikeudessa syytettynä kello 14. Siellä yritän selittää miksi kävin rakentamallani ja Liisan kanssa omistamallani Syrjäntakasella ilman lupaa.

Paikka on täynnä rakkaita muistoja ja sinne jäi aikoinaan Liisalle sekä lapsille paljon iloa tuonut käsinpoljettava polkupyörä. Muistan kuin eilisen kuinka lapset huristivat sillä pitkin teitä ja jotkut vanhemmat sitä paheksuivat. Lapsia oli kyydissä välillä niin paljon, että kaikkia ei kunnolla edes näkynyt. 

Eräänä päivänä jotkut vanhemmista olivat kotimme oven takana ilmeet tiukkoina sanoen, ettei ole sopivaa antaa lasten leikkiä vakavalla asialla. Liisa istui vieressäni pyörätuolissa kuunnellen aikuisten murhetta ja kysyi viimein, että miksi haluatte kieltää lapsilta tämän paljon riemua tuottavan hauskanpidon?

Kun murhetta kantaneet aikuiset kävelivät selät käännettyinä pois kotimme ovelta, pohdin Liisan kanssa, että ajattelivatko he ehkä myös niin, että liikuntarajoite tai -vamma voi tarttua penkistä. Tapaus oli surullinenkin, sillä luulen, ettei heistä kukaan ymmärtänyt kuinka paljon he loukkasivat Liisaa, joka oli löytänyt pyörätuolistaan käsin aivan uuden yhteyden lapsiin. 

Ehkä vanhemmat pääsivät silti haluamaansa lopputulokseen kieltämällä lapsiaan leikkimästä "kolmipyörän" kanssa. Joten sen jälkeen poikamme Marko kurvaili sillä välillä yksin ja välillä Liisan kanssa saksanpaimenkoiramme kulkiessa vieressä. Pyörätuoli oli myös samalla tavalla hyvin suosittu ja Liisan sylissä ja yksinkin moni lapsi huristeli sillä pitkin kotimme käytäviä Puuppolan Kalliomäessäkin.

Kun Liisa kuoli, jäi kolmipyörä unohduksiin Syrjäntakaselle. Kunnes eräänä päivänä minulla olisi ollut tälle Elämän tähden ry:n omistamalle liikkumisen välineelle uusi käyttö. Lapsuuden kaveristani oli tullut Hyrylässä käytännössä kotinsa vanki.

Kolmipyörän noutomatka poiki kuitenkin kaikkien aikojen farssin ja oikeudenkäynnin, jonne menen tänään selittämään miksi olin antamassa ystävälleni mahdollisuuden päästä vaikkapa päiväoluelle ja muiden joukkoon. On olemassa sanonta, että joku kääntyisi haudassaan. Luulen tämän olevan sellainen asia, jossa Liisa niin tekisi. 

maanantai 30. elokuuta 2021

Valtakunnan koira

”Perheeseemme on liittynyt uusi jäsen, tenterfieldinterrierin pentu – Osku.”, twiittasi rouva Jenni Haukio. Hänen sivuiltaan on blogini Oskun kuvakin. Se oli oikein mukava uutinen siksikin, että pidän koirista paljon.

Monella on oma tai omat saippuaoopperansa, joita ei ehkä itse voi aina elää, mutta seurata kylläkin. Näin minäkin teen. Niinistön ja Haukion perhe on niistä yksi. Ehkä siihen vaikuttaa sekin, että kun menimme Päiviksen kanssa naimisiin Sininauhasäätiön Mutterimajalla Tuusulassa, järjestimme "Kaikkien aikojen juhlat".  Niihin bailuihin oli kutsuttu myös Sauli Niinistö, joka myös juhli kanssamme. Asemaltaan hän oli silloin muistaakseni eduskunnan puhemies.

Olen seurannut Jennin ja Saulin lisäksi Aaro-pojan ja Lennu-koiran elämää, jonka kuolemaakin surin. Sen surun elin heidän kanssaan heidän sitä tietämättä. Nyt Oskun liittyessä perheeseen, se saa toisin kuin Lennu, kolmihenkisen perheen, sillä taloon on tosiaan syntynyt reipas kolme vuotta sitten Aaro Veli Väinämö. Hän on nyt sen ikäinen, että tiedän Oskusta tulevan yksi Aaron elämän tärkeistä sisällöistä. Jos kaikki menee nappiin, tulee vastaavasti Aarosta yksi Osku-koiran ykkösjutuista.

Onkin mielenkiintoista seurata, kuinka Jenni ja Sauli huomaavat ja reagoivat miten erilainen Osku on sen periessä Lennun, valtakunnan ykköskoiran paikan. Vipinää tulee roppakaupalla lisää Kultarantaan kuten Mäntyniemeenkin. Sen tulee henkilökuntakin pian kokemaan.

Juhannusaatonaattona syntynyt pentu muutti Mäntyniemeen noin viikko sitten kasvattajansa Kirsi Hautakankaan luota. Kovasti ikävä jäi, kun pennut lähtivät, Hautakangas sanoo Iltalehdelle. Hän puhuu mielellään koirista, mutta ei halua kommentoida Niinistön ja Haukion kanssa asioimista. He halusivat koiran ja that’s it.

Lehdessä kasvattaja toteaa kuitenkin, että urokset ovat enemmän huumorimiehiä. Oskun äiti ja isä, Sheeba ja Winski, ovat australialaisia. Meille tuli kaksi vuotta sitten kaksi koiraa. Kaiken kaikkiaan Australiasta on tullut Suomeen kahdeksan yksilöä. Nämä kaikki ovat erisukuisia, joten saamme pikkuhiljaa rakennettua tänne kantaa, Hautakangas sanoo.

Tenterfieldinterrieri on peruskoira. Australiassa niitä käytetään työkoirana maaseudulla tai pienriistan metsästyksessä. Hiiriä, rottia sun muuta. Se on kestävä ja terve rotu.

sunnuntai 29. elokuuta 2021

Kai Mannerheimo alias Kaiffari in memoriam

Terve Kaiffari sinne jonnekin. Eilen suru otti minutkin kiinni, kun Hesarin muistokirjoituksesi löysi tiensä Merikonttikotiini. Olit karistanut maalliset tomut jaloistasi ja osaltasi lunastanut matkalipun sateenkaaren tuolle puolen, taivaanrannan ylisille.

Muistot tulvivat mieleeni, sillä olet yksi sydämeni parhaista asukkaista etkä koskaan hylännyt minua. Meni meillä hyvin tai huonosti yhteytemme säilyi. Aidon ystävyytemme kiinnitysaineena oli jotain aivan muuta kuin rahaa.

Ensimmäiset muistoni Sinusta ovat rippikuvassani reippaasti yli puolen vuosisadan takaa. Se oli näytillä valokuvaamonne ikkunassa, josta äitini kävi pyytämässä sen myöhemmin kotiini.  Kuva on yhä tallessa. Sen otit sinä tai vaimosi Mona, jonka kanssa taisit olla parikin kertaa aviossa. Hän on myös suurenmoisten lastenne äiti. Itse olisin suonut lukemassani muistokirjoituksessa hänellekin osan. Koinkin lukkarinrakkautta, sillä minullakaan ei ollut sijaa entisen vaimoni Liisan muistokirjoituksessa, vaikka yhteistä taivalta oli parikymmentä vuotta.

Sinussa oli hauskanpidon lisäksi myös syvällinen, lähimmäisistä välittävä puoli. Sitä arvostin silloin ja arvostan yhä. Teimme muun muassa yhteisen tutustumismatkan lastenkoti Dikoniin Viipuriin. Vieläkin näen silmissäsi kyyneleet, kun pidit sylissäsi vierasta, ehkä turvatontakin pientä ihmistainta. Silloin päätit kerätä seuraavana syntymäpäivänäsi rahaa isättömille ja äidittömille lapsille. Kun sinua katselin, koin että siinä hetkessä rakkautesi olisi riittänyt maailman kaikille orvoille. 

Kuvan on ottanut Irwinistä ja minusta
 Monan ja Kain Kamu-pojan huoneessa
Rantatiellä Mona Mennerheimo. 
Eräänkin kerran heräsin aamulla Keravan tai Tuusulan kotisi olohuoneesta, kun olit korjannut minut siipiesi suojaan valomerkin jälkeen ravintolasi baaritiskiltä nuokkumasta. Mutta myös sinä tarvitsit joskus suojaa ja asuitkin tovin Jokilaaksomme kodassa. 

Tarinoita pelkästään ravintoloistasi riittäisi helposti kirjan verran. Kerron yhden. Ravintola Kaiffari oli aikansa discomusiikin ehdoton ykkönen Suomessa. Siitä osoituksena yhtenä iltana tupsahti piha täyteen mustia autoja ja raamikkaita miehiä kainalokoteloineen. Suomessa oli vierailulla Yhdysvaltain presidentti Gerald Ford ja hänen poikansa halusi tutustua vain yhteen kohteeseen. Se oli ravintolasi Hyrylän Osuuspankin talon alakerrassa. 

Kun Irwin oli keikkalistoillasi, päätitte soittaa minulle, että "soitetaan Soinille, se ei juo ainakaan enää viinaa". Teidän yhteisestä toivomuksesta toimin Rentun Ruusun aikoihin Antin kuskina sen ajan, kun hän oli yksi artisteistasi. Vastapalveluksena maalasit Korpintien syntymäkotini peltikaton. Voisikin sanoa, että Tuusulan ensimmäinen pormestari on asunut aikansa maalaamasi katon alla. 

Olin myös sinun ja Ripan lisäksi yksi kolmesta, jotka yhdessä omistimme Cafeteria Las Palmasin Kanarian saarilla. Siellä olen syönyt elämäni kalleimmat lounaat, niin huono bisnes se oli. 

Viimeisinä vuosina soittelin silloin tällöin ja kysyin, että tehdäänkö muistelumatka menneisyyteen, jos noudan sinut kotoa? Itketään yhdessä ja muistellaan menneitä? Sanoit joka kerta, että hieno ajatus, mutta soitellaan myöhemmin, sillä olit mielestäsi "vähän huonossa hapessa".  Sitä reissua emme ehtineet tekemään. Ehkä vuosi tai pari sitten soitit minulle viimeisen kerran. 

Elämääni eniten vaikuttanut tekosi oli, kun pyysit minua Mäntsälään viikoksi mukaasi, sillä toimit siellä Ryhmätyö ry:n kurssilla ohjaajana. Sanoit, että "lähde Jorma mukaan, minä maksan, niin saat ainakin viikon nukkua ja syödä". Siellä ja silloin tapasin ensimäisen kerran tulevan vaimoni Liisan.

Nyt olet lähtenyt sinne, missä Liisa on ollut jo vuosia. Uskon, että tapaat hänet ja Irwininkin, joten sanotko kaikille yhteisille tutuillemme terveisiä? Siellä niitä onkin nykyisin enemmän kuin täällä. Jää hyvästi Kaiffari, olit hieno mies, jolla oli avara sydän.

lauantai 28. elokuuta 2021

Uni

Unennäkö on tila, jossa esiintyy ajatuksia, tunteita, mielikuvia, ääniä ja muita aistimuksia. Unen sisältö saattaa muistuttaa tarinaa, joka etenee epäloogisesti ja jossa arkielämän ilmiöt voivat näyttäytyä vääristyneinä ilman minkäänlaisia rajoja.

Ihminen nukkuu keskimäärin 7-9 tuntia vuorokaudesta, joka on kolmasosa elämästä. Iässäni, jolloin enin osa elosta on takana, tulee joskus pohdittua, että olen nukkunut yli 20 vuotta. Se on paljon. Mutta saadakseen kasaan edes suhteellisen pitkän iän, on välillä oltava unten mailla, sillä ruumis sekä mieli tarvitsevat leponsa.

Tätä kirjoittaessani muistui mieleen sekin, että lapsena näin painajaisia, joiden sisältöä en muista. Enkä sitäkään liittyikö niihin unissakävelyä. Muistan vain, että itkin niissä paljon ja vanhempani yrittivät herättää minua laittamalla muun muassa jalkani mahdollisimman kylmään veteen. Kun viimein heräsin, itkin jälleen, mutta nyt helpotuksesta äidin ja isän lohduttaessa. Siinä oli mukana paljon huolta, mutta myös jotain kaunista rakkaudesta. 

Oletan muistavani vain pienen osan unistani, jotka ovat joskus niin eläviä, että välillä pohdin nykyisinkin onko se totta vai ei. Yksi tälläinen oli aikuisiän painajainen, joka oli seuranani useampanakin yönä. Siinä surmasin minulle tuntemattoman ihmisen, jonka hautasin kallion kupeeseen pienessä, lukolllisessa arkussa synkän kuusen juurelle. Samaan hauta-arkkuun piilotin myös kirjeen, jossa tunnustin tekoni. Uni oli niin todellinen, että tiesin tapahtumapaikankin, jota kävin kerran myös etsimässä. Paikan löysin, mutten puuta. 

Noin yleisesti ottaen olen unissani ehkä eniten lennellyt tai ollut muuten itseni ulkopuolella. Ne kaikki ovat olleet mukavia hetkiä. Eroottisia uniakin olen nähnyt. Unimatkoillani on monesti ollut mukana rakkaitani, mutta myös tuntemattomia.

Voisin kuvitella unimaailmalla olevan jotain tekemistä mielikuvitusmaailman kanssa. Se ei silti selitä kaikkea, sillä nukkuessa seikkailen jossain siellä missä en minä eikä mieleni ole ollut milloinkaan missään muodossa. Toisaalta voi olla niinkin, että nukkuessakin mielikuvittelen.

perjantai 27. elokuuta 2021

Osaomistuskoira Niilo

Tänään, kuten joka päivä vietän paljon aikaa sosiaalisessa mediassa. Se on yksi arkeni tärkeitä sisältöjä Jokilaaksossa. Sillä ellen lähde kylille, voi mennä viikkokin, etten näe toista ihmistä. Enkä ensimmäistäkään, ellen katso peilistä. Saman ajan saattaa puhelinkin olla vaiti, jos en soita kenellekään.

Somessa vastailen myös Niilon puolesta, jolle on kertynyt uskollinen ystäväjoukko. Sen olemassaoloa en osaa sille selittää, mutta etäystäviä sillä on Suomen lisäksi pallon monilla puolilla Gambiasta Filippiineille. Tänä aamuna sain kysymyksen 9000 kilometrin päästä, "How's Niilo" - Kuinka Niilo voi? Köyhän kodin 60-vuotiaalle ihmisystävälle vastasin sen olevan toisessa tai kolmannessa neljästä kodistaan. Vastaukseksi sain, että "Niilo is rich dog" - Niilo on rikas koira.

Niinhän se onkin, vaikkei sen rikkauksissa euroilla juuri sijaa ole. Mutta sitä mitä sillä on, sitä se jakaa usein pyyteettömästi ihmisille, joista se välittää ja väittäisin peräti rakastaa. Luulen osaavani lukea sitä joskus oikein ja olenkin nähnyt, että välittämisen piikkipaikalla on usein Timo, mutta myös Liisa. Heidän kanssaan se vietti varhaislapsuudenkin ja opetteli muun muassa sisäsiistiksi.

Oma lukunsa on Päivis ja minäkin, jotka mekin olemme piikkipaikalla silloin tällöin. Tämän tiedän esimerkiksi siitä kuinka se aikoinaan siirtyi Merikonttikodissa joka iltapäivä samaan aikaan ikkunan taakse odottamaan Päivistä töistä. Myös minulla on ykköshetkeni Niilon elämässä, joita muistelen usein silloin, kun se asustaa muissa kodeissaan. Kerrostalokoti sillä säilyy jatkossakin, mutta toisen vastaavan se vaihtaa ensi kuussa mummonmökkiin Jokelassa. Sen lisäksi se elää Myllykylässä, Mellunmäessä ja Laukaassa Nurminenjärven rannalla.

Niilolla on ollut hyvä elämä, jota luulen sen pitävän itsestäänselvyytenä. Iän mukanaan tuomista vaivoista huolimatta ihmisen iässä ikäiselläni poikamieskoiralla ei arjen murheita ikävän ja silloin tällöin korvatulehduksen lisäksi ole juurikaan ollut. Luulen, että sen virtsa- tai sappikivistäkin ovat sille tärkeät ihmiset kärsineet enemmän. Arjen murheet ovat kuitenkin silläkin ja joskus se astuu risun tai pienen kiven päälle ja parkuu kuin noutaja tulisi siinä hetkessä. 

Niilo on ollut aivan ehdoton ilon tuoja, joka edelleen saa minut leikkimielelle, kun se esimerkiksi innostuu juoksemaan ohitseni takaa, sivulta ja joka puolelta. Joskus se tuo lelujaan nokkani eteen ja sanoo silmillään, että on leikin aika. Vaikka kuinka yritän sitä ymmärtää, kaikkea en käsitä. En sitäkään, miksi tikka saa ikkunan takana syödä auringonkukan siemeniä, mutta orava ei. Tai ehkä ymmärränkin. Olemme nimittäin kesän aikana vapauttaneet yhdessä sen kanssa ansasta kolme kertaa oravan, joka joka 😅 kerta on vaivatta ehtinyt läheiseen puuhun Niilo tuhansine jalkoineen perässä. Sanotaan, että joku asia voi syödä miestä, niin voi olla, että vikkelä orava kiipeilykykynsä kanssa syö Niiloa tai sen mieltä. 

torstai 26. elokuuta 2021

40000000000000000000000 planeettaa

Silloin tällöin Hesarissa vastataan tai ainakin vastattiin lasten kysymyksiin. Yksi oli kuinka monta planeettaa on maailmankaikkeudessa? Vastauksena sain lukea, että 200 miljardia kertaa 200 miljardia. Siis ei 200 miljardia plus 200 miljardia vaan 200 miljardia kertaa 200 miljardia. Eli nelosen perään kai 22 nollaa. Jos nykymuotoisen ihmisrodun iäksi laskisi 100 000 vuotta, on meitä ihmisiksi itseään kutsuvia, toinen toistaan tyhmempiä tai viisaampia kaikkiaan ollut ja elänyt ehkä 50 miljardin molemmin puolin? 

Joten jos kaikki planeetat tai edes pieni murto-osa olisi ihmiselle elinkelpoisia, riittäisi jokaiselle oma pallo vielä hyvin pitkäksi aikaa. Kun sanotaan, että tyhmyys tarvitsee tilaa, niin tässähän sitä olisi meille kaikille tarjolla enemmän kuin tarpeeksi. Kun vaan jotenkin pääsisi......eikö niin?

Matkalippua muille maille odotellessa kristinuskon mukaan Jumalan kuvaksi luotu ihminen tappaa suruttomasti toisiaan ja muita eläviä maallisen mammonan, vallan sekä huvin vuoksi. Vain muutaman dollarin tähden tai kourallisesta dollareita, sanoivat Clint Eastwood ja Ennio Morricone. Juudas Iskariotkin taisi kuulua samaan kastiin. Kuten me kaikki, kuka mistäkin hinnasta.

Osa meistä on siinä sivussa niin valaistunut ja valistunut, että sanoo tietävänsä, ettei muualla ole mitään elämää. Ei Luojan eikä minkään muunkaan luomaa. Toisinkin päin varmuutta löytyy, kuten olemme huomanneet. Muun muassa milloin minkäkin uskontokunnan edustajien ja sanan julistajien muodossa. 

Just, sanon minä. Samat ihmisnerot, jotka tietävät maailman kaikki salat, kinastelevat miten mahtaa kirjosieppo osata etelän mailta pönttöönsä Pohjolan perukoille ensi vuonna. Tai kuinka vastaavasti mehiläinen ei osaa takaisin kotipesäänsä, jos joku on kääntänyt kodin suuaukon sen poissa ollessa toiseen suuntaan. Näillä eväillä sitten pitäisi hallita maailman meriä, kansoja ja koko maailmankaikkeutta.

Jos on joku Luojan tai jonkun muun lykky, lienee se se 😅, että ihminen ei taida ollakaan maailman napa. Vaan ainakin siinä ajassa minkä me itse kukin täällä tallustamme mitätön tyhjänpäiväisyys, joka ei juuri luomakunnalle hyvää elinaikanaan tee, vaikka siihen kykenisikin. 

Allekirjoitan väittämän, jonka mukaan hulluus ja nerous kulkevat käsi kädessä. Olen myös vahvasti sitä mieltä, että ihmisellä ja ylipäätään kaikella tuntevalla on oikeus ja tarkoituskin olla myös onnellinen. Luulen siihen tarvittavan riittävästi tai ainakin ripaus yksinkertaisuutta eikä lainkaan hulluutta tai neroutta. Mutta onnellinen ei voi olla aina, vaan ainoastaan silloin tällöin. Sillä jos ei väliin mahdu onnettomuutta, surua, vastamäkeä ja sen sellaista, tuntuisi ihmisen itsekkyydessä vähän ajan kuluttua ainainen onnikin "siltä samalta harmaalta paskalta, jota tuntuu riittävät päivästä toiseen ja vuodesta vuoteen". Tähänkin pätee sanonta: "Kiittämättömyys on maailman palkka."

Siksi on hyvä pysähtyä silloin tällöin itsensä kanssa ja tuumata mikä minun on, jos oletettavasti elettäväksi tarkoitettu elämä ei maistu kuin puulle. Jos sillekään. Kaiken mitättömyyden ja turhuuden keskellä onkin lohdullista olla epäuskoinen. On itsekkään lohdullista ajatella, edes tuokion verran, että entäpä, jos minut onkin luotu jotain sitä varten, joka on osaltani totta pääosin vasta sen jälkeen, kun maallinen tomumajani on laskettu maan poveen, ripoteltu merten syvyyksiin tai annettu tuulen vietäväksi tuhkaksi taivaalle. Entäpä, jos en silti lakkaa olemasta enkä kuolekaan kokonaan?

Mutta miksi meillä kaikilla on perusteltua ajatella, että näinkin voi olla? Siksi, että ihminen ei tiedä edes miten pääskynen osaa kotiinsa tai kala kutemaan pallon toiselta puolen. Kuinka niillä eväillä voisimme tietää olemmeko kertakäyttötuote vai menemmekö sinne jonnekin, mistä kukaan itseään ihmiseksi kutsuva ei ole tullut todisteiden kanssa takaisin?

keskiviikko 25. elokuuta 2021

On pidellyt ilmoja

En tiedä miten on muiden, ison maailman monien maiden ilmojen laita, mutta Suomen talvikelit ovat maistuneet Thaimaassa joka vuosi samanlaisilta. Toki sielläkin sataa sadekauden ulkopuolella, mutten muista ainuttakaan sadepäivää, jolloin ei olisi paistanut myös aurinko.

Mutta aika vääristää tai ainakin muokkaa muistoja. Kun olin lapsi, Suomessakin kesällä aurinko paistoi joka päivä. Jos joskus ropsautti vettä, vahtasimme ikkunasta milloin se loppuu ja aurinko tulee esiin. Aina se tuli. Luntakin oli talvisin paljon enkä hevin muista lapsuuden joulua, jolloin maa ei olisi ollut valkoinen. Isäkin lohdutti, että tietenkin tulee lunta, sillä eihän joulupukki pääse poron ja rekensä kanssa tuomaan muuten joululahjoja.

Talven kelkkamäet olivat suurempia ja koulun juhlasalin katto korkeammalla. Kun menin samaan tilaan neljänkymmenen vuoden jälkeen, olin varma, että sinne oli tehty välikatto, niin matala sali oli. Tilaisuuden jälkeen oli mentävä tarkistamaan, mutta kyllä se oli samalla tavalla edelleen kuten lapsenakin. Ehkä erhe ei ollut muistissa, vaan minä olin pienempi. Isän sormetkin olivat niin isot ja luulin, ettei minulla voi koskaan olla niin suuria käsiä.

Tämä kesä on ollut erityisen poikkeuksellinen. Vesi ei Jokilaakson lammissa eikä Tuusulanjoessa ole ollut monesti tähän aikaan näin korkealla. Eikä milloinkaan aiemmin ole ollut niin lämmintä heinäkuuta kuin nyt. Eikä koskaan ole satanut vettä elokuussa enempää.

Suomen kesä sekä talvi ovat joka vuosi vaikeasti ennustettavissa. Ehkä ensi talven varmin ennusmerkki ovat edelleen loppukesän ja syksyn pihjajat. Sanotaan, että se tai ne eivät kanna kahta kuormaa yhtä aikaa, marjoja ja lunta. Se povaisi vähälumista, mutta ehkä kylmääkin talvea, sillä nyt on paljon pihlajanmarjoja nälkäisiäkin lintujakin varten.

Tänään on Jokilaaksossa jälleen hyvin sateinen, mutta poikkeuksellisen mielenkiintoinen päivä, sillä vieraakseni tulee virkanainen ELY-keskuksesta. Toivon saavani häneltä eväitä siihen kuinka olisi parasta pitää mielestämme ainutlaatuinen keidas parhaiten luonnonmukaisena. 

tiistai 24. elokuuta 2021

Valittujen valintojen vangit

Yksi pitkään elämääni paljon vaikuttanut valinta olivat päihteet. Vaikka en kokenutkaan olevani valintani vanki, olin sitä varsinkin loppuvuosina mitä suuremmassa määrin. Hylkäsin myös työpaikkoja, jos en voinut juoda työaikana. Kyläänkään en hevin lähtenyt vaimoni kanssa, jos näkäräisiä ei ollut tiedossa.

Ehkä joissakin tapauksissa avioliittoakin voi pitää vankilana. Näin itse koin parisuhteitteni loppuaikoina eikä minun ollut hyvä olla. Oliko siinä loppujen lopuksi kysymys vain itsestäni tai muista vai epäonnistuneesta parisuhteesta vai monista asioista, sitä en tiedä. Oli miten oli, oma elämä on itse keitetty soppa, mihin mausteensa tuovat myös muut, usein tavalla tai toisella tärkeät ihmiset.

Ehkä myös työsuhteesta voi tulla vankila. Varsinkin, jos se hallitsee muuta elämää tai on peräti se kaikki. Viimeistään eläkkeelle jäädessään saattaa huomata, että työ olikin kaikki mitä itsellä oli. Ehkä siinä on jotain yhteistä ison osan elämästään oikeassa vankilassa tai muussa suljetussa laitoksessa eläneen kanssa. Itse asiassa tunsin aikoinaan useita ikänsä lusineita, jotka eivät yksinkertaisesti osanneet elää vapaudessa. Lyhyin tietämäni vapaus kesti 45 minuuttia. Kuljetuksesta päästyään hän ryösti ensimmäisenä viinakaupan ja jäi ulos tullessaan ovella kiinni.

Hänen kaltaisiaan tapasin vankilassa monesti. He olivat vapaudessa oman elämänsä vankilassa ja vastaavasti vankilassa vapaampia kuin missään muualla. Kirjansa lukeneet sanovat tätä laitostumiseksi.

Oma lukunsa ovat uuninpankopojat, aikamiehet, jotka eivät osaa tai pysty lähtemään oman lapsuudenkotinsa äidin huomasta edes kokeilemaan siipiään. Ehkä osansa on joskus äidillä, joka ei oman vankilansa vuoksi osaa päästää eikä opettaa poikastaan lähtemään pesästä. Miten osaisikaan, jos omakin lentokyky on vähän niin tai näin.

Joskus ajattelen jo kauan sitten kuollutta äitiäni, joka jäi leskeksi isäni kuoltua sen ikäisenä, että äidilläni olisi ollut vielä aikaa nousta taivaalle uusin siivin. Mutta hän ei päässyt koskaan enää lentoon henkisestä vankilastaan. Itselleni se on hyvin surullinen tarinan osa äidistäni, jota rakastin ja rakastan hyvin paljon.

Ehkä aivan päälaelleen käännettynä myös vapaus voi olla vankila, sillä matkakumppaniksi voi huomaamatta lyöttäytyä juurettomuus. Joka estää pysähtymisen, kiintymisen ja rakastumisen paikkoihin ja toiseen ihmiseen. Heitäkin tunnen. Ehkä he surevat juurettomuuttaan eniten vasta elämänsä ehtoossa.

Monelle onkin tuttu sanonta, että "vapaa kuin taivaan lintu". Mutta mitä ajattelee tervapääsky, joka nukkuu lentäessään ja saattaa lentää synnyttyään yhtä soittoa puolitoista vuotta ennen kuin laskeutuu siiviltään ensi kerran? Onko se taivaan ja ilmojen vanki? Joka ei voi koskaan elämässään laskeutua maahan, koska ei pääse takaisin ilmaan pitkien siipiensä vuoksi. Eikä samasta paikasta taida lentoon päästä lepakkokaan.

Erilaisia vankiloita, kahleita ja muita elämän rajoitteita on niin paljon, että mielikuvitusta käyttäen niistä voisi kirjoittaa kirjan. Ehkä oleellisinta olisi, ettei olisi varsinkaan liikaa oman mielensä vanki. Että olisi sitä vain sen verran, että tulisi mukavasti juttuun vähintään itsensä kanssa. 

maanantai 23. elokuuta 2021

Vielä kesästäni

Vaikka olen viettänyt paljon aikaa Jokilaaksossa, olen myös käynyt muualla. Esimerkiksi viruksen saartamissa Virossa ja Suomessa oli yhteinen pieni rako, jolloin rokotuksen saanena pääsi vaikkapa Tallinnaan ja takaisin suht'koht normaalisti. Siellä kävin ystäväni kanssa ihmettelemässä tyhjää Vanhaa kaupunkia. Yövyttiin majoittajan kangashuoneissa:  https://g.co/kgs/4rnwGA

Sitten luuhasin pari yötä Naantalissa. Silloin yövyin caravanalueella omassa, pienessä teltassani. Kohokohta minulle oli kerran, pari päivässä uiminen meressä. Mukavia olivat myös keskustelut monien kanssa. Koiristakin puhuttiin paljon ja sain paidankin. Se on kovin mieluinen, sillä minulla on ollut useampi saksapaimenkoira.

Killikissan hautajaisia vietimme Jokilaakson Rabbit Islandilla. Pieni saari on varattu eläinten viimeiseksi leposijaksi. Siellä on Rudikoirakin, Niilon paras kaveri ikinä. Joka välillä yritti juosta saman hihnan toisessa päässä ja putosi ojan nokkospuskiin, kun Niilo innostui liikaa. Sieltä nostin Ruttusen takaisin "radalle" ja meno jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunut. Rudin haudalla käydessäni aika ajoin, mieleen nousee tämä kaunis muisto kyynelten virratessa vanhoista silmistäni.

Omanlaisensa mauste on kyläläisten yhdessä tekemä laavu naapurikallion laelle, jonka näen pihastani. Hyvillä kiikareilla melkein senkin mitä siellä kulloinkin joku grillaa. Laavu on lisännyt hieman Jokilaakson pihan vipinää ja joskus on sillanpielessä mopoautoja parkissa, joskus samassa paikassa ovat yöpyneet teltassaan nuoret Tsekin tasavallasta. Kesän mittaan joku pyöräilijä tai autoileva lapsiperhe etsii pihastani samaa laavua, joka löytynee ainakin joistakin Googlen kartoista. Joskus on tuntunut, että Googlen mielestä kaikki tai paras tie vie kaikkialle Myllykylään pihani tai pihamme läpi. Ohjeiden avulla ihmiset eivät silti löydä perille. 

Joten vaikka on ollut yksinäistä, on vipinääkin ollut enemmän kuin vuosiin. Mukavaahan se kaikki on. Lammissamme ja joessa olen uinut kulloisten fiilisten ja mieltymysten mukaan. Aurinkoisimpina päivinä lämpeni pintavesi ensi kertaa vuosiin monena päivänä yli 30 asteen. 

Nyt on kesä taittumassa ja huomaan ensimmäisten lintujen jo lähteneet kohti etelää. Sinne minäkin olen menossa, mutta saattaa olla, että Aasia saa odottaa vielä toisen talven. Elämä on tässä ja nyt, kuten meillä kaikilla. Vaikka kokonaisuuteen kuuluu myös eilinen sekä huominen, pyrin silloin tällöin olemaan siinä ajassa missä on fyysinen minänikin.