Ruoka-ainetarina

Sanoin kerran, etten kirjoita ruokablogeja. Mutta nyt sanon jotain ruoka-aineista omalta maalta.

Chattimaailmassa olen tutustunut bulgarialaiseen perheeseen, jossa isäntä harrastaa kasvien kasvattamista. Hän lähetti minulle turkkilaisia turbaanikurpitsan siemeniä, joita jotkut kasvattavat koristekasveina. Minä olen niitä paistanut ja syönyt Jussi-perunoiden kanssa.

Ruohosipulia yritin aikani saada nollamenestyksellä kasvamaan. Kun lopetin yrittämisen, ovat ne valloittaneet koko penkin.

Sama bulgarialainen lähetti tomaatinsiemeniä, jotka eivät ole mitään pihvitomaatteja. Mutta yksi innostui kasvamaan oikein tosissaan. Loistavan makuisia olemattomalla kuorella.

Himalajanpalsamin varsista Päivis teki kerran jotain ruokaa. En muista mitä, mutta ensi kesänä syvennyt asiaan. Ehkä 🤣.

Herkkukurkkuja ostin kaupasta, mutta muuten ovat vermeet omasta maasta. Paistinpannun, jolla paistan, pinta on käsitelty myyjän mukaan jollain timanttihiukkasilla. Maksoi maltaita, mutta on myös hyvä.

Kun syön, Niilo odottaa vieressä, josko ainakin lautanen nuoltavaksi. Se tai hän on hyvin tarkka ruuastaan. Kaninpaska on suurta herkkua ja maitorahkakupinkin nuoleminenkin istuu sen menuun millä tahansa maustettuna. Mutta jugurtti ei millään mausteilla eikä ilman mausteita Jokilaaksossa. Jossain muualla sekin käy. Liekö vieraskoreutta.

Vielä Samaria rf:stä

Tunnen ylpeyttä saadessani olla osa Samariaa. Rivijäsenenä, mutta kuitenkin.

Kun olin juhlimassa yhdistyksen 50-vuotista taivalta, kirjoitin bloginkin siitä. Ajattelin painaa asian sydämeeni ainoastaan kauniina muistona ilman mielellä tai kielellä olevaa pientäkään kritiikin sanaa. Sillä kyseessä on yksi tämän päivän Sininauhan dynaamisimmista jäsenjärjetöistä. Toisinkin voisi olla, sillä joskus on Sininauhan ovi käynyt molempiin suuntiin kuin käkikellon luukku.

Siinä on ollut hyvää ja huonoa ja jotakin on välillä hämärtynytkin. Ehkä Sininauhassa kristillisyyskin.

Eilen toi posti Samarian historian monipuolisimman, yli 30-sivuisen paperilehden. Sitä lueskelin hyvillä mielin illalla ja aamullakin tätä kirjoittaessani.

Jäin pohtimaan aikaa, jolloin Krister Lindberg antoi merkittävän työpanoksen Sininauhaliiton hallituksen jäsenenä. Samaria, Sininauhaliitto ja Sininauhasäätiö omistivat yhdessä asunto-osakeyhtiönkin Helsingissä. Myös useita yhteisiä projekteja oli.

Samaria-lehdessä on sivujen alareunassa kuvineen lähes 50 poimintaa vuosien varrelta. Uutis- tai informaatiokynnystä ei ylittänyt koko lehdessä Sininauhaliitto kertaakaan. Tämän otan takaisin julkisesti, jos olen väärässä. Surullinen mieli jäi kuitenkin.

Syyt Sininauhan poissaoloon lienevät olemassa. Ja itse kullakin omansa. Mutta unohdukseen en usko, vaan valintaan. En olisi minä, ellen tätä ääneen pohtisi. Siksi tämä blogikirjoitus.

Tämä on myös oiva esimerkki viime aikona peräänkuuluttamastani, kansan suusta siepatusta faktasta ja fiktiosta. Joka on totta tai ei, mutta näin ihmiset muistelevat ja kertovat. Kuinka helppoa onkaan pyyhkiä jotain tapahtunutta osasta historiaa pois. Mutta kokonaan katoaa vain harva asia.

Vaikka moni Sininauhaliiton jäsenjärjestö on kokenut vaikeita aikoja keskusliittonsa kanssa, en toivo, että jäsenjärjestöt kääntäisivät sille selkänsä.

Puhun kokemuksesta, sillä itsellänikin on ollut omat, hankalat ja vähän katkeratkin aikani. Usein liekki kuitenkin sammuu vasta, jos kumpikin osapuoli lopettaa puhaltamisen. Näin koen käyneen muun muassa entisaikojen Tampereen Sininauhan kanssa.

Entäpä sitten se kirkko, joka istuisi jokaiselle?

Tästä minä pidän ja se olkoon tämän päivän blogini:
https://yle.fi/uutiset/3-10944086

Alan miehet kirkossa

Perjantaina juhlinut Samarian Big Boss Ismo Valkoniemi kertoi täällä somessa tarinan miehestä kirkossa:

"Kirkon etupenkkiin istuutui tuntemani päihdeongelmainen ja alkoi huudella kesken papin saarnan. Suntio teki kaikkensa, että saisi tuon väkivahvan häirikön poistettua tai pysymään hiljaa, sillä käytännössä tilaisuus alkoi olla riistäytynyt käsistä. Päivi kopautti minua takarivissä ja sanoi, että käy auttamassa. Kävelin eteen kuiskasin miehelle jotakin. Hän nousi ja käveli kirkosta ulos. Tilaisuuden jälkeen sain kiitosta ja ihailua. Minulta kysyttiin, että mitä olin sanonut. Vastasin, että se on ammattisalaisuus. Nyt paljastan vuosien jälkeen. Kuiskasin, että mene odottamaan Osuuspankin automaatille, saat tilaisuuden jälkeen kakskymppiä."

Kirkossa käyn joskus minäkin. Jumalanpalveluksissakin, mutta harvakseltaan. Kuulen kyllä Hänen äänensä ja läsnäolonsa sielläkin, vaikken sitä useinkaan heti ymmärrä. Ihmisten ja eläinten kauttakin sen koen. Parhaiten silloin, kun he eivät itse tiedä tuovansa Isän viestiä minulle.

Kerran istuin kirkon penkissä, kun en keksinyt mitään muuta tekemistä. Istahtaessani ajattelin, että onpa kovet penkit. Ja tulin katsahtaneeksi taakseni ovisuuhun nähdäkseni räsyisen laitapuolen kulkijan. Minun tuurillani se änkeää viereeni, vaikka kirkossa olisi tilaa kyllin muuallakin, tuumasin. Tiesin, että vedän heitä puoleeni, sillä olen yksi heistä.

Jumalanpalveluksen alkaessa mietin, että onpa vähän väkeä ja ettei tämän porukan takia juuri kannattaisi kirkkoa lämmittää tai valmistaa muutenkaan tilaisuutta varten.

Papin pitäessä saarnaansa mieleni tuumasi, että juuri tällainen on leipäpappi, ei mitään sanottavaa. Ja että minnehän menevät kirkollisveroni. Kun kolehtihaavi tuli kohdalleni, laitoin sinne vieraan maan kolikon tai napin, en muista. Mutisin itsekseni, että mitähän ne noitakin ahneuksissaan keräävät, olenhan veroni maksanut.

Loppuvirrestä ajattelin, että kyllä on laahaavaa eikä edes kirkkokuoroa pistämässä ryhtiä veisuuseen. Loppuisi nyt, että pääsisin pois.

Samassa katsahdin koko ajan vaiti ollutta, räsyistä miestä vieressäni. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan jättäen vaalean uran lian peittämiin kasvoihin. Sillä hetkellä purskahdin myös minä itkuun. Katsoin kirkon kattoon ja huokaisin sinne jonnekin: "Voi kun joskus elämässäni saisin Isä olla edes yhden kerran yhtä lähellä Vapahtajaani kuin tuntematon vierustoverini tällä hetkellä."

Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, että Vapahtaja istui kirkon kovalla penkillä vieressäni koko jumalanpalveluksen ajan.

Samaria 50 vuotta

Yksi Sininauhaliiton hienoimmista jäsenjärjestöistä on eilen merkkipäiväänsä viettänyt porvoolainen Samaria rf. Aidosti kaksikielinen.

Päiviksen kanssa olemme sen viimeiset, hyväksytyt henkilöjäsenet, jos olen asian oikein ymmärtänyt.

Ehkä ei pitäisi nostaa henkilöitä esiin, mutta elämässäni teen paljon muutakin mitä ei pitäisi. Krister Lindberg oli kuitenkin se pitkäaikainen operatiivinen veturi, joka hallituksensa kanssa, jäsenistön tukiessa on yhdistyksen rakentanut.

Hänen jälkeensä kehään astui Ismo ja Päivi Valkoniemi, jotka ovat minulle monen vuoden ystäviä. Ystävyytemme näkyy muun muassa Kulkuri-biisissä, jonka Ismo eilen viimein lupasi myös You Tubeen.

Sain ismolta eilen kauniin palautteen lähinnä tarinoistani, joita olen hänellekin kertonut. Erityisesti hän mainitsi yhden, jonka saatan kertoa huomisessa blogissani.

Ismo oli aikoinaan myös Sininauhakonsernin talouspäällikkönä, jolta ajalta kerron pienen tarinan.

Aikoinaan ollessani Sininauhaboss, halusin Päivi Strandénille vastuullisen aseman. Ei siksi, että hän oli vaimoni, vaan koska hän oli ylivertainen ja luotettava työntekijä. Kun hallitus suljettujen ovien ja selkäni takana asiaa käsitteli Valkoniemen ollessa läsnä, kertoivat aina luotettavat pikkulinnut hänen sanoneen kokouksessa, että vain Soini voi edes ehdottaa tällaista.

Nyt Ismo ja hänen vaimonsa tekevät loistavaa työtä Samariassa, joka on saanut kiitosta valtion ylimmältä johdolta saakka. Saattaapa talossa olla joku muukin Valkoniemi, kuten itseni aikana oli Soineja Sininauhasäätiössä ja vähän -liitossakin. Kun miehelle asiasta mainitsin, hän loihe lausumaan hyväntahtoinen virne kasvoillaan, että kun pyydettiin molempia 😍.

Juhlat olivat hienot ja tapasin paljon tuttuja. Oli myös kirpeän raikasta huomata, että Samaria on vähintään yhtä hyvällä tolalla kuin Sininauha aikanani. Tosin viikko pari sitten huomasin Sininauhan Mäkelänkadun asuinyhteisön olevan paremmassa kunnossa kuin koskaan aikanani. Paitsi, että eivät ole saaneet valmista allasosastoa uudelleen käyttöön vieläkään 😂😆.

Itsensä kanssa eläminen

Kun olin elämän sykkeessä mukana siten, että kolmasosa elämästä meni itsensä myymiseen muille, oli suhteellisen helppoa kokea olevansa tarpeellinen ja hyödyllinenkin. Tätä jaksoa kutsutaan usein palkkatyöksi.

Sitten tilttasi pumppu. Se, ynnä kokemukset isäni kuolinvuoteelta auttoivat tekemään yhden elämäni parhaista ratkaisuista. Vieläkin suren isäni haudalla joskus, että hän ei osannut luopua ansiotyöstä aiemmin. Hän vain totesi kuolinvuoteellaan, että olisi toivonut eläkepäiviensä olevan toisenlaiset. Toki niitä varjostivat myös sairaudet.

Kun luovuin Sininauhan operatiivisista johtamisista, olin vielä viisi vuotta enemmän tai vähemmän tyhjänpanttina käytävillä ja työhuoneessani. Sain tehdä sitä missä muut eivät nähneet järkeä niin kauan kuin eivät nähneet tekemisissäni mitään mieltä. Ja kun mieli viimein näkyi, kokoontui joku johtoryhmä jossakin ja otti tekemiseni "osaavampiin" käsiin 🤪.

Se oli  henkisesti raskas puolivuosikymmen, joka viitoitti polun tulla toimeen itsensä kanssa. Toinen puolivuosikymmen meni opettelussa kokoaikaiselle eläkkeelle, jolloin päivän pääsisältö oli odottaa yksin tai kuvan Niilon kanssa Päivistä kotiin töistä.

Kymmenen vuoden leppoistamiselämän täydennyskoulutusjakso siis. Nyt kun elän Jokilaaksossa ilman ihmisseuraa ja ennenkaikkea elinkumppania, viihdyn oivalla tavalla itseni kanssa.

Mutta erakoituminen ei ole silti näköpiirissä, sillä somemaailma antaa minulle paljon.

Olen kerännyt erilaisille foorumeille paljon virtuaali-ihmisiä, joita en livenä tunne, en tule koskaan tuntemaan, saati, että tapaisin joskus. Mutta nämä kaikki ihmiset ovat silti olemassa, joista teen enemmän tuttuja ja ystäviä itselleni, kun siltä tuntuu.

Vajaa vuosi sitten vietin köyhääkin köyhempien ihmisten, aikuisten ja lasten kanssa kuukauden Filippiineillä. Niin aion tehdä nytkin, mutta minulle aivan uudessa paikassa, jossa en ole koskaan käynyt. Ensi talvena vietän uusien someystävieni luona myös yöt. Käytännössä elän heidän kanssaan siis yötä päivää. Sitä varten olen hankkinut muun muassa mosquitoverkon, sillä ikkunalasit eivät näihin mataliin majoihin kuulu.

Eniten minua vetää puoleensa lapset, mutta toki myös heidän perheensä. Kaikki se elämä, jossa on heidän rakkautensa, onnensa ja surunsa.

Joten vaikka viihdyn itseni kanssa yksin, kaipaan kontakteja elävään maailmaan. Aikuisiin, lapsiin ja koiriin vailla ihmiskotia.

Mutta luulen, että niin pienenä en edes yritä olla, jotta se olisi kaikkien mieleen. Sitä paitsi se on mahdotontakin. Sillä kun annan koiralle, jonka kodittomuuden, kurjuuden ja nälän ovat aikaan saaneet ihmiset, makupalan tai peräti aterian, haukkuu minut ja koirat muiden koirien sijaan änkyrä osa someväestä sähköisessä maailmassa. Että koirille kuula kalloon. Ja joskus tuntuu, että minulle myös.

Arvoisa Osuuspankki siellä jossakin Jumalan yläpuolella

Harvoin joku yritys kykenee näyttämään minulle niin konkreettisesti pienuuteni kuin Osuuspankki nyt teki. Minäpä kerron.

Olen elämäni leppoistamisvaiheessa ja vietän puolet vuodesta Aasiassa tukikohtana Thaimaa. Siihen tarvitsen viisumin, jonka saamiseksi on kerättävä iso kasa liitteitä.

Kun baht on vahvistunut, ei varallisuuteni osoittamiseen riitä entiseen tapaan eläkkeeni, vaan tarvitsen myös tililläni olevista varoista englanninkielisen saldotodistuksen.

Joten tuntitolkulla erilaisia vaihtoehtoja käyttäen yritin saada puhelin- tai edes chatyhteyden pankkivirkailijaan. Viimein siinä onnistuin kuullakseni, että kyseistä saldotodistusta ei saakaan noin vaan. Vaan se on tilattava ja toimitusaika on kymmenen päivää.

Kun se ei saa olla kuukautta vanhempi, meni aika tiukille, sillä sen jälkeen on vielä saatava määrättyihin papereihin maistraatista notaarin vahvistus. Jonka jälkeen suurlähetystö tarkastaa, että paperinippu on oikealla tavalla kasassa ja päästään varsinaiseen viisumikäsittelyyn.

Kyseisen saldotodistuksen tilasin 2.9. Vaikka yhteyden saaminen Osuuspankiin on kiven alla, tässä vaiheessa vielä oli ymmärrystä ja luotin asiakaspalveluun. Joka ymmärsikin minusta johtumattoman tiukan aikataulun ja lupasi hoitaa asian kiireellisenä.

Kun vielä 9. päivä ei posti saldotodistusta tuonut, otin yhteyden pankkiin. Taas tuntien työ. Henkilöasiakkaana en päässyt enää läpi lainkaan. Mutta koska olen myös yritysasiakas, sain liveihmisen sen kautta kiinni. Joka näki tiedoistani, että asia ei ole edes työn alla.

Paloi käämit totaalisesti, sillä sekä lennot että hotelli oli maksettu, mutta ja vain saldotodistus puuttuu.

Olisin yrittänyt viedä viisumiasiaani eteenpäin englanninkielisellä tiliotteella, mutta siinäkin Osuuspankki loistaa. Englanninkielisen tiliotteen saa vain OP-mobiililla, jossa on pankin laittama esto, että sivua ei voi tulostaa, ei lähettää itselle, eikä ottaa edes kuvankaappausta.

Sille ainoalle henkilölle, jonka sain pankista kiinni, aikani räksytin. Tosin anteeksi pyydellen ja ymmärtäen, että syy ei ole hänen. Sanoin, että kaikki vastuulliset pankkipäälliköt ovat minulta salattuja anonyymejä, joten kerron sinulle, että joku raja pitäisi olla asiakkaan kyykyttämisessäkin. Lopputulos oli, että tämä äänestä päätellen nuori nainen purskahti itkuun.

Säälin häntä vielä tätä kirjoittaessanikin, sillä hän yritti parhaansa. Joka oli kuin hän olisi lukenut jotain koulutuksessa opittua mantraa, että minä ymmärrän ja olen pahoillani, mutta en voi tehdä asialle enempää.

No, jotain tapahtui ja asiakaspalvelija soitti samana päivänä, että voin hakea saldotodistuksen Keravan konttorista. Onneksi pyysin sen myös paperisena, joka tosin tätä kirjoittaessa ei ole tullut 😖😖.

Kun menin Keravan konttoriin, sanoivat sen edessä olleet asiakkaat, että jos ei ole varattua aikaa, ei pääse kuin tuulikaappiin. No, minä pääsin ja löysin ison toimiston ainokaisen paikalla näkyneen virkailijan. Joka sanoi minulle, että et sinä voi todistusta saada täältä, vaan on palattava lähtöruutuun.

Olin jo kääntymässä takaisin, kun oivalsin kysyä, että kun sotunikin otit, niin ei siellä koneellasi vaan ole jotain henkilökohtaista sähköistä lokeroani, jossa olisi mainitsemani saldotodistus? Sillä minulle luvattiin, että voin sen noutaa täältä. Melkoisen tympeä ilme kasvoillaan virkailija löysi sen ja printtasi minulle taatusti ilman pahoittelua.

Nyt piti olla homman viimein kasassa ja sain seuraavalle päivälle varattua ajan maistraattiin. Mutta ystävällinen notaari oli tarkkaakin tarkempi ja totesi, että hän todistaa vain alkuperäisen saldotodistuksen. Mutta tämä on koneella printattu Keravan konttorin kopio, joten myös allekirjoitukset ovat kopioita. Onneksi hän piti Niilo-koirastani ja sanoi, että hänen täytyy vähintään tarkistaa Osuuspankista, että kyseiset allekirjoitushenkilöt ovat siellä työssä. Mutta vaikka hän kuinka yritti, ei hän päässyt puhelimella läpi.

Joten arvoisa Jumalan yläpuolella oleva Osuuspankki. Miten meni niin kuin omasta mielestä pienasiakkaan asiakaspalvelu?

En olisi koskaan kuvitellut paljonkin pahaa elämäni aikana tehneenä kokevani päivän, jolloin tuntuu, että ainoa tapa saada tämän päivän Osuuspankista haluamansa, on mennä sisään yöaikaan dynamiitin ja sorkkaraudan kanssa 😂.

Blogejani on luettu yli 400 000 kertaa, joten sosiaalisen median ansiosta yksittäinen ihminenkin saa ääntään kuuluville. Tässä siis julkinen palaute ja mielipide. Vuosikymmeniä uskollisena asiakkaananne olleena toivon, että häviäisitte koko pankkikartalta.

Sosiaalinen media

Minulla on kämmenen ja välillä lähes kahden kokoinen älylaite, jota käytän paljon ja monipuolisesti. En lähde luettelemaan ohjelmia tai sovellutuksia joita käytän, mutta niitä on reippaasti yli toistasataa. Pari vuotta sitten määrä oli puolet vähemmän. Mukana on vain kolme peliohjelmaa. Pasianssi, jätkänshakki ja shakki. Muut ovat enemmän tai vähemmän hyötyohjelmia.

Asun ilman toista ihmistä, joten kommunikoin laitteellani paljon ympäri maailmaa. Se on tärkein yksinäisyyden torjuntakeinoni, josta en löydä kuin hyviä puolia.

Kun kaksi vuotta sitten aloitin chattailemalla, Google-kääntäjän avulla englanninkielen opiskelun, en ollut kyseistä kieltä opiskellut koskaan minuuttiakaan. Alussa tarvitsin jokaiseen lauseeseen kääntäjää, mutta nykyisin harvemmin. Mitä paremmin keskustelukumppani kieltä osaa, sitä vaikeampaa se on minulle. Hänellä on aivan liikaa sanoja, joita en ymmärrä. Mutta jos vastapuolella on vähemmän sanoja, onnistuu tänään livekeskustelukin videokuvan kanssa, vaikka toiselle puolelle maapalloa.

Tähän harrastukseen ja elämäni nykyiseen sisältöön käytän paljon aikaa päivittäin. Mutta harva minua siinä ymmärtää. Kunhan haukkuvat koko somen.

Tänä aamuna gambialainen nuorimies kysyi minulta missä olen. Vastasin, "Now I walk in forest with my Niilo-dog". Johon hän, että voinko lähettää hänelle aavikon laitaan, hiekan keskelle kuvia suomalaisesta metsästä? Tein työtä käskettyä. Seuraavasta kysymyksestä en enää selvinnytkään ilman sanakirjaa, sillä Ebrima Bojang kysyi millainen sitten on suomalainen metsä ja minkä nimisiä puita siellä kasvaa?

Ajan tähän kaikkeen olen ottanut television katselusta sekä dekkareiden ja aikakauslehtien lukemisesta.

Kun nykyisin vietän vuodesta puolet Aasiassa, on opiskelusta hyötyä sielläkin. Kun esimerkiksi olen ostamassa paikallisesta tavaratalosta, Tesco Lotuksesta rotanmyrkkyä. Tai etsin Jomtienin postin uumenista Suomesta lähetettyä pakettia.

Turkin turbaanikurpitsa

Keväällä kirjoitin, että sain vastavuoroisesti Bulgariasta hyötykasvien siemeniä, kun lähetin sinne vastaavia, Thaimaasta tuomiani tuotteita.

Joukossa oli pussi, pari, joita luulin aivan tavallisiksi kurpitsansiemeniksi. Ihmetellen kasvamista katselin kasvihuoneessa ja sen edessä laatikossa. Jotenkin ne näyttivät toisenlaisilta, mutta annoin asian olla. 

Toissapäivänä innostuin sitten ottamaan selvää mitä mahdan viljellä. Mutta tämänkin tein vasta sen jälkeen, kun olin ensin yhden lautasellisen niitä syönyt. Koska aamulla heräsin, eivät ne ainakaan kuolemaksi olleet.

Vaan itse asiassa oikein hyvän ruuan sain aikaiseksi, vaikka vasta otan ensi askeleita ruuan teossa.

Ruokablogeja en silti aio kirjoitella, vaikka jotakin aiheesta kerronkin silloin tällöin. Pienviljelijä kun verottajan mielestä olen. Silloin on oltava jotain viljeltävääkin.

Omaa tuotantoa olleet luomuperunat olen syönyt jo ajat sitten, mutta muutakin kasvihuoneesta mainittujen kurpitsojen lisäksi löytyy.

Ruohosipulia, paprikaa, kurkkua ja tomaattia makkaranpalojen joukkoon ja sitten pannulle paistumaan. Vähän roiskasin joukkoon verenpainelääkettä eli suolaa sekä murskattua pippurisekoitusta. Oikein hyvää eikä lainkaan perinteistä äijäruokaa.

Mutta mitä nämä kurpitsani sitten ovat? Hauska ja nopeakasvuinen. Pitkät versot kasvatetaan säleikköön tai maata pitkin. Tekee suuria turbaaninmuotoisia, monenvärisiä kurpitsoja. Voidaan syödä, mutta kasvatetaan lähinnä koristekäyttöön.

Humala haihtuu, mutta ikuinen hulluus säilyy

Tämän tekstin julkaisin Facessa eilen, mutta kun se liittyy toissapäivän aiheeseen, julkaisen sen täälläkin. Yksi blogin ja Facesivujen eroista on, että ne tarttuvat eri lailla esimerkiksi Googlen hakupalveluiden haaveihin.

Lähes neljäkymmentä vuotta sitten, minulle oli yhteinen saunasessio Tikkurilan uimahallissa viikoittain Tapsa Rautavaaran kanssa. Hän ui saunomisineen tunnissa 2 kilometriä ja minä yhden. Rehvakas, muttei ylpeä oli Tapsa.

Silloin hyppäsin kymmenestä metristä, mutta Tapsa ei ja siihen se jäi, vaikka se olikin jännittävä kokemus.

Nyt 69-vuotiaana ja 100-kiloisena menin eilen Mäkelänrinteen uimahalliin ja siinä leppoistamisen sekä kellumisien lomassa katselin hyppytornia. Jälleen kerran päätin, että vielä joskus tuolta kympistä hyppään uudelleen.

Tänään menin halliin taas. Ja vaikka 40 vuoden takainen humala on haihtunut, niin hulluus on säilynyt. Joten hyppäsin 10 metristä ja oli se edelleen hieno kokemus.

En tiedä kehuiko hyppyjen valvoja säälistä, mutta hän sanoi, kun nousin altaasta, että kunnioitan.

Hänen apuaan tarvitsin viittomiseen, kun on näkö sen verran huono, etten nähnyt tauluista mikä kerros kulloinkin on hyppyvuorossa 🤣🤣.

Yksilöliikuntapaikat

Eilen soitti naapurikylän minuun nähden nuori mies (40 v.). Ja kysyi lähdenkö uimaan Mäkelänrinteen uimahalliin tai mikä virallisesti nimeltään lieneekään.

Sehän vaan minulle sopi ja koppasin uimavermeet ynnä pari alkoholitonta olutta matkaan. Siisti ja iso paikka, jossa aiemmin tuli käytyä useamminkin, kun asuin naapurissa Mäkelänkadulla.

On hieno asia, että uimahallit ovat säilyneet Suomessa edullisina koko kansan liikuntapaikkoina.

Vaan näin ei ole kaikkien, kuntien liikuntapaikkojen ja -hallien laita. Ne ovat valloittaneet seurat ynnä vastaavat porukat. Toki käytäntö on kirjavaa, jonka huomasin, kun vähän Googlen avulla selvitin. Jos et kuulu seuraan tai ole muuten järjestäytynyt johonkin joukkoon, on oma paikkasi näissä isolta osin verorahoilla tehdyissä ja ylläpidetyissä paikoissa liian usein hakusassa.

Aivan turhaa napinaahan tämä on, mutta muistan pienen Marko-poikani, joka kuusi-vuotiaana meni ensimmäisen kerran hankkimani jääkiekkomailan kanssa luistinradalle. Ja ei aikaakaan, kun hän tuli itkien takaisin. Sanoi, että vain vähän aikaa sain pitää jääkiekkoa ja sitten isommat pojat ottivat sen itselleen. Kysyi myös, että voitaisiinko hankkia kaikille oma kiekko?

Niinpä. Vain harvoin on tilaa pienelle ja vähän suuremmallekin oman tiensä liikunnan harrastajalle, joka kuitenkin haluaisi samaan halliin tai muuhun liikuntapaikkaan kuin muutkin.

Piristävä poikkeus ovat tosiaan uimahallit, joissa on jossain kolosessa aina sen auki ollessa tilaa yksinäiselle kulkijalle. Joka ei kaipaa uima- eikä muutakaan seuraa. Hänelle, joka haluaa olla siellä missä muutkin, mutta kuitenkin yksin.

Ystäviä, onko heitä?

Ystävät, kaverit, tuttavat, vieraat, kylän miehet ja naiset, vihanaiset sekä -miehet ynnä enemmän tai vähemmän tuntemattomat, joihin kuuluvat nekin tai hekin, joihin haluan tai en halua tutustua.

Siinä ehkä koko maapallon ihmislauma, joista jokaisen laitan johonkin kategoriaan. Jos määritän ystäväkseni hänet, jolle voin, haluan ja myös kerron kaiken, minulla ei ole ollut heitä ainoatakaan milloinkaan. Ei, vaikka olen jakanut rakkauteni ja vuoteenikin vuosikymmenien ajan.

Kaikkia sydämeni saloja ja kipeyksiä en ole jakanut koskaan kenenkään kanssa. Tai olen minä, mutten ihmisille. Eläimille ja varsinkin koirille kerron kaiken. Tuntemattomillekin.

Nykyisin erityisesti Niilo-koiralle, vaikka tiedänkin, etten ole sille ainoa rakas, vaan yksi sen neljästä sydämen valituista.

Jännä juttu. Niilo on ihmisiällä laskettuna kohta kuusikymppinen äijä eikä sillekään ole omasta heimosta tullut juuri ystäviä. Paitsi yksi. Rudi nimeltään, jonka viimeinen leposija on Jokilaakson Rabbit Islandilla. Käynkin siellä useamman kerran vuodessa Niilon kanssa. Sille luulen haudan olevan paljon vain menneen talven lumia. Mutta koiven nostolla se jättää Rudille kuitenkin postia joka kerta. Joten ehkä tässä vuosia kestäneessä ystävyydessä on jotain, mitä ihminen ei koskaan tule ymmärtämään.

Jos koiralle voi olla ihminen rakkain elävä, toki ihmisellekin voi olla sitä koira. Koiran ja ihmisen taival on ainutlaatuinen muutenkin kuin vain 15 000 vuotta kestänyt yhteinen matka. Siihen on mahtunut myös kipeyttä ja surua. 1820-luvulla muun muassa susilauma tappoi Suomessa yli 20 lasta. Suttakaan en silti vihaa, mutta kunniotan sitäkin enemmän.

Haluaisin, että minulle tärkeimmät ihmiset olisivat edes vähän ystäviäni. Ehkä he ovatkin, vaikken sitä tällä hetkellä ymmärrä, sillä he haluavat olla mahdollisimman vähän tekemisissä kanssani.

Omien polkujen kulkeminen ei olekaan vain ruusuilla tanssimista. Tämän kaiken kerron Merikonttikotimme yön hiljaisuudessa Niilolle. Joka ymmärtää aina tarkoittamallani tavalla eikä koskaan kerro mitään luottamuksellisia asioita muille ihmisille.

Sininauhaliiton Syysrastit 2019

Syysrastit, Sininauhaliiton ja sen jäsenjärjestöjen kristillisen päihdetyön sekä -väen yhteinen tapahtuma on järjestetty vuosittain kohta 20 kertaa.

Pitkälti yli toistakymmentä kertaa olen pitänyt päivillä myös tietokilpailun tarinoineen. Jokunen vuosi sitten uudistin osiotani ja kehittelin tilalle muun muassa tehtävän, johon ei hyvistä yrityksistä huolimatta tullut ainuttakaan oikeaa vastausta.

Se ja mikä kaikki muu lienee ollut syynä, mutta se lopetti alusta asti mukana olleen yhden Syysrastien perinteen. Syitä ei minulle ole kertonut kukaan. En tosin ole kysellytkään. Aikansa kutakin kuitenkin, ajattelen nyt.

Ainakin yksi perinne on jatkunut. Se olen minä itse, joka olen ollut mukana joka kerta. Vivamon saunan laiturilla poseeraavan Niilonkin kanssa monesti. Kasvavaa huolta kannan siitä, että koska järjestäjätahoja on vain yksi, se ei tarvitse kuin yhden ihmisen päätöksen, niin perinne katkeaa.

Uudelleen ja uudelleen olen puhunut koko kristillisen päihdetyön kentän yhteisistä päivistä, jotka eivät llisi "yhden varassa". Samaria, Kristillinen alkoholi- ja narkomaanityö eli KAN, Suomen Katulähetysliitto, Pelastusarmeija, Sininauhaorganisaatio jne.

Keille puhun, sanovat hyvä ajatus, mutta puuttuu se tai hän kuka tekisi tämän valmiiksi. Harsimiseen tarvitaan usean tahon siunaus tai ainakin hyväksyntä sekä valtakirja, jota ei minulla ole. Tosin sitäkään en ole koskaan pyytänyt.

Mutta yksi tärkeä, niin ikään vuosia esille nostamani asia nytkähti viimein eteenpäin, kun Sininauhasäätiön Big Blue Boss eli Henri Pelkonen otti kopin. Se on kansan suusta siepattua faktaa ja fiktiota kaikesta Sininauhaan liittyvästä vuosien ja vuosikymmenten varrelta. Tärkeintä ei ole mikä on mitenkin totta, vaan kuinka ihmiset tarinoita ja tapahtumia muistavat ja kertovat.

Jyväskylän Katulähetyksessä tein samasta aiheesta ison työn, kun tallensimme studiossa monta tuntia katulähetysveteraanien tarinoita. Sieltä se jalostui kuitenkin osaksi virallista Katulähetyksen historiikkiä, joka on toki tärkeää sekin. Mutta mehevimmät ja mielenkiintoisimmat tarinat puuttuvat, joten se ei ole sitä mitä etsin.

Nyt olen saanut uuden mahdollisuuden. Ehkä etsin jotain samaa kuin Elias Lönroth aikoinaan kansan parissa. Jos päiviä riittää, tästä teen nyt totta Henri Pelkosen turvallisen persoonan ja siunaksen alla.

Anteeksiantaminen ja -pyytäminen, osa 2

Yli 30 vuotta sitten vaimoni Liisa soitti minulle töihin, kun poikamme Marko oli tehnyt jonkun kolttosen. En muista mitä, mutta mieleni  kiehui ja ajattelin, että hän saa kuulla vähintään kunniansa, kun pääsen kotiin. Matkalla mieleni laantui. Kun saavuin pihaan, näin oviaukossa syyllisen näköisen pienen pojan, suli sydämeni lopullisesti. Koppasin pikkumiehen kainalooni, halasin ja sanoin ainoastaan: "Annettu jo".

Kalliomäen puolimatkankodin päihteettömässä yhteisössä käytettiin tarvittaessa päihtymyksen kontrollointivälineitä. Jos työntekijä erehtyi olotilan määrittelyssä, seurasi julkinen anteeksipyyntö kaikkien kuullen ja Jyväskylän Katulähetyksen kustantamat kakkukahvit koko talon väelle.

Sininauhasäätiössä oli työntekijä Outi Åhman-Toivari, jonka kanssa olin usein eri mieltä. Hän lähti työsuhteen päättyessä viimeisen kerran enemmän tai vähemmän ovet paukkuen. Joskus häntä, kuten kaikkia muitakin työntekijöitä muistelen. Vuosikymmenen tai kahden jälkeen soi puhelimeni.  Yllätys oli suuri, sillä langattoman langan toisessa päässä oli Outi. Joka sanoi, että häntä on vuosia painanut mieltä, ettei ollut niin hyvä työntekijä kuin olisi voinut. Että voitko antaa anteeksi? Sillä hän nousi sydämessäni suureksi ihmiseksi, jota en lakkaa koskaan arvostamasta.

Olin operatiivisena johtajana monta kymmentä vuotta ja selkäni takana silloin ja jälkeenkin päin tapahtui yhtä ja toista. Joskus sattui, että joku

työntekijä lankesi juomaan ja vei mukanaan asiakkaita kentälle. Jos ja kun tämä työntekijä selvisi kuiville uskon avulla, ei siitä seurannut julkista anteeksipyyntöä edes mukanaan viemiltään asiakkailta. Vaan viesti, että "Jumala on antanut kaiken anteeksi". Ja kainaloon palasi enemmän tai vähemmän mustanpuhuva raamattu tuomionäänineen.

Anteeksiantaminen ja -pyytäminen, osa 1

Luulen, että olen otsikon mukaisten toimenpiteiden irvikuva. Mutta niin on moni muukin.

Ensimmäisen kerran pohdin tätä tosissani, kun ulkomailla ollessani kotiini Keski-Suomessa tehtiin asuntomurto. Etsivät ulkomailta vuosien aikana tuomiani viinoja, joita en koskaan ollut juonut eivätkä he löytäneet. Muuta varastettavaa lähti matkaan kylläkin.

Nämä kolme kaveria, joista kaksi olin hakenut vankilastakin siviiliin useamman kerran, saivat aikaan prosessin itsessäni, jonka täydellistä loppua ei minulla ole näköpiirissä.

Halusin antaa murtomiehille anteeksi, mutta edellytin, että he tulevat sitä kotiini pyytämään. Annoin anteeksi sieltä jostakin ylhäältä, Luojani yläpuolelta heidän ryömiessään madon lailla edessäni. Ja olihan minulla millä vesseleitä ruuvata ja kiristää. Rikosilmoituksesta lähtien.

Tapahtunut pysäytti minut. Sitäkö anteeksianto tarkoittaa? Että ihmisen on pyydettävä anteeksi alkoholismiaan, sairauttaan, lastenkotimenneisyyttään, laitostumistaan ja sitäkin, että on olemassa vai tämän kaiken seurauksia?

Täydellinen anteeksianto on minulle sitä, että haluaa ja pystyy antamaan anteeksi koko sydämestään silloinkin, kun tekijät eivät koskaan saa tietää tai ymmärrä tehneensä mitään väärää. Enkä itsekään kerro asiasta milloinkaan kenellekään. En edes asianomaisille, vaan painan tapahtuneen hiljaa sydämeeni täydellisesti hyväksyttynä. Enkä aseta itseäni kenenkään yläpuolelle enkä alapuolelle. Vaan vain rinnalle ymmärtäen, että tälläistä on elämä ja tällaisia me olemme, me ihmiset. En pysty tähän, vaikka tiedän, että pitäisi.

Tässä on Brother Christmas Ari Koposella työmaata Arkadiamäellekin pohdittavaksi. Sillä Keski-Uusimaan Pasi Natuselta ei anteeksipyyntöä irtoa, vaikka hän levitti yli kymmeneen sanomalehteen hyvin loukkaavan ja paikkaansa pitämättömän tiedon.

Jokilaakson elämää Niilon kanssa

Jokilaaksossa, luonnonvartijan peltikodissa elän nykyisin vailla vakinaista ihmisseuraa. Seuranani on ympärillä ainutlaatuinen luonto sekä osaomistuskoira Niilo.

Pääsen sen kanssa päivä päivältä paremmin samalle aaltopituudelle. Yksi sen kammotuksen aiheita on K-O-R-V-A. Sitä ei voi sanoa tavaamatta sen kuullen edes lauseeseen kätkettynä, sillä se yhdistää sen korvalääkäriin. Jolloin tärkeää ja ykkösprioriteetti on löytää pikaisesti piilopaikka.

Mutta muutakin murhetta sen äly sille teettää. Kerran menimme uimalaiturille ja se astui jotenkin lankulta sivuun. Kuului valtava parahdus ja se juoksi kotiin eikä taakseen vilkuillut. Pari kertaa se piti hakea hihnassa takaisin "onnettomuuspaikalle". Kunnes se oppi, että jos tulee kanssani ulos, on oltava matkassa koko reissu.

Mutta tämäkin logiikka tekee sille tepposia. Se tietää, että yön ja aamun ensilenkillä ei mennä laiturille, joten niille on ihan jees lähteä riemumielellä mukaan. Mutta päivä- ja iltalenkit ovat sille tuumailun paikkoja, koska lainkaan aina en sitä vaadi mukaan. Vaan kysyn nätisti ja Niilo päättää itse. Että lähteäkö vai eikö lähteä.

Kuten eilen, kun lähdin naapurikaupunkiin syömään. Se aikansa tuumaili, että laiturille Jormas nyt menee ja sinne en lähde, jos ei käsketä eikä määrätä.

Mutta se erehtyi. Kun laitoin ulko-oven kiinni, se kipitti totuttuun tapaansa lattianrajaan olevaan ikkunaan katsomaan oliko tehty päätelmä oikea. Voi sitä parkua, kun se huomasi tehneensä virhearvion kävellessäni Soiniityntien siltaa kohden. Mutta ei auttanut. Kotiin oli jäätävä oman valinnan seurauksena.

Usein yrittäessäni ymmärtää Niilon onnen eväitä, ihailen ja kadehdinkin sitä. Kun se saa olla mukana tai tietää, että joku sen rakastamista neljästä ihmisestä on lähellä, on onnen peruspalikat kasassa.

Muut puitteet eivät sen vaakakupissa juuri paina ja se nukkuu yhtä onnellisena 29 euron teltassa, 10 asteen viileydessä kuin miljoonan euron talon jonkun tuhannen euron matollakin.

Niilo ei tuumaile paljonko on rahaa massissa tai onko huomiseksi ruokaa. Se ei elä eilisessä eikä tulevassa, vaan tässä ja nyt. Joskus kun kieriskelen keskeneräisten asioitteni kanssa, haluaisin siihen mukaan aimo annoksen koiran elämää.

Mutta elämä on ja monessa turhaakin turhemmassa elän ja olen itse mukana. Rikkaana en aio kuolla silti.  Ellen voita Eurojackpotissa 100 miljoonaa 🤣🤣.

Nukuin Niilon kanssa yon ulkona

Oli mukava vuorokausi, vaikka Päiviksen kanssa kipinöikin, kun Niilo tuli Jokilaaksoon vaihtaakseen kolmen asunnon loukussaan loukusta toiseen.

Merikonttisaunan saunafiilikset antaa minulle ja joskus Niilollekin luonnon ja keraamisten kivien yhdistelmä.  Joista jokainen Kerkeksen kivi on niin sanotusti käsin taputeltu ja 1400 asteessa kypsennetty. Tekijä-Tepon mukaan ne on niin kuumassa paistettu, että niiden antamassa lämmössä voi pirukin kylpeä.

Alkoholittoman oluen, saunomisen ja uimisten lisäksi kokonaisuuteen istui tällä kertaa neljäskin palanen. Joka ei ole jokaisen herkkua, vaikka onkin lähes kaikkien saavutettavissa. Siihen kuuluu vuolukivestä kaiverretut, makkaran menevät putket. Joiden sisällä paistan loistavan makuiset löylymakkarat. Niiksi valikoitui tällä kertaa HK:n Kabanossin Grillibalkanit. Sinapiksi istui Ruotsista kotiin palanneen, "taatusti suomalaisen" Turun Sinapin mieto maku.

Vuorokauden toinen huippukohta oli yö, kun Suomen Latu yhteistyössä  PEFC:n kanssa haastoi neljännen kerran nukkumaan määrätyn (31.8.) yön ulkona.  Silmiini tämä sattui ensimmäisen kerran ja tartuin haasteeseen, kun osaomistuskoira Niilokin palasi sopivasti Jokilaaksoon. Turvatekijäkseni telttaan muun muassa 😅.

Tapahtuman hyväksytyksi nukkumismuodoksi valitsimme Biltemasta hankitun 29 euron yösijan. Joka aukeaa ja on valmis yövyttäväksi parissa sekunnissa.

Monen vuoden jälkeen suhtauduin nöyrästi teltassa yöpymiseen. Puuhaa harjoittelinkin yhden koeyön verran Merikonttikodin lattialla kuukausi sitten. Ja pystyttämässäni teltassa tuli niin kylmä, että piti yöllä nousta laittamaan ilmalämpöpumppu päälle 🤣🤣🤣.

Aivan toisin oli Niilon laita. Se pomppasi telttaan petiksi laittamani keinokarvan päälle kuin se olisi nukkunut siinä vuosikaudet.

Mukava yö ilmapatjan päällä makuupussissa, vaikka hetken jo yöllä ajattelin, että mennäänkö vilua pakoon Jokilaakson luonnonvalvojan peltikotiin. Ulkona oli asteita vähän yli toistakymentä.

Kun olin aivan maan rajassa korva lähes kiinni nurmikossa, kuulin monet äänet huonolla kuulollani paremmin. Vantaa-Helsinki lentoaseman koneiden nousut kuuluivat kuin ne olisivat olleet entistä lähempänä. Saunan pukuhuoneen yötäpäivää elämöivä Radio Suomikin kuului paremmin. Sen suljen ensi yöksi, jos yövymme teltassa toisenkin yön.

Siihen kannustaa pimeässä yössä kuulemamme luonnon äänet. Monta kertaa kuulimme suomalaisittain ison linnun siipien havinaa, jonka tiedänkin olevan lähistöllä asuvan ison pöllön tai huuhkajan. Sen silloin tällöin näenkin. Mutta kuulimme myös jonkun isomman eläimen tallustavan yössä useamman kerran. Sitä Niilon kanssa kuuntelimme molemmat vaiti. Tätä ehkä kuuntelemme ensi yönä lisää. Turvatekijä Niilon kanssa. Pyh, sanon turva-Niilosta minä.

Fiilis yöllä oli muutenkin outo. Tuokion koin, että minulla oli yön hiljaisessa hetkessä kaikki, eikä mitään puuttunut. Mutta kuitenkin puuttui kaikki. Kaikki se mikä on ollut suurinta minulle. Syvällä sydämessä ollut Päiviksen rakkaus, jonka olen menettänyt ikuisiksi ajoiksi.

Mitä minulla on oikeus tietää?

Silloin tällöin pohdin niitä näitä, joissa on järkeä ja järjettömyyttä sikin sokin. Nyt tarttui mietintämyssyyn tavallisen kansalaisen oikeus saada tietoa henkilöistä, jotka selkeästi voivat olla uhka kenelle tahansa.

Iholle asia tuli tällä kertaa, kun poliisi jahtasi kahta virkaveljeä ampunutta miestä läpi valtakunnan. Jotka siis pakenivat keskuudessamme. Jos rahvas (lue me) halusi nimet tai edes kasvot, oli ne etsittävä jostakin MV-lehden sivuilta.

Käämit minulta paloi, kun poliisin tiedottamisen avoimuutta peräänkuulutettiin julkisuudessa. Tähän KPR:n tutkimusjohtaja komisario Kimmo Huhta-aho sanoi medialle, että hänellä on laudatur suomenkielessä ja hän on suhteellisen selkeästi kertonut mitä poliisi tässä vaiheessa asiasta sanoo. Ehkä laudaturin hankkimiseen käytetystä ajasta osa olisi ollut hyvä käyttää käytöskoulun käymiseen.

Veljeni teki työiän mittaisen uran poliisina ja hän sanoi kerran, että jokaiselle kollegalle nousee alussa virka hattuun. Joiltakin se tulee alas joskus ja joiltakin ei koskaan. Viisaasti sanottu, vaikka broidillani ei laudaturia mistään ollutkaan.

Käytännössä jokainen suomalainen edustaa poliisin työnantajaa maksamalla veroja. Joista mainittu komisariokin saa silavaa leipänsä päälle. Häntä kiinnostaa ehkä vain rikosten selvittämisprosentti. Mutta jossakin pitäisi tulla myös kansalaisten turvallisuus sekä oikeus saada tietää minkä sortin kriminellejä liikkuu akuutissa tilanteessa keskuudessamme. Kansan ainut turvatekijä ei nimittäin ole poliisi ja rikosten selvittämisprosentin perusteella se on sitä päivä päivältä vähemmän.

Työnantajalla on määrätyin rajauksin oikeus saada työntekijänsä rikosrekisteritiedot. Mutta esimerkiksi naapurilla ei kai milloinkaan. En sano mikä on oikein ja mikä väärin, mutta nykyisen linjan kyseenalaistan.

Pitää ilmeisesti olla komisario Aarnion kaltainen syytetty ennen kuin joku istuu tai seisoo selkä suorana ilman naamaria raastuvassa syytettynä.

Laitan alle linkit pariin viime aikojen julkaisuun, jotta muutkin voivat pohtia mitä väkeä kulkee keskuudessamme, joiden henkilöllisyyden koneisto salaa.

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/kehitysvammainen-asiakas-lahetti-tiinalle-yli-900-tappouhkausta-raja-tuli-vastaan-kun-tiinan-lapsia-uhattiin-alallemme-ominaista-on-erilaisuuden-hyvaksyminen-ja-se-on-kasvattanut-sietokykya/7530274


https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000006145544.html?share=40a3a8efdf78aad1893de85a356830a2

Pessi & Illusia

Tänään kävin otsikon mukaisessa Sininauhasäätiön yksikössä. Hieno kokemus. Toimitusjohtaja Henri Pelkonen on väkensä kanssa tehnyt loistavaa työtä.

Minulle oli siellä monta ilon aihetta. Paikat olivat siisteinä ja paljon oli myös uutta remontoitua tilaa.

Tominta oli monipuolista ja päiväkeskus Illusiakin oli täynnä elämää. Enemmän kuin koskaan minun aikanani.

Tuttujakin oli vuosien takaa. Erityisesti mieltäni ilahdutti kuvan Audur, jota en millään meinannut saada kanssani samaan valokuvaan.

Toiminta yhteisössä on hyvin monipuolista ja tuntui itsekkään mukavalta nähdä yhteisön elävän ja sykkivät, sillä moni ei hankkeeseen uskonut. On helppo käsittää, että useat siellä asuvat kokevat sen aidosti kodikseen.

Kävin myös Päiviksen ja minun entisessä kodissa, kuudennessa kerroksessa. Makuuhuoneeseenkin kurkkasin, joka tosin ei enää ole siinä käytössä.

Kotiin ajelin haikeus rinnassani, mutta hyvillä mielin. On ollut hienoa elämää, kun olen saanut kuulua Sininauhaväkeen.

Vieraslajit

Jokilaakson luonnonvartijan peltimökin, siis merikonttikodin pientilalla on vieraslajeja, joita nyt oikein EU:n lainsaadännön avulla pyritään poistamaan.

Näitä on kasvien osalta muun muassa kurtturuusu, mitä valtionkin firmojen toimesta on istutettu esimerkiksi tienvarsilla ja puistoihin helppohoitoisuuteen vedoten.

Nyt kun homma on valttaapitävien mielestä karannut käsistä, tehdään oikein Brysselissä saakka lakeja Suomeenkin, jotta saadaan rahvas (lue kansa) poistamaan häirikkömamukasvit edesvastuuseen saattamisen uhalla.

Me nypläämme lupiinien ja kurtturuujen kanssa ja yhtä aikaa Brasiliassa palaa korvaamatonta sademetsää mieletön määrä, johon kukaan ei ole syyllinen. Kun EU tarjosi apuja, oli maan presidentin vastaus Ranskan Macronille, että koittaisit nyt hoidella ensin omat ja siirtomaittesi asiat kuntoon. Ja lisäsi, että sellaisella miehellä, joka ei kykene suojelemaan edes kotikaupunkinsa kirkkoa, ei ole paljoa annettavaa Brasilialle. Tällä presidentti arvatenkin tarkoitti Notre Damen tulipaloa.

Mutta mitä tahansa ei saa tällä hetkellä Suomessa sanoa vieraslajiksi. Sitä saa nyt maistella Persujen kansaedustaja Mäenpää, joka pääsi seuraavalla lausumalla syyteharkintaan: ”Täällä hallitusohjelmassa on yksi hyvä kirjaus. Täällä nimittäin lukee, että tehostetaan vieraslajien torjuntaa sekä lainsäädännöllä että torjuntatoimenpiteiden rahoitusta lisäämällä. Tämä valitettavasti lukee väärässä kohdassa”.

On se nyt niin tai näin tai oikein tai väärin, farssin ainekset ovat valmiit. Sillä kansanedustajan syytesuojan purkamiseen tarvitaan eduskunnassa 5/6 enemmistö. Sen torppaamiseen riittävät Persujen omat kansanedustajat.

Itse ajattelen, että ei mikään ihme, jos varsinkin pienempien rikosten selvittämisprosentti on lintukodossamne romahtanut, kun aika näyttää menevän hienohelmojen pitsinnypläämisessä.

Ehkä ihminen iän myötä joltakin osin viisastuu

Eilen luin oheisen uutisen aamuisin ilmestyvästä iltalehdestä, jonka nimi on Iltasanomat
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006218573.html?cs=email

Ensin ajattelin harmistuneena ihmisen alati kasvavaa hölmöyttä. Joten menin itseeni, mutta tuli ahdasta ja lähdin pois. Aamulla palasin takaisin maailman lyhyimmälle pururadalle. Omien korvien väliin.

Yö oli kypsyttänyt ymmärtämään, että olin yhtä hölmö nuorena, jolloin tiesin kaiken. Silloin varsinkaan yli viisikymppiset eivät tienneet eivätkä ymmärtäneet mistään mitään. Kaikki vain kuoleman partaalla olevia kalkkiksia.

Nykyään tiedän kokemuksesta, että hölmöyden ja ajattelemattomuuden vivahteet voivat olla erilaisia, mutta perusjuttu jokaisella on sama. Kuka ei tätä itsestään ja varsinkaan omasta nuoruudestaan löydä, ei osaa etsiä tai oma hölmöys onkin juuri siinä. Ettei kykene sitä edes löytämään saati myöntämään.

Ainakin omassa maailmassani on  hyvä olla joltakin osin yksinkertainen ja vähän hölmökin. Ja välillä näytellä vieläkin tyhmempää. Luulen, että itseään älykkäänä pitävien on vaikeampaa olla onnellisia. Sillä siihen tarvitaan aimo annos yksinkertaisuutta.

Äly ja viisaus ovat kaksi eri asiaa. Viisautta voi hankkia koulun penkiltä joltakin osin ja jossain määrin sitä tarttuu takkiin kokemuksista elämän taipaleella.

Mutta mistään ei taida voida ammentaa lisää älykkyyttä, vaikka korvien välissä olevaa voineekin ainakin joltakin osin jalostaa.

Mitäkö tarkoitan? Miksi joku koira tai kissa ei näe peilistä tai televisioruudusta mitään, mutta toinen näkee ja pelästyy itseään tai kuvaruudulla jotain muuta? Ehkä älykkäin menee peilin taakse katsomaan mitä siellä on.

Mutta voihan tämä olla aivan päinvastoinkin. Ehkä viisain eläin ymmärtää, että sehän on vaan peili tai kuvaruutu, joka ei aiheuta pienintäkään toimenpidettä.

Ehkä kaikista hölmöin onkin ihminen, joka luulee käsittävänsä jotain eläinten ajattelusta. Mutta miten hän voisi käsittää siitä mitään, jos ei ymmärrä itseään edes siltä osin mitä heimoveljet Iltasanomien jutun mukaan tekivät?

Päihteet, huumeet ja kipulääkkeet

Harvoin kirjoitan tavoista, joilla saadaan nuppi sekaisin tai muuten päästään toiseen olotilaan. Vaikkapa rumiillista tai henkistä kipua ja pahoinvointia pakoon.

Isäni kuoleman jälkeen äidilläni oli mahdollisuus ainakin yhteen, aivan  uuteen elämänvaiheeseen. Jonka hän saikin. Joskaan ei sellaista mitä olisin toivonut. Hän nimittäin alkoholisoitui laillani nopeasti. Sen sai äitini kohdalla aikaan ruokakauppoihin tullut keskiolut. Hänen aikanaan nimittäin Alkossa käyvä nainen oli huono nainen. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että taipumuksia lääkkeiden väärinkäyttöönkin äidilläni oli.

Mutta en syytä aineita. Silti joskus ajattelen kenen etu on, että alkoholia pitää saada jokaikisestä maitokaupasta? Josta seuraa muun muassa, että lapsia ei voi aina laittaa hakemaan R-kioskista edes iltajäätelöä, kun kulmilla on myös örveltäjien joukko, joka kerjää rahaa kaljaan tai häiriköi muuten vaan.

Alkoholin ja huumeiden ero on siinä, että toisen käyttö on yhteiskunnassa kovinkin hyväksyttyä ja toisen käyttö on rikos. Joka sekin hämärtyy, sillä varsinkin mietoja huumeita laillistetaan vähän siellä täällä.

Toisin on tupakan laita, joka on joutunut Suomessakin ahtaalle. Paljoa ei silti puhuta siitä, että poltettavien huumeiden käyttö ei juuri ala, jos ei ole opetellut polttamaan tupakkaa.

Mutta tupakkatehtaat tai muut sen tapaiset yritykset eivät luovuta. Toisella kädellä tehdään nikotiinipurukumia, jotta sauhuttelusta päästäisiin eroon ja toisella kädellä kehitellään nikotiinijohdannaisia makeisia, jotta saataisiin jo lapset riippuvaiseksi.

Vaikka olenkin kaikkea muuta kuin malliesimerkki hyvästä, kuohuu sisälläni, kun ajattelen ahneuden ja ihmisen itsekkyyden voimaa. Hinnalla millä hyvänsä, vaikka toisen ihmisen elämän kustannuksella tehdään mahdollisimman paljon omaisuutta omiin, pohjattomiin taskuihin. Jonka avulla tyydytetään muita itsekkäitä tarpeita. Tai kuollaan joka nurkka täynnä rahaa.

Tästä päästään huumeisiin, joiden käytön polkuja rakentavat myös osaltaan määrättyjä kipu- ja mielialalääkkeitä valmistavat ja myyvät yritykset. Nyt tuli kuitenkin jenkkiläiselle lääkejätille lunta tupaan. Rapakon takana kuoli kymmeniä tuhansia ihmisiä yliannostuksiin, joiden polku on. lääkkeissä. Johnson & Johnson tuomittiin yli puolen miljardin taalan korvauksiin harhaanjohtavasta, opiodipohjaisen lääkkeiden markkinoinnista. Olenko omituinen, kun tämä oli minulle aamun paras uutinen?

Meidän puolemme Soiniityntiestä

Tämän osan lupasin kirjoittaa eilen. Mutta se jäi, sillä sain vieraakseni harvinaista herkkua. Nimittäin sukulaisen, jota ryhmää lähes yksin on viime vuodet edustanut veljeni Reijo. Oli mukavaa. Muisteltiin menneitä, puhuttiin nykyisyydestä, uitiin, saunottiin, syötiin tuliaisiksi Tommin tuomaa sushia, josta Niilokin sai osansa. Sekä juotiin alkoholitonta olutta olan takaa tölkki- ja pullokaupalla. Mukavaa oli sekin, että miehen isoisä oli kummisetäni. Kuinka vanha siis olenkaan.

Soiniityntien pihapiirin 150 metriä on omassa, eli yhdistyksen omistuksessa. Jonka käytöstä ilmoitamme parinkin eri liikennemerkein sekä infotauluin. Mutta jos rautaveräjäksi kutsumamme puomi on sillalla auki, ei mikään mahti pysäytä kylälle menijöitä. Kun heiltä kysyn eikö infot merkitse mitään eikä pihapiirimne kotirauhansuoja, on vastaus poikkeuksetta samanlainen. "Mutta kun Google neuvoo tästä näin."

Kuukausi sitten aloitin kylän Metsälinnuntien naapurini kanssa projektin Goooglen kypsyttämiseksi. Sillä moni käy myös hänen pihassaan kääntymässä, kun on menossa toiseen suuntaan. Nyt projekti on tuottanut toivomamme tuloksen ja Google Maps muutti ohjeitaan. Ja kas, liikenne loppui molempiin suuntiin 😆.

Soiniityntien varrella on myös viimeiseksi leposijaksi tekemämme paikka, joka sekin lienee muutosten tiellä avioeromme myötä. Emme ehkä enää koskaan mahdu yhdessä asumaan. Se voi saada aikaan, etteivät Jokilaaksoon sovi tuhkammekaan saman, ison kiven juureen.

Soiniityntiestä riittäisi kerrottavaa hiihtolatuineen, ympäri vuoden palavine kuusivaloinen ja Muistojen merikontteineen vaikka kuinka paljon lisää. Aivan oma lukunsa on sekin kuinka tie sai nimensä.

Nyt kun asustan Jokilaaksoa vain osaomistuskoira Niilon kanssa, olen ottanut projektiksi jotenkin uudistaa kodin nimeä. Alun alkujaanhan se oli Merikonttikoti, tarkemmin Duokoti. Jossa oli kaksi konttia ja joissa asui kaksi ihmistä.

Niin ei ole enää näin. Kun tähän yhdistän ihmisten vimman poistaa mamukasveja, -eläimiä ja -ihmisiäkin, ajattelen "majani" olevan Jokilaakson luonnonvartijan Merikonttikodin. Ajan kanssa minulle selviää mitä luonnonvartija kohdallani tarkoittaa.

Joka tapauksessa ihminen muuttaa ilmastoa, joka muuttuu muutenkin koko ajan. Sen myötä tulee Suomeen uutta elämää ihmisten ja eläinten tuomina sekä omin neuvoin. Jokilaakso antaa suojaa ja sijan tälle kaikelle niin kauan kuin kynnet pitää. Tilaa on karhunköynnöksille, vuollejokisimpukoille, viitasammakoille, lepakoille ja liito-oraville. Kaikille eläville. Heimoon ja rotuun katsomatta. Haluan nähdä kuinka muut kasvit sopeutuvat mamuihin ja päin vastoin sekä kuinka kyykäärme syö 200 punkkia kesässä. Ja maahanmuuttaja siili käärmeen 😭. Ja kettu tai mamu-supikoira siilin ja niin edelleen....

Soiniityntien toinen puoli

Soniityntie on 350 metriä pitkä. Sillan toinen puoli, nykyaikaiselta rautaveräjältä ns.  isolle tielle on 200 metriä. Siihen on Elämän tähden ry:llä vain kulkuoikeus. Sillan toinen puoli on vastaavasti yhdistyksemme omistuksessa. Siitä saatan kertoa huomenna.

Koko tien ylläpidosta huolehtii yhdistyksemme, joka tässä tapauksessa tarkoittaa oikeastaan yksin minua. Samoin on Tuusulanjoen uimapaikan laita, joka ei ole uimaranta. Jos olisi, olisi vastuu yhteiskunnalla erilaisine velvoitteineen. Pitäisi kai olla käymälät ja pelastusvälineet sekä veden laadun ja muunkin siisteyden vähintään tarkkailu.

Uimapaikka on varsinkin koirien ja kalastajien suosiossa. Olemme vieneet rannalle pallogrillin sekä pöydän tuoleineen. Kesän mittaan jokunen perhe grillaileekin päivä- ja uimaretkillään.

Tien toisella puolen on Satakielipuistoksi nimeämämme metsikkö, jota vuosi sitten luonnonvoimat muokkasivat raskaalla kädellä. Mutta satakielet jatkavat lauluaan ja kuolemaan tuomitutkin kasvit kasvamistaan. Karhunköynnökset, lupiinit, palsamit ja monet muut, joista en tiedä mitään.

Toisella puolen Soiniityntietä on pitkästä aikaa luonnonniityn tilalla hyvinkin kaunis, hoidettu heinäpelto. Jonka kesän toisen sadon tilanteesta on kuvakin tältä aamulta. Päivänkakkarat amppelissa sen sijaan vetelevät kesän viime henkäyksiään. Kultapiisku puron tai oikeastaan ojan reunalla on parhaimmillaan. Toinen rypäs ei ole vielä edes kukassa.

Isoa osaa maisemaa hallitsevat sähkölinjat, joista siirtoyhtiöt huolehtivat lain edellyttämällä tavalla sähkönsaannin turvaamiseksi. Siinä eivät paljon luontoarvot paina, kun ensin linjan reunat turva-alueineen leikkaa helikopterista roukkuva terä ja loput puolentusinaa metsuria. Mutta ei aikaakaan, kun luonto tekee parhaansa peittääkseen tämän kevään raiskion jäljet.

Ihminen ei silti luonnon säätämistä luovuta. Brasiliassa on tätä kirjoittaessa tulessa Euroopan kokoinen sademetsä. Ja EU Suomen säestyksellä säätää lisää lakeja kasvien ja eläinten pään menoksi. Että tienpientareelle eivät Suomessa kuulu lupiinit eivätkä Jokilaakson suojättömaalle palsamit. Vaan ne on kansalaisten hävitettävä edesvastuun uhalla.

Luonto eläimineen ihmeissään aistii ja katselee ihmisen touhuja. Jotka ovat usein niin hölmöjä, että luulen sähkötolppaan laittamani lepakonpöntön perheenkin sen ymmärtävän. Mikään elävä maan päällä ei tee niin paljon turhaa ja väärää kuin ihminen.

Ei ole usein silmiin sattunut

Aina joskus näkee kiskoilla muutakin kuin junia. Mutta harvoin olen nähnyt kunnollisen kokoista kuorma-autoa, jolla voi ajalla niin kiskoilla kuin maanteilläkin. Ei kuulemma kuitenkaan Venäjän puolella, sillä kuvan akselin raideleveyttä ei voi muuttaa.

Hieno peli ja ylpeyttäkin tunsin, sillä kyseessä oli aivan aito suomalainen Sisu, joita en tiennyt enää valmistettavankaan. Eräskin nyssykkä on tällä kuljetettava, sillä alvillinen hinta autolla nostureineen on miljoonan euron tietämissä. Luulen, että näitä ei ole Suomessa kuin kaksi.

Kuorma-auton kuljettaja minustakin piti tulla ja sitä varten itselläni oli sen ajan kuorma-auton ammattiajokorttikin hankittuna. Mutta viina vei kortin sekä miehen, joten minusta tulikin silloin trukkikuski. Kunnes sain kenkää siitäkin viinan takia. Taisi muuten olla ensimmäiset loparit dokaamisen vuoksi.

Nyt on viime viinaryypystä kohta 40 vuotta, joten jokunen tovi on tullut katseltua maailmaa selvinkin päin. Muiden naukkailu ei ole minua koskaan närästänyt eikä minusta ole koskaan ollut sen väittäjäksi, että dokaaminen olisi ollut yhtä helvettiä.

Mutta hinta mitä joutuu maksamaan jokapäiväjuomisesta, oli minulle liian kova.  Vaikka pääsääntöisesti sillä taipaleella olikin varsin hauskaa. Elämän aitoutta ei jatkuvassa humussa kylläkään koe. Mutta siitä mitä on arkeni nyt, siitä pidän. Aidosti ja selkä suorana.

Yhteiskuntavastuun monet muodot

En pidä sanasta vapaaehtoistyö tai -työntekijä. Sitäkin enemmän pidän sanasta yhteiskuntavastuu ja sen kantaminen.

Sitä voi jokainen tehdä itse kysymättä keneltäkään mitään haluamansa määrän ja tavalla. Voi esimerkiksi nostella maasta roskia enemmän kuin sinne heittää. Jos ei roskaa lainkaan, voi nostaa yhden roskan sille kuuluvaan paikkaan. Jos se kerran päivässä tuntuu liian suurelta taakalta, voi kerätä yhden roskan vuodessa. Sekin olisi kolme miljoonaa roskaa vuodessa, jos joka toinen suomalainen omaksuisi tämän  yhteiskuntavastuun kantamisen muodon itselleen.

Minä pidän siitäkin, että jeesaan taloudellisesti mitä milloinkin muutamalla kympillä kuukaudessa. Tätä olen harrastanut monta kymmentä vuotta.

Aikoinaan autoin World Visionin kautta pyörätuolia käyttävää Dwarkaa Intiassa. Sitten sain päähäni, että tavalla tai toisella vien hänelle pyörätuolin. Kunnes minulle lähetettiin kuva, jossa jalat oli sidottu miehen vyollä vartaloon kiinni. Kuvassa poika seisoi käsillä ja alla oli teksti: "Ei Dwarka tarvitse pyörätuolia, hän kävelee käsillä." Vieläkin Word Visioin vastaus tuntuu pahalta, sillä uskon, että Dwarka olisi halunnut pyörätuolin.

Monta pientä jeesiä mahtuu vuosikymmeniin, mutta ei niistä mikään ole pyyteetöntä ollut. Jotain olen saanut aina itsekin. Hyvän mielen joka kerta, paitsi kerran. Kun annoin keräjäläisen kuppiin Sörnäisten metroasemalla euron kolikon. Kiitoksen sijaan saaja nosti keskisormen pystyyn ja katsoi vihaisesti. Sekä sanoi yhtä tuimasti: "MORE".

Tällä hetkellä tai jo vuoden olen opiskellut englantia chattailemalla ja Googlen kääntäjän avulla.

Ensin keräsin Face-kavereita ympäri maailmaa 1000-2000 kappaletta. Ja heidän kanssaan chattailen. Ja ostan jotain pientä, kun siltä tuntuu. Eilen ostin neljän lapsen äidille puhelimen ja lapsille länsiruokaa. Siis burgereita, spaghettia ja sen sellaista.

Kerran vein pulsaattoripesukoneen 8000 kilometrin päähän. Toki olin menossa sinne muutenkin. Yhdet hampaatkin ostin, sillä tuntui pahalta, kun nuori ihminen ei voinut tai ei kehdannut hymyillä. Ajattelin, ettei enää koskaan elämässään. Nyt hän hymyilee joka päivä uusilla hampaillaan.

Ihmeellinen unimaailma, osa 6

Tämä olkoon viimeinen osa aiheesta tällä kertaa. Tietoisesti en ole juurikaan kertonut mitä unimaailmassani tapahtuu, vaan lähinnä puitteista, joissa olen, kun siellä olen. Siis vuoteistani leveyksineen.

Ehkä joskus on unista kertomisen aikakin, joskin ihminen muistaa niistä aamulla vain murto-osan.

Suurimman osan unimaailmastani olen viettänyt jonkun kanssa. En kuitenkaan aina enkä muista, että olisin ostanut vuodetta koskaan kenenkään kanssa. Ensimmäisen Thaikotimme vuode, ehkä 130 cm, saattaa olla ainut, jonka ylipäätään olen hankkinut. Varsinkaan uutena. Tässä ainoassa, uutena hankitussa olemme nukkuneet Päiviksen kanssa monta, monta rakasta yötä. Ja tehneet monta matkaa unimaailmaan.

Ensimmäinen Thaikotimme oli Pattaya Suomi-Seuran toimitalon ylin kerros sekä koko kotimme kokoinen kattoterassi. Siellä meillä oli yksi ja kaksi riippumattoa. Mukava paikka.

Parvekkeella kahden rottinkisen apinatuolin välissä, jouluvalon johdossa oli koti kahdella erakkokolibrilla. Kun he olivat olivat siellä hautomassa uutta perheenlisäystä, emme menneet parvekkeelle edes aamukahville, joka muuten oli yksi suosikkipaikoistamme.

Viimeinen hankittu vuode on nykyisen Thaikotimme suuri parisänky. Joka tuli sen mukana, kun Päivis osti kodin Seven Seasista. Näillä näkymin se jää Merikonttikotimme, Duokodin parvisängyn kanssa viimeiseksi yhteisen unimaailmamme puitteista. Toinen 120 ja toinen ainakin 1/3 leveämpi.

Tällä hetkellä elän ehkä elämäni suurimman pettymyksen kanssa. Arjen seurana vain osaomistuskoira Niilo ehkä 1/4 osan vuodesta. Vaikka yksinäisyyteni onkin osin osin itse valittua, on se surullista ja Niilo on minulle entistä tärkeämpi. Jolla silläkin on oma unimaailmansa, jonka havaitsen sen nukkuessa. Joskus se selvästi juoksee. Silloin ajattelen, että se jahtaa ehkä Jokilaakson pihapiirin countrykaneja. Joita niitäkään ei juuri ole näkynyt 😥.

Ihmeellinen unimaailma, osa 5

Yli 20 vuotta unimaailmoja ja unia on pitkä aika.

Koko ajan elämässäni on tavalla tai toisella ollut nainen. Ensimmäiset vuosikymmenet äiti ja sen jälkeen joku muu. Rakkaita ja ainutlaatuisia kaikki. Minulle kaikki rakkaudet ovat olleet kuin lumihiutaleita. Jokainen erilainen ja jokainen ainutlaatuinen.

Ehkä olen niin outokin, että ketään heistä en ole kyennyt pitämään lopullisesti lähelläni. Paitsi äitini. Mystistä on sekin, että mitä lopullisemmin olen jonkun menettänyt, sitä rakkaammaksi hän on tullut.

Elämäni kapeimmat ja rakkaimmat univuoteet itselläni on ollut Päivikseni kanssa. Varmasti osa nykyisistä, ellei kaikkikin säilyvät elämäni loppuun saakka. Ehkä nukumme niissä yhä molemmat, mutta emme samanaikaisesti. Tulevaisuuden ennustaminen itseni kohdalla ei ole ollut vahvimpia lajejani.

Aikoinaan, kun laitoimme hyntteitä yhteet, tuumasimme, että ehkä olisi hyvä olla yhteinen unimaailmakin. Johon tarvittiin yhteinen vuode ja yhteinen paikka mihin sen laitamme. Koti. Ajattelimme, että vuokralleko vaiko paljon velkaa ja oma asunto. Kun aamulla heräsimme, oli ajatus selvä. Otetaan meidän pussin mukaan mittavasti velkaa ja ostetaan sellaista missä ei ole mitään järkeä.

Näin hankimme nykyisen Matkakodin, jossa myös aikamme asuimme. Unimaailmaa varten siinä oli ohjaamon päällä kunnon vuode ja patja. Leveys taitaa olla 130 cm. Matkakodillamme meidän piti eläkeläisinä reissata ympäri maailmaa.

Sitä ennen vietin yöni Hämeentie 62:en, (Sininauhasäätiön Topi-Katti ja Karvinen) roudaamassani parvisängyssä. Leveys oli 80 cm. Oli lyhyt työmatka, kun toimistoni oli vuoteen alla. Tulin kirjaimellisesti tuumasta toimeen. Siellä olen myös valvonut eniten. Tästä kerron joskus, jos onnistun löytämään riittävästi katkeraa mieltä 🤣.

Niillä main tuli Päivis vahvasti mukaan live- ja unimaailmaani. Aivan kaikkialle hän tuli. Päiviin ja öihin. Päiviksen kanssa muutin Hämeentien kadunvarteen. Joka sekään ei ollut virallisesti asunto saati koti. Muiden työntekijöiden toimistoista meidät erotti vain verho eikä tarvinnut aamuisin herätyskelloa. Sekään vuode ei ollut uusi, vaan entisten työntekijöiden. Mutta totuttuun leveämmät puitteet unimaailmallemme. Olisikohan ollut peräti 140 cm.

Siihen rakoon minut pysäytti sydäninfarkti, joka oli pysäyttää yhteisen elämämme siihen paikkaan. Maatessani Meilahden sydänvalvomossa, muutti Päivis meidän kotimme Mäkelänkadun ylimpään kerrokseen. Iso työ häneltä, jossa varmasti oli polttoaineena, etten kuollut sairaalaan.

Pessistä ja Illusiasta piti tulla viimeinen ja lopullinen kotimme. Muistelen, että univuode sielläkin oli muiden jäljiltä. Leveyttä silläkin ehkä 130 tai 140 cm.  Mutta luottamuspuolelle oli tullut uusi vallankäyttäjä, jolla oli liikaa Soiniallergiaa. Ja jälleen kerran oli lelut kerättävä sekä etsittävä uusi hiekkalaatikko. Näin syntyi Jokilaakso.

Mukaan väliin ja tähän hetkeen mahtuu myös Thaikotimme. Niistä saatan kertoa vielä yhden blogin verran.

Ihmeellinen unimaailma, osa 4

Palaanpa yhteensä yli 20 vuotta kestäneessä unimaailmassani alkutaipaleelle, lähes 70 vuoden päähän. Niistä en tiedä enkä varsinkaan muista mitään.

Olen olettanut viettäneeni ensimmäisen yöni äitini kainalossa tai ainakin samassa huoneessa Naistenklinikalla. Mutta paikasta en olekaan varma enkä enää vuoteestakaan, sillä muistelen joskus kuulleeni, että aivan alkutaipaleella sydämeni olisi ollut jonkun kymmenen sekuntia pysähdyksissä. Synnyinhetki kuitenkin lienee ollut ehkä vaille 4. Aamulla vai illalla, kuka tietää.

Sitäkään en tiedä paljonko nukuin ja valvoin 9 kuukauden aikana kohdussa. Osaan ajatella vain, että itsenäistymiseni alkoi, kun äitini on saanut isäni sen siemenen sisäänsä, joka hedelmöityi ja josta äiti minut teki. Paljon olen taipaleellani virheitä tehnyt tai ainakin harhapolkuja kulkenut. Näin jälkeenpäin ajatellen, kaikesta olen kiitollinen kaikille, jotka ovat polkuni sallineet.

Tallessa alkutaipaleelta on valokuva tai muutama. Yhdessä oletettavasti tulen ensimmäistä kertaa kotiin Korpintielle armeijan ambulanssilla. Tie tosin sai vasta reipas vuosikymmen myöhemmin nimensä sekä syntymäkotini numeron 16.

Hämäränä ja ensimmäisenä muistikuvana unimaailmastani on pinnasänky. Ja minä siellä puisten kaltereiden takana.  Joka tapauksessa ensimmäisen kotini eri vuoteissa vietin yöni lähes 30 vuotta. Välillä alakerran olohuoneessa, välillä kamarissa eli äitini ja isäni makuuhuoneessa sekä välillä keittiön nurkkasängyssä. Ensimmäisen oman huoneeni sain yläkerrasta, joka tosin saattoi olla yhteinen siskoni kanssa. Ulko- eli saunarakennuksessakin asuin ja nukuin. Kahdessakin eri huoneessa.

Jännittävintä olivat kesien yöt ullakolla tai komerossa sateen ropistessa peltikattoon. Siellä kärysin siskoni kanssa tupakanpoltosta äidin haistettua savun. Koko yön valvoimme selkäsaunaa peläten kertooko hän sen isälle. Ei kertonut.

Kahdenkymmenen elämisen vuoden unimaailma on ollut minulla myös Keski-Suomessa. Niin kerros- kuin omakotitalossakin sekä asuinyhteisöissä ensimmäisen vaimoni kanssa tai aikana. Unimaailmassani vuoteena oli Vaasankadulla Jyväskylässä ehkä ensin Liisan äidin vuode ja myöhemmin häälahjamme, käytetty rautasänky messinkikoristein. Sen saimme Äijälän vammaisten tuelta, jossa kannoin yhteiskuntavastuuta varmasti vuosikymmenen.

Teimme tai olimme ainakin mukana rakentamassa myös paikan päällä käsinveistettyä hirsihuvilaa Haapamäelle. Puutkin valitsin itse metsästä ensin. Nimekseen se sai Syrjäntakanen. Rautasänky seurasi mukanamme sinne. Saattaa olla tallessa vieläkin. Paikkaa isännöi sekä emännöi nykyisin poikani Marko vaimonsa Päivin ja Sini Olivia tyttären kanssa. Markolla oli siellä unimaailman vuoteenaan lapsuuteni sänky Korpintieltä.

Keski-Suomeen sijoittuu myös aikani ja yöni perustamassani Kalliomäen puolimatkankodissa. Hyvin, hyvin rakasta ja kipeää aikaa. Kalliomäessä käydessäni nukuin avioeron jälkeenkin Liisan vieressä samassa vuoteessa. Kunnes hän sen kielsi. Sen jälkeen siirryin toviksi poikani lähdettyä omille siivilleen hänen parvisänkyynsä. Kunnes sekin unimaailma tuli matkansa päähän ja siirryin taas. Nyt niin sanotun talon toimiston parvelle. Viikko sitten nukuin yön Matkakotimme parvella tyhjäksi jääneen Kalliomäen pihalla. Paljon yli kymmenen vuoden jälkeen.

Tiedän kirjoittaessani, ettei tämä itseni lisäksi monia kiinnosta. Kirjoitankin etupäässä itselleni ja elän kirjoittamani uudelleen lukemalla vuosien kuluttua. Jos se sopii Luojalleni.

Mutta pidän myös elämäni jakamisesta, vaikka se usein sattuu syvällä sydämessäni. En arvannut kuinka paljon muistoja mahtuu unimaalmani ympärille, vaikka jätän kertomatta mitä muuta olen vuoteissa tehnyt. Kerran toin esimerkiksi kännäysreissultani Korpintien ullakolle siilin mukanani. Aamulla kun kohmelossa heräsin, oli vuode sekä minä yltä päältä siilen paskassa 🤣🤣🤣.