Vanlife ja -boat elämä

Termi "vanlife", suomeksi pakettiautoelämä tai mobiiliasuminen tarkoittaa elämäntapaa, jossa ihminen asuu, matkustaa ja usein myös työskentelee pakettiautosta, matkailuautosta tai retkeilyautosta rakennetussa liikkuvassa kodissa. Laitan myös vesialuksessa elämisen, "boatlife", samaan kastiin. Pääasia on, että koti kulkee mukana sinne minne vesi- tai maantiet vievät. Monet vaihtavatkin maisemaa usein ja heräävät aamuisin upeissa luontomaisemissa, rannoilla, vuorilla ja miksei myös ulapalla.

​Pienissä neliöissä asuminen laittaa karsimaan tavaramäärää. Arki rakentuu vähemmän materiaalin ja enemmän kokemusten varaan. Monesti vanlife-auto on varustettu aurinkopaneeleilla, vesisäiliöillä ja retkikeittiöillä, mikä mahdollistaa leiriytumisen syrjäisemmilläkin paikoilla. Koska tien päällä elävät tekevät myös töitä tai harrastavat digitaalisesti (diginomadit), elämäntapa vaatii verkkoyhteydet. Niiden avulla laaja ja tiivis kansainvälinen yhteisö jakaa lisäksi vinkkejä ja kokemuksia sosiaalisessa mediassa.

​Vaikka vanlife esittäytyy usein pelkkänä idyllisenä auringonlaskujen ja kahvikuppien juhlana, arkeen kuuluu käytännön haasteita. Pyykinpesu, auton ja aluksen huollot, veden riittävyys, jätteiden kierrätys ja sopivien yöpymispaikkojen löytäminen vaativat suunnittelua. Eläminen on silloin kiehtova yhdiste kylmiä totuuksia ja arjen vapautta. Vaikka kuvastot keskittyvät usein auringonlaskuihin ja ikkunasta avautuviin maisemiin, todellinen arki tien päällä rakentuu pitkälti käytännön asioiden, rutiinien sekä luonnon rytmin ympärille.

​Hotellissa tai talossa hanasta tulee vettä ja valo syttyy kytkimestä ilman ajatusta. Liikkuvassa kodissa elävinä meidän täytyi tietää, paljonko raikasvesisäiliössä on litroja jäljellä ja mitä akkujen varausnäyttö näyttää, jos emme olleet kytkettynä verkkovirtaan. Aurinkopaneeleja ei ollut Vrijheid eikä Jemina veneissä tai pyörillä kulkevissa Matkakodeissamme.

​Aamu alkoi välillä seisovassa metsässä, pellon tai tien laidalle sekä merien ja järvien rannoilla. Kun kaasuliedellä kiehui vesi, aamukahvin voi nauttia auton tai veneen ovelta ja ikkunoista maisemia katsellen. Kaikella piti kuitenkin olla paikkansa, sillä pienissä neliöissä tavaroiden levittäminen ei toimi. Jos ovi tai laatikko oli huonosti lukittu, ensimmäinen terävämpi mutka levitti tavarat lattialle. Lähes kaikki kiinnitettiin aina paikalleen ennen liikkeelle lähtöä. Näin oli tehtävä myös veneissämme ennen kunnon tuulilla ja ison laivan peräaaltoja.

Sänkymme ei oikeastaan koskaan muuttunut istuinryhmäksi eikä pöytää tarvinnut laskea alas yön unimatkaa varten, sillä vuoteemme oli ohjaamon päällä. Veneissä vastaavasti oli oma, pieni makuuhuoneensa. Merikonttikodissamme pedin alla oli ja on työpisteet tai kauneudenhoitotilat. Siinäkin asuminen on eräänlaista vanlife-elämää kantovesineen, ekokäymälöineen ja kodin kuljetusmahdollisuuksineen, vaikka Duo- tai Sinkkoti on ollut paikallaan yli 10 vuotta. Arki vaatii silti jatkuvaa tilojen sovittamista sen mukaan, mitä milloinkin tekee.

Jotkut reissaajat harrastavat läppärillä tai mobiililaitteella laillani blogeja lukemalla ja kirjoittamalla. Se tarkoittaa kelvollista mobiilidataa. Ensimmäinen, toinen ja alun kolmaskin matkailu- tai ainakin yöpymiseen soveltuva auto oli Jokilaaksossa langallisen puhelinverkkoyhteyden päässä. Kunnes Elisa ei enää vanhanaikaisten johtojen vuoksi voinut lisätä nopeutta ja lopetti viimein koko linjan vuosi, kaksi sitten.

​Merillä, järvillä ja maanteillä oli päivän aikana usein pidettävä mielessä seuraava yöpymispaikka. Voiko ja saako tässä tai milloin missäkin olla yön yli? Onko tyhjennyspaikkoja harmaalle vedelle ja vessalle? Tarvitaanko huoltoaseman tai leirintäalueen palveluita? Öljyjen tarkistus, renkaiden kunto, kaasupullojen vaihto sekä yleinen siistinä pitäminen olivat elinehto, sillä auton tai veneen rikkoutuminen tarkoitti samalla kodin rikkoutumista.

​Luonnon armoilla elämisessä sääkin sanelee tahteja. Kovalla helteellä auto voi kuumentua herkästi ja sateessa veneenkin teräskatto piti oman äänimaailmansa. Syksyn pimeydessä tai talvella lämmitys vaatii tarkkaa huolenpitoa. Illan hämärtyessä elämä hiljenee usein luonnon rytmiin. Ei ole pihatöitä tai pitkiä siivousurakoita, mikä tekee arjesta ihmeellisen levollista ja stressitöntä. Yhdet elämäni onnellisimmat tuokiot olenkin viettänyt saunan jälkeen venekerhomme Girssin saaressa tai kotisatamassamme Tervasaaren kannaksella veneen kannella. Vieläkin muistan ja tunnen sielussani mitä tuntuu, kun elämässä oli kaikki, en kaivannut mitään eikä mitään puuttunut.

​Arki matkailuautossa ja veneessä opettaa luopumaan monesta turhasta ja arvostamaan pieniä asioita. Sitä, että vettä on tarpeeksi, akuissa riittää virtaa ja yöpymispaikka on suht turvallinen. Vaikka termin vanlife juuret ovat vahvasti pyörillä kulkevissa paketti- ja matkailuautoissa, veneessä asuminen, boatlife, on hengenheimolainen ja vesillä tapahtuva versio samasta elämäntavasta. Käytännön asiat, haasteet ja vapaudentunne ovat hyvin samanlaisia riippumatta siitä, onko kulkuvälineessä kumipyörät vai köydet laiturissa. Molemmissa asutaan tiiviisti muutamassa neliössä. Tavaramäärä on pakko pitää kurissa, ja jokaisella esineellä on paikkansa, jotta arki rullaa.

Aivan kuten matkailuautossa, veneessäkin opitaan nopeasti tarkkailemaan säiliöiden tilannetta. Paljonko makeaa vettä on jäljellä ja miten akut ovat latautuneet aurinkopaneelilla, maasähköllä tai moottorilla. Sää ja vuodenajat sanelevat arjen rytmiä. Tuuli, sade ja auringonpaiste vaikuttavat suoraan siihen, miltä olo veneessä tuntuu. Pelti- tai lasikuitukaton sateen ropinan lisäksi on vain kalalokin ja jonkun moottorin kaukainen ääni, aaltojen liplatus tai köysien narina.

​Autolla voi ajaa mihin tahansa maantiellä, mutta vene vaatii vesireitit ja sataman tai ankkuripaikan. Toisaalta veneellä pääsee paikkoihin, joihin autolla ei ole asiaa. Vene elää aina veden liiketilan mukana. Vaikka oltaisiin laiturissa kiinni, tuuli ja ohikulkevat veneet saattavat keikuttaa kotia. Merihenkinen elämä vaatii myös kunnioitusta säätä kohtaan. Myrskyssä tai talvipakkasilla veneessä asuminen vaatii aivan omanlaistaan varustautumista. Kuten tehokkaan lämmityksen ja huolen siitä, etteivät läpiviennit jäädy.

​Autossa on omat kemialliset tai polttavat vessansa, mutta veneessä jätehuolto hoidetaan usein imutyhjennysasemilla tai sataman tiloissa. Veneen pohjan huoltaminen, maalaukset ja kuivalla maalla talvehtiminen on oma rituaalinsa. Monet pitkän linjan matkaajaelämää viettävät saattavatkin vaihtaa sujuvasti kauden mukaan pakusta veneeseen tai päinvastoin, sillä molemmissa on kyse samasta filosofiasta. Asumisen puitteiden kutistamisesta ja maailman avaamisesta kotiovelle.

Hyrylä tuntuu taas kotikylältä

Nyt valmistunut liike- ja palvelukeskus Särmä, johon Prisma, kunnantalo ja oheisliiketilat sijoittuvat, on kokonaispinta-alaltaan kotikylässäni poikkeuksellisen suuri.  Sen lattiapinta-ala on 35 100 neliömetriä ja kuusikerroksinen rakennuksen yhteyteen kuuluu myös maanalainen pysäköintihalli.  

Vertailun vuoksi lähes viereen vuonna 2023 valmistunut lukio- ja kulttuuritalo Monio on kooltaan 8 773 neliömetriä. Särmän kokonaispinta-ala on useita kertoja suurempi, mikä tehnee siitä kiistatta koko Tuusulan ja erityisesti Hyrylän mittavimmista yksittäisistä kokonaisuuksista. Sitä välillä ihmettelen ja ihailenkin käydessäni keskiviikkoa lukuunottamatta arkiaamuisin uimahallissa, jonka kokonaispinta-ala on 4 789 neliömetriä.

Hyrylän ja yleisemminkin Tuusulan asemakaava-alueilla omakotitalojen tonttien vähimmäiskoot vaihtelevat 600–800 neliön välillä. Mutta tasan eivät käy kotikuntani omakotitalopaikkojen vaatimuksetkaan. Sillä saadakseni asua pienessä 50 neliön Merikonttikodissani Tuusulan Myllykylän Jokilaaksossa viisi vuotta kerrallaan, edellyttää kunta 10 000 neliön tonttia.

Ehkä koskaan elämäni aikana en ole seurannut enkä varsinkaan ollut kovinkaan kiinnostunut mitä Hyrylän kylään on rakennettu tai rakennetaan. Prisma on minulle ja monelle piristävä poikkeus, joka on irroittanut kuntalaisten kielenkantimet kirjoitetussa ja puhutussa muodossa. Varsinkin haukkujia on paljon. Onkin mielenkiintoinen ilmiö, että äänestäjien korvien välin viisaus seuraa vain harvoin valittujen päättäjien mukana luottamustehtäviin. Saati viranhaltijoiden työtehtävien hoitoon saakka. Äänestäjä onkin harvinaisen haluton kantamaan vastuuta demokraattisesta äänestystuloksesta, jota on ollut itsekin sorvaamassa.

Vain lapsena ja nuorena koin Hyrylän omakseni ja se oli puoli vuosisataa vain kylä kylien joukossa. Nyt valtiolta hankittujen varuskunnan maille rakennettu Rykmentinpuisto Särmän kanssa palauttaa kotikuntani ykköstaajaman ansaitseman aseman. Hyrylä saa viimein kaupallisen keskustan, jonka ympärillä on paljon asuntoja sekä toivottavasti lisääntyvässä määrin erilaisia palveluja. Mukavaa on myös, että kotikyläni on aivan erilainen kuin aikoinaan Tuusulasta omille teilleen lähteneet Kerava ja Järvenpää.

Olen Jorman lisäksi myös Veino sekä Soini

Tänään on Soinin ohella myös Veinin ja epävirallisesti Veinon nimipäivä. Joka on suomalaisen Väinö nimen harvinainen muunnelma. Se juontuu Kalevalan sankarin Väinämöisen nimestä, joka tekee Veinosta vahvasti suomalaisen, luontoon ja mytologiaan kiinnittyvän nimen. Se on Kalevalan Väinämöisen lyhentymä, jonka juurena on väinä (‘leveä, tyyni veden kohta’).

Nimi kantaa mukanaan mielikuvia laajoista vesistä, rauhasta, viisaudesta ja suomalaisesta perinteestä. Väinämöinen on suomalaisen mytologian keskeinen hahmo – tietäjä, laulaja sekä luoja. Veino on osa tästä perinnöstä. Nimi ei esiinny virallisissa nimipäiväkalentereissa, mutta se on epävirallisesti liitetty 21.8. Veinin nimipäivään.

Koska nimi on myös isälläni ja pojallani, se muodostaa vahvan sukupolvien ketjun. Veino onkin juurinimi, eikä lainkaan lainasana muista kielistä. Harvinainen, mutta silti selvästi suomalainen ja helposti lausuttava. Se yhdistää mytologian, luonnon ja perheeni historian. On poikkeuksellisen kaunista, että sama nimi kulkee kolmessa polvessa. Se tekee siitä hiljaisen perinteen, joka ei näy kalentereissa mutta elää nimissämme.

Entäpä sitten sukunimeni? Soinin ja Hiiden yhteiset uroteot ovat yksi Pohjanmaan ja Kainuun kansanperinteen hienoimpia kokonaisuuksia — ja ne ovat paljon laajemmat kuin yleensä kerrotaan. Soini ja Hiisi esiintyvät tarinoissa jättiläisveljeksinä, jotka tekevät yhdessä yliluonnollisia urotekoja, raivaavat niittyjä ja kaskia yhdessä yössä, kaatavat metsää huudolla, heittävät kivenlohkareita järvien yli, soutavat Oulujokea ylävirtaan, rakentavat linnoja ja valleja sekä muokkaavat Limingan ja Kainuun maisemaa. He ovat Pohjanmaan omat Kalevanpojat, yhtä ikonisia kuin Väinämöinen ja Ilmarinen Karjalassa. Soini ja Hiisi ovat Kalevanpoikia, muinaisia jättiläisiä, jotka elivät ennen kristinuskon tuloa.

Soini on historiansa aikana esiintynyt naistenkin etunimenä. Sen käyttö painottui 1800-luvun loppupuolelle ja 1900-luvun alun vuosikymmenille. Aivan itsenäisyyden alkuaikoihin ja sitä edeltävään aikaan, jolloin suomenkielistä nimistöä vasta luotiin ja vakiinnutettiin. Silloin oli vahva suuntaus ottaa käyttöön uusia suomenkielisiä nimiä kansallisromanttisen hengen mukaisesti. Soini pohjautuu germaaniseen Sven-nimeen (poika, nuorukainen), ja se rinnastettiin helposti myös luonnonläheisiin sekä tarunhohtoisiin nimiin. Tuohon aikaan nimikäytännöt eivät olleet yhtä tiukasti rajattuja nykyiseen tapaan. Esimerkiksi i-loppuiset nimet, kuten monet nykyiset lempinimet tai lyhentymät, saattoivat kulkea suuntaan tai toiseen. Soini onkin voinut toimia myös jonkin pidemmän nimen puhuttelumuotona tai syntyä spontaanisti uudisnimenä. Perimätiedon mukaan sukuuni se tuli Kentan rinnalle yhdestä talon nimestä.

​Vaikka Soini on tuona aikakautena joskus annettu tytöllekin, se on silloinkin ollut varsin poikkeuksellinen eikä koskaan noussut laajasti suosituksi naisten nimeksi.  Vanhempieni sukujen lähihistoria elää esimerkiksi Tuusulan lisäksi Jurvan ja Tyrnävän seudulla, joten on hienoa kantaa Veinoa etunimenä ja Soinia sukunimenä. Varsinkin, kun molemmilla on tänään nimipäivä. Henkilökohtaisena merkkipäivänäni liehuu Jokilaakson juhlapaikalle myös pieni Hällströmin sukuni viiri tai pöytästandaari.

Voiko vähän tai ei mitään olla ainutlaatuista?

Toissapäivänä ja eilen blogini lukijoita tai ainakin avanneita oli noin 1700 molempina päivinä. Arkiasioiden pyörittelyn lisäksi etsin vastausta nollamenestyksellä urheiluaiheiseen kysymykseen, joka ei ole kompa. Mutta entäpä tänään, tietääkö kukaan vastausta, kun annan lisävihjeeksi, että se löytyy yleisurheilusta? "Missä vanhassa ja nykyisinkin suuressa aikuisten urheilutapahtumassa on otettu erityisesti huomioon yksi tai enintään muutama lapsikatsoja, joiden valintaan kilpailun järjestäjä ei ole voinut vaikuttaa millään tavalla?"

Tämän aamun kello viiden uutisissa kerrottiin, että Posti on aloittanut 600 työntekijää koskevat sopeutusneuvottelut, koska paperipostin määrä on vähentynyt. Vuosikymmenen takaisesta tilanteesta jaettavat kirjeet ja osoitteellinen paperiposti on puolittunut tai laskenut enemmänkin. Perinteisiä kirjeitä onkin enää pieni osa kaikesta postista. Suuri osa kirjepostista on laskuja ja viranomaisviestejä, jotka nekin siirtyvät kovaa vauhtia digitaalisiin kanaviin, kuten OmaPostiin tai Digipostiin. Samaan aikaan pakettien määrä on kasvanut voimakkaasti verkkokaupan yleistymisen myötä, vaikka Suomen lisäksi jopa EU yrittää estää varsinkin kiinalaisia myymästä halvalla isänmaani mielestä tarpeetonta tai muuten turhaa pikkutavaraa. Senkään perässä valtiollinen jakelufirmamme ei näytä pysyvän.

Posti kulkeekin siis myös pakettien jakelussa jälkijunassa, sillä niiden toimittajia on helposti puolitusinaa. Sieltä jostakin kaukomailta tilasin viime yönä kuvan rautakolikon, joka on juuri sitä rihkamaa, jonka kotimaani haluaa kitkeä. Kun viikon verran pohdin asiaa käännellen kuvaa puolelta toiselle, tulin tulokseen, että metallikolikon tarina on kaltaiselleni harhaoppisellekin enemmän kuin valtion keräämät roposet. Silti on nöyryyttävää yrittää estää kansalta tämäkin pikku huvi tai arjen sisältö. Varsinkin, kun samaan aikaan päättäjämme aukovat ovia selkosen selälleen uhkapelifirmoille sekä kotimaan lisäksi ulkomaisen alkoholin myynnille ympäri vuorokauden.

Erityisesti pienemmät verkkokaupan paketit, verkkokauppojen palautukset sekä kuluttajien välinen kauppa, kuten käytetyn tavaran eli secondhandin kierrätys ovatkin moninkertaistuneet. Eikä kyseessä ole vain Aasia, sillä Afrikka ja Etelä-Amerikka on oma lukunsa. Kolumbian slummista ostin kerran pienen peltihökkelikodin nurkassa piraattitossuja kontaktiliiman katkuissa tekevän, kahden pienen lapsen vanhemmilta "Niken" jalkineet. Ne ovat niin arvokkaat ja tunnetta täynnä, ettei kukaan raaski käyttää niitä tarinan kuultuaan. Siinä kodissa tehty käsityö ja sen takana oleva arki tekivät kengistä paljon enemmän kuin vain vaatekappaleen. Niistä on tullut muisto, symboli ja esine, jolla on mittaamaton tunnearvo. Kun tavaraan liittyy aito ihminen tai useampi, todellinen elämä ja kohtaaminen kasvottoman massatuotannon sijaan, esineen merkitys muuttuu täysin. Se kantaa mukanaan tarinaa, jota mikään tehdas ei pysty kopioimaan.

Urheiluhenkinen kysymys odottaa edelleen oikeaa vastausta

Eilisen blogin oli tilastojen mukaan lukenut tai ainakin avannut 2655 henkilöä. Mutta yksikään ei vastannut urheiluhenkiseen kysymykseeni: "Missä vanhassa ja nykyisinkin suuressa aikuisten urheilulajissa on otettu erityisesti huomioon vain yksi tai enintään muutama lapsi?" Kyseessä ei ole kompakysymys, mutta se vaati täsmennyksen, sillä aamusaunan lauteilla sain vastaukseksi, että tennisotteluiden pallopojat. Piti siis lisätä, että "kyseessä on yksi tai korkeintaan muutama lapsikatsoja".

Kun ei ollut kaveria kelle kilauttaa, kysyin keinoälyltä, joka vastasi: "Vastaus saunakaverin heittoon on tosiaan osuva siinä mielessä, että tennisotteluiden pallopojat ja -tytöt ovat kentällä tapahtumien ytimessä, mutta heidän pääasiallinen tehtävänsä on toimia ottelun avustajina eikä varsinaisina katsojina. Kun kriteeriksi otetaan nimenomaan katsoja – eli henkilö, joka on paikalla puhtaasti seuraamassa ja todistamassa suoritusta – vastaus löytyy lajista ja tilanteesta, jossa ottelua tai suoritusta on sääntöjen tai perinteiden mukaan luotu seuraamaan vain yksi tai muutama aivan erityinen nuori katsoja.  

Kyseessä ei ole mielikuvituskuvan kilpailu

Laji on snooker (tai biljardilajit yleisemmin).  Snookerissa on pitkät perinteet virallisista lapsikatsojista (engl. child spectators tai mascot / nuoret kunniavieraat tietyissä näytösotteluissa ja historiallisen arvokkaissa turnauksissa). Klassinen esimerkki tästä on brittiläisessä snookerissa ja snooker-gaaloissa käytetty tapa, jossa ottelua tai legendaarista näytösvaihetta on kutsuttu seuraamaan aitiopaikalta kentän tasolta vain yksi ainoa tarkoin valittu lapsikatsoja (usein nuori tulevaisuuden lupaus tai hyväntekeväisyyden kautta valittu lapsi), jolle ammattilaispelaaja saattaa kesken freimin näyttää suoraan jonkin lyönnin hienouksia tai antaa vaikkapa liidun käteen. Toinen hyvin samanhenkinen perinne löytyy tietyistä perinteikkäistä brittiläisistä ammattilaisnyrkkeilyn tai snookerin suljetuista ottelutapahtumista, joissa varjeltuun "ringsideen" tai kabinettiin on kutsuttu poikkeusluvalla vain yksi perheenjäsen tai nuori kruununperijä/suojatti todistamaan ottelua, kun suurelta yleisöltä on pääsy evätty.

​Jos taas haetaan aivan kirjaimellista urheiluhistoriaa siitä, missä vanhassa lajissa on huomioitu virallisesti vain yksi nuori katsoja, snookerin ja biljardipöytien äärellä tapahtuneet nuorten erikoisvieraat ja maskotit osuvat kuvaukseen täydellisesti verrattuna tenniksen kenttähenkilöstöön."

Myös keinoälyn vastauksen vuoksi piti täydentää lisää. Kysymys on yhdestä tai muutamasta lapsikatsojasta, joiden valintaan urheilulajin tai kilpailun järjestäjä ei ole voinut vaikuttaa millään tavalla. Hakukoneiden ja keinoälyjen aikakautena onkin melkoisen vaikea löytää tietokilpailukysymys, johon ei hevin löydy vastausta netistäkään. Silloin pitää yrittää muotoilla kysymys niin, että hakukoneet ja keinoälytkin ovat ymmällä.

Kysymykseni kuuluukin nykymuodossaan näin: "Missä vanhassa ja nykyisinkin suuressa aikuisten urheilutapahtumassa on otettu erityisesti huomioon yksi tai enintään muutama lapsikatsoja, joiden valintaan kilpailun järjestäjä ei ole voinut vaikuttaa millään tavalla?"

Liikennevalottomuuskilpailu ja urheiluaiheinen kysymys

Ehkä olen vähintään omituinen omien polkujen kulkija, jonka tekemisissä ei ole muille ihmisille suurta tai mitään merkitystä. Mutta tarpeettomuudessakin pidän kiinni jokaisen yhtäläisestä oikeudesta olla olemassa, vaikkei laittaisi tikkua ristiin. Sen suurimmat kyseenalaistajat ovat omaan nahkapukuunsa mahtumattomat, isojen valtioiden päämiehet niin idässä kuin lännessä. Toinen surmauttaa oman kansansa lisäksi muita syyttömiä lapsista vanhuksiin Lähi-idässä ja toinen Euroopassa. Sitten on kasa valtioita, jotka viisaudessaan tukevat "demokraattisesti" valittujen päämiesten kaikkea muuta kuin rauhaisia ja sopuisia tekemisiä. En tiedä onko näillä maailman navaksi itsensä ylentäneillä kyse jostakin muustakin kuin narsistisista ylivertaisuuden harhoista sekä maapallon herruudesta tai rouvuudesta. Vaikka tappamisessa ei ainakaan näkyvästi juuri naisia näykään.

Itse en valloita maailmaa, vaan  järjestän nykyisin vain kilpailuja itseni kanssa. Kun arkiaamuisin ajan vanha rouva Avensiksen kanssa Tuusulan uimahallille ja päivällä takaisin Myllykylän Jokilaaksoon, olen yrittänyt löytää autoille tarkoitettuja, liikennevalottomia reittejä. Käypäsiä vaihtoehtoja on useita. Voin ajaa Maisalantietä vanhalle Tuusulantielle, jolloin ensimmäiset, jalankulkijoille tarkoitetut valot ovat Ruotsinkielisen koulun kohdalla. Ja seuraavat, kun tulen Maantienkylästä moottoritielle lähellä Perä-Hyrylän kaapannutta Riihikalliota.

Mainitut liikennevalot voin välttää kääntymällä ennen koulua Ruotsinkylän- ja Pähkinämäentielle. Jos käännyn sitten Sahatien kulmasta Tuusulantielle, on edessä liikennevalot. Ne voin kiertää jatkamalla Pähkinämäentietä törmätäkseni Mikkolan koulun liikennevaloihin. Koko tämän valomuurin voin välttää kääntymällä jo Ruotsinkylässä vasemmalle Lahelaan. Se on, vieroksunut liikennevaloja tekemällä kiertoliittymiä. Prisman rakentamisen yhteydessä on myös poistanut Hyrylästä ainakin yhdet valot. Kun jatkan Lahelasta Koskenmäelle, ensimmäiset liikennevalot ovatkin vasta Hyrylän Lidlin kulmalla. Ne onnistuin väistämään eilen ensimmäisen kerran ajamalla Jyskin ja Lidlin yhteiseen parkkihalliin Koskenmäentieltä ja tulemalla ulos Autoasemankadulta. Silloin koko matkalla on vain yhdet liikennevalot. Jotka nekin voin kiertää, mutten törmäämättä toisiin ennen uimahallia.

Koska tämänkertainen blogini on, sanoisinko kilpailuhenkinen, laitan loppuun urheilukysymyksen. Missä vanhassa ja nykyisinkin suuressa aikuisten urheilulajissa on otettu erityisesti huomioon vain yksi tai enintään muutama lapsi? Kyseessä ei ole kompakysymys, johon annan vastauksen muutaman päivän sisällä, jos kukaan ei tiedä.

Kasvimaailmani

Mieleen on jäänyt kasvitieteen opiskelusta koulupäivien jälkeen vain niiden latinankielisten ja heimojen nimien ylimääräinen opettelu opettajan erityisessä valvonnassa. Ehkä sen vuoksi on pitänyt elää yli 76-vuotiaaksi ymmärtääkseen, että myös kasveilla on sukupuolet ihmisten ja eläinten tapaan. Nykyään ihmisissä tosin on nykytiedon tai väittämän mukaan miesten sekä naisten lisäksi muunsukupuolisia, sukupuolettomia, mies- ja naisoletettuja ja vaikka mitä muita lieneekään. Kun olin lapsi ja vanhempikin, näin ulkoapäin kuka on nainen ja kuka on mies ja sillä selvä.

Joistakin eläimistäkin, kuten leijonasta harjoineen huomaa helposti uroksen. On se sitten tavoiltaan kuinka mies- tai naismainen. Näin on myös Intianriikinkukon laita. Se on iso, loistavan sinivihreä, jolla on valtava, silmäkuvioinen pyrstöfana, jota se käyttää kosinnassa. Tämän sykähdyttävän pyrstön levityksen olen nähnyt muun muassa ulkomailla ja Korkeasaaressa. Naaras puolestaan on vaatimattoman ruskeanharmaa ja huomaamaton, jotta se voi maastoutua hautoessaan maassa olevia munia. Myös meillä kesäöinä loistavien kiiltomatojen uros on siivekäs, lentävä ja tyypillisen kovakuoriaisen näköinen otus. Naaras sen sijaan näyttää toukalta, jolta puuttuu kokonaan siivet ja lentolihakset ja se viettää koko elämänsä maassa madonkaltaisena valoa tuottavana oliona houkutellakseen uroksia.

Kasvikunnassa tilanne on monimuotoisempi. Nokkonen on kaksikotinen kasvi, mikä tarkoittaa, että koiras- ja naaraskukat kasvavat eri yksilöissä. Yksilö on joko puhtaasti koiras tai puhtaasti naaras. Koiraskasvit tuottavat siitepölyä ja naaraskasvit siemeniä. Nokkosenkukat ovat pieniä ja huomaamattomia, mutta kukinnoista sukupuolen voi erottaa tarkemmin. Nokkosen lisäksi tällaisia ovat esimerkiksi humala, paju ja marjakuusi.

Sitä en tiedä ovatko Merikonttikodin sisällä kasvavat kaktukset, palsami, nokkonen, aloe vera, sisäkuusi tai pelakuu kumpaa vai molempia sukupuolia. Samoin on nimistään huolimatta omissa ruukuissaan nukkumatin ja -maijan sekä kaktusten laita. Samassa kasvissa voi myös olla sekä koiras- että naaraskukkia. Esimerkkejä ovat kuusi, mänty ja maissi.

Monissa tavallisssa kukissa onkin yhdessä ja samassa kukassa sekä heteet eli koirasosat että emit eli naarasosat. Koiraskukinnot suuntautuvat enemmän ylöspäin ja levittyvät harvemmin sekä tuottavat runsaasti siitepölyä, joka pölyttyy tuulen mukana. Naaraskukinnot ovat usein hieman riippuvampia ja tiiviimpiä. Pölytyksen jälkeen niihin kehittyvät pienet siemenet.

Suomalaisesta luonnosta löytyy useita kiehtovia erikoisuuksia ja poikkeuksia kasvien sukupuolijakaumaan liittyen, joista en tiennyt ennen eilistä mitään. Vaikka monilla kasveilla sukupuolet ovat selvästi erillään, luonto soveltaa monenlaisia strategioita pölytyksen ja selviytymisen varmistamiseksi.

​Joillakin kasveilla sukupuoli ei ole kiveen hakattu. Esimerkiksi tietyt heinäkasvit ja ruohot voivat reagoida ympäristöön tai sienitauteihin erikoisesti. Punanatan populaatioissa voi esiintyä yksilöitä, jotka ovat pelkästään koiraita tai naaraita. Kataja on poikkeuksellisesti yksijakoisuuden sijaan kaksikotinen. Puu tuottaa joko puhtaasti vain siitepölyä tai sinertäviä "katajanmarjoja", jotka ovat itse asiassa käpyjä. Suomessa katajapopulaatioissa saattaa joskus harvoin tavata yksilöitä, joissa on sekä hede- että emikukkia samassa oksassa.

Pajutkin ovat tyypillisiä kaksikotisia, joissa hede- ja emipensaat kasvavat erikseen. Pajujen maailmassa on mielenkiintoinen ekologinen erikoisuus. Koiraspajut heräävät keväällä usein hieman aikaisemmin ja tuottavat valtavasti näkyvää siitepölyä ja "pajunkissoja", jotta ne houkuttelisivat mahdollisimman monta pölyttäjää. Naaraspajut taas investoivat runsaasti energiaa siementen ja pumpulin muodostukseen kesällä, minkä vuoksi naaraskasvit saattavat kuluttaa enemmän ja kasvaa joskus hitaammin kuin koiraskasvit. Joillakin alueilla tämä johtaa siihen, että koiraskasveja on populaatiossa tilastollisesti enemmän.

​Hilla eli lakka on kaksikotinen. Tämä aiheuttaa suomalaisillekin marjastajille tutun turhautumisen, kun jokin suuri hilla-alue saattaa kukkia valkoisenaan, mutta se on pelkkä hedematto eli koiraskasvusto, eikä tuota hedelmän hedelmää ilman lähistöllä kasvavia emikasveja. Monilla sarjakukkaisilla kukat ovat kaksineuvoisia, mutta saman vuohenputen varjon sisällä voi olla myös pelkkiä hedekukkia, jotka varmistavat riittävän siitepölyn määrän ilman, että kasvin tarvitsee käyttää liikaa resursseja raskaiden siementen tekoon kaikkialla.

Vuosittainen joukkoliikenneseikkailuni

Mieluisan aiheen blogia kirjoitan sunnuntaiaamun varhaisina tunteina, valaistun sisäkotikirkkoni kupeessa. Elosalamoiden välähdellessä ja sateen ropistessa Merikonttikotini teräskattoon lisäten tunnelmaa pian päättyvään ja lämpimään elokuun yöhön.

Jo monta vuotta olen käyttänyt yhden kesäpäivän mukavana joukkoliikennetraditiona. Muistelen sen alkaneen Stockmannin tavaratalosta, jonka vaihdoin eliittikaupan alamäen ansiosta Manskun Clas Ohlsoniin ja Forumin Manhattan ravintolan sipulipihviin. Kun kyseinen ruokapaikka muutti Espalle, kävin siellä kerran, mutta jotenkin se ei sytyttänyt. Vaikka pihvi oli edelleen oikein hyvä. Thaimaan tullessa talvikotimaakseni, tuli perinteiseen päivään myös Narinkkatorin Sawasdee Thailand tapahtuma. 

Tälle vuodelle oli keksittävä jotain uutta vatsantäyttämiseen, sillä Forumista en ole löytänyt enää mieluista ruokapaikkaa pariin, kolmeen vuoteen. Thaitapahtumakin oli maukkaine ruokatarjontoineen outoutta täynnä yhtä outoine ihmisineen. Toki jokunen tuttu löytyi. Kun matkasin takaisin jalkamiehenä maan alla puolieksyksissä entisen linja-autoaseman ja nykyisen Kampin aseman kupeesta kohti valtakunnan ykkösjuna-asemaa, silmäilin sinne tänne löytääkseni joukkoliikennepäivääni mieluisan ruokapaikan. Se löytyi hyvine ja kohtuuhintaisine talon pihveineen sekä alkoholittomine Heineken-oluineen Rautatieaseman hienoista ravintola Taulusta.

Oma kokonaisuutensa on viikonloppuisin Myllykylän Jokilaaksosta joukkoliikenteellä kulkeminen, jos en kulje jalkamiehenä kilometrikaupalla. Ja tahdon juuri tänä ainokaisena päivänä vuodessa Helsinkiin kulkiessani käyttää kulkuneuvoja, joita en kuljeta itse. Tähän kysyin neuvoa kauan sitten joltakin netin reittioppaalta: "Jos lähtisin kotoani Tuusulan Myllykylästä pääkaupunkiin viihteelle perjantai-iltana ja haluaisin palata joukkoliikenteellä yömyöhään, niin kuinka sen tekisin?" Vastaus oli ylivertainen: "Mene ensin linja-autolla Hyrylään ja sieltä Koskenmäelle, jossa yövyt hotellissa kaksi yötä. Sitten jatkat maanantaiaamuna ensimmäisellä bussilla Lahelan ja Ruotsinkylän kautta Myllykylään ja kävelet pysäkiltä kotiin." Huonoa vastauksessa oli, että Koskenmäellä ei ole hotellia, vaikka arvatenkin Sari Rinne tai Leena Joensuu olisivat minut laittaneet kotiensa puhtaiden lakanoiden väliin mäellään pariksi yöksi. Tarjoten vielä maukkaan aaamupalankin. Hyvää vastauksessa oli, että reittiopas ei jäänyt sanattomaksi.

Vaikka viikonloppuisin joukkoliikenne kiertää Tatan ja minun kesäkodin noin neljän kilometrin päästä, pidän kuntani joukkoliikennettä toimivana. Tosin sujuva käyttö ei aina ilman omaa kulkuneuvoa ole mutkatonta. Mutta hohtonsa on senkin tuumaamisessa, minne ensin matkaan lauantaina tai sunnuntaina hopeanharmaan, vanhan rouvan kanssa ja jatkanko sen jälkeen VR:n junalla tai vaikka HSL:n linja-autolla? Entä ajanko Ruotsinkyläntien tai Tuusulantien pysäkille? Vaiko Hyrylän linja-autoasemalle tai suoraan radan varteen, josta jatkan esimerkiksi pitkin Kehärataa tai vaikka Järvenpäästä junalla?

Eilen valitsin vanhan rouvan parkkipaikaksi autoaseman ja uimahallin yhteisen neljän tunnin pysäköinnin. Siihen minut kannusti viereisen Lidlin Ritan Herkun räiskäleet. Mutta nyt olin vasta menossa thaitapahtumaan, jossa 12-14 maata esitteli kulttuuriaan, joten jatkoin bussilla Leinelän asemalle Tikkurilan kupeeseen ja junalla Kivikylään. Takaisin tulin Ruotsin Haaparantaankin saakka meneviä kiskoja myöten Keravalle ja sieltä HSL:n linjurilta lähtöruutuun sekä Ritan Herkun räiskeleet kainalossa Avensiksella kotiin. Päivä päättyi Nukkumattia odotellessa John Grishamin sähkökirjan seurassa.

Sain palautteen Soteseurannasta

"Hei Jorma! 

Halusimme lyhyesti kiittää sinua rohkeasta ja painavasta puheenvuorostasi Elämän tähden -blogissa 7.8.2026 koskien Katulähetyksen nykytilaa. Olemme seuranneet viime viikkoina Kankitien asumispäivystystä koskevaa uutisointia, julkista keskustelua ja adressikampanjaa. Mitä enemmän kokonaisuudesta on tullut julkista tietoa, sitä enemmän olemme palanneet kirjoitukseesi.

Erityisesti jäi mieleemme näkökulmasi siitä, että nykyistä tilannetta ei pitäisi tarkastella ainoastaan yksittäisen palvelun tai hyvinvointialueen päätöksen kautta, vaan myös Katulähetyksen oman johtamisen ja hallituksen vastuun näkökulmasta. Julkisessa keskustelussa tämä puoli on jäänyt mielestämme huomattavan vähälle huomiolle.

Siksi halusimme vain sanoa, että kirjoituksesi on huomattu ja sitä seurataan. Toivomme, että jaksat pitää tätä näkökulmaa edelleen esillä, sillä juuri tällaisia vaikeitakin kysymyksiä pitäisi pystyä tarkastelemaan avoimesti varsinkin silloin, kun kyse on julkisista varoista, palveluista ja pitkään toimineen yhdistyksen tulevaisuudesta. Kiitos, että kirjoitit asiasta suoraan."

Soteseuranta tarkoittaa yleisellä tasolla kansallista sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen uudistuksen ja palveluiden toteutumisen seurantaa. Sitä johtavat ja kokoavat Sosiaali- ja terveysministeriö (STM) ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) hyödyntäen muun muassa SAO-raportointipalvelua hyvinvointialueiden tilanteen arvioimiseksi.

Mutta minulle palautteen lähettänyt Soteseuranta@proton.me ei esiinny Gmail-viesteissäni tai muissa henkilökohtaisissa tiedoissani, joten se ei vaikuta olevan peräisin viralliselta viranomaistaholta. Vaan Proton.me pääte on sveitsiläisen Proton Mail -sähköpostipalvelun tarjoama osoite, joka tunnetaan painotuksestaan yksityisyyteen ja salaukseen, ja kuka tahansa voi luoda sieltä itselleen sähköpostiosoitteen.

Koska osoite ei liity tunnettuihin virallisiin kanaviin, kannattanee suhtautua siihen varauksella. Jos viesti pyytäisi minua klikkaamaan linkkejä, luovuttamaan henkilötietoja tai ryhtymään toimenpiteisiin, kyseessä saattaa olla kalasteluyritys tai epävirallinen yhteydenotto. Vaikka sähköpostiosoitteen nimeksi on asetettu "Soteseuranta", se ei siis tarkoita, että lähettäjä edustaa virallista sosiaali- ja terveydenhuollon seurantaorganisaatiota. Koska en tunnista lähettäjää tai odottanut viestiä tältä taholta, turvallisin toimintatapa on olla vastaamatta ja poistaa se. Minä kuitenkin kysyin lähettäjältä kuka tai mikä olet? Toki voin myös merkitä viestin roskapostiksi, jos se vaikuttaa asiattomalta.

Kysyin osoitteesta keino- taivtekoälyltäkin, joka sanoo palautteesta näin: "On hienoa kuulla, että sait myönteistä palautetta! Vaikka kyseessä oli iloinen yllätys ja positiivinen viesti, osoitteen päätetie (@proton.me) kertoo kuitenkin siitä, että lähettäjä on käyttänyt yksityisyyteen panostavaa salattua sähköpostipalvelua. Taustalla voi olla esimerkiksi yksityinen henkilö, jokin harrastus- tai kansalaistoimija, tai taho, joka haluaa jostain syystä pitää henkilöllisyytensä suojattuna. Myönteisestä sisällöstä huolimatta viesteissä on hyvä säilyttää pieni varovaisuus.​ Älä klikkaa tuntemattomia linkkejä tai lataa mahdollisia liitetiedostoja, ellet ole aivan varma niiden turvallisuudesta. Älä luovuta arkaluonteisia henkilö- tai pankkitietoja, vaikka viesti olisi kuinka ystävällinen. Voit kuitenkin myös nauttia ansaitsemastasi positiivisesta palautteesta rauhassa, mutta on viisasta pitää mielessä, että kyseessä ei todennäköisesti ole mikään virallinen viranomaistaho."

Muuttuva kylänraitti

Kun olin kouluikäinen, vähän nuorempi ja vanhempinikin, tunsin tai tiesin lähes kaikki kylänraitin kulkijat. Eteläinen pää oli Perä-Hyrylän kioski ja pohjoinen Kirkkotien puinen koulu rippikirkkoa vastapäätä. Joskus poikkesin hieman länteen, jossa oli Rusutjärvi uimarantoineen, mato-ongintapaikkoineen ja leirintäalueineen. Idässä raja oli Winqvistin lato Sjöblomien kotitalon, Korvenrannan takana. Se oli varhaisen nuoruuteni maailma, jossa sukkuloin kävellen, linja-autolla ja polkupyörällä. Sekä joskus talvisin Maarasen Pekan kanssa potkulaudoilla Kirkkotien Keskuskansakoulun kirjastoon, jos ei luettu kotona olleita Pekka Lipposia eikä Jerry Cottoneita. Toki luimme muutakin. Vähemmän kuitenkin koulukirjoja. Jolla silläkin oli hintansa, minkä sain myöhemmin huomata.

Kylänraitti yhteen tai erikseen kirjoitettuna tarkoittaa kylän tai taajaman keskeistä pääkatua tai kulkuväylää. Historiallisesti se on ollut kylän sydän – tie, jonka varrelle asutus, tärkeät rakennukset ja palvelut ovat keskittyneet. Raitti on toiminut paitsi kulkuväylänä myös keskeisenä sosiaalisena kohtaamispaikkana ja kaupankäynnin keskuksena. Itselläni se kulki läpi Hyrylän, sillä olen tuusulalainen. Jossain varhaisen ajan papereissa luki, että olen syntynyt Helsingissä, mikä sekin on totta, sillä sieltä minut lähes tukattomana kuljetettiin armeijan ambulanssilla Korpintielle, joka oli silloin vain tie ilman nimeä

Tekoälykuva Hyrylän raittini tulevasta ytimestä

Vuosikymmenten saatossa asuessani muualla kylänraittini on ollut toisaalla, vaikka sydämessäni se on ollut aina Hyrylässä. Muuttunutkin se on monella tavalla, sillä enemmistö raitilla kulkijoista on nykyisin tuiki tuntemattomia. Vaikka Järvenpää ja Kerava ovat lähteneet kunnastani omille teilleen tullakseen kaupungeiksi, ovat jäljelle jääneen Suur‐Tuusulankin rippeet saaneet kaunpunkimaisia piirteitä. Ehkä maalaiskukkulan kuninkaaksi nousee nyt vuokratiloihin siirtyvä kunnantalo sekä sen vuokraisäntänä toimiva S-ryhmän Prisma.  Vai pitäisikö nykyisin sanoa vuokrahenkilö?

Joka tapauksessa se muuttaa kylänraittini ydintä, sillä Prisma vie mennessään tutun Hyrylän S-Marketin tuotteineen. Jonka parkkipaikan reunalla olen monena aamupäivänä katsellut, arvostellut ja arvostanut muita kävijöitä. Sivuraiteelle munullla joutuu myös Riihikallion Lidl, sillä Prisman ja K-kaupan vieressä on toinen Lidl, johon olen nyt totutellut alakerran pysäköintihalleineen. Sanon sitä laiskan miehen kaupaksi, sillä sinne pääsee autolla sisään ja kellarista myymälään rappusia, liukuportaita tai hissillä. 

Viikon verran on mennyt aikaa opetella käyttämään saksalaiskaupan älylaitesovellusta skannauksineen ja punnitustulosten sekä kappalemäärien siirtämistä maksettavaksi oman pankkini nettiversiolla. Toivon, että ensi viikolla sen osaan. Ehkä elämäni iltapäivän harmaat aivosolut ovat loivenneet nekin, sillä huomaan, etten ymmärrä aina edes vikkeläliikkeisen henkilökunnan opastusta ohjelman käytöstä kaupassa. Enkä aina muuallakaan.

Jokilaakson juolaheinä ja muulta tullut lainsuojaton

Jokilaakson luonnossa vastoin EU:n määräyksiä Elämän tähden ry:n mailla voivat kaikki kasvit kasvaa, kukat kukkia ja eläimet elää, vaikken esimerkiksi punkin elämäntarkoitusta ymmärräkään. Enkä jonkun kasvinkaan. Juolaheinä on valkojuurisen kasvin virallinen suomenkielinen nimi, joka kuuluu heinäkasvien heimoon. Se luokitellaan yleisesti hankalaksi rikkaruohoksi erityisesti puutarhoissa ja pelloilla. Sillä on pitkät, vaaleat ja teräväkärkiset maavarret, jotka leviävät maan alla nopeasti. Pienikin kappale voi kasvaa uudeksi kasviksi, minkä vuoksi sen kitkeminen on muotisanaa käyttääkseni haastavaa. Se vie viljelykasveilta ja puutarhan istutuksilta tilaa, vettä sekä ravinteita ja on erittäin kestävä ja sopeutuvainen monenlaisille kasvupaikoille. Isäni sanoi sitä valkoheinäksi ja se oli perunapeltomme sekä kasvimaan ykkösinhokki. Vaikka se on viljelijöiden ja puutarhureiden kiusana tyypillinen rikkaruoho, se on samalla luonnonkasvi, jolla on Suomessa ilman lain määräämää hävitysvimmaa oikeus olla olemassa. Hyötyäkin siitä on, sillä  juolaheinäyksilö kelpaa esimerkiksi karjan rehuksi.

Mutta ahtaampaa on himalajan- eli jättipalsamin elämä, sillä se on luokiteltu haitalliseksi vieraslajiksi EU:n ja kansallisen lainsäädännön nojalla. Ehkä sen vuoksi viralliset ja luonnonsuojelulliset artikkelit keskittyvät poikkeuksetta hävittämiseen ja sen aiheuttamiin haittoihin luonnolle. Siksi ei liene tieteellisiä tai ekologisia artikkeleita, jotka suoranaisesti puhuisivat jättipalsamin, sen leviämisen tai luonnossa säilyttämisen puolesta. Poikkeuksena ovat kuitenkin hyötykäyttöön ja ruoanlaittoon keskittyvät kirjoitukset, joissa jättipalsamiin suhtaudutaan käytännöllisesti tai myönteisesti sen tarjoamien mahdollisuuksien kautta.

Palsamin paikalla luonnossa on jääkauden jälkeen kasvanut montaa muutakin lajia ennen nykyisiä asukkaita. Tänään meillä on kuitenkin lainsuojattomia ihmisissä, eläimissä ja kasveissa, joten vieraslaji mikä vieraslaji. Jos Mesimestarin "yllytys" alla olevalla videolla, joka on ainakin tätä kirjoittaessani olemassa, johtaisi tekoon, rikoslain 5 luvun 5 §:n yleisen osallisuussäännöksen nojalla myös luonnonsuojelulain 58 §:n 2 momentissa tarkoitetun luonnonsuojelurikkomuksen yllyttäjä tuomitaan lähtökohtaisesti kuten tekijä. Kyseinen rikollinen voinee luonnonsuojelurikkomuksesta kiinni jäätyään vedota tähän videoon keventääkseen omaa syyllisyystaakkaansa. Videolinkki ohjannee Instagramiin, mutta harvinainen palsamin puolustaja löytynee myös Facebookista ja Mesimestarin kotisivuilta. Joka on saanut julkaisunsa vuoksi lunta tupaan enemmän tai vähemmän tiukkapipojen ja kaikkitietävien käsistä sekä minusta hänen hunajansa vannoituneen ostajan.

Itselläni elää hyvin sulassa sovussa samassa sisäruukussa nokkonen, palsami, välillä muutakin ja joku sienenkin tapainen. Mutta olenko ruukkuineni isokin konna tai lainrikkoja? Jokilaaksossakin on ollut lainsuojattomia mamu-kasveva ties kuinka kauan lupiineista lähtien. Jättipalsamin sinne toivat parikymmentä vuotta sitten Tuusulanjoen tulvavesien tasausaltaiden yhteiskunnan pestaamat tekijät. Tarkoituksenaan purkaa Tuusulanjärven pato. Ei lähtenyt pato eikä tullut jokeen vapaata virtausta Vantaanjokeen saati mereen. Vaan tuli maahanmuuttajakasveja.

Jokilaakson luonnonsuojelualueen karhunköynnöksellä, elämänlangalla ja isokierrolla on monta nimeä ja sekin viihtyy alueella. Kuristellen etupäässä pajuja, horsmia ja joitain putkikasveja. Kunnes tulee talvi, pakkaset ja lumet, mitkä tasoittavat tilanteen lähes lähtöruutuun. Tämän kesän ehdoton ykkösnousija on ollut vadelma. Se on heti jääkauden jälkeen maahamme ilmestynyt, kotimainen luonnonkasvi, joka kuitenkin hyötyy suuresti ihmisen toiminnasta. Kuten metsänhakkuista ja tienvarsien raivauksista, sillä se viihtyy avoimilla ja valoisilla paikoilla. Itse aion pärjätä kaiken Jokilaaksossa elävän kanssa käärmeistä, minkeistä ja supeista lähtien, kunnes yhteiskunta meidät erottaa.

Esineisiin tallentuneita tarinoita

Kun olin pikku natiainen ja vähän suurempi sekä vanhempikin, asuin Perä-Hyrylän vanhempieni rakentamassa synnyinkodissani. Silloin en osannut edes ajatella, että muuttaisin sieltä joskus jonnekin. Vaan toisin on käynyt. Usein ajan ensimmäisen kotini ohi ja joskus pihaankin, kun mieleen palaa paljon yli puolen vuosisadan takaisia muistoja.

Ehkä elämäni suurin raskaus ja rakkaus onkin kaiken mukana kantaminen sekä eletyn muisteleminen. Yli 5000 blogikirjoitusta on siitä merkittävä osa. Niiden parissa voin ja elänkin elettyä uudelleen. En koe kuuluvani heimoon, joka haluaa unohtaa päivän, pari tai vuositolkullakin elettyä.

Jos joillakin yleisillä mittareilla voisi määritellä normaalin, mahtuu vuosikymmeniin paljon epänormaalia asumista tai ainakin sen raameja. Joukossa on matkailuautoja, hollantilaista Vrijheid teräsalusta, mieli- ja synnytyssairaalaa, kadunvarren toimistohuonetta, päihdetyön päiväkeskusta, työtoiminnan tiloja, armeijan monen kymmenen miehen makuusalia, entistä koulua sekä nykyinen pesäni kahdessa merikontissa.

Jokaisesta majapaikasta olen tehnyt kodin sisustamalla sen menneisyydellä, nykyisyydellä ja tulevaisuudella. Keskeinen osa on syvillä, rakkailla ja joskus kyyneliin asti kipeillä muistoilla. Niistä kaikista syntyy aito tunne itsestä, omasta todellisuudesta ja jokaisen ainutlaatuisesta elämästä. Varsinkin Merikonttikotini on täynnä tavaroiden kertomia tarinoita koetusta ja toteutumattomistakin unelmista.

Nykyinen Suomikotini on täynnä tarpeettomia esineitä niille, joille ei liity niihin muistoja. Lisäksi luulen, että yhtä ainutlaatuista kuin eletty elämä on, yhtä ainutlaatuista on kaikkeen liittyvä historia ja siitä syntyvä, ajan patimoima menneisyys. Morakotin ja vahän minunkin Thaikoti on aivan erilainen. Joskus tuntuukin, että Tata ei muistoista piittaa muutamaa valokuvaa lukuunottamatta, sillä hänellä on vain tarpeellista. Johon on laskettava mukaan hyvien henkien pienen pieni talo suurimman huoneen seinän katonrajassa.

Mutta pikkuhiljaa olen saanut sinnekin persoonallisuutta ja niiden mukana muistoja. Kun viime talvena huumeinen alamaailma jahtasi Tatan tyttären poikaystävää, ampuivat he kotimme ikkunoihin, oviin ja seiniin konetuliaseella poliisien keräämien ammusten perusteella yli 30 lyijyluotia. Niitä pyynnöstäni huolimatta Morakot ei halunnut säilyttää. Joten lupasin maksaa maalit ja maalauksen, jos saan valita värit. Nyt Thaikodissamme on seitsemän eri väriä eikä se ole enää vain talo naapuritalojen joukossa. Vaan meidän näköinen ja mieleinen koti.

Samsung mobiililaite ja kymmenkertaisessa näytöllä TCL televisio

Vapaa-ajan vieton ykkösapuvälineeni on televisio, vaikken sieltä uutisten lisäksi katso enkä kuuntele suomenkielellä edes satunnaisesti varsinkaan hömppäohjelmia. Siitä ei voi kyllä syyttää huonoa kuuloakaan, vaikken käytä TV:n ääressä kuulolaitetta. Sillä monissa on tekstitys, jonka saanee myös suomenkielisiin lähetyksiinkin uutisista lähtien. Jotenkin ohjelmatarjonta ei vaan ole mieleen.

Joskus kylläkin innostun Google-TV:llä You Tuben musiikkiviihteen pariin ja kyynelehdin yksin kotisohvalla Topi Sorsakosken Surujen kitaran ynnä muun melankolisen musiikin parissa. Televisio on ollut kotini seinän vieressä tai nurkassa juuri niin kauan kuin niitä on kansalle myyty. Juomavuosina taisin kuljettaa Mikko Liettilältä ostamaani Finluxia fillarin pakkarillakin mustalaisille kaniin viinapullosta tai parista. 

Televisiossa itselläni on kurssissa Neflix, MTV Katsomo ja YLE Areena, joista katselen viihdesarjoja ja elokuvia käytännössä tunnista kolmeen lähes joka alkuilta. Ellen ole uppoutunut vuoteeseen ja sähköiseen kirjamaailmaan. Tällä viikolla tosin taidan katsella Euroopan parhaiden yleisurheiljoiden suorituksia, sillä kisojen päivälähetykset tulevat mieleiseen aikaan juuri sopivasti aamusaunan, uinnin ja terapia-altaan vesihieronnan jälkeen.

Viihdevälineiden ykköspaikalle olisin voinut laittaa puhelimenkin, joka sekin on kulkenut mukana tekstiviesteineen niin kauan kuin niitä on ollut kohtuuhinnoilla saatavissa. Nykyisin puhelin on kuitenkin monipuolinen mobiililaite ja isolta osin myös hyötykäytössä. Joten olkoon viihteen listalla kakkospaikalla.

Suht säännöllisesti käyttämieni sovellusten määrä on laskutavasta riippuen viidenkymmenen molemmin puolin. Älylaitteellakin katson kyllä joskus elokuvia, sillä Elisa Viihde ja muun muassa japanilainen Rakuten TV hemmottelevat asiakkaitaan silloin tällöin ilmaisille filmeillä. Mukava lisä on sekin, että kotikielellä maustettu Netflix näkyy melkein missä maailman kolkassa tahansa.

Vaikka vuosirenkaisiini mahtuu paljon laittomia ja laillisia vapaa-ajan harrastuksia ja muutakin päivänvaloa kestämätöntä yöpuuhailua, kunnon konnaksi en voi itseäni sanoa. Kunhan hölmöilin etupäässä viinaa saakseni. Mutta niin ajattelematon en nuorenakaan ollut, etten olisi ymmärtänyt mahdollisia seurauksia, kun poliisi halusi ottaa kiinni.

Tätä olisi pitänyt pohtia myös mopomeetingin näyttämishaluisen pojan, jonka naispoliisi kiilasi Tuusulan Palkkitien verkkoaitaan ja toppaan. Ehkä yksin olleella virkavallallakin ote meni hieman överiksi ja hänelläkin saattoi olla näyttämisen haluja. Että hoidan kyllä tämän homman, vaikka ilman partiokaveria. Itse en häntä syyttele, sillä poika tiesi satavarmasti miten kilvettömällä ja moottoripyöräksi viritetyllä mopolla revittelystä yleisellä tiellä voi käydä. Varsinkin kun ei pysähdy, vaikka huomaa, että työtään tekevä poliisi sitä edellytti. Eikä taatusti jätä ottamaansa tehtävää kesken.

Soinin portaita

Aikoinaan rakensin ja rakennutimme kodin merikonteista, joka sai nimen Duokoti, kaksi kun meitä oli osaomistuskoira Niilon lisäksi. Sen tai hänen viimeinen leposija odottaa tuhkia parhaan koirakaveri Rudin vieressä Jokilaakson Muistelulehdossa. Se on myös luonnon keskellä oleva kirkkoni ja hiljentymisen paikka, Joka sai tänä kesänä uuden sillan. Minkä ansiosta käyn siellä lähes päivittäin. Pimenevän syksyn tullen poltan pienessä saaressa kynttilääkin lyhdyssä, joka näkyy Merikonttikotini ikkunasta. Katselen sitä pihalammen toiselta rannalta ja hetkeni ovat silloin täynnä tunnetta ja tunnelmaa sekä rakkaita muistoja perheiden yhteisestä eläinjäsenestä.

Lähes liikuntaesteettömän kotini luiskan ja terassin kunnostimme tänä kesänä. Uusittu pinta palautti myös käyttötarkoituksen, kun ei tarvitse pelätä putoamista lahonneen lattian läpi. Nyt sillä on mukava istua, hörppiä juotavaa, seurata villiä luontoa ympärillä tai leikata vaikka varpaankynsiä. Alun käyttäjämääriä sisäänkäynti ei enää saavuta, sillä asuntomessujen aikaan Hyvinkään Kaltevassa sitä myöten kävivät kymmenet tuhannet tutustumassa silloin vielä tulevaan kotiimme.

Vajaan viikon kuluttua on kulunut tasan 13 vuotta ensimmäisestä Päiviksen ja minun yhteisestä yöstä Konttikodissamme, josta muistan harmiteltavan vähän. En edes sitä nukuimmeko patjalla lattialla, parvisängyssä vai jotenkin muuten. Parvisänkyyn on joka tapauksessa portaat vai ovatko ne tikkaat? Niitä on myös katoille ja uimalaitureilta veteen tai pois vedestä. Onpa Konttisaunaankin jokunen porras sekä tietty ylimmille lauteille löylyyn.

Eilen sain itärajan ystävältäni pari valokuvaa insinööritason uimaportaista, jotka olivat saaneet nimen vuokseni. Kun kysyin syytä moiseen, sain vastauksen, että monihan niitä kaipasi ja nyt käyttääkin. Mutta niiden puuttumisesta kuulemma minä olen pitänyt kovinta meteliä, jonka vuoksi ne ovat saaneet nimen "Soinin portaat".

Vaikka maailmaa on monelta osin tehty esteettömämmäksi hisseillä ynnä muilla, on portaillakin aina ollut sijansa. Vanhassa arkkitehtuurissa ja linnoissa portaat saatettiin rakentaa tarkoituksella hankaliksi tai epätasaisiksi ja aina kiertämään myötäpäivään ylöspäin, jotta puolustajien oli helpompi miekkailla ylhäältä alaspäin, kun taas hyökkääjien liikkuminen tehtiin mahdollisimman vaikeaksi. Tikapuut olivat myös hyökkääjien työkalu muurien yli pääsemiseen.

​Suomalaisessa, perinteisessä lastenlorussa kissoilla ja tikapuilla on yhteys taivaaseen. Lorusta on olemassa useita eri versioita, joista tunnetuin kuuluu näin: "ABC, kissa kävelee, tikapuita pitkin taivaaseen. ABC, kissa kävelee, päällä uusi hieno takki, päässä keikkuu piippalakki." Loru on niin tunnettu, että se on herättänyt myös julkista taidetta. Esimerkiksi Helsingin Ruoholahden ala-asteen pihalla on Pekka Nevalaisen veistos ABC-kissa, jossa harmaa kissa kiipeää tikapuita pitkin kohti isoa A-kirjainta.

​Jos kyseessä ei ole varsinainen lastenloru, joku on saattanut kuulla sanonnan Gösta Sundqvistin tunnetusta kappaleesta Tikapuut taivaaseen, joka julkaistiin Raparperitaivas-albumilla. Laulussa viitataan ihmisten yrityksiin ja valintoihin: "Toiset etsii tikapuita taivaaseen – oivoi –toiset sammuttavat auringon..."

​Kulttuurissa ja uskonnollisessa perinteessä ajatus maan ja taivaan yhdistävistä tikapuista tai portaista on vanha. Vanhassa testamentissa Jaakob näkee unen tikapuista tai portaista, joiden pää ulottuu taivaaseen ja joita pitkin Jumalan enkelit kulkevat ylös ja alas. Ortodoksinen perinteessä Neitsyt Maria rinnastetaan toisinaan ”tikapuiksi”, jotka yhdistävät taivaan ja maan, koska hänen kauttaan jumalallisuus tuli ihmiseksi.

Radio on oma juttunsa

Muistan, kun televisio tuli koteihin, moni povasi radiolle kuolemaa tai ainakin ankeita aikoja. Vaan toisin on käynyt. Jokilaaksossa on yötä päivää kuuntelussa kaksi eri asemaa. Toinen on Saunakontissa, jossa on löylyhuoneen ja suihkukaapin lisäksi muun muassa yksi kolmesta ekokäymälästä. Istuessani aamuisin mietteissäni Separetin pytyllä, on äänessä joku nuorten tai nuorekķaiden kanava, joskus myös yleiskanava Radio Nova.

Merikonttikodissa kuuntelen vakiokanavana Radio Suomea, sillä pidän musiikin lisäksi sen juontajien tavoista ja taidoista kuljettaa kuulijoita mukanaan. Kun en juuri kuuntele nettiradiota, tuovat kotini seinät valikoimaan rajoituksia, sillä ollenkaan kaikki radioaallot eivät läpäise rautapintoja.

Mutta mistä ja miten juontajat löytävät kullekin päivälle monta puhumisen aihetta ja musiikin kuunteljoille? Radio Suomen kaltaisten puhe- ja musiikkipainotteisten kanavien juontajilla on vastoin yleistä mielikuvaa harvoin pulaa puheenaiheista. Työ vaatii kuitenkin jatkuvaa virittäytymistä maailman ja yleisön taajuudelle.

He ammentavat sisältöä lähetyksiinsä monista eri lähteistä ja heillä on käytössään ammattimaisia työkaluja rutiinien lisäksi. Kuten ​päivän lehdet, uutissivustot, sosiaalisen median trendit ja puheenaiheet (esim. X, TikTok, paikalliset Facebook-ryhmät).

Juontaja miettii myös uutisen kohdalla miten mikäkin liittyy tavallisen ihmisen arkeen? Herättääkö tämä tunteita? Radio Suomessa yleisö onkin valtava voimavara, sillä kuulijat lähettävät tarinoita, palautetta, mielipiteitä ja kuvia arjestaan tekstiviesteillä, soittamalla tai sovellusten kautta. Kuulijoiden tarinat (esim. "kerro paras mökkimoka" tai "kuka teillä tekee ruoat?") kantavat usein lähetysaikaa.

​Suomalainen vuodenaikojen vaihtelu tarjoaa sekin loputtomasti puheenaiheita. Ensimmäiset lumet, kesärenkaiden vaihto, mökkikauden avaus, juhannus, koulujen alkaminen jne. Sitten erilaiset viralliset ja epäviralliset teemapäivät, kuten kansainvälinen korvapuustipäivä, antavat kevyen syyn tarttua tiettyyn aiheeseen.

​Koska Radio Suomi lähettää myös alueradioita, paikalliset tapahtumat, ilmat, murteet ja puheenaiheet kultakin alueelta ovat keskeisessä roolissa. Oma lukunsa on juontajan oma elämä ja havainnot. Arkiset kömmähdykset, kauppareissun ihmetykset, ruuhkat, lemmikkieläimet tai vaikkapa epäonnistunut leivonta ovat erinomaista samaistuttavaa materiaalia.

Entä miten aiheet sitten jalostetaan lähetykseen? Juontajat eivät toimi yksin, vaan heidän tukenaan on usein tuottaja ja muu toimitus. Aamuisissa palavereissa käydään läpi päivän teemat, päätetään mistä puhutaan ja missä kulmassa. Juontaja ei vain luennoi, vaan myös "koukuttaa" ja vuorovaikuttaa, eli heittää pallon kuulijoille. "Mitä laitat leivän päälle? Soita ja kerro." Tämä tekee kuuntelijoista ohjelman sisällöntuottajia. Asioita voidaan esitettää myös tarinoiden kautta pelkkien faktojen sijaan. Hyvä juontaja herättää aihepiirin eloon luomalla mielikuvia.

Joskus raskaampien uutisten tai vakavampien aiheiden väliin tarvitaan kevyempää höpöttelyä, huumoria tai hyväntuulista musiikkia. Juontaja pitää huolen siitä, että lähetys hengittää ja sen dynamiikka vaihtelee.​Suorassa lähetyksessä myös sattuu ja tapahtuu. Parhaat aiheet syntyvät joskus vahingossa kesken lähetyksen, kun esimerkiksi teknisen vian sattuessa tai puhelinsoitto vie keskustelun aivan yllättävään suuntaan. Hyvällä juontajalla on taito tarttua näihin hetkiin lennosta.

Ajan patinoimia, rakkaita muistoja

Tänään viettää uskolliseksi osoittaututunut hopeanharmaa vanha rouva Avensis 20 vuotta, jonka vuoteessa olen viettänyt monta yötä. On siis juhlapäivä, muttei liputuspäivä. Sillä en osaa uskoa autojen sieluihin, vaikka kulkeminen niillä välillä sielukkaalta tuntuukin. Sen syntymä sijoittui keskelle suomalaista kesää, jolloin vietettyihin uutisiin kuuluivat perinteiset kesätapahtumat, kuten käynnissä ollut Tampereen Teatterikesä.

Tuona iltana sattui myös vakava onnettomuus, kun Ikarus C42S -tyyppinen ultrakevyt lentokone törmäsi sähkölinjaan ja putosi. Turmajohtoinen lento johti onnettomuustutkintaan, sillä koneessa yksin ollut ohjaaja sai surmansa. Onnettomuustutkintakeskuksen raportin mukaan kyseessä oli kellukkeilla varustettu ultrakevyt lentokone, joka törmäsi matalalennon aikana 20 kV voimajohtoon ja syöksyi Hirsijärveen ylösalaisin.

Samana päivänä Ison rapakon takaa Yhdysvalloista ilmoitettiin myös virallisesti, että alkuperäiset Apollon kuulentojen magneettinauhat ja videokasetit ovat kadoksissa. Tämä on yksi syy miksi jotkut eivät ole koskaan uskoneet, että kuussa on silloin tai muulloinkaan ihminen edes käynyt. Itse olin kyseisen päivän iltana Tuuskodossa äitini luona. Muistan kuin eilisen, kun senioriväki istui ison, yhteisen olohuoneen television ääressä katsomassa kuukävelyä. Sanoin kaikille kuvaruutua osoittaen: "On se maailma ihmeellinen, sillä nyt ihminen on tuolla." Silloin minua katsoi todellinen ikänestori tuimasti päätään puistellen ja nousten verkkaisesti ylös. Sitten hän keppiinsä tukien talutti minut toisella kädellään kyynärpäästä ikkunan ääreen ja osoitti taivaalla möllöttävää kuuta: "Katso poika, kuu on tuolla. Meitä ei huijata!"

Tuuskoto oli äitini viimeinen koti, johon liittyy rakkaita muistoja ja pienen poikani antama opetus välittämisestä ja rakastamisesta. Kotimme oli silloin Jyväskylän maalaiskunnan Palokan Heikkilässä, josta lähdin usein työni vuoksi Helsinkiin. Välillä Marko pyysi voiko hän lähteä mukaan, jos käydään Tuuskodossa mummon luona. Aina voi. Kerran häneltä kysyin, että miksi haluat joka kerta sinne, kun äitini kohtelee sinua niin huonosti ja sanoo rumasti? Sillä verisuonen katkeaminen päästä oli muuttanut luonnetta kiukkuiseen suuntaan. Markolla oli joka kerta vain yksi ja sama vastaus: "Siks, ku se on mun mummu." Kerran taas mentiin Annikin katsoessa meitä jo totuttuun tapaan vihaisen näköisenä. Mutta nyt hän suu vinossa ja tuhannella mutrulla sanoikin Markolle osoittaen yöpöytänsä alinta laatikkoa: "Avaa tuo." Laatikko oli lähes täynnä suklaamakeisia ja äitini lisäsi: "Olen säästänyt ne kaikki sinulle." Salaa kyynelehdin, kun käsitin, että poikani oli ainutlaatuisella välittämisellä ja rakkaudella sulattanut mummunsa sydämen odottamatta häneltä mitään.

Tätä kirjoittaessa mieleen palasi myös ihmeellinen omahoitaja, jonka tapasin kerran vapaa-ajallaan äitini huoneesta. Nimeä en muista, mutta sen muistan, kun hän sanoi halunneensa tulla tapaamaan äitiäni, koska piti hänestä paljon. Annikki oli verisuonen katkeamisen vuoksi linnoittanut vallan huoneeseensa eikä mikään mahti saanut häntä muiden joukkoon. Kunnes "omahoitaja" oli onkinut äitini tiedoista, että hän oli ennen vanhainkotia ollut kova tupakoitsija. Tämän tavan tämä aidosti välittävä kunnan työntekijä istutti takaisin. Ja kun pahe oli taatusti tarttunut, otti hän Annikin tupakat vieden ne toimistoon ja sanoi: "Tästä lähtien voit poltaa vain muiden lailla ainoastaan yhteisissä tiloissa. Siitä lähtien äitini vietti aikaansa myös toisten kanssa.

Minne lennät kuin päätön kana?

Tätä vauhtia Jyväskylän Katulähetyksellä ei ole kohta edes lähes sadan vuoden takaista lähtöruutua mihin palata. Viimeisen 20 vuoden aikana yhdistyksellä on ollut vaativa rooli ja ajassa on korostunut sen hallituksen sekä varsinkin jakkarallaan neljännesvuosisadan istuneen puheenjohtajan vastuu. Ehkä tärkein tehtävä olisi ollut ennakoida toimintaympäristön muutokset, pitää huolta strategisesta kilpailukyvystä ja tarvittaessa tehdä vaikeita, mutta oikea-aikaisia ratkaisuja ennen kuin toiminta riisutaan käsistä pakon edessä. Tilanne on surullinen yhdistyksen pitkän elämäntyön, työntekijöiden, mutta varsinkin niiden ihmisten kannalta, joiden arkeen ja turvaverkkoihin muun muassa Kankitien Ensiaskel-palvelut ovat tuoneet ratkaisevaa apua.

Samaan aikaan Keski-Suomi sanoo itsestään näin: "Emme tule idästä emmekä lännestä. Tulemme sieltä, missä kaikki osuu kohdilleen. Siinä missä ylioppilaat saapuivat tänne sata vuotta sitten opettelemaan puhtainta suomen kieltä, tullaan Keski-Suomeen tänä päivänä etsimään inhimillistä ympäristöä, jonne rakentaa turvallista ja tasapainoista tulevaisuutta. Parhaat palat hyvään elämään löytyvät jostain merkityksellisen urapolun ja tasapainoisen arjen välistä. Täältä keskeltä." Kontrasti on melkoinen, sillä joku ja monikin ovat myös sanoneet viisaasti, että yhteisö voi juuri niin huonosti kuin sen huonosti voivin jäsen.

Vaikka olin pyhästi katulähetyshengen mukaisesti päättänyt, etten aiheesta kirjoita, perun puheeni, sillä Keskisuomalainen ja muut uutiskanavat kertoivat eilen kuin päätepysäkkinä, että koko 2000-luvun jatkunut alamäki jatkuu, ja käytännössä lähes kaikki yhteistyö Katulähetyksen ja Keski-Suomen hyvinvointialueen kanssa päättyy. Oikealla visiolla alueen synty olisi ollut Katähetykselle "tuhannen taalan paikka", sillä se laajensi asiakaskunnaksi Jyväskylän sijaan käytännössä koko Keski-Suomen maakunnan. Mutta se olisi vaatinut ruohonjuuritason osaamisen lisäksi myös ykkösluokan johtamista sekä markkinointia.

Maakunnan ykköslehti kertoi kesäkuun lopussa, miten toiminta oli vaarassa loppua: "Katulähetys irtisanoi asumispäivystyksen palvelusopimuksen Keski-Suomen hyvinvointialueen kanssa, sillä palvelua ei pystytty enää toteuttamaan hyvinvointialueen maksamilla korvauksilla." Asumispäivystys on ollut viimesijainen yöpymispaikka ihmiselle, jolla ei ole muuta paikkaa turvalliseen yöpymiseen. Sen asukkaat ovat pääsääntöisesti erittäin vaikeasti asutettavia. Asumispäivystys kuuluu myös hyvinvointialueiden lakisääteisiin tehtäviin.

Kun kukaan muu ei tätä sano, entisenä ja ensimmäisenä kyseisen yhdistyksen toiminnanjohtajana minä sanon. Yhdistyksen hallituksen rooli pitkäaikaisine puheenjohtajineen on ollut osaamaton eikä tehtäviensä tasolla. Se selittää täysin miksi Jyväskylän Katulähetys on menettänyt merkittävän asemansa päihdetyön ja asunnottomuustyön kolmannen sektorin toimijana.

Tapahtunut ei ole sivuseikka, vaan koko kehityskulun ydin. Hallituksen osaamattomuuden läpileikkaus osoittaa, että seuraukset näkyvät. 1. Strateginen taso – yhdistys ei tee oikeita valintoja, 2. Toiminnallinen taso – työmuodot kuihtuvat, 3. Taloudellinen taso – omaisuutta joudutaan myymään ja toiminta supistuu. Jyväskylän Katulähetyksen kohdalla nämä kaikki ovat toteutuneet. Ei ole ollut selkeää strategiaa eikä uudistumiskykyäkään vastata STEA‑rahoituksen muutoksiin eikä taitoa rakentaa kumppanuuksia. On puuttunut myös osaaminen miten asemoida oma toiminta moderniin päihde- ja asunnottomuustyöhön. Tämä johti siihen, että yhdistys jäätyi paikalleen, kun ympäristö muuttui, ja muut toimijat menivät ohi. Jyväskylän Katulähetys menetti paikkansa verkostossa eikä se ollut enää relevantti kumppani edes Jyväskylän kaupungille. Kun hallitus ei kyennyt ohjaamaan toimintaa, työmuodot kuihtuvat, vapaaehtoistoiminta hiipui, kohtaamispaikat sulkeutuivat, ryhmätoiminta loppui ja viimein myös päihdetyön ammatillinen profiili katoaa.

Tämä on juuri se kehityskulku, jonka Jyväskylän Katulähetys on nyt käynyt läpi. Lopputulos on, että pian yhdistys ei enää tee lainkaan päihde- eikä asunnottomuustyötä — ei edes pienessä mittakaavassa. Kun hallitus ei hallitse taloutta, kiinteistöjä joudutaan myymään, muuta omaisuutta realisoidaan, toiminta supistuu ja yhdistys menettää infrastruktuurinsa sekä rahoituspohja heikkenee entisestään.

Omaisuuden myynti ei ollut enää pitkään aikaan strateginen valinta, vaan pakon sanelema seuraus osaamattomuudesta. Puheenjohtajan pitkä kausi on luonut hallitukseen staattisen kulttuurin muutosvastarinnan ja sisäisen passiivisuuden. Puheenjohtajan ympärille rakentui riippuvuuden ja kyvyttömyyden kehä, joka esti uudistumiset. Kun puheenjohtaja on sama yli 20 vuotta, hallitus ei enää toimi hallituksena — se toimii puheenjohtajan jatkeena. Tämä on klassinen järjestöjen taantumisen rakenne. 

Miksi osaamattomuus sitten johti täydelliseen aseman menetykseen? Koska päihdetyö ja asunnottomuustyö ovat aloja, joissa rahoitus muuttuu, kuntien kumppanuudet muuttuvat, ammatilliset vaatimukset kasvavat ja kilpailu kolmannen sektorin sisällä kovenee. Toimijoiden on uudistuttava jatkuvasti. Jos yhdistys ei uudistu, se putoaa pois.

Jyväskylän Katulähetys putosi — täysin. Hallituksen kyvyttömyys on ollut strateginen, toiminnallinen, taloudellinen ja rakenteellinen ongelma. Se on johtanut toimintojen karsimiseen, kiinteistöjen myyntiin, päihdetyön ja asunnottomuustyön loppumiseen sekä aseman menettämiseen ja yhdistyksen marginalisoitumiseen. Jyväskylän Katulähetys ei ole enää merkittävä kolmannen sektorin toimija. Hallitus ja sen valinnut jäsenistö sekä operatiivinen johto livahtavat yhdistyksen alasajon vastuista kuin koira veräjästä, mutta sitä ne eivät sydämessäni tee. Vaikka kuinka hokisin, että "sellainen virsikirja millainen seurakunta."

Elämää eturauhaseni sokkeloissa

Kliiniset esitiedot: PSA 7.56/11%. MRI:ssa suspekti 25mm:n pesäke, josta otettu 5 kpl vfuusiobiopsioita. Malignia?

Diagnoosit:1,3,4,5 Prostata (kohdennetut biopsiat) Ei kasvainkudosta

2 Prostata (kohdennetut biopsiat) Atypia rauhasepiteelissä (ASAP) H.

LAUSUNTO

1-5: Kussakin näytteessä on yksi teknisesti hyvin onnistunut paksuneulabiopsia. Biopsioiden yhteispituus histologisilta laseilta mitattuna on 68,3 mm. Tiehytrakenteissa nähdään monin paikoin basaalisolukon hyperplasiaa. Merkittävää tulehdusta biopsioiden alueella ei ole. Näytteen 2 biopsiassa on pienten hieman epäsäännöllisesti ryhmittyvien rauhasten muodostama ryhmä, jossa solukkoon ilmaantuu myös lievästi suurentuneet tumat ja selvät nukleolit. Immunohistokemiassa osassa näitä pieniä rauhasia. Basaalisolukko puuttuu kokonaan, osassa nähdään yksittäisiä basaalisoluja. AMACR jää negatiiviseksi. Tulkinnaksi tämän fokuksen osalta tulee ASAP.

Siitä minulla ei ole mitään käsitystä mitä tulokset tarkoittavat näytteiden antajalle, eli minulle lääketieteen sekä latinankielenkin maallikona. Tai miksei lääkäri voi kirjoittaa tutkittua ymmärrettävämpään muotoon. Piti siis kysyä keinoälyltä mitä otettujen koepalojen tulokset ovat selvällä suomella?

"Nämä koepalojen (prostatabiopsioiden) tulokset kertovat seuraavaa: 

KESKEISET TULOKSET LYHYESTI

​Ei syöpää (maligniteettia): Yhdessäkään otetusta viidestä koepalasta ei todettu eturauhassyöpää.

​ASAP-löydös (Atypical Small Acinar Proliferation): Yhdessä näytteestä (näyte nro 2) havaittiin ns. ASAP-muutos. Tämä tarkoittaa solukkoa, joka herättää epäilyksen eturauhassyövästä, mutta muutokset ovat niin vähäisiä tai epätäydellisiä, että varmaa syöpädiagnoosia ei voida tehdä.

​Muut näytteet (1, 3, 4 ja 5): Näissä ei ollut kasvainkudosta, vaan normaalia tai hyvänlaatuista kudosta (muun muassa basaalisolukon hyperplasiaa, joka on hyvänlaatuinen löydös).

​Mitä "ASAP" tarkoittaa käytännössä?

​ASAP on lyhenne sanoista Atypical Small Acinar Proliferation. Se tarkoittaa mikroskoopissa näkyvää pienten rauhasten ryhmää, jonka soluissa on lieviä poikkeavuuksia (kuten suurentuneita tumia), mutta ei riittävästi kriteereitä syövän toteamiseksi.

​Noin 30–50 %:lla potilaista, joilta löytyy ASAP, todetaan myöhemmässä seurantakoepalassa eturauhassyöpä. Se toimii siis varoitusmerkkinä, että kyseiseltä alueelta tai sen läheisyydestä voi löytyä syöpäsolukkoa, jota ei tässä näytteessä vielä tavoitettu (vaikka MRI:ssa olikin havaittu 25 mm pesäke).

​Mitä seuraavaksi?

​Koska magneettikuvassa (MRI) on ollut selkeä epäilyttävä pesäke ja näytteestä on löytynyt ASAP-muutos, tilannetta tullaan hyvin todennäköisesti seuraamaan tarkasti. Hoitava lääkäri arvioi tilanteen ja päättää jatkotoimista, joita voivat olla esimerkiksi: Uusinta-koepalat tietyn ajan kuluttua (erityisesti kyseiseltä epäilyttävältä alueelta). Tarkempi seuranta (esimerkiksi PSA-arvojen seuranta ja mahdolliset uudet kuvantamiset)."

Nettimaailma on ykkösriippuvuuteni

Eilen illalla Elisan netti- ja puhelinyhteyden lakkasivat toimimasta Myllykylässä. Kun vika vaan jatkui ja jatkui, suljin ja käynnistin mobiililaitteenikin useamman kerran. Mutta ei se mitään auttanut eivätkä yhteydet palautuneen. Sitten löysin Elisalta takstiviestien puolelta ilmoituksen: ”Hei, havaitsimme alueellasi Tuusula: Ruotsinkylä, Kiilinmäki, Mäkiniittu, Myllykylä, Huhtariihi (voi vaikuttaa myös lähialueisiin); Vantaa: Kesäkylä, Vierumäki mobiiliverkon vian. Tämä voi vaikuttaa netti- ja mobiiliyhteyksiisi, kuten puheluihin, tekstiviesteihin ja mobiilinettiin. Vika alkoi 4.8.2026 21:46 ja pyrimme korjaamaan vian mahdollisimman pian, kuitenkin viimeistään 24 h kuluessa. Pahoittelemme vikatilanteesta aiheutuvaa haittaa. Ilmoitamme sinulle heti, kun vika on korjattu. Voit seurata tilannetta osoitteessa elisa.fi/verkkoapuri Terveisin Elisa.” 

Seuraavana aamuna ihmettelin millä tekniikalla operaattori mahtoi vikailmoituksen lähettää, sillä oma laitteeni oli edelleen yhteyttä vailla. Maanantaina kotiuimahallini palautti heinäkuun jälkeen arkiaamujen aukioloajat, mutta uinnit sekä saunat jäivät, sillä Merikonttikodin  terassi- ja luiskaremontti täytti viikon kaksi ensimmäistä aamua. Sen sijaan nyt keskiviikkoaamuna pakkasin uimavehkeet ja lähdin mieli virkeänä heti kuuden jälkeen toisen riippuvuuteni pariin, jonka ajattelin maustaa hallin eri altaiden eri asteisilla vesillä. Mutta kesäkuun aikana olin unohtanut, että juuri keskiviikkona ulko-ovet pysyvät aamusta kiinni kuin käkikellon luukku papukaija G. Pula-Aholta aikoinaan ja sisään pääseekin vasta 11 jälkeen. Harmitti turha reissu. Tosin hyvää reissussa oli, että älylaitteeni yhteydet toimivat kylillä, josta päättelin, etten ollut sählännyt mobiiliasetuksia, vaan vika tosiaan oli Elisan suunnalla.

Kun itselläni ei leppoistaessa ole kuin aikaa, karautin hopeanharmaalla vanha rouva Avensiksella Munallisten Marttakerhon istuntoon Kahvila Hyrylään ja aamupuurolle. Saman jutut hallitsivat kahvilan parlamentissa. Sijoitukseni lääkemäärissä oli kuitenkin eturauhaslääkkeen ansioista kohentunut ja olin tämän aamun lääkemäärävertailussa ykkössijalla.

Kylällä ollessa Posti sai myös yhteyden ja ilmoitti, että he ovat tuomassa kotiovelle Henri Charrierin Papillon-kirjan paperista jatko-osaa Banco-kaikki pelissä, jonka olin ystävälleni lupannut toimittaa seuraavalla reissulla Thaimaahan. Posti ilmoitti näin: ”Hei, postinjakaja tuo sinulle tänään pikkupaketin. Koosta riippuen se jaetaan joko postilaatikkoon/-luukkuun tai oven taakse. Saat ilmoituksen, kun paketti on jaettu.” 

Tätä kirjoittaessa eivät yhteydet ole palanneet Jokilaaksoon, joten kirjoitan tämän päivän kirjoitusannosta Wordilla puhelimen muistiin ja siirrän blogiin, kun saan Sinkkukotini netin toimimaan tavalla tai toisella. Aamupalareissulla kävin myös Elisan sivuilla, jossa ne sanoivat korjauksen kestävän peräti huomiseen. 

Mutta juuri nyt he yllättäen ilmoittivat: "Hei, korjaamme edelleen mobiiliverkon vikaa alueellasi Tuusula: Ruotsinkylä, Kiilinmäki, Mäkiniittu, Myllykylä, Huhtariihi (voi vaikuttaa myös lähialueisiin); Vantaa: Kesäkylä, Vierumäki.  Vikatilanteen arvioitu loppumisaika on nyt 5.8.2026 16:56. Ilmoitamme sinulle heti, kun vika on korjattu. Voit seurata tilannetta osoitteessa elisa.fi/verkkoapuri Terveisin Elisa." Pääsinkin siis tyydyttämään nettiriippuvuuksiani hieman etuajassa somemaailmaan, sillä lopuksi he viestivät: "Hei, mobiiliverkon vika on korjattu alueella Tuusula: Ruotsinkylä, Kiilinmäki, Mäkiniittu, Myllykylä, Huhtariihi (voi vaikuttaa myös lähialueisiin); Vantaa: Kesäkylä, Vierumäki. Vikatilanteen loppumisaika 5.8.2026 16:57. Pahoittelemme tilanteesta aiheutunutta haittaa. Apua vianrajaukseen löydät osoitteesta elisa.fi/vianrajaus Terveisin Elisa."

Merikonttikodin kunnostustöitä

Tasan 13 vuotta olimme esittelemässä Hyvinkään asuntomessulla Päiviksen kanssa loppuelämämme kodiksi suunnittelemamme ja rakennuttamme Merikonttikodin, joka sai nimen Duokoti. Kaksi kun meitä oli, osaomistuskoira Niilon lisäksi siis. Yhtenä visioita oli liikutella ja esitellä sitä ja meitä vähintään ympäri Suomea merikonttien uusiokäytöstä sekä uudesta miniasuntomuodosta. Sillä yhtäaikaisesti teimme myös yhdestä kontinsa puolet pienemmän, 25-neliöisen pikkukodin.

Vaan toisin kävi, sillä olin luopunut operatiivisen Sininauhasäätiön johtamisesta, kuten Päivikäskin vaihtoehtoisesta Sovinto ry:n koulusta sekä oppimisen muodosta teollisuushalleineen. Sen piti ottaa tulevaisuudessa merikonttikotien rakentaminen ohjelmaansa. Mutta valmista tuli vain minikodista Järvenpään Mestariasunnoille ja puolet suuremmasta Duokodista Tuusulan Jokilaaksoon. Jonka avioeromme muutti Sinkkukodiksi, sillä olen  jo vuosia ollut ainut ihminen sillä kotiosoitteella. Tosin nykyisen se on myös Morakotin Suomikoti hänen ollessa maassa.

Elän siis paljon yksin ja välillä yksinäisenäkin Konttikodissani Jokilaaksossa rehevän luonnon keskellä eläimet ja kasvit seuranani. Niistä moni on kantavakeä, osa hyväksyttyjä maahanmuuttajia ja osa lainsuojattomia maahantunkeutujia lupiineineen, karhunkiertoineen sekä minkkeineen ja supikoirineen, suojelen luontoa ja kaikkea elävää omalla, omituisella tavallani.

Jo vuosi, kaksi sitten ajattelin Elämän tähden omistaman alueen saatua virallisen Jokilaakson luonnonsuojelualueen statuksen, että olen päässyt vanhemmiltani saadun perinnön ja kotini kanssa ympäräristöineen sinne minne pyrkinytkin. Mutkiakin on matkassa ollut, sillä Jokilaaksossa oli myös 2-3 rakennuslupaa, joita en käyttänyt enkä myynyt. Kun poikanikaan vaimoineen ei alueelle rakentanut, tein Jokilaaksosta noin 8 hehtaarin, hieman toisenlaisen luonnonsuojelualueen, jossa kaikki eläimet ja kasvit saavat elää. Se onkin kaikkien eläinten ja kasvien eräälainen turvasatama, kotini alla elävine metsähiirineen. Jotka eivät näytä olevaan moksiskaan niille tarkoitetusta, jyrsijöiden ultraäänikarkoittimesta.

Mutta Jokilaakso on myös turvasatama elämän päättymisen jälkeen, sillä pihan Purolammen toisella puolella on Rabbit Islandin pieni saari, missä on eläinten lähtölaiturit tuonpuoleiseen. Tänä kesänä teimme Muistelulehtoon kunnon sillan Maljapuron yli. Se on omalla laillaan kaatuneine puineen hyvin kaunis ja erityinen paikka. Se on myös kirkkoni tai Herrani temppeli, jossa käyn hiljentymässä lähes päivittäin.

Tänä kesänä on kaadettu kolme rakennuksia uhannutta koivua ja viikolla kunnostimme tai oikeastaan teimme putkimies Hannun kanssa Sinkkukotiin uuden luiskan vanhaan rautarunkoon, jonka suunnan käänsimme seniorikotimme tullessa Hyvinkäältä Soiniityntien ainoaksi asunnoksi sillan toiselle puolen. Selkänikin on nykyisin vihoitellut siihen malliin, joten voipi olla, että joudun vielä luopumaan portaiden käytöstä sekä parvisängystä ja kuljen itsekin luiskaa rollaattorilla tai pyörätuolilla.

Minne menet Jyväskylän Katulähetys?

Jyväskylän kaupunkiseurakunnan kirkkoherra Otso Sovijärvi sanoi kerran kuunneltuaan seurakuntalaisten kritiikkiä virsikirjauudistuksesta: "Koskaan Kirkko ei ole kuunnellut jäseniään niin paljoa kuin tässä asiassa. Joten sellainen virsikirja millainen seurakunta."

Tätä olen pohtinut monet kerrat sekä käyttänytkin useissa asiayhteyksissä, sillä se oli vastuuttavasti, viisaasti ja tyhjentävästi sanottu. Monen näköisissä kuppikunnissa sekä keskusteluissa kuulen kuinka haukumme itse valitsemiamme päättäjiä. Kritiikki ei kohdistu kuitenkaan meihin äänestäjiin, jotka määräajoin valitsemme asioidemme hoitajat aina presidenttiä myöten. Tuusula on myös yksi kunnista, joissa kuntalaiset ensin valitsevat henkilöt, jotka puolestaan valitsevat keskuudestaan kyläpäällikön ja hänelle kaksi apulaispormestaria. Harvoin kuulee vastamäessäkään, että äänestin väärin tai väärää henkilöä.

Kun liityin Jyväskylän Katulähetykseen, oli se juuri myymässä tontteineen omistamaansa Veljeskotia Sepänkadulla. Sen jälkeen koko väki muutti vuokralle ilman vuokraa entiselle Taka-Keljon koululle ja osti saamillaan rahoilla kolme osakehuoneistoa alan miehille. Joihin he voivat tehdä välillä vaihtelevallakin menestyksellä kodin. Katulähetyksestä tuli minulle työ, henki ja elämä 20 vuodeksi. Sinä aikana yhdistys kasvoi valtakuntamme merkittävimmäksi katulähetykseksi.

Sitten siirryin jatkamaan samaa työtä valtakunnalliseen Sininauhasäätiöön ja olin terveellä tavalla ylpeä jättämistäni jäljistä. Ajattelin luoneeni hyvien työtovereiden ja vapaaehtoisten kanssa jotain merkittävää ja pysyvää. Olin väärässä, sillä Katulähetys on sen jälkeen tehnyt vuosikymmenten aikana jokaisesta vastamäestä myötämäen myymällä miljoonien edestä omaisuuttaan. Yhdistys kulkee umpikujan tietä vedellen narusta, jossa pää jää vääjäämättä vetäjän käteen.

Muutama vuosi sitten minuun otti yhteyttä entiset työtoverini huolestuneina, sillä myös heille Katulähetys oli sydämen asia. Niinpä saimme aikaiseksi yhdistyksen kokouksen tarkoituksena vaihtaa koko johto. Mutta siinäkin löimme kirveemme kiveen, sillä istuva valta ei luopunut. Vaan värväsi kokoukseen lähes jokaisen kynnelle kykenevän turvaamaan entinen meno ja tuhon tie. Jossa ei ole enää kauaa yhdistyksellä myytävänä omaisuutta eikä kenenkään sieluja.

Joskus kun olen oikein nurjalla mielellä, pohdin tätä kaikkea, enkä voi välttyä ajattelemasta Otso Sovijärven sanoja. Koen, että harvat ja valitut ovat vieneet Katulähetysväen virsikirjoineen eivätkä vallanhimoissaan näe umpikujaa. En voi olla myöskään miettimättä jälkeeni jättämää soiniallergiaa tai tarvetta itsensä ylentämiseen kustannuksellani ilman omia ansioita. Sillä kaikki missä näkyy jälkeni, on pitänyt ja pitää tavalla tai toisella hävittää.

He sanovat toteuttavansa jonkun herran tahtoa, josta en tunnista omaani. Mutta onhan sekin mahdollista, että Katulähetys ei ollutkaan seurakuntani, vaan kuljin sen kanssa menestyksen vuodet väärän päällikön laveaa tietä. Ehkä olisi pitänyt pysyä vain aitovierillä tarjoamassa parempaa huomista tuonpuoleisessa kodittomille. Joille mustakantisen kirjan sivut ovat kelvanneet ainoastaan sätkäpaperiksi vankilan sellissä. Tätä vauhtia Katulähetykselle ei jää ketään tarjoamaan mitään kenellekään. Saati ottamaan ainuttakaan vastaan vankilan portilla.

Aika paketoi ja patinoi elämääni

Ilmaus ajan patinoimasta elämästä on kaunis ja syvällinen kielikuva. Se rinnastaa ihmisen elämänkaaren esineeseen, puuhun tai metalliin, jonka pintaan aika, käyttö, sää ja elämänkokemukset ovat jättäneet jälkensä. Ei suinkaan pilaten, vaan arvoa ja kauneutta lisäten. Ajan patinoima kauneus onkin kulumisessa ja eletyssä elämässä. Patina on vanhenemisen myötä syntynyttä arvokasta pintaa, kuten pronssin vihertymää tai puun pehmeää kiiltoa. Se on sitä, että elämässä näkyy eletty todellisuus.

Olot, surut, vastoinkäymiset ja onnistumiset ovat muokanneet minusta sen mitä nyt olen. Ajan myötä on syntynyt myös tyyneyttä. Kiire ja nuoruuden terävimmät särmät ovat tasoittuneet. Elämää katsotaan laajemmasta perspektiivistä, jolloin ymmärretään mikä on oikeasti tärkeää. Löydän nykyisin myös enemmän armollisuutta itseä ja muitakin kohtaan, kun patinoitunut elämä ei enää tavoittele eikä voikaan tavoitella virheetöntä täydellisyyttä. 

Ehkä täydellisyys onkin omien puutteiden ymmärtämistä ja hyväksymistä, joka tunnistaa ja tunnustaa elämään kuuluvat elämänarvet, naururypyt ja pienet kolhut. Se kaikki tekee meistä jokaisesta aitoja ja ainutlaatuisia. Kuten vanhassa esineessä jokaisella uurteella ja muistolla on oma tarinansa. Ajan patinoima elämä pitää sisällään mittavan määrän kokemuksia, kohtaamisia ja elettyjä päiviä, jotka muodostavat rikkaan ja kerroksellisen kokonaisuuden. Ne ovat kuin Jokilaakson kaatuneen kuusen vuosirenkaat.

Eletyt vuosikymmenet ovat myös muokanneet tapaani ajatella ja kirjoitan usein elämän rajallisuudesta. Ehkä se on eräänlaista paketoimista ja aika usein melankolistakin lähtölaskentaa. Hautausmaatkin ovat entistä tärkeämpiä, sillä niillä ovat monen ystäväni lähtölaiturit. Kaukana takana on aika, jolloin tiesin kaiken, päivien määrä oli rajaton ja aurinko paistoi kesäisin aina. Nykyään tiedän, että eräänä päivänä kaikki päättyy nykyisessä muodossa kaikelta elävältä.

Matkaevääksi kukaan ei saa tietoa. Vaan ainoastaan vankan tai haparoivan uskon, ehkä joskus ei sitäkään. Jäljellä on kuitenkin  toivo, että ikuisuus on olemassa kaikille ja kaikelle elävälle. Uskoo tai ei. Ehkä juuri sitä tarkoittaa eläminen jälleennäkemisen toivossa. Ajatus siitä perustuu uskonnollisiin, hengellisiin ja filosofisiin näkemyksiin, spiritualismiin sekä erilaisiin lohdullisiin kokemustarinoihin. Kristinusko esimerkiksi kertoo ikuisesta elämästä ja taivaasta, jossa uskovilla on lupaus ja toivo kohdata läheisensä uudelleen. Erilaisista ikuisuuden osastoista minut ovat pitäneet tehokkaasti loitolla kaikkitietävät, mustakantinen kirja kainalossa kulkevat, kurttuotsaiset taivaspaikkojen jakajat.

18 vuotta sitten pääsin Ilmarisen ja Sininauhasäätiön kustantamaan 5-vuotiseen tarpeettoman ja hyödyttömän oppisopimuskoulutukseen. Sen tärkein anti oli opetella tulemaan toimeen itsensä kanssa tekemättä mitään. Nyt olen kouluni käynyt ja tallustan elämäni leppoistamisjaksolla ikuisuuden polun päätä etsivänä joutenolijana. Jolla ei parin, kolmen ihmisen lisäksi liene juuri merkitystä kuin eläimille ja kasveille. Sekä ikäisilleni senioreille ja lasten kanssa leikkivänä, muutaman bahtin leluja PeeCeeX-skootteri takapoksista jakavana outona ja mukavana farangina, jonka matkassa kulkee myös kulkijakoirien lahjontapussi.