Onko kumivene kateissa?

Kun eilen lähdin Jokilaakson Jokilammille toteuttamaan tämän kesän viimeisiä Suomen avovesiuinteja, huomasin joutsenten pesäsaaren rantaan ilmestyneen kumiveneen. Hetkessä muistin vuosia sitten saman saaren rantatörmällä huonosti suomea mongertavan virvelimiehen, joka muuna Igorina narrasi kaloja karkottaen Jokilaakson kotijoutsenet muualle pesimään. Sen jälkeen ne pysyivät pois useamman kesän.

Aikani huutelin kumiveneen suuntaan ilman menestystä. Joten yritin jättää asian itsestään hoituvien joukkoon, kun kävelin aamu-uinnin jälkeen lähes nakuna pitkin rantapolkua takaisin Merikonttikotiimme. Mutta asia ei jättänyt rauhaan ja palasin laiturille kiikarin tai oikeastaan pienen kaukoputken kanssa. Sen avulla tarkastelin vastarannan vesialusta. Tarkkaan katsoessani näytti siltä, että se olisi ehkä hieman ilmasta vajaa ja mietin olisiko se tullut vesiteitä omia aikojaan. Vähän samaan tapaan kuin robotit muita teitä pitkin tuovat ihmisille ilman kuljettajaa muun muassa ruokaa.

Olin pattitilanteessa, sillä ajattelin veden olevan sen verran viileää, etten lähden uimaan vastarannalle, kun ei ole pelastushenkilökuntaa eikä muitakaan ihmisiä näköpiirissä. Silti asia vaivasi ja kävelin taas iltapäivällä laiturille. Huomasin kumiveneen lähteneen liikenteeseen. Se oli jo ohittanut laiturina, jolloin se olisi ollut helpostikin noukittavissa rantaan tai peräti kuivalle maalle.

Vaikka matka oli uimiseen pitkähkö, päätin, että ehkä uimahallin kylmäallas on totuttanut minua vilpoisempiin vesiin eikä pumppuni pysähdy, vaikka haen kumialuksen. Niinpä kiskoin sen vettä pitkin sadevesikuormineen laiturille ja sen viereen nurinpäin kuivalle maalle. Kiukkukin oli laantunut, kun käsitin sen pujahtaneen joelta lammelle ilman kalamiehiä, -naisia tai muuta ihmisväkeä.

Joten onko jollakin paatti kateissa? Vesialus odottaa noutajaansa Myllykylässä, jonka voi vaan noutaa vähän samaan tapaan salaa miten varkaat vievät kanoottimme samasta paikasta joku vuosi sitten. Yhteyttäkin minuun voi ottaa esimerkiksi soittamalla: 0401511105, sähköpostilla: jvjsoini@gmail.com, Messengerilla, WhatsApilla tai vaikka kommentoimalla tätä blogia.

Palanen kansalliskiveä

Viikolla leikkasin tältä kaudelta ehkä viimeisen kerran nurmikon ja karautin terän kiveen. Kipinät vain sinkoilivat. Viime vuonna viimeinen ajo oli 7. tätä kuuta ja ehkä niin käy nytkin. Eniten se riippuu fiiliksistä, sillä hyvin heinä ja mitä kaikkea sen seassa kasvaakaan, pärjäävät talven yli näinkin. Samoihin aikoihin lopettelen Jokilaakson vesien kesäuimakauteni. Joka saattaa saada päätöksensä tänään, sillä luvassa on syksyn alun ehkä viimeinen kesäisen aurinkoinen päivä. Saunomista, vesihierontaa ja verkkaista uimaliikuntaa jatkan sen jälkeen kotikyläni uimahallissa kylmine altaineen. 

Kerran kirjoitin, että puhun Jokilaakson kasveille ja eläimille. Mutta nyt kulkiessani uutta ja hienoa luiskaa, kyselin puoliääneen sen kaiteelle nostamaltani ja terän kanssa tuttavuutta tehneeltä kiven murikalta, että onko tulevaisuutesi lammen pohjalla vai jossain aivan muualla? Kun selvisi, että kyseessä on Suomen kansalliskiveksi nimetty graniitti, päätin, että paikka ei ole vesien syyyksissä. Oletan, että se on murskattu Tatan jalkojen alla olevasta kuvan peruskalliosta ja tulleen meille naapurin kiviainestehtaalta tehdessämme Merikonttikotimme perustuksia.

Alueen kallioperä kuuluu ikivanhassa svekofennisessä vuorijonopoimutuksessa 1 800–1 900 miljoonaa vuotta sitten syntyneisiin syväkiviin. Tuusulassa ja sen lähikunnissa, kuten Nurmijärvellä ja Vantaalla peruskallio on monin paikoin juuri tällaista silmämääräisesti karkearakeista, kauniin lohenpunaista graniittia. Kiven väri tulee sen sisältämästä kalimaasälpästä ja siinä näkyvät pienet harmaat, lasimaiset kohdat ovat kvartsia. Silmiinpistävän voimakas tiilenpunainen tai punaruskea väri onkin hyvin tyypillinen graniitille. Kivessä näkyy myös karkea, kiteinen ja suuntautumaton maarakenne, jossa mineraalirakeet ovat erotettavissa toisistaan.

Kun eräänkin kerran ulos mennessä ja sisään tullessa katselin mukavasti kallellaan olevaa kiveä kuusipuisella kaiteella, huomasin, että pinnalle saattaisi istua kaiverrettu laatta. Se jalostui ajatuksesta toteutukseksi, sillä oli aika näkyä Jokilaakson olevan myös Tatan ja minun yhteinen Suomikoti. Niinpä ajoin Jumbon Suutarikeskukseen ja teetin kiveen laatan, jonka kiinnitin Sikaflexillä omalla tökeröllä tavallani. Samalla reissulla ostin pöydälle lisäviihtyvyydeksi Calluna-kasvin, joka saattaa selvitä kastelematta talven yli ulkonakin.

Oikeassa olemisen vaikeus ja muistojen monet totuudet

Eilen kirjoitin moukarinheittohistoriastani ja puhelusta, jonka sain ennen sitä entiseltä työ- ja pelikaveriltani, joka nykyisin on vain kaveri. Teksti herätti tunteita ja sain palautetta, joka laittoi pohtimaan ihmisten välisiä rooleja ja sitä, miten näemme samat tilanteet täysin eri silmin. Välitin sekä blogini, että palautteen myös kenoälylle komentoitavaksi löytääkseni rouheita tämänpäiväiseen kirjoitukseen ja saisin siitä itseni näköinen sekä maailmaani istuvan.

​Palautteen antaja oudoksui, kun koin puhelukaverini olleen keskustelussamme "opettajan roolissa", jossa oppilaalla ei ole tilaa olla toista mieltä. Hän muistutti omasta taustastaan, jolloin hän päinvastoin kannusti koululaisia itsenäiseen ajatteluun. Ja totesi pilke silmäkulmassa, etteivät hänen entiset oppilaansa taklaa häntä seniorinakaan lätkäkentällä sen kovempaa kuin muitakaan.

Tuli levollinen ja samalla myös utelias olo. Miten kiehtovaa onkaan, että kun kaksi ihmistä kohtaa muistojen äärellä, matkassa on aina tai usein vähintään kaksi erilaista todellisuutta. Itselläni ei ollut kyse siitä, että olisin halunnut jakaa tuomioita tai väittää ketään varsinkaan ilkeäksi edes tavoiltaan. Vaan kun ihminen katsoo peiliin, hän näkee oman historiansa, hyvät intentionsa ja sen, miten on halunnut elämänsä elää – kuten palautteenkin antaja omansa. Mutta toinen voi kokea toisin saman tunnelman, sanat, äänenpainot ja sen hetken ilmapiirin, joka tilanteessa syntyy. Oma kokemukseni oli, että puhelimessa käydyssä keskustelussa nuoruuden oppituntien "vanha heräsi henkiin".

​Ehkä kirjoittaessa ja omaa tekstiä lukiessa parasta onkin tai ainakin tunteikasta, kun voi elää kertaalleen elettyä uudelleen. Mutta muistot eivät ole mitään poliisin kirjaamia tarkkoja pöytäkirjoja, vaan ne ovat sisäisiä maisemia. Toinen voi sanoa, että "en ole tuollainen", mutta se ei pyyhi pois sitä, miltä toisesta on tuntunut. Eikä tarvitsekaan pyyhkiä. On hienoa, että blogini herättää tunteita, keskustelua ja joskus vastalauseitakin. Se todistaa, että tekstit eivät jätä kylmäksi – eivät lukijoita eivätkä niitä, joista joskus kirjoitan.

Moukarimuistoblogissani oli syvyys ja rehellisyys sekä sellainen lempeä elämänkokemus, joka teki siitä koskettavan. Tällainen jatkopohdinta ainoastaan kietoo langat kauniisti yhteen ilman minkäänlaista kitkaa tai riitaa. Se vain toteaa inhimillisen viisauden, että me näemme itsemme ehkä hyvänä ja toiset kokevat meidät omalla tavallaan. Ja molemmat voivat silti olla sekä viihtyä oman lokeronsa omassa totuudessa. Me olemme erilaisia ja kaikki muut näyttävät toisenlaisista. Kuten minäkin muiden silmin.

Harrastin moukarinheittoa

Minulle soitti Suomi - Ruotsi maaottelun jälkeen entinen jääkiekko- ja työkaverini, joista jäljellä on kaveruus. Martti kysyi puhelimessa ehkä televisiosta katsomiensa kaksipäiväisten kisojen innoittamana ja blogienkin lukijana, että kirjoittaisinko moukarinheitosta? Sanoi minun kertoneen yli puolivuosisataa sitten, työpaikkamme Hoechst Fennican ison varaston raaka-aine säkkien päällä, Stigu-pomolta piilossa oivia tarinoita harrastuksesta. Kuinka olin vetänyt urheiluvälinettä pitkin kylää langanlaihana alkoholistin alkuna sekä haastanut parskeja miehiä heittokisaan ja lyönyt tuloksesta vetoa usein pullollisen alkoholia. Innokkaita oli eilen kuulemani mukaan riittänyt.

Itse en muista kuin yhden Sjöblomien sorakuopalla käydyn kilpailun, jossa veljessarjan vanhin hävisi vodka- tai kahvilikööripullon. Kallulle tappio otti lujille ja vedon maksaminen kesti kuukausi- ellei peräti vuositolkulla. Sitten hän kiikutti lestin salaa postilaatikkooni, jossa säilytin välillä myös 5,4 kilon moukaria.

Kun Martti eilen palautteli mieleeni omien muistikuviensa historiaa, sanoi hän isänikin ihmetelleen pitkin kotitietä perässä vetämäni moukarin jättämää uraa. Luullen mopostani tai fillarista puhjenneen kumin tai on tullut joko muu vika, jonka vuoksi raahasin sitä kotiin. Yritin väitellä vastaan, mutta Martilla oli nuoruuden opettajan rooli hirttänyt päälle, jossa oppilaalla ei näyttänyt olevan tilaa olla oikeassa tai edes toista mieltä. Kinatakaan en halunnut enkä voinut, sillä miten kinata asioista, joita ei muista?

Viime yö kuitenkin palautti mieleen muuta. Kuinka etupäässä Bergin Timon ja Maarasen Pekan kanssa heitimme moukaria kotitieltämme kohti Everyn-Salmisen vaseliinivarastoa. Taisi olla Timo, joka ensimmäisenä sai lekan lentämään seinään tai peräti katolle. Myöhemmin pikkupoikana naapurin Esko sahasi rakennuksen tukijalat poikki ja tuuli tai lumi romahdutti koko verstaan.

Mutta uudempi moukari minulla on edelleen roikkumassa Jokilaakson grillikodan naulassa. Monena syksynä ajoin kolmena sunnuntaina peräkkäin Jyväskylästä Forssaan ja takaisin osallistumaan ikä- ja sukupuolihyvityksillä olleeseen Moukaripörssin kilpailuun. Olin joka kerta Petteri Järvisen järjestämissä kisoissa viimeisten joukossa. Ehkä siitä tai muusta syystä kisakutsut loppuivat ja harrastus jäi odottamaan uusia aikoja. Ehkä ensi kesänä kokeilen vuosien jälkeen ottaa moukarin kodan koukusta. Bloginko avulla löytäisin siihen puuhaan kaverin edes yhdeksi kerraksi?

Rauhan ja luonnon syleilyssä

Arki rullaa usein niin nopeaan tahtiin, että välillä tekee hyvää pysähtyä ja suunnata katse kohti olemassa olevaa luontoa ja sen tarjoamaa rauhaa. Kotini ympärillä sijaitseekin todellinen helmi, Jokilaakson luonnonsuojelualue. Taustalla vaikuttaa arvokasta työtä tekevä Elämän tähden ry, jonka toiminnasta ja omistamasta keitaasta moni paikallinenkin saattaa tietää varsin vähän.

​Hallinnoimamme yhdistys on toiminut jo pitkään yhteisen hyvän, luonnonläheisyyden ja hyvinvoinnin edistämiseksi. Sen keskeisenä ajatuksena on vaalia elämän monimuotoisuutta, tarjota mahdollisuuksia hiljentymiseen sekä suojella arvokkaita luonnonympäristöjä tuleville sukupolville.

Yksi merkittävimmistä ja näkyvimmistä teoista on ollut Jokilaakson alueen suojeleminen sekä sen luontoarvojen vaaliminen. Tuusulanjokilaakson kainalossa lepäävä luonnonsuojelualue on monimuotoinen ekosysteemi, joka tarjoaa turvapaikan ja elinympäristön mitä erilaisimmille eläville ja myös lainsuojattomille karhunköynnöksestä lähtien. Supit esimerkiksi siivosivat ja hotkivat muutamassa päivässä suihinsa polun varteen Ilveksen tappaman metsäkauriin tai peuran. Madoille ei jäänyt edes luita.

Alueella yhdistyvät vehreät, lehtomaiset alueet, virtaavan veden läheisyys, lammet ja rauhoittava tunnelma, joka tekee siitä omalla laillaan täydellisen eläinten muistolehtoineen. Se on vanhempieni perintö ja siellä on Merikonttikotini. Jokilaakson luominen sekä vaaliminen on kiitokseni isälle ja äidille sodissa vietetyistä vuosista, maamme itsenäisyydestä sekä siitä, että tekivät minut.

​Kasvillisuus on rehevää, kun keväällä ja kesällä luonto herää eloon toden teolla upeine kukkivine lajeineen sekä sudenkorentoineen. Jokilaakson varrella riittääkin bongattavaa lintu- ja monille muille luontoa harrastaville, sillä alue toimii kodin lisäksi tärkeänä levähdyspaikkana erilaisille siivekkäille, muille eläimille ja kaikelle kasvillisuudelle. Suojelualue ei ole vain luonnon suojaamista varten, vaan se tarjoaa myös ihmisille mahdollisuuden kokea luonnonhealing-voimaa – kunhan alueen sääntöjä ja luonnonherkkyyttä kunnioitetaan. Nykypäivänä luontokato ja kaupungistuminen haastavatkin meidät huomaamaan lähiluonnon arvon.

Jokilaakson luonnonsuojelualue on loistava esimerkki siitä, miten paikallistoiminnalla voidaan turvata arvokkaita elinympäristöjä aivan lähellämme. Jokilaakso muistuttaa meitä siitä, että luonto ei ole vain taustaelementti, vaan elintärkeä kokonaisuus, josta meidän on pidettävä huolta.

Nettihuutokauppasopan keittäjät

Voi olla, että yhdistän henkilöt väärin, kun muistelen, että Elämän tähden ry osti aikoinaan ulosottomieheltä Rapula-nimisen tilan Jämsästä, johon Eino Lehtinen, alias Jämsän Paroni oli markkinoinut tekevänsä rapualtaat. Jos sekoitan miehet, pyydän anteeksi. Nyt nimittäin bongasin Tanssiin.fi -sivuilta ilmoituksen, että Eino "Eikka" Lehtisen Järvenpään nimikkopubi on talousvaikeuksissa ja haettu konkurssiin. Mies on ainakin vanhemmalle tanssikansalle tuttu nimi ja suosittu muusikko 1970-90-luvuilta, jolloin hän keikkaili ja levytti ahkerasti orkesterinsa kanssa.

14. elokuuta konkurssiin haetun Eikan Pubin irtaimistosta tehtiin hämmentävä 170 000 euron ostotarjous. Se oli käsittämättömän suuri, sillä sitä ennen oli tarjottu 1 000 euroa. Huutokauppaa ja konkurssipesän myyntiä hoitava realisaattori Vesa Ripatti ihmettelikin tekijän motiivia tuoreeltaan ja kävi ilmi, että huudon oli tehnyt nuori, kehitysvammainen henkilö.

Ripatti pitää hyvin ikävänä, että näin on päässyt käymään, eikä osannut vielä Keski-Uusimaan uutisen mukaan sanoa, miten tehdyn tarjouksen kanssa edetään. Hän kuitenkin väläyttää, että asiasta voisi tulla ostajataholle seurauksia esimerkiksi vahingonkorvausvaateen muodossa. Asianajotoimisto ja pesänhoitaja selvittävät parhaillaan asiaa, sillä tarjouksen tehnyt on juridisesti sitoutunut kauppaan. Mikäli kauppa ei toteudu, tästä syntynee velkojille ja myös vuokranantajalle vahinkoa. Ripatti ei vielä alkuviikosta tiennyt, mitä irtaimistolle nyt tehdään. Ennen pitkää on kuitenkin päätettävä miten jatketaan, koska jokainen ylimääräinen päivä maksaa meillekin, Ripatti kertoi.

Keski-Uusimaa tavoitti tarjouksen tehneen pojan isän. Hän ei halua esiintyä jutussa omalla nimellään, mutta henkilöllisyys on toimituksen tiedossa. Pojan omaiset ovat lähettämässä selvitystä tämän kelvollisuudesta tehdä kauppoja, sillä myyjäpuoli on alustavasti vaatinut rahoja huutokaupasta. Asianajajalle ei ole vielä lähetetty asiakirjoja pojan terveydentilasta. Toivottavasti heillä on jotain ymmärrystä. Luulisi myyjälläkin joku kello soivan 170 000 euron tarjouksesta tällaisen kapakan irtaimistosta, isä harmittelee.

Vastikään 18 vuotta täyttäneellä pojalla on ollut vauvasta asti diagnooseja, eikä tämä ole lehden mukaan ikäistensä tasolla. Käynnissä on edunvalvontaprosessi, jonka tavoitteena on määrätä edunvalvoja. Prosessi on alkanut ennen tätä tempausta, koska samanlaisia ylilyöntejä on jo tapahtunut pienemmässä mittakaavassa. Byrokratian hitauden vuoksi asia on kuitenkin yhä kesken. Isä kertoo kuulleensa pojan tekemästä tarjouksesta pojan äidiltä. Sitä isä ei osaa sanoa, miten ja miksi poika oli päätynyt tekemään tarjouksen Huutokaupat.com-sivustolle. Hän osaa kyllä lukea ja kirjoittaa, mutta tuskin hän on seurauksia ymmärtänyt. Ehkä hän mieleltään kuvittelee olevansa bisnesmies.

Konkurssipesä teki sittemmin päätöksen Eikan Pubin irtaimiston suhteen ja se tuotiin uudelleen myytäväksi Huutokaupat.comissa torstaina 27. elokuuta. Kohdeilmoitus alkaa versaaleilla eli isoilla kirjaimilla kirjoitetuilla saatesanoilla: "Huom. ns. hupihuudon takia uudelleen myynnissä. Mikäli et ole maksukykyinen jne." Myös Eikan Pubin kiinteistönomistaja on joutunut odottamaan huutokaupan ratkaisua, eikä ole voinut toistaiseksi tehdä tilaan uutta vuokrasopimusta.

Mitä ja mistä kirjoittaisin tyhjällä päällä?

Välillä omian korvien väli tuntuu omastakin mielestä täysin tyhjältä eikä mikään aihe tunnu jalostuvan blogiaiheeksi saati -kirjoitukseksi. Vaikka kirjoittaa voi vaikka ei mistään. Tänään on sellainen aamupaivä. Mutta tyhjäksi ei jää tekstin osalta silti tämäkään päivä.

Aamuun heräsin entiseen tapaan neljän maissa eikä Nukkumatti ollut halukas jatkamaan kanssani työskentelyä metsä-wc käynnin jälkeen, joten laitoin aamukaffet porisemaan. Samalla kokeilin syksyiseen tapaan katon rajan säteilylämmittimien termostaattien toimivuutta, sillä talvi on jo ilmoitellut tulostaan monin tavoin. Yksi termari ei toimi, joten vaihdatan kaikki kolme uusiin ennen pakkasia. Se on tärkeää, koska Merikonttikodissa ja Saunakontissa on ympäri vuoden vedet sisällä ja vahinko on melkoinen, jos ne jäätyvät.

Eilen parturoin nurmen lähes viimeisen kerran ennen talvea. On myös aika, kun koivun ja muidenkin lehtipuiden lehdet muuttuvat keltaisiksi, irtoilevat oksistaan kesän työnsä tehneinä ja leijailevat maahan. Tosin jostain luin, että havutkin ovat itseasiassa lehtiä, joiden ei kuulukaant aueta, vaan ne säilyvät samannäköisinä vihreinä neulasina on kesä tai ei. Joka puolella Jokilaaksossa on kuitenkin yhä enemmän syksyn värejä ja osa yksivuotisista tai vielä lyhyemmistä elämistä päättyy, osa pysyy vuodesta toiseen lähes entisellään ja osa menee talviunille.

Ennen uima-altaita ja aamusaunaa, kävin terveysasemalla antamassa putkilollisen verta, sillä lääkäri haluaa uudet PSA-arvot eturauhasesta, vaikkei kuukausi sitten koepaloista syöpää löytynytkään. Kun ensi kuun alkupuolella saan kuulla tuloksista, se ratkaisee milloin tämä vuonna vai eikö milloinkaan on Aasian lähdön aika. Itse olen kovasti menossa, jonka vuoksi olen keräillyt liitteitä vuoden viisumia varten. Jos ei ylipääsemättömiä yllätyksiä tule mistään suunnasta, lähden kaukomaille lokakuun 1. päivä.

Kun kihlattu Morakot ei ole Suomessa, on yksinolon lisäksi myös yksinäisyys kurkkimassa ja kuiskimassa korvanjuuressa. Se ei ole mieluinen seuralainen saati kumppani, vaikka olenkin oppinut viihtymään myös itsekseni. Luonnolle, kasveille ja linnuille puhumisen lisäksi tärkeäksi on tullut neljä kertaa viikossa aamuinen sauna- ja uimareissu sosiaalisine kanssakäymisineen. Mutta arkeni ja pyhäni tärkein palanen on blogikirjoittaminen kaikkine oheistoimenpiteineen aina valokuvista ja -kuvauksesta lähtien.

Elämän tähden yhdistyksen toiset juuret

Elämän tähden -heimoa on myös sininen, kuusisakarainen tunnus Elämän tähti (Star of Life), jota käytetään yleisesti ensihoidossa ja lääkinnällisessä pelastustoiminnassa. Alun perin symbolin on kehittänyt yhdysvaltalainen National Highway Traffic Safety Administration (NHTSA) 1970-luvulla.Tunnuksen keskellä on usein Asklepioksen sauva, joka on antiikin kreikkalainen lääkinnän symboli (käärme kietoutuneena sauvan ympärille). Sakaran jokaisella kuudella haaralla on oma merkityksensä ensihoidon vaiheille: havainnointi, ilmoitus, vastaus, ensiapu paikalla, hoito kuljetuksen aikana ja kuljetus erityishoitoon.

Termi voi viitata myös kuvan Kirista Siegfriedsin suunnittelemaan Lumoava Elämäntähti -korusarjaan. Tähti merkitsee toivoa ja sitä, että elämä kantaa vaikeuksien läpi. Jokaisessa sarjan korussa on yksi tähti, mutta riipukseen voi kerätä niitä useammankin merkitsemään esimerkiksi lapsia, sisaruksia, muita tärkeitä ihmisiä tai asioita. Korun tähdissä rakkaat ovat aina lähellä sydäntä.

Yhdistyksemme Elämän tähden synnyssä on monta polkua. Joista yksi oli haluni tehdä työtä kadun kansan avuksi omalla tavallani. Asuntojen hankkiminen oli kuitenkin ehkä koko päihdetyöni ykkösjuttu. Kerran kävelin Jyväskylän kaupungin apulaisgeodeetikko Hakalinin työhuoneeseen ja sanoin jo ovella: "Terve. Ei sinulla satu olemaan joutilasta kerrostalotonttia, sillä alamme tekemään kodittomille asuntoja, joihin he voivat perustaa kodin?" Tähän Pentti: "Kuinka satuitkin tulemaan juuri nyt, sillä itseasiassa tänä aamuna tuli peruutus yhdestä Kuokkalan keskustan tontista." Siinä sovimme kättä päälle, että hän pitää sitä kirjoituspöytänsä laatikossa jonkun päivän. 

Sitten marssin Asuntoasiantoimiston päällikön, Tapani Karvalan luokse ja kysyin voiko hän puolestaan laittaa Jyväskylän aravalainalistalla Katulähetyksen niin ylös, että saamme lainat, jos muut ehdot täyttyvät. Ensin hän sai naurun seassa ainoastaan sanottua, että luuletko sinä Soini, että teillä on asiantuntemusta rakentaa kerrostaloja? Tähän minä, että en luule, mutta uskotko sinä, että luonteestani huolimatta tai juuri sen vuoksi meillä on riittävää nöyryyttä ostaa osaamista? Joista sinä olet yksi tärkeä palanen. Toinen oli Hakalinin ohella apulaiskaupunginjohtaja Ahti Vielma, joka sai kaupunginhallituksen myötämään meille lainavakuudet, joita pankit edellyttivät.

Ongelmat eivät siihen päättyneet, sillä Katulähetyksen kokous olisi kaatanut hankkeen, jos puhetta johtanut Osmo Pihlaja olisi päästänyt sen päättämään. Sen sijaan hän sanoi ja kysyi: "Kuten kokousväki voi huomata, hallitus on valmistellut asian huonosti. Joten eiköhän me anneta sillä kuukausi lisäaikaa valmisteluun?" Näin päätettiin. Minulle Pihlaja sanoi kokouksen jälkeen, että olen voitavani tehnyt ja nyt sinulla on Soini toiminnanjohtajana kuukausi aikaa kääntää jäsenistön päät.

Meni useammatkin yöunet. Sitten syötin kentälle tiedon, että Katulähetystä ei enää tarvita, sillä Soinilla on pöytälaatikossa Elämän tähden yhdistys, joka rakentaa kyseiset kerrostalot. Kun kuukausi oli kulunut ja jäsenistö kokoontui jatkokokoukseen, se päätti yksimielisesti, että Soinin yhdistystä ei tarvita, vaan me toteutamme itse hankkeen. Näin syntyi Kolmospesänkadun viimeiselle tontille Takalaiton, päiväkeskus ja kodit noin 30 ruokakunnalle.

Elämän tähden yhdistyksen yhdet juuret

Eilen kirjoitin blogissani jumalan tai herran tähden, taivaan tähden, minkä tähden sekä elämän tähden sanapareista. Nyt ja ehkä huomenna keskityn kirjoittamaan perustamastani Elämän tähden yhdistyksestä, jonka nimen koppasi lisäksi itselleen myöhemmin pitkäaikaiseksi tunnuslauseeksi ja teemaksi Pirkanmaan sairaanhoitopiiri eli nykyinen hyvinvointialue Pirka. Se jakaa myös kuvanveistäjä Kimmo Pyykön suunnittelemaa Elämän tähden -veistosta henkilölle tai järjestölle, joka on tehnyt merkittävän työn pirkanmaalaisen terveydenhuollon tai kehitysvammahuollon hyväksi. Palkinnon ovat saaneet esimerkiksi Kriisikeskus Osviitta (2024), Taito Roivas (2022) ja Sairaalaklovnit (2014).

Sanaparin Elämän tähden yhdet juuret ovat kuitenkin saman nimisessä yhdistyksessä. Kuinka kulkemani polku loi turvasataman muille. Elämäntarinani on elävä todiste siitä, että kaikkein syvimmistä rotkoista voi nousta majakaksi toisille. Netti keinoälyineen sanoo siitä muun muassa näin: "Hänen oma historiansa asunnottomuuden ja vaikean päihderiippuvuuden viidakoissa ei jäänyt pelkästään henkilökohtaiseksi selviytymistaisteluksi, vaan siitä muodostui peruskivi kokonaan uudelle tavalle kohdata kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat ihmiset.

Jorman kokemus herätti oivalluksen, joka myöhemmin mullisti myös koko sosiaalityötä. Ihminen tarvitsee ensin kodin, vakaan maaperän jalkojensa alle, ennen kuin häneltä voidaan vaatia voimia muiden elämänongelmien ratkomiseen. Tämä "Asunto ensin" -filosofia ei ollut Jormalle teoreettinen malli, vaan elettyä, poltettua ja sen jälkeen uudelleen rakennettua todellisuutta. Sen polun hedelmänä syntyi Elämän tähden ry. 

Alussa yhdistys hengitti vahvasti perustajansa historian tahtia. Se oli syntynyt huudosta oikeudenmukaisuuden ja inhimillisyyden puolesta – hätähuudosta niiden puolesta, jotka nukkuivat kaduilla ja joiden ääntä yhteiskunta ei kuullut. Yhdistyksen alkuaikoina toiminnan keskiössä oli raaka, käytännönläheinen päihde- ja asunnottomuustyö. Se oli suoraa auttamista, matalan kynnyksen turvapaikkojen luomista ja taistelua jokaisen ihmisen itsemääräämisoikeuden sekä ihmisarvon puolesta. 

Yhdistys oli Jorman oman taistelun jatke, ja sen sydän sykki kadunmiehen rinnalla. Ajan myötä Jorman oma elämä kuitenkin muuttui ja asettui uusiin uomiin. Kun sisäinen myrsky laantui ja tilalle tuli rauha, vakaus ja uudenlainen yhteys elämän perusasioihin – luontoon, puolisoon ja syvempään rauhaan – alkoi myös Elämän tähden ry:n luonne muuttua. Perustajan muuttunut elämä heijastui suoraan yhdistyksen DNA-koodiin.

Toiminta syveni pelkästä kriisinhallinnasta ja sosiaalisesta hätäavusta kohti kokonaisvaltaista elämän suojelemista ja kunnioittamista. Yhdistyksen painopiste siirtyi vähitellen kuvaamaan Jorman uutta elämänvaihetta. Elämän monimuotoisuuden vaalimista, luonnonmukaista elämäntapaa ja turvasatamien tarjoamista kaikelle elävälle – niin ihmisille, eläimille kuin kasveillekin Jokilaakson tilan rauhassa.

Alkuperäinen "Asunto ensin" -ajatus laajeni käsittämään laajemman kodin. Maapallon, luonnon ja rauhallisen elämänympäristön, jossa jokaisella on lupa elää ja kukoistaa omana itsenään. Elämän tähden ry kasvoi kriisiyhdistyksestä elämänfilosofiaksi, joka osoittaa, että kun ihminen saa ensin asunnon ja turvan, hän voi lopulta löytää kodin koko maailmasta."

Taivaan, minkä ja elämän tähden

"Taivaan tähden" on suomen kielen huudahdus, jolla ilmaistaan hämmästystä, tuskaa tai kärsimättömyyttä. Se on vanha voiduskelu- tai vetoomussana, jota käytetään samalla tavalla kuin huudahdusta "Jumalan tähden". Sana viittaa kirjaimellisesti taivaan tähtiin ja ylempiin voimiin ja se näkyy usein kaunokirjallisuudessa, lauluissa ja arjen puheessa.

Monesti huomaamme sanovamme ajattelemattomasti taivaan tähden tai Jumalan tähden, kun maailma tai arki yllättää. Ne ja niiden sukulaiset  ovat voimakkaita huudahduksia, jotka kurottavat kohti jotakin suurempaa, ikään kuin avunpyyntönä tai hämmästyksen henkäyksenä ylhäälle.

Kun näitä sanoja jää hetkeksi makustelemaan, niistä aukeaa kiinnostava aasinsilta syvempiin, mutta myös arkisenpaan kysymykseen ja vaataukseen. Kun taivastelee taivaan tähden, huulille tai mieleen nousee luonnostaan helposti kysymys "minkä tähden"? Miksi teemme niin kuin teemme, miksi maailma pyörii niin kuin pyörii, tai mitä kaiken tämän takana oikein on? Tämä jatkokysymys siirtää katseen pelkästä päivittelystä kohti syitä, seurauksia ja tarkoitusta. Se pakottaa pysähtymään sen äärelle, mikä meitä ohjaa.

​Siitä onkin enää lyhyt matka vastaukseen, ehkä kaikkein olennaisimpaan, "elämän tähden". Siinä missä taivaaseen vetoaminen hakee vastausta korkeuksista, elämän tähden tekeminen ja eläminen tuo kaiken takaisin tähän hetkeen, tähän maahan ja tähän arkeen. Elämä ei tarvitse aina suuria selityksiä tai yliluonnollisia perusteluja. Riittää, että teemme asioita itse elämän tähden – vaaliaksemme sitä, mikä on aitoa, herkkää, puolustamisen arvoista ja lähellä.

​Ehkäpä näissä kolmessa sanonnassa kiteytyykin ihmiselämän mittainen mielenmatka. Ensin ihmetellään, sitten kysytään miksi ja lopulta ymmärretään, että eletty elämä voi olla suurin ja painavin syy kaikelle.

Uudistan sosiaalista mediaani

Olisiko ollut tänä keväänä, kun outoniminen useamman ihmisen hakkerilauma liitti itsensä perustamamme thaimaa-aiheisen ryhmän ylläpitäjiksi. Sen jälkeen he poistivat joukosta Päiviksen ja minut sekä vaihtoivat Facebook-sivujen nimen. En tiedä kuinka he sen tekivät ilman salasanoja. Ehkä Jomtien Pattaya Beach ryhmän avoimuus mahdollisti tämän. Pyysin sivuilla julkisestikin, että he palauttaisivat tuhansien jäsenten ryhmän meille. Eivät palauttaneet, joten puolestamme hylkäsimme ryhmän, jossa emme olleet meille jätetyn rivijäsenyyden lisäksi enää ylläpitäjiä emmekä moderaattoreita.

Kuukausitolkulla tuumailin mitä teen tilalle vai teenkö mitään. Viime yönä päätin muuttaa niin ikään Päiviksen kanssa perustamamme Elämän tähden ryhmän sisältöprofiilia. Sillä myös Thaimaa on muuttanut minulle muotoaan. Enkä enää ole viettänyt talviani moneen vuoteen Pattayan seudulla. Vaan kaukana länkkäreistä ja muista turisteista, Siaminlahden toisella puolen. Thaimaan suurimman Songkhlajärven tuntumassa ja Phatthalungin provinssissa, josta on mereenkin matkaa kilometritolkulla. Elosta siellä kirjoitin aiemmin bloginkin, jonka voi lukea klikkaamalla.

Yksi syy kuukausia kestäneeseen tuumailuun on, että kaikki näyttää kallistuvan nopeampaa vauhtia kuin Ilmarisen sponsorointi. Sitä sanotaan eläkkeeksi, joten minunkin on silloin tällöin karsittava arjesta jotain. Yksi oli Jokilaakson nettilittymä ulkopuolisella reitittimellä ja antennilla, sillä päätin pärjätä television katseluineen kämmenenkokoisen mobiililaitteen yhdellä liittymällä.

Se oli helpommin päätetty kuin toteutettu, kun huomasin, että gsm-signaali ei läpäisekään kunnolla kotini terässeiniä. Joten liittymä takkuaa, jonka huomaan eniten liikkuvissa kuvissa, mutta muulloinkin. Kun lähdin etsimään ratkaisua nettigurumaailmasta, huomasin erilaisia selityksiä ja ehdotuksia olevan vähintään yhtä paljon kuin kurttuotsaisilla raamatuntekstien selittäjillä. Joten oli yritettävä järkeillä itse.

Mutta alati vähenevien hiusten alla yhä harmaantuvien aivosolujen kanssa se otti kuukausitolkulla aikaa. Kun olin tai luulin ratkaisseeni jonkin signaalin parantamisen ongelman, ilmeni tilalle yksi tai useampi uusi probleema. Neuvoa oli vaikea saada, sillä mainitun gurumaailman kieli vilisee sanoja, joista en ymmärrä mitään tai ainakaan tarpeeksi.

Eilen viimein oletin saaneeni ratkaisun toteutusta vaille valmiiksi. Mainituista gurukielen ymmärtämisongelmista johtuen, oli mentävä Jätkäsaaren Verkkokauppa.comiin. Viikonloppuna Myllykylästä on lähdettävä omalla autolla, jos aikoo päästä ihmisten ilmoille, joten päätin kulkea vanha rouva Avensiksella. Vaikka inhoan syvästi autolla ajoa Helsingissä. Yli kolmen kilometrin päässä olevalta pysäkiltä olisi matka julkisilla kestänyt yli 2 tuntia.

Ratkaisu osoittautui ongelman hoitamisen kannalta oikeaksi, sillä selkokielellä tarpeeni selittämiseen paikankin päällä meni puoli tuntia ja ratkaisun löytymiseen magneettisine ulkoantenneineen tunti. Silti en saanut kuin puolet tarvittavasta ja on mentävä viikolla yhteensopivan sisäantennin vuoksi enemmän erikoistuneeseen liikkeeseen Pukinmäessä.

Toiveikkaana yhteyksien paranemisesta innostuin viime yönä uudistamaan Elämän tähden Facebook-sivujen sisältötarjontaa. Sosiaalinen media on itselleni tärkeä. Sillä koska minulla ei ole tarpeeksi puhekavereita, pölpötän päivittäin tuntitolkulla kirjaimilla puuta heinää, muuta tarpeetonta ja joskus tarpeellistakin. Onhan se ykkösharrastukseni. Kun laiminlyön fyysisen kunnon hoitamista, yritän pitää senkin edestä alati huonokuuloisemmiksi tulevien korvien väliä kunnossa lukemalla ja kirjoittamalla.

Tätä on vaikeittanut kulujen perässä yhä enemmän laahaavan eläkkeen tuoma, jos ei aivan köyhyys, niin vähenevät käyttörahat kuitenkin. Se on näkynyt muun muassa nettiyhteyksien kustannusten karsimisena ja lehtitilausten lopettamisina. Maksettuna tuleekin nykyisin vain sähköinen Keski-Uusimaa.

Vanlife ja -boat elämä

Termi "vanlife", suomeksi pakettiautoelämä tai mobiiliasuminen tarkoittaa elämäntapaa, jossa ihminen asuu, matkustaa ja usein myös työskentelee pakettiautosta, matkailuautosta tai retkeilyautosta rakennetussa liikkuvassa kodissa. Laitan myös vesialuksessa elämisen, "boatlife", samaan kastiin. Pääasia on, että koti kulkee mukana sinne minne vesi- tai maantiet vievät. Monet vaihtavatkin maisemaa usein ja heräävät aamuisin upeissa luontomaisemissa, rannoilla, vuorilla ja miksei myös ulapalla.

​Pienissä neliöissä asuminen laittaa karsimaan tavaramäärää. Arki rakentuu vähemmän materiaalin ja enemmän kokemusten varaan. Monesti vanlife-auto on varustettu aurinkopaneeleilla, vesisäiliöillä ja retkikeittiöillä, mikä mahdollistaa leiriytumisen syrjäisemmilläkin paikoilla. Koska tien päällä elävät tekevät myös töitä tai harrastavat digitaalisesti (diginomadit), elämäntapa vaatii verkkoyhteydet. Niiden avulla laaja ja tiivis kansainvälinen yhteisö jakaa lisäksi vinkkejä ja kokemuksia sosiaalisessa mediassa.

​Vaikka vanlife esittäytyy usein pelkkänä idyllisenä auringonlaskujen ja kahvikuppien juhlana, arkeen kuuluu käytännön haasteita. Pyykinpesu, auton ja aluksen huollot, veden riittävyys, jätteiden kierrätys ja sopivien yöpymispaikkojen löytäminen vaativat suunnittelua. Eläminen on silloin kiehtova yhdiste kylmiä totuuksia ja arjen vapautta. Vaikka kuvastot keskittyvät usein auringonlaskuihin ja ikkunasta avautuviin maisemiin, todellinen arki tien päällä rakentuu pitkälti käytännön asioiden, rutiinien sekä luonnon rytmin ympärille.

​Hotellissa tai talossa hanasta tulee vettä ja valo syttyy kytkimestä ilman ajatusta. Liikkuvassa kodissa elävinä meidän täytyi tietää, paljonko raikasvesisäiliössä on litroja jäljellä ja mitä akkujen varausnäyttö näyttää, jos emme olleet kytkettynä verkkovirtaan. Aurinkopaneeleja ei ollut Vrijheid eikä Jemina veneissä tai pyörillä kulkevissa Matkakodeissamme.

​Aamu alkoi välillä seisovassa metsässä, pellon tai tien laidalle sekä merien ja järvien rannoilla. Kun kaasuliedellä kiehui vesi, aamukahvin voi nauttia auton tai veneen ovelta ja ikkunoista maisemia katsellen. Kaikella piti kuitenkin olla paikkansa, sillä pienissä neliöissä tavaroiden levittäminen ei toimi. Jos ovi tai laatikko oli huonosti lukittu, ensimmäinen terävämpi mutka levitti tavarat lattialle. Lähes kaikki kiinnitettiin aina paikalleen ennen liikkeelle lähtöä. Näin oli tehtävä myös veneissämme ennen kunnon tuulilla ja ison laivan peräaaltoja.

Sänkymme ei oikeastaan koskaan muuttunut istuinryhmäksi eikä pöytää tarvinnut laskea alas yön unimatkaa varten, sillä vuoteemme oli ohjaamon päällä. Veneissä vastaavasti oli oma, pieni makuuhuoneensa. Merikonttikodissamme pedin alla oli ja on työpisteet tai kauneudenhoitotilat. Siinäkin asuminen on eräänlaista vanlife-elämää kantovesineen, ekokäymälöineen ja kodin kuljetusmahdollisuuksineen, vaikka Duo- tai Sinkkoti on ollut paikallaan yli 10 vuotta. Arki vaatii silti jatkuvaa tilojen sovittamista sen mukaan, mitä milloinkin tekee.

Jotkut reissaajat harrastavat läppärillä tai mobiililaitteella laillani blogeja lukemalla ja kirjoittamalla. Se tarkoittaa kelvollista mobiilidataa. Ensimmäinen, toinen ja alun kolmaskin matkailu- tai ainakin yöpymiseen soveltuva auto oli Jokilaaksossa langallisen puhelinverkkoyhteyden päässä. Kunnes Elisa ei enää vanhanaikaisten johtojen vuoksi voinut lisätä nopeutta ja lopetti viimein koko linjan vuosi, kaksi sitten.

​Merillä, järvillä ja maanteillä oli päivän aikana usein pidettävä mielessä seuraava yöpymispaikka. Voiko ja saako tässä tai milloin missäkin olla yön yli? Onko tyhjennyspaikkoja harmaalle vedelle ja vessalle? Tarvitaanko huoltoaseman tai leirintäalueen palveluita? Öljyjen tarkistus, renkaiden kunto, kaasupullojen vaihto sekä yleinen siistinä pitäminen olivat elinehto, sillä auton tai veneen rikkoutuminen tarkoitti samalla kodin rikkoutumista.

​Luonnon armoilla elämisessä sääkin sanelee tahteja. Kovalla helteellä auto voi kuumentua herkästi ja sateessa veneenkin teräskatto piti oman äänimaailmansa. Syksyn pimeydessä tai talvella lämmitys vaatii tarkkaa huolenpitoa. Illan hämärtyessä elämä hiljenee usein luonnon rytmiin. Ei ole pihatöitä tai pitkiä siivousurakoita, mikä tekee arjesta ihmeellisen levollista ja stressitöntä. Yhdet elämäni onnellisimmat tuokiot olenkin viettänyt saunan jälkeen venekerhomme Girssin saaressa tai kotisatamassamme Tervasaaren kannaksella veneen kannella. Vieläkin muistan ja tunnen sielussani mitä tuntuu, kun elämässä oli kaikki, en kaivannut mitään eikä mitään puuttunut.

​Arki matkailuautossa ja veneessä opettaa luopumaan monesta turhasta ja arvostamaan pieniä asioita. Sitä, että vettä on tarpeeksi, akuissa riittää virtaa ja yöpymispaikka on suht turvallinen. Vaikka termin vanlife juuret ovat vahvasti pyörillä kulkevissa paketti- ja matkailuautoissa, veneessä asuminen, boatlife, on hengenheimolainen ja vesillä tapahtuva versio samasta elämäntavasta. Käytännön asiat, haasteet ja vapaudentunne ovat hyvin samanlaisia riippumatta siitä, onko kulkuvälineessä kumipyörät vai köydet laiturissa. Molemmissa asutaan tiiviisti muutamassa neliössä. Tavaramäärä on pakko pitää kurissa, ja jokaisella esineellä on paikkansa, jotta arki rullaa.

Aivan kuten matkailuautossa, veneessäkin opitaan nopeasti tarkkailemaan säiliöiden tilannetta. Paljonko makeaa vettä on jäljellä ja miten akut ovat latautuneet aurinkopaneelilla, maasähköllä tai moottorilla. Sää ja vuodenajat sanelevat arjen rytmiä. Tuuli, sade ja auringonpaiste vaikuttavat suoraan siihen, miltä olo veneessä tuntuu. Pelti- tai lasikuitukaton sateen ropinan lisäksi on vain kalalokin ja jonkun moottorin kaukainen ääni, aaltojen liplatus tai köysien narina.

​Autolla voi ajaa mihin tahansa maantiellä, mutta vene vaatii vesireitit ja sataman tai ankkuripaikan. Toisaalta veneellä pääsee paikkoihin, joihin autolla ei ole asiaa. Vene elää aina veden liiketilan mukana. Vaikka oltaisiin laiturissa kiinni, tuuli ja ohikulkevat veneet saattavat keikuttaa kotia. Merihenkinen elämä vaatii myös kunnioitusta säätä kohtaan. Myrskyssä tai talvipakkasilla veneessä asuminen vaatii aivan omanlaistaan varustautumista. Kuten tehokkaan lämmityksen ja huolen siitä, etteivät läpiviennit jäädy.

​Autossa on omat kemialliset tai polttavat vessansa, mutta veneessä jätehuolto hoidetaan usein imutyhjennysasemilla tai sataman tiloissa. Veneen pohjan huoltaminen, maalaukset ja kuivalla maalla talvehtiminen on oma rituaalinsa. Monet pitkän linjan matkaajaelämää viettävät saattavatkin vaihtaa sujuvasti kauden mukaan pakusta veneeseen tai päinvastoin, sillä molemmissa on kyse samasta filosofiasta. Asumisen puitteiden kutistamisesta ja maailman avaamisesta kotiovelle.

Hyrylä tuntuu taas kotikylältä

Nyt valmistunut liike- ja palvelukeskus Särmä, johon Prisma, kunnantalo ja oheisliiketilat sijoittuvat, on kokonaispinta-alaltaan kotikylässäni poikkeuksellisen suuri.  Sen lattiapinta-ala on 35 100 neliömetriä ja kuusikerroksinen rakennuksen yhteyteen kuuluu myös maanalainen pysäköintihalli.  

Vertailun vuoksi lähes viereen vuonna 2023 valmistunut lukio- ja kulttuuritalo Monio on kooltaan 8 773 neliömetriä. Särmän kokonaispinta-ala on useita kertoja suurempi, mikä tehnee siitä kiistatta koko Tuusulan ja erityisesti Hyrylän mittavimmista yksittäisistä kokonaisuuksista. Sitä välillä ihmettelen ja ihailenkin käydessäni keskiviikkoa lukuunottamatta arkiaamuisin uimahallissa, jonka kokonaispinta-ala on 4 789 neliömetriä.

Hyrylän ja yleisemminkin Tuusulan asemakaava-alueilla omakotitalojen tonttien vähimmäiskoot vaihtelevat 600–800 neliön välillä. Mutta tasan eivät käy kotikuntani omakotitalopaikkojen vaatimuksetkaan. Sillä saadakseni asua pienessä 50 neliön Merikonttikodissani Tuusulan Myllykylän Jokilaaksossa viisi vuotta kerrallaan, edellyttää kunta 10 000 neliön tonttia.

Ehkä koskaan elämäni aikana en ole seurannut enkä varsinkaan ollut kovinkaan kiinnostunut mitä Hyrylän kylään on rakennettu tai rakennetaan. Prisma on minulle ja monelle piristävä poikkeus, joka on irroittanut kuntalaisten kielenkantimet kirjoitetussa ja puhutussa muodossa. Varsinkin haukkujia on paljon. Onkin mielenkiintoinen ilmiö, että äänestäjien korvien välin viisaus seuraa vain harvoin valittujen päättäjien mukana luottamustehtäviin. Saati viranhaltijoiden työtehtävien hoitoon saakka. Äänestäjä onkin harvinaisen haluton kantamaan vastuuta demokraattisesta äänestystuloksesta, jota on ollut itsekin sorvaamassa.

Vain lapsena ja nuorena koin Hyrylän omakseni ja se oli puoli vuosisataa vain kylä kylien joukossa. Nyt valtiolta hankittujen varuskunnan maille rakennettu Rykmentinpuisto Särmän kanssa palauttaa kotikuntani ykköstaajaman ansaitseman aseman. Hyrylä saa viimein kaupallisen keskustan, jonka ympärillä on paljon asuntoja sekä toivottavasti lisääntyvässä määrin erilaisia palveluja. Mukavaa on myös, että kotikyläni on aivan erilainen kuin aikoinaan Tuusulasta omille teilleen lähteneet Kerava ja Järvenpää.

Olen Jorman lisäksi myös Veino sekä Soini

Tänään on Soinin ohella myös Veinin ja epävirallisesti Veinon nimipäivä. Joka on suomalaisen Väinö nimen harvinainen muunnelma. Se juontuu Kalevalan sankarin Väinämöisen nimestä, joka tekee Veinosta vahvasti suomalaisen, luontoon ja mytologiaan kiinnittyvän nimen. Se on Kalevalan Väinämöisen lyhentymä, jonka juurena on väinä (‘leveä, tyyni veden kohta’).

Nimi kantaa mukanaan mielikuvia laajoista vesistä, rauhasta, viisaudesta ja suomalaisesta perinteestä. Väinämöinen on suomalaisen mytologian keskeinen hahmo – tietäjä, laulaja sekä luoja. Veino on osa tästä perinnöstä. Nimi ei esiinny virallisissa nimipäiväkalentereissa, mutta se on epävirallisesti liitetty 21.8. Veinin nimipäivään.

Koska nimi on myös isälläni ja pojallani, se muodostaa vahvan sukupolvien ketjun. Veino onkin juurinimi, eikä lainkaan lainasana muista kielistä. Harvinainen, mutta silti selvästi suomalainen ja helposti lausuttava. Se yhdistää mytologian, luonnon ja perheeni historian. On poikkeuksellisen kaunista, että sama nimi kulkee kolmessa polvessa. Se tekee siitä hiljaisen perinteen, joka ei näy kalentereissa mutta elää nimissämme.

Entäpä sitten sukunimeni? Soinin ja Hiiden yhteiset uroteot ovat yksi Pohjanmaan ja Kainuun kansanperinteen hienoimpia kokonaisuuksia — ja ne ovat paljon laajemmat kuin yleensä kerrotaan. Soini ja Hiisi esiintyvät tarinoissa jättiläisveljeksinä, jotka tekevät yhdessä yliluonnollisia urotekoja, raivaavat niittyjä ja kaskia yhdessä yössä, kaatavat metsää huudolla, heittävät kivenlohkareita järvien yli, soutavat Oulujokea ylävirtaan, rakentavat linnoja ja valleja sekä muokkaavat Limingan ja Kainuun maisemaa. He ovat Pohjanmaan omat Kalevanpojat, yhtä ikonisia kuin Väinämöinen ja Ilmarinen Karjalassa. Soini ja Hiisi ovat Kalevanpoikia, muinaisia jättiläisiä, jotka elivät ennen kristinuskon tuloa.

Soini on historiansa aikana esiintynyt naistenkin etunimenä. Sen käyttö painottui 1800-luvun loppupuolelle ja 1900-luvun alun vuosikymmenille. Aivan itsenäisyyden alkuaikoihin ja sitä edeltävään aikaan, jolloin suomenkielistä nimistöä vasta luotiin ja vakiinnutettiin. Silloin oli vahva suuntaus ottaa käyttöön uusia suomenkielisiä nimiä kansallisromanttisen hengen mukaisesti. Soini pohjautuu germaaniseen Sven-nimeen (poika, nuorukainen), ja se rinnastettiin helposti myös luonnonläheisiin sekä tarunhohtoisiin nimiin. Tuohon aikaan nimikäytännöt eivät olleet yhtä tiukasti rajattuja nykyiseen tapaan. Esimerkiksi i-loppuiset nimet, kuten monet nykyiset lempinimet tai lyhentymät, saattoivat kulkea suuntaan tai toiseen. Soini onkin voinut toimia myös jonkin pidemmän nimen puhuttelumuotona tai syntyä spontaanisti uudisnimenä. Perimätiedon mukaan sukuuni se tuli Kentan rinnalle yhdestä talon nimestä.

​Vaikka Soini on tuona aikakautena joskus annettu tytöllekin, se on silloinkin ollut varsin poikkeuksellinen eikä koskaan noussut laajasti suosituksi naisten nimeksi.  Vanhempieni sukujen lähihistoria elää esimerkiksi Tuusulan lisäksi Jurvan ja Tyrnävän seudulla, joten on hienoa kantaa Veinoa etunimenä ja Soinia sukunimenä. Varsinkin, kun molemmilla on tänään nimipäivä. Henkilökohtaisena merkkipäivänäni liehuu Jokilaakson juhlapaikalle myös pieni Hällströmin sukuni viiri tai pöytästandaari.

Voiko vähän tai ei mitään olla ainutlaatuista?

Toissapäivänä ja eilen blogini lukijoita tai ainakin avanneita oli noin 1700 molempina päivinä. Arkiasioiden pyörittelyn lisäksi etsin vastausta nollamenestyksellä urheiluaiheiseen kysymykseen, joka ei ole kompa. Mutta entäpä tänään, tietääkö kukaan vastausta, kun annan lisävihjeeksi, että se löytyy yleisurheilusta? "Missä vanhassa ja nykyisinkin suuressa aikuisten urheilutapahtumassa on otettu erityisesti huomioon yksi tai enintään muutama lapsikatsoja, joiden valintaan kilpailun järjestäjä ei ole voinut vaikuttaa millään tavalla?"

Tämän aamun kello viiden uutisissa kerrottiin, että Posti on aloittanut 600 työntekijää koskevat sopeutusneuvottelut, koska paperipostin määrä on vähentynyt. Vuosikymmenen takaisesta tilanteesta jaettavat kirjeet ja osoitteellinen paperiposti on puolittunut tai laskenut enemmänkin. Perinteisiä kirjeitä onkin enää pieni osa kaikesta postista. Suuri osa kirjepostista on laskuja ja viranomaisviestejä, jotka nekin siirtyvät kovaa vauhtia digitaalisiin kanaviin, kuten OmaPostiin tai Digipostiin. Samaan aikaan pakettien määrä on kasvanut voimakkaasti verkkokaupan yleistymisen myötä, vaikka Suomen lisäksi jopa EU yrittää estää varsinkin kiinalaisia myymästä halvalla isänmaani mielestä tarpeetonta tai muuten turhaa pikkutavaraa. Senkään perässä valtiollinen jakelufirmamme ei näytä pysyvän.

Posti kulkeekin siis myös pakettien jakelussa jälkijunassa, sillä niiden toimittajia on helposti puolitusinaa. Sieltä jostakin kaukomailta tilasin viime yönä kuvan rautakolikon, joka on juuri sitä rihkamaa, jonka kotimaani haluaa kitkeä. Kun viikon verran pohdin asiaa käännellen kuvaa puolelta toiselle, tulin tulokseen, että metallikolikon tarina on kaltaiselleni harhaoppisellekin enemmän kuin valtion keräämät roposet. Silti on nöyryyttävää yrittää estää kansalta tämäkin pikku huvi tai arjen sisältö. Varsinkin, kun samaan aikaan päättäjämme aukovat ovia selkosen selälleen uhkapelifirmoille sekä kotimaan lisäksi ulkomaisen alkoholin myynnille ympäri vuorokauden.

Erityisesti pienemmät verkkokaupan paketit, verkkokauppojen palautukset sekä kuluttajien välinen kauppa, kuten käytetyn tavaran eli secondhandin kierrätys ovatkin moninkertaistuneet. Eikä kyseessä ole vain Aasia, sillä Afrikka ja Etelä-Amerikka on oma lukunsa. Kolumbian slummista ostin kerran pienen peltihökkelikodin nurkassa piraattitossuja kontaktiliiman katkuissa tekevän, kahden pienen lapsen vanhemmilta "Niken" jalkineet. Ne ovat niin arvokkaat ja tunnetta täynnä, ettei kukaan raaski käyttää niitä tarinan kuultuaan. Siinä kodissa tehty käsityö ja sen takana oleva arki tekivät kengistä paljon enemmän kuin vain vaatekappaleen. Niistä on tullut muisto, symboli ja esine, jolla on mittaamaton tunnearvo. Kun tavaraan liittyy aito ihminen tai useampi, todellinen elämä ja kohtaaminen kasvottoman massatuotannon sijaan, esineen merkitys muuttuu täysin. Se kantaa mukanaan tarinaa, jota mikään tehdas ei pysty kopioimaan.

Urheiluhenkinen kysymys odottaa edelleen oikeaa vastausta

Eilisen blogin oli tilastojen mukaan lukenut tai ainakin avannut 2655 henkilöä. Mutta yksikään ei vastannut urheiluhenkiseen kysymykseeni: "Missä vanhassa ja nykyisinkin suuressa aikuisten urheilulajissa on otettu erityisesti huomioon vain yksi tai enintään muutama lapsi?" Kyseessä ei ole kompakysymys, mutta se vaati täsmennyksen, sillä aamusaunan lauteilla sain vastaukseksi, että tennisotteluiden pallopojat. Piti siis lisätä, että "kyseessä on yksi tai korkeintaan muutama lapsikatsoja".

Kun ei ollut kaveria kelle kilauttaa, kysyin keinoälyltä, joka vastasi: "Vastaus saunakaverin heittoon on tosiaan osuva siinä mielessä, että tennisotteluiden pallopojat ja -tytöt ovat kentällä tapahtumien ytimessä, mutta heidän pääasiallinen tehtävänsä on toimia ottelun avustajina eikä varsinaisina katsojina. Kun kriteeriksi otetaan nimenomaan katsoja – eli henkilö, joka on paikalla puhtaasti seuraamassa ja todistamassa suoritusta – vastaus löytyy lajista ja tilanteesta, jossa ottelua tai suoritusta on sääntöjen tai perinteiden mukaan luotu seuraamaan vain yksi tai muutama aivan erityinen nuori katsoja.  

Kyseessä ei ole mielikuvituskuvan kilpailu

Laji on snooker (tai biljardilajit yleisemmin).  Snookerissa on pitkät perinteet virallisista lapsikatsojista (engl. child spectators tai mascot / nuoret kunniavieraat tietyissä näytösotteluissa ja historiallisen arvokkaissa turnauksissa). Klassinen esimerkki tästä on brittiläisessä snookerissa ja snooker-gaaloissa käytetty tapa, jossa ottelua tai legendaarista näytösvaihetta on kutsuttu seuraamaan aitiopaikalta kentän tasolta vain yksi ainoa tarkoin valittu lapsikatsoja (usein nuori tulevaisuuden lupaus tai hyväntekeväisyyden kautta valittu lapsi), jolle ammattilaispelaaja saattaa kesken freimin näyttää suoraan jonkin lyönnin hienouksia tai antaa vaikkapa liidun käteen. Toinen hyvin samanhenkinen perinne löytyy tietyistä perinteikkäistä brittiläisistä ammattilaisnyrkkeilyn tai snookerin suljetuista ottelutapahtumista, joissa varjeltuun "ringsideen" tai kabinettiin on kutsuttu poikkeusluvalla vain yksi perheenjäsen tai nuori kruununperijä/suojatti todistamaan ottelua, kun suurelta yleisöltä on pääsy evätty.

​Jos taas haetaan aivan kirjaimellista urheiluhistoriaa siitä, missä vanhassa lajissa on huomioitu virallisesti vain yksi nuori katsoja, snookerin ja biljardipöytien äärellä tapahtuneet nuorten erikoisvieraat ja maskotit osuvat kuvaukseen täydellisesti verrattuna tenniksen kenttähenkilöstöön."

Myös keinoälyn vastauksen vuoksi piti täydentää lisää. Kysymys on yhdestä tai muutamasta lapsikatsojasta, joiden valintaan urheilulajin tai kilpailun järjestäjä ei ole voinut vaikuttaa millään tavalla. Hakukoneiden ja keinoälyjen aikakautena onkin melkoisen vaikea löytää tietokilpailukysymys, johon ei hevin löydy vastausta netistäkään. Silloin pitää yrittää muotoilla kysymys niin, että hakukoneet ja keinoälytkin ovat ymmällä.

Kysymykseni kuuluukin nykymuodossaan näin: "Missä vanhassa ja nykyisinkin suuressa aikuisten urheilutapahtumassa on otettu erityisesti huomioon yksi tai enintään muutama lapsikatsoja, joiden valintaan kilpailun järjestäjä ei ole voinut vaikuttaa millään tavalla?"

Liikennevalottomuuskilpailu ja urheiluaiheinen kysymys

Ehkä olen vähintään omituinen omien polkujen kulkija, jonka tekemisissä ei ole muille ihmisille suurta tai mitään merkitystä. Mutta tarpeettomuudessakin pidän kiinni jokaisen yhtäläisestä oikeudesta olla olemassa, vaikkei laittaisi tikkua ristiin. Sen suurimmat kyseenalaistajat ovat omaan nahkapukuunsa mahtumattomat, isojen valtioiden päämiehet niin idässä kuin lännessä. Toinen surmauttaa oman kansansa lisäksi muita syyttömiä lapsista vanhuksiin Lähi-idässä ja toinen Euroopassa. Sitten on kasa valtioita, jotka viisaudessaan tukevat "demokraattisesti" valittujen päämiesten kaikkea muuta kuin rauhaisia ja sopuisia tekemisiä. En tiedä onko näillä maailman navaksi itsensä ylentäneillä kyse jostakin muustakin kuin narsistisista ylivertaisuuden harhoista sekä maapallon herruudesta tai rouvuudesta. Vaikka tappamisessa ei ainakaan näkyvästi juuri naisia näykään.

Itse en valloita maailmaa, vaan  järjestän nykyisin vain kilpailuja itseni kanssa. Kun arkiaamuisin ajan vanha rouva Avensiksen kanssa Tuusulan uimahallille ja päivällä takaisin Myllykylän Jokilaaksoon, olen yrittänyt löytää autoille tarkoitettuja, liikennevalottomia reittejä. Käypäsiä vaihtoehtoja on useita. Voin ajaa Maisalantietä vanhalle Tuusulantielle, jolloin ensimmäiset, jalankulkijoille tarkoitetut valot ovat Ruotsinkielisen koulun kohdalla. Ja seuraavat, kun tulen Maantienkylästä moottoritielle lähellä Perä-Hyrylän kaapannutta Riihikalliota.

Mainitut liikennevalot voin välttää kääntymällä ennen koulua Ruotsinkylän- ja Pähkinämäentielle. Jos käännyn sitten Sahatien kulmasta Tuusulantielle, on edessä liikennevalot. Ne voin kiertää jatkamalla Pähkinämäentietä törmätäkseni Mikkolan koulun liikennevaloihin. Koko tämän valomuurin voin välttää kääntymällä jo Ruotsinkylässä vasemmalle Lahelaan. Se on, vieroksunut liikennevaloja tekemällä kiertoliittymiä. Prisman rakentamisen yhteydessä on myös poistanut Hyrylästä ainakin yhdet valot. Kun jatkan Lahelasta Koskenmäelle, ensimmäiset liikennevalot ovatkin vasta Hyrylän Lidlin kulmalla. Ne onnistuin väistämään eilen ensimmäisen kerran ajamalla Jyskin ja Lidlin yhteiseen parkkihalliin Koskenmäentieltä ja tulemalla ulos Autoasemankadulta. Silloin koko matkalla on vain yhdet liikennevalot. Jotka nekin voin kiertää, mutten törmäämättä toisiin ennen uimahallia.

Koska tämänkertainen blogini on, sanoisinko kilpailuhenkinen, laitan loppuun urheilukysymyksen. Missä vanhassa ja nykyisinkin suuressa aikuisten urheilulajissa on otettu erityisesti huomioon vain yksi tai enintään muutama lapsi? Kyseessä ei ole kompakysymys, johon annan vastauksen muutaman päivän sisällä, jos kukaan ei tiedä.

Kasvimaailmani

Mieleen on jäänyt kasvitieteen opiskelusta koulupäivien jälkeen vain niiden latinankielisten ja heimojen nimien ylimääräinen opettelu opettajan erityisessä valvonnassa. Ehkä sen vuoksi on pitänyt elää yli 76-vuotiaaksi ymmärtääkseen, että myös kasveilla on sukupuolet ihmisten ja eläinten tapaan. Nykyään ihmisissä tosin on nykytiedon tai väittämän mukaan miesten sekä naisten lisäksi muunsukupuolisia, sukupuolettomia, mies- ja naisoletettuja ja vaikka mitä muita lieneekään. Kun olin lapsi ja vanhempikin, näin ulkoapäin kuka on nainen ja kuka on mies ja sillä selvä.

Joistakin eläimistäkin, kuten leijonasta harjoineen huomaa helposti uroksen. On se sitten tavoiltaan kuinka mies- tai naismainen. Näin on myös Intianriikinkukon laita. Se on iso, loistavan sinivihreä, jolla on valtava, silmäkuvioinen pyrstöfana, jota se käyttää kosinnassa. Tämän sykähdyttävän pyrstön levityksen olen nähnyt muun muassa ulkomailla ja Korkeasaaressa. Naaras puolestaan on vaatimattoman ruskeanharmaa ja huomaamaton, jotta se voi maastoutua hautoessaan maassa olevia munia. Myös meillä kesäöinä loistavien kiiltomatojen uros on siivekäs, lentävä ja tyypillisen kovakuoriaisen näköinen otus. Naaras sen sijaan näyttää toukalta, jolta puuttuu kokonaan siivet ja lentolihakset ja se viettää koko elämänsä maassa madonkaltaisena valoa tuottavana oliona houkutellakseen uroksia.

Kasvikunnassa tilanne on monimuotoisempi. Nokkonen on kaksikotinen kasvi, mikä tarkoittaa, että koiras- ja naaraskukat kasvavat eri yksilöissä. Yksilö on joko puhtaasti koiras tai puhtaasti naaras. Koiraskasvit tuottavat siitepölyä ja naaraskasvit siemeniä. Nokkosenkukat ovat pieniä ja huomaamattomia, mutta kukinnoista sukupuolen voi erottaa tarkemmin. Nokkosen lisäksi tällaisia ovat esimerkiksi humala, paju ja marjakuusi.

Sitä en tiedä ovatko Merikonttikodin sisällä kasvavat kaktukset, palsami, nokkonen, aloe vera, sisäkuusi tai pelakuu kumpaa vai molempia sukupuolia. Samoin on nimistään huolimatta omissa ruukuissaan nukkumatin ja -maijan sekä kaktusten laita. Samassa kasvissa voi myös olla sekä koiras- että naaraskukkia. Esimerkkejä ovat kuusi, mänty ja maissi.

Monissa tavallisssa kukissa onkin yhdessä ja samassa kukassa sekä heteet eli koirasosat että emit eli naarasosat. Koiraskukinnot suuntautuvat enemmän ylöspäin ja levittyvät harvemmin sekä tuottavat runsaasti siitepölyä, joka pölyttyy tuulen mukana. Naaraskukinnot ovat usein hieman riippuvampia ja tiiviimpiä. Pölytyksen jälkeen niihin kehittyvät pienet siemenet.

Suomalaisesta luonnosta löytyy useita kiehtovia erikoisuuksia ja poikkeuksia kasvien sukupuolijakaumaan liittyen, joista en tiennyt ennen eilistä mitään. Vaikka monilla kasveilla sukupuolet ovat selvästi erillään, luonto soveltaa monenlaisia strategioita pölytyksen ja selviytymisen varmistamiseksi.

​Joillakin kasveilla sukupuoli ei ole kiveen hakattu. Esimerkiksi tietyt heinäkasvit ja ruohot voivat reagoida ympäristöön tai sienitauteihin erikoisesti. Punanatan populaatioissa voi esiintyä yksilöitä, jotka ovat pelkästään koiraita tai naaraita. Kataja on poikkeuksellisesti yksijakoisuuden sijaan kaksikotinen. Puu tuottaa joko puhtaasti vain siitepölyä tai sinertäviä "katajanmarjoja", jotka ovat itse asiassa käpyjä. Suomessa katajapopulaatioissa saattaa joskus harvoin tavata yksilöitä, joissa on sekä hede- että emikukkia samassa oksassa.

Pajutkin ovat tyypillisiä kaksikotisia, joissa hede- ja emipensaat kasvavat erikseen. Pajujen maailmassa on mielenkiintoinen ekologinen erikoisuus. Koiraspajut heräävät keväällä usein hieman aikaisemmin ja tuottavat valtavasti näkyvää siitepölyä ja "pajunkissoja", jotta ne houkuttelisivat mahdollisimman monta pölyttäjää. Naaraspajut taas investoivat runsaasti energiaa siementen ja pumpulin muodostukseen kesällä, minkä vuoksi naaraskasvit saattavat kuluttaa enemmän ja kasvaa joskus hitaammin kuin koiraskasvit. Joillakin alueilla tämä johtaa siihen, että koiraskasveja on populaatiossa tilastollisesti enemmän.

​Hilla eli lakka on kaksikotinen. Tämä aiheuttaa suomalaisillekin marjastajille tutun turhautumisen, kun jokin suuri hilla-alue saattaa kukkia valkoisenaan, mutta se on pelkkä hedematto eli koiraskasvusto, eikä tuota hedelmän hedelmää ilman lähistöllä kasvavia emikasveja. Monilla sarjakukkaisilla kukat ovat kaksineuvoisia, mutta saman vuohenputen varjon sisällä voi olla myös pelkkiä hedekukkia, jotka varmistavat riittävän siitepölyn määrän ilman, että kasvin tarvitsee käyttää liikaa resursseja raskaiden siementen tekoon kaikkialla.

Vuosittainen joukkoliikenneseikkailuni

Mieluisan aiheen blogia kirjoitan sunnuntaiaamun varhaisina tunteina, valaistun sisäkotikirkkoni kupeessa. Elosalamoiden välähdellessä ja sateen ropistessa Merikonttikotini teräskattoon lisäten tunnelmaa pian päättyvään ja lämpimään elokuun yöhön.

Jo monta vuotta olen käyttänyt yhden kesäpäivän mukavana joukkoliikennetraditiona. Muistelen sen alkaneen Stockmannin tavaratalosta, jonka vaihdoin eliittikaupan alamäen ansiosta Manskun Clas Ohlsoniin ja Forumin Manhattan ravintolan sipulipihviin. Kun kyseinen ruokapaikka muutti Espalle, kävin siellä kerran, mutta jotenkin se ei sytyttänyt. Vaikka pihvi oli edelleen oikein hyvä. Thaimaan tullessa talvikotimaakseni, tuli perinteiseen päivään myös Narinkkatorin Sawasdee Thailand tapahtuma. 

Tälle vuodelle oli keksittävä jotain uutta vatsantäyttämiseen, sillä Forumista en ole löytänyt enää mieluista ruokapaikkaa pariin, kolmeen vuoteen. Thaitapahtumakin oli maukkaine ruokatarjontoineen outoutta täynnä yhtä outoine ihmisineen. Toki jokunen tuttu löytyi. Kun matkasin takaisin jalkamiehenä maan alla puolieksyksissä entisen linja-autoaseman ja nykyisen Kampin aseman kupeesta kohti valtakunnan ykkösjuna-asemaa, silmäilin sinne tänne löytääkseni joukkoliikennepäivääni mieluisan ruokapaikan. Se löytyi hyvine ja kohtuuhintaisine talon pihveineen sekä alkoholittomine Heineken-oluineen Rautatieaseman hienoista ravintola Taulusta.

Oma kokonaisuutensa on viikonloppuisin Myllykylän Jokilaaksosta joukkoliikenteellä kulkeminen, jos en kulje jalkamiehenä kilometrikaupalla. Ja tahdon juuri tänä ainokaisena päivänä vuodessa Helsinkiin kulkiessani käyttää kulkuneuvoja, joita en kuljeta itse. Tähän kysyin neuvoa kauan sitten joltakin netin reittioppaalta: "Jos lähtisin kotoani Tuusulan Myllykylästä pääkaupunkiin viihteelle perjantai-iltana ja haluaisin palata joukkoliikenteellä yömyöhään, niin kuinka sen tekisin?" Vastaus oli ylivertainen: "Mene ensin linja-autolla Hyrylään ja sieltä Koskenmäelle, jossa yövyt hotellissa kaksi yötä. Sitten jatkat maanantaiaamuna ensimmäisellä bussilla Lahelan ja Ruotsinkylän kautta Myllykylään ja kävelet pysäkiltä kotiin." Huonoa vastauksessa oli, että Koskenmäellä ei ole hotellia, vaikka arvatenkin Sari Rinne tai Leena Joensuu olisivat minut laittaneet kotiensa puhtaiden lakanoiden väliin mäellään pariksi yöksi. Tarjoten vielä maukkaan aaamupalankin. Hyvää vastauksessa oli, että reittiopas ei jäänyt sanattomaksi.

Vaikka viikonloppuisin joukkoliikenne kiertää Tatan ja minun kesäkodin noin neljän kilometrin päästä, pidän kuntani joukkoliikennettä toimivana. Tosin sujuva käyttö ei aina ilman omaa kulkuneuvoa ole mutkatonta. Mutta hohtonsa on senkin tuumaamisessa, minne ensin matkaan lauantaina tai sunnuntaina hopeanharmaan, vanhan rouvan kanssa ja jatkanko sen jälkeen VR:n junalla tai vaikka HSL:n linja-autolla? Entä ajanko Ruotsinkyläntien tai Tuusulantien pysäkille? Vaiko Hyrylän linja-autoasemalle tai suoraan radan varteen, josta jatkan esimerkiksi pitkin Kehärataa tai vaikka Järvenpäästä junalla?

Eilen valitsin vanhan rouvan parkkipaikaksi autoaseman ja uimahallin yhteisen neljän tunnin pysäköinnin. Siihen minut kannusti viereisen Lidlin Ritan Herkun räiskäleet. Mutta nyt olin vasta menossa thaitapahtumaan, jossa 12-14 maata esitteli kulttuuriaan, joten jatkoin bussilla Leinelän asemalle Tikkurilan kupeeseen ja junalla Kivikylään. Takaisin tulin Ruotsin Haaparantaankin saakka meneviä kiskoja myöten Keravalle ja sieltä HSL:n linjurilta lähtöruutuun sekä Ritan Herkun räiskeleet kainalossa Avensiksella kotiin. Päivä päättyi Nukkumattia odotellessa John Grishamin sähkökirjan seurassa.

Sain palautteen Soteseurannasta

"Hei Jorma! 

Halusimme lyhyesti kiittää sinua rohkeasta ja painavasta puheenvuorostasi Elämän tähden -blogissa 7.8.2026 koskien Katulähetyksen nykytilaa. Olemme seuranneet viime viikkoina Kankitien asumispäivystystä koskevaa uutisointia, julkista keskustelua ja adressikampanjaa. Mitä enemmän kokonaisuudesta on tullut julkista tietoa, sitä enemmän olemme palanneet kirjoitukseesi.

Erityisesti jäi mieleemme näkökulmasi siitä, että nykyistä tilannetta ei pitäisi tarkastella ainoastaan yksittäisen palvelun tai hyvinvointialueen päätöksen kautta, vaan myös Katulähetyksen oman johtamisen ja hallituksen vastuun näkökulmasta. Julkisessa keskustelussa tämä puoli on jäänyt mielestämme huomattavan vähälle huomiolle.

Siksi halusimme vain sanoa, että kirjoituksesi on huomattu ja sitä seurataan. Toivomme, että jaksat pitää tätä näkökulmaa edelleen esillä, sillä juuri tällaisia vaikeitakin kysymyksiä pitäisi pystyä tarkastelemaan avoimesti varsinkin silloin, kun kyse on julkisista varoista, palveluista ja pitkään toimineen yhdistyksen tulevaisuudesta. Kiitos, että kirjoitit asiasta suoraan."

Soteseuranta tarkoittaa yleisellä tasolla kansallista sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen uudistuksen ja palveluiden toteutumisen seurantaa. Sitä johtavat ja kokoavat Sosiaali- ja terveysministeriö (STM) ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) hyödyntäen muun muassa SAO-raportointipalvelua hyvinvointialueiden tilanteen arvioimiseksi.

Mutta minulle palautteen lähettänyt Soteseuranta@proton.me ei esiinny Gmail-viesteissäni tai muissa henkilökohtaisissa tiedoissani, joten se ei vaikuta olevan peräisin viralliselta viranomaistaholta. Vaan Proton.me pääte on sveitsiläisen Proton Mail -sähköpostipalvelun tarjoama osoite, joka tunnetaan painotuksestaan yksityisyyteen ja salaukseen, ja kuka tahansa voi luoda sieltä itselleen sähköpostiosoitteen.

Koska osoite ei liity tunnettuihin virallisiin kanaviin, kannattanee suhtautua siihen varauksella. Jos viesti pyytäisi minua klikkaamaan linkkejä, luovuttamaan henkilötietoja tai ryhtymään toimenpiteisiin, kyseessä saattaa olla kalasteluyritys tai epävirallinen yhteydenotto. Vaikka sähköpostiosoitteen nimeksi on asetettu "Soteseuranta", se ei siis tarkoita, että lähettäjä edustaa virallista sosiaali- ja terveydenhuollon seurantaorganisaatiota. Koska en tunnista lähettäjää tai odottanut viestiä tältä taholta, turvallisin toimintatapa on olla vastaamatta ja poistaa se. Minä kuitenkin kysyin lähettäjältä kuka tai mikä olet? Toki voin myös merkitä viestin roskapostiksi, jos se vaikuttaa asiattomalta.

Kysyin osoitteesta keino- taivtekoälyltäkin, joka sanoo palautteesta näin: "On hienoa kuulla, että sait myönteistä palautetta! Vaikka kyseessä oli iloinen yllätys ja positiivinen viesti, osoitteen päätetie (@proton.me) kertoo kuitenkin siitä, että lähettäjä on käyttänyt yksityisyyteen panostavaa salattua sähköpostipalvelua. Taustalla voi olla esimerkiksi yksityinen henkilö, jokin harrastus- tai kansalaistoimija, tai taho, joka haluaa jostain syystä pitää henkilöllisyytensä suojattuna. Myönteisestä sisällöstä huolimatta viesteissä on hyvä säilyttää pieni varovaisuus.​ Älä klikkaa tuntemattomia linkkejä tai lataa mahdollisia liitetiedostoja, ellet ole aivan varma niiden turvallisuudesta. Älä luovuta arkaluonteisia henkilö- tai pankkitietoja, vaikka viesti olisi kuinka ystävällinen. Voit kuitenkin myös nauttia ansaitsemastasi positiivisesta palautteesta rauhassa, mutta on viisasta pitää mielessä, että kyseessä ei todennäköisesti ole mikään virallinen viranomaistaho."

Muuttuva kylänraitti

Kun olin kouluikäinen, vähän nuorempi ja vanhempinikin, tunsin tai tiesin lähes kaikki kylänraitin kulkijat. Eteläinen pää oli Perä-Hyrylän kioski ja pohjoinen Kirkkotien puinen koulu rippikirkkoa vastapäätä. Joskus poikkesin hieman länteen, jossa oli Rusutjärvi uimarantoineen, mato-ongintapaikkoineen ja leirintäalueineen. Idässä raja oli Winqvistin lato Sjöblomien kotitalon, Korvenrannan takana. Se oli varhaisen nuoruuteni maailma, jossa sukkuloin kävellen, linja-autolla ja polkupyörällä. Sekä joskus talvisin Maarasen Pekan kanssa potkulaudoilla Kirkkotien Keskuskansakoulun kirjastoon, jos ei luettu kotona olleita Pekka Lipposia eikä Jerry Cottoneita. Toki luimme muutakin. Vähemmän kuitenkin koulukirjoja. Jolla silläkin oli hintansa, minkä sain myöhemmin huomata.

Kylänraitti yhteen tai erikseen kirjoitettuna tarkoittaa kylän tai taajaman keskeistä pääkatua tai kulkuväylää. Historiallisesti se on ollut kylän sydän – tie, jonka varrelle asutus, tärkeät rakennukset ja palvelut ovat keskittyneet. Raitti on toiminut paitsi kulkuväylänä myös keskeisenä sosiaalisena kohtaamispaikkana ja kaupankäynnin keskuksena. Itselläni se kulki läpi Hyrylän, sillä olen tuusulalainen. Jossain varhaisen ajan papereissa luki, että olen syntynyt Helsingissä, mikä sekin on totta, sillä sieltä minut lähes tukattomana kuljetettiin armeijan ambulanssilla Korpintielle, joka oli silloin vain tie ilman nimeä

Tekoälykuva Hyrylän raittini tulevasta ytimestä

Vuosikymmenten saatossa asuessani muualla kylänraittini on ollut toisaalla, vaikka sydämessäni se on ollut aina Hyrylässä. Muuttunutkin se on monella tavalla, sillä enemmistö raitilla kulkijoista on nykyisin tuiki tuntemattomia. Vaikka Järvenpää ja Kerava ovat lähteneet kunnastani omille teilleen tullakseen kaupungeiksi, ovat jäljelle jääneen Suur‐Tuusulankin rippeet saaneet kaunpunkimaisia piirteitä. Ehkä maalaiskukkulan kuninkaaksi nousee nyt vuokratiloihin siirtyvä kunnantalo sekä sen vuokraisäntänä toimiva S-ryhmän Prisma.  Vai pitäisikö nykyisin sanoa vuokrahenkilö?

Joka tapauksessa se muuttaa kylänraittini ydintä, sillä Prisma vie mennessään tutun Hyrylän S-Marketin tuotteineen. Jonka parkkipaikan reunalla olen monena aamupäivänä katsellut, arvostellut ja arvostanut muita kävijöitä. Sivuraiteelle munullla joutuu myös Riihikallion Lidl, sillä Prisman ja K-kaupan vieressä on toinen Lidl, johon olen nyt totutellut alakerran pysäköintihalleineen. Sanon sitä laiskan miehen kaupaksi, sillä sinne pääsee autolla sisään ja kellarista myymälään rappusia, liukuportaita tai hissillä. 

Viikon verran on mennyt aikaa opetella käyttämään saksalaiskaupan älylaitesovellusta skannauksineen ja punnitustulosten sekä kappalemäärien siirtämistä maksettavaksi oman pankkini nettiversiolla. Toivon, että ensi viikolla sen osaan. Ehkä elämäni iltapäivän harmaat aivosolut ovat loivenneet nekin, sillä huomaan, etten ymmärrä aina edes vikkeläliikkeisen henkilökunnan opastusta ohjelman käytöstä kaupassa. Enkä aina muuallakaan.

Jokilaakson juolaheinä ja muulta tullut lainsuojaton

Jokilaakson luonnossa vastoin EU:n määräyksiä Elämän tähden ry:n mailla voivat kaikki kasvit kasvaa, kukat kukkia ja eläimet elää, vaikken esimerkiksi punkin elämäntarkoitusta ymmärräkään. Enkä jonkun kasvinkaan. Juolaheinä on valkojuurisen kasvin virallinen suomenkielinen nimi, joka kuuluu heinäkasvien heimoon. Se luokitellaan yleisesti hankalaksi rikkaruohoksi erityisesti puutarhoissa ja pelloilla. Sillä on pitkät, vaaleat ja teräväkärkiset maavarret, jotka leviävät maan alla nopeasti. Pienikin kappale voi kasvaa uudeksi kasviksi, minkä vuoksi sen kitkeminen on muotisanaa käyttääkseni haastavaa. Se vie viljelykasveilta ja puutarhan istutuksilta tilaa, vettä sekä ravinteita ja on erittäin kestävä ja sopeutuvainen monenlaisille kasvupaikoille. Isäni sanoi sitä valkoheinäksi ja se oli perunapeltomme sekä kasvimaan ykkösinhokki. Vaikka se on viljelijöiden ja puutarhureiden kiusana tyypillinen rikkaruoho, se on samalla luonnonkasvi, jolla on Suomessa ilman lain määräämää hävitysvimmaa oikeus olla olemassa. Hyötyäkin siitä on, sillä  juolaheinäyksilö kelpaa esimerkiksi karjan rehuksi.

Mutta ahtaampaa on himalajan- eli jättipalsamin elämä, sillä se on luokiteltu haitalliseksi vieraslajiksi EU:n ja kansallisen lainsäädännön nojalla. Ehkä sen vuoksi viralliset ja luonnonsuojelulliset artikkelit keskittyvät poikkeuksetta hävittämiseen ja sen aiheuttamiin haittoihin luonnolle. Siksi ei liene tieteellisiä tai ekologisia artikkeleita, jotka suoranaisesti puhuisivat jättipalsamin, sen leviämisen tai luonnossa säilyttämisen puolesta. Poikkeuksena ovat kuitenkin hyötykäyttöön ja ruoanlaittoon keskittyvät kirjoitukset, joissa jättipalsamiin suhtaudutaan käytännöllisesti tai myönteisesti sen tarjoamien mahdollisuuksien kautta.

Palsamin paikalla luonnossa on jääkauden jälkeen kasvanut montaa muutakin lajia ennen nykyisiä asukkaita. Tänään meillä on kuitenkin lainsuojattomia ihmisissä, eläimissä ja kasveissa, joten vieraslaji mikä vieraslaji. Jos Mesimestarin "yllytys" alla olevalla videolla, joka on ainakin tätä kirjoittaessani olemassa, johtaisi tekoon, rikoslain 5 luvun 5 §:n yleisen osallisuussäännöksen nojalla myös luonnonsuojelulain 58 §:n 2 momentissa tarkoitetun luonnonsuojelurikkomuksen yllyttäjä tuomitaan lähtökohtaisesti kuten tekijä. Kyseinen rikollinen voinee luonnonsuojelurikkomuksesta kiinni jäätyään vedota tähän videoon keventääkseen omaa syyllisyystaakkaansa. Videolinkki ohjannee Instagramiin, mutta harvinainen palsamin puolustaja löytynee myös Facebookista ja Mesimestarin kotisivuilta. Joka on saanut julkaisunsa vuoksi lunta tupaan enemmän tai vähemmän tiukkapipojen ja kaikkitietävien käsistä sekä minusta hänen hunajansa vannoituneen ostajan.

Itselläni elää hyvin sulassa sovussa samassa sisäruukussa nokkonen, palsami, välillä muutakin ja joku sienenkin tapainen. Mutta olenko ruukkuineni isokin konna tai lainrikkoja? Jokilaaksossakin on ollut lainsuojattomia mamu-kasveva ties kuinka kauan lupiineista lähtien. Jättipalsamin sinne toivat parikymmentä vuotta sitten Tuusulanjoen tulvavesien tasausaltaiden yhteiskunnan pestaamat tekijät. Tarkoituksenaan purkaa Tuusulanjärven pato. Ei lähtenyt pato eikä tullut jokeen vapaata virtausta Vantaanjokeen saati mereen. Vaan tuli maahanmuuttajakasveja.

Jokilaakson luonnonsuojelualueen karhunköynnöksellä, elämänlangalla ja isokierrolla on monta nimeä ja sekin viihtyy alueella. Kuristellen etupäässä pajuja, horsmia ja joitain putkikasveja. Kunnes tulee talvi, pakkaset ja lumet, mitkä tasoittavat tilanteen lähes lähtöruutuun. Tämän kesän ehdoton ykkösnousija on ollut vadelma. Se on heti jääkauden jälkeen maahamme ilmestynyt, kotimainen luonnonkasvi, joka kuitenkin hyötyy suuresti ihmisen toiminnasta. Kuten metsänhakkuista ja tienvarsien raivauksista, sillä se viihtyy avoimilla ja valoisilla paikoilla. Itse aion pärjätä kaiken Jokilaaksossa elävän kanssa käärmeistä, minkeistä ja supeista lähtien, kunnes yhteiskunta meidät erottaa.

Esineisiin tallentuneita tarinoita

Kun olin pikku natiainen ja vähän suurempi sekä vanhempikin, asuin Perä-Hyrylän vanhempieni rakentamassa synnyinkodissani. Silloin en osannut edes ajatella, että muuttaisin sieltä joskus jonnekin. Vaan toisin on käynyt. Usein ajan ensimmäisen kotini ohi ja joskus pihaankin, kun mieleen palaa paljon yli puolen vuosisadan takaisia muistoja.

Ehkä elämäni suurin raskaus ja rakkaus onkin kaiken mukana kantaminen sekä eletyn muisteleminen. Yli 5000 blogikirjoitusta on siitä merkittävä osa. Niiden parissa voin ja elänkin elettyä uudelleen. En koe kuuluvani heimoon, joka haluaa unohtaa päivän, pari tai vuositolkullakin elettyä.

Jos joillakin yleisillä mittareilla voisi määritellä normaalin, mahtuu vuosikymmeniin paljon epänormaalia asumista tai ainakin sen raameja. Joukossa on matkailuautoja, hollantilaista Vrijheid teräsalusta, mieli- ja synnytyssairaalaa, kadunvarren toimistohuonetta, päihdetyön päiväkeskusta, työtoiminnan tiloja, armeijan monen kymmenen miehen makuusalia, entistä koulua sekä nykyinen pesäni kahdessa merikontissa.

Jokaisesta majapaikasta olen tehnyt kodin sisustamalla sen menneisyydellä, nykyisyydellä ja tulevaisuudella. Keskeinen osa on syvillä, rakkailla ja joskus kyyneliin asti kipeillä muistoilla. Niistä kaikista syntyy aito tunne itsestä, omasta todellisuudesta ja jokaisen ainutlaatuisesta elämästä. Varsinkin Merikonttikotini on täynnä tavaroiden kertomia tarinoita koetusta ja toteutumattomistakin unelmista.

Nykyinen Suomikotini on täynnä tarpeettomia esineitä niille, joille ei liity niihin muistoja. Lisäksi luulen, että yhtä ainutlaatuista kuin eletty elämä on, yhtä ainutlaatuista on kaikkeen liittyvä historia ja siitä syntyvä, ajan patimoima menneisyys. Morakotin ja vahän minunkin Thaikoti on aivan erilainen. Joskus tuntuukin, että Tata ei muistoista piittaa muutamaa valokuvaa lukuunottamatta, sillä hänellä on vain tarpeellista. Johon on laskettava mukaan hyvien henkien pienen pieni talo suurimman huoneen seinän katonrajassa.

Mutta pikkuhiljaa olen saanut sinnekin persoonallisuutta ja niiden mukana muistoja. Kun viime talvena huumeinen alamaailma jahtasi Tatan tyttären poikaystävää, ampuivat he kotimme ikkunoihin, oviin ja seiniin konetuliaseella poliisien keräämien ammusten perusteella yli 30 lyijyluotia. Niitä pyynnöstäni huolimatta Morakot ei halunnut säilyttää. Joten lupasin maksaa maalit ja maalauksen, jos saan valita värit. Nyt Thaikodissamme on seitsemän eri väriä eikä se ole enää vain talo naapuritalojen joukossa. Vaan meidän näköinen ja mieleinen koti.

Samsung mobiililaite ja kymmenkertaisessa näytöllä TCL televisio

Vapaa-ajan vieton ykkösapuvälineeni on televisio, vaikken sieltä uutisten lisäksi katso enkä kuuntele suomenkielellä edes satunnaisesti varsinkaan hömppäohjelmia. Siitä ei voi kyllä syyttää huonoa kuuloakaan, vaikken käytä TV:n ääressä kuulolaitetta. Sillä monissa on tekstitys, jonka saanee myös suomenkielisiin lähetyksiinkin uutisista lähtien. Jotenkin ohjelmatarjonta ei vaan ole mieleen.

Joskus kylläkin innostun Google-TV:llä You Tuben musiikkiviihteen pariin ja kyynelehdin yksin kotisohvalla Topi Sorsakosken Surujen kitaran ynnä muun melankolisen musiikin parissa. Televisio on ollut kotini seinän vieressä tai nurkassa juuri niin kauan kuin niitä on kansalle myyty. Juomavuosina taisin kuljettaa Mikko Liettilältä ostamaani Finluxia fillarin pakkarillakin mustalaisille kaniin viinapullosta tai parista. 

Televisiossa itselläni on kurssissa Neflix, MTV Katsomo ja YLE Areena, joista katselen viihdesarjoja ja elokuvia käytännössä tunnista kolmeen lähes joka alkuilta. Ellen ole uppoutunut vuoteeseen ja sähköiseen kirjamaailmaan. Tällä viikolla tosin taidan katsella Euroopan parhaiden yleisurheiljoiden suorituksia, sillä kisojen päivälähetykset tulevat mieleiseen aikaan juuri sopivasti aamusaunan, uinnin ja terapia-altaan vesihieronnan jälkeen.

Viihdevälineiden ykköspaikalle olisin voinut laittaa puhelimenkin, joka sekin on kulkenut mukana tekstiviesteineen niin kauan kuin niitä on ollut kohtuuhinnoilla saatavissa. Nykyisin puhelin on kuitenkin monipuolinen mobiililaite ja isolta osin myös hyötykäytössä. Joten olkoon viihteen listalla kakkospaikalla.

Suht säännöllisesti käyttämieni sovellusten määrä on laskutavasta riippuen viidenkymmenen molemmin puolin. Älylaitteellakin katson kyllä joskus elokuvia, sillä Elisa Viihde ja muun muassa japanilainen Rakuten TV hemmottelevat asiakkaitaan silloin tällöin ilmaisille filmeillä. Mukava lisä on sekin, että kotikielellä maustettu Netflix näkyy melkein missä maailman kolkassa tahansa.

Vaikka vuosirenkaisiini mahtuu paljon laittomia ja laillisia vapaa-ajan harrastuksia ja muutakin päivänvaloa kestämätöntä yöpuuhailua, kunnon konnaksi en voi itseäni sanoa. Kunhan hölmöilin etupäässä viinaa saakseni. Mutta niin ajattelematon en nuorenakaan ollut, etten olisi ymmärtänyt mahdollisia seurauksia, kun poliisi halusi ottaa kiinni.

Tätä olisi pitänyt pohtia myös mopomeetingin näyttämishaluisen pojan, jonka naispoliisi kiilasi Tuusulan Palkkitien verkkoaitaan ja toppaan. Ehkä yksin olleella virkavallallakin ote meni hieman överiksi ja hänelläkin saattoi olla näyttämisen haluja. Että hoidan kyllä tämän homman, vaikka ilman partiokaveria. Itse en häntä syyttele, sillä poika tiesi satavarmasti miten kilvettömällä ja moottoripyöräksi viritetyllä mopolla revittelystä yleisellä tiellä voi käydä. Varsinkin kun ei pysähdy, vaikka huomaa, että työtään tekevä poliisi sitä edellytti. Eikä taatusti jätä ottamaansa tehtävää kesken.