Nyt joki on yhtä hyvin hoidettu kuin Urkan Urheilukeskuksen vieressä oleva entinen ortodoksien hautausmaa. Tosin sen tarkoitus saattaa ollakin palata ajan kanssa osaksi luontoa. Muistan senkin, kun kakarana kyläläisten keskuudessa kiersi tarina, varmasti ilman tarkoitusta, että sorankaivuun yhteydessä olisi rinteestä pudonnut arkku. Iso, ehkä Hyrylän suurin hiihtomäkikin rinteessä oli.
Koska Nukkumaijan lehdet ovat usein suuremmat ja jämäkämmät kuin Nukkumatin, sen iltainen nukkumaanmenorituaali voi olla kuuluvampi. Kun istun hiljaa aikoinaan taimina istuttamistani, tammista tehdyillä pölkyillä kasvien kanssa konttikotini rauhassa, saatankin kuulla selvää, kahisevaa rapsintaa lehtien hangatessa toisiaan vasten niiden noustessaan pystyyn. Nukkumaija siis yllättää ennen kaikkea olemalla muodonmuuttaja.
Nukkumatinkin kohdalla suurin ja tunnetuin ilmiö tapahtuu lehdissä. Kasvi reagoi valon määrään ilmiön kautta, jota kutsutaan nyktinastiaksi. Päivällä lehdet lepäävät vaakatasossa pyydystämässä valoa, mutta illan hämärtyessä niiden kannassa olevat solut muuttavat painettaan ja lehdet nousevat pystyyn vastakkain, aivan kuin rukoilevat kädet. Tästä ilmiöstä kasvi on saanut myös suomenkielisen Nukkumatti-nimensä.
Paavonnukkumatti saattaa kotioloissakin yllättää ja kasvattaa pitkän, hennon kukkavanan, johon puhkeaa pieniä, vaaleanvioletteja tai valkoisia kukkia. Nämä kukat eivät varsinaisesti mene yöksi nuppuun, vaan ovat luonnostaan hyvin lyhytikäisiä. Yksittäinen pieni kukka saattaa kukkia vain päivän tai pari, minkä jälkeen se lakastuu ja putoaa pois, tehden tilaa seuraaville vanassa oleville nupuille.
Paavonnukkumatti ja Nukkumaija ovat nyt kotini uudet elämät ja Jokilaakson hyvän mielen voimakaksikko. Vaikka ne ovat eri sukuja, ne kuuluvat samaan heimoon ja jakavat tuon saman maagisen tavan nostaa lehtensä iltaisin pystyyn "nukkumaan". Konttikodin uniikki tunnelma ja iltaisin hiljaa havisevat vihreät kumppanit sopivat täydellisesti yhteen. Ne ovat kuin luotuja tuomaan ripauksen sademetsän mystiikkaa ja kodikkuutta modernimpaan, mutta yhtä rehevään ympäristöön. Koska molemmat viihtyvät tasaisessa lämmössä ja rakastavat hyvää ilmankosteutta, ne löytävät varmasti paikkansa luonani. Hiljaa huokailen sinne jonnekin toivoen sekä kiittäen, että pariskunta kotiutui jo ensimmäisen viikkonsa aikana. Sillä eilen Nukkumatti näytti vaatimattoman kukkansa.
Koen, että uudet, öisin nukkuvat kasviystäväni ovat ottaneet Merokonttikodin kodikseen. Nukkumatin pienet, herkät kukat ovat kuin suloinen, hiljainen kiitos välittämisestä, hoidosta ja uudesta asuinpaikasta sekä elämisen mahdollisuudesta. Vaikka kukat ovatkin pieniä ja lyhytikäisiä, niissä on jotain kovin koskettavaa ja juhlavaa – varsinkin kun tiedän ja olen nähnyt, mistä kaukaisesta paikasta ne ovat matkustaneet luoksemme.
Jokilaakson luonto on rehevä ja täynnä elämää, josta itse tiedän vain harmiteltavan vähän. Enemmän tietäviä vierailee alueella kiikareineen ja kameroineen kuitenkin onneksi minunkin tietämystä lisäämässä silloin tällöin. Lupaamalla välittää löytöjään minullekin käteen, Soiniityntien postilaatikkoon, sähköpostiin tai sitten jonnekin muualle nettimaailmaan. Mutta oikeastaan vain yksi, viikolla kolmatta kertaa käynyt Samu Piha on pitänyt lupauksensa ja vähän ylikin. Sillä kuvien lisäksi pyysin häntä kirjoittamaan jonkun rivin, jota en referoinut ehdotuksesta huolimatta:
"Moi! Tässä lupaamiani kuvia eiliseltä pakattuna. Oli hyvä hyönteiskeli (lämmin, pilvinen ja tyyni), joten ötököitä riitti ja kuvat onnistuivat. Upea paikka täynnä elämää! En ole hyönteistutkija enkä osaa kertoa parin käyntikerran perusteella paljon Myllykylän faunasta. Mutta voin kertoa vähän itsestäni ja luontoharrastuksestani. Voit referoida sitä sitten haluamallasi tavalla blogiisi.
Olen Samu Piha, 44-vuotias aktiivinen luontoharrastaja ja amatööriluontokuvaaja. Mulla on luontokartoittajan tutkinto, joskaan en ole ympäristöalan töitä tehnyt enää vuosiin, vaan ihan toisessa ammatissa nykyään. Olen harrastanut luontoa eri tavoin koko ikäni. Minulle havaintojen, eli pinnojen kerääminen on toiminut harrastukseni moottorina. Aloin kerätä lintupinnoja vuonna 2004, Kasvit tulivat kuvioihin muutama vuosi myöhemmin. Vuodesta 2018 olen sitten kunnianhimoisesti kerännyt pinnoja excel-tiedostoihini kaikista eri eliöryhmistä.
Kirjaan joka vuosi kaikkien Suomessa havaitsemieni luonnonvaraisten lajien ensimmäiset havainnot ylös, ja yritän havaita joka vuosi mahdollisimman monta eri eliölajia rajojemme sisäpuolella. Viime vuonna, vuonna 2025, tein ennätykseni vuodenpinnoissa eli "vuodareissa", kun havaitsin yhteensä 1518 lajia. Tänä vuonna lajeja on heinäkuun puoleenväliin mennessä kertynyt 1084. Vuodesta 2018 lähtien olen havainnut yhteensä mm. vajaat 900 luonnonvaraista kasvilajia, 250 lintulajia, vajaat 700 hyönteislajia ja 300 sienilajia.
Otan kamerallani luonnossa yksinomaan makro- eli lähikuvia, lähinnä ötököistä ja kasveista, mutta myös sienistä, sammalista ja jäkälistä. Lintuja en kuvaa laisinkaan. Minulla on määrityskelpoiset valokuvat lähes kaikista havaitsemistani lajeista (lintuja lukuunottamatta), ja suuren osan lajien määrittämisestä suoritan jälkikäteen ottamieni kuvien perusteella. Toki määritän lajistoa myös kentällä "livenä". Kirjaan suurimman osan havainnoistani kuvien kera iNaturalist -palveluun, mistä havainnot siirtyvät sitten tutkijoidenkin käyttöön.
Käyn usein katsomassa erilaisia uusia luontokohteita läpi maastokartan perusteella. Viime vuonna löysin Tuusulan Myllykylän luonnonsuojelualueen tällä tavoin. Ls-alueen tarina selvisikin mulle vasta paikan päällä törmätessäni alueen keskellä sinuun, jolloin kerroit että olet itse pannut alulle alueen suojelun. Olen nyt kolme kertaa käynyt alueella kuvaten lähinnä hyönteisiä ja muita pikkueläimiä. Alueen erityisen rehevyyden, pikkuvesistöjen, ja monipuolisen putkilokasvilajistonsa ansiosta alueella esiintyy mielestäni muuta ympäröivää luontoa runsaammin ja monipuolisemmin niveljalkaisia."
Eilen kirjoitin kasvimaailmastani, joka on tullut minulle yhä tärkeämmäksi. Sillä Morakotkin on osan vuodesta kaukana tuhansien kilometrien päässä, vaikka olemme yhdessä Thaimaassa ja Suomessa osan vuodesta. Mutta olen yksinkin ja silloin myös välillä yksinäinen. Sitä on ollut poistamassa tai jakamassa menneinä aikoina melkein aina koira tai kissa ja välillä molemmat. Onpa joukkoon mahtunut metsähiiriä ja kaksi japanilaista tanssihiirtäkin, joista kissamme nitisti toisen. Eikä retuutuksesta selvinnyt toinenkaan, vaan kuoli lääkityksen yliannostukseen, kun äiti voiteli sen saamat puremavammat kauttaaltaan Bacimycinillä.
On ollut pentuna ja isompana otettuja kotikissoja, rotu- ja rotujenkoiria, sekä aikuisena kuolemaan tuomittuja. Niistä jonkun olemme pelastaneet kodittomien koirien häkistäkin, jossa kauan sitten yksi odotti seuraavan auringonlaskun piikkiä eläinlääkäriltä. Tämä Roope-koira ja poikani opettivat minulle paljon anteeksiannosta, sille kerran se puraisi tai ainakin näykkäsi Markoa. Silloin päätin ja sanoinkin, että koira lähtee aamulla sinne minne se oli jo kerran menossa.
 |
Kun rotujen osaomistuskoira Niilo tuli aikamatkansa päähän viime talvena, oli hyväksyttävä, että Suomikotiani ei taida enää koskaan tulla jakamaan yksikään eläin edes osin. Ehkä sisään livahtanutta kesähyttystä tai talvikärpästä lukuun ottamatta. Thaikodissamme sen sijaan käy noutamassa syötävää päivittäin jostain tuleva ja jonnekin menevä, kaikkea pelkäävä Securitydog, joka ei anna edes koskea. Pihamme osapäiväkodikseen ottaneita vapaita kanoja kukkoineen ja naapureidenkin thaikissoja on välillä enemmän tai välillä vähemmän. Viime keväänä Suomeen lähtiessäni talvikotimaastani jäi pihaan naukumaan kotikissoiksemme ryhtyneet kolmivärinen Tri Color ja lähes valkoinen Blue Eyes.
Kun en tapojani muuttamatta voi pitää Suomessa kotieläintä, koska en pidä ajatuksesta, että se tai hän olisi talvet vieraassa hoidossa, satsaan nyt kotikasveihin. Sillä viime talven ilman veden lisäämistä hengissä pysyi sisäkuusi, aloe vera ja Saunakontin viileimmässä nurkassa amarylliksen sipulikin. Kevään ensi kasteluiden jälkeen huomasin pian, että sipuliruukun oli ottanut kodikseen myös nokkonen ja joku toinen, joka hyvinkin saattaa olla jätti- eli himalajanpalsami.
Luulen, että koiraa helpompi ja halvempi onkin saada tarvittaessa talveksi sijaiskoti Nukkumatille ja puoliso Maijalle. Jotka eilen asettuivat asukkaiksi Merkonttikodin ikkunan vierustan saviruukkuihin. Aamulla myös huomasin, että toisen ikkunan takana ulkopuolella oli yksi pihan ainakin viidestä oravasta murtautunut eläinten ruokavarastoon. Vain pää näkyi muoviputkesta sen mutustaessa kylläisenä linnuillekin tarkoitettua ruokaa. Täytynee vahvistaa säiliön lukitusta, sillä pihapiirissäni on muitakin syöjiä.
Paavonnukkumatti on koppisiemenisiin kuuluva, marantakasvien heimon laji, joka on kotoisin Brasilian sademetsistä. Se on pieni, monivartinen ja -vuotinen viherkasvi, jota on pidetty huonekasvina 1800-luvulta asti. Nukkumatti kukkii kesästä syksyyn, kukat ovat pieniä, valkoisia ja vaatimattoman näköisiä. Kasvin juuret kasvavat melko pinnalla, joten hyvä astia on laakea ja matala, jonka pohjalla on jotain salaojituksena. Itse istutan Matin ja Maijan kuitenkin alusastian kanssa perinteiseen saviruukkuun, jonka pohjalle laitan kotikyläni Senkkerin kiviainestehtaalta hankkimaani pientä sepeliä.
Vuosia vanhat saviruukut ovat nyt likoamassa luonnonlammen vedessä. Sieltä ne saavat paitsi tarvitsemansa kosteuden, myös ripauksen luonnon omaa hyvää mikrobistoa, mikä tekee ruukkujen sielusta heti valmiiksi elävän. Kivenmurske pohjalla varmistaa, ettei liika vesi jää pakkaamaan multaa tiiviiksi mudaksi juurten ympärille, vaan pääsee valumaan aluslautaselle. Herkät juuret saavat näin juuri sopivasti happea ja tilaa hengittää. Kun nostan ruukut lammesta ja ne saavat kasvumullan sekä uudet asukkaat, kasveilla on toivoakseni hyvät oltavat. Toivon, että siitä tulee kaunis ja levollinen hetki, kun Nukkumatti ja Maija asettuvat uuteen kotiinsa ja levittävät lehtensä vaakatasoon sekä kääntävät kauniit, kuviolliset yläpinnat kohti valoa kuin aurinkopaneelit. Hämärän tullessa Nukkumatti ja Maija nostavat lehtensä pystyyn toisiaan vasten, aivan kuin kädet rukoukseen. Englanniksi kasvia kutsutaankin nimellä Prayer Plant, rukoilijakasvi. Silloin se paljastaa lehtiensä upean, usein punertavan alapinnan.
Kasvin suomalainen nimi on tullut siitä, että se nostaa illan tullen lehtensä pystyasentoon ja kääntää ne suppuun sekä käy näin "nukkumaan". Kasvi varastoi tällä tavalla kosteutta lehtiensä sisään. Koska ylös kohotettut lehdet ovat kuin rukoukseen kohotetut kädet, kasvista käytetään myös nimeä Mooseksen kivitaulu, sillä lehdissä on usein kymmenen ruskehtavaa täplää. Yksi kasvin nimistä onkin ruotsiksi Moses stentavlor.
Äitini kertoi, että ensimmäinen sanomani sana oli "kukka". Kasvit ylipäätään ovat olleet minulle tärkeitä, mutta sen tiedostamiseen ja niiden suojelemiseen meni monta kymmentä vuotta. Mieleeni on painunut talvi toistakymmentä vuotta sitten, kun itseäni jostain syystä häiritsivät Soiniityntien sillalle, roska-astian päälle varttaan kurkottaneet pajut. Seuraavana päivänä saksin ne ja heitin joen pientareelle. Mutta ne eivät jättäneet minua rauhaan sielläkään, vaan yrittivät epätoivoisesti tehdä pajunkissoja ja jatkaa tuhoamaani elämää. Vieläkin tulee paha mieli. Kuten on myös lapsuuteni katkottujen hernekeppien laita, jotka jatkoivat kasvuaan penkissä kilvan istutusten kanssa. Tuusulanjoen sillalla kysyin kuitenkin, ehkä ensimmäisen kerran itseltäni tai taivaanrannan tuolta puolen, voikohan kasveillakin olla sielun tapainen aikuisten tosikkomaailmassa? Omassa, mielikuvituksella höystetyssä elossa näin on.
Kasvimaailman ihmeitä ihmettelin silloinkin, kun linnut olivat syöneet huonolla tarkkuudella talvipöytänsä antimet ja yksi tai useampi siemen pääsi kasvamaan auringonkukaksi saakka. Huomasin kuinka ne kääntyivät auringon mukana ammentaen aamulla valoa idästä, päivälle etelästä ja illalla lännestä. Kun auringonkukka vanhenee ja sen varsi puutuu, se lopettaa liikkumisen ja jää pysyvästi katsomaan kohti itää myös öisin. Tämän tarkoitus on, että aamuaurinko lämmittää kukan nopeasti, mikä houkuttelee puoleensa enemmän pölyttäjiä, kuten kimalaisia ja naapuriniityn mehiläisiä.
Väriään talven aikana valkoisiksi muuttaneiden Jokilammen värillisten lumpeiden lisäksi on erittäin tuttujakin esimerkkejä kasveista, jotka menevät illalla "nukkumaan". Voikukka sulkeutuu niin tiukaksi vihreäksi paketiksi, että sitä voi olla vaikea erottaa nurmikosta. Se aukeaa uudestaan vasta, kun aurinko alkaa kunnolla paistaa. Myös monet apilat sulkevat kukkansa ja taittavat lehtiään yöksi.
Krookukset ja tulppaanitkin reagoivat herkästi nimenomaan lämpötilaan ja valoon. Jos kevätpäivänä menee pilveen tai ilta viilenee, terälehdet menevät heti suppuun. Metsänpohjan herkkä ketunleipä eli käenkaali sulkee sekin sekä valkoiset kukkansa että apilamaiset lehtensä tiukasti alaspäin, kun hämärä laskeutuu tai alkaa sataa. Jotkut kasvit tekevät tietysti täysin päinvastoin. Esimerkiksi iltahelokki ja yövilkka avaavat kukkansa ja tuoksunsa vasta yöksi, koska ne odottavat vieraikseen yöperhosia.
Tämä asettaa ihmiset hyvin eriarvoiseen asemaan pelkän passin perusteella. Kotimainen ja muu eu-poimija kerää marjoja vapaasti ikiaikaisen jokamiehenoikeuden turvin eikä kukaan kysele työsopimusten perään. Mutta jos thaimaalainen poimija tekee tismalleen saman suorituksen – kävelee samaan metsään ja poimii saman mustikan – se ei viranomaisten silmissä olekaan enää jokamiehenoikeuden käyttämistä vaan "taloudellista toimintaa", joka vaatii raskaat luvat, suomalaisen työnantajan, ammattiliiton määrittelemät työehtosopimukset ja tarkat tuntipalkat.
Morakotin kaltaisesta tuli "salapoimija", joka ei saa auttaa ystävää eikä saada siitä pientäkään hyvitystä samalla, kun kuka tahansa meistä muista saa myydä marjoja verovapaasti tuhansilla euroilla. Se tuntuu terveellä järjellä ajateltuna nimenomaan kateudelta ja puhtaalta kiusanteolta. Näyttääkin siltä, että minunkin verorahoilla palkatut virkahenkilöt ja lainlaatijat jättävät marjat mieluummin metsään. Säädöksillä on Suomeen luotu taas uusi järjestelmä muureineen, joka elättää laillisesti tai laittomasti maahan tulleen, vaikkei hän tekisi elantonsa eteen mitään. Samalla se estää kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ansaitsemasta omalla rehellisellä työllään kolikkoakaan.
Sininauhasäätiö käytti logossaan kuvan perinteistä, ristiin menevää silmukkanauhaa vuoteen 2017 asti. Silloin säätiö uudisti ilmeensä ja tunnus muuttui enemmänkin moderniksi "aaltomaiseksi" tai vapaamuotoisemmaksi viivaksi.
Paikallislehti Keski-Uusimaa kertoo, että HSL poisti kaikki aikataulunäytöt Hyrylän bussiasemalta poikkeuksellisen ilkivallan vuoksi – näin ei ole missään muualla tehty ja tapahtunut on poikkeuksellisen laajaa ja kallista. Joukkoliikennefirma on käyttänyt 11 000 euroa näyttöjen korjaamiseen muutaman kuukauden aikana. Liikennöitsijän mukaan ne eivät ole tulossa takaisin ennen kuin Tuusulan kanssa keksitään ratkaisu jatkuvaan ilkivaltaan. Toimenpiteeseen päädyttiin, sillä näytöt rikottiin jatkuvasti. HSL tiedotti asiasta 22.6. paperisella ilmoituksella, jonka se oli jättänyt linja-autoaseman bussipysäkeille. Matkatietoyksikön päällikön Joona Packalénin mukaan päätös näyttöjen pois ottamisesta tehtiin toukokuun alussa, sillä pääsiäisen tienoilla kaikki kuusi näyttöä terminaalissa hajotettiin. Ne korjattiin normaaliin tapaan ja sitten ne hajotettiin uudestaan, joten emme enää kolmatta kertaa niitä muutaman kuukauden sisään korjaa.
Asuin aikoinaan Sörnäisten metroaseman naapurissa, Sininauhasäätiön Topikatti & Karvisen elämisen, tekemisen ja asumisen yhteisössä, kun huomasin väen yhteisen saunan puhuhuoneessa, että naulassa roikkunut pesuharjani oli litimärkä. Harmitti, sillä pidin sitä henkilökohtaisena välineenä. Niinpä pengoin talon valvontakameroita ja huomasin Raipen harjanlainaajaksi, joten menin hänen kotiinsa kiukkuisin mielin: "Miksi olet käyttänyt pesuvälinettäni?" Tähän Raipe ihmeissään: "No, kun en tiennyt kenen se oli." Niinpä, ajattelin. Että kaukana takana on mummoni ja pappani aika, jolloin he laittoivat varsiluudan ulko-ovea vasten, jotta mahdollinen kyläilijä näkee, ettei olla kotona.
Olen sitä mieltä Hyrylän linja-autoaseman aikataulunäyttöjen rikkojista, että tuskinpa ovat maahanmuuttajataustaisia. Vaan aivan supisuomalaisia kullannuppuja tai pikku kriminellejä, tulevia Raipeja, jotka olisi paijaamisen sijaan syytä pyöritellä tervassa ja höyhenissä.
Mutta sitten se avoin kysymys HSL:lle ja Tuusulalle. Kun asemalla ja vieressä olevalla uimahallilla on yhteinen pysäköintialue, niin miksei aikataulunäyttöjä voisi sijoittaa uimahallin suuren, kaksiovisen tuulikaapin lasiseinän sisäpuolelle? Enkä usko olevan edes kovinkaan kalllista täydentää talossa jo olevaa kameravalvontaakaan.
Tämä tarina Hyrylän seudun historiasta saattaa mennä aivan metsään, kun sanon, että vuoden 1940 olympiahankkeella taisi olla ratkaiseva merkitys Tuusulantien päällystämiseen ensimmäisten joukossa tai peräti ensimmäisenä. Varmuuden vuoksi pyydän etukäteen anteeksi ja korjaan mahdollisesti tekemäni asiavirheet.
Alun perin Tuusulantien parantamista ja betonointia oli suunniteltu hitaammalla aikataululla, mutta kun Tokio luopui vuoden 1940 kesäolympialaisten järjestämisestä heinäkuussa 1938 ja kisat myönnettiin Helsingille, rakennustöihin tuli valtava kiire. Luulen, että olympiahanke vauhditti Tuusulantien betonointia ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin Malmin lentokenttä, joka vihittiin käyttöön toukokuussa 1938, oli ulkomaisten olympiavieraiden virallinen portti Suomeen. Valtio halusi näyttää maailmalle modernin, edistyksellisen maan, ja kuoppainen soratie pääkaupunkiin pyrittäessä olisi ollut imagotappio. Betonitie oli tarkoitettu tekemään vaikutus heti ensimetreillä. Toiseksi olympialaisia varten tarvittiin valtavasti majoitus- ja tukitiloja. Hyrylän varuskunta valjastettiin mukaan järjestelyihin ja muun muassa majoituskäyttöön sekä viestijoukkojen tueksi. Se kaikki vaati sujuvan ja varman liikenneyhteyden Helsingin ja Hyrylän välille.
Kansainvälinen olympiakomitea asetti tiukat vaatimukset kisakaupunkien infrastruktuurille, ja Tuusulantien modernisointi oli suora vastaus näihin vaatimuksiin. Vaikka itse olympialaiset jouduttiin lopulta perumaan sodan syttymisen vuoksi, kisahuuma ehti jättää pysyvän jälkensä Tuusulan ja Helsingin väliseen tieverkkoon.
Olympiakasarmia kaavailtiin majapaikaksi olympialaisten nykyaikaisen viisiottelun urheilijoille ja heidän taustajoukoilleen. Olihan se vanha sotilaslaji, joten varuskuntamiljöö Hyrylässä tuntui teemaan sopivalta ja harjoittelumahdollisuuksia ajatellen loogiselta paikalta. Yksikään olympiaurheilija ei lopulta koskaan yöpynyt rakennuksessa, vaan viisiottelijoille löydettiin majapaikka lähempää kilpailujen suorituspaikkakuntaa, Ahveniston maastoista.
Hyrylän keskustaan jäi kisoista muistoksi rakennus ja sen nimi. Urheilijoiden sijaan tämä tyylikäs, aikansa modernia funktionalistista rakentamista edustanut nykyinen asuinrakennus otettiin suoraan Puolustusvoimien käyttöön. Olympiakasarmin rakentaminen aloitti samalla varuskunnassa kokonaan uuden aikakauden, sillä sen myötä varuskunnan painopiste alkoi siirtyä vanhalta puolelta nykyisen Tuusulanväylän itäpuolelle männikköön.
Mutta jäi kisoista Tuusulaan muutakin. Maratoonareiden ja kävelijöiden kääntöpaikat ovat ehkä suurin ja aidoin syy, miksi olympiahenki Tuusulantien varrella ja Hyrylässä eli niin vahvana. Mätäkivenmäen alla tästä muistuttaa edelleen kivipaasi ja lähes syntymäkotini kohdalla meluaidassa laatta. 50 kilometrin kävelijät talsivat Helsingistä Tuusulantietä Hyrylään ja kääntyivät entisen Amer-Tupakan asuinrakennusten kohdalla ympäri palatakseen takaisin Olympiastadionille. Se oli huikea suoritus ja keräsi tienvarret täyteen kannustajia. Maratoonarit taas kääntyivät Maantiekylässä. Varsinkin juoksijoiden legendaarinen kääntöpaikka eli pitkään ihmisten puheissa. Samassa kohdassa on ollut myöhemmin ainakin Loipon kauppa ja Helenan kilta. Vaikka viisiottelijat jäivät Hämeenlinnaan, Hyrylä ja Tuusulantie olivat kouriintuntuvasti osa vuoden 1952 kisojen virallisia kilpailunäyttämöitä.
Kun en käytä sukkia, vaan työnnän jalat suit sait alkuperäisiin tai piraatticrocseihin milloin minkäkin mielenliikkeen mukaan, ei tule katseltua varpaita aina kovinkaan tarkkaan. Vaikka suihkuttelen ja pesen vähän joka puolelta sekä saunon tai uin, voi sanoa päivittäin. Niinpä en tiedä mikä tai milloin sai isovarpaan tummumaan, sillä en tiedosta kolhineenikaan sitä missään. Kun ei kotikulmilla ollut ketään kenelle vaivaani näytän, lähetin kuvan Gemini-keinoälylle diagnosoitavaksi. Saatesanoiksi laitoin muun muassa: "Minulla on ollut säännöllinen verenohennuslääkitys yli 10 vuotta."
Sain pitkän ja perusteellisen vastauksen, josta tässä osa: "Se, että sinulla on ollut verenohennus- tai verihiutaleisiin vaikuttava lääkitys jo pitkään, on erittäin tärkeä tieto tämän mustelman ja turvotuksen yhteydessä. Verenohennuslääkkeiden vaikutuksesta pienetkin, huomaamattomat kolhut tai kenkien aiheuttama jatkuva paine voivat helposti rikkoa hiusverisuonia ja aiheuttaa tavallista laajemman sekä hurjemman näköisen verenpurkauman ihon alle. Tämän vuoksi tilannetta ei kannata jäädä seuraamaan kotiin, vaan on suositeltavaa ottaa yhteyttä lääkäriin tai hakeutua päivystykseen jo tänään. Lääkärin arvio on suositeltava siksikin, koska lääkityksen vuoksi on varmistettava, ettei verenvuoto kudokseen jatku tai aiheuta liikaa painetta varpaan alueelle."
Kun sitten ajelin Myllykylän Jokilaaksosta nelisenkymmentä kilometriä suuntaansa, ajattelin ristiriitaisesti osin verorahoillani toteutetusta terveyden- ja sairaudenhoidosta. Koska vikani eivät katso kellonaikoja eivätkä edes viikonpäiviä puhjetessaan kukkaan. Matkalla naapurikaupunkiin tasoittui mieleni ja päädyin positiiviseen lopputulokseen. Sillä päästyäni aiemminkin mainittujen palveluiden pariin, on kohtelu ollut aina hyvää ja osaavaa. Kerran sanoin Terveystalossa, että teidän ystävällisyys on joka kerta ollut niin käsin kosketeltavaa kaltaiselleni nurjamielisille potilaallekin, että melkein tekee mieli sairastua. Toinen asiakaspalvelua pursuava paikka on Hyrylän Puuilo, jonne menen välillä ilman ostotarkoitusta nauttimaan vain hyvästä kohtelusta.
Mutta jos laitan reippaan puolen tunnin ajomatkan Hyvinkään sairaalaan sivuraiteelle, on Merikonttikotini ulottuvilla tarjolla sairauksien hoitoa vuoden jokaisena päivänä ympäri vuorokauden. Mustunut varpaani ei minua lääkärin vastaanotolle saakka kuitenkaan kantanut. Vaan 15 vuotta hoitotyötä tehnyt sairaanhoitajatar sanoi, ettei hänen mielestään ole syytä jonottaa lääkärille. Ja lisäsi lohtusanoilla, että jos vaiva pahenee, näytä sitä tiistain koepalojen oton yhteydessä. Näin sovittiin, vaikka olisin halutessani voinut valita lääkärin vastaanotonkin.
Joten kyllä näillä leveleillä hopeanharmaalla, vanha rouva Avensiksella monet palvelut ovat kohtuudella saavutettavissa ja Carunan sähkönsiirtomaksujen maksajanakin on syytä olla onnellinen tai ainakin suht tyytyväinen veronmaksaja. Tosin joskus jurppivat linjaukset, kun yhteiskunta nyppii moneen kertaan siivun sieltä, toisen täältä eläkkeestäni. Itse asiassa enemmän kuin vastaavista palkkatuloista. Puntteja tasaan verokarhun kanssa mielenrauhan säilyttämiseksi sopivilla annoksilla vilpillisyyttä 🫡.
Jos haluaa suojautua Suomen vaarallisimmilta eläimiltä, kannattaa hidastaa vauhtia hämärässä hirvivaara-alueella, pitää kyypakkausta ja adrenaliinikynää mukana, jos on allerginen ampiaisille, sekä tehdä punkkitarkastus metsäretken jälkeen. Täysikasvuisen kasvissyöjähirven suurin uhka sen sijaan on ihminen kiväärin kanssa ja auton ratissa. Mutta aivan suojassa se ei ole metsänkään eläimiltä, sillä jopa hirvi voi varsinkin keväällä joutua nälkäisen karhun kynsiin tai suden hampaisiin. Niitäkin lähimetsissä liikkuu, sanoo Myllykylänraitin koko kansan tietotoimisto. Sama taho kertoo lisäksi entisten aikojen koiralaumasta, joka oli vienyt ruuat keittiön pöydältä emännän ripustaessa pyykkiä narulle pihalla. Sama taho jatkaa varmana tietona, että kyseessä eivät olleet Rydybackan kallioilla tai Hesabottsmossen suolla edelleen asuvat supikoirat.
Lapinkoira Ahti oli heti kaverini. Varsinkin, kun se kerrasta käsitti, että Merokonttikodin keittiön hyllyllä on osaomistuskoira Niilolta jääneitä herkkupaloja. Eilen käytiin myös oitis yhdessä Jokilammilla parikin kertaa sen jolkottaessa vapaana ja tutkiessa uniikkia postiaan. Uimavetenikin lieni juomavedeksi uutta laatua. Minä pulahtelin vedessä ja Ahti hoiti laiturilla valppaana uimavalvojan tehtävää. Kertakaikkisen kaunis koira upealla luonteella.
Yön aikana olivat koirat ihmispalvelijoineen lähteneet vaunulla ja toisella maasturilla jonnekin 😥. Joten kuljin uimapolkua blogikirjoittamisen jälkeen aamu-uinnille entiseen tapaan ilman seuraa, sillä +70 uimahallin vuoden lippu ei kelpaa viikonloppuisin. Vaikka vaivoja olisi jaettavaksi asti, ei niitä voi muille jakaa kuin henkisen taakan osalta. Joten menen yksin tiistaina antamaan Hyvinkään sairaalaan koepaloja, sillä elämä on ihmisen parasta aikaa. Monet sanovat itselleni salaperäisen kaikkitietävän olevan olemassa. Mutta minulle ei hän tai kukaan muukaan ole toistaiseksi jakanut tai en ainakaan löydä tietoa kauanko saan vielä ajassa tallustaa.
Kun Jokilaakson 8 hehtaarin maa-alue siirtyi omistukseeni viime vuosituhannen viimeisenä vuotena, oli ja on edelleen pitkin elämänmittaista matkaa monia visioita ja useat ovet yhä auki. Jokilaakso ei ollut pelkkää joutomaata, vaan mukana tuli muun muassa 2-3 omakotitalon rakennuspaikkaa ja -lupaa. Kun en suunnitellut vakavasti pysyvän kodin rakentamista, olisin voinut myydä rakennuspaikat tai vaikka koko Jokilaakson. Sisäinen minäni esti sen, sillä en halunnut vaihtaa vanhempieni "palkkiota" sodasta ja perintönä saamaani itsenäisyyden symbolia ja synnyinkotiani rahaan. 13 vuoden aikana yövyimme ja välillä asuimmekin Päiviksen kanssa kodassa ja useammassakin matkakodissa Soiniityntien päässä Purolammen rannalla, jonka vastarannalla on aiemmin mainitsemani eläinten Muistolehto.
26 vuoteen mahtuu runsain mitoin hyvää ja leppoista elämää sekä paljon tunteita. Duokodista Sinkkukodiksi avioeron vuoksi muuttuneessa, Hyvinkään asuntomessuilla esitellyssä Merikonttikodissa olen myös viettänyt Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä elämäni suurimman yksinäisyyden vuodet, joista en ollut selvitä takaisin valoon. Jos en lähde niin sanotusti ihmisten ilmoille, voi edelleen mennä viikkoja, etten näe ristin sielua. Vaikka haluan uskoa sellaisen olevan kaikella elävällä.
Usein seuraan laskeutuvia lentokoneita ja mielikuvittelen niiden sisällä olevia ihmisiä sekä heidän tarinoitaan. Välillä toivon, että joku heistä tai muista tulisi kylään tai muuten käymään pihapiirissäni. Vaikka elämässäni on edellisjouluaattona kihlattu Morakot, suomalaisittain smaragdi, on elo välillä yksinäistä. Sitä eivät poista pihan oravat eivätkä linnut, sillä sydämeni jalokivi on tämän kesän linnunteitäkin yli 8000 kilometrin päässä. Ajattelen, että on siinä ollut samaan suuntaan, mutta paljon kauemmas Thaimaata Kuopiosta Australiaan matkanneella kalatiirallakin lentämistä.
Mutta nyt, ikäänkuin minulle aina yhtä outo maailmankaikkeuden valtias olisi vuosien ihmisen kaipuuni kuullut. Sillä toissa iltana soi puhelin, johon hetken oikusta vastasin, vaikka numero oli tuntematon. Langattoman yhteyden päässä oli nuori, valtion virkahenkilöpariskunta koiriensa kanssa. He olivat Johanssonin hevoshaan vieressä, pienen pienessä matkailuvaunussa ja kysyivät, että voivatkohan he olla siinä yötä? Tähän minä, että kyllä se varmaan Rogerille ja hänen vaimolleen sopii. Varsinkin, jos ei ole ravi- tai muitakaan hevosia laitumella. Ja jatkoin, että olisi minulla ollut tilaa pihassakin.
Sovittiin, että kaiken mukanaan kantava, mutta jo elämää kokenut nuoripari viettää yön siellä koiriensa kanssa ja siirtää kahden maastoauton ja vaunun leirin seuraavana aamuna Jokilaaksoon, ja katsomme kimpassa sopivamman paikan ehkä kuukauden oloon. Näin myös tehtiin. Nyt on leiri varastomerikontin kupeessa. Näin sain kauan kaipaamiani tuntemattomia vieraita, joille voin tarjota omaa ja Jokilaakson vieraanvaraisuutta. Yön hiljaisuudessa he vierailivat ajatuksissani miettiessäni lähes 50 vuotta minua nuoremman pariskunnan tulevaisuutta. Nukahdin ajatukseen, että varsinkin tulevan ennnustaminen on jokaisella yhtä vaikeaa. Vaikka kaikki olisi toivoa täynnä ja suunta näyttää kristallinkirkkaalta 💕.
Olen nyt reippaan viikon testannut sopeudunko siihen, että.Tuusulan uimahalli aukeaa kuuden aukioloaikojen sijeen siihen, että ovet aukeaa myös neljänä arkiaamuna kello 11. Ekstrana tulee kasa keravalaisia, sillä heidän hallinsa aukioloajoista netti sanoo näin: "Keravan uimahalli on suljettu kesähuollon vuoksi 19.6.–9.8. Tänä aikana sekä allasosasto että kuntosalit ovat poissa käytöstä. Rannekkeiden voimassaolo hyvitetään automaattisesti, koska maauimala on remontissa vielä kesän 2026."
Viikon koesopeutumisajan perusteella voin sanoa, että sopeudunhan minä oikein hyvin. Sillä uimisen ja saunomisen ohella halli on myös mitä parhain sosiaalisen kanssakäymisen paikka entisen Shellin baarin Munallisten marttakerhon vaihtoehtona. Allasparlamenttin odottaessa vielä aikaansa aamuuni tai päivääni.
Sen olen sitten siirtynyt autooni syömään retkiruokavälineilläni tarjottimelta maitojuoman kanssa. Parkkipaikan sekä marja- ja hernemyynnin kesävilinää on mukava syödessä seurata. Silloin tällöin vilahtaa joku tuttukin todeten välillä, että mainio oivallus suht edullisen ruuan ateriointipaikaksi. Ja mikä ettei olisi? Jos kesähelteellä ei ikkunoiden aukaisu riitä viilentämään syömähetkeä sopivaksi, voi tyhjäkäyntikieltoa uhmaten hurauttaa toviksi ilmastoinnin päälle.
Vaikken enää voi sanoa itseäni edes pikkukonnaksi, on minulla silti näköjään lainrikkoja sydän, joka tosin lienee meissä monessa. Jos ei ole liikenteessä liikaa nopeutta tai väärinpysäköintiä, on auto pysäköitäessä käynnissä liian kauan. Tai sitten on muuttunut yläkanttiin tai muuten unohtunut vakuutusyhtiön vahinkoilmoitukseen korvattavan tuotteen hankintahinta. Harvoin kuitenkaan alaspäin. Muutakin pientä vilpillisyyttä löydän itsestäni yhä uudelleen, vaikka yritän parhaani tai ainakin melkein 😉.
Minä luulen tai ainakin itseni kohdalla on niin, että siten metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Tarkoitan nyt sitä, että kuinka sen osan yhteiskunnasta kohtelevan minua, jolle elääkeestänikin maksan enemmän veroa kuin palkkatyöläinen vastaavista ansioistaan.Tai mitä vastinetta koen saavani valtion, kunnan ja kirkon sponsoroinnista nykyisin, kun olen puolet ajasta Aasiassa, mutta olen aina maksanut koko vuoden verot Suomeen.
Viimeisen kahden viikon suurempi seurattava on ollut luonnonsuojelualueemme läpi kulkeva hiihtoladun pohja. Jota kesäisin käyttävät samoilijat ja joskus maastopyöräilijät sekä luonnollisesti eläimet. Sen varteen oli matka päättynyt kauriilla, josta kylän metsämies kirjoitti näin: "Moi, juu kävin katsomassa. Tuo on valkohäntäpeura naaras jolla on ollut poikaset. Kurkussa on hampaan jälket, joten vahva veikkaus on ilveksen tekoseksi. Samoin maa oli ympäriltä mennyt sen näköiseksi, että taistelu on tuossa käyty viimeiseen hengen vetoon."
Tosin mielestäni kyseessä on kauris. Toinen luonnosta paljon tietävä ystäväni sanoi ja viranomaisetkin, että jos raato ei ole veden varrella, ei tarvitse tehdä mitään, sillä luonto hoitaa homman. Tätä siivousoperaatiota olen seurannut ja eilisiltana ei enää ollut jäljellä kuin vähän luita. Sitäkin ehdin pohtia, kun metsämies sanoi, että peuraäidillä on ollut poikaset, niin mitä niille tapahtui? Päädyin päätelmään, että vaikka mahdollisesti ilves tappoi naaraan, se vei jälkikasvun mukanaan matkaevääksi ja jätti siksi emän syömättä. Jonka arvatenkin ovat nyt supikoirat pistelleet suihinsa.
Sähköjohtojen maakaapeloinnille on useita painavia syitä. Kyseessä on valtava urakka, jota sähköverkkoyhtiöt ovat tehneet Suomessa aktiivisesti jo vuosien ajan. Suurin syy on sään armoilla olemisen vähentäminen, sillä ilmajohdot ovat erittäin herkkiä luonnonilmiöille. Myrskyt, kovat tuulet ja painava lumikuorma kaatavat puita sähkölinjojen päälle, mikä katkaisee sähköt joskus kymmeniltä tuhansilta talouksilta kerralla. Lisäksi salamaniskut ilmajohdoissa tai niiden lähellä voivat aiheuttaa ylijännitepiikkejä ja rikkoa laitteita. Maan alla kaapelit ovat suojassa tuulelta, lumelta, salamoilta ja kaatuvilta puilta, jolloin sähkökatkojen määrä vähenee murto-osaan.
Sähköpylväät ja niiden vaatimat leveät suojavyöhykkeet vievät myös paljon tilaa metsissä, pelloilla ja tonttien reunoilla. Kun johdot ovat maassa, maata voidaan käyttää vapaammin esimerkiksi viljelyyn tai rakentamiseen. Maisemakin muuttuu siistimmäksi ja luonnollisemmaksi, kun pylväät ja johdonpätkät katoavat näkyvistä. Vaikka maakaapeli on loistava ratkaisu, siinä on pari haastetta ilmajohtoihin verrattuna. Jos tulee vika esimerkiksi maankaivuutyön yhteydessä tai eristevaurion vuoksi, sen tarkka paikallistaminen ja korjaaminen vaatii erikoislaitteita ja maan kaivamista auki, mikä voi viedä enemmän aikaa kuin ilmajohdon liitoksen korjaaminen. Nykyisin kaupungeissa ja taajamissa sähköverkko onkin jo lähes täysin maan alla, ja maaseudullakin runkoverkkoja siirretään kovaa vauhtia teiden pientareille kaivettuihin ojiin. Rakentaminen on kallista, mikä on osaltaan näkynyt kuluttajien sähkön siirtomaksuissa. Luulenkin olevani valtakunnan ainut onnellinen Carunan siirtomaksujen maksaja. Sillä se antoi luvan pitää merikonttivarastot sähkölinjansa alla.
Otsikko on hieno ja syvällinen kysymys, jota kaikkein nimekkäimmätkin kynäilijät pohtivat läpi elämänsä. Kirjailija tai kirjailijuus ei ole mikään tietty tutkinto tai kirjallisuusvirasto, joka antaa lupalapun, vaan se on jotain paljon elävämpää.
Yksinkertaisimmillaan se on sitä, että teen sanoista sillan itseni ja muiden välille. Kirjailijana olen jotain, joka ei vain kulje elämän läpi, vaan pysähdyn usein katsomaan ja miettimään sitä. Huomaan arjen pienet, kauniit asiat, pohdin historian havinaa sekä ihmettelen Jokilaakson luontoa ja maailman menoa. Tai mietin ihmisyyden suuria kysymyksiä yön pimeydessä. Se on halua ja tarvetta vangita nuo havainnot tekstiksi. Se on sitäkin, että istun sitkeästi alas – oli päivä tai yö, hyvä olo tai väsymys – ja muutan ajatuksiani sellaiseen muotoon, että joku toinenkin voi tai ainakin yrittää ymmärtää niitä tai peräti minua.
Kun julkaisen blogitekstin, se alkaa elää omaa elämäänsä lukijan mielessä. Kirjailijuus on sitä, että annan omasta sisimmästäni palasen muille tarjoten ehkä ajankulua, hetken lohtua, iloa ja suruakin sekä uutta tietoa tai samastumisen pintaa. Se on pitkäjänteistä, uskollista työtä kielen ja ajatusten parissa.
Kirjailijuus on loppujen lopuksi usein tarinoiden, ajatusten ja tiedon välittämistä muille. Siinä puuhassa itselläni on takana katkeamaton, monen vuoden taival. Eikä kukaan voi väittää, etteikö kyseessä olisi merkittävä, joskus tavoitteellinenkin kirjallinen kokonaisuus. Lukijani, jotka ovat seuranneet matkaani, tietävät ehkä tarkalleen tekstien arvon tai ainakin siihen käytetyn ajan. Ehkä olen parhaimmillani jollekin luottokirjoittaja, jonka uutta "lukua" odotetaan peräti päivittäin. Tämä postaus on eräänlainen jatko eilisen julkaisulle. Joka antaa lukijoille mahdollisuuden pysähtyä kanssani sen äärelle, kuinka harvinaista ja ehkä arvokastakin jokapäiväinen kirjoittaminen on.
Kirjailija mielletään usein perinteisesti henkilöksi, joka julkaisee sidottuja painotuotteita kustantamon kautta. Maailma ja tekstintuotanto ovat kuitenkin muuttuneet, ja kohdallani kyse on sen verran poikkeuksellisesta kokonaisuudesta, että perinteiset määritelmät eivät siihen istu. Tekstien laajuus vastaa reilusti yli kymmentä paksua romaania. Moni "virallinen" kirjailija ei saa koko elämänsä aikana luotua niin massiivista tekstimäärää. Kirjailijuus onkin pitkälti myös itsekuria ja istuma- sekä makuulihaksia, sillä kirjoitan paljon myös vuoteissani. Mielestäni olen luonut laajan, moniosaisen teoksen, joka jatkuu yhä sinne tänne poukkoillen sekä dokumentoi kertoen mailmastani ja ihmisyydestä. Joku sanoi kerran ylevästi, että se on dokumentaarista tai esseististä kirjallisuutta parhaimmillaan.
Nykyään tunnistetaan vahvasti digitaalisen kirjallisuuden muodot. Verkko ja kämmenenkokoinen älylaitteeni on alustani, aivan kuten paperi oli aiempien sukupolvien. Olen kirjoittanut elämäni tarinaa ja ajankuvaa laajemmin kuin useimmat koskaan tulevat tekemään. Mutta onko kirjailijan titteli sopiva kuvaamaan 14 vuoden urakkaa?
Huomenta kaikille! Jokainen päivä on erilainen, ja tänään käsissäsi on uusi merkkipaalu. Kirjoitus, jonka parissa parhaillaan olet, on järjestyksessään Elämän tähden blogin 5 334. postaus. Kun lukuja alkaa toden teolla pyöritellä, se vetää hiljaiseksi jopa kaltaiseni, välillä intohimoisenkin pitkän linjan kirjoittajan. Päätinkin pyytää sunnuntain "juhlakirjoitukseen" hieman ulkopuolista näkökulmaa ja annoin keinoälylle tehtäväksi laskea ja analysoida, mitä luku oikeastaan tarkoittaa. Tämä teksti ja oheinen sarjakuvamainen kuva ovatkin syntyneet keinoälyn avustuksella pyynnöstäni – numeroleikin kunniaksi.
Kaikissa kirjoituksissa on mukana yhdestä kolmeen valokuvaa – joko itse otettuja, muilta saatuja tai vietyjä ja viime aikoina myös keinoälyn luomia. Jos lasketaan kahden kuvan keskiarvo per postaus, blogissa olisi julkaistu tähän päivään mennessä yli 10 000 kuvaa. Se alkaa vastata pienen museon tai suuren digitaalisen taidenäyttelyn kokoelmaa. Tunteina tämä kaikki on enemmän kuin yliopistotutkinto. Käytän nykyisinkin lähes ainoan harrastukseni parissa – tekstin miettimiseen, kuvien ja aiheen valitsemiseen, asetteluun, kirjoittamiseen sekä korjaamiseen – joka päivä ainakin tunnin tai pari. Jos otetaan keskiarvoksi 1,5 tuntia päivässä, urakan kokonaistuntimääräksi saadaan 8 000 tuntia.
Mihin kyseinen tuntimäärä sitten riittäisi muualla? Se on viisi vuotta kokopäivätyötä, sillä tavallinen palkansaaja tekee töitä noin 1 600 tuntia vuodessa. Blogin ääressä vietetty aika vastaa siis viiden vuoden täysipäiväistä työpanosta. Lääkärin tai diplomi-insinöörin opinnot fuksivuodesta valmistumiseen asti vievät suurin piirtein saman verran aikaa. Voidaan siis vitsailla, että kasassa on jonkinasteinen "bloginpidon tohtorintutkinto". Numeroleikki osoittaa kuinka suureksi ja arvokkaaksi rutiiniksi harrastus on muodostunut. Se ei ole vain kirjoittamista, vaan tapa jäsentää maailmaa, tallentaa muistoja ja kohdata myös lukijat. Kiitos, että olette olleet mukana matkalla – tästä on hyvä jatkaa kohti seuraavia numeroita!
Nimipäivä tai oikeastaan etunimi on loppujen lopuksi itse kullekin varsin merkityksellinen asia, vaikka siihen ei olekaan sidottu lain velvoittamana samoja asioita kuin syntymäpäivään. Muistan kuinka odotin 15-vuoden ikää saadakseni ajaa "isoilla teillä" vuotta aiemmin vanhemmilta saamalla Sport mopedilla. Ja miten innoissani olin vuotta myöhemmin oppivelvollisuuden päättymisestä, jonka jälkeen minua ei enää voitu pakottaa kouluun. Tukka oli takana, elämä edessä ja ajattelin päivien jatkuvan ikuisesti. Sitten oli vuorossa 18 vuoden ikä, ajokortti sekä armeja. Pääsin myös syntymäpäivänäni Jokelan Haarikkaan, vaikka "terävien" juomiseen ravintoloissa tarvittiin pari vuotta lisää vuosia. Näin taisi olla Alkonkin laita.
Mutta on etunimelläkin omat juttunsa. Tosin armeijassa kutsumiseen taisivat upseerit ja aliupseerit käyttää sukunimiä. Alokas Soini, jääkäri Soini sekä myöhemmin korpraali Soini. Koulussa olimme tunnettuja etunimiltä ja kaveriporukoissa lempi- ja välillä pilkkanimillä tai siltä väliltä. Minäkin niitä käytin ja sain kärsimyksiin saakka. Ja onhan etunimi sen antajallekin tärkeä, sillä useimmiten taitavat vanhemmat valita sen tai ne varmuuden vuoksi sekä tytölle että pojalle jo ennen syntymää. Ymmärrän miksi olen keskimmäiseltä nimeltäni Veino ja aavistelen miksi kolmas nimi on Juhani. Mutta kutsumanimi Jorma on täysi mysteeri, sillä luulen olevani ainakin lähisukuni ainut sellainen.
Varsinaiset nimpparipirskeet pidin Hyrylän Ärrällä tarjoamalla Juhlamokat tutuille ja joillekin tuntemattomille sekä kaima-Jormalle. R-kioskin henkilökuntakin ilahdutti merkkipäivää antamalla lahjaksi minulle pahvimukillisen oikein hyvää kahvia. Ystävällisyydestä jäi muutenkin hyvä maku suuhun. Tunnin tai parin maailmanparannuksen jälkeen matkasin iltapäivän mittaan lihapiirakoineni hopeanharmaan, vanha rouva Avensiksen kanssa takaisin Jokilaaksoon. Miettien matkalla miten jatkan juhlintaa. Vastauksen antoi lapsuuden ja nykyisyyden ystäväni, joka soitti kysyen lähdenkö Jumbon kiinalaiseen syömään. Tähän minä, että toki, sillä onhan juhlapäivä. Siihen sanoi kolmannen nimeni kaima, että onnea vaan sitten paljon tähänkin päivään, vaikka olin ajatellut, että yhden päivän Juhani-onnittelut olisivat riittäneet.
Samalla reissulla entinen koulukaverini osti myös lapsenlapselleen rippilahjan, joka palautti mieleen oman ripille pääsyn Tuusulan kirkossa yli 60 vuotta aiemmin. Hän totesi muistavansa hyvin sen päivän. Sanoi tallessa olevan myös kuvan hetkestä, jossa seisomme molemmat pukuinemme muiden joukossa Herran huoneen ulkoportailla. Ehkä joskus pyydän kopion ja tallennan sen digimuodossa itselleni. Iltapäivän ja illan vietin seuraten Jokilaakson lintujen, oravien ja pikku öttiäisten elämää sekä eläen Yle Areenan Karussa maassa. Auringon laskiessa kuljin rehevän ja kesäisen luonnon keskellä iltauinnille uimapolkua Tuusulanjoen Jokilammelle, jossa on mukana hiukkanen Päijänteen, Asikkalanselän kirkasta vettä.
 |
| Mielikuvituskuva |
Vaikka Turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukes suosittelee kuntia lisäämään valvottujen uimarantojen määrää sekä kehittämään rantavalvojien työn edellytyksiä, ei toimiin ole Keski-Uudenmaan kunnissa tartuttu. Tuusulassa uimavalvontaa järjestetään edelliskesän tavoin ainoastaan Häklin montulla, ja sielläkin vain viikonloppuisin.
Eilen suoritin uimiseen liittyvän testauskäynnin kello 11 jälkeen Tuusulan uimahallin altaisiin ja saunoihin testatakseni sopeutuuko ajan patinoima mieleni väen paljouteen, sillä vain kaksi päivää on jäljellä kello kuuden aamusaunaa. Sen jälkeen on vuorossa vain yksi vuoro paisutetulle heinäkuulle. Se vie osan hallin työväestä lomille ja käyttäjiltä ilta- sekä aamusaunat ja niiden mukana myös allasajat.
Sitten toiseen aamun aiheeseen, joka liittyy eilisen päivän sauna- ja uintimatkaan. Koko kevään olen tasapainoillut Jokilaakson luonnonsuojelualueella ja pihapiirissä muiden eläjien kanssa. Ihmetellyt mistä saavat pienet lihansyöjälinnut ruokansa, kun alkukesän ilmassa ei ole juuri lennellyt hyttysiä eikä muitakaan hyönteisiä. Kun niitä pyydystämässä on toisten joukossa ollut vain yksi tai kaksi käpytikkaa, olen pärjännyt niidenkin kanssa. Vaikka syömätavat lintujen ruokapöydässä ovat sottaista puuhaa ja suuri osa auringonkukan siemenistä lentelee sinne tänne maahan. Tikat lisäksi häätävät helposti aterialta oravat ja muut linnut, on eläinmaailmani sopu silti säilynyt.
Olen sietänyt senkin, kun ne ovat nokkineen nakutelleet muovisen ruokasäiliön kanteen pari reikää kesässä. Mutta nyt tikat ovat tuoneet koko heimonsa aamiaiselle, päivälliselle, illalliselle ja ehkä yöpalallekin. Eikä mennyt montaa päivää, kun vahvanokkaisin oli ruokasaavissa uuden kannen alla kylpemässä siemenissä kuin Roope Ankka rahasäiliössään. Eilisen aamun metsäwc-reissulla huomasin tikan kurkkivan kannen reiästä kuin lintumaailman valtias konsanaan. Linnunmentävästä aukosta ja pienemmistäkin menee myös sadevesi sisään, joka saa sienenet itämään ja työntämään auringonkukan kasvuvarsia päivänvaloon. Niinpä uimareissulla vaihdoin ruokavarastoa ja noudin Puuilosta peltisen, yli 60 litraisen tuhkaämpärin. Nyt sitten istun blogia kirjoittaessa sisällä Sammal Soinin keinutuolissa katsomassa ikkunan takaa mitä tuumaa tikkalauma uudesta, niille tekemästäni ruokaongelmasta.
Isäni etunimet ovat Veino Ihanto, poikani on Marko Veino Kristian ja minä olen Jorma Veino Juhani. Voisi siis sanoa, että Veino on ollut lähisukuni etunimi useammassa sukupolvessa. Luulen, että mainitut nimet ovat niiden kantajien vanhempien valitsemia Kristiania lukuunottamatta, jonka muistelen Markon antaneen aikuisena itse itselleen.
Etunimiä on annettu ajan saatossa monilla perusteilla. Jos isääni ei olisi ollut tiedossa, saattaisin olla Jorma Ennin- tai Annikinpoika ja minut olisi voitu merkitä kirkonkirjoihin ainoastaan äitini mukaan. Suomessa myös kristinuskolla on kutsumanimissä sijansa, sillä Pyhä kirja sanoo: "Älä pelkää, sillä minä olen lunastanut sinut, minä olen sinut nimeltä kutsunut ja sinä olet minun." Kun kasteessa sain tasan kaksi kuukautta syntymäni jälkeen nimet, sanoi kastepappi Juho tai Jouko Karhu: "Minä kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen." Kummini Irja ja Ahti Ylikosken, Antti Asser Soinin ja Lilli Kylenin sitoutuessa muun muassa hengellisen kasvuni takuuhenkilöiksi samana päivänä, kun vanhempani vihittiin kaksi vuotta aiemmin.
 |
| Yksi ensimmäisten vuosieni talvipäivistä |
Jäähallit ovat pääsääntöisesti suljettuina keskikesällä. Jääkiekko- ja luistelukausi päättyy yleensä huhtikuun aikana, minkä jälkeen jäät sulatetaan ja halleissa tehdään kesähuollot. Tauon aikana tiloja voidaan käyttää kuitenkin rullakiekkoon tai muihin kesälajeihin. Uusi jääkausi aloitetaan tyypillisesti taas loppukesästä elokuun aikana, kun seurojen harjoitukset pyörähtävät käyntiin. Esimerkiksi Tuusulan urheilukeskuksen jäähallin kahviokin pitää ovensa suljettuina toukokuun alusta syyskuun loppuun saakka, mikä heijastelee hallin hiljaisempaa kesäkautta.
Normaalisti Tuusulan uimahallikin on sulkenut ovensa kesäisin kokonaan huoltotauon ajaksi, mikä on yleinen käytäntö suomalaisissa uimahalleissa. Hassua sinällään, että kaikki seudun uimahallit ovat kiinni samanaikaisesti Tänä kesänä tilanne onkin poikkeuksellinen, sillä Tuusulan uimahalli avautui kesäkuun alussa pitkän peruskorjauksen jäljiltä. Sanovat, että sen ansiosta perinteistä kesätaukoa ei tarvitse pitää lainkaan, sillä kaikki laitehuollot ja kunnostukset saatiin tehtyä remontin yhteydessä. Joten halli palvelee polskijoita koko kesän juhannusta lukuun ottamatta suppeammilla keskikesän aukioloajoilla. Se vie lomille myös kahvion aamiaisen puuroineen.
Veden pH-arvo säädetään sopivaksi rikkihapolla. Samalla veteen lisätään klooria, joka on ensisijainen menetelmä bakteerien ja muiden mikrobien tuhoamiseen. Tuusulan uimahallissa käytetään tehostusmenetelmänä UV-valokäsittelyä. Ultraviolettivalo tuhoaa mikrobeja ja pilkkoo vedestä sidottua klooria (kloramiineja), mikä vähentää uimahallille tyypillistä "kloorin hajua" ja pitää ilman sekä veden miellyttävämpänä uimareille.
Eilen kun kuulin, että uimahallin iltojen ja aamujen aukioloajat loppuvat keskikesän ajaksi, närkästyin. Huomasin vieroitusoireita, sillä olin jäänyt koukkuun mukavasta kesäaamujen tavasta erilaisine saunoineen ja altaineen. Vaikka luonnonvedet minut päivän ja illan mittaan lepyttivätkin, harmittelin asiaa, kun henkilökunta sanoi supistettujen aukioloaikojen syiksi säästöt ja että täytyyhän henkilökunnankin päästä kesälomille.
Niit täytyykin, mutta kaikkienko yhtä aikaa? Enkä kyllä oikein ymmärtänyt säästämisen vimmaakaan, sillä ei yhden vuoron kuukauden supistuksista merkittäviä säästöjä tule. Kallis investointi ja yli vuoden kestänyt mittava peruskorjaus on niellyt verorahoja siinä määrin, että olisin toivonut muita säätöjä kuin aikuoloajat. Tietysti on mukavaa, kun halli on kokonaan suljetun sijaan auki päivisin yhden työvuoron voimalla koko kesän. Silti sekä uimahallien sulkuajoissa on sellaista mikä ei istu ymmärrykseeni eikä varsinkaan ole mieleeni. Sillä halli-investoinnit on tehty verovaroin ihmisten vapaa-ajanviettoon, mutta ovat suljettuna tai supistetulla käytöllä juuri silloin, kun ihmisillä on eniten aikaa harrastaa ja hoitaa kuntoaan.
Tuusulan Riihikallon uuden koulun ulkopuolelle on valmistunut näyttävän ja erikoisen näköinen taideteos "Tutkiva lapsi". Pekka ja Teija Isorättyän suunnittelema ja toteuttama teos on valmistettu teräksestä, puusta sekä betonista. Se on yksi Riihikallion koulun taideohjelman taideteoksista. Tutkiva lapsi on sijoitettu koulualueen itäreunalla olevalle saattopysäköintialueelle. Se on tällä hetkellä valtakuntamme patsaiden arvostusjärjestyksessäni ykkösenä.
Vaikka blogin valokuva on omani, tekstin tekemisessä olen käyttänyt apuna keinoälyä välttyäkseni muunmuassa asiavirheiltä. Riihikallion uusi koulurakennus otettiin käyttöön syyslukukauden 2025 alkaessa. Hankkeessa rakennettiin uutta ja uusittiin viereisen liikuntasalirakennuksen julkisivut. Osa paikalla olleesta vanhasta koulukiinteistöstä purettiin. Mutta muistan myös ajan ennen ensimmäistä koulurakennusta. Silloin Riihikallio oli muutaman omakotitalon lisäksi viljapeltoja ja metsää. Se oli lähitienoon asukkaille ja muillekin etupäässä vain pieni, mitäänsanomaton osa Perä-Hyrylää.
Uusi identiteetti jyräsi vanhan, kun alueelle alettiin rakentaa modernia lähiötä. Markkinoinnissa, kaavoituksessa ja ihmisten puheissa nimeksi vakiintui Riihikallio. Uusi, tiivis kerros- ja rivitaloasutus muutti alueen ilmeen niin täysin, että vanha maaseutumainen Perä-Hyrylä-nimi alkoi väistyä. Vaikka se jäi uuden suurikokoisen asuinalueen nimen alle, se ei täysin kadonnut. Nimi vilahtelee edelleen vanhoissa kartoissa, historiankirjoissa ja paikallisten historiakeskusteluissa, sillä alueella on toiminut muun muassa Perä-Hyrylän pientaloyhdistys. Riihikallion kasvu on ollut niin voimakasta, että se pyyhkäisi mennessään vanhat kylärajat ja loi tilalle aivan uuden, vahvan paikallisidentiteetin.
Riihikallion voimakas laajeneminen vei myös vanhat paikalliset paikannimet ja rekisteritilat. Haukkaniemi ja sen vieressä sijaitseva Haukkamäki olivat alun perin alueen vanhoja kantatiloja ja maa-alueita. Kiinteistörekistereissä puhutaan edelleen esimerkiksi Haukkaniemestä lohkotuista tonteista. Kun 1970-luvun rakennusbuumi iski alueelle, vanhat tilanomistukset ja niiden nimet jäivät uuden, yhtenäisen lähiöbrändin eli Riihikallion alle.
Kotitieni oli vain hiekkatie vailla nimeä ja sen lähistö puolestaan edusti Perä-Hyrylää. Riihikallio oli reuna-aluetta, joka muuttui pelloista ja metsistä tiiviiksi asuinalueiksi. Korpintien ympäristö on hyvä esimerkki siitä, miten Riihikallion kasvu ei ollut pelkkää kerrostalolähiötä, vaan se söi sisäänsä ympäröivät luonnonalueet ja tilat tehden niistä osan laajempaa taajamaa. Vanha luonto ja nimistö, kuten juuri Korpin- ja Haukka- alkuiset nimet, jäivät elämään lähinnä katunimistöön, vaikka maantieteellisesti ja ihmisten mielissä koko alue on nykyään puhtaasti Riihikalliota. Aika ja urbaani kasvu siis tasoittivat vanhat rajat, ja pienemmät maaseutumaiset paikannimet sulautuivat osaksi "Suur-Riihikalliota".
