Sähköinen virtuaalimaailma

Yritin googlailla, jotta voisin lyhyesti yksinkertaistaen kirjoittaa mitä tarkoittaa virtuaalimaailma ja raha ilman metallikolikoita tai paperiseteleitä. En onnistunut, joten blogissani ovat termit sekaisin ja muutenkin väärin tai vähintäänkin epätäydellisiä.

Innostuin aiheesta oikeastaan siksi, että vietin eilisiä synttäreitäni siten, etten nähnyt ainuttakaan ihmistä. Näin ei ole ollut merkkipäivänäni koskaan aiemmin. Aikaa kuitenkin meni aika tavalla, kun kiitin jokaista onnittelijaa erikseen netissä kämmenenkokoisella älylaitteellani. Virtuaalimaailmani eräänlaisen ytimen muodostavat Facebook, Messenger ja WhatsApp kaverit. Monisatapäinen joukko, sillä Facessa yksistään ystäviäni tai muita on lähes neljätuhatta.

Useat ovat sellaisia, joita en ole koskaan nähnyt saati puhunut heidän kanssaan. He elävät minulle vain sähköisessä maailmassa, mutta tiedän jokaisella olevan syynsä olla kaverini. En milloinkaan ole heitä tavannut enkä tule tapaamaan, mutta näen jokaisen onnittelijan profiilin tai vastaavan Ghanasta Gambiaan, Kiinasta Kaliforniaan ja Intiasta Ilmajoelle. Niihinkin eilen tutustuin syntymäpäivän ratoksi. Kirjavaa väkeä sanoisin. 

Aivan oma lukunsa on käteisen rahan ja pankkien muuttunut rooli. Joku vuosi sitten odotin Hyrylässä aikani pääsyä pankkitiskille saadakseni ainoastaan kuulla, että "meillä ei käsitellä käteistä rahaa lainkaan". Yhtä huonosti kävi Osuuspankin konttorissa Keravalla, kun en päässyt tuulikaappia pitemmälle varaamattta aikaa etukäteen. Vähän saman tapainen oli tilanne ollessani kysymässä osa-auto Martille huolto- ja katsastusaikaa Veholta. Info palvelutiskin yläpuolella kertoi, että käteinen ei kelpaa lainkaan.

Toisaalta sähköinen virtuaalisuus on pienentänyt maailmaa tai ainakin tuonut sen lähemmäs, joka ei ole lainkaan huono asia. Tänä aamuna soitin videopuhelun bangkokilaisen yksityissairaalan vuoteen viereen Jokilaaksosta. Ystäväni kamppailee siellä elämänsä puolesta vaimo yötäpäivää vuoteen vieressä. Näin Markun kasvot, avoimet silmät ja liikkuvat huulet, kun sanoin, että häntä tarvitaan ja hänen täytyisi lähiaikoina tulla avaamaan ovet Pattaya Suomi-Seuran tiloissa viikottain kokoontuvalle ryhmälle. 

Tänään on 72. syntymäpäiväni

Heräsin yöllä puoli kaksi ja aloitin syntypäivästäni nauttimisen, sillä joku oli ehtinyt somessa jo onnitella. Tai yöhän se vielä oli ja täysikuu mollotti taivaalla valaisten käyntini metsä-wc:ssä.

Vuoteen hiljaisuudessa pohdin elettyjä vuosia, millä syntymäpäivillä on ollut itselleni merkitystä tai mitkä muistan esimerkiksi lahjoista. Yksi sellainen on päiviksen kahdeksan vuotta sitten antama lahja, kuvan "tie päättyy" liikennemerkki Soiniityntien alussa. Eräällä tavalla se on vuosi vuodelta ajankohtaisempi, sillä tieni tosiaan päättyy eräänä päivänä. Tai ehkä se ei pääty. Eihän kotini pihaankaan ole jäänyt yksikään kieltomerkin uhmaaja, vaan löytänyt aina väylän jatkaakseen matkaa.

Kun täytin neljä tai viisi vuotta, sain lahjaksi elämäni ensimmäisen polkupyörän. Sen päällä siskoni sanoi istuneensa edellisiltana ja mieleni oli hieman hapan, kun ajattelin saaneeni käytetyn polkupyörän 🤣.

Seuraava merkityksellinen vuosipäivä oli, kun 7 vuotta tuli täyteen ja aloitin koulunkäynnin. Kesti yhdeksen vuotta päästä siitä eroon.

Sitten odotin rippikoulun päättymistä ja 15 vuoden ikää, jolloin saisin ajaa mopolla yleisillä teillä. Mutta mopedin sain 14-vuotiaana ja ajoin sen vuodessa pitkin metsiä liiikennekelvottomaksi.

Juhlin myös 18-vuoden ikää, ajokorttia sekä ravintolaan pääsyä. Oli pettymys, kun portsari ei kysynytkään papereita. Oli tärkää tulla myös täysi-ikäiseksi, joskaan en muista enää miksi. Oikeastaan siihen olisin voinut lopettaa vanhenemisen, mutta vielä silloin luulin, että päivieni määrä on rajaton. 

50-vuotispäivänä minulla oli isot partyt Jyväskylässä. Onnittelijoita oli satapäin, eikä minua ole koskaan kehuttu aiheesta ja aiheetta niin paljoa. 

60-vuotista taivaltani muisteltiin päiviksen uudelleen löytämässä kirkossa Hämeentiellä. Erityisen hienoa on, että samassa paikassa lapsenlapseni sai nimen Sini Olivia.

Kun täytin 70, riehui korona ja olin vapaaehtoisessa karanteenissa Jokilaaksossa. Sitä uhmasi kummityttöni Maaria perheineen sekä Arja ja Juhani, jotka toivat lahjaksi omenapuun. Kiitin ja marmatin, että ei ole puun hyvä olla yksinänsä. Seuraavalla viikolla Juhani toi sille kumppanin. Ne istutin hänen 20 vuotta aiemmin 50-vuotislahjaksi antamalla lapiolla. Nyt ne elävät puupariskuntana rinta rinnan puutarhassa. 

Ostin myös lahjan itselleni, visakoivuisen, käsinveistetyn pahkakuksan, jonka nimi on "Karhu kusiaispesässä". Niitä on kahdeksan erilaista maailmassa ja minulla niistä neljäsosa. 

Nyt täytän 72 ja syntymäpäivää vietän, kun kotimaani päättää sen molemmin puolin liittyä Natoon. Tärkein asia on Suomen turvallisuus, mutta minulle kolahti eniten viesti, jonka toivoisin olevan totta omassa elämässäni: "Sen jälkeen emme ole enää koskaan yksin."

Pieni, vihreä kasvihuone

Jokavuotinen kevään, kesän ja syksynkin sisältöni on aikoinaan hankkimamme kasvihuone. Käytän siitä välillä nimeä Little Greenhouse. Jokilaakson luonnonsuojelualueen yhteyteen sopiikin myös muunkielisiä nimiä. Kuten pienet saaret Strandö ja Rabbit Island, jossa on eläintenkin hautapaikkoja.

Vaikka kasvihuoneviljely ei kallis harrastus perustamisen jälkeen olekaan, ei se ole aivan ilmaistakaan. Varsinkaan, jos ostaa taimet, mullat ja lannoitteet ynnä muut. Joku vastaavasti kasvattaa tomaatitkin omien tomaattien siemenistä. Itselleni varsinainen viljely on varsin luonnonmukaista, sillä pääosin lannoite on oman kompostoinnin tuotetta ja multakin luomua.

Yhtään kertaa en ole ollut täysin tyytyväinen kesän satoon enkä aikaansaannoksiin muutenkaan. Ehkä se johtuu siitä, että vaikka aloitan joka kevät aina siivouksella yhtä innoissani, syksyä kohti into osin hiipuu. Mukavinta minulle koko jutussa onkin istua kesäpäivisin ja välillä öisinkin Little Greenhousen korituolissa satoi tai paistoi kuu 🌛 tai aurinko 🌞. Ajattelen siellä elämän monimuotoisuutta, kaiken ainutlaatuisuutta sekä omaa pienuuttani siinä kaikessa.

Monta vuotta sitten teimme keraamisten anturien ja 1000 litran säiliön ympärille kastelujärjestelmän, joka keväisen asentamisen ja säätämisen jälkeen huolehtii mullan kosteudesta omatoimisesti viikkotolkulla. Ehkä parhaiten olen onnistunut tomaattien kanssa. Myös bulgarialaisten, joiden siemeniä ystäväni lähetti kerran lentokoneella Sofian esikaupungista. Ihmetyksen aihe on kuitenkin ruohosipuli, joka parin, kolmen vuoden epäonnistuneen yrittämisen jälkeen oppi elämään sisätiloissa. Vuodesta toiseen se jaksaa kasvaa, vaikkei saisi vettä lainkaan. En ymmärrä mistä se saa tarvitsemansa kosteuden.

Kun luonto ympärillä on isolta osin villiä ja vapaata, on sillä haluja tulla myös pienen muovikattoisen ja -seinäisen huoneen sisään. Kesäisin jostain kasvilaatikon alta tai laatan välistä nostaa päätään saniainen, joku keltakukkainen, leskenlehden tapainen, monet muut ja vadelmakin. Joka oli valloittaa koko lattian, kun ajattelin, että onhan sillekin tilaa seinien sisällä. Poikkeuksetta olen kasvihuoneessa istuessani hyvillä ja haikeilla mielin. Ajattelen, että elämä on ikuista, vaikken käsitäkään miten se on saanut alkunsa. Ymmälläni olen siitäkin mitä kaikkea siihen tarvitaan ja mitä ei. 

Toissapäivänä luin nimittäin, että luonnontutkijat ovat ensi kertaa kasvattaneet kasveja kuun maa-aineksessa, joka oli tuotu Apollo-lennoilla vuosina 1969–1972. Tutkijat istuttivat siihen krassin siemeniä. Yllätykseksi versoja alkoi puhjeta kaksi päivää istutuksen jälkeen. Kuumateriaalissa itäneet krassintaimet kasvoivat täysin normaalisti noin kuuden päivän ajan. Tämän jälkeen ne näyttivät kärsivän stressistä, niiden kasvu hidastui ja ne kehittyivät huonosti. Tutkijat pitävät läpimurtona jo sitä, että kasvit ylipäätään alkoivat kasvaa, sillä pitkä oleskelu avaruudessa edellyttää tuoreen ruuan kasvattamista.

Myrkytetty sotilas

Wikipedian mukaan Suomen kielen ryssä-sana on peräisin ruotsin kielen sanasta ryss, tarkoittaen venäläistä henkilöä. Sama nimi esiintyy monessa muussakin kielessä hieman eri muodossa: englannissa Russian, venäjässä русский (russkij), ranskassa russe jne. Samaa alkuperää ovat myös Venäjän nimet useimmissa kielissä, esimerkiksi venäjän Россия, ruotsin Ryssland ja englannin Russia. Muissa kielissä kuin suomessa sanalla ei ole samanlaista halventavaa merkitystä.

Isäni, joka oli sodat käynyt jermu ja armeijan aliupseeri, sanoi ryssän olevan ryssä, vaikka voissa paistaisi. Ja jatkoi, että sieltä ei ole koskaan tullut mitään hyvää. Joku vuosi sitten luulin hetken hänen olleen väärässä, kun Moskovan suunnasta tuli kunnon kesähelteet. Mutta perässä tulivat tuulten mukana metsä- ja muiden tulipalojen saasteet, joten palasin isäni mielipiteen taakse.

Shakkipelissä taitaa olla virallinen aloitus, jonka nimi on myrkytetty sotilas. Niissä vaatimattomissa otteluympyröissä, joissa olen siipiäni kokeillut, termiä käytettiin yleisemminkin sotilaasta, jonka syömisestä ei seurannut syöjälle mitään hyvää.

Faija piti kaikkia venäläisiä sotilaita myrkytettyinä. Putin on näyttänyt kuinka totta se on. Nyt on maahamme tulossa sotilaita, joiden taisteluliiveissä lukee Nato. Jos tässä asiassa uskoisi itäistä naapuriamme, ne vasta myrkytettyjä ovat. Joiden kanssa veljeily ei tuo Suomen kansalle mitään hyvää, vaan Venäjästä vihollisen.

Suomen itsenäisyyden historia kertoo, että moni veljenä itseään markkinoinut ja pitämämme on osoittatunut kipeäksi valinnaksi. Saksalaisten piti olla veljistä parhaita, joiden heidänkään kanssa veljeilymme ei hyvin päättynyt. Itsenäisyys säilyi, kun ajoimme sakut matkoihinsa ja luovutimme velivenäläiselle pienen valtion verran maata merkittävine, muine sotakorvauksineen 😢. 

Jälkiviisaus on hieno, mutta kipeä laji. Jos olisimme valinneet sotien melskeissä kuten Latvia, Liettua ja Viro, olisimmeko nyt Natomaa Laatokan ja Jäämeren rantoineen, Petsamoineen sekä käsivarsineen? Silti arvostan tällä hetkellä valitsemiamme päättäjiä Mäntyniemessä ja Arkadianmäellä. Päätökset uusista veljistä on tehty kansan tuella ripeästi, eikä oven välissä näytä olevan kuin turkkilaiset liikavarpaat.

Tulevaisuus sekä myöhemmin historia kertovat tuliko meille lisää kokemusta väärien valintojen asiantuntijoina myrkytetyistä sotilaista tai oliko valinta viimein oikea. Silti on hyvä muistaa, että vaikka mikään ei ole ikuista, mikään ei koskaan katoa. Olemassa olon muoto vain muuttuu. 

Terveisiä postinkantajalle

Kauan aikaa sitten olin pieni napero ja muistan, kun postilaatikko oli satojen metrien päässä ison tien eli Tuusulantien varressa. Monesti noudin postin saksanpaimenkoira Jerin kanssa, joka juoksi lehti suussa vauhdilla takaisin. Välillä Hesarista ei ollut paljoa luettavaksi, kun se putosi suusta. Sen jälkeen riitti, että on vain sivu tai sen osa vietäväksi kotiin makupalan toivossa.

Kun lähdin vapaaehtoisena armeijaan, ei mennyt kauaakaan, kun äitini soitti Santahaminaan ja kertoi Jerin kadonneen. Hän selitti, että ehkä se lähti perääni. Mutta ei se lähtenyt, vaan koirien taivaaseen, eikä isästä tai muistakaan ollut tekemisiensä kertojiksi. Joskus kun tapahtuma palaa mieleeni edelleen vuosikymmenten takaa, ajattelen, että tekisinkö tai haluaisinko edes tehdä samalla tavalla. 

Kotitie ei ollut silloin vielä Korpintie, vaan vain kotiin vievä tie. Kun lähdin ulos siskonikin kanssa pihaa kauemmas, varoittelivat vanhempamme, että isolle tielle ei saa mennä. Se oli vaarallinen väylä, joksi sen tekivät Hyrylän hävittäjät. Jos se ei sano jolle kulle mitään, vastaus löytyy vaikka googlettamalla.

Jossain vaiheessa postin palvelu parani ja laatikot siirtyivät kotitalojen porteille, vaikkei ollut porttejakaan. Se toi mukanaan mukavan tavan. Keräsimme tien varren asukkailta vähän rahaa ja ostettiin niillä yhteinen joululahja. Jotenkin postinkantaja siitä kiittikin, mutten muista miten.

Tätä tapaa olen kiikuttanut mukanani vuosikymmeniä milloin missäkin muodossa. Nyt taas postipoksini on satojen metrien päässä, ison tien varressa. Sekin on vaarallinen tie, sillä isot kuorma-autot oikaisevat sitä myöten kuka minnekin.

Tällä kertaa istutin Soiniityntien laatikon yläpuolelle "amppeliin" jotain muuta. Parina vuonna aiemmin samassa paikassa kasvoi mansikoita ja ajattelin postimiehen tai -naisen saavan ehkä aamulla tai päivällä suun makeaksi. Mutta eivätpä saaneet, sillä molempina vuosina joku varasti koko systeemin. Vuosi sitten vaihdoin tilalle kuvan pienen peltiämpärin, jonka lukitsin tolppaan kettingillä ja riippulukolla. Jostain syystä, ehkä huonosta hoidosta johtuen se ei tuottanut satoa, joten nyt kokeilen pensastomaattia.

Kun olen ollut jouluna Jokilaaksossa, olen vuotena tai monena laittanut postilaatikkoon kovehtirasian jouluntoivotuksin. Joskus on lehden nurkassa ollut lämmin kiitos, joskus erillisellä lapulla. Ehkä en ole kadottamassa ihmisyyttäni vanhoilla päivilläkään ja katkera mieli kiertää minut kaukaa. Välillä on mukava olla mukava ja ihminen ihmiselle 💕. 

Telttailua ja matkailuautoilua, osa 5

Euramobil matkakotimme maksoi niin paljon, etten kehtaa sitä kirjoittaa. Enemmän kuitenkin kuin Thaikotimme. Vietimme siinä lukemattoman määrän rakkaita hetkiä ja teimme monta matkaa. Pisimmillään Turkin vuorten yli Alanyaan. Skootterikin oli mukana, jolla ajelimme pitkin Istanbulin katuja. Lähes kuuden viikon matka oli yli 12000 kilometriä, josta itse ajoin 500 ja Päivis loput. 

Me myös asuimme parissa Matkakodissamme monesti. Sininauhaliiton toimiston edessä Oulunkylässä, Rastilan leirintäalueella, puolimatkankoti Myrrin parkkipaikalla, kai Jokilaaksossakin ja niin edelleen.

Yhden kesän asuimme 10-metrisessä, hollantilaisessa teräsveneessä Tervasaaren kannaksella. Sen kesän meillä oli yksiö loistopaikalla. Aluksen hankin, kun erosin Liisasta ja hollantilainen Vrijheid, Vapaus kuvasti oivallisesti sen hetkistä elämääni. Ehkä ostinkin sen nimen vuoksi. 

Viime kesänä myimme Matkakotimme, joka oli itselleni henkisesti kova juttu, sillä siinä oli tarkoitukseni vanheta maaliin saakka yhdessä Päivin kanssa. Mutta vaikka elämämme kulkevat nykyisin eri latuja ja polkuja, ovat muistot olemassa ja hieman yhteistä retkeilyäkin. Joku vuosi sitten teimme nimittäin matkan Tallinnaan traktoriksi rekisteröidyllä maastoajoneuvolla ja yövyimme teltoissa, kumpikin omassamme ☺️. 

Telttailua ja matkailuautoilua, osa 4

Päiviksen kanssa matkailimme kymmenen vuoden ajan eri tavoin. Lentäen, junalla, laivalla sekä linja-, henkilö- ja matkailulautoilla. Matkakotimme ohjaamon yläpuolen leveässä vuoteessa olemme nukkuneet ensimmäisen yhteisen yömme länsirannikon suljetulla karavaanialueella. Se on yksi rakkaimpia 💕 muistojani myöhemmin vaimokseni suostuneen Päivin kanssa.

Harrastimme yhdessä vuosien ajan monipuolisesti myös telttailua ja matkailuautoilua. Itselläni oli jossain vaiheessa autoharvinaisuus, Oldsmobile Cutlass Brougham Sierra diesel V6. Sen kanssa telttavarusteineen kiidimme läpi puolen Ruotsin ja jännitimme mikä autosta hajoaa sillä kertaa, sillä siinä oli paljon vikoja. Ei hajonnut mitään, keiteltiin vain kahveja Primuksella milloin missäkin. 

Meillä oli myös yhteinen 300-kuutioinen Vespa, jonka kanssa telttavarusteineen kiersimme muun muassa Viroa. Sillä tein joitakin campingmatkoja yksinkin, kunnes myimme skootterin viime kesänä. Jos joku on aito kaksipyöräinen moottoriajoneuvo, on se nimenomaan Vespa. Sillä on myös aivan oma osansa naisten moottoripyöräilyn yleistymisessä.

Ehkä eräänlainen karavaanariutemme helmi oli yhteinen matkailuautomme Euramobil, rekesterinumeroltaan IN-105 😊. Sen tarina hieman väritellen alkoi, kun näytti siltä, että haluamme viettää loppuelämämme yhdessä. Ajattelimme, että ehkä silloin olisi hyvä asuakin yhdessä. Että mennnäänkö jonnekin vuokralle tai otetaanko laina yhteistä kotia varten. Saattoi olla yö, joka toi ajatuksen, että ei hankita kumpaakaan, vaan tehdään jotain missä ei ole mitään järkeä ja ostetaan velaksi uusi matkakoti. Asutaan siinä nyt ja mennään Välimerelle talviksi eläkkeelle päästyämme.

Muistelemisen camping- ja karavaanarielämästä voisi lopettaa tähän, mutta ehkä palautan mieleeni päivän aikana ja vähän ensi yönäkin elämäämme Euramobililla ja -mobilissa, joten kirjoitan vielä yhden osan aiheesta huomenna. 

Telttailua ja matkailuautoilua, osa 3

Kolme päivää sitten taisivat otsikon aiheen kirjoitukset päättyä siihen, että olin juopottelun, telttailun ja muun yhdessäolon ohessa valmis menemään Tarun kanssa naimisiin. Niinä harvoina hetkinä, kun järjenvalo voitti tunteeni, tiesin kuitenkin, ettei siitä mitään tule. Eikä tullutkaan, vaan ensimmäinen pitkäaikaisempi parusuhteeni jäi iäksi omaan lokeroonsa sydämessäni ja tapasin Liisan.

Vaikka hän käyttikin liikkuessaan pyörätuolia, telttailu pysyi osana elämääni, kun muutin Jyväskylään. Se sai myös uusia muotoja, sillä olin juonut ajokorttini pariinkin kertaan. Joten Liisa ajoi pikku-Volvoaan, jossa joskus yövyimme patjan päällä matkoillamme. Kesällä meillä oli iso huvilatelttakin viikkoja pystytettynä Päijänteen Keljonlahden rannalla. Siellä vietimme aikaa välillä enemmän kuin Vaasankadun kodissamme. Olipa teltta joskus pystyssä syntymäkotini Tuusulan Korpintien pihanurmellakin. 

Kun Liisa vaihtoi autonsa Honda Accordiin, toteutimme suuren haaveemme ja matkasimme ison teltan kanssa kuukaudeksi kiertämään Englantia ristiin rastiin. Ajattelin, että joulupukki on lähes ainoa suomalainen, joka voi sanoa ulkomaalaisille jotain uskottavasti. Niinpä maalautin peräkärryn takaosaan savupiipusta kurkkivan, valkopartaisen ja punanuttuisen ukon, joka sanoi: "Have a nice day and welcome to Finland." Atlantin rannikolta ei tarvinnut paljoa ajaa kohti sisämaata, kun yleistyivät kysymykset miksi teksti on vain englanniksi. En tiedä kuinka lienee nykyisin, mutta silloin oli Euroopassa myös saksan kieli voimissaan.

Liisan kanssa telttaillessamme olimme harvoin montaa yötä samassa paikassa. Ohjelmaani kuuluikin ajopäivien päätteeksi yösijan pystytys kokoontaitettavine hetekoineen, ruokailuryhmineen ja niin edelleen. Peräkärrymme oli campingmatkoillamme usein täynnä tavaraa kahvinkeittimineen ja kaasuliesineen, joten iltapuuhaa riitti. 

Samoihin aikoihin hankin myös ajokortin takaisin. En niinkään autoilun vuoksi, vaan halusin käytetyn, punaisen Vespa skootterin. Ensimmäinen yöpymiseen soveltuva autoni oli Chevrolet Stareagle. Väliin mahtui valkoinen Cadillac, jonka vaihdoin aitoon matkailuautoon. Merkki oli Dodge Ram Euramobil, joka vaati kuorma-auton ajokortin. Se oli jännittävä hetki, sillä jos ajokoe ei olisi mennyt kerrasta läpi, olisivat Eurooppaan varatut ja maksetut laivaliput jääneet käyttämättä. Kaikki on ollut koetun arvoista, sillä iäti mukana kuljetettavaksi on jäänyt valtavasti hienoja muistoja. 

Äitienpäivänä laitoin alulle uutta elämää

Minulla tai oikeastaan meillä, Päiviksellä ja minulla on PIENI VIHREÄ HUONE, eli kasvihuone, jonka varjopuolen seinustalla tuottaa kymmenkunta siemenperunaa pientä satoa joka vuosi. Joskus on ollut mitä tahansa, joskus luomua ja välillä Tyrnävältä haettua kevytperunaa, joka sekin on aivan oma lajinsa. Kaupan tuotteisiin verrattuna viljelyni tai viljelymme on suhteellisen kallis harrastus. 

Eilen äitienpäivänä istutin itselleni aivan uuden tuttavuuden, joka näyttäisi olevan ikääntyneelle sepelvaltimotautisellekin sopiva valinta. Terveyttä edistävien antioksidanttien värittämät erikoisperunat olivat nimittäin saapuneet hyvin varustettuihin puutarhamyymälöihin kautta maan. Joten ostin Tokmannin puutarhapuolelta 😂 pikku pussin siemenperunaa nimeltä Violet Queen.

Se muodostaa kasvaessaan antosyaaneiksi kutsuttuja väripigmenttejä. Antosyaanien ryhmään kuuluvat väriaineet antavat luonnossa sävyt esimerkiksi kukkiin, hedelmiin ja muihin kasvinosiin. Ruokavaliossamme marjat ovat parhaita antosyaanien lähteitä. Muina hyvinä antosyaanien lähteinä mainitaan yleisesti lähinnä punaviini ja punakaali, joiden antosyaanipitoisuudet ovat samaa tasoa mansikoiden kanssa.

Näihin verrattuna Violet Queen -peruna sisältää nelinkertaisen määrän antosyaaneja. Perunaa myös usein nautitaan suurempina kerta-annoksina, jolloin myös antioksidanttien kulutus lisääntyy. Kasveissa antosyaanien pääasiallinen tehtävä on pölyttäjien ja siementen levittäjien houkuttelu, mutta ne osallistuvat myös esimerkiksi kasvien solukoiden suojaamiseen ympäristön aiheuttamissa stressitilanteissa.

Antosyaaneihin on myös liitetty lukuisia ihmisten terveyttä edistäviä vaikutuksia, kuten sydän-ja verisuonitautien, metabolisen oireyhtymän kehittymisen ja ikääntymiseen liittyvien aivotoimintoja rappeuttavien häiriöiden ehkäisy sekä silmien terveyden ylläpito. Tieteellistä näyttöä näistä terveysvaikutuksista tuotetaan enenevissä määrin. Tuoreet tutkimukset osoittavat myös, että antosyaanit voivat edistää jaksamista ja elimistön palautumista urheilusuorituksen jälkeen sekä madaltaa kolesterolia.

Irwin Goodman ja Äiti

Moni tunsi tai ainakin tiesi Irwinin lauluralleista ja renkutuksista. Hänessä oli jotain, jota kansan syvien rivien suomalaismies löysi tai halusi löytää itsestään. Lisäksi ehkä naiset tosiaankin rakastuvat renttuihin, sillä tarjokkaista ei varsinkaan ravintolakeikoilla ollut pulaa. Sen lisäksi, että tiesin, tunsin myös tämän suomalaisten sydämiin laulaneen miehen. 

Olin ja olen etuoikeutettu saadessani kokea Antista myös aivan toisen, hyvin herkän puolen. Se tuotti muutaman laulun, jotka todellakaan eivät ole renkutuksia. Googlettamalla tai YouTubesta löytyvät esimerkiksi biisit "Tumma virta" ja "Viimeinen laulu". Hienoja sanoituksiakin, jos on herkkä mieli tai hetki.

Tänään syvennyn hänen äitienpäivälauluunsa. Hyvää äitienpäivää kaikille naisille, jotka haluavat jakaa äitiyttä, on omia lapsia tai ei. Sillä maailma on täynnä äidittömiä ihmistaimia, jotka kaipaavat äidinrakkautta. 

Luulen, että tämän linkin alla oleva kappale on kaikin tavoin Irwinin alias Antti Hammarbergin käsialaa. 

"Äiti.

Tämä päivä on sinun.

Yksi päivä vuodessa vain.

Nämä halvat kukkaset minun, eivät työtäs korvata voi lain. 

Mutta mielellä millä ne annan, osan raskasta kuormaasi kannan.

Äiti.

Sinun tukkasi harmaa.

Ovat vuodet merkinneet kai.

Oman sille värinsä varmaan.

Minun ilkeät sanani sait.

Nyt sen kaiken korvata tahdon.

Tämä anteeksipyyntöni on.

Minut syliisi suljit sä illoin, kun taas iltaan hämärtyi maa.

Oli elo huoleton silloin.

Se vie mietteeni taas vuosien taa.

Nyt kun päiväsi painuu jo iltaan, matkan kulkea kanssasi saan. 

Äiti.

Tämä päivä on sinun.

Yksi päivä vuodessa vain.

Nämä halvat kukkaset minun. Eivät työtäs korvata voi lain. 

Äitii, oi äitii, oi äitii."

Telttailua ja matkailuautoilua, osa 2

Armeijassa ollessani telttailin myös sissi- ja joukkueteltoilla. Koska olin intissä syksyn, talven ja kevään, telttailut olivat etupäässä talviaikaan. Päätä paleli, vaikka oli karvalakki päässä ja varpaat olivat palaa kaminan kyljessä, oli jaloissa armeijan saappaat tai ei. Ja kun kipinämikko nukahti, joka paikkaa paleli, vaikka kaikki vaatteet armeijan mantteleineen olivat päällä.

Kun siviili koitti, vaihtuivat teltat, seura ja paikat, mutta kesäinen harrastus jatkui. Kerran oltiin juhannusta viettämässä Pulkkilanharjullla Hyrylän tyttöjen ja poikien kanssa ja kaikilla paljon juomia mukana. Tai oltiinhan me jo aikuisia, ainakin iältämme. Itse olin jo sammunut hyvissä ajoin teltan pohjalle ennen illan riemuja, kun heräsin hirveään meteliin. En ehtinyt saada kuin pääni oviaukon ulkopuolelle, kun järjestysmies löi pampulla keskelle nenää. Verta tuli tavattomasti ja aamulla järkkäri pesi Päijänteen vedessä verisen paitani.

Mutta ei minulle sen vuoksi lättänenää tullut, vaan sain sen ennakkoperintönä äidiltäni. Kaveriporukassa sain sen sijaan muutaman irtopisteen, kun molemmat silmänympärykset olivat mustina ainakin viikon. Oli rehvakasta kertoa, että oltiin mailla viettämässä Jussia tavalla, joka ei sopinut campingalueen järjestyksenpitäjille. Imatranajotkin tuli koettua telttailun lomassa. Tai ainakin osa, sillä osan ajasta vietin paikallisessa putkassa, kun korjasivat talteen kilparadan varrelta haistelemasta taju kankaalla Saarisen ja Agostininin pyörien pakokaasuja 🤣. 

Porukassa kiersimme telttoineen ja autolla Pohjoismaitakin ristiin rastiin. Kerran Pekan ja Veikon kanssa olimme Norjan tunturissa, kun teltan pystytyksen jälkeen päätimme kavuta läheiselle vuorelle. Juotavaa otettiin mukaan valloituksen varmistamiseksi. Monen tunnin kiipeämisen jälkeen oltiin huipulla. Kun näköaloja aikamme ihaltuamme viimein lähdimme alas, olivat osin juodut matkaeväät ehkä vaikuttaneet ja Pekan jalka lipesi. Hän pyöri pensaiden ja vaivaiskoivujen välissä varmasti sata metriä jyrkkää rinnettä alas. Kädessä ollut pullo vain silloin tällöin vilahteli, sillä siitä ei Pekka, yksi parhaista ystävistäni irrroittanut. Kun viimein tavoitimme Veikon kanssa puun juurelta verinaarmuisen miehen, sanoi hän vain suu virneessä pulloa näytellen: "Ei hajonnut"! 

Ensimmäinen pitkäaikainen suhde minulla oli Tarun kanssa. Hänenkin kanssaan telttailin kesäisin monella leirintalueella. Kun aika kultaa ja patinoi muistojani, unohtuvat riidat tai ne muuttavat muotoaan. Yöllä joku tuli välillä sanomaan viereisestä teltasta tai kauempaakin, että riidelkää hiljaisemmin, jotta muut voivat nukkua. Joimme lähes aina, kun olimme yhdessä. Ja riitelimme, sillä Taru oli aviossa oleva yhden lapsen äiti ja ajankäyttö sen mukainen. Olimme silti menossa naimisiin ja olin kuljettamassa häntä ja hänen miestään, kun he jättivät avioerohakemuksen.

Telttailua ja matkailuautoilua, osa 1

Joku päivä sitten luin naisesta, joka nukkuu teltassa kesät talvet. Kerran luin myös lapsesta tai nuoresta, jolla on teltta parvekkeella missä hän niinikään nukkuu joka yö. Taisin jakaakin uutisen pihalla nukkuvasta telttailijoiden pariin faceryhmään.

Kun olin lapsi, alle kouluikäinen, sain siskoni kanssa Soputeltan, joka pystytettiin ison keittiömme lattialle ja kesän tullen pihalle. Siellä nukuimme ja viihdyimme muutenkin paljon vanhempiemme ollessa päivisin töissä. Ei ollut kunnallista eikä muutakaan päivähoitoa. Aamulla vanhemmat jättivät tietyn määrän makeisia, joita oli lupa ottaa aina yksi keittiön kellon isoviisarin ollessa ylhäällä. Sitten oivalsin ottaa heilurin irti ja kello kävi nopeammin. Kun iltapäivä koitti, olivat æäkoko päiväksi tarkoitetut karamellit syöty pm.ä

Sen 0jälkeen konttasimme pitkin isoa keittiön pöytää maljakon ympäri, minä edellä ja Irmeli perässä. Kunnes kukkavaasi oli palasina lattialla ja me teltassa lampaantaljan alla odottamassa äitiä ja isää kotiin.

Vasta aikuisena, vanhempieni jo kuoltua olen käsittänyt ja tuntenut sydämessäni syvästi kuinka paljon heitä rakastin. Lapsena he olivat minulle enemmän itsestään selvyys, jotka vain olivat aina olemassa. Silloin myös luulin, että ikuisesti.

Seuraavat selkeät muistikuvat telttalusta ovat, kun menin Rusutjärvelle seurakunnan kesäleirille ja tulin ensimmäisen yön jälkeen takaisin. Yöllä oli kylmä, satoi vettä, kaikki olivat vieraita, minulla oli ikävä ja halusin vain kotiin.

Seurakunnan alueen vieressä oli yleinen uimaranta ja sen yhteydessä telttailualue, jossa olin juhannuksiakin. Siivosyntiset sanoivat sitä synninpesäksi, jossa moni kokeili alkoholia ja kosketti vieraita huulia ja toisen vartaloa ensi kerran.

Muistelen, että Rusutjärven nuori tyttöystäväni oli Tupu tai Tuula ja hän asui Helsingissä Karjalankadulla. Olin rakastunut tai ainakin niin koin. Sitten joku sanoi, että tyttöni katsoo kieroon. Minä katselin monesti salaakin hänen silmiään ja minusta ne katsoivat yhtä suoraan kuin omani. Hänen peräänsä yritin soittaa monesti, kunnes kerran arvatenkin hänen isänsä vastasi ja oli hyvin vihainen. Sinne jonnekin jäi teltassa syttynyt nuoruuteni rakkaus. Mutta hän jäi myös muistoihini. 

Oudot laskutapani

Aikoinaan rakensimme ja rakennutimme Liisan kanssa itse valituista ja oikeastaan omista mäntytukeista 200 m² piilopirtin. Hirsihuvila sijaitsee Keuruun Haapamäellä ainoana rakennuksena Syrjänlammen rannalla ja sai ehdotuksestani nimekseen Syrjäntakanen. Saman nimen sai sinne ja neuvostosotilaiden haudalle johtava metsätiekin. Rakkaasta paikasta jouduin luopumaan vastoin tahtoamme ja yhdessä sovittua, sillä Soiniallergiaa ilmenee edelleen. Viimeinen käyntini siellä maksoikin oikeuden päätöksellä liki 5000 euroa.

Kun piilopirttimme aikoinaan valmistui, joku kysyi silloin tällöin mitä kaikki mahtoi maksaa? Aikani vastailin maltillisesti, kunnes kyllästyin. Laskin työn sekä tontin hinnan, kattotiilien, hirsien, muun puutavaran, varaavan takan sekä betonivalun massojen painot, kaikki kustannuksineen ja niin edelleen. Sen jälkeen vastailin uteliaille, että Syrjäntakanen maksoi vähemmän kuin sama kilomäärä poimittuja mustikoita Keuruun torilla 🤣.

Samaa itseni huijaamista ja laskutapaa jatkoin eilen, kun Merikonttikotini siivottiin ensimmäisen kerran kunnolla sen jälkeen, kun Päiviksen ja minun lusikkani laitettiin kirjaimellisesti jakoon. Yhtenä päivänä huomasin nimittäin, että Muumimammalusikka oli matkannut uuteen kotiin ja vain Muumipappa jäi elämään kanssani. Olikin mukava huomata, että Thaikotimme kylpyhuoneessa Muumimamma ja -pappa jatkaavat rinnakkain eloaan hammasmukeina.

Kun etsin ja viimein valitsin kotini siistijät, tiesin kevätsiivoukselle tulevan melkoisesti hintaa, sillä sitä ei oltu tehty Päiviksen lähtemisen jälkeen kolmeen vuoteen. Vaikka vähän tihentäisin siivousvälejäkin, olisi se silti paljon vähemmän kuin päivittäinen kaljatuoppi kantakuppilassa, jota sitäkään ei tällä hetkellä ole, sillä maansiirtokoneet jyräsivät ravintola Päämajan maantasalle. Nyt nautin puhtaasta kodista enemmän kuin oluesta koskaan. 

Huippupuhdistajat valitsin netin kautta. Tein sen kansalaisuuden perusteella, sillä halusin kotiini aasialaista henkeä. Kaksi filippiiniläistä nuorta naista teki yhteensä töitä 12 tuntia, joten lasku on sen mukainen. Oli mukava seurata heidän vikkeliä liikkeitä, siivota itse pientä, vihreää huonetta ja kantaa sen lomassa tikapuita ikkunanpesua varten. Toinen heistä innostui Jokilaakson lammista ja niissä kalastamisesta kovin ja kysyi saako hän tulla "cousininsa" kanssa kesällä onkimaan. Toivotin ehkä ensimmäisen kerran jonkun tervetulleeksi kaloja narraamaan. Näytin kodankin, jossa he voisivat valmistaa saamansa saaliin. 

Kesä tulee ontuen

En tiedä tai tuntuuko se vain siltä, että kevät kulkee kohti kesää tänä vuonna vaivalloisesti, ikäänkuin jalkapuolena ontuen. Ne muutamat krookukset, narsissit ja tulppaanit, jotka on Merikonttikodin pihaan apilan joukkoon istutettu, eivät tunnu mitenkään pääsevän kukkaan saakka. Viime yönä oli pakkastakin sen verran, että kyyti tai paikallaan olo on ollut kylmää myös kukkaan saakka ehtineillä hautojen orvokeilla.

Vilu ja lisäksi nälkä on pikkulinnuillakin, joiden ruokapöytään kuuluvat etupäässä hyönteiset. Niitä ei ilmassa lentele eikä maassa tallusta. Eivätkä taida luikerrella madotkaan. Västäräkkikin on kadonnut sillankaiteelta keikkumasta. Telkät elävät pönttönsä ympärillä kotilammellaan ja niiden mielestä kaikki on ehkä kuten muinakin keväinä. Joutsenista ei ole kuulunut muutamaan päivään mitään, joten miten lienee niiden laita? Vesi kuitenkin laskee joessa vauhdilla, ja pian pääsen laittamaan laituria veteen sekä morjenstamaan asukkaita keille Jokilammet ovat tänä vuonna kelvanneet.

Jokilaaksossa kuu kiurusta kesään, puolikuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, mutta pääskysistä ei tietoakaan, on tällä hetkellä totta. Kesä odottaa vuoroaan ja toivon äitienpäivän ensi viikonloppuna avaavan sille ovet sepposen selälleen.

Edessä on pikkutilamme ensimmänen kesä virallisesti Jokilaakson luonnonsuojelualueena. Sen keskellä asun peltisessä Merikonttikodissa "vartijana" ja pyrin huolehtimaan, että kaikki on ihmisen ja muun luonnon välillä tasapainossa. Että kaikki pysyy siistinä ja varsinkin roskakuorman tuojat loitolla.

Tänään on mielenkiintoinen päivä siksikin, sillä ensimmäisen kerran Merikonttikodin kevätsiivouksen tekevät minulle vieraat ihmiset. Kun asuin kotiamme Päiviksen kanssa, monesti katselin kuinka hän luuttusi lattioita, imuroi, pyyhki pölyjä ja niin edelleen. Kun nyt olen katsellut päivä päivältä lisää likaantuvaa kotia, ymmärrän Päiviksen tekemän työn merkityksen. Aikoinaan en osannut sitä arvostaa, kuten olisi pitänyt. Mutta ehkä hän lukee tämän ja löytää nyt jälkijunassa tulevan vilpittömän palautteeni ja kiitoksen 🙏 rivien välistä. 

Elämä ei ole nykyisinkään helppoa

"Toinen työhön vaikuttava tekijä on, että koulussa on kasvava määrä oireilevia oppilaita, jotka ovat psykiatrisen avun tarpeessa. Moni heistä on koulussa kuntoutumassa, ja sehän on sinänsä hienoa ja tärkeä asia, mutta todellisuudessa moni ei saa ongelmiinsa apua", sanoo äidinkielen lehtori kommentoidessaan lakkoa, joka vaikuttaa koulujen, päiväkotien ja sairaanhoidon toimintaan ainakin kymmenessä kaupungissa.

Täytyisi saada lisää liksaa ja henkilökuntaa, joita kunnilla ei ole tarjota, sillä pitäisi korottaa veroja, vähentää muita palveluita tai ottaa syömävelkaa. En haluaisi olla tässä mukana, mutta olen, sillä maksan veroja. Jos kaikki vaatimukset toteutettaisiin, tietäisi se jokaiselle yli 800 euroa veroja lisää. 

Minulla oli kotona kotipsykiatrina isäni ja hänen työnohjaajanaan äitini, joka toppuutteli ja salasi kolttosiani. Yksi hoitomuoto oli yli muiden, jonka vaikutukset näkyivät heti aikansa. Se oli vitsa, minkä jouduin hakemaan usein lähikoivikosta. Kerran lapsena katkaisin sahalla juhannuskoivun, jonka raahasin kotiin ajatellen, että sillä isä ei jaksaisi huitoa paljaalle pyllylleni. Joskus hoitotoimenpiteeksi riitti pelkkä vitsan haku, joka sitten muistutti päivätolkulla keittiön sähköjohdon alla ovipielessä kodin säännöistä.

Mutta oli isä muutakin. Hän oli perheen ehdoton turva. Mitä tiukempi paikka, sitä suurempi oli meidän kaikkien luottamus hänen kaikkivoipaisuuteen. Ja mitä hurjempi oli hoito- tai kurinpalautuskerta, sitä tärkeämpi oli äidin lohduttava syli ☺️.

Koulussa olin villeistä villein, jossa sielläkin minulla oli oma psykiatrini. Käsityönopettaja, joka vei minut hitsauskoppiin ja antoi ympäri korvia, kun mikään muu ei auttanut. Luokan tietysti olisi rauhoittanut, jos minut olisi erotettu koulusta. Silti minulla oli hyvä koulu ja koti, hyvät opettajat, vanhemmat, pikkusisko sekä -veli. Heistä kaikista pidin sekä rakastan silloista perhettäni, ovat sen jäsenet elossa tai eivät.

Mutta nykyisin pitää kouluissa ja joissakin päiväkodeissakin olla turvamiehet tai vartijat. Kääntelen sitten nykyistä maailmaa mihin asentoon tahansa, se ei mene aina parempaan suuntaan. Jos joku pohtii mitä mahtanen sillä nyt tarkoittaa, sitä voi kysyä yli kymmeneltä miljoonalta sotaa paenneelta ukrainalaiselta. Ehkä kotimaataan puolustamaan jääneilläkin olisi sanansa sanottavana. 

"Äiti, mulla ei oo mitään tekemistä"

Moni vanhempi on kuullut omilta ja muidenkin lapsilta otsikon lausahduksen. Vaikka aika muuttaakin muistissa olevaa todellisuutta, muistelen, että lapsena piti olla koko ajan tekemistä. Aina siihen kaikkeen ei päivä riittänyt, vaan vanhemmilta tivattiin lisäaikaa valvomiseen. Nykyisin pohdin joskus jokohan sitä voisi mennä nukkumaan. Ja kun menen, herään aamuyöstä miettimään mitähän nyt tekisin 🤣. 

Tekemistä oli itselläni yllin kyllin myös koulu- sekä työikäisenä ja monella eläkeläisenäkin. Mitä kaikki eivät edes tahdo, vaan työ ja tekeminen on "henki ja elämä". Joku haluaa kuolla sorvin ääreen ollakseen hyödyllinen tekemisiensä kautta niin kauan kuin voi. 

Vaan toisin on oma laitani, joutenolo, jota olen opetellut toistakymmentä vuotta. Sanon sitä leppoistamisjaksoksi, jolloin minulla ei oikeastaan olekaan muuta kuin aikaa. Sitä jakaisin mielelläni muiden kanssa enemmänkin. mutta päivääkään en antaisi pois. Haluan ja pidän päivistäni kiinni, vaikkakin huomaan hyödyttömän piilossa lymyävän masennuksen ja tarpeettomana olemisen uhat.

Jo vuosia sitten, kun kirjoitimme Päiviksen kanssa blogeja vuoropäivin, oli kirjoittaminen yksi päivieni tärkeimmistä sisällöistä. Muistan kun monesti ajattelin, että tänään tai huomenna on vapaapäivä, sillä ei ole kirjoitusvuoroni. 

Nyt olen kolmisen vuotta kirjoittanut yksin enkä leppoisasta kirjoittamisesta pidä vapaapäiviä enkä kesälomia. Silti on pientä ja hassuakin muistella illalla vuoteessa, että tänään kohokohta oli, kun seitsenpistepirkko lähti lentoon kiivettyään etusormeni huipulle lorutellessani sille "lennä lennä leppäkerttu ison kiven juureen... ". 

Sen verran blogeista saan kuitenkin palautetta, että tiedän niiden olevan joillekin päivän tärkeä sisältö. Yritän sen avulla ymmärtää myös kijoittamistani ja olla hyödyllinenkin sekä toteuttaa yhdistyksemme Elämän tähden ry:n tarkoitusta, parantaa ihmisten ja eläinten elämänlaatua.

Tänäkin kesänä katselen nakuna uimisen lomassa laiturilla istuen Jokilaakson Jokilammille palannutta joutsenpariskuntaa. Ajattelen niiden elämän tärkeimmän tehtävän olevan perhe, saada joka vuosi uusia joutsenlapsia, kasvattaa ne aikuisiksi ja lentää syksyllä koko jengin kanssa etelän maille. Mutta entäpä sitten, kun toinen vanhemmista kuolee ja jäljelle jäänyt palaa yksin jompaan kumpaan suuntaan? Mistä leski löytää silloin loppuelämänsä tarkoituksen? Ehkä sekin siirtyy opettelemaan leppoistamista laillani. 

Erilainen vappuaattoilta

Kun olin lapsi, karnevaalijuhlan tärkeimmät asiat olivat vappuviuhkat ja -pallot, jotka täytettiin puhaltamalla eikä ilmaa kevyemmällä kaaasupullon heliumilla. Sitten tuli murkkuikä, Linnanmäki ja sen jälkeen päihteet. Lopulta Vapun tärkein asia oli olla kännissä. Niistä ajoista on yli 40 vuotta eikä sen ajan Valpurin päivän vietoista palaa mieleen paljoakaan.

Mutta yhden muistan. Se oli Jyväskylän Lutakossa, joka oli täynnä nuoria. Ajoin heidän keskelleen Chevrolet Stareaglella, Dallasin lentokentältä hankkimallani pikkubussilla. Sen kylkiin olin maalauttanut karikatyyrisen omakuvani ja tekstin "Dirty old men need love too". Joku kavereistani suomensi sen "Likaiset vanhat miehet tarvitsevat myös lovea" 😂. Lutakon nuoret heittelivät autoni täyteen erilaista vappukrääsää evästyksin, että "sun täytyy olla hyvä jätkä, kun sulla on tommonen teksti Letukan kyljessä". Oli mukavaa olla hetki heidän keskipisteenään. 

Tämän vappuaaton muistan ehkä iäti. Sitä viettämään matkasin kahden simapullon ja 30 nakin kanssa. Olipa Martti osa-auton etupenkillä pieni lahjakin, jonka olin hankkinut Jomtien Beachin katukauppiaalta. Kankaisen tuliaisen toivon näkeväni seuraavan kerran viimeistään juhannusaattoyönä. Matkalla piti vielä pysähtyä hankkimaan täydennystä, sillä olin unohtanut talon kissan ja koiran.

Aattoillan vietimme lupsakasti jutellen niitä näitä ja keräämällä roskia teiden pientareilta. Kiersimme hautausmaallakin muutamia kynttilöitä sytytellen ja asetellen kukkia. Istuimme siellä täällä penkeillä vainajien välissä ja kerroimme toisillemme rakkaistamme. Puhuimme elämästä, sen rajallisuudesta ja rajattomuudesta, joista kumpikaan emme mitään ymmärrä. Illan hetkinä illastimme ystäväni viihtyisessä kodissa kaakeliuunin elävän tulen lämmössä. Nakkejakin söimme, minä yhdeksän, yhden jo etukäteen kylmänä.

Kun ajoin yötä vasten tyhjänä odottavaan, pimeään Merikonttikotiini, oli mieli kepeä ja elämä maistui pitkästä aikaa erilailla aidolta. Siitä kiitos kuuluu vuosikymmenten takaiselle ystävälleni ja hänen eläimilleen. Yön hiljaisuudessa mietin itsekseni voiko ystävyyssuhde olla vapaa suhde, joka olisi yhtä rajaton kuin elämä parhaimmillaan. 

Lisää sormuksistani

Eilisen kirjoituksen jälkeen muistiini palasi, että kirjoitin aiemminkin sormuksistani. Joten pengoin blogiarkistoani. Sieltä yli kymmenen vuoden päivittäisten kirjoitusten joukosta löytyi reippaan viiden vuoden takaa jotain. Siihen ei oikeastaan ole lisättävää kuin, että Liisalta saamaani kuvan sormukseen on kaiverrettu raamatunpaikan lisäksi avioliittoni vuosipäivä 13.3.-89. Etupuolella on kirjaimet JS. Mukavaa, että kaikki alla olevan linkin tarinan sormukset ovat tallessa. Paljon esineitä ja tavaroita sekä niiden mukana muistoja, iloja ja suruja on silti kadonnut vuosikymmenten aikana ehkä ikuisiksi ajoiksi.

http://elamantahden.blogspot.com/2017/01/turhamaisuuden-ilmentyma.html?m=1

Ainutlaatuinen sormukseni

Viime kesänä halusin olla vieraanvarainen kahdelle vieraalle naiselle. He veivät rahaa, mutta myös muistoja täynnä olevia korujani. Ehkä rakkain ja tärkein jäi. Se on isäni saama kultasormus syntymäpäivänään ensimmäiseltä vaimoltaan Ainolta jouluna 1944 ehkä rintamalle, ollessaan lomalla, kotonaan tai sotasairaalassa. Isäni oli silloin 29-vuotias enkä ollut itse vielä unelmissakaan.

Joskus juhlissa isäni käytti sormusta, kunnes sen mustasta kivestä lohkesi palanen. Jonka jälkeen sen paikka oli piirongin laatikossa, enkä tiedä mitä isäni toinen vaimo, äitini Annikki ajatteli siitä. Kun molemmat vanhempani olivat kuolleet, sormus jäi minulle ja jatkoi eloaan muiden joukossa lojuen. Silloin tällöin se pyörähti mielessäni ja joskus silmissänikin vielä viisi vuotta, kunnes tiesin mitä teen.

Itselläni oli tuttu, ehkä vähän kaverikin kelloseppä Vesa Sironen. Otin mukaani hopeisen sukuni rintamerkin, äitini ja isäni vihkisormukset sekä hänen saamansa lahjan 51 vuotta aiemmin ja menin Vesan juttusille. Halusin uudistaa sormuksen ja yhdistää siihen isäni molemmat, hänen aikuisikänsä tärkeimmät naiset. Kiven paikalle sulatettiin vanhempieni vihkisormukset ja keskelle upotettiin sukuni vaakuna.

Valmistuneen sormuksen annoin itselleni syntymäpäivälahjaksi täyttäessäni 44 vuotta. Nykyisin siinä on kaksi kaiverrusta. "Ainolta 24.12.44" ja "Jorma 16.5.94". Tilaa on poikani Markon kaiverrukselle sen jälkeen, kun olen lähtenyt sinne minne sormuksia ei saa mukaan.

Muutakin säästyi rosvojen käsistä, joista saatan kirjoittaa huomenna tai joskus. Itselleni ei ole ehkä koskaan merkinnyt koruissa eniten miltä mikin näyttää. Vaan tärkeintä on tunne, joka on usein eniten pinnassa vihkisormuksissa. Niitä heitelläänkin nurkkiin, sillalta mereen ja milloin minnekin.

Kansallinen veteraanipäivä on kesäni alku

Se on Suomessa sotaveteraanien kunniaksi 27. huhtikuuta vietettävä juhlapäivä ja yleinen liputuspäivä, jota vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1987 Lahdessa osana Suomen itsenäisyyden 70-vuotisjuhlavuotta. Ehdotuksen teki pääministeri Kalevi Sorsa ja asia vahvistettiin valtioneuvostossa puolustusministeri Veikko Pihlajamäen esityksestä 1986.

Suomalaisjoukot nostavat lipun kai joka vuosi kolmen valtakunnan rajapyykille Lapin sodan päätyttyä 27. huhtikuuta 1945. Samalla Suomen osuus toisessa maailmansodassa päättyi. Se on jäänyt Suomen puolustusvoimien viimeisimmäksi sotapäiväksi ja loputkin Saksan 20. vuoristoarmeijan sotilaista vetäytyivät kello 13.30 mennessä Kilpisjärveltä Norjan puolelle rajaa. Kansallista veteraanipäivää ei vietetä voitonjuhlana, vaan sillä on kaatuneiden muistopäivääkin rauhanomaisempi luonne.

Minulle muistopäivällä on henkilökohtainen merkitys ja käyn vanhempieni ja siskoni haudoilla Tuusulan Paijalassa. Koska tiedän äitini ja isäni tekemisistä sotien aikana vain vähän, mielikuvittelen lisää. En tiedä tai muista edes milloin he avioituivat. 

Itse synnyin 16.05.1950 ja olen heidän rakkautensa ensimmäinen hedelmä. Sitä ovat myös veljeni ja siskoni, joka on haudattu ikiuneen vanhempiemme viereen. Hänen, Irmelin ansiosta olen saanut kokea vanhemmuuden ja isovanhemmuuden omalla, paljon kipeyttä sisältävällä tavallani. Monesti olen surullinen, kun muistot tulvivat mieleeni Joklaakson tulvavesien tavoin. 

Tätä kaikkea kyynelehdin eilenkin hautapaikan äärellä orvokkeja istuttaessani. Ne selviävät kesään tai sitten eivät, sillä vielä on yöpakkasia. Päivä on kuitenkin minulle vuosittain kesän ja lumien alta nousevan uuden elämän alku. Kotiin palatessani Soiniityntie oli tullut kokonaan esiin veden alta ja sillankaiteella keikkui västäräkki. Sille sanoin tervetuloa Suomeen ja jatkoin: "Älä kuole viluun, sillä tulostasi on vain vähän aikaa kesään." 

Uusi kämmenenkokoinen älylaite

Suomessa käytettiin vuonna 2016 eniten mobiilidataa maailmassa, seuraavalla sijalla olivat Ruotsi, Etelä-Korea ja Japani. Mobiilidatan käytön huima kasvu Suomessa johtuu muun muassa videopalveluiden yleistymisestä sekä nopean verkon laajenemisesta. Sen käyttö on Suomessa myös poikkeuksellisen edullista. Luin jostakin, että Suomessa 15-vuotiaista 80 %:lla on älykännykkä. Tässä junassa olen ollut mukana alusta saakka.

Syy uuden  laitteen hankintaan tuli tällä kertaa radiona käyttämäni, kuvan kännykän ontuvasta ja ehkä jo vaarallisestakin kunnosta. Sen paikan lunastaa kolme vuotta vanha, loistava matkapuhelin, jonka kameran taival on vastaavasti ontunut puoli vuotta. 

Maanantaista lähtien olen opetellut uuden laitteen käyttöä, vaikka siinä on paljon samaa kuin entisessä,. Merkittävin uusi ominaisuus on sisällä mukana kulkeva kosketuskynä. En vielä edes tiedä mitä kaikkea sillä voi tehdä. Mainokset sanoivat, että ainakin piirtää, kirjoittaa ja tietysti kosketella eri kuvakkeita näytöllä, pelaamisesta puhumattakaan. Lukipa jossain, että kynä toimisi myös kännykkäni kameran etälaukaisijana. Sillä joka tapuksessa kirjoitan nyt tämän blogin.

Toinen merkittävä ominaisuus on hyvä kamera videointiominaisuuksineen. Haaveilenkin valokuvaamisen lisäksi elävästä tai ainakin liikkuvasta kuvasta ja pienistä videoklipeistä. Ajan tähän kaikkeen olen ottanut television katselusta. Katsonkin tällä henkellä vain silloin tällöin joitain sarjoja ja elokuvia. Elektronisia kirjoja luen myös vähemmän. Paperisena kotiin tulee vain Aku Ankka.

Tällä hetkellä lähes kaikki somemaailman virtuaaliystäväni ovat Facebookissa, Messengerissä tai WhatsAppissa. Enemmistön kanssa en ole tekemisissä lainkaan, mutta lähes kaikki vastaavat jos olen itse aktiivinen. Usean kanssa keskustelen kuitenkin chatin välityksellä säännöllisesti. Välillä puhun videopuhelun vaikkapa Ghanaan tai Järvenpäähän 😅. Joistain on tullut niin läheisiä, että olen kyläillytkin milloin missäkin Suomenkin ulkopuolella.

Mitä tämä, ehkä tällä hetkellä elämäni merkityksellisin palanen tai osa-alue sitten minulle harrastuksena maksaa? Laitteen hankintahintoineen ja vakuutuksineen sekä nettiyhteyksineen lystiin kuluu rahaa maksimissaan ravintolatuopin verran vuorokaudessa. Onko se paljon tai vähän lienee makuasia. Samalla rahalla ei taida saada edes savukeaskista. 

Jyväskylän Katulähetys

Tämä kirjoitus olisi helpompi tai syytä jättää kirjoittamatta, jos Jyväskylän Katulähetys olisi ollut minulle vain työpaikka. Mutta se oli enemmän, se oli seurakuntani, se oli henki ja se oli elämä. Siksi on tuntunut äärimmäisen pahalta nähdä entisen työpaikkani ja hengellisen kotini pahoinvointi.

Katulähetys kasvoi pienestä vapaaehtoistyötä tekevästä järjestöstä valtakunnan suurimmaksi ja merkittävimmäksi katulähetysyhdistykseksi. Sen juuret hengellisen työn lisäksi olivat rintamille lähetetyt paketit Suomen ollessa sodassa.  Alusta saakka työn tärkeä osa oli auttaa asunnottomia ja kodittomia. Haluttiin, että rintamalta palaaville miehille olisi tarjottavana jotain enemmän kuin väestösuoja tai Vapahtajan tallipaikka. 

Nykyisin Katulähetyksen palveluita tarvitsevat edelleen kodittomat, mutta he eivät tule rintamalta, vaan kaduilta, vankiloista ja muista, erilaisista laitoksista. Mukaan on tullut myös enemmän naisia ja yhä nuorempia. Moni käyttää alkoholin lisäksi monia muita aineita laittaakseen päänsä ja koko elämän entistä sekaisemmaksi.

Viime vuonna meitä oli kourallinen pitkän päivä- ja yötyön Katulähetyksessä tehneitä, jotka olimme valmiit auttamaan, jotta yhdistys olisi päässyt ahdingosta ja matkasimme suurin odotuksin yhdistyksen kokoukseen Jyväskylään. Mutta jo ensimmäinen henkilövalinta osoitti, että johto ei luovu vallastaan vapaaehtoisesti. Se oli surullinen kokous. Aika ennen sitä sekä jälkeen on ollut yhtä surullista.

Toimintojen alasajo ja omaisuuden myynti jatkuu ehkä niin kauan, että on sama luu kädessä kuin vuonna 1945. Jäljellä on silloin vain kourallinen vapaaehtoisia, jotka tarjoavat teetä ja sanomaa kaduilla niille, joilla ei ole lämmintä paikkaa mihin päänsä kallistaisi. 

Kuka olet Rolf Rautiainen?

Kirjoitan joka päivä Elämän tähden blogeja, jotka julkaisen omilla sivuillani ja varsinkin Thaimaassa ollessani myös Jomtien Pattaya Beach avoimessa Facebook-ryhmässä.

Sieltä monelle on tullut tutuksi Rolf Rautiainen, joka tekee lyhyitä videoita "Arkista elämää Thaimaassa". Niitä hän jakaa muun muassa mainitussa ryhmässä. Liikkuvat kuvat ovat suosittuja ja mukavia palautteidenkin perusteella. Rofa kertoo niissä elämästään ja ilmiöistä Thaimaassa, paljon Roi Etistä, mutta myös muualta.

Olemme tunteneet toisemme jo kauan ja hänen selkänsä takana sanon häntä ystäväkseni. Tulisuutta ja kulmikkuutta meiltä löytyy molemmilta sen verran, että joskus emme ole mahtuneet samaan kaupunkiinkaan yhtä aikaa 😅.

Itse kerron sinusta nyt vain yhden asian. Olet melkoisen hyvä pelaamaan sulkapalloa ja toimiessani tapahtuman järjestäjänä haastoimme otteluun Lahden kaupunginjohtajanakin toimineen Tarmo Pipatin, joka oli Suomen Sulkapalloliiton puheenjohtaja. 

En muista paljonko oli ottelumaksu ja maksoiko sen vain häviäjä, mutta sen muistan, että kerätty summa lahjoitettiin Sininauhasäätiön tekemään työhön asunnottomien keskuudessa. Ehkä sinä muistat senkin kumpi ottelun voitti? 

Mutta kuka tai mikä on tämä mies oivien videoiden takana, jolla on sydän paikallaan? Mies, josta olisi tarinoita helposti kirjan verran. Kerro jotain itsestäsi, please. 

Lähtölaituri vai päätepysäkki?

Eilen olin kutsuttuna Jorma Niemelän muistotilaisuudessa Tampereen Vapaakirkossa Puutarhakadulla. Käytin puheenvuorokin, kun sitä minulta etukäteen pyydettiin. Pitkään pohdin mitä haluaisin sanoa Kaimalleni ja hänen läheisilleen viimeisenä tervehdyksenä. Sitten muistin, että olin kirjoittanut blogin, kun kuulin Jorman kuolemasta. Joten kerroin uudelleen mitä olin siinä hetkessä laittanut sähköisin kirjaimin sähköiselle sivulle. Sen voit lukea tästä. 

Mukava 350 kilometrin ja iltapäivän reissu, vaikka se olikin haikeutta täynnä. Mukavaksi sen teki Päivis, joka suostui kuljettamaan minua tulvan saartamasta Jokilaaksosta eestaas, kun ajoin ensin kylälle mönkijällä. Päällä valkoinen paita kalvosinnappeineen ja tumma puku sekä mustat kävelykengät. Harvinainen asu traktoriksi rekisteröidyn kulkuneuvon kuljettamiseen. 

Monin tavoin mieltä liikuttavaa oli tavata Jorman omaisten lisäksi muistajien joukosta minunkin tuttujani yhteisen matkamme varrelta. Sininauhaliiton pitkäaikainen veturi on yhä mielessäni iloisena ja elinvoimaisena, joka vaikuttaa suruni syvyyteen. Seppo Sulkko, Antti Lemmetyinen, Kimmo Sainio, Sakari Selin, Lasse Murto, Ari Inkinen ja niin edelleen ovat kaikki hienoja miehiä ja matkakumppaneita.

Monesti olen hautajaisissa ja muistotilaisuuksissa kuullut kauniita sanoja ikimuistoisista tapahtumista vuosikymmenten varrelta ja ajatellut, että, usein vaatimaton puurtaja, olisi ansainnut kuulla kaiken sen eläessään keskuudessamme.

Tai mistä minä tiedän, vaikka laillani uskonkin, mitä lähtijä tai lähtenyt kuulee vai kuuleeko koskaan enää mitään missään muodossa. Sillä enhän tiedä sitäkään, kun elämä irtaantuu ruumiista, onko se kaiken päätepysäkki vai lähtölaituri ajasta ikuisuuteen. 

Jokilaakson kevät

Nyt on takana jokunen päivä Suomikodissa Tuusulan Myllykylän Jokilaaksossa. Luonnossa on tulevan kesän merkit sitruuna- ja nokkosperhosineen. Tuusulanjoki näyttää joelta ja vesi on korkeammalla kuin koskaan aikanani. Soiniityntien siltä on kokonaan veden alla ja olen lähes tulvaveden vanki. Toinen ja kolmaskin tie on, mutta auraamattomina niistä ei ole autoväyliksi. Joten, jos on tarve kylille, menen mönkijällä tai kahlaan vedessä sillan toiselle puolelle "ison tien varteen" postilaatikolle.

Jokilammet ovat veden vallassa yli äyräiden enkä sinne joka vuosi tulevista joutsenista kuule kuin äänet. Merikonttikodin vieressä osin suojeltu Purolampi on vastaanottanut telkkäpariskunnan tai kaksi ja ainakin joku rantojen kolmesta pöntöstä saanee kesäasukkaansa. Pienen saaren, Rabbit Islandin eläinten hautausmaa on selvinnyt hyvin talven yli lumivaipan alla.

Aivastuksistani tiedän, että paju kukkii, leppä kukkii ja koivut odottavat vuoroaan. Ruoho on paikoin ollut kai koko talven vihreää lumen alla. Pian ilmestyvät luonnonvaraiset vuokot, kielot, leskenlehdet, voikukat ja monet muut toivotellen tervetulleiksi ensimmäiset pölyttäjät. Niiden joukossa naapuriniityn mehiläiset.

Tarhuri soittelikin eilen ja ihmetteli miksi rannan mehiläiset ovat talvehtineet hyvin, kun muualla moni pesä on talven aikana kuollut. Hän selitti arvelemaansa syytäkin, mistä kirjoitan, kun ymmärrän paremmin. Jostakin hunajan kiteytymisestä hän puhui, ja mehiläiset ovat ikään kuin kuolleet nälkään. Joka taas johtuu siitä minkä kukkien tuottamaa raaka-ainetta niillä on syksyn tullen käytettävissä talven varalle.

Paljon pieniä siipiveikkoja on jo ilmassa, joista monista en tiedä edes nimeä. Linnunpöntöt odottavat kirjosieppoja sekä tiaisia perustamaan perheitä ja talvi on vienyt jonnekin pihapiirin oravat. Siilit sen sijaan eivät ole Jokilaaksossa koskaan viihtyneet, vaikka niitäkin odotan, ehkä Janne Siiliäkin kesän mittaan saunaan. Kyykäärmeetkin ilmestyvät pian ja syövät kesän aikana satapäin punkkeja.

Sähköpylväiden savipesissä asuvia lepakoitakin olen silmäillyt, kuten peuroja, hirviä, jäniksiä, ilveksiä ja kettujakin. Poissa ovat myös ihmisten luontoon avittamat kanit ja supikoirat. Saukon jälkiäkään en ole lumessa havainnut. Mutta kesä tulee ja aion olla siinä mukana. 

Mikä meissä on vialla vai eikö mikään?

Sota Ukrainassa on hirveä asia, joka osoittaa kuinka vähän ja hitaasti ihminen loppujen lopuksi muuttuu. Ja vaikka muuttuukin, niin mihin suuntaan? Vuosikymmenten saatossa olen monesti ja monelta kysynyt miksi me olimme mukana piirittämässä Leningradia. Ei siihen kukaan koskaan ole vastannut kuin puolustellen tai kiemurrellen. Mutta siellä olimme natsien kanssa. Piirityksessä kuoli yli miljoona venäläistä. Ihmiset söivät kissansa ja lopulta toisiaan selvitäkseen hengissä. Yksi ylipäätään sodasta selviytyneistä oli Vladimir Putinin isä. Nyt poika toteuttaa isänsä kokemuksia ja kielsi, että terästehdasalueelle Ukrainassa ei hyökätä, vaan määräsi alueen saarrettavaksi niin, että "kärpänenkään ei pääse sieltä pois".

En koskaan lapsenakaan kuulunut kiusaajiin, vaan olin pikemminkin kiusattu. Olin lättänenäinen kapiaisen kakara ja toivoin monesti itkiessäni itseni uneen, että olisin aamulla herätessäni kuten muutkin eikä kukaan enää kiusaisi minua. En muuttunut yön aikana, mutta selvisin ja se kaikki teki minusta omien polkujen kulkijan ja aika tavalla elämää rakastavan, usein heikomman puolella olevan.

Kouluaikana oli muun muassa uskontotunnit, joilla kerrottiin, että ihminen ei ole pohjimmiltaan suinkaan hyvä vaan paha. En tätä ymmärtänyt silloin enkä vieläkään, joskin uskon nykyisin, että se voi hyvinkin olla totta. Se selittäisi paljon pahuutta ja sitäkin miksi jo lasten hiekkalaatikolla joku on ilkeämpi kuin toinen.

Joskus tai itseasiassa aika useinkin on Facessa kirjoituksia, kun joku on hiiltynyt, jos kaveriksi otettu ei koskaan kirjoita mitään. Nyt huomasin jonkun ärsyyntyvän siitäkin, kun joku toivottaa vain huomenta ja hyvää yötä. Omissa kavereissani on paljon tällaisia. Se sopii hyvin, sillä kaikilla on syynsä olla Facekaveri. Joku ainoastaan kerää niitä, kunnes 5000:n kiintiö on täynnä. Moni hiljainen haluaa taas kuulua johonkin yhteisöön ja olla vain mukana. Eikä suuna ja päänä, kuten itse usein.

Kirjoitan paljon enkä lainkaan aina siksi, että haluasin sanoa jollekin jotain. Haluan silti purkaa mieltäni ja kokemaani. Koska asun ja elän yksin, ei minulla ole puhe- eikä keskustelukumppania. Joten juttelen somemaailmassa, jossa joku sanomisiani kuuntelee tai lukee, sillä nykyisin tekstin voi myös muuttaa puheeksi. Tämänpäiväinen ihmettelyni ihmisen pahuudesta on ehkä juuri sellainen, etupäässä itselle kirjoitettu tai puhuttu, sillä puheenkin voi muuttaa älylaitteella tekstiksi. 

Monopolin hapan marja

Olen palannut sinne mistä lähdinkin eli Suomeen ja kirjoitusten sisältö painottuu Thaimaan sijaan muihin jutttuihin. Ehkä kritiikkikin Suomesta lisääntyy, sillä tänne maksan veroni ja valitsen osaltani äänestämällä myös yhteisten asioiden hoitajia. 

Joku päivä sitten elämöin lakkoja vastaan, sillä yksi niiden merkittävä seuraus on, että täysin syyttömät joutuvat kärsimään. Usein joukossa on paljon niitä, joilla on vähemmän kuin niillä, jotka lakkojen avulla haluavat itselleen lisää.

Tästä oiva esimerkki on hoitajien vaatimukset ja lakkouhkaukset. Kun valtio puolestaan halusi turvata muun muassa sairaiden tärkeän hoidon aloittamalla potilasturvalain valmistelun, peruivat hoitajat lakkouhkauksensa. Ei kuulemma pure lakkotyökalu enää, kun ei voi käyttää hoitoa tarvitsevia painostuskeinona. Tilapäinen potilasturvallisuuslaki on valtion mukaan viimesijainen keino suojelutyön riittävyyden varmistamiseksi sekä potilaiden hengen ja terveyden turvaamiseksi.

Hoitajat vastasivat tähän aloittamalla joukkoirtisanoutumisten valmistelun. Vaikka arvostankin hoitajien, kuten monen muunkin työtä, on itsekkyys huipussaan. Lähimmäinen tai ylipäätään sairas saa kuolla, kun vaan itse saa lisää. Tottakai hoitajat ovat kovilla viruksenkin vuoksi, mutta niin on moni muukin. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että varsinkaan nyt ei kenenkään pitäisi vaatia itselleen eikä muille yhtään mitään lisää. Kaikkien pitäisi osallistua yhteiseen savottaan aivan muulla tavoin.

Eilisen blogikirjoitukseni vanhustenhuollon siivoojalta ja aputyön tekijältä olisi kyllä muillakin kuin Itäkeskuksen vetelehtijöillä paljon opittavaa. Mutta sen ymmärtämiseen pitää pystyä menemään itseensä aivan muulla tavoin kuin lakkoilemalla.

Tapahtui eilen hauskaakin hoitoalaan aasinsillan kautta liittyvää, kun soitin Ajovarmaan saadakseni ohjeita ajokortin uusimiseen. Näin netistä, että Tuusulassa on toimipiste, muttei puhelinnnumeroa, joten oli soitettava vaktakunnalliseen numeroon. Sinne suomalaiseen tapaan oli maksettava jonotuksesta ja odotettava aikansa. Kun viimein pääsin läpi, meni minulla monopoliyrityksen "asiakaspalvelijan" kanssa sukset lähes oitis ristiin, sillä hänkään ei suostunut antamaan numeroa Hyrylän toimipisteeseen. Pitkän kitinäni ja perusteluiden jälkeen hän kuitenkin yhdisti puheluni.

Kun taas aikani odotin, minulle vastasi HUSin syöpätautien klinikan sairaanhoitaja Paciuksenkadulta Helsingistä 🤣. Yhdessä nauroimme kuinka Ajovarman työntekijällä voi olla hänen yksityisnumeronsa. Hänkään ei silti voinut uusia ajokorttiani, joten on etsittävä uusia väyliä. 

Mistä noita maailmanvalloittajia oikein sikiää?

Maailma on täynnä säätäjiä, joille ei riitä oma hiekkalaatikko. Ja mitä enemmän heillä on valtaa, sitä vaarallisempia he ovat. Piikkipaikan joukossa lunasti joku kuukausi sitten itäisen naapurimaamme diktaattoriksi tiensä raivannut Vladimir Putin. Kylkiäisenä hän sai läntisen maailman vihatuimman ihmisen kyseenalaisen kunnian. Mutta eivät häntä kaikki vihaa, vaan Venäjän kansastakin iso osa on Putin kannattajia.

Jo tovin olin tuumaillut mikähän hänen tekojen seuraus mahtaa kolahtaa minuun henkilökohtaisesti ensimmäisenä. Se taisi olla viime yö, kun kirjaimellisesti istuin samalla tuolilla kellon ympäri Putinin vuoksi kaksi tuntia kauemmin ja matkana melkein Suomen pituuden. Lensin nimittäin Finnairin puhalluslampulla Thaimaasta Suomeen ja piti kiertää koko Venäjä sekä pinta-alaltaan suurin kokonaan Euroopassa sijaitseva maa eli Ukraina.

Muuten matka meni lentokenttineen loistavasti eikä koronasta juuri ollut haittaa eikä vaivaa. Vain Helsingin päässä kysyivät rokotustodistuksen. Siis sen saman minkä kysyivät lähtiessäkin. Ehkä joku ajatteli, että viisi Thaimaan kuukautta on pyyhkinyt koko hoidon olemattomiin. Toisaalta sen kyllä ymmärränkin.

Minulla oli sattumalta ensimmäisen kerran Aasian lennolla istuinpaikka hätäuloskäynnin vieressä. Hieno sattuma, sillä jalkojen edessä oli tilaa, etten etuseinään yltänyt. Sen ansioista sain hieman nukuttuakin, kun voin siirrellä luisia kankkujani toivomallani tavalla.

Vierustoveriksi tuli 44-vuotias thaimaalainen rouva, joka oli palaamassa kotiinsa Mäntsälään 3 viikon lomalta. Kotikunnassa odotti vakituinen työ, aviomies ja murkkuikäinen poika. Koskaan en ole tavannut toista, joka olisi yhtä ylpeä siivoojan työstä, kuten hän itse sen sanoi sekä Suomen kansalaisuudesta. Olisi siinä mallia Itäkeskuksessa vetelehtivälle sanonko mille?

Hänen kielentaidon ansiosta saimme urkittua thaimaalaiselta  lentoemännältä oliko kone kuinkakin täynnä. Kahdeksan paikkaa tyhjänä oli vastaus. Matkustajista suurin osa jatkoi Helsinki-Vantaan lentoasemalta toisella lennolla kuka minnekin.

Kansainvälisyys ei itsellänikään loppunut lentomatkaseuraan, sillä bongasin lentoaseman toiletista taksikuskin, jolta kysyin, että kelpaako kyyti. Ja kelpasihan se afganistanilaiselle miehelle, joka oli taksijonossa viimeisenä 😂 odottamassa keikkaa.

Kyyti Jokilaaksoon maksoi 50 euroa enkä tiedä onko se Suomen taksihinnoissa paljon vai vähän. Mutta sen tiedän, että sama matka Pattayalla Bolt-taksilla olisi maksanut 5 euroa. 

Lapset

Tämä on tällä erää viimeinen kirjoitus, jonka kirjoitan jalkojeni, pääni ja sen välin ollessa Thaimaassa. On ollut antoisaa jakaa lähes puoli vuotta elämästäni virtuaalimaailmassa . Jokaisesta lukijasta olen kiitollinen, olen saanut palautetta tai en. Ehkä joku jatkaa matkaa kanssani huomenna Tuusulan Myllykylän Jokilaaksossa, sillä edessä on Suomen kesä ja paljon luonnonläheistä eloa.

Eilen ajattelin, että kirjoitan orvoista. Saadakseni aiheen ympärille villoja, kuuntelin sydämellä Ville Valon, Rauli Badding Somerjoen tekemän biisin Orpolapsi kiurun ja luin Daniel Nylundin kirjoituksen telluksen orvoista. Yö muokkasi hieman kuitenkin mieleni sisältöä ja kirjoitankin vain lapsista.

Rakastan heitä kaikkia. Varsinkin Thaimaassa moni on saanut kokea sen vähintään kohdalle pysähtymisenä tai käden huiskutuksena. Joskus menee aikansa, että pieni tyttö tai poika minut hyväksyy. Onkin itsekkään upeaa kokea sen jälkeen, että kelpaan hänelle juuri sellaisena kuin olen luonteineni, vatsoineni, lättänenineni, karvoineni ja kaljuineni. 

Yksi tämän reissun helmistä toteutui kalkkiviivoila, kun toimintansa lopettanut Kakkoskadun paikallisen ruuan paikka avasi uudistuneena ovensa. Kun sinne menin, oli kuitenkin pari vuotta aiemmin sydämeeni luikerrellut pieni tyttö poissa 😢. Olin alakuloinen, sillä kuin eilinen hän palasi mieleeni hänen täyttäessään joka aamu pöytäni leluillaan. Mutta toissapäivänä tyttö palasi kasvaneena ja tuli pöytääni syömään aamiaistaan 😊.

Joka puolella, missä milloinkin kulkenenkin, pysähdyn lasten luokse. Vaikka meillä ei ole ainuttakaan yhteistä sanaa, ei meillä silti ole kielimuuria, vaan ymmärrämne toisiamme täydellisesti. Lapset ovat elämäni helmiä, joiden kanssa ollessani löydän sydämestäni vain vähän, jos lainkaan itsekkyyttä. On silti hyvin palkitsevaa viettää aikaa silloin tällöin pienten ihmisten maailmassa heidän ehdoillaan. 

Kun Aasiassa seuraan aikuisten mukana töissä olevia lapsia, en aina pääse jyvälle kuka on äiti, isoäiti tai joku muu. Lapsi saattaa päivän mittaan kulkea sylistä syliin saaden lukuisia suukkoja ja muuta hellyyttä. Vaikka arvostankin suomalaista päivähoitoa, on se mielestäni valovuoden jäljessä aasialaisten naisten tavasta hoitaa omia ja usein toistenkin lapsia.