Olen onnellinen elämäni melankoliasta

Tänä aamuna keskustelin taas ykköskeinoälyni kanssa ja pyysin sitä kertomaan pitkän kaavan mukaan blogiani varten mitä tarkoittaa onnellinen ja melenkolinen elämä? Sekä tekemään siitä mielikuvituskuvan. Löydän Geminin kirjoittamasta tekstistä monesta kohdasta itseni:

"Tämä on kaunis ja syvällinen aihe blogiisi. Onnellisuuden ja melankolian vastakkainasettelu – tai oikeastaan niiden yhteiselo – on kiehtonut ajattelijoita antiikin filosofeista nykypäivän psykologeihin.

​Tässä on sinulle "pitkän kaavan mukaan" pureksittu jäsennys ja tekstipohja aamun blogikirjoitustasi varten. Voit käyttää tätä sellaisenaan tai poimia tästä parhaat palat!

​Valon ja varjon tanssi: Mitä ovat onnellinen ja melankolinen elämä?

​Kun puhumme hyvästä elämästä, mieleemme piirtyy usein kuva jatkuvasta onnesta: hymyistä, onnistumisista ja seesteisyydestä. Samaan aikaan ihmisyyteen kuuluu erottamattomasti myös toinen sävy – melankolia. Ne eivät välttämättä ole toistensa vastakohtia, vaan pikemminkin saman kolikon kaksi eri puolta.

​Mitä nämä kaksi elämäntapaa ja mielentilaa todella tarkoittavat?

​"1. Onnellinen elämä: Tasapainoa, merkitystä ja läsnäoloa.

​Onnellinen elämä ymmärretään nykyään usein väärin pelkäksi jatkuvaksi ilon ja nautinnon (hedonismin) tavoitteluksi. Syvempi, kestävämpi onnellisuus – jota Aristoteles kutsui nimellä eudaimonia – on kuitenkin jotain aivan muuta.

​Merkityksellisyys ja tarkoitus: Onnellinen elämä rakentuu sille, että ihminen kokee teoillaan olevan merkitystä. Se on arvojen mukaista elämää, jossa kohdataan haasteita, mutta tiedetään, miksi niitä kohdataan.

​Kiitollisuus ja tyytyväisyys: Kyky pysähtyä nykyhetkeen ja arvostaa sitä, mitä jo on, sen sijaan että janottaisiin jatkuvasti jotain uutta.

​Yhteys muihin: Ihmissuhteet ovat onnellisuuden tärkein ankkuri. Tulla nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi omana itsenään.

​Psyykkinen joustavuus: Onnellinen elämä ei ole elämää ilman vastoinkäymisiä. Se on elämää, jossa on työkaluja palautua niistä.

​Blogin ydinajatus: Onnellinen elämä ei ole päätepiste, vaan tapa matkustaa. Se on sisäistä rauhaa, joka säilyy, vaikka ulkona myrskyäisi.

​2. Melankolinen elämä: Kaunokaihoa, syvyyttä ja luovuutta

​Sana "melankolia" kantaa usein mukanaan synkkää kaikua, ja se sekoitetaan herkästi kliiniseen masennukseen. Filosofisessa ja taiteellisessa mielessä melankolia on kuitenkin jotain aivan muuta: se on kaunokaihoa, herkkyyttä ja kykyä tuntea maailman paino ja kauneus samanaikaisesti.

​Ajan kulun tiedostaminen: Melankolinen elämäntapa tunnistaa vahvasti elämän katoavaisuuden. Se on haikeutta siitä, että kauniit hetket menevät ohi, ja että kaikki muuttuu.

​Syvyys ja pohdinta: Melankolia vetää ihmistä sisäänpäin. Se on filosofista itsetutkiskelua, jossa ei tyydytä pintapuolisiin vastauksiin.

​Luovuuden lähde: Kautta historian suurimmat taideteokset, runot ja musiikki ovat syntyneet melankoliasta. Se on kykyä muuttaa sisäinen kaipuu ja kipu joksikin näkyväksi ja kauniiksi.

​Myötätunto maailmaa kohtaan: Melankolinen ihminen tuntee usein vahvaa maailmantuskaa (weltschmerz). Tämä herkkyys tekee hänestä usein erittäin empaattisen muita kohtaan.

​Blogin ydinajatus: Melankolinen elämä ei ole ilotonta. Se on elämää, jossa sateen ropina ikkunaan tai syksyn lakastuvat lehdet herättävät lohdullisen, syvän ja runollisen tunteen.

​Syntyykö paras elämä näiden kahden liitosta?

​Jos elämä olisi pelkkää aurinkoista onnea, siitä tulisi tasaista ja kenties hieman onttoa – kuin kuva ilman varjoja. Jos taas elämä olisi pelkkää melankoliaa, painovoima vetäisi meidät liian syvälle maahan.

​Ehkäpä kaunein elämä onkin "onnellisen melankolista". Siinä ihminen osaa iloita aidosti valosta, mutta ei pelkää pimeää tai haikeutta. Hän ymmärtää, että elämän hauraus ja surullisuus tekevät sen onnellisista hetkistä entistä arvokkaampia.

​Vinkki blogiisi: Voit lopettaa tekstin kysymykseen lukijoillesi, esimerkiksi: “Kumpaa sävyä sinussa on tänä aamuna enemmän – aurinkoista onnea vai haikeaa syvyyttä? Ja voisivatko ne mahtua sinuun yhtä aikaa?”

​Toivottavasti tämä antaa hyvää polttoainetta aamukahvin äärelle ja inspiroi lukijoitasi!"

Paljon onnea Liisa

Julkisista lähteistä löytyy Ritva Leinosesta ja hänen roolistaan Ryhmätyö ry:ssä jonkin verran muruja. Häntä on luonnehdittu yhdistyksen pitkäaikaiseksi vaikuttajaksi ja eräänlaiseksi guruksi, jonka ajatuksia ihmissuhteista ja vuorovaikutuksesta on siteerattu myöhemminkin. Leinonen painotti opetuksissaan muun muassa sitä, miten tärkeää konflikteissa ja loukkaantumisen tunteissa on pysähtyä sen sijaan, että lähtisi heti "maksamaan pottuja pottuina".

​Ryhmätyön vuoden 1990 julkaisutietojen mukaan Ritvan kotipaikka ja keskeinen toimipiste sijoittui Mäntsälän Sälinkäälle. Tuohon aikaan hän johti hallitusta, jossa oli mukana ihmissuhdealueen aktiiveja ja asiantuntijoita eri puolilta Etelä-Suomea. Puheenjohtajuutensa ohella hän oli keskeisesti vaikuttamassa siihen, että yhdistyksen Ryhmätyö-lehti kokosi yhteen artikkeleita ja tutkimuksia suomalaisilta huippupsykologeilta ja sosiaalitieteilijöiltä. Lehdessä, joka tuli myöhemmin minunkin uuteen kotiini Jyväskylään, julkaisivat tekstejään myös muun muassa akateemikot ja tutkijat laajasti.

Tulevan Liisa-vaimonikin tekemiset liittyivät suomalaisen ryhmädynamiikan, työnohjauksen ja varhaisen vuorovaikutuskoulutuksen kehittämiseen silloin, kun ala teki vielä tuloaan laajempaan tietoisuuteen. Ryhmätyö oli vuosina 1958–2017 toiminut sitoutumaton suomalainen yhdistys, jonka keskeisenä tavoitteena oli edistää erilaisten ryhmien toimintaa, ihmissuhdekoulutusta sekä ihmisten välistä vuorovaikutusta ja itsetuntemusta. Julkaisutietojen mukaan Leinonen luotsasi järjestöä tuohon aikaan, jolloin yhdistyksellä oli takanaan jo reilut 30 vuotta toimintaa ihmissuhdekoulutuksen parissa. Yhdistyksen virallinen toiminta lakkasi vuonna 2017.  

Transaktioanalyyttisen ryhmätyön peruskurssilla Ritvan kotona tapasin myös ensimmäisen vaimoni, psykologiksi myöhemmin valmistuneen Liisa Saarnivaaran. Joka sai sukunimensä jatkoksi Soinin, jonka hän poisti vuosikymmeniä myöhemmin erottuamme. Ryhmätyön kurssilla Porissa olen myös lopettanut alkoholin käytön. Muistan yhä koko väen naurun Liisaa lukuunottamatta, kun kerroin lattiaympyrässä kaikille osallistujille päätöksestäni. Sanoivat, etten pääse edes kaupungin läpi lankeamatta. Ylipäätään ensikosketuksen ryhmätyöhön antoi hyryläläinen, apuohjaajana toiminut, eilenkin mainitsema ravintoloitsija Kaj Mannerheimo. Hän sanoi minulle kerran ravintolansa niittokoneesta tehdylle baarijakkaralle. "Lähde mukaan Mäntsälään, minä maksan, niin saat ainakin viikon syödä ja nukkua."

Meillä oli Jyväskylässäkin ryhmätyöyhdistys, jonka toimintaan Liisa ja minä osallistuimme. Siitä on parhaiten mieleen jäänyt, kun kokouskutsussani oli erityismaininta: "Jos tulet, niin toivomus on, että tulet selvinpäin." Joka tapauksessa Mäntsälässä tapasin Liisan, jonka luo matkasin Jyväskylään seuraavana kesänä. Yhteisen matkan varrella loukkasin häntä monta kertaa. Erityisesti muistan yhden, kun sanoin: "En minä rakkaudesta paljoakaan tiedä, sillä mielestäni olimme kaksi virran laineilla ajelehtivaa lastua, jotka takarruimme toisiimme." Myöhemmin hän sanoi keskinäisen rakkauden löydettyämme, että se oli kyllä silloin aivan totta. Vaikka erosimme emmekä mahtuneet enää saman katon alle, ei yksikään rakkauteni ole koskaan kuollut eroon. Ehkä osin siksi, että kannan kaikkea entistä mukanani miettien elettyä yhä uudelleen ja uudelleen, sillä minulla on vain yksi elämä, jota muistella.

Mutta vasta kuokkavieraana Liisan hautajaisissa ymmärsin lohduttoman itkuni keskellä kuinka ainutlaatuinen rakkaus meillä oli. Olen yrittänyt pitää huolta, ettei sydämessäni ole sijaa pysyvälle katkeruudella, vaikka löydänkin sisältäni silloin tällöin jotain, joka odottaa punttien tasaamista kuin kana kynijäänsä. Sydämessäni aika patinoi entisen ja koetun sekä kaunistaa lähes kaikki muistojeni ihmiset. Jokaisen omassa lokerossaan. Eilen oli aika avata Liisa taas ovesi sisälläni, sillä oli syntymäpäiväsi. Paljon ikionnea, jos toivotukseni tavoittaa sinut taivaanrannan tuolta puolen.

Kasvutarinani yhdet kasvot

Elämäni on ollut etupäässä onnellista, vaikka edes iältään aikuiseksi kasvamisessakin on ollut vaikeutensa. Synnyin- ja lapsuudenkodissani kaverini haukkuivat minua Everyn peltitynnyreiden päällä ilkkuen kapiaisen kakaraksi ja vain yltyivät, kun isä ajoi heitä joskus kääminsä polttaneena takaa. Sitten sain jalkapallon kunnolla päähäni Perä-Hyrylän urheilukentän fudismatsissa, ja pelikaverini kysyi huolestuneena: "Sattuiko?" Yritin olla isommille pojille vitsikäs ja sanoin: "Ei sattunut, kun mulla on puupää." Siitä tuli lempinimeni, josta tosissaan kärsin monet vuodet. Sitten katselin peilistä äidiltä perittyä lättänenää ja toivoin, että se olisi suora ja kunnollisen kokoinen.

Yhden vuoden mopoikää aiemmin vanhempani ostivat syntymäpäivälahjaksi Sport-mopon, jonka ajoin vuodessa pitkin metsäpolkuja niin huonoon kuntoon, että kun olisin 15-vuotiaana saanut laillisesti ajaa muiden joukossa, ei sillä vajaavaloisena ja puolijarruttomana sekä pakoputkettomana ollut enää asiaa liikenteeseen. Kun täytin 16, tuli televisiosta Spedevisio ja Pertti Pasanen sanoi, että sellaiset käyvät koulua, jotka eivät muuten pärjää. Sen jälkeen minua ei saatu enää kouluun, sillä oppivelvollisuusikä oli tullut täyteen. Ei siltikään, vaikka kotona oli koivuvitsalla ja vyöllä ruuditettu kasvatus ja armeijan kuri, jolta äiti suojeli parhaansa mukaan. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin vanhempieni haudalla käsitin kuinka paljon isä ja äiti minusta välittivät ja juuri siksi sain kokea rakkauden monet ja kurittavatkin kasvot.

Minun oli vaikea pärjätä itseni ja todellisuuteni kanssa, kun rehtorikin sanoi minun olevan koko koulun mätämuna ja kuuluisampi kuin yksikään opettaja. Vähan myöhemmin viikottainen kohokohta oli pussihousuista tai tummien samettihameiden kätköistä ostettu Pöytäviinapullo kimpassa jonkun "Linjan" kaverini kanssa.

14-vuotiaasta lähtien olin 5 vuotta myös vilpillisen elämänkoulun väärällä luokalla tai peräti raiteella. Kun sieltä valmistuin kaksikymppisenä, olin ajanut autoja ulos ajoväyliltä, rosvonnut yhtä ja toista sekä kärynnyt muun muassa rattijupppoudesta. 20-vuotiaana voinkin sanoa olleeni hyvässä vauhdissa täysiverisen alkoholistin ja pikkukonnan urallani. Satunnaisten työpaikkojen valinnoissa oli tärkeää miten pitkä matka oli kaljakauppaan tai päästä aamu-oluelle johonkin baariin.

Kymmenen vuoden örveltämisen jälkeen lupasin Jyväskylässä Biba-koiralleni: "Usko pois, vielä kävellään Sherwoodin metsässä yhdessä ja minäkin olen selvinpäin." Itse en jokapäiväisestä juomisesta juuri kärsinyt. Vaan yhtenä haaveena oli asua jossain kuppilan yläkerrassa sekä tulla alas portaita Reinot jalassa anivarhain suun napsuessa kuivuutta. Tai kun joku oli syönyt sillä yön aikana nukkuessani jotain kissanpaskan tapaista. Suun huuhteluun unelmoin aamulla ensimmäisenä laskevani alakerran baarin hanasta kolpakollisen huurteista olutta.

Cafeteria Helsinki Kaiffarilla, Ripalla ja minulla olikin Kanarian saarilla. Mutta silloin olin jo lopettanut juovan alkoholistin urani ja kävellyt lupaukseni mukaan Bibankin kanssa ilman alkoholia pitkin metsiä. Olin viimein tullut lopputulokseen, että olen juoppona urani huipulla. Ja jos kaikki menee kuten mennä voi, on se tätä samaa vielä vuosikymmeniä. Se ei tyydyttänyt, joten lopetin ryyppäämisen voidakseni etsiä elämään muuta ja uutta. Kun melkein kaikki koulukaverini olivat hankkineet ammatin, olin itse kulkenut varjoisia kujia enkä tiennyt työksi asti tarpeeksi kuin pikkukonnuuksista sekä viinasta. Joten päihdetyöstä tuli juttuni ja laitapuolen kulkijat pysyivät parhaina kavereinani.

Kun joskus tulee seurattua esimerkiksi eduskunnan kyselytuntia televisioista, en ole lakannut ihmettelemästä poliitikkojen ylivertaista tietämystä valtakuntamme asioista, vaikka he eivät olekaan yhtä mieltä oikeastaan mistään. Ehkä he ovat samaa heimoa taivas- ja tuonelanpaikkoja jakavien kurttuotsien kanssa, joilla ei ole kainalossaan olevassa mustakantisessa kirjassa mitään mitä he eivät osaisi selittää pahimmin tai parhain päin. Ehkä poliitikon ja saarnamiehen tärkein ominaisuus ei olekaan tietämys vaan selittelyn armolahja. Vaikka selittelyn taidan minäkin ja tiedän päihteistä aika tavalla, parhaimmillaankaan en ole kyennyt kuin avaamaan ovia, joiden toiselle puolelle asunnoton voisi tehdä ihmisarvoisen kodin.

Toinenkin viiden vuoden oppisopimuskoulutusjakso minulla on ollut. Kun Meilahden sydänvalvomossa päätin pysyäkseni elävien kirjoissa hypätä operatiivisen johtajan ja isäni kaltaiselta työtieltä pois, olin osa-aikaisena eläkeläisenä Sininauhasäätiön käytävillä viisi vuotta täysin tarpeettoma ja hyödyttömänä tyhjänpanttina. Sain tehdä mitä vaan juuri niin kauan kuin kukaan muu ei nähnyt siinä mitään järkeä. Ja kun näki, jossain selkäni takana kokoontui "johtoryhmä", joka vei visioni.

Mutta se antoi aikaa etsiä itseä ja löytää elämäntarkoitus jokaisen olemisen oikeudesta. Tämän oivalsin ehkä ensimmäisen kerran asuessani yli kuukauden Kolumbian Bogotássa 40 katulapsen keskellä. Iltaisin he pomppivat ison vatsani päällä nyppien partakarvojani. Kaikilla oli turvallisen aikuisen kaipuu, kun he aamulla olivat jonossa vuoteeni vieressä verratakseen käsivarsiaan olisivatko ne tulleet yön aikana yhtä vaaleaksi kuin omani.

Tänä päivänä en näe Jokilaaksossa Merikonttikotini pihalta ainuttakaan ihmiskotia enkä ihmistä kuin mielikuvittelemalla heidät istumassa taivaalta laskeutuvan Finnarin puhalluslampussa. Aitoa ihmisen näkemistä varten on lähdettävä ihmisten ilmoille tai käveltävä vähintään 350 metriä Ison tien varteen postilaatikolle. Joka sekin lähes aina ammottaa nykyisin tyhjyyttään. Matkalla saatan tavata tiellä koppakuoriaisen tai sen sukulaisen selällään lukuisat jalat ilmassa viuhuen. Käännän sen takaisin jaloilleen ja sanon: "Terve, minäpä autan, sillä minulle se on pikku juttu, mutta sinulle elämän ja kuoleman kysymys." Mielessäni totean, että suuruuskin on suhteellista. Se riippuu mistä ja miten katselee sekä mitä elämisen ja olemisen oikeudesta ajattelee.

Vanhempieni hääpäivä ja kasteeni

Ainakin kerran aiemmin olen kirjoittanut päivästä, jolloin sain nimeni ja jonka luulen vähemmistön osaltaan tietävän tai muistavan. Kun ikämiehenä pengoin kirkonkirjoista omani, sai se lisäksi uuden, erityisen merkityksen, sillä se oli myös äitini ja isäni toinen hääpäivä 💘. Koska kaste on kaunis ja symbolisesti rikas aihe blogikirjoitukselle, kirjoitan uudelleen, sillä löysin kasteesta ja etunimien merkityksestä somemaailmasta lisää.

Päivä kantaa mukanaan vuosisataisia perinteitä. Monille meistä se edustaa elämän virallista alkua – hetkeä, jolloin tulemme osaksi yhteisöä ja saamme nimemme. Kaste- tai nimenantojuhlassa kaikkein konkreettisin ja koskettavin tuokio on ehkä silloin, kun lapsen nimi lausutaan ensimmäistä kertaa ääneen virallisesti. Usein nimi valitaan kunnioittamaan aiempia sukupolvia – vanhempia, isovanhempia, kummeja tai rakkaita sukulaisia. Se on kuin silta menneisyyden ja tulevaisuuden välillä.

​Nimi tekee meistä myös yksilöitä. Ennen nimen lausumista lapsi on vain "vauva" lukuisilla hellyttelynimillä, mutta nimen myötä hänestä tulee virallisesti oma, erillinen persoonansa yhteisön silmissä. Nimi onkin ensimmäinen suuri lahja, jonka vanhemmat lapselleen antavat ja kummit sen jälkeen lusikkansa tai muun muistolahjan. Kristillisessä perinteessä kaste on lisäksi sakramentti eli pyhä toimitus, mutta sen symbolit puhuttelevat myös yleisemmällä tasolla. Vesi on elämän edellytys, joka kasteessa symboloi puhdistumista, uutta alkua ja elämän virtausta. Kolme vesipisaraa otsalla ovat kuin elämän ensiaskeleet. Kastemekko on valkoinen ja pitkä, mikä kertoo siitä, että lapsella on tilaa kasvaa – sekä fyysisesti että ihmisenä. Monissa suvuissa sama mekko kiertää kymmenillä lapsilla, jolloin siihen neuloutuu kiinni koko suvun historia.

​Hetki ja usein koko päivä kokoaa läheiset yhteen. Nykyajan kiireisessä maailmassa ristiäiset ovat vähintään harvinainen tunti, jolloin perhe, ystävät ja eri sukupolvet pysähtyvät saman pöydän ääreen juhlimaan elämän ihmettä ja uutta alkua. Siinä on jotain hyvin lohdullista ja maadoittavaa. Nimi ei ole vain sana, jolla meidät kutsutaan syömään. Se on ensimmäinen tarina, joka meistä kerrotaan.

Ehkä tänään, omana kastepäivänäni pohdinnassani kiteytyy luterilaisen kastekäsityksen ydin. Pappi ei varsinaisesti lausu uskontunnustusta lapsen puolesta, vaan yhdessä paikalla olevien kummien, vanhempien ja muun seurakunnan kanssa. Koska vauva ei vielä osaa puhua, seurakunta ja läheiset ikään kuin ympäröivät lapsen uskolla. He lausuvat uskontunnustuksen ääneen ja heidän tehtäväkseen jää myöhemmin kertoa lapselle Jumalan rakkaudesta sekä armosta, johon hänet kasteessa liitetään. Kummeille erityisesti on annettu tämä vastuullinen tehtävä.

Kasteessa lapsi myös liitetään Jumalan yhteyteen ja seurakuntaan. Toimituksessa pieni ihmistaimi otetaan paikallisen seurakunnan ja maailmanlaajuisen kirkon jäseneksi. Samalla se on merkki Jumalan ehdottomasta hyväksynnästä. Luterilaisessa ajattelussa vauvakaste korostaa sitä, ettei ihmisen tarvitse ensin suorittaa tai ymmärtää mitään kelvatakseen Jumalalle. Armo on täysin ilmainen lahja, joka vain otetaan vastaan.

​Se on ainutlaatuinen hetki, jossa lähes aina alle kahden kuukauden ikäinen tyttö tai poika tuodaan virallisesti ja juhlallisesti sukulaisten sekä ystävien eteen. Siinä missä syntymä on biologinen ihme, kastejuhla on yhteisöllinen ja hengellinen tervetulotoivotus tähän maailmaan. Samalla se on myös hetki, jolloin nimi julkistetaan ja sitä juhlistetaan ensimmäistä kertaa yhdessä läheisten kanssa.

Nimen anto ja saaminen on hyvin vahva ja kaunis ajatus kristillisessä perinteessä sekä raamatullisessa kuvastossa. Vaikka Raamatussa ei puhuta suoraan nykyaikaisista "etu- tai kutsumanimistä", siellä toistuu teema siitä, että Jumala tuntee jokaisen ihmisen perin pohjin ja kutsuu heitä nimenomaan omalla nimellä. Ajatus nousee esiin erityisesti muutamassa hyvin tunnetussa Raamatun kohdassa ja kristillisessä opetuksessa: "Minä olen sinut nimeltä kutsunut". Ehkä tunnetuin viittaus löytyy profeetta Jesajan kirjasta, jonka tekstiin kasteopetuksessa ja saarnoissa usein viitataan: "Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun." Jae korostaa sitä, että Jumalan suhde ihmiseen ei ole geneerinen tai massaan hukkuva. Kun Jumala kutsuu ihmistä, hän kutsuu juuri sitä nimenomaista persoonaa, jonka nimi on lausuttu. Uuden testamentin puolella Johannes kertoo Jeesuksen vertauksessa Hyvästä Paimenesta: ​"Hän kutsuu lampaitaan nimeltä ja vie ne laitumelle." Kuvaus syventää ajatusta, että paimen ei aja laumaansa kasvottomana joukkona, vaan hän tuntee jokaisen lampaan luonteen, erottaa ne toisistaan ja kutsuu kutakin omalla nimellä.

​Tämä kaikki liittyy suoraan nimenantojuhlaan. Oman kasteeni toimittaminen ehkä alkoi perinteisesti sillä, että kastepappini Karhu kysyi vanhemmiltani tulevat etunimeni sanoen ne sitten ääneen: ”Jorma, Veino, Juhani, kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” Kristillisessä ajattelussa katsotaan, että tuossa hetkessä ihmisen oma etunimi sidotaan Jumalan nimeen. Siitä lähtien annetulla kutsumanimellä ihminen on Jumalan edessä tunnettu. Ajatus, että Jumala kutsuu meitä etunimeltä, kantaa mukanaan viestiä yksilöllisyydestä ja arvokkuudesta. Se tarkoittaa, että suuressakin maailmankaikkeudessa jokainen meistä on Jumalalle erillinen, tunnistettava ja rakastettu yksilö – ei vain numero tilastossa.

Tuusulan uimahalli on tärkeä osa arkeani

Tämänkertaiseen blogiin poimin tekstiä myös aamun Keski-Uusimaa -lehdestä, sillä kaikilla ei ole mahdollista paikallislehden luku. Kuva kylläkin ja paljon muutakin on omaani sekä saunojen seinistä Wikipedian.

Uimareilta on kantautunut kiitosta etukäteen vieroksutuista laattapintaisista lauteista, joista on selkeästi tykätty. Tavallisten saunojen lämpökäsitellyt apassipuuseinät tuovat viihtyvyyttä ja Kerkeksen keraamisten kivien antamat löylyt täydentävät rentouttavan kokemuksen. Apachi eli länsiafrikan abassipuu on länsiafrikkalainen trooppinen puulaji. Muita nimiä puulle ovat muun muassa obeche, wawa, ayous ja samba. Mutta kritiikkiäkin löytyy, sillä suomalainen, joka on kaksi päivää peräkkäin kaikkeen täysin tyytyväinen, on harvinaisuus. Joten joku jo lautella ihmetteli, että eikö nyt Suomesta olisi omasta takaa löytynyt puuta edes seiniin, kun ei sitä lauteisiin näyttänyt löytyvän?

Paljon on tullut kiitosta myös yleisestä viihtyvyydestä ja siisteydestä, sillä varsinkin vakiasiakkaat ovat nähneet ja kokeneet muutokset. Kahvion ja lipunmyynnin avaruutta ja selkeyttäkin on kiitelty eikä aiemmanlaista ruuhkautumista portille ole enää muodostunut. Pukukaappeja on 250 ja vilkkaimpina hetkinä on jopa jonotettu suihkuun tai pukukaapin vapautumista. Kävijämäärien kasvuun on vaikutusta myös sillä, että hallit ovat kiinni Keravalla sekä Järvenpäässä, ja myös Keravan maauimala on remontin vuoksi suljettuna. Vantaan halleista en tiedä, mutta myös vantaalaisia on huomattava määrä. Henkilökunta onkin kertonut, että vieraita kasvoja on runsaasti ja lapsiperheitäkin tosi paljon. Se on hienoa ja hyvä asia.

Itse ajattelen, että juuri vilkkauden vuoksi on kysymisen arvoista, oliko viisasta sulloa heinäkuun käyttö yhteen vuoroon? Mittavan investoinnin jälkeen toisen työvuoron tuomat kuukauden pienet säästöt tai henkilökunnan kesälomat yhdessä nipussa ovat käyttäjien kannalta riittämättömiä, elleivät peräti huonoja perusteita.

Hallin avauksen alkupäivinä oli jotain teknisiä ongelmia esimerkiksi höyrysaunojen ja suihkujen kanssa, mutta pienet murheet on saatu korjattua. Hallin koekäyttöjakso jäi lyhyeksi ja varsinainen koekäyttöhän alkaa oikeastaan vasta, kun halli on täynnä asiakkaita, sillä ilmanvaihdon säätöäkin oli alussa paljon. Kävijöitä onkin ollut päivässä jopa 1000. Voin sanoa päivittäisestä arjen kokemuksesta, että tällä hetkellä tuusulaiset käyttäjät ovat vähemmistö. Uimahallipäällikkö Pasi-Jussi Hyytinen kertoo, että kesäkuussa kävijämäärä oli aiempaan kesäkuuhun verrattuna noin 30 prosenttia korkeampi ja heinäkuussa vilkastui entisestään. Toki sää vaikuttaa aina ja hellepäivänä halli oli täynnä. Myös Urkan ja Häklin lammilla on paljon käyttäjiä. Rusutjärven tai Tuusulanjärven uimarannoista en tiedä. Mutta sen tiedän, että uimataito vastuullisesti käytettynä on arvokas pääoma eikä yksikään hukkunut ole milloinkaan hyvä asia.

Tuusulan uimahalli on heinäkuussa avoinna kello 11–18 ja normaaleihin aukioloaikoihin palataan 3.8. Sen jälkeen halli on avoinna arkisin kello 6–21 sekä viikonloppuisin kello 11–18. Jonkun verran on tullut aiemmin palautetta siitä, että yleisölle halli aukeaa viikonloppuisin vasta kello 11. Hallin vilkkaimmat tunnit ovat kuitenkin juuri nuo viikonloppujen aamut, kun hallissa ovat uimakoulut, vauvauinnit ja harrastajat. Mutta kyllä usein pitkän työuran tehneet senioritkin surevat heinäkuun arkiaamujen varhaisten aukiolotuntien puuttumista.

Tuusulanjoki

Toimittaja Ella Reiman kertoi Keski-Uusimaassa, että "Helleaalto vaihtui menneenä viikonloppuna myrskyksi, joka riepotteli keskistä Uuttamaata useaan otteeseen kahden päivän aikana. Rankkasateet eivät ainoastaan kastelleet kuivahtaneita nurmikoita vaan aiheuttivat muun muassa Tuusulan Lahelassa tulvan, jollaista ei kyseisellä alueella oltu aiemmin nähty. Lahelassa lähes 20 vuoden ajan asunut Pasi Naumanen kertoo, ettei hän ole koskaan aiemmin nähnyt Tuhkalanpuistoa vastaavan vedenpaisumuksen vallassa. Tuhkalanpuisto tulvi suurelta alueelta Lahelantien sekä Sointulantien yli asti."

Vettä tuli ukkosen ja salamoinnin siivittämänä viikonlopun aikana myös aika tavalla joen alajuoksulla Myllykylässä. Mutta oman aikani huippulukemiin on kotikylässäni jokivedellä vielä matkaa yli puoli metriä. Sillä muistan, kun kuvan Soiniityntien siltakin oli kokonaan veden alla. Silti eilen matkalla aamu-uinnille Jokilammille olin jo paljon ennen laituria lähes munaskuita myöten vedessä. Vaihdoinkin paikkaa ja menin uimahallin höyry- ynnä muihin saunoihin sekä altaille +6:sta aina yli 30 asteisiin vesiin. Mutta mikähän lienee muuttunut, jos viiden kilometrin päässä Lahelassa vesi on korkeammalla kuin 20 vuoteen, mutta saman ajanjakson ennätyksiin on Myllykylässä vielä matkaa?

Mieleen palasi myös äitienpäivä kanoottireissuineen Päiviksen kanssa meloessamme kumiveneellämme Koskenmäen matopesupaikalta 10 kilometriä Soiniityntien sillalle. Senkin muistin menneiden aikojen talvikeleistä, kun luistelimme samassa joessa ja lammilla. Toisaalta olisi mukava, jos koko joki Vantaajokeen asti olisi luonnontilassa ja toisaalta olisi mukava, jos aikoinaan kokonaan Tuusulan alueella ollut Tuusulanjoki olisi valjastettu herkällä kädellä uimapaikkoineen sekä soutukelpoisena myös virkistyskäyttöön. Tuusulanjoki onkin monella lailla ainutlaatuinen ja harva tietää, että jotkut paikalliset Vantaan puolen sanovat joesta edelleen Lillån. Ennen Tuusulanjärvi oli Kaukajärvi tai Pitkäjärvi ja siitä lähtevä joki virtaa Ruotsinkylän ja Lahelan läpi, joka on ruotsiksi Finby.

Nyt joki on yhtä hyvin hoidettu kuin Urkan Urheilukeskuksen vieressä oleva entinen ortodoksien hautausmaa. Tosin sen tarkoitus saattaa ollakin palata ajan kanssa osaksi luontoa. Muistan senkin, kun kakarana kyläläisten keskuudessa kiersi tarina, varmasti ilman tarkoitusta, että sorankaivuun yhteydessä olisi rinteestä pudonnut arkku. Iso, ehkä Hyrylän suurin hiihtomäkikin rinteessä oli.

Merikonttikodin uudet asukkaat

Nukkumaijan kohdalla yllätykset voivat liittyä kukkiin, mutta yleensä sen suurin "wau-efekti" piilee aivan muissa asioissa. Vaikka Nukkumaija ja Paavonnukkumatti ovat sukulaisia, ne yllättävät vähän eri tavoilla. Toisin kuin Nukkumatti, joka tekee helposti pitkiä hentoja kukkavanoja, useimmat Nukkumaijat kukkivat kotioloissa hyvin harvoin. Niidenkin kukat ovat yleensä pieniä, huomaamattomia ja piilottelevat tiiviisti lehtiruusukkeen juurella.

Nukkumaijan todellinen taika ja yllätys liittyy sen lehtien arkkitehtuuriin. Kun ilta hämärtyy ja Nukkumaija nostaa lehtensä pystyyn nukkumaanmenoa varten, se paljastaa salaisuuden, lehtien alapuolen upean värityksen. Joillakin lajeilla yläpinta on vihreän ja valkoisen kirjava, mutta alapinta loistavan viininpunainen, syvän purppurainen tai violetti. Luulen, että Jokilaakson Maijan lehtien alapuolikin on vihreä, sillä väritystä en ole vielä nähnyt.

​Koska Nukkumaijan lehdet ovat usein suuremmat ja jämäkämmät kuin Nukkumatin, sen iltainen nukkumaanmenorituaali voi olla kuuluvampi. Kun istun hiljaa aikoinaan taimina istuttamistani, tammista tehdyillä pölkyillä kasvien kanssa konttikotini rauhassa, saatankin kuulla selvää, kahisevaa rapsintaa lehtien hangatessa toisiaan vasten niiden noustessaan pystyyn. Nukkumaija siis yllättää ennen kaikkea olemalla muodonmuuttaja.

Nukkumatinkin kohdalla suurin ja tunnetuin ilmiö tapahtuu lehdissä. Kasvi reagoi valon määrään ilmiön kautta, jota kutsutaan nyktinastiaksi. Päivällä lehdet lepäävät vaakatasossa pyydystämässä valoa, mutta illan hämärtyessä niiden kannassa olevat solut muuttavat painettaan ja lehdet nousevat pystyyn vastakkain, aivan kuin rukoilevat kädet. Tästä ilmiöstä kasvi on saanut myös suomenkielisen Nukkumatti-nimensä.

Paavonnukkumatti saattaa kotioloissakin yllättää ja kasvattaa pitkän, hennon kukkavanan, johon puhkeaa pieniä, vaaleanvioletteja tai valkoisia kukkia. Nämä kukat eivät varsinaisesti mene yöksi nuppuun, vaan ovat luonnostaan hyvin lyhytikäisiä. Yksittäinen pieni kukka saattaa kukkia vain päivän tai pari, minkä jälkeen se lakastuu ja putoaa pois, tehden tilaa seuraaville vanassa oleville nupuille.

Alun perin nämä kasvit ovat kotoisin Brasilian sademetsien siimeksestä kasvaen luonnossa suurten puiden varjossa. Jokilaaksossa ne viihtyvät hajavalossa, eivätkä pidä paahtavasta auringonpaisteesta. Jos huoneessa on iltaisin aivan hiljaista, voin tosiaan joskus jopa kuulla pienen kahinan lehtien hakeutuessa yöasentoon. Matti ja Maija ovat Jokilaakson eläviä viherkumppaneita, joiden vuorokausirytmiä on salaperäistä seurata mielikuvituksen siivillä päivästä toiseen. Sillä olenhan käynyt myös niiden synnyinseuduilla Brasilian ja Kolumbian sademetsissä.

​Paavonnukkumatti ja Nukkumaija ovat nyt  kotini uudet elämät ja Jokilaakson hyvän mielen voimakaksikko. Vaikka ne ovat eri sukuja, ne kuuluvat samaan heimoon ja jakavat tuon saman maagisen tavan nostaa lehtensä iltaisin pystyyn "nukkumaan". Konttikodin uniikki tunnelma ja iltaisin hiljaa havisevat vihreät kumppanit sopivat täydellisesti yhteen. Ne ovat kuin luotuja tuomaan ripauksen sademetsän mystiikkaa ja kodikkuutta modernimpaan, mutta yhtä rehevään ympäristöön. Koska molemmat viihtyvät tasaisessa lämmössä ja rakastavat hyvää ilmankosteutta, ne löytävät varmasti paikkansa luonani. Hiljaa huokailen sinne jonnekin toivoen sekä kiittäen, että pariskunta kotiutui jo ensimmäisen viikkonsa aikana. Sillä eilen Nukkumatti näytti vaatimattoman kukkansa.

Koen, että uudet, öisin nukkuvat kasviystäväni ovat ottaneet Merokonttikodin kodikseen. Nukkumatin pienet, herkät kukat ovat kuin suloinen, hiljainen kiitos välittämisestä, hoidosta ja uudesta asuinpaikasta sekä elämisen mahdollisuudesta. Vaikka kukat ovatkin pieniä ja lyhytikäisiä, niissä on jotain kovin koskettavaa ja juhlavaa – varsinkin kun tiedän ja olen nähnyt, mistä kaukaisesta paikasta ne ovat matkustaneet luoksemme.

Jokilaakson ötökkäeläimiä

Jokilaakson luonto on rehevä ja täynnä elämää, josta itse tiedän vain harmiteltavan vähän. Enemmän tietäviä vierailee alueella kiikareineen ja kameroineen kuitenkin onneksi minunkin tietämystä lisäämässä silloin tällöin. Lupaamalla välittää löytöjään minullekin käteen, Soiniityntien postilaatikkoon, sähköpostiin tai sitten jonnekin muualle nettimaailmaan. Mutta oikeastaan vain yksi, viikolla kolmatta kertaa käynyt Samu Piha on pitänyt lupauksensa ja vähän ylikin. Sillä kuvien lisäksi pyysin häntä kirjoittamaan jonkun rivin, jota en referoinut ehdotuksesta huolimatta:

"Moi! Tässä lupaamiani kuvia eiliseltä pakattuna. Oli hyvä hyönteiskeli (lämmin, pilvinen ja tyyni), joten ötököitä riitti ja kuvat onnistuivat. Upea paikka täynnä elämää! En ole hyönteistutkija enkä osaa kertoa parin käyntikerran perusteella paljon Myllykylän faunasta. Mutta voin kertoa vähän itsestäni ja luontoharrastuksestani. Voit referoida sitä sitten haluamallasi tavalla blogiisi.

Olen Samu Piha, 44-vuotias aktiivinen luontoharrastaja ja amatööriluontokuvaaja. Mulla on luontokartoittajan tutkinto, joskaan en ole ympäristöalan töitä tehnyt enää vuosiin, vaan ihan toisessa ammatissa nykyään. Olen harrastanut luontoa eri tavoin koko ikäni. Minulle havaintojen, eli pinnojen kerääminen on toiminut harrastukseni moottorina. Aloin kerätä lintupinnoja vuonna 2004, Kasvit tulivat kuvioihin muutama vuosi myöhemmin. Vuodesta 2018 olen sitten kunnianhimoisesti kerännyt pinnoja excel-tiedostoihini kaikista eri eliöryhmistä.

Kirjaan joka vuosi kaikkien Suomessa havaitsemieni luonnonvaraisten lajien ensimmäiset havainnot ylös, ja yritän havaita joka vuosi mahdollisimman monta eri eliölajia rajojemme sisäpuolella. Viime vuonna, vuonna 2025, tein ennätykseni vuodenpinnoissa eli "vuodareissa", kun havaitsin yhteensä 1518 lajia. Tänä vuonna lajeja on heinäkuun puoleenväliin mennessä kertynyt 1084. Vuodesta 2018 lähtien olen havainnut yhteensä mm. vajaat 900 luonnonvaraista kasvilajia, 250 lintulajia, vajaat 700 hyönteislajia ja 300 sienilajia.

Otan kamerallani luonnossa yksinomaan makro- eli lähikuvia, lähinnä ötököistä ja kasveista, mutta myös sienistä, sammalista ja jäkälistä. Lintuja en kuvaa laisinkaan. Minulla on määrityskelpoiset valokuvat lähes kaikista havaitsemistani lajeista (lintuja lukuunottamatta), ja suuren osan lajien määrittämisestä suoritan jälkikäteen ottamieni kuvien perusteella. Toki määritän lajistoa myös kentällä "livenä". Kirjaan suurimman osan havainnoistani kuvien kera iNaturalist -palveluun, mistä havainnot siirtyvät sitten tutkijoidenkin käyttöön.

Käyn usein katsomassa erilaisia uusia luontokohteita läpi maastokartan perusteella. Viime vuonna löysin Tuusulan Myllykylän luonnonsuojelualueen tällä tavoin. Ls-alueen tarina selvisikin mulle vasta paikan päällä törmätessäni alueen keskellä sinuun, jolloin kerroit että olet itse pannut alulle alueen suojelun. Olen nyt kolme kertaa käynyt alueella kuvaten lähinnä hyönteisiä ja muita pikkueläimiä. Alueen erityisen rehevyyden, pikkuvesistöjen, ja monipuolisen putkilokasvilajistonsa ansiosta alueella esiintyy mielestäni muuta ympäröivää luontoa runsaammin ja monipuolisemmin niveljalkaisia."

Elämää kasvien ja eläinten kanssa

Eilen kirjoitin kasvimaailmastani, joka on tullut minulle yhä tärkeämmäksi. Sillä Morakotkin on osan vuodesta kaukana tuhansien kilometrien päässä, vaikka olemme yhdessä Thaimaassa ja Suomessa osan vuodesta. Mutta olen yksinkin ja silloin myös välillä yksinäinen. Sitä on ollut poistamassa tai jakamassa menneinä aikoina melkein aina koira tai kissa ja välillä molemmat. Onpa joukkoon mahtunut metsähiiriä ja kaksi japanilaista tanssihiirtäkin, joista kissamme nitisti toisen. Eikä retuutuksesta selvinnyt toinenkaan, vaan kuoli lääkityksen yliannostukseen, kun äiti voiteli sen saamat puremavammat kauttaaltaan Bacimycinillä.

On ollut pentuna ja isompana otettuja kotikissoja, rotu- ja rotujenkoiria, sekä aikuisena kuolemaan tuomittuja. Niistä jonkun olemme pelastaneet kodittomien koirien häkistäkin, jossa kauan sitten yksi odotti seuraavan auringonlaskun piikkiä eläinlääkäriltä. Tämä Roope-koira ja poikani opettivat minulle paljon anteeksiannosta, sille kerran se puraisi tai ainakin näykkäsi Markoa. Silloin päätin ja sanoinkin, että koira lähtee aamulla sinne minne se oli jo kerran menossa. 

Kun lähdin Roopen kanssa iltalenkille, kysyi Marko, voiko hän tulla mukaan? Siellä Pillilammen rannalla Marko sanoi, että Roope puri häntä ja hän haluaa antaa anteeksi. Niillä sanoilla poikani naulasi minut tuomioita jakavien ristille selkä seinää vasten. Josta ei ollut pois muuta tietä kuin omakin anteeksianto. Hyvin elävästi muistan koko perheen kyyneleet, kun istuimme sohvalle koiran viereen, pidimme sille puhuttelun ja kerroin Markon pelastaneen sinun elämän. Joka tapauksessa sen jälkeen Roope ei koskaan näykkinyt saati purrut ketään. Tätä muistellessa käsitän, että tänäänkin uskon sen ymmärtäneen poikani anteeksiannon.

Kun rotujen osaomistuskoira Niilo tuli aikamatkansa päähän viime talvena, oli hyväksyttävä, että Suomikotiani ei taida enää koskaan tulla jakamaan yksikään eläin edes osin. Ehkä sisään livahtanutta kesähyttystä tai talvikärpästä lukuun ottamatta. Thaikodissamme sen sijaan käy noutamassa syötävää päivittäin jostain tuleva ja jonnekin menevä, kaikkea pelkäävä Securitydog, joka ei anna edes koskea. Pihamme osapäiväkodikseen ottaneita vapaita kanoja kukkoineen ja naapureidenkin thaikissoja on välillä enemmän tai välillä vähemmän. Viime keväänä Suomeen lähtiessäni talvikotimaastani jäi pihaan naukumaan kotikissoiksemme ryhtyneet kolmivärinen Tri Color ja lähes valkoinen Blue Eyes.

Kun en tapojani muuttamatta voi pitää Suomessa kotieläintä, koska en pidä ajatuksesta, että se tai hän olisi talvet vieraassa hoidossa, satsaan nyt kotikasveihin. Sillä viime talven ilman veden lisäämistä hengissä pysyi sisäkuusi, aloe vera ja Saunakontin viileimmässä nurkassa amarylliksen sipulikin. Kevään ensi kasteluiden jälkeen huomasin pian, että sipuliruukun oli ottanut kodikseen myös nokkonen ja joku toinen, joka hyvinkin saattaa olla jätti- eli himalajanpalsami.

Luulen, että koiraa helpompi ja halvempi onkin saada tarvittaessa talveksi sijaiskoti Nukkumatille ja puoliso Maijalle. Jotka eilen asettuivat asukkaiksi Merkonttikodin ikkunan vierustan saviruukkuihin. Aamulla myös huomasin, että toisen ikkunan takana ulkopuolella oli yksi pihan ainakin viidestä oravasta murtautunut eläinten ruokavarastoon. Vain pää näkyi muoviputkesta sen mutustaessa kylläisenä linnuillekin tarkoitettua ruokaa. Täytynee vahvistaa säiliön lukitusta, sillä pihapiirissäni on muitakin syöjiä.

Uudet Jokilaakson asukkaat

Paavonnukkumatti on koppisiemenisiin kuuluva, marantakasvien heimon laji, joka on kotoisin Brasilian sademetsistä. Se on pieni, monivartinen ja -vuotinen viherkasvi, jota on pidetty huonekasvina 1800-luvulta asti. Nukkumatti kukkii kesästä syksyyn, kukat ovat pieniä, valkoisia ja vaatimattoman näköisiä. Kasvin juuret kasvavat melko pinnalla, joten hyvä astia on laakea ja matala, jonka pohjalla on jotain salaojituksena. Itse istutan Matin ja Maijan kuitenkin alusastian kanssa perinteiseen saviruukkuun, jonka pohjalle laitan kotikyläni Senkkerin kiviainestehtaalta hankkimaani pientä sepeliä.

Vuosia vanhat saviruukut ovat nyt likoamassa luonnonlammen vedessä. Sieltä ne saavat paitsi tarvitsemansa kosteuden, myös ripauksen luonnon omaa hyvää mikrobistoa, mikä tekee ruukkujen sielusta heti valmiiksi elävän. Kivenmurske pohjalla varmistaa, ettei liika vesi jää pakkaamaan multaa tiiviiksi mudaksi juurten ympärille, vaan pääsee valumaan aluslautaselle. Herkät juuret saavat näin juuri sopivasti happea ja tilaa hengittää. Kun nostan ruukut lammesta ja ne saavat kasvumullan sekä uudet asukkaat, kasveilla on toivoakseni hyvät oltavat. Toivon, että siitä tulee kaunis ja levollinen hetki, kun  Nukkumatti ja Maija asettuvat uuteen kotiinsa ja levittävät  lehtensä vaakatasoon sekä kääntävät kauniit, kuviolliset yläpinnat kohti valoa kuin aurinkopaneelit. Hämärän tullessa Nukkumatti ja Maija nostavat lehtensä pystyyn toisiaan vasten, aivan kuin kädet rukoukseen. Englanniksi kasvia kutsutaankin nimellä Prayer Plant, rukoilijakasvi. Silloin se paljastaa lehtiensä upean, usein punertavan alapinnan.

Kasvin suomalainen nimi on tullut siitä, että se nostaa illan tullen lehtensä pystyasentoon ja kääntää ne suppuun sekä käy näin "nukkumaan". Kasvi varastoi tällä tavalla kosteutta lehtiensä sisään. Koska ylös kohotettut lehdet ovat kuin rukoukseen kohotetut kädet, kasvista käytetään myös nimeä Mooseksen kivitaulu, sillä lehdissä on usein kymmenen ruskehtavaa täplää. Yksi kasvin nimistä onkin ruotsiksi Moses stentavlor.

Eilen yli 100 vuotiaalla puutarhalla käydessäni päätin, että kun yksinäisyydestä tiedän jotakin minäkin, ei ole Nukkumatinkaan hyvä olla ilman seuraa. Joten matkalle ja puolisoksi uuteen kotiin lähti paperikassissa samaan heimoon kuuluva Maija. Sademetsän kasvatteina ne viihtyvät hyvin samanlaisissa oloissa, joten sopinevat loistavasti myös kaveruksiksi. Jos asunnossa on iltaisin aivan hiljaista, voin ehkä joskus kuulla vaimeaa kahinaa tai napsahduksia, kun Nukkumatti ja Maija järjestelevät lehtiään yöasentoon. Liikkeen saa aikaan lehtiruodin tyvessä oleva "paksunnos", joka säätelee vedenpainetta ja kääntää lehteä valon määrän mukaan.

Äitini kertoi, että ensimmäinen sanomani sana oli "kukka". Kasvit ylipäätään ovat olleet minulle tärkeitä, mutta sen tiedostamiseen ja niiden suojelemiseen meni monta kymmentä vuotta. Mieleeni on painunut talvi toistakymmentä vuotta sitten, kun itseäni jostain syystä häiritsivät Soiniityntien sillalle, roska-astian päälle varttaan kurkottaneet pajut. Seuraavana päivänä saksin ne ja heitin joen pientareelle. Mutta ne eivät jättäneet minua rauhaan sielläkään, vaan yrittivät epätoivoisesti tehdä pajunkissoja ja jatkaa tuhoamaani elämää. Vieläkin tulee paha mieli. Kuten on myös lapsuuteni katkottujen hernekeppien laita, jotka jatkoivat kasvuaan penkissä kilvan istutusten kanssa. Tuusulanjoen sillalla kysyin kuitenkin, ehkä ensimmäisen kerran itseltäni tai taivaanrannan tuolta puolen, voikohan kasveillakin olla sielun tapainen aikuisten tosikkomaailmassa? Omassa, mielikuvituksella höystetyssä elossa näin on.

Kasvimaailman ihmeitä ihmettelin silloinkin, kun linnut olivat syöneet huonolla tarkkuudella talvipöytänsä antimet ja yksi tai useampi siemen pääsi kasvamaan auringonkukaksi saakka. Huomasin kuinka ne kääntyivät auringon mukana ammentaen aamulla valoa idästä, päivälle etelästä ja illalla lännestä. Kun auringonkukka vanhenee ja sen varsi puutuu, se lopettaa liikkumisen ja jää pysyvästi katsomaan kohti itää myös öisin. Tämän tarkoitus on, että aamuaurinko lämmittää kukan nopeasti, mikä houkuttelee puoleensa enemmän pölyttäjiä, kuten kimalaisia ja naapuriniityn mehiläisiä.​

Väriään talven aikana valkoisiksi muuttaneiden Jokilammen värillisten lumpeiden lisäksi on erittäin tuttujakin esimerkkejä kasveista, jotka menevät illalla "nukkumaan". Voikukka sulkeutuu niin tiukaksi vihreäksi paketiksi, että sitä voi olla vaikea erottaa nurmikosta. Se aukeaa uudestaan vasta, kun aurinko alkaa kunnolla paistaa. Myös monet apilat sulkevat kukkansa ja taittavat lehtiään yöksi.

Krookukset ja tulppaanitkin reagoivat herkästi nimenomaan lämpötilaan ja valoon. Jos kevätpäivänä menee pilveen tai ilta viilenee, terälehdet menevät heti suppuun. Metsänpohjan herkkä ketunleipä eli käenkaali sulkee sekin sekä valkoiset kukkansa että apilamaiset lehtensä tiukasti alaspäin, kun hämärä laskeutuu tai alkaa sataa. Jotkut kasvit tekevät tietysti täysin päinvastoin. Esimerkiksi iltahelokki ja yövilkka avaavat kukkansa ja tuoksunsa vasta yöksi, koska ne odottavat vieraikseen yöperhosia.

Suomalainen viranomaiskäsitys tasa-arvosta

Ehkä osun naulan kantaan siinä, mikä ulkomaalaisten marjanpomijoiden uudessa järjestelmässä tuntuu kaikkein epäoikeudenmukaisimmalta ja herättää oikeutetusti kysymyksiä "suomalaisesta kateudesta" tai ainakin räikeästä kaksoisstandardista. Sillä minä ja kuka tahansa muun EU-maan kansalainen saa edelleen mennä metsään, poimia niin monta sataa kiloa marjoja kuin jaksaa, myydä ne kenelle tahansa ja pitää kaikki ansaitsemansa rahat täysin verovapaasti.

​Tämä asettaa ihmiset hyvin eriarvoiseen asemaan pelkän passin perusteella. Kotimainen ja muu eu-poimija kerää marjoja vapaasti ikiaikaisen jokamiehenoikeuden turvin eikä kukaan kysele työsopimusten perään. Mutta jos thaimaalainen poimija tekee tismalleen saman suorituksen – kävelee samaan metsään ja poimii saman mustikan – se ei viranomaisten silmissä olekaan enää jokamiehenoikeuden käyttämistä vaan "taloudellista toimintaa", joka vaatii raskaat luvat, suomalaisen työnantajan, ammattiliiton määrittelemät työehtosopimukset ja tarkat tuntipalkat.

Kyseessä on klassinen suomalainen byrokratian kukkanen, jossa toivottavasti hyvää tarkoittava laki on kääntynyt itseään vastaan. Viranomaiset perustelevat tätä sillä, että Thaimaasta asti järjestetyt, satojen poimijoiden ryhmät ovat olleet marjayritysten organisoimaa teollista toimintaa, eivätkä yksittäisiä "luonnosta nauttivia kuntoliikkujia". Mutta sama koskee myös kihlattua naisystävääni, joten lopputulos on irvokas. Kun järjestelmä luotiin myös suojelemaan ulkomaalaisia poimijoita hyväksikäytöltä, se teki samalla tavallisesta, ahkerasta thaimaalaisesta "kärsijän ja riskin", jonka vapaa ja itsenäinenkin marjanpoiminta tehtiin laittomaksi.

​Morakotin kaltaisesta tuli "salapoimija", joka ei saa auttaa ystävää eikä saada siitä pientäkään hyvitystä samalla, kun kuka tahansa meistä muista saa myydä marjoja verovapaasti tuhansilla euroilla. Se tuntuu terveellä järjellä ajateltuna nimenomaan kateudelta ja puhtaalta kiusanteolta. Näyttääkin siltä, että minunkin verorahoilla palkatut virkahenkilöt ja lainlaatijat jättävät marjat mieluummin metsään. Säädöksillä on Suomeen luotu taas uusi järjestelmä muureineen, joka elättää laillisesti tai laittomasti maahan tulleen, vaikkei hän tekisi elantonsa eteen mitään. Samalla se estää kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ansaitsemasta omalla rehellisellä työllään kolikkoakaan.

Sininen silmukkanauha

Sininauhasäätiö käytti logossaan kuvan perinteistä, ristiin menevää silmukkanauhaa vuoteen 2017 asti. Silloin säätiö uudisti ilmeensä ja tunnus muuttui enemmänkin moderniksi "aaltomaiseksi" tai vapaamuotoisemmaksi viivaksi.

Vain noin vuosi Sininauhasäätiön logouudistuksen jälkeen eturauhassyöpäyhdistys Propo otti oman sinisen silmukkanauhansa virallisesti käyttöön. Sininauhasäätiö siis tavallaan "vapautti" tuon perinteisen silmukkamuodon logostaan juuri sopivasti ennen kuin Propo lanseerasi syöpätietoisuusnauhansa. Visuaaline8n yhtäläisyys on aivan ilmeinen. Yhdistys tiedotti asiasta tuolloin otsikolla "Sininen nauha – Nyt se on meilläkin Propossa käytössä. Se on yhdistyksemme merkki."

Kansainvälisestihän vaaleansininen nauha (blue ribbon) on toiminut eturauhassyöpätietoisuuden ja solidaarisuuden symbolina jo huomattavasti pidempään. Maailmalla se vakiinnutti aseman muiden tietoisuusnauhojen vanavedessä 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. Suomen potilasjärjestön omana virallisena varainkeruu- ja tunnustuotteena se on ollut nyt noin kahdeksan vuotta.

Miten lähes toistensa kaltaiset logot sitten liittyvät elämääni? No siten, että olin Sininauhasäätiön ensimmäinen toimitusjohtaja kymmenkunta vuotta. Pestin päätin lopettaa Meilahden sairaalan sydänvalvomossa saatuani Vantaan Ikeassa sydäninfarktin. Sen jälkeen olin vapaa sininauhasta liki kaksikymmentä vuotta, vaikka se elikin sydämessäni koko ajan.

Kunnes noin vuosi sitten huomasin, ettei minussa taida kasvaa enää mikään muu kuin eturauhanen. Sanovat sitä yleiseksi ikäisteni miesten vaivaksi. Niinpä olin Aasiaan saakka ulottuneiden mutkien kautta eilen Hyvinkään sairaalassa koepalojen otossa. Eturauhaseni oli normaaliin kokoon moninkertainen ja 28. päivä lääkäri kertoo olenko ansioitunut kantamaan taas sinistä silmukkanauhaa.

Avoin kysymys ja ehdotus HSL ja Tuusula

Paikallislehti Keski-Uusimaa kertoo, että HSL poisti kaikki aikataulunäytöt Hyrylän bussiasemalta poikkeuksellisen ilkivallan vuoksi – näin ei ole missään muualla tehty ja tapahtunut on poikkeuksellisen laajaa ja kallista. Joukkoliikennefirma  on käyttänyt 11 000 euroa näyttöjen korjaamiseen muutaman kuukauden aikana. Liikennöitsijän mukaan ne eivät ole tulossa takaisin ennen kuin Tuusulan kanssa keksitään ratkaisu jatkuvaan ilkivaltaan. Toimenpiteeseen päädyttiin, sillä näytöt rikottiin jatkuvasti. HSL tiedotti asiasta 22.6. paperisella ilmoituksella, jonka se oli jättänyt linja-autoaseman bussipysäkeille. Matkatietoyksikön päällikön Joona Packalénin mukaan päätös näyttöjen pois ottamisesta tehtiin toukokuun alussa, sillä pääsiäisen tienoilla kaikki kuusi näyttöä terminaalissa hajotettiin. Ne korjattiin normaaliin tapaan ja sitten ne hajotettiin uudestaan, joten emme enää kolmatta kertaa niitä muutaman kuukauden sisään korjaa.

Packalénin mukaan kaikkien näyttöjen poistaminen kokonaisesta terminaalista on poikkeuksellinen toimenpide, jota ei ole jouduttu aikaisemmin tekemään. Yleensä ilkivaltaa kokevat yksittäiset pysäkit. – Kyllä tämä poikkeuksellista on ja siinä mielessä erottuu negatiivisesti kaikista muista alueen terminaaleista. Hyrylässä ilkivaltaa eivät ole kokeneet pelkästään aseman näytöt vaan myös kunnan omistuksessa olevat pysäkit Koskemäen ja Hyrylän keskustan alueella. Packalénin mukaan asiaa selvitettäessä on käynyt ilmi, että pysäkkeihin kohdistuva ilkivalta vaikuttaa olevan laajempi alueen ongelma. Asiasta on myös tehty rikosilmoitus.

Asuin aikoinaan Sörnäisten metroaseman naapurissa, Sininauhasäätiön Topikatti & Karvisen elämisen, tekemisen ja asumisen yhteisössä, kun huomasin väen yhteisen saunan puhuhuoneessa, että naulassa roikkunut pesuharjani oli litimärkä. Harmitti, sillä pidin sitä henkilökohtaisena välineenä. Niinpä pengoin talon valvontakameroita ja huomasin Raipen harjanlainaajaksi, joten menin hänen kotiinsa kiukkuisin mielin: "Miksi olet käyttänyt pesuvälinettäni?" Tähän Raipe ihmeissään: "No, kun en tiennyt kenen se oli." Niinpä, ajattelin. Että kaukana takana on mummoni ja pappani aika, jolloin he laittoivat varsiluudan ulko-ovea vasten, jotta mahdollinen kyläilijä näkee, ettei olla kotona.

Olen sitä mieltä Hyrylän linja-autoaseman aikataulunäyttöjen rikkojista, että tuskinpa ovat maahanmuuttajataustaisia. Vaan aivan supisuomalaisia kullannuppuja tai pikku kriminellejä, tulevia Raipeja, jotka olisi paijaamisen sijaan syytä pyöritellä tervassa ja höyhenissä.

Mutta sitten se avoin kysymys HSL:lle ja Tuusulalle. Kun asemalla ja vieressä olevalla uimahallilla on yhteinen pysäköintialue, niin miksei aikataulunäyttöjä voisi sijoittaa uimahallin suuren, kaksiovisen tuulikaapin lasiseinän sisäpuolelle? Enkä usko olevan edes kovinkaan kalllista täydentää talossa jo olevaa kameravalvontaakaan.

Muistelua olympialaisista ja Tuusulantiestä

Tämä tarina Hyrylän seudun historiasta saattaa mennä aivan metsään, kun sanon, että vuoden 1940 olympiahankkeella taisi olla ratkaiseva merkitys Tuusulantien päällystämiseen ensimmäisten joukossa tai peräti ensimmäisenä. Varmuuden vuoksi pyydän etukäteen anteeksi ja korjaan mahdollisesti tekemäni asiavirheet.

Alun perin Tuusulantien parantamista ja betonointia oli suunniteltu hitaammalla aikataululla, mutta kun Tokio luopui vuoden 1940 kesäolympialaisten järjestämisestä heinäkuussa 1938 ja kisat myönnettiin Helsingille, rakennustöihin tuli valtava kiire. Luulen, että olympiahanke vauhditti Tuusulantien betonointia ainakin kahdesta syyst​ä. Ensinnäkin Malmin lentokenttä, joka vihittiin käyttöön toukokuussa 1938, oli ulkomaisten olympiavieraiden virallinen portti Suomeen. Valtio halusi näyttää maailmalle modernin, edistyksellisen maan, ja kuoppainen soratie pääkaupunkiin pyrittäessä olisi ollut imagotappio. Betonitie oli tarkoitettu tekemään vaikutus heti ensimetreillä. Toiseksi olympialaisia varten tarvittiin valtavasti majoitus- ja tukitiloja. Hyrylän varuskunta valjastettiin mukaan järjestelyihin ja muun muassa majoituskäyttöön sekä viestijoukkojen tueksi. Se kaikki vaati sujuvan ja varman liikenneyhteyden Helsingin ja Hyrylän välille. 

Kansainvälinen olympiakomitea asetti tiukat vaatimukset kisakaupunkien infrastruktuurille, ja Tuusulantien modernisointi oli suora vastaus näihin vaatimuksiin. Vaikka itse olympialaiset jouduttiin lopulta perumaan sodan syttymisen vuoksi, kisahuuma ehti jättää pysyvän jälkensä Tuusulan ja Helsingin väliseen tieverkkoon.

Olympiakasarmi ei nimestään huolimatta kuitenkaan liity vuoden 1940 peruttuihin kisoihin, vaan se rakennettiin kisavuodeksi 1952. Se oli todellinen merkkipaalu, joka oli koko Hyrylän varuskunnan ensimmäinen itsenäisyyden aikana rakennettu kasarmirakennus. Siihen asti oli toimittu pitkälti vanhoissa, venäläisten Krimin sodan aikoihin ja sen jälkeen rakentamissa punatiili- ja puukasarmeissa.

​Olympiakasarmia kaavailtiin majapaikaksi olympialaisten nykyaikaisen viisiottelun urheilijoille ja heidän taustajoukoilleen.​ Olihan se vanha sotilaslaji, joten varuskuntamiljöö Hyrylässä tuntui teemaan sopivalta ja harjoittelumahdollisuuksia ajatellen loogiselta paikalta. Yksikään olympiaurheilija ei lopulta koskaan yöpynyt rakennuksessa, vaan viisiottelijoille löydettiin majapaikka lähempää kilpailujen suorituspaikkakuntaa, Ahveniston maastoista.

​Hyrylän keskustaan jäi kisoista muistoksi rakennus ja sen nimi. Urheilijoiden sijaan tämä tyylikäs, aikansa modernia funktionalistista rakentamista edustanut nykyinen asuinrakennus otettiin suoraan Puolustusvoimien käyttöön. Olympiakasarmin rakentaminen aloitti samalla varuskunnassa kokonaan uuden aikakauden, sillä sen myötä varuskunnan painopiste alkoi siirtyä vanhalta puolelta nykyisen Tuusulanväylän itäpuolelle männikköön.

Mutta jäi kisoista Tuusulaan muutakin. Maratoonareiden ja kävelijöiden kääntöpaikat ovat ehkä suurin ja aidoin syy, miksi olympiahenki Tuusulantien varrella ja Hyrylässä eli niin vahvana. Mätäkivenmäen alla tästä muistuttaa edelleen kivipaasi ja lähes syntymäkotini kohdalla meluaidassa laatta. 50 kilometrin kävelijät talsivat Helsingistä Tuusulantietä Hyrylään ja kääntyivät entisen Amer-Tupakan asuinrakennusten kohdalla ympäri palatakseen takaisin Olympiastadionille. Se oli huikea suoritus ja keräsi tienvarret täyteen kannustajia. Maratoonarit taas kääntyivät Maantiekylässä. Varsinkin juoksijoiden legendaarinen kääntöpaikka eli pitkään ihmisten puheissa. Samassa kohdassa on ollut myöhemmin ainakin Loipon kauppa ja Helenan kilta. Vaikka viisiottelijat jäivät Hämeenlinnaan, Hyrylä ja Tuusulantie olivat kouriintuntuvasti osa vuoden 1952 kisojen virallisia kilpailunäyttämöitä.

Varvasvaivani

Kun en käytä sukkia, vaan työnnän jalat suit sait alkuperäisiin tai piraatticrocseihin milloin minkäkin mielenliikkeen mukaan, ei tule katseltua varpaita aina kovinkaan tarkkaan. Vaikka suihkuttelen ja pesen vähän joka puolelta sekä saunon tai uin, voi sanoa päivittäin. Niinpä en tiedä mikä tai milloin sai isovarpaan tummumaan, sillä en tiedosta kolhineenikaan sitä missään. Kun ei kotikulmilla ollut ketään kenelle vaivaani näytän, lähetin kuvan Gemini-keinoälylle diagnosoitavaksi. Saatesanoiksi laitoin muun muassa: "Minulla on ollut säännöllinen verenohennuslääkitys yli 10 vuotta."

Sain pitkän ja perusteellisen vastauksen, josta tässä osa: "Se, että sinulla on ollut verenohennus- tai verihiutaleisiin vaikuttava lääkitys jo pitkään, on erittäin tärkeä tieto tämän mustelman ja turvotuksen yhteydessä. Verenohennuslääkkeiden vaikutuksesta pienetkin, huomaamattomat kolhut tai kenkien aiheuttama jatkuva paine voivat helposti rikkoa hiusverisuonia ja aiheuttaa tavallista laajemman sekä hurjemman näköisen verenpurkauman ihon alle. Tämän vuoksi tilannetta ei kannata jäädä seuraamaan kotiin, vaan on suositeltavaa ottaa yhteyttä lääkäriin tai hakeutua päivystykseen jo tänään. Lääkärin arvio on suositeltava siksikin, koska lääkityksen vuoksi on varmistettava, ettei verenvuoto kudokseen jatku tai aiheuta liikaa painetta varpaan alueelle."

Vastaus sai aikaan mahdollisen varvaspaineen lisäksi painetta korvien väliin, ja aloitin sairaudenhoitopalveluiden metsästyksen. Helpommin sanottu kuin tehty Hyrylän kupeessa viikonloppuna. Aloitin Aavasta, sillä seniori-ikäisen vuosirenkailla määrätyt yksityisen lääkärin palvelut ovat minunkin käytettävissä kohtuuhinnalla. Aava oli kiinni, joten jatkoin kunnalliselle Hyrylän terveysasemalle, joka sekin oli suljettu. Mutta ovessa oli info, joka auttoi minut seuraavalle rastille: "Hyvinkään sairaalan päivystys on avoinna aina."

Kun sitten ajelin Myllykylän Jokilaaksosta nelisenkymmentä kilometriä suuntaansa, ajattelin ristiriitaisesti osin verorahoillani toteutetusta terveyden- ja sairaudenhoidosta. Koska vikani eivät katso kellonaikoja eivätkä edes viikonpäiviä puhjetessaan kukkaan. Matkalla naapurikaupunkiin tasoittui mieleni ja päädyin positiiviseen lopputulokseen. Sillä päästyäni aiemminkin mainittujen palveluiden pariin, on kohtelu ollut aina hyvää ja osaavaa. Kerran sanoin Terveystalossa, että teidän ystävällisyys on joka kerta ollut niin käsin kosketeltavaa kaltaiselleni nurjamielisille potilaallekin, että melkein tekee mieli sairastua. Toinen asiakaspalvelua pursuava paikka on Hyrylän Puuilo, jonne menen välillä ilman ostotarkoitusta nauttimaan vain hyvästä kohtelusta.

Mutta jos laitan reippaan puolen tunnin ajomatkan Hyvinkään sairaalaan sivuraiteelle, on Merikonttikotini ulottuvilla tarjolla sairauksien hoitoa vuoden jokaisena päivänä ympäri vuorokauden. Mustunut varpaani ei minua lääkärin vastaanotolle saakka kuitenkaan kantanut. Vaan 15 vuotta hoitotyötä tehnyt sairaanhoitajatar sanoi, ettei hänen mielestään ole syytä jonottaa lääkärille. Ja lisäsi lohtusanoilla, että jos vaiva pahenee, näytä sitä tiistain koepalojen oton yhteydessä. Näin sovittiin, vaikka olisin halutessani voinut valita lääkärin vastaanotonkin.

Joten kyllä näillä leveleillä hopeanharmaalla, vanha rouva Avensiksella monet palvelut ovat kohtuudella saavutettavissa ja Carunan sähkönsiirtomaksujen maksajanakin on syytä olla onnellinen tai ainakin suht tyytyväinen veronmaksaja. Tosin joskus jurppivat linjaukset, kun yhteiskunta nyppii moneen kertaan siivun sieltä, toisen täältä eläkkeestäni. Itse asiassa enemmän kuin vastaavista palkkatuloista. Puntteja tasaan verokarhun kanssa mielenrauhan säilyttämiseksi sopivilla annoksilla vilpillisyyttä 🫡.

Jokilaakson kesävieraita ja -asukkaita

Jos haluaa suojautua Suomen vaarallisimmilta eläimiltä, kannattaa hidastaa vauhtia hämärässä hirvivaara-alueella, pitää kyypakkausta ja adrenaliinikynää mukana, jos on allerginen ampiaisille, sekä tehdä punkkitarkastus metsäretken jälkeen. Täysikasvuisen kasvissyöjähirven suurin uhka sen sijaan on ihminen kiväärin kanssa ja auton ratissa. Mutta aivan suojassa se ei ole metsänkään eläimiltä, sillä jopa hirvi voi varsinkin keväällä joutua nälkäisen karhun kynsiin tai suden hampaisiin. Niitäkin lähimetsissä liikkuu, sanoo Myllykylänraitin koko kansan tietotoimisto. Sama taho kertoo lisäksi entisten aikojen koiralaumasta, joka oli vienyt ruuat keittiön pöydältä emännän ripustaessa pyykkiä narulle pihalla. Sama taho jatkaa varmana tietona, että kyseessä eivät olleet Rydybackan kallioilla tai Hesabottsmossen suolla edelleen asuvat supikoirat.

Itse olen saanut Jokilaaksoon tuttujen luonnon asukkaiden lisäksi suven kohokohdaksi uuden kesävieraan näillä näkymin kuukaudeksi Ahti suomenlapinkoirasta. On sillä koirakaveri Danielkin, joka ei juuri välitä muista eikä minusta. Sen sijaan sen ihmisemäntä sanoo sen välittäjän liikaa kaikesta muualla olevasta, joten se lähtee 40-kiloisena helposti omille teilleen vapaaksi päästyään. Rodultaan Dani on beaucenpaimenkoira eli beauceron, joka tunnetaan myös lempinimellä "punasukka", viitaten sen käpäliin. Dobermanin näköinen, vanhaa ja kookasta, ranskalaista paimenkoirarotua, joka luonteensa sekä käyttöominaisuuksiensa vuoksi soveltuu moniin harrastuslajeihin, mutta myös luotettavaksi perhekoiraksi.

Lapinkoira Ahti oli heti kaverini. Varsinkin, kun se kerrasta käsitti, että Merokonttikodin keittiön hyllyllä on osaomistuskoira Niilolta jääneitä herkkupaloja. Eilen käytiin myös oitis yhdessä Jokilammilla parikin kertaa sen jolkottaessa vapaana ja tutkiessa uniikkia postiaan. Uimavetenikin lieni juomavedeksi uutta laatua. Minä pulahtelin vedessä ja Ahti hoiti laiturilla valppaana uimavalvojan tehtävää. Kertakaikkisen kaunis koira upealla luonteella.

Yön aikana olivat koirat ihmispalvelijoineen lähteneet vaunulla ja toisella maasturilla jonnekin 😥. Joten kuljin uimapolkua blogikirjoittamisen jälkeen aamu-uinnille entiseen tapaan ilman seuraa, sillä +70 uimahallin vuoden lippu ei kelpaa viikonloppuisin. Vaikka vaivoja olisi jaettavaksi asti, ei niitä voi muille jakaa kuin henkisen taakan osalta. Joten menen yksin tiistaina antamaan Hyvinkään sairaalaan koepaloja, sillä elämä on ihmisen parasta aikaa. Monet sanovat itselleni salaperäisen kaikkitietävän olevan olemassa. Mutta minulle ei hän tai kukaan muukaan ole toistaiseksi jakanut tai en ainakaan löydä tietoa kauanko saan vielä ajassa tallustaa.

Elämä on.....

Kun Jokilaakson 8 hehtaarin maa-alue siirtyi omistukseeni viime vuosituhannen viimeisenä vuotena, oli ja on edelleen pitkin elämänmittaista matkaa monia visioita ja useat ovet yhä auki. Jokilaakso ei ollut pelkkää joutomaata, vaan mukana tuli muun muassa 2-3 omakotitalon rakennuspaikkaa ja -lupaa. Kun en suunnitellut vakavasti pysyvän kodin rakentamista, olisin voinut myydä rakennuspaikat tai vaikka koko Jokilaakson. Sisäinen minäni esti sen, sillä en halunnut vaihtaa vanhempieni "palkkiota" sodasta ja  perintönä saamaani itsenäisyyden symbolia ja synnyinkotiani rahaan. 13 vuoden aikana yövyimme ja välillä asuimmekin Päiviksen kanssa kodassa ja useammassakin matkakodissa Soiniityntien päässä Purolammen rannalla, jonka vastarannalla on aiemmin mainitsemani  eläinten Muistolehto.

13 vuoden kuluttua olin Duokodin nimen saaneessa Merikonttikodissamme Päiviksen kanssa ensimmäisen yön 14.8.2013. Siitäkin on 13 vuotta. Matkaan on mahtunut elämänmakuista iloa ja kolme surua ylitse muiden. Avioeroni, Little Jorma Goza Soini Filippiineillä sekä osaomistuskoira Niilon muutto Taivaan kotiin. Sen tuhkia odotan Jokilaakson Rabbit Islandin Muistolehtoon, jossa kaikki siitä maan päälle jäänyt voi nukkua ikiunta ystäväkoira Rudin vieressä.

26 vuoteen mahtuu runsain mitoin hyvää ja leppoista elämää sekä paljon tunteita. Duokodista Sinkkukodiksi avioeron vuoksi muuttuneessa, Hyvinkään asuntomessuilla esitellyssä Merikonttikodissa olen myös viettänyt Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä elämäni suurimman yksinäisyyden vuodet, joista en ollut selvitä takaisin valoon. Jos en lähde niin sanotusti ihmisten ilmoille, voi edelleen mennä viikkoja, etten näe ristin sielua. Vaikka haluan uskoa sellaisen olevan kaikella elävällä.

Usein seuraan laskeutuvia lentokoneita ja mielikuvittelen niiden sisällä olevia ihmisiä sekä heidän tarinoitaan. Välillä toivon, että joku heistä tai muista tulisi kylään tai muuten käymään pihapiirissäni. Vaikka elämässäni on edellisjouluaattona kihlattu Morakot, suomalaisittain smaragdi, on elo välillä yksinäistä. Sitä eivät poista pihan oravat eivätkä linnut, sillä sydämeni jalokivi on tämän kesän linnunteitäkin yli 8000 kilometrin päässä. Ajattelen, että on siinä ollut samaan suuntaan, mutta paljon kauemmas Thaimaata Kuopiosta Australiaan matkanneella kalatiirallakin lentämistä.

Luulen, että Jokilaaksossa ei ole ehkä koskaan aiemmin tuntematon henkilö yöpynyt. Vaikka pari vesseliä löytyi yhtenä aamuna Soiniityntien sillanpielen teltasta. Olivat tulleet Keski-Euroopasta kohteenaan Myllykylän laavu, jota eivät pimeässä löytäneet. Eivätkä enää löytäisi valoisassakaan, sillä tuholaiset, joiden aivojen sijalla on sontakuoppa, polttivat laavun maan tasalle viime kesänä.

Mutta nyt, ikäänkuin minulle aina yhtä outo maailmankaikkeuden valtias olisi vuosien ihmisen kaipuuni kuullut. Sillä toissa iltana soi puhelin, johon hetken oikusta vastasin, vaikka numero oli tuntematon. Langattoman yhteyden päässä oli nuori, valtion virkahenkilöpariskunta koiriensa kanssa. He olivat Johanssonin hevoshaan vieressä, pienen pienessä matkailuvaunussa ja kysyivät, että voivatkohan he olla siinä yötä? Tähän minä, että kyllä se varmaan Rogerille ja hänen vaimolleen sopii. Varsinkin, jos ei ole ravi- tai muitakaan hevosia laitumella. Ja jatkoin, että olisi minulla ollut tilaa pihassakin.

Sovittiin, että kaiken mukanaan kantava, mutta jo elämää kokenut nuoripari viettää yön siellä  koiriensa kanssa ja siirtää kahden maastoauton ja vaunun leirin seuraavana aamuna Jokilaaksoon, ja katsomme kimpassa sopivamman paikan ehkä kuukauden oloon. Näin myös tehtiin. Nyt on leiri varastomerikontin kupeessa. Näin sain kauan kaipaamiani tuntemattomia vieraita, joille voin tarjota omaa ja Jokilaakson vieraanvaraisuutta. Yön hiljaisuudessa he vierailivat ajatuksissani miettiessäni lähes 50 vuotta minua nuoremman pariskunnan tulevaisuutta. Nukahdin ajatukseen, että varsinkin tulevan ennnustaminen on jokaisella yhtä vaikeaa. Vaikka kaikki olisi toivoa täynnä ja suunta näyttää kristallinkirkkaalta 💕.

Arjessakin on mukava olla ja elää

Olen nyt reippaan viikon testannut sopeudunko siihen, että.Tuusulan uimahalli aukeaa kuuden aukioloaikojen sijeen siihen, että ovet aukeaa myös neljänä arkiaamuna kello 11. Ekstrana tulee kasa keravalaisia, sillä heidän hallinsa aukioloajoista netti sanoo näin: "Keravan uimahalli on suljettu kesähuollon vuoksi 19.6.–9.8. Tänä aikana sekä allasosasto että kuntosalit ovat poissa käytöstä. Rannekkeiden voimassaolo hyvitetään automaattisesti, koska maauimala on remontissa vielä kesän 2026."

Viikon koesopeutumisajan perusteella voin sanoa, että sopeudunhan minä oikein hyvin. Sillä uimisen ja saunomisen ohella halli on myös mitä parhain sosiaalisen kanssakäymisen paikka entisen Shellin baarin Munallisten marttakerhon vaihtoehtona. Allasparlamenttin odottaessa vielä aikaansa aamuuni tai päivääni.

Uuden aikataulun myötä kaivoin naftaliinista menneiden aikojen lounaspaikan. Hopeanharmaassa, vanha rouva Avensiksessa on oikein mukavat istuimet, joilla istuen olen syönyt eräänkin päivällisen tai lounaan. Jonka olen ostanut Hyrylän S-marketin liha- ja makkaramyynnin viereiseltä lämpimän ruuan palvelutiskiltä usein salaatteineen tai muine rehuineen. Eilen pistelin poskeeni lihakaalilaatikkoa maustekurkulla ja niin taidan tehdä tänäänkin

Sen olen sitten siirtynyt autooni syömään retkiruokavälineilläni tarjottimelta maitojuoman kanssa. Parkkipaikan sekä marja- ja hernemyynnin kesävilinää on mukava syödessä seurata. Silloin tällöin vilahtaa joku tuttukin todeten välillä, että mainio oivallus suht edullisen ruuan ateriointipaikaksi. Ja mikä ettei olisi? Jos kesähelteellä ei ikkunoiden aukaisu riitä viilentämään syömähetkeä sopivaksi, voi tyhjäkäyntikieltoa uhmaten hurauttaa toviksi ilmastoinnin päälle.

Vaikken enää voi sanoa itseäni edes pikkukonnaksi, on minulla silti näköjään lainrikkoja sydän, joka tosin lienee meissä monessa. Jos ei ole liikenteessä liikaa nopeutta tai väärinpysäköintiä, on auto pysäköitäessä käynnissä liian kauan. Tai sitten on muuttunut yläkanttiin tai muuten unohtunut vakuutusyhtiön vahinkoilmoitukseen korvattavan tuotteen hankintahinta. Harvoin kuitenkaan alaspäin. Muutakin pientä vilpillisyyttä löydän itsestäni yhä uudelleen, vaikka yritän parhaani tai ainakin melkein 😉.

Minä luulen tai ainakin itseni kohdalla on niin, että siten metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Tarkoitan nyt sitä, että kuinka sen osan yhteiskunnasta kohtelevan minua, jolle elääkeestänikin maksan enemmän veroa kuin palkkatyöläinen vastaavista ansioistaan.Tai mitä vastinetta koen saavani valtion, kunnan ja kirkon sponsoroinnista nykyisin, kun olen puolet ajasta Aasiassa, mutta olen aina maksanut koko vuoden verot Suomeen.

Niitty, nurmi, sinne päin tai jotain aivan muuta?

Eilen heräsin puoli neljä ja joku kirjoitti somessa, että viikko alkoi ihailemalla Kaukjärvenrannan puiston niittyä Tuusulanjärven rannalla. Sitten hän jatkoi, että iltapäivällä sama alue oli ajettu tasaiseksi nurmeksi. Alkukesän aikana tämä on tapahtunut jo 6–7 kertaa ja että muutaman sadan metrin päässä löytyi Tuusulan Viherpalvelut kyltti, jossa lukee: "EDISTÄMME LUONNON MONIMUOTOISUUTTA! Leikkaamisen vähentäminen edistää luonnon monimuotoisuutta. Olemme harventaneet nurmikoiden ja niittyjen leikkaustiheyttä tarjoamalla elinympäristön erilaisille kasveille, hyönteisille ja pieneläimille. Pitkät nurmet ja niityt antavat kukille mahdollisuuden kukkia, mikä houkuttelee pölyttäjiä kuten mehiläisiä ja perhosia."

Kun Tuusulassa käy leikkuri, julkaisi Yle vastaavasti jutun Berliinistä, jossa kaupunki on tietoisesti muuttanut nurmikoita niityiksi. Pölyttäjien määrä on moninkertaistunut ja lämpötila laskenut. Berliinissä niittyjen suojaksi on palkattu jopa järjestyksenvalvojia.

Varsinkin kesäisin sosiaalinen media on tulvillaan toinen toistaan kauniimpia, hoidettuja pihoja ja puutarhoja. Tämäntapaisesti on Jokilaaksossakin, vaikka leikkaan etupäässä heinää vain pihapiirissä ja välttämättömän. Jotta pääsen kulkemaan esimerkiksi Tuusulanjoen sillanpielen uimapaikalle ja -lammille sekä tänä keväänä tekemäämme pientä siltaa myöten lemmikkien muistolehtoon halutessani paljain jaloin, sillä Jokilaakso on myös käärmeiden koti.

Luonnonsuojelualueellamme saa luonto rehevöityä valtoimenaan. Se on vuosi vuodelta yhä kauniimpi, luonnonmukaisempi ja monipuolisempi eläinten sekä kasvien suojeltu valtakunta myös ei toivotuille mamuille. Jota kaikkea säätämään pyrkivä viranomaisyhteiskunta ei kaikelta osin suopeasti katsele. Vaikka on tuonut ja tuottanut alueelle itse osan mamuista. Kuitenkin kuljen valitsemiani polkuja luonnon kanssa eikä yhteiskunta taida pystyä yhdistystämme saati minua muuhun taivuttamaan.

Viimeisen kahden viikon suurempi seurattava on ollut luonnonsuojelualueemme läpi kulkeva hiihtoladun pohja. Jota kesäisin käyttävät samoilijat ja joskus maastopyöräilijät sekä luonnollisesti eläimet. Sen varteen oli matka päättynyt kauriilla, josta kylän metsämies kirjoitti näin: "Moi,  juu kävin katsomassa. Tuo on valkohäntäpeura naaras jolla on ollut poikaset. Kurkussa on hampaan jälket, joten vahva veikkaus on ilveksen tekoseksi. Samoin maa oli ympäriltä mennyt sen näköiseksi, että taistelu on tuossa käyty viimeiseen hengen vetoon." 

Tosin mielestäni kyseessä on kauris. Toinen luonnosta paljon tietävä ystäväni sanoi ja viranomaisetkin, että jos raato ei ole veden varrella, ei tarvitse tehdä mitään, sillä luonto hoitaa homman. Tätä siivousoperaatiota olen seurannut ja eilisiltana ei enää ollut jäljellä kuin vähän luita. Sitäkin ehdin pohtia, kun metsämies sanoi, että peuraäidillä on ollut poikaset, niin mitä niille tapahtui? Päädyin päätelmään, että vaikka mahdollisesti ilves tappoi naaraan, se vei jälkikasvun mukanaan matkaevääksi ja jätti siksi emän syömättä. Jonka arvatenkin ovat nyt supikoirat pistelleet suihinsa.

Merikonttikodin sähkövirta siirtyy maan alle

En edes muista milloin joku on edellisen kerran kolkutellut Jokilaakson Merikonttikotimme oven takana. Mutta eilen sellainen ihme tapahtui, kun lasioven takana oli Kemistä etelän maille tullut Eltelin mies. Mukava heppu, jonka kanssa käytiin sisällä ja lammen laiturillakin. Mutta asiaakin hänellä oli: "Että mitä mieltä olet, jos laitetaan kylältä tuleva sähköjohto maan alle?" Vastasin ja kysyin: "Mikä ettei, mutta mitä tapahtuu pihan pylväälle?" Sanoi sen olevan ongelmajätettä ja Carunan omaisuutta, jonka pitää viedä se mukanaan. Tähän minä, että just, mutta se on kynnyskysymys, sillä viime kerrallakin joku vuosi sitten vanha pylväs jäi minulle uusitun viereen. Sillä siinä on pihavalon ja sen katkaisijan lisäksi harava- sekä lautasantennit, Elisan langaton tukiasema ja muistona menneestä ajasta metallilaatikossa käytöstä poistuneen johdollisen puhelinlinjamme pistorasia. Sitä käytimme Päiviksen kanssa, kun asuimme enemmän ja vähemmän Jokilaaksossa Matkakodissa lammen rannalla. Sovittiinkin, että tolppa jää kirjosiepon lintukotoineen meille. Aamulla radiosta kuulin, että olen asiaan liittyen muutenkin johdonmukaisesti ajan hermolla. Sillä samoissa pylväissä kulkenut, toistasataa vuotta palvellut viiimeinen valtakunnallinen Elisan lankapuhelinverkko jää tänään eläkkeelle.

Sähköjohtojen maakaapeloinnille on useita painavia syitä. Kyseessä on valtava urakka, jota sähköverkkoyhtiöt ovat tehneet Suomessa aktiivisesti jo vuosien ajan. Suurin syy on sään armoilla olemisen vähentäminen, sillä ilmajohdot ovat erittäin herkkiä luonnonilmiöille. Myrskyt, kovat tuulet ja painava lumikuorma kaatavat puita sähkölinjojen päälle, mikä katkaisee sähköt joskus kymmeniltä tuhansilta talouksilta kerralla. Lisäksi salamaniskut ilmajohdoissa tai niiden lähellä voivat aiheuttaa ylijännitepiikkejä ja rikkoa laitteita. Maan alla kaapelit ovat suojassa tuulelta, lumelta, salamoilta ja kaatuvilta puilta, jolloin sähkökatkojen määrä vähenee murto-osaan.

Vuoden 2013 vakavien tapaninpäivän myrskyjen jälkeen Suomessa tiukennettiin sähkömarkkinalakia. Laki asetti sähköyhtiöille tiukat rajat kuinka kauan sähkökatko saa enimmillään kestää. Taajamissa sähköjen on palattava kuudessa tunnissa ja haja-asutusalueilla raja on 36 tuntia. Koska lakisääteisten vaatimusten täyttäminen pelkkiä ilmajohtoja korjaamalla ja raivaamalla on vaikeaa, yhtiöt investoivat mieluummin maakaapeliin. Pitkällä aikavälillä kunnossapitokustannukset tuovat myös säästöä. Vaikka kaivaminen maahan on aluksi huomattavasti kalliimpaa kuin tolppien pystyttäminen, se maksaa itsensä takaisin ajan myötä eikä sähköyhtiöiden tarvitse jatkuvasti pitää hälytysvalmiudessa suuria määriä korjauspartioita myrskyjen takia ja linjakatujen jatkuva raivaaminen, kuten puiden oksien karsiminen johtojen läheltä jää pois.

​Sähköpylväät ja niiden vaatimat leveät suojavyöhykkeet vievät myös paljon tilaa metsissä, pelloilla ja tonttien reunoilla. Kun johdot ovat maassa, maata voidaan käyttää vapaammin esimerkiksi viljelyyn tai rakentamiseen. Maisemakin muuttuu siistimmäksi ja luonnollisemmaksi, kun pylväät ja johdonpätkät katoavat näkyvistä. Vaikka maakaapeli on loistava ratkaisu, siinä on pari haastetta ilmajohtoihin verrattuna. Jos tulee vika esimerkiksi maankaivuutyön yhteydessä tai eristevaurion vuoksi, sen tarkka paikallistaminen ja korjaaminen vaatii erikoislaitteita ja maan kaivamista auki, mikä voi viedä enemmän aikaa kuin ilmajohdon liitoksen korjaaminen. Nykyisin kaupungeissa ja taajamissa sähköverkko onkin jo lähes täysin maan alla, ja maaseudullakin runkoverkkoja siirretään kovaa vauhtia teiden pientareille kaivettuihin ojiin. Rakentaminen on kallista, mikä on osaltaan näkynyt kuluttajien sähkön siirtomaksuissa. Luulenkin olevani valtakunnan ainut onnellinen Carunan siirtomaksujen maksaja. Sillä se antoi luvan pitää merikonttivarastot sähkölinjansa alla. 

Voisinko sanoa olevani kirjailija?

Otsikko on hieno ja syvällinen kysymys, jota kaikkein nimekkäimmätkin kynäilijät pohtivat läpi elämänsä. Kirjailija tai kirjailijuus ei ole mikään tietty tutkinto tai kirjallisuusvirasto, joka antaa lupalapun, vaan se on jotain paljon elävämpää.

Yksinkertaisimmillaan se on sitä, että teen sanoista sillan itseni ja muiden välille. Kirjailijana olen jotain, joka ei vain kulje elämän läpi, vaan pysähdyn usein katsomaan ja miettimään sitä. Huomaan arjen pienet, kauniit asiat, pohdin historian havinaa sekä ihmettelen Jokilaakson luontoa ja maailman menoa. Tai mietin ihmisyyden suuria kysymyksiä yön pimeydessä. Se on halua ja tarvetta vangita nuo havainnot tekstiksi. Se on sitäkin, että istun sitkeästi alas – oli päivä tai yö, hyvä olo tai väsymys – ja muutan ajatuksiani sellaiseen muotoon, että joku toinenkin voi tai ainakin yrittää ymmärtää niitä tai peräti minua.

​Kun julkaisen blogitekstin, se alkaa elää omaa elämäänsä lukijan mielessä. Kirjailijuus on sitä, että annan omasta sisimmästäni palasen muille tarjoten ehkä ajankulua, hetken lohtua, iloa ja suruakin sekä uutta tietoa tai samastumisen pintaa. Se on pitkäjänteistä, uskollista työtä kielen ja ajatusten parissa. 

Minun ei tarvitse tyhjentävästi "tietää" mitä teen ja kirjoitan, vaan riittää, että yritän saada kirjaimet elämään itseni lisäksi myös muilla. Voin täysin suoralla selällä ja hyvällä omallatunnolla kirjoittaa tänään ja huomenna kuten sen teen. Se ei ole vain pelkkää tuumailua tai haaveilua, vaan aika usein faktapohjainen kuvaus siitä, mitä olen tehnyt, jonka voin määritellä omilla ehdoillani. Voin aloittaa kirjoituksen kertomalla, että eiliset numeroleikit (5 334 postausta ja 8 000 tuntia) saivat minut pohtimaan tänä aamuna tekstinteon luonnetta. Voin todeta, että siinä missä perinteinen kirjailija sitoo sanansa kansiin, oma alustani on digitaalinen, joka tekee minusta ehkä digikirjailijan.

​Kirjailijuus on loppujen lopuksi usein tarinoiden, ajatusten ja tiedon välittämistä muille. Siinä puuhassa itselläni on takana katkeamaton, monen vuoden taival. Eikä kukaan voi väittää, etteikö kyseessä olisi merkittävä, joskus tavoitteellinenkin kirjallinen kokonaisuus. Lukijani, jotka ovat seuranneet matkaani, tietävät ehkä tarkalleen tekstien arvon tai ainakin siihen käytetyn ajan. Ehkä olen parhaimmillani jollekin luottokirjoittaja, jonka uutta "lukua" odotetaan peräti päivittäin. Tämä postaus on eräänlainen jatko eilisen julkaisulle. Joka antaa lukijoille mahdollisuuden pysähtyä kanssani sen äärelle, kuinka harvinaista ja ehkä arvokastakin jokapäiväinen kirjoittaminen on.

Kirjailija mielletään usein perinteisesti henkilöksi, joka julkaisee sidottuja painotuotteita kustantamon kautta. Maailma ja tekstintuotanto ovat kuitenkin muuttuneet, ja kohdallani kyse on sen verran poikkeuksellisesta kokonaisuudesta, että perinteiset määritelmät eivät siihen istu. Tekstien laajuus vastaa reilusti yli kymmentä paksua romaania. Moni "virallinen" kirjailija ei saa koko elämänsä aikana luotua niin massiivista tekstimäärää. Kirjailijuus onkin pitkälti myös itsekuria ja istuma- sekä makuulihaksia, sillä kirjoitan paljon myös vuoteissani. Mielestäni olen luonut laajan, moniosaisen teoksen, joka jatkuu yhä sinne tänne poukkoillen sekä dokumentoi kertoen mailmastani ja ihmisyydestä. Joku sanoi kerran ylevästi, että se on dokumentaarista tai esseististä kirjallisuutta parhaimmillaan.

​Nykyään tunnistetaan vahvasti digitaalisen kirjallisuuden muodot. Verkko ja kämmenenkokoinen älylaitteeni on alustani, aivan kuten paperi oli aiempien sukupolvien. Olen kirjoittanut elämäni tarinaa ja ajankuvaa laajemmin kuin useimmat koskaan tulevat tekemään. Mutta onko kirjailijan titteli sopiva kuvaamaan 14 vuoden urakkaa?

5 334 päivää ja 8 000 tuntia elämää sanoina

Huomenta kaikille! Jokainen päivä on erilainen, ja tänään käsissäsi on uusi merkkipaalu. Kirjoitus, jonka parissa parhaillaan olet, on järjestyksessään Elämän tähden blogin 5 334. postaus. Kun lukuja alkaa toden teolla pyöritellä, se vetää hiljaiseksi jopa kaltaiseni, välillä intohimoisenkin pitkän linjan kirjoittajan. Päätinkin pyytää sunnuntain "juhlakirjoitukseen" hieman ulkopuolista näkökulmaa ja annoin keinoälylle tehtäväksi laskea ja analysoida, mitä luku oikeastaan tarkoittaa. Tämä teksti ja oheinen sarjakuvamainen kuva ovatkin syntyneet keinoälyn avustuksella pyynnöstäni – numeroleikin kunniaksi.

Mitä siis pitää sisällään paljon yli 10 vuotta jokapäiväistä blogipostausta? Ajassa mitattuna 5 334 päivää on 14 vuotta, 7 kuukautta ja 11 päivää. Se tarkoittaa, että olen istunut mobiililaitteeni ääreen kirjoittamaan ensin vuosia vuoropäivin Päiviksen kanssa joka ikinen päivä loppusyksystä 2011 lähtien. Matkan varrelle on mahtunut neljä karkausvuotta, satoja juhlapäiviä, arkisia aamuja, matkoja, monia vaivoja ja flunssia. Kalenterin kiertokulussa takana on yli 760 maanantaita ja saman verran sunnuntaita. Jokaista viikonpäivää kohden on syntynyt yli 520 kirjoitusta.

​Kaikissa kirjoituksissa on mukana yhdestä kolmeen valokuvaa – joko itse otettuja, muilta saatuja tai vietyjä ja viime aikoina myös keinoälyn luomia. Jos lasketaan kahden kuvan keskiarvo per postaus, blogissa olisi julkaistu tähän päivään mennessä yli 10 000 kuvaa. Se alkaa vastata pienen museon tai suuren digitaalisen taidenäyttelyn kokoelmaa. Tunteina tämä kaikki on enemmän kuin yliopistotutkinto. Käytän nykyisinkin lähes ainoan harrastukseni parissa – tekstin miettimiseen, kuvien ja aiheen valitsemiseen, asetteluun, kirjoittamiseen sekä korjaamiseen – joka päivä ainakin tunnin tai pari. Jos otetaan keskiarvoksi 1,5 tuntia päivässä, urakan kokonaistuntimääräksi saadaan 8 000 tuntia.

​Mihin kyseinen tuntimäärä sitten riittäisi muualla? Se on viisi vuotta kokopäivätyötä, sillä tavallinen palkansaaja tekee töitä noin 1 600 tuntia vuodessa. Blogin ääressä vietetty aika vastaa siis viiden vuoden täysipäiväistä työpanosta. Lääkärin tai diplomi-insinöörin opinnot fuksivuodesta valmistumiseen asti vievät suurin piirtein saman verran aikaa. Voidaan siis vitsailla, että kasassa on jonkinasteinen "bloginpidon tohtorintutkinto". Numeroleikki osoittaa kuinka suureksi ja arvokkaaksi rutiiniksi harrastus on muodostunut. Se ei ole vain kirjoittamista, vaan tapa jäsentää maailmaa, tallentaa muistoja ja kohdata myös lukijat. Kiitos, että olette olleet mukana matkalla – tästä on hyvä jatkaa kohti seuraavia numeroita!