Juhla-, merkki- ja muistopäiviä

Yritin maistella kielen päällä ja pohtia korvien välissä onko otsikon päivillä joitakin eroja. Tulin lopputulokseen, että on, mutten osaa kertoa suulla enkä kirjoittaa käsillä mitä. Joten olkoot sopuisana sekamelskana arki- ja viikonloppupyhineen mielessäni.

Jotenkin erityisenä ehkä ainutkertaisuutensa ansiosta on muistiin jäänyt rippijuhla, kun pääsin Tuusulan vanhimmassa puukirkossa 15-vuotiaana ripille uskonnonopettajani Uula Kevan pitämästä rippikoulusta. Muistan meistä otetun ryhmäkuvan kirkon Tuusulanjärven puoleisilla portailla, mutta kateissa ovat pääni sisällä tai sisältä jokainen rippikoulukaveri. Jumalanpalveluksissakin oli käytävä kolmesti ja saatava papilta kuittaus. Kyseinen kirkko on tuttu näkymä muutenkin, sillä olin kaksi ensimmäistä kouluvuotta tien toisella puolella olleessa puisessa opinahjossa opettaja Hämäläisen opetettavana ja kuritettavana. 

Rippilahjaksi sain hopeisen ristin kaulaan sekä teräksisen Leijonakellon ranteeseen. Jonka vaihdoin myöhemmin mustalaisten kanssa humalapäissäni Timexiin Rovaniemen leirintäalueella. Rippijuhlasta muistan vain, että kävin välillä salaa tupakalla. Ja että rippikuvani oli Mannerheimojen valokuvausliikkeen ikkunassa, josta äiti haki sen myöhemmin. 

Aika moneen, vähintään valtakunnalliseen juhlaan liittyi traditioita, jotka voivat nykyäänkin hyvin. Lapsuuden joulujen tärkeitä asioita olivat joulupukki lahjoineen, kuusi koristeluineen ja jouluruoka kinkkuineen. Sen Jeri-koira söi joulusaunassa ollessamme. Ja äiti pudotti siitä hermostuneena isän nauraessa lipeäkalan likasankoon. Joka meillä oli kylläkin likaämpäri. Pääsiäiseen kuuluvat nykyisinkin tiput suklaamunineen ja rairuohoineen, vappuun vappuviuhkat ja juhannukseen juhanuskoivut sekä -kokot. 

Lähes kaikkien lapsuuden juhlien pääosan anasti myöhemmin 15 vuodeksi alkoholi. Myöhemmin kasvoin ikäni lisäksi myös mieleltäni sen kokoiseksi, ettei ole tarvinnut yli 40 vuoteen etsiä juhlamieltä kemiallisista aineista. Perinteet ovat tulleet takaisin muutenkin enemmän lapsuuteni paikoille.

Humuvuosinani kehittelin myös ainutlaatuisen örveltämispäivän, joka sai nimen Hyrylän sunnuntai. Sen ainut tarkoitus oli tulla ja olla humalassa aamusta iltaan. Heinäkuun 2. tiistain ryyppypäivä oli työnantajan mielestä rokulipäivä, sillä silloin yhden käden sormin lasketut, määrätyt Perä-Hyrylän alkoholistit tai niiden alut eivät menneet töihin. Se päivä oli taas eilen enkä vieläkään mennyt töihin. Vaan muistelin entisaikojen rymyämistäni Maarasen Pekan, Harsusen Alpon ja Seliverstovin Kaiskin kanssa. Meistä vain minä keikun enää täällä kylän päivää muistelemassa.

Ensimmäiset juhlapäiväni

Ensimmäinen merkkipäivä, jossa olen ollut keskipisteenä ja ainut juhlakalu, on ollut syntymäpäiväni yli ¾ vuosisataa sitten. Niistä neljästä tai oikeastaan viidestä ensimmäisestä ja monesta myöhemminkään en muista mitään. Mutta kuudennesta muistan. Silloin täytin viisi vuotta ja sain lahjaksi metallinsinisen polkupyörän. Istuessani sen päälle ensi kerran, reilun vuoden nuorempi Irmeli-siskoni kuiskutti korvaani ajaneensa sillä edellisiltana keittiön pöydän ympäri. Olin vihainen, kun sain sen vuoksi käytetyn polkupyörän.

Vaikka lähes kaikki syntymäpäivien sisällöt lahjoineen ovat unohtuneet, on jotain muistissa kuin melkein eilinen. Sillä  kyseistä vuosipäivää olen juhlinut isosti täyttäesäni 50, 60 ja 70. Niissä saamia lahjoja on Merikonttikotini seinillä ja hyllyillä sekä Muistojen merikonteissa, mutta myös muualla. 

Juhani Sjöblomilta 50 vuotislahjaksi saamallani kottikärryllä kuljetan nykyisinkin tuotokseni paikasta, jossa kuninkaatkin istuvat yksin, biokompostoriin. Sekä kääntelen lahjakokonaisuuteen kuuluneella lapiolla myöhemmin valmistunutta tuotetta Pienessä, vihreässä huoneessa yrittäen jouduttaa ja parantaa sadon kypsymistä.

Kymmenen tai kaksikymmentä vuotta myöhemmin sain  Seppo Sjöblomilta syntymäpäivälahjaksi ison kuormaajan kauhallisen Senkkerin kiviainestehtaalla murskattavaksi menossa olleita kuvan kiviä. Niillä upotimme Jokilaakson läpi Jokilampiin kulkevan Maljapuron pohjalle piiloon telekaapelin. 

Arja Karhuvaaralta ja Juhanilta sain 70-vuotislahjaksi omenapuun, jonka istutin

lahjalapiolla Jokilaakson luononsuojelualueen keskelle. Ja marmatin muutaman päivän päästä, että orvon puun toitte. Kuinka se nyt tuottaa satoa tai peräti perillisiä? Eikä aikaakaan, kun Juhani toi naapuriheimosta puulle puolison. 

Muutaman vuoden ne saivat olla jäniksiltä rauhassa, kunnes edellistalvena puput söivät kaiken kuoren niin korkealta minne hampaat yltivät. Se oli päättää puiden tarinan. Muttei aivan, vaan juuret sisällä routamaassa säilyivät ja lahjapuut saivat uuden alun entistä villimpinä. Ensi talvi näyttää niiden tulevaisuuden.

Syntymästäni seuraavaa juhlaa vietin jo kuukauden kuluttua, 16.06.1950. Siitäkään en muista mitään. Silloin pappi kastoi minut kristinuskon Jumalan yhteyteen kummieni sylisssä syntymäkotini peräkamarissa. Joksi setieni veistämällä talonpoikaisrokokookalustolla sisustettua juhlahuonettamme kutsuttiin.

Sekin päivä oli painunut vuosikymmeniksi unholaan, kunnes kaivoin sen esiin kirkonkirjoista. Ja löysin sille toisenkin merkityksen, jota en tiedä tai ainakaan muista vanhempieni koskaan juhlineen eikä huomioineen muutenkaan. Se nimittäin on myös äitini Annikin ja isäni Ihannon hääpäivä.

Kannattaako pimeä työ tai kuutamokeikat

Matkustamotyöntekijä Hännisen, eli entisen stuertin, joka kutsuu itseään somessa lentoisännäksi, peruspalkka on noin 1800 euroa kuussa. Vuonna 2024 hän tienasi lisineen bruttona yhteensä 34 900 euroa.

Laivaemäntä Ilonankin palkkaan vaikuttavat monet lisät: "Saamme muun muassa provisiota siitä, miten matkaa on myy. Se on mielestäni kohtuullista, sillä kun laiva on täynnä, on meillä enemmän töitä. Hyttipuolella maksetaan myös likaisen työn lisää. Esimerkiksi oksennuksen siivous on likainen työ." 

Ilonan palkkaus menee merimiesunionin TES:in mukaan, ja kuukausipalkka on ennen veroja noin 2 340 euroa. Tulot vaihtelevat paljon sen mukaan, millaista provisiota saa, ja kuinka paljon töitä sattuu missäkin kuussa olemaan. 

7

En tiedä lentokoneen matkustamotyöntekijän työajoista, mutta kirjoitukseni laivaemäntä tekee 7 pitkää päivää ja on sen jälkeen aina saman ajan vapaalla. 

Kouluja käymättömänä, entisenä työntekijänä sekä nykyisenä leppoistajana eläkkeeni joutenolosta on vuodessa 34 647 euroa. Pärjään siis rahallisesti tekemättä mitään matkustajalaivassa ja lentokoneessa perustyötä tekevien kanssa. Olenkin siihen varsin tyytyväinen. Ja siihen, etten tehnyt aikoinani enempää palkkatöitä ohi verokirjan.

Sekin on asia, josta pitäisi puhua jo oppilaitoksissa ja tehdä laskutoimituksia esimerkiksi matematiikan tunneilla. Paljonko olisi eläke 65 vuotiaana, jos ei tee lainkaan töitä verokirjalle? Ja paljonko se on, jos on tehnyt ikänsä verokirjatyötä aloittaen esimerkiksi nykyisen matkustamotyöntekijän palkalla? Molemmille voisi sitten laskea eläkesaldon esimerkiksi 15 vuodeksi.

Ajattelen sen olevan ikänsä pimeitä töitä tai ei mitään tehneellä kaiken maailman tukineen ehkä puolet vähemmän kuin minulla. Hän saisi siis nyt kuukaudessa 1100 euroa käteen. Se kertaa 12 kuukautta on 15 vuoden eläkeaikana 198 000 euroa. Ja minulla vastaavasti reipas 30 vuotta verokirjalle pakertaneena puolet enemmän, eli 396 000 euroa.

Yksinkertaistettuna eläkertymänsä voi laskea seuraavasti: Vuosiansiot x 1,5 % / 12 kk = eläke/kk. Jos ei pääsääntöisesti  juopottelisi tai muuten loisisi laillani kymmentä vuotta työiästä, olisi omakin eläkkeeni suurempi. Mutta hyvä näin. Näilläkin eväillä ja hilloilla on mukava losotella vakionopeudensäädin kytketty%%%%%

 on se 70 l8ämä ilta-auringossa.

Lasten ja nuorten kännykkäkiellot

"Opetushallitus suosittelee, että koulut kieltäisivät järjestyssäännöissään mobiililaitteet kokonaan myös ruokailun aikana ja rajoittaisivat käytön välituntien ja siirtymien ajaksi sekä muuna opetuksettomana aikana."

Eilen kirjoitin, että aikuiset ajavat lasten ja nuorten kännykkäkielloilla ankarasti metsään. En silti tarkoita, etteikö sääntöjä pitäisi olla siinäkin mitä toisen maalla tai rakennuksessa saa tehdä. Eihän siellä saa vieras varsinkaan aina naida, tupakoida eikä juodakaan miten ja mitä lystää.

Vaan tarkoitan, että kännykänkäytöstä pitäisi ottaa oppilaitoksissakin ohjatusti hyötykäyttö haltuun eikä jättää sitä oppivelvollisuusikäisille pelkästään salaiseksi temmellyskentäksi. Josta aikuiset eivät tiedä eivätkä haluakaan tietää mitään. Vaan kouluissa pitäisi olla netin ja somemaailman hyötykäytön opetusta.

Kuinka oikealla tiellä aikoinaan olikaan herraksi tullut, valtion piikkiin luksusautolla ajanut sekä Postin pääjohtajaksi ryhtynyt Pekka Vennamo, joka halusi jokaiselle kansalaiselle sähköpostiosoitteen. Se olikin entisen SMP:n kansanedustajan ja ministerin ainoita arvostamiani visioita.

Olisi hyvä olla netin oppitunteja myös suomenkielen opetuksineen ja oikeinkirjoituksineen. Koululainen voisi tehdä ja päivittää ohjatusti omat kotisivut tai vastaavat tiedoilla mitkä haluaa julkisiksi. Jokainen ylläpitäisi omia sivuja itse otettuine valokuvineen ja kirjoittaisi esimeriksi päiväkirjaa tai bogia. Kukin voisi liittyä mieleisiin keskusteluryhmiin sekä etsiä muutakin uutta kiinnostavaa. Nettimaailma tarjoaakin rajattoman määrän hyödyllistä ja vähemmän hyödyllistä tietoa sekä kelpo ajanvietettä toiselle puolelle maapalloa pelattavine shakki-, tammi- ja muine peleineen.

Blogissani raapaisen aihetta vain hieman, sillä some on paljon muutakin kuin alastomuutta, alamittaisuutta, väkivaltaa ja räiskintäpelejä. Koulujen älylaitekielto ei ole aikuisten eikä nuorten etu, vaan ahdasmielisten, menneisyydessä elävien tiukkapipojen näköalattomuutta.

Vaikka vedämme itsenäisyytemme vanavedessä Ruotsin- ja Venäjänvallan menneisyyden painolastia, ei siitä eikä kansakuntamme onnettomasta itsetunnosta pääse eroon sillä, että valtiovetoinen Finnair opettaa meille englanninkieltä vähentämällä lennoilta äidinkielisiä kuulutuksia tai pikaruokapaikka heittää roskakoriin suomenkieliset ruokalistat. Vaikutus on päinvastainen ja ne nakertavat suomalaisuutta.

Uuteen suuntaan tarvitaan nykyaikaan päivittämistä äidinkielineen, sen sisäistämistä ja edellä kulkemista nettimaailmassakin. Tänään, Eino Leinon päivänä on hyvä muistaa ja muistuttaa muutenkin äidinkielestämme.

Kämmenen kokoinen älylaitteni, osa 4

Olen nyt kirjoittanut kolme blogia älylaitteeni hyötykäytöstä ja voisin helposti jatkaa saman verran. Enkä olisi päässyt vielä viihdekäyttöön. Matkan varrella muutin suuntaa, joten en sinne enää pyrikään. Vaan mietin vanhempien ohjetta lapsille: "Älä tee sitä mitä äiti ja isä tekevät, vaan sitä minkä he sanovat olevan sinulle hyväksi."

Lapset kasvavat älylaitteiden kyllästämässä maailmassa. Jo taaperoikäiset näppäilevät tottuneesti kosketusnäyttöjä, ja älypuhelin on melkein jokaisen koululaisen kädessä ekaluokkalaisesta alkaen. Ilmiöstä keskustellaan usein huolestuneeseen sävyyn. Haittaavatko älylaitteet opiskelua ja keskittymistä? Miten käy sosiaalisten suhteiden ja niissä tarvittavien taitojen, kun elämä siirtyy yhä enemmän verkkoon? Voiko ruutujen äärellä varttua empaattiseksi ja mieleltään hyvinvoivaksi ihmiseksi?

Uuden teknologian käyttöönotto on arveluttanut ennenkin, eivätkä älylaitteisiin liittyvät pelot ole sinänsä uusi ilmiö. Kuinka todellisia nykyiset huolet älylaitteiden haitallisuudesta ovat? Näin todellisia ja näin me aikuiset siitä ajattelemme:

Perusopetuksen järjestäjien tulee päivittää omat koulujen järjestyssääntönsä lakimuutoksen mukaisesti elokuun alkuun mennessä. Muutos mahdollistaa laitteiden käytön rajoittamisen tai kieltämisen myös muuna kouluaikana. Tavoitteena on, että puhelimen häiritsevää käyttöä rajoittavat järjestyssäännöt tuovat oppitunneille työrauhaa sekä edistävät oppilaiden oppimista ja siihen keskittymistä.

Opetushallitus suosittelee, että koulut kieltäisivät järjestyssäännöissään mobiililaitteet kokonaan myös ruokailun aikana ja rajoittaisivat tai kieltäisivät käytön välituntien ja siirtymien ajaksi sekä muuna opetuksettomana aikana.

– Lisäksi suosittelemme, että lasten puhelimet pysyvät poissa esiopetuksen ja sitä täydentävän varhaiskasvatuksen, aamu- ja iltapäivätoiminnan, kerhojen sekä harrastamisen Suomen malliin liittyvän toiminnan aikana. Puhelinta saisi käyttää tällöin vain henkilöstön luvalla. Rajoitusten ulottaminen koko koulupäivän ja myös sen jälkeisen toiminnan ajaksi vapauttaa aikaa muulle aktiivisemmalle tekemiselle, yksikön päällikkö, juristi Laura Francke sanoo.

Itselläni ei ole juurikaan kokemusta kuinka koulua tulisi käydä. Sen edestä minulle on kertynyt omakohtaista tietoa kuinka koulussa välitunteineen ei tule käyttäytyä. Sillä kokemuksella ja yli ¾ vuosisadan iällä olen vankasti sitä mieltä, että aikuiset ajavat kännykkäkieltoineen ankarasti metsään. Huomenna kirjoitan jotain siitä mitä pitäisi tehdä.

Kämmenen kokoinen älylaitteeni, osa 3

Tänään piti kirjoittaa viihdekäytöstä, mutten pääsekään siihen, sillä viivähdän tovin vielä hyötykäytössä. 

Älylaitteen avulla uusin reseptini ja ostan vaikka Lahden Kärkkäiseltä linnuille ja oraville auringonkukan siemeniä. Tai rehumaissia, jotka Matkahuolto toimittaa lähikauppaan. Sieltä ne noudan, kun esimerkiksi Lahelan K-Market ilmoittaa tekstiviestillä tuotteet saapuneiksi. Saattaa tosin jäädä maissi yhden kerran kokeiluksi, sillä ei ole enää ollut tungosta nokkavarpusista eikä muistakaan nälkäisistä lintulaudoilla. Postin kanssa on Suomessa käynyt yksityistämisen myötä samoin kuin katsastusasemillekin. Niitä tuli paljon lisää ja aukioloajat pitenivät. Autojen kimppuun hyörimään jäi tai tuli sellaistakin väkeä, joille ei sovi pienikään vallan murunen. Kun autoni peilissä riippui kuvan vaskikello nahkahihnassa, oli se yksi syy hylkäämiseen. 

Nettikauppaa hyödynnän silloin tällöin muutenkin, kun hurahdan ostamaan vaikkapa Kiinasta kynsileikkurin tai nenäkarvatrimmerin. Samaiseen laitteeseen on kytketty langattomasti tulostinkin, jotta saan paperisena esimerkiksi Thaimaan viranomaisten vaatiman sairausvakuutustodistuksen. Sen sijaan Finnairille riittää sähköinen lentolippu. Kuten kotimaan muihinkin joukkoliikennevälineisiin sekä autoni liityntäpysäköintimaksuun.

Jo muutaman vuoden on minulla ollut Samsung Galaxy S22 Ultra 5G älypuhelin riittävällä määrällä muistia. Tärkein ominaisuus ei ole normaalit matkapuhelut, sillä suomalaiset operaattorit ovat hinnoitelleet itsensä kuutamolle ulkomaanpuhelujeni osalta. Tilalle ovat tulleet ilmaiset tai lisämaksuttomat videopuhelut, joista eniten käytän WhatsAppia ja Messengeriä talvi- ja kesäkotimaitteni välillä. Samalla ohjelmalla kulkevat myös valokuvat silmänräpäyksessä toiselle puolelle palloa. 

Käytän päivittäin aikaa tuntitolkulla blogikirjoitusten parissa. Niitä tulee kuukauden sisällä täyteen 5000 kappaletta. Ehkä neljäsosa on Päiviksen käsialaa tai sormenpäiden tuotosta. Elämän tähden blogit on tärkein ja aikaa vievin harrastukseni.

Kun kirjoittelen, pulpahtaa esiin silloin tällöin milloin mistäkin aforismi tai muu nokkela sanonta, joita lainaan ja kirjoitan laitteeni muistilapuille. Niitäkin on kertynyt eri aiheisia aika tavalla. Viimeinen oivallus taisi olla: "Miksi surra huomista, sillä ylihuomenna se on jo osa eilistä?"

Kämmenen kokoinen älylaitteeni, osa 2

Eilen kerroin kirjoittavani tänäänkin ehkä jotain älylaitteeni ohjelmien käytöstä. Vaikka mielessä oli myös sosiaalisen median käyttörajoitukset. Ehkä jonakin päivänä niistäkin.

Yksi käytössä olevista hyötyohjelmista on Google Maps. Verraton apuväline navigointipalveluineen. Olen sitten liikkeellä moottoripyörällä, jalkaisin, autolla, skytrainilla tai vaikkapa tavallisella junalla. Sen opastuksella osaan jäädä pois oikealla asemallakin, kun aina ei ole muuta infoa näköpiirissä eikä korvakuulo taivu ulkomaan kielille.

Toinen tärkeä apuri reissatessa on erilaiset pankkiohjelmat, joita minulla on yhteen thai- ja kahteen kotimaiseen pankkiin, sillä tekniikka on haavoittuvaa silläkin sektorilla. Esimerkiksi Singaporessa en voinut maksaa edes joukkoliikenteen kertalippua minkään maan riihikuivalla enkä aina kotimaan pankkikortillakaan. 

Myös kaikki laskuni kiinteistöveroa myöten tulevat minne tahansa maailmankolkkaan sähköisesti. Soiniityntien postilaatikko täyttyykin talven mittaan mainospostista, joka sekin on onneksi vähenevää. Tosin viime vuonna joukossa oli laatikon uumenissa pari kertaa tuntemattomien käsin tekemää korttia, jotka ilahduttivat suuresti mieltäni. Olivat sitten ihailjoita, pilailijoita tai joitakin muita.

Verraton apuväline on myös Googlen kääntäjä, joka kirjoittamisen lisäksi kuuntelee ja puhuu oikeastaan mitä kieltä tahansa. Itse olin oppivuosina, jolloin kieliä opetettiin ison osan tunneista heitettynä luokasta ulos häiriköinnin vuoksi. Tosin ei tarjolla olleista ruotsista ja saksasta olisi reissuillani juuri apua ollut. Televisio oli opinahjoni, kuten monelle tallinnalaiselle rapakon takana näkyvät Suomen kanavat.

Älylaitteellani katson nykyisin uutisten lisäksi ulkomailla myös viihdettä. Onkin kummallista, että Thaimaassa ei juuri näy eikä kuulu YLE Areena eikä MTV Katsomo ilman "sensuuria" kuin enemmän tai vähemmän pielavetisillä virityksillä. Sillä vastaavasti Netflix näkyy suit sait missä tahansa suomenkielelle tekstitettynä. Ehkä huomenna kirjoitankin lisää älylaitteeni viihdekäytöstä.

Kämmenen kokoinen älylaitteeni

"Kämmenen kokoinen" tarkoittaa käteen verrattavaa. Yleensä se viittaa esineeseen tai alueeseen, joka on samaa luokkaa. Se voi siis olla esimerkiksi jotain, jonka pituus ja leveys ovat lähellä kämmenen pinta-alaa.

Minulla on selkeä riippuvuussuhde lähes aina olkalaukussa tai taskussa kulkevaan laitteeseen. Yölläkin se on tyynyni vieressä, uidessa laiturilla ja saunassa sekä suihkussa ollessani pukuhuoneessa.

Etusivun näytöllä on 145 erilaista kuvaketta ohjelmista tai tiedostoista, joita käytän eniten. Jos kertoisin paperille mitä kaikkea laitteellani teen, tulisi siitä helposti taskukokoa suurempi kirja. Väärien valintojen asiantuntija kirjakin tai osa siitä kannen kuvakkeiden takaa tai alta löytyy. Valmista on noin neljäsosa eli 100 sivua. Itse otettuja valokuvia pilvipalveluineen on paljon yli 10 000. On niissä muisto poikineen. Joka kai osin sairaan tasa-arvon aikana pitäisi sanoa muisto henkilöineen.

Laitteessa on lisäksi lukuisia muiden kirjoittamia kirjoja. Unilääkkeenä tällä hetkellä minua vuotta vanhemman brittiläisen kirjailijan, Ken Follettin "Ei koskaan". Kesken on myös Juhani Ahon "Rauhan erakko", paljon yli sadan vuoden takaa. Sähköisiä lehtiä tulee pari kolme. Suomen Kuvalehdestä en täytä tai käytä nykyisin kuin päivittäisen Sudokun. Jo ennen itsenäisyyttämme ilmestyneen viikkolehden kaikkiin numeroihin pääsen kylläkin käsiksi.

Jos ei tulevan päivän, yön tai huomisen aamun aikana mieleen tule muuta kirjoittamisen arvoista, saatan kirjoittaa lisää siitä mihin kaikkeen Samsungiani soittamisen lisäksi käytän. Mielessä kylläkin pyörii aihe aikuisten tarpeesta rajoittaa lapsilta sosiaalisen median käyttöä. Vaikka ymmärrän, en ymmärrä kuitenkaan. Sillä kukaan aikuinen ei tunnu edes arvaavan, mihin lapset nuorisoon saakka sitten käyttävät aikuisten heille hankkiman ajan?

Onko tosiaan näin?

"Hallitus ei ymmärrä mielen­terveys- ja päihde­ongelmaisten todellisuutta, sanoo sosiaali­työntekijä. Toimeentulotuen uudistus toisi velvoitteita myös niille, jotka eivät lääkärinkään arvion mukaan pysty tekemään töitä."

Kun aikoinaan lopetin leipätyöni eli itseni tai työpanokseni myymisen rahasta ja ryhdyin kokoaikaiseksi leppoistajaksi, päätin, etten tee sen jälkeen päihdetyötä rahasta enkä ilman. Päätös on pitänyt hyvin. Tosin kun joskus joku edelleen kysyy jeesiä oman tai ystävän liikajuomiseen, yritän puhua viisaita. Ehkä olen saanut jotain sillä aikaan, ehkä en.

Blogini alkuun lainaamani tekstin lääkärille ja sosiaalityöntekijälle sanon kuitenkin molemmille, että menkää lääkäriin tai selvittäkää muulla tavoin mitä kaikkea työ voi olla. Työllä tarkoitetaan vapaaehtoistyön lisäksi ainakin rahan vuoksi tehtävää toimintaa, joka liittyy esimerkiksi toimeentulon hankkimiseen sekä kotityötä omien tai muiden aineellisten tarpeiden tyydyttämisen vuoksi. Toki työksi voi laskea myös paljon muuta tarpeetonta ja muutenkin hyödytöntä.

Lainaan lisää lukemaani tekstiä: "Otetaan fiktiivinen esimerkki. Sosiaalityöntekijä voi kohdata työssään nuoren 30-vuotiaan miehen, jonka elämä on varhain lähtenyt sivuraiteelle. Tämä nuori on ollut huostaanotettuna, hänellä on aktiivista päihteiden käyttöä ja myös masennus- ja ahdistusoireita. Silloinkin kun hän on selvinpäin, voi olla niin ahdistunut olo, että on todella vaikea lähteä kotoa tai jonottamaan Kelaan", kuvaa sosiaalityöntekijä Hesarissa.

Tekstissä eniten laittoi synkronointiani sekaisin lääkärin väittämä, ettei "pysty töihin". Sitä paitsi Kelan lääkärit näkevät asian usein näkemättä toisin 😁. Joskus kysymys onkin halusta, kun suomalainen yhteiskunta elättää muutenkin. Vain harvoin, jos koskaan olen törmännyt ihmiseen, joka mieluummin kuolee nälkään kuin syö. Myös silloin kysymys on siitä, että teemme tai saamme sitä mitä eniten haluamme.

Ehkä olisi aihetta määritellä työtä uudelleen eikä puhua vain palkkatyöstä. Sitä mitä tarkoitan, voi kysyä vaikka maanviljelijältä. Sen verran on syytä olla minullakin armollista mieltä ja uskoa, että joku voi olla tosiaan niin perin juurin toisenlainen ja muissa maailmoissa, ettei todellakaan pysty edes syömään saati tekemään ajatustyötä. Vaan hän odottaa vain elon päättymistä, kun ei kykene itse sitä lopettamaan vaikka haluaisikin.

Elämä on ja olemme osa sitä

Jokilaaksossa on käytössä kolme 1000 litran vesisäiliötä, joista yhden sisältöä käytetään Pienen vihreän huoneen istutusten kasteluun pumppaamalla vesi uppopumpulla Maljapurolammesta.

Toisen ja kolmannen säiliön juomakelpoisen veden haemme usein komennusmiesten käytössä olevan, läheisen omakotitalon vesihanasta, jonne sen toimittaa Tuusula. Noutamiseen tarvitsemme mönkijää ja peräkärryä. Joskin tiukan paikan tullen säiliö kulkisi kilometrin, kahden matkan Vanha rouva Avensiksen perässäkin.

Vaikka vesi pysyy hyvänä myös Merikonttikodin ja Saunamerikontin isoissa säiliöissä, haen ja haemme varsinaisen juomaveden erikseen parinkymmenen litran astioihin milloin mistäkin. Välillä kauppareissulla jostakin vesipisteestä ja välillä Johansso(i)nin luonnon avolähteeltä. Läheisen hevoshaan vierestä viedessäni korppumakupaloja hevosille.

Vaikka minullakin on roolini ja tehtävät pitääkseni talviasuttavan, nykyisin etupäässä kesäkotikäytössä olevan Jokilaakson asuttavana villin luonnon keskellä, tuo Morakot puutarha- ja oksasaksineen paljon viihtyvyyttä lisää. Hän kaivaa nokkosten, horsien, leppä- ja pajupuiden ynnä muun kasvillisuuden seasta kotimme niin sanotusti ihmisten ilmoille. On kuin Tata herättäisi prinsessa Ruusunen unestaan. 

Viime yönä ei uni ollut riittänyt auringon nousuun ja ihmettelin minne on Almost a wife kadonnut? Kunnes kuulin pihalta "niks naks" hänen kaivaessa neljän aikaan aamuyöstä puutarhasaksineen kotiamme esiin vihreän luonnon keskeltä.

Aivan oma lukunsa on katoton kasvihuone, joka on saanut täksi kesäksi todellisia mamuja uudisasukkaikseen. Vaikka luulenkin tulevaisuuden olevan kaupasta ostettujen kurkuman ja inkiväärin kasvielämien itujen kannalta toivotonta. Ikkunalla itää lisäksi uusiokäytössä olevassa ja rei'itetyssä Lindlin muovisessa jäätelörasiassa, kosteiden pyyhkeiden keskellä vihreitä papuja. Niiden tulevaisuutta en povaa puoleen enkä toiseen.

Pienen vihreän talon uudet tuulet

Otsikon kasvihuone on ollut Jokilaaksossa jo tutuksi tulleella paikallaan Maljapurolammen rantatörmällä kymmenkunta vuotta. Alussa kastelimme kesän tulevia tuotoksia noutamalla kasteluveden kannuilla lammesta pitkin Senkkerimäen kiviainestehtaan sorakuljettimen liukuhihnana tiensä päähän tullutta kumikuljetinta.

Sitten rakensin kasvihuoneeseen keraamisine antureineen ja 1000 litran säiliöineen automaattisen kastelujärjestelmän, jonka kasasin ja purin keväisin sekä syksyisin. Se palvelikin loistavasti monta vuotta.

Mutta kyllästyin joka kevät korjaamaan talven lumien pudottamaa kattoa viime vuonna ja poistin koko katon sekä tekniset toteutukset. Kun tuli ylöspäin tilaa rajaton määrä, istutin sisälle uusina asukkaina kaksi luumupuuta ja karviasmarjapensaan. Puut innostuivatkin niin uudesta kodistaan, että ovat tänä keväänä kurkottaneet kohti aurinkoa katonrajan ulkopuolelle.

Viime kesänä noudin taas veden kastelukannuilla lammesta pohtien samalla miten antaisin tulevaisuudessa juomista Pienen vihreän talon asukkaille. Joten keväällä asensin aiemmin uppopumpun avulla täyttämäni vesisäiliön hanan päähän muoviletkun ja toiseen päähän bideesuihkun. Nyt kastelu tuntuu taas oikein sopivalta puuhastelumuodolta alati haurastuvalle ruumiilleni.

Keväänä kevensin ja vähensin myös kasvien määrä, sillä kesäharrastukseni sato on ollut vuodesta toiseen varsin vaatimaton. Eikä se ole istutettavien määrää lisäämällä kohentunut. Toisaalta ei sen ole ollut niin väliäkään. Kunhan istun istutusten keskellä sateen piiskaamassa, ikivanhassa rottinkituolissa kesäpäivisin ja -öisin ihmetellen elämän ihmettä.

Mutta nyt tuli Tata tuoden mukanaan uusia Thaimaan tuulia Jokilaaksoon. Sitä lisää hänen kukkaan puhjennut innostuksensa pihapiirin lisäksi nyt myös kasvihuoneesta. Sanoo sen olevan hyväksi hänen bodylleen. Siitä ja muista Morakotin tuomista iloista saatan kertoa huomenna. 

Tata tuli taloon

Kolme kuukautta sitten tulin Phattahalungista Morakotin alias Tatan luota ja vähän minunkin Thaimaan talvikodista. Maaseudun rauhasta Suomen kesäkotimme Jokilaakson rauhaan, jossa ei ikkunasta eikä pihapiiristä ihmisnaapuria näy.

Nyt oli "Almost a wifen" vuoro tulla noin kolmeksi kuukaudeksi luokseni. Näillä vuosirenkailla en tyttöystäviä kaipaile enkä haikaile, vaan aitoa naisystävääni. Hän on jouluaattona "risubaarissa" kihlattu ja paljon enemmän elämäni ilta-auringossa kuin ystävä.

Mutta tulo oli stopata Helsinki-Vantaan lentoaseman rajavartijoihin. Koko koneellinen oli lompsutellut Suomen kamaralle, mutta Tataa ei näkynyt. Hän oli jäänyt tullin tarkastuspisteeseen, kun ei ollut kuin passi ja siinä viisumileima.

Kaivattiin, yllätys yllätys kutsukirjettä, sillä tällä kertaa ei riittänyt, että suurlähetystö tai mikä lienee, oli myöntänyt sen ynnä muiden liitteiden ansiosta 90 päivän viisumin.

Kun Morakotilla ei ollut puhelimessa minkään valtakunnan sim-korttia eikä käytössä puhelinnumeroani, oli elämän tärkein valo jäädä valtakunnan ovien toiselle puolen. Onneksi korvien väliltään vikkelä rajamies osasi laittaa Tatan thaipuhelimeen langattoman yhteyden astetukset paikalleen ja he pääsivät soittamaan minulle Messengerillä:

"Rajavartija tässä päivää. Sinulla taitaa olla ystävä tulossa, että onko niin? Puuttuu nimittäin papereita, joten asuuko hän luonasi Suomessa?" Kun vastasin, että kyllä vaan, kuten viime kerrallakin, niin se riitti. Joten sieltä Morakot ja matkalaukullinen thairuokaa viimein ilmestyi.

Vaikka viihdynkin loistavasti Jokilaaksossa ilman ihmisseuraa, huomasin jo lentokentällä kuinka mukavaa on jakaa elämää toisen kanssa. Luulin myös huushollini olevan suht siisti, mutta toisin oli. Jo ennen kuutta, aamugingerin ja -kahvin jälkeen alkoi imuri hurista lattioilla ja kostea rätti pyyhkiä pintoja. Mukavaa oli sekin. 

Toissavuotiseen tapaan, kun poutasäät tulevat, arvaan käteen tarttuvan oksasaksetkin. Työmaa siirtyy osin ulos ja pajut ynnä lepät saavat kyytiä. On omaakin virtaa notkistavaa, että Jokilaaksossa on taas uutta sutinaa aamusta iltaan.

Jokilaakson elämää

Jokilaaksoksi ristimämme paikka on paljon muutakin kuin luonnonsuojelualue. Siellä on muun muassa juomakelpoista vettä omasta takaa. Sanon sitä Johansso(i)nin lähteeksi. 

Tänä vuonna hevoshaka ei ole hevoshaka, vaan sen ovat valloittaneet luonnonkasvit. Ehkä suurin tilanottaja ei ole koiranputki, vaan joku muu. Osaisiko joku valistaa? 

Nimipäivänä juhlapaikalla oli sukuni pöytäviiri Muistojen merikonttien ja keinovalojen vieressä. 

Silloin kun kumikanoottiamme ei vielä oltu varastettu, meloin sillä Soiniityntien sillan alta. 

Tänä kesänä taitaa Jokilampien joutsenpariskunnalla olla vain yksi lapsi. Kotipesäkin saattaa olla saaren sijaan jossain joen varrella. 

Tuusulanjoen veden syvyyden mittauspiste on sillan kupeessa. Johon västäräkki teki pesänsä. Ja hylkäsi seuraavana vuonna, kun tein heille katon.

Niilon kanssa veimme monesti kanelikorppuja naapurihevosille. Talvisin aurasin laitumelle lenkkipolun Päivikselle ja osaomistuskoirallemme. 

Tänään on nimeni päivä

 Olen monesti kirjoittanut Jokilaakson juhlapaikasta, jossa liehuu pieni lippu tai viiri yleisinä liputuspäivinä, mutta muulloinkin. Tänään on sellainen, sillä on nimipäiväni. Reilu viikko kastepäiväni jälkeen. Minut on kastettu kaksi kuukautta syntymäni jälkeen. Samana päivänä vanhempani viettivät 2-vuotis hääpäiväänsä yli 70 vuotta sitten. Vaikken kristillisyydelläni enkä muullakaan hengellisyydellä juurikaan kerskaile, on harmiteltavaa, että vain pieni vähemmistö suomalaisista tietää kastepäivänsä.

Silloin olen saanut kutsumanimen, jolla Luojani minut tuntee ja kutsuneekin. Vaikka umpiluisine päineni ja korvineni sen harvoin kuulen. Ja vielä harvemmin tiedän, saati ymmärrän mitä Hän mahtaa yrittää sanoa.

Sitäkin olen miettinyt mitä vanhempani ovat pohtineet, että sain nimikseni Jorma Veino Juhani. Keskimmäisen oletan käsittäväni, sillä isäni oli ja on Veino Ihanto. Veino on myös poikani myöhemmin ottama, yksi kolmesta etunimestä. Mutta miksi olen Juhani ja kutsumanimeltäni Jorma? Siitä minulla ei ole tietoa eikä ketään elävien kirjoissa, jolta voisin asiaa tiedustella.

Minut on kastettu syntymäkotini vanhempieni makuuhuoneen viereisessä  "peräkamarissa", valkoiseen puettuna, papin, kummien ja ystävien ympäröimänä vanhempieni sylissä, joiden yhteisen vuoteenkin muistan. Kuvan kahdesta hetekasta tehdyssä parisängyssä, vanhempieni keskellä olen oppinut myös lukemaan ensimmäiset sanani.

Vuosia myöhemmin isä nosti vuoteen pääpuolta 10 senttiä sanoen aamulla muuten närästävän. Niin varmasti olikin, mutta se oli myös minulle kerrottu syy miksi äitini muutti nukkumaan kotimme juhlahuoneeseen eli kastekamariini. Hän ei mielestään vastaavasti voinut nukkua, kun pää oli ylempänä. Sen jälkeen heillä ei enää ollut koskaan yhteistä vuodetta 😥. Lapsena usein ihmettelin miksei isä nostanut vain omaa puoltaan. Silti koin heidän rakastaneen 💞 toisiaan, kunnes kuolema erotti. Tai enhän tiedä, vaikka he olisivat yhdessä edelleen ja ikuisesti. 

Minut kastoi Tuusulan seurakunnan vt. kirkkoherra Juho (Jouko) Karhu. Kummeiksi oli kutsuttu Irja ja Ahti Ylikoski, sekä Antti Asser Soini ja Lilli Kylen, jonka ehkä tapasin vain lapsena. Mieleen on jäänyt, kun kannoin matkalaukkua linja-autopysäkille hänen lähtiessä Ruotsiin. 

Kastepäiväni oli ensimmäinen juhla, jossa olin juhlinnan keskeisin syy ja keskipiste. Nyt 75 vuotta myöhemmin tuntuu vahvasti tunteissa aamun oivallus, että silloin oli myös äitini ja isäni hääpäivä. Eikä kukaan vielä tiennyt, että olen saava myös sisaren ja veljen.

Kuka on viemässä maailman rauhan?

Kun kylmä sota päättyi Neuvostoliiton hajoamiseen vuonna 1991, Ukrainaan jäi muun muassa 1900 strategista ydinkärkeä sekä arviolta noin muutama tuhat taktista ydinasetta. Maa sinkoutui hetkessä maailman ydinaserikkaimpien valtioiden joukkoon. Kiova kuitenkin luovutti ydinasemateriaalin muodonmuutoksen kokeneelle Venäjälle vuonna 1996 vastineeksi Venäjän, Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian antamista turvatakuista. Ukrainalaiset luopuivat tappavimmasta aseistuksestaan, ja muut maat lupasivat kunnioittaa Ukrainan valtion rajoja sekä poliittista itsenäisyyttä. Merikonttikodistani katsottuna Venäjä söi sanansa ja sai siitä lähes koko maailman tuomion. 

Myös Yhdysvaltojen iskut Iraniin olivat kotini ikkunasta ja kansainvälisen oikeuden näkökulmasta laittomia. Yhdysvallat perusteli iskuja tiedustelutiedoilla maan ydinaseohjelman edistymisestä. Kun jenkit aiemmin hyökkäsivät Irakiin, samat tiedustelulähteet väittivät sieltä löytyvän kemiallisia aseita. Ei löytynyt. Löytyi vain hiekkakuoppaan piiloutunut maan entinen presidentti. Nyt tiedustelulähteet kertovat, että iranilaiset olivat kiikuttaneet uraaninsa ajoissa muualle. 

Venäjän tai Yhdysvaltojen on vielä vaikeampi kuin Israelin löytää perusteita sille, että iskut perustuisivat itsepuolustukseen. Hyökkäyksestä seuraa myös vaikeampi kysymys. Kuka päättää, kenellä on oikeus ydinaseeseen ja kenellä ei? Yhdysvallat on myös tunnetusti ensimmäinen maa, joka kehitti ydinaseen, sekä ainut maa, joka on iskenyt ydinaseella toista maata vastaan. Maailmanlaajuisesti ydinaseita on ainakin yli 10 000, joista suurin osa on Yhdysvalloilla ja Venäjällä.

Mutta vaikka Suur-Suomenkin tekijöitä löytyy edelleen omasta takaa ja emme ole ydinaseista kärsineet, olemme saaneet osamme isomman käden vallanhimosta. Mainilan laukaukset olivat Neuvostoliiton lavastama välikohtaus, joka johti maiden välisen hyökkäämättömyyssopimuksen yksipuoliseen purkamiseen. Neljä päivää myöhemmin Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen, vaikka tarjouduimme selvittämään tapausta yhteistyössä muiden kanssa.

Todellisuudessa Leningradin sotilaspiirin vakoiluosaston eversti P. G. Tihomirov toteutti saamansa salaisen käskyn ammuttamalla tykistöllä Mainilan kylää pohjoisesta. Venäläiset ovat myöhemmin myöntäneet laukausten olleen Neuvostoliiton itsensä lavastama, joiden tarkoituksena oli saada Suomi näyttämään hyökkääjältä.

Kun Trump painoi päänsä eilen tyynyyn Hollannin kuningasperheen palatsissa, Euroopan Nato-maat toivoivat, että hän heräisi keskiviikkoaamuna tyytyväisenä. Sillä yksi raivonpuuska voi kaataa koko Nato-sovun. On vaikea käsittää miten maailma voi olla tällainen. Jossa yhden tai kahden ihmisen käsissä on onko ihmisellä turvallista päänalustaa ylipäätään missään päin maailmaa. Asut missä tahansa. Sillä, jos ei omat koirat pure, saattaa petipaikkasi olla strategisesti tärkeällä paikalla tai öljylähteen tai toisten himoitseman mineraalin päällä. Tai määrätyn untuvapatjan alla on herne pilannut minua vanhemman yöunet.

Lieneekö elämän tarkoitus murheen karkoitus?

Mustelen, että otsikon lailla lauloi Eppu Normaali. Lisäksi elämän tarkoitusta on Wikipediassa selitetty niin perusteellisesti, etten lähde sitä toistamaan, saati kyseenalaistamaan tai muutenkaan muuttamaan.

Isäni ja minä synnyinkotini ikkunan alla

Mutta se ei estä pohtimasta elämäni tarkoitusta itselle tai merkitystä muille, jos sellaista on. Kun kenelläkään ei ole ainuttakaan tuttua tai tuntematonta, joka olisi todistetusti syntynyt uudelleen ja tullut siitä peräti kertomaan, jää jäljelle vain usko. Ja sen kanssa eläminen, vaikka jotkut mielestään valaistuneet puhuvat uudesta elämästä, josta en tiedä enkä ymmärrä mitään.

Mutta usko on minullakin, jonka avulla uskon, etten ole maailman valtias enkä napa. Tai edes penaalin terävin kynä, vaikka todellisuudessani ainutlaatuista olenkin. Kuten me kaikki omassa ja toisten elämissä. Mutta älyä suurempien pohtiminen lienee turhaa ja joskus mielenterveydellekin vaarallista. Sillä en löydä pitkässä juoksussa maailmankaikkeudesta kuin turhaa. Jota sitäkin Trumpin ja Putinin kaltaiset tekevät itsekkäissä vallanhimoissaan tarpeettomaksi.

Sillä kuollessaan he eivät saa mukaansa yhtään enempää kuin muutkaan. Tosin jos kertakäyttöisen nahkapuvun sisällä olemmekin jonnekin ajattomuuteen matkaavia, sielullisia henkisiä olentoja, on monella maailmanvaltiaana itseään pitävällä tuhansien syyttömien henki taakkana omallatunnollaan.

Mutta mikä olisi oman taipaleeni loppusaldo rikkimenneine avioliittoineen? Onko muuta merkityksellistä kuin, että joku ei halua olla kanssani missään tekemisissä? Minusta se on outoa, sillä heitäkin olen rakastanut kaikella itsestäni löytämällä ja muilta saadulla rakkaudella ja välittämisellä.

Yksi merkityksellisimmistä on, että olen saanut olla kulkemassa rinnalla kohti aikuisuutta ja huomista, elämän evästäkin taipaleelle antaen, kesälasten sekä muidenkin kanssa. Ehkä olen jakanut hyviäkin hetkiä vanhempieni lisäksi myös muille rakkailleni ja tuntemattomille, vaikka vastassa olisi joskus vain hiljaisuus.

Nykyisen elämäni kauneimpia hetkiä on Aasian kulkukoiran katse ja hännänheilutus sen saadessa pienen makupalan mukanani vyötäröllä kulkevasta koirien lahjontapussista. Tai resuinen paita päällä oleva, ennennäkemätön pieni lapsi, joka saa halvan lelun skootterini takapoksista.

Vaikka jättäisin jälkeeni vain tyhjyyttä ja välinpitämättömyyttä, en löydä perinnöstäni vihaa puoleen enkä toiseen. Mutta maallistakin jälkeeni jää, joista osan pidän tietonani kunnes otteeni irtoaa. Yksi taipaleeni tärkeä asia on tekemämme ja alati elävä, muuttuva Jokilaakson luonnonsuojelualue. Jossa on vanhempieni sodissa vietetyt vuodet ja perintö. Joka tähtien ollessa suotuisia elää yhtä kauan kuin maapallokin. Ehkä sama tulevaisuus on kotitieni varrella, naapurista anastamallani reilun kuution kivenmurikalla muistolaattoineen, jonka juurelle toivon tuhkani ripoteltavan.

Kuka muistaa?

Hyrylässä oli aikoinaan Niukkasen mylly, Letkun tanssit, ortodoksikirkko ja hyppyrimäki.

Myllystä en löytänyt netistä edes valokuvaa, mutta se sijaitsi suunnilleen nykyisen S-Markerin paikalla. Jolle sillekin käy ohrasesti, kun Hyrylän Prisma valmistuu parin vuoden kuluttua. Odotan sitä innolla. Tai oikeastaan mukavia istuimia Jumbon tapaan

Joissa voi levähtää, muistella mennyttä aikaa, seurata maailman ja ihmisen menoa sekä jutella heidän kanssaan. Tai kertoa kuinka ostimme tältä paikalta pimeää viinaa samettihameisilta lauantai-iltaisin 60 vuotta sitten. Myllystä Hyrylän historiaa ymmärtävälle kertoo vain nykyisen kaupan sisällä oleva kuvan kukkakaupan nimi.

Sari Rinteen kanssa meillä on ollut vuosia työn alla Facesivut: "Faktaa ja fiktiota, kansan suusta siepattuja tarinoita." Olennaista ei silloin olisi totuus. Vaan, että näin me tai ainakin joku Hyrylän seudusta muistelee. Ehkä ideasta tulee joskus totta. Mitä mieltä olette? 

Entisen Keski-Uusimaan toimitalon paikalla oli maankuulu tanssipaikka. Tuusulan VPK:n pitämä Letku, joita taisi olla valtakunnassa monia. Kerran seisoin tansseissa esiintymislavan reunalla kauan, kauan sitten ujona poikana ja kuuntelin, kun Irina lauloi. Hän antoi minulle kuvakortin, johon kirjoitti: "Jormalle, Irina Milan". Kuinka rakastinkaan häntä tyynylläni öisin hänen kuvansa. Mutta pois on Irina, päättyneet ovat tanssit ja pois on pihan Keskari Cruising. Vain tyhjä painotalo on jäljellä.

Enää ei ole myöskään hyppyriä, josta taisin uskaltaa laskea vain alamäen. Samalla paikalla järjestettiin myöhemmin monet vuodet suosittu ilmaistapahtuma Montturock. Sitäkään ei enää ole. Kuten ei ortodoksikirkkoakaan. Sen toimiessa myöhemmin Elantona asui äitini yläkerran pienessä huonessa myyden alakerrassa leipää ja maitoa tarvitseville. Sanoi, että minut oli laitettu alulle siellä 💞.  Rakennuksen tarina päättyi ravintola Päämajana, jonka sisältä on kuvan puinen opaste.

Ihmisten maailma on sekaisin

Eilinen juhannusblogini oli pitkän sorttinen, joten yritän palata edes vähän  tyhjänpäiväisyyksineni kohtuuteen. Kun aattona ajelin paikasta toiseen, tapasin etupäässä kaukaa Suomeen tulleita lapsiperheitä. Kielitaitoni ei riittänyt selvittämään miksi he ovat ja asuivat kylmien talvien synnyinmaassani. 

Yksi syy on mahdollisesti puhtaus ja toinen turvallisuus. Tosin turvallisuudesta varsinkaan en tiedä, sillä itse olen puolet vuodesta kaukana Thaimaan etelässä. Kapinoivien maakuntien naapurissa, joihin suurlähetystömme ei suosittele edes matkustamista. 

Ehkä ulkomaille kulkemisen esteeksi tuleekin niin paljon maiden välisiä konflikteja, ettei juuri kukaan pääse matkustamaan varsinkaan huvikseen. Ja kaltaiseni tyhjänpäiväisyys voi ainoastaan pohtia haluanko jäädä jumiin loppuiäkseni Suomeen, Thaimaahan vai jonnekin muualle. 

Aika usein saa nimittäin nykyisin lukea sieltä ja täältä ilmatilojen sulkemisista siviililiikenteeltä. Emme näytä mahtuvan minnekään itsekkyyksinemme emmekä ahneuksinemme. Vaikka maailmassa olisi tilaa ja ruokaakin kaikille tasaisemmalla jakamisella.

Vaikka Donald Trump ja Vladimir Putin eivät liene maailman mielenvikaisimmat, ovat he valtansa vuoksi hyvin vaarallisia. Toisaalta on vaikea ymmärtää miksi kansa äänestää tai ylipäätään sallii heille diktaattorin vallan vuodesta ja valtakaudesta toiseen.

Ymmärtämättömyyttäni lisää, mutta toisaalta valaisee Suomen kansa, joka valitsi aikoinaan yhdellä äänellä Kekkosen presidentiksi. Kunnes hänestä tuli niin korvaamaton, että poikkeuslailla estettiin kansa äänestämästä uudelleen valinnasta. Kunnes Urkki jouduttiin laittamaan sivuun kesken kauden vanhuuden höperyyden vuoksi.

Vaikka kai pitäisi pitää suunsa kiinni esimerkiksi uskonnoista, en malta. Vaan luulen tai peräti uskon niiden olevan kansojen ja ylipäätään ihmisten suurta kusetusta. Sillä yksinvaltiaiden kaltaiset osoittavat meille, että ihmisistä ei ole hyvän tulevaisuuden tekijöiksi itselle eikä muille.

Vaikka pidänkin elämästäni nykyisine vaivoineni, on myönnettävä, että on minut luotu tai ei, on siinä hommassa mennyt paljon vikaan. Kun ei siitäkään ole varmaa, kaiken kattavaa tietoa, voiko tyhjästä syntyä mitään tai olenko pohjimmiltani henkinen olento, jää jäljelle vain usko ja uskottomuus. Kuinka perimmäinen olikaan isäni silloin tällöin esittämä kysymys: "Voiko tyhjyydessä olla sattumaa?" 

Juhannusaattoni perinteisine kulttuurikierroksineen

Aamun aloitin tutulla tavalla pulahtamalla 14 asteiseen, Tuusulanjärvestä pitkin Tuusulanjokea Jokilaakson luonnonsuojelualueelle virtaavan Jokilampiemme veteen. Samalla vein serkultani 50-vuotislahjaksi saamani minikokoisen Suomen lipun Merikonttikodin juhlapaikalle liehumaan päiväksi ja juhannusyöksi. 

Aamukaffen kyytipojaksi napsautin juhannussaunan lämpenemään. Saunomiseen liittyy oleellisella tavalla pulahdus pihan Maljapurolammen vielä kylmempään, lähdepohjaiseen veteen. Kun ahneuksissani olin syönyt uudet perunat jo viikkoa aiemmin, oli aaton ruokana Jalostajan hernekeittopurkillinen virolaisen leivän ja laktoosittoman, rasvattoman maitojuoman kanssa.

Päivän mittaan tanskalaista Norskov poliisisarjaa (suosittelen) MTV Katsomosta katsoessani suunnittelin aattoilllan kulttuurikierrosta hopeanharmaan, vanha rouva Avensiksen kanssa. Vaikka ydin on joka vuosi kiertää Rusut- ja Tuusulanjärvi, muuttuu se sisällöltään pitkin matkaa monta kertaa. Minulle mielenkiintoista on liian kanssa.

Jokaiseen pysähdykseen liittyvät veden äärella aattoa viettävät ihmiset. Ensimmäinen kohde olisi ollut Häklin uimapaikka, jonka jätin väliin. Samoin tein Rusutjärven Kylän- tai Kokkorannan kanssa, jossa Eriksonin Eeron ja minun entisen onkirantani kokko näytti odottavan polttajiaan. Sen sijaan pysähdyin äitini liki nuoruuden työpaikan, Elannon rannassa vaihtamaan kuulumisia parin vilttien päällä istuneen intialaisperheen kanssa. He tarjosivat suklaapatukan ja tulista 🥵 ruokaa, joka jäi minulta syömättä.

Matka jatkui toisen puolen uimarannalle, jossa opasteet ilmoittivat, että puomit suljetaan iltakymmeneltä. Toinen opaste kertoi, että kioski on auki 19 saakka, vaikkei ollutkaan. Sitä ihmetteli kanssani syyrialaisperhe, joka olisi tarvinnut varsinkin lapsille ruokaa, juotavaa ja jäätelöä.

Jatkoin kierrosta järveä vaihtaen Anttilan eli Hankkijan rantaan miettiessäni olisikohan Salosen Jussin matkustaja-alus laiturissa viime vuoden tapaan. Ei ollut, vaan näkyi olevan järvenselän toisella puolella. Sen sijaan yritin vaihtaa huonolla menestyksellä suuren pöydän ympärillä olevan irakilaislapsen kanssa Diesel nahkahattuani hänen kukkakuvioiseen lierihattuun 🙃.

Suunta oli kohti Järvenpäätä, sillä sivuutin Sarvikallion, josta on komeimmat näkymät Tuusulanjärvelle. Oli kyllä kahden vaihella, etten mennyt sinne ja laskeutunut portaita myöten aattoillan uinnille. Pysähdyin vasta Vanhankylänniemessä, joka on rauhoittunut siitä, kun siellä oli seudun ainut Caravan- ja Campingalue.

Samoin oli hiljainen vesialtaiden äärellä Härmän Rati ja lahden toisella puolella Järvenpään Rantapuisto, ja jatkoin matkaa vilkutellen vasemmalle Sibeliuksen Ainolan suuntaan. Käännyin Tuusulan Rantatielle, joka on yksi valtakuntamme ykköskulttuurikohtaista. Sen sivuutin pysähtymättä, vaikka olikin lähellä, etten kävellyt Aleksis Kiven mökin sivusta Fjällbon puiston rantaan.

Seuraavana olisi ollut Krapin tila, jossa oli puolitehoista vipinää. En mennyt, vaan ajoin äitini viimeisen kodin, Tuuskodon pihaan ja rantaan. Koirien uimarannalla ei ollut ketään ja jatkoin matkaa Rantatien muuttuessa Kirkkotieksi. Sen varrella sijaitsee Gustavelund, joka taitaa olla tämän hetken juhannusten seudun ykköspaikka. Sinnekään en poikennut, vaan pysähdyin Tuusulan ensimmäisen kirkon kohdalle. Siellä pääsin ripille 60 vuotta sitten. Mutta sitäkin kauemmin on aikaa, kun kävin kaksi ensimmäistä kouluvuotta sitä vastapäätä olleessa, punaisessa puukoulussa. Ei ollut toiletteja, ei bideitä eikä käsienpesualtaita. Vaan pihan perällä puuceet pyttyineen.

Pian oli 50 kilometrin matka takana ja molemmat järvet kierretty. Palava kokkokin jäi näkemättä, kun pysähdyn Koskenmäen padolla, johon päättyy Tuusulanjärvi ja alkaa Tuusulanjoki. Sitä pitkin meloin kerran kumikanootilla  Päiviksen kanssa yli viiden kilometrin matkan Myllykylän Soiniityntien sillalle ja Jokilammille. 

Sieltä aloitin tämänvuotisenkin liki kolmen tunnin kultuurikierrokseni. Väliin jäi viiimeisenä Urkan uimapaikka, jossa aikoinaan opin uimaan. Entisen Valon ja Lemmelän sorakuopan lampiin on myös ihmisiä hukkunut. Yhdestä tapauksesta olin kerran Helsingin Ratakadulla 60-luvulla keskusrikospoliisin kuulusteluissa, kun nuoren miehen, koulukaverini isä väitti, että olin hukuttanut hänen poikansa. Kaikesta, kipeästäkin jäljellä on vain muistot.

Hyvää juhannusta jokaiselle

Vuosi sitten kävin juhannusaaton aamu-uinnilla kuudelta. Vaikka ilma oli 10-asteista, oli Jokilammen veden lämpö yli 20 °. Nyt vuotta myöhemmin samaan kellonaikaan on ilma 11, 8 ja lammen vesi 14 paikkeilla. Maljapurolammen vesi lähteineen on vielä kylmempää. Silti sekin on minulle kovastikin uima- tai pulahduskelpoista, vaikka se ehtikin kesän tähän saakka Jokilaakson ainoana hellepäivänä kivuta pariksi päiväksi 20 kuumemmalle puolelle.

Lähes ammoisista ajoista on Johanneksen syntymäpäivä ollut tasan 6 kuukautta kristinuskon Vapahtajan ja isäni syntymäpäivän jälkeen tai oikeastaan ennen. Mutta ei enää, vaan olemme siirtäneet sen rahanahneuksissamme lähimmälle lauantaille. Tänä vuonna olisikin suht helppo viettää jussia parikin kertaa, sillä Virossa aatto on edelleen 24. päivä.

Etanat, ennustajaeukot sekä -ukot ovat luvanneet Jokilaaksoon enimmäkseen puotapäivää, joten illan kolkutellessa kierrän perinteeksi muodostuneen Tuusulan- ja Rusutjärven hopeanharmaalla, vanha rouva Avensiksella.

Pysähtyillen toivottamaan hyvää suomalaisen kesäyön juhlaa sekä vaihtamaan sanoja siellä täällä missä on väkeä. Vuosi sitten juhannuksen viettäjien keskuudessa rannoilla kotikieleni olikin vähemmistönä. Ehkä kantaväestö oli kesämökeillään. Juhannusillan ajelustani kerron huomenna. Tänä vuonna kelit sallivat kokon polttamisen ja mahdollisesti näenkin sellaisen. 

Mutta sitä ennen päivän mittaan lämmitän merikonttisaunan. Sen lomassa pulahdan naturistiuinnille jokeen tai jollekin lammistamme. Kesän ensimmäiset, tällä kertaa ruotsalaiset, uudet perunat söin himoissani jo viikko sitten. Ensi vuonna maltan mieleni ja siirrän traditioni silleineen takaisin juhannusaaton iltapäiväksi. Jos muistan 🤔. 

Jokilaakso on paikka, jossa luonnon läsnäolo korostuu. Kesä on kauneimmillaan, vehreimmillään ja kukkeimmillaan aivan kuin syksyä ei tulisi lainkaan. Pidän kesäyön valoisasta taiasta kovasti ilman ainoatakaan ihmisääntä.  Vain Luoja keskustelee kanssani tulkkinaan Suomen lähes ainutlaatuinen luonto aamukasteineen. 

Pikku kriminellit

Vuonna 1922 tuli voimaan köyhäinhoitolaki, joka oikeutti kunnat lähettämään elatusvelvollisuutensa laiminlyöneet työlaitokseen. Heitä laitettiin myös samohin paikkoihin kuin sakkonsa maksamatta jättäneet sekä rattijuopot. Myöhemmin Keuruun huoltola muuttui kokonaisuudessaan päihdehuollon toimintayksiköksi ja hoidosta päässeitä tai kesken jättäneitä notkui silloin tällöin kaupungin katukuvassa. Joku siitä kirjoitti lehtien palstoillakin ja toivoi asiaan muutosta. 

Luojani heitä kuuli ja 90-luvun alussa tilasta tuli turvapaikan hakijoiden vastaanottokeskus. Pian katukuvassa näkyi teiniäitejäkin, jotka työnsivät rattaissaan suklaasilmäisiä pienokaisia. Ei ollut tiukkapipoille hyvä sekään ja joku toivoikin juoppoja takaisin 🤣.

Jos jostakin jotain tiedän, on se laitapuolen elämä toisella laidalla kuin missä Wahlroos tai presidenttimme kulkevat. Tosin heistäkin joku päätyi lukemaan tiilenpäitä ja ei tarvinnut, eikä saanut avata tai sulkea enää ovia itse. 

Joskus mietin äitien ja isien pikku kullannuppuja, joista yhteiskunta kasvattaa kunnon kriminaaleja jakamalla ehdonalaisia tuomioita entisen päälle. Kunnes häkki heiluu kunnolla kuukausiksi tai peräti vuosiksi. Minäkin olin sitä tekemässä käräjäoikeuden maallikkotuomarina useamman vuoden. 

Suomessa pisimpään ovat vangit  istuneet yhtäjaksoisesti yli 20 vuotta. Jos valta olisi, laittaisin ensi- tai viimeistään toiskertalaisen kunnon kehäraakin kanssa samaan selliin pariksi viikoksi. Jossa saisi pelätä muiden lisäksi myös omaa häkkikaveria. Joka aitona mentorina kysyisi aamuisin ja iltaisin: "Tätäkö elämältä haluat, sillä tänne tiesi johtaa vääjäämättä pysyvämmin  ennemmin tai myöhemmin?"

Aikoinaan ehdotin myös vakavasti, että ostetaan Venäjältä tai vastaavasta maasta vankilapaikkoja niille, joiden tapoja eivät Suomen viranomaiset pysty muuttamaan. Vankeinhoito nauroi minulle. Nyt luin lehdestä, että Ruotsi ostaa 600 vangille paikat Viron Tarton vankilasta 30 miljoonalla eurolla. Olen siellä missä vankila tuntuu vankilalta käynytkin. Suomen perässähiihtäviltä vankilaviranomaisilta kysyn nyt uudelleen: "Olinko väärässä tai onko viranomaisnauru ehdotukselleni nyt hyytynyt?" 

Konnien ja konnattarien luvattu valtakunta

Aikuisuuteni alkuvuodet eivät kestäneet päivänvaloa. Jos nyt kotiini tulisivat vuosikymmenten jälkeen lainsäätäjät, -valvojat ja -jakajat, jotka sanoisivat, että nyt lähdet Soini viideksi vuodeksi lusimaan sekä lukemaan tiilenpäitä kaikesta tekemästäsi, joista et jäänyt kiinni, niin minun pitäisi todeta kysymyksen kera: "Selvä, se on oikeus ja kohtuus. Mihin vankilaan lähden ja milloin sekä onko talon puolesta hammasharja?"

Mutta näinhän ei käy. Kun päästin kotiini kertomansa mukaan kaksi väkivaltaa paennutta naista, he veivät mennessään vähintään kourallisen kultakoruja ja vuoden eläkerahat. Kameravalvontani koppasi heidät kiinni ja materiaalin avulla päädyin poliisikuulustelujen ja osin tunnustusten ansiosta yleisen syyttäjän pöydälle. Sen jälkeen asiasta ei sitten ole kuulunut tiedustelujen jälkeenkään mitään. 

Kun kotilaituristani nyysittiin liki parin tonnin kumivene, ei selvittäminen edennyt edes lähtöruutuun, kun poliisi ilmoitti, että "koska syyllisistä ei ole tietoa, tutkinta lopetetaan". Jota ei aloitettukaan. Itse jäin pohtimaan, että pitääkö rosvo surmata kynnykselle? Ja eikö varkaiden valtakunnassa lainvartijoilla ole vakuutusyhtiöiden vahinkoilmotusten lisäksi muuta virkaa, kuin kerätä rahaa ylinopeuksista palkkoihinsa kameravalvonnan avulla.

Kun aikoinaan Floridassa kysyimme poliisilta mitä tehdä varkaille, jotka anastivat keskellä päivää kaverin elektroniikkaliikkeen takaovesta sylikaupalla laitteita, vastasi poliisi: "Ampukaa ne oven ulkopuolelle, niin ei tule lainkaan kanssa mitään vaikeuksia."

Santeri A alias Santtu, kuvankaappauksen heimonsa kyläpäällikkö on oikealla asialla tai ainakin toimii järkevällä tavalla, sillä maailman meno ei mene kaikelta osin oikeaan suuntaan. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun olisin itsekin mukana turvaamassa kuntalaisten rauhaa ja omaisuutta. Sitä sanotaan lain ottamiseksi omiin käsiin. Jos ei joku käsitä mitä tarkoitan, siihen voi tutustua vaikka läntisen naapurimme Malmön kaupungissa. Ehkä Itä-Helsingin joissain osissa ja kellonaikaan siitä saa kotimaankin maistiaisia. 

Ainoat varteenotettavat järjestyksen ylläpitäjät ovat tätä menoa pian kuin entisaikojen Antti Heikinpoika Isotalo, joka yhdessä Antti Rannanjärven kanssa johti Isoo-joukko-nimistä puukkojunkkarijengiä yli 150 vuotta sitten. Miestä on usein pidetty koko Härmän seudun kiistattomana ja pelättynä johtajana, joka oli myös aikansa tunnetuin eteläpohjalainen.

Rannekelloni

Ensimmäinen rannekelloni oli yli 60 vuoden takainen Leijona. Jonka kerran kunnostutinkin, mutten tiedä minne se vuosien saatossa on kadonnut. Myös toinen ajannäyttäjä oli Leijona. Muistan mihin vanhempieni antaman rippilahjan taival kanssani päättyi. Vaihdoin sen humalapäissäni mustalaisten kanssa Rovaniemen leirintäalueella Timexin, niin sanottuun paperinkeräyskelloon, jossa oli  päivyri.

Kyseisellä viihdematkalla olin nuoruuden ystävieni Veikko Ylisaaren ja Pekka Maarasen kanssa hänen vanhemmiltaan ostamalla tai saamalla vihreällä Ford Anglialla. Ikimuistoinen reissu aina Norjaa myöten, vaikka taisin olla välillä muistamattomassa tilassa tai ainakin joka päivä juovuksissa. Molemmat kaverini ovat jossain siellä missä ei kelloja tarvita. 

Vuosikymmenten saatossa minulla on ollut monia rannekelloja, joiden joukossa yksi tai kaksi harvinaisempaa. Toinen oli, nykyisin rikkinäisenä säilytyslippaassani oleva Omegan äänirautakello. Niiden huriseva aika oli ennen kvartsikelloja. Erikoisuus oli myös Jarmo Hallamäeltä ostama venäläinen automaattikello. Jota en uskonut kultaiseksi ennen kuin Sweitsissä kelloseppäkoulunsa käynyt Vesa Sironen sen vahvisti. Yhteistä näille oli, että ne lopettivan ajassa kulkemisen päädyttyään ranteessani suihkuun tai uimaveteen 😥.

Elämässäni Liisan kanssa oli myös aika, jolloin jokaista kolikkoa ei tarvinnut laskea. Silloin hankin mainitusta Sirosen kelloliikkeestä teräskuorisen päivyrikellon, joka oli ja on yhä Rolex. Se veti itse käyntivoimansa ranteeni heilutuksesta. Jossain vaiheessa, ehkä ennen taskupuhelimia tuli tarve nähdä aika ranteestani myös pimeässä vuoteessa. Vaikka Rolexissa oli fosforiviisarit, päätyi se vuosikymmeniksi piirongin laatikkoon Omegan seuraksi.

Seurasi liuta halpoja digikelloja. Viimeisin oli tai piti olla laadukas Casio omalla Suomen  ja Tatan Thaimaan ajoilla sekä askelmittarilla. Kylkiäisinä oli kulloinkin maailman surfausaaltojen korkeudet. Pari viikkoa sitten se lopetti muutaman vuoden kävelyn jälkeen moitteettoman työskentelynsä vikaan tai virran vähyyteen. Joten vaihdoin sen lippaassa aikaansa odottaneeseen Rolexiin. Joka hetken huiskuttelun jälkeen jatkoi kävelyään siitä mihin oli kauan sitten pysähtynyt.

Sitä ranteeseen laittaessani mieleeni muistui aamun hartaushetki aikojen takaa Sininauhaliiton väen kanssa, jossa seisoimme kaikki rukoukseen hiljentyneinä. Minä puheenjohtajanakin toimineen Juhani Haverin takana, kun ujutin ranteeni hänen silmiensä eteen. Hetkessä mies unohti paikan ja rikkoi hiljaisuuden parahtaen: "Soinilla on Rolex!" Sen jälkeen kukaan ei muistanut mistä rukoiltiin, mutta kaikki muistivat kelloni 🤣.

Nyt on kyseinen ajannäyttäjä päässyt takaisin omalle paikalleen vasempaan ranteeseeni. Jossa toivon sen kävelevän aikaa näyttämässä kanssani niin kauan, kun ajassa ylipäätään liikun. Jospa tämä olisi yksi niistä harvoista, pienistä asioista, joka menisi tahtomallani tavalla ja kello jatkaisi jälkeeni kulkuaan poikani Markon ranteessa. 

Luonnon tutkijoita

Jokilaakson ilmestyy silloin tällöin milloin milläkin asialla olevia, eikä minulla oikeastaan ole mitään sitä vastaankaan. Huonosti käyttäytyviä on anihavoin, mutta niitäkin on. Heidän kanssaan tulee joskus sanailtua tavalla ja sanoilla, joita en tässä lähde toistelemaan. Se on satavarma, että roskien kaatopaikka luonnonsuojelualueestamme tulisi, jos ei olisi Soiniityntien sillalla lukittua rautaveräjää. Nyt sitten ilmestyy joen toiselle puolelle muiden maille jätekuormia, joita ei näköjään mikään mahti saa poistamaan yrityksistäni huolimatta. Itsekään en sitä tee enää neljättä kertaa. Väärillä asioilla liikkuvista olen kirjoittanut monesti, joten olkoon tällä kertaa. 

Mutta sitten on mukavia kulkijoitakin, joista yksi liikkui viime viikolla kamera kädessä. Keskusteluissa kävi ilmi, että Sami oli luonnon tutkimisen osaaja ammattilainen. Hänelle näytin Merikonttikotia sisältäkin. Tähän mies sanoi, että oli kurkkinutkin ikkunoista. Samu Piha on innokas luontoharrastaja sekä (ex-)luontokartoittaja, jonka vahvimmat alueet ovat putkilokasvit ja linnut. Hän pyrkii myös siihen, että havainnot koskevat vain luonnonvaraisia eliöitä.

Sami on myös ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa Jokilaakson luonnon tutkija, joka piti sen mitä lupasi, eli lähetti ottamiaan kuvia peräti nimineen kymmenkunta. Kiitos sinulle, jos satut tämän lukemaan: "Tässä joitakin eilen ottamiani valokuvia "pihapiiristäsi". Tiedostot ovat sen verran isoja, että näköjään valtaosa lähetettiin Google Drive -linkkeinä. Joukossa ei ole muita harvinaisia lajeja kuin tuo isokuonokärsäkäs, joka Lajitietokeskuksen mukaan on vakiintunut, hyvin harvinainen. Mukavaa kesän jatkoa. T. Samu Piha."

Tätä kirjoittessa palasi mieleen useampikin lupausten antaja. Elävästi on jäänyt muistiin pari opiskelijaa, jotka sanoivat laittavansa tutkimuksestaan sen valmistuttua kopion postilaatikkooni. Sekä monet toisten katteettomat lupaukset kuvien ja muiden aikaansaannosten toimittamisesta. 

Sen tiedän, että Jokilaaksossa elää tuhatpäinen kasvien ja pienten eläinten joukko maalla, ilmassa ja vedessä. Niistä en tiedä mitään, en nimiä enkä ulkonäköjä, puhumattakaan elintavoista. Rehevyytensä ja sijaintinsa ansiosta on Jokilaakson lunnonsuojelualue ehkä liioittelemattakin lähes ainutlaatuinen.

Luontoa voi käyttää monella tavalla

Yöllä kuuntelin kuinka liki 20 000 suunnistajaa etsi rasteja suomalaisesta metsästä. Luulen, että Jukola Venloineen on maailman suurin suunnistustapahtuma. Kun siihen joukkoon lisää kaiken muun väen huoltojoukkoineen, peseytymistiloineen, saunoineen, lääkärit kenttäsairaaloineen, ruokailupaikat ja tv- ynnä radioväen tilat sekä monet muut toimintoineen, ei se voi olla jättämättä jälkiä myös luontoon. 

Innostuinkin penkomaan asiaa. Mutta yllätys oli itselleni kuinka hyvin urheiluväki ottaa luonnon huomioon. Kävi ilmi, että jos esimerkiksi reitin tekovaiheessa havaitaan vaikkapa kanalinnun pesä, se suojellaan lippusiimoilla ja teipeillä pesimärauhan turvaamiseksi. Jotkut aktivistit olivat myös tutkineet kuinka luonto kärsii kaikesta edellä mainitusta sekä kymmenistä tuhansista jalanjäljistä metsässä. Kolmen vuoden kuluttua ei ollut nähtävissä enää mitään massatapahtumasta.

Kun olin natiainen tai oikeastaan jo ennen sitä, hankkivat soranmyyjät omistukseensa mäntykankaan Hyrylästä. Ensin he myivät puut, jonka jälkeen alkoi soranmyynti ja sepelin teko. Maan kuulu oli Tauno Valo, jonka kaksi tytärtä, Seija ja Ritva olivat samalla luokalla kanssani. Mukaviakin olivat, kun antoivat minun kopioida läksyt vihkoistaan. Kun sorat oli myyty, osti Tuusula Valon, Lemmelän ja muiden soramiesten hiekkakuopat.

Kansan suusta siepattu historia kertoo, että Seppo Aaltonen ehdotti, että alueelle tehtäisiin monipuolinen urheilukeskus. Se oli loistava idea, joka myös toteutui. Yhä kehittyvällä alueella on nykyisin esimerkiksi urheilukenttä, tennis-, jää- sekä täysimittainen jalkapallohalli. Koko ajan soraa otettaessa pohjaveden alapuoleltakin, oli alueella uimapaikka, joka on vuosien saatossa saanut laiturin, avanto- ja muille uimareille pukukopit sekä käymälät.

Olen käynyt nykyisin Urkan nimen saaneella alueella ikäni. Oppinut siellä uimaankin. Nykyisin, usein sunnuntaiaamuisin ajan hopeanharmaan, vanha rouva Avensiksen rannalle saakka, vaikka se on lukuisin merkein kiellettyä. Ajan siksi, että kerään silmiini sattuvat roskat roska-astioihin, jonka jälkeen pulahdan nakuna uimaan. Sitten hipsin lähistöllä olevaan Kahvila Hyrylään, Munallisten Marttakerhoon aamupuurolle. Tällä tavalla ovat monet kesäaamuni tehty.

Tarvitsemme toisiamme

"Nainen ilman miestä on kuin kala ilman polkupyörää.” Austalialainen aktivisti, poliitikko ja elokuva-alan toimija Irina Dunn kehitti tämän mainion klassikon, jonka amerikkalainen feministi Gloria Steinem sittemmin teki tunnetuksi sanoen naisen tarvitsevan miestä yhtä paljon kuin kala polkupyörää. Netissä löytyy yhä keskusteluja onko Gloria Steinem naisia vai miehiä rakastava tai jotain aivan muuta. Itse törmäsin aiheeseen ensi kerran aikoinaan Hämeentiellä sijainneen baarin ilmoitustaulun uutisessa: "Kala tarvitsi polkupyörän." Kala eli Gloria Steinem oli löytänyt mieleisensä polkupyörän ja avioitunut miehen kanssa 🤣.

Kun tämäkin oli varsinkin aikoinaan tiukalla pipolla vaikea ymmärtää, on se nykyisin sitä vielä enemmän. Sillä miesten ja naisten tai tyttöjen ja poikien joukkoon ovat tulleet termit muunsukupuolinen ja sukupuoleton. On sitten piponi kireä tai liian löysä, en osaa sanoa onko kuitenkin yksinkertaisesti niin, että sukupuolia on vain kaksi. Kun tästä olen haastanut keskusteluun kaikkitietäviä, itseään tunnustavina krisrittyinä pitäviä, liukahtaa heidän suustään helposti: "Jos toisin on tai joku niin kokee, on se synti tai syntiinlankeemuksen seuraus ja piste."

Koska tiedän olevan eläimiä, joilla on uroksen ja naaraan vehkeet tai ne kykenevät vaihtamaan elämänsä varrella sukupuoltaan, niin keneltä muultakaan kuin itseltäni kyselen silloin: "Onko kyseessä eläinten omien syntien seuraus vai yltävätkö ihmisten tekojen seuraukset eläinmailmaan saakka?" Sillä kaksisukupuolisuutta on paljon kasveilla, selkärangattomilla eläimillä ja kaloilla sekä sienillä. Sen sijaan nisäkkäillä, matelijoilla ja linnuilla sitä ei taida esiintyä. Ehkä tulevaisuudessa on aika ja vanhemmat, jotka sanovat, että syntynyt lapsi hieman vartuttuaan saa päättää itse sukupuolensa. 

Oikeastaan luulen tietäväni vain sen, että koska ihmisiä on miehiä ja naisia, ei meitä ole tarkoitettu elämään eikä olemaan yksin. Vaan tarvitsemme toistemme seuraa muutenkin kuin naimapuuhissa. Joka sekään ei ihmismaailmassa ole kaikille itsestään selvyys, sillä joukossamme on esimerkiksi itseään Kristuksen morsiamina pitäviä. Omat tapansa taitavat olla munkeilla ja nunnillakin.

Mutta sen verran olen maistanut itse ja muiden tuottamaa yksinäisyyttä, jotta tiedän, että ei ole minun hyvä elää yksin. Kahden viikon kuluttua Jokilaakson Merikonttikotiimme Thaimaasta tuleva Morakot alias Tata onkin kallein kultakimpaleeni, jonka kanssa toivon voivani kulkea loppuun saakka kohti tulevaisuutta. Joka myös meillä vaivoistamamme sekä eletyistä vuosista huolimatta yhä on.