Yksinäisyys

Eilisessä blogissa mainitsin yksinäisyydestä mäntsäläläisen polttoaineaseman katoksen alla märkänä kuin uitettu koira. Ja siitä kuinka yksin olin sen jälkeen kuumeessa viikon eikä kukaan sanonut kertaakaan "parane Jorma".

Se toi viime yönä sydämeni sopukoista kuin elävänä eteeni jo kauan sitten kuolleen äitini. Joka lukitsi itsensä saunamökkiini eikä päästänyt sisään edes kodinhoitajaa. Että kuinka yksin hän mahtoikaan elää vuosikaudet.

On helppoa sanoa, että se oli oma valinta. Kuten olikin. Mutta vasta nyt, kun olen saanut maistaa sitä itsekin, alan ymmärtää, että yksinäisyydestä voi tulla vankila. Se on kaikkea muuta kuin vapautta. Eikä siitä pääse enää ulos. Ei yksin eikä muiden avulla.

Sillä loppupelissä ihminen on yksin sisimpänsä kanssa. Joka ei koskaan tule jokaisen osaksi, sillä kaikki eivät osaa tai eivät näe tarvetta mennä itseensä. Mutta minä menen. Ehkä liikaakin, sillä haluan oppia tuntemaan itseni mahdollisimman hyvin elämäni aikana.

Luulen, että yksinäisyydestä on vaikea puhua. Ainakin siten, että kokisi tulleensa ymmärretyksi tarkoittamallaan tavalla. Sillä ihmiset, läheisetkin tuntuvat pitävän tärkeämpänä ymmärtää miten tahtovat.

Toki se on jokaisen oikeus. Ymmärtää ketä tahansa kuten tahtoo. On sivuseikka ymmärtää mitä kertova toivoisi tai tarkoittaa. Ehkä he eivät ymmärrä olevansa luotetun ystävän asemassa. Eivätkä he ymmärrä aseman menettämistäkään.

Kuinka tuttua monelle onkaan, että itselle kipeääkin kertoessaan huomaakin yhtäkkiä kuuntelevansa toisen innostunutta kerrontaa omista tai jonkun kolmannen osapuolen  asioista.

Mutta ei aina, sillä joillakin on kyky kuunnella ja halu kulkea rinnalla. Enkä tarkoita työnsä puolesta ymmärtäjiä, vaan jotain aivan muuta. Ehkä läpi elämän rinnalla kulkeneessa koirassa on jotain tällaista.

Kun puhun yksinäisyydestäni jollekin, saan liian helposti kysymyksen, että oletko katsonut peiliin? Hän ei ymmärrä, että juuri silloin hän on menettänyt paikkansa tärkeänä ihmisenä. Ehkä se ei ole edes tärkeää ja hänelle kaikki onkin ollut vain smalltalkia.

Joskus mielen sopukoiden avaaminen päättyy kulmikkaasti ja saa perään viestin, että "ei ole mikään ihme, että olet ja elät yksin".

Olen katsonut paljon myös peiliin. Päivästä päivään ja vuodesta toiseen. Mutta ystäväkseni ei pääse hinnalla millä tahansa enkä sydämeni viihtyisiin lokeroihin hevin ketään kelpuuta. Joitakin en millään hinnalla. Vaan ajattelen, että vainko minulla on peili? Tai halu katsoa siihen?

Mutta sydämessäni he ovat kaikki, eri osastoilla vain. Eikä minusta ole edes inhotusosastoilla oleville tiukan paikan tullen pottujen maksajaksi potuilla.

Tunteella elävän sydämen onni on usein tuskan takana

Kauan sitten riitelin vappuna tulisesti. Näin tapahtui liian usein. Mutta tämä yksi kerta jäi erityisesti mieleen, sillä halusin tavalla tai toisella eroon helvetistäni.

Mutten löytänyt kuin huonoja vaihtoehtoja. Juomisesta itsemurhaan. Ehkä rakastin elämää riittävästi, sillä otin Vespa skootterini ja lähdin ajamaan räntäsateessa kolmen sadan kilometrin päähän kohti Tuusulaa. Synnyin- ja lapsuudenkotiani.

Mäntsälässä olin aidosti läpimärkänä nailonpaita päällä paleltua kuoliaaksi. Matkaa "etelän kotiini" oli vielä 50 kilometriä. Siellä bensamittarikatoksen alla värjötellessä muukalainen pakettiautonsa kanssa näki ja tunsi tuskani. Hän otti minut Vespoineen mukaansa ja vei Hyrylään.

Makasin viikon kuumeessa ja luulin että kuolen. Eikä kukaan toivottanut minulle kertaakaan "parane Jorma" . Olin yksin, niin yksin, silti en halunnut kuolla. Mutta en osaa rikkinäisen sydämen yksinäisyydestä muille kirjoittaa tai muutenkaan selittää. Osaan vain tuntea sen..... vieläkin.

Kenen siirto, Kaj Stenwall, vuodelta 1993

Se oli tärkeä reissu. Yksi elämäni tärkeimmistä. Sillä se oli matka korvieni väliin ja sydämeni syvimpiin syövereihin. Ymmärsin, että itseään ei pääse pakoon skootterilla eikä avaruusaluksella.

Jotain, jonka korjaajaksi minusta ei ollut, oli silti mennyt iäksi rikki. Tai ollut sisälläni pirstaleina aina. Joskus joku tai jotkut, joita rakastin ja rakastan ovat sanoneet minulle, että minä jätän, kun ja jos suljen oven jäljessäni.

Mutta minäkö jätän? On liian vaikeaa selittää miltä tuntuu, kun rakastamani sydän hylkää ja jättää rikkinäisen sydämeni. Tunteella elävän sydämen onni on joskus monen kyyneleen ja tuskan takana.

Mikä joidenkin oikein on?

Noin viikko sitten aamuyön tunteina tapahtui Tuusulan Ruotsinkylässä hyvin surullinen onnettomuus, jossa neljän nuoren ihmisen joukosta menehtyi nuori nainen.

Kun asustan lähes saman tien varrella, katselin, kun onnettomuuspaikka täyttyi ihmisten osanotoista kukin, muistovärssyin ja kynttilöin. Ymmärsin ystävien, omaisten ja tuntemattomienkin surun, joihin kuulun itsekin. Tai enhän edes tiedä, vaikka onnettomuuden uhrit olisivat tuttujani tai peräti ystäviä.

Halusin luoda someen kuvan mahdollisuuden myötätunnon ilmaisuun. Niitä tulikin surullisine hymiöineen monta sataa. Ja näyttipä jokunen jakaneenkin julkaisuni.

Koin tehneeni oikein ja ymmärsin hyvin, että tätä mahdollisuutta eivät omaiset tuskansa keskellä ehkä edes olisi kyenneet luomaan. Mutta eivät toki ottaa poiskaan, sillä tuntemattomatkin rinnalla kulkijat ovat joskus suureksi lohduksi.

Mutta joukkoon mahtui myös kaksi nuorta naista, jota kirjoittivat, että mässäilen asialla ja tekosyillä julkaisin mainitsemani osanottomahdollisuuden. Lisäksi käskivät minua poistamaan julkaisuni ja häpeämään.

Vaikka kuinka olisi sydämeni hyvää tahtoa täynnä, en pysty ymmärtämään näiden parin naisen tapaa ottaa julkisesti osaa suruun.

Vältän Jokilaakson elämän säätämistä

Toissa päivänä kirjoitin, että Jokilaakson pikkutilalla ei ole oikeastaan kolkkaa, jota yhteiskunta tai joku sen jäsen ei olisi säätänyt tai muuten muokannut.

Siispä vastapainona sille annan kaiken elämän elää siellä tai täällä elämäänsä. Niin kasvien kuin eläintenkin. Jokilaakso onkin mahdollisuuksien mukaan kaiken elävän turvakeidas ja -satama.

Viime talvena kuitenkin päätin, että vähintäänkin vähennän himalajan palsamin eloa. Mutta nyt tiedän, ettei minusta ole siihen. Joka kerta, kun nyppäsin kasvin maasta juurineen, tiesin tekeväni toisin kuin on tarkoitettu ja vastoin luontoani. Joten lopetin tämän sydämeeni sattuvan puuhan.

Siispä kasvakoot ja taistelkoot elintilasta kantaväestön kanssa. Mesiangervon, nokkosten, karhunputkien, maitohorsman ja monien muiden kanssa. Jotka kaikki kasvavat ympärilläni minua pitemmäksi.

Mutta ihminen on ennen minua säätöjään tehnyt, jotka vaikuttavat Jokilaaksossakin. Riipaisee, kun näen kylän kissan vievän suussaan ainoan villikanin angorapoikasen. Toisella lailla riipaisee, kun supikoira tulee Merikonttikotini alta vain vähän aiemmin syntyneen poikasensa kanssa. Tai kun ilves katsoo pentunsa kanssa sisään ikkunalasin toisella puolen. Jonka kanssa Niilo haluaisi välien selvittelyyn.

Välillä pihassa on sekä musta että valkoinen minkki, joiden tiedän tekevän paljon pahojaan varsinkin  maassa pesiville linnuille. Mutta niin sitä tekee oravakin. Kahdessa lepakonpöntössä on asukkaat, joista yksikin syö vuorokaudessa yli 2000 hyttystä. Se sopii minulla hyvin.

Joten luonto säätäköön itse elonsa, johon puutun vasta, jos joku laji on saamassa totaalisen selkävoiton. Kun aamulla huomaan saukon laskeneen vieressä olevalle lammen jäälle persmäkeä, tiedän olevani oikeammassa kuin työnsä puolesta säätäjät.

Ehkä tulee aika katsoa kaapin ja lupiinin paikkaa heidän kanssaan joskus. Siihen mittelöön valmistaudun huolella ja monipuolisesti.

Ehkä elämä onkin säätämistä täynnä?

Eilen kirjoitin pitkähkön blogin säätäjistä, jotka tekevät sitä Jokilaaksonkin osalta työkseen. Sen voi lukea klikkaamalla tätä.

Itse yritän päästä eroon muiden ihmisten elämäntapojen säätämisistä. Varsinkin, jos he tekevät samoin kanssani.

Olin yhdesä vaiheessa jo pitkällä sillä tiellä millä en kiinny saati rakastu yhteenkään paikkaan. Vaan "kaiken kannan mukanani".  Mutta toisin kävi. Jokilaakso on minulle rakkain paikka päällä maan, joka säilyy sydämessäni, kunnes lunastan matkalippuni Tuonpuoleiseen.

Mutta kyllä minäkin säädän pienessä mielessäni sekä valtakunnassani, eräällä tavalla isäni ja äitini perintöä. Mukana on valtava määrä tunnetta, muistoja ja elettyä elämää. Iloja, suruja, kyyneleitä, rakkaita öitä kodassa Päiviksen kanssa ja vaikka mitä.

Ehkä Jokilaaksossa tärkeintä minulle on nykyisin kaiken elämän ja itseni suojeleminen. Joissa niissäkin tarvitaan säätöjä.

Joka kevät pihassa olevan kodan seinän vieressä olleen puupinon alta ryömi auringonottoon kyykäärme. Jota varten minulla oli oma haarakeppi. Muistan viimeisen käärmeen kevään pihassani, kun heitin herra tai rouva Kyyn kuvan lampeen neljännen kerran puhuen toruvasti ja isällisesti: "Koita nyt uskoa, ettet ui takaisin tälle rannalla. Sillä jossain vaiheessa saatan hermostua ja ottaa sulta hengen pois." Viimeisen lentomatkan jälkeen se oppi ihmisen tavoille sekä suomenkieltä ja ui vastarannalle. Tai ehkä se ymmärsi ensimmäisellä kerralla, mutta piti lentomatkoista, sillä hypinhän minäkin veteen 😅.

Sitten sanoin Niilolle, että eiköhän hävitetä kevätauringossa paistattelevan lieron talvikoti. Poltin puut takassa ja kodassa makkaraa paistellen. Ajattelin, että ilman tätä säätöäni, saattaa Niilolta lähteä henki, jos sekin innostuu käärmeen säätämisestä.

Kasvit ovat olleet nyt pari vuotta yksi mieleni ykkösjutuista 8 hehtaarin pikkutilallamme. Moisella suojättömaalla, jolla kukaan ei nähnyt mitään järjellistä käyttöä. Paitsi tienpohjaksi, jotta olisi väylä ja voisi murskata vieressä olevan Rydybackan kallion.

Ehkä lähipäivinä pääsen mamukasveihin ja eläimiin sekä niiden eloon Jokilaaksossa

Virkansa puolesta elämääni säätäjät

Eilen kirjoitin kavereistani, jotka ovat tulleet liian iholle linjaamaan arkeani.

Mutta kotiini ja pihapiiriini on tullut ja tulee yhä myös virkansa ja työnsä puolesta säätäjiä. Jotka voin vain kohdata. Siinä ja elämässä muutenkin on hyvä olla asennetta.

Jokilaakson yli menee kaksi isoa sähkölinjaa, joille en voi mitään. Enkä enää halua voidakaan, sillä olen sopeutunut ja etsinyt hyviä puolia. Linjojen alustat ovat kasvien ja öttiäisten valtakuntaa, eivätkä sitä pääse isot puut muuksi muuttamaan. Sillä aika ajoin tulevat metsurit ja helikopterit terineen ja laittavat puut joulukuustani 🌲 myöten sileäksi.

Sitten yhteiskunta päätti, että Tuusulanjokeen tarvitaan tulvaveden tasausaltaat. Jotta voidaan poistaa Tuusulanjärven pato Koskenmäeltä. Siitä kävivät aikansa oikeutta. Ja kaivoivat sillä aikaa maillemme Jokilaaksoon tulva-altaita 🤙.

Pato jäi ja altaat tulivat. Pidän niistä kovasti, enkä olisi edes voinut niiden tulolle mitään. Sillä näin päättivät. Piti hyväksyä tai itkeä ja hyväksyä 😂😭.

Eikä tämäkään ollut tässä. Siis koko juttu. Yhteiskunta kaatoi metsää ja rankapuuta lampien tieltä ehkä kolmen hehtaarin verran. Polttopuuta takkaamme oli maillamme sen jälkeen monta kymmentä kuutiota. Ajattelin loppuelämän tarpeisiin.

Mutta seuraava keväänä, kun tulin paikalle, olivat puupinot kadonneet. Sen sijaan löytyi virkamies, joka sanoi kahden kesken, että tukkirekka oli hakenut väärät kasat. Sitä ei sen sijaan kunnasta koskaan löytynyt, joka olisi ollut halukas hoitamaan meille korvauksen 😁😁.

Nyt kunnalla on naapurissa maita. Aikoinaan joku ajatteli, että sinne on oltava tieoikeus ja -yhteys kylän lisäksi pihani läpi, aivan Merikonttikotini kulmalta. Tähän lystiin lisämausteen antaa Google Maps. Joka on sitä mieltä, että kotipihani läpi kulkee tieyhteys myös Myllykylään ja takaisin.

Kulkijoita onkin tänä kesänä riittänyt. Jokavuotisten maastopyöräilijöiden ja "eksyneiden" lisäksi. Tuusula Voima-Veikot nimittäin katsoi ympärillä olevan maaston olevan sopivaa suunnistusreiteille. Niin onkin, muttei suunnistajien mielestä. Vaan he kulkevat pihan läpi, kun on valmiit polut ja tiet.

Sitten kaivoi Tele maakaapelin monen kilometrin pituudelta ja tälläsi tilamme kulmalle lasikuitukopin. Sekä valoi ja istutti maahan pitkin metsää ynnä pihaa punaiset rautatolpat, jotta löytävät linjansa 👌.

Aikoinaan myös laajensivat Vantaan lentoaseman kiitoradan laskeutumisväylän niin laajaksi Jokilaakson yli, että pikkutilallemme ei hevin pysyvää kotia rakenneta. Yhteiskunta vei kaksi omakotitalon rakennuslupaa ja -paikkaa ilman äyrinkään korvausta.

Mutta eivät ole elämäni toivotut ja vähemmän toivotut säädöt loppuneet tähän. Tulva-altaita kaivaessaan ja maata kuljettaessaan eestaas toivat autot paluukuormissaan mukanaan Jokilaaksoon himalajan- eli paukkupalsamin.

Tähän asti olen kaikki säädöt sietänyt ja sittemmin hyväksynyt. Vaan rajansa tälläkin.

Rajani tuli, kun työnsä puolesta säätäjät ovat nyt sitä mieltä, että kansan on kustannuksellaan hävitettävä heidän istuttamat mamukasvit kurtturuususta ja lupiinista lähtieni. Tai muuten tulee sanktiot ynnä sakot ja lasku perään. He haluavat poistattaa nämä mehiläisten ynnä muiden pörriäisten hyvinkin tarpeelliset mielikukat

Ehkä kerron tästä huomenna.

En haluaisi säätää enää kuin omaa elämääni

Mutta toisin oli ennen. Varsinkin murkkuikäisenä tiesin kaiken. Enää ei näin ole. Mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän ymmärrän. Omalla laillani. Silti kadotan silloin tällöin itseni.

Ennen ihmisten seinien sisään pääsi elävien ihmisten lisäksi kotikäynnille vain kirjeet, kortit, kirjat sekä lehdet. Myöhemmin lankapuhelin, radio ja televisio. Iso osa niistä oli tarkoitettu vain yksipuoliseen viestintään. Oli otettava vastaan "mitä luukusta tai tuutista tulee".

Tänään elämme someaikaa, joka on toisin kuin ennen molempiin suuntiin viestintää ja kommunikointia. En edes yritä luetteloida mitä kaikkea mahdollisuuksia pelkästään nettimaailma pitää sisällään. Siellä ihmiset haukkuvat ja parjaavat täysin vieraitakin ihmisiä. Varsinkin keski-ikäiset. Joskus tällöin häpeän ihmisen raadollisuutta ja alamittaisuutta. Myös omaani.

Mutta suksia on saatu ristiin ilman nettiä ja puhelintakin aina. Sodiksi asti. Isänikin oli kerännyt lauman ihmisiä, joiden kanssa hän ei halunnut olla missään tekemisissä. Oli, jos oli pakko.

Sekaan mahtui piikkipaikoille saakka sukulaisia ja naapureitakin. Välillä tätä murehdin, sillä näin isäni joskus siitä kärsivän läpi elämän.

Voi olla, että erimielisyyden kohde ei edes tiennyt olevansa kenenkään mustalla listalla. Mutta, jos ei jotain tiedä, siitä ei voi kai kärsiäkään. Vain isäni kärsi silloin.

Oma musta listani on muiden tekemä ja puolen tusinan henkilön mittainen. Jonne en itse ole asettanut ketään. Vaan listalaiset minut. He ovat ensin ottaneet oikeudekseen säätää elämääni, jota eivät itse edes ymmärrä tekevänsä. Enkä tosin joskus minäkään.

Kun sitten vastaan, kuten metsä on huutanut, juuttuu heidän hissinsä milloin minnekin kerrosten välille. Eikä lähde liikkeelle kuin minut deletoimalla.

Ehkä vähän kärsinkin siitä, sillä haluaisin olla karavaanareiden tapaan kaikkien kaveri. Mutta myönnän omassa sydämessänikin olevan ikävän osan, jota en voi enkä ehkä haluakaan kokonaan pois tai unohtaa. En halua olla kaikkien kaveri hinnalla millä hyvänsä.

Suoraan sanottuna se ikävä kyllä on anteeksiantamattomuutta. Minun on vaikea antaa anteeksi sydämen pohjassa saakka vuosikymmenentenkin kaverille, joka osoittaa sormella ja sanoo, että hän on oikeassa ja olen sairas sekä syyllinen.

Juuri koskaan en silti aloita säätämistä, mutta minusta saa helposti siihen kumppanin. Kun joku tulee omine säätöineen liian lähelle. Eikä niiden tarvitse edes koskea minua.

En esimerkiksi hyväksy usein kristittyinä itseään pitävien intoa viedä joiltakin oikeus ilmaista keskinäistä rakkauttaan muiden tapaan. Tai halua viedä oikeus lapseen. En ymmärrä enkä hyväksy, sillä maailma on täynnä lapsia vailla rakkautta. Eikä yhdellekään annettu rakkaus ole minulta pois.

Heh... ja minun piti kirjoittaa mamukasveista. Ehkä huomenna sitten.

Monen tämä kesä on taputeltu

Ihmismaailmassa kesää on jäljellä. Se on myös aina vain jonkun hassun tunnin päässä Finnairin puhalluslampulla.

Näin ei ole kaikilla, vaan monet linnut ovat kesänsä täällä viettääneet, tehneet jobinsa Pohjolassa ja lähteneet jälkikasvunsa kanssa etelän maille.

Sitten on iso liuta eläviä, joilla ei olekaan kuin yksi kesä tai sitäkin vain osa. Sillä ainakin joillakin vesielävillä matka munasta manalaan on kuukauden mittainen.

Mutta entäpä sitten toisessa päässä? Ketkä tai mitkä elävän pisimpään? Valas kai saattaa saavuttaa parin sadan vuoden iän ja ehkä jotkut kilpikonnat tuplasti sen. Mutta varhain kuolevat nekin, sillä korallit voivat elää tuhansia vuosia. Ja puukin. Vanhin taitaa olla Kaliforniassa. Olisiko 5000 vuotta vanha.

Joka tapauksessa tulevan talven ensi merkit ovat näkyvisssä. Ensimmäiset kasvit ovat kuihtuneet ja ensimmäiset keltaiset lehdet ovat maassa. Mutta eivät kaikki.

Monien vihaama himalajan- eli paukkupalsami on parhaassa kukassaan juuri nyt. Vaikka se onkin yksivuotinen, se osaa suvun jatkamisen ja lisääntymisen taidon. Kun lumi peittää maan, sen jälkikasvu (siemenet) odottavat maan uumenissa ensi kesää ja uutta elämää.

Blogikirjoituksia moneen lähtöön

Olen kirjoittanut puolet elämästäni lähes päivittäin tarinoita ja päiväkirjamerkintöjä varmasi yli 10 000 kappaletta. Sivun mittaisia, lyhyempiä ja pitempiä. Itselleni se on antanut paljon, ehkä eniten. Mutta myös muille, aikoinaan työtovereillenikin. Sekä iloa että tuskaa, joskus suruakin. Sillä tapani kirjoittaa on sama kuin puhumiseni. Kulmikasta ja suoraan sanottua.

Nyt tätä kirjoittaessani sade ropisee Merikonttikotini peltikattoon ja olen matkustanut menneisyyteen, loppuaikoihin Sininauhasäätiön työntekijänä, jolloin en ollut enää veturissa vaan viimeisessä, Jere Jarruvaunussa.

Mutta sielläkin tapahtui, kunnes joku otti taas jotain minulta pois. Viimeisen viiden vuoden ajan työelämässä sain tehdä sitä missä muut eivät nähneet mitään järkeä.

Alla on yhden tällaisen, monen vuoden menestyksekkään tekemisen alkusanat sellaisena kuin markkinoin sen muille.

"Tämä on tarina Koti Kulkureille ja Kulkurittarille -projektin, Viimeisen mohikaanin metsästyksestä Helsingissä.

Tarkoitus on selvittää mitä niin sanotuille rantojen ja metsien miehille ja naisille tarkoittaa puitteiltaan ihmisarvoinen elämä. Jos ja kun kohtaamisissa yhteinen sävel löytyy, pyrimme myös luomaan tai löytämään puitteet, joihin asunnoton voisi tehdä pesänsä sekä mieleisensä kodin.

Itse asiassa lähes kaikissa isoissa kaupungeissa ympäri maailman on ollut iät ja ajat ihmisiä, oman tiensä ja polkujensa kulkijoita, joita eivät ole yhteiskunnan järjestämät majoitusvaihtoehdot, usein joukkosellaiset kiinnostaneet.

Varsinkin aiemmin esimerkiksi Suomessa, iso osa heistä käytti myös korvikeaineita. Pysyvä asunnottomuus syntyy usein, kun ihminen ei pysty pitämään puoliaan eikä lopulta haluakaan.

Korvikeaineiden käyttöön ajavat lähes aina taloudelliset syyt, joskin poikkeuksiakin on esimerkiksi yskänlääkkeiden väärinkäytön kohdalla.

Yhteiskunnassamme on hyvinkin hyväksytty hoitomuoto huumausaineiden käyttäjien keskuudessa, niin sanottu korvaushoito. Kyseisen hoidon yksi tärkeimmistä perusteista on tartuntatautien leviämisen ehkäisy muuhun väestönosaan. Myös rikoskierteen ehkäisyllä on oma merkityksensä. Jossain tapauksissa vasta tämän jälkeen tulee narkomaanin toipuminen.

Korvikeaineiden käyttäjien keskuudessa korvaushoitoa ei tiettävästi ole koskaan kokeiltu. Jos raitistuminen ei ole realistista, on niin sanottuun valtion viinaan siirtyminen asianomaisen kannalta kuitenkin yksi ratkaisevimmista seikoista kohti ihmisarvoista elämää.

Me ajatellemme tässä projektissa, että itsetunnon ja -kunnioituksen palauttaminen kyseiselle kohderyhmälle on ainut ja oikea lähtöpiste. Se ei onnistu ilman korvikeaineista luopumista.

Kokemus on osoittanut, että raitistumista ei tapahdu kaikkien kohdalla ja kaikki eivät saavuta niin sanottua henkistä pohjaansa. Niinpä jäljelle jää mahdollisuus yrittää korvikeaineiden käyttäjien korvaushoitoa tarjoamalla niiden vaihtoehdoksi alkoholia. Vaikutus näkyy itsetunnon kohenemisena, joka auttaa löytämään paikkansa uudelleen yhteiskunnassa.

Ilman omaa kotia yhteiskuntaan kiinnittyminen on käytännössä mahdotonta. Joten jokainen lukija, tervetuloa mukaan kolmeksi vuodeksi Viimeisen mohikaanin metsästäjäksi haluamallasi tavalla."

Pieni vihreä huone

Varmasti kymmenen vuotta olen opetellut kasvattamaan kasvihuoneessani ja sen seinustoilla sekä kahdessa kuution laatikossa kaikkea sitä mitä myös syön.

Tänä vuonna koen ensimmäisen kerran onnistumista, vaikka tulos edelleen on unelmista vain pieni murto-osa.

Mainitsemissani kuution puukehyksisissä laatikoissa ei ole onnistunut tänä vuonna mikään, joka ei haittaa ollenkaan. Sillä kasvamisellekin lienee samassa paikassa välivuosi paikallaan.

Sen sijaan ensi kerran varjon puolen seinustalle istuttamani perunan, ainakin varret ja kukat ovat kukoistaneet. Toivottavasti mullan joukossa on jokunen perunakin. Sipulille samassa paikassa on tainnut käydä huonosti. Kuten porkkanoillekin.

Mansikat ja herneet kahdella muulla seinustalla näyttivät alkukesästä hyvin voivilta. Luulen, että rastaat ynnä muut siivekkäät popsivat enimmän osan 🍓:sta, joka sekään ei minua häiritse. Täytyyhän niidenkin syödä. Luulen, että herneiden pääsato meni pihapiirissä asustavan, parin countrykanin ja heidän jänisserkkujensa suihin.

Ruohosipuli vihreän huoneen sisällä on vuosien menestystarina, vaikken antaisi niille edes vettä. Samoin hyvin on voinut kesäkurpitsa ja kurkutkin kohtalaisesti.

Sen sijaan tomaattien varsien ja kukkien kasvua en edelleenkään osaa rajoittaa tarpeeksi tai ajoissa. Sillä kun syksy tulee, on kukkia vielä vaikka kuinka. Kun voimaa menee kukkimiseen, näkyy se 🍅:en kypsymisessä.

Kaikkinensa pidän elämästä kasvihuoneella ja välillä istun siellä pitkät tovit. Tänä kesänä olen myös tarjoillut niille musiikkia yötä päivää. Lisäksi on mukavaa olla pikkuisen kaheli ja puhua kasveille yhtä jos toista mitkä eivät ole ihmisen korville edes tarkoitettu.

Pia in memoriam

Joskus on vaikeaa sanoa mitään, vaikka kaikki on niin selvää omassa päässä, sillä tunsin Sinut lähes koko elämäsi ajan. Olit etäinen ystävänikin.

Mitä enemmän päiviä kului, sitä enemmän sinua arvostin. Kun olit teini, näin sinut usein vanhempiesi omistaman ravintola Matka-Tuopin, portsarin narikassa. Odotit joka ilta Seppoa, sinua muutaman vuoden vanhempaa nuorta miestä, tulevaa elämänkumppaniasi ja lastesi isää. Sillä olit hyvin nuorena elämän mittaisen valintasi tehnyt.

Istuit illan mittaan tuntitolkulla Sepon sylissä. Usein teitä katselin ja sydämessäni toivoin, että rakkautenne puhkeaa täyteen kukkaan ja kestää ikuisesti.

Näin tapahtui. Olit kaunis tyttö ja kaunis nainen. Myös sydämesi oli suuri ja kaunis. Olit hyvä äiti ja hyvä puoliso. Tästä kaikesta arvostin sinua, kuten Seppoakin. Joka tosin ei ollut kovin kaunis 😂. Kuten en minäkään. Mutta sinulle hän oli sitä kaikkea mitä puolison ja tulevien lasten isän pitääkin. Vain se on tärkeää.

Sinua ei koskaan pystynyt murhe eikä sairaus murtamaan. Näitäkin kaikkia mahtui elämääsi. Sinä säilytit elämänilosi loppuun saakka ja uskosi, että loppupelissä ikuinen elämä kantaa.

Usein kesäisin kuljin tarkoituksella pihatietäsi, jos vaikka olisit ulkona. Joskus olitkin. Elämänmyönteisyytesi tarttui joka kerta, kun pysähdyin luoksesi toviksi, monesti muistelemaan mennyttä aikaa. Mukava yhteensattuma oli sekin, että olin äitisi kanssa syntynyt samana päivänä. Eri vuosina kylläkin.

Iloitsit pienistä asioista ja murehdit pieniä asioita. Varmasti näin teit elämää suurempienkin asioiden kanssa, mutta sitä et koskaan näyttänyt minulle.

Muistan kasvojesi aurinkoisuuden, kun istuit uuden, Sepon hankkiman ruohonleikkurin päällä omalla tai lastesi pihanurmella. Ja sanoit hymyssä suin, että missään et saisi niin hyvää tuntipalkkaa kuin kotipihan nurmen leikkaamisesta, jos sen vaihtoehtoisesti teettäisi vieraalla.

Ja kerroit uudesta leikkurista. Että sitä kerjäsit pitkät tovit. Mutta uutta laitetta ei vanhan rämän tilalle vaan ilmestynyt. Kunnes Seppo joutui toviksi leikkaamaan nurmen. Eikä aikaakaan, kun pihaan ilmestyi upouusi leikkuri 👌.

Kun sairaus sai sinusta otteen, etkä päässyt enää pihalle ilman apuvälinettä, jatkoin tarinoimista yhä silloin tällöin kanssasi.

Olit ihmeellinen nainen, puoliso ja äiti. Ihminen, joka hyväksyi elämän kortit, jotka oli jaettu. Kaiken elämän rajallisuuden keskellä tunnuit murehtivan lähes eniten sitä, että olet joutunut siirtymään ruohonleikkaajan tehtävästä ruohonleikkaajan pomoksi.

Hyvää matkaa 💞. Eräänä päivänä istut Pia taivaallisessa narikassa Sepon sylissä läheistesi ympäröimänä.

Nyt olet Psalmi 23:n sanoin niityillä, joita ei leikkailla. Kun en tiedä olenko saattamassa sinua viimeiselle matkalle, soitan Sinulle, Sepolle ja lapsillesi laulun. Se löytyy tämän linkin alta.

Ihmiset pitävät tarinoista

Eilen kysyin kuka on vienyt Kalevala Korun sielun. Tehnyt siitä rihkaman oloisia, sinällään kauniita koruja tekevän ja myyvän kauppurin. Koruja, joista puuttuu tunne, sydän ja sielukkuus. Joita ostaessaan ja kantaessaan ei tunne mitään. Ei edes koe pitävänsä Kalevalakorua. Jossa suunnittelija on tehnyt Thorin vasarasta kuvan halvan tuntuisen Torin vasaran.

Mutta tässä lupaamani tarina, jolla kilpailijat myyvät Thorin riimusormusta laajalla jälleenmyyjäverkostolla ja toimivalla nettimyynnillä elävine videoineen:

Mjölnir tai Thorin vasara on muinainen viikinkisymboli legendaarisesta maagisesta aseesta, joka kuului Thor-jumalalle.

Mjölnir tarkoittaa salamaa ja symbolisoi Thor-jumalan valtaa ukkosesta ja salamoista. Sotalaiva odottaa. Soturikuningas miehineen istuu puoliympyrään kylän sokean tarinankertojan ympärille.

Kuningas ottaa kaulaltaan Thorin riipuksen ja ojentaa sen tarinankertojalle. “Kerro meille Thorin, Odinin pojan kamppailusta, jotta mieheni saavat rohkaistusta.”, kuningas sanoo.

Sormukseni Jokilaakson kodissa,
100 vuotta vanhan myllynkiven päällä. 

Tarinankertoja tarttuu koruun ja sulkee silmänsä. “Minä näen kaiken uudelleen ja kerron niin kuin tapahtunut on.

Thor, Odinin poika, seilasi näitä meriä miestensä kanssa. Heidän laivansa saavutti avomeren, ja laineet kävivät suurten käräjäkivien korkuisina.
Yhtäkkiä taivas tyyntyi ja samoin meri ja meren aallot. Meri oli kuin vasta puhelluttua lasia.

Sitten kaikkialla kiehui, aurinko pimeni ja meren syvyyksistä nousi esiin Midgårdsormen, suuri käärme, joka kietoi valtaisan ruumiinsa laivan ympärille.

Miehet tarttuivat pelottomina miekkoihinsa, mutta kaikkein pelottomin heistä oli Thor, joka tarttui vasaraansa Mjölneriin.

Tarttuessaan aseeseensa Thor huusi voimasanoja, ja äkkiä taivas tummui ja kaikkialla salamoi, ja kaikki taivaan ja myrksyn voimat olivat hänen, Thorin vallassa. Suurella ukkosen voimalla Thor löi käärmeen ja teki sen nahkasta miehilleen panssarit."

Thorin voima on tässä korussa. Kanna sitä ylväästi ja pelottomana. 925-Hopeasta valmistettu Thorin Vasara-sormus.

Thorin vasaran ympärillä riimukirjoitus. Sormus toimitetaan uniikissa Northern Viking Jewelry-Juuttipussissa.

Kuka on vienyt Kalevala Korun sielun?

Minulla on tai oli ilo tuntea Kalevala Korun, sydämellään ja sielullaan työtä tehnyt entinen boss, Marja Usvasalo. Hänestä kannattaa lukea juttu tämän linkin takaa.

Ja jos aihe kiinnostaa, kannattaa lukea mitä tuumaa nykyinen boss tämän linkin takaa.

Ihmiset rakastavat tarinoita. Mutta luulen, että jos jossakin niin siinä, on ikäiseni vanhan pierun vaikea ymmärtää mitkä tarinat purevat tämän päivän nuoreen.

Kuvan Maarian ristiä Kalevala Koru teki ja myi aikoinaan. Se roikkuu kaulassani usein ja sen on minulle myynyt tarina. Joka itselleni kertoo tasa-arvosta, sillä toisella puolella on mies, ristiinnaulittu Vapahtaja ja toisella puolella neitsyt Maria.

Vaikka monet korut ovat täynnä tyyliä, ne ovat sieluttomia, sillä niistä puuttuu tunne, elämä ja tarina, joita rakastan.

Tässä yksi aihio, faktaa ja fiktiota jalostusta vaille:

Aikoinaan Kalevala Koru oli myymässä Pitäjänmäeltä seppiensä pajan. Olisin tehnyt tiloihin koteja kodittomille. Mutta alueen yrittäjät vastustivat. Ja voittivat oikeudessa äänestyksen jälkeen.

Oikeus päätti, että myös laitapuolen kulkijoiden tulee saada kotinsa sieltä missä ovat muidenkin kodit ja perheet. Oikeus siis palautti ihmisarvon, mutta vei kodit niiltä, joilla ei mitään muutenkaan ollut. Vaan he kantoivat ja kantavat yhä kaiken mukanaan.

Sitten toin Kalevalan seppien pajaan prätkäjengin. Joissa olimme aikamme, kunnes Usvasalo keksi mitä tehdä tiloilla. Hänkin kävi välillä menoamme katsomassa. Ehkä visioimassakin, sillä sepät saivat pitää pajansa.

Mutta minä en kerhoani hylännyt, vaan järjestin uudet tilat Mäkelänkadulta. Puolimatkakoti Pessi ja Illusiasta. Siellä olimme vuosia. Helvetin Enkeleiden naapureina. Joiden tiloissa Niilo-koira litki omasta mukistaan baaritiskillä yölenkillämme vettä kuin parempikin janonsammuttaja.

Tälläkin tarinalla voisi suunnitella korusarjan, joka henkii motoristien kokemaa vapautta. "I was born free". Syntynyt vapaaksi tai miten se olisikaan?

Kalevala Koru on tullut sydämeeni tarinoilla. Sillä Kalevalan yksi Kalevan pojista oli Soini. Suomalaisuuden lisäksi sukuni on myös Tanskasta ja Ruotsista. Laivureita tai lauttureita. Tosin luulen että kantaisäni ja äitini olivat huutolaislapsia. Joten ehkä en ole mistään kotoisin tai olen kaikkialta.

Mutta sormessani kannan pohjoismaalaisen taustani vuoksi Thorin vasarasormusta. Senkin olen ostanut tarinan vuoksi, sillä ehkä minussa on ripaus viikinkiä. Ehkä saatte lukea Thorin tarinan huomenna.

Tuusulan Voima-Veikot. Voiko missä tahansa harrastaa suunnistusta?

Koulussa liikuntatunneilla harrastin suunnistusta. Pidinkin siitä, vaikken kovin hyvä ollutkaan.
Sitä harrastin armeijassakin varsinkin alokasaikana. Matkat vaan olivat paljon pitempiä. Enkä hyvä ollut siltikään.

Kun olin intissä myös  moottoripyörälähetti , toimin joskus suunnistusrastista vastaavana Sipoon ynnä muissa korvissa. Kunnes kerran nukahdin rastilla nuotion lämpöön ja mantteli paloi puoliksi päältäni.

Onneksi faijalla oli entisena Santahaminen varusvaraston bossina, rättivääpelinä suhteet tallessa enkä joutunut maksumieheksi. Siihen olisivat menneet monen viikon armeijan päivärahat.

Moneen vuosikymmeneen en törmännyt kyseiseen harrastukseen millään tavalla. Nyt sen toi Jokilaakson pihapiiriin entinen urheiluseurani. Ja pihassani alkoi pyöriä outoja ihmisiä. Jotka kaikki eivät ole olleet minun, eivätkä Niilon mieleen. Varsinkaan huonotapaiset. Sen vahtikoiraksi ryhtynyt Niilo ilmoitti voimaperäisellä haukunnalla.

Osa ilmestyneistä muukalaisista on ystävällisiä, mutteivät kaikki. Yksikin sanoi, kun mainitsin pihaan tulemisen infosta huolimatta olevan kotirauhan rikkomista. Että eipä ollut mainintaa pihapiiristä. Tähän minä, että sinäkö et sitä käsitä, vaikka seisot melkein portailla?

Sitten miesduo, molemmat peräti arviolta minuakin vanhempia, oli totaalisesti eksyksissä. Joka anteeksi pyydellen kysyi uupuneena lupaa mennä tielle pihani läpi.

Eilen illalla ötökkäparven saattelemana tupsahti pihaan ihmisen korkuisesta heinikosta nainen, kertomansa mukaan Kainuun korvesta kotoisin ja sanoi: "En tykkää, meillä mehtät on mehtiä, mutta täällä nokkosetkin ovat minua pitempiä." Sitä naureskelin Niilon kanssa koko iltalenkin.

Sylttytehdas tähän löytyy tosiaan Tuusulan Voima-Veikoista, joka on tehnyt muutaman reitin Myllykylän seudulle. Kuvan reittikarttoja se jakaa missä lienee, mutta ainakin kylän infotaulun viereen pystyttämästään postilaatikosta.

Kartoissa lukee huutomerkin kera: "HUOM! Pihoihin meno ehdottomasti kielletty". Mutta osa on yhtä ymmärtämätöntä joukkoa, kuin pihaan tulevat autoilijat, jotka avaavat puomit ja ajavat ajokiellosta ja lisäopatuksesta huolimatta vaikka rotkosta alas, jos Google niin neuvoo.

Aikamatkailu on mukavaa

Sitä voi harrastaa menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Ehkä se on myös satsausta siihen, missä aika ei enää minua tavoita. Tai tiedä sitäkään, sillä kristinusko sanoo, että "viimeisenä päivänä Hän on teidät herättävä".

Kun matkailen menneessä, on pääpolttoaineena muistot ja eletty elämä kuten sen muistan.

Kun aikamatkailen tässä ja nyt, on hallitseva voima ihminen itse. Sillä hän päätöksillään vaikuttaa juuri siihen hetkeen, joka oleellisella tavalla tekee tulevan todeksi.

Tulevaisuudessa matkaillessa voimaa tulee eniten unelmista ja mielikuvituksesta. Että jos teen tai muut tekevät niin taikka näin, tapahtuu ehkä sitä sekä tätä.

Muistan oivalla tavalla poikani Markon, nyt jo keski-ikäisen äijän, joka tuli perheeseeni 6-vuotiaana. Ja adoptoi Liisan ja minut kymmenen vuotta myöhemmin. Jota kunnallisen oikeusaputoimiston juristi ei osannut viikon selvittelyn jälkeenkään tehdä.

Hyvin elävänä Marko on myös muistoissani Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Ranteessaan Kanariansaarilta hänelle lähettämäni kello. Sitä hän näytti lasin takaa ilme täynnä onnea ja tulevaa elämää.

Muistan, kun hän sai ensimmäisen tietokoneensa. Ja kirjoitti ensimmäisen lauseensa: "Marko on tavallinen poika". Mutta hän oli ja on myös ainutlaatuinen, kuten me kaikki. Sitä on myös rakkauteni häneen. Eikä se himmene, vaikkei hän pidä minuun mitään yhteyttä.

Markon kirjoittama tietokonelause on ehjännyt itsetuntoani vuosikymmenten aikana enemmän kuin mikään muu yksittäinen tapahtuma.

Vaikka ennen oli ennen, sitten tuli sitten, nyt on nyt ja huomisesta emme tiedä, suunnittelen yhä, yli 70-vuotiaana tulevaisuuttani.

Sillä jos kaikki menee kuten haaveeni ja monta kertaa sinne jonnekin lähetetty hiljainen rukoukseni on, Marko saa pikkusiskon tai -veljen syksyllä.

Kun mikään ei ole hyvin

Jokainen ihminen on jollakin tavalla elämänsä jossakin vaiheessa jonkun hyväksikäytön kohteena. Kun esimerkiksi myimme Matkakotimme, ostaja tarjosi siitä mahdollisimman vähän, jolla ajatteli meidän sen myyvän jne.

Korona toi mukanaan sellaisen ihmeellisyyden, että kaikki 200 Arkadianmäelle valitsemaamme asioittemme hoitajaa olivat hetken suhteellisen samaa mieltä. Tosin luulen opposition louksutuksen tauonneen toviksi koska vaarana oli äänestäjien karkaaminen muiden leireihin. Kansa nimittäin on ollut suhteellisen tyytyväinen koronan hoitoon. Minä myös.

Korona kertoi minulle, että kansa tarvitsee johtajia, jotka varsinkin joissakin asioissa ovat yhtä mieltä. Sen verran umpiluisia olemme, että ilman "ylhäältä" asetettuja pakkoja, olisi meidän tautitilanteemme vielä huonompi kuin Ruotsissa ja monissa muissa maissa.

Oppositiopolitiikka onkin kansan suurta kusetusta, jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että yhteisiä asioita edes yritettäisiin hoitaa mahdollisimman hyvin. Vaan tarkoitus on haukkua hallitusta riippumatta siitä ketkä kulloinkin valtioneuvoston muodostavat. Onkin kohtuullisen oikein, jos kansa, "vaalikarja" kokee olevansa välillä hyväksikäytön kohteena

Tärkeintä on saada itselle ja omalle puolueelle muita haukkumalla mahdollisimman suuri kannatus. Ja päästä vuorostaan hallitukseen. Hoitamaan yhteisiä asioita ja opposition haukuttavaksi.

Mutta äänten kalastelulla millä tahansa leukojen louksutuksella on hintansa. Tämän sai huomata Halla-aho, joka nyt Orpon kanssa urakalla haukkuu EU:n elvytyspaketin lopputulosta.

Mutta me olemme valinneet demokratian ja tämä on sen hinta. Tosin kun ajattelen historiaa, on meille kaikille, koko kansalle ollut hyväksi vahva, koko kansan presidentti.

Jolla myös on muutakin kuin mielipidevaltaa. Tosin Sale on osoittanut, että siinäkin on joidenkin mielestä liikaa. Presidentin pitäisi pitää suuta enemmän kiinni ja olla enemmän marionetti.

Minä ja Forssan moukaripörssi

Ollessani 10-15 vuotias, siis lähes eilen, huomasin isäni rojuissa moukarin. Painoltaan 5,4 kg.

Synnyinkotini vieressä Korpintiellä oli Every Salmisen puinen öljy- ja vaseliinivarasto. Tie oli silloin vain hiekkatie vailla nimeä. Vedimme maahan jalalla viivan, että tästä kohtaa tieltä heitetään ja voittaja on se, joka ensin heittää seinään tai peräti katolle.

Siihen meni monta vuotta. Ensin asetettuun tavoitteeseen pääsi Timo Berg ja sen jälkeen Pekka Maaranen. Minä en koskaan, sillä olin pienin ja nuorin. Ehkä siksi Timo ja Pekka ovat taivaan moukarihäkissä ja minä täällä.

Se oli outo harrastus enkä koskaan harrastanut sitä kilpailussa. Paitsi kerran, kun löin kännipäissäni pullon viinaa vetoa ison miehen, Kaarlo Sjöblomin kanssa. Että heitän häntä pitemmälle tänään, kun ravintola Matkatuopissa on tullut valomerkki.

Ja niinpä haettiin kesäyönä vuosia käyttämättömänä ollut moukari kotoani. Ja mentiin ratkaisemaan veto Sjöblomien hiekkakuopalle. Ainut kilpailu minulle ikinä, jossa koko yleisö oli perin päissään. Voitin vedon ja Kaarlolla kesti useampi vuosi kuitata häviönsä.

Sitten taas meni eräskin vuosi, kun huomasin jostain tarinan Forssan moukaripörssistä. Jossa on ikä- ynnä sukupuolihyvitykset, joten kuka tahansa voi pärjätä. Mutta kyllä palkintopallilla ovat siellä aina olleet Suomen parhaat moukarimiehet ja -naiset.

Forssaan ajoin Jyväskylästä useampana syksynä kolmena viikonloppuna peräkkäin, sillä kolmen kisan yhteistulos ratkaisi menestymisen.

Olin aina lähes viimeinen, mutta oli jotenkin rehvakasta olla samassa kisassa maan huippujen kanssa. Minulle suorastaan ainutlaatuista. Mukavaa oli myös, ettei koko hommassa ollut mitään järkeä.

Mutta olihan rautapalloa mukavampi heitellä kuin raahata kahleena jalassa 😂, joka sekin oli joskus lähellä. Tästä kaikesta on useampi kymmenen vuotta.

Mutta koska elän vaihetta, jossa ei tarvitse olla sitäkään vähää järkeä kuin ansiotyössä ollessani, mietin mitähän sillä tekisin.

Leppoistamisvaiheen elämälläni nimittän. Ja muistin moukarin. Ensin selvitin mistä saisi vanhojen mittojen (5,4 kg) urheiluvälineen. Ja kun sen löysin, selvitin vieläkö lekaa Forssassa heitetään entiseen malliin. Kyllä heitetään.

Minicampingmatka

Eilen, tai oikeastaan pitkin viikkoakin olen keräillyt tavaroita ynnä muuta tarvittavaa Q-auto- ja telttamatkalle Niilon kanssa. Matkaan lähti Niilon teräksiset ruoka- ja juoma-astiat sekä minun vastaavat posliiniset, loistavasti toiminut hyttyskarkoitin ja vaikka mitä. Auton täydeltä tavaraa.

Kun katselin kuvia Varlaxuddenista, olin mielikuvissani Niilon kanssa jo yötä kuvan kallioilla. Matkaa sinne, Jokilaaksosta katsottuna Porvoon ja Emasalon taakse tai kupeeseen ilman moottoriteita näytti olevan noin 70 kilometriä.

Kaunis ja siisti paikka. Mutta moottorikulkuneuvot piti jättää sen verran kauas, joten tavaroiden roudaamiseen jalkapatikassa en ryhtynyt. Vaan pidimme tien päässä olevan kahvila-ja myymäläauton varjossa tuumaustauon.

Se tuotti päätöksen, että etsimme telttailualueen jostakin läheltä, vaikka saattaa käydä niin, että kemiallinen wc jää koekäyttämättä tällä kertaa. Tai ei aivan jäänyt. Se toimi oivana ruokailupöytänä 🤣, kun söin keittämiäni uusia perunoita Abban sillin, vihannesten ja kauraleivän kera. Keinosäämiskä kävi tyylikkäästä pöytäliinasta Porvoo Camping Kokonniemessä.

Omalla ja monella muullakin lailla tekniikka monipuolistaa ja lähentää ihmisiä. Ruuanlaiton tuoksinassa kilahti älylaitteeseeni Messengerviesti Soiniityntien uimapaikalta: "Moikka! Saanko käydä sun puuceessa vessassa? Oltiin iltauinnilla."

Minä tähän, että toki. Ja seurasin livekameroista Porvoosta käsin, jotta kävelevät oikeaan suuntaan. Perään tuli vielä kysymys "soiko kasihuoneessa musiikki tarkoituksella"? Johon sanoin soittavani tomaateille, kesäkurpitsoille, kurkuille ynnä muille musiikkia yötä päivää. Välillä klassistakin.

Nyt tätä alle 20 euron teltassa kirjoittessani aamutaivas ja somemaailma näyttävät pilviä olevan tulossa taivaan täydeltä. Ne tuovat usein mukanaan myös sateita, joten taidamme päivän myötä kerätä leirimme ja suunnata kohti Jokilaaksoa. Ellen sitten innostu menemään jokamiehen oikeudella Tuusulanjärven rannalle ensi yöksi.

Yksi tarina Soinista

Ennen eli Kaleva-niminen jättiläinen, jolla oli 12 poikaa. Niistä kolme on tehnyt itselleen linnan Pohjanmaalle.

Soini rakensi linnan keskelle merta siihen paikkaan, jossa Limingan kirkko nyt on.
Toinen poika pystytti linnan harmaakivestä ison Pyhäkosken rannalle.
Kolmas poika, jonka nimi oli Hiisi, rakensi itselleen korkean linnan Kajaanista itään.

Tämä linna oli vallan kauhea ja pelottava. Se oli pystytetty keskelle suota hirmuisen suurista kivistä.

Kerran Soini lähti veljeään Hiittä tapaamaan. Hän kulki veneellä Oulujokea ylävirtaan soutaen. Koskien yli piti sauvoa. Istuaaltaan hän sauvoi kaikki kosket, mutta päästäkseen suuren Pällin putouksen yli hänen oli pitänyt sauvoa polvillaan.

Sitä paikkaa jossa hän oli ollut yötä, kutsutaan Soininniemeksi. Siinä näkyy vieläkin veneen sija, joka on yhtä suuri kuin hylkiveneen koko. Sellaisella veneellä ei viisi vahvaa miestä jaksaisi sauvoa viidessä päivässä samaa matkaa kuin minkä Soini sauvoi yhdessä päivässä.

Nämä veljekset olivat polttaneet kaskea. Jokainen heistä oli hakannut yhdessä päivässä enemmän puita kuin mitä kymmenen tervettä miestä jaksoi samassa ajassa.

Tätä Kalevan sukua oli kauan tässä maassa. Heidän jälkeläisiään ovat isokasvuiset ja vahvantekoiset ihmiset, mutta he eivät kuitenkaan ole yhtä suuria kuin heidän vanhempansa olivat.

Kalevasta ja hänen pojistaan tiedetään kertoa enemmän Varsinais-Suomessa, Hämeessa ja Savossa, sillä sielläkin näitä poikia on asunut, esimerkiksi Väinämöinen, Ilmarinen ja Lieköinen.

Näiden Kalevan poikien avulla on Suomen kuningas valloittanut koko Venäjänmaan, mistä vanhat suomalaiset ovat joskus laulaneet. Vain yksi Kalevan pojista matkusti pois Suomesta. (A. H. Snellman, Oulun kihlakunta 1887)

Kaivan harrastuksiani naftaliinista

Voi olla, että ketkä ajattelevat maidon tulevan lehmän sijaan kaupasta, eivät tiedä naftaliinistakaan mitään. Kun esimerkiksi vaatteita laitettiin varastoon säilöön, laitettiin joukkoon myös naftaliinia, joka suojasi kangasta vaatekoiden tuhoilta.

Käytännössä läpi elämän minua seurannut harrastus, teltalla ja/tai autolla matkailu uhkasi tulla tiensä päähän, kun myimme Matkakotimme. Mutta aikani asiaa haikeudella pyörittelin ja päätin palata lähtöruutuun. Kaivoin teltan tai kaksikin Muistojen merikonteista.

Vesi on vallanut yhden telttapaikkani Jokilaaksossa. 

Molemmat ovat samanmuotoisia kuin lapsuudenkodin soputeltta lähes 70 vuotta sitten. Toinen nykyisistä on hyvinkin kallis ja toinen hyvinkin halpa.

Monena yönä vuoteessani olen mielikuvatelttaillut siellä täällä sekä kartoittanut mitä kaikkea uudelleen lämmitettyyn harrastukseeni varusteineen tulevaisuudessa kuuluu.

Olen telttaillut kymmeneen vuoteen vain kodin lattian lisäksi Jokilaaksossa ja kaksi yötä Tallinnassa. Telttarivitalossa siellä, mutta omassa, uudessa makuupussissa.

Pidin kovasti. Ehkä siksikin, että olin ensi oppina käsittänyt, että makuupussiin pitää mennä sisälle sekä sulkea ainakin puoleen väliin vetoketjukin.

Virossa oli talon puolesta kaikki mukavuudet vieressä. Kahvinkeittimestä joka laitteen sähköön ja mikroaaltouunista bidee ynnä muuhun suihkuun.

Tänään tulee osaomistuskoira-Niilo. Jos meidän molempien elämän Suojelija on suotuisa, pakkaamme Q-auton ja matkaamme huomenna meren äärelle yöksi tai pariksi.

Vuoteessa tapahtuneen mielikuvamatkailun ansiosta löysin nimittäin Uuvin, jonka maat ovat minunkin, sillä yksi jäsenkunnista on Tuusula.

Kun lähdemme huomenna, Q-auto on täynnä kaikennäköistä kemiallisesta käymälästä sähkötoimiseen kylmälaukkuun ja kaasukeittimestä ilmapatjaan. Varmuuden vuoksi 😂😂.

Tulee tästä totta tai ei, siitä ja toisestakin naftaliinista kaivetusta harrastuksesta kirjoitan lähipäivinä.

Elämä on.....

Elämässäni on paljon iloa, mutta myös surua. Sillä ilman toista ei ole toistakaan. Kaikesta pidän. Ehkä surusta eniten.

Tästä kaikesta nautin kesäisin varsinkin Jokilaaksossa. Lähestulkoon paljaasta savikuopasta, sähkölinjojen alla olevasta hukkamaasta on tullut minulle vuosi vuodelta rakkaampi.

Nykyisin se onkin muuta kuin savikuoppa. Se on aivan erityisen rehevä, ainutlaatuinenkin monella tavalla. Myös historialtaan, sillä aikoinaan kuopan kaivanutta, entistä maan vuokramiestä ei ole löytynyt koskaan. Auto kylläkin Sofialehdon Unionilta ja entinen vaimo kaivosta pää edellä hukkuneena.

Vesi Jokilaaksossa on nyt korkeammalla kuin pitkiin aikoihin. Se ei ole sitä kun sataa, vaan jokunen päivä niiden jälkeen. Niilo-koirankin täytyy melkein uida päästäkseen kuvan polkua laiturille.

Nyt kun vietän ensimmäistä kesää yksin, olen avannut Jokilaaksoa yhä enemmän muille. Talvisin onkin kulkijoita riittänyt, sillä alueen läpi kulkee Myllykylän Myllyn ylläpitämä hiihtolatu. Paitsi viime talvena 😂.

Kesäkäyttäjiksi toivon telttailjoita. Ja ihmisiä, jotka haluavat vain tarkkailla luontoa. Eläimiä ja kasveja. Jokilaakso on luonnon turvasatama, jonka elämään ihminen puuttuu vain vähän. Ja silloinkin hellällä otteella.

Jo muutaman vuoden olen yrittänyt saada itselleni tolkkua kuinka suhtautua mamukasveihin ja eläimiin. Supikoiraan, minkkiin, siiliinkin, jos sellainen tänne tulisi jäädäkseen, Himalajan palsamiin, karhunköynnökseen, lupiiniin ja vaikka mihin. Vuollejokisimpukka, viitasammakko ja liito-oravat ovat selvä juttu.

Joku sisälläni ei mene yksiin yhteiskunnan hävittämisvimman kanssa. Luulen, että tämänkin sektorin kaiken säätäjät ovat väärässä.

Älä tee kuten minä, vaan tee kuten sanon

Otsikon asiaan törmään vuodessa monta kertaa ja monessa asiassa. Näitä kaikkia elämäni säätäjiä kuuntelen, vaikka yritän näyttää umpiluiselta.

Ehkä olen kohtuullisen suurisuisena otollista maaperää säätäjille, sillä en ole kristittynä enkä vihreänä kuten heistä enemmistö.

En ole viemässä keneltäkään oikeutta rakastaa ketä haluaa, on kyseessä mies tai nainen ja vihreänä lennän kerran vuodessa toiselle puolelle palloa.

Se ei kaikkien maailmaan istu. Vaan he kysyvät miten voin vihreänä tuhlata tällä tavalla energiaa. Kun esitän vastakysymyksenä, että mitä mieltä olet kesät talvet lämmitettävistä valtakunnan sadoistatuhansista porraskäytävistä ja fillari- ynnä muista varastoista, loppuu keskustelu siihen.

Itse uusin juuri sähkösopimukseni, sillä se on osa henkilökohtaista päästökauppaani, vaikken paljon sähköä kulutakaan. En kesällä enkä talvella.

Talvisin on Merikonttikoti 8-10 asteisena talviunilla ilmalämpöpumpun avulla. Kesäisin en tarvitse paljoa edes lämmintä vettä, sillä peseydyn lammessa luontoystävällisellä pesuaineella.

Sen mitä joudun lämmittämään kotia, teen sen jätepuilla, vaikka sekään ei ole kaikkien mieleen.

Kunnallistekniikkaa ei ole ja juomaveteni noudan lähellä olevasta luonnonlähteestä. Kasvimaani lannoitan syömiseni ja juomiseni jälkituotteilla. Joten jäljiltäni ei maailma juuri saastu.

Onko tärkeintä kuka saa sanoa ja päättää?

Aikoinaan minulla oli oiva työtoveri, Jarmo Hakkarainen, joka vastasi Katulähetyksen nuorisotyöstä. Kerran hän sanoi palaverissa tulleensa eilisessä blogissakin mainittuun Kalliomäen puolimatkankotiin vaihtamaan kanssani mielipiteitä. Ja lisäsi, etten minä mitään vaihtanut. Vaan poislähtiessä hänellä oli oman mielipiteen lisäksi minunkin mielipiteeni 😂😂.

Poliittisen, vaatimattoman urani huipulla olin Jyväskylän maalaiskunnassa. Pienen ryhmän edustajana sain pian huomata, että visioinnilla, aloitteellisuudella ja vallalla on monta tarkoitusta.

Voi kerätä kuntalaisilta suosiota sekä ääniä ja esittää hyvänä pitämäänsä asiaa itse. Silloin ei useinkaan pysty viemään haluamaansa maaliin saakka. Vaan on löydettävä isommat ryhmät, jotka ottavat asian omakseen. Tärkeintä on syöttää ajatus, mielellään huomaamatta sekä pienentää itsensä ja antaa muiden poimia hedelmät.

Pahinta johtamisessa ei myöskään ole, jos joku haluaa kalifiksi kalifin paikalle. Sillä haluajalla on silloin ehkä joku näkemys yhteisten asioiden hoitamisesta. Tai sitten vain halu saada päättää itse huomaamattaan metsäänkin menosta.

Pahinta on kuitenkin, kun joku haluaa kalifin alas eikä ole mitään tilalle. Tärkeintä on vain alas repiminen.

Tätä on saanut nyt maistaa kansansuosiota nauttiva presidenttimme Sauli Niinistö. Hän olikin eilisissä haastatteluissa silmin nähden kummastunut ellei peräti närkästynyt.

Ajattelin illalla, että näyttää olevan "viisaillakin" vaikeuksia pysyä lestissään suutarin lailla. He ajattelevat heillä olevan oikeus sanoa mitä tahtovat, mutta sitä ei heidän mukaansa pitäisi olla presidentillä. Hän ei saisi jakaa viisauksiaan. Tähän Sauli totesikin, että jotkut haluavat tukkia hänen suunsa.

Nämä toisen suun tukkijat eivät ole haluamassa kalifiksi kalifin paikalle. Eikä heillä ole ketään tilallekaan, sillä siihen tarvitaan kansan tuki. Mutta ehkä he haluavatkin vain repiä ja olla esillä.

Pian on Sale hommansa pressana tehnyt eikä hän ole Putinin lailla raivaamassa tilaa kenenkään jatkopesteille. Tai eihän mallia tarvitse itänaapurista suomalaisten hakea, sillä osaamne sen itsekin.

Kekkonen jatkoi käytännössä hänelle sorvatun poikkeuslain turvin lähes kuolemaansa saakka. Eikä kansa saanut edes äänestää 🤣. Heh.... suomalainen käsitys demokratiasta 👍.

Koti on muuallakin kuin korvien välissä

Olen asunut ison osan elämästäni toisin kuin monet muut. Joukkoon on mahtunut myös erilaisia elämisen ja asumisen yhteisöä. Joissa on ollut itse kullekin yksityisyyttä riittävästi, mutta paljon myös yhteistä. Nimitän asumismuotoa puolimatkankodiksi.

Niistä ehkä rakkain oli Keski-Suomessa Puolimatkankoti Kalliomäki. Sen suunnittelin käytännössä yksin vanhasta synnytyssairaalasta ja vanhusten yksiköstä. Tai entisestä hullujenhuoneesta, jona se myös aikoinaan toimi ja joksi metsän takana asunut metsänhoitaja Tapio Kolu sitä nimitti.

Ja sanoi: "Että vai aioit porukoinesi tulla siihen asumaan? Mikä ettei, tervetuloa vaan. Kyllä minä muistan ne hullut ja niidenkin kanssa tulin toimeen. Kovia olivat tekemään töitä. Niillä oli alakerrassa häkit ja me syötettiin kakaroina niille heiniä."

Asunut olen myös kymmenen metrisessä teräsveneessä Tervasaaren kannaksella. Missä ei olisi saanut edes asua. Veneen ostin lohdutukseksikin itselleni ensimmäisen avioliittoni Liisan kanssa päätyttyä eroon. Veneen lisäksi minut lumosi sen nimi. "VRIJHEID"-Vapaus.

Sitten hankin toisen vaimoni Päiviksen kanssa Matkakodin "IN105". Sen piti olla talviasuntomme jossakin Välimeren seutuvilla, kun olemme molemmat palkkatyömme tehneet.

Nyt näitä asumismuotoja ei elämässäni ole kuin muistoissa. Kuten ei vaimojanikaan.

Viimeinen, yhteinen asunto Päiviksen kanssa oli Merikonttikoti. Joka edelleen lienee valtakunnan ainut, ainoastaan merikonteista tehty, vakituiseen asumiseen tarkoitettu koti.

Tänä päivänä, seitsemän vuotta ja kolme päivää sitten esittelimme sen Hyvinkään asuntomessuilla. Siellä olin aamusta iltaan yhtä päivää lukuunottamatta kuukauden. Vieraita kävi yli 50 000. Kuukaudessa siis koko loppuelämän kyläilijät. Yhtä hienohelmaa lukuunottamatta kaikki olivat kohteliaita ja ystävällisiä, mutta ennen kaikkea ihmeissään.

Urbaani Camping-Caravan ja Long life man

Päätin aikoinaan, että jos joskus täytän 70 vuotta, yritän käyttäytyi ainakin ajoittain aikuisen oikeasti aikuisen lailla. Mutta mene ja tiedä, sillä nyt kun sen aika on, en tiedäkään mitä se tarkoittaa. Ehkä en tee aivan yhtä helppoja virheitä tai ainakaan samoja enkä lennä yhtä paljon päättömän kanan lailla. Mutta nuoruuden into on silti säilynyt 👍.

Ajattelin osallistuessani viime kerralla kuntavaaleihin, että jos minut valitaan luottamustehtävään, yritän tuuppia kunnan kehittämisen kannalta eteenpäin tärkeinä pitämiäni asioita. Olen epäonnistunut surkeasti, jota pyydän erityisesti anteeksi niiltä, jotka minua äänestivät.

Yksi, voisi sanoa kärkihankkeeni oli saada Hyrylän Urheilukeskuksen yhteyteen Urbaani Caravan-Camping. Parhaimmillaan olen saanut aikaan vain joitakin myönteisiä kommentteja somessa. Ja nokakkain enemmän tai vähemmän myötätuntoisia nyökyttelyjä.

Ehkä olenkin vain aivoiltani pehminnyt, pitkän iän vanha mies, joka ei enää ymmärrä omaa tilaansa eikä maailman menoa muutenkaan. Ja olen kuin kuuluisa veneestä pudonnut eno.

Tilanne on jotenkin
samanlainen, kun lähes 20 vuotta sitten ollessani
Sininauhasäätiön boss ja lähdimme puuhaamaan Amerin taakse asuinyhteisöä, joka sai nimekseen Mutterimaja.

Sekin ajatus junnasi vuosia paikallaan, kunnes järjestimme kaikille avoimen, Asunnottoman yön tapahtuman ravintola Kaiffarissa.

Siellä paikallisesta väestä kootun orkesterin siivittämänä poliittiset päättäjät löivät kättä päälle kanssani koko jengin edessä. Ja lupasivat, että tällä asialla politiikan tekeminen loppuu tähän iltaan.

Tämä piti, jonka jälkeen hanke eteni valon nopeudella. Satapäinen, tuusulalainen joukko onkin saanut Mutterimajalta kodin ja uuden elämän alun. Olin ylpeä kotikunnastani.

Mutta nyt ei minulla ole vähäistäkään valtaa. Eikä ole Urbaani Caravan-Campingin toiminnan pyörittäjääkään. Eikä keiden kanssa löisimme yhdessä kättä päälle 😢.

On vain satavarmasti tuhannen taalan idea ja alue. Joka sekään ei ole minun vaan kunnan. Osin parkkikenttää ja osin ei sitäkään. On vaan niin sanotusti raakamaata, jolla toki on kaava. Ainakin jonkinlainen 😁.

Kuvassa olevan alueen takanakin taitaa olla kunnan omistamaa, rakentamatonta maata useampi hehtaari.

Usein visioin mitä kaikkea Hyrylä tarjoasi turisteille, omalla matkailuajoneuvolla kulkeville ja ylipäätään matkailjoille, pyöräilijöille, telttailjoille ja miksei interrailaajillekin.

Hyrylä tarjoaa oivallisen yhteyden joukkoliikenteineen pääkaupunkiin, Rantatien ainutlaatuisuuden, Urheilukeskuksen monipuoliset, ympärivuotiset harrastusmahdollisuudet tennis- ja jäähalleineen sekä uimapaikkoineen. Kauppoja, ravintoloita, luontoa, pyöräilyreittejä, Tuusulanjärven ja - joen virkistyskäytön jne. Mahdollisuuksien kirjoa vain hieman raapaistuna.

Tänä kesänä Kyläkauppa Keskisen on tarkoitus laajentaa campingalueensa 500-paikkaiseksi. Paikkakunnalla, joka on kaukana kaikesta ja jolla on tarjota vain kaupallisia palveluita. Tuusula pystyisi helposti samaan ja enempäänkin. Kenenkähän kanssa istuisimme tuumaamaan seuraavaksi?

Erkki Soini last trip

Kuten huomaatte, olen edelleen opetellut englantia. Omalla tavallani. Kaukaa pallon toisella puolella olevien chatystävien ja -kavereiden kanssa sekä Google-kääntäjän avulla.

Silloin tällöin aika ja siihen liittyyvä elämä pysäyttää. Ja on tullut aika toivottaa jollekin hyvää matkaa vielä paljon kauemmas. Joskus tuntemattomillekin.

Nyt oli serkkuni Erkin vuoro, jonka tunsin koko elämän ajan. Oikeastaan vielä kauemminkin. Sillä muistan, kun äitisi sinua odotti ja kun isämme pystyttivät tulevan syntymäkotisi ensimmäisen kulmaparrun pitkälti yli puolivuosisataa sitten.

Ja äitisi Eira heitteli meillä asuessaan kotini olohuoneen pystyuunin taakse karamellipapereita.

Olit minua sen verran nuorempi, että lapsuudessa emme juuri yhdessä leikkejä leikkineet. Mutta myöhemmin kyllä. Tätä vauhdittava tekijä olivat näkäräiset.

Yhdessä vaiheessa sinun ja minun yläkerran ikkunat olivat vastakkain. Ja näimme, jos toisella paloi yöllä valo. Se tiesi monesti yhteistä sessiota jomman kumman luona yön hiljaisuudessa.

Mutta toisin kuin minä, sinä klaarasit juomien kanssa vastuullisesti. Tosin en tiedä toista kuka olisi työmatkallaan pudonnut Helsingin Kolera-altaaseen. Olit työpaikalle tullessasi vain vaihtanut kuivat vaatteet yllesi 😅. Näin kertoivat eilen työtoverisi, jotka olivat laillani saattamassa sinua viimeiselle matkalle.

Olit myös periaatteen mies ja yhdessä monet kerrat paransimme maailmaa. Joka olisi jäljiltämme taatusti toisenlainen. Tätä kehitysprojektia vauhditti usein viini tai keittämäni pontikka.

Myös isäsi sai sulatella periaatteitasi, sillä vaihdoit armeijan siviilipalvelukseen. Arvostin sitä, mutta isämme eivät sodat käyneinä jermuina näin taatusti kokeneet.

Olit minulle kuin veli, sillä erotuksella, että emme koskaan riidelleet.

Kun lähdit, taivas itki. Hyvää matkaa sinne minne menet ja missä nyt olet. Ajan ulottumattomissa. Perässä tullaan. Viimeisen päivän jälkeen jatketaan siitä mihin jäätiin. Ja annetaan lisää "jyyrille kyytiä" 👍.