Sivun näyttöjä yhteensä

maanantai 15. lokakuuta 2018

Jomtien Pattaya Beach Facebook-sivut

jormas: Olen aikoinaan perustanut otsikon nimen mukaisen Facebook-ryhmän, joka lienee määrätyillä mittareilla mitattuna alansa suurin. Siis vähän samaan tapaan mitattuna kuin suomalaiset puolueet, jotka yleensä vaalien jälkeisissä haastatteluissa julistautuvat kaikki voittajiksi. Joka tapauksessa jäseniä on puolisentoistatuhatta, mutta koska kyseessä on avoin ryhmä, on kävijöitä monesti paljonkin enemmän kuin jäseniä. Avoin tai julkinen ryhmä tarkoittaa muun muassa sitä, että kaikki sinne laitettu näkyy kaikille ja vain keskusteluihin osallistuminen tai julkaiseminen edellyttää jäsenyyttä. Ja näinhän sen on oltavakin, sillä vaikka ylläpitäjänä olenkin viime käden vastuussa kaikista julkaisuista, on kirjoittajakin tarvittaessa löydyttävä. Joka silloin joutuu myös vastuuseen mitä on ryhmään laittanut.

Oma lukunsa ovat ilkeän sorttiset pikkusielut, jotka luettuaan otsikon eivät ymmärrä kuinka sivuilla voidaan julkaista jotain esimerkiksi Bangkokista. Heidän piikittely suoraan riveille tai niiden väliin on koko totuus tai sitten he eivät nurkkakuntaisuuttaan tai luutuneisuuttaan ymmärrä, että farangi Pattaya-Jomtien akselilta saattaa käydä vaikkapa Bangkokissa. Joku vikkelämpi älyinen saattaa löytää aasinsillan vaikkapa muurahaispesästä oivaltamalla, että "aha, siellä on käynyt Thaikodin naapurintyttö ehkäpä poimimassa mustikoita". Sitä paitsi, vaikka ei yhteyttä löytäisikään, on sivuilla seinät kaukana toisistaan ja katto korkealla kaikilla muilla paitsi henkilökohtaisuuksiin menevillä alamittaisuuksilla.

Jomtien Pattaya Beach julkisen ryhmän tarkoitus on kaikkien luettavissa sivuilta, mutta myös tästä:
"Sivut on tarkoitettu kaikille, mutta varsinkin Jomtien Pattaya -kävijöille. Vinkkaamme, linkitämme, julkaisemme kuvia ja kirjoitammekin pikku juttuja tai tuokiokuvia suomalaisia palvelevista yrityksistä, tapahtumista ja tuotteista, joskus henkilökohtaisempaakin.
Sivuilla käydään myös keskustelua, kriittistäkin, mutta henkilön haukkuminen ei ole suotavaa. Mainostaa omia ja yrityksensä tuotteita sekä laittaa melkein mitä tahansa tarpeettomaksi jäänyttä kiertämään tai myydä omia tavaroita."

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Hyviksiä vai pahiksia?

päivis: En ole kovin aktiivinen sosiaalisessa mediassa. Huomaan, että omilla Facebook-sivuillanikin käyn vain lähinnä vaihtamassa profiili- ja taustakuviani - tai mitä ne ovatkaan nimeltään. Joskus tykkäilen, ihastun tai vihastun jonkun julkaisusta, mutta harvoin teen sitä sanallisesti. Äskettäin kuitenkin kommentoin jälleen kerran käyntiin lähtenyttä ikuisuuskeskustelua Thaimaan koirista.

Sain parilta minulle täysin tuntemattomalta tyypiltä aika henkilökohtaisuuksiin menevät haukut. Kuinka muuten kun koirista kerran puhuttiin. En viitsinyt edes enää vastata, kun keskustelun taso oli sitä, että kaikki Thaimaan koirat pitäisi tappaa ja tekovälineenä tarjottiin rautakeppiä tai vastaavaa. Ihan täysjärkisinäkin pitämäni muutamat ihmiset, jotka satuin tuntemaan, olivat mukana tuossa laulukuorossa.

Tätähän sosiaalisen median keskustelu kai pahimmillaan voi olla. Päästellään suusta mitä jyrkempiä mielipiteitä, joita muualla ei ehkä edes kehdattaisi sanoa ääneen. Ellei nyt sitten oltaisi koolla oikein samanmielisten kanssa. Silloin tietysti ei tarvitsisi niin paljon uhota.

En ole seurannut, joko keskustelu on tällä erää saatu päätökseen. Se usein ryöpsähtää yhden ja saman, aikaisemmin lähestulkoon täyspäisenä pitämäni henkilön aloitteesta, laantuakseen, kun kaikki on saatu sanottua ja pahin viha purettua.

Eilen jäin kuitenkin miettimään, että ehkä jatkossa, nyt kun itsekin vähän sohaisin koiranvihaajia, saatan alkaa suhtautua tuntemattomiin suomalaisiin varauksella, koska kenestäkään uudesta tuttavuudesta ei voi täällä tietää, kuuluuko hän Facessa mesoneisiin heikäläisiin vai koira-asiassa toista mieltä oleviin meikäläisiin. Pahinta ehkä olisi, jos joutuisi jossain leppoisassa live-tilanteessa kohtaamaan tyypin, jonka huomaisi samaksi, jolta on somessa saanut jonkun ikävänsorttisen "ojennuksen".

Rakastan tätä kuvaa ja tätä hetkeä:
Cry, jonka pelastimme onnettomuuden
jälkeen uudelleen liikuntakykyiseksi, 
jatkoi sylissäni uniaan. Sillä oli tuossa
hetkessä kaikki niin hyvin kuin koiralla
voi vain kuvitella olevan.
En mielelläni haasta riitaa, enkä halua riidelläkään, mutta varmaan tuollainen tunnistaminen saattaisi johtaa sanaharkkaan. Ellei sitten malttaisi olla visusti hiljaa, mikäli toinen osapuoli ei tunnistaisi kertaalleen Facessa haukkumaansa ihmistä. Ihan hyvinhän voisi olla niinkin, että tuo typeryyksiä someen näppäillyt kaveri onkin muuten ihan jees. Mitä tosin en pidä kovin todennäköisenä. Enkä tietystikään minä, asian mahdollisesti paljastuttua, olisi hänen näkökulmastaan millään tavalla järkiolento.

Mainitsemaani Facebookin koirakeskustelua seurattuani en voi millään käsittää, minkälaista pahuutta ihmisten mielissä liikkuukaan. Jos ollaan valmiit tekemään koiria kohtaan suorastaan hirmutekoja, onko se enää kovin kaukana siitä, mitä julmuuksia voitaisiin kohdistaa toisiin ihmisiin? Ymmärrän, että osa lähes ahdistavista mielenilmauksista kumpuaa suoranaisesta pelosta koiria kohtaan, mutta koiriin ja niitä puolustaviin ihmisiin kohdistuvaa vihaa en edelleenkään jaksa käsittää.

lauantai 13. lokakuuta 2018

Saunareissu ja vähän muutakin

jormas: Eilen istuimme oluen kera Ravintola Helmessä ja suunnittelimme Sydäninfarktini vuosipäivää. Ja olemme päättäneet, että kun 26. päivä tulee tusina vuotta täyteen elämää jälkeen sydäninfarktin, niin sen kunniaksi tarjoamme päiviksen kanssa Karjalanpaistia sekä Jääkärin limppua voilla voideltuna tutuille ja tuntemattomille. On se nimittäin sen verran kova juttu meille molemmille ja sitä iloa on mukava jakaa muillekin. Samalla teimme juhlapäivästä  tai oikeastaan -illasta yhden sivun esitteen, jonka joku lienee jo nähnytkin.
Päivän miitingissä tuli puheeksi Jomtien-Pattayan seudulla olevat lukuisat, toinen toistaan paremmat ja hienommat saunat uima-altaineen. Joista yhteen tutustuimme tänään. Oli hieno kokemus. Paikat olivat oikein siistit kylmine ja kuumine altaineen sekä höyry- ja tavallisine saunoineen. Altaan vesi poikkesi monista muista, koska se oli varsin suolaista. Pistän tähän 4 Kings Saunan Fasebook-sivulta poimimani kuvankaappauksen.

perjantai 12. lokakuuta 2018

Kasvissyönnin perusteet

päivis: Otsikko kuulostaa siltä kuin aikoisin kirjoittaa jonkinlaisen käsikirjan kasvissyönnistä. En aio, mutta ajattelin, että olisi mukava vähän kirjoitella siitä, miten päädyin lopettamaan lihan syönnin. Siitähän kaikki alkoi ollessani noin 25-vuotias.

Naureskelin kerran Jormalle, että lihan jättäminen menee ensimmäisen puolisoni, silloin vielä sulhaseni piikkiin ja nyt tämä vegaanius on ihan Jorman ansiota. Jouduin nimittäin aikoinani kuuntelemaan jotain typerää sanontaa, joka liittyi hevosen lihaan, lähinnä kai metvurstiin. Siitä oli yllättävän lyhyt matka siihen, että kaikkinainen lihan syönti päättyi lähes seinään. Sen koomin en ole liharuokia tai -tuotteita kaivannut.

Moni kasvissyöjä on joutunut käymään pitkän tien onnistuakseen luopumaan liharuoista. Osa saa apuja vaikkapa lihattomasta lokakuusta, jota kai nytkin Suomessa ihan kiitettävästi vietetään. Minun on mahdoton ymmärtää, miten ihminen voikaan kaivata liharuokien makua. Mutta eipä oikeastaan tarvitse kuin selailla vegaanien Facebook-ryhmien kirjoituksia, kun käsittää, että monelle on vegaaninakin tärkeää, että ruoka näyttää lihalta tai kalalta ja mielellään jopa maistuu siltä.

Kalan syöntiä harrastin kasvissyönnin ohella vaihtelevalla mielenkiinnolla. Välillä olin syömättä ja oikeastaan enempää asiaa ajattelematta ruokavalioni joskus -80- ja -90-luvuilla olikin kai käytännössä vegaaninen. Kunnes taas palasin käyttämään kananmunia ja maitotuotteita. Kalan syönnin lopetin ehkä reilu vuosi sitten.

Kananmunista heitellyt kommentit olivat Jorman osuus siihen, että ne lakkasivat maistumasta. Tämä taisi tapahtua joskus viime kevään aikoihin. Silloin tuntui luontevalta luopua myös maitotuotteista. Maidolle ja jogurtille on olemassa liuta korvaavia tuotteita. Omia suosikkejani ovat kaurapohjaiset valmisteet.

Hunajaa silti käytän edelleen. Sitähän täysveriset vegaanit eivät myöskään hyväksy omaan ruokavalioonsa, koska he katsovat, että mehiläistarhaus on mehiläisten hyväksikäyttöä. Mutta minä kun haluankin olla ihan sellainen, miltä milloinkin tuntuu ja mikä ei tee elämästä liian vaikeaa ja rajoittunutta.Suomessa sopivan ruoan suhteen kompromisseja ei tarvitse tehdä niin usein kuin Thaimaassa. Täällä etelässä sitä paitsi tulee syötyä lähes pelkästään ulkona, mistä seuraa, että päivittäin on vähintään kerran melkein kuin toisten armoilla sen suhteen, mitä lautaselleen saa.
Olen oppinut tunnistamaan kasvisruokatuotetta
kuvaavan thaikielisen merkin. Tosin se ei aina
takaa, etteikö pakkauksessa ole vaikkapa kalaa.
Tämän mehupurkin vegaanimaininta on kyllä
ihan turha. Mutta onhan se ihan kiva.

Aika usein tulee epäiltyä, että pitkiä aikoja Thaimaassa ollessa proteiinin saantini ei ole riittävää. Valkoinen riisi ja kasvikset, joihin annokseni liian usein rajoittuvat, ei taatusti täytä ihan kaikkea sitä, mitä monipuoliselta ruoalta edellytetään. Onneksi kotioloissa voi vaikka pähkinöitä ja muita siemeniä napsimalla täydentää esimerkiksi juuri proteiinin saantia.

B12-vitamiini on oikeastaan ainut asia, jota vegaani ei monipuolisestakaan ruokavaliosta saa. Suomessa moniin tuotteisiin, esimerkiksi maidottomiin juustoihin (tai vuustoihin, kuten niitä usein kutsutaan) tosin sitä on lisätty. Mutta mitä ei saa ruoasta, sitä saa apteekin hyllyltä. Toin oman B12-suihkeen Suomesta, Thaimaan tarjontaa en ole vielä joutanut katselemaan. Ainakin pillereinä tämäkin ongelma on helppo ratkaista. Tosin olen tuohon suihkeeseen niin tykästynyt, että pillerien syönti ei oikein houkuta.

torstai 11. lokakuuta 2018

Osaomistuskoira Niilo

jormas: Minulla on aina ollut koira. Joten pidän niistä, kuten voisi sanoa kaikista muistakin eläimistä. Tai ainakin hyväksyn niiden yhtäläisen oikeuden elämään kuten itsellänikin on. Punkeista hyttysiin ja paarmoista paskakärpäsiin.

Koirani ennen nykyistä Niiloa ovat kaikki olleet rotukoiria. Niilo onkin ensimmäinen meidän rotujenkoira. Sen isä on jackrusselin terrieri ja äiti tuhannen tarinan tyttö Tallinnan kadulta.

Olin jo pitkään ajatellut, että aika, jolloin koira asuu kanssani samassa taloudessa on ohi, koska en halua luopua matkustelusta ulkomailla enkä Thaimaan kodistamme.
Kunnes kerran jossakin keskustelussa tuli mieleeni, että sehän on nykyään kovin trendikästä osaomistaa sitä ja tätä. Mutta se ei vielä vienyt ajatusta satamaan, että omistaisin päiviksen, vaimoni kanssa koiran kahdestaan. 

En nimittäin halunnut koiran olevan itsekkyyteni vuoksi vieraalla hoidossa. Tarvittiin siis toinen omistaja, joka omistaisi Niilosta toisen puolen. Heidän kanssa jakaisimme vastuun tasan fiftysixty, kuten Matti sanoo. Koiralla olisi kaksi kotia, joissa se viettää vuotensa tasan kummassakin erikseen sovittavin jaksoin.
Näin on ollut nyt yli seitsemän vuotta. Osaomistuskoira Niilolla on kaupunkikoti ja koti maalla, joihin molempiin se on aina ollut yhtä innokas lähtemään ja jäämään. Joten Niilo ei myöskään ole perhekoira vaan kahden perheen koira. 

Ja yhtä innokkaasti se lähtee korvalääkäriinkin, sillä sen se yhdistää asiaan vasta, kun eläinlääkäri avaa toimenpidehuoneen oven. Korva-sana sillä on kuitenkin inholistan ykkösenä, jonka se poimii ihmisten välisistä keskusteluistakin etsien pikaisesti piilopaikan.

Mutta miksi meillä on sitten monen rotukoiran jälkeen rotujenkoira? Muista Niilon emäntien ja isäntien motiiveista en sano mitään, mutta sanon yhden omistani.

Se on henkilökohtainen, yhden hengen vastaisku pentutehtailua vastaan, sillä rotujenkoiria ei juurikaan kukaan jalosta myytäväksi. Näin on myös katukoirien laita ja vastaavien kanssa, joita tuodaan Suomeenkin monesta maasta ympäri yhteistä palloamme. Jokainen Suomessa syntynyt tai sinne tuotu monirotuinen koira vie yhdeltä jalostetulta koiralta paikan. Siitä minä pidän.

keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Kasvisruoan perässä Nakluaan

päivis: Vuotuinen Pattayan kasvisruokafestivaali alkoi pari päivää sitten Nakluassa. Nyt viimein tuli käytyä siellä. Juuri muuta en siitä tosin tiedä kuin että tapahtuma ei ole mikään turistijuttu ja temppelit ovat tapahtumajärjestelyissä vahvasti mukana. Mutta ei mennä vielä Nakluaan. Ajetaan ensin vakuutuksia välittävään firmaan.

Rekisterikilven vieressä olevan veromerkin
pitäisi näyttä jo ensi vuotta 2562.
Tiesin, että Hondani veroasia ei ole ajan tasalla. Pyöräni vero olisi pitänyt maksaa joskus viime keväänä, mutta kun edellisenkin veron maksoin vasta vuosi sitten marraskuussa, ajattelin, että sen kanssa ei ole niin kiire. Muistan kyllä, kun virkailija jossain määrin kauhisteli asiaa, kun maksuja ei oltu hoideltu ajallaan.

Tänään Sukhumvitilla ajaessani suusta pääsi "oh shit", kun huomasin, että tiellä oli vimmattu määrä poliiseja. Ei vain toisella puolella tietä, vaan laidasta laitaan niin, että oikein kukaan ei olisi niin halutessaan voinut vilahtaa ohi. Minä esimerkiksi olisin halunnut, koska tiesin että vero on maksamatta. Onneksi en tiennyt silloin sitä, että myös pakollinen liikennevakuutus olisi pitänyt hoitaa jo aikaa sitten.

Parhaat englanninkieliset selitykset pyörivät mielessäni, kun näin, miten poliisi viittoili ajamaan tien reunaan. Mutta mitä? Merkki ei ollutkaan tarkoitettu minulle, vaan takana tulevalle bussille. No, edelleen edessä oli jokunen samalla asialla tiellä seisova poliisi. Yritin välttää katsekontaktia haukkana liikennettä seuraaviin virkavallan edustajiin.

Mutta ehkä Buddha tiesi, että olen matkalla suojelemilleen kasvisruokafestareille ja päätti armahtaa minut. Sen verran hämmennyin, että ajoin vakuutusfirman tienhaarasta ohi ja jouduin kiertämään ylimääräisen lenkin.

Koska tieto lisää tunnetusti tuskaa, en viitsinyt kysyä virkailijalta, voinko nyt jo ajaa rauhallisin mielin, kun olen kuitenkin maksanut vakuutuksen, mutta veromerkki puuttuu edelleen. Sen voin hakea vasta maanantaina. Toki sekin on maksettu.

Minulla oli suunnilleen tieto, missä Nakluassa on katu, jonka varrelta kasvisruokaa pitäisi löytyä. Oikeasti en tiennyt, mitä siellä olisi ja olisiko edes siihen aikaan päivästä. Aikani kierreltyäni löysin keltapohjaisia mainoslakanoita, joista tarkkaan katsottuna näkyi myös englannin kielellä maininta etsimästäni tapahtumasta. Ja lopulta näin myös kadun, jonka varrelle myyntikojut ja monet ravintolapöydät olivat sijoittuneet.

Paikallisia oli välillä tungokseen asti tekemässä kasvisruokahankintoja.
Kaikki asiakkaille annettu informaatio oli thaikielellä. Onneksi houkuttelevien ruokien kohdalla vähintään kuuloetäisyydellä oli joku englantia sen verran taitava, että sain lisäinfoa tuotteista. Näin osasin ostaa pähkinätahnalla täytettyjä kääröjä, jonkinlaisia piirakoita. Hain niitä vielä pari lisää, kun ensin olin maistanut yhtä. Sitten löysin stickyriceä, jossa oli kai joitakin hedelmäviipaleita lisukkeena. Yhdistelmä ei ollut ihan tavanomainen. Rapsakkaakin se oli. Sekin oli vähän erikoista.

Lounaakseni ostin sekalaisen valikoiman friteerattua syötävää. Oli muun muassa tofua, maissinyyttejä ja kevätkääryleitä jotka myyjä pilkkoi sopiviksi annospaloiksi.

Kotona lisäsin ostamani kasvispaistokset avokadon ja kirsikkatomaattien päälle.
Maukas maustekastike kuului hintaan. Oli tosi hyvä lounas. 
Tarjolla olleiden tuotteiden joukossa oli paljon sellaista, josta en osannut sanoa yhtään mitään. Rohkeasti olisi tietysti voinut ostaa ja maistaa, kun kaikki kuitenkin oli tehty kasviksista. En ole kuitenkaan varma, olisinko pitänyt esimerkiksi kalan makua jäljittelevistä leikkeleistä. Suuret keittosammiot, joissa oli vaikka minkälaista soppaa, jäivät nekin testaamatta, koska auttamattomasti oli liian aikaisin liikenteessä. Vielä ei ollut nälkä.

tiistai 9. lokakuuta 2018

Koirat ja ihmisten roskat

jormas: Kanssani suhteellisen taattu keskustelun aihe ovat koirat. Varsinkin ne, joilla ei ole ihmiskotia.

Tämän kerran somekeskustelu piti sisällään myös tekemisiäni arvoinnin, että en liene mielestäni vastuussa koirien lisääntymisistä, kuten en muustakaan aiheeseen liittyvästä. Mutta sen verran olen sterilisaatioita ja kastraatioita maksanut ja ollut muutenkin projekteissa mukana, että kyllä vain, katson olevani vastuussa.
Joten somessa älämölöttämisen lisäksi teen myös jotain.

Ihminen on touhunnut 10 000 vuotta koirien kanssa ja vastuu siitä kaikesta on nyt elävillä ihmisillä. Syylliset hallitsemattomaan tilanteeseen löytyvät meistä kaikista. Ainut syytön jengi on koirat.

Nämä kaiken tietävät tietävät, että mielestään ainut oikea lääke on kaikkien irtokoirien lahtaaminen Thaimaassa. Ja kun he eivät sitä saa aikaan, on muu vastuunkanto asiassa puhdas ja pyöreä nolla.

He ovat sitä mieltä, että jos en ruoki koiria, ne vähintään kuolevat nälkään. Itse kuitenkin ajattelen, että ihmisen ruokkima koira on ihmisiä kohtaan ystävällisempi, kuin nälässä pidetty ja rottinkepillä hakattu.

Sitten joku ihmettelee ja sanoo, että suhtaudun asiaan tunteella. Niin suhtaudunkin, mutta toisinajattelijat eivät tappamisen vimmassaan edes huomaa omia tunteitaan.

Uusi elementti eilisessä keskustelussa oli, että koirat varsinkin Thaimaassa ovat järjestään hyödyttömiä. Minä ymmärrän tämän näkemyksen. Jos ei omien korvien välistä tavoita omaa olematonta henkisyyttä, lienee mahdotonta löytää sitä muistakaan.

Samalla mittarilla mitattuna voisin kysyä ja kysynkin, että mitä ylipäätään ihminen näkee tai saa täysin turhalla, tarpeettomalla ja hyödyttömällä lomallaan. Hän kiikuttaa tänne otsa hiessä ansaitsemansa sataset tai tonnin, joista hyötyy pienessä ikkunassa ainoastaan paikallinen yrittäjä saatuaan ensin kyseisen farangin haukkumiset. Joiden kohteena on käytännössä koko kansa.

Ja isossa ikkunassa Thaimaa sulkee kokonaisia rantoja ja peräti saaria, kun ne hukkuvat turistien jättämään paskaan ja roskaan.

Kun sitten nämä silmissäni vastuuttomat älyn jättiläiset sanovat, että on vastuutonta ruokkia koiria, ajattelen vanhana pieruna nuorison malliin, että "hei haloo". 

maanantai 8. lokakuuta 2018

Vegaanina Thaimaassa

päivis: Olen luvannut itselleni, että en tee elämästäni liian vaikeaa vaatimalla kaikelta syötävältä vegaanisuutta, riittää kunhan on kasvista. Thaimaassa tämä lupaus on ehkä vähän arvokkaampi kuin kotimaassa, jossa vegaanina olo on suhteellisen helppoa. Silti luulen, että valtaosa viime päivinä syömistäni ruoista on ollut myös kananmunatonta ja maidotonta.

Olen syönyt salaatteja, erilaisia riisiruokia kera kasvisten ja pizzaa, jonka naapurin Pizza Companysta sain vegaanisena versiona. Vegaanista juustoa toin Suomesta mukanani ja kun olen käyttänyt sitä muutenkin totuttuun tapaan säästeliäästi, sitä riittää varmasti näkkärin ja hapankorppujen päälle laitettavaksi vielä monen päivän ajan.

Tänään kävimme suosikkilounaspaikassamme, "Jaanassa", syömässä ja sieltäkin sain lautasellisen vegaaniruokaa. Kun annokseen aikaisemmin riisin ja vihannesten kanssa paistettiin kananmunaa, pyysin nyt tilalle tofua. Helppoa! Aika turvallisin mielin täällä voi olla sen suhteen, että paistamista ei tehdä voilla, sillä thaimaalaiset eivät ole mitään maitokansaa. Voit, maidot ja jogurtit ovat harvinaista outoutta. Samoin juusto.

Leivonnaisista en tiedä sanoa, minkä verran thaimaalaiset kuvittelevat tarvitsevansa niihin kananmunia. Kanojahan on kaikkialla, joten kananmunien käyttö on tuiki tavallista. Varsinkin makeita leivonnaisia syödessä ajattelen, että tämä on sitä osaa, jossa vältän elämän vaikeaksi tekemistä. Jos munkkirinkiläni valmistukseen on käytetty kananmunaa, niin siinäpähän sitten on. En ota siitä pultteja.
7-Elevenin ikkunassa on suuri mainos kaupan
vege- ja vegaanitarjonnasta. Sisällä liikkeessä
näistä vain muutama tuote on myynnissä.

Aamulliset jogurtit olen korvannut kasvisjuomiin sekoitetuilla chian siemenillä, joita toin tullessani Suomesta. Täälläkin niitä on, mutta ovat paljon kalliimpia. Ensin löysin lähi 7-Elevenistä parin desin tetroissa soijamaitoa, jossa on myös mantelia ja kauraa. Ne käytettyäni ostin saksanpähkinäjuomaa, jota on höystetty kookoksella. Samantapaisia annoksia tein jo koti-Suomessakin. Siellä käytin kookosjuomaa, jota täältä en vielä ole yllättäen löytänyt ainakaan samankaltaisena kuin Suomesta.

Aikaisemmin tein täällä melko usein munakasta, jonka voi tehdä vegaanisena kikhernejauhoa käyttämällä. Sitä en ole kokeillut Suomessakaan ja voi olla, että kikherneistä valmistettu jauho on täällä tuntematon käsite. Mutta mielipuuhaanihan on ruokakaupoissa kuljeskelu. Ehkä vielä löydän etsimäni.

Tänään Nagluassa, Pattayan pohjoispuolella on alkanut vuotuinen kasvisruoka festivaali. Sinne on ihan pakko viimein päästä ihmettelemään paikallista vegetarjontaa.

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Kuvablogi

jormas: Silloin tällöin on mukava tehdä blogi sieltä täältä räpsimistäni kuvista. Yleensä joka kuvaan liittyi joku tarina. Niin nytkin. Kaikkiin kahdeksaan.
Lapset ovat saaneet Angry Birds leikkipuiston Jomtienin rannalle. Jotkut tiesivät kertoa, että leikkivälineet ovat Suomessa tehtyjä.
Joka paikassa on monen kilometrin pituisella Beachilla tupakointikielto. Myös koirat ovat pannassa kuten lintujen ruokkiminenkin.
Koskaan ei ranta tule kuitenkaan valmiiksi, vaikka se onkin vuosi vuodelta viihtyisämpi. Sitä myllätään kone- ja ihmisvoimin.
Koirat vailla ihmiskotia ovat sydäntäni lähellä. Koiran ja ihmisen yli kymmenentuhatta vuotta kestänyt suhde on ainutlaatuinen.
Suomessa asumme Merikonttikodissamme. Nyt niitä on ilmestynyt Kakkoskadun varrelle myös tänne. Ehkä joskus pääsemme kurkistamaan sisälle.
Monta vuotta asuimme Pattaya Suomi-Seuran ylimmässä kerroksessa. Sopimukseen kuului kuvan hotellin uima-altaan käyttö. Kunnes yhtenä päivänä hotelli kiisti sen. Se oli yksi syy etsiä uusi koti.
Kaikki kadunvarret eivät ole eduksi turismille eikä oikein kenellekään ihmisille. Eläimille kylläkin. Rotista lähtien.
Mitä enemmän liikuntarajoitteisia huomioidaan, sitä enemmän katukuvassa näkyy liikkumisen apuvälineitä käyttäviä.

lauantai 6. lokakuuta 2018

Ukkosta, sadetta ja linnun laulua

päivis: Thaimaa-jaksomme alku on ollut melkoisen sateinen. Vettä on tullut välillä taivaan täydeltä ja siihen liittyen myös ukkonen on muutaman kerran pitänyt oikein kunnon konsertin. Äänimaailma on ollut erilainen kuin edeltäneinä kuukausina.

Aamulla kuuntelin varpusten sirkutusta, mutta tuttu Thaimaan-hoilottaja ei ollut äänessä. En tiedä linnun nimeä enkä tunne sen ulkonäköä, mutta se oli yksi ensimmäisistä aamun äänistä jo silloin, kun aloittelimme asumistamme Soi Welcomella monta vuotta sitten. Voi tietysti olla, että aamumme ovat toistaiseksi lähteneet käyntiin sen verran myöhään, että lintu on jo sanottavansa ennättänyt sanoa.

Kun Jokilaaksossa kuulee ihmisen aiheuttamina ääninä lähinnä vain laskeutuvien lentokoneiden hyrinää, täällä Chaiyapruekin kadulta kantautuva liikenteen ääni kuuluu sisälle heti kun sitä viitsii alkaa kuunnella. Toisin sanoen, kun aamulla avaa ikkunat. Ääni on onneksi kuitenkin maltillinen. Emmehän asu sen enempää pää- kuin sivukadunkaan varrella. Ehkä äänekkäin on naapuritontin ikuisuusprojekti, kolmekerroksinen talo, jonka kylkeen on poissaolomme aikana alettu rakentaa jonkinmoista saman korkuista siipeä. Muurareiden kilkatus ja kalkatus alkaa jo ennen aamukahdeksaa.

Allasalueella on ollut varsin hiljaista. Tämän totesi uusi naapurimmekin, jonka tapasimme eilen pulikoimasta. Naapurin hänestä tekee se, että asumme samassa B-talossa, vaikkakin eri kerroksissa ja me altaalle päin, hän toiseen suuntaan. Viikonlopun alettua thaimaalaisten lapsiperheiden määrä tosin on lisääntynyt ja äänetkin ovat sen mukaisia.

Tätä nuorta kaveria en tuntenut, eikä kai sekään minua.
Kiinnostus oli kuitenkin molemminpuolista.
Tähystelin tänään taivasta erityisen tarkasti, sillä halusin mennä katsomaan, mitä Meowin koiratarhalle ja sen muutolle kuuluu. Meowia en tavannut, hän oli kuulemma mennyt uudelle tarhalle. Paikalla oli venäläisen Alexin lisäksi edelleen melkoinen joukko koiria, jotka nekin tarjosivat aivan korvia huumaavan konsertin, kun ajoin paikalle.

Koirien räksytys ja rähinä on sitä tasoa, että jos ei tietäisi ja tuntisi niitä, niiden reviirille ei kyllä ulkopuolinen uskaltaisi jalallaan astua. Osa niistä piti oikeutenaan jatkaa minun haukkumistani, mutta osa osoitti taas tuttua hellyyttä ja olin kutakuinkin kurainen, kun jatkoin matkaa ruokakauppaan, Tesco Lotukseen.

Tesco Lotuksen kassalaitteessa sen sijaan oli tutun näköisiä tyyppejä.
Lotuksen pihaan päästyäni vettä alkoikin tulla niin kovasti, että jouduin laittamaan päälleni kertakäyttösadetakin päästäkseni edes jotenkin kuivana sisälle tavarataloon. Vettä satoi melkein koko ostosten teon ja kaupassa hortoilun ajan. Sateen seurauksena normaali kotiinpaluureittini oli tukossa, kun ilmeisesti viemäriputki oli jotenkin losahtanut ja vettä vain pulppusi tielle. Arvata saattaa, että tie oli ruuhkaantunut, kun jokainen auto ja kaksipyöräinen joutui kääntymään ympäri ja etsimään uuden reitin.

Jomtienin kakkoskadulla ei näyttänyt yhtään paremmalta. Se oli ruuhkautunut satojen metrien matkalta. Pyörällä pääsee onneksi puikkelehtimaan autojen lomassa ja pian näin syyn puuroutuneeseen liikenteeseen: kadun notkelmaan oli kerääntynyt lähes koko kuusikaistaisen tien leveydeltä vettä ja yksinään liikennettä ohjaillut mies viittoili ajamaan aivan tien toista laitaa, jotta paikasta pääsee ohi. Osa liikkeellä olleista ei tätä uskonut ja siksi moni vain näytti odottavan, että jostain tulisi apu. Sitä oli kyllä turha odotella, kun taivaskin vain lykkäsi lisää vettä niskaan.

perjantai 5. lokakuuta 2018

Aamulenkillä tutulla ja totutulla tavalla

jormas: Suomikaudellani paino tosiaan roiskahtaa yli 100 kilon. Nyt se oli tutulla SevenElevenin vaakalla 101,6 kg ennen päiväruokaa. Kun takana on kaksi aamulenkkiä ja hieman köykäisemmät ruokalautasen sisällöt oli paino aamulla 100,1 kg. Tietty nesteitä on häipännyt, mutta suunta on kuten on tavoitekin, alaspäin.

Tänään sama lenkki ja joitakin vanhoja koiranaamoja tupsahteli sieltä täältä tutuilta mestoilta.
Jotkut kulkijat ovat päässeet
maallisen vaelluksensa loppuun
Paljon on koiria siirtynyt juoksemaan muille kaduille tai telluksille, joten pieni haikomieli oli eilen. But this is life, sanoo lontoolainen ja minä, joka opettelen chatin avulla englantia.

Uusia Luojan luomia on tullut tilalle meidän ja kaltaistemme iloksi ja koirakammoisten riesaksi. But i don't care, vaan jatkan tutustumista uusiin koiriin. Siinä auttaa kulku- ynnä muiden koirien lahjontapussi, joka kulkee lähes aina mukanani.

Ehkä aamukävelymme yksi mukavimmista stopeista on Kakkoskadulla perheen pitämä vaatimaton ruoka- ja juomapaikka. Jossa kävimme viime reissulla joka aamu kysymässä onko sodaa, meikäläisittäin siis wichyä tai hapollista kivennäisvettä. Ja kun aikamme sitä kysyimme, niin yhtenä aamuna sitä oli ilmestynyt tarjontaan. Satavarmasti meitä varten. Joskus juoma on loppu tai vähissä, kuten eilen. Löytyi vain yksi pullo ja henkilökunta haki sitä scootterilla jostain muovikassillisen.

Erikseen haettu juoma maksaa kaupassa 8 bahtia, jota meille myydään 10 bahtilla. Katetta on kahdesta lestistä 10 senttiä, jos laskin oikein tai edes sinne päin. Silloin ei kehtaa edes lähteä ilman tippiä. Kun tämän kaiken päälle paikan madam halaa meitä molempia lämpimästi, on asiakkuuteni taattu puoleksi vuodeksi.

torstai 4. lokakuuta 2018

Muissa maisemissa

päivis: Takana alkaa olla ensimmäinen tolkun päivä Thaimaassa. Eilinen, saapumispäivä, meni vähän niin ja näin, kun uni ei lentokoneessa maistunut erityisemmin. Finnairin lentoon kuuluva ensimmäinen lämmin ateria sen sijaan maistui kovastikin. Valitettavan usein joutuu toteamaan, että ei ole hyvää. Joskus on jopa jäänyt osa ruoasta syömättä. Ateria oli vegaaninen. Ihan tarkkaan en edes tiedä, mitä söin, mutta hyvää se tosiaan oli. Jormakin kiitteli omaa annostaan, joten annoimme myös palautetta lentoemolle, joka kenties välittää kiitoksemme keittiölle saakka. Sitä tosin vähän epäilen.
Kotikatu ja kotiportti.

Ensimmäisenä päivänä, siis eilen, sattui vielä kova ukonilma, joka ei juuri päiväuniani häirinnyt. Eivätkä nekään onnistuneet häiritsemään yöuniani. Nyt siis olo on jo normaali ja vähän yli kuutta näyttävä kello tuntuu olevan aivan oikeassa ajassa, vaikka Suomessa ollaan vasta iltapäivässä. Neljän tunnin aikaero on siis selätetty noin vuorokaudessa.

Tälle päivälle oli jo mietittynä asioiden hoitamisia. Parille pienelle asunnon korjaukselle piti saada huoltomies paikalle. Huomiselle lupasivat korjaajan. Pitää siis malttaa päivystää kotosalla iltapäivällä.

Taloyhtiön toimistolla kävimme tarkistamassa, että keväällä vesi- ja sähkölaskuihin tallettamaamme rahaa on vielä jäljellä. Kuului olevan. Vastike, jonka maksamme vuodeksi kerrallaan, erääntyy sekin maksuun vasta marraskuussa.

Tänään oli myös ensimmäinen moottoripyöräilypäivä. Ajoimme Hondallani Harrikka-liikkeeseen, jossa vastaanotto oli taas miellyttävän ystävällinen. Aiemmin luvattu ilmainen pyörän säilytys oli ilmainen ja nyt on Jormankin pyörässä asianmukainen rekisterikilpi paikallaan. Samoin kaikki "paperiasiat" ovat järjestyksessä.

Kesällä ajoin vain vähän Vespalla, mutta nyt kun ajoin omalla pyörälläni, tuntui, että minkäänlaista kaksipyöräisellä ajon taukoa ei olisi ollut olemassakaan. Torilta lähdettyäni jopa jaoin nuorelle venäläiselle liikenneopetusta liikennevaloissa, joihin hän ohitseni kaahattuaan joutui pysähtymään. Ei mennyt valistus perille, ei suomeksi eikä englanniksi, sama holtittoman ajamisen tahti jatkui kun valot vaihtuivat taas vihreiksi.
Tässä taas yksi hyvä puoli Thaimaassa oleilusta: kassillinen hedelmiä, osa
meikäläisittäin eksoottisia, ja vihanneksia vähän päälle kolmella eurolla.

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Thaimaa edelleen

jormas: Jo monen vuoden ajan on tullut kirjoitettua Thaimaasta enemmän, kun siellä olemme. Joskus reissuja on ollut kaksi ellei peräti kolme vuodessa. Kukin kestoltaan vähintään kuukauden. Tällä sekä edelliskerralla reissun kesto on peräti puolisen vuotta.

Mukava oli tulla tälläkin kerralla, sillä onnetar suosi meitä lentokoneessa runsaalla jalkatilalla ilman erillistä varausta. Myötämäki vaan jatkui, kun lähes aina jatkamme reippaan sadan kilometrin matkan lentokentältä puoli-ilmaisella linja-autolla. Jonka aikataulu ja istumapaikat sopivat meille tällä kertaa täydellisesti. Joskus on pitänyt odotella parikin tuntia, kun ei passannut vuorot tai bussi oli buukattu täyteen.

SevenSeasin portilla ei ollut tälläkään kerralla tuttua vartiomiestä saati -firmaa, joka tuntuukin vaihtuvat varsin vilkkaasti. Mutta ystävällisyyttä sen sijaan riitti uudellakin turvallisuutemme ja yöuniemme vaalijalla.
Sen sijaan Seven Elevenin yhteisökoirista ainakin suurin osa oli tallella tuttuine hännän huiskutuksineen.

Bahtin vaakakin oli entisellään, joka ilmoitti minulle tylyt lukemat. 101,6 kg ennen päiväruokaa. Joten siinä on puolen vuoden jobin raamit. Nimittäin maaliskuussa sama vaaka tulee näyttämään kasilla alkavan luvun. Siihen mennään joka aamuisen, jonkun kilometrin kävelylenkin kautta.

Länsiruokaakaan en syö kuin noin kerran viikossa. Elinpäivien ja laadun lisäämisprojekti on itselleni varsin mieluinen, joskin kurinalainen sessio
 On mukava huomata kuinka puolen vuoden aikana olo paranee ja askel kevenee.

tiistai 2. lokakuuta 2018

Thaimaa

jormas. Juuri nyt teimme lähtöselvityksen ja tulemme istumaan Finnairin puhalluslampussa paikoilla 41 E ja D. Suuntana on Aasian yli kymmenen miljoonan ihmisen suurkaupunki Bangkokin https://fi.wikipedia.org/wiki/Suvarnabhumin_kansainv%C3%A4linen_lentoasema. Aika lailla samana päivänä lähdemme Jokilaaksosta lampiemme joutsenperheen kanssa lämpimämpiin maihin.

Näillä näkymin suuntaamme kentältä suoraan linja-autolla Pattayalle. Tai oikeastaan Buddhavuoren toiselle puolelle Jomtienille. Mukavaa kaikin tavoin. Kun silloin tällöin tavastamme jakaa kotia Suomen ja Aasian välillä, huomaan jonkun kadehtivankin sitä. Mutta kun olen jo aivan aito seniori, niin tarjoan, että jos haluat elämäni, niin vaihdammeko vuosia myös. Sen jälkeen ei vaihtokauppaan enää suurta innostusta olekaan. Aikansa kutakin siis. On syytä olla syvästi kiitollinen elämän ja kuoleman valtiaalle, joka on suonut minulle päiviä aivan mukavan määrän. Yhden vaimoksi ja loput elettäväksi.

Tässä vaiheessa olimme jo varmoja, että Thaikotimme valmistuu
Lähtiessä on ajatus jatkaa suoraan Thaikotiimme, joka tosiaan tuntuu toiselta kodiltamme. Ellei peräti kolmannelta tai neljänneltä. Thaikotimme on aivan tavanomainen, mutta ympäristö ei. Vaan 1500 asunnon kokonaisuus pitää sisällään vaikka mitä. Lähes kilometrin mittaisen, rakennusten välissä kiertelevän allaskokonaisuuden allasbaareineen, ravintoloita, hotellin, kuntosalin, pari Harvian höyryhuonetta jne. Pidämme tästä kaikesta kovasti. Tulevan kotimme olimme valinneet jo siinä vaiheessa, kun sen paikalla ruokimme koiria, jotka asuivat autiolla tontilla.

Viime kauden tapahtumajulisteesta teimme kellon Merikonttikotiimme
Tämän kertaisella talven vietolla on ajatuksena satsata enemmän moottoripyöräilyyn, sillä sen osalta Harrikan kanssa viime talvi meni totutellessa uuteen harrastusvälineeseemme. Siihen liittyy jo ehkä perinteeksikin muodostunut Burapan muutaman päivän moottoripyörätapahtuma. Sen sanotaan olevan laatuaan Aasian suurin.

Koirat tulevat saamaan entiseen tapaansa paljon aikaamme ja ison palasen sydämestämme. On jännittävää nähdä kuinka moni niistä on selvinnyt elossa yli kevään ja kesän syksyyn saakka. Voisin ajatella, että sen jälkeen kun luovuin osaltani vastuunkantamisesta Pattaya Suomi-Seurassa, ovat koirat ehkä päiviksen lisäksi tärkeintä koko Aasian elämässäni.



maanantai 1. lokakuuta 2018

Matkavalmisteluja

päivis: Huomisen Thaimaan-matkalle lähdön valmistelut ovat jo hyvässä vauhdissa. Siitä syystä sovittiin nyt myös niin, että minä kirjoitan blogin, vaikka olisi Jorman vuoro. Jorma nimittäin joutui lähtemään uudelleen vedenhakumatkalle. Säiliössä tuotu vesi ei riittänytkään täyttämään vajaita Merikonttikodin ja saunan säiliöitä. Kodissa on kuluneen viikon aikana ehkä käytetty tavanomaista enemmän vettä ja saunan säiliössä vesi oli melko lailla vähissä.

Veden riittävyys on asia, joka on mietityttänyt pitkin syksyä. Minähän olen tulossa tänne marraskuussa ja toiveena on, että säiliöissä olevat vedet riittäisivät reilun kahden kuukauden ajan, jotka täällä aion viettää. Olen kyllä jo hyvissä ajoin muokannut ajattelua siihen suuntaan, että elelen askeettielämää. Siihen kuuluu muun muassa säästeliäs veden kulutus. Mutta riittääkö se, kun muutenkin veden käyttömme on vähäistä?

Juoma-, kahvi- ja ruoanlaittoveden haen parinkymmenen litran astioissa. Sen suhteen ei ole ongelmaa. Se on meillä ollut tapana muutenkin. Ja juomaksi meillä on vielä yllin kyllin koivunmahlaa pakastimessa.

Saunallakin voisin säästää veden käytössä ja kiukaan lämmittämisessä käyttämällä edes kerran viikossa uimahallien saunoja. Tuusulan halli ei siihen ole ollenkaan hassumpi paikka. Pidän erityisesti sen höyrysaunasta. Huomattavasti tyyriimpi, mutta mukava kylpylä löytyy Vantaan Flamingosta. Eläkeläiskortilla kylpylään pääsee arkiaamuisin alennettuun hintaan.

Tänään kävimme muuttamassa Elisan liittymämme halvemmiksi versioiksi. Oma kotimaan liittymäni toimii kaukomailla juuri sen verran kuin on tarvekin ja huomattavasti halvemmalla kuin normaalisti. Ja kaupasta piti myös hakea kahvia, leipää, juustoja ja muuta syötävää, jota tiedämme Thaimaassa kaipaavamme.

Näihin maisemiin rantaudumme taas tuleviksi viikoiksi ja kuukausiksi.

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Onko järkee vai ei?

päivis: Tuli kai taas viime yönä otatettua maksullinen valokuva itsestä. Olin vakuuttunut, että ajan nopeusrajoitusten mukaisesti, mutta niinpä vain peltipoliisissa kamera räpsähti silmille. Ehkä harmillisinta oli, että tämä sattui tuttuakin tutummassa paikassa Tuusulan väylällä.

Kerroin aamuyöstä kotiin tultuani asiasta Jormalle, joka muistutti heti, että olen tainnut saada ylinopeussakot vajaa vuosi sitten, joten saman toistuessa kohta ollaan lähellä tilannetta, että poliisi ottaa kortin kuivumaan. Sitäkin enemmän ajattelen, että tein pitkän työvuoron ja jos sakko rapsahtaa, ansaittu palkka menee sakon maksuun. Jos edes riittääkään. Joku voisi tässä kohtaa jo ihmetellä, että onko mitään järkeä ajaa taksia, jos tienestit ovat tuota luokkaa.

Monilla ihmisillä on kallis harrastus, mutta minulla harrastus tuo jopa tuloja. Näin ajattelen taksirenkinä olostani. Tai joillekin olen sanonut olevani taksipiika. Harrastukseni kiinnostaa minua tällä hetkellä niin paljon, että olen päättänyt olla puolen vuoden sijaan Thaimaassa vain kaksi noin puolentoista tai parin kuukauden jaksoa. Tällä hetkellä olen katsellut netistä yhdensuuntaisia lentoja Bangkokista Helsinkiin. Taksihomman kannalta sopiva aika palata on suunnilleen marraskuun puolivälin paikkeilla alkava pikkujoulukausi. Ja vastaavasti sitten joskus myöhemmin palaan takaisin Thaimaan lämpöön.

Tuntumaa tulevaan kylmyyteen sain varsinkin eilen illalla, kun yritin lentokentällä antaa vaikutelman palvelualttiudesta seisomalla auton vieressä ja hymyilemällä ohi käveleville lentomatkustajille. Kerrospukeutuminenkaan ei tuntunut riittävän lämmittämään tuulessa ja kylmenevässä illassa. Myöhemmin sainkin lähes vain istuskella autossa ja ajaa enimmäkseen eteenpäin. Asiakkaita siis riitti ainakin aamuneljään asti, jolloin päätin lopettaa ja palauttaa auton taksi-isännän pihaan.

Pakko on myöntää, että olen nykyisessä työssäni huomattavasti motivoituneempi kuin moniin vuosiin eläkkeelle jäämistä edeltäneessä palkkatyössä. Minua motivoi asiakkaiden palveleminen, heidän fiilistensä aistiminen ja myös tietysti monenlaiset keskustelut kyydittävien kanssa. Taksiuudistus tuntuu kiinnostavan monia, ja keneltäpä muulta siitä kysyisi kuin taksikuskilta. Yritän kyllä kaikille kuitenkin kertoa, että minulla ei ole hajuakaan ajasta ennen heinäkuun alkua. Mitä nyt joskus aniharvoin on tullut oltua taksin kyydissä asiakkaana.

lauantai 29. syyskuuta 2018

Köyhyys

Köyhän kodin näkymä olohuoneesta kotikadulle
jormas: Viime aikoina olen eräänkin kerran sanonut, että köyhyys vetää minua uskomattomalla tavalla puoleensa. Eikä se jätä minua rauhaan. Päinvastoin, mutta sitä haluankin, sillä kun ihmisellä tai eläimellä ei ole mitään muuta kuin nälkä, ja kun siinä näkee jotain kauniista, se myös kaikessa surussa ja melankoliassaan on sitä. Ainakin minulle.

Kun aihe pyörii päässäni, pyörittelen sitä myös monin eri tavoin. Josta on seurannut, että en enää oikein ymmärrä mitä köyhä tai köyhyys tarkoittaa Suomessa. Sillä minulla on varsin hyvä käsitys suomalaisesta sosiaaliturvasta, joka yltää tarpeen tullen meihin jokaikiseen, jolla ei ole omaisuutta eikä tuloja. Jokainen mainitsemani suomalainen saa mainitussa tilanteessa vähintään vuokra- ja ruokarahat jokapäiväiseen leipään ja lämpimään asuntoon. Josta voi tehdä kodin oman viihtyvyyden lisäämiseksi, oli sitten rahaa tai ei.

Ymmärrän kyllä, kun mainitussa tilanteessa narkomaani laittaa yhteiskunnan antaman tuen huumevelkoihin, koska pelkkää, että trokari katkaisee perinnän yhteydessä käden tai vastaavaa. Ja ymmärrän vielä senkin, kun äidin kullannuppu, aikamiespoika maksaa mieluummin äidin takaamaan velan, ettei mene molempien koti alta ja jatkaa äidin jääkaapilla käymistä, kuten viimeiset kymmenen vuottakin.

Köyhän kodin olohuoneen lattia sateen jälkeen
Mutta tällä ei ole mitään tekemistä todellisen köyhyyden kanssa, sillä molemmat esimerkit ovat sellaisia, että niissä on jopa valinnanmahdollisuuksia, mihin rahansa laittaa. On siis rahaa, jonka käyttötarkoituksen voi valita. Sitä sen sijaan en ole koskaan ymmärtänyt, miksi yhteiskunta, joka turvaa jokaiselle asunnon ja leivän, ei kykene turvaamaan, että annetut eurot myös menevät siihen mihin ne on tarkoitettukin.

Tähän ikään olen ehtinyt kutsua itseni kylään ja vieraisille moneen paikkaan, joista ei hevin kotia rakenneta. Näin on usein maissa, joissa ei ole oikeastaan minkäänlaista sosiaaliturvaa. Niistä kirjoitan ehkä seuraavassa blogissani. Mutta sitä ennen haluan vielä pohtia, että jos edellä mainitut ovat köyhiä, niin millä sanoilla tulisi kutsua niitä, joilla ei todellakaan ole mitään valinnanmahdollisuuksia. On vain nälkä. Onko suomalaisen köyhän alapuolella vielä joku ryhmä nimeä vailla? Onko se sitä yhden hyväosaisen julkisuuteen lanseeraamaa ihmisroskaa, vaikka hekin taisivat olla todellisen köyhän rinnalla etuoikeutettuja.

perjantai 28. syyskuuta 2018

Mitä kaikkea auton ratissa tuleekaan tehtyä

päivis: Tämänkertaisen tekstin aihe tuli mieleen mistäpä muusta kuin taksilla ajamisesta. Kuten kaikki taksia käyttäneet tietävät, sen kojelaudassa on jos jonkinlaista laitetta. Laitteiden paikat ja ulkonäkökin voivat vähän vaihdella, mutta samoista asioista on kyse. Laitteiden olemassaolo ja varsinkin niiden käyttö taitavat olla hieman ristiriidassa esimerkiksi kännykän käyttöä koskevien määräysten kanssa.

Kännykkää ei autolla ajaessa saa käyttää ilman handsfreetä. Eikä sitä saa kuulemani mukaan pitää edes kädessä. Se kielto koskee oletettavasti sitä, että ajon aikana ei sovi näppäillä mitään viestejä tai tehdä muuta vastaavaa. Mutta miten laki mahtaa suhtautua taksin välitys-, taksa- ja maksulaitteisiin sekä navigaattoriin, joista ainakin osaa on melkein pakkokin näprätä ajon aikana? Asiakkaat kun eivät mielellään esimerkiksi odottele, että haluttu määränpää etsitään navigaattorista ennen ajoon lähtöä. Siksi laitetta pitää käyttää vauhdissa. Tiedän, että se ei ole erityisen turvallista.

Ajovälityslaitteeseen tulee myös viestejä ja ilmoituksia, joihin välillä ajaessakin on reagoitava. Perille päästyä tarvittavat näppäilyt sentään tehdään vasta auton pysäyttämisen jälkeen. Maksut ja kuitin tulostamiset lähinnä.

Ihan tavallisilla autoilla ajaessakin kuski saattaa syyllistyä vähintään varomattomuuteen liikenteessä. Kaikkea lainlaatija ei sentään ole keksinyt kieltää. Ennen vanhaan oli tavallista, että kuski selaili paperista työkalenteriaan rattia vasten - tai luki iltapäivälehteä. Naiskuskin mutkitteleva ajo taas ei välttämättä kerro humalatilasta vaan siitä, että meikin tekoon ei kotona ole ollut aikaa. Sujuuhan se siinä ajaessakin, ainakin joiltakin.

Syytä olisi kieltää esimerkiksi takapenkillä lasten nahisteluun puuttuminen. Sehän vaatii kääntymistä pois ajosuunnasta ja saattaa jopa herättää kuskissa aggressioita, jotka eivät tietenkään edistä turvallista matkantekoa.

Vaatteiden vaihto, tai ainakin vähentäminen, onnistuu sekin ajaessa. Vauhdissa voidaan vaihtaa jopa kuskia, jos auton tila sen vain sallii. Meillä matkailuautossa se olisi hyvinkin mahdollista. Olen sitä usein miettinyt, mutta en ole kertaakaan keksinyt tarpeeksi hyvää syytä kokeilla asiaa. Millähän perusteella siitä sakotettaisiin, jos epäonnekkaasti poliisi sattuisi juuri ajamaan vastaan ja näkisi tilanteen?

Auton takapenkillä voi sentään ajon aikana puuhata ties mitä. Siihen ei kai ainakaan lakipykälät ole puuttuneet. Riittää, että matkustajat pitävät matkan aikana turvavyöt kiinni. Joskus tosin kuulee, miten lapsi on syntynyt auton takapenkille kesken matkan. Ehkä silloin on pakko pysähtyä ja irrottaa turvavyö. Mutta entäs tulevaisuudessa, kun itseohjautuvat autot alkavat olla normaali asia? Saammeko joskus lukea sellaisiakin uutisia, että joku on synnyttänyt ratin takana?

torstai 27. syyskuuta 2018

Podcasting

Jormas: Päivis kirjoitti eilen blogin siitä, kun olemme syventymässä maailmaan, jossa voi jakaa äänitiedostoja monellakin eri foorumilla tai ainakin linkittä omia äänitteitään moneenkin paikkaan sosiaalisessa mediassa.

Varmasti moni osaa ja selittääkin sanan Podcastin monella tavalla, kuten sen syntyhistoriankin. Itse tiedän siitä vielä niin vähän, että voisi olla syytä jättää sanomiset enemmän tietäville. Mutta jotakin sanon tai oikeastaan kopion muiden sanomana:

Mikä siis on podcast?

  • Podcasteiksi kutsutaan ladattavaksi tarjottavia ääniohjelmia, joita ei välttämättä ole lähetetty radiossa lainkaan - tai jotka on ennen radioesitystään julkaistu verkossa.
  • Kun tilaat podcastin laitteeseesi, saat ilmoituksen uuden jakson ilmestymisestä. Jos sen sijaan haluat kuunnella ohjelmaa ilman verkkoyhteyttä, lataa podcast laitteen muistiin.
  • Podcast- ja podcasting -sanojen taustalla ovat Applen iPod-laite ja broadcasting.
  • Suosittuja podcasteja Yle Areenassa ovat muun muassa Noin viikon uutistensisarohjelma Noin viikon radio, masennusta käsittelevät Depressiopäiväkirjat sekä Antti Holman isännöimä fiktiivinen radiokanava Radio Sodoma.
  • Maailmalla podcastit ovat iso ilmiö. Esimerkiksi murhamysteeri The Serial, viikottainen radioshow This American Life sekä Heavyweight ovat keränneet paljon kuuntelijoita.

keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Blogista podcastiin

päivis: Ei kukaan voi väittää, ettemmekö olisi ajan hermolla. Kun blogia on kirjoiteltu vuosikaudet, on aika laajentaa sanomisalustaa podcastin puolelle. Sehän on lähes kuin radiotoimintaa, sillä jatkossa on tarkoitus tehdä silloin tällöin blogin kaltaista tarinaa puhuttuna. Seuraavassa on teksti, jonka ehkä julkaisemme ensimmäisenä podcastinamme. Se kertokoon lyhyesti, mistä on kyse:

"Tämä on Elämän tähden ry:n ensimmäinen podcast-lähetys. Podcastien nimi on niin kuin voi arvata, Elämän tähden podcast.Tulevaisuudessa teemme ehkä säännöllisen epäsäännöllisesti ohjelmia, joissa tarinoimme samaan tapaa kuin blogeissammekin, mutta nyt siis puhuttuna.

Pääsimme alkuun jo alaa pitempään harrastaneen henkilön opastuksella. Melko pienellä panostuksella homma onnistuu: tarvittiin vain mikrofoni. Tosin ilmeisesti podcastin nauhoittaminen onnistuisi myös ihan tavallisella älypuhelimellakin. Tallenteen tallennetaan tietokoneelle.

Blogejamme lukeneet tietävät, että saatamme innostua kirjoittamaan asiaa tai asian vierestä. Yleensä aiheilla on joku tartuntapinta omaan elämään, mutta ei aina. Joku elämän ilmiö tai tapahtuma saattaa vihastuttaa, ihastuttaa tai muuten vain kutkuttaa sen verran, että siitä on lähes pakko sanoa jotain. Nyt siis todella aiomme sanoa, ei vain kirjoittaa.

Joku blogeistamme saattaa myös silloin tällöin päätyä ääneen luettuna podcastiin, jos siltä tuntuu. Tai vähintään aiemmin kirjoitetut mietteet voivat olla innoituksena tuleviin äänitallenteisiin. Yritämme kuitenkin välttää sitä, että tekstit kuulostaisivat paperinmakuisilta. Podcasteissamme ollaan ja elellään ainakin Suomessa ja Thaimaassa.

Ajatuksena on myös, että voisimme tehdä podcasteja, joiden tekoon osallistuu muitakin kuin me kaksi, Jorma ja Päivi. Välillä on tarkoitus jutustella mielenkiintoisten ihmisten kanssa. Mutta aika näyttää, millaisiksi Elämän tähden podcastin jaksot muotoutuvat."

tiistai 25. syyskuuta 2018

Edelleen Odessan-matkalla

jormas: Toissapäivänä kirjoitin uimamatkasta Odessaan ja jatkan yhden blogillisen verran samasta aiheesta. Kirjoitin muun muassa tullikoirasta ja hänen isännästään, jotka veimme kotiin. Mutta ennen sitä, aiheeseen liittyvää muutakin tapahtui. Jossain vaiheessa autoamme lähestyi hyvinkin tiukkailmeinen tullin virkanainen, josta Hannu sanoi heti, että nyt ei hyvää seuraa. Eikä seurannutkaan, joskaan ei mitään ylitsepääsemätöntä. Jostain syystä nainen halusi kuvata autoamme vähän joka puolelta. Mutta ei niin, että hän olisi räpsinyt kuvia ja etsinyt itse uuden kuvakulmaan. Vaan autoamme piti siirtää millilleen milloin mihinkin asentoon, jotta rouva, tai olisiko ollut ikäneiti sai liikkumatta itse senttiäkään räpsiä kuvia takaluukku ylhäällä ja takaluukku alhaalla ja niin edelleen.

Episodiin kuului muutakin, joka sai automme takapenkille tulleen tullimiehen koirineen kokemaan olonsa kiusalliseksi. Sillä tämä valtansa huipulla ollut tullinainen sanoi kollegalleen autossamme, että ulos sieltä koirineen tai passitan teidät kaikki jonnekin vegetari-tai mihin laboratoriotesteihin olisi määrännytkään. Itse olin jo ehtinyt ajatella, että kun tarjosimme kyydin tullikoiralle isäntänsä kanssa, olisi meitä katsottu hieman läpi sormien tai ainakin vikkelämmin. Mutta ei puhettakaan, vaan saimme osaksemme kaikki metkut ja olemattoman vallan ilmentymät.

Aivan oma lukunsa oli Moldovasta lohkaistu valtio Transnistria. Siellä huokui Neuvostoliitto ja Lenin, sinällään pienin länsimaisin maustein. Ihmiset olivat kovin ystävällisiä, kuten toki koko matkan ajan tullinaista lukuun ottamatta joka puolella muutenkin. Oli mukava tallustella kaduilla, joissa aika oli ikään kuin pysähtynyt tai kulki ainakin verkkaisemmin kuin mihin olen tottunut. Olisin halunnut ostaa kangasmerkin liiveihini, mutta sitä en mistään löytänyt, vaikka paikallisten opastuksella meidät moneen paikkaan ohjattiinkin. Sen sijaan lippu löytyi, jonka kuva on tämän blogin mausteena.

Siitä pääsenkin Elämän tähden liiveihin, joihin on kerääntynyt kaikkea mitä mielestäni kuuluukin. Kuten Suomen Valkoisen Ruusun I luokan mitali kultaristein. Se on liiveissäni arvoisassaan paikassa. Kuten Harley Davidsonin merkitkin. Moni on minulta kysynyt miksi olen hankkinut moisen pyörän. Selityksiä itselle, mutta myös muille löytyisi pienen kirjan verran. Tässä yksi. Harley Davidson ei ole vain moottoripyöräilyä, vaan elämäntapa, jota arvostetaan ympäri maailmaa. Yksi osoitus siitä oli alan mies Ukrainan jonkun pikkukaupungin torin laidalla. Joka lievässä laitamyötäisessä tuli suutelemaan liivieni Harrikkalogoa kaiken halailun ohessa.

Kuvassa liivieni selkämys, jossa näkyvä logo on Sari Rinteen ja minun suunnittelua antamastani aiheesta. Englanninkielinen teksti ei kaikille aukea, mutta sen voi suomentaa ainakin kahdella tavalla: "Kuollut ei voi katua tai kuollut ei voi tehdä parannusta." Tämän elämänviisaus mukana matkataan sinnen jonnekin, jonka aikoinaan yksi prätkäjengi lanseerasi tähän tapaan: "Jos matkalla oleminen on kaikki, on perillä olo pettymys."

maanantai 24. syyskuuta 2018

Kun kaikkea on liikaa

päivis: Tämä liittyy vähän edelliseen blogiini, jonka otsikko oli "Kun mikään ei riitä". Sitä kirjoitellessa tuli mieleen, miten hirveän suuri tarjonta asiasta kuin asiasta on nykyään. Kun ennen kaupassa oli vain yhdenlaista maitoa ja jogurtteina meille myytiin korkeintaan mustikalla maustettua ja Hedelmäpommi-nimistä tuotetta, niin nyt vastaavien elintarvikkeiden hyllyrivit ovat metrien mittaisia, kun valikoima on niin runsas.

Syystäkin voi välillä miettiä, tarvitaanko näin suurta valikoimaa todellakin. Ei ihme, että moni kaupan tuote päätyy alennettuina myyntiin ja kenties jätteeksi saakka, kun kaikki eivät millään löydä ostajaa.

Kun kerran otin esimerkiksi nuo maidot ja jogurtit, muistui mieleen, että ensimmäisen kerran muistan nähneeni ruokakaupassa valtavan jogurttivalikoiman Ranskassa. Näky oli silloin, joskus 2000-luvun alkupuoliskolla, uskomaton, mutta nykyiset suomalaiset jogurttihyllyt kyllä hyvinkin lyövät jo laudalta silloisen näkymän.

Taksimaailma on osa nykyistä elämääni, joten seuraava esimerkki on sieltä. Taksien ruuhkahuippujen aikaisesta riittämättömyydestä on minunkin korviini tullut asiakkailta palautetta. Mutta kun ruuhkaa ei ole, tarjontaa on yllin kyllin esimerkiksi lentoaseman parkissa. Ja vaikka yleisesti tiedossa oleva käytäntö on, että jonossa (lentokentällä nykyään jonoissa) ensimmäisenä oleva auto on se johon asiakas menee, osa haluaa valita toisin.

Viimeksi näin, että asiakas halusi ottaa Helsinki Airport Taxin jonon keskivaiheella olevan auton, koska se oli Tesla. En olisi merkkiä havainnut, mutta edellä ollut kollega kertoi näin ja näytti vielä suhtautuvan menettämänsä asiakkaan valintaan varsin rauhallisesti. Tesla on kai sen verran erikoinen kulkupeli ja varsinkin taksina, että houkutus on suuri. Oma taksi-isäntäni on myös kertonut hieman huvittuneena, että joskus joku tulee välistä kyytiin, koska haluaa Mersun, jos edellä olisi vaikkapa Skoda.

On tietysti hyvä, että taksimaailmassakin on valinnan varaa. Itse olen saanut kyydin nimenomaan siksi, että naisasiakas on halunnut kuljettajaksi naistaksin. Ja joku toinen on puolestaan kiitellyt tuuriaan, kun tilaamansa taksin kuskina onkin ollut nainen eikä varsinkaan somalikuski. Olen pikkuhiljaa alkanut miettiä somalien osaa juuri siitä näkökulmasta, että osa taksimatkustajista ei halua heidän ajamansa auton kyytiin. Osa ynseästä suhtautumisesta johtuu varmasti ihan rasistisista syistä, mutta tiedän, että on niitäkin, joilla on ikäviä kokemuksia kyseisten kuljettajien suhtautumisesta nimenomaan naismatkustajiin.

Mutta etukäteenhän kenestäkään ei voi ulkonäön perusteella sanoa varmasti, tuliko tehtyä oikea valinta. Voihan sen paremmalta vaikuttavan taksiauton kuski olla ihan mulkvisti, vaikka olisikin valkoihoinen - ja kai naiskuskikin saattaisi kuulua siihen kategoriaan.

Kaiken tarjolla olevan liiallisuutta olen useinkin ihmetellyt, kun olen katsellut vaikka jonkun suuren vaateliikkeen rekeissä roikkuvien vaatteiden määrää. Joka ikinen vaatekappale ei varmasti käy kaupaksi. Mitä silloin tehdään lopuille vaatteille? Alennusmyyntikään ei välttämättä auta saamaan kaikkia kaupaksi. Mikä mahtaakaan olla sen kaiken tekstiilimäärän loppusijoituspaikka, kun kauppa ei käy, eikä hyväntekeväisyyskään ole ehkä oikea tapa päästä eroon jostain helmikoristellusta bilemekosta? Ruokahävikin kanssa taitaa sentään olla vähän helpompi selvitä.

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Uimamatka Odessaan ja Mustalle merelle

Jormas: Jokunen viikko sitten olin lähes nuoruuden työnantajani ja lapsuuden ystäväni kanssa katsomassa Saaremaalla Virossa olisiko 7 hehtaarin rantatilasta Suomenlahden rannalla omakotitalon tai jonkun muun paikaksi. Hieno oli, mutta minulta puuttuu innostuksen lisäksi jokunen eurokin.

Kotimatkalla Hannu ykskaks kysyi, että lähtisinkö joskus hänen kanssaan Ukrainaan tai Valko-Venäjälle, sillä kanssani on kuulemme mukava jutella, muistella menneitä ja visioda tulevaa. Joten sanoin, että jos tosissasi olet, niin voisinpa lähteäkin, jos käydään Odessassa. Siellä on nimittäin merikonttitehdas.

Ja kun Päivis sitten rapiat viikko sitten sanoi lähtevänsä yöksi harrastuksensa pariin eli ajamaan premium taksi-Mersua, totesin että minä lähden sitten uimaan. Kun hän kysyi minne, sanoin että Mustallemerelle. Ajattelin jotain toista vastausta, mutta hän sanoikin vain, jotta ota uimahousut mukaan. Aiheesta tämäkin, sillä emme ole aivan yhtä mieltä siitä missä minun on sopivaa harrastaa naturistiuintia. Vesi oli kirkasta ja 21 asteista.

Hannu ajoi kuudessa päivässä noin 6000 kilometriä. Autossa tuli siis vietettyä jokunen tunti. Itse asiassa yli puolet ajasta.

Oli hieno reissu johon mahtui viisumia maahan, jota yksikään valtio ei ole tunnustanut, ukrainalaisen tullikoiran ja sen isännän kotiinkuljetusta, kymmenen tunnin viisumin hankintaa, maissivarkaissa käyntiä, konttitehtaan lisäksi huonekalutehtaita ja vaikka mitä sekä mieletön määrä mukavia ainutkertaisia tuttavuuksia.

Oli myös hienoa huomata entisen neuvostovallan kaappaamien maiden huima kehitys, joka on vienyt ne monella tavalla Suomenkin ohi. Yksi oli tiet, sillä missään ei allemme eikä silmiin sattunut niin huonoja teitä kun on kotimaani tiestön laita.
Myös koiramaailmaa ihmettelin, sillä missään maassa ei juuri näkynyt kulkukoiria. Jokunen toki, kuten yhteisökoiriakin, jotka ovat Suomesta tainneet kuolla sukupuuttoon.

Mennen tullen oli mukava yöpyä Hannun Tallinnan kodissa, josta on kävelymatka satamaan. Minulle näyttää tulleen tavaksi kävellä väärään terminaaliin, sillä nytkin ihmettelin Viking Linen check in automaatin kimpussa, että mikä kun ei koodi kelpaa. Vaan eipä tietenkään, kun on väärä terminaali ja väärä varustamo.

Sen verran tiukoille aika meni, että olin viimeinen laivaan päässyt. Kokemus sekin, joka puolestani saisi jäädä niin ikään ainutkertaiseksi.

lauantai 22. syyskuuta 2018

Kun mikään ei riitä

päivis: Ei tarvitse kuin vilkaista aamun lehden mielipidepalstaa, kun käy selväksi, että ihmisten marmatuksen aiheet ovat aivan loputtomat. Marmatustahan tämäkin kirjoitus on, mutta en taida päästä ihan samaan kuin se valittaja, jonka elämä suunnilleen on pilalla, kun hänen käyttämällään ratikkalinjalla pysäkkien nimet kuulutetaan. No huh, huh, voisi tähän sanoa.

Mielensä pahoittanut piti kuulutuksia äänisaasteena, joka häiritsee matkustajia. Uskoi, että varmaan kuskikin on aivan kypsä työpäivän jälkeen, kun on koko työvuoronsa ajan joutunut kuuntelemaan, mitä pysäkkiä milloinkin lähestytään.

Olen lähijunassa tottunut kuulutuksiin ja kun niitä ei joskus jostain mahdollisesta viasta johtuen kuulukaan, on vähän outo olo. Huomaa, että jotain puuttuu.

En tästä kuitenkaan kirjoita siksi, että haluaisin sen kummemmin ottaa kantaa puolesta tai vastaan. Tulipa vain mieleen, että miten maailma onkin voinut mennä sellaiseksi, että harmituksen aiheeksi riittää raitiovaunussa kuuluva pysäkkikuulutus. Jopa niin paljon se voi jotakuta ärsyttää, että on valmis vaihtamaan ratikkamatkat oman auton käyttöön. Näin kirjoittaja uhkasi. Auton ratissahan sitä tietysti voi purkaa pahaa oloaan vaikka siihen, että samalla kadulla on muitakin autoja. Todennäköisesti on jopa niin paljon, että matka ei tunnu etenevän lainkaan.

Vähän saman sarjan mielipidekirjoitus oli tämänaamuisessa Hesarissa vuodatus siitä, miten huonosti pääkaupunkiseudun junaliikenne on hoidettu. Kirjoittaja ei voinut mitenkään ymmärtää, että ihmisten rakentamaan järjestelmään voi tulla vikoja. Niistä sitten tuntuvat poloiset matkustajat kärsivän ihan sietämättömästi.

Mitä paremmin meitä kansalaisia palvellaan, sitä tyytymättömimmiksi me kai muutumme. Mikään ei enää riitä ja kaikkea meidän elämäämme helpottavaa aletaan pitää itsestään selvyytenä. Minulle, jonka aikaisemmat kokemukset julkisesta liikenteestä ovat Jyväskylästä ja sen ympäristöstä, pääkaupunkiseudun julkinen liikenne on aivan huippuluokkaa. Satunnaisista heikoista hetkistä huolimatta. Ja ratikan pysäkkikuulutuksetkin voivat olla avuksi monille matkustajille, näkövammaisille ja vaikkapa lapsille, kuten tänään joku toinen mielipidekirjoittaja lehdessä huomautti. Itsekin olisin kuulutuksia joskus kaivannut johonkin oudompaan paikkaan mennessä Aina pysäkin nimen kertova infotaulu ei näy tai sitä ei ole lainkaan.

perjantai 21. syyskuuta 2018

torstai 20. syyskuuta 2018

Sananen sanoista

päivis: Jorma on Ukrainan-autoreissultaan laittanut kunnollisten nettiyhteyksien puutteen vuoksi vain pari lyhyen läntää blogipostausta. Minä olen loistavien yhteyksien äärellä, mutta ainakin vielä tuntuu, että noinkohan minullakaan on paljon sanottavaa aiheesta, josta nyt ajattelin kirjoittaa. Tuli nimittäin mieleen ajatella jotain laulujen sanoista.

Laulujen sanat tulivat mieleen, kun äsken kuuntelin Jannan (?) ja Tuure Kilpeläisen yhdessä laulamaa kappaletta. Tai se juonnettiin niin: Janna (?) esittää ja Tuure siinä mukana. Jannan perässä on kysymysmerkki, sillä en ole ihan varma tiedänkö tuon hieman kummallisella äänellä laulelevan neitokaisen. Tai siis että onko hänen nimensä edes Janna. En viitsi googlettaa.

Tässä, kuten muutamassa muussakin uusimmassa kappaleessa kun laulettiin paidasta. Nyt sade kastelisi sen toisen (Tuuren tulkitseman henkilön) paidan. Jossain kehotetaan menemään paidan alle. Taisi olla joku Kaija Koon kappale. Ihan nyt en saa kiinni, mikä se kolmas mieleen tullut paitakappale on, ehkä joku Vesalan biiseistä, joista muuten pidän kovasti. Yleensä oikeinkin kovasti.

Kyllä ovat laulujen aiheet muuttuneet niinä kymmeninä vuosina, joiden aikana olen ollut radion äärellä. Edelleenkin kuuntelen suurimman osan musiikista radiosta. Se tietysti on johtanut siihen, että pitää kuunnella sitä, mitä joku on levylistalle päättänyt tai valinnut. Jopa harmittavan paljon kuulee sellaisiakin kappaleita, joista pitää. Ne ilmiselvästi kuluvat käytössä. Vielä on kesää jäljellä -biisiä en kyllä ole kuullut juurikaan, vaikka nyt olisi oikein hyvä aika soittaa sitä. Sekin aikoinaan kulutettiin lähes loppuun. Mutta ehkä sen soittamattomuuteen ovat syynä nuo paljon parjatut soittolistat, joista ehkä on Yle Helsingissäkin päätetty jo aikoja sitten. Ennen tämänhetkisen kesäsään paluuta.

Ensimmäinen muistamani laulu, jonka sanat ovat herättäneet jonkun mielikuvan, on 50-luvun iskelmä, jossa laulettiin tulppaaneita tulvillaan olevasta iloisesta Amsterdamista. Pikkuhiljaa korva oppi kuuntelemaan myös englanninkielistä musiikkia ja miksei ruotsalaistakin. Niiden sanoitusten sanoma tosin tahtoo mennä minulta usein ohi. Ehkä korkeintaan kertosäkeen kuulen niin, että tiedän myös, mitä halutaan sanoa. 1960-luvulla tosin ei juuri tarvinnut miettiä asiaa, kun lähes kaikki suosikkikappaleet käännettiin suomeksi. Niiden samankaltaisuutta alkuperäisen sanoituksen kanssa tosin ei aina voi tietää. Ehkä Tom Jonesin Delilah on kuitenkin yksi sellainen, jossa alkuperäinen sanoma säilyi myös suomenkielisessä Tapani Kansan esittämässä versiossa.

Myöhemmin olen nauttinut sanoituksista muun muassa Leevi and the Leavingsin kappaleiden äärellä. Ismo Alangon sanoitukset ovat minusta olleet myös aivan megaloistavia. Ja mitä lähemmäksi nykyhetkeä tullaan, sitä upeampia sanoituksista on tullut. Tarkoitan tietysti siis sitä tarjontaa, jota radio soittaa. Sanoittajista saa harvemmin tietoa. Sitähän ei radiossa useinkaan kerrota. En tiedä, uskalletaanko nykyään käsitellä asioita rohkeammin. En tarkoita, että tekstit sinänsä olisivat jotenkin uskalletumpia, toki sitäkin, mutta näkökulmat ovat paljon monipuolisempia kuin tuolloin Amsterdamin tulppaanien aikana. Ja jopa tällainen ikäihminen voi hämmentävästi samaistua sanomaan, jonka joku tyttönen - miksei poikanenkin - laulun sanoituksen muodossa tarjoilee.

tiistai 18. syyskuuta 2018

Huono odottaja

päivis: Olen erinomaisen huono odottaja. Jos joudun odottamaan jotain, esimerkiksi jonkun ihmisen tuloa, saatan olla kuin tulisilla hiilillä. En pysty keskittymään mihinkään asiaan, kun ajatus pyörii vain siinä, että joku on tulossa eikä kello ole vielä niin paljon.

Lapsuudesta muistan tilanteen, kun odotin isää autossa jonkun talon pihassa. Kun mittani tuli täyteen odottamista, painoin vimmatusti auton torvea. Kaikkien autojen torvet eivät taida toimia, jos auto ei ole käynnissä, mutta sen toimi. En toisaalta tiedä, todistaako tuo mitään minusta odottajana. Ehkä kaikki lapset ovat malttamattomia, kun pitää odotella.

Odottaa-verbi liittyy myös raskauteen. Silloin taisin olla aika rauhallinen, molemmilla kerroilla. En muista, että loppuraskauksienkaan aikana olisin tuskaillut, että syntyisi jo, en jaksa enää. Moni nimenomaan ei malttaisi millään odottaa uuden perheenjäsenen syntymää. Tai ehkä ennemminkin on kyse siitä, että ei enää jaksa ison mahansa kanssa. Ehkä minä viihdyin silloin mahoineni.
Elokuvissa pitää odotella pitkään, että
elokuva alkaisi. Katsojia yritetään viihdyttää
monin tavoin. Tänään yleisölle oli
tarjolla ilmaisia smoothieita. 

Viime aikoina olen joutunut tosissani odottamaan. Olen jopa oppinut viihtymään odotellessani lentokenttätaksien keräilyalueella omaa vuoroani edetä seuraavalle odotuspaikalle. Pahimmillaan odotusaikaa on ollut jopa tunteja, monesti puolitoista tuntia. Nykyään osaan sentään arvioida paremmin, milloin antaudun odottamaan. Sinä aikana voi hyvällä tuurilla saada jostain muualtakin hyviä keikkoja. Usein siihenkin tosin liittyy ensin odottelua.

Kaikki tuntevat sanonnan, että odottavan aika on pitkä. Tuo edellä kuvattu taksikyytien odottelu ei kuitenkaan tunnu juuri koskaan pitkältä, vaikka aikaa hupenisikin tolkuttomasti. Vaikka tiedän, että oman ajokin numeron näkemiseen vuorotaululla kuluu paljon aikaa, en silti tarvitse juuri mitään ajankulua. En varmaan edes osaisi lukea kirjaa tai edes lehteä omaa vuoroani odotellessa. Korkeintaan voin syödä odottelun aikana eväitäni. Lopulta odotus huipentuu hetkeen, jolloin näkee oman numeronsa digitaalisella taululla, mutta lupa siirtyä seuraavalle etapille ei ole vielä näkyvillä. Se on ehkä koko odottamisen tuskaisin hetki. Voi käydä jopa niin, että aivot eivät ihan heti rekisteröi sitä, että taululla loistaa keltaisella valolla oman ajokin numero.

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Aloittelevan taksikuskin puhumisen tarpeesta

päivis: Aamulla tuli mieleen, että kaltaisillani aloittelevilla taksikuskeilla pitäisi olla jokin AA:n kaltainen yhteisö tai ainakin joku purkupaikka. Samanlaiselle saattaisi olla tarvetta muidenkin ammatillisten keltanokkien keskuudessa, mutta sen mahdollisesta hyödyllisyydestä tiedän nyt vain taksia ajavan aloittelijan näkökulmasta.

Viime yö oli ehkä pahin sen suhteen, miten paljon minulla on purettavaa ajovuoron jälkeen. Jorma oli nimittäin tullut edellisenä päivänä Tanskasta ja tapasimme vasta, kun minä tulin aamuyöllä kotiin. Olisi tietysti pitänyt käydä nukkumaan, mutta eihän se onnistunut, koska minun piti aamuun saakka puhua pulputtaa työvuoron kokemuksista. Ja silti vielä jäi moni asia selittämättä.

On selvää, että taksi-isäntäkään ei varmasti jaksaisi kuunnella kaikkia ihmettelyjäni. Esimerkiksi sitä, miten yöllä ajaessa maanteissä näyttää olevan paljon enemmän ylä- ja alamäkiä kuin päiväsaikaan. Kehä ykköstäkään tuskin tunnistaa yön pimeydessä, kun se on niin täynnä mäkiä.

Taksiauton ratissa näkee ja kokee monenlaista asiaa. Kivistön asemalla näkyi
sateen jälkeen sateenkaari, joka inspiroi ottamaan tuon valokuvan.
Tai mistä ihmeestä lentokentältä Tapiolaan ajamani keikan kuittiin kirjautuivat osoitteet kyydistä, jonka luulin hylänneeni ajovälityslaitteelta. Kuitin mukaan olisinkin käynyt Kulosaaressa viemässä jonkun porukan Keravalle. Sille ei kyllä taatusti löydy isännältäkään selitystä. Sitä paitsi vahingossa kyydin hyväksyttyäni soitin Lähitaksin keskukseen, jossa lupasivat kuitata hyväksyntäni pois. Ja joku muu sai toivon mukaan tuon kyydin, sillä itse olin sentään toisella puolella kaupunkia, kun kutsu tuli laitteelle.

Entäpä, miten paljon keskusteltavaa meillä aloittelevilla kuskeilla riittäisikään, kun voisimme vertailla äveriäiden espoolaisten ökytaloja, joiden pihoihin varmaan yksi jos toinenkin silloin tällöin vie isäntää, emäntää tai koko perhettä, kuten minä viime yönä. Haluaisin myös kuulla, onko toisilla kuskeilla samanaisia ajatuksia asiakkaan saamasta palvelusta. Laatukoulutuksessa ei juurikaan puhuttu siitä, mitä kuski voi tehdä sen eteen, että kyyti on monella tapaa asiakkaalle miellyttävä. Joidenkin kyydittävien kanssa aihetta on kyllä tullut sivuttua.

Ihan oma puheenaiheensa olisivat tietysti kaupunkikortit, joilla maksaviin olen nyt kahden viime vuoron aikana törmännyt. Ja huomannut, että mielessä kauhua herättänyt maksuväline onkin ihan simppeli käytettävä. Silloinkin, kun asiakas joutuu maksamaan kyydistä jonkin suuruisen omavastuuosuuden.

Omaa mieltä puhdistavaa olisi, jos saisi jakaa toisten kanssa pahimmat mokansa. Silloin voisi ehkä huomata, että mokailevat ne muutkin. Taksikoulutuksesta muutaman vuoden takaa muistan luennoitsijan, joka tunnusti, että oli joskus unohtanut laittaa taksamittarin päälle. Kertomansa mukaan huomasi sen vasta ajon päätyttyä. Syynä unohdukseen piti sitä, että oli ollut niin hauskaa seuraa kyydissä. Mies selvästi väritti tarinaa, sillä jonkinlaisen hinnan hän olisi hyvinkin voinut sopia kyytiläisten kanssa huomattuaan mokan. Hinnasta sopiminen on ollut mahdollista ennenkin ja tietyillä koodeilla sopimushinnan saa syötettyä laitteeseen. Sen olen oppinut viimeistään oman mokailuni jälkeen. Kokonaan en taksalaitetta sentään ole unohtanut laittaa päälle. Joskus on vain tullut ajeltua satojakin metrejä ennen kuin asia muistuu mieleen.

lauantai 15. syyskuuta 2018

Tanskan maalla

jormas: Kolmen päivän sessio Tanskassa on takana. Meitä oli Tuusulan kunnasta parinkymmenen hengen poppoo Kööpenhaminassa kaupunkivierailulla. Tarkemmin sanottuna olimme siellä veronmaksajien piikkiin kuntakehityslautakunnan viitekehyksellä. Puolet virkahenkilöitä ja puolet lautakunnan jäseniä. Oikein antoisa reissu, josta ehkä parasta antia oli tutustua muihin mukana olleisiin, jotka kukin tavallaan on tekemässä parempaa Tuusulaa. 

Aito tanskalaiseen tapaan ajelimme paljon polkupyörillä ensimmäisenä päivänä tutustuen erilaisiin kohteisiin. Toisena päivänä vastaavasti kävelimme melko tavalla. Polkupyörien määrä suhteessa Suomeen ja vaikka Helsinkiin on valtava. Se myös näkyi monellakin positiivisella tavalla. Ilma tuntui puhtaammalta ja meno kiireettönämmältä. Samoin liikenteen äänet moottoreineen olivat vähäisiä.

Hieno kokemus, on sitten aatemaailmaltaan ja väriltään vihreä tai jokin muu. Se myös tuli aivan konkreettisesti koettua, että polkupyörät ja jalankulkijat kuuluvat eri väylille. Tämä pitäisi ehdottomasti toteuttaa myös Tuusulan olemassa olevassa kevyen liikenneväylissä, mutta varsinkin kaikissa uusissa kulkureiteissä.


Mukava oli myös havaita, että rantoja Kööpenhaminassa oli käytetty todella paljon asuntojen rakentamiseen. Mutta niin, että meren ja lahden poukamien ja asuntojen välissä oli aina liikenneväylät.

Kerta kaikkiaan hieno reissu, jolla tuli syötyä ja juotua hyvin. Meni eräskin pullo alkoholitonta olutta useita eri laatuja. Sitä hämmästelin, että yhdessäkään käymässämme ruokaravintolassa ei ollut alkoholittomia viinejä. Ei valkoista eikä punaista.

Nyt juomisesta kirjoittaessani muistin, että samana päivänä, kun Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa ohitimme Tanskan alkoholin kulutuksessa. Ehkä sitäkin kannatti jonkun juhlia juomalla itsensä muistamattomaan tilaan.