Väärien valintojen asiantuntija * 163

Vaikka Sininauhasäätiö kasvoikin, ymmärsin, että Raha-automaattiyhdistyksen meille asettamat toivomukset ja tavoitteet eivät täyty ja vaarana oli, että minunkin palkkaukseni mahdollistanut rahoitus ei näillä eväillä jatku. Piti hyväksyä epäonnistuminen tai laitettava vauhtia tavalla tai toisella. Siihen en löytänyt keinoja asumalla Keski-Suomessa. 

Oli jälleen aika tehdä valintoja. Turvatakseni leipäni sekä toteuttaakseni sitä minkä koin kutsumuksekseni ja olevan oikein, pyysin Katalähetykseltä lisää palkatonta työlomaa. Sen myös sain. Muistan lähtöni oikein tai en, valitsin joka tapauksessa Sininauhasäätiön, vaikka tiesin sen tarkoittavan muuttoa Helsinkiin. Kun vielä Esa Toivari laittoi viestin, että tervetuloa vaan, katsotaan sinulle yhdessä työpiste Hämeentieltä, tunsin tehneeni sydämen ääntä kuunnellen valintani. 

Mukana oli pieni kangaskassillinen tavaraa, vaihtovaatteet, sauna- ja hammasharja sekä Nokian Communicator eikä juurikaan muuta. Hankin Karvisen päiväkeskuksen yhteydessä olevaan, pieneen huoneeseeni parvisängyn, jonka alla ja vieressä oli työpisteeni. Kuljin kirjaimellisesti usein yötä päivää "tuumasta toimeen", niin lyhyt oli työmatkani ja niin paljon oli työtä.

Olin onnellinen omalla laillani, vaikka sitä varjosti syyllisyys avioerostani. Avioliittoni loppuaikoina olin hyvin heikoilla, enkä osaa edes arvella mitä olisin tehnyt, jos minulla ei olisi ollut Sininauhasäätiön tarjoamaa mahdollisuutta uuteen elämään. Kirjaimellisesti, sillä niin tärkeää minulle repaleisen itsetuntoni kanssa oli työ ja ylipäätään jossain onnistuminen särkyneen avioliittoni jälkeen ja raunioilla.

Olin jälleen aloittamassa elämääni uudelleen aivan alusta, Jossain mutkassa siihen ilmestyi Päivi, minulle Päivis. En muista miksi lähettelimme sähköposti- tai tekstiviestejä, mutta olin tuntenut Päiviksen jo vuosia aiemmin. Saattoipa hän toimittajana ollessaan tehdä jonkun jutun työstäni sanomalehteenkin.

Ensimmäisen kerran kiinnitin häneen tarkemmin huomiota, kun kasasimme Jyväskylän maalaiskunnan Vihreiden kunnallisvaaliehdokkaiden listaa. Hän pyysi kokoontumisessa puheenvuoron ja sanoi, ettei lähde koko listalle, jos ei saa käräjäoikeuden lautamiehen, maallikkotuomarin paikkaa. Silloin ajattelin, että jopa on naisessa ytyä, kun vaatii itselleen luottamuspaikkaa ennen kuin vaalejakaan on käyty. Hän sai paikkansa ja viihtyikin siinä niin kauan, että saisi halutessaan herastuomarin arvon. 

Väärien valintojen asiantuntija * 162

Ensin oli Sininauha Oy, josta tuli Sininauhaliitto. Sitten oli Raittiuskotisäätiö, josta tuli Sininauhasäätiö. Kasvun tielle päästyään Sininauhaliiton tehtävä oli myöhemmin palvella lähes satapäistä jäsenjärjestöjoukkoaan ja Sininauhasäätiön tehtävä oli vastaavasti koko ajan palvella päihdehuollon asiakkaita.

Sininauhasäätiö oli ehdotukseni Raittiuskotisäätiön hallitukselle uudeksi nimeksi. Sen kerroin edellisiltana liiton toiminnanjohtaja Jorma Niemelälle, joka katsoi otsa kurtussa. Ja kysyi, että et sitten yhtään aikaisemmin voinut kertoa. Johon minä, että en, koska asia valmistui korvieni välissä vasta nyt. Silloin tällöin joku totesi, että nimet ja järjestöt sekoittuvat toisiinsa. Sanoin, että niin on tarkoituskin sopivalla tavalla, sillä samaa konsernia ollaan. Kunnes jälkeeni myöhemmin tuli valtaa käyttämään liian isossa määrin liitosta myös säätiöön Aarno Kiviniemi. Joka puheenjohtaja Raimo Leppälän tuella ja hallituksen päätöksillä oli viedä koko säätiön omaisuuksineen jonnekin maailman ääriin.

Nuorisosäätiön surullinen tarina myöhemmin on oiva esimerkki siitä mitä pahimmillaan olisi voinut tapahtua. Niin pitkälle Sininauhasuunnitelma eteni, että uudet säännöt oli hyväksytty Patentti- ja rekisterihallituksessa. Niiden mukaan Sininauhaliitto ei olisi enää nimennyt ainuttakaan säätiön hallituksen jäsentäkään. Sininauhasäätiö oli kuitenkin luotu Sininauhaliiton työrukkaseksi, kuten yhtiöt SiniVida Oy ja myöhemmin uudelleen henkiin herätetty Sininauha Oy.

Kun itse hyppäsin Sininauhasäätiön ja -liiton puheenjohtajan saappaista toimitusjohtajaksi, oli säätiöllä kaksi työntekijää, Esa Toivari ja hänen vaimonsa Outi Åhman-Toivari. Itse yritin hoitaa työtäni Keski-Suomesta parhaani mukaan.

Hankittiin verkkaiseen tahtiin Raha-automaattiyhdistyksen avustusten turvin pieniä, kohtuuhintaisia asunto-osakkeita pitkin Helsinkiä ja valittiin asukkaiksi alan miehiä ja naisia. Joiden arvelimme olevan tavoiltaan sellaisia, että he tuen avulla istuvat kerrostalojen muun väen joukkoon. Kodit saivat yhteisen nimen, Jatko Katit.

Raha-automaattiyhdistys oli verraton kolmannen sektorin tukijalka. Sen investointiavustukset meille mahdollistivat kotien hankkimisen ja rakentamisen niitä tarvitseville. Vastaavasti projektirahoitus mahdollisti monenlaisten työkalujen kehittämisen valmiiksi tuotteiksi. Joita sitten varsin hyvällä menestyksellä myimme kunnille ja osallistuimme myöhemmin sisältöpalveluiden kilpailutuksiin. 

Väärien valintojen asiantuntija * 161

Joskus ei olisi niin väliä olla ajan hermolla eikä uskoa sattumiinkaan. Eilen mainitsin nimittäin kirjoittaessani Sininauhasäätiön ison asuinyhteisön, Ruusulankadun, jolla oli Topi Katin ja Karvisen tapaan kissanimikin, Kujan Katti.

Se on isona yhteisönä ollut kielteisesti julkisuudessa monesti ja eilinen toi siihen jatkoa. Liki sadan kodin kokonaisuudessa oli todettu lähes 40 koronatartuntaa, joista viisi henkilökunnalla. Se on paljon. Toisin kuin senioriyksiköt, Kujan Katin väki liikkuu paljon pitkin kaupunkia ja on tekemisissä monin tavoin muutenkin ympäristön kanssa.

Aikoinaan olimme hankkimassa Pitäjänmäeltä Kalevala Korun entisiä tuotantotiloja tehdäksemme sinnekin koteja niille, joille täysin itsenäisen asuminen ei ota onnistuakseen. Hanke poiki etupäässä ympäristön yrittäjiltä valituksen, jota käsiteltiin oikeudessa saakka. Se hylkäsi valitusperusteista ison osan ja palautti päihdeongelmaisille ihmisarvon, mutta vei kodit. Oikeus nimittäin päätti, että kaikki ihmiset on asutettava asuinalueille eikä teollisuuden käyttöön tehtyihin rakennuksiin.

Kun ihmisiä asutetaan tiiviisti, se lisää asunnottomuutta. Kuulemme hyvin harvoin haja-asutusalueiden asunnottomuudesta, sillä siellä on tilaa ja ehkä toisella tavalla ymmärrystäkin omituisemmillekin tavoille ja ihmisille. Jos pellon laidalla olevan laitapuolen kulkijan torpasta ei ole näkynyt valoa pariin päivään, menee joku kylältä katsomaan onko kaikki kunnossa. Vastaavasti taajaman kerrostalossa saattaa joku maata kodissaan kuukausitolkulla hengettömänä.

Ihminen on metka pakkaus. Tehdessämme Ruusulankatua jotkut vastustivat sitä kaikin tavoin. Tein valittajille julkisen tarjouksenkin pariin kertaan. Lupasin, että jokainen asuintalo, joka ottaa asukkaaksi Ruusulankadulle pyrkivän tai pyrkiviä, vähentää samalla määrällä Kujan Katin kokoa. En saanut yhtään tarjousta.

On helppo käsittää, että jos meillä ei ole kotia tai edes paikkaa minne pään kallistaa, se lisää monia ongelmia ja yleistä turvattomuutta. Emme silti halua heitä naapureiksemme emmekä edes lähistölle. Kysyessäni vastustajilta, kun ette halua ainuttakaan juoppoa taloonne, mutta oikeus päätti, että heidät on silti asutettava sinne minne muutkin ja nyt lisäksi vastustatte heidän omaakin asuinyhteisöä, niin mitä neuvoisitte?

Kun jatkan, että yhteiskunnassamme oikeuslaitos päättää kenellä on porttikielto vapaaseen yhteiskuntaan ja kuka kuuluu vankilaan tai muuhun suljettuun laitokseen, sain asunnottomien oikeuksia puolustaessani jopa tappotuomioita. 

Väärien valintojen asiantuntija * 160

Kuten Sininauhasäätiön siistitystä versioista voi päätellä, Hjellmanin testamenttilahjoitusvaroilla hankittu Topi-Katti ja Karvinen, Asunto Oy Kinaporinpiha myytiin vuonna 2014. Samassa Sininauhat myivät myös kirkkonsa. Siitä minulla ei ole mitään käsitystä miten elää ja ketä hyödyttää Olgan testamenttilahjoitus tänään.

Työrupeamani jälkeen toimitusjohtajia oli Sininauhasäätiössä lyhyen ajan sisällä puolen tusinaa. Joista osa hoiti hommansa kunniakkaasti ja osa ei. Samoin oli pestien päättymisten laita. 

Sekä Katulähetyksessä että Sininauhoissakin on ollut välillä vimma myydä kaikkea omaisuutta, joka on mennyt kaupaksi ja jolle johto ei ole löytänyt järkevää käyttöä. Oma sijansa on huonolla taloudenpidolla ja uskomus, että riittävä viisaus istuu omassa päässä. Se on tuttua monelle. Murkkuikäisenä ja vanhempanakin uskoin itsekin tietäväni kaiken tarvittavan minkä tahansa tehtävän hoitoon.

Sininauhasäätiö hankki ja teki aikanani paljon asuntoja asunnottomille. Suurimmat yhteisöt, Ruusulankatu 10 ja Mäkelänkatu 50 ovat molemmat tehty y-tonteille. Se tarkottaa, että asuntoja ei voi myydä normaaleiksi osakehuoneistoksi. Aikani harmittelin, että kaavamuutostyö jäi kesken, sillä normaaleina asuntotontteina ja -kiinteistöinä ne olisivat paljon arvokkaampia. Toki nytkin ne ovat varovasti arvioiden varmasti 20 miljoonan euron molemmin puolin. Kun seurasin Kinaporinpihan myyntiä, olen sen jälkeen ollut hyvilläni, että kaavamuutokset jäivät tekemättä. Ehkä se pelasti 200 asunnottomien kotia myynniltä.

Sininauha Oy, Sininauhasäätiö ja Sininauhaliitto lunastivat sydämessäni ikuiset paikat ja niistä tuli kovin rakkaita. Ajan kanssa olen ymmärtänyt kuinka iso ja merkityksellinen asia on ollut, että olen voinut elää työtä ja vapaata, elämääni ylipäätään tunne mukana ja monesti ensimmäisenä.

Olen itkenyt yksin ja olen itkenyt toisen vaimoni Päivin, alias Päiviksen kanssa jouluisin Olga Hjellmanin haudalla sekä maannut Meilahden sydänvalvomossa elämänlanka vai hiuksenhienon matkan päässä katkeamisesta. Olen myös nauranut sekä surrut asiakkaiden kanssa, joista jotkut ovat yhä etäisiä ystäviäni.

Väärien valintojen asiantuntija * 159

Kun sain vuoden palkattoman työloman Katulähetyksestä ja tulin valituksi Sininauhasäätiön toimitusjohtajaksi, siirtyi tekemiseni painopiste yhä enemmän Helsinkiin. Asuin silti Keski-Suomessa ja tein kaiken mahdollisen etätyönä.

En ollut Sininauhasäätiön ensimmäinen operatiivinen johtaja, vaan sitä oli toiminnanjohtaja Esa Toivari. Minua palkatessaan kysyi hallitus olisitko toiminnan- vai toimitusjohtaja? Vastasin, että yleisesti ottaen kolmannen sektorin toiminnanjohtajan erottamiseen pitää olla erityinen syy, kun taas toimitusjohtaja saattaa saada lähtöpassit pelkästään luottamuspulan vuoksi. Sen jälkeen hallituksen oli helppo päättää, että olen toimitusjohtaja.

Jo aiemmin olin toiminut  Sininauhojen hallituksissa aktiivisesti. Sininauhaliitto oli saanut Olga Hjellmanin merkittävän testamenttilahjoituksen, jossa oli kiinteää omaisuutta, rahaa ja osakkeita. Niiden tuotolla osaltaan esimerkiksi perustettiin sekä ylläpidettiin Helsingin Diakonissalaitoksen Kyläkirkon päivätupaa, Pitskua Pitäjänmäellä.

Vaikka hallituksella oli ammattimainen sijoitusneuvoja apunaan, nielaisi kurssien lasku ison palasen lahjoituksesta. Tästä kaikesta olin päättämässä ja häpesinkin itseäni, sillä en pitänyt väärien valintojen seurauksista, joita en kyennyt korjaamaan.

En halunnut olla yksi heistä, jotka hävittivät Olga Hjellmanin meille uskoman omaisuuden helsinkiläisten asunnottomien elinolosuhteiden parantamiseksi. Ehdotin, että vaihdetaan rahaksi loputkin ja ostetaan asuntoja Helsingistä, jos Raha-automaattiyhdistys avustaa hankintoja 70 %. Näin saimme "palautettua" lahjoitetun omaisuuden arvon ja tuoton lisäksi koko lahjoitus palveli nyt asunnottomia.

Mutta niin tälle, kuin monelle muullekin tapahtumalle on olemassa siistittykin versio. Sen poimin Sininauhasäätiön sivuilta: "Testamenttilahjoitus vaikutti merkittävällä tavalla Sininauhasäätiön toimintaan. Sininauhasäätiön historiassa yhdellä yksittäisellä testamenttilahjoituksella on ollut merkittävä rooli. Olga Hjellman teki Sininauhaliitolle vuonna 1978 testamenttilahjoituksen, jonka avulla hankittiin Sininauhasäätiön ensimmäisen asumispalveluyksikön Topi-Katin asunnot Hämeentieltä Helsingistä yhdessä Sininauhaliiton ja Samaria ry:n kanssa. Topi-Katissa oli noin 50 asuntoa ja kirkkosali sen asukkaille. Tämä yksikkö toimi vuoteen 2014 asti. Topi-Katin hankkimista rahoitti merkittävällä tavalla myös Raha-automaattiyhdistys.

Tarina kertoo, että testamenttilahjoituksen tehneelle Olgalle oli Sininauhaliiton toiminta tuttua, sillä hänen ystävänsä oli Sininauhaliiton hallituksessa ja Olgalla oli alkoholisoitunut läheinen, joka oli myös asunnottomuutta kokenut. 

Sininauhasäätiön toiminnan historiassa tämä oli merkittävä vaihe, jonka jälkeen toiminta laajeni uusien asumispalveluyksiköiden ja toimintojen myötä. Testamenttilahjoituksena saatujen Topi-Katin asuntojen vuokratuotoilla pystyttiin maksamaan omarahoitusosuuksia uusien asuntojen hankkimisessa, jota tuki Raha-automaattiyhdistys investointiavustusten muodossa.

Olga Hjellmanin testamenttilahjoitus oli merkittävä, jotta asunnottomille ihmisille pystyttiin tarjoamaan koteja ja uusia mahdollisuuksia. Tänä päivänä Sininauhasäätiö-konsernilla on käytössään jo noin 600 asuntoa, jotka ovat kaikki asunnottomuutta kokeneiden ihmisten koteina. Lisäksi Sininauhasäätiöllä on päiväkeskuksia sekä monta muuta toimintamuotoa, jolla kohdataan ja tuetaan asunnottomuutta kokeneita ihmisiä."

Väärien valintojen asiantuntija * 158

Jyväskylästä löytyi monenlaista auttajaa ja ammattilaista. Erityisesti on mainittava poliisi, joka ylipäätään tuki kaikkea toimintaa, joka vähensi heidän työtään. Mutta löytyi myös niitä, joille oli tärkeää kerätä sulkia omaan hattuun. Mieleen on jäänyt yhden kolmannen sektorin toimijan puuskahdus: "Ensin Katulähetys vei juopot ja asunnottomat ja nyt se vie nuoretkin." Mutta meillä oli selvä linja ja teimme työtä sen eteen, ettei yksikään nuori tarvitsisi koskaan aikuisille tarkoitettuja palveluitamme.

Raha-automaattiyhdistys rahoitti ison osan nuorisotalon ostosta ja myös toiminnasta. Sitä kummastutti, kun halusimme Walkers-kahvilaamme flippereitä ja levyautomaatin. Vastaukseni päätyi kyseisen rahoittajan lehteenkin: "Näissä talkoissa ei hurskastelu auta. Jos kelpaa rahat, on kelvattava rahantekovälineetkin." Nuorille sanoin, että pelatkaa ja soittakaa musiikkia, jotta Ray:llä on rahaa maksaa Hakkiksen liksa. Itsekin laitoin joka kerta jonkun kappaleen soimaan.

Alkuvaiheessa elokuvateatteriketju tuki toimintaa hienolla tavalla, kuten mutkien kautta Elokuvasäätiökin. Finnkino antoi suurimman salinsa korvauksetta käyttöömme, jotta voisimme näyttää ilmaisnäytöksenä elokuvan Päättymätön tarina. Ainut löytämäni teatteriin sopiva nauhatallenne löytyi Elokuvasäätiön arkistosta. Siellä sen päällä istui sukunimeltäänkin tehtävään hyvin sopinut arkistonhoitaja Muinonen. Joka sanoi istuvansa filmien päällä kuin tatti eläkeikään saakka ja ne eivät lähde talosta ulos kuin ministerin päätöksellä.

Asia selvä, sanoin hänelle ja lopetin puhelun. Joskus sattuma korjaa satoa ajattelin, sillä olin aiemmin ostanut alkuperäisellä kattoluukulla varustetun Wartburg henkilöauton. Sen edellinen omistaja oli Claes Andersson, joka toimi kulttuuriministerinä. Soitin hänen avustajalleen ja puhuin Warresta mainiten, että haluaisin kuulla Clasulta sen historiasta. Ennen pitkää ministeri soitti ja käytiin punaisen, itäsaksalaisen auton historia läpi. 

Sen jälkeen pääsin varsinaiseen asiaan ja kerroin nuorisotyöstä ja arkistonhoitajan linjauksesta. Eikä aikaakaan, kun Muinonen soitti. Sanoi kulttuuriministerin ottaneen yhteyttä, että mihin osoitteeseen hän lähettää elokuvanauhat. Elokuviin oli kutsuttu kaikki nuoret. Sekä luottamushenkilöt ja asian kanssa tekemisissä olleet viranhaltijat, jotka muutamaa lukuunottamatta loistivat poissaolollaan.

Nuoret olivat minulta monesti kysyneet mistä olin poiminut nuorisotyön nimen. Pidän piiloviestinnästä sopivina annoksina ja lupasin kertoa nimen synnyn historian elokuvaesityksen alussa: "Jos haluat omasta elämästäsi päättymättömän tarinan, on sinun löydettävä polku ikuisuuteen." Olimmehan kristillisellä arvopohjalla toimiva yhdistys.

Mukava muisto on Hakkiksen ja nuorisotaloon sännänneen, tuohtuneen vanhemman keskustelu. Joka halusi nähdä paikan missä jälkikasvu viettää aikaansa, kun ei ole mennyt kouluun. Tähän Jarmo: "No, ei ainakaan täällä, sillä yksikään lapsi tai nuori ei voi olla nuorisotalolla koulupäivänsä aikana. Tarvittaessa viemme kouluun, mutta aivan tunnille saakka emme mene viittaamaan." Tästä vanhemmasta tuli myöhemmin loistava vastuunkantaja nuorten taustajoukkoihin. 

Nyt jätän nuoret ainakin toviksi rauhaan. Surukseni niin teki myöhemmin Katulähetyskin ja lopetti koko nuorisotyön. Ehkä ilmassa oli soiniallergian lisäksi myös hakkisallergiaa. Päättymätön tarina elää kuitenkin, tällä hetkellä ehkä Hakkisen pöytälaatikossa kommandiittiyhtiönä. 

Väärien valintojen asiantuntija * 157

Kuten kerroin, luen kirjoittaessani Barak Obaman yli tuhatsivuista kirjaa "Luvattu maa", josta poimin yli 80-vuotiaan saarnamiehen. Hän sanoi tulevan presidentin vaalitilaisuudessa, että lääkäri oli todennut kolestroliarvot vähän kohonneiksi. Ja jatkoi, että ei ole huolta, sillä on olemassa hyvää ja huonoa kolestrolia. Papille oli lääkäri lisännyt, että sinulla se näyttää olevan hyvää. Vähän samantapaisesti kertoi saarnamies puhuessaan olevan Obamankin laita. Että hulluuttakin on hyvää ja huonoa. Barakilla se on hyvää.

Työmmekin oli usein loistava esimerkki hyvästä hulluudesta. Sekä kyvystä ja nöyryydestä pienentyä tai suurentua tarpeen mukaan. Oli osattava ammentaa muilta. Varsinkin nuorisotyössä josta emme tienneet mitään.

Pääelämäni oli perheessäni sekä Katulähetyksessä ja sivuelämät Vihreissä sekä Sininauhassa, joten reissasin säännöllisesti Helsinkiin kokouksiin ja neuvotteluihin. Istuin usein tapaamisten jälkeen Rautatieasemalla ja Asematunnelissa ja juttelin nuorten kanssa. Kyselin ketkä tekevät teidän kanssa juttuja oikein. Ylivoimaisesti eniten sain vastauksia, että vain Aseman lapset ja Walkers, samaa kokonaisuutta molemmat.

Taisi olla ainut kerta, jossa Hakkis etsi jarrupoljinta tai muuten kurtisti otsaansa ideoilleni. Hän taisi pelätä, että jos Päättymättömään tarinaan tulee Walkers-nuorisokahvila, se vie itsenäisyyden. Mutta kun Olavi "Olkku" Sydänmaanlakka ja Jarmo "Hakkis" Hakkarainen tapasivat, se oli ensi silmäyksestä lähtien menoa. Eikä itsenäisyydestäkään taisteltu kuin kirahvin vuoksi.

Nuorisotalo Päättymätön tarina oli aina auki yhtä soittoa kuusi vuorokautta. Seitsemännen päivän se lepäsi ja väki huolsi toisiaan. Talon toiminnasta vastasi Hakkis vuorotta ja nuoret kolmessa vuorossa. Hyvin tärkeässä osassa talon kehittymiselle oli ensimmäinen työllistetty, nimeltään Saaga. Kun hän tuli työvoimatoimiston lähete kädessään epäuskoisen näköisenä, niin työhönottaja Hakkis katsoi, "että tuo nainen on varma, että se pääsee ja se on riittävä peruste palkkaamiselle". 

Vakavasti sairas Saaga teki luomuksen, kirahvin, joka erehdyttävästi muistutti afrikkalaista tinga-tinga taidesuuntausta. Kirahvi oli Saagan maailmassa hänen elämänsä suojelija.

Tuo taideteos koristi vuosia kahvilan seinää ja sillä oli suuri merkitys paikan tunnuksena. Kirahvi aiheutti myös sen, että Walkers-merkissä, nimenomaan paikkakuntaa kuvastavassa osassa sai näkyä myös tunne. Tämän vuoksi piti tehdä monta Kivikylän tai Jyväskylän reissua. Sillä aina, kun pääsimme Olkun kanssa sopimukseen, se muuttui toiminnanjohtaja Hannu Penttisen huoneessa. 

Viimein Walkers-nuorisokahvilaketjun pääkallopaikalla tunne voitti järjen. Ja Jyväskylässä kirahvin pää keikkui kaupunkisiluetissa kirkontornia ja pilvenpiirtäjääkin korkeammalla. Asiasta herkistynyt Aseman lapset lahjoitti rauhanpiipun eleenä kirahvinaulakonkin uuteen nuorisokahvilaamme. 

Väärien valintojen asiantuntija * 156

Kun laitoin pisteen eilisen kirjoitusannokseni päätteeksi, olin ajatellut jättää Katulähetyksen tällä erää enemmän taakseni. Mutta kun yöllä Nukkumatti vei töppösensä ja keräsi unihiekan silmistäni muille tarvitsijoille, tulivat tilalle muistot, jotka pyörivät mielessäni aamuyön tunteina.

En lähdekään vielä, vaan kirjoitan aikanani aloittamastamme nuorisotyöstä, johon lisäinnoituksen antoi yöllä lukemani, 25 vuotta sitten Mauri Mujusen kirjoittama artikkeli Citari-lehdessä.

Jos en nostaisi työtä nuorten kanssa esiin, jäisi tekemisistäni aivan liian yksipuolinen käsitys. Nimittäin, kun yhdistys tekee työtä yli 50 vuotta miesten parissa, niin siinä ajassa saattaa tulla ukkoutuminen mieleen. Varsinkin, jos samat naamat ovat työn kohteena päivästä toiseen ja yhteistä on molemminpuolinen vanheneminen.

Katulähetyskuvioissamme ei juuri nuoria liikkunut, vaan työ oli aloitettava kirjaimellisesti nollasta. Eikä ollut muuta osaamistakaan kuin itse kunkin nuoruudessa tekemät virheet ja virheettömyydet. Oma mausteensa oli, kun uusi, tavoittelemani asiakaspiiri ei suinkaan tyytynyt ainoastaan perinteiseen viinaan, vaan tinttasi itsensä sekaisin millä aineella tahansa.

Tähän kipeään kuvioon astui yhdistyksemme nuorisoprojekti Päättymätön tarina ihmeellisine kirahveineen. Koko idean ydin oli, että halusin tehdä koko jutun toisin kuin muut.

Kun haimme työntekijää, oli hakijoiden joukossa toinen toistaan ansioituneempia tekijöitä. En halunnut ketään heistä, sillä he olisivat tehneet kuten muutkin. Halusin henkilön vailla muodollisia pätevyyksiä, jolla on vankka omakohtainen, mielellään rosoinen kokemus elämästä lapsineen. Ja ennen kaikkea sydämenpalo kulkea rinnalla ja auttaa nuoria navigoimaan elämänsä kohti aikuisuutta.

Nuorisotyötä luotsaamaan valittiin Jarmo "Hakkis" Hakkarainen. Joka tätä kirjoittaessa jatkaa ansiokasta uraansa Laukaassa, Väentupa ry:n toiminnanjohtajana. Hänen sitoutuminen työhön ja nuoriin oli, jos ei esimerkillinen, niin ainutlaatuinen ainakin. Jarmo oli nuorisotalolla, voi sanoa aina. Mikään mahti ei saanut häntä pois nuorten keskuudesta. Hän ei pitänyt edes lomiaan, vaan nuoret olivat hänelle kaikki kaikessa.

Mies joutui hallituksen puhutteluunkin, kun omat evääni eivät riittäneet työn ja ja vapaa-ajan rajaamiseen. Kun hallitus pakotti hänet pitämään kesälomansa, se antoi porttikiellon kesäloman ajaksi Päättymättömään tarinaan. Mutta eivät pitäneet hallituksenkaan kynnet. Vaan kokouksesta poislähtiessään Hakkis kääntyi ovella ja sanoi legendaariset sanat: "Mutta vapaaehtoistyötä kadulla ette voi estää." Hieno mies ja ystäväni maailman tappiin saakka sekä lapsenlapseni toinen isoisä. 

Väärien valintojen asiantuntija * 155

Vaikka kirjani pomppii ajassa sinne tänne, on sillä alkunsa ja loppunsa. Jos olisin tehnyt taipaleeltani pitkin matkaa muistiinpanoja, olisi se auttanut johdonmukaisempaan kokonaisuuteen. Enkä en silloin toistelisi itseäni niin paljon tai kertoisi samaa tarinaakaan uudelleen ja uudelleen hieman eri sanankääntein. Kaiken kuitenkin kirjoitan, kuten kirjoitushetkellä muistan ja koen.

Ajomatka Sininauhan ja Raha-automaattiyhdistyksen tapaamisesta kotiini Kalliomäkeen oli täynnä sekavia tunteita. Ahdistusta, iloa, tuskaa, pettymystä ja riemua uuden, raollaan olevan oven ilmestymisestä elämääni. Avioliittoni oli kulkemassa vääjäämättömästi kohti loppuaan ja niin oli myös kutsumustyöni Katulähetyksessä.

Kun puhuin niille ketkä kuuntelivat ajatuksiani siirtymisestä Sininauhaätiöön, he kokivat, "että jaa, vai Helsinkiin suurempiin ympyröihin". Kukaan ei käsittänyt asian olevan aivan päinvastoin. Olin aloittamassa taas alusta siitä mistä aloitin Katulähetyksessäkin. Olin antanut Jyväskylässä päihdetyöhön kaiken, paljon uutta luomista sisältäneen mitä itsestäni löysin. Tiesin, että voisin siirtyä hieman leppoistamaan ja huolehtimaan syntyneen ja olemassa olevan säilyttämistä. Mutta minusta ei ollut siihen, vaan halusin yhä luoda uutta. Silloinkin kyselin itseltäni milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta? Ja vastasin, etten tiedä, muttei ainakaan vielä. 

Jälkeenpäin ajatellen ehkä lapsuuteni ja nuoruuteni rauhaton sielu oli jalostunut yhteiskuntakelpoiseksi ja hyödylliseksi pääomaksi. Halusin myös maksaa velkaani yhteiskunnalle, joka oli antanut minulle niin paljon ja jota vastaan olin rikkonut niin paljon. Halusin tasata puntit. 

Pyysin vuoden palkatonta työlomaa, joten aivan ilman selustan turvaa en halunnut hypätä tuntemattomaan. Olin osaltani saanut kouluja käymättömänä hyvää aikaan enkä aikonut menettää tätä ilman tulevaisuuden turvaa. 

Katulähetys myönsi anomani ja olin valmis pakkaamaan reppuni ainakin vuodeksi. Kun tuli tietoon, että olen jäämässä pois, useampikin työntekijä kysyi: "Olisiko mahdollisuuksia, jos hakisin pestiin?" Kaikille vastasin samalla tavalla: "Hallitus tekee valinnan, ottaa kaikki hakijat tasavertaisesti huomioon enkä osallistu edes mielipiteelläni tähän."

Vaan toisin kävi. Kun tuli valinnan aika, hallitus otti pöytälaatikosta Sakari Pihlajan ja valitsi hänet määräaikaiseksi toiminnanjohtajaksi. Tuntui äärinmäisen epäoikeudenmukaiselta, kun oma ja ainut esimieheni päätti vetää minut henkilökunnan silmissä loppumetreillä kölin alta. Ei siksi, että se teki valinnan, vaan miten se teki sen. Vetämällä muutkin hakijat kanssani saman kölin alta jättämällä täysin huomiotta tehtävästä kiinnostuneet Katulähetyksen monivuotiset työntekijät.

Ehkä ainoan kerran uhmasin esimiestäni. Vapaiden suuntien kristityt ja luterilaiset ovat yhtä pataa ja hymyilevät toisilleen niin kauan kunnes tulee totisempi, erimielisyyden paikka. En hyväksynyt valintatapaa. Sain taakseni luterilaiset hallituksen jäsenet, joita oli yksi enemmän kuin muita. Kun hallitus havaitsi miten on käymässä, se veti tekemänsä päätöksen takaisin ja laittoi työpaikan julkiseen hakuun. Työntekijähaastatteluiden jälkeen se valitsi tehtävään yksimelisesti Erkki Arvajan. Sakari Pihlaja ei edes hakenut paikkaa. 

Meni kauan ennen kuin Sakari antoi tekemäni anteeksi tai edes ymmärsi miksi tein kuten tein. Ehkä hän ajatteli, että se oli minulta jotain henkilökohtaista. Ei ollut, sillä olin aiemmin itse pyytänyt Sakaria ja hänen vaimoaan ylipäätään Katulähetykseen töihin. Mutta kaikki vaikuttaa kaikkeen, sanotaan. Jos hallitus olisi heti haastatellut muutkin katulähetystyöntekijät, jotka paikkaa hakivat ja valinnut sitten Pihlajan, olisi hänestä tullut toiminnanjohtaja. 

Miksi sitten halusin kirjoittaa tämän kirjaani? Siksi, että se on oleellinen, pieni osa katulähetyshistoriaa, josta ei mainintaa löydy mistään. Kuten ei tarkistamatonta pöytäkirjaakaan Pihlajan valinnasta. 

Väärien valintojen asiantuntija * 154

Jyväskylän Katulähetys oli ja on yhä yksi merkittävimmistä, paikallisista päihdehuollon toimijoista valtakunnallisestikin. Sen toiminnanjohtajana olin yhtä aikaa Sininauhaliiton ja Sininauhasäätiön puheenjohtaja, joten aikaa meni merkittävästi muidenkin päihdetyön tehtävien hoitoon.

Vastaavasti samoihin aikoihin Jyväskylän Katulähetyksen puheenjohtaja Jaakko Koivunen toimi Katulähetysliiton puheenjohtajana ja muistini mukaan myöhemmin toiminnanjohtajana. Kuten vastaavasti minäkin sittemmin Sininauhasäätiössä ja Sininauha Oy:ssä. Vastasinpa aikani Sininauhaliiton kollektiivisesta johtoryhmästäkin Niemelän tehdessä väitöskirjaansa. 

Tieni Sininauhasäätiön työntekijäksi on oma tarinansa. Raha-automaattiyhdistys oli kutsunut neuvotteluun Sininauhaliiton toiminnanjohtajan sekä minut liiton ja säätiön puheenjohtajana.

Aiheita oli oikeastaan vain yksi. Y-säätiö oli jo silloin merkittävä asunnottomuuden poistaja ja saikin huomattavia investointiavustuksia asuntojen hankintaan. Mutta se ei tuottanut asumisen sisältö- tai tukipalveluita. Ray halusi sellaisen, joka investointien lisäksi piti huolta myös asukkaista sekä olisi riittävän vikkeläliikkeinen ja luotettava, kuten he asian ilmaisivat.

Syistä, joita en tiedä, oli Ray:n haaviin tarttunut tarkoitusta varten Sininauhasäätiö ja rahoittaja oli valmis merkittäviin investointeihin asunnottomuuden poistamiseksi määrätyin ehdoin. Kun Niemelä kysyi, mitä se edellyttäisi meiltä, oli vastaus, että molemmilta Jormilta merkittävää sitoutumista, joka on jotain enemmän kuin luottamushenkilön rooli.

Kokous päättyi yhteiseen tavoitteeseen sitoutumiseen ja kädenpuristuksiin. Kun matkasimme Sininauhataloa kohden, kysyi Niemelä minulta: "Niin, että minulla on palkkatyö Sininauhaliitossa, mutta mitä sinä aiot itse tehdä?" Vastasin meneväni Keski-Suomeen, ajattelevani matkan ajan, tekeväni tunnusteluja ja ilmoittavani sinulle. Tästäkin lyötiin kättä päälle, joka on aina ollut itselleni enemmän kuin sata allekirjoitettua paperia. 

Väärien valintojen asiantuntija * 153

Elämäni raskaimpia valintoja ja päätöksiä oli avioeron hakeminen Liisasta. Ehkä en koskaan saa tietää enkä ymmärtää mikä meni väärin tai menikö mikään. Tuotin syvän surun, mutta ehkä se pelasti meidät molemmat elämää hallitsevalta katkeruudelta toisiamme kohtaan.

En tiedä miksi riitelimme viime vuosina niin paljon. Tai riitelimmekö koko ajan ja itselläni tuli vaan malja lopullisesti täyteen. Oli laiha lohtu kuulla, että kärsi kärsi, taivaassa saat kirkkaaman kruunun ja jokaisella on oma perhehelvettinsä. Joka tapauksessa liian usein mielessäni pyöri, että enkö pääse omastani eroon kuin tappamalla itseni, luisumalla takaisin lavealle tielle tai juomalla muuten itseni hautaan. En tehnyt mitään näistä, vaan valitsin elämän.

Lähes kaikki kristityt yhteisöni tai tunnustavina kristittyinä itseään pitävät ystäväni hylkäsivät minut. Minut, joka olin jättänyt ramman vaimoni. Näin he sanoivat suoraan ja eri sanankääntein selkäni takana. Tätä mietin joskus edelleenkin, kun pohdin minne saakka itse kunkin käsitys tasa-arvosta yltää ja riittää. Että jos ei eroa puolisostaan vammaisuuden vuoksi, niin voiko siitä tulla jossain vaiheessa kahden, toisiaan inhoavan sääliavioliitto. 

Eivätkä hylkääjät olleet vain tässä. Liisan mukana perhetuttuja oli tullut myös vammaisjärjestöistä. Hekin sulkivat ovensa. Tai oikeastaan ihmiset niissä. Ketään ei kiinnostanut minun elämäni tuska eikä kuinka sen koin. En ollut kunnon vammainenkaan, olin vain entinen juoppo. Huonoina, yksinäisyyden hetkinä koin itse sopan keittäneeni ja hyvinä hetkinä, että myrkynkeittäjiä tai hämmentäjiä olimme molemmat.

Ehkä kirjani tähän asti merkittävin anti itselleni on, että olen saanut kokemuksen Liisan ikuisesta rakkaudesta. Tätä ei tiennyt, kokenut tai ei kyennyt välittämään minulle poikani eikä hänen puolisonsa. Avioeroni jälkeen, 15 vuotta myöhemmin lähes ainut Liisan ystävä, joka on raottanut minulle sydämensä ovea, on kielenkorjaajani.

Kun Liisa myöhemmin jätti osaltaan Kalliomäen, lähti hän sieltä itsenäisempänä kuin sinne tullessaan. Vaikken olisi halunnut hänen hylkäävään kotiaan enkä ystäviään Kalliomäessä, tunsin surun lisäksi myös iloa. Liisa uskoi siipiensä kantavan uuteen elämään Espanjassa. Sieltä hän ei enää elävänä palannut ja hänet on haudattu sukuhautaan Haapamäellä. 

Väärien valintojen asiantuntija * 152

Luulen, että lähes kaikki tekevät ainakin jonkun kerran suuria valintoja, jotka vaikuttavat elämän suuntaan paljon. Mutta valintoja tehdessä, vain harvoin tietää minne itse kunkin tie niiden johdosta johtaa.

Ehkä ensimmäinen valintani, jonka tiedän vaikuttaneen elämääni merkittävästi, oli yhteiskoulu, jonne vanhempani huokuttelivat minut. Menin, vaikken halunnut.

Toinen suuri kouluun liittyvä päätökseni oli, kun en suostunut menemään enää mihinkään kouluun oppivelvollisuusiän tullessa 16-vuotiaana täyteen. Tosin tästä horjuin, sillä kävin sen jälkeen pitkän pätkän iltakauppakoulua. Sielläkään en viihtynyt enkä pärjännyt. Mieleni oli liian levoton. Loppuun asti olen käynyt vain rippi- ja autokoulun. Jälkimmäisen useammankin kerran. 

Kolmaskin iso valinta liittyi kouluun, sillä viikon kurssilla tapasin Liisan ja sain tiedon, että minut on hyväksytty merimiesammattikouluun. Sinne halusin, sillä ensimmäinen nainen, jonka kanssa ylipäätään suunnittelin avioliittoa, oli merinainen. Mutta Tarun ja minun luonteet olivat liian villejä eikä hänestä tullut vaimoani. Halusimme olla liikaa toisissamme kiinni ja halusimme olla liikaa vapaita. 

Piti tehdä valinta. Kysyin Liisalta, että sopiiko, jos tulen käymään luonasi ensi kesänä. Hän vastasi, että sopiihan se. Ja minä valitsin merimiesammattikoulun sijaan kesän vierailun Keski-Suomeen.

Sillä kyläreissulla meni 20 vuotta. Join edelleen päivittäin puolitoista vuotta ja jossain vaiheessa kosin Liisaa. Hän toivoi minun ymmärtävän, ettei meillä ole yhteistä tulevaisuutta niin kauan kuin juon.

Ymmärsinhän minä, sillä jo ajat sitten olin käsittänyt, ettei minulla ole ylipäätään tulevaisuutta, jos en lopeta juomista. Joten pidin koiralleni antamani lupauksen ja valitsin raittiuden etsimisen. Päihdetyöstä tuli ammattini ja elämäni tärkeä sisältö 30 vuodeksi.

Mutta tärkeintä oli Liisa kahdenkymmenen vuoden ajan. Jossain avioliittoni vaiheessa sanoin hänelle, etten tiedä mitä on suuri rakkaus. Ja jatkoin, että olimme vain kaksi lastua virran vietävänä ja takerruimme epätoivoissamme toisiimme. Sekä lisäsin, että tilallani, kuten myös sinun, olisi voinut olla joku toinenkin. Hän suuttui, mutta muutaman päivän kuluttua hän tuli luokseni, sanoi ajatelleensa ja totesi sen olevan totta.

Hänet olin kuitenkin valinnut puolisokseni tarkoituksena kulkea rinnakkain kunnes kuolema meidät erottaa. Ehkä jossain vaiheessa itsenäistyimme eri suuntiin, päästimme irti toisistamme ja avioliitto päättyi eroon. Paljon myöhemmin, lähes kuokkavieraana hänen hautajaisissaan ymmärsin kuinka paljon häntä rakastin. Kenenkään ihmisen haudalla en ole itkenyt niin paljon sydämeni pohjasta.

Olin oppinut jotain suuresta rakkaudesta, sillä vuosien kuluttua käsitin hänen rakastaneen minua loppuun saakka. Vaikka Liisan huone sydämessäni on monesti surun, murheen ja ehkä ikävänkin täyttämä, on siellä läsnä myös ikuinen rakkaus. Anteeksi antaminen ja saaminen on tullut itselleni todeksi omalla, omituisella tavalla: "Sitä se kurittaa, ketä se rakastaa." 

Väärien valintojen asiantuntija * 151

Katulähetyksessä panostimme paljon viihtymiseen, sillä jotta "kantilla kuivilla olosta" muodostuisi mielen ja ruumiin raittiutta, oli sen oltava enemmän kuin entinen elämä. Helppoa se ei usein ollut ja lieneekin niin, että päihdeongelma on keskuudessamne niin kauan kuin isolle osalle ihmisistä on mukavaa olla pikku hiprakassa vähintään silloin tällöin. Sitä se oli aikansa minustakin, enemmänkin kuin silloin tällöin. 

Yksi tärkeä osa-alue oli kesät ja kesäpaikat, joita meillä oli useita. Mutta Vatianjärven rantaa lukuunottamatta ei omia, vaan ne olivat erilaisilla sopimuksilla käytössämme. Tessio Backan Vatianjärven lisäksi yksi huippuvisio oli Päijänteen rannalla, Sammallahdessa sijainnut teollisuuskiinteistö, jonka rakennuksilla ei ollut mitään arvoa. Pihakin oli täynnä romua ja ehkä siksikään muut eivät siinä järkeä nähneetkään.

Mutta me näimme. Olin tehnyt tunnusteluja ja saanut lupauksen, että nimenomaan Katulähetyksellä voisi olla mahdollisuus saada tontille kaavamuutos rivitalokoteja, päiväkeskusta ja rantasaunaa varten. Tiellä oli rahan puutteen lisäksi muitakin isoja ongelmia. Yksi, eikä suinkaan vähäisin oli kunnan etuostooikeus, sillä kiinteistö sijaitsi ainutlaatuisella paikalla.

Kunnanhallituksen esittely asiasta kuului apulaiskunnanjohtajan tontille, joka olikin "yleisesti ottaen sitä mieltä, että jos joku on ylipäätään paikkaa ostamassa, kunnan olisi ehkä syytä käyttää etuosto-oikeutta". Varovasti sanottu, mutta piti sisällään selvän viestin mahdollisille ostajille, joka esti myyntiä tehokkaasti. 

Kunnanjohtaja ja kunnanhallituksen puheenjohtaja olivat toista mieltä. Oli silti ilmeistä, että kunnanhallitus päättää esittelyn mukaisesti. Piti siis tehdä strategia. Ensin selvitin milloin apulaiskunnanjohtaja Erkki Talvitiellä on kesäloma. Sitten neuvottelin kaupan ja Katulähetyksen jäsenistö teki päätökset niin, että mahdollinen osto voitiin esitellä kunnanhallitukselle Talvitien loman aikana kunnanjohtaja Tarmo Pipatin toimesta. Hän, kuten kunnanhallituksen puheenjohtaja Hannu Kylmänenkin pitivät sanansa ja kunta ei käytttänyt etuosto-oikeutta. Sanoivat vain, että hienosti hoidettu ja Katulähetys tekee hyvää työtä.

Hyvät suhteet olivat kurssissa ja yhtenä päivänä reilu vuosikymmen myöhemmin minuun oltiin yhteydessä. Kuulin Katulähetyksen olevan myymässä Saharantaa, joka yhdistyksen keskuudessa kulki nimellä Pikkusielu. Nimensä se sai huomionosoituksena niille, jotka aikoinaan vastustivat kauppaa. Joka tapauksessa tontin ostajaehdokkaan edustaja kertoi, että he tietävät historian, eikä Vattenfall osta paikkaa, jos en sitä hyväksy. Olin otettu, mutta mitä me olisimme sillä enää tehneet, kun ei ketään kiinnostanut edes miksi se oli aikoinaan hankittu. Katulähetyksen saama kauppahinta oli arvoon nähden olematon. Työtoiminnan ja vuokratuottojen avulla Saharannasta ei myöskään ollut koko aikana kuluja. Ehkä myymisen syy olikin soiniallergia. 

Katulähetys pääsi aikanani Pikkusielun kanssa niin pitkälle, että saunarakennus päiväkeskuksineen oli saamassa rakennusluvan ja rivitalokodeista oli luonnokset tehty. Rahoituskin oli suunniteltu ja neuvoteltu valmiiksi. 

Väärien valintojen asiantuntija * 150

Kun istuin hallituksen kanssa katulähetysjunan veturissa lähes 20 vuotta, käytin paljon aikaa visiointiin ja uuden suunnitteluun. Kiertelin seutua ristiin rastiin ja ajattelin ajattelemasta päästyäni. Tämän tein normaalien työrutiinien lisäksi, joten puuhapäiville viikonloppuineen tuli pituutta.

Alkuvuosina tämä kaikki oli myös mielestäni niin amatöörimäistä, että sitä oli hyvä harrastaa normaalin työajan ulkopuolella vapaaehtoistyönä. Muistan hyvin useammankin peräkkäisen yön, kun taistelin talouden tasapainottamisen kanssa valvoen. Viimein yhtenä aamuna olin löytänyt ratkaisun. Oli vapauttavaa ajatella, että jokainen säilyttää kotinsa ja satapäinen työntekijäjoukko saa leivän myös seuraavana vuonna.

Siitä lähtien olen pitänyt ajatustyötäni varsinkin päihdetyöstä sen verran ammattimaisena, että siitä voi ottaa vastaan hyvillä mielin taloudellisen korvauksen, jota voi kutsua myös palkaksi. Joskus valvotun, hyvään lopputulokseen päättyneen yön jälkeen saatoin aamusella todeta, että päivän työt on tehty. 

Ehkä suurimmat erot Katulähetyksen nykymenoon olivat, etten koskaan kuvitellut olevani oikeassa kaikessa ja osasin myös pyytää apua. Itsensä korottaminen muita pienentämällä tai painaen on yhä minulle vieras ajatus. Toinen merkittävä ero oli, että vaikeuksien kohdatessa en milloinkaan käpertynyt. Enkä etsinyt vaihtoehtoja toimintojen supistamisista tai karsimisista.

Jälkeeni on puikossa ollut 3-4 toiminnanjohtajaa ja oikeastaan vain Erkki Arvaja oli kiinnostunut miksi joku toiminta tai kiinteistö oli hankittu ikään kuin tulevaisuutta silmällä pitäen. Sen jälkeen, jos uusi johtaja ei jossain aiemmin hankitussa nähnyt järkeä, ei hän tarkoitusta tai syitä juuri toisilta kysellyt, vaan myi pois. Vaikka talous ei sitä olisi sillä hetkellä vaatinutkaan. 

Kun loin ja loimme uutta, pärjäsimme etupäässä vain sellaisissa kohteissa, joissa muut eivät nähneet riittävästi järkeä. Sillä jos näkivät, oli mukana myös niitä, joilla oli taskut täynnä rahaa. Tai ainakin enemmän kuin meillä.

Ehkä yksi elämäni tärkeimmistä polttoaineista, mutta myös yksinäisyyteni aiheuttajista, on kulkea omia polkuja, joilla ei ole vastaantulijoita eikä rinnalla kulkijoita. Katulähetyksessä ja Sininauhassa tämä oli mahdollista, jos nautti oman esimiehen, hallituksen luottamusta.

Sitä enemmän sai työhön itsenäisyyttä, mitä paremmin pystyi aistimaan missä asioissa ja miten hallitus halusi tahtonsa näkyvän. Jos ei tätä ymmärtänyt, niin hallitus poukkoili välillä sokeankin kanan lailla ja puuttui milloin mihinkin. Kuten jonkun asiakkaan tekemän runon monistamiseen yhdistyksen kopiokoneella.

Minulla oli koko 30-vuotisen taipaleen ajan loistavat hallitukset. Mutta jokaisessa junassani mukana kiskoilla kulkivat viimeisinä omat Jere Jarruvaununsa, jotka nekin olivat tarpeellisia. Sillä pysyäkseni tällä luonteella oikeassa suunnassa, tarvitsin ruusuista myös piikit sekä vastarannan kiisket.

Väärien valintojen asiantuntija * 149

Yön yli nukuttuani päätin, että viivähdän vielä tovin Katulähetyksen tämän hetken alakuloisessa arjessa, sillä osa siitä on tarttunut minuun.

Jos tekee työtään tai mitä nyt sitten tekeekään vuosikaudet tunteella ja rakkaudella, ei aina huomaa kuinka salakavalasti on rakastunut myös rakenteisiin. Kun pysähdyn toviksi, on helppo ymmärtää miksi oma koti on usein kullan kallis. Vaikka matkustajakoti olisi vielä kalliimpi. Majapaikasta puuttuu monesti rakkaus, mutta kodissa ja usein muissakin rakenteissa on tunne ja eletyt vuodet vahvasti mukana. Se kaikki on, jos ei kallista, niin kallisarvoista vähintään. 

Kun aikoinaan jouduin lähtemään paikasta, jota pidin kotinani päätin, etten koskaan enää rakastu yhteenkään paikkaan. Vaan kaiken kannan loppuun saakka aina mukanani. Sattui, kun piti luopua yhteisöstä, jossa olin toivonut voivani viettää vanhuuteni. Mutta toisin kävi ja nykyinen kotini, Jokilaakso merikontteineen on tullut hyvin rakkaaksi. Samoin oli ja on yhä Katulähetyksen laita.

Elämässäni olen jonkun kerran ollut tilanteessa, milloin en ole päässyt edessä olevan muurin yli enkä läpi. On pitänyt luopua jostain tai etsiä kiertotie voidakseen tehdä sen minkä oikeaksi kokee.

Mutta mitä silloin jää Katulähetyksestä rakenteista luopumisen jälkeen jäljelle? Jää tärkein, se miksi yhdistys on olemassa. Ehkä on tullut aika etsiä vaihtoehto, jotta Katulähetystä tarvitsevat eivät joudu kärsimään. Ehkä on aika etsiä aivan uusi polku. 

Väärien valintojen asiantuntija * 148

Viimeisen viiden vuoden aikana minua on monesti pyydetty auttamaan Jyväskylän Katulähetystä, sillä se on edelleen monelle sydämenasia. Olin vastannut joka kerta, että "huonoin vaihtoehto on haluta nykyinen johto tai kalifi alas, jos ei ole mitään uutta tarjottavaa. Pitäisi olla jotain tilalle tai joku kalifiksi kalifin paikalle". 

Mutta parin viime vuoden aikana olen havainnut, että Katulähetys kaatuu tai jää pieneksi toimijaksi, jos isoa muutosta ei pystytä tekemään. Siispä kesällä sanoin pyytäjille, että lähden mukaan. Ensimmäiseksi soitin puheenjohtaja Arposuolle kysyäkseni, jos hän suostuisi tapaamaan entisen puheenjohtajan ja entisen toiminnanjohtajan eli minut ja yrittäisimme löytää yhdessä ratkaisun. Kun hän ei edes soittanut takaisin, ymmärsin hänen päättäneen pitää asemastaan sekä vallasta kiinni. Joko minusta oli tullut niin pieni, etten ollut enää tapaamisen arvoinen tai puheenjohtajasta oli tullut niin suuri, etten ollut enää tapaamisen arvoinen.

Sen jälkeen keräsimme hallitukseen ehdokkaiksi vuosikymmenten aikana hankitun osaamisen. Puheenjohtajan pestiin ehdokkaaksi suostui aiemminkin tehtävässä toiminut Sakari Pihlaja. Tarvittaessa olin itse valmis varapuheenjohtajaksi. Talkoisiin sekä hallitukseen oli lupautunut myös vankila- ja hoitokotityöstä vastannut työntekijä, samoin nuorisotyön, kuten kierrätys- ja kuntouttavan työtoiminnankin vetäjät ynnä tuetun asumisen osaajat. Hyvin monipuolisesti entistä johtoa vuosien varrelta.

Uskon yhä lujasti, kuten muutkin mukaan lupautuneet, että tästä vastuunkantajajoukosta olisivat löytyneet tarvittavat eväät nostaa Katulähetys entiselle paikalleen. Yksikään mainituista henkilöistä ei tullut edes valituksi hallitukseen.

Katulähetyksellä on kolme tuhoon vievää työkalua käytössään mitkä vauhdittavat syöksykierrettä. On lopetettu toimintamuotoja vankila-, hoitokoti- ja nuorisotyöstä lähtien. Käyttötaloutta on pönkitetty mittavalla kiinteistöjen ja muun omaisuuden myymisellä. Kun se ei ole aina mennyt kaupaksi, on sitä vastaan otettu lisää velkaa.

Joku voi ajatella "happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista" tai rannalle ruikuttamaan jääneen, vanhan miehen vuodatusta. Hyväksyn arvion, sillä siinä on osa totta. Ehkä eniten kirjoittamiseen kuitenkin vaikuttaa, että jäsenistön hylkäämä vaihtoehto ei tule näkymään missään historiikissa. 

Väärien valintojen asiantuntija * 147

Ensi yönä vaihtuu vuosi. Kun kello on 24.00, oletan vuoden olevan 2020 ja kun kello on 00.01 on vuosi 2021. Mutta kun kello on 00.00, kumpi vuosi silloin on vai eikö kumpikaan?

Vuoden kestävää kirjoitusmatkaani omaan elämääni on nyt takana 40 prosenttia. On ollut mukavaa vaeltaa ajassa eestaas, vaikka kipeitäkin hetkiä on ollut. Itseni lisäksi muihin liittyvät, eniten sydäntäni satuttaneet tapahtumat jätän kirjoittamatta tai ainakin tasoittelen, sillä varsinkaan läheisiäni en halua tietoisesti loukata.

Jos itselläni olisi taipumusta tai edes tarvetta syytellä muita elämäni valinnoista, voisin sanoa, että työsuhteeni Jyväskylän Katulähetyksessä maksoi minulle ensimmäisen avioliittoni ja työni Sininauhasäätiössä toisen avioliittoni.

Mutta ei se niin mene, sillä itse olen osaltani valintani tehnyt ja maannut kuten ja minne olen petini sijannut. Kannan taipaleeni loppuun saakka elämäni naisia sydämeni eri lokeroissa, mutta kannan siellä myös kahta työsuhdettani. Jotka olivat paljon enemmän kuin työ. Ne olivat yhdessä elämänkumppaneitteni kanssa koko elämäni sisältö yhteensä 30 vuoden ajan. Toki sijansa on myös pojallani Markolla.

Tottakai jokaisella on asiasta kuin asiasta omat näkemykset, kuten totuudetkin. Niin myös minulla ja voinkin kirjoittaa vain kuten itse matkani koen. Tärkeämpää minulle onkin kirjoittaminen kuin se kuka lukee tai lukeeko kukaan. Samalla tavalla tai edes samansuuntaisesti kokemaani ei myöskään ole missään kenenkään toisen teksteissä. 

Tämän päivän kirjoitusannostani kirjoitan hyvin raskain mielin. Mutta haluan tehdä sen niin kuten se on nyt, lähes uunituoreena painamassa sydäntäni kaksi yötä tapahtuneen jälkeen.

Juuri ennen kuin vuosi vaihtuu, oli katulähetystaipaleeni raskain etappi usean tunnin kokouksessa Jyväskylässä. Meitä oli 70-80 yhdistyksen jäsentä melkein kymmenessä eri huoneessa etäkokouksen muodossa valitsemassa uutta hallitusta pelastamaan yhdistystä syvältä suosta.

Eikä se hyvin mennyt. Varsinkin puheenjohtajien ja muiden hallituksen jäsenten valintojen osalta väki oli etukäteen puolensa valinnut. Kolmasosa, johon minäkin kuuluin, olimme tulleet tarjoamaan kokemukseen perustuvaa muutosta ja loput päättämään menon jatkumisesta käytännössä entisin voimin ja entiseen malliin. 

Keskiössä oli ja on edelleen yhdistyksen hallitusta vuosikaudet luotsannut puheenjohtaja. Ainakin viimeiset viisi vuotta on talouden syöksykierre sekä henkilökunnan pahoinvointi yhä kiihtynyt. Enkä usko, että Luoja tai salama on kenenkään, nyt valitun hallituksen jäsenen päähän iskenyt uutta, yhdistyksen pelastavaa valoa. Olisi tarvittu kokonaan uudet hallituksen jäsenet. 

Vaikka talouspäällikkö esitti 200 000 euroa miinusmerkkisen budjetin lisäevästyksellä, että ei suosittele sen hyväksymistä ja jatkoi kuilun täyttämisen lisäksi tarvittavan 150 000 euroa otettujen lisäluottojen maksamiseen, eivät jäsenistön silmät auenneet. Eivät auttaneet myöskään viranomaisten selvitykset henkilökunnan pahoinvoinnista. Eikä se, että moni itki sydäntä särkevästi kokouksessa.

Kun lähdin sen kertaisen murheeni laaksosta iltamyöhään ystävieni luokse yöksi pitkin pimeää Kankitietä, muistui mieleen presidentti Koiviston maininta lehdistöstä, joka oli hänen mukaansa välillä kuin sopulilauma. Ajattelin, että rinteeltä alas tuhoon ovat näköjään valmiit hyppäämään ihmisetkin, vaikka heillä, toisin kuin sopulilaumassa, olisi johtajakin.

Väärien valintojen asiantuntija * 146

Tessio Backan hankinta oli hyvin mielenkiintoinen operaatio. Alussa olimme ostamassa vain koulua pihapiireineen, mutta innostuin selvittämään mitä Laukaan kunnanhallitus tai -valtuusto oli päättänyt sen myynnistä. Selvisi, että jos kunta hyväksyy ostotarjouksen, on koulun ostajalla oikeus määrättyyn hintaan ostaa myös pellot rantaan saakka.

Tähän tartuin. Kuten mainitsin, Raha-automaattiyhdistys ihmetteli miksi he rahoittivat viljelyspeltojen ostoa. En voi sanoa, että pitkäaikainen kansanedustaja ja ministeri Mauri Pekkarinen vaikutti asiaan, mutta voin sanoa esitelleeni hankkeen hänelle ja että poliittiset suhteet olivat tekemäni katulähetystyön kannalta hyvin tärkeitä.

Kun istuin naapureiden kuulemistilaisuudessa Laukaassa, tuli viereeni istumaan mainitut pellot kunnalta vuokrannut maanviljelijä, joka sanoi: "Kuule poika, tiedätkö yhtään mihin olet ryhtymässä? Minä olen syntynyt näillä mailla ja yrittänyt vuosia ostaa näitä peltoja, mutta kunta ei myy niitä minulle. Ja nyt tulet sinä joukkoinesi tiedä mistä ja ostat minulle kuuluvat pellot."

Katsoin minua vanhempaa miestä silmiin: "Minä myös sinuttelen, sillä eikö niin ole tapana naapureiden tehdä, tulevienkin? Silloin kun sinä et ollut vielä edes vanhempiesi unelmissa, maat olivat siinä missä nytkin. Ja kun meistä kumpikaan ei ole enää kenenkään muistoissa, maat jäävät siihen missä ovat nytkin. Joten tuossa on käsi mieheltä, joka tulee naapuriksesi ja vanhenee kanssasi koko ajan, vaikkei koskaan sinua kiinni saakaan."

Jokin, ehkä vuosikymmeniä mieltä kaihertanut asia loksahti hänellä silloin kohdalleen. Tämä ikänsä suvun perintömaita viljellyt mies tarttui lujasti käteeni: "Kyllä me pärjätään." Kuukausia myöhemmin autoni sammui hänen maalaistalonsa pihaan eikä lähtenyt käyntiin ennen kuin hän antoi traktoristaan virtaa. Kun tästä kiitin, iski hän silmää ja sanoi: "Osta poika kunnon vehkeet, jos meinaat naapuriksi tulla."

Vaikka en suunnitelmiani Tessio Backan osalta pystynyt totetuttamaan, toimi siellä yhdistyksemme Itsenäistymiskeskus Tessio Backa. Se oli vankilasta vapautumista loiventava portti siviiliin, jonka pomona toimi Sakari Pihlaja. Työparina taisi olla ainakin Raimo Oksa. 

Väärien valintojen asiantuntija * 145

Joitakin aloittamiani projekteja jäi kesken Katulähetyksessä tai ne menivät toisin kuin olin ajatellut. Yksi sellainen oli Torikan koulun hankinta ympärillä olevine peltoineen. Maat ulottuivat Vatianjärveen saakka, joka oli osa Päijänteen ja Keiteleleen välistä vesireittiä.

Koulutoiminnan jälkeen rakennus toimi venäläisten kanavanrakentajien tukikohtana. Rapattu, kolmikerroksinen tiilirakennus oli ollut jo vuosia tyhjillään, kun kiinnitin siihen huomioni ensi kerran. Visio oli selvä. Veneilijöiden lisäksi ajatus oli tehdä caravanalue. Pelloilla aiemmin olleiden kasvihuoneiden jäljiltä paikalla oli muun muassa kunnallistekniikka valmiina. Kestopäällystetiekin oli pihaan asti. Tarkoitus oli luoda kuntouttavan työn paikkoja osaksi päihdeongelman ja syrjäytymisen estämistä. Tähän caravanalue oheistoimintoineen olisi antanut oivan ja monipuolisen mahdollisuuden. 

Hanke oli yksi Raha-automaattiyhdistyksen rahoittamista investoinneista. Mikä oli varmasti herättänyt keskustelujakin, sillä yksi Ray:n tarkastaja sanoi kerran: "Kaikkea sitä saa sinun kanssa Soini elämänsä aikana nähdä. Kuten, että pelifirma rahoittaa kunnan omistamien, paikalliselle maanviljelijälle vuokrattujen viljapeltojen ostoa. En tiedä miten te tämän teitte, mutta hieno suoritus joka tapauksesa ja me ollaan loppuun saakka mukana, kun on kerran kyytiin lähdetty."

Koulun historiaa penkoessani huomasin, että Torikka-sanan takaa löytyi Tessjöbacka ja paikka saikin meillä nimekseen Tessiobacka. Alkuperäisten suunnitelmien mukaista toimintaa siitä ei aikanani tullut. Mutta lukuisista myyntiyrityksistä huolimatta Katulähetys omistaa paikan edelleen, joten kuka tietää huomisesta. 

Väärien valintojen asiantuntija * 144

Jos ei maailma tule valmiiksi, niin ei sitä tule Jyväskylän Katulähetyskään. Tai ei tule ainakaan aikanani. Katulähetystyön juuren ovat ajassa ennen Suomen sotia, vaikka historiat eivät siitä paljonkaan kirjoita. Kerran tästä puhuin alusta saakka mukana olleiden kanssa Jyväskylässä ja he kertoivat: "Ennen sotia työ alkoi ja seurakunnan tiloissa tehtiin Katulähetyksen nimissä joulupaketteja rintamalle. Eiväthän miehet vielä sodassa olleet, mutta rintamilla he olivat". 

Tapasin alan pioneereja Arvid von Martensista lähtien, mutta myös jyväskyläläisiä. Eeva Kanniston, Erkki Kivirannan, Saimi Kokkosen, Röysköt, Aino Kurkimaan, Ilmari Kaskikallion ja niin edelleen. Erkin ollessa puheenjohtaja, katulähetysväki repesi kahteen joukkoon Jyväskylässä ensimmäisen kerran. Syynä taisi olla, kun seurakunta ei valinnut häntä kirkkoherraksi.

Katulähetystyössä Kiviranta ei tullut koskaan liian vanhaksi. Viimeisinä vuosina noudin hänet usein yhdistyksen kokouksiin. Monesti hän kuunteli tarkkaan, kun kerroin kokouksessa jostain uudesta hankkeestamme. Saatuaan selvitykseni Erkki nosti lähes aina kätensä ylös ja puheenvuoron saatuaan kysyi: "Kiitos Jorma, varmasti tärkeä ja tarpeellinen hanke, mutta onko meillä tälle tekijät?" Jatkoin selvitystäni, johon hän: "Oikein hyvä, siinä tapauksessa olen hankkeen takana". Kiviranta oli kaikkien rakastama hengellinen johtaja, joka veti mukaan monet uuden hankkeen empijätkin.

Monta työn pioneeria on jäänyt mieleen ympäri Suomea. Yksi oli Vaasan Katulähetyksen, niin ikään silloin minuun nähden seniori. Heidän tilausuudessaan pidin myös ensimmäisen hengellisen puheenvuoroni. Kerroin itsestäni, mutta ihmettelin myös miksi kokouksesta puuttui kokonaan kadun kansa. Tämän sanottuani mainitsemani vanha mies takapenkistä pyysi puheenvuoron: "Kuule poika. Kun minut ylennettiin tavallisesta ihmisestä syntiseksi ihmiseksi" ja niin edelleen.

Monilta valtakunnallisilta Katulähetyspäiviltä muistan myöhemmin hänen lämpimän kädenpuristuksensa. Siksi, että häneltä puuttui yksi sormi, jonka tunsin aina, kun tämä Luojan soturi tarttui käteeni.

Nyt vuoden vaihtuessa Jyväskylän Katulähetys on jälleen ainakin kahdessa eri leirissä ja edessä on yksi sen historian tärkeimmistä kokouksista. Se tulee määrittelemään valtakunnan merkittävimmän Katulähetyksen tulevaisuuden suuntaa. Pandemian keskellä aion matkata Keski-Suomeen, vaikka olin päättänyt, että aktiiviosallistumiseni päättyi, kun luovuin vetovastuusta. Joskus tuntuu oikealta muuttaa mieltään, jonka tein myös Sininauhan osalta.

Väärien valintojen asiantuntija * 143

Kristinuskon mukaan voisi ajatella, että kaikki oleellinen tehtiin kuuden ensimmäisen päivän aikana ja seitsemännen päivän Hän lepäsi. Kun pysähdyn ajattelemaan ihmisten tarvetta hallita kaikkea mahdollista vuosituhansia aikana ja vimmaa tappaa ventovieraitakin aina sotia myöten, lapset mukaan lukien, on aiheellista ajatella, että joku on mennyt ja menee yhä väärään suuntaan.

Tänä vuonna ihmiskunta sai jälleen kerran huomata pienuutensa, sillä saimme seuraksemme millimetrin kymmenestuhannesosan kokoisen Covid-19 eli coronaviruksen. Joka laittoi koko maailman polvilleen. Tänään ensimmäiset ihmiset saavat rokotteen. Voimme ehkä hieman huokaista ja alkaa odottamaan seuraavaa virusta tai tauteja, jotka osoittavat yhä uudelleen ja uudelleen kuinka mitättömiä olemme maailmankaikkeudessa.

Ehkä se onkin niin, että maailma ei tule koskaan valmiiksi. Eikä sen eteen pysty tekemään Yhdysvaltain presidentti sen enempää kuin Helsingin siltojen alla vanerimajaansa pitävä koditonkaan. Parhaimmillaankin näytämme pystyvän etsimään vain pakoteitä muille planeetoille. 

Kerran näin unen kahdesta miehestä. Toinen oli hyvin rikas ja toinen hyvin köyhä. Jolla ei ollut muuta kuin päällään resuiset vaatteet. Rikas mies ei ollut koskaan arvostanut köyhiä eikä ymmärtänyt heidän elämiään. Ne olivat hänelle vain hyödytöntä pohjasakkaa.

Unessa rikas mies oli laivanvarustaja Aristoteles Onassis, jonka tytär sanoi naistenlehden palstoilla, että kukaan ei ole itkenyt Cadillacissa enempää kuin hän. Hänellä ehkä oli kaikki, muttei kuitenkaan mitään. Isä Onassis, joka oli myöhemmin myös Jacqueline Kennedyn puoliso, oli sairastunut parantumattomasti. Unessa hänen vertaan yritettiin puhdistaa eläimen maksankin läpi kierrättämällä, mutta mitään ei ollut tehtävissä.

Yön hiljaisina hetkinä uneni koditon kulkuri kulki pitkin hiljaisen sairaalan käytäviä, pysähtyi viimein oven taakse ja astui sisään Onassiksen vuoteen viereen: "Et minua muista, mutta kuljit kerran ohitseni, kun kerjäsin kadulla rahaa ruokaan. Sinulla ei ollut antaa minulle edes yhtä kolikkoa. Mutta mitä antaisit nyt, jos voisit vaihtaa elämiä kanssani?" Tämän sanottuaan kulkuri käänsi selkänsä, laahusti pois ja jätti rikkaan miehen kuolinvuoteelleen. 

Väärien valintojen asiantuntija * 142

Seitsemäskymmenes joulu on vietetty. Ensimmäinen laatuaan yksin Jokilaakson Duokodissa. On aika palata takaisin vuosikymmenten taakse Kalliomäkeen, josta tuli perheelleni hyvin rakas. Kaikkiaan se oli puolimatkankoti 20 henkilölle. Kukkulamme oli myös äideille ja heidän lapsilleen turvasatama. Aikanani yksikään isä ei sen sijaan näitä palveluja tarvinnut.

Yhteisiä tiloja oli runsaasti ja omaa, yksityisyyttä jokaisella yhden huoneen verran. Se koski meitä tasavertaisesti. Myös vastuunkantajaperheitä, jotka olivat viime kädessä vastuussa kaikesta toiminnasta sisältöineen, kunnostuksineen, ylläpitoineen ja talouksineen. Tämän kaiken olen saattanut aiemmin mainitakin.

Silti ajatus oli, että kukin kantoi vastuuta siltä paikalta miltä pystyi ja tahtoi. Jos joku antoi Jesse hevoselle tai vapaille kaneille porkkanan aamuisin, muttei muuta, se riitti. Tosin yhteisön jäsenyyteen riitti vaikkei antanut niitäkään. 

Ehkä alati mukanani kulkeva näkymätön seuralainen, yksinäisyys on opettanut minulle elämästä eniten. Tiedän mitä on olla yksin ja tiedän mitä on olla yksinäinen. Eri asioita molemmat siis. Tiedän mitä on olla joukossa ja kaiken keskipisteenä, mutta kuitenkin yksin omassa yksinäisyydessään. Sillä ihminen haluaa kuulua joukkoon eikä luontaisesti tahdo olla yksin. Vaikka siihenkin oppii ja oppii sitä myös rakastamaan.

Maailmassa on lukematon määrä ihmisiä omissa asunnoissaan, joista ei ole koskaan tullut koteja. Joiden ainut seuralainen on yksinäisyys ja sen kyljessä kulkeva tarpeettomuus sekä hyödyttömyys. Ei löydy olemassa ololle merkitystä eikä viime kädessä oikeutustakaan. 

Vaikka ymmärrän, en silti ymmärrä tärkeintä. En pysty käsittämään miksi siskoni Irmeli ei jaksanut elää. Mutta vuosikymmenten surussani olen hänelle syvästi kiitollinen, sillä hänen valintansa toi Liisalle ja minulle rakastetun ja kaivatun perheenjäsenen. Ja vuosia myöhemmin myös lapsenlapsen. 

Elämäni juoksussa jokaisella valinnallani on ollut seurauksensa. Kun niitä aikani kääntelen, löydän väärinäkin pitämistäni valinnoista toisen puolen. Tai ainakin löydän niiden hinnan. Ilman valintojani ja menneisyyttäni ei Philippiineillä olisi Markon pikkuveljeä Little Jormaa. 

Elämisen oikeuden käsittäminen ja ennen kaikkea sisäistäminen oli Kalliomäen kodinomaisuuden ydin. Suljit kotisi oven sisä- tai ulkopuolelta, et koskaan ollut yksin. Koit olevasi osa jotain tärkeää sekä tarpeellista. Isoa perhettä ja sinulla oli oikeus kokea niin. Mutta sekään ei ollut vielä ydin. Vaan se, että koit mitä tahansa tai et mitään, elämäsi on sinulle annettu lahjaksi ja sinulla on oikeus myös vain olla. 

Väärien valintojen asiantuntija * 141

Tänään olisi isäni syntymäpäivä. Tai siis on, vaikka hän ei enää olekaan fyysisesti kanssani. Mutta sydämessäni Veino Ihanto elää yhtä kauan kuin minäkin. Joku onkin sanonut ihmisen elävän niin kauan kuin yksikin hänet muistaa. Kerran pysähdyin sitä ajattelemaan. Jouluna, kun kävin sytyttämässä kynttilöitä haudoille, joilla ei ollut kukaan käynyt ehkä vuosiin. Halusin muistaa heitä, vaikken tiennyt keitä muistin.

Isäni kuoleman jälkeen olen vasta ymmärtänyt kuinka paljon häntä ja äitiäni rakastin. Jollain sellaisella rakkaudella mitä en tiennyt olevan olemassakaan heidän eläessään. Sen myötä olen löytänyt monia poismenneitä takaisin sydämeeni uudelle paikalle. Siellä on jo kauan ollut myös siskoni Irmeli.

Vuodet ovat tuoneet elämääni lisäksi ihmisiä, jotka eivät halua tai eivät pysty olemaan kanssani missään tekemisissä. Mutta silti olen heidänkin mielissään ja sydämissään. Ehkä pimeääkin pimeämmässä sopessa, sadan lukon ja tammioven takana, joiden avaimet he uskovat ja toivovat kadottaneensa. Mutta silti olen siellä. Joskus kolkuttelenkin, vaikken olisi toivottukaan. 

Minussa on paljonkin, jos ei vialla niin outoa kuitenkin, koska olen kadottant oman, synkän kellarini. Ehkä sitä ei ole enää olemassakaan. Niin ainakin toivon. En löydä nimittäin ketään, en ristinsieluakaan kenen kanssa en haluaisi tai voisi olla tekemisissä. Sillä en tahdo käyttää vähäistä jäljellä olevaa aikaani kenenkään inhoamiseen enkä varsinkaan vihaamiseen. Sitä paitsi, kun en tiedä loppuuko mikään koskaan, voi olla, että joutuisin kohtaamaan joskus anteeksiantamattomuuteni. 

Joulu onkin hyvä aika itse kunkin inventaariolle, jolloin voi päivittää omat inhokkinsa ja suosikkinsa. Itsekin näen, jos olen päässyt jonkun listoille tai niiltä pois. Oma ranking on ollut jo vuosia lähes muuttumaton. Siellä ovat kaikki tuttuni. Joskus on joku piikkipaikalla, joskus joku toinen. Listaltani ei pääse eikä joudu kukaan pois, vaikka kuinka kovasti haluaisi pitää etäisyyttäkin. Mutta kun jättää vastaamatta esimerkiksi joulutervehdykseen, siirtyy pykälän alaspäin. Kunnes hänetkin jonkun ajan kuluttua mielessäni armahdan ja nostan takaisin omalle paikalleen. 

Väärien valintojen asiantuntija * 140

On jouluaattoaamu. Vuosia sitten kirjoittamani sekä sydämessäni kulkeneen rakkaus- ja joulutarinan myötä hyvää joulua.

Siiri Angervo oli suomalainen nainen. Ehkä kovin tavallinen, ehkä ei. Ainutlaatuinen kuitenkin. Kuten me kaikki. Hän oli jo vuosia, vuosikymmeniäkin elellyt yksin. Kantakaupungin alueella, Helsingissä, tarkemmin Kalliossa tai ehkä oikeammin Sörnäisissä. Sillä kuitenkaan ei ole suurtakaan merkitystä.

Yksinäinen Siiri Angervo ei kuitenkaan ollut. Ei oikeastaan koskaan. Yksin, muttei yksinäinen, näin hän oli usein todennut. Jo vuosia hän oli kulkenut omia reittejään ja tutuksi tulleita paikkoja, iltasella, aamusella ja milloin mitenkin. Keitti kahvia, teetä, välillä mehua ja osti rinkeleitä. Teki joskus leipiäkin, pakkasi ne reppuunsa ja lähti kierroksilleen. Tapaamaan laitapuolen kulkijoita, kuten hän itse asian ilmaisi.

Siiri piti sanasta laitapuolen kulkija, mutta hän ymmärsi sen toisin. Toisin kuin me muut. Hän oli jo Kekkosesta sanonut, että laitapuolen kulkija hänkin, samoin Koivisto ja Halonen sekä monet muut. Kuten Bill Gates ja Marilyn Monroekin, niin hän sanoi. Laidalla kulkivat hekin, tosin toisella kuin Arska, Tyyne ja monet muut. ”Ei ollut heistä kestään keskellä kulkijaksi, laitapuolen kulkijoita kaikki”, jatkoi Siiri. Ja oli oikeassa. Itseään piti keskitien kulkijana, tuiki tavallisena.

Monet miehet kadulla, myöhemmin myös yhä useammin naiset, tulivat Siirille tutuiksi ja rakkaiksi, kuten Siirikin heille. Erityisiä ovat kaikki, sanoi Siiri, mutta kohtaloksi koitui Kusti. Kusti piti majaansa varsinkin talvisin Verkkosaaressa, joskus roskiksessa, joskus merikontissa. Kesäsin hän viiletti pitkin stadia ja sanoi, että kengät ovat kulkurin koti. Silloin häntä ei aina löytänyt Siirikään, mutta talvisin kyllä. Tutusta roskiksesta, ilmanvaihtokanavan aukon edestä lämmittelemästä tai joskus yökahvila Kalkkersista. Kaikista kadun kansalle tutuista paikoista.

Usein Siiri sanoi kuumaa juomaa ja rinkeleitä tarjotessaan Kustille ja monille muille, että ehkä tuntuu sopimattomalta sanoa, mutta Taivaan Isä rakastaa kaikkia. Vaikka se ei varmasti jossain laatikossa, yksin yön hiljaisina, kylminä hetkinä siltä tunnu. Kotona Siiri ajatteli, että onkohan tämä sitä päihdehoivaa? Päätti, että ei, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Ajan saatossa vuosien satunnainen Kustin kohtaaminen oli muuttanut muotoaan, tullut säännöllisemmäksi. Ehkä mukaan oli tullut ystävyyttäkin tai jotain erityistä välittämistä tai luottamista puolin ja toisin.

Siiri ei ollut koskaan hävittänyt mitään miesvainajansa tavaroita, sillä ne olivat hänelle tärkeitä, täynnä tunnetta, muistoja ja rakkaita hetkiä. Joku ääni hänen sisällään oli kuitenkin koventanut äänenpainojaan. Usein hän huomasi pohtivansa, mitä oikein tekee miesvainajansa vanhoilla vaatteilla. Eräänä iltana Siiri Angervo rohkaisi mielensä, etsi Kustin ja sanoi: ”En pääse siitä eroon, että Taivaan Isä puhuu minulle. Tiedätkö, olet miesvainajani Taunon kanssa samankokoinen ja haluaisin antaa hänen vaatteitaan sinulle, jos mitenkään voisit ottaa niitä vastaan. Vuosiin ei ole kotonani käynyt yksikään mies, mutta nyt sinua pyytäisin. Kävisit luonani suihkussa, sovittaisit vaatteita ja keittäisin sinulle keiton. Tekisit minut ikionnelliseksi, sillä koen sen Isän tahdoksi.”

Kusti sanoi, että en tule, en tarvitse kenenkään armopaloja, enkä varsinkaan naiselta. Teenkin olen juonut vain mieliksesi, kun tänne asti nyssyköines aina kävelet. Itkien mieli täynnä murhetta Siiri meni kotiinsa ja uni ei tullut koko yönä. Mutta niin oli valvonut Kustikin. Mitä hän sillä lailla meni sanomaan? Ainoalle ihmiselle, joka hänestä oli pitkiin aikoihin välittänyt.

Sen verran Kusti oli vuosien saatossa aikansa kuluksi Siiriä seuraillut, jotta tiesi missä hän asui. Outo hiippailija, kuten alussa Siiriä mielessään nimitteli. Kun Siiri sitten astui raskain mielin päivällä kodistaan Kinaporinkadulla, oli Kusti kadulla ovipielessä vastassa.

Katse alaspainettuna sai sanottua: ”Anna anteeksi. Sen verran on vuosien saatossa tullut kolhuja kadulla ruumiiseen, mutta varsinkin sieluun ja mieleen, että on vaikea hyväksyä, jos joku pitää ihmisenä. Tottahan toki ottaisin vaatteet mielelläni, mutta että suihkuunkin. Oletkohan nyt ajatellut loppuun saakka, tällainen puliukko, tai ainakin melkein, sillä korvikkeita en ole juonut vuosiin? Että jotakin hyötyä on ollut halvasta viinastakin, sillä korvikkeiden juonti vie viimeisenkin palasen itsetunnosta. Kusellakaan ei voi käydä missä muut, kun haju on niin kauhea.”

Siihen katosi Siirin alakulo, kun he peräkanaa menivät portaita ylös kolmanteen kerrokseen. Siirin hyysäämisellä ei ollut rajaa ja Kusti tunsi olonsa kiusaantuneeksikin. Toisaalta hän koki olevansa kuin kuningas, kun sovitteli Tauno-vainaan paitaa, housuja ja palttoota päälleen ja kauhoi Siirin lihakeittoa urakalla vatsaansa.

Kun Kusti lähti matkoihinsa, koki Siiri sydämessään ennenkuulumattoman, Taivaan Isän sinne laittaman hyvän olon ja ajatteli, että onkohan tämä nyt sitten päihdehuoltoa? Ei, päätti Siiri, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Siirin luona käynnistä tuli Kustille tapa ja hän piti huolen, ettei koskaan mennyt sinne päihtyneenä. Toisaalta sen oli tehnyt Siirikin selväksi. Hänen kotiinsa ei ole asiaa silloin, kun on pullolla tullut käytyä.

Kerran heillä tuli puheeksi, kun Siiri oli aina torstai-iltaisin pois, niin missä mahtanet silloin olla, kysyi Kusti. ”Kun sinua ensi kerran kotiini pyysin, lupasin itselleni, etten uskonasioista paasaa.” Mielessään hän ajatteli, että välitän Kristuksen rakkautta teoillani ja Jumala hoitaa loput, jos hyväksi näkee.

Mutta nyt kerron, kun kysyit: "Kuten tiedät, en elä omassa varassa, vaan uskon kaikkivoipaan rakkauteen ja hyvyyteen, joka on tarkoitettu kaikille. Torstaisin käyn seurakunnassani, hengellisessä kodissani hoitamassa  sielua, johon sinäkin olet Kusti sanonut saaneesi elämänpolulla kolhun, kolhun perään. Ja jatkan, että kaiken uhalla jatkan, että vien sinut kirkkoon mukanani, jos rohkenet lähteä. Luulenpa hyvinkin, että tiesit missä käyn joka viikko ja halusit vaan kuulla sen." Kusti katsoi alta kulmien ja totesi, että alat tuntea minut liiankin hyvin, mutta mennään vaan ensi torstaina.

Iltasella Siiri vei Kustia Taivaan Isälle, kuten oli tehnyt vuosien ajan monen muunkin oman tiensä kulkijan kohdalla. Levollisin mielin Siiri kävi nukkumaan ja sydämen täytti rauha ja tyyneys. Siirin elämä oli mielestään hyvin, vaikka hän olikin jo jonkin aikaa torjunut sydämestään jotain outoa tyhjyyttä ja kaipausta. Ennen nukahtamistaan hän pohti hengelliseen tilaisuuteen menoa, että onkohan tämä sitä kristillisen päihdehoidon tarjoamista? Ja totesi, että ei, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Torstai koitti ja he astelivat kohti kirkkoa. Kusti istui Siirin viereen aivan ovensuuhun että varmasti pääsee lähtemään, jos ”jotkut vallat tai voimat” alkavat uhata. Toisaalta oli varmasti pahemmissakin paikoissa henki säilynyt. Nyt oli musiikkia, kahvia, lämpimiä puheita ja ihmisiä, joiden katseissa oli lämpöä ja välittämistä. Kusti otettiin vastaan kuin vanha ystävä ja hänen oli hyvä olla.

Tilaisuus päättyi ja Siiri astui Kustin kanssa pimenevään Helsingin yöhön. He astuivat Karhupuistoon ja istahtivat syksyiselle penkille. Rauha ympäröi heidät ja molempien oli ihmeen hyvä olla. Siinä Siiri kysyi, että uskotko, että Kristus on kuollut ristillä meidän molempien vuoksi. Kusti totesi, että kyllä hän on niin ehkä usein toivonut, mutta maailma on vaan vienyt ja vienyt ja että eihän se nyt tällaista, pahan piiskaamaa puliukkoa enää koske. Siiri tarttui Kustia ensi kerran kädestä, että kyllä vaan, taivas on sinuakin varten ja haluaisitko antaa koko elämäsi Hänelle. Siiri rukoili Kustin puolesta ja Kusti otti Vapahtajan vastaan, ei viiden tähden hoitokodissa vaan Taivaan Isän tuhansien tähtien hoitokodissa paljaan taivaan alla. Missä kaikki olemme tasa-arvoisia.

On jouluyö, joulupukki tallaa askelta toisen eteen tyhjän lahjasäkin kanssa takaisin kohti Korvatunturia. Aaton työt on tehty ja lapset saaneet sen mitä he tänään olivat odottaneet  enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Tuhannet tähdet tuikkivat taivaalla ja Vapahtaja on syntynyt.

Siiri ja Kusti istuvat Kinaporinkadun kodissa toisiaan vastapäätä, kynttilä tuo valoa elämään ja he ottavat toisiaan kädestä kiinni. Molemmat ovat saaneet toisiltaan lupauksen yhteisestä tulevaisuudesta. Ja kun yö koittaa, Siiri ajattelee itsekseen, että tämä ainakaan ei ole päihdetyötä vaan rakkautta ja painaa päänsä hellästi Kustin kainaloon.

Väärien valintojen asiantuntija * 139

Lapsuuden jouluihini kuului keittiömme ikkunan ääreen pystytetty joulukuusi, jonka aattona koristeli koko perhe ennen joulusaunaa. Viimeisenä isä kurkotti tähden latvaan, mikä kruunasi kaiken. Lahjat laitettiin kuusen alle, kynttilät loistivat lämmintä ja elävää valoa eikä kukaan ollut kuullutkaan sähkökynttilöistä.

Oma lukunsa oli kuusenkaatoon tarvittavan lupan hankkimen metsänomistajalta. Sitä isä kävi kysymässä näkäräispullon kanssa joka vuosi samalta isännältä. Vaikka kuusi haettiin milloin mistäkin metsästä.

Nykyään en katko kuusia enkä edes kukkia maljakkoon. En pidä kuolevien kasvien katsomisesta kotonani. Nykyinen joulun kuuseni Jokilaaksossa ei liene kaunis milloinkaan, mutta se elää vuodesta toiseen. Luulen, että kauemmin kuin minä. 

Yhtenä jouluna, kun olin kasvanut ehkä jo kouluikäiseksi sanoin isälle, että olen löytänyt kauniin kuusen ja haluaisin hakea sen itse. Isä tähän, jotta kyllähän se sopii, jos ajattelet olevasi jo niin iso poika. Ja jatkoi, mutta katso sitten, ettei kukaan näe.

Olin silloin niin ylpeä vaativan tehtäväni kanssa. Matkalla metsään Jeri-koiran kanssa ajattelin mitähän joulupuun kaatoluvat oikein mahtavat olla, kun pitää kuitenkin olla hakumatkalla näkymätön. 

Kun viimein pääsin paksussa lumihangessa perille vesurin kanssa, näin naapurin Harsusen sahaavat poikki kuustani. En meinannut mitenkään päästä asian yli ja kannoin Väiskiä sydämessäni synkin ajatuksin pitkät ajat. Koin maailman hyvin epäoikeudenmukaisena koska hän varasti joulupuuni. 

Harsusen lapset olivat kuitenkin hyviä kavereitani ja kävin joulun jälkeen katsomassa muun muassa heidän saamia lahjoja. Sekä silmäilin syrjäsilmin kateellisena Väinön varastamaa kuustani.

Monta vuosikymmentä myöhemmin isän valmistautuessa viimeiselle matkalleen Kiljavan sairaalassa, sanoi hän, että joulukuusten haut ovat vieläkin sopimatta Sjöblomin Valtan kanssa. Joten hoidatko asian ja näin olen tehnyt. 

Väärien valintojen asiantuntija * 138

Puolivuosisataa sitten ja kauemminkin kun olin lapsi, joulu oli aina valkoinen. Se oli maapallon syntyyn verrattava tosiasia Suomen lasten maailmassa. En muista kuin yhden jouluaattoaamun, jolloin maa oli vielä musta. Olin valmis kyseenalaistamaan kaiken muun siihen liittyvän, mutten sitä, että jouluun kuuluu lumi.

Kun aattoaamu oli taittumassa päivään, alkoi lumisade. Lunta tuli taivaan täydeltä iltaan saakka. Mieli oli täynnä iloa, sillä silloin tiesin, että joulupukki pääsee meillekin Petteri-poronsa ja rekensä kanssa. 

Lunta tuli vielä seuraavana yönäkin niin paljon, että aamulla oli hiihtokeli. Mutta pukin tuomien, uusien suksien kanssa pääseminen pihalle oli monen pyynnön takana. Lapsuuden kodissani ei helpolla menty ensimmäisenä joulupäivänä ulos leikkimään. Kun aikamme siskoni Irmelin kanssa kerjäsimme, saimme luvan jumalanpalveluksen jälkeen ulkoleikkeihin.

Jälkeenpäin olen ajatellut, että asiaan ei tainnut vaikuttaa niinkään perheemme käsitys kristinuskosta. Vaan, että ulkona ei ennen aaton jälkeisenä päivänä juuri ollut naapureidenkaan kakaroita. Meidän lapset ja naapurin kakarat, niin se oli. Sanonta oli enemmän syrjivä kuin mustalainen, neekeri tai valkolainen minulle koskaan.

Lumi oli silloin talvisin yhtä itsestään selvyys kuin nykyään eteläisessä Suomessa sen puute. Monet jouluni ovat olleet juuri lumen vuoksi erityisiä, josta osoituksena ovat lukuisat muistot. Niitä lienee enemmän kuin kaikista muista juhlapäivistä yhteensä.

Tästä joulusta erityisen tekee se, että iso osa minusta viettää virtuaalijoulua Filippiineillä, Olongapon kaupungin vuoren rinteellä. Siellä on Little Jorma äitinsä, sisarustensa ja monien muiden sukulaisten kanssa.

Kun heille olen viestitellyt jouluisia sanoja ja kuvia, on yksi toivomus ylitse muiden. He haluaisivat nähdä, kun kaikki on valkoista ja voisi koskettaa lunta. Pyysipä joku lapsi, että kun tulen seuraavan kerran, voisinko tuoda matkalaukussani tätä valkoista ihmettä pikkuisen. 

Väärien valintojen asiantuntija * 137

Tänään 21.12.2020 on maanantai ja talvipäivänseisaus. Päivä on meillä lyhimmillään. Helsingissä aurinko nousi kello 9.24 ja laskee 15.13. Rovaniemellä valoisa aika jää pariin tuntiin ja napapiirin pohjoispuolella aurinko ei nouse lainkaan.  Koska Tuusulan Jokilaaksossa ei ole lunta tai jäätä puroissa, joessa, lammissa, niityillä eikä metsissäkään, on paljon pimeää aikaa ja hämärää päivälläkin, kun taivaankin peittää paksu pilviverho.

Kirjoitan joulujeni mietteistä koko joulun. Seuranani virtuaalimaailma ja talviuniaan nukkuva luonto, jossa ollaan kyllä hereilläkin. Linnut, metsähiiret ja oravat sekä monet muut syövät kahden kattamani eläinten juhlapöydän antimia. Muutakin on toisin kuin lapsuudessani. Pajutkaan eivät enää tiedä mitä tekisivät. Vaan ovat sitä mieltä, että nyt taitaakin olla pajunkissojen aika. Ikään kuin olisi pääsiäinen.

Muutenkin juuri tämä joulu on suomalaisittain erityinen. Sillä Al-Holin leiriltä pääsi pois kaksi äitiä ja heidän kuusi lastaan. Mieleni iloitsee tapahtuneesta, mutta en voi olla vertaamatta tapahtumaa juhlan muuhun merkitykseen. Jolloin Marialle ei ollut tilaa kuin tallissa ja hänen vastasyntyneelle Pojalle vain eläinten syöttökaukalossa.

Olen aktiivinen sosiaalisen median käyttäjä ja seuraan monia keskusteluja, mutta myös osallistun niihin. Olen hämilläni monien kristittyinä itseään pitävien rakkauden riittämättömyydestä, anteeksiannosta puhumattakaan. Ei ole ensimmäinen kerta, kun olen pohtinut, miksi minulle ei ole jäänyt sydämeeni  tilaa tuomioille. Ehkä se vaan ei ole tehtäväni. 

Sieluun on silti sattunut huomata, rakkainakin pitämieni lähimmäisten rakkauden rajat ja päätepiste. Heidän sydämissä ei ole tilaa hairahtuneille äideille. Kuten ei ollut tuhlaajapojan veljelläkään isänsä lailla. Al-Holin äitien pesuveden mukana olisivat kirjaimellisesti saaneet mennä myös lapset. He ketkä ovat valmiit jättämään aavikon leirille suomalaiset lapset äiteineen, jättävät sinne osan Mariasta ja hänen Pojastaan. 

En tiedä minne anteeksiantamattomien sydämien haltijoiden viitat milloinkin osoittavat. Mutta sen tiedän, että oma suuntani oli olla Vapahtajani ja Pekka Haaviston kanssa hakemassa äitejä ja lapsia jouluksi kotiin. Ehkä heidän saama uusi mahdollisuus johdattaa jonkun jonain jouluna seimenkin äärelle. Tai ehkä yksi palaa kiittämään. Kaikille toivon joululahjaksi rakkautta, joka syrjäyttää vihan ja suvaitsemattomuuden.

Silti joulunakin on hyväksyttävä, että aina ei tule kuulluksi haluamallaan tavalla. Toivoin ja huokailinkin, että Trump viime hetken teloitusten sijaan olisi antanut kuolemaan tuomituillekin mahdollisuuden elää. 

Väärien valintojen asiantuntija * 136

Elämässäni oli vaihe, jolloin tulin joulujuhlista jaloin ja pikkujouluista kontaten. Ja viimein molemmista nelinkontin. Kunnes opin elämään elämääni aidosti ilman kemiallisia aineita. Juuri sellaisena kuin se on jonnekin kirjoitettu ennen kuin ensimmäinenkään päiväni oli tullut. 

Joulu on aina juhlista eniten liikuttanut tunteitani. Lapsen iloa ja aikuisena sen lisäksi usein haikeutta. En tiedä miksi niin monesti koen olevani jouluna aivan yksin elämäni kanssa. Ikään kuin kaipaisin jotain tai jonnekin. 

Aikoinaan olin lapsille, aikuisille ja vanhuksille joulupukki. Varsinkin lasten ilo oli tarttuvaa, kuten vanhustenkin, sillä niissä oli jotain hyvin samanlaista. Mutta silloinkin naamarin takana itkin välillä sieluni yksinäisyyttä.

Olen hyvin kiitollinen vanhemmilleni, että he antoivat jouluuni joulupukin ja myös sallivat uskon siihen. Mutta äitini antoi minulle uskon myös Vapahtajaan. Molemmat ovat säilyneet elämässäni koko ajan enemmän tai vähemmän mysteereinä. En voikaan sanovani tuntevani heitä. Olen kuin Pietari, joka sanoi, etten tunne koko miestä. 

Kumpaakaan en silti ole pitänyt satuna enkä edes taruolentona, vaikka aika tai ihmiset niitä muokkaavatkin. Tänään joulupukki on minulle Pyhä Nikolaus. Molempia on minulle kaupattu hyvän tuojina. Mutta on niillä erojakin ollut. Joulupukki toi joulumieltä ja lahjoja, muttei koskaan risukimppua, jolla vanhempani minua pelottelivat. Saadakseen villiyttäni edes jouluksi hieman kuriin.

Sen sijaan joulun Lapsi on ollut minulle portti rajan taakse. Siellä uskon tapaavani rakkaani, jotka ovat menneet sateenkaaren tuolle puolen ennen minua. Ihmiset, jotka pitävät itseään tuonpuoleisen lähettiläinä, ovat yrittäneet horjuttaa uskoani laittaen vaellukselleni vaatimuksia, paksuja rautaovia ja piikkilankoja.

Heidän ansiostaan olen menettänyt uskoni viestintuojiin ja sen myötä myös ikuiseen pimeyteen. Siitä on seurannut, että olen antanut vain lisää syitä kivittämiseen. Enää en ole uskomaton, vaan harhassa eläjä ja vääräuskoinen. 

Väärien valintojen asiantuntija * 135

Ensin elin tunteella ja join vuodesta toiseen, koska en pärjännyt itseni kanssa. Lopetin juomisen vuosikymmeniä sitten ja elin aikani järki ensin, tunne sitten, jos sille jäi tilaa ja siinä oli järkeä. Mutta opin mitä halusin. Loppuelämän elän tunne ensin ja järki sitten, jos sille jää tilaa. Itken nykyisin paljon ja iloitsen paljon. Mutta eihän siinä ole mitään järkeä. Nykyisin pidän siis järjettömyydestä, mutten tunteettomuudesta.

Joskus ja itse asiassa aika useinkin pohdin ihmisten erilaisuutta. Äitini yritti olla sovussa kaikkien kanssa. Hän voi silmin nähden pahoin, jos välit eivät olleet kunnossa jonkun kanssa. Vastaavasti isäni hallitsi vihanpidon äitiä paremmin ja välit olivat solmussa aina jonkun kanssa. Huonoja välejään hän saattoi viedä hautaan mukanaan. Tai sitten antoi ja pyysi lähtiessään kaikilta anteeksi. Oli kummin hyvänsä, ymmärrän häntä tänään, sillä ehkä rintamalla oli kyettävä vihaamaan pystyäkseen tappamaan ventovieraita. 

Siviilissä isällä oli vihanpidon kohteena milloin naapuri, milloin työtoveri, milloin sukulainen tai vaikkapa Karjalan evakko. Kun olin lapsi, huomasin jo silloin isäni kärsivät tästä. Mutta luulin, että näin pitää olla ja se kuuluu etenkin aikuisten elämään. Iän myötä opin ymmärtämään, että se ei ole hyväksi kenellekään, ei varsinkaan itselle. Vaan viha myrkyttää mielen, jota jakaa huomaamattaan olettaen oman olon siitä paranevan.

Välillä pohdin onko tämä kaikki geeneissä, sosiaalista perimää, opittu tapa vai jotakin aivan muuta. Ehkä eniten suren, kun aikuiset siirtävät pahoinvointiaan ja sen tunnetta lapsiensa taakaksi. Onkin nurinkurista ajatella kasvattajien viisautta riidoissa lasten kesken. Jos sopua ei löydy, vanhemmat pakottavat pyytämään anteeksi.

Mistä löytyisi se mahti, joka pakottaisi aikuiset tekemään keskenään samoin ja sopimaan asiat? Entä miksi joku vihaa ja joku toinen ei? Itse en hevin edes tunne vihaa. Joten olenko saanut äidiltäni yhden ainutlaatuisen avaimen onnen oveen? 

Ehkä se mitä sanoin kätkee vastauksen miksi minuun sattuu, kun joku hyvinkin läheinen ei halua olla kanssani missään tekemisissä. Vaikka Little Jorma ei ole kuin kaksi kuukautta vanha, tiedän yhden asian mitä en tule hänelle koskaan opettamaan. En halua hänen oppivan vihaamaan ketään enkä mitään. Ei isoveljeään Suomessa, ei sisaruksiaan Filippiineillä eikä ketään muitakaan.

Haluan hänen oppivan, että jos hän joskus kokee vihaavansa jotain, hän ymmärtäisi laittaa tunteen hetkeksi sivuraiteelle. Ja päättää siinä hetkessä järjellään, ettei tahdo vihata vaan rakastaa. Silloin hän on oppinut ja ennen kaikkea sisäistänyt minne suuntaan olisi hyvä järjellä joskus suunnata tunteitaan. Anteeksiantamattomasta sydämen asenteesta kärsii koko sielu. Sen myötä katoaa onnellisuus omasta ja läheisten elämästä.