Väärien valintojen asiantuntija * 47

Ehkä näkyvimmän jälkeni yhteiskuntaan olen jättänyt juomisen lisäksi päihdetyössä ja kunnallispolitiikassa. Mukana olenkin ollut Vihreissä jo ennen puoluetta, joita taisi olla alkuvaiheessa peräti kolme. Oli linkolalaisia, paloheimolaisia, ekovihreitä sekä Vihreää liittoa. Joka syntyi koska Eero Paloheimo ehti luoda omaan käyttöönsä Vihreät rp:n.

Aikoinaan syyskoleassa Oulussa, helluntaiseurakunnalta vuokratussa teltassa päätettiin perustetaanko puolue vai ei. Enemmistö oli sitä mieltä, että ei ja vähemmistö ilmoitti olevan aivan sama mitä päätetään, sillä meitä on riittävästi perustamaan puolue. Niin syntyi Vihreä liitto, nykyinen Vihreät.

Puolueen synty karkoitti osan kaikkein aatteellisimmista ja puhtaimmista. Se oli menetys monille. Nykyisin olemmekin enemmän tai vähemmän hienohelmoja, kun katson mustista autoista nousevia, vihreitä ministereitä. Että kuinka moni heistä tulisi yöksi Ouluun tai edes Rastilan leirintäalueelle pikku pakkaseen telttoihin nukkumaan ja päiväksi vastustamaan tai perustamaan puoluetta.

Alkutaipaleella kanssani valtakunnan vaaleissa vihreiden ehdokkaana Keski-Suomessa oli muun muassa Timo Harakka vaalipiirrustuksineen. Sekä Ville Komsi, josta iltapäivälehti julkaisi eduskuntatalon isosta salista kuvan. Siinä kansanedustajamme nukkui kesken istunnon. Otos oli hänellä yhdessä vaalimainoksessa myöhemmin. Ja alla teksti: "Ville valvoo etujasi." Ei tullut miehestä enää kansanedustajaa saati ministeriä, mutta Harakasta tuli. Demarina.

En juuri ole elvistellyt liikkumisesteettömyyden parissa puuhasteluistani, mutta olin aikoinaan esimerkiksi kartoittamassa Jyväskylän katujen ja vähän sisätilojenkin liikkumisrajoitteita. Koko kesän, syksyn ja talvenkin kestänyt mielenkiintoinen projekti.

Tekemisen lomassa, syksyisenä päivänä Hannikaisenkadulla huomasimme Jyväsjärvessä ihmisen, joka jo vaipui välillä pinnan alle kädet levällään maaten. Riisuin puoliksi juosten päällysvaatteeni ja hyppäsin järveen. Sain miehen kylmästä vedestä rantaan ja samassa saapuivat paikalle poliisitkin autoineen. Ja veivät asemalle maijallaan meidät molemmat. Elävästi on mieleeni syöpynyt miehen surulliset, vettä valuvat kasvot, kun hän katsoi minua ja sanoi: "Olisit antanut hukkua."

Väärien valintojen asiantuntija * 46

Kynnysläisyys toi mukanaan tuttuja, kavereita, ystäviä ja ensimmäisen vaimonikin. Sama jengi on opettanut eniten minua nauramaan itselleni ja hyväksymään asioita sellaisina kuin ne ovat. Se puolestaan on kertonut minulle täydellisyydestä jotain ainutlaatuista.

Siitä porukasta on tämän kirjan kielenkorjaajakin, jota ehdottomasti tarvitsen. Hän on Tiina Hokkanen, myöhemmin Hokkanen-Oja, jonka olen tuntenut kauan.

Minulle hän on hyvällä suomenkielellä, loistavalla huumorilla ja huumorintajulla varustettu "nuori kapinallinen". Jonka sivuilla lukee: "Jos sinulla on pienikin mahdollisuus kapinointiin, käytä se". Niin vanhoiksi emme tule koskaan, että Tiina muuksi muuttuisi.

Suomenkielellä on mukava leikkiä. Kun toisen vaimoni ja poikani vaimon etunimi on Päivi, pärjäsin kauan viisaudella "päivien päästä löysin viimein totuuden". Kun Kari Oja meni naimisiin, tuli Tiinasta Hokkanen-Oja. Ja minä ajattelin, että mukavaa. Varmaan mukavampaa kuin joutua "ojasta allikkoon".

Liisa, Tiina, Kari ja minä olimme kerran yhtä matkaa äänestämässä. Ja ovisuussa vasemmalla istui kaksi tyyppiä, joiden yläpuolella oli kyltit. Toisessa luki "Vammaisten vaalikeräys" ja pienemmässä alla "keräyspiste". Se pysäytti meidät. Varsinkin Tiinan.

"Terve, näytätte keräävän vammaisia, mutta onko teillä myös vaihtomahdollisuutta? Kun minulla on tässä vieressä tämä oma Kari, joka välillä äityy hankalaksi, niin voisiko häntä vaihtaa pisteessänne? Aluksi vaikka määräajaksi?" Se oli loistava juttu, jolle vaalivirkailijatkaan eivät uskaltaneet nauraa.

Samaan kynnysheimoon kuuluivat Maija ja Kalle Könkkölä. Kynnyksen pikkujouluissa Maija kertoi tarinan köyryselän ja sokean tapaamisesta. Köyryselkä ajatteli viisastella sokealle ja sanoi: "Mennäänkö asemalle katsomaan junia?" Tähän näkönsä menettänyt, että "mennään vaan, mutta mennään selkä suorana."

Väärien valintojen asiantuntija * 45

Rakkaus Liisaan toi elämääni monta mukavaa ihmistä. Osa heistä kuului samaan heimoon, johon minua ei noin vaan kelpuutettu. Se oli hyvä oppitunti itselleni, sillä huomasin, että itse kunkin lienee vaikea nähdä oman vajavaisuuden yli muiden puutteita tai erityisominaisuuksia tasavertaisina.

Aikoinaan lähdin nimittäin mukaan puoluepolitiikkaan ja Kynnys ry tuki omia ehdokkaitaan hieman taloudellisestikin. Olin kelvannut jäseneksi vuosikaudet, mutta että minut olisi kelpuutettu niin sanotusti vammaisehdokkaaksi alkoholismini kanssa, ei ollut läpihuutojuttu.

Eikä itselleni rahajuttu, vaan periaatekysymys. Alkoholisti kuuluu 10 % suomalaiseen aikuisväestönosaan, joten eräänkin kerran olen saanut kokea, etten ole kuin muut. Enkä kyllä itsetunnon eheytymisen tielle päästyäni ole sitä halunnutkaan.

Mutta kuitenkin kirpaisi, kun en ollut kelvata vaivoineni kynnysläisten joukkoon. En tiedä kuinka moni Kynnyksen vaalirahoja Isolla kirkolla, siis Helsingissä jakaessaan edes pohti koko asiaa. Vai pääsinkö lopulta joukkoon säälistä, myötätunnosta, riitaa välttääkseen tai siksi, että Liisa käytti pyörätuolia.

Itselleni on riittänyt, että olen saanut kantaa jokaista elämäni osa-aluetta ilman päihteitä 40 vuotta. Sekään ei ole ollut tärkeää onko alkoholismi sairaus, synti, omien tai muiden syntien seurausta tai jotakin aivan muuta.

Alkoholismi on loistava opintie, jonka kanssa pärjää erinomaisesti niin kauan kun ei juo. Joskin niin sanotusti maaliin kuivin jaloin päässeiden onnistumisprosenti on kadun koulussa paljon pienempi kuin vaikkapa yliopiston opiskelijoilla. Kantakuppilassani Jyväskylän yliopiston vieressä sain kylläkin huomata, että ei sieltäkään aina kuivin jaloin selvitä. Jos selvitään lainkaan.

Mutta oppilaitokset eivät ole koskaan istuneet rauhattomaan sieluuni. Kun olin 11-vuotias, lupasivat vanhempani minulle, että saa syödä niin monta tötteröjäätelöä kirkonkylän kioskilla kuin kerralla pystyn, jos pääsen Tuusulan yhteiskouluun. En muista montako söin, mutta tällä lahjonnalla minä sinne menin. Viisi vuotta myöhemmin pohdin kuinka pääsen väärän valintani taakasta eroon, kun oppivelvollisuusikä tulee täyteen eikä yhteiskunta voi minua sinne enää pakottaa.

Mutta kuinka uhmata isää ja hänen mukanaan töistä kotiin tuomaa armeijan kuria. Pelastuksen toi Spedevisio ja Pertti Pasanen. Joka sanoi ohjelmassa, että ne käyvät koulua, jotka eivat muuten pärjää. Näillä eväillä uhmasin isää maaliin saakka ja lopetin koulun oppimatta siellä käytännössä juuri mitään itselleni hyödyllistä.

Väärien valintojen asiantuntija * 44

Liisan äiti oli sairaalassa loppuvuodet eikä hän käynyt kotonaan kertakaan aikanani. Itse sen sijaan kävin hänen luonaan Kyllön terveysaseman vuodeosastolla joka päivä. Usein Liisan kanssa, mutta vielä useammin yksin.

Liisa antoi päivittäin bussirahan tarkoitukseen, mutten minä sinne linja-autolla kulkenut vaan jalan. Ja rahoilla ostin ison tuopillisen olutta kantakuppilassani. Voi hyvinkin olla, jos ei olisi ollut kaljaksi muutettavaa matkarahaa, ei olisi tullut käytyäkään niin usein. Niin tai näin, pidin Liisan Elli-äidistä paljon.

Itsestäni sukupolvi taaksepäin, olivat tavat ja lasten kanssa puhumisen aiheet toista kuin nykyisin. Kuin eilisen muistan Liisan kertoneen ensimmäisistä kuukautisistaan, joista hän ei tiennyt mitään. Kysyttyään viimein peloissaan äidiltään verenvuodosta, vastasi hän "niin kuuluukin". Ja jatkokysymykseen kauanko tätä kestää oli vastaus "ainakin seuraavat 20 vuotta". Siinä kaikki siitä asiasta, kertoi Liisa minulle.

Eikä toisen, mieltä askarruttaneen kysymyksen kanssa ollut sen helpompaa. Liisan isä oli kuollut Liisan ollessa pieni, joten muistoja ei juuri ollut. Kerran hän kysyi äidiltään, että rakastitko sinä isääni? Johon äiti: "Ei meillä puhuttu rakkaudesta, meillä tehtiin töitä." Ja siinä kaikki äidin kanssa puhutusta rakkaudesta.

Kerran kesällä lähdimme Puumalaan, jossa Liisan isä oli toiminut pappina, josko joku osaisi kertoa jotain. Ja kun olin mukana, pysähdyimme kysäisemään asiaa meikäläisen oloiselta hepulta kylän raitilla. Hän sanoikin oitis, että kyllähän minä nyt Empun muistan. Kun kolehti oli kerätty, sanotaan hänen heittäneen sen ilmaan saatesanoilla: "Isä, kaikki mikä jää ylös on sinun ja kaikki mikä tulee alas on minun." Ei kyselty sitten muiltakaan enempää, vaan ajeltiin takaisin kotiin.

Väärien valintojen asiantuntija * 43

Olen tehnyt paluuta aikamatkallani takaisin Jyväskylään jonkun päivän ja tänään sen teen.

Päihteetöntä elämää ja orastavaa raittiutta oli takana puolitoista vuotta ja oli yllätyksen aika. Varasin Vesalan Riihikirkon ja papin, joka saattoi olla Heinolan Antti. Sekä kerroin Liisalle, että nyt olisi meidän kahden juhlan paikka. Lupasit puolisokseni, kun maistissa sinua kolme vuotta sitten kosin, jos ja kun lopetan juomisen. Nyt on näytöt annettu eikä se tästä kummene, joten miten on, paikka sekä pappi ovat varatut?

Niin me menimme naimisiin ja häämatkalle laivalla Ruotsiin, Puolaan tai Saksaan, en muista enää. Kirkossa oli papin lisäksi ainoastaan kaksi  todistajaa. Toinen oli seurakunnan erityisnuorisotyöntekijä Pekka Turtiainen ja toista en muista. Saattoi olla kanttori.

Oli hieno asia, että ehdin oppia tuntemaan myös Liisan äidin. Muistan, kun kysyin myös häneltä sairaalan vuoteella pikku maistissa, että hyväksyykö hän minut Liisan puolisoksi. Elli vastasi: "En nyt, mutta ehkä joskus". Nyt ajattelin, että samat näytöt riittävät hänellekin.

Kun palasimme häämatkalta, soi puhelin ja langan päässä oli Liisan Elsa-täti. Joka sanoi heti muitta mutkitta, että on sitten menty naimisiin. Mutta kutsuja ei näkynyt eikä meillä ole ollut suvussa tapana näin tehdä.

Vastasin hänelle, kuten olimme Liisan kanssa asian kokeneet. Osa omasta suvustani ja kavereistani nimittäin ajatteli ja joku sanoikin, että miten sinä vammaisen vaimon otit? Olisithan sinä terveenkin saanut tai maksaako se sinulle? Se loukkasi. Ja vastaavat Liisan läheiset sanoivat, että sellainen juoppo, juo vaan rahasi. Se ei loukannut.

"Elsa hyvä. Kun emme Liisan kanssa kyenneet varmuudella valikoimaan niitä, jotka olisivat vilpittömästi tulleet juhlimaan naimisiin menoamme, emme kutsuneet ketään."

Liisa, ehkä pyörätuolin käytöstä johtuen oli Haapamäen kylän, Haapamäen talon tyttären tyttärenä suvun yhteinen holhokki, jonka parhaan tiesi suku, muttei Liisa itse milloinkaan. Yhden ainoan Elsa-tädin puhelun ansiosta muuttui kaikkien suhtautuminen meihin. Hänestä tuli tasavertainen muiden kanssa. Ehkä minustakin. 

Väärien valintojen asiantuntija * 42

Siinä sitten tuumattiin. Keväisessä metsässä, että mikä avuksi. Lankinen kaljapullo suussa ja anastuksen kohteeksi joutunut mies kannon nokassa.

Oli neuvoteltava ja tarjosin apuani: "Kun sinulla monien taitojesi joukossa ei liene koirien kielellä puhumisen armolahjaa, niin teen Moonlightin puolesta sovintoehdotuksen. Matkassasi näyttää kaljakassin kupeessa olevan paahtokylkipussikin. Joten puraise lihat yhden kylkiluun ympäriltä ja tarjoa luuta Lankiselle sovinnon eleenä ja vaihtokauppana." Sen ilmeestä näin heti ehdotuksen olevan loistavan ja sopivan hänelle. Ja niin mies sai oluensa, koira luun ja matka jatkui.

Kotona selitin sille, jotta saattaa hyvinkin olla, että koira ja isäntä alkavat ajan myötä muistuttamaan toisiaan. Nimittäin nyt ollaan varkaita molemmat.

Tosin kiinni en tainnut jäädä kuin kerran myymälävarkaudesta. Kun varastin Monille talutushihnan Hyrylän Ahomaalta. Siitäkin kärysin vasta jälkeenpäin, kun poliisi soitti kotiini. Että nyt olisi vielä hyvä mahdollisuus mennä vapaaehtoisesti selvittämään soppa kauppaan tai myöhemmin vähemmän vapaaehtoisesti Keravan poliisilaitokselle. En mennyt, joten virkavalta haki kotoa. Kun ei ollut rahaa eikä kukaan ottanut kyytiin, kävelin 10 kilometrin matkan takaisin. Ja sakot päälle. Lankiselle sanoin, että sinulla on ison vaivan lisäksi Suomen kallein talutushihna.

Juodessani minulla oli enemmän kavereita kuin nykyisin. Yksi oli Kaj Seliverstov. Yhtenä aamuna Kaiski ilmestyi kotiini kohmeloisena, jonka jälkeiset tapahtumat tekivät Lankisesta legendan. No, krapula oli minullakin ja herjaa heittääkseni puhuin Monille, joka kuunteli pää puolelta toiselle keikkuen. Että näet tilanteen, etkö voisi jotenkin hoidella apuja?

Jossain vaiheessa se kopsutteli portaita alas, vapaa koira kun oli. Ja palasi ehkä tunnin kuluttua korkkaamaton Koskenkorvapullo suussaan. Koskaan ei selvinnyt mistä se sen nyysi tai löysi. Mutta Kaiskin levittämänä tarina levisi ja vieläkin, lähes puolen vuosisadan jälkeen joku siitä minulle mainitsee.

Yksi niistä on hänen pikkuveljensä Teppo. Kohta kuusikymppinen, hieno mies hänkin, joka sanoo menettäneensä vuokseni uskonsa joulupukkiin. Olin nimittäin heidän kotonaan kerran siinä tehtävässä. Lahjojen jaon jälkeen istuin isä-Leksan kanssa tuvassa ja hän tarjosi ryyppyä. Juuri kun olin nostanut naamarin kasvoiltani ja pullon huulilleni, ryntäsi Teppo keittiöön.

Joskus olen ajatellut, että vaikka tekee väärän valinnan, saattaa kohtalo puuttua peliin. Kaiski nimittäin liukeni vuosia myöhemmin Ruotsiin. Yhteyttä pidimme silloin tällöin. Olimme sopineet, että seuraavien korvausten napsahtaessa postiin, lähden hänen luokseen. Korvauspäivä tuli ja samana päivänä viesti naapurimaasta. Joku nainen oli puukottanut ystäväni kuoliaaksi. 

Väärien valintojen asiantuntija * 41

Kosteiden vuosien parhaat kaverini Korpintiellä olivat Harsusen Alpo ja Maarasen Pekka, joka asuikin aikansa synnyinkodissani. Sillä kerran yöllä, kovalla talvipakkasella kotiin tullessani huomasin, että Maarasten saunassa paloi valo. Menin katsomaan ja Pekkahan siellä piti tulta kiukaan alla. Ja kertoi kyyneleet silmissä olevansa niin pahasuinen päissään, etteivät vanhemmat päästä enää sisään.

Minä hänelle, naapurilleni ja lapsuuden parhaalle kaverille, että entinen asuntoni on tyhjillään. Jos tahdot voit muuttaa sinne. Eihän se kummoinen ole, mutta saunaa parempi kuitenkin. Maksat jotain, jos voit ja haluat, mutta olet ystäväni. Opetit aikoinaan imppaamaan tinneriäkin.

Ja sinne Pekka muutti. Jossain mutkassa hänen vanhempansa sanoivat taustat ja poikansa tavat tietäen minulle, että sinulla on Jorma hyvä sydän. Ja jotkut kylän raakkujat totesivat taustoja tietämättä, että on se ahnekin tuo Soini. Tuommoisen, lähes asumiskelvottoman pienen huoneen kehtasi vuokrata Pekalle.

Kun Pekka myöhemmin parantumattomasti sairaana, osin muistinsa menettäneenä asui terveyskeskuksessa, hän lähti sieltä usein omille teilleen ilman huolta huomisesta. Ja juuttui milloin minnekin kaljarinkiin osaamatta takaisin. Kerran liimasin hänen takkinsa selkämykseen tekstin: "Olen Pekka ja asun terveyskeskuksessa, palauttakaa minut sinne, jos olen kadottanut itseni." Kai ihmisillä oli hauskaakin sitä lukiessaan, mutta aina joku toi Pekan hänen viimeiseen kotiinsa. Ilman selkätekstiä hän olisi viettänyt aikansa lukkojen takana.

Alpon ja Pekan kanssa emme hakeneet oluitamme Uiton kaupasta vaan Perä-Hyrylän Elannosta. Amer-Tupakkaa eli Bostonia vastapäätä. Taas kerran kävelimme sinne metsän läpi mukana Moni-koira, kuten aina. Paras ja luotettavin ystäväni.

Matkalla pysähdyimme vaihtamaan sanasen ja parikin kannoilla istuvien, jo oluensa hakeneiden alan miesten kanssa. Kun viimein olimme Elannon pihalla, huomasin koiran jääneen jonnekin. Ei se huoli ollut, sillä Lankinen oli oppinut kulkemaan omin nokkineen tai kuonoineen. Tultuamme kaupasta, se jo istuikin portailla avaamaton kaljapullo suussaan.

Takaisin kuljimme samaa reittiä. Yksi menomatkalla tapaamistamme kaljaveikosta sanoi, edelleen kannolla istuen, että koirasi laittoi kuonon muovikassiin ja nyysi yhden kaljan ja juoksi peräänne. Että kuka sen maksaa? Sinä vai koira?

Väärien valintojen asiantuntija * 40

Minulla on aina ollut koira. Vanhempieni, oma tai kimppakoira. Kuten osaomistuskoira Niilo. Se tai hän on ensimmäinen rotujen koirani tai koiramme. Jonka isä oli jackrusselinterrieri ja äiti tuhannen tarinan tyttö Tallinnan kadulta.

Lapsena nukuin usein saksanpaimenkoiramme kopissa. Mutta eniten tarinoita on ehkä kosteiden vuosieni kolmevärisestä cockerspanielista Moonlightista alias Monista. Joka sai myös lempinimen Lankinen. Hymyn legendaarisen toimittajan Veikko Ennalan kissan mukaan. Veikko muuten teetti vaimonsa hautajaisjärjestelyiden yhteydessä itselleenkin muistokiven. Siinä lukee: "VEIKKO ENNALA, ELI JA KUOLI. Mies on haudattu Tampereelle. Kuolin- ja syntymäajat ovat ykstyisasioita, sanoi hän eläessään. Kissasta en enempää tiedä.

Hyrylässä oli Heikkilän kauppa, josta tuli myöhemmin Ritva Uitto. Tuusulan yhteiskoulua vastapäätä, pienen puutalon alakerrassa. Joka avasi ovensa varttia vaille yhdeksän, jotta kouluun menevät ehtivät ostaa karkkinsa sekä peruna- ja mitkä lie lastunsa.

Keskiolutta sai myydä vasta tasalta, mutta jos oli Ritvan kanssa väleissä, sai sitäkin varttia vaille. Neljännestuntiin mahtui laillani juoneelle monta ikuisuutta. Joten varsinkin kesäisin meitä kerääntyi aamuisin pieni ryyppykööri oven taakse. Sekä Moni-koirani. Vieressä oli Lemmelän ja Valon hiekkakuoppa lampineen, minkä rannalla meni eräskin päivä keskioluen parissa.

Joillakin oli tapani heittää tyhjentynyt pullo veteen. Joita Lankinen yritti parhaansa uiden pelastaa ennen niiden uppoamista mahdollisimman monta. Vesilintujen noutaja kun oli. Se hullaantui laillani pulloihin. Tosin sitä ei sisältö kiinnostanut, vaan sille kelpasi yhtä lailla tyhjä kuin täysikin.

Kävelin sen kanssa paljon. Ja aina se löysi jostain tien pientareelta pullon suuhunsa. Pian meistä kiersi Hyrylässä tarina mielestään kunnon ihmistenkin keskuudessa. Että on se ihme äijä tuo Soini. Nyt se on opettanut koiransa kantamaan viinansakin.

Väärien valintojen asiantuntija * 39

Illalla tuumasin, että aamulla pakkaan henkisen reppuni ja palaan välillä Keski-Suomeen. Mutta yön aikana korvaani luikerteli korvamato, joka soitteli Irwinin kappaletta: "Tyttö tuli, tyttö tuli ja mun syömmeni suli. Syntyi prinsessa Goodmanin sukuun....." Sen myötä juutunkin vielä toviksi Tuusulaan, aluksi omaan sukuuni.

En tiedä kuinka yleistä suvuissa on, että joku on aina riidoissa tai puhumattomissa väleissä jonkun sukulaisensa kanssa. Poikani Marko on harrastanut kanssani mykkäkoulua vuosien ajan syistä joista minulla ei ole mitään käsitystä. Välillä tätä harrastaa vuosi- tai kuukausitolkulla veljenikin. Kaksi läheisintä sukulaista, rakkaita sekä ainoita lajissaan minulle molemmat.

Veljeni Reijo kokee hänkin aika ajoin tulleensa taholtani loukatuksi. Milloin on syynä hautakiven kultaus, milloin nuukuus tai ahneus, milloin herjani kavereiden alkoholin turmelemista makuaisteista tai muista elämää suuremmista asioista.

Itse hän sanoo minua joskus muille esitellessään harjoituskappaleeksi. Eikä liene koskaan pohtinut loukkaako se vai ei. Ei se juurikaan loukkaa, sillä pikkuveli on pikkuveli, vaikka voissa paistaisi. Eikä yritykset mollata kasvata häntä isoveljeksi.  Ehkä vain pienentävät.

Työpöydältäni. 

Suvullani onkin tässä "vihanpidossa" pitkät perinteet. Isoisälleni Tuomo Akselille ei syystä tai toisesta kelvannut Kentta sukunimi, vaan sukuhaarastani tuli Soineja. Korviini on kuulunut vain siistitty versio. Että oli "liikaa Kenttia".

Mutta on minulla ollut Repan kanssa hauskaakin. Monesti. Lähes aina siihen on liittynyt tavalla tai toisella alkoholi. Kun hän asui perheineen syntymäkotimme piharakennuksessa ja minä päärakennuksen yläkerrassa, keittelin silloin tällöin pontikkaa.

Reijo oli poliisin työssään Helsingissä. Joskus yömyöhällä kotiin tullessaan, huomasi hän valot keittiössäni. Ja arvasi, että olen joko sammunut liedellä olevien keittovehkeiden viereen tai sitten nautiskelen yksin tai seurassa tuotoksiani.

Kerran hän veti herneen nenäänsä ja tuli aamusella "virkailme" kasvoillaan juttusille: "Se on kuule nyt semmoinen juttu, että jos vielä kerran joudun laitteesi sammuttamaan, käräytän sinut, vaikka olet veljeni." Sanoin ymmärtäväni hyvin tämän ja kysyin, että "mahtanetko itse käsittää, että minun on silloin kuulusteluissa kerrottava kuinka kauan olet levyjä sammutellut ja maistellut tuotoksiani?"

Meno jatkui entisellään, kunnes Ylisaaren Pertti sotureineen haki kattilat ynnä muut palotikkaita myöten yläkerrasta koska olin muuttanut Jyväskylään.

Väärien valintojen asiantuntija * 38

"Kyllä kansa tietää IRWIN Tour 1989".

Olimme vuokranneet johonkin väliin Sibeliuksen kotikaupungista yhtä konserttia varten Järvenpää-talon ja pestanneet sinne peräti kaksi bändiä. Toisen nimi oli Irwinin lapset ja toista en muista.

Yksi Anttiin liittyvistä tarinoista sai alkunsa tunti, pari ennen alkua, sillä mestarin plektra oli kadonnut. Jota ei kertakaikkiaan löytynyt eikä juuri nyt, syystä tai toisesta, kelvannut kenenkään käytetty.

Oli lähdettävä hakemaan uutta. Osoitteeksi otin Jani Uhleniuksen musiikkikaupan. Olisiko ollut nimeltään Järvenpään kone ja soitin. Kun astuimme sisään, tiskin takana seisoi nuori mies. Joka oli saada hepulin, kun aivan aito musiikkistara astui sisään.

Ehkä elämänsä tärkeimmän, mutta taatusti ikimuistoisimman asiakkaan saanut myyjä kipitti kiireellä takahuoneeseen. Josta hän tuli yhtä vikkelästi takaisin pieni, kiiltävä metallirasia kädessään. Kun hän avasi sen, oli sisällä punaisella sametilla hopeinen plektra.

Kun Irwin tämän näki, hän nauroi kippurassa rasiaa osoittaen, että "mikä tuo on?" Tähän nuori mies hämmentyneenä, että "se on hopeinen plektra ja Eric Claptonkin soittaa hopeadollarilla." Ja Irwin: "Niin niin, mutta sehän osaa soittaa sekä laulaa. Mutta minä osaan tehdä vain hittejä. Nyt lähdetään Soini."

Ja niin mentiin. Kun kysyin minne, sanoi Antti, että huoltoasemalle. Pihassa tuli lisäohjeita: "Hofnarin Lilliput-pikkusikareja ja tentturönttönen." Joka oli polttoaineen joukkoon laitettavaa denaroitua spriitä.

Kun palasin tuotteiden kanssa, laittoi Antti sikarin palamaan ja kaatoi tenun maahan avoimesta ovesta. Sitten hän löi tyhjän muovipullon kylkeen reiän Fiskarsin saksilla ja leikkasi kolmen peukalon kynnen kokoisen palan. Jota näytti sormiensa välissä minulle: "Tämä on Soini plektra." Ja sillä hän soitti varmasti yhden elämänsä parhaimmista keikoista.

Antti ja koko jengi olivat vesiselviä. Lähinnä Vexi Salmen ja Kassu Halosen musiikki valloitti salin. Irwinin ääni, pikkusikarien ja Nikolai-oluen sekä ajan patinoimana oli parhaimmillaan hienoa kuultavaa.

Väärien valintojen asiantuntija * 37

Irwinin kanssa kulkiessa ei aika tullut pitkäksi.

Luulen, että hän nautti eniten esiintyessään jonkun kansankuppilan savuisessa ilmapiirissä. Siellä taiteilija Goodman koki olevansa faniensa keskellä ja omiensa joukossa.

En oikeastaan ollut vain autokuski enkä roudari. Vaan yksi niistä, joiden tehtävä oli huolehtia kaiken sujuvuudesta. Oli hyvä toimia, kun korvien välissä oli mestarin itsensä antama henkinen valtakirja, että kulisseissa sanani oli laki.

Varsinkin valomerkin lähestyessä osa ravintolayleisöstä oli liiankin innokasta pääsemään jotenkin kosketukseen Irwinin kanssa. Jotta homma ei lähtenyt lapasesta, tarvittiin välillä järjestysmiehiäkin. Goodmanista pitivät lähes kaikki, niin miehet kuin naisetkin. Moni puhui hänen rooleistaan, joita ei kyllä ollut. Antti oli 100 %:sti myönteisessä mielessä pesunkestävä renttu. Kirjaimellisesti aito itsensä.

Viimeisen hittikappaleen, Rentun ruusun suosion ollessa huipussa Hammarberg vietti vapaa-aikaansa, esiintyi ja nukkui usein samat vaatteet päällä päivätolkulla.

Kunnes tuoksu oli sen mukainen. Silloin etsittiin yösija, jossa oli mahdollisuus kunnon löylyihin. Tuuppasin monesti miehen pesutupaan evästyksin, että vasta saunatuoreena takaisin ihmisten ilmoille. Perään heitin jätesäkillisen puhtaita vaatteita. Firmojen lahjoittamina niitä riitti jaettavaksi moneen lähtöön. Toki bastuun menin itsekin, sillä Irwin oli lauteillakin tarinoineen loistoseuraa. 

Antista monet halusivat hyötyä. Kuten yritykset mainosvaatteineen. Että "voisit sä hoitaa tai kattoo, että sillä ois tää tai nää joskus päällä?" Siitä oiva esimerkki oli Irwinin suosiossa ollut kipparin lakki, jossa kokardin tilalla oli Amiraali-oluen kangastarra.

Muistan myös Four Roses Kentucky Straight Bourbon whiskyä kauppaavan nuoren miehen. Joka sympaattisuudellaan pudotti "turvamiehen" suojakseni. Otin häneltä Neljän Ruusun juomapaidan ja lupasin, että hoidan sinulle kunnon mainoksen. Pidin lupaukseni. Kun Rentun ruusu oli listaykkösena ja Irwinillä TV-esiintyminen, oli hänellä tämä paita päällään.

Väärien valintojen asiantuntija * 36

Itselläni meni varmasti kymmenen juotua ja kymmenen juomatonta vuotta, ennenkuin Irwinin ja minun askelmerkit osuivat samalle lankulle seuraavan kerran.

Ravintoloitsija Kaj Mannerheimolla oli ravintoloiden lisäksi myös muun muassa ohjelmatoimisto ja hän oli kerran mittaansa myöten täynnä bisneksiään soittaessaan minulle.

Sanoin työn uuvuttamalle miehelle, jotta jätä kaikki muiden hoitoon viikoksi ja maalaa Korpintien synnyinkotini peltikatto. Mitään en maksa, mutta jään ison palveluksen velkaa. Hän naurahti ja puhelu päättyi siihen.

Mutta seuraava päivänä Kaiffari otti uudelleen yhteyttä, sillä hän oli tullut yön tuumattuaan tulokseen, että se on hyvä tarjous ja mistä maalit ynnä pensselit ostetaan? Tuusulan Talouskaupasta, sanoin minä. 

Vuosia tämän jälkeen hänen ohjelmatoimistonsa oli "ostanut" Irwinin muutamaksi viikoksi ja myi sitten hänen esiintymisiä. Jos samalle illalla oli kaksi keikkaa ja jälkimmäinen muualla kuin ravintolassa, se meni enemmän tai vähemmän penkin alle.

Ravintolaesiintymisiä Antin kunto ei koskaan häirinnyt ja herra Hammarberg olikin roudaamistani laulajista ainut, jonka yleisölle kuppilassa riitti, kun esiintyjä nosti mukia toisensa jälkeen kaikkien kanssa.

Kaverukset, Irwin ja Kaiffari olivat joka tapauksessa syntynyttä ongelmaa tuumanneet, että jotain on keksittävä. Ja muistivat minut sekä velkani lupaamastani palveluksesta. Siispä soitetaan Soinille, se ei juo ainakaan viinaa. Saamani puhelu alkoi: "Asiasi on esillä."

Tuli velan maksun aika, joten lähdimme turneelle. Irwiniä kiusasin vanhasta muistista keikkojen välissä, jotta olet juonut nyt aivosikin, etkä pärjää enää shakissakaan. Tämä otti luonnon päälle ja usein kuulinkin Antin kysymyksen: "Että jos en enää ota yhtään moukkua ennen toista esiintymistä, niin pelaatko matsin tai kaksi shakkia keikan jälkeen?" Ja näin mentiin yöstä toiseen, illasta aamuun sekä keikkapaikasta keikkapaikkaan loistavasti.

Väärien valintojen asiantuntija * 35

Yöllä valvoin ja ajatukseni palasivat Vexi Salmen myötä Irwiniin. Ja sen myötä lähes puolen vuosisadan taakse menneisyyteen.

Aikoinaan ajoin renkinä oivan isäntäni Mikko Kemikarin taksia Hyrylässä. Aikana, jolloin vain osassa autoista oli yhteys kyytien välittäjään. Ei ollut kuin lankapuhemimet ja Ula taksikopin seinässä. Kun se ilmoitti "Kakkosella asiakkaita", oli kyseessä lentoasema. Yksi jos toinen lähti vihellellen kahville, sillä "Seutula" ei ollut meille luvallinen alue.

Autona oli pitkä-Mersu kolmella penkkirivillä. Sekä puolipimeä pikkubussi, joilla molemmilla teimme orkka- eli orkesterikeikkojakin. Tutuiksi tulivat monet valtakunnan ykkösartistit. Irwin myös.

Yhtenä yö- tai iltavuorona kopille ilmestyi yön kaunotar, joka kyseli kollegaani Blomin Leksaa. Aivan verraton mies hänkin. Mutta ei ollut kaivattu isäntä paikalla, joten minä kelpasin korvikkeeksi. Ja niinpä vuoron päättyessä koppasin misun matkaani ja menimme kotiini Korpintielle.

Sutinoitahan siitä syntyi ja rohkaisuksi korkkasin pullon neuvoa antavaa ja miestä väkevämpää. Vaikka aamulla piti ajaa koulukyydit sekä koulun päätyttyä lapset opinahjoista koteihinsa.

Nukahdin tai sammuin, jonka vuoksi nukuin rokuliin molemmat kuljetukset. Tosin en olisi ollut ajokuntoinenkaan. Kun tämä tuli isäntäni tietoon, etsi hän minut käsiin, pyysi vaihtokassan ja autonavaimet sekä ilmoitti, että kopilla ei palveluksiani enää tarvita.

Alkoholi oli saanut vahvan otteen ohjata elämääni. Meni työ, josta pidin, mutta loistavat tuttavuudet moniin musiikin taitajiin säilyivät.

Väärien valintojen asiantuntija * 34

Kiitos Vexi Salmi kaikista sanoistasi.

Olen kirjoittanut kirjaa reilun kuukauden joka päivä ja kirjoitan vuoden täyteen. Siis 365 päivänä. Ja loikin yhä ajassa eestaas ilman sen suurempaa logiikkaa.

Mutta joskus pysähdyn. Sen sai eilen aikaan Vexi Salmen kuolema. Häneltä jäi elämään mieletön määrä hyviä biisejä ja vielä enemmän tarinoita.

Monen Kassu Halosen säveltämän laulun Vexi teki ystävälleen Antti Hammarbergille alias Irwinille, jonka kanssa kuljin kappaleen matkaa päivin sekä öin. Siis yötäpäivää. Ehkä joukkoon mahtuu myöhemmin taipaleesta jokunen tarinakin.

Julkaisen yhden sanoituksen, koska sillä on itselleni suuri merkitys. Sanoissa on koko raittiuteni ydin.

"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille. Ja mielen vapaus ja mielen vapaus.

On vapautta kuunnella metsän huminoita, kun aamuinen aurinko kultaa kallioita. Ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä.

On vapautta valvoa kesäisiä öitä ja katsella hiljaisen haavan värinöitä. Ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä.

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille. Ja mielen vapaus ja mielen vapaus.

On vapautta istua iltaa yksinänsä ja tuntea tutkia omaa sisintänsä. Ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä.

On vapautta vaistota viesti suuremmasta ja olla kuin kaikua aina jatkuvasta. Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä.

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille Ja mielen vapaus ja mielen vapaus."

Väärien valintojen asiantuntija * 33

Alkuajat Omakotikadulla tein aitoa vapaaehtoistyötä.

Kuten juodessani, niin nytkin Liisa osti kotiin ja kuppiloihin ruuat ja maksoi omistamansa asunnon sähköt, vedet sekä yhtiövastikkeet. Kun enää ei mennyt rahaa päihteisiin, kaiken mitä minulla oli tai jäi, laitoin mökin toimintaan. Toimeentulotuet ja työttömyyskorvaukset. Oli tarvikehankintoja, sähkölaskuja, vesimaksuja, kahvi- sekä pullakuluja ja niin edelleen.

Joskus löysimme purkulautakuorman, mutta ostettavakin oli. Talveksi kamarin pystyuuniin ja keittiön hellaan. Polttopuiden hankintaan liittyy yksi mukava muistokin. Jossain mutkassa törmäsin apulaiskaupunginjohtaja Ahti Vielmaan. Joka kyseli miten menee varsinkin talvikylmällä. Kerroin kuten asia oli, johon Ahti, että kirjoita puiden tarpeesta joku lappu ja toimita se pöydälleni.

Mutta minä olin niin pieni, enkä mielestäni ollut mitään kelpo ihmisten joukossa. Joten pyysin seurakunnan diakoni Markku Laukkasta tekemään ja allekirjoittamaan hakemuksen. Ajattelin, etten osaa ja nimelläni se ei pääse edes kaupunginjohtajan pöydälle. Allekirjoitukseni laitoin arkaillen Markun perään tai alapuolelle.

Kokemusta muistakin kuin ravintolan suljetuista ovista oli nimittäin ehtinyt kertyä. Helsingissä, Ympyrätalossa oli sosiaaliministeriö ja siellä omassa huoneessaan ylitarkastaja Jaakko Ellisaari. Aikansa ykkösinhokkini. Hänen luokseen matkasin, koska olin lukenut, että ministeriöllä olisi mahdollisia avustuksia aloittamaani toimintaan. Mutten päässyt edes Jaakon huoneeseen, vaan minut käännyttiin ovelta takaisin kotimatkalle Keski-Suomeen. Itsetuntoni eheytymisen myötä Ellisaarikin kutistui myöhemmin normaaliksi ihmiseksi viinakaupan myyjän lailla. 

Mutta Ahti Vielma kirjoitti meille pysyvän luvan kaupungin halkotarhalle kuljetuksineen. Se oli meille iso päivä. Vähän samaan tapaan, kun aikoinaan työmaan mestari pyysi työmiestään kotiinsa tekemään jotain. Tärkeintä ei ollut maksu työstä, vaan pomon kutsu. Näin koin minäkin. Että Vielma oli huomioinut meidät. 

En tiedä mistä saakka itsetuntoni kasvoi vikaan tai kasvoiko se lainkaan aiemmin. Koin, etten ollut edes nolla, vaan jotakin pakkasen puolella. Tietoisesti itseni eheyttämisen aloitin juomisen loputtua. Ehkä se alkoi tyhjien pullojen viemisellä Alkoon ja ottamalla juoman sijaan rahat.

Kun tekemisistäni tehtiin ensimmäinen juttu Keskisuomalaiseen Raija Saarikankaan toimesta, halusin siihen kuvan nimenomaan lähikauppani, Gummeruksenkadun viinakaupan portailta. Ja alle tekstin: "Näiden ovien takaa hain itselleni lisäongelmia vuosikymmenen ajan."

Väärien valintojen asiantuntija * 32

En muista enää montako sosiaalisesti työrajoitteisten työllistämustukea sain itselleni Omakotikadun pestiin. Mutta ainakin kymmenen.

Tai eihän työ vain päiväkeskuksessa ollut, vaan kävin vankiloissa, sairaaloissa, muissa laitoksissa ja hoitopaikoissa. Kuljin myös kaduilla, ravintoloissa ja tein kotikäyntejä. Pidin päihdeleirejä ja pidin toimintaa esillä monin tavoin. Ajattelin olevani vasta uuden urani lähtökuopissa.

Yksi loistava työn tukija oli työvoimatoimiston johtaja, tohtori Keijo Lipén. Eräs tapaus on jäänyt elävästi mieleen. Hänellä oli mielestään vapaa-ajan paikassaan rakentamiseen liittyviä työllistamistöitä, joita mies halusi tarjota päiväkeskuksen väelle.

Mutta sanoin Keijolle, että ei ryhdytä tähän, vaikka se hyvää tarkoittava ajatus onkin. Sillä aina ja vain totta puhuvat iltapäivälehdet tai Karpon kaltaiset kääntävät asian nurin niskoin.

He kertovat, että ensin myönnät lafkasi maksaman valtion tuen itsellesi tai taustajärjestölleni, jonka jälkeen sijoitamme jengin tekemään saunaasi. Osaltani homma jäi tähän, mutta yhteistyö työvoimatoimiston kanssa vain parani.

Omakotikadun toiminta tarjosikin vuosien saatossa monelle ponnistuslaudan kohti parempaa tulevaisuutta erilaisten tekemisen ja olemisen muotojen avulla. Loppujen lopuksi Omakotikadun väestä ei monikaan ollut millään mittarilla alkoholisti. Miten olisi voinut ollakaan, sillä tervetullut oli vain, jos ei ollut viinaa päässä eikä povessa? 

Mutta usealla oli hyvin yksipuoliset vapaa-ajan viettotavat, vaikka juuri mitään muuta ei ollutkaan kuin vapaata. Lisäksi vain harvalla oli parisuhde. Yksinäisyys oli monen näkymätön seuralainen, johon kiinnitetään aivan liian vähän huomiota. Sitä poistamassa oli usein alkoholi ja sen tuoma seura.

Jokunen tovi myöhemmin toi Sininauhaliiton silloinen toiminnajohtaja Esko Knuuttila Lahteen Ruotsista päiväkeskustoimintamallin. Lahden Sininauhan majalla kävin usein tuumailemassa. Todeten, että ruotsalaisten Ria-malli istuu hyvin meillekin. Esko Knuuttila toimitti kirjankin, Päivä paremmaksi päiväkeskuksessa, johon kirjoitin luvun toiminnastamme. Käytännössä toiminta Jyväskylässä, Lahdessa ja myöhemmin koko valtakunnassa on hyvin samankaltaista. 

Väärien valintojen asiantuntija * 31

Omakotikadulla puhuttiin monesti viinasta ja viinattomuudesta.

Aika usein raittiudestakin. Kahden kesken luottamuksellisesti, mutta myös erilaisissa ryhmissä, joita niitäkin kokoontui. Hengellisiä ja hengettömiä.

Aikoinaan pohdin paljon ja vieläkin joskus miksi aa-lainen motivoi itseään ja muita olemaan juomatta vain "päivän kerrallaan"? Miksei hän tee loppuelämän tai vaikkapa kuukauden suunnitelmaa? Kuten Tipaton tammikuu esimerkiksi.

Luulen, että hän haluaa jättää mahdollisuuden juoda vielä tässä elämässä. Mahdollisesti hän ajattelee yhden päivän sitoutumisella, että silloin voisi niin tehdä itseään tai muita pettämättä.

Ihminen on valmis kärsimään turvallista tuskaa aika tavalla tai muuten tallustamaan tuttuja polkuja, ennen kuin on halukas hyppäämään täysin tuntemattomaan. Kuten esimerkiksi päihteettömään elämään tai hammaslääkärille.

Näin oli itseni laita, vaikka suunnitelma olikin yhtä päivää pitempi. Kun sisäistin, etten halua juoda enää koskaan, oli kantilla kuivilla olosta muodostumassa raittiutta. Mutta siihen meni vuosia.

Itse tuumin alkuvuosina, että sitten myöhemmin eläkeläisenä alan juomaan uudestaan omistamassani ravintolassa. Unelmoin asuvani sen yläkerrassa. Ja aamulla ennen avaamista kävelen portaat alas baaritiskin taakse henkilökunnan elkein. Mutta omistajana Reino-tossut jalassa. Ja lasken hanasta aamun ensimmäisen, huurteisen kohmelo-oluen.

Ostinkin ravintolan kahden kaverin kanssa, Cafeteria Helsingin Kanariansaarilta. Mutten alkanut juomaan, vaikka Reinotkin oli. Eikä minusta ollut viinanmyyjäksikään. Toki myin krapulaiselle ryypyt, mutta samalla kyselin mistä päin Suomea mahdat olla. Yksi osa aivoistani pohti koko ajan hoitopaikkaa.

Kun söin siellä omistajana ravintolan piikkiin, olivat ne elämäni kalleimmat ateriat. Mutta hieno, vuosien kokemus, vaikkei käteen jäänyt edes luuta.

Ehkä AA:ssa, A-killassa ja seurakunnissa on jotain yhteistä miksen ole kokenut niissä oloani kotoisaksi. Vaikkei minulla mitään niitä vastaan olekaan. Luulen, etten koskaan ole halunnut mennä yleensäkään valmiiseen muottiin. Vaan kulkea läpi elämäni omia polkujani. Joita ovat ryydittäneet ja viitoittaneet myös väärät valinnat.

Väärien valintojen asiantuntija * 30

Balanssissa itsensä kanssa on hyvä olla.

 
Itselleni päihteetön elämä on vasta raittiuden alku. Joku voi olla hyvä puoliso ja hyvä isä. Mutta hän siemailee aina iltaisin pullon viiniä. Erään kerran hän uskoo löytäneensä elämäänsä oivan ahaa-elämyksen sekä uuden voiman. Ja jättää viinin.

Tilalle tulevat harrastukset ja kaverit kodin ulkopuolelta, vieraat naiset, herraklubia siellä täällä, lähes kaiken kattava kireys sekä henkinen pahoinvointi. Jota hän purkaa vähintään viikoittain lapsiinsa ja vaimoonsa. Hän on löytänyt päihteettömän elämän, mutta kadottanut itsensä. Alan miehet sanovat sitä kantilla kuivilla oloksi. 

Raittius on tasapainoa elämänsä kanssa. Silloin ei löydä enää halua muuttaa pienintäkään tovia keinotekoisesti muuksi. Varsinkaan päihteiden avulla. Mutta itseään ja todellisuutta voi paeta monin tavoin. Vaikka maratonille tai laillani kahtasataa moottoripyörällä.

Yhä istun yksin tai Niilo-koiran kanssa lauturilla kesäyössä ja kuuntelemme hiljaisuutta. Ohikiitävän hetken koen, että tässä ja nyt, pienessä tovissa on kaikki eikä minulta mitään puutu. Tätä on täydellinen raittiuteni. Jota en voi koskaan saavuttaa pysyvästi, mutta jaksan ja haluan tavoitella yhä uudelleen.

Samaa koen usein haudalla. Kun olen oppinut itkemään kerrasta toiseen ylipäätään selvinpäin, niin en vaihda sitä enää ravintolailtaan tai viinipulloon. Sillä nekin olen kokenut ja kokeillut. Oli sama kuoliko läheinen, menikö ystävä naimisiin tai tapahtuiko mitään. Aina piti viinan kanssa tavoitella jotain muuta fiilistä. Jota ei oikeasti edes ollut olemassa.

Kaikki on kuitenkin suhteellista. Vuosikymmeniä myöhemmin makasin sydäninfarktin saaneena Meilahden sydänvalvomossa elämä ohuen hiuskarvan tai elämänlangan varassa. Ja olin lähes valmis lähtemään. Vain yksi asia piti minut täällä. Siinä hetkessä kokemani rakkaus. En voinut enkä halunnut jättää Päiviä. Minulle olisi sopinut mikä tahansa, muttei kuolema eikä elämä ilman häntä. 

Väärien valintojen asiantuntija * 29

Ei niin mitätöntä virkaa, etteikö se hattuun nousisi.

Vietin kaikki päivät ja illat Omakotikadulla. Myös viikonloppuisin. Paikka oli minulle merkityksellinen ja rakas. Koin olevani pitkästä aikaa tarpeellinen ja hyödyllinen. Tärkeäkin, joka nousi myös hattuun.

Kävijät kokeilivat rajoja ja sääntöjä, joita oli tasan yksi, tule selvinpäin. Tämän rikkojille jakelin porttikieltoja. Kunnes istuin aamusta iltaan yksin. Ja oikeasti itkin epäonnistumistani. Jälkeenpäin olen usein ajatellut omaa erinomaisuuttani.

Että väki, jota yhteiskunta virkavaltoineen, oikeuslaitoksineen, rangaistuksineen ja vankiloineen ei ole saanut mieleiseensä ruotuun, sen pystyisi nyt tekemään Jormas jakamalla porttikieltoja purkutuomion saaneeseen mökkirähjään.

"Menin itseeni, tuli ahdasta, mitä teet", ajattelin kysellen itseltäni. Lähdin kadulle ja kiertelemään paikkoja, joissa tiesin porttikieltoja saaneiden majailevan ja viettävän aikaansa. Pyysin kaikilta anteeksi aidosti nöyrin mielin. Ja jatkoin, että tulkaa takaisin.

He tulivat ja niin luotiin ainutlaatuinen perusta jollekin uudelle. Jollekin johon luotti Olga, Liisa, Marko, Veijo, Markku, minä ja moni muu. Kaikki keillä oli tarve ja halu olla vertainen.

Yhden parhaimman palautteen sain selkäni takana kaupunginvaltuuston kokouksessa. Kun valtuutettu, insinööri Kauko Moisio oli sanonut, että "eihän sitä Soinia erota edes asiakkaista". Juuri niin. Itsensä ylentämisen sijaan vain yksi ryyppy on 40 vuotta erottanut minut juovasta päihdeongelmaisesta. Näin on oleva hyvä elämäni loppuun saakka.

Jotkut tahot Jyväskylän kaupungista ja  seurakunnasta seurasivat ja ennen kaikkea tukivat tekemisiäni. Kulkivat edellä, rinnalla ja perässä. Kaikkialla. Koimme luovamme jotain uutta, kuten loimmekin. Myöhemmin myös valtakunnallisesti merkittävää.

Oli tullut aika pohtia, voisiko tästä olla työksi, josta voisin saada leipäni. Tai peräti mansikkahilloa Omakotikadun puuliedellä paistettujen räiskäleiden päälle. Pohtimistakaan ei kukaan tehnyt puolestani, joten menin työvoimatoimistoon etsimään mahdollisuuksia. Erilaisia työllistämisen tukimuotoja, sillä ymmärsin, että minun on tarjottava itseäni jonnekin. Tiesin, ettei se niin istu, jos sanon jollekin "palkkaa minut". Mutta niin se voi mennä "palkkaa minut, tässä ovat palkkarahat'.

Ja niin löysin sosiaalisesti työrajoitteisten työllistämistuen, joka kattoi käytännössä palkan sivukulutkin. Vaikka Jyväskylän sosiaalipuoli katsoikin suopeasti tekemääni, käänsi se päänsä kiusaantuneena sivuun kuultuaan ehdotukseni.

Mutta toisin teki Jyväskylän kaupunkiseurakunta, siellä diakoniajohtaja Veijo Pesonen ja diakoni Markku Laukkanen. He lähtivät mukaan työnantajakseni ja palkkasivat minut kolmeksi kuukaudeksi päihdetyöhön.

Muistan kun sain Veijolta Kirkon taskukalenterin, josta olin niin ylpeä. Mutta liian pieni ja mitätön kantamaan sitä avoimesti. Pelkäsin, että jos joku sen näkee, voi hän kysyä uskostani. Se oli minulle silloin kovin mystinen asia. Sitä se tosin on vieläkin. Joten liimasin kanteen tekstin päälle kaupungin raittiustoimen johtajan, Ada Juvosen antaman tarran: "Selvänä olet symppis".

Väärien valintojen asiantuntija * 28

Hautajaisten jälkeen syntyi soppa, josta on vaikea löytää lähimmäisenrakkautta.

Vaikka Olgalla ei paljon rahaa ollutkaan, hän halusi maksaa kaikki laskunsa itse sekä muistaa niitä, jotka koki ystävikseen ja aidosti välittäneen vuosien ajan. Kotonani selvisi myös miksi hän oli niin kärmeissään maisemiin ilmestyneelle sukulaiselle. Olga uskoi tällä olleen näppinsä pelissä, kun hänet haettiin yhä uudelleen puolipakolla sädesairaalaan.

Annoin lupauksen, että "kukaan ei vie sinua kotoani enää minnekään". Hän halusi itse valita paikan missä kuolee ja luotti Omakotikadun laitapuolen kulkijoihin sekä perheeseeni kuin kallioon. Hän koki kotimme myös turvapaikaksi itselleen.

Olga kirjoitti pankin juristin kanssa pienille summille myös tulevaisuuteen valtakirjoja siltä varalta, että menee niin huonoon kuntoon, ettei voi tehdä niitä myöhemmin.

Maksoin Olgan rahoilla hänen tahtonsa mukaan muun muassa jokaiselle vuoteen vieressä päivin öin valvoneille. Näistä ei voinut tehdä kuitteja eikä ilmoittaa missään, sillä ne olisivat katkaisseet toimeentulotuet tai työttömyyskorvaukset.

Koska Olgan jäämistössä ei ollut kaikesta kuitteja, tarttui tähän sukulaisnaisen pyynnöstä Hannu Karpo, joka teki jutun ohjelmaansa. Siinä hän kysyi minulta muun muassa, että olenko Jeesuksen kaltainen, joka herättelee kuolleista ihmisiä kirjoittamaan valtakirjoja.

Selitin kameroiden edessä miksi Olga teki kuten teki, mutta sen Karpo leikkasi pois. Se tai Olgan tahto ei kiinnostanut. Hannu ei suostunut sanomaan ohjelmassaan edes, että valtakirjoja ei kukaan käyttänyt, koska Olga kuoli.

Tärkeitä olivat vain katsojaluvut. Hinnalla millä tahansa. Karpo sanoi minulle jälkikäteen selitykseksi, ettei ollut ohjelmassa tilaa. Ja, että sorry, mutta lupaan tehdä sinusta myönteisen jutun joskus. Siitä lupauksesta on vuosikymmeniä eikä se minulle kelpaisikaan.

Kun hän kaasutti elämästäni upouudella, valkoisella maastoautollaan ajattelin, että todella alamittaisella journalismilla varustettu mies sekä vähempiosaisten kustannuksella ja vääryydellä hankittu kulkuneuvo.

Tätä kirjoittaessani muistin unohtaneeni yhden asian, jonka tarkistan ollessani seuraavan kerran Jyväskylässä. Menen Olgan haudalle katsomaan pääsikö hän ikiuneen tyttärensä viereen.

Väärien valintojen asiantuntija * 27

Hyvää matkaa Olga.

Usein istuin Olgan luona. Joskus Liisakin, myöhemmin myös poikamme Marko ja tietty Biba. Puhuttiin elämästä, kuolemastakin. Olga poltteli Partner-minisavukkeitaan, juotiin kahvia sekä mehua, syötiin pullaa ja oltiin kuten aina. Kunnes yhtenä aamuna Olga ei ollutkaan paikalla. "On joutunut sairaalaan", sanoi naapuri. Muttei hänkään tiennyt miksi.

Aikanaan Olga palasi ja perässä tulivat tutkimustuloksetkin. Murhe täytti Omakotikadun yhteisön. Hänellä oli todettu haimasyöpä. Jotain toivoa olivat lääkärit antaneet, kertoi Olga. Pian paljastui, että sitäkin he antoivat ilman toivoa ja hän joutui sädesairaalaan. Joutui, koska ei halunnut sinne mistään hinnasta, sillä Olga tunsi sisällään kuolevansa pian.

Aiemmin hän oli monesti sanonut olevansa valmis lähtemään. Valmis rakkaidensa luokse. Mutta ei se niin ollut. Sen tiesin Partner-savukkeiden katoamisesta ja tilalle tulleista kaiken maailman mäntyuutejuomista. Olga yritti pitää yllä surua täynnä olevaa toivoa toivottomuudessa. Mutta mikään ei auttanut eikä estänyt väistämättömän kohtaamista.

Olga karkasi kolme kertaa sädesairaalasta omaan mökkiinsä. Jossa hän ei voinut enää asua. Sillä kotisairaanhoidolla eikä hoivaväellä ollut edes vartalon pesun mahdollisuutta. Puuhellan kulmalla ainoastaan emalinen vesisanko ja pihan perällä puucee.

Viimeisenä aamuna kotonaan hän odotti minua kahden hoitajan kanssa matkalaukku pakattuna. Katselin hämmästellen ja kysellenkin, että mitäpä tai minnepä nyt? Hoitajat katsoivat ensin vaieten toisiaan ja sitten Olgaa. Joka oli painanut surulliset kasvonsa kohti lattiaa.

Sain kuulla, että matkalaukku koska Olga oli sanonut minun luvanneen, että hän saa tulla kotiimme kuolemaan. Syvän hiljaisuuden rikoin menemällä ulos soittamaan Liisalle ja Markolle. Eniten ajattelin, miten mahdollinen edessä oleva istuu pienen poikamme, Markon elämään. Joka oli vasta vähän aiemmin menettänyt äitinsä.

Tein yhden elämäni ehdottomasti oikeista valinnoista ja Olga tuli meille. Liisan työhuoneeseen sänkyineen. Omakotikadun väestä, alan naisista ja miehistä aina joku valvoi ympäri vuorokauden vuoteen vieressä. Ollen läsnä, kuunnellen ja jutellen, silloin kun Olga oli hereillä.

Viimeisenä aamuna hellät kädet pesivät kaikkien yhteisen, rakkaan mummumme ja pukivat hänen päälleen Liisan vaaleanpunaisen oloasun. Jonka rinnassa oli musta karitsa ja sen alla teksti Black label. Se päällä Olga lähti taivaaseen rakkaidensa luokse.

Väärien valintojen asiantuntija * 26

Biba kulki mukanani.

Kotini ja Omakotikadun välinen matka oli kilometri tai puolitoista. Riippuen kävelinkö Biban kanssa Sherwoodin läpi vai Voionmaankatua pitkin. Puolessa välissä asui Koira-Leena Tapsansa ja koiriensa kanssa. Siellä joskus piipahdimme. Vanhassa puutalossa, jolla oli kadun kansan elämää kuvaava nimikin. Mitä en muista. Tai sitten se oli Hamppila.

Jossain vaiheessa tein puolivirallista, vapaaehtoista kotikäyntityötä siellä täällä loistavan sosiaalityöntekijän kanssa. Olisiko ollut Laitinen nimeltään. Mies kuitenkin. Olin mukana siksikin , että moneen paikkaan oli helpompi ja ehkä turvallisempikin mennä kanssani.

Kerran iltasella kävimme Leenan luona. Siellä oli meno mallillaan ja olohuoneen joka jakkaralla istui joku. Juotava kiersi, jonka sivuutin, sillä väki tiesi tapani. Laitinen sen sijaan kostutti kielensä aplodien saattelemana.

Meni pari viikkoa, kun astuin aamusella Omakotikadun tupaan. Jotain hauskaa oli meneillään ja kysyinkin mikä naurattaa? Tähän Muurin Pepe: "Nauramme sosiaalitoimen hässäkkää. Varsinkin Laitisen oven takana, sillä kaikki alan miehet haluavat sen asiakkaaksi. On kuulemma meikäläisiä. Sinäkin olit vienyt sen Leenan ja Tapsan luo ryyppäämään joku aika sitten." En tiedä kuinka sosiaalitoimi hässäkkänsä hoiti.

Minä vastaavasti aiemmin nauroin mainittua Pepeä. Joka oli mennyt sosiaalityöntekijän vastaanotolle pyytämään "sponsorointia" uusiin jalkineisiin. Melkein uudet lenkkarinsa hän jätti ovipieleen ulkopuolelle. Eikä saanut rahaa ja sisällä ollessaan joku nyysi lenkkarit käytävältä. Erityisen hauskaa oli, että Muuri oli itse varastanut tossut aiemmin Sokoksen kenkäosastolta.

Usein matkassani ollut Biba oli ihmeellinen koira, johon myös Olga kiintyi heti. Ja Biba Olgaan. Meillä oli kesäisin käytössä Tuomiojärven Lehtisaari hirsihuviloineen ja rantasaunoineen. Kaupungin toisella laidalla, monen kilometrin auto- ja puolen kilometrin soutumatkan päässä Omakotikadusta. Saaressa Bibakin oli usein. Silloinkin, kun olin asioilla mantereella. Mutta kerran kun palasin, oli koira kadonnut eikä sitä löytynyt mistään. Kunnes Olga soitti ja kysyi "missä olet, sillä Biba tuli oveni taakse?"

Se oli uinut Viitaniemeen ja kulkenut neljällä jalallaan läpi kaupungin. Matkan, jonka se oli kulkenut aiemmin ainoastaan autossa. Tätä käytin välillä esimerkkinä, kun puolustin itseäni taivas- ja tuonelanpaikkojen jakajia vastaan. Jotka mustanpuhuvan kirjansa kanssa tiesivät kaiken tuonpuoleisesta. "Että kuinka voitte tietää mitään tulevien aikojen takaa, kun ette osaa edes uskottavasti kertoa miten Biba osasi omine kuonoineen ja kirsuineen Lehtisaaresta Omakotikadulle?"

Väärien valintojen asiantuntija * 25

Koira tuli kotiimme.

Käytän paljon ihmisten oikeita nimiä. Itse asiassa lähes aina, jos suinkin muistan. En kuitenkaan tahdo kirjassani loukata ketään, vaikka jossain vaiheessa korjaankin pari, kolme osatotuutta, joita minusta mitättömässä julkisuudessani liikkuu. Sillä en pidä kaunistellusta kertomisesta. Jos en voi kertoa jostain tapahtuneesta kaikkea, olen tyystin vaiti. Varsinkin muista ihmisistä. Jos joku harkitsee kirjoittamastani loukkaantumista, kannattaa sen vaihtoehtona tuumailla, jätinkö kertomatta jotain vielä pahempaa.

Jotta pääsen ja pääsemme takaisin Omakotikadulle, on viivähdettävä ensin tovi kantakuppilassani. Olimme Liisan kanssa pohtineet jonkun kerran koiran ottamista. Sillä olin antanut Moonlightin, alias Monin uuteen kotiin, kun lähdin Hyrylästä. Liisa totesi, että asia on oikein jees ja mukavaa, kunhan hauva on sellainen minkä kanssa hänkin pärjää.

Ylä-Ruthilla istui usein Leena Ihanainen, jonka moni tunsi Koira-Leenana. Siksi, että hän rakasti koiria ja hänellä oli aina saksanpaimenkoira tai useita. Ja voi rakastaa vieläkin, sillä enhän tiedä, vaikka Leena tallustelisi tätä kirjoittaessani yhä joukossamme. Kerran hän puhui viereisessä pöydässä seurueelleen murheellisin mielin sekä ilmein, että on ottanut jälleen kerran huostaan koiran. Mutta nyt hänen Arthur-koiransa ei sitä hyväksy. Joten jos ei Biballe löydy tänään kotia, on huomenna edessä ikiuni.

Tähän minä pöydästäni, että jos luonne on jees, otan sen. Menimme katsomaan koiraa Leenan kotiin, jossa se oli keittiössä. Ja Arthur olohuoneessa. Näin pian, että Biban saksanpaimenkoiran luonne oli täydellinen.

Otin sen mukaani koekäynnille Vaasankadun kotiimme ja työnsin ovesta sisään. Sanoin Liisalle, että koittakaa tutustua ja pärjätä, tulen tunnin päästä takaisin. Ja menin jatkamaan kesken jäänyttä oluen siemailua. Palatessani Liisa oli pitkällään päiväpeiton päällä ja Biba kainalossa. Kyynelten virratessa hän sanoi, ettei luovu koskaan tästä koirasta.

Kun kysyin mitä tapahtui, kertoi hän sen näin: "Kun lähdit, pelkäsin todella. Sanoin sen myös koiralle. Että sinä varmaan Biba pelkäät minua ja pyörätuoliani yhtä paljon kuin minäkin sinua. Mutta jos et minua syö, on tämä sinun uusi kotisi. Jorma sanoi, että olit kirjaimellisesti koirien taivaan portilla. Siispä olen sinun ainut ja viimeinen oljenkortesi. Sitten siirryin sängyn laidalle ja kävin pitkäkseni. Taputin tyhjää tilaa vieressä ja sanoin, että tule tänne, tässä on paikka sinullekin. Joten tässä ollaan."

Se oli kiintymystä ja rakkautta ensi silmäyksellä. Juuri Biballe lupasin monesti Yliopiston Sherwoodin metsässä ja puistossa, että vielä kävelemme täällä, kun en käytä enää alkoholia.

Väärien valintojen asiantuntija * 24

Tuohitorvia ja elämää Omakotikatu 1:ssä

Monet vuodet jaoimme pihapiirin, arjen askareet, ilot ja surut Olgan kanssa. Kun tuli tutuksi, hänen kanssaan oli helppo keskustella kenen tahansa mieltään liikuttavista asioista.

Pihassa meillä oli yhteinen perunamaa ja tekemämme kasvihuonekin. Sisätiloissa puhuttiin joskus syvällisiä, katsottiin televisiota, mutta myös puuhasteltiin kaiken näköistä. Hyödynnettiin linnoissa opittuja taitoja. Tehtiin tyynynpäällisiä, kuparitöitä, pieniä puuesineitä, tauluja, ruokaa jne.

Pelkästään Omakotikadun elämästä riittäisi tarinoita kirjan verran. Tässä yksi. Kantaporukkaa oli Kari Kiiski, joka raitistuttuaan luki itsensä diakoniksi. Kun hän yhtenä aamuna tuli maakuntaturneelta, jokainen raaja vapisi. Mies kysyi onko tähän armottomaan krapulaan mitään lääkettä? Timo Hård alias Tiudu antoi hyllystä Biba-koirani Kunnox vitamiinipillerit. Kari tavasi purkin kyljestä huononäköisenä suurennuslasinsa kanssa ohjeita. Ja laski kämmenelleen ainakin 12 kappaletta. Huitaisi ne suuhunsa sekä sanoi "3 kertaa ison koiran annos". Siihen loppui tärinä.

Naapureista parhaiten tutustuin kadun toisella puolella asuneeseen Urho Sarelliin ja hänen puolisoonsa. Urkki oli valettu osin samassa muotissa kanssamme. Monet tekemiset eivät olleet hänelläkään päivän valossa puuhasteltuja. Pidin miehestä, hänen jöötä pitävästä vaimostaan ja heidän koirastaan. Kissakin taisi olla.

Urkki opetti minut tekemään tuohitorvia. Kunnollisia vaneriviiluisen urkupillin kanssa. Tuohia etsimme ja myös haimme milloin mistäkin kaadetuista koivupuista. Usein nekin yöaikaan, sillä lupia emme kyselleet.

Monet kerrat teimme myyntimatkoja niiden ja Urkin tekemien taulujen kanssa ympäri maata. Aika usein ajoin, sillä taitelija U. Sarellin suuta torvien tapaan ei oltu tehty tuohesta. Kalja ja viinakin maistuivat. Yövyimme matkustajakodeissa ja istuimme iltoja paikallisissa ravintoloissa. Jotka usein päättyivät riitaan muiden asiakkaiden kanssa. Tämän taidon "tuohimestari" osasi maistissa oivalla tavalla. Lähes aina toimin sovittelija. Porukan ainut selvinpäin oleva.

Omakotikadulla opetin myös muita tekemään tuohitorvia. Taitava siinä oli, ystäväksenikin tullut, lempinimeltään Kultahammas. Hänen oikea, toinen etunimensä oli mielenkiintoinen. Josta tavasta olin kuullut, mutten koskaan nähnyt. Ajokortissa luki Raimo Kyllikinpoika Heikkilä. Saattoi kyllä olla Tuulikinpoikakin.

Tehtyjä tuotteita myin Tuusulankin ympäristössä. Kinnusen Lassen "Taikurin" kanssa. Jolla oli merkittävä rooli Raivion elokuvassa Skavabölen pojat. Sulevi Peltola näytteli häntä siinä. Taikuriin tai oikeastaan hänen poikaan palaamme vielä.

Väärien valintojen asiantuntija * 23

Pähdetyön päiväkeskus.

Kun menin ensimmäisen kerran avainten kanssa Omakotikadun pieneen torppaan, huokui sen jokainen kulma ja kolo elettyä elämää. Tosin avainta en tarvinnut, sillä joku oli mennyt sisään isoilla avaimilla. Sanovat niitä sorkkaraudoiksi.

Katsoessani suuntaan jos toiseenkin vinossa olevaa, kaksihuoneista mökkiä, ymmärsin sen olevan meille täydellisen. Alakuloinen ja läntällään, kuten tulevat käyttäjätkin. Huoneessa pystyuuni, keittiössä hella ja seinässä vesikraana. Ja pihan perällä aito puucee.

Puuliiterin toisessa päässä oli yksi huone. Mikä lienee alkujaan ollutkaan, mutta nyt se oli Olga Jäntin koti. Ei ollut edes "päärakennuksen" hanaa, vaan puuhellan kulmalla vesisanko, jolla ja johon vesi haettiin naapurista. Siellä hän myös kävi viikoittain saunassa.

Välissä olivat tilat polttopuille. Olgalle omansa ja meille omamme. Oitis hän huomautti, että puita ei sitten saa varastaa. Silloin ymmärsin, että olemme hyväksyttyjä rosoisine eläminemme. Vaikka ensi kohtaaminen olikin täynnä epäluuloja. Molemmin puolin.

Mutta Olgasta tuli meille kaikille, parillekymmenelle vakiokävijälle hyvin rakas. Joka oli saanut yllättäen pihaansa omat turvamiehet, joista moni olisi antanut henkensä hänen puolestaan.

Olgan elämä, kuten menneisyyskin olivat yksinäisyyttä täynnä. Samoin kuin monen päiväkeskuksen käyttäjänkin. Omalla laillaan minunkin. Yhteisen mummumme yksinäisyys ei ollut itse valittua. Puoliso katosi sotaan ja liitosta syntynyt ainut lapsi, tytär kuoli liikenneonnettomuudessa kokematta koskaan aikuisuutta.

Me muutimme Olgan päivät ja osin koko elämän. Jokainen meistä, alan naisista ja miehistä oli hyvin rakas tai vähintäänkin merkittävä. Sen jälkeen hän ei ollut enää koskaan yksin. Mutta sydämen surua, kaipausta ja yksinäisyyttä ei voinut kukaan poistaa. Ei kotiin muuttanut kulkukissakaan. Joskus kahden puhuessamme koin kuinka Olgan sielu kaipasi menettämiään rakkaita.

Olgalla oli yksi, hyvin läheinen naapuri. Kaupungin työntekijä Markkasen Ville ja hänen vaimonsa, jonka nimeä en muista. He kertoivat minulle sellaistakin Olgan elämästä, josta hän ei itse puhunut. Surullista, mutta hyvin kaunista kuultavaa. Ehkä kauneinta oli, että hän hyväksyi meidät kaikki. Sellaisina kuin olimme.

Väärien valintojen asiantuntija * 22

Tiesin mitä tahdon elämän yhdeltä osalta.

Kun olin pari kuukautta vahvistanut eroa alkoholiin, soi puhelin. Silloin olivat lankapuhelimet kurssissa ja langan toisessa päässä oli minulle täysin tuntematon Markku Laukkanen. Yhtä tuntematon kuin hänen työnantajansakin, Jyväskylän kaupunkiseurakunta.

Hän pyysi minua käymään ja sanoi kuulleensa, että olen lopettanut juomisen. Viereiselle kadulle kävellessäni ajattelin, että minustapa on nopeasti kuuluisa tai ainakin tunnettu tullut, yhdestä Vaasakadun juoposta. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt tämänkin olleen eräs Liisan, tulevan vaimoni tavoista tukea uutta tietäni. Kiitos sinulle sinne jonnekin.

Markku otti vastaan ystävällisesti ja kertoi lähiaikoina järjestämästään päihdeleiristä. Minne pyysi minua mukaan: "Ei varsinaisesti työntekijäksi, koska olet ollut niin vähän aikaa juomatta. Eikä oikein asiakkaaksikaan, koska olet ollut niin kauan juomatta. Mutta jotenkin siihen väliin, tiedäthän sinä" sanoi hän. Ja minä lähdin Vesalan kurssikeskukseen yli 30 alan miehen ja naisen joukossa.

Leiri kirkasti tulevan tieni. Siellä käsitin, että vaikka tiesin monista asioista paljon, vain yhdestä ymmärsin tarpeeksi. Se oli viina. Myöhemmin tähän joukkoon ovat tulleet viinattomuus, mielen raittius sekä koirat vailla ihmiskotia.

Syksy tulee ja pian on laitettava
pitkähihainen paita. 

Linja-autoaseman kulmilta kerättiin bussillinen kaltaisiani puhtaiden lakanoiden väliin, lihapatojen sekä Jumalan sanan ääreen. Ja viikon päästä kipattiin takaisin samaan paikkaan. Mielessäni tuumailin kuinkahan lienee kantavuutta pitkässä juoksussa, sillä neljän päivän kuluttua leirin päättymisestä viimeinenkin oli palannut ryyppyjen tielle. Mutta minä tiesin mitä haluan. Mikä on oleva "my way" tulevat vuosikymmenet.

Anoin kaupungin asuntoasiaintoimistosta yksityishenkilönä "asumiskelvotonta, purkutuomion saanutta mökkiä alkoholistien kokoontumispaikaksi silloin, kun he sattuvat olemaan selvinpäin." Ei ollut mitään raitistumisvaatimuksia. Mutta olisi vaihtoehto juomiselle ja mahdollisuus tavata vertaisiaan muunkin kuin juomisen merkeissä. Eikä haitannut, vaikka suunnitteli seuraavan rahapäivän janon sammuttamisen kuvioita.

Sain mökin. Jälkeenpäin kuulin yhden luottamushenkilön puoltaneen hanketta asuntolautakunnassa, että "annetaan vaan mökki sille Soinin porukalle. Jos kaikki menee nappiin, ne polttavatkin sen vielä maan tasalle eikä tarvitse kaupungin edes purkaa".

Näin syntyi valtakunnan ensimmäinen päihdetyön päiväkeskus, Omakotikatu 1. Jälkeenpäin ensimmäisen titteliä on moni hamunnut aina Sininauhaa ja A-kiltoja myöten.

Väärien valintojen asiantuntija * 21

Sielun raittiuden ja ikuisuuden etsiminen on nuorallatanssi.

Päihteettömän elämäni alkuajan tärkein tukija oli Liisan lisäksi Markku Laukkanen. Joka loi uskoa muihin, muttei kyennyt tekemään sitä riittävästi itselleen. Oma elämä ei kantanut, vaikka ulkopuolisin silmin kaikki oli hyvin.

Kadun kansan suussa Markku oli pidetty "viinadiakoni". Joka jätti yllättäen työnsä Jyväskylässä ja siirtyi vastaavaan pestiin Pieksämäellä. Juuri virkaan asetettuna diakonina hän sanoi puheessaan olevansa täydellisesti eksytetty. Eikä tiedä yhtään miksi on siellä.

Tilaisuuden loppupuolella ympärillä pyöri kaikentietäjiä, jotka lohduttivat  "kyllä Herra sinulle osoittaa tien, ole rauhassa ja luottavaisin mielin". Mutten minä. Sielussani koin Markun tehneen väärän valinnan Lasse Mårtensonin laulun sanoin: "Olen monta kertaa paennut ja luullut päässeeni pois. Nyt matkaan sinne takaisin, eikö kukaan auttaa vois?"

Myöhemmin kuulin Markun suljetuttaneen itsensä laitokseen, jottei päättäisi päiviään ja elämä voittaisi. Mutta yhtenä päivänä sain viestin ja vaimo oli löytänyt hänet kylpyhuoneesta hirttäytyneenä. Se oli omalle mielelleni pysäyttävä tapahtuma. Hän oli takuumieheni. Tuonpuoleisen sekä ikuisen elämän puolesta puhuja.

Itsensä etsiminen on hyvin vaikea ja tärkeä taitolaji. Joskin tiedän enemmistön pohtivan sitä vain vähän, jos lainkaan. Sieltä löydän elämäni ytimen, sieluni raittiuden, mutta myös paljon sellaista, jota en tule koskaan ymmärtämään.  Lisäksi osan ymmärrän ehkä vinksahtaneella tavalla tai ainakin toisin kuin moni muu.

Sillä jos joutuisin luopumaan ilosta tai surusta, silmää räpäyttämättä jättäisin surun itselleni. Silloin olen aidoimmillani, silloin muut minua vähiten ymmärtävät ja silloin olen eniten yksinäinen. Taitolaji se on siksikin, että etsiessään itseään voi kadottaa loputkin Markun lailla.

Tein ison siivun päihdetyössä, joka oli niin hektistä, ettei minulla ollut kai tarvetta eikä ehkä eväitäkään kohdata kaikkea siihen liittynyttä surua. Sillä monet olivat minulle läheisiä ihmisiä ja vasta sitten tekemäni työn kohteita.

Nyt olen elänyt jo pitkään elämäni leppoistamisvaihetta, jolloin en myy rahalla itsestäni sekuntiakaan. Joten aikaa on tärkeämmällekin kuin rahan keräämiselle. Palkkatyö on takana ja on uusi tilaisuus kohdata menneisyys uudella tavalla. Tulevaisuutta ja tätä päivää unohtamatta.

Väärien valintojen asiantuntija * 20

Aiemmin mainitsin, etten ollut halukas menemään AA-ryhmään. Se ei johdu siitä, että itselläni olisi ylipäätään 12-askeleen ohjelmia vastaan jotain. Niitähän on tarjolla monen riippuvuuden hoitoon. Kuten muitakin hengellisiä vaihtoehtoja.

Vaan periaatteista, joita minulla on hyviä ja vähemmän hyviä. En ole koskaan pyytänyt minkään sortin korkeammalta voimalta apua ongelmiini, jotka ovat seurausta omista, vääriksi osoittautuneista valinnoista. Joita päihteet ja tupakka selkeästi olivat. Itse olen ne suuhuni laittanut ja itse otan ne myös pois. Omin voimin, näin ajattelin aikoinaan ja yhä.

Tupakasta irti pääseminen oli itse asiassa paljon tiukemmassa kuin alkoholi. Varmasti sata kertaa sen lopetin illalla ja yhtä monta kertaa aloitin aamulla ensimmäiseksi.

Kunnes luin psykiatri Martti Paloheimon kirjasta, että joitakin on auttanut valita tulevaisuudesta joku tärkeä päivä ja tähdätä siihen. Valitsin päiväkseni, jolloin olen ollut juomatta kaksi vuotta. Lisäkannustin oli, kun tiesin monia juomisen lopettaneita, jotka sauhuttelivat edelleen. Niille ajattelin elvistellä ja ylentää itseäni: "Ai, te poltatte vielä."

Tilasin roska-autonkin tyhjentämään kotini astiat, ettei varmasti ole aamulla herätessä edes tupakantumppia mihin tarttua. Pidin päätökseni. Kolmena ensimmäisenä päivänä kuljin pitkin katuja niiden perässä, jotka polttivat kävellessään ja haistelin haikuja.

Mutta en pannut tupakkaa suuhuni, vaikka ensimmäiset päivät ja yöt teki koko ajan mieli aivan sairaalla tavalla. Yötä päivää. Muutaman päivän kuluttua havahduin yhä useammin, että hetkinen, nyt oli tovi eikä tehnyt röökiä mieli. Silloin sain varmuuden, että onnistun.

Pinna oli supertiukalla. Muistan, kun työnantajani ilmoitti määräaikaisen työsuhteeni jatkumisesta. Haukuin viestintuojan lyttyyn. Hän kutistui pöytänsä takana yhä pienemmäksi todeten hiljaisella äänellä: "Anteeksi Jorma, mutta minä kun luulin kertovani sinulle iloisen ja hyvän uutisen."

Kun himo hellitti, kiersin kaksi seuraavaa viikkoa pyytelemässä niiltä anteeksi, jotka haukuin maan rakoon muutaman päivän aikana.

Väärien valintojen asiantuntija * 19

Viinakauppaan.

Kun tulimme Porista, lähdin lähes ensitöikseni "handeliin".

Yksi paljon käyttämäni lähikauppa oli Gummeruksenkadun Alko. Siellä kävin joskus arkipäivänä parhaimmillaan pari-kolmekin kertaa.

Yhdellä myyjällä oli olemattomaan itsetuntooni väkivahva ote. Hänellä oli valta päättää elämäni lähes tärkeimmästä asiasta. Miestä tai oikeastaan sanoja pelkäsinkin enemmän kuin hammaslääkäriä.

Koin, että joskus tyyppi oikein kyttäsi mihin jonoon, usein tyhjine pulloineni asetuin. Sitten hän pitkin nenänvartta mittaili minua läpitunkevalla katseellaan pudottaen viimein arvionsa Jumalaakin korkeammalta: "Jaahas, täällä taas........ Taitaa nyt kuitenkin olla niin, että on edelleen niitä pohjia sen verran paljon, joten annetaan olla tällä kertaa. Mutta koitapa huomenissa uudelleen ja mukavaa päivänjatkoa kuitenkin."

Mutta nyt oli koittanut punttien tasauspäivä. Keräsin taas nurkistani joka ainoan kalja-, viini- ja viinapullon. Ne kiikutin puolenkymmenen muovikassin kanssa jalkapatikassa lähi-Alkooni. Oikein etsin, että ykkösinhokkini tulee palvelemaan kaikkivaltiaan katseineen.

"Jaahas, päivää. Että mitäpä saisi olla tällä kertaa." Tätä juuri odotin: "Kuule äijä, sinulle ei ole putiikissasi ainuttakaan tuotetta, johon minä enää kolikoitani laittaisin. Joten otan tyhjien pullojen saldon rahana." Minua otteessaan pitänyt myyjä kutistui silmissäni aivan normaaliksi, ihmisen kokoiseksi ja näköiseksi.

Vuosien kuluttua olin Keljon Alkosta hakemassa alkoholitonta olutta ja kas, samainen myyjä oli siellä. Hän palveli minua hyvin ystävällisesti. Totesin, että on näemmä asiakaspalvelu tullut Alkoonkin. Mies katsoi pilke silmäkulmassa ja loihe lausumaan: "No joo, ehkä niinkin. Mutta kyllä meillä tapahtuu joskus asiakkaissakin muutoksia." Siitä lähtien on mukavalla mielellä moikattu, jos ja kun on tultu vastaan työpaikan ulkopuolellakin.

Väärien valintojen asiantuntija * 18

Sumuisen elämän loppukiri ja maali.

Olin jakanut kodin Jyväskylässä Liisan ja Biba-koiran kanssa puolitoista vuotta. Ja taas lähdössä kurssille. Tällä kertaa en ravintoloitsijan, vaan Liisan maksamana. Samaa sarjaa kylläkin kuin Mäntsälän viikon sessio, jossa tapasimme ensimmäisen kerran.

Nyt oli suuntana Pori ja minulla matkassa viiniä, kassillinen kaljaa, koira sekä Liisa. Siinä järjestyksessä. Jälkeenpäin ajatellen surullistakin. No, ehkä tosipaikan tullen Liisa olisi siirtynyt piikkipaikalle, Biba väliin ja kalja viimeiseksi.

Siellä ihmettelin kuinka keskustelun aiheeksi nousi jossain mutkassa alkoholin käyttöni. Näin jälkikäteen ajattelen siinä olleen Liisalla selkäni takana näppinsä pelissä.

Joka tapauksessa jengi laittoi minut seinää vasten. Sanoivat, etten selviä kuin AA:n avulla ja olen alkoholisti. Oli tullut koiralle antamani lupauksen lunastamisen aika.

Minun tieni. 

Myönsin kulkeneeni märän tieni maaliin ja valmis lopettamaan juomisen, mutta AA-ryhmään en mene. Ja jatkoin Liisalle, että täältä saat viedä juomisen lopettaneen Jorman kotiimme Jyväskylään.

Vieläkin kuulen jengin pilkallisen naurun. Ehkä vain Liisa ei nauranut. Sanoivat joukolla, etten selviä edes Porin läpi ilman alkoholia, jos en mene oitis vertaistuki-ryhmään.

Mutta kurssin vetäjä Heimo Soivio joukkoineen oli väärässä. En mennyt ryhmään, en kuppilaan enkä kaljakauppaan. Vaan selvinpäin Jyväskylään. Siitä on nyt 40 vuotta. Matkalla kotiin ymmärsin ensimmäisen kerran elämässäni konkreettisella tavalla pahan olemassaolon.

Tiesin, että sydämessäni pohjimmaisena ja elämäni uutena ankkurina on raittius. Mutta sen tiesi myös paha, mitä se itse kullakin lieneekään. Se tiesi menettäneensä otteensa viinan voimalla. Mutta "se jokin" halusi pitää minut uusin eväin. Että päättäisin päiväni.

Jokin selittämätön voima veti minua hyppäämään vauhdissa autosta. Useamman kerran pysähdyimme ja keräsin voimiani. Mutta selvisin. Sen jälkeen en ole halunnut seurata tietoisesti mitään pahaa. Jota en aiemmin käsittänyt olevan olemassakaan.

Väärien valintojen asiantuntija * 17

Kaiken ei pidä muuttuakaan.

Elämääni mahtuu kännisen toilailuja ja hauskanpitoa varmasti kokonaisen kirjan verran. Mutta kun en tee juopon saati juoppuhullun päiväkirjaa, palaan niihin vain silloin tällöin itselleni sopivina annoksina.

Ehkä tähän yksi tarina Liisan kyvystä hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa. Hän nimittäin sanoi kerran itseään etsiessään, että jos nokan eteen tupsahtaisi maailman napa, joka kysyisi: "Täytän yhden toiveesi, tahdotko tulla terveeksi", niin en ole lainkaan varma toivoisinko kävelykykyä takaisin. Sillä pyörätuoli on osa minua ja persoonaani.

Joskus eivät puheet auta. 

Tämä joutui koetukselle mennessämme kerran lähiravintolaamme ja salin perältä huusi humalainen, että "hei rampa nainen!" Seurasi syvä hiljaisuus. Kaikki odottivat mitä tapahtuu, kun Liisa kelasi tuimin ilmein huutelijan eteen. Ja minut hyvin tunteva nainen jatkoi: "Niin, meinaan vaan, että rampa mikä rampa ja juoppo mikä juoppo."

Näin miten Liisan kasvot sulivat, kun hän hetkessä ymmärsi, että polkunsa ja ristinsä kullakin. Eikä vertaisen kohtaaminen tarkoita, että on pitänyt kokea samaa. Silloin tällöin tapahtuman jälkeen he istuivat samassa pöydässä ja nauroivat hersyvästi milloin millekin.

Tapahtunut palasi elävästi mieleen, kun tovi taaksepäin luin lehdestä miehestä, joka oli polttanut kääminsä. Hän oli saanut hampurilaispaikassa käsiinsä kuitin kopion, johon kassa oli kirjoittanut "iso mies". Arvatenkin siksi, että lasku osaisi oikeaan pöytään.

En ole koskaan elvistellyt uskollani enkä varsinkaan tuonpuoleisella. Totuuksia siitä on minulle aika turha tulla Luojan tehtävät ottaneiden saarnamiesten kertomaan. Jotka eivät osaa edes selittää kuinka kirjosieppo löytää Afrikasta takaisin pihapönttööni talven jälkeen.

Liisaa ymmärrän tältä osin erinomaisesti, sillä itsekään en halua parantua alkoholismista. Sen kanssa pärjää loistavasti niin kauan kun ei juo. Se on hyvä elämänkoulu, joskin siitä selviäminen niin sanotusti kuiville, ei ole yhtä helppoa kuin oppilaitoksesta haettu tutkinto.

Miksi siis luopuisin rakkaasta rististäni, johon on vuosikymmenten saatossa hioutunut olkani malli? Miksi ottaisin tilalle uuden, taas alusta asti työstettävän ja olkapäälleni mallattavan taakan? Sillä itseni tuntien sen taatusti saisin.