Ehkä en riitä koskaan

Yksi elämäni surullisimmista päivistä on avioeroni Päivistä. Oikeasti kuitenkin teimme sen yhdessä.

On ihmisiä, jotka eivät muille kerro elämänsä varsinkaan vastamäkiä. En kuulu niihin. Olen iäti jakanut polkujani tutuille ja tuntemattomilla. Sillä olen huomannut, että juuri niillä asioilla, jotka toiset olettavat olevan salattuja, niillä he haluavat satuttaa ja juoruta kertoen omia totuuksiaan muiden elämistä. Niissä supi supi jutuissa tahdon oman versioni kulkevan mukana. Siksi puhun ja siksi kirjoitan.

Tähänastisen elämäni suurimpaa surua puran täällä ja muualla varmasti monesti ja monella tavalla. Niin kauniina kuin murheen päivinäni.

Mutta vaikka jokaisen synkän pilven takana on uusi synkkä pilvi, mahtuu väliin pilvipoutaa ja aurinkoa. Tällä hetkellä istun, kirjoitan ja suren, mutta sydämessäni seison kuitenkin.

Olen saanut elämäni, entistä käytetympänä ja entistä rosoisenpana takaisin. Siitä pidän ja pidän kiinni kynsin hampain, kunnes Big Boss viheltää koko maallisen pelini osaltani lopullisesti poikki.

Päivis oli suurin rakkauteni eikä minulla ole harmainta aavistusta mikä tappoi pienen, harmaan hiireni rakkauden.  Ehkä minunkin. Ehkä en saakaan koskaan tietää. Vaikka usein sanoin "päivien" päästä kuulin viimein totuuden, siihen pakettiin ei nyt kaipaani totuus koskaan kuulunut. Ehkä olin itse liian pieni, jolla oli liian suuret kulmikkuudet.

Tai ehkä Päivini kasvoi pieneen elämääni liian suureksi ja itsenäiseksi. Ehkä hän oli sitä koko ajan, mutten vaan huomannut. En osannut tehdä enää mitään oikein. Ehkä en osannut koskaan. Ehkä hän vain sieti minua.

Ehkä en ole osannut mitään niin hyvin, että vaikka se riittäisi itselleni, se riittäisi myös muille. Varsinkaan niille, joiden kanssa olen halunnut elämäni jakaa.

Vaikken helvettiin uskokaan, uskon, etten ole maailman napa, vaan jossain on jotain minua paljon suurempaa. Uskossani uskoin, että kaikki kristityt ovat ja haluavat olla rinnalla kulkijoita. Olin väärässä.

Joten, kun nyt minä, vain lapsena kastettu olen eronnut toisen kerran, joutuvat hekin tilaamaan uuden kuorman hiiliä sinne minne ovat minulle matkalipun varanneet. Apua en tästä laumasta sydämeni suurimpaan suruun etsi.

Edelleen elän, siis olen ja kerään elämäni palaset jälleen kerran. Ehkä en halua elää yksin, ehkä haluan, kuka sen tietäisi. Ehkä yritän etsiä niin turvattoman hiiren, joka haluaa kulkea, ei edelläni vikojani etsien, vaan rinnallani rakastaen. Vaikka olisin iso, kalju rotta. Minne sitten mahdollinen yhteinen tiemme johtaakaan.

Tunne, tahto ja järki

Jormas: Aikoinaan selittelin monta vuotta juomisiani sillä, että kaikki johtui vain olemattomasta itsetunnostani. Olin lättänenäinen kapiaisen kakara, jota omasta syystäni haukuttiin myös puupääksi.

En ollut missään hyvä enkä kokenut olevani ainutlaatuinen kuin korkeintaan pahanteossa ja suun soitossa.

Halusin elää etupäässä tunteitteni viemänä, joka johti minut liian hyväksi kaveriksi viinan kanssa. Kun olin päissäni, olin vähintään kuin muutkin, sillä omassa kaveriporukassani lähes kaikki käyttivät päihteitä joka viikonloppu.

Mutta aikansa kutakin, kuten eilen kirjoitin. Alkoholia en olisi kyennyt jättämään, ellen olisi oppinut valjastamaan tahtoani järjen ohjaamaksi tunteiden sijaan. Jos annoin tunteille vallan, halusin juoda liian paljon ja liian usein.

Meni monta kymmentä vuotta, ennen kuin uskalsin antaa itseni uudelleen tunteitteni viemäksi. En silloinkaan ilosta, vaan surusta ja kaipauksesta, jotka tulevat menettämistäni rakkaista ja jostakin mitä minulla ei ole koskaan ollut. Kaikki rakkaat pojastani vaimoihin ja ystävistä vanhempiini olen menettänyt. Osa on haudan levossa tai missä lienee, mistä en heitä tavoita. Osa elää ja voi toivoakseni hyvin kuka siellä ja kuka tuolla. Mutta kukaan ei siellä missä minä.

Yksikään rakjaus vanhempiani lukuunottamatta ei ole kantanut rinnallani vanhuuteen saakka. Paitsi eläimeni, joista moni on viettänyt viimeisetkin hetkensä käsivarsillani.

Olisi helppo vaipua itsesääliin ja sanoa, että oma syyni. Niin en tee, sillä tiedän välittämisessä ja rakkaudessa olevan ainakin kaksi puolta ja osapuolta.

Vain eläimiä olen kyennyt rakastamaan ehdoitta. Ehkä minuakaan  ei kukaan ihminen Tällä hetkellä ainut rinnallani kulkeva elävä, rakkauden ja välittämisen kohde on osaomistus koira Niilo. Joka on aina luonani ollessaan kokonaan läsnä, vaikka siitä vain 1/4 os minun.

Kun hän tai se saapuu seuraavan kerran kotiini, kerron sille koko tarinan reilun viikon kestäneestä korkean paikan leppoistamisleiristäni. Se kuuntelee aina koko sydämellään päätään puolelta toiselle kallistellen. Sydämessäni koen, että se ymmärtää minua täydellisesti ja sillä on kaikki ymmärrys pelissä. Se on täysillä mukana 

Tähän eivät ole pystyneet aikuisiän ihmisrakkauteni ensi tai jonkun  muun huuman kadottua.  On käynyt vähän samoin kuin Paula Koivuniemelle. Joka vastasi kysymykseen miksi hänen miessuhteensa eivät kestä. Kaksi Paulan sanaa kertoi kaiken: "Intohimo loppui."

Fiiliksiä etsimässä

Jormas: Aikoinaan join paljon. Reippaan kymmenen vuoden siivun päätyäkseni täysveriseksi alkoholistiksi. Mutta toisin kuin monet muut juopot sanovat juomisen olleen yhtä helvettiä, minulle se ei ollut sitä. Vaan minulla oli monet kerrat tosi hauskaa viinan ja vähän muidenkin päänsekoittajien kanssa.

En muista koskaan juoneeni suruun tai edes murheeseen. Toki tiedän heitäkin olevan, joten voihan juominen olla yhtä helvettiä silloin. Vai voiko? Eikö helvetti olisi silloin elämä ilman viinaa, johon lohtua haetaan pullosta?

Minulle kymmenen vuoden ryyppykausi oli retki itseeni. Viinan avulla voin elää itseni kanssa, sillä en pärjännyt tai minulla ei juuri ollut hyvä olla selvinpäin. Olin siis jo silloin niin vaikea luonne, etten pärjännyt itseni kanssa. Elämästä puuttui myös jotain, jota etsin pullosta.

Kolmekymppisenä olin tullut tienhaaraan. Ja hyvästelin pitkäaikasen matkakuppanini, Turmiolan Tommin. Tiemme erosivat hyvillä mielin.

En tiennyt mitä haluan elämältä enkä tiennyt mikä on oikein. Mutta tiesin mitä en halua ja mikä ei ole kohdallani oikein. Olin löytänyt Tommin avulla uuden tien, johon eivät päihteet sopineet. Halusin kokea kaiken tielleni osuvan uudelleen kirkkaana ja aidosti.

Kun tuokion kesäyönä, Aatamin asussa kuuntelen hiljaisuutta ja istun Niilo-koiran kanssa Jokilaakson laiturilla, koen, ettei minulta puutu mitään. Minulla on siinä hetkessä kaikki, minulla on äärimmäisen hyvä olla ja koen olevani osa maailmankaikkeutta. Siinä tuokiossa on minun raittiuteni.

Olen myös oppinut tuntemaan syvää surua. Luulen, että jotain sellaista mitä ei kukaan voi ymmärtää. Siitäkään en luopuisi mistään hinnasta. Osaan ja haluan itkeä oman koiran haudalla vuodesta toiseen selvinpäin. Myös siinä on minun raittiuteni.

Sillä surussani olen myös iloinen. Ymmärrän, että näin on tarkoitettu ja olen kiitollinen kaikista kokemistani tunteista.

Olen ollut kaksi kertaa avioliitossa ja avioeroista kannan surua ja syyllisyyttä. Etten pystynyt parempaan. Enkä lainkaan iloa, sillä menin naimisiin rakkaudesta elämäni loppuun saakka enkä erotakseni.

On hyvin murheellista, etten voinut antaa läpi elämän kantavaa iloa ja turvaa elämänkumppaneilleni. Näissä epäonnistumisissa on suurimmat suruni, vaikka matkaan mahtui paljon kaunista iloakin. Eroissa ei ole raittiuttani eikä niin ollut tarkoitettu.

Lapsena kesä jatkui ikuisesti

Jormas. Lapsena kesä alkoi koulun päättäjäisjuhlista. Laulettiin suvirsi, päivieni määrä oli rajaton, koskaan ei satanut, aurinko paistoi aina ja kesä jatkui ikuisesti.

Mutta seuraavan kerran täytän 70 ja tiedän, että päivien määrä ei ole rajaton. Ellei ikuisuus ole olemassa ja olen löytänyt tai löydän sen tien pään. Tai sitten ikuisuus on kaikkien osa, löytää jotain tai ei yhtikäs mitään.

Mutta tässä ajassa kesän jälkeen tulee syksy. Vuosikymmeniin minua eivät olleet ilmat eivätkä vuodenajat häirinneet. Mutta jokunen vuosi sitten, kun olin jo oppinut lähtemään muuttolintujen matkassa Aasiaan, ajatukseni muuttui.

Kerran syysaamuna anivarhain pimeältä taivaalta tuli vettä sekä räntää ja mitä lie märkää, kun lompsin viluissani 350 metrin päässä olevalle postilaatikolle hakemaan aamun Hesaria. Mutta ei ollut lehti tullut ja se katkaisi, jos ei kamelin niin minun selkäni kuitenkin. Ja ajattelin, että mitä hittoa minä täällä teen, kun aurinko on kauimmillaankin vain muutamat tunnin päässä Finnairin puhalluslampulla.

Syksy on minulle kuitenkin alakulon aikaa, sillä niin paljon luonnosta kuolee pois, vaikka osa meneekin vain talviunille.

Sitten tulee talvi ja moni kaunis kasvi ja kukka nukkuu talven. Kun harrastin moottorikelkkailua, pidin talvesta hyvinkin paljon. Niin pidän nytkin tosin, sillä niitä vietän nykyisin Thaimaassa tai ylipäätään Aasiassa . Siellä muun muassa ajelen paljon Harley Davidsonillani.

Mutta kevät, se on myös hienoa aikaa. Luonto herää, kasvit nousevat tavoittelemaan kilvan aurinkoa. Vedet joessa ja lammissamme luopuvat jääpeitteistään ja avaavat kantensa vesilinnuille. Ja minullekin, joka pulahtelen veteen naturistina jäiden lähdöstä jäiden tuloon.

Koiramaailma, osa 2

Jormas: Eilen kirjoittaessani otsikon aiheesta osaa yksi, jäi jokunen juttu pyörimään päähäni. Vauhtia lisäsi, kun aamulla luin mielipidetiedustelun tulokset mitä lääkkeeksi koiraongelmaan, joka tulee osin suomalaisten mielestä irti olevista koirista.

Jäin tuumimaan miksi thaimaalaiset pärjäävät koiriensa kanssa, vaikka ne ovat vapaana ja näin näyttää olevan myös Itävallassa. Tosin paljon hillitymmin, mutta kuitenkin niin, että se ei suomalaisille istuisi. Ainakaan niille, jotka ovat sitä mieltä, että koira on parhaimmillaan koira, kun se on kahleissa ja kuonokoppa kuonon ympärillä.

Kun olin kakara myös iältäni, ei Suomessa ollut koirien kiinnipitopakkoa. Tai en muista tai ei sitä kukaan noudattanut.  Sen sijaan puhuttiin kylän koirista, jotka olivat irti ja joilla oli kotinsa jossain.

Muistan, kun vanhempani opettivat esimerkiksi, että älkää menkö silittimään Parkkosen Jeppeä, jos se tulee vastaan, sillä se saattaa puraista, jos on "sillä päällä". Mihin nämä opetukset ovat kadonneet? Että koira on koira eikä sen pidäkään oppia ihmisten tavoille?

Ennenkin oli tosiaan koirakouluja. Siellä opetettiin koiria ihmisten tavoille. Nyt on harkinnassa koira-ajokortit. Minusta se hyvä asia, jos ihmiset oppisivat sen myötä vähän koirien tavoille. On nimittäin mielenkiintoista seurata kuinka ihmiset kohtelevat koiriaan esimerkiksi koirapuistoissa. Siis siellä missä koira pidetään irti ja missä sen pitäisi saada olla koira.

Nyt koira-arki on osalla niin, että jos joku näkee jossain koiran irti, on Face pullollaan toinen toistaan tuomitsevampia kirjoituksia.

Vaan toisin oli ennen. Ihmiset pärjäsivät koirien kanssa, vaikka ne olivat irtikin. Ja Thaimaassa pärjäävät vieläkin. Ehkä olisikin hyvä järjestää koira-ajokorttikursseja siellä.

Jospa siellä opetettaisiin, että koira on parhaimmillaan silloin, kun se saa olla mahdollusimman koira.

Koiramaailma

Jormas: Sen verran olen maailmalla resunnut myös koiramaailmassa, että on pohjaa pohtia blogissakin jotain kuinka erilaista koiraelämä on jo maastakin riippuen.

Koiran vapauden kannalta yksi parhaita kotimaita on Thaimaa, sillä siellä ne elävät vapaina. Buddhalaisuus takaa, että henkikään ei ole alati uhattuna ihmisen toimesta. Vapaus tuo mukanaan myös ei toivottuja ilmiöitä, kuten koirat vailla ihmiskotia. Osa niistä ottaa kodikseen jonkun yhteisön, kuten myymälän edustan, mopotaksiaseman ja niin edelleen. Mutta elävät yhä vapaina.

Filippiineilläkin on koiria vapaana, mutta katolisena maana siellä niiden kohtelu on paljon huonompaa. Sellainenkin lausuma on, että "katolisessa maassa kaikki eläimet ovat ihmisen kantapään alla. Ja islamistisessa maassa miehen kantapään alla on myös nainen".

Suomi on tietty oma lukunsa, jossa koiria on pidettävä varsinkin taajamissa aina kiinni. Eivätkä ne muuallakaan vapaina juokse.

Lähtökohtaisesti suomalainen pitää koiria hyvin riistettyään ensin niiltä vapauden. Mutta jos koira pääsee esimerkiksi koirapuistoihin säännöllisesti, ei se vapauden menetyksestä juuri kärsi. Oma lukunsa ovat koirat, joilla on kodissa lapsen asema.

Suomalainen, joka on pohjoismaalaisittain melkoinen porsas ympäristön suhteen, on vastaavasti allerginen koiranpaskoille. Ei närästä lasi- eikä muovipullot eikä mikään muukaan jäte tienposkilla eikä luonnossa, mutta koiran tuotos senkin edestä.

Sitten Euroopassa on varsin korkean sivistyksen maa, Itävalta. Jossa ei ainakaan Innsbruckissa eikä Serfeldissä juuri kaduilla roskia eikä koiran jätöksiä näy. Käytävällä tapasin juuri suomalaisrouvan Wienistä, jossa hän sanoi koira-asioiden olevan samoin.

Mutta yllätys yllätys, koirat ovat luonnollinen näky hienoissakin ravintoloissa sekä hotelleissa. On myös sangen luonnollista ja hyväksyttyä, että ihmiset päästävät koiransa puistoissa irti.

Itse olen nyt ollut viikon Seefeldin hienoimmassa hotellissa, jolla silläkin on oma koiransa. Moorits tai sinne päin. Se on aina irti ja tekee autottomassa keskustassa joka päivä yksin omat lenkkinsä. Eikä sen tuotoksiakaan ole kukaan keräämässä.

Kuulento

Jormas: Neljäs lokakuuta 1957 Neuvostoliitto laukaisi taivaalle tekokuun, josta katsotaan alkaneen ajan, jolloin ihminen on toiminut avaruudessa. Muistan, kun vanhempieni ja siskoni kanssa tähyilimme silmät tarkkoina kotitalomme pihalta pimeälle tähtitaivaalla löytääksemne tämän ihmeellisen, lentävän Sputnikin. Ja löysimme myös. Kuin yksi tähti tähtien joukossa. Mutta vain tämän liikkumisen voi havaita silmillä.

Avaruusaika on myös surullista minulle. Mutta enemmän kuin siinä kuolleita ihmisiä, olen surrut Laika-koiraa. Jonka ihminen lähetti tietoisesti kuolemaan. Minulle se on vain ja ainoastaan pahemman luokan eläinrääkkäystä sekä ihmisen suunnatonta itsekkyyttä.

Juuri nyt on kulunut 50 vuotta Apollon kuulennosta. Siitä jolloin ihminen astui ensimmäisen kerran toisen planeetan maan pinnalle. Senkin muistan hyvin.

Olin Tuusulan Tuuskodossa katsomassa äitiäni, kun senioriväki katsoi tapahtumaa televisiosta. Jossain  mutkassa sanoin kaikille, että on se vaan ihmeellistä. Kuu on tuolla korkealla taivaalla ja nyt ihminen tallustaa sen pinnalla, kuten näemme.

Tällöin aito papparainen nousi keppiinsä nojaten ja laahusti luokseni. Otti käsipuolesta sekä talutti minut ikkunan ääreen. Ja sanoi: "Katso poika tuonne taivaalle. Kuu on siellä ja me olemme täällä. Meitä ei huijata."

Lahjaton jormas

Jormas: Joskus olen tavannut ja minulla on osa esimiehestänikin (hallitus) ollut sellaisia, jotka sanovat, että heillä on armolahjoja. Kellä kielillä puhumisen sellaista kieltä, josta en ymmärrä sanaakaan, kellä näkijän, kellä ennustajan, kellä parantajan erityislahjoja ja kellä minulle mitäkin outoa.

Mitä kaikkea lieneekään, joita Luoja on heille antanut. Tuntuukin, että pelkästään niiden olemassaolon epäily on tavallisille ihmisille tie helvetin porteille.

Mutta minulle Hän ei ole antanut mitään erityislahjoja. Tai en ainakaan ole havainnut. Tavallisena pälliäisenä olemisen armolahjan vain. Paitsi, etten ole tavallinen enkä oman määritelmäni mukaan normaalikaan. Sillä se on kaikin tavoin keskiverto.

Sitä en mielestäni ole. Hyväksyn kaikki muut luonteenpiirteitteni kuvaukset, mutten sitä, jos joku sanoo, että hallitsevin luonteenpiirteeni on ilkeys.

Koulussa kyllä olin silloin tällöin jälki-istunnossa, seisoin usein välitunnilla rangaistukseksi löytötavarakaapin edessä, kirjoitin järjestyssääntöjäkin ties kuinka monesti ja olin rehtorin puhuteltavana.

Hän kävi kotonanikin vanhemmiltani kysymässä, että eikö se Jorma voisi lopettaa koulunkäymisen hänen koulussaan. Olin kuulemma koko koulun mätämuna ja kuuluisampi kuin yksikään opettaja.

Ja lopetinhan minä. Heti kun täytin kuusitoista ja oppivelvollisuusikä oli ohi. Spede sanoi visiossaan silloin, että ne käyvät kouluja, jotka eivät muuten pärjää.

Sittemmin tein elämäntyötäni päihdetyössä aivan merkittävänkin saran. Pressakin antoi yhteiskuntavastuun kantamisestani sosiaalineuvoksen arvon. Joka ei tuo muodollista pätevyyttä yhteenkään pestiin.

Jossain mutkassa tapasin kouluaikani sittemmin alkoholisoituneen rehtorin. Ja sanoin hänelle, että etkö voisi Eikka lopettaa dokaamista, sillä olet koko opettajakunnan mätämuna ja häpeäksi kaikille opettajille. Hän katsoi minua sumein, surullisin silmin ja sanoi, että "anna minulle Jorma anteeksi". Sittemmin reksikin raitistui ja meillä oli monta mukavaa tuokiota yhdessä.

Ehkä olenkin saanut tavallisena pälliäisenä olemisen armolahjan lisäksi ainutlaatuisen erilaisena olemisen lahjan. Kuten me kaikki. Sen oivaltaminen eheyttää itsetuntoa kummasti.

Lisää luksusnarinaa

Jormas: Lauantaina lupasin kirjoittaa lisää omituisista reissuista seuraavalla kerralla. Sen piti olla eilen, mutta se jäi tekemättä.

Yhtä spontaani kuin oli viime kesän ja  viime blogin uintireissu Mustallemerelle, on tämän kesän reissu Itävallan Alpeille Innbruckiin ja Seefeldiin.

Sillä yhtenä päivänä yks'kaks yksi kaverini, nelikymppinen mies, jonka olen tuntenut vaippaikäisestä saakka, kysyi lähdenkö haistelemaan vuoristoilmaa Keski-Eurooppaan. Lupasi kustantaa lystin.

Joten mikä ettei, sen kuin vaan matkaan. Toissapäivänä lennettiin Frankfurtiin, josta piti jatkaa samantien Itävaltaan. Ensin ilmoittivat, että lähtö myöhästyy 20 minuuttia ja sitten, että koko lento on peruutettu. Mutta silloin ja silloin pääsette Müncheniin. Ei kiiinnostanut, sillä mehän olimme menossa vallan toiseen suuntaan.

Ja mikä oli minun peesatessa, kun kaveri sanoi, että jäädään tänne yöksi ja tuumataan vähän mitä tehdään.

Alle otimme Yber-kumijalan, jonka käytännön näin nyt ensi kerran toiminnassa. Älylaitteen näytölle tulee kuka on halukas kyydin ottamaan ja millä hinnalla. Me nappasimme Muhammedin Pakistanista sillä ja sillä hinnalla, jonka maksun ohjelma ottaa kuljettajalle luottokortilta samalla, kun hyväksyimme kyydin.

Yösijaksi valikoitui luksusta, hotelli Hilton. Loistavan illallisen jälkeen painuimme yöorsille huoneeseemme, joka kyllä olisi kelvannut vaativaankin makuun.

Aamulla oli ajatus, että aloitamme allasosasastolta, joka oli minullekin, jo luksukseen tottuneelle liian kökkönen, joten sen jätimme väliin. Sen sijaan aamiaisella tuumasimme, että ei takaisin Suomeen, vaan  tänään kentältä uudella yrityksellä Alpeille.

Matkaa oli saman verran kuin Helsingistä Ouluun, mutta 500 euron lentolipulla ei päässyt kuin varapaikalle jännittämään, jotta mahtuuko kaksi reussumiestä vielä koneeseen. Jännittävää  siis riitti tällekin päivälle.

Luksusnarinaa....

Jormas: Aina silloin tällöin ajattelen ja sanonkin, että on harvinaista tavata suomalainen, joka on kaksi päivää peräkkäin aivan tyytyväinen  kaikkeen ja sanoo sen myös muille.

Jonkun tutkimuksen mukaan olemme maailman onnellisin kansa. Voi ollakin, ainakin minä, vaikka välillä on tullut takkiinkin oikein roimasti. Siksikin lienen taas niin sanotusti yksin.

Mutta minulle tapahtuu myös mukavia asioita. Viime alkukesästä tapasin Tallinnassa lapsuuden ja aikuisuuden kaverini, jonka kanssa kävimme Saarenmaalla. Kun tultiin pois, sanoi hän, että kanssani on mukava jutella ja matkustaa, jota voitaisiin joskus harrastaa pitempikin tovi.

Tähän minä, että kun tykkäät ajamisesta, niin käydään joku viikko Mustallamerellä uimassa ja siemaistaan alkoholittomat oluet. Näin tehtiin. Hannu ajoi kuudessa päivässä 6000 kilometriä.

Pantiin maailman sekä omat asiat järjestykseen ja käytiin myös merikonttitehtaalla Ukrainan pääkaupungissa. Tänään aloitan yhtä mielenkiintoisen, tämän kesän vastaavan reissun, josta taidan kirjoittaa seuraavalla kerralla.

Käänteiset järjestykset

Jormas: Minulla on hyvä ystävä nimeltään Matti Huunan-Seppälä. Jonka kanssa en juuri yhteyttä pidä, vaikka taisin olla häissäkin. Ja hänen tai heidän kotonaankin on isketty tarinaa. Viinaakin olen tainnut Matin kanssa juoda. Silloin kun laveaa väyläämme piti kaventaa päihteillä.

Kerran hän katseli tekemääni takkaa, joka oli ulkosalla ja kysäisi, että mikä lienee tämän projektin ydinsanoma. Sanoin, että ehkä teen joskus takan ympärille talon. Puisteli päätään mennessään ja mumisikin jotain.

Sitten ostin Keski-Suomessa asuessani ikkunaruudut, silloiset kolminkertaiset selektiivilasit, jotka olivat pimeässä ladossa jossain missä lie.

Yhtenä päivänä hankinnan jälkeen menin latoon ja mittasin ostamani ikkunaruudut. Ja suunnittelin sekä piirsin niiden ympärille 200 m² hirsitalon. Joka veistettiin paikan päällä käsin.

Mutta sitä ennen etsin, valitsin ja merkitsin mäntymetsästä puut, jotka metsuri kaatoi talon rakennusaineeksi. Joka sai nimekseen Syrjäntakanen. Sitä isännöi nykyisin poikani, aikuinen mies Marko vaimonsa Päivin ja tyttärensä Sini Olivian kanssa Syrjänlammen rannalla.

Eilen näin Vantaan vahinkotavarakeskuksen mainoksen, joka kertoi muun muassa, että paljon leluja. Siihen tartuin. Tuumasin, että lapset tarvitsevat leluja ja minulla ei ole kumpiakaan. Mutta haluaisin kyllä olevan. Joten aloitin helpommasta päästä, eli leluista.

Haaveilin Legoista sinne ajaessani, mutta niitä ei ollut. Joten ostin värityskirjoja ja -kyniä. Ehkä hankin lelujakin vielä jostain. Mutta jossain vaiheessa olisi löydettävä lapsi tai lapsia, joille hankintani kohdentaisin. Tai sitten pitäisi ryhtyä lapsentekopuuhiin. Mutta siihen tarvittaisiin myös äidiksi ryhtyvä. Voin tietysti olla puuhaan liian vanhakin. Toisaalta pressa Sale on vielä vanhempi.

Elisan ala-arvoinen asiakaspalvelutunti

Jormas: Elän digimaailmapalvelujen sykkeessä mukana ajan hengen ja tarpeideni mukaan.

Siihen kuului eilinen, kämmenenkokoisen älylaitteen osto. Niiden edeltäjiä sanottiin matkapuhelimiksi. Kai joku sanoo vieläkin. Minäkin joskus vahingoissa.

Joka tapauksessa Elisalla on ollut jo jonkin aikaa ennakkomyynnissä Huawein laite isolla, yli 7 tuuman näytöllä. Joten vierailin kotisivuilla, kun ruutuun tupsahti Jarkko P:n chatviesti: "Moi, miten voin tai voinko auttaa?" Tai jotakin sinne päin.

Tähän minä, että haluaisin ostaa mainitsemani laitteen ja onko niitä Vantaan Jumbon myymälässä? Tähän Jarkko P, että pannaanko tilaus tästä menemään? Mikä on nimesi ja sotusi ja monessako erässä haluat maksaa?

Sanoin, että nimellä ja osoitteellani löydät sotuni ja kerralla maksan. Mutta toistan kysymykseni, että onko tuotetta myymälässä? Tähän Jarkko P, että tarvitsen sotusi tähän uudelleen ja valitettavasti en sitä tiedä onko laitetta myymälässä. Mutta laitetaanko tilaus? Johon kysyin ja jo jankutin, että myyt tuotetta, muttet tiedä onko sitä nähtävänä etkä halua sitä selvittää?

Ja Jarkko P jatkaa, että tee ensin tilaus, niin sitten selvitän. Tähän minä, että onko mielestäsi kohtuutonta, jos haluan nähdä euroa vaille tonnin laitteen ennen ostopäätöstä?

Ja Jarkko P, jonka sukunimenkin tiedän, jatkaa. Valitettavasti en voi auttaa enkä kertoa onko puhelinta nähtävillä ennen ostotilausta.

Ei auttanut, vaikka sanoin ostavani laitteen sitten vaikka Gigantista. Eikä se, kun sanoin, että jos olisi oma yrityksesi, selvittäisit asian.

Tätä jauhoimme tunnin ja viimein paloi käämit. Minulle tyyypilliseen, rauhalliseen tapaan, kun Jarkko P kysyi voinko auttaa jotenkin muuten. Ja perään toivomuksen, että voisinko antaa sähköisen palautteen palvelusta, kun hän laittaa linkin?

Yllä siis palautteeni tavallani. Nyt  vähän rauhotun ja tuumaan minne palautteeni jaan.

Chattailun päätyttyä koppasin osa-avoauto Marttini ja ajoin Jumboon, Elisan myymälään.

Loistava palvelu. Kerroin myös tapahtuneen, johon myyjä, että sorry firman puolesta Jarkko P:n tarjoilema huono palvelu. Sanoi vielä, että chatpalvelukin näkee laitetilanteen viidessä sekunnissa ja kysyä voi toki livenäkin.

Joten jatkan monella tavalla aktiivisena Elisan pienasiakkaana jatkossakin. Kiitos siitä kuuluu tällä kertaa yksin Jumbon myymälän väelle.

Jokilaakson lähde?

Jormas. Jokunen vuosi sitten tutkitutimme viereisen hevoshaan kupeessa olevan vesilähteen. Ristimme sen Johanssonin lähteeksi, sillä se on hänen maillaan. Toki sillä on alkuperäisempi nimikin, jota en muista. Joka tapauksessa olemme hakeneet siitä jo monta vuotta usein juomavetemme. Paljon fiilisten vuoksi, sillä veden nostamne koivuvarteen laittamallamme teräspeltiämpärillä.

Tuusulassa on erinomainen juomavesi ilman lähteitäkin. Täällä uidaankin niin sanotussa kaivovedessä useammassakin paikassa.

Vielä useamman vuoden olen ihmetellyt Rantabulevardillamme kosteaa paikkaa. Olen kuittaillut sen mielessäni sillä, että vesi vaan viereisessä, entisestä ojasta muodostuneessa metsäpurossa on korkealla.

Mutta miksi vesi pysyy korkealla? Mieltä se on vaivannut, sillä niin aamu- tai iltauinnilla Jokilammille mennessäni kuljen sitä ohi. Usein silloin, kun Niilo valitsee sen reitikseen kalakatiskalle mennessään.

Eilen kun tulin puolen kilometrin päässä olevalta metsävarastolta, tein päätöksen. Tutkin mahdollisen lähteen paikan tarkemmin ja tutkitutan myös veden laboratoriossa saadakseni selville onko Jokilaaksossa oma lähde. Näin teimme aikoinaan Johanssonin lähteen vedellekin. Joka tapauksessa mahdollinen Jokilaakson lähde on kaunis paikka, kuten kuvasta näkee.

Rakastan elämää

Jormas: Kun aikoinaan vihkipappimme luoma turvattomuus Sininauhasäätiön puheenjohtajana laittoi Päiviksen ja minut pakkaamaan reppumme kodistamme, luomastani Pessi ja Illusiasta, päätin, etten enää koskaan rakastu yhteenkään paikkaan.

Vaan ajattelin, että tästä eteenpäin kaiken kannan mukanani. Vanhuuden unelmani oli, että kun sen aika tulee, laahustan Pessin käytäviä niiden joukossa, jotka olivat vaimoni ja poikani lisäksi tärkeimmät elmässäni. Siellä asuvat alan naiset ja miehet.

Mutta moni asia on mennyt elämässäni toisin. Osin itse ja osin muut ovat karkoittaneet tai karkoittuneet ympäriltäni. Olen siitä kovin pahoillani. Itseni lisäksi luissaan vain Isä ylhäällä tietää, että annoin kaikkeni.

Mutta se ei riittänyt. Nyt minulla on Jokilaakso ja osin itse valitsemani yksinäisyys. Olo on joskus haikea, mutta olen myös onnellinen. Rakastan tätä paikkaa ja kaikkea elämää täällä, sillä täällä on paljon hyvää henkeä, jota ei tiukka- eikä löysäpipoinen kristitty ymmärrä.

Täällä on myös äitini ja isäni henki. Usein muistan isän lauantai-iltana, Koskenkorvapullon juoneena rakentamansa talon rappusille.  Yrmeä katse itään suunnattuna nyrkki pystyssä: "Tätä ei perkele ryssä vie". Jota äiti keittiön jakkaralla, ikkunaruudun takana pelonsekaisesti siunaili.

Jokaisella kasvilla ja jokaisella eläimellä on Jokilaaksossa sielu. Jo pitkään olen opettanut myös  osaomistuskoira Niilolle erilaisuuden hyväksyntää.

Se ihmettelee kanssani pää kallellaan vaskikäärmettä, että mikä tuo on ja miksi se on paljon isompi kuin jo tutut kastemadot ja viitasammakot? Mutta se tietää, että poltan käämini, jos se on millekään eläimelle paha. Että vain koirapuistossa saa rähjätä.

Niilo näkee ja kokee kuinka mielestään sen suukkojen ansiosta ikkunaan lentänyt lintu virkoaa ja lentää omille teilleen. Monena aamuna sen jälkeenkin se juoksee tarkistamaan, että tässä se oli. Viimein se uskoo, että pienilintu ei tule enää koskaan takaisin siihen paikkaan.

Aamuisin ja iltaisin kuljemme rantapolkua Niilon katiskalle. Monet hauet ja lahnat ovat kokeneet sen kostean kirsun kosketuksen. Yhdessä vapautamme kalat ja Niilo tuijottaa pitkään laiturin reunalta veteen ja ihmettelee, että minne kala katosi.

69 vuotta, siis koko elämäni olen tehnyt kompromisseja naisten vuoksi ja kanssa. Ensin kolmekymmentä vuotta äitini ja isäni avioliitossa ja sen jälkeen omissa liitoissani. Heistä vain yksi oli sydämeni valittu, suuri rakkauteni. Se oli päivis. Häntäkään en pystynyt rakastamaan riittävästi. Se on elämäni suurimpia murheita.

Seuraavaksi täytän 70, jos Luoja suo. Ajattelen, että silloin olen aikuisen oikeasti aikuinen. Tällä hetkellä ensimmäisen kerran elämässäni en jaa elämääni kenenkään ihmisen vuoksi. On itsekkyyteni aika, joka ei ole keneltäkään pois.

Elämäni ainoat kompromissit teen nyt Niilon vuoksi ja kanssa. Joka tarpeineen ilmoittaa milloin syödään, juodaan ja mennään lenkille.

Vaikka tämä ei ehkä muiden mielestä totta olekaan, koen eläväni vasta nyt itselleni. Ja rukoilen, että Isä olisi laskenut minun päivieni määrän kauas tulevaisuuteen ja antaisi mahdollusuuden aloittaa taas kerran alusta.

Yhteiset asiamme, osa 2

Jormas. Eilen pohdin blogissani eduskunnan viisautta ja kuinka siellä näkyy kansan valitsema järjen valo.

Tänään pohdin samaa asiaa kuntalaisen näkökulmasta, kun valitsemme asioidemme hoitajia kotikuntaamme.

Tuusula onkin vuosikymmenten saatossa ollut edellä kävijä monellakin tavalla. Tuusulassa taidettiin järjestää valtakunnan ensimmäinen kunta-asioiden mielipidekysely. Kysyttiin kuntalaisilta pitäisikö moottoritien jatkua Hyrylästä Järvenpäähän vai ei. Ei pitänyt ja sillä selvä. Yksi äänestyksen päämasinoijista oli Vihreiden Eero Paloheimo.

Viime kuntavaalien yhteydessä ja jälkeen Tuusula oli taas edelläkävijä. Se leikkasi ylimmältä kunnan virkamieheltä siivet poikki ja kun se ei riittänyt, se lakkautti koko kunnanjohtajan viran.

Ja siirsi roppakaupalla lisää valtaa kuntalaisille ja heidän valitsemilleen kunnanvaltuutetuille. Sekä teki kunnanjohtajan viran tilalle kolmen pormestarin pestit, kaksi apulaissellaista ja yhden pääbossin.

Kuntalaiset valitsivat ensin 51 valtuutettua, jonka jälkeen valitut valitsivat keskuudestaan pormestarit neljäksi vuodeksi. Menee tämä sitten syteen tai saveen, niin jonnekin joka tapauksessa, sillä Tuusula on lähtenyt liikkeelle.

Ennen saattoi joissakin kuntalaistilaisuuksissa istua vaitelias, harmaapukuinen ja vähäeleinen herrasmies. Enkä minä kunnanjohtaja Joensivua hauku, mutta yksi mies jättää vain yhdet jäljet.

Bosseja on siis peräti kolme eikä heistä ole virkahenkilö kukaan. Vaan luottamushenkilöitä kaikki. Enää ei kunnassa niin pieniä kissanristiäisiä järjestetä, etteikö joku pormestareista saattaisi tupsahtaa tupaan. He ovat jalkautuneet kentälle kuntalaisten keskuuteen.

Siitä pidän. Jokainen  kuntalaisen voi milloin tahansa ottaa hihasta kiinni ja sanoa heille missä tahansa: "Terve, olen se ja se ja mulla olisi tälläinen pikku juttu."

Yhteiset asiamme

Jormas: Iso osa yhteisistä asioistamme hoidetaan siten, että ylimmät vallankäyttäjät ja pomot valitsemme itse.  Sitä sanotaan politiikaksi.

Lähes kaikki valinnat haluamne tehdä puolueiden listoillta päättäjiksi pyrkivistä. Joita onkin vaaleissa tuhansia.

Puolueiden vuoksi yhteisten asioiden hoitamisesta tulee puoluepolitiikkaa. Ja tunkua laittamaan valtakunnan asioita kuntoon on aina ollut.

Kun vastaavasti kuntiemme päättäjiä valitaan, on monessa kunnassa merkittävässä määrin myös puolueiden ulkopuolelta tulevia kunnanvaltuutettuja.

Mutta eduskuntaan ei ole tainnut koko sen historian aikana päästä kuin yksi henkilö suoraan ensimmäisellä kerralle ilman puolueen asettamaa listaa.

Muutakin merkillistä eduskuntatalolla on. Sen ymmärrän, että teräaseet ynnä pyssyt ja muut vastaavat välineen jäävät vahtimestareiden ja vartijoiden huostaan, kun taloon astutaan sisään.

Sitä sen sijaan en ole koskaan käsittänyt, kun opposition mielestä järjenvalo, jota ennen vaaleja oli jokaisella yllin kyllin, ei enää valinttojen jälkeen seuraakaan valtioneuvoston ovesta hallituksen mukana. Sillä ei ole merkitystä ketkä valioneuvoston ovesta seuraavat neljä vuotta kulkevat.  Vaan kaikki viisaus jää opposition kanssa ovien ulkopuolelle. Ikäänkuin järki laitettaisiin teräaseiden kanssa samaan laatikkoon. Vahtimestaritko tämänkin kerää?

Alati oppositiossa pesivä järjen valo purkautuu sitten isossa salissa joskus niin pontevasti, että sieltä joku kansan valitsema edustaja jouduttu kantamaan ulos jäähyllekin.

Onkin vallan harvinaista, että kaikki 200 kansanedustajaa olisivat yhtä  mieltä ajaessaan milloin mitäkin asiaa koko kansan parhaaksi. Ylipäätään koskaan. Vähiten oikeassa on vaalikarja, jota tarvitaan vaaliuurnilla neljän vuoden välein.

Mutta mitä minä tästä kitisemään. Sillä tiedän, että valtakunnan asiat olisivat vielä surkeammalla tolalla, jos Arkadianmäellä istuisi 200 Jorma Soinia. Ja koska luulen muitakin äänestäjiä yhtä tyhmiksi kanssani, en voikaan käsittää miksi äänestäisin sellaista, joka ajattelee samalla lailla kanssani.

Lupiini ja kurtturuusu

Jormas. Lupiinista ja kurtturuusustakin voisin poimia tähän alkuun valmista tekstiä, mutta en poimi.

Huomasin nimittäin närästykseni kasvavan vieras- tai tulokaslaji-aiheista sitä mukaa mitä enemmän niistä luen. Jos oikein ymmärrän, vieraslaji tuodaan ihmisen toimesta ja tulokaslaji tulee omin nokkineen.

Kykenen kyllä ymmärtämään, että asiassa kuin asiassa on puolensa. Olen jotenkin pitänyt linjanani, että kukin tehköön omalla luontotilkullaan noin suunnilleen mitä tykkää. Ja hyväksynyt sen, että osani saan minäkin naapurin ja lähitienoon tavasta hoitaa omaa luontopalastaan.

Olen hyväksynyt senkin, että mailleni on jostain tullut niin balsamit kuin lupiinitkin ja monet muut mamut, sillä itse en ole niitä tuonut. Eikä naapurinikaan.

Nyt on linjan tarkistuksen aika, sillä yhteiskunta näyttääkin olevan eri mieltä. Sillä se on tuonut työnsä puolesta Jokilaaksoon vieraslajeja ja nyt se ajatelee, että uhkasakon voimalla minut voidaan tarvittaessa velvoittaa poistamaan nämä heidän työnsä puolesta tuomat mamukasvit.

Olen eri mieltä vieraslajien hävittämisperusteluistakin. Jos kukaan ei koskaan hävitä ainuttakaan lupiinia, on sata varma, että tämä maa kasvaa muutakin kuin lupiinia.

Sillä aikansa kun joku kasvi rehoittaa tienposkessa muovipullojen, pahvien, jäätelöpapereiden ynnä muun sinne heittämän ihmiskrääsän joukossa, on maaperä kasvien toimesta muokkautunut ennen pitkää muuksi ja kasvien on annettava tilaa muillekin uusille lajeille ja kasveille.

Kerron esimerkin. Jos istutan koivumetsän enkä sen jälkeen tee sille mitään, niin ei aikaakaan, kun kuusipuu tulee samoille mestoille elämään. Minulle se sopii, kuten myös se, että jollekin toiselle taas se ei sovi hänen maillaan.

Ihminen on kertakaikkisen merkillinen pakkaus, joka tekee suurenmoisen älynsä viitoittamana enemmän turhaa ja tarpeetonta kuin mikään muu luomakunnan eläjä. Oli sitten kyseessä, kasvi, sieni tai eläin.

Ihminen ei tule juttuun toisten ihmisten kanssa ja sotii jatkuvasti milloin missäkin.

Sitten se ei tule juttuun kasvien kanssa ja hävittää esimerkiksi Amozonin sademetsiä yhä kiihtyvällä vauhdilla.

Ja sama tilanne on eläinten kanssa. Jatkuvasti kuolee lajeja sukupuuttoon ihmisten toimesta jopa salametsästämällä. Puhumattakaan muista ihmisen toimenpiteistä.

Mikään ei ole kohdallaan, yksi haluaa sitä ja toinen toista, vaikka tilaa olisi kaikille. Oikein olisi, jos luonto saisi hoitaa hommansa tavallaan ja ajallaan.

Ensin kunnat ja valtio istuttavat kurtturuusua sinne tänne ja sitten kun homma ei ole enää hanskassa, pannaan kansa uhksakkojen voimalla muokkaamaan ruusut uuteen järjestykseen.

Rajatapaus

Jormas: Tänään piti kirjoittaa lupiineista, mutta siirrän sen tuonnemmaksi.

Tämäkin blogi tosin liittyy mamuihin. Sillä kun Suomi menetti ison osan Karjalaa, syystä tai syyttä, moni suomalainen piti Karjalan evakoita vi*un ryssinä.

Itse on ole karjalalaista syntyperää juuriltani enkä suvultani, mutta  pyydän anteeksi kaikkien niiden puolesta, niin elävien kuin kuolleidenkin, jota eivät ottaneet kotinsa menettäneitä evakoita sydämellisesti, avosylin vastaan itsenäiseen Suomeen. Se on yksi asia milloin häpeän olla ihminen.

Alla, linkin takana oleva biisi kertoo jotain suomalasten juurista, joista olen hyvin ylpeä.

https://m.youtube.com/watch?v=6g4Vk9bxHlM

Himalajan- eli jättibalsami

Jormas: "Jättipalsami on kotoisin Himalajan vuoristoalueilta, jossa sitä tavataan 1800 metrin korkeudelta aina puurajalle, noin 4000 metriin saakka. Kasvi tuotiin Suomeen ensimmäisen kerran 1800-luvun lopulla. Vuosien varrella jättipalsamia on tuotu puutarhakasviksi monesta eri maasta ja nykyään sitä tapaa laajalti luonnossa.

Suomessa jättipalsami kasvaa usein asutuksen läheisyydessä. Se on levinnyt ihmisten avustuksella eri puolille maata jo Perä-Pohjolaa myöten. Pihoilta se kulkeutuu edelleen sopiviin kasvupaikkoihin, mm. tunkioille, rantakosteikoille, ruovikoihin ja pellonlaiteille. Se leviää erityisen helposti joki- ja puronvarsia myöten."

Mainittua kasvia kutsutaan myös paukkubalsamiksi, sillä se "sylkee" siemenensä monen metrin päähän. Jokilaaksoon tämän kasvin on tuonut se osa yhteiskuntaa, jonka nimenomaan ei pitäisi näin tehdä. Aikoinaan nimittäin Tuusulanjokea ja lampiamme kunnostettaessa Ympäristökeskuksen ja kotikuntani toimesta kuljetettiin maata sinne tänne. Ja sen mukana Jokilaksoon myös balsamin siemenet.

Kasvi on kevään loivaliikkeinen torkkuja, joten monet muut eläjät voivat hyvin sen mestoilla ennen sitä. Horsmista nokkosiin ja pujoihin sekä moniin muihin. Mutta sieltä se itsensä työntää joka vuosi vadelmien seasta kohti korkeuksia. Viimein heinäkuussa se on kukkona tunkiolla ja nakkelee siemeniään ensi vuodeksi sinne tänne.

Kuvassa on kesän ensimmäinen kukka tänä aamuna. Kymmenen vuotta olen eloa ja menoa seurannut eikä näköpiirissä ole, ettei ennen sitä samoissa paikoissa kasvaisi ja voisi hyvin myös kantaväestö tulevaisuudessakin. Mutta se on totta, että varsinkin loppukesästä on balsamin aika. Ja silloin, kun joku intoilija räpsäisee kuvan, näyttää, että samassa paikassa ei muuta kasva.

Himalajanbalsamin kukat ovat mehiläisten mieleen. Luulen, että kukan malli on oikein sopiva pörriäisten vartalolle, sillä välillä siipiveikot ovat kokonaan kukkien sisällä.

Silloin tällöin, varsinkin siellä täällä metsäwc:ssä käydessäni seuraan niiden touhuja. Ja tietty puhua pölisen kuten kaikelle muullekin elävälle, vaikka harvakseltaan vastailevat. Tai sitten en vaan ymmärrä.

Vihaisiakaan eivät ole, sillä en edes muista milloin minua on mikään mehiläisen sukulainen pistänyt. Mutta ennen kyllä ja tuttua onkin hunajan varastaminen sekä parvien kiinni ottaminen. Silloin oli tietty syytäkin olla vihainen moiselle varkaalle.

Apila on muinaistulokas

Jormas: "Muinaistulokas on laji, joka on levinnyt ihmisen myötävaikutuksella uudelle maantieteelliselle alueelle niin varhain, että saapumisesta ei ole muistiinpanoja ja jonka kulkeutumista ei voi päätellä muutenkaan suhteellisen äskettäiseksi". Suomessa ja kai pohjoismaissakin raja on jossain 1600-luvulla. Englannissa ehkä sata vuotta taaempana.

Apila lienee yksi hyväksytyimmistä kasvimamuista Suomen kamaralla. Harva edes tietää sen muualta tulleeksi.

Jotkut kasvit tai eläimet eivät koskaan saa olemassa ololleen hyväksyntää kaikilta Suomessa, vaikka pitäisivät maatamme asuinpaikkanaan kuinka kauan.

Ja onhan se joskus joillekin ihmisryhmillekin vaikeaa. Jos isäni olisi elänyt tuhat vuotta, hän ei koskaan sodat käytyään olisi voinut hyväksyä itäistä naapuriamme.

Mutta kuten eilen kirjoitin, on apila ja varsinkin valkosellainen erityisessä suojeluksessani ainakin tämän kesän Jokilaaksossa. Pihapiirin maan ph-arvo lienee sen mieleen tällä hetkellä, sillä se levittäytyy kovemmalla vauhdilla kuin esimerkiksi Himalajan- eli jättibalsami, joka sekin mailtamme löytyy.

Apila on kaunis ja kukkii koko kesän. Se on mukava paljaalle jalalle ja luulen, että moni ei ole sille myöskään allergioiden luvattuna aikanakaan allerginen. Se on myös hyvä typen sitoja ja mehiläisten mieleen.

Arvellaan, että mehiläinen tarvitsee 60 000 käyntikertaa kukassa saadaksemme kilon hunajaa. Siitä saakin mukavan laskutoimituksen.

Mehiläinen lentää helposti yhdellä reissullaan suuntaansa viisi kilometriä. Onpa Jenkkilässä tutkimuksissa todettu aavikon reunalla mehiläisen lentäneen suuntaansa yli 11 kilometriä hunajan perässä. Joka tapauksessa, vaikka lentomatka olisi neljäsosa siitä, pitää hunajakilon vuoksi lentää 60 000 x 5 kilometriä. Maapallon ympärysmitta lienee 42 000 km.

Totta tai tarua, mutta revitään siitä, me ihmislaiskurit. Minä suon Jokilaaksossa ilomielin hunajantekijöille apilansa ja muut kukat, jotta voin paremmalla omallatunnolla ostaa ihmisten niiltä varastaman hunajan kahvini makeuttajaksi.

Karhunköynnös, isokierto tai elämänlanka

Jormas: "Sydämenmuotoiset tai keihäsmäiset lehdet, valkoiset trumpettikukat. Kiertyy lähellä kasvavien kasvien ympärille ja peittää ne. Nopeakasvuinen. Leviää voimakkaasti. Tunnetaan myös nimellä elämänlanka.

Luonnonvaraisena se kasvaa pensaikoissa, etupäässä merenrannoilla. Jokseenkin harvinainen.
Se on myös myrkyllinen, mutta pienen määrän syöminen ei yleensä aiheuta oireita.
Sopii säleikköön, puuta kiipeämään, luonnonläheiseen puutarhaan. Voi levitä vaikesti hävitettäväksi rikkakasviksi."

Koulussa oli joitakin tehtävien kokonaisuuksia, joissa en nähnyt mitään järkeä. Yksi oli kasvien kerääminen, niiden tunnistaminen ja nimien opettelu heimoineen myös latinankielillä. Tämän mielestäni järjettömyyden opiskelu tapahtuikin minulla pääsääntöisesti yhdistettynä jälki-istuntoihin, joissa usein istuin muiden häiritsemisistä tunneilla.

Nyt kuitenkin vanhana gubbena haluaisin tietää kasveistakin enemmän. Yksi niistä on otsikon mukainen mamu, joka ei luonnossa ole niitä hyvätapaisimpia. Kun se kietoutuu jonkun ympärille, on se kyllä elämänlangan sijaan enemmänkin kuolemansyleily. Ainakin siltä suvelta.

Jokilaakso on kuitenkin monelle häirikkökasville turvasatama, jota eivät jotkut vieraslajien vihaajat suopein silmin katso. Nyt näyttävät saavan EU :nkin puolelleen hävittämisvimmassaan. Jopa teiden varsien lupiinit ovat tappolistalla.

Kaikki tähän turhuuteen käytetty aika ja rahat olisivat paljon paremmin hyödynnetty, kun tarmo ynnä hynät käytettäsiin ihmisten roskaamisen estämiseen ja ympäristön siivoamiseen.

Mutta minä suojelen kaikkea elämää niin kauan kuin rahapussista riittää painetta ja henkeä piisaa.

Ensi kerralla taidan kirjoittaa apilasta, joka sekin on muualta muuttanut. Suomessa se on mamuna päässyt asteikossa eteenpäin ja on muinaistulokaslaji. Voi pyhä tai vähemmän pyhä yksinkertaisuus! Tänä kesänä apila on erityissuojelussani.

Hautausmaaan rikkain luuranko

Jormas: Aikoinaan luin tarinan jos toisenkin Arsistotéles Onassiksesta ja hänen läheisistään. Luin kun hänen tyttärensä Christina sanoi, ettei kukaan ole itkenyt Cadillacissa niin paljoa kuin hän. Luin kun hänen isänsä lupasi kuolinvuoteella uuden sairaalan tai sen osan, jos lääkärit pystyisivät pelastamaan hänen elämänsä.

Jossain niillä main näin aiheeseen liittyvät unen. Näin kun yön hiljaisuudessa koditon kulkuri laahusti Aristotelesin vuoteen viereen. Mies, jonka elämää kuoleva laivanvarustaja ei ollut koskaan pitänyt minkään arvoisena. Unessa näin, kun koditon kulkuri kysyi rikkaalta mieheltä, että mitä antaisit, jos voisimne vaihtaa elämiä? Tämän sanottuaan kulkuri kääntyi ympäri ja laahusti pois samaa tietä mitä oli tullutkin.

Itselläni on Marko-poika, nykyisin aikuinen mies, joka pärjää perheineen taloudellisesti kelpo tavalla. Hän ei tarvitse sinällään vaatimattomia ropojani nyt eikä myöhemmin.

Eikä niitä olisikaan jaettavaksi, sillä pyrin antamaan kaiken pois eläissäni. Annan ne köyhääkin köyhemmille ihmisille sekä koirille vailla ihmiskotia.

Ajattelen, että jokainen kolikko tililläni tai rahamassissani on kuollessani lasku- tai ajoitusvirhe minulta.

Kun olin aikuisiän kynnyksellä ja sen jälkeenkin, haaveilin ja unelmoin, että minulla on jonain päivänä tolkuttomasti varallisuutta. Ei ole koskaan ollut, sillä en osaa rakastaa rahaa.

Myöhemmin sen sijaan rakastuin viinaan. Silloin unelmoin, että omistan jonain päivänä ravintolan ja asun sen yläkerrassa. Siellä heräisin aamulla kohmeloissani ennen kuin kukaan muu. Laskeutuisin portaita alas Reinot jaloissani, ottaisin kolpakon ja laskisin siihen hanasta huurteisen oluen.

No, ravintolan tai osan siitä omistin Las Palmasissa. Mutten juonut enää silloin alkoholia, joten sekään unelma ei toteutunut.

Nyt unelmoin, että kuolen köyhänä ja ihmiset sanovat, että olin omituinen mies, jonka hallitseva luonteenpiirre ei kuitenkaan ollut ilkeys.

Luulen tietäväni kenestä tulee Tuusulan kirkkomaan rikkain luuranko enkä tavoittele hänen asemaansa. En halua koko hautausmaalle.

Voisi ajatella, että olipa synkkää pohdintaa. Ehkä sitäkin, mutta jos uskoo iankaikkisuuteen, niin niillä elämän korteilla pelataan, jotka Luoja on jakanut. Uusia kortteja ei saa ostamalla eikä vaihtamalla.

Vai kuinka on asian laita te kaikki siellä jossakin ajan vankilan ulkopuolella?

Onko elämäni nyt valmis ja eletty?

Jormas: Merikonttikoti, Duokodiksikin kutsuttu valmistui Hyvinkään asuntomessuille vuonna 2013. Edellisiltana vielä myöhään hitsasimme viimeisiä kaiteita paikalleen. Kävijöitä tulevassa kodissamme kävi kuukauden aikana ehkä 50 000. Koko loppuelämän vieraat yhdessä nipussa.

Mutta sitä ennen teimme melko tavalla töitä Jokilaaksossa. Sillä tarkoitus oli, että vietämme Merikottikodissamne yhteisen vanhuuden, jos Luoja sen meille suo.

Hän sen ehkä olisi suonutkin, mutta me emme. Päiviksestä ja minusta kasvoi niin suuria, itsenäisiä ja itsekkäitä, jotka eivät tarvinneet toisiaan, emmekä enää mahtuneet saman katon alle.

En tiedä kauanko Päivis olisi ollut valmis kestämään tuttua turvallista tuskaa. Itse en sitä halunnut jatkaa. Sydämessäni tunnen, että ei Päiviskään.

Mutta ikäni olen kuullut, että olen usein syyllinen. Koin, että päivä päivältä olin yhä huonompi puoliso enkä osannut enää tehdä mitään oikein enkä elää päivääkään, että olisin ollut onnellinen.

Minusta oli vuosien saatossa tullut tarpeeton yhteiskunnan osanen, sillä olin myös hankkinut työeläkkeeni maksajalle, Ilmariselle oman osuuteni. Ilmarinen onkin loppuelämäni pääsponsori enkä siihen tehtävään muita tarvitse.

Ainakin kuusi vuotta rakensin Päiviksen kanssa seniori-iän satamaa, Jokilaksoa, jonka koen nyt olevan valmis. Se on niin valmis ja itseni näköinen, että ainoat kompromissit teen Niilo-koiran kanssa ja vuoksi.

Millään näkymin Päivis ei enää elämääni livenä palaa, vaikka hänellä sydämessäni oma huone iäti onkin.

Se on haikeaa, sillä harva avioituu erotakseen. Mutta on siinä iloakin. Monta asiaa tein mieleni vastaisesti, sillä halusin olla hyvä puoliso.

Tässä ja nyt koen, että se ei ole koskaan riittänyt toisen ihmisen kanssa. Ehkä uskon ja hyväksyn sen viimein. Ja etten liikaa syyllistyisi, opettelen muistamaan, että parisuhteessa on aina itseni lisäksi joku toinenkin. Joskus useampiakin. Lapsia, muita aikuisia jne.

Nyt on osin itse valittua yksinäisyyttä ja rauha maassa enkä edes yritä miellyttää ketään. Tässä kaikessa, josta puuttuu se jokin, on kuitenkin nyt hyvä olla, sillä olen menettänyt sydäntäni raastavat riidat ja saanut oman elämäni takaisin.

Onko elämäni nyt siis valmis ja eletty? Vai vieläkö kerran aloitan alusta? Milloin ihminen on liian vanha siihen? Tätä kyselin vuosikymmen sitten, kun jälleen kerran keräsin leluni laatikolta, jossa ei ollut enää tilaa minulle.

Luulen, etten ole koskaan liian vanha aloittamaan alusta, vaikka makaisin vuoteen pohjalla, jos minulla on mielikuvitukseni. Sillä vaikka elämä laittaisi istumaan tai makaanaan, sydämessäni seison ja juoksen ikuisesti.

Rikos ja rangaistus

Jormas: Ennen tämän blogin lukemista pitäisi lukea linkin takana oleva kolumni:
https://yle.fi/uutiset/3-10846632

Kiersin aikoinaan monta laitosta Virossa. Mieleen ja takkiinkin tarttui jotain. Esimerkiksi tämä: Monen sadan yhteiskunnan valtavirrasta pudonneen isossa laitoksessa oli parikymmenpaikkainen osasto väkivaltaisille miehille. Tarkemmin sanottuna niille, jotka kännissä hakkasivat vaimojaan ja lapsiaan.

Sosiaaliministeriön tarkastaja selitti minulle kuinka osastolle joudutaan. Sanoi, että kun viranomaisten tietoon tulee tälläinen väkivaltatapaus, tekevät työntekijät kotikäynnin. Ja jos aihetta on, seuraa tiukka varoitus ja infopaketti mitä tapahtuu, jos joudumme tulemaan uudelleen.

Tarkastaja sanoi, että se on kuusi kuukautta tätä suljettua laitosta. Jos tekee päivät työtä, saa kuusi tupakkaa. Jos ei tee, ei saa kuin ruuan.

Laitoksen tarkoitus ei ole parantaa kenenkään päihdeongelmaa. Mutta se antaa miehelle mahdollisuuden selvinpäin tuumailla puoli vuotta kuinka kohdella vapauduttuaan päihtyneenä perhettään. Yleensä mies ei tule uudelleen.

Sen  verran olen yhteiskunnan laitoja kolunnut, että tiedän tietäväni jotain sellaisesta, josta äänensä saavat kuuluviin yleensä ne, joilta puuttuu kokonaiskäsityksestä tai sen ymmärtämisestä jotain oleellisista. Sekin, että ihmisessä istuu hyvän lisäksi myös pahuus.

Kun jollekin, joka ei ole koskaan suljettua laitosta kokenut, tarjotaan yhä uudelleen ja uudelleen ehdollista sekä rakkautta ilman rajoja, saa siitä moni syytön ja sivullinen kärsiä.

Jos itselläni olisi valta, tarjoaisin sopivina annoksina parin viikon paketin kohtuullisen ankarassa laitoksessa ikänsä lusineen sellikaverina, joka ymmärtää pilanneensa elämänsä.

Pari viikkoa keskustelua yötä päivää sellikaverin kanssa, joka kyselisi lisäksi silloin tällöin, että tätäkö todella elämältäsi haluat.

Tämän reissun jälkeen minäkin antaisin vapautuvalle varoituksen sanan. "Jos uudestaan tavataan näissä merkeissä, et enää joudu tai sanoisinko pääse tänne. Sillä rikoksen uusijoille ostamme nykyisin vapausrangaistuspalveluja Venäjältä ja Romaniasta. Suomen viranomaiset kiikuttavat sinut tuomionluvun jälkeen rajalla, josta jatkat maan viranomaisten kanssa uuteen paikkaan, jossa lusit kakkusi.

Ja kun se on joskus sitten lusittu, tulemme vastaan tähän samaan paikkaan rajalle katsomaan. Että oletko tulossa takaisin Suomeen tai onko sinussa ylipäätään mitään palautettavaa."

Aivan liian helposti unohtuu rikoksissa sen kohteeksi joutunut syytön osapuoli. Jos yhteiskunta katsoo saavansa sovituksen päähän  taputtelulla, on rikoksen kohteeksi joutuneella teon kärsimykset kannettavanaan joskus peräti loppuelämän.

Hänellä on minun maailmassani oikeus vaatia konnalle tai äidin ja isän tulevalle, pikku  kriminellille rangaistusta. Silloin rangaistuksen tulee myös tuntua rangaistukselta.

Mukavaa kutsumanimenpäivää Jorma

Jormas: Tänään olen lähes kaikkien Jormien kanssa yhdestä asiasta samaa mieltä. Etunimi takaa laadun.

Jorma on suomalainen miehen etunimi. Se on vanha ortodoksinen ristimänimi. Joka on ollut suomenkielisessä almanakassa 26. kesäkuuta vuodesta 1950 asti. Aiemmin nimipäivä oli 13. syyskuuta vuodesta 1908 alkaen. Nimi on alkuaan heprean Jeremia, jonka karjalaiset ovat omaksuneet venäjästä.

Koska olen syntynyt 16.5.1950, on kutsumanimeni ollut nykyisellä paikallaan lähes syntyessäni. Mutta kun en kastepäivääni muista tai tiedä, en tiedä onko nimipäivääni juhlittu ensi kerran 1950 vai vasta vuotta myöhemmin.

Hällä väliä, sillä en muista mahdollisista juhlista mitään. Tosin myöhemminkin on ollut jokuset kekkerit, joista ei ole muistikuvia.

Meillä kaikilla on ainakin kaksi henkilökohtaista, vuosittaista juhlapäivää, joita ei juuri arvosteta. Toinen on kutsumanimipäivä, jonka kaikki muistanevat.

Toinen on kastepäivä tai päivä, jolloin nimi on annettu. Ja jota harva edes tietää. Joissakin kummilahjoissa se saattaa olla ylhäällä.

Joka tapauksessa kutsu- eli ristimänimi on se, jolla Jumala meidät tuntee. Uskon, että tuntee, uskomme Hänen olemassa oloonsa tai emme.

Ja toinen, enemmän unholassa oleva on kastepäivä. Silloin useimmat suomalaiset on liitetty Luojansa yhteyteen.

Jolla ei vapaiden suuntien joillakin kristityillä ole mitään virkaa. Jos ei kasteta uudelleen, on suunta tuonelaan selvä ja sillä saletti.

Sinne he väittävät minun olevan menossa muutenkin, kun minulta ei irtoa kivien nakkelu kohti lesboja tai homoja. Nämä kivimiehet ja -naiset ovat harhaoppisessa maailmassani ihme veijareita. Heillä olisi kyllin tekemistä omassakin syntisessä elämässä. Mutta he kulkevat musta Raamattu kainalossa ja olalla kivipussi, josta viskotaan kylmiä kirpaleita sinne tänne oman, valikoidun Raamatunluvun mukaan.

Minulle he ovat tämän ajan kirjanoppineita ja fariseuksia, jotka ovat menossa aivan muualle kuin minä. Yksikin ei voinut tulla kerran saunaan kanssani. Sanoi, että vuolukivinen löylynhenki kiukaalla ei ole hänen Herransa henki, joten se on perkeleestä. Ja sen herran huoneeseen hän ei astu.

Uskokoon kuka mihin lystää. Itseäni yritän armahtaa siksikin, että olen hyvää vauhtia menettämääsä uskoani helvettiin. Minun Luojani ei nimittäin päästä sinne ainuttakaan luomustaan.

Silti ajattelen näin vaikka tiedän, että pahuus istuu ihmisessä kuin täi tervassa. Kuten hyvyyskin. Sillä silloin tällöin väärin tehdessäni koen, että joku tuijottaa minua niskanappiin. Sanon sitä omaksitunnoksi. Luulen, että minulle sitä istuttaa yhä uudelleen Hän, joka kutsuu minua nimellä Jorma. Nyt, aina ja viimeisenä päivänä.

Kymmenyksiä ja yhteiskuntavastuuta, osa 3

Jormas: Tällä hetkellä jaan kymmenyksiäni sillä tavalla, että se sattuu. En niin paljoa, mutta niin, että se sattuu senkin edestä koko sydämessäni.

Thaimaassa ollessani ja ollessamme autan koiria. Lähinnä niitä, joilla ei ole ihmiskotia lainkaan tai ne odottavat koiratarhassa, että joku antaisi niille uuden elämän.

Useat sanovat, että eivät ne sitä kodittomuutta ymmärrä ja minä sanon, että ymmärtävät. Ajattelen, että 14 000 vuoden yhteisellä taipaleella ihmisen matkassa on jotain tarttunut niidenkin takkiin. Vai sanoisinko turkkiin.

Annan rahaa ruokaan, lääkäriin,  leikkauksiin sekä rokotuksiin ja muuhunkin hoitoon. Yksikään koiratarhaan päätynyt koira ei enää palaa kadulle. Eikä lähde ilman sterilointia ja rokotusta raivotautia vastaan ylipäätään minnekään.

Toinen lähelläni sydäntä oleva ryhmä on niin sanotusti isättömät lapset. Joita tietty löytyy joka puolelta maailmaa. Minun hyppysiini heitä tarttuu eniten Filippiineiltä. Ehkä rahallisesti avustan heitä yhtä paljon kuin koiriakin.

Facessa minulla on monta kymmentä kaveria ja ystäviäkin Aasiasta. Thaimaalaisille äideille tai lapsille en ole juuri taloudellista, sinällään vaatmatonta apuani antanut.

Mutta Filippiineille kylläkin. Voisin kertoa lukuisia tarinoita, joista osa on täysin totta ja osa sinne päin. Ehkä joskus kerronkin. Toisaalta vajaa vuosi sitten kirjoitin pitkän blogisarjan aiheesta.

Jokinen aika sitten tutustuin somessa henkilöön, joka ei koskaan hymyillyt suu auki. Pidin hänestä, koska hän ei milloinkaan ole pyytänyt minulta mitään. Kerran kysyin miksi hän ei naura koskaan. Sanoi häpeävänsä, koska ylähampaat puuttuivat.

Se kolahti minuun, sillä näin on ollut juomavuosien aikaan ja jälkeen omassakin elämässäni.

Joten kysyin voisiko hän käydä hammaslääkärissä ja kysyä mitä maksaa uusi kalusto yläkertaan. Ensi torstaina tiedän onko rahoillani ostettu hampaat.

Luulen, että tämä on totta, sillä eilen minulle chattasi yksi hänen neljästä lapsestaan. Sanoi, että äidiltä salaa. Ja kysyi saako sanoa minua isäkseen. Kysyin miksi. Hän vastasi, että koska isä lähti ja löi äitiä ja sillä on uudet lapset uuden äidin kanssa. Hän lisäsi, että olisin hyvä isä, koska äiti saa uudet hampaat.

Juhannusruoka

Jormas: Juhannusaaton aattona hain Niilon kanssa täydennystä ruokapöydän antimiin. Sillä mieleisen, keskikesän juhlan aterian valmistaminen on minulle enemmän mieleen kuin konsanaan juhannussaunan koivuvihta tai -vasta.

Koko ruokapöydän ydin ovat uudet perunat. Mieleisen löytäminen onkin ollut vuosien työ. Eikä mikään ihme, sillä vasta toissa kesänä sellainen onnistuttiin jalostamaan. Viime kesänä se loppui kesken.

Kesän hittejä oli perunarintamalla kaksikin. Toinen oli kevytperuna ja toinen juhannusateriani sielu, Jussi-peruna. Kiinteä, hyvänmakuinen eikä lainkaan jauhoinen.

Ne keitin sadevedessä, jota kerään viherhuoneeni katolta. Samaan keittoveteen laitan kiehumaan mainitun Greenhouseni ruohosipulia kukkineen. Jotka päätyvät lautaselleni perunoiden kera.

Saksitulla, raikkaan vihreällä tillillä peitän perunat. Luomutomaatille, sekä niin ikään luomukurkulle ja sipulille on myös omat paikkansa. Jokaisen suupalan kylkeen kuuluu luonnollisesti maustesillin palanen sekä makuhermoja kutkuttamaan voin sijaan Floraa. Tällä kertaa normaalisuolaista.

Vapaan kanan luomumuna tai kaksi keitettynä ja viipaloituna lisää makuelämystä. Ullan Pakarin täysjyväruisleipä odottaa lautasen kupeessa syöjäänsä. Leivännpäälle en mainitun Floran lisäksi laita mitään, sillä haluan sopivan rouhean rukiin maistuvan joka puraisulla.

Ruokajuomia on kahta laatua. Metsikön siimeksessä olevan avolähteen vettä ja pihan koivun mahlaa.

Perunoita keitän sopivan kokoisen kattilallisen, joita aaton kattauksessa syön lämpiminä vatsan täydeltä. Juhannuspäivänäkin yhtä tuhdisti, mutta kylmänä. Ikään kuin entisajan leikkelelautanen konsanaan. Jussi-perunoita riittää vielä seuraavankin päivän rääppiäspöytään.

Näistä on minun juhannusruokani tehty. Jotain pientä jää Niilollekin. Jos ei muuta, niin lautaseni nuoleminen kumminkin. Josta se saa kimmokkeen syventyä oman kuppinsa antimiin.

Mistä on Niilon ja minun juhannuspäivä ja -ilta tehty?

Jormas:  Eilen kirjoitin keskikesän juhlan aamusta ja nyt päivästä sekä illasta.

Aamupäivällä sanoin Niilolle, että mitäpä jos vien sinut Riihikallion koirapuistoon ja ollaan niin kauan, että sinne tulee sinulle vähintään yksi juhannusheilaehdokas. Näytti sopivan, joten matkaan.

Kun tunti oltiin ventattu, käveli tiellä joku Hifk-fanipaita päällä valkoisen koiran kanssa.  Yritettiin houkutella puistoon. Oli kuulemma morsiamen koira, joka ei hevin anna ottaa kiinni, jos se saa vapauden vaikkapa koirapuistossa.

Toimin Niilon puhemiehenä ja puolen tunnin tarinoinnin jälkeen, sanoi mies, että okei, tulkoon Luna puistoon Niilon kaveriksi, jos minä otan sen sitten kiinni.

Ei ollut riemulla rajaa, vaikka rakkautta ei heillä ilmassa ollutkaan. Ei ollut sen aika, ajattelin. Kaverruutta oli senkin edestä.

Mutta kaikki loppuu aikanaan ja tuli poislähdön aika. Hifk-fani sanoi, että nyt alkaa sinun jobisi, sillä Luna pitää saada kiinni.

Tähän minä, että istutaan penkille. Pyysin siihen sitten Niilon viereen ja selitin Lunalle, että katsopa nyt kuinka Niilo antaa ottaa kiinni. Se oli ennen samanlainen kuin sinä, josta seurasi, että puistoissa ei käyty.

Että etköhän sinäkin Stadin friiduna tsennaa, että pääset toistekin messiin, kun annat ottaa kiinni, kuten sun uus frendisi Niilokin. Johon Luna, että, okei, mä bonjaan tän nyt. Sitten se käveli viereeni kaulaansa työntäen, että laita sitten kahleet takaisin. Mä luotan siihen, että pääsen tänne toistekin. Hifk-fani katsoi touhua pää kallellaan ja sanoi, että oot ihme äijä ja toivotti hyvät jussit sekä meni matkoihinsa.

Niilon kanssa haettiin kaupasta vielä juhlapäivän murkinat, joista taidan kirjoittaa oman juttunsa. Iltatuimaan pantiin sauna lämpiämään ja käytiin uimassa molemmissa lammissa. Tai minä uin ja Niilo vahti touhua. Iltaa saunan päälle istuttiin Jokilampien laiturilla. Ja ilta sekä meidän molempien mieli oli kaunis.

Mistä on Niilon ja minun juhannusaamu tehty?

Jormas: Juhannus tarkoittaa valon ja keskikesän juhlaa, jota vietetään kesäkuussa kesäpäivänseisauksen tienoilla. Suomessa, Ruotsissa ja Baltian maissa juhannus on ollut alun perin muinaisuskontoon liittyvä juhla. Monet kristilliset kirkkokunnat viettävät juhannusta Johannes Kastajan syntymäpäivänä, mistä tulee nimi juhannus. Joskus se siirrettiin tasan puolen vuoden päähän joulusta. Kristinuskon mukaan siis syntymäpäiviä molemmat.

Tänä vuonna vietän keskikesän juhlaa Jokilaaksossa seuranani upea luonto kasveineen ja eläimineen. Sitä joukkoa eläinten osalta johtaa paras ystäväni, osaomistuskoira Niilo.

Käytännössä jokaiseen aamuun kuuluu luontopolun kiertäminen Niilon ehdoilla. Sitä ennen, usein jo neljän, viiden aikaan aamulla olemme käyneet postilaatikolla noutamassa ihmispostin sekä kastelemassa päivän- tai mitkä lienee kakkarat.

Luontopolulle mentäessä Niilo päättää usein kummin päin reippaan kahden kilometrin lenkki kierretään. Ja missä pysähdytään lukemaan vuorostaan Niilolle yön aikana jätetty posti. Jokaisen lähetyksen hän kuittaa koiven nostolla lirauksineen. Joka tosin loppumatkasta on vain koivennosto, sillä muste loppuu joka kerta kesken 😂, kun postia on niin tavattomasti.

Jos keli hemmottelee, kuten tänään, menee aika tovi laiturilla aamu-uinnin lisäksi kauniin luonnon keskellä. Katsomme myös Niilon katiskan yhdessä ja päästämme kalat takaisin veteen. Se tai hän jaksaa aina ihmetellä minne kala katosi. Tai luulen, että se ihmettelee.

Nykyisin vietän myös paljon aikaa ilman ihmisseuraa. En tällä hetkellä siis riitele kuin netissä ja somemaailmassa. Lähinnä niiden kanssa, jotka ovat saaneet tehtäväkseen passittaa Luojan luomia helvettiin milloin mistäkin syystä.

Elävässä  elämässä puhun kasvelle ja eläimille entistä enemmän. Ehkä olen mieleltäni jonkun mielestä viallinen, ehkä en. Mutta selvyyteen en ole päässyt kummin päin on ymmärrystä enemmän. Sen olen käsittänyt, että kasveille ja eläimille ovat eri asiat tärkeitä ja sen, että ne eivät tee niin paljon turhaa kuin minä.

Tänään tapasimme leppäkertun, jota seitsenpistepirkoksikin kutsutaan. Tämä yksilö oli ilmeisen värivammainen, sillä en löytänyt kuin viisi mustaa pistettä. Tai  oliko niitä viittäkään. Ja sille puhuin kuten lapsena olen oppinut, miten leppäkertuille puhutaan. Niilo kuunteli pää kalleellaan, nyökytteli ja seurasi, kun Pirkko tai tai Kerttu lähti jatkamaan matkaansa lorun myötä.

Lausuin sille kaikki kolme versiota. Vasta kolmannella, jonka äitini minulle opetti, se sai siivet alleen.

"Lennä, lennä leppäkerttu, ison kiven juureen,
leikkikedon kautta unipuuhun suureen.
Kulta-kultalehden alla äiti puuron keittää.
Unituutu leppäkertun lämpimästi peittää.
Laula, laula, unilintu, tuoksu, tuomenterttu.
Nuku, punapaitulainen, pikku leppäkerttu.

 ***

Lennä, lennä leppäkerttu, ison kiven juureen,
lennä kukkaniityn halki tuomipuuhun suureen.
Siell’ on, siell’ on sinun isäs, äitis puuron keittää,
tekee terttuvuotehen ja lämpimästi peittää.
Siinä, siinä leppäkertun kelpaa kellahdella.
Hellän tuulen tuutiessa päivänpaistehella.
Uni, unilintu laulaa, tuoksuu tuomen terttu.
Nukkuu punapaitasillaan pieni leppäkerttu.

 ***

 Lennä, lennä leppäkerttu ison kiven juureen,
siellä on sun isäs, äitis, keittää sulle puuroo."

Kymmenyksiä ja yhteiskuntavastuuta, osa 2

Jormas: Eilen  kirjoitin ensinmäisestä avustusprojektistani sekä syistä miksi sen lopetin.

Mutta kymmenysten antamisesta en ole koskaan luopunut. En vaan halunnut olla ainoastaan kasvottoman rahan jakaja, vaan tahdon olla mukana kokemassa tavalla tai toisella mitä sinällään vaatimattomille roposilleni tapahtuu ja mitä niillä tehdään. Mutta tähän oli kuljettava pitkä ja kipeä tie.

Yhdessä vaiheessa Viron saatua takaisin itsenäisyytensä keräsin Radio Jyväskylän ja Meri Tirroniemen kanssa autokuormallisen leluja ja lasten vaatteita virolaiseen lastenkotiin. Kaikille lupasin, että satavarmasti toimitan kaiken lahjoitetun perille asti.

Mutta kun pääsin Tallinnan satamaan, sanoi paikallinen yhteistyökumppani, Eestin kristillinen yhdistys, että valitettavasti emme voi nyt viedä kuormaa valitsemaamme lastenkotiin Latvian rajalla. Vaan ne on jätettävä Tallinnassa autotalliin, josta ne toimitetaan perille myöhemmin.

Tähän totesin, että ei käy, sillä olen sanonut toimittavani kaiken perille saakka. Jos se ei sovi, vien kuorman takaisin Suomeen.

Yhteistyökumppanit tuumasivat aikansa satamassa korvakuuloni ulkopuolella todeten viimein, että okei, mutta minun on hyväksyttävä heidän tapansa toimia. Tähän minä, että no problem ja lähdimme matkaan.

Yön hiljaisuudessa oli tankattava pimeällä tiellä. Autoni ikkunasta näin, kun kanistereista tankkiin kaadettu polttoaine maksettiin Punaisen Ristin lääkkeillä. Tätä tuskin oli tarkoittanut lääkkeiden lahjoittaja.

Kun pääsimme lastenkotiin, lapset saivat vain nähdä, kun henkilökunta kantoi kaiken Suomesta keräämäni lukittuun huoneeseen. Koskaan en saanut tietää päätyivätkö vaatteet ynnä lelut milloinkaan lapsille.

Vuosia tapahtuneen jälkeen törmäsin Virossa ympyröissä, jotka nekään eivät olisi päivänvaloa kestäneet, lastenkodin silloiseen johtajapariskuntaan. Siitä voisin päätellä, että kuormani ei päätynyt lastenkodin lapsille, vaan mustaan pörssiin. Arvoitukseksi jäi sekin olisiko lapsille tarkoitetuilla tavaroilla ollut sama kohtalo, jos ne olisivat jääneet Tallinnassa ehdotettuun autotalliin.

Kuten sanoin, tie on ollut kipeä ja tänään ymmärrän tavallani mitä tarkoittaa, että on hyvä antaa niin, jotta tuntuu. Kyse ei ole rahasummasta, vaan aivan muusta. Tästä jatkan ensi kerralla.

Kymmenyksiä ja yhteiskuntavastuuta

Jormas: En usko pyyteettömään auttamiseen enkä vastuunkantoon. Uskon siihen, että jos ei auttamisesta saa mitään itse, emme sitä myöskään tee. Ja hyvä mielikin on oiva saaminen, joka riittää itselleni oivasti.

Luulen, että olen saanut äidinmaidossa jotain, joka on pienentänyt itsekkyyteni sen kokoiseksi, että voin sen kanssa elää. Tai ehkä vaan piiloitan sen paremmin muilta ja itseltäni.

Äitini omilla tekemisillään joka tapuksessa opetti minulle, että muita pitää auttaa ja toiset pitää ottaa huomioon.

Ehkä ensimmäinen itsenäinen avustusprojektini oli, kun sain (mme) World Visioinin kautta kummipojan Intiasta. Dwarka nimeltään oli tai on hän. Vuosikymmeniin en ole hänestä  kuullut.

Tuin hänen elämäänsä monta vuotta taloudellisesti. Erikoista Dwarkassa oli, että hän oli rampa eikä pystynyt kävelemään lainkaan. Erikoista oli se, että kyseisen järjestön kautta ei mitenkään meinannut Intiasta löytyä vammaista lasta. En lähde arvelemaan julkisesti syitä tähän.

Auttamisessa, kuten monessa muussakaan asiassa sydämelleni ei ole riittänyt sama kuin monelle muulle. Niinpä sain päähäni, että hankin ja vien Dwarkalle Intiaan pyörätuolin.

Monta, monta kirjettä lähetin järjestöön asian johdosta vailla vastausta. Kunnes viimein tuli kirje, jossa oli kuva jä lyhyt viesti. Kuvassa tämä pieni poika seisoi käsillään surkastuneet jalat sidottuna miehen vyöllä vartaloon kiinni. Ja alla teksti: "Ei Dwarka tarvitse pyörätuolia, Dwarka kävelee käsillä."

Vuosikymmenten jälkeenkin edelleen tuntuu pahalta saamani vastaus. En usko, että kukaan tarkoitti mitään pahaa, mutta minulle selvisi, että näin en kymmenyksiäni halua jakaa enkä myöskään kantaa yhteiskuntavastuuta.

Haluan kulkea rinnalla ja laittaa itseni likoon sekä itkeä ja nauraa yhdessä. Ehkä kirjoitan lisää aiheesta ensi kerralla.