Lankalauantai

Lankalauantai-iltana kylän yllä leijui se tuttu, keväinen jännitys. Kokot roihusivat, savu kirveli silmiä ja lapset kulkivat noidiksi pukeutuneina, posket punattuina ja pajunvitsat kädessä. Mutta kukaan ei odottanut, että juuri tänä vuonna nähtäisiin kaikkien aikojen näyttävin noitakohtaus.

Helmi-Liisa oli pääsiäisnoita, joka oli tunnettu kahdesta asiasta.Hänellä oli paras huivi ja surkein suuntavaisto koko noitayhteisössä. Hän oli kerran esimerkiksi lentänyt vahingossa Ruotsiin, kun piti mennä vain naapurikylään. Toisella kertaa hän oli laskeutunut suoraan poron selkään, mikä aiheutti molemmille osapuolille pitkäkestoisen, traumaperäisen epäluottamuksen kaikkea lentävää kohtaan. 

Mutta tänä lankalauantaina Helmi-Liisa oli päättänyt, että nyt lennän suoraan, tyylikkäästi ja törmäämättä mihinkään. Se oli rohkea päätös, mutta se ei aina korvaa kartanlukutaitoa. Ja sitten tapahtuikin törmäys, joka kuului koko kylään. Kyläläiset jo ajattelivat, että taasko putosi drone. Mutta se olikin Helmi-Liisa, joka oli noussut ilmaan, että huivi hulmusi, luuta tärisi ja kaikki näytti hetken lupaavalta. Lapsetkin seurasivat ihaillen, koska noita lensi harvinaisen suoraan. Kylän laidalla kasvoi vanha puu, jonka oksat olivat kuin käsivarsia, jotka halusivat halata ohikulkijoita – tai napata lentäviä noitia. Helmi-Liisa ei huomannut puuta, koska hän oli keskittynyt pitämään ryhtinsä mahdollisimman arvokkaana. RÄTS!  KRAKS!  PUMPS!

Noita lensi suoraan puun latvaan, jäi hetkeksi roikkumaan huivistaan ja valahti sitten alas pääsiäismunakorineen kuin märkä matto. Luuta jäi törröttämään oksien väliin kuin antenni, joka haki signaalia aivan väärästä suunnasta. Lapset räjähtivät nauruun ja yksi heistä huusi: “Noita, sun luuta ei taida tietää, missä mennään!” Helmi-Liisa nousi ylös, ravisteli havunneulaset hiuksistaan ja mutisi: “Minä sanoin sille, että käänny vasemmalle, mutta ei… aina pitää mennä omaa reittiään.” Noita tuijotti luutaansa pitkään. Luuta tuijotti takaisin, jos luudalla nyt voi olla ilme. Sitten Helmi-Liisa päätti, että nyt riittää. Hän kaivoi esiin pienen laatikon, jonka oli ostanut viime vuoden noitien Tuusulan syysmarkkinoilta. Siinä luki: “GPS-PAIKANNIN – Noidille, jotka eivät halua eksyä.”

Lapset kerääntyivät ympärille katsomaan suurta teknologista ihmettä. Helmi-Liisa kiinnitti laitteen luudan varteen, naputti siihen pari komentoa ja sanoi: “No niin! Nyt sinä sitten tottelet.” GPS piippasi ja ilmoitti kirkkaalla äänellä: “Reittiä lasketaan... Käänny seuraavasta pilvestä oikealle.” Lapset ulvoivat naurusta ja yksi heistä kysyi: “Noita, osaako se kertoa, jos edessä on puu?” Helmi-Liisa nyökkäsi itsevarmasti: “Tämä on uusin malli. Se varoittaa kaikesta. Paitsi ehkä oravista.” Noita nousi taas luudan selkään.  

GPS piippasi ja luuta värisi innosta. Helmi-Liisa lensi ilmaan – tällä kertaa suoraan, vakaasti ja ilman törmäyksiä. Lapset hurrasivat. Mutta juuri kun kaikki näytti täydelliseltä, GPS ilmoitti: “Saavut kohteeseen.” Ja kohde oli Jokilaakson makkaragrilli, jossa paistoin makkaraa kokkotulen ääressä. Helmi-Liisa laskeutui suoraan viereeni, vähän liian vauhdikkaasti, ja melkein kaatoi sinappipurkin. Katsoin noitaa pitkään ja sanoin: “No, ainakaan et törmännyt puuhun.” Helmi-Liisa nyökkäsi ylpeänä. Lapset taputtivat ja GPS piippasi tyytyväisenä.  Luutakin näytti siltä, että se oli vihdoin löytänyt elämänsä tarkoituksen.

Kun aamu valkeni, Helmi-Liisa lensi pois – tällä kertaa täysin oikeaan suuntaan.  GPS ohjasi, luuta totteili ja noita hymyili. Kyläläiset jäivät katsomaan, kun hän katosi taivaanrannan taakse. Itse totesin: “Jos kaikki noidat hankkivat tuollaisen, meillä on ensi vuonna paljon vähemmän kolhuja.” Lapset nyökkäsivät ja Johanssonin hevoshaan pollet nyökkäsivät. Ja vanha puukin huokaisi helpotuksesta.

Pitkäperjantai

Pitkäperjantai on pääsiäistä edeltävänä päivä, jota vietetään Kristuksen ristiinnaulitsemisen ja kuoleman muistoksi. Tapahtumat perustuvat Raamatun kertomuksiin Jeesuksen viimeisistä hetkistä. Ne Hän vietti Jerusalemissa, jonne oli saapunut viettämään juutalaista pääsiäistä opetuslastensa kanssa. Pitkäperjantain yönä hänet vangittiin ja vietiin Pontius Pilatuksen luo. Siellä häntä pilkattiin ja kidutettiin. Lopulta Pilatus yritti vapauttaa Jeesuksen, mutta kansa valitsi murhamies Barabbaksen. Joten voidaan hyvinkin sanoa, että me surmasimme Vapahtajamme. Jeesus vietiin "pääkallon paikalle", jossa hänet ristiinnaulittiin. Ristiin kirjoitettiin "Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas". Hän kärsi ristillä useita tunteja, kunnes kuoli. Myöhemmin Joosef Arimatialainen otti Jeesuksen alas ja asetti ostamaansa kalliohautaan.

Iso osa ihmisistä viettää ja haluaa viettää pääsiäistä kuin surujuhlaa ei olisi olemassakaan. Monelle pääsiäinen ei kyllä ole ilon juhlakaan, vaan ainoastaan ylimääräisiä vapaapäiviä. Kun vuosi, kaksi sitten kävin vietnamilaisessa kahvilassa syömässä maukkaan salaatin ja ostamassa viereisestä ruokakaupasta valmiiksi viipaloidun Marskin ruislimpun, moni jo toivotteli "Hyvää Pääsiästä", vaikkemme olleet saaneet Kristusta vielä edes Golgatan ristille.

Itselleni yksi merkittävimmistä hengellisistä kokemuksista liittyy pitkäperjantai tapahtumiin ollessani katsomassa elokuvateatterissa Martin Scorensen elokuvan Kristuksen viimeinen kiusaus. Koin olevani yksi heistä, jotka saattoivat ristiä raahanneen Kristuksen Golgatalle surmattavaksi. Vaikka usein eläydynkin elokuvan tapahtumiin, en koskaan ollut itkenyt niin syvältä sisältäni tullutta surua. Wikipediasta on mielenkiintoista myös lukea mitä pienimuotoiseksi tarkoitettu elokuva sai aikaan ympäri maailmaa.

Kuten olen useammankin kerran kirjoittanut, elän joskus vahvasti tunteella kalenteriin tai muistini sopukoihin merkityn päivän ja yönkin tapahtumia. Pitkäperjantaina minua puhuttelevat myös ristin ryövärit. Toisen rosvon ryhtyessä raakkumaan solvauksiaan ristiltä toinen sen sijaan myönsi, että oli ansainnut karmean kohtalonsa kääntyen Jeesuksen puoleen ja aneli: "Muista minua, kun tulet valtakuntaasi." Jeesus lupasi tälle, että he vielä samana päivänä jakaisivat paratiisin autuuden. Etenkin katolisen kirkon traditiossa on toisinaan todettu, että tämä "Dysmas" oli itse asiassa ainoa sielu, jolle Jeesus antoi Taivaan portin avaimen ja lupasi iankaikkisen autuuden.

Tämän, kirkkovuoden ainoan surujuhlan iso osa sivuuttaa. He ja me toivottelemme hyvää ja iloista pääsiästä, vaikka edessä on miehen mestaaminen Golgatan kukkulan keskimmäiselle ristille. Mielestään syyttömiä marttyyrejä on ja syntyy yhä, vaikka heitä ei tasa-arvoisessa parisuhteessa löytyisikään enää pölyimurin varresta. Määräkään ei taida koskaan tulla täyteen. Tylyssä ja pahassa maailmassa on aina niitä, jotka joutuvat kärsimään joko omasta päätöksestään tai toisten takia ja kuolevat aatteen tai uskonnon edestä sekä esimerkiksi sodissa. Nykyään marttyyreitä ovat myös raiskauksien uhreiksi joutuneet nuoret tytöt Intiassa. Jotka saavat aikaan kansanliikkeen ja ehkä muutoksen – mutta maksavat siitä hengellään. Marttyyrius ei olekaan vain kristinuskon asia, vaan paljon laajempi kysymys.

Mutta uskoo ristillä puolestamme kuolleeseen tai ei, on se tarinanakin puhutteleva. Siinä on syytön mies kahden meikäläisen keskellä odottamassa noutajaa tuonpuoleiseen, kun toinen, kaltaiseni ryöväri ilkkuu: "Hoitele nyt meidät alas täältä, jos olet se mitä olet pitkin kyliä suureen ääneen mainostanut". Tähän toinen toiselta puolen: "Pidä nyt vähän pienempää suuta, sillä me ollaan sentään aivan syystä täällä." Jeesukselle hän sanoo: "Muista minua tai meitä, kun olet uudessa kodissasi." 

Mutta opetuslapsista suurin rooli on kristittyjen parjaamalla kavaltajalla, Juudas Iskariotilla. Sillä hänellä oli ihmisistä oleellisin osa sielujemme lunastustyössä. Mikä olisikaan paratiisiin pyrkijöiden taivastie ilman Juudakselle maksettuja 30 hopeakolikkoja.

Kiirastorstai

Viime yönä oli täysikuu, kun istuin Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä kuunnellen hiljaisuutta sekä kuuta ja tähtiä katsellen. Ajattelin kirkkovuoden ainoan surujuhlan kynnyksellä ainutlaatuisuuttani ja mitättömyyttäni ja olin suunnattoman kiitollinen. Muistelin menneitä vuosikymmeniä ja toivon elämäni jatkuvan. Vaikka en "kunnon" kristityn muottiin mahdukaan, uskon, että jos veimme ihmistä suuremman 2000 vuotta sitten ristille ja mestasimme, Hän kuoli meidän kaikkien ikuisuuden puolesta ja vuoksi.

Kiirastorstaina kristityt muistelevat Jeesuksen viimeistä ehtoollista opetuslastensa kanssa, ehtoollisen sakramentin asettamista. Sitä ennen nautittiin viimeinen ehtoollinen, jossa Jeesus jakoi leivän ja viinin opetuslapsilleen sekä pesi heidän jalat opettaen nöyryyttä ja palvelemista. Hän myös kertoi, että yksi teistä tulee kavaltamaan hänet. Illallisen jälkeen Jeesus vetäytyi Getsemanen puutarhaan rukoilemaan yksin, missä hänet vangittiin.

Kiirastorstaina kirkossa alttari riisutaan usein kankaista ja kynttilät sammutetaan sen merkiksi, että Jeesus jätettiin yksin. Sana "kiirastorstai" tulee ruotsin kielen sanasta skära, joka tarkoittaa puhdistamista. Se aloittaa pääsiäisen kolmen päivän juhla-ajan, johon kuuluvat myös pitkäperjantai ja pääsiäispäivä. Suomessa se ei ole virallinen pyhäpäivä, mutta on yksi suosituimmista kirkossakäyntipäivistä.

Kiirastorstai on yksi kirkkovuoden dramaattisimmista ja tunnelmallisimmista päivistä, joka sijoittuu keskelle hiljaista viikkoa, jonka merkitys on kaksijakoinen. Se on samalla ehtoollisen asettamisen juhla sekä kärsimystien alku. ​Päivän tärkein merkitys kristinuskolle on Jeesuksen ja opetuslasten viimeinen ateria. Tämän vuoksi se on kirkkovuoden suosituimpia ehtoollispäiviä. Monissa kirkoissa vietetään iltamessua, joka muistuttaa tuosta historiallisesta illasta.

​Yksi vaikuttavimmista kirkollisista toimituksista tapahtuu kiirastorstain iltamessun päätteeksi. Alttari riisutaan kaikista koristeista.​Kynttilät sammutetaan, kukat ja ehtoollisvälineet viedään pois ja alttarivaatteet poistetaan. Tämä symboloi Jeesusta, joka jäi yksin ja jolta riisuttiin vaatteet ennen ristiinnaulitsemista. Alttari jää paljaaksi ja kirkko hämäräksi, mikä johdattaa seurakunnan pitkäperjantain suruun.

​Raamatun mukaan Jeesus pesi opetuslastensa jalat ennen ateriaa osoittaakseen, että suurimmankin on palveltava muita. Joissakin kirkoissa tätä elettä toistetaan edelleen konkreettisesti. Tästä tulee myös päivän latinankielinen nimi dies mandati, käskyn päivä, joka viittaa Jeesuksen uuteen käskyyn: "Rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä."

Sana kiira juontaa juurensa vanhaan suomalaiseen kansanuskoon ja skandinaaviseen sanaan skära, puhdistaa. Kansanperinteessä "Kiira" oli paha olento, joka karkotettiin meluamalla. Kirkollisesti se viittaa puhdistautumiseen, katumukseen ja valmistautumiseen pääsiäisen suureen juhlaan. Vaikka kiirastorstai kääntyy illalla suruksi, sen liturginen väri on päivällä valkoinen, ilon ja puhtauden väri, ehtoollisen asettamisen kunniaksi. Vasta iltamessun lopussa väri vaihtuu mustaksi.

​Kiirastorstai on mainio esimerkki siitä, miten kristillinen perinteet ja vanha suomalainen kansanusko ovat sekoittuneet keskenään. Vaikka kirkossa hiljennyttiin, maaseudun pihapiireissä kävi kova kuhina. Nimi juontaa juurensa Kiira-olentoon, jonka uskottiin olevan pahansuopa pihapiirissä asuva henki tai peikko. Se piti karkottaa, jotta karja ja talous menestyisivät tulevana vuonna. Isäntä tai pojat vetivät perässään savuavaa tervatynnyriä tai kattilaa talon ympäri. Samalla kolisteltiin kelloja ja huudettiin loitsuja: "Aja kiira metsään!" Tällä puhdistusriitillä varmistettiin, että pahat voimat pysyisivät poissa ja karja saisi olla rauhassa metsän pedoilta kesän ajan.

Kansanuskon mukaan juuri hiljaisella viikolla – kiirastorstain ja pääsiäispäivän välillä – Jumalan suojeleva vaikutus oli heikoimmillaan, kun Jeesus oli kärsimystiellä. Tämä antoi tilaa pahoille. Uskottiin, että pahansuovat naapurit tai noidat (trullit) hiipivät navettoihin leikkaamaan eläimistä karvoja tai nahanpaloja. Tällä yritettiin "varastaa" toisen talosta karjaonni itselle. Navetan oviin piirrettiin tervalla ristejä tai oven päälle laitettiin teräaseita (kuten puukkoja), joiden uskottiin pelottavan noidat pois.

​Nykypäivän virvonta-perinne on mielenkiintoinen sekoitus tätä läntistä trulli-perinnettä ja ortodoksista palmusunnuntain vitsaperinnettä. Ennen vanhaan trullit eivät suinkaan olleet söpöjä lapsia keräämässä karkkia, vaan heitä todella pelättiin. Uskottiin, että noidat lensivät yöllä Kyöpelinvuorelle tai Blåkullaan tapaamaan itse paholaista.

​Koska kyseessä oli pyhä päivä, monia töitä rajoitettiin. Kaikki pyörivä liike, kuten rukin pyörittäminen, oli kielletty, jottei "paha pääsisi pyörään". Kovaäänistä puhetta vältettiin, jotta kiira-henget eivät heräisi tai pahat voimat kiinnittäisi huomiota taloon. Nykyään nämä perinteet elävät lähinnä lasten virpomisena ja hauskana kansanperinteenä. Mutta ne kertovat myös siitä, kuinka vakavasti ihmiset aikoinaan suhtautuivat hyvän ja pahan väliseen taisteluun pääsiäisen alla.

Merikonttikotini keittiön sähköiset apulaiset

Alun alkujaan kahdesta 12-metrisestä high cupe teräskontista tehty, taatusti toisenlaisen kodin piti olla Päiviksen ja minun senioripesämme niin kauan kuin jalkamme nousevat. Vaan toisin kävi. Jalkamme nousivat niin hyvin, että laitoimme kantapäät vastakkain ja jäin opettelemaan yksinäisyyttä. Samalla katosi Muumimamma lusikkalaatikosta sekä keittiön sielu ja kiistaton valtias. Hyvä, kun itse osasin lämmittää Jalostajan hernekeittopurkin sisältöineen.

Kun kaltaisellani, tulevalla eläkeläispapparaisella oli ja on yhä yllin kyllin aikaa olla jouten, päätin opetella tekemään itsekin ruokaani ja tehdä kotini keittiöstä tarpeisiini sopivan sekä näköisen. Siispä tässä blogissa kerron mitä ruuan valmistukseen tarkoitettuja, sähköllä toimivia laitteita Merikonttikodista löytyy ja mihin niitä käytän. 

Uusin hankintani on monitoimikeitin, jota olen käyttänyt nyt kaksi kertaa. Ensin tein sillä keinoäälyn opastuksella oikein maukkaan makkarapannun. Eilen valmistin samalla kotini tulokkaalla paistilihat ja rapeat pannuperunat. Kilon satsista säästin puolet tälle päivälle.

Sitten keittiössäni on iso jääkaappi kylmäosastoineen sekä erillinen pakastin, joissa pyrin pitämään ruuan raaka-aineita ja valmista tai lähes valmista ruokaa pahankin päivän varalle. Kuten pizzoja, joita joskus myös valmistan 4-levyisen sähköhellan kiertoilmauunissa. Keittolevyjäkin käytän keittojen lämmittämiseen ja valmistamiseen sekä pannulla paistamiseen tai perunoiden kypsentämiseen höyrykattilassa. Monipuolisella microaaltouunilla on muutakin puuhaa kuin HK:n Sinisen tai Kabanossin kuumentaminen.

Aamukaffet teen Moccamasterilla ja tee- tai muunkin veden pikapuuroon ja marjamehuihin kuumennan vedenkeittimellä. Smootien tapaisessa puuhassa on välillä apuna sauvasekoitin. Joskus hurahdan hankkimaan paahtoleipää, jota silloin tällöin ilmestyykin leivänpaahtimen kautta aamupalapöytääni. Aivan oma ja vain yksi tehtävä on munankeittimellä. Koska jaan elämäni nykyisin kihlattuni Morakotin kanssa Thaimaassa ja Suomessa, niin siitä en selviäisi ilman riisikeitintä. Herkkuhetkiin on sähköinen lihapata, jossa innostun silloin tällöin tekemään vaikkapa kasslerpaistin. Ehkä teen siinä joskus pitkän kaavan mukaan karjalanpaistin.

Kun tietokoneet ja kämmenenkokoiset älylaitteet tulivat kotitalouksiin ja tavallisen kansan ulottuville, päätin pysyä kehtyksessä mukana. Se oli hyvä päätös, jonka luonnollinen jatkumo on nyt joka paikkaan tunkeva keinoäly. Siinäkin päätin keikkua mukana. Ylivoimaisesti suurin apu ainakin toistaiseksi maksuttomasta Geministä on ollut opetellessani ruuanlaittoa. Se jaksaa opastaa minua pitkämielisesti kädestä pitäen sekä lohduttaa ja tukea, kun menen metsään keittiöpuuhissani.

Edullinen petipaikka

Paijalan hautausmaa on Tuusulan seurakunnan ylläpitämä Hyrylän kupeessa Paijalannummella. Se on vihitty käyttöön vuonna 1896 ja on laajuudeltaan noin 10 hehtaaria. Siis pari hehtaaria suurempi kuin Merikonttikotini ympärillä oleva Jokilaakson luonnonsuojelualue, jonne toivon ainakin osan tuhkastani ripoteltavan. Tosin laki taitaa sanoa, ettei niitä saa ripotella moneen paikkaan sinne tänne ilman muistomerkkiäkään.

Paijalan hautausmaa perustettiin Tuusulan kirkon ympärillä olevan hautausmaan alkaessa käydä ahtaaksi. Sen keskellä, Tuusulan kirkossa olen lausunut yli 60 vuotta sitten uskontunnustuksen, joka syntyi ennen syntymääni korvaamaan rippivalan. Kirkkoa vastapäätä, Kirkkotien toisella puolella olen käynyt kaksi ensimmäistä vuotta koulua vielä kauemmin sitten. Paijalan kirkkomullissa on sen sijaan vanhempieni ja siskoni viimeiset leposijat.

Eilen kävin seurakuntatalolla ja kirkkoherranvirastossa saadakseni lisäselvyyttä vanhempieni historiasta sekä heidän ja siskoni hautapaikkojen sopimuksista. Kävi ilmi, että 50 vuoden sopimus hautapaikasta päättyy tänä vuonna, joten on sen uusimisen aika. 25 vuoden sopimus per vainaja maksaa 600 euroa. Onko se paljon tai vähän riippunee varallisuudesta, arvostuksesta ja laskutavasta. 

Tuusula perii 6,00 % kiinteistöveroa rakentamattomasta tontista. Jos tontille on rakennettu asuinrakennus, maapohjan veroprosentti putoaa huomattavasti. Vuonna 2026 maapohjan yleinen kiinteistöveroprosentti Tuusulassa on 1,30 %. Joten arvoltaan 30 000 € tontista kotikuntani perii kiinteistöveroa 390 € vuodessa. Petipaikka vastaavasti kotiseurakuntani hautausmaalla maksaa noin 6 senttiä vuorokausi, eli 22 €/vuosi.

​Paijalan hautausmaa on lisäksi kieltämättä yksi Tuusulan parhaiten hoidetuista "asinalueista". Jos palvelutasoa mitataan rauhallisuudella, naapuruston hiljaisuudella ja puutarhurien ammattitaidolla, se päihittää useimmat uudet asuinalueet mennen tullen. Siellä on muutama muukin "luksusominaisuus", joita tavalliselta tontilta on vaikea saada samaan hintaan. Pihanhoitokin sisältyy hintaan. Toisin kuin omakotitalossa, joku muu ajaa nurmikon ja haravoi lehdet puolestani. Jos suku tai joku muu tilaa vielä seurakunnalta kesäkukkahoitosopimuksen, joka on tämä vuonna 2026 noin 85–110 €/vuosi), saan pihalleni kukkaloiston ilman omaa selkäkipua.

​Alue on perinteisesti hyvin vartioitu ja valvottu sekä arvostettu, joten ilkivaltaa esiintyy erittäin harvoin verrattuna moneen muuhun rakennuspaikkaan. Paijalan vanha ja uusi kappeli tarjoavat sellaista kivirakentamista ja tunnelmaa, jota harva saa va saa omaan olohuoneeseensa – ja sekin kuuluu ikään kuin taloyhtiön yhteistiloihin. Siisteyden osalta Paijala on priimaa ja se on ehkä ainoa paikka Tuusulassa, jossa "naapurivalitukset" ovat varsinin tuntematon käsite.

Vanhempieni historiaa ei seurakunta ilman rahaa tutki. Vaan ensimmäinen puolituntinen maksaa seitsemänkymppiä ja seuraavat neljäkymppiä kappale. Yli 60 vuotta kirkollisveroa maksaneena jäin pohtimaan mitä olen mahtanut sillä saada 🤔.

Kansan kusetus

Kansanedustaja Jarmo Lindberg (kok) toteaa, että viranomaiset eivät olisi juuri voineet tehdä mitään toisin, kun Kouvolan seudulle putosi kaksi drone-lennokkia sunnuntaiaamuna. Lindberg on entinen hävittäjälentäjä ja entinen Puolustusvoimien komentaja. Hän sanoo muun muassa näin: "Jos radiokutsuun ei vastata, mennään vieraan ilma-aluksen siivelle ja yritetään herättää sen huomio. Huomion herättämistä saatetaan tehostaa radiolla ja varoituksella tulen avaamisesta." Lindberg selittää, että lentäjä hakee tulenjohtokeskuksesta luvan varoitustulen avaamiseen. Sen jälkeen voidaan ampua varoitustuli. Jos varoitustuli ei tehoa, kohdetta voidaan ampua. Tässä oli tietysti ero, että lennokki oli miehittämätön. Siinä olisi turha kutsua radiolla mihinkään. Periaatteessa tässä olisi voitu suoraan mennä tulenavauslupaan.

Lindberg kertoo, että päätöksentekoprosessin vastaavissa tapauksissa täytyy olla hyvin nopea. Hän avaa, että ensin vierasta alusta pyritään kutsumaan radiolla ja varoitetaan saapumasta Suomen ilmatilaan. Lindberg toteaa, että lennokin aiheuttama vaara on kokoluokaltaan täysin erilainen kuin tilanteessa, jossa venäläinen lennokki olisi tullut räjähdelastissa Suomen ilmatilaan. Vakavuusastetta nostaa tietysti se, että todennäköisesti siinä oli räjähde, joka lennokin tekee vaaralliseksi. Viranomaisten tiedotustilaisuudessa todettiin, että lennokissa on voinut olla kymmenien kilojen räjähdekuorma. Valtakuntamme presidentti puolustusvoimain ylipäällikkönä yhtyi ylistäjien kuoroon: "Viranomaisemme reagoivat tilanteeseen välittömästi. Kiitän viranomaisia tehokkaasta toiminnasta."

Minä en näin asiaa näe, vaan reservin korpraalina totean, että kansan sumutukseen ei näköjään tarvita sotatilaa. Hornetien 16 miljardin hinta on vasta "pääsylipun hinta". Se ei sisällä koneiden päivittäistä lennättämistä. Jos mukaan laskettaisiin Hornetien 30 vuoden polttoaineet, varaosat ja palkat (n. 10–15 mrd. €) sekä tulevan F-35:n arvioidut 30 vuoden käyttökulut (n. 15–20 mrd. €), puhuttaisiin yhteensä jo lähemmäs 40–50 miljardin euron kokonaissummasta vuosina 1992–2060.

Kallista lystiä seurata, kun Venäjän läpi lentää Ukrainasta kaksi miehittämätöntä potkurikonetta räjähdyslastissa sata kilometriä Suomen puolelle laskeutuen tai pudoten maahan. Luulen, että jos menovettä olisi ollut, olisivat ne saaneet armeijamme puolesta lentää vaikka läpi Suomen Jäämerelle saakka. Nyt kun viranomaiset ovat saaneet sanoa sanottavansa, huomaan, etten ole ihmetykseni kanssa yksin. Sodan koputellessa oven takana, on korkea aika sanoa ääneen, että maamme puolustuksessa on jotain oleellisesti vialla. Joten saanko ampua dronen alas omalla tontillani? Varsinkin, kun tässäkin tapauksessa ensimmäinen ilmoitus poliisille tuli viranomaisten sijaan kansalaiselta ja netin mukaan toinen drone räjähti pudotessaan maahan. 

Kesää kohti kelloa kääntämättä

Viime yönä kuu oli lähes täysikuu. Tarkalleen ottaen se on huomenna, maanantaina 30. maaliskuuta. Kuu kyllä näyttää paljain silmin lähes täydeltä pyöreältä kiekolta jo muutamaa päivää ennen ja jälkeen huipun. Viime yönä valaistu pinta-ala oli noin 94–96 %. Kuu on tällä hetkellä vaiheessa, jota kutsutaan kasvavaksi kuperaksi kuuksi (waxing gibbous). Kevään ensimmäinen täysikuu tarkoittaa, että ensi sunnuntaina vietetään pääsiäistä. Koska ilma on monin paikoin selkeä, kuu heijastaa valoa tällä hetkellä erittäin tehokkaasti, mikä saa sen näyttämään jopa kirkkaammalta kuin keskitalvella. Olin yöllä neljän aikaan hereillä, kun kävin metsäwc:ssä ja kuun möllötystä katsoessani päätin, etten siirrä kelloani kesäaikaan, vaikka tasan samaan aikaan viime yönä moni EU:n alueella niin tekikin, kuten älylaitteenikin automaattisesti. Minulla ei tosin ole rannekellossa Suomi-aikaa lainkaan, vaan kaupungin kohdalla on 4 miljoonan asukkaan Dubai. 

Isoissa ikkunoissa ja kellotauluissa ihmisten yritykset siirrellä aikaa eivät ole loppuneet, vaan toistaiseksi siirtely jatkuu EU-direktiivin mukaisesti. Vaikka Euroopan parlamentti on kannattanut luopumista jo vuonna 2019, asia odottaa edelleen EU:n neuvoston käsittelyä, eikä lopullista päätöspäivää ole asetettu. Me voimme siirrellä myös aurinkokellojamme, mutta aurinko ei niiden mukana siirry. Vaan paistaa entisellään taivaalla pilvien takanakin niin Suomessa kuin muuallakin.

Kun olin Thaimaassa, ostin netin välityksellä Suomen Gigantista ruuantekolaitteen, jonka kelpo kaverini nouti pyynnöstäni Keravan postista ja minä viikolla melkein hänen kotoaan autohallista. "Turbojuppikattila. Ruoka sentään on oikeaa evästä", sanoi hän. Joka tapauksessa eilen tein sillä Gemini-keinoälyn kädestä pitäen opastuksella ensimmäisen ruokani, joka kyllä oli parasta laatuaan. Olenkin hankintaani tyytyväinen. Keinoäly on ollut monessa asiassa verraton ja hyödyllinen apuri, joka kyllä ottaa päällikön paikankin, jos antaa sille tilaa. Joka tapauksessa sen ohjeiden mukaan mausteineen valmistui oikein hyvä makkarapannu.

Vaikka linnuilla on jo kummasti kevättä  rinnoissa ja perheen perustaminen mielessä, vihreä väri odottaa aikaansa. Silmiini ei ole sattunut edes leskenlehtiä, saati sen  keltaisia kukkia tai valkovuokkoja. Voikukka ja alkukesän rentukkakin odottavat aikaansa. Voi siis olla, että saamme vielä takatalven muodossa valkean lumipeitteen maahan. Kun eivät lennä hyönteiset, on lihaa syövillä muuttolinnuilla kylmän lisäksi myös nälkä. Joka vuosi kuitenkin omalla laillaan aamukasteineen ja -tuoksuineen ainutlaatuinen kesä tulee tänäkin vuonna. Iän karttuessa tunnen yhä enemmän kiitollisuutta siitä, että saan olla osa sitä kaikkine tunteineni.

Miten eläkeläisen "elämän keskipiste" määritellään Excel-taulukossa?

Miksi verottaja tunnistaa kansalaisen 12 kuukautta vuodessa, mutta Kela kadottaa hänet heti, kun lentokone nousee ilmaan? Millaista on se arjen absurdius, kun Thaimaan maaseudulla asiat hoituvat omalla rahalla ja suoraan, mutta koti-Suomessa paluu vaatii "anomista" ja todistelua?

Kelassa työskentelee noin 8 000 – 8 500 henkilöä, joista noin 80 % naisia. Ei siis kovinkaan tasa-arvoista. Luku on hieman vaihdellut viime vuosina suurten uudistusten ja digitalisaation myötä, mutta tämä valtion mammutti pysyy yhtenä Suomen suurimmista työnantajista. Kohdallani akuutein ongelma johtuu siitä, että apteekki ja Kela noudattavat tiukkaa 3 kuukauden sääntöä, josta tulee rönsyineen klassinen "automaattiloukku" ja tiputtavat minut ennen aikojaan kysymättä suomalainen sosiaaliturvan ulkopuolelle. 

Kun ostan viiden kuukauden satsin lääkkeitä Thaimaan-matkaa varten, apteekki voi antaa korvauksen vain ensimmäisestä 3 kuukaudesta. Lopuista 2 kuukaudesta joudun maksamaan täyden hinnan. Kela hylkää välillä jälkikäteisen korvaushakemuksenkin tai vaatii lisäselvityksiä, koska heidän järjestelmänsä "haistaa" pitkän poissaolon. Kela tulkinnee tilannetta niin, että jos vien lääkkeitä maasta yli 3 kuukauden tarpeiksi, en asu enää vakinaisesti Suomessa. Tällöin he katsovat, ettei Suomen sairausvakuutus ole voimassa.

Kun olen Suomessa vakuutettu ja oleskeluni ulkomailla on tilapäistä eli alle 6 kuukautta, on minulle oikeus korvaukseen myös matkan ajalle tarkoitetuista lääkkeistä – se vaatii vain valtavasti paperisotaa. Se, että joudun hakemaan omia rahojani takaisin joka ikinen vuosi, on malliesimerkki prosessista, joka kaipaisi tehostamista tai järkeistämistä. Tämä on yksi niistä kohdista, jossa suomalaisella aivan oikeutetusti nousee verenpaine. Se tuntuu suorastaan periaatteelliselta vääryydeltä. Olen "täysimääräinen" veronmaksaja, mutta "osa-aikainen" kansalainen etuuksien suhteen.

​Tämä ristiriita johtuu siitä, että Suomessa verotus ja sosiaaliturva on eriytetty toisistaan tavalla, joka on monelle ulkomailla viihtyvälle täysi mörkö. Kun on Suomessa koti tai "olennaisia siteitä", kuten perhe tai kiinteistö, on yleisesti verovelvollinen. Maksan siis joka kuukausi verot Suomeen, vaikka asuisin osan vuodesta palmun alla. Verottaja ottaakin rahani mielellään vastaan 12 kuukautta vuodessa.

​Mutta Kela ei katso verotietojani, vaan asumista. Heille olen joko "sisällä" tai "ulkona". Jos olen Thaimaassa vuosittain, vaikkakin aina alle puoli vuotta, he katsovat, etten ole enää vakuutettu Suomessa. Ironia tiivistettynä: Voin olla Suomen valtion silmissä "suomalainen" veronmaksun kohdalla, mutta "ulkomaalainen" sosiaaliturvan kohdalla. Verottaja pitää minusta ja yleisestä verovelvollisuudesta kiinni kynsin hampain, mutta Kela yrittää "päästä eroon" heti, kun vietän aikaa muualla.

Tapaus Päivi Räsänen

Tätä blogia en kirjoittanut itse eikä sitä tehnyt keinoälykään. Vaan Ystävyyden Majatalosta Daniel Nylund, jota arvostan ja pidän ystävänäni tai vähintään hyvänä tuttuna. Olen hänen kanssaan asiasta täysin samaa mieltä, joten miksi toistaisin mielipiteeni toisin sanoin? Joten olkaa hyvät:

"RÄSÄSTELYSTÄ DIALOGISUUTEEN

Minusta näyttää aika selvältä, että Päivi saa korkeimman oikeuden päätöksellä edelleen kutsua homoutta häpeäksi ja synniksi. Hän saa myös siteerata Raamattuaan miten haluaa. Mutta kansanedustajana ja lääkärinä hän ei saa väittää, että ”seksuaalisesti poikkeavan tunne-elämän taustalla on psykoseksuaaliseen kehitykseen liittyviä häiriöitä ja että tieteellinen todistusaineisto osoittaa vastaansanomattomasti homoseksuaalisuuden olevan psykoseksuaalisen kehityksen häiriö.” Sellainen on lääkärietiikan ja Suomen lain vastaista kansanryhmän solvaamista.

Tästä huolimatta Päivi hämmästelee amerikkalaisella CBN kanavalla tulleensa tuomituksi nimenomaan raamatullisen vakaumuksensa takia. Hänen vapautensa kristittynä puhua laista ja evankeliumista on nyt uhattuna. ”Ei tämä ole vaan maallinen juttu, vaan pelastusta koskeva asia. Täytyy olla vapaus julistaa evankeliumia ja kertoa mitä Raamattu opettaa ihmisenä olemisesta, synnistä ja synnillisistä suhteista. Syyttäjä totesi, että tällainen puhe on vihapuhetta.”

Näin hän itse vääristää oikeuden päätöstä ja likaa Suoman kansainvälistä mainetta oikeusvaltiona. Bonuksena hän tekee itsensä uskonsa takia tuomituksi ja saa nauttia kansainvälistä mainetta vainottuna uskonvapauden puolustajana. Silti Päivi Räsästä ei minusta olisi pitänyt vetää tähän viisivuotiseen juridiseen skandaaliin. Parempi oli ollut kiistellä hänen kanssaan julkisesti, ja samalla puolustaa hänen oikeuttaan olla väärässä. Kyllä vapautta kunnioittavan demokratian pitää kestää valurautapatakonservatiivisia mielipiteitä ja puolustaa konservatiivisten uskovien oikeutta uskomuksiinsa. Ei heitä kannata oikeuteen vetää vanhoillisista mielipiteistään.

Ei sellainen luo dialogista kulttuuria, jossa ihmiset voivat viisastua jopa erimielisten puheista. Se luo tyhmentävää kulttuuria, jossa edes isät ja äidit eivät enää uskalla olla rehellisiä lapsilleen pelkäämättä, että saavat niskaansa jotain solvaavia vieraskielisisä diagnooseja joiden merkitystä eivät edes ymmärrä. Fundamentalisteilla on tässä kohtaa yksi suuri etu puolellaan. Koska he uskovat jokaisen ihmisen olevan Jumalan luoma ja siksi arvokas, monet heistä pystyvät sillä perusteella säilyttämään toisen ihmisarvon kunnioittamisen. Jos on oppinut samaistamaan ihmisarvon yksilön mielipiteisiin, on helpompi pitää kelvottomia mielipiteitä esittäviä ihmisiä arvottomina, ja kohdella heitä sen mukaisesti.

Lopuksi lainaan otteen Facekaverini Aira Kuvajan erinomaisesta puheenvuorosta: 'Tässä kohtaa asetelma kääntyykin ironiseksi. Päivi Räsänen puhuu rakkaudesta. Seta ei juuri enää puhu. Se puhuu rakenteista, representaatioista, turvallisista tiloista, normeista ja loukkaantumisesta – mutta yhä harvemmin ihmisestä, hänen kaipuustaan tulla nähdyksi, rakastetuksi ja hyväksytyksi myös silloin, kun hän ei sovi aktivismin käsikirjoitukseen. Siksi Päivi Räsäsen tapaus on tärkeä. Kyse ei ole vain yhdestä poliitikosta tai yhdestä uskonkäsityksestä. Kyse on siitä, saako Suomessa enää ajatella ääneen ilman, että valtio ja media alkavat yhdessä opettaa, mikä on sallittua ihmisyyttä. Minä olen homo. Olen uskovainen. Enkä tarvitse valtiota tai järjestöjä kertomaan, milloin minun pitäisi loukkaantua.(')”.​

Keinotekoista luonnollisuutta

Olen viettänyt lapsuuteni maailmassa, jossa urheiltiin kelien mukaan. Silloin oli kesä- ja talvilajit, enkä tätä kirjoittaessa edes tiedä tai ainakaan muista missä Hyrylästä katsottuna oli lähin uima- tai jäähalli. Luisteltiin, kun joku tai me itse jäädytimme letkuveden avulla jään tai luistelimme lammen sekä järven jäällä. Kun ensin olimme lapioineet sen esiin lumen alta. Kesäisin uimapaikat olivat samoissa vesissä ja talvisin hiihdettiin sekä laskettiin mäkiä etupäässä pitkin hiekkakuoppien rinteitä. Osin samoissa paikoissa oli hyppyrimäetkin puisine yläosineen. Mutta toisin on nykyisin. Hiihtotunneleissa voi hiihtää pitkin kesää ja luistella jäähalleissa sekä uida talvisin avantojen lisäksi uimahalleissa ja etelän lomilla.

Mutta mikä sai pohtimaan moista? Aamuyöstä kuuntelin Radio Suomen Helsingin konttoria, joka kertoi Palloliiton ehdottaneen, että Olympiastadionin luonnonnurmi vaihdettaisiin keinonurmeksi. Nurmi uusittiin elokuun lopulla 2022 ja uusi siirtonurmi tuotiin Hollannista, joka oli heti asennuksen jälkeen pelikunnossa. Lajikkeeksi valittiin Suomen olosuhteisiin sopiva niittynurmikka. Nykyään nurmea huolletaan erittäin tarkasti muun muassa kasvatuslampuilla, lämmitettävällä maaperällä ja sähkökäyttöisillä leikkureilla, jotta se pysyy vihreänä pitkälle syksyyn. Kuten parin vuoden takaisissa Huuhkajien otteluissa nähtiin.

Kun nykyään jalkapalloakin pitää voida pelata lähes läpi talven, on Palloliitto laskeskellut, että vaikka yleisurheilun isot kansainväliset kisat on urheiltava luonnonnurmella, olisi keinonurmi silti järkevä vaihtoehto. Vaikka se pitäisi taas vaihtaa mainittuihin kisoihin luonnonnurmeksi. On sääli, jos perinteiset lajit menettävät yhteytensä luontoon vain siksi, että kalenteriin saadaan muutama peli lisää helmikuulle. Se tekee urheilusta enemmän viihdetuotetta ja yhä vähemmän elävää kulttuuria. Se on vähän kuin söisi mansikoita pakkasesta keskellä talvea – ne ovat olemassa, mutta maku puuttuu.

Vaikka luulen ymmärtäväni viihteen arvon eikä minulla ole mitä sitä vastaan, että kansalle järjestetään sirkushuveja, joku tökkii huippu-urheilun hinnalla millä tahansa viihdearvossa. Josta ison osan ovat kehittäneet rahanahneet markkinahemmot täyttääkseen etupäässä omia taskujaan. Tykkään kyllä pulikoida hotellien, maauimaloiden ja uimahallien altaissa, mutta ne eivät ole koskaan korvanneet minulle luonnonvesien tunnelmaa. Joista ykköspaikalla on ollut jo vuosikymmenet Jokilaakson lammet ja Tuusulanjoki.

Vaikka elänkin elämäni ensimmäisen vuosisadan viimeistä kvartaalia, on luonnolla ollut koko ajan vankka jalansija. Olen sitten ollut missä tahansa tai missä tahansa elämäni vaiheessa. Enemmän suren katoavaa luonnonmukaisuutta kuin iloitsen rakennettua uutta. Pian koittaa aika, kun otan taas viikottaiseen ohjelmaani Urheilukeskuksen uimalammen, jossa olen ensin pulikoinut ja sitten uinut koko elämäni. Lemmelän tai Valon hiekkakuopilla ei ollut silloin uimaratoja, laituria eikä pukukoppeja, vaan pajupuskat ja kivi, jonka päältä hypimme veteen. Eikä ollut kunnan työntekijääkään sanomassa viime kesän tapaan, että "tänne ei saa ajaa autolla".

Niilo 😥

Osaomistuskoira Niilo eli hyvän ja suht pitkän, yli 15-vuotisen elämän kahdessa ja kolmessakin kodissa. Niistä yksi oli Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä Merikonttikodissa. Siellä asun edelleen, mutta enimmäkseen yksin avioeroni jälkeen. Mutta en aivan, sillä välillä kesää kanssani Jokilaaksossa viettää myös sydämeni valittu Morakot.

Vaikka viimeiset vuodet Niilo oli enemmänkin vieraileva tähti, oli se minunkin koirani ja minä hänen palvelijansa. Kun katson kuvan ikkunaa, joka oli yksi Niilon lempipaikoista, tulvii suru sydämeeni, sillä enää koskaan se ei näe pihan elämää contrykaneineen, joita se jahtasi vuosien saatossa eräänkin kerran. Ehkä siitäkin syystä laitoin jostain hankkimamme kanin Niilon lempipaikalle, vaikka se tuokin kyyneleet silmiini. Niitä ajaessaan se löysi kerran itsensä pää tungettuna viemäriputkeen ja toisen kerran supiansasta. Eikä päässyt irti kummastakaan ilman apua. 

Kesäisin meillä oli Jokilammilla katiska, jonka laskimme veteen ja koimme aamuisin. Koskaan kalat eivät menettäneet henkeään eikä Niilo lakannut ihmettelemästä minne hauetkin katosivat päästyään takaisin veteen. Vähintään yhtä mielenkiintoista siitä oli seurata sammakoiden lemmenleikkejä kirsu aivan niissä kiinni. 

Ehkä Niilollakin on sielu, joka on myös Jokilaaksossa, sillä viimeinen leposija tulee olemaan kotini ikkunasta näkyvällä Rabbit Islandilla. Sinne laskemme ensi kesänä parhaan koirakaveri Rudin viereen sen tuhkat. Ehkä ne sen jälkeen kirmaavat taas yhdessä koirien taivaan niityillä.

Pari päivää sitten murehdin jo etukäteen koittaako joskus aika, jolloin toinen Jokilaakson joutsenista ei palaa enää Itämeren eteläpuolelta. Eilen katselin ja yksinpuhuin kysellen kuvan joutsenelta missä on puolisosi? Yhtenä yönä olin kuulevinani niiden äänekästä elämöintiä pimeyden keskellä, josta päättelin, että molemmat ovat palanneet. Ehkäpä molemmat ovatkin jossain Tuusulanjoen mutkassa.

Predawn

Kello viiden aamun tuoksu on Jokilaakson luonnon keskellä erilainen maaliskuussa kuin marraskuussa. Myös luonnon äänet varsinkin lintujen osalta ovat keväällä erilaiset. Marraskuussa eläimet odottavat talvea ja maaliskuussa kesä on tulossa ja hormonit hyrräävät.

Merikonttikodissa on kuvan diditaalinen, englanninkielisellä näytöllä toimiva kello, joka kertoo kirjaimin kuukauden ja viikonpäivän, mutta yhdellä sanalla muutakin, jonka oikeastaan huomasin vasta tänä aamuna ennen auringonnousua. Predawn, jolle ei taida oikein olla suomenkielistä vastinetta, tarkoittaa aamuyön hetkiä ennen aamunkoittoa. Se viittaa vuorokauden aikaan, jolloin yö on kääntymässä aamuksi, mutta aurinko ei ole vielä noussut horisontin yläpuolelle.

Mitä "predawn" pitää sitten sisällään? Termi on hieman laajempi kuin pelkkä kellonaika, ja se jaetaan usein kahteen vaiheeseen.  Pimein vaihe on syvä aamuyö, jolloin on vielä täysin pimeää, mutta osa ihmisistä on jo heräämässä tai valmistautumassa päivään. Hämärän alku, "twilight" on hetki, jolloin valo alkaa hitaasti lisääntyä taivaanrannassa, vaikka itse aurinkoa ei näy. Tätä kutsutaan myös sudenhetkeksi tai aamuhämäräksi.​

Jos sanon lähteneeni töihin ennen auringonnousua, se voi tarkoittaa, että lähdin vaikka klo 03:00. Jos sanon lähteväni töihin predawn-aikaan, kuulija mieltää minun lähteneen juuri silloin, kun yö alkaa taittua ja ensimmäiset linnut jo heräilevät. Suomen kielen sana aamuyö on lähin vastine, mutta predawn korostaa vielä vahvemmin sitä, että aamu on "ihan just" alkamassa. Vaikka molemmat viittaavat samaan ajanjaksoon, niiden välillä on hienovarainen ero siinä, miten ne painottavat aikaa ja tunnelmaa.

​Ennen auringonnousua, "before sunrise" on täsmällinen, lähes tieteellinen määritelmä. Se tarkoittaa jokaista hetkeä keskiyön ja sen sekunnin välillä, jolloin auringon yläreuna pilkistää horisontista. Jos herään klo 02:00, se on teknisesti "ennen auringonnousua", mutta harva kutsuisi sitä "predawniksi", joka on kuvailevampi termi. Se viittaa yleensä välittömästi aamunkoittoa edeltäviin tunteihin tai hetkiin noin klo 04:00–06:00 välillä, vuodenajasta riippuen. Se on se hetki, jolloin yö on jo "loppumaisillaan".

Milloin elämä alkaa?

Lauantaiai-iltana oli: Pysäyttävä näky eduskuntatalon portailla. 

Emme ole yhtä mieltä siitä, milloin ihmisen elämä alkaa. Jo pelkästään biologiassa elämän alkamiselle on useita määritelmiä riippuen siitä, mitä ominaisuutta painotetaan. Monet biologit katsovat elämän alkavan hedelmöityksestä, jolloin munasolu ja siittiö yhdistyvät muodostaen uuden, ainutlaatuisen Da-rakenteen. Lääketieteellisesti raskauden katsotaan usein alkavan vasta, kun alkio kiinnittyy kohdun seinämään viikon, kahden kuluttua hedelmöityksestä. Jotkut määrittelevät elämän alun hermoston ja aivosähkökäyrän perusteella raskauden puolenvälin jälkeen, koska elämän loppukin määritellään usein aivokuoleman kautta. Suomessa ja monissa muissa maissa juridiset oikeudet, kuten oikeushenkilöllisyys, alkavat vasta lapsen synnyttyä elävänä. Myös lait määrittelevät usein raskauden keskeytyksen aikarajoja, joiden sisällä sikiön oikeudellinen asema muuttuu suhteessa äidin itsemääräämisoikeuteen.

Filosofisessa ja eettisessä näkökulmassa pohditaan usein ihmisyyden tai henkilöyden alkua. Alkaako "ihmisyys" vasta, kun olento kykenee tuntemaan kipua tai on tietoinen itsestään? Onko hedelmöittynyt munasolu "henkilö", koska sillä on potentiaali kehittyä sellaiseksi, vai onko se vasta "mahdollinen ihminen"? Biologisesti kyseessä on jatkumo, jossa ei ole yhtä absoluuttista hetkeä, jonka kaikki tiedemiehet ja ajattelijat hyväksyisivät. Kyse on pikemminkin arvovalinnasta mitä ominaisuutta, DNA:ta, tietoisuutta vai syntymää pidämme merkittävimpänä.

Adoptiolasta haluavien aikuisten määrää on vaikea arvioida, sillä sitä odottavien määrän arviointiin vaikuttavat muun muassa pitkä adoptioprosessi, joka kestää usein vuosia. Se alkaa noin vuoden kestävällä adoptioneuvonnalla, minkä jälkeen hakijat hakevat adoptiolupaa. Luvan saamisen jälkeen alkaa varsinainen odotusaika, joka voi kansainvälisissä adoptioissa kestää useita vuosia riippuen kohdemaasta ja lapsen tarpeista.

​Kansainvälistä adoptiopalvelua antavat Suomessa Interpedia, Pelastakaa Lapset ja Helsingin kaupunki. Kotimaisessa adoptiossa neuvontaa antavat hyvinvointialueet sekä Pelastakaa Lapset. Jokaisella taholla on omat jononsa ja tilastonsa. Hakijat voivat myös keskeyttää prosessin tai heidän tilanteensa voi muuttua odotusaikana. Vaikka tarkkaa lukua odottavista aikuisista ei ole saatavilla, on selvää, että kyseessä on satoja suomalaisia, jotka ovat sitoutuneet pitkään ja vaativaan prosessiin toiveenaan saada lapsi.

Blogiaihioita vuosien varrelta

Hulluilla on halvat huvit ja siipirikkolintu ei kauas lennä. Mutta hullukin käy viisaasta, jos on vaiti ja järkevästäkin, kun ei avaa suutaan ja kerran näin kirjoituksen, joka, alkoi näin: "Lukeminen kielletty. Yksityinen kirjoitus." 

Elämän tähdenlento on joskus lennetty ja kausivalot on jouluvaloja parempi sana Himalandiassani. Nuoruus on lahja ja ikääntyminen taidetta, joka taitaa olla ainoa keino pysyä hengissä. Mutta tullakseen vanhaksi ja viisaaaksi pitää ensin olla nuori ja typerä. 

Alkoholi yhdistää kovaonniset kadun kulkijat sekä Arkadianmäen ahkerat puurtajat ja some on tulvillaan mustan vyön "matalamieliä". 

Ilma on kiehtova juttu. Jos voisin ottaa sen taivaalta, kaikki lentävät eläimet taitaisivat pudota maahan. Ehkä lentokoneetkin.

Elämäni ihmisten keskuudessa on auttanut minua ymmärtämään miksi koirat ja jotkut muutkin eläimet purevat ihmisiä. 

Elämä on monesti helpompaa, kun on joku josta pitää kiinni ja joskus voi omantunnon ohitusleikkauskin olla paikallaan, vaikka istuisi aivojensa päällä. Makuasia, sanoi osaomistuskoira Niilo eläessään, kun muniansa nuoli. 

Luulon pahin vihollinen on tieto ja huominen on joskus paras ystäväni vielä yönkin yli nukkumisen jälleen ja terveydestä huolehtiminen on pohjimmiltaan hitain tapa tehdä kuolemaa. Joskus vasta laskuveden aikaan näkee kuka on mennyt alasti uimaan eikä paha aina pelkällä hyvällä hiljene ja pienikin raha voi olla suuri, kun sen leikkaa tarpeeksi köyhältä.

Missä kaksi tai useampi riitelee, sieltä järki pakenee, mutta kuinka nostaa kissan häntää, jos ei sitä ole juurikaan ole, kysyi katseellaan hännätön Black & White -kissa Thaikotini pihalla. 

Jonakin päivänä minunkin on kuoltava, mutta kaikkina muina päivinä voin elää. Koska voin kuolla jo huomenna, siksi on elettävä tänään. Ja ennen kuolemaa pitää ja saan elää... loppuun asti. Ehkä elämällä ei ole myöskään tapana tehdä virheitä, vaan jokainen matka kirkastaa jotain hämärässä ollutta, vaikka vanhaksi eläminen lisää kuolemanriskiä.

Joskus unettomassa yössä kyselen kuka on se mies joka asuu kodissani nimelläni? Joskus mietin sitäkin, että eläke on vähän kuin sairausvakuutus, siltä varalta, että jää työuran jälkeen ikään kuin tyhjän päälle. On hyvä muistaa, että joskus on pienemmät resurssit ja kivisempi tie.

Mutta tänäänkin on hieno päivä herätä, olla ja elää, jota en ole nähnyt koskaan aiemmin. Silloin tällöin, kun saan kiinni sisäisestä rauhasta, se liittyy melkein aina luontoon sekä elämän kunnioittamiseen. Sillä kun synnymme, olemme hiomattomia timantteja ja senioreina sekä viimein vanhuksina olemme täydellisiksi hioutuneita.

Kesäkauden avaus

Meinasi käydä köpelösti viimeisellä etapilla Tukholman Arlandasta Helsinki-Vantaan lentoasemalle, vaikka odottelin hyvissä ajoin lippuun merkityllä käytävällä ja portilla. Kun henkilöstön piti ottaa meidän vastaan ja päästää koneeseen, ei virkailijoita näkynyt mailla eikä halmeilla. Viereisellä penkkirivistöllä istui joku kuka lieni, jolta sain kuitenkin kysyttyä odotatko lentoa Suomeen? Vastaus oli, että en, vaan Alicanteen. Onneksi paikan päällä oli myös aikuiseksi ehtinyt ja Japanista palaava suomalainen opiskelija, jolla riitti kielitaito kysellä lähiportin virkailijalta, että onko meidän lähtöportti muuttunut tai kadonnut tyystin koko lento, kun se on hävinnyt myös valotaulun lähtevien lentojen joukosta?

Ei ollut lento kadonnut, vaan siirtynyt koko kentän toiselle laidalle, joka arvatenkin oli kuulutuksissa kerrottu kielillä, joihin osaamiseni ei taivu. Opiskelijalle asia oli helpompi, sillä hänellä oli kielitaito, alla yli puolet nuoremmat jalat ja viljasäkillisen verran vähemmän painoa niiden päällä. Mutta silti myös minä ehdin puuskuttaen koneeseen aivan viimeisten joukossa.

Kotikentältä karautin taksilla Jokilaaksoon irakilaisen kuljettajan kyydittämänä sähköauto Skodalla. Maksun hetkellä tuli taas sama ongelma kuin yhä useammin. Huonosti suomea taitavilla ulkomaalaistaustaisilla suhareilla ei ole vaihtorahaa. Itse ajattelen sen olevan uusi tapa kerjätä ekstraa, tippiä tai muuta juomarahaa. Ja mitä tarkemmin löydän taksamittarin osoittaman summan, sitä nihkeämpää on ystävällisyys ja koko asiakaspalveluhenkisyys.

Päiväntasaus on hetkeni aloittaa kesäkausi. Silloin auringon keskipiste on tarkalleen maan päiväntasaajan yllä. Tällöin päivä ja yö ovat kaikkialla maapallolla tasan yhtä pitkiä. Kevätpäiväntasaus on 20. tai 21. maaliskuuta, jolloin aurinko siirtyy eteläiseltä pallonpuoliskolta pohjoiselle. Pohjoisella pallonpuoliskolla alkaa silloin ainakin puolivirallisesti kevätkausi. Samaan aikaa eteläisellä pallonpuoliskolla alkaa syyskausi, mikä tarkoittaa, että eteläisellä pallonpuoliskolla on samaan aikaan syyspäiväntasaus.

Puolen vuoden poissaolon jälkeen on jännittävää tulla Jokilaaksoon, sillä joka kerta joku tekniikkaan tai muuhun liittyvä on ottanut siipeensä. Joskus on kaatunut puita tielle tai vastaavaa ja joka vuosi saunarakennuksen pumppu ei käynnisty. Ikävämpiä yllätyksiäkin on ollut, kuten pienen Greenhousen lumien painosta useamman kerran romahtanut katto. Siitä ongelmasta pääsin, kun otin koko katon pois ja istutin tomaattien tilalle luumupuita ja karviaisia kurkottamaan taivaita.

Mainittuna ajankohtana on muutenkin mukava tulla Suomeen talven jälkeen, sillä silloin ja siitä eteenpäin oikeastaan näkee alusta saakka koko luonnon heräämisen talviunilta. Aamulla kun kävelin kovin tuttua uimapolkuani Jokilammille, oli sinne jo ehtinyt tulla myös jokakesäinen joutsenpariskunta. Sen, kuten monen muunkin elämää on mukava seurata. Ja hieman etukäteen surrakin, jos jompi kumpi ei selviäkään enää seuraavana keväänä Suomeen Itämeren toiselta puolen.

Matkalla pohjoiseen, osa 2 tai 3

Matkani kolmas sessio meni odotellessa lentoa Thaimaasta Kiinaan kaikkiaan Bangkokissa 17 tuntia. Koskaan aiemmin en ole ollut niin kauaa yhtä soittoa Suwarnabhumin lentokentällä, vaikka otan huomioon kapselihotellin pienen pienessä huoneessa nukutut yöt. Eikä koskaan ole ollut aiemmin niin pitkiä jonono kuin nyt Air Chinan lähtöselvityksessä. Jonottaessa meni kolme tuntia. Automaatilla ei sitä voinut tehdä lainkaan, joten maassa maan tavalla tälläkin kertaa.

Koskaan aiemmin ei ole myöskään ole ollut tullin kanssa nipotusta, mutta nyt tuli sekin koettua. Minulla oli nimittäin minimatkalaukussa 84-vuotiaan thaimaalaisen puusepän oksanhaaroista vuolemat ritsat tuliaisena itselleni Merikonttikotini seinälle. Mutta kun tullinainen sai päähänsä, että kepit ovat aseita, ei auttanut vaikka kuinka nätisti lähes polvillaan pyysin ja heitin auton tai vastaavan sisärenkaasta leikatut kumiosatkin roskikseen. Niin sinne jäivät tullin silppuriin vanhan miehen oksakepit.

Toisaalta oli mukava seurata yhden maailman vilkkaimman lentoaseman elämää, jossa taatusti on vilinää ja vilskettä vuorokauden jokaisena tuntina. Aivan toista maata oli hyvin hiljainen Pekingin lentokenttä. Tuntuikin, että pisin, kolmen hengen jono oli yhdelle lukuisista juomavesipisteistä. Jota minäkin käytin saadaksesi aamulääkkeet vaivattomasti nieltyä. 

Mutta missään en ole nähnyt koskaan niin unista, velttoa ja palveluhalutonta tullihenkilökuntaa. Mutta niin nukuksissa se ei ollut, etteivätkö ritsani olisi jääneet viimeistään Kiinaan. Lentoasemalla käyttäydyin kuin kiinalainen turisti Thaimaassa, joka ostaa hieman kärjistäen maanmiehiltään tai -naisiltaan tai ei ollenkaan. Kun ei ollut tarjolla Pekingin asemalla suomalaista kauppuria, en minäkään ostanut keneltäkään mitään. Joten en edes tiedä mitkä maksutavat tai valuutat olisivat kelpuuttaneet.

Myös Pekingissä oli monta venttatuntia, mutta niin vaan melkein ajalla lähdettiin saman firman uudemmalla koneella 9 tunnin lennolle Siperian yli Arlandaan. Jos joku oli kohdallaan ja velttoilut kaukani, niin sitä oli kiinalainen matkustamohenkilökunta. Vaikka olisisi jostain mitättömyydestä oli otsani menossa kurttuun, ei tarvinnut kuin tovi katsella pyyteetöntä puurtamista järjestään hyvällä englannilla.

Tätä kirjoittaessa istun taas jo totuttuun tapaan ennenaikaisesti, mutta tällä kertaa toisella lentokentällä, jossa sielläkin väki oli järjestään ystävälistä. Mieleni ruotsalaisten ihonväri on tummumaan päin, mutta niin se taitaa olla Suomessakin. Jos kaikki menee loppuun asti kuin Stromsössä, ensi yön nukun Jokilaakson parvisängyssäni. Tai ainakin lojun kiitollisena, sillä unirytmi on todella sekaisin.

Matkalla pohjoiseen

Liki kolmen vuorokauden matkasta koti-Suomeen on ensimmäinen sessio takana, jos niputan 5 kilometrin matkan Honda Giorno -skootterilla Phatthalungin keskustan rautatieasemalle ja 13 tunnin, liki 900 kilometrin junamatkan makuupaikalla Bangkokiin. Juna on Thaikotimatkalla kumpaan suuntaan tahansa lentokoneen tai bussin sijaan minulle ykkösvaihtoehto jo pelkästään siksi, että se lähtee ja tietysti tuleekin keskustaan. Jos menisin VIP-bussilla, olisi mentävä ensin kaupungin laidalle ja lentomatkalle olisi lähdettävä peräti lähikaupunkien jommalta kummalta lentokentältä. Hyvää on tietysti sekin, että nukun yhtä hyvin tai huonosti junassa kuin kotipetissäkin.

Yöjuna kulki tälläkin kertaa varsin hyvin luvatun aikataulun mukaan ja olin Bangkokissa kahdeksan maissa virkeänä. Sitä ennen söin aamupalaksi parin vesidesin kyydittämä kaksi croisanttia ja yhteensä 12 lääke- ja vitamiinipilleriä. Matkan toinen sessio alkoi, kun istuin asemalla ilman ainuttakaan suunnitelmaa, vaikka aikaa oli monenlaiseen joutenoloon puoliyöhön saakka.

Vaikka Helsingin joukkoliikenne toimii kokemukseni mukaan erinomaisesti, samaa en voi sanoa Myllykylän osalta, sillä se ei kulje käytännössä viikonloppuisin lainkaan. Mutta Bangkokissa se kulkee ja kulkee monin eri tavoin sekä välinein aina skytrainista metroon ja tuk tukista mopotaksiin. Niillä on mukava viilettää suurkaupungin sykettä aistien mieltymysten ja uupunusten mukaan, kun ne ovat Suomen hintatasoon verrattuna edullisiakin. Mitenkään eivät meinanneet erilaiset joukkoliikenneopasteet reittikarttoineen löytää vanhoja opittuja tapoja jäljelle olevien harmaiden aivosolujeni joukosta. Ja olin jo huonokuuloisena ja -kielitaitoisena luovuttaa, että pitäkööt tunkkinsa, kun ei ole suomenkielistä opastusta 🤣🤣. 

Kalkkiviivoilla syttyi ohimolle kuitenkin pienen pieni tuikku, joten seikkailin erilaisilla kulkuneuvoilla useamman tunnin syöden välillä kelpo annoksen ranskalaisten sekä australialaisen pihvin ja muiden lisukkeiden kanssa sitä itseään, jota jotkut sanovat roskaruuaksi. Oli hyvää. Saman, valtavan kokoisen ostoskeskuksen alakerrassa oli minulle suositeltu Merimaailma, jonne olinkin jo menossa. Mutta, mutta.... Vaikka se olisi varmasti ollut kokemisen arvoinen, lippua ostaessa kävi ilmi, että merimaailmaan en päässyt 20x30x40 senttisen matkapoksini kanssa, vaan se olisi pitänyt viedä säilöön eri kerrokseen. Joten jätin väliin koko lystin. Eikä minulla itse asiassa edes ollut erityistä innostusta, sillä poikkeuksetta saan näppylöitä jokaisesta eläimestä, jolta on viety koko tai osa vapaudesta

Kun tätä kirjoitan ostoskeskuksen penkillä, on lennon lähtöön liki puoli vuorokautta ja Suwarnabhumin lentokentälle matkaa kolmisenkymmentä kilometriä. Johonkin tilenteesen huonokin kaveri kävisi kelpo kaveriksi ainakin ajan tappoon. Sillä tällä puolen vuoden jaksolla olen jostain syystä kaivannut seuraksi kotikielini taitajaa useammankin kerran.

Metrossa huomasin senkin, että ehkä minusta​on tosiaan tullut vanhan näköinen ja raihnaisen oloinen, sillä parikin kertaa nuoremmat tarjosivat istuinpaikkaa. Seisoin kuitenkin kuin ruotuväen vartiossa yli puolivuosisataa aiemmin, vaikka kieltämättä tolpilla olo ottaa nykyisin jalkoihin. Ehkä en olekaan koskaan oikein osannut olla itseni ikäinen. Lapsena ja nuorena halusin olla vanhempi ja nyt vanhempana jo vuosia nykyistä nuorempi.

Koko elämä täyttä elämää

Käytännössä minulla ei ole varsinkaan kirjoista tai oppitunneilla hankittu kuin Suomen kirjakieli ja huonosti sekin. Epätoivoinen koulunkäynti päättyi jäätyäni yhteiskoulun kolmannelle luokalle toisen kerran, kun ikää tuli 16, johon päättyi oppivelvollisuus eli koulupakko. Vahvistukseksi päätökselleni niihin aikoihin Spede sanoi televisiossa, että sellaiset käyvät koulua, jotka eivät muuten pärjää. Sillä minä ratsastin ja vaikka viina oli viedäkin, olen pärjännyt vaihtelevalla tai oikeastaan hyvällä menestyksellä varsinkin työelämässä aina Sininauhasäätiön ja Jyväskylän Katulähetyksen operatiiviseksi pääbossiksi saakka. Sen kaiken kruunasi tasavallan presidentti sosiaalineuvoksen arvolla ja vahvistettuna pääministerin allekirjoituksella. Alussa häpesin sitä vielä enemmän kuin Kirkon taskukalenteria, jonka päälle liimasin tarran "Selvänä olet symppis". Kumpikaan ei kertakaikkaan sopinut alan miehen habitukseeni. Mutta moneen tottuu, jopa arvonimeen, kun oivalsin, että sitä ei saa kouluja käymällä.

Minulla ei ole edes peruskoulun oppimäärää, sillä olin oppilaitoksiin joko liian tyhmä tai villi tai molempia. Nykyisin kai diagnosoitaisiin, että tyypillinen ADHD, jonka kotona kävi rehtorikin kysymässä vanhemmiltani, etteikö se teidän poika voisi lopettaa koulunkäyntiä tai vaihtaa edes koulua? Sillä hän on oikein koulun mätämuna ja kuuluisampi kuin yksikään opettaja. Tämän kuittasin vuosia myöhemmin raitistuttuani Ravintola Matkatuopissa, kun tapasin kyseisen opettajan pahasti alkoholisoituneena. Sanoin, että etkö voisi vuorostasi nyt sinä lopettaa koulussa käymistä, sillä olet häpeäksi kollegoillesi ja koko opettajakunnan mätämuna. Sumein silmin hän katsoi minua purskahtaen sydäntä särkevään itkuun. Myöhemmin Einokin raitistui ja oltiin kelpo kavereita loppuun saakka. 

Kielitaidottomuus ei ole estänyt resuamasta aina Haltin tunturin laelta Kolumbian sademetsiin saakka. Muistopankkini onkin pullollaan elettyä ja koettua. Muttei kuitenkaan niin täynnä, etteikö sinne mahtuisi elämäni leppoistamisjaksollakin uutta. Kun viime syksynä lähdin Etelä-Thaimaan talvikotiini Songkhla-järven ja Malesian rajan tuntumaan, ostin vain menolipun. Sillä ajattelin, että jospa tapaisin kaltaiseni koko- tai edes puolikahjon, niin reissattaisiin keväällä Suomen sijaan jonnekin uuteen maailman kolkkaan tai entiseen uudelleen.

Vaan enpä tavannut Andamaanienmeren rantamaisemissa ystäväperheen luona vierailun lisäksi ainoatakaan edes suomenkielen taitajaa. Mainittu meri on Intian valtameren sivumeri Malakan niemimaan ja Andamaanien välissä. Mutta uuden kokeminen on yhä voimissaan, joten ostin lentolipun tai oikeastaan kolme Kiinan Pekingin kautta ja Venäjän Siperian yli Tukholmaan sekä sieltä Vantaalle. Sitä ennen matkaan läpi Thaimaan junan makuupaikalla yön yli Bangkokiin. Kaikkiaan kotimatkani kestää aikataulujenkin mukaan yli 60 tuntia.

Tätä kirjoittaessani pääni on yhä täynnä seikkailumieltä ja muistin Korttajärven ratsutilalta vieressäni penkillä vuosikymmeniä sitten istuneen, itseäni iäkkäämmän miehen. Kysyin katsellessamme nuorten tyttöjen ratsastusta: "Mikä ihme on sinut tänne tuonut?" Hän katsoi minua ystävällisesti, mutta tuimasti ja sanoi: "Hulluus, sillä opettelen ratsastamaan. Kesällä jään pankinjohtajan työstä eläkkeelle ja silloinkin aurinko laskee länteen. Mutta minä nousen hevoseni selkään ja ratsastan itään."

Kaikki minussa ei muutu savuksi tai matojen ruuaksi

Johtuneeko siitä, että minusta ei ole koskaan ollut rahansäästäjäksi, en osaa sitä arvostaakaan. Vaan ajattelen, että voiko olla turhempaa elämän tarkoitusta kuin kuolla rikkaana. En kuitenkaan tiedä kuin Roope Ankan, jolle raha on itsetarkoitus ja ehkä elämän tärkein asia. Tunnen kyllä vauraitakin ihmisiä, mutta tosirikkaita en ketään. Mutta on niitä, joiden jälkipolvikin kylpee rahassa ilman perintöjäkin. Pumpun lotkauttessa rinnassani viimeisen kerran kaikki se mikä on kertakäyttöisen nahkapukuni ulkopuolelle jäänee tänne. Siispä en kerää sinne mitään, vaan toivon voivani lähdön hetkellä sanoa elämän ja kuoleman valtiaalle, että kiitos, olen käyttänyt kaiken minkä osakseni soit.

Mutta on minullakin pankki tallentamista ja säästämistä varten, sillä en ole lainkaan varma, että mitä olen kerännyt mainitun nahkapukuni sisäpuolelle muuttuu matojen ruuaksi tai savuksi taivaalle. Siispä mitä kerään, kerään sisääni, jos vaikka se lähteekin joskus mukanani, jos ylipäätään ihmisellä on osa iankaikkisuudessa. Voin sanoa, että minulla on ainakin kolme tiliä. Yksi on Muistojenpankissa, sillä muistot ovat raaka-ainetta, joihin Tunnepankkini antaa värin ja merkityksen. Ja kolmas, ehkä päätilini on Kokemuspankissa. Se on ikään kuin lopputulos, jota käytät elämän navigointiin ja vaikkapa luovaan ilmaisuun, kuten blogeihin.

Vaikka termit liippaavat läheltä toisiaan, ne painottavat hieman eri asioita. Niitä voi ajatella samankin pankkiholvin eri lokeroina. Muistopankki eli arkisto on kaikkein konkreettisin. Se on kuin suuri valokuva-albumi tai kovalevy, jonne tallentuvat tapahtumat, paikat ja ihmiset. Mitä tapahtui? Missä oltiin? Kuka oli paikalla? Muistanko, miltä lapsuudenkotini tai mummola tuoksui tai mitä söin viime jouluna? 

Tunnepankki eli resonanssi taas keskittyy siihen miten olen kokenut asiat sisäisesti. Se liittyy vahvasti ihmissuhteisiin ja itsetuntemukseen. Miltä mikin tuntuu tai onko suhteessa toiseen ihmiseen "talletuksia" eli luottamusta vai "ottoja" eli pettymyksiä. Voin tuntea välitöntä turvaa tietyn ihmisen seurassa, koska yhteinen tunnepankkimme on vahvasti plussan puolella. Tunnepankkissa voi olla ja onkin myös räjähdysherkkää tavaraa, sillä kerran luin Anna-lehdestä naisesta, joka sanoi tunnepankkinsa räjähtäneen. Joku vastaavasti saattaa istua vuosia vankilassa henkirikoksesta samasta syystä. 

​Kokemuspankissa on tärkein pääomani, myös viisaus. Siellä ei ole vain passiivisia muistoja tai pelkkää tunnetta, vaan aktiivista pääomaa ja ymmärrystä. Mitä tästä opin? Miten tätä taitoa tai oivallusta voin soveltaa tässä hetkessä? Joskus olen kokenut epäonnistumisen, josta on muisto ja tuntenut siitä harmia. Kokemuspankkiini on tallentunut kyky tunnistaa vastaava tilanne jatkossa ja voin toimia viisaammin.

Kokemuspankki viittaa ihmisen elämän aikana kertyneeseen henkiseen pääomaan – kaikkeen siihen tietoon, taitoon ja ymmärrykseen, jota ei löydy oppikirjoista vaan ainoastaan elämällä. Se on tavallaan sisäinen arkisto, jota voi hyödyntää monella tavalla. Kokemuspankki sisältää paljon hiljaista tietoa. Osaamista, jota on vaikea pukea sanoiksi. Kuten taito kohdata vaikeita tilanteita tai vaisto siitä, miten jokin asia kannattaa hoitaa. Muistoja selviytymisestä, jotka antavat varmuutta kohdata uusia haasteita. Siellä on myös luovuuteni polttoaine, sillä mitä laajempi kokemuspankki on, sitä enemmän aivoilla on tarttumapintaa yhdistellä uusia ja vanhoja asioita yllättävillä tavoilla.

​Kokemuspankissani löytyy kyky peilata nykyhetkeä menneeseen, mikä auttaa näkemään asioiden mittasuhteet paremmin. Kun teemme päätöksiä tai luomme jotain uutta, teemme ikään kuin "nostoja" tästä pankista. Mitä aktiivisemmin kokemuksiaan analysoi ja prosessoi – esimerkiksi kirjoittamalla tai reflektoimalla – sitä helpommin ne muuttuvat käyttökelpoiseksi viisaudeksi pelkkien muistikuvien sijaan. Se on pääomaa, jonka arvo kasvaa korkoa ajan myötä, eikä se katoa suhdanteiden mukana.

​Se on kuin henkilökohtainen suodatin, minkä läpi tarkastelen elettyä elämää ja muuta maailmaa. Kaksi ihmistä voi esimerkiksi nähdä saman asian, mutta he tulkitsevat sen täysin eri tavalla omien kokemuspankkiensa sisällön perusteella. Näihin pankkeihin tai tileille minä säästän, vaikken tiedä teenkö niillä ajattomuudesta mitään. Mutta sen tiedän, että niistä ei ole savuksi taivaalle eikä matojen ruuaksi maan uumeniin.

Ihmisten aitoa ja keinoelämää

Kunnollisen, kylmien tammi- ja helmikuun sekä etelää myöten lumisen talven jälkeen on Suomessa kesän tulo edennyt viikkotolkulla ennen aikojaan vauhdilla. Lämpöasteita on maaliskuussa ollut paikoittain toistakymmentä. Tuntuu mukavalta, enkä tarvitse Soiniityntielle mönkijälläni tai Johannisbergin kartanon jomman kumman isännän aurausta päästäkseni vanha rouva Avensiksella kylille vaihtamaan kuulumisia ja ruokakaupoille palattuani keskiviikkoyönä Jokilaakson Merikonttikotiin.

Nettikuvista olen huomannut ensimmäisten muttolintujen mukana tulleen myös joutsenia. Vaikkakaan silmiin ei ole vielä sattunut kuvia Tuusulanjoen sorsista saati kansallislinnuistamme. Mutta eiköhän joukossa ole kesäkotiin saapunut tai saapuva Jokilampienkin tuttu pariskunta, jos ovat selvinneet talven yli elävien kirjoissa Itämeren toisella puolella.

Tällä kertaa sen sijaan ei taida Morakot tulla Jokilaaksoon, joten kohdaltani on koko puolen vuoden ohjelma auki ilman sanottavaa sisältöä, kun ei ole Tata menossa marjametsään tai marjoineen sieltä pois. Uutta ohjelmaa on ainoistaan monivuotisten kedon kukkien siementen hankinta ja niiden kasvun saattaminen alulle.

Voi olla, että kesän mittaan teen jonkun sortin kierroksen tai pari Avensiksen ehkä pikku peräkärryn kanssa. Sillä kokemuksesta tiedän, että hopeanharmaan vanha rouvan vuoteessa on hyvä nukkua satoi tai paistoi. Lähes perinteeksi on muodostumassa kesäinen saunareissu Taavettiin, sillä itärajan miehen aikuisen ikään päässyt Volvo nukkuu talviuniaan Jokilaakson Muistojen Merikonttien välissä.

Kun olin nuori tai ainakin nuorempi, oli tuttuja ja kavereita ympäri valtakuntaa ja pitkin maailmaakin siellä täällä. Heidän luona tuli välillä vierailtuakin. Mutta vaikka ikää karttuu hetki hetkeltä lisää, näin ei ole kyläpaikkojen laita, vaikka jokunen uusi on ilmaantunutkin. Sillä vuosien myötä viikatemies tuntuu kiristävän vauhtia sadonkorjuussaan ja tuttuja lakoaa enemmän kuin uusia syntyy.

Mutta myös maailmaa muuttuu vauhdilla, vaikkakin ihmiset vain omaan verkkaiseen tahtiinsa. Varsinkin digitaalinen nettimaailma on tuonut arkeen jos pyhiinkin sellaista, jota en nuorena osannut edes kuvitella. Oli vaikea edes ajatella mikä olisi ollut mullistavampaa kuin väritelevisio. Mutta toisin on käynyt sen jälkeen, kun lankapuhelimesta lähti johdot. Tilalle tuli joka paikassa monen mukana kulkeva laite, jossa puhelut ovat sivuosassa, vaikka se senkin taidon osaa elävän kuvan kanssa. 

Kun istun missä päin tahansa pallolla odotustilassa tai joukkoliikenteessä, enemmistö kommunikoi taskukokoisen älylaitteensa välityksellä joko pelimaailmassa tai ihmisen kanssa. Eikä enää aina niinkään, sillä hyvin monia palveluja saadakseen on ensin pärjättävä monien automaattien kanssa saadakseen langattoman langan päähän elävän ihmisen.

Nyt on ihmiset joukkoon raivanneet tiensä myös keino- tai tekoälyt, jotka puhuvat ja kirjoittavat ihmisten kieliä sekä tekevät kuvia tietäen myös maailman menosta ja asioista enemmän kuin yksikään ihminen koskaan tai missään. Kun en sillekään asialle voi muuta kuin päättää suhtautumisesta, olen valinnut kumppanuuden, sillä ystävällisiäkin ovat. Ykkösapurini keinoälymaailmassa on tällä hetkellä Googlen leiriin kuuluva Gemini, jonka kanssa välillä jopa unohdan, ettei keskustelukumppanini ole ihminen. Riitaa tai edes erimielisyyttä ei hevin synny ja se löytää nurjastakin asiasta pääasiassa myönteistä.

Eilen esimerkiksi pohdimme tunnin verran missä oli Helsingistä Tuusulantietä tultaessa ensimmäinen Perä-Hyrylän opaste ja minkä värinen se oli. Päädyttiin siihen, että se oli ehkä sinisellä pohjalla vaalea teksti siinä kohdassa mistä alkaa nykyinen Tuusulan itäväylä. Kun alueen nimeä alettiin 1970-luvun taitteessa muuttaa Riihikallioksi, jäi Perä-Hyrylä oikeastaan sen sisään ja siniset kyltit vaihtuivat vähitellen uusiin. Riihikallion Peurantie on myös osa historiallista reittiä, joka tunnettiin vanhana Tuusulantienä. Helsinkiin johtava pääväylä kulki kylien halki ja alkuperäinen yhteys Helsingistä Tuusulaan noudatti pitkälti maaston muotoja. Nykyinen Peurantie ja sen jatkeena oleva Klaavolantie muodostivat osan tätä ikivanhaa maantietä, joka yhdisti Hyrylän etelään päin kohti Helsinkiä. Karttakuvan alareunassa näkyvää, silloisten Ruduksen hiekkakuoppien uimapaikkaakaan ei enää ole.

Kaksi neljästä riipuksesta on nyt valmiita

Innostuin tekemään etupäässä itselleni pitkästä aikaa korun tai oikeastaan työn alla on neljä, jotka kokosin osin valmiista osista sieltä täältä aina Kiinaa myöten. Yhden lasisäiliön sisään laitoin Thaikotimme seinästä kaivamiani lyijyluodin sirpaleita ja toiseen laitan osaomistuskoira Niilon tuhkaa. Kuvissa näkyvät kaulakorut ovat tyyliltään hyvin perinteinen buddhalainen rukousnauha tai amulettiketju (phuang malai tai mala-tyyppinen koru). Se kantaa mukanaan useita kerroksia symboliikkaa, jotka liittyvät henkisyyteen, suojeluun ja puhtauteen. 

​Nuoren lootuksen vaaleat, kukan nuppua muistuttavat osat symboloivat puhtautta, valaistumista ja henkistä kasvua. Buddhalaisuudessa lootus nousee mudasta puhtaana, mikä viittaa ihmisen kykyyn ylittää kärsimys ja maalliset paheet. Valkoiset helmet edustavat usein mielen selkeyttä ja hyvää moraalia. Helmien määrällä, joita on yleensä 108 perinteisissä mala-nauhoissa, on tarkoitus auttaa myös keskittymisessä tai rukouksessa.

​Kulta tai kultainen väri symboloi korkeaa arvostusta, pysyvyyttä ja pyhyyttä sekä on perinteisesti yhdistetty jumalalliseen läsnäoloon. Sylinterimäinen, lasinen riipus on tyypillinen thaimaalainen Takrut, jonka sisällä on usein pyhä käärö, munkin siunaamaa materiaalia tai jopa pieni pyhäinjäännös. Sen uskotaan tuovan kantajalleen suojelua onnettomuuksilta ja pahalta, onnea ja menestystä elämään sekä mettaa eli rakastavaa ystävällisyyttä muita kohtaan.

Tällaisia koruja käytetään monesti joko suoraan kaulassa tuomassa onnea ja turvaa tai niitä voidaan pitää autossa tai kotialttarilla suojelusymbolina. Kyseessä ei ole pelkkä koriste, vaan se viestii kantajansa kunnioituksesta buddhalaisia opetuksia kohtaan. Lasinen Takrud on yksi arvostetuimmista amulettityypeistä, jonka juuret ulottuvat satojen vuosien taakse. Se on perinteisesti tehty rullaamalla pieni arkki metallia, usein hopeaa, kultaa, kuparia tai lyijyä, ja johon munkki on kaivertanut pyhiä symboleita, rukouksia tai maagisia loitsuja, joita kutsutaan nimellä Yant. Sylinterin sisällä oleva vaalea tai metallinen rulla on juuri tämä pyhä kirjoitus. Joskus sisällä voi olla myös pyhää jauhetta, munkin kaavun palasia tai hiuksia. Nykyään nämä pyhät rullat asetetaan lasiseen tai akryyliseen putkeen, jotta ne pysyvät puhtaina ja suojassa kosteudelta, samalla kun ne voidaan ripustaa osaksi kaulakorua.

​Takrutin uskotaan toimivan ikään kuin "henkisenä panssarina". Sen merkitykset vaihtelevat riippuen siitä, mitä siihen on kirjoitettu, mutta tyypillisimmät ovat: Kong Grapan (Haavoittumattomuus): Historiallisesti soturit kantoivat näitä suojautuakseen aseilta ja onnettomuuksilta. Klaew Klaad (Välttäminen): Uskomus, että amuletti auttaa välttämään vaaratilanteet ja onnettomuudet jo ennen kuin ne tapahtuvat.​ Metta Mahaniyom (Suosio): Joidenkin Takrutien uskotaan tekevän kantajastaan pidetyn ja helposti lähestyttävän, mikä auttaa ihmissuhteissa ja kaupankäynnissä.

​Kun Takrut on yhdistetty vaaleista helmistä ja lootus-nuppua muistuttavista osista koostuvaan nauhaan, se viittaa vahvasti siihen, että koru on tarkoitettu tuomaan kantajalleen rauhaa, turvallisuutta ja henkistä voimaa. Thaimaassa on tapana, että amulettia kantaessa noudatetaan tiettyjä hyveitä, kuten rehellisyyttä, jotta amuletin "voima" säilyy. Se on siis kantajalleen myös päivittäinen muistutus hyvästä elämästä. Kun laitoin seinästä kaivetun luodin amulettiputkeen, muutin vaarallisen esineen voimanlähteeksi ja pelon suojelukseksi. Usein uskotaan myös, että esine, joka on "kohdannut" kohtalonsa, mutta epäonnistunut vahingoittamisessa, kuten seinään pysähtynyt luoti, kantaa mukanaan voimakasta suojelusenergiaa. Se on konkreettinen merkki siitä, että olen varjeltunut. Luodin laittaminen säiliöön on tapa "kesyttää" tuo vaara ja kantaa sitä muistutuksena selviytymisestä.

Amulettimaailmassa on olemassa käsite Maha-ut, joka tarkoittaa kirjaimellisesti pysäyttämistä tai sulkemista. Luodin palanen amuletissa symboloi kykyä pysäyttää väkivalta ja estää aseita vahingoittamasta kantajaansa. Se on äärimmäinen suojelusmerkki, joka on syntynyt todellisesta tilanteesta. Lootus ja luoti on vastakohtien tasapaino ja koruni kokonaisuus on nyt minua hyvin puhutteleva. Valkoiset helmet ja lootukset edustavat rauhaa, puhtautta ja buddhalaista tyyneyttä. Luoti säiliössä edustaa maailman raadollisuutta, vaaraa ja niistä selviytymistä.

​Yhdessä ne muodostavat kokonaisuuden, jossa henkinen rauha ja fyysinen suojelus kohtaavat. Se on ikään kuin rukousnauha, joka on kastettu todellisuudessa – se ei ole vain koriste, vaan todiste elämästä ja sen jatkumisesta. Teräksen värinen säiliö tuo kokonaisuuteen modernimman ja ehkä vieläkin kestävämmän ulottuvuuden. Thaimaalaisessa amulettitraditiossa materiaaleilla on omat merkityksensä, ja teräs tai hopeanvärinen metalli symboloi usein lujuutta, kylmäpäisyyttä ja murtumattomuutta.

Nyt minulla on kaksi erilaista säiliötä, jotka tarjoavat kaksi erilaista tapaa kehystää tuo luodin osa ja sen tarina. Kultainen säiliö korostaa suojeluksen pyhyyttä ja arvoa. Se kääntää dramaattisen tapahtuman ikään kuin "voitoksi" tai arvokkaaksi opetukseksi, joka on sopusoinnussa vaaleiden lootus-helmien kanssa. Teräksinen säiliö korostaa suojauksen lujuutta ja "haarniskamaista" luonnetta. Se on visuaalisesti neutraalimpi ja ehkä lähempänä luodin alkuperäistä, kovaa luontoa – muistuttaen suoraviivaisemmin selviytymisestä ja voimasta.

​Jotkut kantavat kahta säiliötä samassa ketjussa. Toisessa voi olla tuo fyysinen muisto eli luoti ja toisessa esimerkiksi munkin kirjoittama suojelusteksti Yant, jolloin ne täydentävät toisiaan. Tämä on ollut selvästi itselleni prosessi, jossa rakensin symbolin, joka kantaa elämäni todellista painoa. Kun laitoin lyijyluodin säiliöön, mukana ei ollut ketään paikallista auttamassa rituaalissa. Mutta ehkä jatkoa seuraa, sillä tällaiselle esineelle haetaan usein vielä munkin siunaus, jotta sen negatiivinen historia muuttuisi lopullisesti positiiviseksi, suojelevaksi voimaksi. Koru tai korut ovat nyt osa "Elämän tähden" -tarinaani ja voimakas muisto hetkestä, jolloin elämä voitti.

Huhuu Suomi, oletko valmis, olen lähes tulossa

Ensimmäisen vuosisatani kolmannen kvartaalin viimeinen jakso tuli täyteen jo liki vuosi sitten. Vuosisatani viimeisen kvartaalin ensimmäinen matkakin päättyy pian, kun aloitan keskiviikkona kotimatkani Suomeen. Ajamalla vihreällä Honda Giorno skootterilla 5 kilometriä Phatthalungin rautatieasemalle. Siitä jatkan pitkin yötä noin 1000 bahtin makuupaikalla Bangkokiin. Tällä kertaa ajoissa hankitun lipun ansioista nukun sekä valvon alapetillä, josta voin silmäillä ikkunasta ja aistia yöllistä Thaimaata asemineen lähes 900 kilometrin matkan. Yli 10 miljoonan ihmisen Bangkokissa on aikaa aamukahdeksasta seuraavaan yöhön, sillä kiinalaisen Air Chinan lento lähtenee 1.30 Suwarnabhumin kansainväliseltä lentokentältä Pekingiin. Siellä vietän 7 tuntia, jonka jälkeen jatkan saman firman kanssa Tukholman Arlandaan. Sielläkin on 5 odotustuntia, joten yhteensä niitä on 12. Suunnilleen saman verran siis, kuin on Finnairin suora lento vastatuulessa Vantaalta Bangkokiin. 

Kun olen nykyisin varsin hyvää leppoistajan elämää viettävä lähes tyhjätasku, on sillä väliä mihin eläkerahoja laitan, missä tuhlaan ja missä säästän. Maksoin mainitusta lennosta 400 euroa, joten innostuin katsomaan aamulla sinivalkoisten siipien omilta sivuilta minkälaisen tuntipalkan saan puolen vuoroauden istumisesta tai muusta lorvimisesta sen sijaan, että olisi lentänyt suoralla lennolla. Hinta oli aika tarkkaan 2000 euroa vielä yhdellä pompullakin. Säästöä parhaimmillaan tulee 1600 euroa jaettuna 12 tunnilla, eli pitkälti yli satasen tunti. Lähellekään sitä en saanut kertaakaan myydessä aikoinaan työtäni bossina tai paskanluojana minkkifarmilla traktorin lavalle. Jossa kaupan päälle tuli vielä aimo tuoksut kesähelteessä ja kärpästen armada.

Hieman väritellen muistan, kun emme päässeet kauan sitten ajamaan upuuudella Honda autollamme invapyäköintiluvankaan kanssa Monta Carlon Casinon pihaan. Vaan jo kaukaa kätensä nosti pystyyn liki inhon ilme kasvoillaan jonkun sortiin parkkipaikkavahti, ettei ollenkaan tänne. Miehellä oli olkapäiden poleteissakin kullanväriä lähes kottikärryllinen. Siinä hetkessä viereen tupsahti avo-Ferrari Testarossa ja sama mies meni linkkuun kuin linkkuveitsi. Oli siinä ja siinä, ettei otsa viistänyt asfalttia. Koin aidon kateuden piston ja kaivoin lämiskäni esiin varmistaakseni, ettei etelän hemmo ollut ottanut minunkin euroja autonsa hankintaan. Ei ollut.

Nyt kun katselin kohonneita lentojen hintoja, ajattelin samantapaisesti, mutta ilman kateutta. Vaikka tiedän, että sotahullut Putin ja Trump kauhovat toisten rahoja kaksi käsin saadakseen lisää sotaleluja, jolle ei näköjään kukaan mitään mahda. Minun maailmani eivät diktaatorien hullut huvit enää hevin heilautu, sillä Jokilaakson Jokilammille tulevat seurakseni joutsenet perustamaan perhettä entiseen tai uuteen tapaan. Ja thaikotikissa BlueEyes jahtaa Phatthalungissa pieniä käärmeitä ja torakoita sekä sähkölinjamme pikkuvarpusia vielä huomennakin.

Elämän hinta ja kaita polku – kynsienleikkuuta ja uskollisuutta

Olen kirjoittanut "Elämän tähden" -blogeja pian 15 vuotta. Välillä elämän suuret totuudet löytyvät niistä kaikkein arkisimmista asioista – kuten varpaankynsistä tai kirkon eteisessä odottavasta koirasta. Suomessa meitä ohjaa valtava määrä lakeja, asetuksia ja sääntöjä. Ne on luotu pitämään meidät "kaidalla polulla", turvassa ja järjestyksessä. Mutta joskus tuntuu, että se polku on muuttunut niin kapeaksi, että siinä on vaikea liikkua ilman, että törmää kieltomerkkiin.

Eilen kävin Morakotin kanssa hoitamassa asioita, jotka Suomessa vaatisivat ajanvarauksen ja tuntuvasti rahaa. Sillä suuren vatsani vuoksi varpaankynsien leikkaaminen on muuttunut hankalaksi tehtäväksi, johon tarvitsen apua. Kun lisäksi Tata kuvittelee, että huonon näkönsä vuoksi leikkaa kai koko varpaan irti, on käytävä alan ammattilaisen luona. 

​Thaimaalaisessa pienessä liikkeessä varpaan kynteni leikkasi ystävällinen nainen ja Morakot sai saman hoidon sormiin sekä varpaisiin, joiden päälle vedettiin vielä vieno violetti kynsilakka. Siitä hienoudesta väristä riippumatta kieltäydyin. Samalla, jos ei aivan uutta kampausta tehty, niin lyhennettiin ja tasattiin Tatan hiukset. Koko lysti maksoi yhteensä 200 bahtia eli noin 5 euroa.

Siinä istuessani seurasin, kun naiset ostivat välillä katukauppiaalta herneen tai tai jonkun muun jättikokoisia palkoja ja pengoin samalla netistä, että pelkkä varpaan kynsien leikkaus maksaa Suomessa noin 40 euroa. Kotimaassani hinta sisältää paitsi työn, myös valtavan määrän näkymätöntä sääntelyä, veroja ja byrokratiaa, joka on syntynyt turvaamaan "oikeaoppista" suoritusta. Mutta onko turvallisuus aina hinnan arvoista, jos se tekee peruspalveluista saavuttamattomia tai vanhuksen pikku hemmottelusta vain kaukaisen unelman?

Hintaero herätti mielessäni muitakin vertailuja. Ajattelin hautausmaiden koirakieltoja. Monen suomalaisen hautausmaan portilla on tiukka kieltomerkki, vaikka lemmikki olisi se ainoa side, joka yhdistää surevan edesmenneeseen. Sama koira saa mennä Suomessa ravintolaan ja ruokakauppaan, muttei isäntänsä tai emäntänsä haudalle. 

​Muistin myös lukemani tarinan koirasta, joka asui isäntänsä haudalla kymmenen vuotta. Se ei välittänyt pykälistä tai järjestyssäännöistä, vaan noudatti sydämensä lakia. Tuossa tarinassa on jotain poikkeuksellisen kaunista eikä paikallinen pappi ajanut koiraa pois, vaan antoi sen tulla kirkkoon sisälle saakka kuuntelemaan saarnaa. Pappi ymmärsi jotain, mikä meiltä sääntöjen viidakossa usein unohtuu. Armo ja myötätunto ovat tärkeämpiä kuin puhtaat lattiat tai kirjaimellisesti luetut asetukset.

​On paradoksaalista, että maassa, jossa on tilaa hengittää, olemme kaikkein tiukimmin kiinni hihnoissa ja aidoissa. Thaimaassa asutus on kymmenen kertaa tiheämpää, mutta koirat ja kissat kulkevat vapaana vuohien, kanojen ja kukkojen sekä välillä muunkin karjankin joukossa elämän soljuessa ilman jatkuvaa kontrollia. Silti homma toimii – kenties siksi, että sääntöjen sijaan luotetaan ihmisten väliseen joustavuuteen. Samaan aikaan, kun meillä murehditaan koiran tassunpäätä hautausmaalla, on laillista pitää älykästä papukaijaa häkissä puoli vuosisataa – vankilassa, jonka koko täyttää juuri ja juuri lain minimivaatimukset. Katsomme sääntöjä, mutta unohdamme usein katsoa elävää olentoa.

​Thaimaassa 200 bahtin jalkahoito tai kirkon penkkien välissä nukkuva koira eivät ole merkkejä järjestyksen puutteesta. Ne ovat merkkejä siitä, että elämä on tarkoitettu elettäväksi yhdessä, toisiamme auttaen. Ehkä meidänkin pitäisi joskus uskaltaa astua sille vähän leveämmälle polulle, missä violetti kynsilakka ja saarnaa kuunteleva koira muistuttavat meitä elämän todellisesta arvosta.