Melkein unohdin taas blogini

jormas: Joskus pää on ilman blogiaiheita, ilma sateinen, taivas vailla tähtiä ja lentokoneita eikä tiellä tai luonnossa liiku ketään. Sateisessa yössä kulkevat vain Niilo ja Jormas.

Hyvästi leppoisat eläkepäivät

päivis: Leppoisat eläkepäivät päättyivät eilen, kun aloitin taksikuskin hommat, rengin, kuten tapana on sanoa. Reilu neljä vuotta sitten hankittu taksikortti uhkasi mennä vanhaksi ja kun lehdessä luki, että taksikuskeista on pulaa, päätin rientää avuksi.

Asiaa helpotti huomattavasti heinäkuussa voimaan tullut uusi taksilaki, joka antoi minullekin mahdollisuuden lähteä ajamaan mihin tahansa. Aikaisemmin olisin voinut pestautua vain Tuusulassa asemapaikkana pidettävän taksin puikkoihin, koska olen tehnyt paikallistuntemuskokeen sinne. Kunnat, joiden alueella olisin voinut toimia, olisivat myös olleet yhden käden sormin laskettavissa.

Ihan tuosta vaan taksihommien aloitus ei onnistunut. Lähitaksi, jonka aluetta lähes koko Uusimaa näyttää nyt olevan, vaatii kaikilta kuljettajiltaan laatu- ja asiakaspalvelukoulutuksen. Ilman sitä Lähitaksin kuljettajakorttia ei voi saada. Kävin päivän kestävän koulutuksen eilen ja sen päätyttyä läksin ajoon vantaalaisen taksi-isännän Mersulla.

Taksikuskin hommat olivat niin mielenkiintoisia kuin olin ajatellutkin. Hirveästi en reilun kahdeksan tunnin työvuorossa ennättänyt ajaa, sillä olimme isännän kanssa päättäneet, että aloitan tehtävään tutustumisen Helsinki-Vantaan taksiasemalta. Ennen kuin pääsin ottamaan kyytiin ensimmäiset asiakkaani, nuorenparin, olin joutunut odottamaan T2-terminaalin eteen pääsyä parin tunnin ajan. Illan mittaa keikan jälkeen siirtyminen terminaalille kuitenkin nopeutui. Ehkä laskeutuvia lentokoneita tuli illemmalla ja alkuyöstä enemmän ja se vauhditti taksijonojen purkautumista.

Ainakin pääkaupunkiseudulla näkee paljon somalikuskeja. Laatu- ja asiakaspalvelukoulutuksessakin heitä oli useita. Niin myös takseja ajamassa. Hämmentävä yksityiskohta tässä uudessa työyhteisössäni, jos tätä termiä nyt voi käyttää, oli näiden somalikuljettajien halu rukoilla kesken työvuoron. Lentokentän niin kutsutun taksien keräilyalueen rakennuksen seinustalla on tila, jossa somalit säilyttävät mattoja, joiden päällä he käyvät rukoilemassa.

Ilman ennakoitavissa olleita mokia ensimmäinen työpäiväni ei sujunut, mutta pääasia kai on, että sain vietyä jokaisen asiakkaani turvallisesti perille ja maksutapahtumatkin onnistuivat, vaikkakin välillä hieman takuten. Ehkä homma alkaa sujua paremmin, kun kokemusta karttuu.

Erkki Arvaja in memoriam, olit yksi meistä

jormas: Montaa ihmistä en ole muistellut niin, että laittaisin muisteluni kirjaimina kaikkien tietoisuuteen. Yksi heistä oli koko kaupungin Reiska, josta kirjoitin muistokirjoituksen, joka taidettiin jossain julkaistakin. Kirjoituksen nimi oli "Reiska, olit yksi meistä".

Nyt kirjoitan lähes samalla nimellä Erkki Arvajasta, josta tuli jälkeeni Jyväskylän Katulähetyksen toiminnanjohtaja. Tosin ei aivan suoraan, sillä tehtävään hallituksessa valittiin Sakari Pihlaja, jonka johtajuudesta ei koskaan tullut totta. Vaan julkisen haun kautta Erkki valittiin tehtävään yksimielisesti. Mutta millainen mies olit, sen voi  katsoa ja kuunnella tämän linkin takaa Erkin itsensä kertomana.

Usein sanoin, että Sinulla on kaksi, kolme ansiota ylitse muiden. Yksi oli poliittiset suhteet, sillä ilman niitä koneisto olisi jo monet kerrat upottanut Katulähetyksen. Toinen, vieläkin tärkeämpi ominaisuus oli riittävä hulluus, joka menestyksekkäässä päihdetyön johtamisessa on oiva ominaisuus. Sitä ilman yksityisen toimijan on vaikea pärjätä, jos palveluja myydään rahalla yhteiskunnalle. Ja kolmas, koulutustakin tärkeämpi, oli halu tehdä juuri tätä työtä täydellä sydämellä. Se oli Sinun vahvin puolesi, jonka vuoksi olit oiva rinnalla kulkija ja vertaistuki kaltaisellenikin juopolle, vaikka et alkoholisti itse ollutkaan. Mutta viinan maun, kuten monet muutkin maallisen elämän metkut tiesit, joiden vuoksi erityisesti arvostin Sinua.

Vasta Katulähetykseen tultuasi Sinulle taisi selvitä, että isäsi oli Katulähetyksen perustajia 50-luvulla, vaikka yhdistyksen juuret ovatkin luodut  jo vuosikymmen aiemmin. Sodan aikana joulupakettien muodossa rintamalle lähetetyissä joulupaketeissa.
Isäsi taustan tiesin, sillä myös hänelle näkäräiset maistuivat. Välillä liiankin kanssa. Joka tapauksessa isäsi kanssa tarinoin aikoinaan jonkin kerran, sillä asuimme molemmat Jyväskylän maalaiskunnan Palokassa.

Kuten luonnollisesti myös äitisi Liisa, joka oli monet vuodet Katulähetyksen hallituksessakin. Aina kun minulla oli hallituksessa vaikeita asioita, pidin hallituksen kokouksen kirpputorillamme. Ja jäsenten aika meni tavaroita penkoessa, kunnes tuli aika lähteä kotiin. Ja hallitus huikkasi ovelta, että kyllä sinä Jorma tiedät miten pitää tehdä päätökset. Että tee vaan pöytäkirja, niin me hyväksymme sen.

Olit Erkki yksi meistä ja hyvä mies, jonka moni tunsi "Inssinä". Sinun Jumalasi on täynnä armoa ja hyväksyntää, joten Hänen luonaan me vielä näemme.

Kani kani

päivis: Jokilaakso oli muutama vuosi sitten varsinainen villikanien paratiisi. Ne saivat temmeltää täällä mielin määrin ja ylimääräistä ruokaakin oli lähes aina tarjolla. Varsinkin talvella siemenet ja kuivattu heinä olivat niille tervetullut lisä. Sitten Tuusulaankin levisi pääkaupunkiseudun citykaneja tappanut virustauti ja Jokilaakso jäi ilman countrykanejaan.

Tästä riistakameran kani-kuvastakin on aikaa jo yli kaksi ja puoli vuotta.

Kanit eivät ole koskaan saaneet täällä aikaan minkäänlaista tuhoa. Korkeintaan joku marjapensas on hieman maistunut niille, mutta niistäkin naposteluista on selvitty laittamalla verkkoaita pensaiden suojaksi. Todellisuudessahan täällä ei ole mitään tuhottavaa, sillä Jokilaakso on haluttu säilyttää mahdollisimman luonnonmukaisena. Lähes kaikki istutettu löytyy kasvihuoneen seinien sisältä.

Meidän onkin hieman vaikea ymmärtää kaneihin kohdistuvaa vihaa juuri siitä syystä, että täällä ei ole juuri mitään tuhottavaa. Päin vastoin me olemme iloinneet kaneista ja viihtyneet lukuisat kerrat ikkunan äärellä katselemassa niiden touhuja.

Myös Niilolle kanit ovat tuottaneet ilmiselvästi iloa. Aika hyvin se oppi katselemaan niitä kaikessa rauhassa ikkunan takaa, mutta joskus sekin joutui hieman pidättelemään omaa intoaan, kun kanien luokse ei millään päässyt. Kerran se onnistui saamaan pienen kaninpoikasen suuhunsa, mutta päästi pupun melkein samantien vapaaksi.

Joskus edelleen, kun Niilo ei vapaana juostessaan muista odotella meitä, sen saa helposti ainakin pysähtymaan, kun sen perään huutelee, että "kani kani".

Aivan kokonaan kanit eivät Myllykylän alueelta ole kadonneet. Aina silloin tällöin niitä näkee kylänraitilla. Mutta aina näkösällä on vain yksi kani. Se panee miettimään, että noinkohan kanit enää löytävät puolisoa itselleen, jotta kylän kanikanta elpyisi uudelleen. Tiedämme, että monikaan ei sitä toivo, mutta meille se kuitenkin olisi enemmän kuin ilon aihe.

Kukonlaulun aikaan

jormas: Meillä ihmisillä on mukavia aikailmaisuja, jotka liittyvät eläimiin. Kuten kukonlaulun aikaan tai ennen sian pieraisua. Tai yö on korpin musta sekä monia muita.

Tänä aamuna tosiaan heräsimme kukonlaulun aikaan, vaikka kukkoa ei meillä olekaan. Herätystä ei myöskään suorittanut Merikonttikotimme monenlaisia kukintoja hallitseva käki, sillä nukuimme Matkakodissamme.

Varhainen, herätyskellolla varmistettu aamuherääminen onkin harvinaista elämäni leppoistamisvaiheessa, vaikka aamun virkku ja illan torkku olenkin. 

Tänään matkaan meren yli Tallinnaan, josta jatkan Saarenmaalle, tarkemmin oletettavasti Muhun saarelle. Sieltä on lapsuuden kaverini ja etäinen sukulaiseni hankkinut satama-alueen tai jotain sen suuntaista. Joka tapauksessa jokunen päivä sitten Hannu kysyi, että tuletko katsomaan, kun minulla kuulemma on usein ideoita, jotta mitä satamalla voisi tehdä.

Paikan näen tämän päivän kuluessa, jonka jälkeen tuumataan ja visioidaan. Omassa silmäkulmassa on pilke, josko siellä olisi Matkadillemme yksi kesäinen paikka.

Arvatenkin matkaan liittyy myös pohdintaa, josko viimein saisimme satamaan, kuinka tehdä merikonteista taloudellisesti järkevällä tavalla noin 30 m2 Sinkkukoti.

Juuria ja juurettomuutta

päivis: Facebookissani lukee minusta, että "Ikuisesti Palokan tyttö". Se on vitsi, mutta myös totta, vaikka olenkin syntynyt Jyväskylässä. Olin kaksivuotias kun muutimme Palokkaan, jossa olen asunut pitkään aikuisenakin lyhyttä Jyväskylässä asumista lukuun ottamatta. Tällä hetkellä en kuitenkaan oikein tiedä, mikä on oma kotiseutuni.

Palokassa muuttolaatikot pakattuani asuin lyhyen aikaa Laukaassa, josta muutin Helsinkiin, mutta koskaan en ole tuntenut sitä kotikaupungikseni, vaikka kieltämättä viihdyinkin siellä. Ehkä silloiset työkuviot vaikuttivat siihen, että kaupunkia ei oikein tullut otettua haltuun. Enkä myöskään löytänyt sieltä paikkaa, johon olisin kiintynyt tai jonka olisin erityisesti kokenut omakseni. Ehkä en sellaista koskaan etsinytkään.

Helsingistä siirryimme vähitellen asumaan Tuusulaan. Vuosien asumisen jälkeenkään en aina oikein hahmota tämän pitkulaisen kunnan karttaa. Alkuvuosina jopa onnistuin eksymään Hyrylässä. Vanhastaan olen tiennyt Tuusulasta Rantatien ja sen arvon. Ehkä se on vähän rajoittanut ajattelemista. Mikään ei tunnu menevän sen ylitse, vaikka voisikin.

Palokassa ja muutenkin Jyväskylässä totuin siihen, että kotiseudulla on vettä; järviä ja jokia. Helsingissä oli meri, vaikka se ei ihan näköetäisyydellä kodeistamme koskaan ollutkaan. Tuusulassa on vain kaksi järveä, mutta onneksi on pitkä Tuusulanjoki, jonka rannalla asumme. Ja lammet. En oikein osaisi kuvitella asuvani paikassa, jossa ei helposti pääse veden äärelle.

Synnyinseudulta pois muutettuani en ole kokenut muuttuneeni helsinkiläiseksi, enkä nykyään oikein ole tuusulalainenkaan, vaikka virallisesti sitä olenkin. En edes tiedä, miten Uusmaalaisten laulun sanat menevät. Jokainen kai kuitenkin oman kotiseutulaulunsa sanat osaa?

Omia juuriaan ja juurettomuuttaan voi etsiä ja kokea kai monella tavalla. Olen usein toistellut kerran kuulemaani sanontaa, että koti on siellä, jossa on viettänyt kolme yötä. Se on kuitenkin kaukana siitä, mikä on oma kotiseutu ja mitkä ovat omat juuret. Jyväskylään mennessäni en enää tavoita sitä samaa kotiseututunnelmaa kuin ennen siellä asuessani, mutta jonkinlainen kaihomieli kieltämättä viivähtää usein mielessä.

Sukulaisia sukukokouksessa Joensuussa ortodoksikirkkoon tutustumassa.

Aidosti omat juureni ovat jossain paljon kauempana kuin Jyväskylässä, vaikka isovanhempanikin asuivat Palokassa silloin kun synnyin. Heidän kauttaa juureni yltävät kuitenkin toisaalle Keski-Suomeen, mutta myös rajan takaiseen Karjalaan, Viipurin seudulle ja Jääskeen. Jääski yhtenä juurenani onkin ollut lähiaikojen mukavin löytö, josta omat seikkailuni sukututkimuksen parissa toivon mukaan tuovat tulevaisuudessa paljon uutta tietoa ja ymmärrystä. Ihan oma sukutarinansa liittyy tietysti Rääkkylään Pohjois-Karjalassa. Se on paikka ja seutu, jossa eläneistä kaukaisista esivanhemmistani tiedän ehkä tällä hetkellä kaikkein eniten.

Paikkakunnilla, joissa omaa sukuaan tietää eläneen, on jostain syystä ihmiselle erityismerkitys. Näin ainakin minulle.

Pääkaupunkiseudun rengasmatka joukkoliikenteellä

jormas: Tänään teimme joukkoliikennekokeilun Tuusulan Myllykylässä Helsingin keskustaan, Itäkeskukseen ja Isoon Omenaan Espooseen. 

Aamulla kotipysäkiltä ei pääse Vantaan suuntaan, vaikka sen rajalla olemmekin. On siis matkattava pohjoiseen ja itään, tarkemmin Keravalle. Linja-auto sinne lähtee aikataulun mukaan noin puoli kymmenen.

Matkan teemme HSL:n digitaalisen reittioppaan ohjeiden mukaan. Keravalle siis linja-autolla  632. Sama auto meni kymmenen minuuttia aiemmin Vantaan suuntaan ja kävi arvatenkin rajalla kääntymässä, mutta siitä vaihtoehdosta ei netti kertonut mitään. Uskon, että Katriinantieltä olisi löytynyt jatko ilman Keravan lenkuraa suoraan Tikkurilaan tai peräti Helsinkiin. Niin tai näin. Reittiopas tarvitsee vielä paljon säätöjä, kuten käyttäjätkin opastusta.

Ehkä mielenkiintoisin yksityiskohta kannaltani oppaassa on, että jos tulen Helsingistä sen ohjeiden mukaan junalla Keravalle 17 jälkeen, pääsen Hyrylään, mutten Myllykylään, vaan jään  lähes kymmenen kilometrin päähän ja reittiopas kehottaa minua olemaan Hyrylässä tai Koskenmäellä yötä. Mutta missä, sitä ei opas kerro. Perjantaille se sanoo, että odottele Hyrylässä maanantaiaamuun.

Arvokkaat pyykkipojat

päivis: Minulla on puisia pyykkipoikia, joihin on ehkä puukolla kaiverrettu Vilhelmiina-mummuni nimikirjaimet. En tiedä pyykkipoikien ikää. Mahdollisesti ne ovat peräisin rajan taakse jääneestä Karjalan-kodista, Viipurin maalaiskunnasta. Todennäköisemmin vasta evakkomatkan jälkeisestä uudesta kodista Jyväskylän maalaiskunnan Palokasta. Niin tai näin, ne ovat minulle arvokkaita.

Vanhempien ja isovanhempien perintönä voi saada monenlaisia asioita. Moni saa kiinteää omaisuutta, jolla on suurta taloudellista merkitystä. Tai osakkeita ja pankkitileillä olevaa rahaa. Henkisestä perinnöstä puhutaan harvemmin. Perinnönjakotilaisuuksissa voidaan riitoihin saakka selvitellä, kenelle kuuluvat pitsikoristeiset pöytäliinat tai Arabian kolhiintunut kermanekka. Ehkä se kertoo jotain siitä, että nuoremmalle polvelle tärkeitä voivat olla muutkin kuin taloudellisesti arvokkaat asiat.

Minulla on jokunen isovanhemmille aikaisemmin kuulunut tavara. Ruskeassa kirjekuoressa säilytetyt valokuvat hautakivistä ovat suuri aarteeni. En tiedä, minkä verran Ville-vaari valmisti niiden mallin mukaisia hautakiviä, mutta kuvat ovat minulle tärkeitä. Katselen niitä toisinaan.

Vaarin ja Anna-mummun perua on myös perinteisen mallin mukainen käkikello, joka kukkuu aina Laukaan-kodissa, kun olen siellä. Moni pienten lasten kanssa mummun ja vaarin luona käynyt sukulaiseni muistaa varmasti, miten tärkeä hetki lapsille (ja vaarilla varmasti myös) oli, kun vaari laittoi käen kukkumaan, vaikka kello ei vielä olisikaan näyttänyt tasatuntia.

Vilhelmiina-mummulle kuului myös vihreä keittiökaappi, jonka kaltaisia suvussamme näytti olleen useampiakin. Olivat varmasti 1940- tai 1950-luvun hittituote. Kaapin hyvää kuntoa voin vain ihmetellä edelleenkin.

Vilhelmiina-mummua muistelin viimeksi, kun laitoin pyykkiä narulle kuivumaan. Osa puisista pyykkipojista on kuulunut hänelle. En tiedä, miksi pyykkipoikiin on pitänyt merkitä nimikirjaimet. Ehkä samoilla naruilla on kuivateltu muidenkin perheiden pyykkejä. Ehkä pyykkipojat on hankittu evakkomatkan aikana ja nimikirjaimet ovat olleet tarpeen, etteivät ne naruilla sekoittuisi toisten evakkojen pyykkipoikiin.

Lämmöllä ajattelen nimikirjainten kaivertajaakin, toista Vilho-vaariani, jonka tekemiä kaiverrukset oletettavasti ovat. Olin vastasyntynyt, kaksiviikkoinen, kun vaari kuoli. Hänestä minulle on jäänyt konkreettiseksi muistoksi vain nuo pyykkipoikien nimikirjaimet. Siksikin arvostan niitä suuresti.

Rakentamisen kummallisuuksia

jormas: Merikonttikotimme eli Duokoti on saanut toisen viiden vuoden tilapäisen rakennusluvan Jokilaaksossamme. Matkaan on mahtunut myös kummallisuuksia, joista osaa pohdin tässä blogissa.

Koska kyseessä on viranomaisten mukaan pysyvään asumiseen tarkoitettu omakotitalo, vaatii se rakennusluvan saamiseksi kaksi erillistä lämmitysjärjestelmää. Sinällään se lienee ymmärrettävää, mutta että molemmat voivat olla sähköllä, ei istu järkeeni. Lisämausteensa omakotitalon rakennuslupavaatimuksilla tulee siirrettävälle rakennukselle siitä, että saadakseen tilapäisen rakennusluvan, pitää kyetä viranomaisille osoittamaan, että rakennus on tarkoitettu kohtuudella siirrettäväksi tai purettavaksi lupa-ajan päätyttyä.

Jos häiriö tulee suoraan sähkölämmitykseemme, tulee se ilmeisemmin sähkönsaannin vuoksi. Varsinkin, kun meille on oma sähkölinja, jonka ylläpidosta maksamme Carunalle enemmän kuin itse sähköstä. Silti linjan päällä kasvaa yksi oikein kunnolla vinossa koivu, jota Caruna ei suostu kaatamaan. Mutta tulee kyllä korjaamaan linjan kustannuksellaan sen jälkeen, kun koivu on kaatunut sähkölinjamme päälle. Itse taas en voi koivua kaataa tai kaadattaa koska se ei ole maillamme. Ja maan omistaja sanoo, että ei se kuulu hänelle, sillä Caruna on käytännössä ottanut linjan tilan maista käyttöönsä ilman mainittavaa korvausta. Tähän häiriöön ei ole apua toisesta, määräyksen mukaisesta sähkölämmtysjärjestelmästä.

Jos puu kaatuu talvisaikaan linjan päälle, kun olemme Thaimaan talvikodissamme, on vahinko melkoinen. Sillä kahdessa merikonttirakennuksessamme on sisällä 2000 litraa vettä, jota on myös putkistot täynnä. Kun kysyin vakuutusyhtiöltäni kuten Carunaltakin vastausta korvaamiseen vahingon sattuesssa, en sitä saa, vaikka vastaukset sinällään ovat selkeitä: "Emme tiedä."

Aivan oma episodinsa oli, että meillä on puolivaraavan takan lisäksi nyt kolme erillistä sähköllä toimivaa lämmitysjärjestelmää. Sillä kukaan ei osannut kertoa, että ilmastoinnin yhteydessä oleva lämmöntalteenottojärjestelmä olisi riittänyt toiseksi vaadituista, koska siinä on ilmaa lämmittävät vastukset.

Tie jota pääsääntöisesti kuljemme kotiimme, on aloitteestamme saanut nimen Soiniityntie. Siitä puolet (200 m) on useiden yksityisten omistuksessa, johon meillä on asiakirjoihin merkitty käyttöoikeus. Rakennuslupaa haettaessa tuli ilmi, että kyseessä on niin sanottu maa- ja metsätalousliittymä, joka ei oikeuta ajoa omakotitaloon, jos sellainen tien varteen tai päähän rakennetaan. Vaan pitää saada kaikilta tien omistajilta lupa, että voidaan harkita tien muuttamista asunnolle meneväksi liittymäksi. Tätä taas haetaan Elyltä, Trafilta saadun lausunnon jälkeen, jossa kerrotaan onko liittymä Myllykyläntiellä siinä kohdalla, että sille voidaan turvallisesti ohjata Merikonttikotimme liikenne. Sen sijaan kunnan myötävaikutuksella on Soiniityntien ja Tuusulanjoen varteen tehty, karttoihinkin merkitty uimapaikka, jonne arvatenkin viranomaisnäkemyksen mukaan voidaan turvallisesti kääntyä kuten tietenkin sieltä poiskin.

Tästä puuhasta meidän pelasti se, että Jokilaaksoon on toinenkin liittymä. Se kulkee Myllykylän omakotitaloalueen läpi, joka myös merkittiin asiakirjoihin viralliseksi kotitieksemme. Jotta huvitus tältä osin olisi täydellinen, muun muassa Googlen karttapalvelut ohjaa Myllykylän koko pohjoisesta tulevan liikenteen Soiniityntien ja pihamme läpi. Sen olemme estäneet puomilla, sillä minkään valtakunnan liikennemerkit eivät autoilijoihin tehoa, kun Google sanoo ja ohjaa näin. Se ei taida Trafia tai Elyä kiinnostaa. Sitä ynnä muita viranomaisia kiinnosti vain, että lain kirjain tulee täytettyä. Ei järjen valo. Jos aiot tulla kotimme pihaan, voit tulla Soiniityntien kautta, mutta jos tulet sisään asti, tule Metsälinnuntien kautta. Yksinkertaista eikö totta?

Kotipaikkoja

päivis: Aamulla lehtiä lukiessamme silmiin osui Jyväskylässä myynnissä olevien asuntojen kuvia. Joukossa oli myös uustuotantoa Kankaan tehtaan alueella. Ajattelin, että jos päättäisimme muuttaa Jyväskylään, josta olisi löydettävä kokonaan uusi asuinpaikka, sen olisi oltava tuolla entisellä tehdasalueella. Omat juureni kun ovat puolittain juuri niiltä nurkilta.

Ehkä ajatuksiin vaikutti hieman Hesarissa ollut juttu, jossa kerrottiin ihmisten asuinkunnista. Aika moni jää syntymäkuntaansa asumaan - tai palaa sinne. Niinhän Jormakin on tehnyt.

Olen kesän aikana yrittänyt tutkia äitini äidin puoleista sukua, toistaiseksi aika vaatimattomin tuloksin. Mutta sen verran muistista pois pyyhkiytynyttä tietoa olen saanut, että juuri tuolla Kankaan tehtaan maisemissa asuivat Anna-mummun monilapsinen perhe, mutta kaukana ei ollut Vilho-vaarinkaan lapsuuskoti. Lohikosken Paloniemestä varmasti moni kulki töissä tuolla samalla Kankaan paperitehtaalla. Niin kävi ainakin mummun isä.

Vaarin puolen suvun ammateista ja osaamisesta tiedän oikeastaan vain sen, että vaarista tuli kivimies, kivenhakkaaja, ja yksi siskoista hankki perheelle leipää ompelijana. Muistan vieläkin oikein hyvin heidän kotinsa Jyväskylän Paloniementiellä, jossa ompelukone ja ompelemiseen liittyvät kankaat ja langat olivat aina näkyvillä.

Muistan Anna-mummun kertoneen, miten usein he muuttivat, kun hän oli vielä lapsi. Itselläkin oli useampia lapsuuskoteja, mutta aikuisena on tullut kyllä muutettua huomattavasti useammin. Ensin Jyväskylän seudulla ja sen jälkeen pääkaupungissa ja sen liepeillä.

Katsoin äsken vuonna 2012 kirjoittamaani blogia, jossa kerroin viimeisen Helsingin-kotimme tyhjentämisestä ja tavaroiden siirtämisestä varastoon, jossa ne saivat olla viisi vuotta. Sinä aikana oli helppo ymmärtää, että ihmiselle kertyy helposti hirvittävä määrä tavaraa, jota lopulta ei edes tarvitse. Moni Helsingissä varastoituna olleista tavaroista oli sellaisia, ettei niitä enää edes muistanut olevan olemassakaan.

Täällä Tuusulan Jokilaaksossakin meillä on ollut kaksi kotia. Ensin asuimme virallisemmin vuoden verran matkailuautossa, todellisuudessa Jokilaakso veti puoleensa jo vuosi ennen Helsingin-kodin tyhjentämistä. Vuoden 2013 kesästä alkaen koti perustettiin Merikonttikotiin.

Koti voi olla joskus vaikka sillalla.

Vanhuuden koti vilahtelee jo usein puheissamme, vaikka ihan vanhoiksi emme itseämme vielä tunnekaan. Toistaiseksi näemme sen olevan täällä Tuusulanjoen varrella. Ja tietysti sen verran kuin hyvältä tuntuu, myös Thaimaassa.

Ota pikku poika sormet pois...

jormas: Päiviksen eilisen blogin johdosta minäkin kirjoitan seksuaalisesta häirinnästä, sillä tuntui hienolta lukea, kun vihdoinkin nainen näkee yli itsensä ja ennen kaikkea sanoo myös jotain siitä.

Se toi mieleeni muistoja, joista puran nyt kaksi omalla tavallani. Olen aina pitänyt selvänä, että nainen, mutta myös mies voi ja saa pukeutua seksikkäästi itseään tai muita varten tai muuten vaan. Sitä en ole koskaan ymmärtänyt miksi toinen, yleensä nainen nostaa kauhean elämän ja toinen ei, jos mies reagoi tähän toisin kuin nainen on mielessään tai unelmissaan halunnut.

Ajattelen, että ylipäätään seksikkäästi pukeutunut haluaa joidenkin suhtautuvat toisella tavalla ja esimerkiksi ikäiseni iäkkään hörhön toisella tavalla. Siinäkään en pysy junassa mukana, kun kaksi tasan samalla tavalla viettelevästi pukeutuneista naisista toinen haluaa siitä seuraavan jotain aivan muuta kuin toinen. Sen tiedän kuinka paljon sattuu, kun kokee tulleensa torjutuksi. Moneen se sattuu niin paljon, ettei voi koskaan enää olla aloitteen tekijä.

Kuin eilisen muistan ensi suudelmani. Olin reippaasti alle 15, kun olimme luokkaretkellä liikkeellä linja-autolla ja vieressäni istui tyttö, jonka haluan mainita nimeltä, sillä minulla ei ole hänestä mitään muuta kuin kauniita muistoja. Kyseessä oli Rita Rosimo, Piaksi kutsuttu poliisin tytär Simonkylästä.

Jotenkin yöllisellä paluumatkalla linja-autossa Pia katsoi minua silmiin maailman kauneimmilla silmillään. Ja hänen huulensa olivat mielestäni jotenkin törröllään. Koin ja ajattelin, että hän ehkä toivoo minun suutelevan. Tätä en ollut koskaan aikaisemmin tehnyt kenenkään kanssa. Ehkä haaveissani vain. Mutta nyt suutelin, jonka jälkeen sydämeni oli pakahtua onnesta. Mutta toisinkin olisi voinut käydä. Olisin voinut käsittää huulet väärin. Ja jos niin tekisin tänä päivänä, minut oletettavasti erotettaisiin koulusta ja vanhempani olisivat oikeudessa vastaamassa ties mistä.

Toisessa muistossani olin 17-vuotias ja työssä Raken herkkumyymälässä Bulevardi 2. Liikkeessä oli kymmenkunta myyjää, kaikki naisia ja kaikki myös pomojani. Olin ainut mies tai tässä tapauksessa hyvin kokematon poikanen. Joskus, kun nostin hyllylle jotain, saattoi joku naisista tulla taakseni ikään kuin auttamaan tai pitämään kiinni, etten putoa portailta. Monesti koin kuinka kovat nännit olivat selkääni vasten. Joka kerta olin perin juurin hämmentynyt, vaikka salaa toivoinkin, että se tai hän tulisi selkäni taakse. Joskus, kun purin laatikoista tavaroita varaston hyllyistä, saattoi joku naisista laittaa kätensä jalkojeni väliin ja kysyä ilkikurisesti olenko jo keksinyt vehkeille kuinkakin monipuolista käyttöä.

Voisi sitä välillä ymmärtää miehiäkin

päivis: Keneltäkään ei liene jäänyt huomaamatta hashtag #metoo. Sillä on viime syksystä lähtien ilmaistu erityisesti kai naisiin kohdistuvaa seksuaalista häirintää. Suunsa ovat kampanjan yhteydessä avanneet monet muutkin, jotka ovat kokeneet saaneensa epäasiallista kohtelua. Ja avautumiset sen kuin jatkuvat.

Aamulla luin, vähän huolimattomasti kyllä, yhden ahdistelun kohteeksi joutuneen ulostulon siitä, miten hänkin on kokenut kyseistä härintää. Asialla oli tällä kertaa suomalainen naisurheilija, joka poskelleen menneen Euroopan mestaruuskisan karsinnan jälkeen alkoi jostain syystä puhua juuri nyt. Tai näin ainakin asian ymmärsin.

Jäin miettimään, miten vaikeaa nykyään miesten tai poikienkin mahtaa olla yrittää iskeä itselleen naisseuraa. Joku maailmanmestaritason urheilijakin voi olla näissä asioissa täysi tumpelo ja yritys lähestyä ihastustaan saattaa pahimmillaan näyttää ahdistelulta tai häirinnältä. Ainakin media näyttää tällä hetkellä olevan hanakas apulainen, jos joku nainen vähän vinkkaa joutuneensa epämiellyttävän huomion tai jopa ahdistelun kohteeksi.

Ei ole silmiini sattunut kirjoituksia, joissa olisi yritetty osoittaa häirinnän sijaan kyseessä olevan vain osaamatonta yritystä lähestyä vastakkaista sukupuolta.

Kun näin kirjoitan, en halua mitenkään vähätellä naisten, lähinnä kai heidän/meidän, ikäviä kokemuksia. Haluaisin kuitenkin, että joskus yritettäisiin ymmärtää miehiäkin. Kaikki kun eivät todellakaan ole mitään supersankareita ja rakkauden ammattilaisia. Ja niin kuin sanotaan, tekevälle sattuu.

Ruikutuksellaan, näin välillä näitä juttuja lukiessani koen, naiset tekevät vain hallaa itselleen. Olemme vaatineet itsellemme samoja oikeuksia miesten kanssa ja olemme halunneet osoittaa olevamme yhtä vahvoja kuin miehetkin. Mutta omaa reviiriämme emme kuitenkaan näytä osaavan puolustaa. Mikä estää sanomasta häiritsijöille "ei"? Miksi ei osata sanoa, että "en todellakaan pidä siitä mitä teet" tai "kiitos, ei kiinnosta". Tai "suksi kuuseen". Miksi olemme niin herkkähipiäisiä? Jälkikäteen asioiden julkistaminen median välityksellä tuntuu välillä raukkamaiselta.

Kun täytin 50 vuotta

jormas: 16.05.2000 täytin puolivuosisataa. Juhlin isosti ilman päihteitä. Juhlissa oli vain yksi alkoholia nauttinut, joka oli kotonani vielä seuraavana aamunakin. Viktor Kalborrek alias Eeki Mantere. Hän teki Sininauhasäätiön nimikköbiisinäkin aikanani olleen Tuhansien tähtien hotellin. Joka mielestäni jäi myös hänen parhaaksi levytykseksi. Sen voit kuunnella tästä. Kappaleen takana pyörivä diaesitys on Sininauhasäätiön silloisen työntekijän Raimo Sulinin käsialaa. Laitonta tavaraa sekin veikkaan.

Alkoholin sijaan juhlissa esittäytyi Sinibaari, joka tarjoili erilaisia alkoholittomia juomia. Baaria piti Juha Kinanen. Aiheesta olen kirjottanut blogissani myös vajaa vuosi sitten. Sen voi lukea tästä. Aikanani luodulle Sinibaarille olisi tuhannen taalan tilaus tänä päivänäkin, mutta lienee niin, että jokainen haluaa luoda omat juttunsa. Enemmän tai vähemmän menneisyyden allergiaa, ajattelen.

Tekeväsäätiöltä saamani syntymäpäivälahja. Nimeä

olin visioimassa itsekin. TEkee, KEhittää, VÄlittää.

Vuosia tapahtuneen jälkeen otti minua hihasta kiinni Laukaan kunnan silloinen kaavoituspäällikkö, joka kysyi: "Kuulepas Jorma. Kun sinä juhlit isollaan aikoinaan merkkipäivääsi, joka on minulla kohta edessä, niin sanopa rehellisesti, että kannattaako juhlia?" Ja vastasin. "Tottakai kannattaa. Kun olet kunnan virkamies, niin saat työnantajalta keskimäärin kolme kertaa myönteistä palautetta, joista viimeistä et nykytiedon mukaan ole edes kuulemassa. Ensimmäisen kerran sinua kehutaan maasta taivaaseen, kun täytät 50, toisen kerran kun jäät eläkkeelle ja kolmannen kerran kun koppaa tai kirstuasi pannaan multiin."

Mies järjesti kunnon kemut. Ja sanoi jälkeenpäin, että "kyllä kannatti. Vaikka ei kukaan sanoisi enää työssä ainuttakaan myönteistä sanaa, näillä evästyksillä pärjään eläkeikään saakka". Sanoi vielä perään, että vieläkin punastuttaa kaikki ylisanat. Niin tai näin, hieno mies, jota ilman Jyväskylän Katulähetys ei koskaan olisi saanut Torikan koulua peltoineen, joka sai aikanani nimen Tessio Backa. Ja jolle Katulähetys ei ole jälkeeni keksinyt kunnon käyttöä.

Mutta mikä Tessio Backasta piti sitten tulla? Siitä piti tulla caravan- ja campingalue, joka olisi Keitelekanavan varrella tarjonnut kaikkea muuta alaan liittyvää, mutta ei alkoholia. Se olisi tarjonnut myös kasviksia ynnä muita luonnon antimia, luomua luonnollisesti sekä lukuisia kuntouttavan elämän ja tekemisen paikkoja katulähetysväelle ynnä muille.

Pujo joutaisi hävitä Suomen luonnosta

päivis: Jättipalsamin kitkemistalkoita on pidetty tänäkin kesänä. Varsinkin luonnonsuojelujärjestöt aktivoituvat nyhtämään näitä vieraslajeiksi määriteltyjä kasveja, mutta näyttävät samalla unohtavan, että ihmisille huomattavasti haitallisempi kasvi on pujo. Moni saa allergiaoireita sen lähellä ollessaan.

Epäilen, että pujoa esiintyy tänä kesänä enemmän kuin aikoihin. Ainakin meillä Jokilaaksossa sitä on kaikkialla. Onneksemme emme ilmeisesti kuitenkaan ole pujoallergikkoja.

Pujoja on tänä kesänä paljon.

Pujo aiheuttaa oireita sille allergisille vain lähietäisyydellä. Oireet alkavat heinäkuussa, kun pujon kukinta alkaa. Jos kasvit poistettaisiin paikoista, joissa ihmiset oleskelevat, kenenkään ei tarvitsisi pärskiä ja hieroa silmiään. Vakavampiakin oireita pujo aiheuttaa.

Itse olen taas muutamana päivänä aktivoitunut ja olen kiskonut pujoja juurineet irti maasta. Ensimmäisenä taisin putsata postilaatikon ympäristön. Ajattelin, että jos postinkantaja vaikka sattuisi kärsivän pujoallergiasta, hänen olisi huomattavasti mukavampi nakata laskuja ja muuta postia laatikkoomme. Voi tosin olla, että olen vähän myöhässä. Paras aika nyhtää kasvit maasta taitaisi olla ennen kukintaa. Suositeltavaa kuitenkin on, että kasvit revitään juurineen maasta. Varsien leikkaamisesta ei saada yhtä hyvää lopputulosta.

Onneksi monet ihmiset, jotka ymmärtävät pujon haittavaikutukset, ovat poistaneet järjestelmällisesti pujoja esimerkiksi päiväkotien ja koulujen ympäristöstä. Nytkin koulut ovat kohta alkamassa ja pujo kukkii täyttä häkää eli se aiheuttaa allergisille oireita vielä jonkin aikaa.

Jättipalsami ja nokkonen viihtyvät usein samoilla paikoilla.

Jättipalsamin kyky tukahduttaa muut lajit on vähän niin sun näin. Sen kanssa tilasta kisaavat ainakin horsma ja nokkonen. Niitä jo monet vuodet seuranneena en ole ollenkaan vakuuttunut, että jättipalsami veisi voiton.

Horsma ja jättipalsami ovat molemmat kauniita kasveja, nokkonen on polttavan ominaisuutensa vuoksi ikävä. Nytkin tätä kirjoittaessani sormenpäissä on ikäviä tuntemuksia, joita päivällä sain muutaman nokkosen varteen koskettuani. En silti vihaa nokkosta, vaikka se melko tehokkaasti estääkin esimerkiksi joidenkin vadelmapensaikkojen luokse menon. Varsinkin keväällä nokkonen on oiva luonnontuote lisättäväksi moniin ruokiin.

Turvallinen työnantaja ja turvallinen opiskeluympäristö

jormas: Seksuaalivähemistöön kuuluva opiskelija on Keskisuomalaisen artikkelin mukaan kokenut Jyväskylän yliopistossa, että hänellä ei ole tietyn professorin luennolla turvallinen olo oppia. Se pysäytti ajattelemaan aihetta ja olenkin lukenut aika tavalla tapahtuneesta.

Jäin pohtimaan muun muassa turvallista opiskelua uskonnon tunneilla, jos ei usko minkään sortin jumaliin. Että kuinka silloin on turvallinen olo oppia, jotain siitä mihin ei kerta kaikkiaan usko. Samalla muistui mieleen vuosikymmenten takaa käsityötunti yhteiskoulussa, kun opettaja vei minut hitsauskoppiin ja veti turpaan. Ja päätteeksi sanoi, että nuku yön yli ja mene vasta aamulla rehtorille kertomaan tapahtuneesta. Nukuin yön yli enkä mennyt, sillä ansaitsin kaiken sen mitä opettajalta sain.

Mutta ennen oli ennen. Silloin opiskelijoiden ja koululaisten tehtävä oli kuunnella mitä oppilaitoksessa opetetaan ja uskoa tai olla uskomatta. Nykyisin lienee niin, että oppilaiden tehtävä on enemmänkin kyseenalaistaa ja opettaa. opettajaa opettamaan. Minun kouluaikani tärkein tehtävä oli olla esillä ja häiritä muiden oppimista.

Olin pitkään käsityksessä, että turvallinen työnantaja tarjoaa työpaikan, josta ei tule kenkää yt-neuvottelujen lopputuloksena, eikä konkurssin eikä yrityksen myymisen eikä minkään muunkaan vuoksi. Vaan työpaikka on minun niin kauan kuin päätän itse siinä olla.

Mutta ikä on tuonut uutta valoa tähänkin. Palkkatyöelämässä olen ollut melkoisen tovin operatiivisena johtajana. Kun päätin työsuhteeni, lisääntyivät henkilökunnan sairauslomat kerrotun mukaan puolella. Yksi versio asiasta oli, että henkilökunta pelkäsi minua niin paljon, ettei uskaltanut edes sairastaa. Jostain syystä työtoverit eivät myöskään ottaneet lopputilejä, vaan työpaikan vaihtamiset olivat harvinaista herkkua, jos herkkua lainkaan. Ehkä he pelkäsivät sitäkin. Yksi parhaista henkilökunnan palautteista oli, kun kuulin olevani hyvä pomo siksi, että kanssani on turvallista riidellä.

Joka tapauksessa turvallinen työnantaja on se, jossa työntekijä ei koe henkistä väkivaltaa eikä muutakaan pahoinvointia. Jota sitäkin olen saanut maistaa. Sillä olin samalla työnantajalla johtajan pestin jälkeen viisi vuotta käytännössä ilman mitään työtä. Se oli raskasta, sillä lähes päivittäin aamulla pelkäsin, mitä ikävää tuo päivä tullessaan. Se oli myös syy miksi rakensimme Jokilaakson itsellemme. Olen saanut myös seurata läheltä Päiviksen pahoinvointia. Luulen, että parasta mitä hän silloin toivoi, että työnantaja olisi antanut lopputilin. Ja toiseksi parasta olisi ollut, jos joku olisi tarjonnut työtä minkkifarmilla minkinpaskan lapioijana.

Sängystä luopujat

päivis: Seuraan Facebookissa muun muassa ryhmää, jossa keskustellaan turhana pidettävästä tavarasta luopumisesta. Moni siivoaa näinä aikoina kaappejaan ja vie paljon tavaraa roskiin tai kirpparille. Tänään luin sängyistä luopujista.

Keskustelun perusteella moni pitää hyvänä ideana hankkia sängyn tilalle patja, joka rullataan aamulla pois lattialta. Moni piti myös tärkeänä, että lattialla pidettävää patjaa tuuletetaan säännöllisesti. Muuten se voisi alkaa homehtua. Aika usein sänkyjen pohja on umpinaista vaneria, joten homentumisvaaraa en oikein ymmärrä. Ennemminkin tuntuisi, että patja kerää ympärilleen pölyä, jota pitää riittävän usein imuroida pois.

Tässä kuvassa patjan päällä ei ole päiväpeittoa,
jonka joka päivä kuitenkin laitoin.

Patjana voi toimia futon, jota pidetään erityisen hyvänä selälle. Useimmat kuitenkin mainitsivat nukkuvansa ihan tavallisilla patjoilla. Kokemukset tuntuivat olleen hyviä.

Kun olin Laukaassa lähes kuukauden, nukuin lattialla pelkällä patjalla. Tein niin kahdestakin syystä. Varsinkin heinäkuun edetessä öisin oli kuuma, joten parvella olisi varmasti ollut tukalaa, vaikka tuuletin olisikin vähän kierrättänyt ilmaa.

Toinen syys oli Niilo, joka osaa ilmiselvästi arvostaa sitä, jos se pääsee viereen nukkumaan. Yleensä se käy jalkopäähän, mutta nyt kyllä sen intressissä oli löytää asunnon viilein kolkka. Niinpä se ei kovin paljon viihtynytkään patjan päällä.

Ihan kaikki Facebookissa keskustelleet eivät näe lattialla nukkumisessa mitään mielenkiintoista. Ymmärrän heitä. Vaikka itselle lattialta ylös nouseminen ei mitenkään hankalalta tuntunutkaan, saattaa se varsinkin iän myötä olla sitä. Tässä tapauksessa valittajat tosin eivät tainneet olla ihan vanhimmasta päästä.

Ja oli niitäkin, joiden mielestä vain on niin mukava istua sängyn laidalla ja heilutella jalkoja, etteivät he missään tapauksessa voi kuvitella luopuvansa sängystä.

Meri-Teijo ja Mathildedal

jormas: Vietimme parin yötä ja päivää Meri-Teijossa. Tarkemmin Matildan Marinassa ja vielä tarkemmin Satamaparkissa, josta omistamme arvatenkin Suomen pienimmän merenrantatontin, kooltaan 3 m x 8 m, josta olen kirjoittanut useammankin kerran. Paikkamme näkyy kartan yläosassa pienenä, sinisenä pisteenä.

Oli mukavaa, sillä seutu oikein henkii historiaa omine kirkkoineen, olutpanimoineen ja alpakoineen, joista Niilo ei piittaa tuon taivaallista. Syytäkin siihen on tuumailtu monta kertaa huonolla menestyksellä, sillä hevoset ja lampaat esimerkiksi sitä kyllä kiinnostavat.

Meri-Teijo alueena on varmasti eräänlainen helmi Suomen historiassa, joita toki löytyy paljon muitankin. Kaikki tietenkin omalla laillaan ainutlaatuisia. Ei siis kahta samanlaista.

Merivesi avomereen verrattuna maistuu sen verran suolaiselta, että huonommallakin makuaistilla tietää sen olevan merivettä. Avomereltä taitaa olla matkaa kohti Saloa ehkä 15 kilometriä, joten avomeren suolaisuuteen on eroa.

Vastapäätä on kohtalaisen kokoinen saari, Kemiö nimeltään, ruotsiksi Kimito. Joissakin piireissä saarta sanotaan Suomen suurimmaksi. Niissä piireissä ei nimittäin Soisaloa pidetä saarena lainkaan. Joka tapauksessa Kemiö taitaa olla peräti 60 kilometriä pitkä.

Puisto paljasjalkaisille

päivis: Eilisessä Hesarissa toivottiin Helsinkiin paljasjalkapuistoa. Niitä on kuulemma Berliinissäkin jo kuutisenkymmentä, muista maailman kolkista puhumattakaan. Hyvä idea, mutta käyttäjiä tuollaisille puistoille varmasti olisi muuallakin kuin pääkaupungissa.

Paljasjalkapuisto on jonkinlainen lasinsiruilta ja muilta teräviltä roskilta vapaa paikka, jossa siis ilmeisesti kaikkien kuuluu kävellä ilman kenkiä. Ihan niin kuin nudistirannoilla kaikkien oletetaan olevan ilkosiltaan. Siellä tosiaan voisivat olla täysin tasa-arvoisesti niin hullut kuin herratkin, kuten usein on tapana sanoa.

Olen kulkenut paljon paljain jaloin. Lapsena se oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Kesällä vain ei ollut kiva pitää kenkiä jalassa ja siitä seurasi, että jalkapohjat tottuivat jopa metsässä juoksemiseen. Joku muistikuva nousee myös teinivuosilta, kun Jyväskylän keskustassa hellepäivänä oli niin kuuma, että paljaat jalat lähes jättivät jäljen kadun asfalttiin.

Vähitellen paljain jaloin kulkemista on pitänyt vähentää. Viimeistään aikuiseksi tultua on mieleen iskostunut, että julkisilla paikoilla on käytettävä kenkiä. Paitsi tietysti uimarannoilla. Kyllähän se kieltämättä on aika hätkähdyttävä näky, jos näkee jonkun aikuisen painelevan ilman kenkiä kaupungilla. Sen ilmiön taustalta löytyy usein jonkin sortin lääketieteellinen diagnoosi.

Eilisen lehden luettuamme päätimme, että jatkossa kuljemme Jokilammelle uimaan paljain jaloin. Pihassa on terävähköä mursketta, jonka päällä kävelemiseen pitää vain tottua. Loppumatka onkin jalalle mukavaa luontopolkua ja leikattua nurmikkoa.

Paljasjalkaisuus on kuitenkin läsnä muussakin kuin ilman kenkiä kulkemisessa. Puhutaan että joku on paljasjalkainen helsinkiläinen, jos on syntynytkin siellä. Samaa sanontaa varmaan käytetään muuallakin, mutta ehkä sillä on Helsingissä joku erityisen tärkeä merkitys, kun niin moni on tullut jostain muualta ja varsinkin Kehä kolmosen ulkopuolelta.

Thaimaassa on ymmärrettävästi paljon helpompi kulkea paljain jaloin, koska ainakaan kylmyyden vuoksi jalkineita ei tarvita. Jonkinlaisia lipposia siellä silti käyttävät lähes kaikki, mutta on myös paikkoja, joissa kengät on ehdottomasti riisuttava ennen sisään astumista, kuten temppeleihin mentäessä. Aika usein kengät pyydetään heittämään pois jalasta ihan tavallisten liikkeidenkin ulkopuolella. Siitä tulee mieleen kotitalomme lähellä oleva eläinsairaala, jonka ovella on usein monet kengät kertomassa samalla, minkä verran sisällä on jo ihmisiä.

Ihan toisessa ääripäässä ovat vaikkapa amerikkalaiset, joilla kengät ovat ja pysyvät jalassa vaikka heittäydyttäisiin kotisohvalle. Näin ainakin elokuvia katselemalla on pakko uskoa. Pitääkin kysyä seuraavan kerran tutuilta jenkeiltä, että mitä he ajattelevat paljasjalkapuistoista.

Elämää joku tovi ennen minua

jormas: Siperian ikiroudasta otetuista näytteistä on tutkijoiden suureksi yllätykseksi paljastunut eläviä sukkulamatoja. Erikoiseksi tapauksen tekee se, että maaperänäytteet – ja madot niiden mukana – ovat olleet jäätyneinä yli 40 000 vuotta. Muutaman viikon kuluttua sukkulamadot alkoivat liikkua ja syödä. Siten ne ovat pisimpään koskaan syväjäädytettynä hengissä selvinneitä eläimiä.

Yhteensä yli 300 maaperänäytettä kerättiin Siperiassa ja niitä alettiin tutkia laboratoriossa Moskovassa. Näytteistä löytyneet, kahteen eri sukuun kuuluvat sukkulamadot sijoitettiin tutkimusmaljoihin, joissa oli ravintoliuosta 20 asteen lämpötilassa.Tosin myös aikaisemmin sukkulamatojen tiedetään olleen poikkeuksellisen sitkeitä, sillä ne pystyvät korjaamaan solujensa vaurioita. Aikaisemmin 39 vuotta vanhasta kuivanäytteestä on löytynyt sukkulamatoja, jotka on saatu herätettyä henkiin, mutta uusi löytö on silti aivan eri kertaluokkaa.

Tutkimusala on mielenkiintoinen sikäli, että ihmiskehon jäädyttäminen ja sulattaminen on ollut tieteiskirjallisuuden aiheena ja sittemmin oikeankin tutkimuksen tavoitteena jo kauan. Esimerkiksi tiettyyn sairauteen kuollut ihminen voitaisiin ”herättää henkiin” sitten, kun kyseinen sairaus osataan parantaa. Toistaiseksi tutkimusala eli kryogeniikka ei ole löytänyt keinoa kokonaisen ihmiskehon säilömiseen, mutta sukkulamatojen sitkeys osoittaa, että siihen saattaisi jonain päivänä olla ainakin teoreettisia mahdollisuuksia.

Yllä olevan aineiston poimin Tekniikan Maailmasta ja tämän päivän Helsingin Sanomista. Itselleni aihe on äärimmäisen mielenkiintoinen. Harrastan nimittäin leppoistamisajanjaksonani aikamatkailua, josta olen silloin tällöin kirjoittanutkin. Tosin toistaiseksi olen matkaillut lähinnä oman elinkaareni puitteissa. Mutta nytpä taidan matkata silloin tällöin vähän kauemmaksikin niin tulevaisuuteen kuin taaksekin päin. Mahtaa siinä olla madoilla ihmettelemistä, että onpa maailma muuttunut 40 000 vuodessa., sillä väliin on tainnut mahtua jääkaudesta lähtien.

Lämmintä pukkaa

päivis: Helle on hellinyt Suomea viikkokausia, lähes ainakin. Suomalaisethan odottavat kesällä helteitä, mutta sitten kun sellaista saadaan, siihen kyllästytään parin päivän sisällä. Alkaa valitus, että saisi jo loppua. Piakkoin on luvassa "helpotusta", kun sääennusteen mukaan viikonlopun aikana ainakin etelässä asteet tippuvat lähemmäksi kahtakymmentä.

Helteiden jatkuminen ilman muuta yllätti kaikki. Eihän näin uskottu tapahtuvan. Puhutaan poikkeustilanteesta.

Työpaikoilla ollaan huuli pyöreinä, kun sisätiloissa lämpötilat nousevat päälle 28 asteen. Nyt jo huudetaan jopa sen perään, että työnantajan on lisättävä henkilöstöä, jotta vakituinen väki saa pidettyä lain mukaiset tauot. Saahan sitä huudella, mutta tuntuu aika huvittavalta kuvitella, että kerrankin näin hyvän sään sattuessa jostain löytyisi reserviporukkaa, joka kykenisi esimerkiksi sairaalatyöhön.

Kaupoista ovat tuulettimet välillä loppuneet, mutta niin muistan käyneen vähän lyhyempienkin hellejaksojen aikana. Kaupat eivät selvästikään opi ja ymmärrä, että kesällä tosiaan ihmiset saattavat tarvita tuulettimia. Ilmalämpöpumppuja, joissa on myös viilennysominaisuus, on uutisen mukaan odoteltava tällä hetkellä jopa kuukauden päivät. Saattavat helteet olla jo ohi, kun asentaja viimein pääsee hommiin.

Vaikka pidänkin lämpimästä, helle myös pelottaa. Tätäkö ilmastonmuutos saa aikaan? Kun kaikki vanhat sanovat, että vastaavaa ei ole aiemmin koettu. Taitavat tilastotkin vahvistaa tätä käsitystä. Vai onko tämä vain sattumaa?

Uimassa voi käydä monta kertaa päivässä, mutta eipä se juuri viilennä, 
kun Jokilammenkin vesi on melkein yhtä lämmintä kuin ilma.

Mamuinhokit ovat tervetulleita Jokilaaksoon

jormas: Jokilaakso on rehevyydessään varmasti valtakunnallisestikin vailla vertaa tai ainakin sinne päin. Aivan oma mausteensa tulee mamu-kasveista, joita on meille siunaantunut moneen lähtöön.

Ehkä yleisesti ottaen Jokilaakson kaunein inhokki on lupiini. Alkukesästä se kukkiin eri värein ja usein paikassa, jossa eivät muut kukat viihdy.

Ehkä eräällä lailla väkivaltaisin on karhunköynnös eli isokierto, joka ottaa kohtalaisen kokoisen pajunkin kuolemansyleilyynsä. Tai ainakin se näyttää siltä. Se on kuin eräänlainen kasvimaailman kuristajakäärme,jonka kukat ovat kauniin ja viattoman valkoiset. Sen elämää ja Suomen valloitusta olen seurannut jo monta vuotta. Ensin se piti leiriään Soiniityntien tuolla puolen, mutta on nykyisin  hivuttautunut myös Jokilaaksoon. Näin saa puolestamme ollakin.

Omalla laillaan piikkipaikkaa Jokilaaksossa mamuinhokkien listalla pitää himalajanpalsami. Moni tuntee sen paukkupalsamina. Sitäkin olen seurannut monta vuotta. Sen hävittämiseksi järjestetään Suomessa talkoitakin. Sanovat, että paikassa minne se on levinnyt, ei kasva mikään muu. Voi olla kun sanon, että se ei pidä paikkaansa, joudun ottamaan sanomiseni jossakin vaiheessa takaisin.

Kun kyseinen kasvi ei ole kevään ensimmäisiä, niin samaa maaperää hyödyntävät ensin monet muut. Muun muassa nokkoset, horsmat ja pujo sekä iso liuta kasveja, joita en tunne. Tänä vuonna horsmat ovat kasvaneet kolmemetrisiksi, johon mittaan palsami harvoin yltää. Palsamin tulosta Jokilaaksoon on vastuussa se yhteiskunnan osa, joka eki maillemme Tuusulanjoen tulvien tasausaltaat. Vastuunkanto kylläkin on vähän kuin kollikissalla. Kun on vastuunkannon aika, kissaäijää ei näy missään.

Sukututkimuksen uusia sukulaisia

päivis: Tälle kesälle asettamani tavoite sukututkimuksen teosta ei oikein ole edennyt. Mutta onhan tässä vielä kesää jäljellä. Äitipuolen sukuselvityksen tekoon sentää tuli vähän valoa, kun liityin Suomen Sukuhistorialliseen yhdistykseen ja pääsen sen kautta katselemaan kirkonkirjoja, jotka muuten olisivat nähtävissä vain arkistoissa.

Olen aina suhtautunut hyväntahtoisella happamuudella ja kai vähän kademielelläkin niihin sukututkijoihin, jotka kehuskelevat (tai siltä se vaikuttaa) mielenkiintoisilla sukulaisilla, joita nykyään yhdelle sun toiselle paljastuu dna:sta tehtävien selvitysten ansiosta. Milloin löytyy mikäkin keskieurooppalainen kuningas tai joku muu mahtimies tai -nainen joltain satojen vuosien takaiselta sukupuun oksalta.

Mutta nyt on minullakin aihetta kehuskeluun. Tosin sukututkimuksen yhteydessä joutuu kyllä myöntämään nöyränä, että itse ansaittua ei mikään edellisiin sukupolviin liittyvä ole. Siellä on mitä nyt kenenkin kohdalle on sattunut osumaan. Minulle tuo sattuma, joka paljastui pari päivää sitten tulleen uuden "serkun" sukupuusta on Suomen ensimmäinen presidentti, K. J. Ståhlberg. Tai sitähän ei voi tietää, onko presidentti tuo varsinainen kanssani samoja geenejä omaava sukulainen, mutta tuo FamilyTreeDna-testin teettänyt uusi sukulainen kuitenkin on Ståhlbergin iäkäs pojan tytär.

Kun uuden matchin eli osuman äidin puolen sukukin näyttää nimien perusteella olevan kovin hienoa, on muun muassa viittauksia aatelisiin, päättelimme tyttären kanssa, joka myös hänelle tulleen ilmoituksen mukaan kantaa samoja geenejä presidentin pojan tyttären kanssa, että ehkä se kenties satojen vuosien takainen sukuyhteys on saanut alkunsa jossain piikatytön aitassa, jonne kartanon nuori herra on mennyt yökylään kuten Maria Veitola konsanaan. Tosin siis hieman kauaskantoisemmin seurauksin.

Toinen hauska yhteys selvisi minulle lähetetystä sähköpostista. Sekin tuli pari päivää sitten. Tarkkaa sukututkimusta tehnyt henkilö oli löytänyt yhteyden itsensä ja minun välille. Nytkin tieto oli löytynyt dna-sukututkimuksen ansiosta. Yhteinen esiäitimme on isänäitini isänäiti. Sain myöhemmin sähköpostiin ohjeet, miten saan yhdistettyä tuon ehkä suunnilleen ikäiseni henkilön FamilyTreeDna:n sukupuuhuni. Hän on siis niin sanottu neljäs serkkuni. Yhteinen esiäitimme on syntynyt 1814.

Samalla sain itselleni uutta tietoa, jota ilman tätä yhteyttä en olisi tiennyt. Sain siis uutta oksaa sukupuuhuni.

Koska ihminen on vanha?

jormas: Joskus, kun olin nuori koltiainen tai ainakin nuorempi, luin tai kuulin jostakin, että ihminen on tullut vanhaksi silloin, kun hän muistelee menneisyyttä enemmän kuin suunnittelee tulevaisuuttaan. Sen perusteella olen todella vanha. Ehkä olen, ehkä en, mutta elän kuin olisin nuori. Virheitäkin näytän tekevän edelleen yhtä paljon.

Elämäni leppoistamisvaiheessa vietän aikaani aika tavalla aikamatkailun merkeissä. Pidän siitä kovasti. Eilen muistin kuudenkymmenen vuoden takaa mustalais-Leenan, joksi häntä monet kutsuivat. Silloin mustalainen oli mustalainen ja minä olin valkolainen. Oltiin kaajee ja kaalee eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. En ole kyllä varma menikö sanat näin tai muistanko väärin.

Leena oli joka tapauksessa samalla luokalla koulussa ehkä vuonna 1957 tai 8. Voi tietysti olla, että se oli vuoden kaksi myöhemmin. Tai että Leena oli rinnakkaisluokalla. Halusin kävellä usein hänen kanssaan koulusta kotiin tai kotoa kouluun. Minulle oli siihen ainakin kolme syytä. Pidin hänestä ja hän oli mustalaisten tapoineen jännittävä ja salaperäinen. Ainakin minun maailmassani. Taisin käydä hänen kotonaankin.

Pidin hänestä myös siksi, koska hän ei milloinkaan haukkunut minua. Ja kolmanneksi halusin kävellä hänen kanssaan, sillä kukaan muu ei tehnyt niin. Ehkä siksi, että hän oli kaalee. Ehkä hän oli pienen pojan mielessä ensimmäinen tyttöystäväni. Minua kiusattiinkin koulumatkoistani Leenan kanssa. Silti pidin kiinni siitä, että Leena on kaverini.

Eilen kun aikamatkustin yli puolenvuosisadan taakse, Tuusulan kirkkoa vastapäätä olevan koulurakennuksen ensimmäiselle luokalle, päätin selvittää onko Leena elossa. Halusin usein sanoa hänelle kaikki syyt miksi hän oli minulle tärkeä, mutten koskaan siihen pystynyt. Eilen päätin, että nyt on sen aika, joten kaivelin Hyrylästä Santerin, alias Santun esiin, sillä muistelin Leenan olleen hänen serkkunsa. Kuten olikin.

Löysin Leenan Facesivut Ruotsista ja lähetin hänelle kaveripyynnön. Jos hän minut huomaa ja kaveriksi hyväksyy, kerron hänelle sen mitä tänään blogiini hänestä kirjoitin. Ehkä lähetän blogini hänelle.

Melkein vegaani

päivis: Olen viime viikot syönyt joka päivä kotona ja lähes pelkästään vegaaniruokaa. Kovin vaikeaa se ei ole ollut, koska normaalisti olen tähän asti ollut maitotuotteita ja kananmunia käyttävä kasvissyöjä.

Tarkoitus oli syödä tänään vain uusia
perunoita tillin ja sinisen Keijun kanssa.
Toisin kävi: on mustapapupihvejä, bataattia,
kesäkurpitsaa, kukkakaalia ja
punakaalisalaattia. Vegaanista koko annos.

Vegaanipainotteisuus tuli ruokavaliooni vähän niin kuin vahingossa, kun sain kilon pussin chian luomusiemeniä. Sain opastuksen sekoittaa niitä makeuttamattoman kookosjuoman sekaan. Siemenet pitää liottaa, joten helpointa oli laittaa siemenet likoamaan jo illalla jääkaappiin. Kaksi ruokalusikallista kupilliseen juomaa on sopiva suhde. Ensin aamulla jääkaapista löytynyt sekoitus vähän oudoksutti, sillä sen ulkonäköä voi hyvinkin verrata sammakonkutuun. Mutta maku on mainio, kun annokseen lisää marjoja ja vaikka jotain hedelmäsosetta.

Jo ennen tuota chia-kookosjuoma-aamupalaa olin tutustunut litran purkeissa myytävään kaurajogurttiin. Niistä maistuvin on ollut vadelman makuinen jogurtti. Maitoa en myöskään ole pitkään aikaan käyttänyt kuin satunnaisiin pannareihin. Maidon olen korvannut kaurajuomalla. Se vaan jotenkin tuntuu maitoa paremmalta. Tavallista maitoa en vuosikausiin ole käyttänytkään. Ihan eläinoikeudellisista syistä olen valinnut joko luomua tai vapaan lehmän maitoja. Luomumaidosta tosin en tiedä, voiko luottaa, että sitä lypsävät lehmät saavat elää lajityypillistä elämää. Olen ainakin uskotellut itselleni niin.

Kun kerran olin lähtenyt vegaanilinjalle, päätin kokeilla myös vegaanista juustoa, jota kai myös vuustoksi ainakin joissain yhteyksissä kutsutaan. Löysin Violifen lievästi savunmakuiset vegaanijuustoviipaleet, tykästyin, enkä ole muita edes kokeillut. Pitäisi varmaan, mutta kun Facebook-keskusteluissa välillä moititaan joitakin juustoja niin pahan makuisiksi, en ole edes viitsinyt tuhlata rahaa johonkin kokeiluun. Vegaaniset juustot kun ovat vähän kalliin sorttisia. Olen ratkaissut asian laittamalla leivän päälle vain siivun puolikkaan tomaatin tai salaatinlehden seuraksi. Ennen olenkin turhaan mättänyt leivälle liikaakin juustoa.

Ihan täysvegaani en ole, eikä minusta sellaista tule, luulen. En halua joutua tilanteeseen, että ulkona syödessä pitäisi nähdä hirveästi vaivaa löytääkseen sopivaa syötävää. Vuosikymmeniä sitten, kun aloitin kasvissyönnin, oli hirveän vaivalloista löytää kahviloista ja ravintoloista jotain itselle sopivaa. En halua joutua enää siihen samaan tilanteeseen, vaikka täytyy myötää, että tosi monessa paikassa tarjolla on nimenomaan vegaanisia annoksia tai muuta vegaanisyötävää. Kun näin on, jatkossakin valitsen ilman muuta vegaanivaihtoehdon. Sen verran asia miellyttää ja olen ollut huomaavinani, että myös suolistoni kiittää.

Riskisijoituksen etsintäni oli tuhota kaiken

jormas: Jos joku on jatkokertomuksessani edelleen mukana tai vaikkapa lukaisee tämän, auttaa kokonaisuuden hahmottamisessa viisi, aiemmin aiheesta kirjoittamaani blogia. Mutta sekään ei riitä, pitäisi vielä lukea Ylen uutinen viime syksyltä tämän linkin takaa (https://yle.fi/uutiset/3-9881885).

Aineellisessa köyhyydessä eläminen vetää minua uskomattomalla tavalla puoleensa. Kun ihmisellä ei ole mitään muuta suojakuorta kuin oma itsensä, se kaunis mitä silloin löytyy, on minulle hyvin kaunista, jota kukaan rahaa hamuava ei voi nähdä saati löytää. Ehkä minäkin tiedän siitä vain häivähdyksen.

Viime blogin toinen naisista on Filippiineiltä. Angeles Citystä, Helsingin kokoisesta kaupungista. Josta suomalainen faceryhmä sanoi minulle sen olevan "helvetin esikartano ja helvetin syvin loukku, joka on pettäjien, huorien, varkaiden sekä valheiden synninpesä, jonne et ole tervetullut muuta kuin naisen alapään vuoksi". Tämän viestin jälkeen mikään maallinen mahti ei olisi voinut estää minua selvittämästä lisää.

Vaikka naisen alapää ei ollut tarkoitukseni missään vaiheessa, olin menettää kaiken. Siksikin kyseessä on mitä suurimmassa määrin riskisijoitus. Nainen, joka aikoinaan oli Facekaverikseni tullut, paljastui kahden lapsen yksinhuoltajaäidiksi, jonka ovettomassa ja ikkunattomassa maalattiakodissa asui lisäksi lasten isoäiti. Harmittomasta yhteydenotosta muodostui minulle suuri, sydämen asia ja olin varma, että tästä tulee seuraava riskisijoituskohteeni. Voi olla, että tavalla tai toisella muodostuukin, mutta ehkä tarvitsen siihen jatkossa päiviksen jakamaan järjen valoa.

Sain lukuisia ja taas lukuisia chatviestejä, joihin jokaiseen vastasin ja opettelin englantia. Kun ihmettelin kuvien puutetta, sain vastaukseksi, että puhelin on niin vanhanaikainen, että sillä ei voi lähettää kuvia. Joten lähetin Western Unioinin kautta rahaa puhelimen ostoon. Koska äidillä ei ollut henkilöllisyystodistusta, hän tarvitsi ystävän samalta peltitalokujalta mukaansa voidakseen nostaa rahat. Tämä ystävä ei pitänyt omana tietonaan henkilöllisyyttäni, joten sain monta uutta Facekaveria samasta peltitalokylästä. Miehiä ja naisia. Hyväksyin ne kaikki.

Ja pian minulla oli monta rahanpyytäjää. En lähettänyt kenellekään. Paitsi kerran myöhemmin alkuperäiselle ystävälleni, joka ei rahaa silloin edes pyytänyt. Mutta joistakin naapurin tytöistä ja pojistakin oli tullut enemmän aitoja kavereita, koska heille oli selvinnyt, että minulta ei rahaa tule. Ehkä olin mielenkiintoinen kummajainen todella köyhään kylään.

Kun sain mainitulta yksinhuoltajaäidiltä kuvia peltikodista, huomasin niiden olevan iltaisella kovin pimeitä. Joten kysyin asian tolaa uusilta ystäviltäni. He kertoivat, että talosta on katkaistu sähköt ja vedet kolmen kuukauden maksamattomien sähkö- ja vesilaskujen vuoksi. Samalla oli mennyt naisen ainut tienesti, sillä hän oli saanut kaksi dollaria päivässä pesemällä aamusta iltaan naapureiden pyykkejä. Maksoin yhden hotellin kautta sähkö- ja vesilaskunkin.

Jossain mutkassa tutustuin naisen kahteen tyttäreen, jotka käyvät publickoulua, jossa ei opeteta edes englantia. Kun he tulevat murrosikään, on heillä äitinsä tulevaisuus. Ruokaa voi saada vain myymällä omia palveluksia miehílle. Aidosti itkin ja etsin Luojani tarkoitusta, kun katselin heidän viattomia kuviaan. Ja halusin koko sydämestäni auttaa heitä. Halusin maksaa heidän koulunkäyntinsä paremmassa koulussa, jos se auttaisi heidät pois köyhien slummista. Tätä en koskaan ehtinyt kertomaan kenellekään.

Ymmärsin, että ainut tie lasten sydämiin käy äidin sydämen kautta, joten päästin hänet lähelleni. Kun sain häneltä viestejä, tule tänne, teen sinulle lapsen tai mene kanssani naimisiin, tiesin tavoittelevani riskisijoitusta väärällä tavalla ja tulen aiheuttamaan vain surua. Muuta tapaa en löytänyt ja lopetin viesteihin vastaamisen.

Näitä kahta tytärtä, heidän äitiään ja isoäitiään en unohda koskaan. Ehkä vain se tai hän kuka lukee mainitsemani Ylen uutisen sydämellä ja tunteella, saattaa ymmärtää jotain siitä miksi olen tälläinen. Hölmö ja hyväuskoinen, joskus liian suurella sydämellä liikkeellä. Tämä riskisijoitus oli viedä minulta vaimoni. Mutta sama riskisijoitus on tuonut hänen takaisin sydämeni tärkeimmäksi asiaksi. Ehkä kirjotan tästäkin, jos päivis ei ensi viikolla kotiin tultuaan sano minulle, että nyt lopetat.

Unessa

päivis: Ihan äskettäin uutisoitiin, kai johonkin tutkimukseen tai ainakin selvitykseen perustuen, että nykyään suomalaisten yöunet ovat lyhentyneet. Se taas johtuu siitä, että vanhat ihmiset nukkuvat öisin vähemmän kuin muut, ja niin kuin tiedämme, vanhempien ihmisten määrä sen kuin lisääntyy. Tuo ei vielä tietysti tarkoita, että vanhat nukkuvat liian vähän, sillä vuorokaudessa nukuttua aikaa laskettaessa tuntien määrään pitää lisätä päiväunet. Niitä moni ikäihminen vetelee ilmeisesti siis hyvän tovin joka päivä.

Koiran unta Seven Seas Condo Resortin portilla Thaimaassa.

Päiväunista on tullut tuttu juttu minullekin eläköitymisen myötä. Juuri mikään tai varsinkaan kukaan ei pääse sanomaan, että nyt et nuku. Minä nukun jos haluan, mutta aina se ei kyllä ole yhtä helppoa. Tai ei nukkuminen olekaan tärkeintä. Kunhan pääsee heittäytymään pitkäkseen. Voi vaikka lukea tai näprätä Facebookia. Usein siinä ohessa tulee unikin.

Päiväunien nukkuminen vaatii yleensä, että on oltava kotona joskus sopivaan aikaan iltapäivällä. Monesti sellainen hetki on ruoan jälkeen. Tänään lounashetki venyi vähän myöhäiseen ja kun en heti sen jälkeen päässyt pötkölleen, huomasin odottavani päiväunta joskus puoli kuuden jälkeen. Silloin nukahdin. Herättyäni tiedostin, että Ylen Tarina Gösta Sundqvistista oli katkennut kesken.

Taisin nukkua vähän liikaa, sillä kello oli jo yli kuusi, kun heräsin. Suositeltu päiväunien kesto on kai vartti tai vähän yli. Voin uskoa sen, sillä yleensä, jos päivällä nukkuu pitempään, on hirveän vaikea herätä tai ainakin saada päähänsä järkeviä ajatuksia. Lisäksi jää tunne, että pitäisi vain palata sänkyyn ja jatkaa nukkumista. Näin kävi tänäänkin.

Siitä vanhojen ihmisten unen määrästä sanottiin vielä, että unen tarve ei iän myötä vähene. En ihan allekirjoita sitä, sillä omakohtaisen kokemuksen mukaan aikaisempi noin kahdeksan tunnin yöuneni on nykyään tunnin verran vähemmän. Voin siis kukkua vaikka yhteentoista illalla ja herätä virkkuna aamukuudelta.

Yhtenä hyvän yöunen kriteerinä pidetään nähtyjä unia. Ainahan niitä ei muista, mutta jos tuntuu, että ei juuri koskaan näe unia, syynä voi olla unen laatu. Hyvin nukuttaessa uni on syvää ja sellaisen unen aikana voi myös katsella unia. Siitä tiedän, että viime yönä, ainakin ihan aamutuimaan nukuin syvää, hyvää unta.

Pieleen mennyt riskisjoitus, osa 5

jormas: Olen tehnyt vuosikymmenten saatossa monessa maailman kolkassa vapaaehtoistoistyötä, jota kutsun tavakseni kantaa yhteiskuntavastuuta. Kaikesta olen saanut itselleni valtavasti hyvää ja surullista mieltä, joiden avulla voin yrittää kasvaa ihmisenä. Mitä se sitten itse kullekin tarkoittaakaan. Eniten olen saanut silloin, kun olen voinut laittaa materian tai rahan lisäksi likoon myös itseni. Sillä tavalla, että se tuntuu sydämen pohjimmaisssa lokeroissa saakka. Seuraava riskisijoituskohteeni on yhteiskuntavastuuseen liittyvä, sillä en aio tehdä yhtään sijoitusta, jossa tuotto on maallista mammonaa. No, otan vähän takaisin, minulle on päiviksen kanssa yksi yhteinen Eurojackpot-rivi.

Olen varsin suruttomasti hyväksynyt Facekavereikseni kaikki ketkä sitä ovat pyytäneet. Vain ilmiselvät feikit olen karsinut pois. En ollut koskaan ajatellut mitä näillä kavereillani teen, mutta yhtenä päivänä päätin poimia kaksi naista, joiden nimillä ei ole merkitystä. Otin näihin yhteyttä päiviksenkin tieten ja ehkä vähän kannustaenkin. Halusin tietää jotain minulle niin vieraasta chatmaailmasta.

Sitten näistä naisista. Tai tähän blogiin vaan toisesta. Hän kertoi olevansa Yhdysvaltain armeijan kersantti, joka oli välillä päiviä pois sanoen olevansa hälytysalueella. Hän lähetti myös kuvia naiskersantista Syyriassa, olivat ne sitten omia tai eivät. Viimein hän pyysi rahaa, koska armeijan ruoka on niin huonoa, ettei hän pysty syömään sitä. En lähettänyt enkä edes harkinnut.

Sen jälkeen hän lähetti lapsesta sanoen, että voisinko lähettää hänen lapselleen Yhdistyneisiin arabiemiirikuntiin rahaa, koska palkat ja päivärahat ovat jumissa. En lähettänyt enkä edes harkinnut. Viimeinen viesti minulle oli "fuck you". Muutaman päivän kuluttua profiilikuvat tilalle ilmestyi raavas mies.

Tästä ei ollut riski- eikä miksikään muuksikaan sijoitukseksi minulle. Minulle ei koskaan selvinnyt oliko kyseistä naista olemassa, oliko hänellä miestä, oliko kenties lapsia, oliko tämä jonkun pariskunnan yhteinen pyydys ja niin edelleen.

Toinen nainen on huomattavan monimutkaisempi juttu, josta kerron, kun siihen on sopiva aika. Siihen liittyy paljon köyhyyttä ja surua sekä väärinkäsityksiä. Eikä asia tule lainkaan helpommaksi sillä, että iso osa keskusteluista on käyty Google-kääntäjän avulla. Joka on muuten loistava tapa opetella puhe-englantia tai mitä kieltä tahansa, vaikka ei osaisi sanaakaan. Tämän on minulle rautalangasta vääntäen näyttänyt thaimaalainen, Bangkok Hospitalin lääkäri.

Pikataipaleita ja muita rallimuistoja

päivis: Radio on taas auki. En avannut televisiota katsoakseni uutisia, koska radion puolella piti alkaa ohjelma, jota halusin kuunnella. Jatkoin kuuntelua toisella korvalla ja kun havahduin radion suoltamaan puheeseen, tajusin, että äänessä onkin taas Yle Jyväskyllä, jossa eläydytään torstaina alkavaan Neste Ralliin. Haluaisin sanoa, että Suurajoihin. koska sillä nimellä ne opin pikkulapsena tuntemaan.

Yritin tänään selvittää netistä, kulkeeko rallin erikoiskoe enää Laukaassa Nurminen-järven toisella puolella olevaa hiekkatietä pitkin. Joskus vuosia sitten olen sattunut olemaan paikalla, kun ralliautojen kova pärinä kantautui järven poikki sisälle saakka.

Sunnuntaina, rallin viimeisenä päivänä, kaksi erikoiskoetta ajetaan Laukaassa, mutta jotenkin kummasti löytämäni reittikartta oli vain mutkitteleva viiva valkoisella pohjalla. Siitä ei voinut tulkita, missä reitti kulkee. Katsoin jopa videon, jossa joku Neste Rallin autoista ajoi tuon reitin, jossa ei sitten ollut kyllä mitään tutun näköistä. Ei siis mennä vastarannalla kovaa ensi sunnuntaina.

Videota katsellessa en voinut olla huomaamatta miten paljon reitin varrella oli avohakkuita. Niitä oli hämmästyttävän monessa kohtaa ja isoilla alueilla. Aivan tien reunaan saakka oli tehty suuria hakkuita.

Simo Lampinen kertoo juuri radiossa aloittaneensa rallikuskina 1961. Muistan ihan varhaislapsuudesta, miten nimenomaan Simo Lampinen ajoi meidän ohi, kun olin serkkujeni kanssa nelostien varressa huiskuttamassa kuskeille. Ehkä vuosi oli joskus vähän myöhemmin kuin tuo -61. Simo Lampisen vilkutus takaisin jäi lähtemättömästi mieleen. Lampinen taitaa olla jo vanha mies, mutta on edelleen touhussa mukana, tosin ei sentään kuskina.

Minulle rallit olivat pitkään yksi kesän kohokohdista. Aina piti käydä jossain, jossa näki ralliautoja. Reittien varrella olevat varikot olivat paljon mielenkiintoisempia kuin erikoiskokeet eli pikataipaleet, kuten niitä aikaisemmin kutsuttiin.Varikoilla pääsi näkemään kuskeja ja sitä touhua, jota autojen ympärillä tapahtui.

Luulen, että nyt niin lähelle autoja ja kuskeja uteliaat kansalaiset eivät enää pääsisikään. Mieleen nousee esimerkiksi muistikuva nuoresta ja pettyneestä Marcus Grönholmista, joka joutui keskeyttämään rallin vasta aivan jonkun alkupään erikoiskokeen jälkeen. Autoon oli tullut vika, jota yksinkertaisesti ei pystytty korjaamaan. Saatettiin olla silloin Keuruuntien varressa Kuohun varikolla.

Torstaina menen käymään Jyväskylän suunnalla. Vaikka en enää minkään sortin rallifani olekaan, luulen että en malta jättää käymättä keskustassa, jossa rallihulinoiden luulisi silloin olevan ylimmillään.

Elämäni riskisijoitukset, osa 4

jormas: Olen kirjoittanut aiheesta jokunen aika sitten 3 blogia, jotka löytyvät myös Facebook-sivuiltani. Koskaan mistään en ole saanut niin paljon palautetta. Ehkä tämä(kään) osa ei aukea varsinkaan tarkoittamallani tavalla, jos ei lue aiemmin kirjoittamiani. Niitä kirjoittaessani lupasin myös kirjoittaa uudesta riskisijoituksesta, jos sellaisen joskus teen. Nyt on sen aika.

Ehkä ensimmäisen tiedostamattoman sykäyksen uuteen riskisijoitukseeni sain, kun äitini oli Hyvinkään sairaalassa. Muuten hän asui ja vietti elämänsä ehtoota Tuuskodossa. Sairaalaan satuin yhtä aikaa äitini omahoitajan kanssa, joka oli siellä vapaa-aikanaan. Koska halusin käydä, näin hän sanoi. Minusta se oli ihmeellinen asia, sillä hoitajahan teki ainoastaan työtään rahapalkkaa vastaan.

Samaan ilmiöön törmäsin vuosia sitten, kun päiviksen sydämeen oli luikerrellut yksi Sininauhasäätiön asukas tai asiakas. Taisi olla Kaasalainen nimeltään. Eräänkin kerran päivis etsi pitkin Helsingin katuja miestä, joka oli kadonnut kodistaan. Päivis etsi ja etsi ja viimein löysikin. Kun kävimme miestä katsomassa joskus myöhemmin kaupungin vanhustenhuollon asiakkaana, tulin vakuuttuneeksi, että välittämistä voi ostaa myös rahalla. Sillä äitini omahoitaja ja päivis tekijät vain palkkatyötään. Mutta sydämessäni koin, että he myös aidosti välittivät.

Nyt kun olen menettänyt viimeisenkin, jonka rakkaudella ja välittämisellä on ollut minulle valtava merkitys, olen päättänyt ostaa itselleni välittämistä, kiintymystä, rakkautta tai mitä se sitten lieneekään. Mutta kuinka ja miten sen teen, oli kateissa ja on vieläkin. Nyt kuitenkin tiedän kuinka yritän sijoitukseni tehdä.

Maksuvälineenä aion käyttää kaikkea sitä mitä sydämeni sisäänsä kätkee. Ja vaikka se niin surullista ja vaikeaa onkin hyväksyä, yksikään sijoitukseni ei ole kantanut elämäni iltaan saakka.Vain koirat ovat välittäneet minusta elämänsä päättymisen saakka. Jotta saisin ihmisiltä tai edes yhdeltä sen, mitä itsekkäästi haluan, on siis sijoitettava enemmän.

Aikoinaan olin vuoden Sininauha Oy:n toimitusjohtajana ilman palkkaa. Liittyvät asiat toisiinsa tai eivät, olen kiitollinen Sininauhan päätöksestä tukea pienen yhdistyksemme, Elämän tähden ry:n toimintaa. Nyt tiedän mitä teen omilla ja yhdistyksen Sininauhasäätiön avustusrahoilla.

Sijoituskohteen löytäminen on "maksanut" minulle unettomia öitä, monta tuhatta chatviestiä, lukuisia pettymyksiä ja eräänkin tunnin sanakirjan ääressä, sillä englantia osaan vain sen verran kuin Sue Ellen, JR ja Clint Eastwood ovat minulle opettaneet television välityksellä. Ehkä varsinaiseen sijoituskohteeseen pääsen seuraavassa blogissani.

Radion äärellä

päivis: Kuuntelen Laukaassa radiota. Kanava on aina Yle Suomi. Se tarkoittaa valtakunnan verkon juttuja ja uutisia, mutta valitettavasti arkiaamuisin ja iltapäivienkin aikana paikallista Yleä. Olen Tuusulassakin kuunnellut paljon Yle Suomea ja Pasilassa toimitettuja lähetyksiä. Autossakin se on minulla pääasiassa päällä.

Jostain syystä Yle Helsingin sisältö on huomattavasti laadukkaampaa kuin Keski-Suomen taajuudella lähetettävät jorinat. Olen sallinut itseni tehdä tulkinnan, että Yle ei välitä niin vähääkään, mitä maakunnan väelle tarjotaan. Kunhan nyt jotain höpisevät.

Jyväskylässä toimittajan virkaa on hoitanut muun muassa ilmeisestikin eläkkeelle siirtynyt tyyppi, joka kovasti toi ilmi sitä, että asuu talvet etelässä ja tuntee henkilökohtaisesti vaikutusvaltaisia ihmisiä. Onneksi kesäpesti päättyi jo, joten tarinat ovat sentään vähän kohentuneet. Mutta kehnolta tuntuva tarjonta ei tosiaan ole pelkästään tämän sijaisen syytä. Jotenkin aiheet tuntuvat olevan huomattavasti heppoisempia kuin Helsingin toimituksessa toimitetut jutut ja puheet.

En tiedä, onko tuo ero kuviteltua vai onko vain niin, että kesäaikana ei ole resursseja tehdä mitään parempaa. Saattaahan se olla, että uusmaalaisille syötettävät kesäradiot ovat samaa soopaa. Tosin toimittajat taitavat kuitenkin olla siellä kesäisinkin samoja tyyppejä. Ainakin alkukesästä äänet kuulostivat tutuilta. Välillä täällä periferiassa saatetaan jopa kuulla noita tuttuja helsinkiläisääniä. Ehkä sekin kertoo siitä, että paikallisesti toimitetuille radioajoille ei ole resursseja.

Nyt sitten tullaan siihen, miksi halusin kirjoittaa blogin tästä aiheesta. Ei kuitenkaan ole mikään aasin silta, vaan liittyy kovastikin asiaan. Yhtenä päivänä, kun tuli juuri tuota Pasilassa toimitettua juttua, siellä puhuttiin helteistä. No, ei sekään nyt mitään laatujournalismia ole. Samaa höpötystä varmaan on viime viikkoina kuultu monelta muultakin kanavalta. Toimittaja hehkutti, miten helteillä kannattaa mennä museoon tai kirjastoon, koska niissä on aina viileää ilmastoinnin ansiosta.

Tämä ei kuitenkaan jäänyt tähän. Ikään kuin sormella osoittaen juontajan (vaikka työsopimuksessa lukee varmasti toimittaja ja takana on hyvä yliopistokoulutus) halusi vähän näpäyttää jotain kuulijaryhmää toteamalla, että ne, joita nuo kulttuurilaitokset eivät kiinnosta, että hehän voivat sitten mennä Kelan toimistoon viilentymään. Että Kelallakin on ilmastoidut tilat. Mitäpä muuta juontajan vinkistä pystyi lukemaan kuin että me paremmat ihmiset haemme viilennyksemme vähän laadukkaammista paikoista, mutta koska helteellä kuuma on luuserillakin, niin hehän voivat hakea ilmastoitua tilaa paikasta, joka oletettavasti on heille tutumpi. Menkööt siis Kelaan.

En silti ole mikään jyrkkä Yle-kriitikko. Pari viikkoa sitten olin jo aikeissa kirjoittaa Yle Teema & Femmassa esitetystä suomalaisdokumentista, joka minusta oli aivan huippuhyvä. Joku muu aihe taisi silloin kuitenkin olla olevinaan tärkeämpi tai en vain löytänyt oikeita sanoja dokumenttia kehuakseni. Jospa se tulisi uudelleen ja voisin silloin kirjoittaa siitä. Uusinnathan ovat asia, josta Yleä usein moititaan, syystäkin. Mutta onneksi uusintojen joukossa on välillä superyksilöitäkin, joita voisi katsella vaikka kuinka monta kertaa.

Big Boss

Jormas: Uskon, etten minä eikä kukaan muukaan ihminen ole maailman napa. Kuinka ihminen, joka ei edes hallitse itseään tai ei tiedä miksi mehiläinen ei osaa kotiinsa, jos joku kääntää oven tai luukun toiseen suuntaan, voisi hallita maailmaa? Ei mitenkään. Tietysti on ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että maailmaa ja maailmankaikkeutta ei hallitse kukaan. Minulle on kuitenkin järjetöntä väittää, että kaikki olisi suurta sattumaa. Miten yllämainitun kaltainen ihminen voisi tämän edes tietää. Luulee vaan ja yrittää uskotella uskoaan myös muille.

Itse haluan ja uskonkin, että kaikkea hallitsee jokin, jota usein kutsun Big Bossiksi. Koen, että Hän, mikä se itse kullekin onkaan, tuijottaa minua alati niskanappiin ja näkee peittoni läpi. Vaikka kuinka yritän kätkeytyä vuoteeni uumeniin. en pääse minnekään pakoon. Oikeasti en haluakaan, sillä tekemiseni kestävät muiden ihmisten ja Pomoni katseen sekä päivän valon. Minulle Isä ylhäällä on turva, joka ei tuomitse. Ei koskaan, vaan kelpaan hänelle, vaikka en osaisi tai haluaisi edes katua. Hänhän on antanut minulle elämän ja olen yhdet hänen kasvonsa. Jos hän minut tuomitsisi, olisi se kuin Hän myöntäisi epäonnistuneensa. No, ei se olisi ensi kerta, kun Luoja on pettynyt tuotokseensa. Ihmiseen.

Olen ikäni muokannut Jumalaani mieleisekseni, vaikka tiedänkin, että Hän ei vuokseni ole muuttunut mihinkään suuntaan. Ei yhtään. Vain minä ole muuttunut. Olen muuttunut eri suuntaan kuin kunnon kristityn kuuluisi. Sillä minun Pomoni rakastaa kaikkia tekoineen. Joskus ymmärrän tämä täydellisesti ja joskus en. Ja mitä paremmin sen ymmärrän, sitä vähemmän kunnon uskovaiset ymmärtävät minua.

Emme pääse samanmielisiksi siinäkään, miksi mielestäni kaikki olemme joskus samassa ikuisuuden paikassa ja taas joidenkin mielestä emme. Koska en osaa enkä halua tuomita edes synnistä sitä taikka tätä. Olen harhautunut ja elän harhassa, näin he sanovat minulle. Mutta osaan minä tuomita ja joskus eksynkin harhapoluille ja teen niin. Vaikka en haluasi, koska en ole saanut sitä tehtäväkseni. Se ei ole Jumalaltani, vaikka mustanpuhuva raamattu kainalossaan kulkevat niin sanovatkin. Minulta vaadittu tehtävä ei ole Big Bossilta, vaan ihmisiltä, jotka ovat omineen Luojani tehtäviä. Luulen, että Hän nauraa tälle kaikelle.

Mutta polunnäyttäjääni en aina, varsinkaan heti ymmärrä minäkään. En ymmärtänyt miksi Hän yön aikana salli jonkun sulkevan polkuni, kun olin lähdössä ruokakauppaan. Mutta nyt ymmärrän, sillä aloittamisrajoitteisen vaivani on pahentunut. Eilen unohdin koko blogin kirjoittamisen ja joinakin päivinä en ole päässyt edes ulos aamutakistani. Vaan siitä on tullut aamun lisäksi päivä- ja iltatakki.

Mutta nyt nälkä siirsi sivuun aloittamisrajoitteisuuteni ja oli ryhdyttävä raivaushommiin. Näillä vuosirenkailla ja vatsalla se oli kova jobi. Sen päälle oli mukava pulahtaa Maljapuron tuomaan veteen ja istahtaa vain eläkeläisille tarkoitettuun keinutuoliin sekä siemailla huurteinen, alkoholiton olut. Elämä on kuitenkin kaikkinensa hieno juttu. Vaikka se olisi kuin tuulenkaato tai pelkkä sattuma.