Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Hyödylliset ja hyödyttömät blogit

päivis: Mietin taas tämänpäiväisen blogin aihetta. Mitään järkevää jaettavaa ei tullut mieleen. Hyvänä pitämäni blogin kirjoittamisen ohjeena kun olen pitänyt sitä, että blogin pitäisi jotenkin hyödyttää lukijoita. Mutta kun taas(kaan) mielessä ei ollut yhtään sellaista aihetta. Ala nyt sitten näillä eväillä kirjoittaminen!

Yhden kerran olen tainnut bloggaajan urallani onnistua tuon hyödyllisyyden osalta lähes täydellisesti. Thaimaalaisen ajokortin hankkimisesta kirjoittamani blogi keikkuu aina uudelleen ja uudelleen ykkösenä eniten lukijoita keränneiden blogikirjoitustemme listalla. Näin on varsinkin syksyisin. Sen suosiosta voisi varmaan piirtää samanlaisen käyrän kuin Finnairin Thaimaahan lennättämien talvipakolaisten määrästä. Jos nyt joku päättäisi selvittää, miten syksyn mittaan pitemmille Thaimaa-lomille matkustavien määrä lennoilla lisääntyy.

Muita hyödyllisiä blogeja en sitten olekaan tainnut kirjoittaa, mutta ehkä palautteita (niitä tosi harvoja ja siksi sitäkin arvokkaampia) ovat muita enemmän saaneet kirjoitukset, joiden aiheena on ollut ruoka. Ihan ensimmäiseksi mieleen muistuu jokunen kirjoitus, joissa olen kertonut kokemuksiani ruoan laitosta mikrolla. Sitähän tuli jonkin verran harrastettua silloin, kun ennen Merikonttikodin valmistumista asuimme matkailuautossa täällä Jokilaaksossa.

Merikonttikoti on tietysti ollut yksi suosituista blogiaiheista. Tai oli varsinkin silloin, kun kotimme oli ensin esillä Hyvinkään Asuntomessuilla vuonna 2013 ja sen jälkeen silloin tällöin erilaisissa medioissa. Jos blogitilastosta voisi jotain päätellä, juuri nyt merikonttirakentaminen ei ihan kauheasti kiinnosta oman kodin suunnittelijoita. Mutta varmaan ei tarvita taas kuin joku tosi mielenkiintoinen televisio-ohjelma merikonttikodin rakentajasta, niin silloin myös meidän blogimme tarttuu aiheesta googlettavien haaviin.

Eilisestä koirapuistokäynnistä Riihikalliossa olisi varmaan myös voinut 
kirjoittaa blogin. Kuten kuvasta voi nähdä, Niilo ainakin viihtyi 
uudistetussa puistossa kahden koirakaverin kanssa.
Kun katsoin suosituimpien listalla olevia blogiaiheitamme, voisin myös väittää, että muutkin kuin hyödylliset blogit keräävät lukijoita. Ainakin välillä voi siis huoletta kirjoitella ihan vain omista arjen asioista.

Ehkä viikonlopun taksiratsialla oli myös jotain tekemistä sen kanssa, että syksyllä kirjoittamani blogi "Taksiajot on toistaiseksi ajettu" löysi uusia lukijoita. Mahdollisesti otsikko harhautti joitakin kuvittelemaan, että kirjoittaja on joku ratsiassa kiinni jääneistä.

Itse pidän erityisesti matkapäiväkirjoista, joissa kirjoittaja saattaa kertoa mitenkään asioita paisuttelematta matkapäiviensä pienistäkin tapahtumista. Mieleen tulevat muun muassa Kyllikki Villan kuvaukset hänen pitkistä merimatkoistaan rahtilaivoilla. Ne muistan usein, kun ajattelen, jaksaakohan kukaan lukea vaikka tarinoitani thaimaalaisen ruokakaupan hyllyjen välissä koluamisesta. Toivottavasti jaksaa, sillä itse kirjoittelen mielelläni juuri noista pienistä arkisista asioista.

lauantai 30. maaliskuuta 2019

Patoutunut tarve

Jormas: Kun olin pieni poika sanoin vanhemmilleni, että haluan olla isona pappi. En kylläkään halunnut papiksi, mutta halusin olla vanhempieni simissä enemmän kuin sydämessäni ajattelin olevani. Olikin ylevää kuulla, kun äiti sanoi jollekin, että meidän Jorma haluaa papiksi.

Itsekseni murehdin joskus valhettani, mutta halusin niin kovasti, että vanhempani olivat voineet olla ylpeitä minusta.

Kun sitten olin yhteiskoulussa, tuli rehtori käymään kotonani ja halusi tavata vanhempani. Pyytääkseen, että eikö Jorma voisi lopettaa koulunkäynnin, sillä se on kuuluisampi kuin yksikään opettaja. Ja järjestään huonoissa asioissa ja on monin eri mittarein koko koulun mätämuna. Tällöin eivät vanhempani kokeneet ylpeyttä esikoisestaan.

Myöhempinä aikoina tapasin sitten lopputilin saaneen, alkoholisoituneen rehtorin kuset ja paskat housuissa ja kysyin häneltä muistaako kotikäynnin vanhempieni luona. Ja jatkoin, että miltä nyt itse tuntuu olla koko opettajakunnan mätämuna. Mies purskahti itkuun ja sanoi, että anna anteeksi Jorma. Annoinhan minä, sillä tiedän mitä on alkoholismi.

Maissivarkaissa Ukrainassa
Kun sitten siivosin elämäntapojani monin tavoin, tuli siinä mukana jotain sellaistakin, joka ehkä oli jotain sukua sille miksi sanoin haluavani papiksi.

Palvelin nimittäin pitkän taipaleen kolmennen sektorin kristillisiä toimijoita. Se kaikki teki tai yritti tehdä minusta kelvollisempaa kuin sydämessäni kaikilta osin olin.

Minusta tuli enemmän tai vähemmän niin sanotusti siivosyntinen. En esimerkiksi kiroillut tai käyttänyt muitakaan voimasanoja. Monesti teki kylläkin mieli sanoa isosti. Varsinkin, kun joku rakkaana veljenäni pitämä lähimmäinen tuomitsi minut tuonelaan ja muutenkin manan maille.

Ehkä minulla on aina ollut tai työvuosinani tullut patoutunut tarve olla kiroileva ja kelvoton.

Kiroilen siis nykyisin, mutta riittäkö lisäkelvottumuuteen se, että en laita enää elämässäni koskaan tikkua ristiin leipäni eteen? Vaan nautin elämästä, jota sponsoroi Ilmarinen. Tosin itse sille lainaamillani rahoilla.

Mutta jos elonpäiviä piisaa, maksamani eläkerahat on joskus syöty. Silloin on aika siirtyä syömään muiden maksamaan ruokapöytään. Olenko silloin patoutumineni myös yhteiskuntakelvoton?

perjantai 29. maaliskuuta 2019

Ei tämä nyt niin vaikeaa ollutkaan

päivis: Vielä alkuviikosta kipuilin kotiin paluuta Thaimaasta. Tuntui, etten mitenkään haluaisi lähteä. Nyt kun olemme olleet täällä pari päivää, ei tämä enää niin pahalta tunnukaan. Vaikka lumet ovat monin paikoin sulaneet, pääsin kuitenkin kävelemään paljain jaloin lumihankea pitkin. Se on yksi asia, jota Thaimaassa ei voi tehdä ollenkaan.

Paluulentomme kulki poikkeuksellisesti Kiinan kautta, koska Pakistanin ilmatila oli suljettu. Siitä taas seurasi, että Venäjän yllä reittimme meni aivan Pietarin yli. Oli mielenkiintoista nähdä tuo Nevan ja sen sivu-uomien pilkkoma suurkaupunki 12 kilometrin korkeudesta. Ja hetken kuluttua pääsimme ihastelemaan myös niin siniseltä näyttänyttä Laatokkaa.

Kotimaa toivotti meidät tervetulleeksi tarjoamalla kevättalven lämpimimmät päivät. Ja aurinkoakin on riittänyt. Leskenlehtiä, noita joka kevään tarkkailun aiheita, en ole vielä sattunut näkemään. Kotipihassa kuitenkin tulppaanit ja krookukset jo lykkäävät vartta.

Tässä on yksi syy, miksi kesällä on niin hyvä olla kotimaassa.
Minä ja Niilo menossa Rantabulevardia pitkin uimaan Jokilammelle.
Lievästä jet lagista huolimatta olemme olleet ahkeria. Eilen aamusaunan jälkeen kävimme Ikeassa ostamassa sohvan. Olen sellaista kaivannut, kun tähän asti meillä on ollut olohuoneen istuimina ensin Fatboy-säkkituolit ja nyt viimeksi paremminkin ulkokäyttöön tarkoitetut riipputuolit. Ne pääsivät nyt varastoon, Muistojen merikonttiin.

Ikean tapaan sohva oli sen tuhannen osina, mutta Jorma sai sen kasattua melkein kokonaan sillä välin kun itse kävin Jumbossa tsekkaamassa Stockmannin Hullut päivät ja ruokakaupassa.

Olimme tyytyväisiä sohvavalintaan, vaikka sen vaalea kangas onkin vähän turhan arka. Niilo muuttaa tänään meille ja osaan jo kuvitella, miten se joku kerta tulee sisälle kuraisine tassuineen ja hyppää suoraan sohvalle.

Ilmoittauduin ennen kotiin paluuta taksi-isännälle, jonka kanssa sovin tänään, että aloitan työt maanantaina. Sekin tuntuu ihan mukavalta.

Näissä maisemissa sitten palataan uimasta kotipihaan, kun kesä on parhaimmillaan.

torstai 28. maaliskuuta 2019

Miehen elämää - kirja-arvostelu

jormas: A Juhana Keronen & Harri Lampi tekivät kirjan. Nimeltään "Miehen elämää". Ihan oikeaoppinen kirja-arvostelu tämä ei ole. Ennemminkin lukukokemus.

Kirja kertoo Arskan tarinan. Tosin epäselväksi jää montako Arskaa on tai onko lainkaan. Ehkä tekijät ovat itsekin Arskoja tai sivupersoonia. Niin tai näin, lukemisen arvoinen parisataa-sivuinen. Mutta ehkä vain niille, jotka haluavat raaputtaa "hymyjen maan" pintaa pintaa syvemmältä. Ja tietää jotain, mitä ei turistioppaat kerro.

Tekijät saatesanoissaan sanovat myös, että suomalaisen miehen todellisuutta Thaimaassa paheksuvien sosiaalitanttojen ja kukkahattutätien ei ole mikään pakko kirjaa ostaa.

Ei olekaan, sillä 2/3 kirjasta kertoo örveltävistä Arskoista. Ehkä vähän samalla tavalla kuin Juice Leskisestä kertova kirja, jossa hänen kaikki naiset on sullottu yhteen persoonaan.

Joka tapauksessa tarinat pyörivät viinahöyryisestä sekoilusta naisten alapäiden ympärillä yötä päivää.

Tässä vaiheessa meinasin luovuttaa, mutta muistin, että keskeneräistä työtä ei näytetä kuin hulluille ja narreille. Joten luin kirjan loppuun.

Se kannatti. Örvellyksestä pitäville 2/3 ja kukkahattutädeille 1/3. Ja kaltaisilleni, joille mikään ei koskaan ole liian vähän eikä koskaan liikaa,  koko kirja.

Mutta jos ei aidosti eikä tunteella haluaa tietää mitä elämä, ja rakkauskin voi olla sekä teettää, kannattaa haukkua vain kuppilan pöydässä tai rantatuolissa tekijät ja jättää kirja lukematta.

Jos joskus Gizmon sisäkalut ja mieli kestävät, tarjoan molemmille tekijöille ja Arskoille alkoholittoman oluen Peten Ravintola Helmessä. Hieno lukukokemus, sillä elin mukana koko kirjan.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

Kun vaan ei huvittaisi lähteä

päivis: Tämä on koettu eräitäkin kertoja: paluu kotimaahan ei innosta. Luulen, että mistään muualta kuin Thaimaasta lähteminen ei koskaan ole ollut niin vastenmielistä. Ja nyt sitä piinaa on taas koettu jokunen päivä. Mutta tänään on viimein kotiinpaluun aika.

Matkalaukun pakkaaminen on ajatuksissa tuntunut lähes ylivoimaiselta. Mutta kun siihen lopulta ryhtyi, aika näppärästihän se kävikin. Kotiin (ykköskotiin kai tässä tapauksessa, koska siellä olemme kirjoilla) vietävää näkyi kuitenkin kertyneen kokonaisen matkalaukullisen verran ja Jorma vielä pakkasi omaan pienempään laukkuunsa sitä sun tätä.

On tuulimyllyn thaimaalaisversion propellit, joista yksi on irronnut ja kaipaa korjausta. On vessan pytyn kanneksi tarkoitettu, Burapasta ostettu Harrikka-koristeinen kansi, josta tulee säilytyslaatikon kansi. Ja sitten niitä tuliaisia, joita joka kerta on aina vain vähemmän, kun enää ei viitsi kaiken maailman turistikrääsää kuljettaa mukanaan.

Tuliaisiksi lasken nykyään mieluummin thaimaalaiset, ruoanlaittoa monipuolistavat syömistarvikkeet. Kaikenlaista on Suomeen tullut vietyä, mutta täytyy tunnustaa, että jotain on jäänyt välillä käyttämättäkin. Joskus olen niin kurkkuani myöten täynnä thaimaalaisia makuja, etten Suomeen päästyä kaipaa niitä ollenkaan.

Tässä valmistellaan papaijasalaatin aineksia.
Tuokaan monen Thaimaan-kävijän herkku
ei vaan ole minun mieleeni.
Mutta kaipaan Thaimaata. Ja tällä kertaa kaipaan myös aamuisia tai chi -tunteja Jomtienin rannalla.

Vaatteita ensimmäisen ja toisen kotimaan välillä ei kauheasti tarvitse kuljettaa. Ei Thaimaahan tullessa eikä Suomeen lähtiessä. Se on vakituisen asunnon yksi parhaista puolista. Kahvia näköjään tuli syksyllä tuotua ihan liiankin kanssa. Mutta eipähän päässyt loppumaan. Vielä on jäljelläkin kolme avaamatonta pakettia. Ne jäivät odottamaan meitä, kun syksyllä palaamme taas takaisin uusien kahvipakettien kanssa.

Kahvi taitaakin olla melkein ainut must-juttu, jota Thaimaahan tullessa on ehdottomasti pakattava matkalaukkuun. Lähes kaikkea muuta ihmisen tarvitsemaa Thaimaasta sitten löytyykin. 

Tosin Suomen monipuolista kasvimaitovalikoimaa olen täällä tosissani kaivannut. Soijamaitoja on kyllä tarjolla, mutta vain kerran löysin jostain minulle mieluisampaa kauramaitoa ja siihenkin oli harmillisesti lisätty sokeria. Sama juttu on erilaisista riiseistä ja sesamin siemenistä tehtyjen kasvimaitojen kanssa. Miksi ihmeessä sitä sokeria pitää tunkea kaikkialle?

tiistai 26. maaliskuuta 2019

Matkailu ja ajatteleminen avartaa

jormas: Vuonna 105 olimme varmasti kumpikin sitä mieltä, että jos portinvartija sateenkaaren tuolla puolen näkee hyväksi antaa meille leppoistamisjakson ajallisen vaelluksemme loppupäähän, vietämme sen turvallisesti hyvän sosiaaliturvan kotimaassamme.

Vaikka toistakin oli ilmassa välillä. Sitä varten hankimme aikoinaan muun muassa ison matkailuauton. Jospa sillä talvisin Aurinkorannikolle tai muualle. Tosin liikkuvan kodin hankkimiseen oli toinenkin syy. Kun tuumasimme, että jos hynttyyt pannaan yhteen, olisi ehkä sitä varten oltava yhteinen kotikin. Tuumasimme, että josko vuokralle tai aika läjä velkaa ja sillä yhteinen, oma huusholli.

Mutta sitten tuli yö ja aamulla olimme yhtä mieltä, että ostetaan jotain missä ei ole mitään järkeä. Otetaan kunnolla velkaa, jos saadaan ja ostetaan reippaan 100 000 euron Matkakoti. Matkailuauto onkin ollut vuosien saatossa mukavan järjetön hankinta, jossa kesäisin nukumme nykyisinkin paljon. Ja reissaamekin milloin minnekin.

Mutta oma lukunsa järjettömyyksistä on myös Thaimaa. Ei kuitenkaan niin järjetöntä kuin, että hankintahinta makaisi kassakaapissa riihikuivana, kun on viimeisen henkäyksen aika.

Thaimaa on meille loistokohde. Ja varsinkin Pattayan kaupungin Jomtienin kaupunginosa. Minäkin olen aina etiketin mukaan pukeutunut ja istun muutenkin omituisuuksineni katu- ja muuhunkin kuvaan.

Tänään on tämän puolen vuoden session viimeinen päivä. Kyseisellä jaksolla on reissattu muuallakin, kuten aikoinaan visiomme.

Kävimme Harley Davidsonilla Hua Hinissa esimerkiksi. Se on matkana ja vähän muutenkin kuin ajaisi Kivikylästä Pietarin kautta Tallinnaan ja takaisin.

Sitten Päivis päätti viettää reippaan kahden kuukauden jakson uuden harrastuksensa parissa Suomessa. Samana päivänä lensin itse kuukaudeksi Filippiineillä katsomaan mitä on onni ilman maallista maammonaa.

Vähän samoissa mietteissä ajoimme Harrikalla myös Kambodzan pääkaupunkiin Phnom Penhiin ja Siem Reabiin. Sillä siellä on maan merkittävin nähtävyys Angkor Wat. Taisi olla 1500 kilometrin lenkki.

Aivan oma lukunsa on löytämämme Happy Bikers moottoripyöräporukka. Saksankielipainottainen ja heidän kanssaan olemme tehneet sunnuntaisin useammankin puolentoista sadan kilometrin lenkin. Ja päälle on syöty ruuat yhdessä milloin missäkin. Hieno jengi ja me osa sitä.

On ollut kertakaikkisen mukava puolivuotinen, josta on mielenkintoista ensi syksynä jatkaa. Tuoko se mukanaan Laosia, Vietnamia tai jotakin aivan muuta, jää nähtäväksi.

maanantai 25. maaliskuuta 2019

Lentolippu laskujen maksun takeena

päivis: Meillä on Thaimaan-kodissamme, Seven Seasissa, ollut käytäntö, että yhtiön toimiston henkilökunta hoitaa sähkö- ja vesimaksujen maksamisen kunhan vain pidämme huolen, että toimistolle on toimitettu riittävästi rahaa silloinkin, kun emme ole täällä siitä huolehtimassa. Käytännössä siis puolen vuoden ajan ns. kesäkaudella.

Nyt kun paluu Suomi-kotiin on lähempänä kuin toivoisi, piti tietysti ottaa asiaksi vesi- ja sähkölaskun balanssin tarkistaminen. Siitähän vähän aikaan sitten kerroinkin, että entinen tapa, jossa laskut maksettiin samasta saldosta, on muuttunut niin, että kumpaakin laskua varten pitää nyt maksaa erikseen depositiksi kutsuttu maksu.

Menin tänään taloyhtiön toimistoon, jossa asian esitettyäni minulle todettiin, että he tarvitsevat nähtäväkseen lentoliput. Olin vähän ymmälläni, enkä varmaan ihan heti ymmärtänyt asiaa, vaikka se minulle selvällä englannin kielellä kerrottiinkin.

Yleensä täällä tarvitsee ilmoittaa lentosuunnitelmistaan vain silloin, kun maahan tullessa passin tarkastuksessa arvioidaan, onko tulijalla oikeasti aikomus häipyä maasta niin kuin viisumi tai 30 vuorokauden viisumivapaa oleskelu asian edellyttää. Ja silloinkin yleensä riittää, kun kirjoittaa maastapoistumiskorttiin lennon numeron.

Toimistosta pois lähtiessäni olin edelleen ihan ymmällä, enkä yhtään käsittänyt asiaa. Kerroin tulevani pian takaisin, mutta rappukäytävään päästyäni taivuin jo ajattelemaan, että pitäkää keksintönne. Etukäteen tehtyä talletusta, deposit, jolla poissa ollessamme maksettaisiin sähkölasku, oli vielä riittämiin. Vesimaksua en siinä pienessä kiukussani edes muistanut ajatella.

Vasta kotona ymmärsin asian. Hehän haluavat tällä tavalla varmistaa sen, että me, jotka notkumme täällä hymyjen maassa kenties puolikin vuotta yhteen soittoon, emme käyttäisi toimiston väen työpanosta ilmaiseksi, vaan hoitaisimme itse vesi- ja sähkölaskujemme maksamisen.

Mutta kun nytkin olemme tavallaan tehneet juuri niin. Notkuneen täällä ja antaneet toimiston naisten huolehtia maksamisesta. Tosin eivät olleet huolehtineet ainakaan vesilaskuista, mutta sekin on nyt selvitetty.

Nyt kun ovat nähneet matkalippumme ja ottaneet minun lipustani kopion, he voivat taas hyvillä mielin maksaa poissa ollessamme laskumme. Joka kuukaudelta laskua kertyy, koska vedestä ja sähköstä peritään vähintään jonkinlainen mittarimaksu kuukausittain. Maksu taitaa olla 10-15 bahtia per kuukausi eli käytännössä ei juuri mitään.

Jos saisin ehdottaa taloyhtiön toimiston hoidosta vastaavalle tai vastaaville, sanoisin, että kenties kannattaisi harkita jotain vähän tuntuvampaa maksua siitä, että he huolehtivat meidän ilmeisen vakavaraisten asukkaiden laskujen maksusta. Suuressa joukossamme saattaa olla jopa joku rikkaaksi luokiteltava.

Ja kuka ei tuota korvausta tehdystä työstä halua maksaa, hän tai he hoitakoot itse laskujensa maksamisen. Nythän siellä toimistossa ei oikein voi edes odottaa, että joku antaisi tippiä. Mutta ei. Heille näyttää nyt riittävän, että saavat nähdäkseen kotiin palaajan lentolipun.

Tavataan taas sitten ensi syksynä ja katsotaan, onko järjestelmään keksitty jotain uusia kujeita. Laskuthan on ainakin siihen asti toivon mukaan maksettu ja voimme viettää kotimaassa huolettoman vuoden puolikkaan keväästä, valoisista kesäöistä ja luonnonantimista nauttien.


sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Hevonen nimeltä Jesse alias Visin Lento, osa 2

Jormas: Lauantaina kirjoitin otsikon mukaisen blogin ensimmäisen osan. Sen voi lukea tästä.

Jesseä odotti Kalliomäen puolimatkankodissa sata vuotta vanhoista hirsistä tehty oma koti, jonka se koki heti omakseen. Ovessa oli kissan ja kanin mentävä luukku, joita varsinkin pihan toinen vapaa kani käytti. Usein iltasella ikkunasta kurkatessani näinkin kanin nukkuvan Jessen kyljessä kiinni. Iso ja pieni kasvissyöjä olivat hyviä kavereita.

Muistan yhden yön, kun Kolun vanhainkodin työntekijä soitti, että onkohan hevonen kotona, kun yksi tuijottaa lasin läpi ikkunasta. Ja ei aikaakaan, kun rinnettä pitkin rinta rinnan tuli kotiin valkoinen kani Jessen kanssa.

Olinkin yhtenä, jos toisenakin päivänä tuumaillut, että miksi Jesse viihtyy niin hyvin aitauksen kauimmassa kulmauksessa, savusaunan nurkalla. Tässä yhteydessä sekin selvisi, sillä se oli oivaltanut kaiken pahan ja vankeuden alku ja juuri olevan saunan seinässä oleva sähköpaimen. Se oli yltänyt saamaan sen kaulaansa venyttämällä hampaittensa väliin ja hakannut moisen kapistuksen kavioillaan aivan pieneksi silpuksi. Näin oli portti vapauteen auki. Mutta viereistä vanhainkotia pitemmälle se ei koskaan lähtenyt.
Älykäskin se oli, huippusellainen. Kun Jesse odotti alussa tallissaan aitauksen valmistumista, ei se pysynyt sielläkään. Vaan oppi, että kaksiosainen oven lukittu alaosa aukeaa, kun kääntää turvalla avaimesta. Tätäkin ihmettä minun piti tuntikausia seurata, että kuinka se sen tekee tai teki.

Käytiin myös uimassa, sillä vettä se ei pelännyt. Tai pelkäsi. Jos sateen jälkeen oli lätäköstä toiseen tulitikkulaatikon levyinen puro, sen yli Jesse ei mennyt. Se oli kartakaikkisen ylivoimaisen suuri, vuolas virta, johon hukkuisi tuota pikaa isokin hevonen.

Pelkokerroin oli muutenkin omassa luokassaan. Se oli innokas tekemään tuttavuutta vaikka minkä kokoisen toisen eläimen kanssa haukkuvasta koirasta lähtien. Mutta ylivoimainen kohdattava oli ratsastusretkillämme pyykkinarulle ilmestyneet uudet pöksyt tai auki jäänyt postilaatikon kansi. Ne olivat uhka, jotka olivat sen muistissa määrätyllä lailla ja muutos oli mahotonta. Mutta ehkä se on niin, että kasvisyöjäeläin pelkää joutuvansa ruuaksi ja rasahduksen kuultuaan lihansyöjäelän ajattelee, että ahaa, ruokaa tarjolla.

Jesse oli huvihevonen, joka ei soveltunut ravihevoseksi liian suurine kavioineen. Se ei osannut ravata suorassa, vaan aina hiukan vinottain. Jos muut juoksevat suoraan ja yksi poikittain, ei sillä ansaita kaurarahoja. Sitä odottikin makkaratehdas. Mutta Jessestä tuli makkaran sijaan huvihevonen, jonka kanssa teimme syömämatkoja kylän niityille. Monesti mukana oli kultainen noutaja Roope, joka sekin oli aikoinaan koditon, kuten Jessekin.

Kun minulle tuli avioero, jäi Jesse entiseen kotiini. Sieltä se kulkeutui uuteen kotiin, jossa se ei tietojeni mukaan päässyt enää ikänsä vuoksi leikkaukseen. Oli suolisolmu tai jotain. Jos olisin tämän tiennyt, olisin maksanut leikkauksen. Surullinen asia minulle elämäni loppuun saakka. Mutta mukaviakin muistoja jäi vaikka vielä yhden blogillisen verran. Ehkä kirjoitan niistäkin joskus.

lauantai 23. maaliskuuta 2019

Tuntemattomia tuttavia

päivis: Thaimaa-vuosinamme meille on tullut jonkinmoinen joukko paikallisia ihmisiä, jotka ovat vähintään tuttuja, mutta joitakin voisi melkein kutsua ystäviksi. Vaikka näin on, aika harvan nimen taidamme edes tietää. Ja päinvastoin.

Varsinkin Seven Seasiin muutettuamme thaimaalaisten tuttavien määrä on moninkertaistunut. Aiempina vuosina tutuiksi tulivat enimmäkseen rannoilla palveluksiaan myyvät rantatuoliyrittäjät henkilökuntineen. Jokunen hierojakin tuli tutummaksi kuin muut. Mutta edelleen on niin, että nimitietoja ei juuri tule vaihdettua, enkä varmasti edes muistaisi niitä, vaikka näin tehtäisiin.

Jos eivät kotimaisetkaan nimet ole pysyneet hyvin mielessäni, niin sitä vaikeampi on muistaa thaikkunimiä. Tataan muistan parhaiten. Hän oli Kissin monivuotinen tarjoilija, jonka sukupuolta en muuten oikein osaa sanoa. Hyvä tyyppi joka tapauksessa. Joskus hän oli niin vakuuttunut siitä, mitä haluamme tilata, että meillä ei oikein ollut edes aikaa tutkia ruokalistaa, kun eteemme jo kannettiin silloiset suosikkiannoksemme, munasalaatit.

Tataa häipyi jonnekin muihin maisemiin joskus vuosi sitten. Varmasti muistaisimme toisemme, vaikka missä törmäisimme uudelleen.

Vakituisen soda-juomapaikkamme perheyrityksen väki luikerteli sydämiimme mutkattomalla käytöksellään. Viimeksi tänään piti taas halata "vanhaa rouvaa". Ilmeisesti mekin olemme saaneet jonkin sijan heidän maailmassaan.

Seurassani yksi aamuisen kantakuppilamme tarjoilijoista, tyylikäs lady, jonka
kanssa riittäisi varmasti paljon juteltavaa, jos olisi yhteinen kieli. 
Burapan moottoripyörätapahtumassa huomasimme, että olemme jääneet myös vuosia sitten meistä muotokuvat maalanneen Mr. Reawin mieleen. Oli tosi mukava nähdä ja tunnistaa toisemme pitkästä aikaa. Meille se ei tietenkään ollut kovin vaikeaa, sillä "luottomaalarimme" oli paikalla maaleineen, siveltimineen ja maalaustelineineen. Mutta että hänkin muisti meidät!

Harrikka-liikkeen väki on ihan oma juttunsa. Joskus taidamme poiketa sinne ihan vain siksi, kun ihmiset ovat niin kovin mukavia. On hienoa saada live-maailmassa hyvää kohtelua, kun jossain somessa on saattanut juuri tulla kuraa niskaan ihan oudoista syistä tai joskus ihan vaan syyttä, kun jollain suomalaisella on ollut tarve purkaa siellä pahaa oloaan.

Harrikka-porukan ihmisistä muistan nimeltä varmimmin vain Mr Kikin, jota ei myöskään ole näkynyt aikoihin. Hän on ehkä jäänyt pysyvästi H-D:n Bangkokin-liikkeeseen. Harrikka-väen palvelualttius on ihan käsittämätöntä. Ihan niin kuin oli eilen omaa moottoripyöräkorjaamoa pitävän, Jorman tunteman yrittäjänkin. Minun piti vain kertoa hänelle, että olen sen ennen Honda Phantomilla ajelleen asiakkaasi vaimo ja pääsin saman tien vaihdattamaan öljyt omaan ajopeliini.

Aamulenkillä tapaamme silloin tällöin kalastajan, joka huutaa meille jo kaukaa, että "terve". Mies kertoi muinoin, että hän on oppinut suomea suomalaiselta vaimoltaan. Ehkä vaimo-asia on totta, ehkä ei. Harvemmin rakkaus syttyy näin päin - tai mikä tunnetila siihen tarvitaankaan, että suomalainen vihityttää itsensä thaimaalaisen kanssa.

Lähi-7-Elevenin väelle olemme varmaan jääneet vakiasiakkaiden joukosta erityisesti mieleen muutamista erityistilanteista ja tavoistamme. Ja myös me olemme oppineet pitämään heitä niin kaupan kalustoon kuuluvina, että joskus oikein ihmettelee, jos jotain vakituiseen väkeen kuuluvaa ei ole näkynyt pitkiin aikoihin.

Yksi ehkä poikkeavista tavoistamme on se, ettemme koskaan suostu ottamaan tarjottua muovipussia ostoksiamme varten, koska meillä on aina oma kauppakassi mukanamme. Enää meille ei pusseja tuputetakaan. Sen sijaan joskus henkilökunta hauskuttaa itseään ja meitä esittelemällä erilaisia kestokasseja, joita he ehkä ajattelevat meidän hankkivan lisää. On muuten eräskin muovipussi tai -kassi jäänyt kauppaan juuri sen ansiosta, että meiltä aina löytyy ostoksillemme oma kassi.

perjantai 22. maaliskuuta 2019

Hevonen nimeltä Jesse alias Visin Lento

Jormas: Minulla on Keski-Suomessa kelpo kaveri, nimeltään Jouko Asikainen. Monessa mukana, mutta myös hevosmies. Usein houkuttelin häntä mukaan, sillä halusin hevosen. Koska olen pelännyt niitä aina. En päässyt asiassa eteenpäin, sillä autoina minulla oli siihen aikaan alkuperäisellä kattoluukulla varustettu Wartburg, johon Jouko ei suostunut istumaan. Eikä Finlandia-kattoluukulliseen Ladaanikaan.

Kerran olin pitämässä hauskaa kunnan eliitin kanssa Tallinnassa ja yhdeksi viinanhöyryisen keskustelun aiheeksi nousi,  että mikä olisi kaltaiselleni Vihreälle valtuutetulle sopiva auto, johon Asikainenkin voisi istua, jotta pääsisimme hevosmarkkinoille hankkimaan minulle huvihevosta.

Sovittiin sopivan auton, poliittinen taustani huomioden, olevan valkoinen Cadillac, jonka myös hankin. Koska niin päätettiin ja sovittiin.

Päivänä eräänä lähdettiin sitten Orimattilan hevoskylään hevosmies Mynttisen pakeille. Siellä pällisteli yhdessä aitauksessa Jesse Suomenhevonen suurilla silmillään valkean harjansa kanssa. Jonka selkään minut istutettiin, vaikka tallipojat olivat kuulemma kateissa. Eivät Mynttisen mukaan pysy paikallaan, ellei ole thaimaalaisia tallityttöjä 🤣.

Joka tapauksessa Jesse löntysti, minä selässä pitkän käytävän ja pysähtyi, kun seinä tuli vastaan. Käänsi päänsä ja katsoi minua satulassa kuin halpaa hevosmakkaraa ja kysyi silmillään: "Että entäs nyt?" Vastasin suomeksi: "Koita nyt könytä johonkin suuntaan, ei kai tähän asumaan jäädä?" Jesse kääntyi ympäri ja lompsutti verkkaisesti lähtöruutuun.

Siinä paikassa päätin, että Jesse on uusi perheeni jäsen. Ehkä ylihuomenna kerron kuinka yhteiset vuotemme menivät, mutta myös kuinka ne päättyivät 😭.

torstai 21. maaliskuuta 2019

Ambulanssien kokoontumisajot

päivis: Tämä voisi olla vaikka jatkoa toissapäiväiselle blogilleni, jossa kirjoitin vesiasioista. Maassa eletään maan tavalla, joista yksi Suomeen verrattuna erikoisuus saattaa olla ambulanssien kokoontumisajot. Tiedä sitten, onko tuo joku traditio vai ihan kertaluontoinen tapahtuma, jota pääsin todistamaan Pattayalla.


Käväisin eilen Pattayalla ja poikkesin siellä muun muassa liikkeeseen, jossa myydään yhtä tiettyä jalkavoidetta. Muualla sitä ei ole näkynyt olevan myynnissä. Ajattelin pysäköidä liikkeen lähellä olevalle levikkeelle, jotta pääsen helpommin palaamaan takaisin kohti kotia.

Arvasin pyörää pysäköidessäni, että jotain on meneillään, kun risteyksessä seisoskeli melkoinen joukko valkoisiin työasuihin pukeutunutta väkeä. Risteyksen vartiokopista poliisi näytti minulle merkkiä, jonka tiesin tarkoittavan, että hän haluaa sanoa minulle jotain. Mielessäni harmittelin, että käskee tietysti minua ajamaan Zoomerini johonkin muualle. Vaan ei käskenyt. Kysyi vain, että aionko viipyä pitkään. No enhän minä. Sitä jalkavoidettakaan ei lopulta taaskaan tuossa liikkeessä ollut. Finit, madame. Loppu mikä loppu.

Risteystä ylittäessäni näin, että koko Pattaya Klangin kadun pätkä rannalle saakka oli suljettu ja täynnä valkoisia ambulansseja ja muita valkoisia ajoneuvoja. Jossain välissä oli pieni kuormuri, jonka lavalla oli buddhalaista rekvisiittaa. Mitä se tarkoittaa, sen osaa arvata jokainen, joka täällä on vähänkin aikaansa viettänyt.

Jollain valkovaatteisella oli kai myös jonkinlaiset munkin oikeudet, koska
moni tapahtumaan osallistuneista kävi siunattavana keilahallin oven edustalla.
Jonkinlaisesta ensihoitajien ammattiin liittyvästä kokoontumisesta oli siis arvatenkin kyse. Ja sen lisäksi, että näyttivät aloittavan ryhmäajoa, aika monella valkovaatteisella oli kourassaan kippo, jossa oli punaista väriä. Jonkun paikalla olleen vaatteet olikin jo töhritty tuolla verta tarkoittavalla nesteellä. Siis mikäli nyt toisesta kulttuurista tulevana ihmisenä osasin asian tulkita oikein.

En jäänyt odottamaan kulkueen alkua, sillä arvasin, että olisin silloin juuttunut Pattaya kakkosen ja Klangin risteykseen. Ajoin rantakadulle keskipäivästä huolimatta täyttä elämää ja meteliä olevan baarikadun kautta juuttuakseni rannassa ruuhkaan. Onneksi kaksipyöräisellä on helpompi puikkelehtia, joten pääsin ohittelemaan taksit, linja-autot, jakeluautot ja tavalliset yksityisautot.

Tällä välin kulkue oli ilmeisesti jo lähtenyt liikkeelle, sillä vastaani ajoi lisää valkoisia ajoneuvoja. Yksisuuntainen rantakatu oli kulkueen ajaksi muutettu osittain kaksisuuntaiseksi ja meillä oikeaan suuntaan ajavilla oli käytössämme vain yksi kaista. Siitä tuo ruuhka siis johtuikin.

Mielessäni ajattelin, että minkähän verran ambulansseja oli valmiudessa hoidella pikaista lääkäri-apua tarvitsevia ihmisiä sairaalaan vai olivatko kaikki seudun piipaa-autot kokoontuneet kulkueeseen. Ihan tavallisessakin tilanteessa ambulanssia taitaa täällä joutua odottamaan turhauttavan pitkään. Sellaistakin tilannetta kun olemme joskus harmiksemme joutuneet todistamaan.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Miellyttävät valesairaanhoitajat

Jormas: Maanantaina huomasin saaneeni jonkin verran pääkipua ja että suoleni toimi vilkkaammin kuin olisi ollut tarpeellista.

Avuksi ongelmaani pestautui tuota pikaa kaksi mielestään sairaudenhoidon ammattilaista, joista toinen on filosofian maisteri ja toinen ainakin aikoi aikoinaan opiskella eläinten hoitajaksi. Loistavia osaajia sairauteni parantajaksi koska halukin oli kova ja apuna kaikki tietävä Google. Kenttäkokemusta oli tullut siitä, että toinen pitää kodittomien koirien puolimatkankotia ja toinen auttaa samoja koiria muuten vaan. Mikseivät siis auttaisi minuakin, sillä pidänhän samoista koirista.

Diagnoosit vaivoistani olivat sangen rankat. Niiden mukaan sairastin  dengue-kuumetta, norovirusta, salmonellaa, tavallista ruokamyrkytystä ja ties mitä muuta, joiden johdosta kärsin valtavasta nestehukasta ja saatan voipua hetkenä minä hyvänsä tajuttomana lattialle. Kaikkia piti potea yhtä aikaa, joten voimillehan sekin otti.

Välittömästi olisi myös mentävä laboratorioon ja sen myötä sairaalaan. Kun tästä kieltäydyin, tuli toisen valesairaanhoitajan mukana viesti kodittomien koirien puolimatkankodilta, että hoitaja Louise vihaa minua ikuisesti, jos en neuvoa noudata.  Oli vielä käskenyt potkimaan minua persuksille, jos en muuten lähde leguriin. Ilme kertoi, että hoitaja Päivis olisi sangen mieluusti tehnyt tämän. Mutta vain yhtä ohjetta valtaisasta määrästä olen noudattanut. Salmonellaa kantavan ei ole suositeltavaa tehdä ruokaa muille. En tehnyt ruokaa edes itselleni.

Kun olo oli tiistaina hieman parempi, chattasin hoitajalleni koiratarhaan, että ottaisi vihansa pois päältäni. Vastaus oli kuin konsanaan alan leipääntyneeltä ammattilaiselta. Viha otetaan pois vain siinä tapauksessa, että menen lääkäriin. En mennyt, joten tämä täynnä välittämistä oleva viha olkoon ylläni vaikka loppuelämän. Tuntuu hyvältä senkin parantava voima

Muuten on ennen kaikkea valehoitaja päiviksen antama kotihoito ollut vailla vertaa. Niin hyvää, että olen harkinnut, jos yrittäisen näyttää sairaalta vähän pitemmänkin aikaa.

tiistai 19. maaliskuuta 2019

Oma maa mansikka - muu maa mustikka

päivis: Ajattelin ensin kirjoittaa otsikolla "Kymmenen syytä miksi ei kannata muuttaa asumaan ulkomaille", mutta tajusin, etten keksi niin monta syytä, miksi ei kannattaisi. Siksi ajattelin käyttää otsikossa tuota kaikkien tuntemaa sanontaa, jolla en kyllä kuitenkaan halua viestittää sitä, että kotimaassa kaikki asiat olisivat paremmin. Haluan vain pyöritellä joitakin ulkomailla asumiseen liittyviä juttuja, loppujen lopuksi aika pieniä, joita kotimaan oloissa ei tule ajatelleeksikaan.

Thaimaassa vapaa possu tarkoittaa kirjaimellisesti vapaata.
Meillä on täällä Thai-kodissa aika vanha kahvinkeitin, jossa on teräksinen kannu. Kannu vaatisi kunnon pesua sisäpuolelta ja keitin ropisee siihen malliin, että se alkaa luultavasti olla täynnä kalkkia. Päätin googlettaa saadakseni suomenkielisiä vinkkejä keittimen puhdistamisesta. Ne kaikki hyvät ohjeet on tehty tietenkin Suomen olosuhteisiin.

Nyt joku jo ihmettelee, että mikä ero siinä on, putsaako kahvinkeitintä Suomessa vai Thaimaassa. No on siinä kovastikin, sillä vaikka löytäisin kaikki vinkatut puhdistusaineet, soodan, etikan tai kalkinpoistojauheen, pitää pohtia, mitä vettä käytän näihin operaatioihin.

Thaimaassa tuskin missään vesijohtovesi on juotavaa. Luulen, ettei siitä keittämälläkään saa juomakelpoista ja sen vuoksi kaikki kantavat koteihinsa pullotettua vettä. Moni säästää käyttämällä "laihempaa", ionisoitua vettä, jota voi lorotella pientä korvausta vastaan omaan astiaan automaateista, joita löytyy monenkin kadun varrelta.

Meillä kraanavedellä pestään astiat ja huuhdellaan vihannekset. Voi olla, että vihannesten huuhtelunkin joku tekisi pullotetulla vedellä. Me emme sitä tee, koska hampaatkin pesemme vesijohtovedellä. En ole perehtynyt niin tarkasti vesiasiaan, että voisin arvioida, minkälaiseen loistartunnan tai muuhun vaaraan näin tekemällä itsemme altistamme. Perunat kuitenkin keitän pullotetulla vedellä.

Kahvinkeittimen puhdistamiseen en hennoisi käyttää suhteellisen kallista kaupan vettä. Ohjeen mukaan kun kalkin poistamisen jälkeenkin keittimen läpi pitää vielä laittaa pari kolme säiliöllistä puhdasta vettä. Siksi taitaa käydä niin, että kahvinkeitin saa rauhassa ropista niin paljon kuin lystää ja joskus tulee se päivä, että se itse päättää päivänsä.

Toinen nyt mieleen tullut asia, johon ainakin täällä Thaimaassa asuessa voi törmätä ja joutua hämmennyksiin asti, on vesi- ja sähkölaskun maksu. Suomessa se käy niin helposti vuokran tai vastikkeen maksun yhteydessä tai sitten sähköyhtiö tai kunta laskuttaa suoraan asukasta. Meillä thaimaalaisessa taloyhtiössä käytäntö on alusta saakka ollut myös hyvin helppo. Talossa olevan toimiston henkilökunta on hoitanut maksut. Heille vain kiikutetaan sopivin välein rahaa, josta he sitten makselevat nuo laskut.

Kambodzan reissulta palattuamme huomasimme kuitenkin, että postilaatikkoon oli tullut helmikuun vesilasku. Kun menin sitä maksamaan, ihmettelin tietysti, onko tuo balance eli saldo päässyt hiipumaan niin, että rahaa ei ole riittänyt vesilaskun maksamiseen. Ei suinkaan. Vaan mitä oli tapahtunut?

Tarvittiin pari kolme thaikkua selittämään minulle ennen kuin ymmärsin, että käytäntö on muuttunut. Kun saldossa olevaa rahaa käytettiin aikaisemmin vesi- ja sähkölaskuun, nyt onkin kaksi saldoa. Joku oli kai päättänyt, että the balance onkin tarkoitettu sähkölaskua varten ja siitä syystä marraskuusta alkaen vesilaskut ovat jääneet maksamatta, koska veden saldo on näyttänyt nollaa. Ei siis vain helmikuu ollut maksamatta, vaikka meille saakka tulleesta laskusta saattoi niin päätellä.

Maksoin tietysti kaikki neljän kuukauden veden kulutukset ja samalla painoin mieleeni jatkoa varten, että oikealla istuvalle toimiston naiselle annettu raha menee vesilaskuun ja vasemman puoleinen hoitaa sähkölaskut. Ilmankos häneltä helmikuussa kysyttäessä saldoa tuntui olevan vielä mukavasti jäljellä, kun vesilasku ei ollut summaa vähentänyt. Mutta eipä kai kuulunut siinä tilanteessa myöskään kertoa, että maksamamme saldo onkin päätetty kohdistaa vain sähköön.

Voisiko tuosta viimeksi kerrotusta ajatella, että maahan kuin maahan muuttava tai pitemmäksi ajaksi asettautuva väkisinkin törmää kulttuurieroihin, joiden kanssa on vain opittava tasapainoilemaan. Jos se ei itselle passaa, sitten onkin parempi pysytellä kotimaassa.

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Muodolliset pätevyydet

Jormas: Kohta neljäkymmentä vuotta sitten lopetin pääni sekoittamisen keinotekoisesti kemiallisilla aineilla. Mitään kaduttavaa ei ole ollut eikä tullut, sillä se oli tapani etsiä itseäni ja myös löytää. Suositeltava tapa muillekin,  jos onnistumisprosentti ei olisi niin huono.

Oma lisävaikeuteni oli olematon itsetunto, jos ei ollenkaan. Niistä mistä kärsin eniten, ne ovat nyt arvokkain henkinen pääomani, sillä koskaan en ole kokenut olevani kuten muut.

Kun lopetin päihteiden käytön, olin noin 30-vuotias. Mistään mikä on tai oli oikein, en tiennyt mitään. Mutta yhdestä väärästä tavasta elää tiesin paljon ja olin saanut myös  tarpeekseni. Se oli ja on yhä viina. Tosin nykyisin tiedän myös viinattomuudesta aika tavalla.

Alkuaikoina halusin sosiaalityöntekijäksi tai diakoniksi tekemään sitä mistä tiesin eniten. Päihdetyöntekijäksi. En halunnut koulutusta siksi, että olisin parempi työssä, vaan siksi, että olisin kuten muutkin tekijät. Kunnes oivalsin, että sellaiset käyvät koulua, jotka eivät muuten pärjää. Ja itse olen vaihtoehto muodollisesti pätevällä puurtajalle.

Se kantoi sosiaalineuvoksen arvoon saakka, jota en lainkaan alussa hyväksynyt. Mutta myöhemmin kyllä, kun oivalsin, että sitä ei saa kouluja käymällä.

Mutta muodollista pätevyyttä se ei tuo, joten en kelpaa vaatimattomimmankaan tukiasumisyksikön yövalvojan työpariksi, jos tekemistäni on tarkoitus myydä yhteiskunnalle.

Merkillistä sanon minä. En kelpaa päihdetyöhön, mutta ravintolaan viinamyyjäksi kylläkin. Kuten elintarvikekauppaan ja luulenpa, että Alkoonkin.

Onkin hassua, että tältä osin ongelman aiheuttajaksi ei tarvitse pätevöityä, mutta jälkien korjaajaksi ei riitä sosiaalineuvos eikä mikään muukaan kenttäkokemus.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Iloinen veronmaksaja kiristelee hampaitaan

päivis: Olen usein kehunut olevani iloinen veronmaksaja, sillä olen hyvin tietoinen siitä, että moni hyvä asia, josta me suomalaiset saamme nauttia, on meidän veronmaksajien ansiota. Tänään jouduin kuitenkin kiristelemään hampaita.

Sain vinkin, että Ylellä on näytetty hyvää kotimaista komediasarjaa nimeltä M/S Romantic. Netissä sitä ylistettiin jopa mahdollisesti parhaimmaksi ikinä Suomen televisiossa pyörineeksi sarjaksi.

Oli se sitten niin erinomainen kuin kehuttiin tai ei, olisin sen mielelläni katsonut, kun se kerran on Yle Areenalta nähtävissä. On noita Yle-verojakin tullut makseltua ihan kiitettävästi, joten ajattelin saada vastinetta rahoilleni. Kaivoin Yle-tunnukseni pilvestä esiin ja kirjauduin Areenaan.

Mutta mitä h----ttiä? M/S Romantican jaksojen kuvat kyllä näkyvät tietokoneen ruudulla, mutta kuvien keskellä olevasta hässäkästä tiesin: ohjelma ei ole katsottavissa ulkomailla. Kyllähän tuo kyseinen sarja pyörii Areenalla vielä pitkäänkin, mutta ei se tieto yhtään lämmitä, kun seuraavaksi selailin muuta Areenan tarjontaa huomatakseni vain, että vain pieni osa ohjelmista näkyy maan rajojen ulkopuolella. Tätä on vaikea käsittää, kun mekin asumme Thaimaassa jopa puoli vuotta yhteen soittoon.

Kiitti sitten vaan kovasti tästäkin, Yle.
Joku neropatti varmaan osaisi selittää, mistä tuollainen hölmöys johtuu. Jotenkin vielä ymmärrän ulkomaisten elokuvien, sarjojen, dokumenttien ja muiden ohjelmien näkymättömyyden, kun niissä voi olla tekijänoikeusseikkoja, jotka estävät näyttämisen meille ulkomailla asuville ja oleileville suomalaisille. Mutta sitä en käsitä, miksi kotimaisissa ohjelmissa on tällainen rajaus.

Selailin masentuneena muuta, katsottavissa olevaa tarjontaa: jokunen vanha (lue: ikivanha) Suomi-Filmi ja ihan yhtä ikiaikaisia iskelmäohjelmia, niitä, joista mustavalkotelevisioiden omistajat saivat 1960-luvulla nauttia. Kyllä, tiedän, että uutisetkin voi Areenalta katsoa, vaikka niistä täytyy välillä sanoakin, että EVVK.

Tiedän, että palautteiden antaminen harvoin kannattaa. Nyt olin kuitenkin niin tuohduksissani, että oli ihan pakko avautua Ylelle tästä äärimmäisestä typeryydestä. Olihan tietysti kiva huomata, että veronmaksajien rahoilla oli nettisivuille laitettu hyvin helppokäyttöinen mahdollisuus antaa palautteita. Vähän ärhäkämmin olisin näin jälkeen päin ajatellen voinut silti mieleni pahoittumisen ilmaista. Nyt ei varmaan sanomani hätkäytä Yleä tippaakaan.

lauantai 16. maaliskuuta 2019

Alppikengistä jää vain jäljet

Jormas: Otsikko tuli jostain mielen uumenista monen vuosikymmenen takaa, kun Päivis kirjoitti sormenjäljistä. Kyse on Åke Lindmanin ohjaamasta, arvatenkin ruotsinkielisestä elokuvasta 70-luvulta. Kirja tai käsikirjoitus oli jonkun Eklundin käsialaa ja näyttelijät amatöörejä tai sinne päin.

Vielä siitäkin taaksepäin vuosikymmenen verran, tulivat poliisit kerran kotiimme vanhempieni luokse kysymään kumisaappaitani. Että olisiko niistä jääneet jäljet autohajoittamon tai junanvaunun pihaan. Olisivat verranneet olinko ollut tekemässä pahojani tai ilkivaltaa. Ei löytynyt saappaita virkavallalle ja selvisin kuin koira veräjästä. Taas kerran. Hyvää oppia tuleville vuosikymmenille jälkien peittämisen tärkeydestä.

Kauan aikaa sitten oli kansanedustajana tai lähes yksityisetsivä Marita Jurva. Joka sanoi kerran, että jos äänestysliput ovat tallessa, kun Kekkonen valittiin yhdellä äänellä presidentiksi, niin ainakin teoriassa vieläkin voitaisiin selvittää ketkä äänestivät Urkin pressaksi, mutta eivät Fagerlundia.

Minäkin olen antanut sormenjälkiä eräänkin kerran. Joskus pelonsekaisin fiiliksin ja joskus hyvillä mielin.

Hyvillä mielin annoin ne muun muassa passiani varten, sillä sen jälkeen pystyi uusimaan kyseisen matkustusasiakirjan käymättä poliisilaitoksella.

Pelonsekaisin tuntein annetusta sormenjäljistä olen joskus kertonut jotain, joten nyt en kerro mitään. Vain sen, että niiden ansioista tai vuoksi ei ole häkkini heilunut kertaakaan.

Nykyisin annan sormenjälkeni, oikean käden peukalon, useamman kerran päivässä, sillä sillä aukaisen kämmenen kokoisen älylaitteeni. Samalla sormenjäljellä menen myös esimerkiksi pankkitililleni. Ja Western Unioniin, kun lähetän roposiani sinne jonnekin, jossa niitä ei ole sitäkään vähää.

Sitten olen antanut DNA-näytteen muun muassa Jenkkilään. Jotka etsivät sukulaisiani kaiken maailman etäserkuista lähtien. Ja he minua. Jos haluaisin ja maksaisin lisää, saisin kuulla alttiuksistani määrättyihin sairauksiin ja vaivoihin sekä vastaavasti vahvoihin puoliini.

Avointa peliä minulla siis, sillä kaukana takana on aika, jolloin piti jälkiä peitellä ja tekemisiä salata. Ei silloinkaan kylläkään kaikilta, sillä piireissä, joissa öisin aikani kuljin, ne olivat kelpo suosituksia.

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Sormenjälkiä

päivis: Muistan kun minulta otettiin ensimmäisen kerran sormenjäljet. Sen tarkemmin en muista tilannetta, mutta se liittyi ehkä jotenkin haastatteluun, jonka kohteena oli poliisityö. Tai joku osa siitä, koska sain ikään kuin muistoksi tapahtuneesta omat sormenjälkeni. Se oli vielä sitä aikaa, kun sormenpäät piti ensin mustata jollakin aineella. Jotta jäljet pysyisivät paperissa, johon ne oli painettu, niiden päälle vedettiin kirkasta teippiä. Mihinkään rekisteriin sormenjälkeni eivät päätyneet.

Nyt sormenjälkeni matkaavat ties missä. Suomessa olen passia tai ajokorttia varten antanut ainakin yhden kerran sormenjäljet, jotka todennäköisesti ovat tallessa jossain suomalaisessa rekisterissä. Asia ei kai ole sen kummallisempi kuin että kuvani olisi tallennettu johonkin järjestelmään.

Vasta siinä tapauksessa, että jonkun rikoksen yhteydessä alettaisiin tutkia sormenjälkiä, rekisterissä olevilla jäljillä voisi olla merkitystä. Jos siis löydetyt jäljet ja rekisteritiedot täsmäisivät. Ja jos poliisi saisi käyttää rekisteriä rikostutkinnassaan.

Jos oikein olen ymmärtänyt, rekistereitä ei sittenkään saa ihan tuosta vaan käyttää syyllisen löytämiseksi, jos sormenjäljet on otettu talteen jonkun muun kuin rikoksen selvittämisen vuoksi. Tuo rajaus ei kuulosta oikein loogiselta, mutta niin se taitaa kuitenkin olla.

Kuluneen viikon aikana olen sen sijaan joutunut antamaan kahdesti sormenjälkeni. Enkä kyllä yhtään tiedä, miksi sormieni päässä olevat yksilölliset kuviot ovat rajaviranomaisia kiinnostaneet.

Kun menimme Thaimaasta Kambodzaan, jouduin antamaan oikean käteni sormista sormenjäljet. Olin silloin vielä nelihenkisen moottoripyöräseurueemme ainut, jolta jäljet vaadittiin. Tai ei niitä sen kummemmin vaadittu. Kambodzan tullivirkailija vain käski minua laittamaan sormet laitteelle, joka kai skannasi sormieni päät.

Jos jotain pitää ihmetellä, niin kai sitten sitä, että miksi jäljet otettiin vain minulta. Siksikö, että olen nainen? Joskus villiksi yltyvä mielikuvitukseni kyllä keksisi suhteellisen helposti sopivalta kuulostavia selityksiä tapahtuneelle.

Sattumalta Phnom Penhissä käteen sattui lehti, jossa (ehkä) pääministeri (PM)
kehottaa kunnioittamaan naispuolista henkilökuntaa. Liittyikö sormenjälkien
ottaminen jotenkin naisiin kohdistuvaan erityissuojeluun? Kysyn minä.
En kuitenkaan jäänyt asiaa sen kummemmin miettimään, mutta kun vajaan viikon päästä Jorman kanssa palasimme Thaimaahan, yksi Thaimaan tullin operaatioista oli sormenpäitteni skannaaminen. Ja nyt toimenpide tehtiin molempien käsien sormille. Nyt siis sormenjälkeni löytyvät Suomen lisäksi myös Kambodzan ja Thaimaan viranomaisten rekistereistä. Pitäisikö olla huolissaan vai ehkä ihan vain huojentunut?

torstai 14. maaliskuuta 2019

Kambodžan lenkki takana

Jormas: Vajaa viikkoa taisi mennä, kun kierreltiin moottoripyörällä otsikon naapurivaltiota. Osin seurassa ja osin ei. Paitsi vaimon, joka piti minusta huolta välillä hellin käsin ja välillä vähän kovemmin. Eikä se ollut aina edes unta. Läheisyys takana istujalta on nimittäin taattua, kun nostaa Harrikan viisarin 150 km pintaan.

Akku vaan oli pyörässä onneton, vaikka maahantuojan huolto sanoi toista. Joka aamu piti ladata ja jännätä kädet kyynärpäitä myöten ➕ ssä lähteekö käyntiin.

Mutta nyt ollaan Thaikotona. Oli kaikkinensa mukava reissu ja pääkaupunkikin tuli nähtyä. Aineellisesti köyhää monin paikoin. Sen lisäksi vain muutaman hetken takana on hirmuhallitsijan teot, varmasti parin miljoonan ihmisen ruumiineen, olen hämmentynyt. Ihmisten iloisuudesta ja ystävällisyydestä nimittäin. Ehdottomasti maa ja kansa, johon haluaisin tutustua paremmin.

Maailmanlaajuinen Harrikkajengi on ylivertainen turvatekijä. Jossain Kambodzan takamailla laitoimme paikalliseen HD-ryhmään viestin, että löytyisikö jeesiä, jos ei pyörä lähde käyntiin? Niin vain tovi, kun yksi hemmo jo vastasi, että venttaa vähän, niin etsin teille sieltä apuja. Tuntui hyvältä, kun muistui mieleen syyt, miksi jäin päiviksen kanssa kahden koko lailla kauas kotoa.

Lenkki saattoi olla lähemmäs 1500 kilometriä. Suosittelen lämpimästi tutustumista maahan. Tiet kelvollisia,  ruoka hyvää, aikuiset sekä lapset ystävällisiä. Joiden kanssa tuli paiskattu jokunen kymmen yläviitosia. Vain pari vaaratilannetta tai sinne päin. Ensin päätti nauta, että nyt on sen tien ylityksen vuoro ja jonkun päästä koira samoin.

Jos joku kaipaa raitista ja kulmikasta matkaseuraa maahan, saattaisi meistä sitä saada.




keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Tullimuodollisuuksia

päivis: Kambodzan-matkamme kääntyi tänään loppua kohti. Nyt olemme melkein kuin kotona, kun viimein pääsimme Thaimaan puolelle.

Luotimme Google-mapsiin, kun läksimme aamupäivällä Siem Reapista (se muuten näytetään kirjoitettavan sekä Reap että Reab). Kun päätepisteeksi laitettiin kotiosoite, luotimme siihen, että menemme näin sujuvasti suorinta tietä.

Huolehdimme vain siitä, ettemme joudu reitille, jossa tie on poikki. Sen tiedon olimme etukäteen onnistuneet jostain netistä poimimaan.

Ajelimme läheltä Poipetin raja-asemaa, mutta käännyimme toiseen suuntaan mapsin opastuksen mukaan.

Seuraavaksi poikkesimme kuitenkin reitiltä, kun tien poskessa kyltti näytti suuntaa raja-asemalle. Paikka ei ollut hääppönen, joten emme edes yrittäneet päästä sen kautta Thaimaan puolelle. Jatkoimme takaisin Googlen opastamalle tielle.

Lopulta edessä oli uskottavamman näköinen raja. Kiikutimme pyörän ja omat paperimme Kambodzan tullivirkailijoille. He kääntelivät niitä todeten, että lyövät kyllä leiman, jos Thaimaan kollegat lupaavat tehdä samoin. 

Sain luvan kävellä Thaimaan tulliin vain kuullakseni, että lupaa ei tule.

Virkailijat olivat kuitenkin kovin ystävällisiä ja lopullisen tuomion kuulin puhelimesta, kun ilmeisesti joku korkeampi tullivirkamies kehotti hyvällä englannin kielellä meitä käyttämään rajanylityspaikkaa, jonka olimme reilu tunti aikaisemmin huolettomasti ohittaneet.

Palasimme siis takaisin päin löytääksemme viimein ruuhkaisan Poipetin rajakaupungin.

Kambodzan puolella muodollisuudet hoidettiin joutuisasti. Thaimaan tullissa sen sijaan vaadittiin kopioita, joista meillä ei ennakkoon ollut mitään tietoa. 

Olin vähän ymmällä, kun kävelin takaisin Kambodzan puolelle, josta pitäisi löytää paikka, josta saan kopiot Harrikan vihreästä kirjasta ja passeista.

Onneksi Aasiassa riittää avuliaita aatuja ja hetken päästä olin kambodzalaisen turistipoliisin toimistossa seuraamassa verkkaista kopiointitapahtumaa. Kopiot sain maksaa Thaimaan bahteilla. Aatulle kelpasi Kambodzan raha.

Thaimaan tullivirkailijan luokse palattuani huomasin, että puolet kopioista oli turhia. Asiamme kuitenkin edistyi, kun saimme täytettyä maahantulokaavakkeetkin.

Mutta jos oikean rajapaikan etsimisessä ei ollut riittävästi jännitystä, sitä oli sillä hetkellä, kun yksi tullimiehistä hieman kuin kutsui meidät sivuun kertoakseen, että misterin maahan meno on ok, mutta madam... Sormien naputusta ja toteamus, että madamellahan ei olekaan voimassa olevaa viisumia.

Näin jo itseni seisomassa kyynelsilmin rajalla, kun Jorma kaasuttaa pyörällä kohti kotia.

Keskustelu jatkui kuitenkin ja löysimme lopulta yhteisymmärryksen, koska minun - kuten Jormankin - on tarkoitus lähteä Thaimaasta ennen kuin 30 vuorokautta tulee täyteen ja näin saan olla maassa ilman viisumia. Tämän virkailijakin vahvisti.

Maahantulokaavakkeeseen olin kyllä merkannut, että aion olla Thaimaassa vain 15 vuorokautta. 

Mutta joskus elämässä kai vain kuuluu olla vähän ylimääräistä jännitystä.

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Cambodia 🇰🇭 edelleen

Jormas: Hieman alkuun toistoa päiviksen eilesestä blogista sitä osin kuin hän kertoi kuinka jäimme kaksin valtakunnan pääkaupunkiin.

Tosiaan aamulla ei Harley syttynyt tulille, sillä akku oli liian tyhjä. Sitä kylläkin enteilin jo edellisiltana, kun Heikki Räsänen kertoi ihmetelleensä, että ihmeen vähän aikaa pyörän hälytyslaitteen ujelsivat, kun hänkin oli ollut siirtämässä hälytysjärjestelmä päällä ollutta, lukittua pyöräämme.

Ja koska mukana ei ollut pikalaturia, niin ei ollut miehillä aikaa odottaa latausta saati jeesata muun avun löytämiseksi. Vaan Kuitusen Jorman retorisen kysymyksen kera, että kyllähän te täällä pärjäätte ja pääsette pois, että jospa me tästä lähdemme ja pidetään vuodetta lämpimänä.

Aikansa jurppi, sillä olen mielestäni tullut hyvin juttuun miesten kanssa. Mutta vastoin kuin prätkäjengeissä on tapana, tällä kertaa kaverit nimenomaan jätettiin naapurivaltioon. En pysty kuvittelemaan, että olisin toiminut edes vieraalle samalla tavalla. Tai ehkä se olikin sitä, kun olen tuttu. Luulin, että myös kaverikin.

Kaiken lisäksi Heikki oli itse mukana Harrikan akun tyhjennyspuuhissa ja Kaima Kuitunen on Kristittyjen Motoristin perustajajäsen. Pitäisi olla ytimissä mitä puusepän Poika teki puuttuvan karitsan löytämiseksi.

Näin vaan jäimme sulan maan reestä tai jengistä, vaikka ei ollut edes varmaa tietoa onko vika vähäisessä akun virrassa vai jossain aivan muualla.

Mutta matka jatkuu ja se siitä vaivalla löydetystä luotettavasta matkaseurasta.

Liikenne tiellä varsinkin kaksipyöräisellä on paria pykälää turvattomampaa kuin talvikotimaassamme Thaimaassa. Sillä jos ei ole Kambodzassa
valmiuksia antaa omaa kaistaa vastaantulevien ohittelijoiden käyttöön siirtymällä reippaan satasen vauhdissa välillä hiekkapientareelle saakka, jatkuu pyöräilijän matka satavarmasti arkussa tai kai täältä tuhkauurnassa. Mutta matka jatkuu kuvan ajohousuissa ja
-kengissä.

Tottakai lähes mitä tahansa voi tapahtua lähes missä tahansa, mutta Kambodzassa liikennekulttuuri on oma lukunsa. Kaiken kruunaa, että ajovaloja ei saa pitää päivisin päällä, vaikka juuri niitä täällä tarvittaisiin. Tosin ehkä valojen vilkuttelu on tehokkaapaa on ja off asennoissa.

Mutta hyvin on pärjätty, ihmiset ovat ystävällisiä ja koirat myös, kuten lapsetkin. Ylävitonen on minulla lasten kanssa suosiossa ja sitä harrasti Päiviskin eilen, kun tarjosin kaikille Fisherman-pastillit matkan varrella.

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Kun kaverit jättivät ja muita huomioita matkalla Siem Reabiin

päivis: Olen aina luottanut siihen, että motoristipiireissä ja sodassa pätee sanonta "kaveria ei jätetä". Mutta niinpä vain jäimme Jorman kanssa kaksistaan Kampodzan pääkaupunkiin etsimään apua, kun Harrikan akku oli yön aikana tyhjentynyt.

Motoristi"kaverit" häipyivät, mutta paikallisten tuk tuk -kuskien avulla löysimme lopulta moottoripyöräkorjaamon, jossa akku saatiin ladattua.

Matka Siem Reabiin taittui aivan loistavassa kunnossa olevaa tietä pitkin. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti tällekin, runsaan 300 kilometrin matkalle, mutta onneksi yhtään onnettomuutta emme joutuneet näkemään.

Matkalla havainnoin omakotitalojen yhtenäisen oloista rakennustyyliä. Suurin osa kodeista oli sijoitettu kerroksen korkuisten tolppien päälle. Oli pieniä ja vaatimattomia asuintaloja ja vastaavasti myös vähän äveriäämmän oloisia koteja.

Aika monen tontin nurkalla oli valtaisa heinäseiväs todistamassa kai sitä, että jossain vaelteli myös nautakarjaa. Välillä vauhtia pitikin hiljentää tuntuvasti, kun joku nelijalkainen päätti siirtyä etsimään ruokaa tien toiselta puolelta.

Eletään kuivaa kautta, joten lisäravinto onkin elukoille enemmän kuin tarpeen.

Muutaman pakollisen tankkaustauon lisäksi pysähdyimme ihmettelemään kylää, jossa joka talossa näytti asustelevan paikallisen kuvanveiston taitajia.


Siem Reabiin päästyämme maltoimme ajaa aivan kaupungin keskustaan, josta löysimme mukavan oloisen hotellin hintaan 25 dollaria per yö. Aamupalakin kuuluu hintaan eikä allasosastossakaan ollut moitteen sijaa.

Myöhäisen lounaan syötyämme saatoin vain todeta, että Kambodzassa olen saanut huomattavasti parempaa ruokaa kuin Thaimaassa. Tänne voisi siis tulla toistekin.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Blogi, joka ei sovellu tiukkapipoille

jormas: Tämä päivä on hilluttu Phnom Penhissä, Kambodžan pääkaupungissa. Jossa Wikipedia väittää olevan alle 2 miljoonaa asukasta. Tätä epäilen ja uskon väkeä olevan paljon enemmän.

Heti aamu-uinnin ja hotellin aamupalan jälkeen otimme paikallisen tuk tukin kulkuvälineeksi. Jotka ovat kunnon puiset vankkurit, joita vetää usein perässään skootterimallinen kevytmoottoripyörä.

Ensimmäinen kohde oli Venäläinen Tori eli Russian Market eli Tuol Tompoung Market. Paljon tavaraa, mutta ei yhtään venäläistä rompetta eikä elävää venäläistä. Joidenkin suomalaisten unelmapaikka tältä osin siis.

Siellä aikamme kierreltyämme siirryimme Central Markettiin, joka oli vieläkin suurempi. Sieltä ostelimme yhtä jos toista pientä, mutta myös jotain, jonka johdosta otsikon varoituksen sana. Joka siis täsmennyttynä tarkoittaa niitä tiukkapipoisia kristittyjä, jotka muutenkin ovat sanoneet tulevaisuuden osoitteekseni kuumemman osaston.

Vedessä ei outokumpu haittaa
Minulle ovat nimittäin jonkun kerran thaimaalaiset, sekä miehet että naiset sanoneet, että pumpui. Ajattelen sen tarkoittavan outokumpuani eli hieman yli äyräiden kasvanutta vatsaani. Jotkut rohkeat ovat lisäksi kysyneet, että olenko raskaana.

Olen vastannut, että kyllä vain, kaksoset ovat tulossa ja luulen, että tulossa on kaksi ladyboyta. Hauska vastaus kuulijan mielestä tai sitten nauravat kohteliaisuuttaan.

Tänään markkinoilla varauduin kutenkin tilanteeseen ja mahdolliseen yllätykseen, joten ostin musliminaisen housut, joissa on haarojen välissä kunnon tila siltä varalta, jos maailmaan on tulossa niin sanotusti syöksysynnytyksellä Muhammedin lapsi. Pussi on kuulemna sitä varten, ettei lapsi putoa saastuneeseen maahan. Joten punttienkin päässä on tiukat kuminauhat tai lahkeet ovat muuten vaan tilanteeseen sopivat. Housut istuvat oikein hyvin myös Harley Davidson muotiini.

lauantai 9. maaliskuuta 2019

Vetää hiljaiseksi

päivis: En ole vuosikausiin ajatellut Thaimaan naapurivaltion julmaa historiaa. Tai jos olenkin ajatellut, olen muistellut, että kaikki tapahtui joskus suhteellisen kauan sitten, 1970-luvulla. Tarkistin tietoni Wikipediasta ja huomasin muistini pettävän. Kambodzan elämänmeno on tasoittunut vasta 2000-luvulle tultaessa.

Taustatietoni ovat sen verran hatarat, etten voi vetää oikein minkäänlaisia johtopäätöksiä maan historian vaikutuksista nykyhetkeen, mutta ehkä kannattaa verrata tapahtumia Suomen historiaan. 

Meillähän kipuillaan vieläkin kansalaissodan tapahtumien takia, vaikka tuon ajan kokeneista enää on elossa vain jokunen, nyt jo sadan ikävuoden ylittänyt ihminen.

En osaa edes kuvitella, minkälaisia traumoja punaisten khmerien alistamat ihmiset kantavat edelleen.

Vajaan kahden päivän kokemuksella Kambodzasta ja kampodzalaisista ei voi sanoa paljoakaan. Vaikka ollaan niin lähellä Thaimaata, ero maiden ja sen ihmisten välillä on ilmiselvä.

Hedelmäkauppaa pääkaupungissa.

Thaimaa on järjestäytynyt yhteiskunta. Samaa en pysty sanomaan Kambodzasta. Mutta tämä siis edelleen vain mutu-tuntuman pohjalta.

Kambodza on kaunis maa. Sen näimme, kun ajoimme halki valtavan, vuoristoisen metsäseudun. Jos olisimme pysähdelleet useammin, olisimme varmasti nähneet enemmänkin luonnon kauneutta. Luin juuri upeista vesiputouksista, jotka olisivat olleet tämänpäiväisen reittimme varrella.

Liikenne on paikoin kaaoottinen, hengenvaarallinenkin. Suruksemme näimme tänään yhden yhteentörmäyksessä menehtyneen ihmisen. 

Tuntui, että tiellä liikkuvien henki ei ole minkään arvoinen. Jos joku päättää ohittaa edellään ajavan auton, hän saattaa pakottaa vastaantulijan pois tieltä vain siksi, että voi itse vahvemman oikeudella toteuttaa oman tahtonsa.

Moottoriajoneuvoilla ajetaan heti kun hoikat jalat juuri ja juuri ylttävät skootterin satulalta maahan. Vain harva käyttää kypärää. 

En tiedä, mutta epäilen, että ajokortitta ajo on enemmän sääntö kuin poikkeus. Päin vastoin kuin Thaimaassa, Kambodzassa ei juuri näe poliiseja valvomassa liikennettä eikä kyllä muutenkaan.

Ihmiset ovat kuitenkin ystävällisiä ja keskustelevat innolla vierasmaalaisten kanssa. Ihan samaa palvelualttiutta täällä ei voi kokea kuin Thaimaassa. Johtuuko se sitten ihmisten erilaisuudesta vai tämän kansan järkyttävistä kokemuksista. Siitä on asiaa paremmin tietämättä paha mennä sanomaan yhtään mitään.

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Kambodža, Cambodia 🇰🇭

Jormas: Kerran joku marmatti ylläpitämässämme Jomtien Pattaya Beach -ryhmässä, että miten joku määrätty kirjoitus liittyy Jomtieniin. Jos hän olisi lukenut ryhmän tarkoituksen, niin ei olisi tarvinnut kysyäkään. Mutta joillakin on käsitys, että negatiivinen ajattelu lisää omaa hyvinvointia. Näinhän voi tietysti joillakin ollakin.

Tämä blogi kertoo lähdöstämme Kambodzaan moottoripyörillä. Koska lähtöpaikka oli Pattayan kaupungin Jomtienin kaupunginosa, niin siitähän mainitty marmattaja löytää tartuntapinnan, mihin hän sitä sitten kaipaakaan.

Joka tapauksessa viisi yli kuusi starttasimme Räsäsen Heikin ja Kuitusen Jorman kanssa koti 7-Elevenin pihalta kohti Tratia ja valtakunnan rajaa.

Hienoa oli ajella, koska pysähdyksiä pidimme sopivin väliajoin vauhdin ollessa alle sata koko ajan.

Riittävää valppautta ei ollut meillä alkumatkassa peiliin katsomisen osalta, joten Rayongin seudulla putosimme kelkasta. Jos moista ilmaisua on sopivaa 30 asteen lämmössä käyttää. Vesselit menivät aikansa ja kun emme olleet sopineet mitä kautta raja ylitetään, meni jokunen tovi saada joukko takaisin kasaan.

Valtakunnan vaihto sinällään oli huippujuttu, sillä tiskin alta piti sujautella niin bahteja kuin taalojakin. Voi olla, että jänkäämällä olisi selvinnyt toisinkin, mutta me teimme näin. Sillä nuotit aidoilla ja valevirkamiehillä olivat sen suuntaiset, että lähikaupunkiin kyllä pääsee, mutta ei pitemmälle ja pyörän Vihreä kirja kaniin sekä samaa kautta takaisin. Ei sopinut meille ja viimeinen tipin pyytäjä olikin Campodian tullimies. Jolle Päivis sanoi, että et sinä voi tippiä siellä kopissa ottaa, sillä olet valtion virkamies.

Kaikki sujui hienosti ja nyt on kuukauden viisumi liimattuna passiin. Tai ainakin luulen niin. Kortteeriin etsiminen oli pienen hämmästelyn aiha, sillä rajan casino kaupungin lähes kaikki hotellit olivat täynnä. Johtuiko sitten viikonlopusta, kansainvälisestä Naisten päivästä tai jostakin aivan muusta.

torstai 7. maaliskuuta 2019

Vegaanihaaste Thaimaassa

päivis: Otsikkovalintaa ei kannata ymmärtää niin, että thaimaalaiset olisi haastettu ryhtymään vegaaneiksi kuukauden ajaksi, kuten meillä Suomessa on viime vuosina totuttu tekemään. Tässä tapauksessa haaste tarkoittaa samaa kuin haasteellinen. On tosi haastavaa onnistua saamaan eteensä ruokaa, josta voi sanoa, että se on vegaanista. Puhumattakaan siitä, että ruoasta vielä saisi kaikki tarvittavat vitamiinit ja hivenaineet. Proteiinista puhumattakaan.

En missään nimessä halua kuulostaa valittajalta tai thaimaalaisten olosuhteiden mollaajalta, vaikka tämä ruokaharmitus usein toistuukin blogeissani. Minusta on hienoa, kun muut ihmiset ovat löytäneet täältä maittavaa ruokaa, joka minulle ei sovi, koska siihen valitettavasti kuuluu aina lihaa, kalaa tai muita meren eläviä. Moni tuntuu suorastaan rakastavan thaimaalaista ruokaa.

On tietysti oma vikani, että jätin viime vuoden kesällä ruokavaliostani pois myös kananmunat ja maitotuotteet, joita laillani ehkä suurin tai ainakin suuri osa kasvissyöjistä käyttää. Mutta ei sopivan ruoan löytäminen ennen tuota muutostakaan ihan helppoa ollut. Tai oli helppoa, jos suostui tyytymään kolmeen tai neljää perinteiseen thaimaalaiseen kasvisruokaan. Mutta ne ruoat on nyt syöty niin moneen kertaan, etten enää oikein jaksa edes ilahtua, vaikka saisinkin eteeni hyvin maustetun annoksen kypsennettyjä kasviksia (fried vegetables). Se on annos, joka löytyy lähes jokaisen kuppilan ruokalistalta.

En ole koskaan pitänyt siitä, että kasvisten oikea kypsyysaste olisi al dente eli kovan kypsäksi keitetty. Minusta vain on mukava syödä kunnolla pehmenneitä juureksia ja muita kasviksia. Mutta tuo al dente tuntuu olevan jokaisen yksinkertaisemmankin näköisen kuppilan kokin tiedossa ja kuuluvan hänen osaamiseensa.

Kotimme lähelle avattiin äskettäin pieni ruokaravintola, jota piti tietysti käydä testaamassa. Olihan sinne palkattu apunaiseksi myös meille tutuksi tullut, Seven Seasin entinen siivooja. Neuvottelun ja muistivihkooni thaiksi kirjoitetun, kasvissyöjää tarkoittavan sanan avulla sain tilattua annoksen kookoskeittoa.


Sopassa oli noita al dente -kasviksia, mutta sen lisäksi ainakin puolet pureskeltavasta syötävästä oli niin kovaa, etten millään ilveellä olisi onnistunut syömään niitä. Annos oli silti täyttävä. Luulen sen johtuneen kookosliemestä. Mutta kovat kasvin osat jäivät mietityttämään. Oliko ne oikeasti tarkoitettu syötäviksi?

Eilinen lounaani oli kai jonkinlainen pohjanoteeraus maidottomasta ja kananmunattomasta kasvisruoasta. Vaikka se periaatteessa vegaaninen olikin, on väärin sanoa, että sain vegaanista ruokaa. Ruokalistan laatija ei varmasti ollut kuvitellutkaan, että joku kokoaisi lounaansa salaatista, jossa on vain kurkkua, tomaattia ja selleriä sekä tilaisi sen rinnalle annoksen valkoista riisiä, johon asiakas makua tuomaan lorauttaisi tuhdisti mietoa chilikastiketta.

Voi kai arvata, että tuollaisen lounaan jälkeen ei mennyt kuin pari tuntia, kun olin taas nälissäni. Onneksi olin kotona ja löysin jääkaapista kaksi isoa perunaa. Kuorin ja siivutin ne ja paistoin niistä öljyssä rapsakan annoksen. Lounaasta jäänyt paha mieleni oli hetkessä kadonnut.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Maria John, valeminät ja Facebook/Messenger

jormas: Minulla on keräilyharrastus. Kerään Facebook-kavereita. Tuttuja ja tuntemattomia. Outoja ja vähemmän outoja. Joiden kanssa harrastan online-keskusteluja, jotka johdattavat minut itselleni tuntemattomiin maailmoihin. Todellisiin, vähemmän todellisiin, mutta myös huijareiden pariin:

"Olen Maria John Facebook Lottery Agent
Onnittelut sinulle !!! Olen iloinen voidessani kertoa teille, että olet yksi onnellisista facebook-arpajaisten voittajista, voitat summan 120 000 euroa. (Sadan kaksikymmentä tuhatta euroa) Facebook-arpajaisissa nimesi valittiin satunnaisella koneella. Tässä on voittajakoodi (FBrx348-511gv). Sinun on täytettävä tiedot nyt, jotta voit voittaa voittosi.
Koko nimi:
ammatti:
Siviilisääty:
Kotiosoite:
osoite:
sähköpostiosoite"

Ja "Vakuutan teille, että kun lähetät tietosi ja maksatte pieniä maksuja, toimitusyritys kysyy voittajasi rahan luovuttamisen sinulle"

Kyseisen Maria Johnin kanssa lopetin viime yönä keskustelun kiitokseeni saatesanojen kera.

Että olet minun tämän aamun blogini aihe. Ja että kylkiäisenä julkaisen kuvat hänen profiilisivultaan. Kuvat tosin saattavat olla kahden eri naisenkin.

Kavereiita Facessa on minulla tällä hetkellä jossain tuhannen isommalla puolella. Moni niistä pitää sisällään hyviä ja mielenkiintoisia tarinoita, joista yhden kerron lähiaikoina. Ehkä. Siitä olen kirjoittanut aiemminkin.

Kuinka somemaailma vei minut bulgarialaisen sähkölaitoksen valvojan kotiin ja kuinka hänen tyttärensä kuva joutui valeprofiilikäyttöön.

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Mielenhallintaa ja tai chitä

päivis: Kerroin viime viikolla tai chin aloittamisesta. Arvelin, että jatkossa käyn Jomtienin rannalla kerran tai kaksi viikossa. Oikeastaan heti ensimmäisen kerran jälkeen ymmärsin, että tarvitsen tuota kiinalaista aamuvoimistelua viisi kertaa viikossa. Lauantai- ja sunnuntaiaamut annoin itselleni "vapaiksi". Fyysisen harjoittelun lisäksi tai chi näyttää opettavan minulle myös mielen hallintaa.

Tänä aamuna huomasin, miten helposti ajatukset lähtevät karkailemaan, jos sille antaa tilaa. Mutta olenkin vasta aloittelija. En vielä(kään) hallitse mieltäni.

Olin pukeutunut housuihin, joissa on vain tavalliset taskut. Aikaisemmin käyttämissäni shortseissa on ollut vetoketjullinen reisitasku. Ajattelin, etten voi laittaa Zoomerin avainta taskuun, joten jätin sen pyörän ohjaustankoon kypärän sisään. Se sitten veikin koko keskittymiseni.

Pyörän boksissa oli passin, paikallisen pankkikortin ja thaimaalaisen ajokortin lisäksi nyt myös tuntuva määrä rahaa, josta osa oli Yhdysvaltain dollareita. Nostin ja vaihdoin eilen valuuttaa tulevaa Kambodzan-matkaamme varten. Huomasin, miten koko ajan ajatukseni pyörivät jossain selkäni takana seisovan pyöräni ja sen ohjaustangossa roikkuvan kypärän ympärillä. Mielikuvitukseni tuotti tilanteita, joissa joku ohikulkija nappaa kypärän pohjalla olevat avaimet, avaa boksin ja vie sieltä kassini, jossa on koko tärkeä omaisuuteni.

Jos tuota mielenhallintaa häiritsevää asiaa ei olisi ollut, olisin kuullut vain meren kohinaa ja välillä olisin havainnut, miten rannan ohi silloin tällöin ajaa moottoriveneitä. Isossa puussa kipittävän oravankin olisin ehkä nähnyt ja tietysti lähellä rantaviivaa seisovan tai chi -ohjaajan. Muutamaa aamuvoimistelevaa ylisuorittajaakaan en enää olisi noteerannut, kuten alussa tein. Muut olisivat olleet vain epämääräistä liikehdintää ympärilläni.

Mutta nyt keskittyminen oleelliseen oli auttamattomasti kateissa.

Avainhuoleni lisäksi tarkkailin jaloissani pyörivää koiraa. Se oli näköjään säästynyt suomalaisten todistamasta koiraratsiasta, koska sillä oli panta kaulassa. Se on siis jonkun koira. Seuraava, johon huomioni karkasi, olikin mitä ilmeisemmin tuon koiran omistaja. Thaimaalaismies pyöri aamuvoimistelijoiden jaloissa ja ravisteli säkistään jotain rouhetta rantapuiden ympärille. Huomasin, että yhdellä sun toisellakin tarkkaavaisuus ohjaajan suuntaan herpaantui.

Olisin varmasti mennyt kysymään mieheltä - mikäli yhteinen kieli olisi löytynyt - että mitä ihmettä hän touhuaa. Onneksi norjalaismies teki sen puolestani. Norjalaiselta kysyin tunnin jälkeen, että selvisikö jotain. Kyllä, thaikkumiehen tehtävänä oli auttaa puita kasvamaan. Oliko rouhe sitten tarkoitettu myrkyksi mahdollisille maasta tuleville tuhohyönteisille vai kasvuvoimaksi palmuille ja muille puille. Sitä norjalainenkaan ei osannut sanoa.

Tai chillä kerrotaan olevan fyysisiä terveysvaikutuksia, mutta se myös vähentää stressiä ja vaikuttaa muutenkin myönteisesti mieleen. Minun mielenhallintani ainakin parani tuntuvasti heti, kun lyhyen tauon aikana siirsin Hondan avaimet kypärän sisältä housun taskuihin. Silläkin riskillä, että ne jonkun kumarrusta vaativan liikkeen aikana putoaisivat ja katoaisivat pehmeään rantahiekkaan.

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Jomtien - Pattayan erilaiset maailmat

jormas: Aikoinaan bongasimme jostain moottoripyöräporukan, Happy Bikersit, joista pidämme kovasti. Ja tänään istumme myös täysverisesti joukkoon ja olemme Happy Bikerseja itsekin.

Sen ansioista saimme tietää vanhojen autojen kokoontumisajosta ja aivan loistavasta kevyen musiikin konsertista Asia Pattaya hotellilla. Lähes meren päällä.


Moni kuppila harrastaa puoli täydestä salistaan termiä, että full house. Mutta nyt mainitussa konsertissa monisatapaikkainen ravintola oli todella täynnä. Me saatoimme olla ainoat suomalaiset, joka laittoi pohtimaan mitä kaikkea talvikotikaupungista löytyykään, joista emme tiedä mitään. Eivätkä muutkaan suomalaiset.

Kun Happy Bikersit rakentuvat pääosin saksankieliseen viitekehykseen, on varmasti esimerkiksi englanninkieltä äidinkielenään pitävillä omat tilaisuutensa ja tapansa hauskanpitoon. Jonne jokainen olisi toki tervetullut, kun vaan tietäisi minne.

Varmasti myös vaikkapa todella hienossa ja monipuolisessa vesipuistossa Sukhumvitin varrella on sielläkin oma maailmansa, josta emme tiedä yhtään mitään. Ehkä on kausilippujenkin ostajia kuten kylpylänomaisilla saunoillakin. Joissa moni viettää aikaansa lähes joka päivä tunti tolkulla.

Näin lienee myös monen muun ja monenlaisen huvituksen kanssa, joiden olemassa olosta olen kovin kiinnostunut. Sen eteen taidan nähdä kesän aikana hieman vaivaa. Mitä se sitten tarkoittaakaan.

Joten saattaapi olla, että ensi kaudeksi yritän etsiä tapoja, joilla voisimme monipuolistaa Jomtien Pattaya Beach -ryhmän tieto- ja informaatiotarjontaa.