Sivun näyttöjä yhteensä

lauantai 31. tammikuuta 2015

Koirapuistoelämää ja onnen eväitä

jormas: päivis kirjoitti henkisestä kodistaan. Jatkan yhden tuokion verran samasta aiheesta, jonka taidan olla kirjoittanut johonkin nettiesittelyynkin.

"Kun mies kokee olevansa kotonaan siellä missä ei ole syntynyt, on hän päässyt sinne minne on pyrkinytkin." Näin on monen laita, joka on löytänyt onnen jostakin paikasta. Mutta ehkä vielä enemmän on niitä, jotka etsivät löytämättä koko elämänsä paikkaa, jossa voisivat olla onnellisia.

Itse ajattelen, että maailman vaikein henkinen kuntopolku on omassa päässä oleva pururata. Siinä riittää elämänmittaista punnerrettavaa enemmän kuin vaikeimmassa kuvaristikossa. Onni kulkeekin koko ajan mukanamme. Avain onnen oveen löytyy oivaltamisesta, että voimme aivan itse päättää miten suhtaudumme maailman tapahtumiin, mutta ennen kaikkea siihen mitä tapahtuu itsellemme. Siinä on eväitä maallisen taipaleen kestävään onnettomuuteen tai pysyvään onneen ja tyytyväisyyteen.

Täydellinen ihminen ei nimittäin ole hän, jolla on omasta mielestä mahdollisimman vähän puutteita. Vaan täydellisin on hän kuka tiedostaa omat virheensä ja pyrkii tekemään muutosta niihin, joista kärsivät läheiset tai asianomainen itse.

Mutta ei niin hyvää päivää, ettei löytyisi jotain purnattavaa. Joskus tosin menee niin hyvin, että pitää oikein kaivella, että löytäisi marmatuksen aihetta. Toisaalta aika harvinaista on tavata suomalainen, joka on kaksi päivää peräkkäin täysin tyytyväinen kaikkeen.

Osaomistuskoira Niilon kanssa harrastan lähes päivittäin tunnin molemmin puolin koirapuistoelämää. Ykkösvaihtoehtomme on Riihikallion koirapuisto Hyrylän eteläpuolella. Sinällään oivassa paikassa, jonka kunta on koirille koiraveroilla tehnyt, on pari epäkohtaa. Toinen on rikkinäinen penkki, jota en usko kunnan korjaavan. Ehkä saatankin tehdä korjauksen itse ensi kesänä.

 
Mutta toista ongelmaa en kykene korjaamaan. Noin  yleisesti ottaen koirien palvelijat, me ihmiset korjaamme koirien jätteet puistosta kiitettävällä tavalla. Poikkeukseen tekee puistoon kokoontuva äijälauma, joka tulee sinne kalja- ja muine juomakasseineen. He katsovat enemmän tai vähemmän kaljavatsoineen, että näille  raavaille miessukupuolen edustajille (jossa joukossa on joskus joku nainenkin) ei kuulu edes oman koiran jätösten korjaaminen.

Sinällään koiranpaskamaisessa ilmiössä on toinenkin ikävä puoli. Olen kuullut monen suusta, että silloin ja silloin ei kannata puistoon mennä, koska siellä on tämä örveltävä äijälauma. Eikä varsinkaan lasten, sillä huonon esimerkin lisäksi he tuntuvat pelkäävän näitä uroita koirien sijaan.

Jaksan vielä uskoa, että järjen valo ja toisten huomioiminen saisi tässä asiassa positiivista muutosta aikaan. Sellaista ei tosin ilmassa näy. Ja kuten silloin tällöin kyselen, voiko tyhjyydessä olla sattumaa, pätenee tähänkin. Eli voiko järjen valo ylipäätään tarttua minnekään sinne missä ei ehkä ole mitään järjellistä edes siemenen vertaa?

perjantai 30. tammikuuta 2015

Henkinen koti on korvien välissä

päivis: Tänään Yle uutisoi tuloksen kyselystä, jonka se teki pari viikkoa sitten. Kaikkiaan 11 000 ihmistä kertoi tuolloin, missä on heidän henkinen kotinsa. Henkisen kodin määritelmä tosin jäi ainakin minulle vähän epäselväksi, mutta uskon silti voivani kirjoittaa siitä.

Henkisen kodin käsite tuntuu vastaajien mielestä liittyvän selkeästi lapsuus- ja nuoruusvuosiin. Kaivataan jotain, jota enää ei kenties ole enää olemassakaan.

Kyselystä kävi ilmi, että moni miettii mielessään paluuta kotipaikkakunnalle, mutta sitä ei ole mahdollista toteuttaa, koska siellä ei ole töitä tarjolla. Toisin ehkä on eläkeläisten laita. Moni päättääkin eläkkeelle päästyään palata vanhoille kotiseuduilleen. Eri asia on, löytääkö sieltä sen henkisen kotinsa ja sielunmaisemansa, jota on kaivannut. Kotiseutu on muuttunut, käynyt ehkä täysin vieraaksi. Vierailta voivat tuntua jopa entiset tutut, mahdollisesti sukulaisetkin.

Siksi on ehkä turvallisinta ajatella, että henkinen koti on korvien välissä. On hyvä, jos tuntee olevansa kotonaan siellä missä on. Ehkä on liioiteltua sanoa, että viihdyin hyvin edellisen parin kuukauden pätkän Thaimaassa, mutta olen taas täysin "kotonani" täällä Tuusulassa. Ihmeen hyvin maiseman ja ilmaston vaihtoon kuitenkin sopeuduin. Viittä tuntia myöhäisempään kellonaikaankin tottui parissa päivässä.

Tästä olen ennenkin kirjoittanut: Jyväskylässä käydessäni tunnen oloni jollain tapaa kotoisaksi. Jos ennen koin, etten enää koskaan haluaisi palata sinne, nykyään pidän senkin vaihtoehdon mahdollisena. Tosin en kovin todennäköisenä. Tuusulassa ei ole mitään vikaa - jos nyt ei oteta huomioon kehnoa joukkoliikennettä - joten yhtä hyvin voin tuntea henkisen kotini olevan kunnassa, jossa monet taiteilijat Aleksis Kivestä Eino Leinoon, Pekka Halosesta Jenny Soldan-Brofeldtiin tai Martta Wendelinistä Jean Sibeliukseen viihtyivät. Monista tämän päivän taitelijoista puhumattakaan.

Niin uskomattomalta kuin se saattaa kuulostaa, joskus kaipaan jopa "lentomelua". Asumme Helsinki-Vantaa-lentokentän kupeessa ja tietylle kiitoradalle laskeutuessaan lentokoneet lentävät aivan editsemme. Joskus koneita ei näy päiväkausiin ja silloin niiden taas odottaa palaavan. Laskeutuvista lentokoneista on selvästi tullut osa henkistä kotiani.

torstai 29. tammikuuta 2015

55637 lukukertaa blogisivullamme

jormas: Kävin katselemassa kuinka blogisivuillamme ympäri maailmaa käydään. Käyty on nimittäin yli 50 000 kertaa.

Aivan täysin tilastoon ei voine luottaa, sillä sen mukaan Ruotsi ei olisi kymmenen käydyimmän maan joukossa. Uskon, että on, mutta  jostain syystä se ei näy omana kokonaisuutena. Kun puuttuu Virokin, niin voisiko olla, että Soneran liittymän alue näkyy yhtenä kokonaisuutena?

Kun pilkon tilastoa pienempiin osiin, on kävijämäärissä tai ehkä oikeammin -maissa selkästi havaittavissa milloin olemme Thaimaassa ja milloin Suomessa.

Koko reippaan kolmen vuoden aikana on eniten (tuplamäärä) ollut sivuilla kävijöitä edellisvuoden asuntomessujen kuukauden aikana, joilla olimme Merikonttikotimme kanssa.

Duokodistamme kertoo myös koko historiamme eniten luettu sivu:
http://elamantahden.blogspot.fi/2012/08/merikontti-koti-ja-asunto.html.
Hyvänä kakkosena on kirjoitus Juhani Sjöblomista:
http://elamantahden.blogspot.fi/2012/12/juhani-sjoblom.html.
Ansiokas kolmas sija on päiviksen kirjoituksella, kun hän pakasti farmarinsa:
http://elamantahden.blogspot.fi/2014/01/farkut-yon-pakkasessa.html.

Tässä alla siis tilastoa, josta olisi mukava saada kommentteja näille sivuille tai Facebookiin:
https://www.facebook.com/jormasoini.paivistranden.


keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Perheenäiti

päivis: Eipä ole kerta tai kaksi, kun olen ihmetellyt, miksi uutisissa toisinaan käytetään naisesta puhuttaessa sanaa perheenäiti. Tänään tällainen uutinen sattui silmään Iltasanomien nettisivuilta. Siinä kerrottiin, miten suomalainen kiekkovalmentaja oli Venäjällä pahoinpidellyt perheenäidin. Sen verran naisen äitiyttä jutussa täsmennettiin, että hänellä kerrottiin olevan yksi lapsi.

Pahoinpitelyllä ja äitiydellä ei kuitenkaan uutisen mukaan näyttänyt olevan mitään yhteyttä. Mutta kai sillä saatiin korostettua naisen uhrin asemaa. Pelkkä toteamus, että valmentaja pahoinpiteli naisen, ei ehkä olisi ollut niin tunteisiin vetoavaa.

Miehistä sen sijaan todetaan harvemmin, että ovat perheenisiä, mutta toisin oli äskettäin. Olisikohan ollut Tampereella, kun surmattua miestä nimitettiin perheenisäksi. Jos oikein muistan, perheenisän kerrottiin tulleen kuolettavasti pahoinpidellyksi hänen palatessaan ravintolasta kohti kotia. Siihen uutiseen perheenisä-sanan lisääminen sai ainakin minussa aikaan sen, että mietin, mitä kotona kenties olisi ravintolaillan päätteeksi tapahtunut, jos surmatyö ei olisi julmasti keskeyttänyt kotiinpaluuta? Olivatko lapset keskenään kotona? Oliko perheen äiti myös kotona odottamassa lasten isää?


Jonkun toimittajan tai toimitustiimin mielessähän päätös tuosta uutisoinnin tavasta on tietysti syntynyt. Ei tapettua miestä ihan noin vain päätetä nimittää perheenisäksi. Samoin kiekkovalmentajan teko saadaan vaikuttamaan erityisen inhottavalta, kun kohteena kerrotaan olleen perheenäiti sen sijaan, että olisi vain nainen. Uutinen tosin on kai vedetty pois netistä, koska sitä en enää sieltä löytynyt, kun olisin halunnut tarkistaa pari asiaa.

Päätin vielä googlettaa, minkälaisia kuvia sanalla perheenäiti löytyy. Olihan niitä Susanna Ruususesta barbeihin ja vähäpukeisiin naisiin, oli joukossa jokunen mieskin. Lasten kanssa kuvattuja perheenäitejä löytyi vähemmän. Järestään kuvien naiset olivat nuorempaa väkeä. Perheenäitiys siis päättyy, kun lapset kasvavat ja muuttavat pois kotoa tai vaihtoehtoisesti äiti muuttaa pois.

Voisikohan tuota kuvaani, josta pidän kovasti, käyttää perheenäiti-kuvituskuvana? Ainakin tässä blogissa se nyt edustakoon perheenäitikuvien monenkirjavaa valikoimaa.

tiistai 27. tammikuuta 2015

MIestyövoimaa naisjärjestössä

jormas: Tänään tein hieman ja vähän enemmänkin päihdetyötä. Tulin nimittäin parisen vuotta sitten luvanneeksi pyynnöstä, että jeesaan minkä osaan Suur-Helsingin Valkonauha ry:tä. Yritetään yhdessä luotsata arvokasta naistyötä naisten voimin tekevää yhdistystä eteenpäin. Kyseinen yhdistys on nimittäin Suomen mittakaavassa Suomen Valkonauhaliiton jäsenjärjestöistä ainutlaatuinen, sillä se taitaa olla ainut, jolla on kuntien kanssa ostopalvelusopimus. Päästäkseen siihen ei riitä, että osallistuu kilpailuihin, vaan niissä on myös pärjättävä.

En tosin arvannut minkä prosessin tulin tönäisseeksi liikkeelle, kun huomasin, että yhdistyksen säännöissä ei ollut mainintaa, että jäsenistö valitsee keskuudestaan hallituksen. Se nimittäin mahdollisti huomattavastikin monipuolisemman hallituksen valinnan, kun sen jäsenen ei tarvinnut olla yhdistyksen jäsen. Mutta se ei tainnut olla naisjärjestössä kaikkien mieleen, sillä meneillään on sääntömuutosprosessi, jolla suljetaan miehet käytännössä kaiken päätöksenteon ulkopuolelle.

Kun itse olen aikoinaan ollut avaamassa niin Jyväskylän Katulähetystä kuin Sininauhasäätiötäkin naisasiakkaille, on prosessi tosiaan mielenkiintoinen. Huomata, että Sininauhasäätiön (Raittiuskotisäätiö) perustajajäsen, Suomen Valkonauhaliitto, joka mainitsee yhdeksi avainalueekseen tasa-arvon, suhtautuu miehiin kovin kielteisesti. Mutta koska noudatan lakia tässäkin asiassa, niin annetuilla korteilla pelataan.

Mutta kuitenkin.........Jos nyt olisi sellaisia päihdetyön järjestöjä, jotka jättäisivät naiset syrjään käytännössä kaikesta päättämisestä, luulen, että siinä ei kunnian kukko laulaisi. Mutta onhan se mielenkiintoista olla mukana ja meriittihän se on sekin. Että on päässyt naisten valitsemana miehenä puheenjohtajaksi järjestössä, joka ei kelpuuta miehiä edes jäsenikseen.

Mutta minä teen innolla työtä uuden Liisankodin perustamiseksi, joka ei taatusti ole tänä päivänä helppoa. Se on pienelle järjestölle aika haaste, sillä vaikka olemme osa kahtakin keskusliittoa, Sininauha- ja Valkonauhaliittoa, ei siltä suunnalta ole paljon apua ´tähän asiaan löytynyt. Mutta eihän tämä tosin ole ollenkaan ensimmäisen kerta, että jäsenjärjestössä on parempi osaaminen kuin keskusliitossa.

maanantai 26. tammikuuta 2015

Nopea, halpa, luotettava

päivis: Menee mainostamiseksi, mutta minkäs teet. Istun OnniBus-nimisen firman punaisessa bussissa matkalla Jyväskylään ja ainakin tähän mennessä voin allekirjoittaa tuon otsikon väittämän. Sen lainasin firman nettisivuilta.

Tuli syy käydä Jyväskylässä julkista liikennevälinettä käyttäen, jotta voisin hyödyntää ainakin osan matkoista myös työntekoon. Kun katsoin junalippujen hintoja, huomasin niiden maksavan maltaita. Matkahuollon sivuilta löytyi maininta bussien halvoista hinnoista, mutta ei halpoja hintoja.

Mutta onneksi on OnniBus. Edestakainen lippu Helsingistä Jyväskylään maksoi 25 euroa ("halpa"). Wikipedian mukaan firma on liikennöinyt Suomessa vuodesta 2012 alkaen. Minulla matka on ensimmäinen, mutta enpä ole kovin usein muidenkaan bussiyhtiöiden palveluja käyttänyt. Edellisestä vähän pitemmästä bussimatkasta on reilu viikko ja sekin Thaimaassa. Lähivuosien useimmat bussikokemukset ovat nimenomaan sieltä.


Tässä vaiheessa oli vielä paljon tilaa.
Luulin, että OnniBussit ovat vanhoja rämiä, mutta olin väärässä. Ainakin tämä auto on oikein hieno. Istuimet on verhoiltu punaisella keinonahalla ja katossa palavat matkan aikana siniset valot.  Matkustaja voi halutessaan sytyttää oman pienen kattovalon. Suurin osa näkyy matkustavan valoitta. Ehkä torkkuvat, sillä kyyti on tasaista ("luotettava"). Turvavyöt kehotettiin matkan alkaessa kiinnittämään. Odotin, että joku tulee tarkistamaan ne ihan kuin lentokoneessa. Ei sentään tullut.
Olin nopea (taidan olla vanha täti, jotka tunnetusti etuilevat) ja sain hyvän paikan. OnniBussit ovat kuulemma aina täynnä, mutta tässä vuorossa oli jonkin verran tyhjiä paikkojakin molemmissa kerroksissa. Mutta kieltämättä matkustajia oli paljon.

Osa näprää tietokoneitaan tai tablettejaan. Minä hoitelin nettiyhteyteni kannettavan oman sim-kortin avulla. Bussin yhteys ei toiminut täysin moitteetta. Taisi olla matkan ainut miinuspiste. Tietokoneen saa mukavasti ladattua penkin alta löytyvästä pistokkeesta.

Kun viimeksi aika monta vuotta sitten matkustin bussilla Helsingistä Jyväskylään, matka kesti muistaakseni viitisen tuntia. OnniBussilla se vierähtää kolmessa ja puolessa tunnissa ("nopea").

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Taidan kerätä kelloja

jormas: Jatkan kappaleen päiviksen aiheesta siltä osin, kun hän kertoi rantaa kiertävien pullakauppiaiden tuotteista. Ajattelen seksimunkin saaneen nimensä  niin sanotusta sokeroidusta munkkirinkilästä, jossa on reikä keskellä. Se on kyllä aivan oma arveluni, joka saattaa mennä metsään. Mutta ehkä joku valistuneempi korjaa, jos näkee aiheelliseksi blogimme kautta meitä valistaa. Mutta suhteellisen uusikin leivonnainen, munkki sekin Thaimaan rannalla liikkuu. Tai ainakin minulle se on uusi tuote ainakin nimensä puolesta. Sitä sanotaan nunnamunkiksi. Samalla logiikalla voisi arvella, että sillä tarkoitetaan munkkia, jossa ei ole reikää lainkaan. Lienee kai toiselta nimeltään hillomunkki.

Kaupoissa kiertäminen on minulla Thaimaan reissuilla vähentynyt, sillä minulla on yllin kyllin kaikkea mitä tarvitsen. Ja isäni oppien mukaan tarvekaan ei vielä ollut riittävä syy hänen mielestään ostamiseen. Faija lanseerasikin monta oivaa elämän viisautta. Joista yksi oli se, että jos haluat, että sinulla on aina rahaa, älä osta sitä mitä tarvitset, vaan sitä mitä ilman et tule toimeen. Isällä olikin aina rahaa, vaikka oli kaikkea muuta kuin suurituloinen.

Breitling kelloja taitaa olla piraatit mukaan luettuna sata ei mallia
Mutta minä ostan paljon turhaa, vaikka käytänkin aika tavalla aikaa kaupoissa ollessani siihen, että keksisin syyn miksi voisin tai pitäisi ostaa sitä taikka tätä. Viime reissulla keksinkin itselleni täysin tarpeettoman uuden keräilykohteen ja harrastuksen. Aion jokaiselta Aasian reissulta ostaa ja tuoda Suomeen  yhden tai useamman piraattikellon. Alan siis keräilemään niitä. En kuitenkaan mitä tahansa, vaan jotain sellaista, jotka aitoina ja alkuperäisinä maksavat niin sanotusti hunajaa tai ovat jotenkin erityisiä.. Ensimmäisen keräilykappaleen olen jo tuonut ja se on merkiltään Breitling automaattikello. Ei siis patterisellainen.
Ranteessani se on nyt kolmatta päivää ja ainakin vielä se käy. Vanhan kansan miehenä mielestäni on oma hohtonsa kelloissa, jotka tikittävät, kuten nyt hankkimani ajannäyttäjä. Ja kun ei ole hirveästi älämölöä ympärillä, kuulenkin vielä tikityksen.

lauantai 24. tammikuuta 2015

Ruoka mielessä

päivis: Thaimaan-reissuihin liittyy meillä aina kunnon kohentaminen ja painonhallinta. Painonhallinta tarkoittaa tässä tapauksessa syötävän ruoan vähentämistä ja varsinkin nyt viimeisimmällä reissulla herkuista kieltäytymistä. Edelliskerroillahan aika kritiikittömästi olemme sortuneet rannalla pullakauppiaiden ("Fazerin munkki", "seksi munkki", "rusinapulla") houkutuksiin ja Seven Elevenin jäätelöallaskin on tullut turhan tutuksi.

Nyt oli toisin ja muutaman kerran lausuttu toteamus oli, että kun toinen on heikko, niin toinen ei voi olla. Usein kävi niin, että minä olisin heikkouksissani halunnut jäätelöä, mutta Jorma jaksoi toppuutella.
Thaimaan-matkallamme herkuttelimme jouluaattona Apex-hotellin jälkiruoilla.
Uuden vuoden kunniaksi söimme jäätelöannokset. Muuten välttelimme makeita.
Tällä kertaa koin melko usein pientä nälkää. Mutta kun tiesin sen mahdollisesti merkitsevän painon putoamista, kestin sen kuin mies. Tai nainen. Muutama kilo karisikin, ehkä kolme tai neljä. Jormalla tippui enemmänkin.

Kun ei voinut syödä, piti hankkia jotain korvaavaa toimintaa syömisen tilalle. Huomasin olevani erityisen kiinnostunut uusista ruoista ja ruokaresepteistä. Innostuin jopa selvittelemään netistä, missä Pattayalla on kasvisravintoloita. Niissä tosin jäi käymättä. Korvaavaa toimintaa oli varmasti myös riisikeittimen ajatteleminen ja lopulta sen hankinta. Sen avulla saatoin mietiskellä erilaisten ruokien valmistamista. Ja kun Pattaya Suomi-Seuran Heikki-kokki teki itse kehittämäänsä juureslaatikkoa, kyselin tarkkaan, miten hän sen valmisti. Eräätkin yölliset unettomat tunnit tuli vietettyä miettien kotiinpaluuta ja tuon reseptin testaamista. Nyt olen tehnyt suunnilleen Heikin ohjeita noudattaen juureslaatikkoa. Oli muuten oikein hyvää.

Riisikeitintä käytin tänään toisen kerran. Uskoin, että sillä voi huoletta keittää riisipuuroa, jota tarvitsin laatikkoon. Näinhän nettikeskusteluissa kehuttiin. Ehkä keittäjillä oli modernit keittimet, jossa ehkä lämpöä tai keitto-ohjelmia voi vaihdella. Minä sen sijaan perusmallillani onnistuin keittämään maidot pitkin pöytää ja lattiaa. Lisättyäni maidon keittimeen läksin ulkoiluttamaan Niilo-koiraa, koska olin niin vakuuttunut, että homma toimii. Mutta tulipahan keksittyä, että puuro kyllä valmistuu, mutta keitin pitää laittaa maidon lisäyksen jälkeen lämmitysasentoon. Silloin puuro hautuu kypsäksi, eikä aikaakaan kulu juuri  pitempään kuin kattilassa keitellessä.

perjantai 23. tammikuuta 2015

Täyden tasa-arvon tavoittelu vei joskus karille

jormas: Minä jatkan hieman päiviksen keilakirjoitusta. Meillä oli tosiaan entisen työnantajani antamia liikunta- ja kulttuuriseteleitä, jotka osaltani olisivat menneet ja menivätkin vanhaksi vuoden vaihteessa. Piti joko antaa mennä tai sitten pohtia mitä niillä tekisi. Sen tiedän, että moni Sininauhasäätiössäkin myi ne. Näinhän ei luonnollisesti olisi saanut tehdä, sillä setelit ovat henkilökohtaisia.
Edessä oli oma mielenkiintoinen projektinsa. Että missä voisi harrastuksensa maksaa etukäteen, sillä olimme vuoden vaihteen kaukomailla, joten varsinainen harrastaminen piti siirtää tämän vuoden alkuun.

Ensin käytiin Jumbon Flamingon elokuvateatterikeskuksessa, että voidaanko ostaa leffalippuja muutama kappale kulttuuriseteleillä ja käyttää kolmen kuukauden kuluttua. Ei voida.
Sitten menin Tuusulan Tenniskeskukseen saman kysymyksen kera, että jos pelattaisiin jonkun kuukauden kuluttua squashia, sulkapalloa tai tennistä. Ei käy sanoi toimitusjohtaja Havulinna ja täydensi, että meistä omistaa kunta yli 50 %. En malttanut olla sanomatta, että jos et olisi kunnan konsernin palkkaama toimitusjohtaja, vaan tuloksesta leivän saava yksityisyrittäjä, niin kyllä sopisi.
Joten kun viereisessä entisessä hiekkakuopassa oli yksityinen Tuuskeilaa, niin jo passasi. Ja keilakengät käyttöön kaupanpäällisiksi ainakin ensimmäisellä kerralla. Joten me keilasimme ja ensi lauantaina hohtokeilaamme, mitä se sitten lieneekään.

Kyseessä ei ole Sininauhasäätiön uima-allas,
vaan käytössämme halutessamme oleva
Mutta takaisin työnantajan maksamiin seteleihin. Sininauhasäätiössä ei aikana, jolloin olin boss, moista vääristymän mahdollistavaa käytäntöä ollut. Mutta oli muuta. Oli aamulenkki ja muutakin liikuntaa tenniksestä sulkapalloon ja kävelystä uintiin kaikille halukkaille, joka voitiin yhdistää ja toteuttaa osin työ- ja osin vapaa-aikana. Lystin maksoi aamupaloineen, joka nautittiin Säätiön oman sauna- ja uima-allas osaston yhteyteen tekemässäni Sinibaarissa. Liikuttiin ja hoidettiin ruumiillista hyvinvointia. mutta myös henkistä. Puhuttiin työasioita ja kaikkea taivaan ja maan väliltä. Koimme olevamme sen aikaisen sloganin mukaan "Sininauhasäätiö olemme me".

Mutta moneen juttuun tulee mukaan kateus ja muu pahoinvoinnin levittäminen. Kun pomo vaihtui, jonka mielestäni oli tässä asiassa liikaa mieliksi väärään suuntaan, oli maaperä otollinen huonolle muutokselle. Tuli kulttuuri- ja liikuntasetelit, jotta kaikki voivat harrastaa omalla ajallaan työnantajan piikkiin liikuntaa, kulttuuria tai vilppiä. Sillä jos ei harrastanut kumpaakaan, ei myöskään kuitannut seteleitä työnantajalta. Tai kuittasi ja myi työtovereilleen tai muille.

Missä sitten toteutui tasa-arvo, ei ole selvinnyt minulle eikä muille. Ja Säätiön monta sataatuhatta euroa maksava allasosasto on ollut siitä lähtien käyttämättä ja vailla vettä. Kukaan ei toimisi omilla rahoillaan näin, mutta kun maksu tulee tavalla tai toisella yhteiskunnan varoista, on moinen mahdollista.

Sen verran pitää oikaista päiviksen kirjoitusta, etten olisi keilannut koskaan. Olen minä. Hyrylän aliupseerikerholla oli aikoinaan pienoiskeilarata, jota minäkin vähintään muutaman moukun laitaisessa käytin. Ja aamulla muisteltiin, että keilattiinko, saatiinko porttikieltoa ja lainattiinko rahaa. Ja jos kyllä niin keneltä.

torstai 22. tammikuuta 2015

Keilaamassa

päivis: Lomaviikko kotimaassa on jo yli puolivälissä. On ollut ihan leppoisaa, jos ei ota huomioon pauketta, joka syntyi Merikonttikodin seinissä pakkasen hieman kiristyessä. Vastaavaa emme viime talvelta muista, joten paukkeen alettua aamuyöstä ensimmäinen oletus oli, että joku on tullut heittelemään suuria kiviä kotimme ulkoseiniin. Meteoriittisadekin oli pois suljettu vaihtoehto, kun pauke vain jatkui ja jatkui. Jännä ilmiö, kun pakkasta oli sentään enimmillään alle 10 astetta.


Jorman tyylinäyte.
Riisikeittimen ensimmäisen koekäytön lisäksi tällä viikolla ensikertainen kokemus - tavallaan - oli keilaamassa käynti. Viime vuoden puolella kaivoimme Jorman kanssa vuoden lopussa vanhenevat kulttuuri- ja liikuntasetelimme ja varasimme muutaman keilailutunnin heti Thaimaan reissumme jälkeiseen aikaan.

Olen keilannut kouluaikoina. Jyväskylän Tyttölyseon lähellä oli keilahalli, jota koulu hyödynsi liikuntatunneilla. Silloin vielä laskettiin kaadot käsin ja keilatkin taidettiin nostaa ihmisvoimin takaisin paikoilleen. Sen jälkeen olen keilannut kerran noin vuosi tai pari sitten. Siitä jäi mieleen kipeytynyt käsi.

Tänään saimme Tuuskeilaa-nimisessä hallissa lyhyen opastuksen lajin saloihin. Voi olla, että edelliskerralla en edes laittanut oikeita sormia keilapallon reikiin. Ja mahdollisesti silloin käyttämäni pallokaan ei ole ollut oikean kokoinen. Ei ihme, että käsi kipeytyi. Tosin se on kuulemma ihan mahdollista, vaikka kaiken osaisi tehdä oikeinkin. Koville nimittäin joutuvat monet sellaiset käden lihakset, joita normaalisti ei tule käytettyä.

Astuin monta heittoa yli, kun en huomannut olla tarkkana. Jokunen heitto meni ränniin, mutta pari kertaa onnistuin myös saamaan kaikki keilat kerralla nurin. Silti Jorma, joka ei ole koskaan ennen keilannut, voitti minut.

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Omia polkuja kulkevien kivijalkakauppa - kohtaamispaikka

jormas: Eilen piipahdimme ja oikeastaan vähän enemmänkin Omia polkuja kulkevien kivijalkakaupalla - kohtaamispaikalla https://www.facebook.com/elamantahden?fref=ts. Oli mukavaa, kun sielläkin oli kaikki tolallaan. Tai mitä se nyt sen kanssa tarkoittaakaan, sillä jos emme kaivaisi silloin tällöin omaakin rahamassia, loppuisi Kaupan tarina siihen. Samoin kävisi, jos olisi yksikin työntekijä, jolle pitäisi/saisi maksaa palkkaa. Tai talon omistaja Seppo Sjöblom sanoisi, että nyt pitää aloittaa vuokranmaksu. Tästä siis iso kiitos Sepolle, kuten myös sille puolelle tusinaa ihmistä, jotka antavat panoksensa paikan hyväksi.

Mutta mitä paikka sitten antaa ja mikä on sen tarkoitus? Tällä hetkellä se antaa mahdollisuuden sekä kunnalle että Ely-keskukselle käyttää kohdettamme työkyvyn kartoittamiseen, työkokeiluun ja sen sellaiseen. Nyt näitä tekijöitä on meillä kolme, jotka ovatkin koko Kaupan sielu ja sydän.  Sitten on sama mokoma muita tekijöitä, jotka muuten vaan kantavat vastuuta tavalla tai toisella lähes päivittäin. Ehkä heillekin  tarjoamme jotain tekemisen mahdollisuuksia tai ainakin sisältöä arkeen.

Joulukuusiakin pihassa myyttiin, joskin menestys ei ollut päätä huimaava.
Pihasta on saanut paikkansa myös matkailuautossa atk-laitteita kunnostava yrittäjä.
Kävijöiden palautteesta voi myös päätellä, että kouralliselle ihmisiä Omia polkuja kulkevien kohtaamispaikka on tärkeä. Palautetta saamme siitä päivittäin. Joku käy penkomassa onko tullut jotain uutta ostettavaa, joku hörppää kupin kahvia, joku vaihtaa kuulumisia tai tuo vain niitä ja niin edelleen.

Mutta miksi sen perustimme paikan ja mitä se antaa meille tai ehkä tarkemmin minulle. Oikeastaan kaikkien siellä olevien tavaroiden vaihtoehto on päätyä kaatopaikalle tai vastaavaan tai vain lojua nurkassa hylättynä. Kun joku jotain meiltä itselleen löytää, tarkoittaa se usein hyvää mieltä ja uutta elämää löydetylle esineelle tai vaatteelle. Se on mukava asia kaiken tämän tarpeettoman krääsän ja roinan keskellä. Tässä linkin takana oiva tarina ullakolle unohtuneesta hatusta. Istukaa, eläytykää ja kuunnelkaa ajatuksella: https://www.youtube.com/watch?v=tNqwERjEXlM.

Niin kauan kuin pussi kestää ja saamme pidettyä palaset kasassa, jatkamme tavalla tai toisella, vaikka emme tiedä minne olemme hankkeemme kanssa menossa. Vain yksi asia on meille melkein pyhä. Emme tee vilppiä emmekä muutakaan laitonta. Aika siis näyttäköön minne päädymme.

tiistai 20. tammikuuta 2015

Ensimmäinen kokemus riisikeittimestä

päivis: Riisikeitin tuli siis hankittua Thaimaasta ja tänään se pääsi koekäyttöön. Pistin kattilaan paketin lopun tummaa riisiä ja päälle vettä. Olipa helppoa. Keittämistä ei tarvinnut vahtia, mutta tietysti muutaman kerran sitä vilkaisin pelkästä mielenkiinnosta. Lasikansi tietysti mahdollisti tämän. Muissa näkemissämme keittimissä sellaista ei muistaakseni edes ollut. Tosin suomalaisilla keskustelupalstoilla joku taisi pitää huonona, jos on lasikansi. En muista miksi.
Suurin osa Thaimaassa myynnissä olevista riisikeittimistä on Suomessakin
tutuksi tulleita merkkejä. Tämä on Electrolux-merkkinen.
Muutenkin keskustelu riisikeittimistä oli ihan käsittämätöntä. Jos joku kysyi kokemuksia, joku toinen innostui välittömästi haukkumaan lyttyyn kaikki riisikeittimen hankintaa harkitsevat ja keittimiä käyttävät. Näiden ilonpilaajien mielestä ei ole ainuttakaan järkevää syytä, miksi ihmiset eivät keittäisi riisejään kattilassa. "Kun kerran aina on tehty niin..."

Ensimmäisen kokemuksen perusteella keittäminen oli kuitenkin selvästi helpompaa, koska laite teki hommansa täysin itsenäisesti. Se tiesi, milloin riisi on kypsää ja käänsi laitteen lämmitysasentoon. Englanninkielisistä ohjeista olin juuri ennättänyt lukea, että riisit kannattaa jättää noin kymmeneksi minuutiksi lämmitykseen ja vasta sen jälkeen ottaa käyttöön. Mikään ei tietysti estä jättämästä niitä pitempäänkin lämpimään, jos muu ruoka valmistuu tai on tarkoitus syödä vasta myöhemmin.

Yksi pieni vahinko ensimmäisiä riisejä keitellessä tietysti sattui. Mutta sekään ei ollut sen suurempi kuin hieman liian pieni vesimäärä. Kypsyneen riisin joukossa oli himpun verran pohjaan palanutta riisiä. Seuraavalla kerralla pitää vain laittaa vähän enemmän nestettä.

Tuo seuraava testini on joko riisipuuron keittäminen tai linssisopan valmistus. Ellen nyt keksi jotain muuta kokeiltavaa sitä ennen. Hyvä hankinta, eikä hintakaan Thaimaassa ollut paha, noin 17 euroa.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Kotona taas

jormas: Tänään sitten huitaisimme Ukrainan kautta Suomeen. Merikonttikotiimme Tuusulan Jokilaaksoon. Sinne tulo reissusta on joka kerta yhtä jännittävää, kun ei voi tietää kuinka mikin laite tai muu tekniikka on toiminut tai säilynyt poissa olomme ajan. Nyt oli kaikki aivan erinomaisella tolalla, josta kiitos lankeaa tietysti ensin meille itsellemme, päivikselle ja minulle, jotka pidämme paikat teknisesti kunnossa, vaikka muuten vähän repsotusta siellä täällä onkin. Mutta kiitoksen ansaitsevat myös kaikki  jeesaajat, jotka käyvät paikkoja perään katsomassa. Ja tietty, ainakin lintuja ja kaneja ruokkimassa.

Pari havaintoa Ukraina International Airlinesistä. On hieno kuunnella kansallisen yhtiön kuulutuksia, jotka tulevat aina ensimmäisenä kotimaan kielellä. Ja sitten englanniksi ja viimeksi venäjäksi. Vaan toisin on Finnairin laita. Se ilmoittaa tiedotteissaan vähentävänsä suomenkielen kuulutuksia entisestään. Minusta se on jotenkin käsittämätöntä. Sillä varmasti olisi tärkeää, että mahdollisimman moni, nimenomaan suomalainen lentäisi sinivalkoisin siivin. Finnair on vielä valtiovetoinen lafka, jolle istuisi erinomaisesti "suosi suomalaista" slogan. Oman maan kansalaisten huono palveleminen on huono asia Finnairille, jonka moni hylkää, kun hinnalta kilpailukykyisiä vaihtoehtoja tulee.

Ukrainan lennolla oli pari muutakin mielenkiintoista seikkaa. Ainakaan karvalakkipuolella, jossa me matkustamme, ei ollut alkoholitarjoilua lainkaan. Aamusella näin viinakärryt, jotka viilettivät koneen läpi ensimmäisen luokan suuntaan ja takaisin. Se jäi epäselväksi olivatko kärryn viinat tarkoitettu edes koneessa juotavaksi, vai olivatko ne niin sanottuja taxfree juomisia, joita ei koneessa nautita. Omien näkäräispullojen suhteen oli kieltojakin koneessa, mutta sitä ei kyllä kukaan noudattanut. Ihmiset pyysivät jopa mukeja henkilökunnalta omille juomilleen. Meitä ei käytäntö häirinnyt, sillä itselle on paljon mukavampaa yrittää elää maassa maan tavalla.

Mutta nyt ollaan koto-Suomessa ja tästä jatketaan. Sitä ennen kuitenkin kylvemme omassa merikonttisaunassamme ja syömme. Saattaa nimittäin olla, että hyvin valvotun ja pitkälti yli kellonympärystän kestäneen lentämisen jälkeen uni maistuu. Kun vähän saadaan rutiineista kiinni, niin laitetaan ryhtiä myös blogikirjoitteluun.

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Kotia kohti

päivis: Tänään on vielä ollut lähes tavallinen sunnuntaipäivä. Aamupäivällä menimme rannalle ja sieltä iltapäivällä käyttämään Tesco Lotuksen ruokalaan loput kortilla olevat bahtit (se on todella ruokala, meteliä on enemmän kuin peruskoulun yläasteen ruokahetkessä). Kaksi ruoka-annosta, yksi Coca-Cola Zero ja yksi vihreä jäätee maksoivat yhteensä noin 160 bahtia. Se on noin neljä euroa.

Ennen omaa ruokailuamme kävimme vielä moikkaamassa koiria. Isä ja äiti oli ruokittu Gerryn toimesta, äiti tosin innostui syömään samalla kun imetti kaikki kahdeksan lastaan.

Moottoripyörän veimme parkkiin View Talay seiskan eli niin kuin suomalaiset sanovat, Hiutaleen parkkihalliin, jossa meillä on vuokrapaikka. Pari päivää sitten käytimme pyörän pesussa ja vahauksessa. Kun se seisoo parkkihallissa seuraavaan tuloomme asti, se on taas aivan mustan noen peitossa, mutta minkäs teet.

Pyörien pesettäminen on onneksi täällä halpaa touhua. Säälin kuitenkin niitä, jotka tekevät sitä työkseen. Pesupaikoilla on yleensä korvia huumaava meteli. Eikä korvasuojaimia tietysti ole kenelläkään. Takuuvarmasti sen alan työntekijät ovat ikääntyessään huonokuuloisia, elleivät sitten ihan umpikuuroja.

Vaikka pakkasin matkalaukun jo eilen, vielä on sitä sun tätä, jolle pitää keksiä sopiva paikka: matkalaukkuun tai käsimatkatavaroihin. Pakkaaminen on aina tylsää hommaa, johon ei auta muu kuin pakkaaminen. Homma on tehtävä, vaikka miltä tuntuisi.

Bussi lentokentälle lähtee iltakahdeksalta. Tässä on vielä siis noin kaksi ja puoli tuntia aikaa ennen kuin pitää raahata kamppeet ulos ja vetää laukut pääkadun varteen, josta on vajaan kolmen kilometrin matka lavataksilla bussiasemalle.

lauantai 17. tammikuuta 2015

Helou FInland

jormas: Kuten päivis kirjoitti, tämänkertainen Thaimaan reissu lähenee loppuaan. Takana on lähes kaksi kuukautta arkea täällä, kuten sitä ulkomaalainen voi viettää. Osa meistä on touhua täynnä aamusta iltaan, osa ryyppää joka päivä, osa hyppää naisen kainalosta naisen kainaloon ja joku pelaa lähes joka päivä golfia. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka, sillä tekemistä täällä riittää. Tosin aivan hyvin voi olla tekemättä yhtikäs mitään.

Meillä on jo useamman kerran kuvioihin kuulunut painonpudotusprojekti. Joka kerta on tavoite ollut periaatteessa itselläni sama. Alle 90 kilon pitäisi päästä. Nyt jäin siitä ensi kerran, mutta lähtöpainokin oli kaikista suurin, 98,4 kg. Mutta 100 grammaa päivässä on minulle kova juttu, joten eilisellä punnituksella vaaka näytti tasan 91 kg. Tuntui mukavalta ja kevyeltä. Lisäksi se on varmasti aika terveellinen tapakin. Se ei ole minulle vielä selvinnyt miksi täällä on helppo syödä vähemmän kuin Suomessa. Toinen toistaan parempia selityksiä on kyllä tullut pienen kirjan verran.

Huomen illalla lähdemme siis linja-autolla kohti lentokenttää riisikeittimen kanssa ja puolen yön jälkeen koneemme pitäisi startata kohti Kiovaa. Kuten tänne tullessakin, on lentoyhtiömme tälläkin kertaa Ukraina International Airlines.

Se on tällä hetkellä halvin tapa lentää Suomesta Bangkokiin. Pari viikkoa sitten katsoin netistä hakukoneiden avulla, että paljonko edestakainen lento maksaisi maaliskuun tietämillä. Tulos Ukrainan firmalla oli karvan verran yli 400 euroa. Joten jos täällä syö kuukauden pari länsiruuan sijaan paikallisia pöperöitä, säästää jo pelkästään sillä tavalla lentolipun hinnan.

Poissa on hyvä, mutta kotona paras, sanoo jonkun lanseeraama viisaus. Se on helppo allekirjoittaa, kun tietäsi onko koti täällä, Suomessa vai korvien välissä. Mutta ehkä se onkin niin, että jos on korvien välin kanssa asiat kunnossa, on hyvä olla missä tahansa.

perjantai 16. tammikuuta 2015

Riisikeitin taitaa jäädän hankkimatta

päivis: Vähiin taas käy ennen kuin loppuu. Tämänkertaiset päivät Thaimaassa nimittäin. Sunnuntaina illalla pitää taas raahautua laukkuinemme Suvarnabhumin lentokentälle Bangkokiin. Mutta onhan tässä vielä huominen ja sunnuntaikin melkein koko päivä aikaa olla täällä. Suomen pakkaset ja lumisateet eivät kauheasti houkuta, mutta minkäs teet. Kotimaa kutsuu.

Tämän päivän ramppasimme kaupungilla eli Pattayalla. Askeleitakin tuli aktivointiranneekkeen mukaan yli 10 000, mutta aktiivisuuspallukoita ei mainittavassa määrin. Sen selittää hidas vauhti, kun piti vähän väliä pysähdellä milloin millekin kojulle tai putiikkiin.

Mutta ennen Pattayaa kävimme katsomassa tutuiksi tulleita, hiljentyneen rakennustyömaan koiria. Niillä ei taaskaan ollut nälkä, sillä Gerry on pitänyt huolen niiden ruokkimisesta. Hauska yllätys oli, kun Jorma löysi tiedossamme olleet pennut, joita luulimme olevan viisi. Mutta, yllätys yllätys, niitä onkin kahdeksan. Ihan uskomatonta. Tässä niistä neljä. Toiset neljä olivat vähän arempia ja tyytyivät pysyttelemään pensaikon takana. Mutta haukkua ne jo osasivat.


Varsinainen päivän kierros alkoi huonekaluliikkeistä, joista kävimme katselemassa tulevaan Thai-kotiimme sopivaa kaappia tai ehkä kahtakin. Meillähän on muutto edessä joskus kesän tai syksyn aikana. Milloin Seven Seas sitten valmistuukin. Yltiöpositiivista valmistumisaikaa on siirretty parilla kuukaudella, kuten arvelimmekin. Noin 1450 asunnon "kylän" valmiiksi rakentaminen on sentään melkoinen urakka.

Sopivia kaappikauppoja emme löytäneet, mutta Jokilaaksoon löysimme pienen, mutta tukevan oloisen tuulettimen. Sitä tarvitaan, kun toisinaan onnistumme lämmittämään takan liian kuumaksi. Ilman kierrättäminen auttaa tähän vaivaan. Samasta kaupasta löytyi myös rasioita, joissa voin kuljettaa töihin eväitä uudessa repussani, jossa on tietokoneen lisäksi tilaa vain kapeille tavaroille. Rasioiden pitää siis olla hyvin tiiviit ja sellaisia täältä löytyy. Kokemus on osoittanut, että kaikki pienille öttiäisille kelpaava kannattaa sulkea tiiviisti rasioihin tai pusseihin. Siksi täällä maailman kolkassa hallitaan tiiviiden astioiden valmistus.

Ilokseni - tai surukseni, miten vain - samasta kaupasta löytyi myös riisikeittimiä. Olen alkanut himoita sellaista. Kuulin eräältä suomalaistutulta, että hän jopa tekee kaalisoppaa kyseisessä keittimessä. Eilen googlettelin suomenkielisiä kommentteja riisikeittimistä. Käyttäjien kokemukset olivat tietenkin laidasta laitaan. En tullut hullua hurskaammaksi, joten ehkä vähän siitäkin syystä keitin ei lähtenyt mukaamme, vaikka valikoima olikin melkoinen. Huomenna ehkä käyn vielä toisessa riisikeitinliikkeessä eli Tesco Lotuksessa vertailemassa laitteita ja päätän lopullisesti, hankitaanko meille sellaista. Jos ei hankita Suomeen, niin viimeistään uuteen Thai-kotiin sellainen pitää saada.

Thepprasitin markkinoillekin poikkesimme vielä illan himmennyttyä. Kaikkea pientä löytyi sieltäkin mukaan. Ja koiranpentuja tietysti kaupattiin. Jonkun kuulin kysyvän rotukoirilta näyttävien pentujen hintaa. 10 000 bahtia maksoivat. Se on euroissa tämän hetken huonolla kurssilla vähän päälle 260.

torstai 15. tammikuuta 2015

Sosiaalinen media

jormas: päivis kirjoitti eilen blogissaan, että ei tiennyt Googlekaan miksi yrittäjät eivät saa täällä laittaa rannoille eilisestä lähtien keskiviikkoisin rantatuolejaan ja -varjojaan. Vaan päivis etsi vastausta väärästä paikasta, sillä Seurallamme vieraili suomalaispariskunta, jossa miehellä oli aiheeseen liittyvä paita. Siinä luki englanniksi, että "En tarvitse Googlea, sillä vaimoni tietää kaiken".

Näinhän se on aivan aidostikin, ilman herjaa ajateltuna. Google nimittäin tietää vain sen minkä ihminen on sinne tallentanut. Mutta sitä ei olisi tiennyt kyseinen hakukonekaan, mitä mahtoi mainitun paidankantajan puoliso paidan vieressä paidasta ajatella. Oliko ylpeä puolisonsa paidasta, omasta tietämyksestään ja puolison siitä antamasta julkisesta tunnustuksesta vai kuinka? Olisihan sitäkin voinut kysyä, mutta jotenkin tuntui, että sitä ei voi mennä ventovieraalta kysymään menemättä liian iholle.

Sitä kyllä tulee itse harrastettua ehkä liian usein ja ehkä liian monen kanssa nokakkainkin sosiaalisesta mediasta puhumattakaan. Jossa on monta mukavaa ominaisuutta. Ensin on tietenkin se, että sosiaalinen media on aidosti vuorovaikutteinen, vaikka suurin osa sen käyttäjistä taitaa mieluummin kiehua liemessään kuin antaa palaa kirjoittamisen muodossa. Näin lienee myös myönteisen palautteen antamisen laita.

Netissä ei ole nykyisin edes  helppoa löytää foorumia, jossa olevaan kirjoitukseen tai kuvaan ei voisi tavalla tai toisella vastata. On niitä, jotka julkaisevat vastauksesi tai ylipäätään sanomisesi sitä mitenkään läpikäymättä vaikka nimimerkillä, jotkut vaativat henkilötiedot tai ainakin sähköpostin ja jotkut tarkistavat kaikki kirjoitukset ja vastineet etukäteen. Ja joillekin löytyy sähköposti tai muut tiedot, joiden kautta voi vastata privaatisti.
Itse hallitsen kaikille tarkoitettuja muutamaa informaatio- ja keskustelufoorumia. Pattaya Suomi-Seura ry:n kotisivuja ja Facebookia. Elämän tähden ry:n vastaavia sivuja ja omia sekä päiviksen kanssa yhteisiä foorumeja. Yhteistäkin niillä kaikilla on. Mitään ei missään tarkisteta etukäteen ja kaikki julkaistaan. Omalla nimellä tai ilman.

Mutta rajansa on tälläkin avoimuudella. En hyväksy Pattaya Suomi-Seuran sivuilla henkilökohtaisuuksiin menevää haukkumista. Näitä on ollut harvassa, mutta kerran on joltakin pitänyt poistaa oikeudet sanoa ja lukea mitään, kun varoituksen sana ei riittänyt.

Sosiaalisessa mediassa voi siis monellakin tapaa hallitsemillaan, vuorovaikutteisilla foorumeilla saada kenet tahansa hiljaiseksi. Voi sulkea kokonaan ulkopuolelle tai antaa vain lukuoikeudet, mutta voi laittaa pärstäkohtaisen rajoituksen, että mitään kyseisen miekkosen tai naikkosen kirjoituksia ei julkaista ennen tarkastamista. Toki jos esimerkiksi elämöi hyvien tapojen vastaisesti tai muuten alamittaisesti eikä tapojaan muuta, voi sivuston ylläpitäjä sulkea kyseisen häirikön kaikesta ulkopuolelle. Siinä ei enää silloin elämöinti sananvapaudesta auta.

Joskus kanssani keskustelu menee kiivaan sorttiseksi, sillä totuuksia on vähintään niin monta kuin niiden sanojiakin. Joidenkin nenään olen onnistunut työntämään herneitä siten, että ne ovat sinne jossakin muodossa jääneet kai pysyvästi. He ovat poistaneet minut kaveripiireistään tai eivät ole edes sinne hyväksyneet. Jotkut ovat laittaneet sivuraiteelle, joiden kirjoittamisia hän ei seuraa vakituisesti. Jotkut ovat tympääntyneet minuun muuten vaan ja jotkut eivät halua lisää tai ainakaan kaltaisiani mielensä pahoittajia sivuilleen lainkaan. On mukava olla oman kukkulansa, tunkionsa tai roskaläjänsä ehdoton kuningas.

Hyvä niin, sillä sosiaalinen media on oiva juttu. Se voittaa huonon kirjan ja on saanut minut muuttamaan sekä sanomalehtien lukemis- että television katselemistottumukset tyystin. Televisioista katson suorana suhteellisen säännöllisesti vain uutiset. Muut ja niistäkin vain mieleiset ohjelmat katson nauhoitettuna.
Kun päiviksen työnantaja lopetti Hesarin tilauksen maksamisen, loppui siihen myös paperi-Hesarin luku. Nyt laatikkoon 350 metrin päähän tupsahtaa vain Keski-Uusimaa, sillä siitä on saanut hyvän syyn käydä aamuisin osaomistuskoira Niilon kanssa lenkillä ison tien varressa. Sitä paitsi pidän sanomalehden rapinasta. Mutta lehden vaihtaisin, jos keksisin kuka toisi aamusella postilaatikkoon Metro-lehden, Ilta-Sanomat tai Iltalehden.

Aika on muuten tässäkin suhteessa metka käsite. Kun koti-Suomessa ei ole vielä aamupäivällä mistään saatavissa mainittuja iltapäivälehtiä, on niitä Pattayalla luettu jo monta tuntia.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Harvinainen päivä Pattayan rannalla

päivis: Kaikkitietävä Googlekaan ei osannut kertoa, miten laajalti Thaimaassa toteutettiin tänä päivänä alkanutta rantayrittäjien ja työntekijöiden pakollista vapaapäivää. Ainakin Pattayan Jomtienilla rantatuoleihin aurinkovarjon alle oli tänään turha yrittää.
Joku oli onnistunut nappaamaan itselleen rantatuolin, vaikka ne täksi päiväksi
oli niputettu tiukasti odottamaan huomista ja paluuta normaalikäytäntöön.
Yrittäjät kertoivat, että hallituksen määräyksestä rannoilla ei jatkossa keskiviikkoisin ole palveluja. Ei kuitenkaan käynyt selväksi, mikä hallituksen ajatus keskiviikkoisista vapaapäivistä on. Tai onko sitä edes markkinoitu yrittäjille vapaapäivänä. Mene ja tiedä. Olisihan se tietysti kaunis ajatus, että yrittäjät ja seitsemänä päivänä viikossa töissä oleva muukin väki saisi edes yhden vapaapäivän viikossa. Käytännössä se kuitenkin tarkoittaa kaikkien tulojen pienenemistä, joten tervetulleena uutta määräystä ei kukaan tuntunut ottavan vastaan.

Toinen ja jopa uskottavampi selitys voisi olla, että turistien toivotaan rannan sijaan suuntaavan kulkunsa muiden paikallisten palvelujen ja ostosmahdollisuuksien pariin. Jos rannalle ei pääse, se on selvää, etteivät turistit keskiviikkoisin jää hotellihuoneisiinsa makaamaan. Jonnekin on päästävä ja hyvin todennäköisesti se tarkoittaa shoppailua ja muita rahankäytön tapoja.

Merenranta houkutti kuitenkin monia ja tänään vapaana olleita rantoja kansoittivat ne, joiden mielestä rannalla on mukava makailla viltin tai pyyhkeen päällä. Juomia ja syötäviä sinne ei kuitenkaan voinut tilailla. Eikä rihkama- tai muitakaan kauppiaita rannalla juuri näkynyt.

Mekin kävelimme koko Jomtienin rannan niin pitkälle kuin sitä pääsi kohti Pattayaa mentäessä. Kannatti. Päästiin todistamaan hääkuvan ottoa hieman tavanomaisesta poikkeavassa paikassa. Kuvaaja ja assistentti olivat thaimaalaisia, mutta kuvattavat venäläisiä.
"Trast, dva, tri" ja koko kuvattava porukka hyppäsi ilmaan.

Pitkä kävely vaati pysähtymään ja nauttimaan virvokkeita. Hämmästyksekseni löysin paikallisesta Lotus Expressistä matcha vihreätee -juomaa.

Matcha kuuluu nyt Suomessa olevan trendikäs ja huipputerveelliseksi todettu tee. Onnistuin löytämään sitä myös jauheena, josta aion tehdä ihan oikeaoppisesti tuota arvostettua ja pitkän historian omaavaa juomaa kunhan tästä palaillaan Suomen kotiin. Jauhe oli kallista, pullollinen teetä halpaa. Oletettavasti puollossa matchaa oli vain sen verran, että tuota maagista sanaa oli lupa käyttää.

Samalla pysähdyksellä tilasin kaupan edustalla olevasta noin metri kertaa metri -kokoisesta kahvimökistä kupin capuccinoa. Olipa hieno kupillinen.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Ihmisen pahuus ja kiusaaminen

jormas: Tämän kirjoituksen alkuun voisin heti laittaa, että sorry, sillä aihe on minulle vaikea enkä oikein ole edes varma omista mielipiteistäni. Sitä paitsi tämä on haparoiden kirjoitettu, mutta aiheita se antaa pohtimiseen. Ainakin, jos lukee ajatuksella itseltään kysellen, että mitähän se yrittää sanoa.

Se on kuitenkin varma, että en hyväksy ihmisen tappamista missään olosuhteissa enkä tilanteissa. Ajattelen, että niin kauan kuin on elämää, on mahdollista katua, antaa ja saada anteeksi sekä aloittaa alusta. Se mahdollisuus on kaikilla, on sitten tehnyt mitä tahansa. Jos hyväksyisin kuolemanrangaistuksen, hyväksyisin tappamisen. Sen jälkeen minun pitäisi keskustella vain tappamisen syistä.
Mahdollisuuksista kuoleman jälkeen sen sijaan en osaa sanoa mitään. Niistä kirjoitan rajan tuolla puolen, jos saan siellä niistä kokemusta ja kirjoittamiseen on mahdollisuuksia tai tarvetta.

Ranskassa tapahtunut ihmisten surma on joka tapauksessa kauhea asia. Ja kun se tapahtuu itseään sivistyneenä pitämässä länsimaassa, saa se valtavan huomion. Satakertainen määrä lapsia surmataan harva se päivä Afrikassa ja vähän muuallakin, mutta sitä eivät korvamme kuule eivätkä silmämme näe. Niin lapsia kuin aikuisiakin kuolee koko ajan nälkään, vaikka pallomme on edelleen täynnä ruokaa ja sitä myös riittäisi kaikille. Mutta ei, sillä se on vallankäytön ja eräänlaisen sodankäynnin yksi tärkeimmistä välineistä.

Mutta takaisin jumalanpilkkaan, josta Ranskan traagisten tapahtumien sanotaan saaneen alkunsa. Näitä hirmutekoja tekevät ihmiset eivätkä jumalat. Kuten kirjoitin, tappamista en hyväksy. En mistään syystä. Mutta se ei poista oikeuttani kysyä, että koska usko, jumala on meille monelle elämää ja kuolemaa tärkeämpi, niin mistä kumpuaa tarve pilkata sitä? Miksi aivan ventovieraille ihmisille on tärkeää ivata, ei vaan jotakin, vaan myös joillekin pyhää asiaa? Mistä se kumpuaa ja mitä se meistä kertoo? Minulle se kertoo, että ihmisessä istuu ja on pahuus kuin täi tervassa.

Kypsään ikään päässyt Facebook-kaverini kirjoitti vääräuskoisen tai vääräuskoisesta lapsesta, joka kantoi räjähtänyttä pommia. Sekin jäi pyörimään mieleeni yön yli. Ajattelin meitä hurskastelijoita, jotka luulemme olevamme parempia ja sivistyneitä. Kun suomalaisia oli aikoinaan tasan kaksi eri pakettia, punaiset ja valkoiset, oli niissä joukoissa aivan oma ja erityisen raaka sijansa lapsisotilailla. Erityisesti ahdistustani lisää sen tajuaminen, että silloin tapettiin omaa kansaa.

Kun mainitsin some-kaveristani, pelkään pahoin, että hänkin tämän tiesi, mutta ei ollut muistavinaan. Hän halusi olla tietävinään tai lietsoa inhoa ja ehkä vihaakin mielestään vääräuskoisia kohtaan.
Mutta ei halunnut kertoa, että niin me suomalaisetkin teimme. Olemme laittaneet/päästäneet lapsemme sotaan eikä siihen tarvittu edes Jumalaa, vaan tekoon riitti poliittinen väri ja intohimo.
Kokemus on myös osoittanut, että lapsisotilas on aikuista raaempi. Tätäkään en osaa ymmärtää muuten kuin, että on ihmisessä syntyessään hyvyyttä tai ei, on hänellä taatusti ainakin pahuutta roppakaupalla.

Minua pilkattiin ja kiusattiin lapsena lättänenästäni ja siitä, että olin sotilaan lapsi, kapiaisen kakara. Koin olevani erilainen kuin muut, mutta en voinut sille mitään. Ehkä osaltaan se sai aikaan, että en pystynyt hyväksymään itseäni sellaisena kuin olin. Taisin hävetä vanhempianikin jossain vaiheessa, sillä äitikin oli lotta.

Kun kykenemättömyyteen tulla toimeen itseni kanssa join ryypyn ja viimein montakin, niin otollinen alusta alkoholismille oli valmis. Mutta se oli hyvä tie, sillä nykyisin tulen juttuun itseni kanssa oivalla tavalla. Mutta tietäni kulkevilla on niin huono onnistumisprosentti, että ei sitä oikein voi itsensä etsimiseen kenellekään suositella.

Mutta miten tämä liittyy jumalanpilkkaan? Siten, että ei kai vaan siinäkin ole kysymys meissä istuvasta samasta pahuudesta? Miksi me muuten pilkkaisimme vieraita ihmisiä asioilla, jotka eivät meitä kosketa tai ainakin luulemme niin. Siksi ajattelen, että onko siinä jotain samaa kuin koulukiusaamisessa?

Usko johonkin korkeampaan voimaan nimittäin koskettaa niitäkin, jotka haluavat uskoa, että ei koske minua. Ehkä he eivät siihen uskokaan, mutta sydämessään epäilevät kuitenkin? Niistä osa sanoo itseään ateistiksi. Mutta mistä ateistille tulee tarve kieltää jumala? Eihän älyllisellä ihmisellä pitäisi olla mitään tarvetta suureen ääneen toitotella mistään sellaisesta, jota ei satavarmasti ole olemassa.

Ei heillä ole siihen vastausta. Ei ainakaan sellaista, joka istuisi minulle. Minä nimittäin uskon, että ateistin tarve kieltää jumala, tulee siitä, että "ehkä se jokin" on istuttanut heidän sieluunsa ja sydämeensä epäilyksen siemenen, joka elää. Että kiellän sen, mutta varmuuden vuoksi jätän kuitenkin tilaa, jos se silti on olemassa. Ja niin sydämessäni ateisti seisoo Pietaria kädestä pitäen ennen kukonlaulun alkua Golgatan kukkulan kupeessa.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Talvella kesälomalla

päivis: Tänään alkoi ansaittu vuosiloma. Kesälomaksi sitä voi ainakin ensimmäisen viikon ajan kutsua, kun olemme vielä täällä tropiikissa. Viime vuoden lomista yli puolet on pitämättä. Nyt niitä hupenee kahden viikon verran. Kesällä olin edellisen kerran kaksi viikkoa lomalla. Tämän lomajakson jälkeen jää vielä yhdeksän lomapäivää, joiden ajankohdasta en ole sopinut työnantajan kanssa mitään. Pidän sitten kun sopivalta tuntuu.

Loma alkoi oikeastaan jo eilen, virallisesti vasta tänään. Helposti saan lähes työpäivän verran hassattua aikaa shoppailuun Pattayalla, kun teen sen yksikseni. Eikä aika edes tunnu pitkältä. Sitä paitsi kassi ei ollut edes kovin täynnä, kun palasin kotiin kaupungilta. Mutta ostaminen ei shoppailussa olekaan tärkeintä. Ei ainakaan minusta.

Shoppailun lomassa on mukava seurata katuelämää, johon Thaimaassa kuuluu
muun muassa se, että buddhalaisuutta ei piiloteta sisätiloihin.
Ihan mukava tietysti on sekin, kun kotona voi kaivaa kassista ostoksia huomatakseen, että "ai tämänkin ostin". Kaikki ostokset ovat tietysti tuiki tarpeellisia. Kuten esimerkiksi suitsukkeet, monitoimipurkinavaaja ja kynsiviila. Sen ihmeellisempää ostosreissuiltani en yleensä mukanani kanna. No nyt, muun muassa, ostin myös lukulasit, jotka maksoivat noin 1,40 euroa. Hyvin näkee kirjoitella niillä tätäkin blogia.

Loman alku oli siis tavallaan eilen, sillä lauantaina tein vielä aamulla vähän aikaa töitä, että sain muutaman työasian pois omalta pöydältäni. Tänään en edes ole katsonut sähköpostejani, en työ- enkä muitakaan. Veikkaan kyllä, että montaa päivää en niitä jätä väliin.
Moottoripyörällä pääsee paikkoihin, joita ilman kaksipyöräistä ei
voisi tietää olevan olemassakaan.
Olemme sunnuntaisin tehneet moottoripyörällä kotiseutumatkoja, joista eilinen suuntautui Jomtienin eteläpuolelle. Kävimme meille entuudestaan tuntemattomilla rannoilla, mutta rantaelämä ei kuitenkaan houkuttanut kovan tuulen vuoksi.


Eilen tuuli kovasti.
Mutta oli mukava katsella ja vähän käydä kävelemässäkin Siamin lahden hienolla hiekalla. Pattaya tuntuu vain laajenevan etelää kohti. Toisaalta Jomtienin eteläpuolella näkyy olevan myös tiheämpää paikallista asutusta kaikenlaisine palveluineen, joten sinne asettautuvat turistit eivät välttämättä edes tarvitse koko Pattayaa.


Tapasimme myös kalastajia, jotka joko paikkailivat verkkojaan tai
yhdistivät niitä. Vähän vaikea oli lähteä arvailemaan.
Luin viikonloppuna jonkun suomalaisen matkablogia, jossa yksi hänen (taisi olla nuori nainen) pitkän reissunsa kohteista oli Thaimaa. Kirjoittaja oli käynyt myös Pattayalla ja Jomtienilla. Niistä ei tuntunut olevan kovin paljon hyvää sanottavaa, mutta myönsi kuitenkin, että Pattayalla voisi viihtyä pitempään, koska se on kaupunki ja tekemistä on siksi riittämiin. Noin varmaan alkaa käydä noille etelänpuolisille alueillekin, joiden tai jonka nimeä en ainakaan toistaiseksi ole saanut selville.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Niklas Herlin ja ihmisen surmat

jormas: päivis kirjoitti eilen hyvän kirjoituksen. Hänen uskoaan, on se sitten mihin tai millaista tahansa, en käy selittelemään. Mutta ainakin yksi siinä on josta pidän. Lukee päivis sitten mitä tahansa raamatusta, koraanista tai jostakin muusta pyhästä kirjasta, hän ei niele lukemaansa totuutena vain siksi, että se lukee siellä ja siellä. Vaan hän pohtii ja tarvitsee omaa totuutensa muodostamiseen jotakin muutakin kuin, että "totta kai se on totta, kun se lukee siellä tai täällä".

Itsessäni on paljon piirteitä joista pidän ja joitakin joista en pidä, mutta silti en halua päästä niistä eroon. Yksi on, että muodostan ennakkokäsityksiä asioista ja ihmisistä. Eroon en tavasta tahdo siksi, että en ole niiden vanki. Vaan kun kohdalle sattuu pohdittavaksi, muutan käsityksiäni tai muodostan peräti aivan uuden. On sitten kyseessä vaikka kuollut tai elävä ihminen.

Syystä tai toisesta aivojeni olemattomiin sopukoihin on hiljaa luikerrellut Niklas Herlin. Hänestä minulla ei ole aiemmin ollut mitään hyvää sanottavaa. Eikä ajateltavaa. Eikä tartuntapintaakaan enempää kuin, että hyvä ryyppykaverini oli aikoinaan Koneessa töissä. Joka joi sielläkin.

Kuvan mieleeni Niklaksesta olen muodostanut hänen julkisuuskuvastaan. Minulle hän on ollut tyyppi, joka sai ison nipun rahaa, joista mitään ei ollut ansainnut. Lisäksi hän julkisuuden mukaan on kohtuullisen katkera koska ei saanut sitä silti tarpeeksi. Tai että veli sai sitä vielä enemmän. Tai tavalla, joka ei ole istuutunut Niklaksen korvien väliin niin, että hän voisi sen asian kanssa elää hyvillä mielin. Mutta ristinsä kullakin. Rahamiehelläkin.

Lisäksi hän juonee liikaa viinaa. Ainakin joillakin mittareilla mitattuna. Ajattelin, että varmaan on aivoistaankin jo sen ansiosta kohtalaisen pehmeä. Mutta eihän se niin mene, sillä minäkin olen juonut melkoisen määrän. Enkä ole aivoistani pehmeä. Tai sitten olen niin pehmeä, etten itse sitä ymmärrä. Ja ehkä on juotu eri aineitakin. Mutta kuten Kyläsaaren surfilta aikoinaan alan spesialisti sanoi: "Juo kolinaa tai konjakkia, olo on aamulla sama."

Mutta nyt olen kääntänyt Niklas Herlinin kohdalla uuden sivun. Tutustun mieheen tai hänen tapaansa sanoa mielipiteitään kirjoittamalla. Aion myös oppia arvostamaan häntä tai ainakin sitä missä hän on mielestäni hyvä.

Sillä viinilasin ääressä viisaita miettivät monet muutkin. Kuten minäkin aikoinaan. Niklasta aion myös käydä katsomassa Mamma Rosassa tai missä hän sitten nykyään paukkujaan siemaileekaan. Miksen kävisi, sillä töllistelenhän paljon muuallakin? Korkeasaaresta lähtien.
Kas tässä linkin takana ihmisen surmista Niklasta: http://niklasherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/184113-olen-sleepy-sleepers.

lauantai 10. tammikuuta 2015

Je suis Charlie

päivis: Yhteyden, johon otsikon lyhyt lause liittyy, ymmärtää näinä päivinä varmaan suurin osa ihmisistä, vaikka ranskan kieli olisikin vieras. Charlie Hebdo -lehteen tehty iljettävä hyökkäys ja myös sitä seuranneet muut väkivaltaisuudet ovat kuohuttaneet ainakin kristittynä pidettyä maailman kolkkaa ja sen ihmisiä. Kuulun siihen joukkoon.

Koska emme täällä Thaimaassa katso televisiota, tapahtumat ovat vyöryneet tietoisuuteemme nettilehtien ja minulla erityisesti Twitterin kautta. Olen tuntenut puistatusta nähdessäni murhaajien kuvia ja muutakin väkivaltaisuuksiin liittyvää kuvamateriaalia, muusta uutisoinnista puhumattakaan. Olen jo lähes halunnut sulkea silmäni Charlie Hebdo -otsikoita nähdessäni.

Tänä päivänä ei varmaan ole helppoa olla muslimi toisin uskovien joukossa. Toisaalta moni tuttu ja tuntematon islamin uskoinen on sanoutunut irti hirmuteosta. Yksi heistä twiittasi mielipiteenään, että hyökkäys lehteä kohtaan on paljon hirveämpi teko kuin kuunaan ovat olleet lehden julkaisemat pilakuvat. Näin varmasti suurin osa ihmisistä kokee. Mutta se ei tee tehtyä tekemättömäksi.
Google kunnioitti tänään etusivullaan Charlie Hebdon
tapahtumiin liittyvän väkivallan uhrien muistoa.

En tunne kovin hyvin uskonnon historiaa, mutta sen toki tiedän, että ilman hirmutekoja ei kristinuskoakaan aikoinaan levitetty. Ei siis mitään uutta auringon alla. Nyt vain tieto leviää lähes salaman lailla, kun satoja vuosia sitten uskonnon aatteen ja vallan edistämiseksi tehdyt murhat jäivät vain silminnäkijöiden ja muuten pienen piirin tietoisuuteen. Jäivät kuitenkin.

Tänään, eilen, eikä koskaan näin saisi tapahtua, eikä olisi saanut käydä. Nyt rummutetaan sitä, että Koraani, jonka ohjaamina murhaajat ja itsemurhapommittajat tekosiaan tekevät, alistavat ja pelottelevat ihmisiä, on raaka kirja. Tuntuu, ettei haluta muistaa, miten myös raamattu ohjeistaa julmuuksiin.

Uskovat sanovat mielellään, että erilaiset elämänohjeet tulevat suoraan raamatusta. Siksi niitä pitää noudattaa. Jos näin tosiaan on, meidän pitäisi esimerkiksi pitää oikeana sitä, että vanhemmat tappavat tottelemattomat lapsensa tai kristityt kivittävät kuoliaiksi kenet milloinkin. Sen verran sivistyneitä olemme, ettemme noita ohjeita sentään noudata. Sen sijaan olemme nokkelia poimimaan raamatusta kohdat, jotka palvelevat omia tarkoitusperiämme, milloin se on vaikkapa naispappeuden tai homojen oikeuksien vastustaminen.

Suoraan sanottuna viime päivien tapahtumien valossa tuntuu pahalta sekin, miten erilaisissa, arvokkaina pidetyissä tilanteissa meilläkin kirkkoon kuuluvien tulee vannoa käsi raamatulla. Miten se eroaa siitä, että muslimi lukee omaa pyhää kirjaansa kuin "piru raamattua" ja uskoo lujasti sen antavan oikeutuksen milloin mihinkin? Ihan niin kuin meillä raamattu on ohjenuorana monille tai sillä vähintään kuvainnollisesti lyödään päähän.

Charlie Hebdo panee jostain syystä ajattelemaan sitäkin, mitä raamattumme tarkoittaa kertoessaan, että jumala loi meidät omaksi kuvakseen. Keitä olemme me? Jos jumalan luomia ovat vain kristityssä maailmassa ja yhteisöissä elävät ihmiset, kuka loi muslimit, Buddhaan uskovat tai hindut? Kenen näköinen on ateisti? Raamatusta vastausta ei taida löytyä.

Uskontojen nimissä on tehty paljon hyvää, mutta pahan teossa uskonnot taitavat kulkea etunenässä.

perjantai 9. tammikuuta 2015

Mielikuvitustarina

jormas: En malta olla jatkamatta päiviksen eilistä holhoamista ja alkoholimainontaa käsittelevää juttua. Sen mukaan työvaatteetkin, joissa on väkevä viinamainos, on säilytettävä työpaikalla.
Oikein sieluni silmin näin aamuyön hiljaisina tunteina, ravintoloiden jo sulkeuduttua tarjoilijan kulkevan autioita syrjäkatuja kotiaan kohti taatusti läpinäkymätön kassi olallaan. Siinä hän lakia uhmaten kiikutti työvaatteitaan kotiinsa pestäväksi.
Niitä hän hankasi puhtaaksi oman toilettinsa käsienpesualtaassa, ovi taatusti takalukossa. Hän ei uskaltanut pestä niitä talon pesutuvassa, vaikka hänellä sinne oma, yksityinen pyykkivuoronsa olikin. Hän pelkäsi, että koska pesutupaan on avain muillakin talon asukkailla, niin joku jääkiekkoa tai vastaavaa harrastava nuori voi nähdä pesukoneen lasiluukusta masiinassa pyörivän tarjoilijan takin rintapielessä olevan whiskymainoksen.
Mutta sieluni näkemä tarina ei pääty tähän, sillä tarjoilijapolo, vaikka tarkka olikin, teki virheen. Koska oli kaunis kesäpäivä, hän pesuhuonekuivatuksen sijaan päätti kuivattaa työvaatteitaan muun pestyn pyykin lomassa parvekkeellaan.
Sitä ei olisi pitänyt tehdä, sillä vastakkaisen talon vanhapoika oli saanut tarjoilijaneitokaiselta aikoinaan yhden yön tai vaikka pitemmänkin suhteen kosintaan parit rukkaset. Hän oli niiden jälkeenkin jatkanut jo vuosia kestänyttä kiikarointiaan naapuritalon unelmiensa naisen parvekkeelle. Ja niiden lasienkin läpi, sillä joskus myötämielisessä valaistuksessa vanhanpojan unelmanäkymä näkyi aina makuuhuoneeseen saakka.
Mutta nyt oli maisemaa tullut pilaamaan työtakki mainoksineen. Siitä märkien unien ja unelmien poika ei tykännyt ollenkaan. Häntä ei nimittäin kiinnostanut lainkaan mitä oli työtakin ulkopinnalla, vaan mitä oli sen sisäpuolella. Nyt siitä ei näkynyt kiikareillakaan enää sitäkään vähää. Ei vaikka käytti kuinka apunaan mielikuvitustakin Näkyi vain tuulessa liehuva työvaate viinamainoksineen.
Koska aikoinaan saaduista kosintarukkasista oli jäänyt entisten elämäntraumojen päälle katkeranmakuista lisätaakkaa, oli tarjoilija ennen pitkää oikeudessa vastaamassa alkoholimainonnasta. Syyte tosin oli lieventynyt yksityisen parvekkeen ansiosta alkoholin piilomainonnaksi, joka ei tainnut paljoa lohduttaa. Mutta takissa ollut whiskymainos sai sellaisen julkisuuden kuppiloiden omine nimikkodriksuineen, että siihen maahantuoja ei olisi rahankaan kanssa kyennyt

torstai 8. tammikuuta 2015

Kyllä meitä tosiaan holhotaan

päivis: Uusi alkoholilaki astui voimaan vuoden alussa. Ajatus alaikäisten suojelemisesta alkoholimainontaa rajoittamalla on varmaan ollut ihan aito ja hyvä, mutta monilta osin sen toteutus on täysin päinvastainen. Lakimuutoksen ansiosta alkoholituotteet saivat jo viime vuoden puolella runsaasti julkisuutta (lue: mainontaa) osakseen, kun esimerkiksi kilvan arvottiin, mikä mainos mahtaa tulla Keravan Koffin jättitölkin tilalle tai jännitettiin, voiko kuljetusyrittäjä pitää kuorma-autonsa kyljissä olutmainokset uudesta laista huolimatta. Ja muuta vastaavaa.

Laki on nyt voimassa. Tässä yksi esimerkki Valviran ohjeista:
"Väkevien alkoholijuomien tunnuksia saa olla henkilökunnan asusteissa. Työvaatteiden on pysyttävä työvaatteina: ravintolan on huolehdittava siitä, etteivät väkevän alkoholijuoman tunnuksin varustetut työasut kulkeudu anniskelupaikan ulkopuolelle."
Jos ravintolan työntekijällä siis on työasussaan mainos väkevästä viinasta, vaatetta ei saa viedä ravintolatilojen ulkopuolella. Siitä pitää kai päätellä, että ravintoloiden on ryhdyttävä pitämään myös pienimuotoista pesulatoimintaa takahuoneissaan.
Taatusti alkoholitonta.

Mutta kaikkein surkuhupaisin esimerkki, johon eilen törmäsin, ovat nettisivut. Hain työasioihini liittyen tietoa alkoholittomista juomista. Googletin nimenomaan sanaa alkoholiton. Vaan mitäpä sivuille aukesi? Minua pyydettiin ilmoittamaan syntymäaikani ja paikkanikin. Tämä toistui eri kaljafirmojen sivuilla ja hieman hakusanapareja vaihtamallakin. Oikeasti. Hain siis tietoa alkoholittomista juomista!

Oikeastiko lain laatija ajattelee, että alaikäinen ilmoittaisi iäkseen vaikka 16 v., jos haluaa päästä tirkistelemään alkoholia valmistavien firmojen sivuja? Tämä jos mikä kyllä lisää kielletyn hedelmän makua. Muistuu ihan mieleen lapsuusvuodet, kun serkkujen kanssa löydettiin vaarin viinapullojemmoja milloin mistäkin. Ymmärrettiin täydellisesti, että alkoholissa on jotain tosi mystistä ja kiehtovaa, kun pullo oli milloin pöydänjalan takana piilossa tai se löytyi vaarin harvoin käyttämästä salkusta jostain liiterin perältä.

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Maassa maan tavalla

jormas: Maassa maan tavalla on hyvä viisaus. Siinä on paljon, kun pysähtyy ajattelemaan. Merkityksettömin ei ole oma hyvinvointi. Sillä sisäistämällä edelle mainittu lyhyt aforismi tai mikä lieneekään, parantaa roppakaupalla omaa hyvinvointia. Ei tarvitse olla purnaamassa ja moittimassa joka päivä jostakin vieraassa maassa vapaaehtoisesti ollessaan. Sillä suomalainen, joka on kaksi päivää peräkkäin täysin tyytyväinen kaikkeen, on edelleen harvinaista herkkua.

Tosin sekin lienee totta, että meistä moni elää vastoinkäymisistä ja raahautuu marttyyrin lailla kohti seuraavaa päivää vuodesta toiseen. Mielestään tai huomaamattaan hän ei selviäsi sinnekään, jos ei saisi voimaa laahustamiseensa vastoinkäymisistä ja muiden myötäelosta ja säälistä.

Tämä on muuten tuttu tunne monelle aidolle alkoholisille, joka on kokenut moraalisia krapuloita. Vaikka kuinka tietää, että juuri päättymässä olevalla ryyppyputkella ei mikään mennyt poskelleen, niin kääntää ja vääntää niin kauan, että saa jostakin aiheen morkkikseen. Ja jos ei sitä löydy tapahtuneesta, keksii siihen hätään mielikuvitustapahtuman.

Hyväksymällä maassa maan tavalla on myös eräänlainen kunnianosoitus maalle, jossa vierailee tai muuten päiviään viettää. Että ymmärrän tapanne ja ne sopivat minulle. Tätähän toivomme itsekin ulkomaalaisilta, jotka tulevat Suomeen. Että esimerkiksi kaikki naiset voisivat käydä yleisessä uimahallissa yhteisellä naisten saunavuorolla.

Mutta maassa maan tavalla tarkoittaa muutakin. Thaimaassa kuningasperhe ja varsinkin kuningas on suuresti arvostettu ja kunnioitettu. Eikä aiheetta, sillä vuosikymmenten aikana hän on ollut oleellinen voima mielipiteineen, kun maa on ratkonut esimerkiksi sisäisiä kriisejään. Näin silti, vaikka kuninkaalla ei muodollista valtaa lienekään.

Kerron esimerkin ajattelemattomuudesta. Kuka elämää ja tapoja itsensä ulkopuolella ymmärtää, ymmärtää, että olisi voinut käydä huonostikin.

Tarinan vesseli oli ensi kertaa Thaimaassa ja harrasti kuvien käsittelyä, Niinpä hän oli räpsäissyt kuninkaan kuvasta valtaistuimellaan kuvan. Niitä täällä on kadunvarsillakin melkoisesti. Kuvankäsittelijävesseli oli laittanut omat kasvonsa kuvaan kuninkaan kasvojen tilalle ja lähettänyt tuotoksensa sähköpostin liitetiedostona kavereilleen Suomeen: "Terve täältä kaukaa, kuten kuvasta näkyy, on urakehitykseni ollut melkoinen."

Sitten hän oli näyttänyt aikaansaannostaan ylpeänä paikalliselle tyttöystävälleen, että "katsopas tätä". Tämä oli aikansa henkeään haukottuaan saanut viimein sanottua, että "hautaa se äkkiä niin syvälle, mistä sitä ei kukaan koskaan löydä. Äläkä edes puhu siitä kenellekään tai ainakaan thaimaalaiselle, sillä muuten häkki heiluu ja olet siellä vuosikaudet".

Myös minä toivon auktoriteettiasemaa jatkossakin kotimaani presidentille, jolta onkin valtaa karsittu ja nakerrettu kai lähes jokainen vaalikausi. Jos presidentti arvostuksensa kautta nousee mielipidejohtajaksi, niin mihin hän päätäntävaltaa silloin kaipaakaan? Ehkä suunta, johon kuljemme laittaa meidät äänestäjät pohtimaan, että kun kansa saa edelleen valita presidentin, niin se ei ole protestin paikka, sillä meille kaikille on hyväksi arvostettu mielipidejohtaja.

tiistai 6. tammikuuta 2015

Ehdotus vuoden 2015 turhakkeeksi

päivis: Olen ehkä hieman etuajassa, sillä vuoden 2014 turhakkeen julkistamisesta on kulunut vasta vajaa kuukausi. Se oli hyönteisansa, joka valitettavasti hyttysten lisäksi pyydystää myös hyödyllisiä pölyttäjähyönteisiä ja perhosia. Vuoden turhakkeen valinnasta vastaa aikakauslehti Suomen luonto.

Edellisinä vuosina turhakkeiksi on valittu muun muassa hajustettu roskapussi, automaattinen saippua-annostelija, lehtipuhallin ja mönkijä. Tuota mönkijän valintaa vuoden turhakkeeksi en pidä kovin onnistuneena. Meillä on mönkijä, joka on kaikkea muuta kuin turha. Sillä muun muassa tuomme vedet Merikonttikodin säiliöön ja auraamme lumet. Mönkijöitä toki käytetään myös huvittelutarkoitukseen, mutta tuskin sekään siitä vielä kauhean turhaketta tekee. Outo valinta.

Mainitsemani ehdokas tämän vuoden turhakkeeksi on alla olevassa kuvassa näkyvä kapistus.


Se on vyö, joka menee löysemmälle automaattisesti, jos on tullut syötyä liikaa. Mikähän järki siinä on? Keksintö on ranskalainen. Ranskassakin luulisi, että joulun jälkeen tuskaillaan liikakilojen kanssa, joita jouluntienoo yhdelle sun toisellekin on tuonut. Ainakin vyön julkistamisajankohta oli huono.

Vyöhän on lahjomaton kapistus kertomaan, että nyt on tullut syötyä liikaa ja pitäisi vähän malttaa pienentää annoksia. Mutta jos itse ei sitä älyä ja vyökin on samassa juonessa mukana, taatusti paino pikkuhiljaa nousee.

Se että ajatukseni kiinnittyi tuohon vyöhön, saattaa johtua siitä, että elämä Thaimaassa on melko ruokakeskeistä. Thaimaalaiset syövät mielestäni tuon tuostakin. Silti he harvemmin ovat ylipainoisia. Me taas emme syö täällä juuri mitään. Kevyen aamupalan ja lounaan lisäksi tulee syötyä lähinnä hedelmiä. Välillä jopa mietimme, saammeko ruoastamme riittävästi kaikkea sitä, mitä päivän aikana tulisi saada. Siitä huolimatta varsinkaan minulla paino ei laske niin kuin toivoisin. Ehkä eräältä lääkäriltä kuulemani tokaisu on totta: "Tuossa iässä naisen pitää tulla toimeen pyhällä hengellä." En oikein haluaisi.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Kyllä elämä on kurjaa

jormas: Lieneekö niin, että meissä jokaisessa on oma pikkusieluisuutemme? Joskus nimittäin tuntuu siltä, että mitä niin sanotusti paremmalla itsetunnolla on varustettu, sitä vähemmän havaitsee itsessään virheitä ja ylipäätään vajavaisuuksia. Ja sitten toisessa päässä ihminen, jolla on itsetunto nolla tai peräti pakkasen puolella, ei havaitse itsessään muuta kuin virheitä.

Vai olisiko se niin, että vasta aidolla itsetunnolla näkee asiat oikeassa suhteessa? Siis että ei ole väliä onko itsetunto heikko tai vahva, kun vaan se mikä on, on aitoa? Ehkä tästä aiheesta voisin kirjoittaa romaanin. En sitä tee, sillä omaksi iloksi en viitsi ja muut eivät sitä lukisi kuitenkaan.

Kun suomalainen perusjurrikka istuu baaritiskillä siemailemassa ties monettako kertaa ties monettako itsetunnon vahvistajaa, ja viereen istahtaa suomea osaamaton muunmaalainen toivotellen omalla kielellään mukavaa illan jatkoa. Niin tämä peräti Tallinnassa muistamattomassa kunnossa käynyt suomalainen katsoo tovin mitään ymmärtämättä ystävällisestä  vierustoveristaan, vetäisee häntä juuri siitä syystä turpaan sanoen saatesanoiksi, että "puhu perkele suomea".

Tai kun omissa mökkimaisemissa näkyy vastarannalla marjan- tai sienenpoimija, niin on äkkiä juostava tupaan ja kiikareiden kanssa takaisin, että mitä helvettiä tuo tänne melkein meidän maille on tullut? Ja kiukkua pihisten fillarin selkään ja kaahaamaan poimijaa jonnekin silmänkantamattomiin mielessään ajatus, että mädätköön marjat ja sienet mieluummin metsässä kuin vieraan suussa tai mahassa.

Tasan sama ilmiö on Lapin hillasoilla. Thaimaalainen ottaa kotikonnuillaan lainan kovalla korolla ja lentää pohjoisen soille hyttysten syötäväksi. Tehdäkseen parempaa tulevaisuutta pallon toisella puolella, riisipellon laidassa olevaan lautamökkiin jääneille lapsikatraalle, vaimolle, suvulle ja eläimille. Mutta jos tulee huono marjakesä, menee lautamökin lisäksi myös sukulaisten mopot ja työkalut, sillä koko lähisuku on ollut takaamassa lainaa koronkiskurille. Jos sattuu armelias rahanlainaaja, voi lainan saada samoilla ehdoilla vielä toisenakin vuotena. Jos ei marjaa tule silloinkaan, on edessä taloudellisesti ankea tulevaisuus.

Tähän pisteenä iin päälle suomalainen verottaja haluaa tehdä ulkomaalaisten marjanpoiminnankin mahdottomaksi, vaikka vaihtoehto marjoilla on, että niitä ei kukaan poimi. Sillä suomalaisen sosiaaliturvan kyllästämä alkuperäinen meikäläinen tai muualta muuttanut ei Kainuun korpeen tai Lapin soille lähde.

Samanaikaisesti Aasian rannalla saa kuulla kaikkitietävien, kielitaidottomien lomailijoiden suusta, että on tämä laiskaa kansaa. Käsitystä eivät riitä muuttamaan tytöt, jotka antavat käyttöön kalleimpansa, sen ainoan rahanarvoisen, joka heillä jonkun perusjuntin mielestä on. Tai vaikka muut paikalliset tekevät kuusi tai seitsemän, kymmenen tunnin työpäivien viikkoja palvellakseen turisteja mitä erilaisemmilla palveluilla tai tuotteilla.

Saattaa ollakin, että heikko itsetunto ja kateus kulkevat käsi kädessä. Joskus tuntuu nimitäin siltä, että autonvaihtoon ei tarvita uuden auton tarvetta, vaan naapurin uusi auto. Kun ja jos ostamme omakotitalomme pihaan auton lisäksi jotain muuta uutta, vaikka aurinkokellon, niin naapurin poissa ollessa menemme hänen pihakeinustaan katsomaan miten uusi ostos näyttäytyy naapurille.

Vaan mikä sai minut heti maanantaiaamuna kirjoittamaan näin kielteisesti? Ehkä nenäänvetoherneen sijaan klyyvariini meni niitä yön aikana useita palkoineen? Ehkä innostus tuli Riitasta, joka puolusti meitä Facebook-sivuillamme mollaajilta, joita en ollut edes itse huomannut.

Närästyksen kohde siellä jollakin oli tällä erää saamani seitsemän euron korotus eläkkeeseen. Että eivät kaikki ole eläkerahojaan Thaimaassa käyttämässä. Eivät olekaan, mutta eurojen puolesta tänne kyllä pääsee jokainen suomalainen, vaikka vuoden kuvainnollisesti tyhjiä pulloja keräämällä. Matkarahoja pitää laittaa jemmaan alle pari euroa päivä.

Mutta jostakin pitää ehkä myös luopua. Kuten tupakasta, viinasta ja vieraista irtosuhteista. Jotta rahat riittävät istua täällä pahoittamassa vaikka muiden mieliä läppärin tai älypuhelimen avulla. Joten luonnikasta alkavaa viikkoa. Toivottaa rantatuolista jormas, eläkeläinen.

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Kansojen välisestä ystävyydestä

päivis: Tuo otsikon sanayhdistelmä tuli mieleeni, kun jokunen ilta sitten poikkesimme Jomtienin rantakadun varrella oleville markkinoille. Siellä joulupukiksi pukeutunut mies tervehti Jormaa ystävällisesti ja puristi kättä lämpimästi. Mies kertoi olevansa venäläinen. Kotoisin siis maasta, jonka kansaa varsinkin täällä Pattayalla oleskelevat suomalaiset tuntuvat kovasti vihaavan, mikä ettei kotimaassakin koeta samoin. Olemmehan sodan kokeneen sukupolven ja heidän jälkeläistensä kasvatteja.
Tässä siis yksi esimerkki kansojen välisestä ystävyydestä.
En ole niin hyvin perillä minkään maan ihmisten mielipiteistä, että uskaltaisin varmuudella sanoa, koetaanko venäläiset samalla tavalla ei toivotuiksi henkilöiksi myös joissain muissa maissa. Täällä olen kuullut, että esimerkiksi Hua Hinista venäläiset puuttuvat lähes kokonaan, koska kuningas ei heitä siedä. Ehkä asiassa on jotain perää. Itsekin saatoin kyseisessä paikassa käydessäni havaita, että venäläisiä ei katukuvassa juuri näkynyt, eikä myöskään heille omalla kielellään kyhättyjä ravintoloiden ruokalistoja tai muita mainoksia. Kotikadullamme sen sijaan ei aina voi tietää, ollaanko jossain Sotshissa tai vastaavassa venäläisten kotimaisessa etelän lomakohteessa vai kuitenkin Thaimaassa.

Mukavia ja epämukavia venäläisiä olemme mekin tavanneet. Samoin suomalaisia. Kiinalaisistakaan suomalaiset eivät täällä tunnu pitävän. Menevät inhokkeina jo jopa venäläisten ohitse. Itse en ole kiinalaisiin sen kummemmin törmännyt, joten en osaa sanoa juuta enkä jaata. Joskus kyllä ihmettelen, miten ihmiset osaavatkin erottaa niin hyvin eri Aasian maiden kansalaiset toisistaan. Minä en ainakaan osaa.

Mutta Suomessa asuvia somaleja meistä suurin osa taitaa inhota. Tällaista ei tietysti pitäisi edes kirjoittaa, koska se on epäkorrektia. Noihin venäläisiin tai kiinalaisiin kohdistuvasta vihapuheesta, jota täällä suomalaisten suusta kuulee alvariinsa, ei sen sijaan suhtauduta samanlaisella tunteella. Somalit tuntuvat olevan meille jotenkin liian pyhä asia. Siitä on melkeinpä paras olla hiljaa.

Nyt odotan mielenkiinnolla, minkälainen elämä nousee, kun Facebookissa on näköjään alkanut levitä artikkeli ja ehkä linkkikin johonkin TV-ohjelmaan, jossa Suomessa pitkään asunut somalimies antaa tulla täysillä tarinaa somalien kieroista tavoista käyttää suomalaista sosiaaliturvaa hyväkseen. Senhän me kaikki olemme "tienneet" tähänkin asti, mutta miehen avautuminen tuntuu antavan asialle aivan uudet mittasuhteet. Enää ei puhuta muutamista satasista tai parista perheen yhdistämisen nimissä Suomeen toimitetusta, mutta ehkä tosiasiassa perheeseen kuulumattomasta lapsesta. Puhutaan paljon suuremmista summista ja ihmismääristä.

Ehkä silti suhtaudun hieman kriittisesti kyseisen somalin paljastuksiin. Miksi hän haluaa mollata niin ankarasti omat maanmiehensä ja -naisensa? Asetin mielessäni itseni samaan asemaan. Tekisinkö samanlaisen paljastuksen, jos olisin muutaman tuhannen suomalaisen kanssa joutunut lähtemään maanpakoon ja tietäisin heidän kenties tekevän vilunkia sen maan järjestelmää hyväksi käyttäen, johon olisimme sattuneet päätymään. Tuskin. Mutta jos hänen kertomansa osoittautuu todeksi, ei voi muuta sanoa kuin että olemmepa rakentaneet erikoisen järjestelmän pakolaisista huolehtimisen nimissä.