Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Vääriä säilytyspaikkoja

päivis: Taisi olla Iltalehti, joka kirjoitti asioista, joita ei pidä säilyttää kylppärissä. Tutkin seitsemän kohdan listaa ja huomasin, että niistä suurin osa on samoja, joita meidänkin kylppäristämme löytyy. Ja varmaan aika monen muunkin kylpyhuoneesta.

Meikkejä minulla ei ole pahemmin, mutta varmaan on jotain. Ne pitäisi säilyttää paikassa, jossa ei ole kosteutta. Kylppärissä sitä harmillisesti on ainakin aika-ajoin. Myös kynsilakka on aine, jonka oikea paikka on jossain muualla kuin kylpyhuoneessa. Suihkuttelusta johtuvat lämpötilanvaihtelut eivät ole hyväksi lakalle. Ainakin kynsilakan säilyvyys heikkenee kosteassa.
Nämä söpöt kynsilakkapurkit pääsivät vain käväisemään keittiön puolelle.
Muuten niiden säilytyspaikka on kylppäri. Siis väärä paikka.
Sama ongelma on lääkkeiden kanssa. Kosteus saattaa jopa pilata niiden tehon. Meillä ei ole erillistä lääkekaappia, mutta ihan kaikki lääkkeet pidetään kyllä kylpyhuoneessa. Väärin siis tämäkin.

Jorman koiratrimmeri, jolla me molemmat olemme joskus parturoineet hiuksemme, löytyy kylppärin kaapista. Jorma käyttää laitetta useimmin, minä jonkinlaisen hulluuskohtauksen saatuani kerran vuosi sitten kesällä. Se on kahdestakin syystä väärässä paikassa. Trimmeri on varmasti verrattavissa höyliin, joiden terän sanotaan tylsyvän kosteassa. Trimmeri taitaa myös olla elektroninen laite, jonka oikea säilytyspaikka ei ole kylpyhuone. Vain vesitiivis elektroniikka sopii kylppäriin. Jutussa puhuttiin lähinnä musiikkilaitteista. Ehkä niitä ei kuitenkaan kovin yleisesti säilytetä kylppäreissä.

Ehkä myöskään liinavaatteita ei kovin yleisesti säilytetä kylpyhuoneessa. Mutta jos säilytetään, ne ovat väärässä paikassa. Kosteus on tässäkin pahaksi.

tiistai 29. syyskuuta 2015

Talvi tulee ja me olemme valmiit

jormas: Joskus on mukava vain kirjoittaa ilman ainuttakaan juonta tai asiantynkää. Tämä on sellainen.

Ensimmäisen kerran kesän jälkeen oli viime yö nollan kieppeillä ja auton ikkunat olivat jäässä. Talvi tulee siis tänäkin vuonna. Mutta päivälle riittää vielä aurinkoa pilvettömältä taivaalta tänäkin aamuna. Jokilaaksoa olemme laittaneet hissun kissun sopivina annoksina talvisijoilleen, jossa onkin yhtä ja toista puuhaa. Kankainen kesähuone kalusteineen on purettu, samoin kumivene tyhjennetty ja kesäkalusteita riippumattoineen koottu yhdeksi kuormaksi, jonka olemme vieneet Kuuautollamme niin sanottuun Muuntamovarastoon. Se on sähköyhtiöltä maillemme jäänyt muutaman neliön lasikuitukoppi, jonka he olisivat kyllä vieneet mennessään, kun poistivat maan alla kulkevan sähkölinjan käytöstä. Kerjäsimme sen itsellemme varastoksi. Sen pohjan alla on myös betonista valettu kuution kuoppa, joka saattaisi olla oiva peruna- ja vihanneskellari. Kun vaan saisi rehuja säästymään talveen saakka, sillä tuppaavat mennä suoraan suihimme.

Sähkönsiirto linjoineen on joltakin osin eilen toista ja huomenta toista touhua, sillä muutama vuosikymmen sitten piuhoja nostettiin tolppien nokkaan. Joka sai aikaan, että lumikuormien ynnä myrskyjen vuoksi niitä korjattiin välillä kaulaa myöten hangessa kymmenien asteiden pakkasessa, jotta ihmiset eivät olisi päiväkausia ilman sähköä. Sähkönkuluttajien maksamat linjojen korjaukset taisivat tulla sen verran hinnakkaiksi, että taas piilotellaan johtoja takaisin maan alle. Ehkä johtojenhautaamistekniikkakin on edistynyt ja sähkökulkua on tämänkin vuoksi taas syytä laittaa maan sisään.

Maillamme sähkötolppia on muille meneviä johtoja varten kuten myös omaan tarpeeseen. Joiden päällä ja päälle on yksi koivu sitkeästi luonut omaa elämäntarinaansa ja -kaartaan ja jonka kaatamista kukaan ei tunnu ottavan asiakseen. Viime kesänä maillamme riehui linjoja aukomassa miesjoukko, helikopteri ja metsäharvesteri, jonka kippari oli sitä mieltä, että hän hoitelee koivun pinoon. Vaan eipä hoidellut, sillä järeä metsänhoidon monitoimikone ei siihen yksin kyennyt, vaan olisi tarvittu toinen työkone avuksi, joten koivu jatkaa tarinaansa.

Linjojen ylläpitäjäkin, jolle siis maksamme linjan kunnossapidosta, on pariinkin kertaan luvannut korjausta, mutta yksittäisen, varsinkaan pienen sähkönkäyttäjän sana ei paljon isossa pörssiyhtiössä paina. Tai painaisi, jos olisi asemana esimerkiksi Fortumin toimitusjohtajuus ja paikkana johtajan kesä- tai muu asunto.

Myös talven polttopuiden mutkaton toimitus Duokotiimme pitää ennen lämmityskautta tehdä sujuvaksi, sillä puita menee jokunen kuutio talven aikana. Viime talvena emme millään muulla lämmittäneetkään. Kasvihuonekin vaatii omat toimenpiteensä, kuten pihalla ja terasseilla oleva varsin moninainen irtaimisto mattoineen ja kesätyökaluineenkin. Myös Kuuauton aurauskalusto ja käsilumityökalut on oltava timmissä kunnossa ennen kuin maa muuttuu valkeaksi.

Yli kahdeksan hehtaarin Jokilaakso onkin helposti työleiri, jos ei käytä tarkkaa harkintaa mitä tekee, mitä jättää tekemättä ja mitä ympäristöltään edellyttää. Me pidämme pihapiirin hoidettuna, mutta kaiken muun mahdollisimman luonnonmukaisena. On vähemmän hoidettavaa, joka tuo luonnon tosi lähelle. Joskus voisi sanoa, että jopa iholle. Pihassa kulkee saukko, ilves, countrykanimme, jänis, kettu, supi, kauris, hirvi ja monet muut. Fortumin sähkötolpissakin on pari lepakonpönttöä odottamassa asukkaita.

Joten sopiva annos puuhaa riittää ensi kuun alkupuolelle, jolloin otamme
ilmaa muuttolintujen lailla siipien alle ja lennämme Finnairin puhalluslampulla Thaimaan auringon alle muutamaksi viikoksi.


maanantai 28. syyskuuta 2015

Verikuu ja muut näkemättä jääneet taivaan ihmeet

päivis: Tänään aamulla oli poikkeuksellinen kuunpimennys. Se teki kuun verenpunaiseksi tai ainakin jotain sinne päin. Heräsin aamuyöstä ja toivoin näkeväni etukäteen upeaksi kehutun kuun. Odotin puoli kuuteen, jolloin muistelin pimennyksen olevan parhaimmillaan. Ihme jäi kuitenkin näkemättä, koska Laukaassa taivas oli pilvessä. Edellinen mahdollisuus nähdä vastaavanlainen kuunpimennys tapahtui joskus 30 vuotta sitten. Luultavasti sekin tilaisuus meni ohi. En ainakaan muista sellaista omin silmin koskaan nähneeni.

Kesällä oli auringonpimennys, jonka sentään saattoi havaita, vaikka taivas taisi silloinkin olla ainakin osittain pilvessä. Se ei tosin jäänyt mitenkään järisyttävänä kokemuksena mieleen. Puhuttiin vaikenevista linnuista, mutta kun olin silloin Helsingin kantakaupungissa, lintujen laulua ei ehkä muutenkaan olisi ollut kuuloetäisyydellä. Paremminkin niiden voi sanoa vaikenevan muulloinkin.

Harvinaiset ilmiöt, vaikka niistä tietäisi etukäteen, eivät vain aina osu omalle kohdalle. Jotain komeettaa muistelen katselleeni ehkä parikymmentä vuotta sitten talvisella taivaalla. Ainakin luulen, että silloin oli talvi.

Tavallisempi luonnon ihme on esimerkiksi kesällä satanut lumi. Sellaisen luonnonilmiön kokee ehkä harmillisenkin usein. Tosin en muista tänä kesänä nähneeni lunta. Rakeita taisi kyllä ainakin kerran sataa. Tai joskus keskellä talvea ei ole ollenkaan lunta. Muistan miten yhtenä jouluaaton iltana ajelimme fillareilla Hietaniemen hautausmaalle. Ei ollut pakkasta, eikä lunta. Hyvä oli ajella.

Revontulia on tänäkin syksynä ollut nähtävissä eteläistä Suomea myöten. Itse en niitä ole kyllä nähnyt miesmuistiin. Viimeksi taisin katsella revontulia vuosia sitten Laukaassa. Siellä korven keskellä tähtitaivaskin on erilainen kuin täällä etelämpänä. Kutsuvat sitä valosaasteeksi, kun joka puolelta tulvivat valot valaisevat taivaan niin, että tähtiä on vaikea erottaa.


Sateenkaaria näkee sentään melko usein. Ne eivät säväytä niin paljon, vaikka aika mahtavasta luonnonilmiöstä niissäkin on kyse. Viimeksi näin työpaikan ikkunasta tuplasateenkaaren.



sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Kansan suusta siepattua faktaa ja fiktiota Tuusulanjärven rantamaisemissa

jormas: Perjantaina meillä oli kulttuuripitoinen päivä, josta päivis eilen blogivuorossaan osaltaan kirjoittikin. Minulle kulttuuriantia tarjosi jokelalaisessa rautakaupassa ollut Juha Mieto, joka oli sinne pestattu juttelemaan ihmisten kanssa. Menin katsomaan siellä myytävää pientä savusaunaa, jota ei kuitenkaan ollut esillä, vaan paketissa jossakin, joka ei minulle selvinnyt. Mutta kulttuuria on suomalainen savusauna kuten myös urheilu. Minulla oli myös viesti Juhalle.

Aikoinaan luin "kulttuurilehti" Hymystä Veikko Ennalan kirjoituksen, jossa hän ihmetteli, että miksi joku hyppää kolmea loikkaa, kun neljällä loikalla pääsisi arvatenkin pitemmälle. Tein siitä oman sovellutukseni ja kysyin jokunen vuosi sitten Lasse Vireniltä, että ymmärrän, kun hän juoksee esimerkiksi 10 000 metriä 0,1 sekuntia nopeammin kuin joku toinen, mutta mihin käytät Lasse näin voittamasi ajan? Hän tuumasi vain tovin ja sanoi, että osan olisin voinut antaa Juha Miedolle, joka hävisi hiihtokilpailussa Thomas Wassbergille sadasosasekunnin talviolympialaisten hiihdossa. Hyvä vastaus, jonka nyt siis toimitin Juhalle lupaukseni mukaisesti. Samalla laitoimme Juhan kanssa eteläpohojalaasittain maahanmuuttoasiatkin kaupan hyllyjen välissä oikealle tolalle.

päiviksen kanssa minulle on ollut jo vuosia monta  oivallista kirjojen aihetta, jotka olemme ajatelleet toteuttaa "jonakin hyvänä päivänä sitten joskus". Yksi niistä on kerätä "Kansan suusta siepattua faktaa ja fiktioita Tuusulanjärven  rantamaisemissa" kiertävistä jutuista yksien kansien väliin.
Viime talvena löimme kättä päälle, että kävelemme reippaan 90 kilometrin Seitsemän veljeksen vaellusreitin Helsingistä Aleksis Kiven patsaalta pitkin metsäpolkuja ja teitä Hyvinkäälle. Näin sen myös teimme viikon aikana, sillä olimmehan lyöneet vahvistukseksi kättä päälle. Ja kun kirjankin osalta on nyt paiskattu kättä päälle, niin mehän teemme sen. Julkaisupäivä on avoin.

Tässä esimakua, jotka joillekin lienevät tuttua kamaa. Kun säveltäjä Sibelius oli taas kerran juuttunut ravintola Torniin, niin Aino-vaimo soitti Jannelle (Jean), että koska mahtanet tulla kotiin? Vastaus oli, että en tiedä, sille en ole ennustaja, vaan säveltäjä.
Tarina kertoo myös, että hän ei halunnut/mahtunut tulla haudatuksi Tuusulan kirkonpihan hautausmaalle, koska siellä oli Sibeliuksen mielestä suuren kirjailijan, Aleksis Kiven hauta.
Aleksiksen kuolinmökki on Rantatiellä, vaikka hän taisi kuulua Nurmijärven seurakuntaan.
Mutta harvempi on kuullut tarinoita samassa mökissä myöhemmin tapahtuneesta henkirikoksesta, jossa surmattiin Aleksiksen veli vaimoineen. Ja vielä vähemmän tiedetään Albert-veljen enimmäisestä Karoliina-vaimosta, joka putosi mökin vintille vieviltä portailta, löi päänsä saaviin ja kuoli siihen paikkaan.

lauantai 26. syyskuuta 2015

Villa Kokkonen ja Alvar Aalto

päivis: Vaikka olen Alvar Aalto -fani, jotenkin on päässyt menemään ohi, että Järvenpäässä sijaitseva Villa Kokkonen on Aallon suunnittelema. Asia ei ainakaan ole ollut aktiivimuistissani. Mustanpuhuva rakennus valmistui vuonna 1969 säveltäjä, akateemikko Joonas Kokkosen yksityisasunnoksi. Nyt taloa asuttaa taitelijapariskunta Elina Viitaila ja Antti A. Pesonen. Hauskaan pariskuntaan pääsimme tutustumaan työpaikan virkistyspäivän yhtenä ohjelmanumerona.
Villa Kokkosen julkisivu sisäpihan suuntaan.
Tutustuminen Villa Kokkoseen oli todella ohjelma, näytös ja konsertti, kun Antti ja Elina kertoivat hauskalla tavalla talosta ja sen aikaisemmasta isännästä. Ja siinä sivussa vähän vieraistakin. Meille, Sininauhasäätiön ja Sininauhaliiton työntekijöille oli tilattu talon esittely, jonka teemana oli Aalto ja Sibelius.

Taiteilijapariskunta ryhtyi Järvenpään kaupungin omistaman Villa Kokkosen vuokralaisiksi kuutisen vuotta sitten. Siitä lähtien he ovat tehneet kovasti työtä luodakseen talosta elävän kotimuseon. Ja sitä se todella tuntuu olevan. Erilaisten esittelyjen ja niihin liittyvien ohjelmanumeroiden lisäksi Villa Kokkosessa järjestetään ympäri vuoden konsertteja ja onpa se varattavissa myös kokous- ja muuhun yksityiskäyttöönkin. Antti ja Elina tuntuvat vastaavan kaikesta, mitä talossa tapahtuu. He kertovat tarinoita ja musisoivat (pianisti Elina soittaa ja oopperalaulaja Antti laulaa), mutta Elina myös leipoo kahvipöydän herkut.

Villa Kokkosta käyvät tietysti myös ulkomaiset arkkitehdit ihastelemassa. Rakennuksesta todetaan, että se on yksi upeimmista Aallon suunnittelemista yksityiskodeista. Kokkoselle Aalto piirsi kodin, jonka muoto perustuu flyygeliin. Soitin on edelleen talon ateljeessa Elinan käytössä.


En millään voinut uskoa, että rakennus sijaitsee Tuusulanjärven rantamaisemissa. Kuvittelin sen olevan kauempana järvestä. Mutta niin vain on. Pihasta avautuu maisema Tuusulanjärvelle. Yksi Elinan ja Antin suururakoita on ollut tuon näkymän avaaminen. Maiseman säilyttämisestä pitävät osaltaan nuolen myös naapurissa sijaitsevan hevostilan nelijalkaiset asukkaat.

Villa Kokkosessa käynti oli aivan loistava kokonaisuus. Oli oikeastaan hyvä, että meille ei etukäteen kerrottu mitään muuta kuin ohjelman otsikko. Ainakin minä tulin täydellisesti yllätetyksi. Villa Kokkosen kotisivut löytyvät tämän linkin takaa.

Villa Kokkosen pihasta löytyy myös Alvar Aallon suunnittelema saunarakennus.

perjantai 25. syyskuuta 2015

Vapaaehtoistyöta ja yhteiskuntavastuuta

jormas: päiviksen eilinen kirjoitus vapaaehtoistyöstä on mielenkiintoinen aihe, josta minullakin on mielipiteitä aika tavalla, sillä olemmehan molemmat mukana muun muassa linkkien takana olevassa järjestössä: http://www.elamantahden.fi/, https://www.facebook.com/elamantahden?fref=ts.

Itse en juuri pidä sanasta vapaaehtoistyö, vaikka siinä ei mitään huonoa olekaan. Mielestäni yhteiskuntavastuusta puhuminen on motivoivampi sana, joka laittaa myös pohtimaan mitä kaikkea vapaaehtoistyö/yhteiskuntavastuu oikein on ja voisi olla.

Minun ei tarvitse kuin nostaa roska maasta ja laittaa se sille kuuluvaan paikkaan, niin kannan yhteiskuntavastuuta. Jo pitkään yksi päiväni motoista onkin ollut "kerää roska päivässä". Spede muuten eläessään lanseerasi helsinkiläiselle ja siinä sivussa muillekin roskaamista ja pulujen paskaa sivuavan sloganin: "Pidä Helsinki siistinä, syö pulu päivässä".

Roskien kerääminen muutenkin on oiva vapaaehtoisen, vastuullisen tekemisen muoto, sillä sitä saa tehdä hyvinkin omien sääntöjen, aikataulun ja tapojen mukaan eikä alalla ole juuri kilpailuakaan. Mutta  kotikuntani Tuusula ei moista juuri arvosta eikä tee helpommaksi. Tämän sain kokea, kun löysin metsästä kirjahyllyn ja sohvan raadon. Ajattelin, että olisiko kunnalla joku paikka, jonne voisin ne kiikuttaa. Kun aikani sitä netissä ja vähän muuallakin kyselin, sain vastauksen kunnan virkahenkilöltä, joka työnsä puolesta, arvatenkin tehtäväksi saaneena vastasi tähän tapaan: "Ei ole kunnalla tällaista PALVELUMUOTOA, vaan roskat ovat maanomistajan vastuulla ja ne on vapaaehtoistyötäkin tekevän kiikutettava omalla kustannuksellaan jäte, kuljetus ynnä muut maksut maksaen naapurikaupungissa sijaitsevaan jätteiden keräilypisteeseen." Minä luulin ympäristön siisteydestä huolehtimalla kantavani vastuuta ja palvelevani kuntaa, mutta näin ei ollutkaan. Vaan jos ihmiset siivoavat ympäristöä, niin se onkin kunnalta palvelumuoto, jos se osoittaa paikan, jonne keräilijä voisi roskat viedä korvauksetta.

Kuvan takka tuo monelle muistoja mieleen
Tästä sisuuntuneena selvitin kuka omisti kyseisen maan sohvan ja hyllyn alla. Ja kas, sehän oli kunta itse. Seuraavana vuonna jätteet olivatkin sitten kadonneet. Arvatenkin kunnan virka tai muuna työnä. Mutta oli kunnan käytännöllä keskusteluihin osallistujissa omat puolustajansakin. Yksi elämöi ja suorastaan paheksui kysymyksiäni kunnalta todeten, että minähän voisin viedä kaiken maailman sorttiasemille peräti omiakin roskia. Toinen ei edes uskonut että jätteistä ottamani kuvat ovat aitoja, vaan oli vakuuttunut, että tässä on "jotain aivan muuta takana".

Tuusulan Riihikalliossa toimii aikuisten ikäisten kerho, nimeltään Kultahapsi, joka kutsuu minua silloin tällöin puhumaan jostakin ennalta määrätystä aiheesta. Menen mielelläni ja puhun mielelläni. Yleensä kylläkin aivan muusta kuin ehdotetusta aiheesta. Yhdistyksessämme (Elämän tähden ry) on tämän ansiosta virinnyt eräänlainen asiaa sivuava ajatus, jota kokeilemme jossakin vaiheessa. Että ottaisimme sieltä täältä vanhoista ja uusista rakennuksista sekä ylipäätään seudun miljööstä valokuvia, joita näyttäisimme sitten kokoustilojen laitteilla kahvin lomassa. Muisteltaisiin mitä muistoja kuvat tuovat mieleen ja mitä esimerkiksi jollakin paikalla oli 50 vuotta sitten. Tästä kerron lisää, kun saamme tämän toteutettua ensimmäisen kerran.

torstai 24. syyskuuta 2015

Vapaaehtoisesti töissä

päivis: Osallistuin tänään Sanomatalolla järjestettyyn Tee hyvää -tapahtumaan. Sen tarkoituksena oli esitellä ihmisille eri vapaaehtoistyön tapoja. Paikalla oli SPR:n edustajia, väkeä Pelastakaa Lapset ry:stä ja monen monituisesta muustakin järjestöstä. Joku mies tarjosi minulle Lions Clubinkin esitettä. Vapaaehtoistyötä esiteltiin siis toimintana, jossa järjestöt ovat vahvasti mukana. Tapahtuman fiksut panelistit sentään huomioivat, että vapaaehtoistoiminta on muutakin. Esimerkiksi talkoo- tai jotain muuta naapuriapua.


Sanomatalossa vapaaehtoisiksi
haluavat kohtasivat jo asian
äärellä olevia.
Sosiaalinen media on tuonut vapaaehtoistyön ihan omalle tasolleen, totesivat nuo viisi panelistia. He puhuivat paljon myös "pop up -ihmisitä", jotka tarttuvat toimeen jonkin yksittäisen asian puolesta. Pois on se aika, kun tehtiin vuosikaudet yhtä ja samaa vapaaehtoistyötä. Nyt innostutaan ravintolapäivästä ja seuraavalla viikolla turvapaikanhakijoiden auttamisesta. Esimerkiksi.

Vapaaehtoisuus tekee tekemisen haastavaksi siinä mielessä, että ihmisten sitoutuminen siihen ei välttämättä ole samalla tasolla kuin sitoutuminen palkkatyöhön. Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri totesikin, että "vapaaehtoistyö perustuu vapaaehtoisuuteen".

Toisaalta vapaaehtoiset tekevät paljon työtä, joka ehdottomasti vaatii sitoutumista sovittuihin aikatauluihin ja vuoroihin. Niistä puhui muun muassa järjestöviestijä Noora Jokinen, jolla tuntui olevan erityisen paljon kokemusta palvelevasta puhelimesta. Hän myös sanoi käyttävänsä mieluummin termiä kansalaistoiminta kuin vapaaehtoistyö.

Seikkailijaksi tituleerattu Arman Alizad kertoi huomanneensa, että vapaaehtoistyö on yhä enemmän alkanut kiinnostaa "nuoria kundeja", kuten hän asian ilmaisi. Arman myös ehdotti, että varusmiespalveluksen vaihtoehtona 18-vuotiaat voitaisiin lähettää ulkomaille tekemään vapaaehtoistyötä vaikka päiväkodeissa. Se voisi aktivoida heissä aivan uudenlaisen asenteen muuta maailmaa kohtaan ja toisaalta tuottaisi kiitollisuutta siitä, mitä meillä kotimaassa on.

Sanomatalolla pyöri jonkin verran noita nuoria kundeja, mutta kyllä tilaisuus näytti kiinnostavan erityisesti naisia. Paikalla pyörivien joukossa oli myös paljon maahanmuuttajilta vaikuttaneita ihmisiä. Professori Juho Saari totesi, että potentiaalisia vapaaehtoistyöntekijöitä on joskus laskettu olevan Suomessa noin 600 000. Yksinäisyyttä voitaisiin helpottaa kovastikin, jos nuo sadat tuhannet ihmiset voisivat esimerkiksi vastailla juttuseuraa kaipaavien puheluihin. Jotenkin näin Saari visioi.
Panelisteilla olisi varmasti ollut enemmänkin sanottavaa. Vajaan tunnin
kestänyt keskustelu jäi vähän ohuenlaiseksi.
Kirjailija ja kirkollinen vaikuttaja Kaisa Raittila kertoi puolestaan huomanneensa, että meillä usein hämärtyy se, mitä vapaaehtoiset voivat tehdä. Useimmissa tehtävissä riittäisivät kuitenkin tavalliset kansalaistaidot. Hän uskoi harhan johtuvan siitä, että meillä auttamisammateissa toimivat ovat varsin hyvin koulutettuja. Toisaalta Raittila erehtyi toteamaan, että korkeasti koulutetuille vapaaehtoisille ei pitäisi tarjota liian yksinkertaisia tehtäviä. Raittila ei tainnut olla kuulolla, kun Hesarin toimittaja Suvi Ahola kävi hetkeä aikaisemmin puhumassa omasta vapaaehtoisharrastuksestaan ja hehkutti erityisesti sitä, miten pienistä ja yksinkertaisista tehtävistä voi saada tosi hyvän mielen.

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Tuusulanjoen ja -järven padon kunnostus ja kalatie

jormas: Hallintojohtaja Marri Hilli, Helsingin seudun ympäristöpalvelut -kuntayhtymä HSY:stä on julkaissut ansiokkaan kirjoituksen, jota lainaan tähän alle parin kuvan kanssa. Asiahan on meille Jokilaaksossa mitä tärkein, sillä maillamme sijaitsevat Tuusulanjoen suurimmat maisema- tai tulva-altaat.

Tästä padosta alkaa Tuusulanjoki
Tuusulan säännöstelypadon saneeraus katateineen on Tuusulan kunnan, Järvenpään kaupungin, ELY-keskuksen ja KUVESin (Keski-Uudenmaan vesiensuojelun liikelaitoskuntayhtymä) yhteishanke. Säännöstelypadon keskiluukun uusiminen sähkötoimiseksi aloitettiin elokuun lopulla ja se on valmis sähkötöitä lukuun ottamatta. Kalatien urakka on hiukan yskinyt Koskenmäentien varressa olevien valokaapeleiden luultua hankalamman siirtotyön takia, mutta eteenpäin mennään kuin mummo hangessa, ja ennen vuoden loppua urakka on valmis. Kalatie mahdollistaa paitsi ankeriaiden pääsyn mereen, ennen kaikkea lohen ja meritaimenen nousun Tuusulanjärveen.

Tuusulanjärven sivupuroista ainakin Vuohikkaanojassa on luontaista kutusoraikkoa ja Haukkalanojaa on Virhon toimesta sorastettu. Viime kesänä istutettiin Rusutjärveen ja Tuusulanjärveen yhteensä 5000 ankeriaanpoikasta. Vesistö pystyisi kasvattamaan suuremmankin määrän ankeriaita, koska vuosittaisilla hoitokalastuksilla poistetaan nuottaamalla Tuusulanjärvestä yli 40 tonnia ankeriaan ravinnoksi soveltuvaa ”lapaa” (ihmisravinnoksi kelvotonta lahnan ja pasurin kääpiökantaa), joka menee pääosin biolannoitteeksi kompostoitavaksi. Uusi kalatie mahdollistaa ankeriaiden vapaan kulun Tuusulanjokeen ja edelleen Vantaaseen. Valitettavasti monet merivaellukselle yrittävistä ankeriaista silpoutuvat Helsingin Energian museovoimalan turbiineihin, eikä raakaa ja järjetöntä perinnettä ole saatu estetyksi, vaikka asiasta on valitettu yli sadan vuoden ajan.

Samaan patoon päättyy Tuusulanjärvi
Jos Helsingin kaupungin päättäjillä olisi edes hitunen maalaisjärkeä heille voisi selittää, miten paljon suurempi ankeriassaaliin arvo on sähköyhtiön mitättömään (alle 0,001 % Helenin tuotoista) tulonlisäykseen verrattuna. Tai hitunen inhimillisyyttä ja sääliä rantakalliolla kituvia ankeriaita kohtaan… Vantaanjoen kehittämisen kannalta kalatie tarjoaa valtavat mahdollisuudet virtakutuisille, mereen vaelluksen tekeville lajeille, kuten lohelle, meritaimenelle, vaellussiialle, toutaimelle ja vimmalle. Vantaanjoen vesistö on tältäkin osin kehittymässä kohti sitä luonnonystävän paratiisia, joka se parhaimmillaan voisi olla.

Kunhan Helsingin vastustus Vanhankaupunginkosken nousuesteen poistamiseen saadaan nujerruttua ja Vantaan kaupunki yhteistyössä ELY-keskuksen kanssa kunnostamaan Vantaankosken kalateiden puutteet, on kutukaloilla vapaa väylä mereltä Tuusulanjärven puroihin. Ja ankeriailla vapaa kulku Sargassomerelle asti…

tiistai 22. syyskuuta 2015

Autonvapaapäivä

päivis: Tänään on vietetty Autonvapaapäivää. En tiedä, pitääkö se kirjoittaa noin yhteen, mutta ainakin Twitterissä siitä on twiitattu juuri noin #autonvapaapäivä. Ennen päivä on tunnettu Autottomana päivänä, mutta kuulemma tässä muodossa päivän nimi on myönteisempi. Tänään auto on voinut päästä pesulle tai se on voinut pysyä tallissa tai pihan parkkiruudussa. Se tietysti edellyttää, että matkan, joka sillä tänään ajettaisiin, voi tehdä julkisella liikenteellä, kimppakyydillä, kävellen tai pyöräillen. Tai sitten kuski tekee työpäivänsä kotona. Tai on muuten vain kotona.

Kuulin päivästä vasta aamulla. Radiossa vähän marmatettiin siitä, että päivän teemasta huolimatta monet silti ovat liikenteessä pikkuautoillaan. Vaikka olisin aikaisemmin tiennyt päivästä, takaan, etten olisi aamulla lähtenyt kävelemään kolmea kilometriä lähimmälle bussipysäkille.

Tämän kuvan otin eilen Leinelän
asemalta, josta yleensä menen
junan kyytiin. Siirryn käyttämään
Vehkalan asemaa, kun sen parkki-
alue joskus valmistuu.
Monesta muusta aamun työmatkasta poiketen ajelin tänään Kehäradan Kivistön asemalle. Siellä ajoin pari kertaa harhaan, kun en ole käynyt aikaisemmin kyseisellä asemalla ja sen pysäköintialueella. Ainakaan vielä siellä ei ole maksullista liityntäpysäköintiä. Maksullisuus tosin tulevaisuudessa tarkoittanee, että HSL:n kuukausilipun tai arvokortin omistajat eivät joudu maksamaan mitään pysäköinnistä.

Autoradio kertoi, että tänään HSL:n matkat ovat halvempia kuin muina päivinä ja olin kuulevinani, että VR jopa tarjoaa ilmaisia junamatkoja. Ensin ajattelin jättää kokonaan maksamatta, mutta koska saatoin kuulla väärin, ajattelin kuitenkin selvittää junassa, pitääkö se paikkansa tai onko halvempi lippu ehkä ostettava konnarilta. Vaunussa ei ollut lipunmyyntiä, joten pakko oli nöyrtyä ja maksaa matkakortilla. Se näytti laskuttavan matkasta vähemmän kuin muina aamuina.  Hyvä että maksoin, sillä vähän ennen Pasilaa vaunuun tuli lipuntarkastajia. En tosin olisi jäänyt kiinni, vaikka en olisikaan käyttänyt matkakorttiani maksuautomaatissa. Jotkut muut taisivat jäädä, sillä tarkastajat eivät ennättäneet kohdalleni ennen kuin jäin pois Pasilassa.

Matkalla selailin muun muassa Twitteriä. Siellä joku herrahenkilö avautui taivastelemaan, miksi ihmiset eivät toteuta autotonta päivää, vaan seisovat jonossa Kehä ykkösellä. Oli ihan pakko kommentoida kirjoittajalle, että miksi hän sitten itse istuu siellä muiden joukossa autoineen.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Mikä tässä ehdotuksessa on vikana?

jormas: Eilen pohdin, että minkälainen olisi eduskunta, jos kansa äänestäisi kansanedustajat niistä, jotka soittavat tai kirjoittavat Kansanradioon. Näppituntumalta luulen, että mielestään toinen toistaan parempia ja tietävämpiä senioreita olisi suurin osa.

Varsinainen jutunaihe tällä kertaa on yllätys yllätys, pakolaiset ja muut maahamme ilman työpaikkaa muuttajat. Olen seurannut aiheeseen liittyviä keskusteluja puolesta ja vastaan sekä osallistunutkin niihen eri foorumeilla. Mutta hedelmällinen keskustelu on vaikeaa, sillä asiassa näyttää olevan vain kaksi puolta. Niiden takana olevat suomalaiset ovat syvällä poteroissaan ja ilma on sakeana juupas eipäs mielipiteitä. Heitä on aivan liian vähän, joilla olisi hyviä tai edes vain ehdotuksia siitä mitä pitäisi tehdä tänne Suomeen saapuvien kanssa. Paitsi, että maitojunalla jonnekin sinne mistä ovat tulleetkin.

On monia asioita, joista en pidä. Yksi on kuulua marmattajien joukkoon, jotka kritisoivat kaikkea mahdollista ja ovat myös kaiken mahdollisen ylivertaisia asiantuntijoita. Silti heillä ei ole milloinkaan ainuttakaan ehdotusta asioiden saamiseksi paremmalle tai edes toiselle tolalle.

Suomessa on noin miljoonaviisisataatuhatta y-tunnuksen rekisteröinyttä toimijaa. Ne kaikki ovat oikeuden edessä juridisia "henkilöitä", joilla on määrätyt oikeuden ja velvollisuudet. Yksi oikeus on mahdollisuus saada yhteiskunnan maksamia tukia ja muita etuisuuksia. Yksi velvollisuus on, että väärinkäytöksistä joutuu edesvastuuseen. Arjesssa toimivia on varovaisen arvionkin mukaan varmasti puolimiljoonaa. Siis moninkertaisesti enemmän kuin Suomeen tulevien pakolaisia.

Olen vuosikymmenten aikana ollut tekemisissä useiden kymmenien yritysten, yhdistysten ja säätiöiden kanssa niin läheisesti, että tiedän mitä ne ovat sisältä päin. Ainutkaan niistä ei ole ollut sellainen, ettei se voisi tai olisi peräti halukas ottamaan siipiensä suojaan vähintään yhden maahanmuuttajan. Useimmalle yritykselle on merkitystä minkälaisen kuvan yritys antaa itsestään ulospäin. Näkyvä yhteiskuntavastuutoiminta ei ole niistä huonoimpia vaihtoehtoja. Siitä Pro bono -toiminta on oiva esimerkki.

Kun vanhusten ynnä muiden laitoshuoltoa ynnä keskitettyä, tuettua asumista puretaan, niin miksi maahanmuuttajille tehdään keskitettyjä, isoja elämisen laitoksia? Miksi emme  aloittaisi kotouttamista sijoittamalla heitä ympäri valtakuntaa "y-tunnuslaistan huostaan"?  Ehkä sijoituspaikka löytäisi heille myös asunnon, jos vuokranmaksaja on varma ja vuokralaisen takuumiehenä on paikallinen yritys tai yhdistys, jonka puolestaan takaa kunta tai valtio. Ehkä siitä voisi saada vielä pienen siivunkin välistä, kuten moni muukin vuokranvälitysfirma tai vastaava.

Ihmisiä on ollut iät ja ajat kuntouttavassa työssä. Lisäksi on työkyvyn ylläpitäviä toimintoja, joista maksetaan tekijälle mutama euro päivässä. Uskon, että moni toimija olisi valmis ottamaan siipiensä suojiin edellä mainituilla tavoilla maahanmuuttajan, joka voisi aloittaa uudella, hyvinkin yksilöllisellä tavalla integroitumisen suomalaiseen yhteiskuntaan. Lapsiperheistä toinen vanhempi saisi pientä korvausta vastaan mahdollisuuksia osallistua tekemiseen lastentarhoissa, esikoulussa, mutta myös varsinaisessa koulussa, joissa oma tai omatkin lapset ovat.

Yritys saisi näin aina tekemättömäksi jäävien töiden tekijöitä ilman kuluja sekä oivan tavan osaltaan kantaa yhteiskuntavastuuta. Maahanmuuttaja pääsisi kiinni suomalaisuuteen ja osaksi työyhteisöä lähes heti maahan saapumisensa jälkeen. Kieltäkin voisi opetella siinä sivussa ja tietty, etsiä oikeaa työpaikkaa. Sillä lähes kaikki haluamme tehdä jotain ja kokea olevamme hyödyllisiä ja hyväksytyjä.




sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Kansanradio

päivis: Matkalta Laukaasta Tuusulaan kuuntelimme autoradiota. Tuli pitkään pelkkää puhetta, Pääministerin haastattelutuntia ja Kansanradiota. Molemmat taitavat olla jo vuosia, ellei peräti vuosikymmeniä, sunnuntaisin Ylen kanavalta kuultuja ohjelmia. Pääministerin haastattelutunti tulee harvemmin, mutta Kansanradion mielipiteen ilmaisuja voi kuunnella joka viikko.

En yleensä kuuntele Kansanradiota mielelläni, sillä ihmisten typeriltä tuntuvat mielipiteet yleensä ärsyttävät. Tänään kuuntelin lähinnä sillä korvalla, että miksi ne niin kovasti aina ärsyttävätkään. Keksin syyn. Tai kai sen olen aina tiennyt: ärsyttää, jos jonkun mielipide johonkin asiaan on erilainen kuin oma mielipide.

Tämän päiväinen Kansanradio ei poikennut aikaisemmista. Viestinsä puhelinvastaajiin olivat jättäneet jos jonkinlaiset maailmanparantajat ja yksityisajattelijat. Äänessä olivat taaskin pääosin seniori-ikäisiltä vaikuttavat ihmiset. Moni myös tuntui olevan vakituinen soittaja.


Paineen purkaja.
Viime perjantain mielenilmaukseksi nimitettyä lakkotapahtumaa selitettiin muun muassa sillä, että sen avulla ihmiset pääsivät purkamaan paineita, joita hallituksen säästöpäätökset tai -ilmoitukset ovat aiheuttaneet. Kansanradio saattaa toimia samasta syystä. Ihmisillä on paljon purnattavaa. Ja onhan se hienoa, kun omaa mielipahansa pääsee purkamaan kenties suurellekin kuulijakunnalle. Todennäköisesti Yle seuraa ohjelman kuuntelijalukuja ja on todennut ne riittävän suuriksi.

Vaikka Kansanradiossa yleensä marmatetaan asioista, kuulee sieltä joskus myös hyviä vinkkejä, joiden ehkä kannattaisi päätyä myös päättäjien korviin. Tänään muun muassa mieshenkilö ehdotti, että armeija pitäisi ottaa mukaan nyt kun turvapaikanhakijoita pitää auttaa ja kuljettaa paikasta toiseen. Ja monenlaista muutakin apuaan varusmiehet ja muukin armeijan väki voisivat asian tiimoilta antaa. Puhuttiin oikeiden töiden tekemisestä, joihin armeijassakin olisin nyt hyvä tilaisuus.

Kansanradio täyttää tietynlaisen asioista sanomisen tarpeen, mutta enää se ei ole anoa laatuaan. Varsinkin ilmaisjakelulehdissä, mutta muuallakin, harrastetaan palstoja, joihin voi tekstata milloin mistäkin mieltä pahoittaneesta asiasta. Kansanradioon verrattuna ne päätyvät tietysti vain pienelle lukijakunnalle. Ja kun sanottava on ehkä rajattu tiettyyn merkkimäärään, monesti käy niin, että näitä tekstari viisauksia lukiessa ei voi ollenkaan tietää mistä asiasta kirjoittaja purnaa tai muuten haluaa saada sanansa sanottua. Mutta onpahan päässyt purkamaan painetta. Se kai on kuitenkin pääasia.

lauantai 19. syyskuuta 2015

Hyväosaisten puuhapäivä

jormas: Eilen osoittivat mieltään hyväosaiset. Siis ne keillä on työnantaja ja siellä työpaikka. Tästä saivat tyly-Lylyn johdolla ansionsa mukaan Rautatientorilla myös he keillä ei työtä ole. Työttömät, opiskelijat, eläkeläiset ja lapset.

Pääkaupunkiseudulla ajateltiin olevan mielenkiintoista nähdä, kun ajoväylät ovat täynnä yksityisautoja. Sitä en tosin ymmärtanyt minne kullakin olisi ollut eilen aamusella menoa, kun ei ole töihinkään asiaa. Sen vertaa ei tästä yhteiskunnasta joustoa eikä ymmärrystä kuitenkaan löytynyt, että kaikki olisivat saaneet ajaa kohtuullisen tyhjinä ammottavia joukkoliikennekaistoja. Mutta kun tänään katson uutisointia, huomaan että ruuhkia ei ollutkaan juuri missään. Johtuneeko siitä, kun väkeä olikin liikkellä vain murto-osa siitä mitä piti.

Paljon oli kuitenkin porukkaa Stadin ytimessä liput ja banderollit ojossa. Joukossa yksi, joka oli työnantajan materiaalista tehnyt oman kylttinsä vastustaakseen kyseistä paineidenpurkupäivää. Kolmekymmentätuhatta persoonaa oli poliisin mukaan koolla. Jonkun verran vähemmän kuin esimerkiksi Jari Sillanpään tai Cheekin ulkoilmakonserteissa Stadionilla. Tietysti ei ole aivan reilua verrata osallistujamäärää Jari Sillanpään pirskeisiin, sillä siellähän tarjottiin kakkukahvit. Tai voihan se olla, että eilenkin olisi Rautatientorilla saanut kaffet.

Kysymyksiä, inhottaviakin itsestään selvyyksistä nousi mieleeni moista seuratessani. Ihmettelin sitäkin, että jos astun lauantaina saunaa lämmittäessäni mökkirannan puuliiterissä naulaan enkä pääse maanantaina töihin, niin miksi jonkun pitäisi maksaa siitä päivästä minulle palkka? Näitä tapaturmia varten voi jokainen ottaa hyvinkin yksilöllisiä vapaa-ajan vakuutuksia.

Kuuntelin myös jälleen kerran Lylyn eväät. Ei käynyt hänelle pariinkin kerteen tarjottu yhteiskuntasopimus eikä käynyt itseasiassa nyt mielenilmaisun "kohteena" olevasta esityksestä mikään. Mikähän kävisi? Mutta mitä muuta mieltä hän voisi olla säilyttääkseen oman asemansa ja jakkaransa siihen saakka, kunnes reippaan vuoden päästä jää eläkkeelle?

Sitäkin ihmettelin, kun hallituspuolueen kansanedustaja Saarikko sanoi, että hallitus ei ole osapuoli. On se mitä suurimmassa määrin. Se on Suomen suurin, työnantaja unohtamatta kuntien roolia työnantajina.
Mutta miksi katson, että minulla on aivan erityisesti oikeus elämöidä ensisijaisesti mielenilmausta vastaan? Siksi, että yksikään ei nouse korokkeelle muiden kuin oman napansa, siis työntekijöiden puolesta. He eivät todellakaan ole valtakuntamme huonoimmassa asemassa olevia.

EK sanoi, että eilisen hyväosaisten duunarilystistä tuli 100 miljoonan euron kansantaloudelliset tappiot. Sillä rahalla olisi ostanut 50 000 000 ateriaa nälkäisille.

perjantai 18. syyskuuta 2015

Kasvisruokako kallista?

päivis: Hesarin mielipidesivulla naisopiskelija valitti, että kasvissyönti on kallista. Ja hankalaakin vielä. Kirjoittajan mukaan kasvissyönti vaatii vaivannäköä, aikaa ja rahaa. En allekirjoita tuota ollenkaan.

Veikkaan, että kirjoittaja ei ole kasvissyöjä. Miksi hän muuten ajattelisi, että kasvissyöjän pitää syödä vehnäproteiinista tehtyjä nakkeja. Kyllähän ne melko tyyriitä ovatkin, mutta miksi ihmeessä kasvissyöjän pitäisi syödä tuotteita, joiden ulkomuoto ja ehkä vähän makukin jäljittelevät liharuokaa?
Aito kasvissyöjä pärjää ilman makkaraa matkivia kasvisnakkejakin. Kuvan
grillimakkarat on tarkoitettu vain lihansyöjille, mutta kasvisversiot
näyttävät lähestulkoon samanlaisilta. 
Sama juttu kasviperäisen maidon kanssa. Maito on ihan oma tuotteensa, jota matkivaa juomaa kasvissyöjä ei päivittäin tarvitse. Mutta mielipidekirjoittaja kuitenkin tuskailee sen kanssa, että esimerkiksi kaurajuoma on maitoa kalliimpaa. Maitoa eivät juo kaikki lihansyöjätkään. Miksi kasvissyöjän pitäisi juoda maitoa, tai jos on vegaani, tuskin kasviperäiset maitovaihtoehdot ovat hänellekään tarpeellisia.

Ihan oikein kirjoittaja ihmettelee, miksi kyseistä kauramaitoa, tai kaurajuomana itse sen tunnen, ei valmisteta Suomessa, kun kauraa kuitenkin viljellään täällä. Muuten on ihan turha itkeä kotimaisen kasvisruoan perään, koska kotimaisia kasviksia löytyy kyllä kohtuudella kasvissyöjänkin lautaselle.

Asia erikseen ovat vähän eksoottisemmat kasvikset, joita Suomessa ei kannata kasvattaa. Luulen, että avocadoa esimerkiksi kasvatetaan vain lämpimimmissä maissa ulkosalla. Myöskään linssi ei taida kasvaa Suomessa, mutta se jos mikä on halpa, ravintoarvoltaan loistava kasvisruoan raaka-aine.

Oma itse tehty kasvisruokabravuurini on kasvismaksalaatikko. Vaikka se tavallaan jäljittelee ainakin nimensä ja ulkonäkönsäkin perusteella liharuokaa, se on silti hyvä esimerkki siitä, miten kasvisruokaa voi tehdä halvalla, ilman suurempaa vaivannäköä ja pääosin kotimaisista raaka-aineista.

torstai 17. syyskuuta 2015

Sininauha ja SiniVida sekä Forenom ja Louna

jormas: Itselleni on ollut virkistävää huomata, että kaikki viisaus ei enää istukaan omassa päässäni siten kuin se oli siellä, kun olin 15-vuotias. Mutta kaikki eivät ajattele näin ja joskus tuntuu, että Sininauhan operatiivinen johto hallituksineen tietää mielestään kaiken.

Joku vuosi sitten Sininauhalle tarjoutui mahdollisuus hankkia loputkin osakkeet omistukseensa 50 % omistamastaan SiniVida Oy:stä. Mutta ostiko se tai tarjosiko edes ostamisen mahdollisuutta jäsenjärjestöille? Ei ostanut eikä tarjonnut, vaan Sininauha myi osuutensa MediVida Oy:lle, joka oli ja on Sininauhakonsernin ja sen jäsenjärjestöjen yksi merkittävimmistä kilpailijoista.

Mikä edunvalvoja tai keskusliitto voi tehdä näin? Sellainen, jonka jäsenet sen sallivat. Sininauhassa puhalsivat ”uudet tuulet” ja piti "karsia rönsyjä", kuten myyntiä perusteltiin. Sitä ei kertonut pyytämisen jälkeenkään kukaan miksei jäsenjärjestöille annettu ostomahdollisuutta. Mutta sellainen virsikirja millainen seurakunta, joten jäsenjärjestöistä koottu hallitus siunasi kaupan.

Yllä lyhyesti kirjoittamani antoi minulle kimmokkeen seurata, mitä tekee jatkossa Sininauhaliiton "karsittu rönsy" SiniVida Oy, joka ei kelvannut Sininauhalle, mutta jota ei saanut kuitenkaan ostaa Sininauhan jäsenjärjestö?

Olisiko ollut eilisen päivän Hesari, joka kirjoitti, että Helsinki ostaa tulevaisuudessa kriisimajoitusta neljältä eri palveluntarjoajalta arviolta 14,5 miljoonalla eurolla. Sosiaali- ja terveyslautakunta päätti tiistain kokouksessaan, että kaupunki tekee ostoja Lounalta, SiniVidalta, Katto-kodeilta ja Pääkaupungin turvakodilta.

Kriisimajoituksen kilpailutuksen taustalla on osin se, että takavuosina Helsinki maksoi suuria summia mm. Forenom Oy:lle.

Sininauhalaisen kannalta mielenkiintoista on, että yksi palvelujen tuottaja on ”karsittu rönsy” SiniVida Oy. Toinen mielenkiintoinen on palveluiden tuottaja Louna Oy, joka on samaa konsernia kuin uutisessa mainittu Forenom. Jolle ”Helsinki maksoi suuria summia kriisimajoituksesta”. Sen tiedon etsimiseen ei mielenkiintoni tässä vaiheessa riitä paljonko hinta putosi, kun kriisimajoituksen tuottaja vaihtui Forenomista Lounaksi.

Samainen Louna Oy pääsi myös eilen valtakunnan uutisiin, sillä se on ensimmäinen yksityinen toimija, jota tuottaa asumispalveluja turvapaikanhakijoille. Suomeksi sanottuna yksityinen yrittäjä näkee tässä bisneksen paikan.

Jos se ei ole osaamisesta kiinni, niin mistä johtuu, että taloudellista tulosta tekevä yritys pärjää siellä missä voittoa tavoittelematon kolmas sektori ei edes selviä hengissä?

Helsinki on päättänyt myös keneltä se ostaa pitkäaikaisasunnottomien tukipalveluita. Kaksitoista mukaan hyväksyttyä tarjousta on laitettu järjestykseen hinnan ja laadun mukaan. Kaupunki ostaa palveluita listan mukaisessa järjestyksessä. Listan kärjessä ovat Helsingfors Gästhem Och Natthärbärgen, Diakonissalaitos ja yllätys yllätys ”karsittu rönsy” SiniVida Oy.

Tiedän, etten saa tähän vastausta, mutta kysyn kuitenkin. Miksi Sininauha myi SiniVidan osakkeensa,  miksi se myi ne itsensä ja jäsenjärjestöjensä kilpailijalle, miksi hallitus hyväksyi kaupan ja miksei osakkeita edes tarjottu Sininauhaliiton jäsenjärjestöille?

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Työajan jatkaminen ei ole ratkaisu kaikkiin kansantalouden ongelmiin

päivis: Perjantaiksi odotetaan mielenilmaisuja hallituksen linjauksia vastaan. Toteutuessaan ne heikentäisivät monen suomalaisen taloudellista tilannetta. Toisaalta niiden luvataan auttavan siinä, ettemme pahimpien skenaarioiden mukaan olen samassa jamassa kuin Kreikka.

On puhuttu paljon työajan pidentämisestä ja lomien lyhentämisestä. Muutama palkallinen vapaapäiväkin muuttuisi palkattomaksi. Usko siihen, että mitä enemmän notkumme työpaikoilla, sitä paremmin meillä kansakuntana menee, on vankka.

Tässä näkyvä, Kiasman aulassa toisiinsa
kietoutunut pari on töissä. Lähtisikö
Suomen kansantalous nousuun,
jos he jaksaisivat tehdä tuota samaa
vähän kauemmin?
Enhän ole mikään taloustieteilijä, en edes merkonomi, joten arjen talouden osaamiseni supistuu tietoon, että menojen pitää olla pienemmät kuin tulot tai korkeintaan menoja on oltava  saman verran kuin tuloja. Vähän samaan tapaan kuin painoa hallitessa: kaloreja ei saa vetää naamariin enempää kuin niitä päivittäin kuluttaa.

Ihan pikaisesti talousosaamistani lisäämään kävin googlettamassa selvittääkseni, mistä talouskasvu syntyy. Löysin Ari Hyytisen ja Petri Rouvisen toimittaman julkaisun, jossa todetaan, että "taloudellinen hyvinvointi riippuu suoraan siitä, paljonko työtunteja saadaan aikaiseksi, paljonko työtunteja kohden saadaan aikaiseksi, paljonko kukin työllinen työtunteja ja -päiviä tekee sekä kuinka suuren väestönosan voimin töitä tehdään". No ei kai sentään?

Mikä mahtaa olla kaikkien niiden rooli tässä kokonaisuudessa, joiden työ ei työtuntien lukumäärästä tai tekemisen paljoudesta huolimatta tuota euroakaan? Kaltaisiani tuottamatonta työtä tekeviä on varmasti satoja tuhansia.

Sen sijaan, että työpäivää pidennettäisiin esimerkiksi kahdeksaan tuntiin, sitä voisi mielestäni tuottamattoman työn tekemisen kohdalla lyhentää vaikka kuuteen tuntiin. Työn tuottavuus ei päivää pidentämällä lisäänny. Kun ei siis ole mitään, mitä voisi myydä. Asiantuntijatyöksikin kutsutuissa tehtävissä tuottavuus on jotain muuta kuin rahaa. Loistava idea voi syntyä vaikka yön unettomana hetkenä. Silloin työpaikalla luuhaamisella ei ole järin suurta merkitystä.

Kahvilan pitäjän kannattaa ehkä pitää kahvilansa pitempään auki, jos asiakkaita riittää, mutta jos ei riitä, pitää ehkä yrittää saada enemmän kauppaa aikaiseksi lyhyemmässä ajassa. Tuskinpa opettajankaan työpäivää jatkamalla kansantalous saadaan kasvuun. Vastaavia esimerkkejä löytyisi helposti lisää paljonkin. En siis oikein jaksa uskoa, että työpäivää venyttämällä Suomi saadaan nousuun. Ennemminkin katsoisin sen kortin, mitä vaikkapa uudet teknologiat tuovat tullessaan.

tiistai 15. syyskuuta 2015

Onko minulla muille eri mitta kuin itselleni?

jormas: Vähän oikoen Suomen sotien aikana sotaa pakoon Ruotsiin muutti 50 000 aikuista. Ja saman verran sinne lähetettiin lapsia. Ruotsi hoiti kunnialla koko paletin. Vastaavasti Karjalan kunnailta nykyisen Suomen alueelle sijoitettiin puoli miljoonaa karjalalaista, joiden koti jäi Neuvostoliiton puolelle. Joku otti väen hyvin vastaan, enemmistö siltä väliltä ja osa hyvin huonosti. Moni tänne tullut sai kuulla tervemenoa takaisin toivotusten mukana olevansa ryssä ja kaikkea mahdollista loukkaavaa. Minunkin lapsuuden naapureissa oli kyseisiä kanta-Suomeen muuttaneita. Itse asiassa paras kaverini oli Karjalan evakkojen lapsi. Mukavaa väkeä kaikki naapurit. Kuten ihmiset yleensä, vai kuinka?

Me olemme kansan demokraattisella päätöksellä liittyneet EU:hun ja sitoutuneet sen myötä moniin yhteisiin päätöksiin. Yksi niistä on pakolaispolitiikka ja sen sukulaiset. Tällä tarkoitan kaikkia, jotka haluavat muuttaa syystä tai toisesta Suomeen. Kipeä ja vaikea asia mitä ilmeisemmin monelle. Että miten suhtautua, vaikka monella on mielestään asiaan täydellinen ja varma mielipide. Oma mielipiteeni on myönteinen, mutta jossain silläkin on rajansa. Mutta missä, kas siinä pulma.

Olen elämäni opetellut tekemään ratkaisuja sen mukaan minkä katson olevan itselläni oikeutettua tehdä ja taas vastaavasti mikä on mielestäni oikeutettua tehdä minulle. Ehkä se pätee tähänkin asiaan mielipidettä muodostaessani.

Mitä rajoituksia on siis muilla oikeus laittaa minulle, jos haluan matkustaa käytännössä minne tahansa? Ehkä lähtökohtaisesti ei mitään, jos tulen toimeen omilla rahoillani. Mutta meneekö se kuitenkaan aivan niinkään? Kiitos EU:n, joka on antanut jokaiselle unionin kansalaiselle oikeuden lähteä mihin tahansa EU-valtioon työnhakuun esimerkiksi puoleksi vuodeksi ja nauttia sen ajan työnhakumaan sosiaaliturvaa. Ja näinhän se taitaa olla myös sairaudenhoidon laita.

Mutta kyllä minä haluan vielä vapaamman oikeuden liikkua. Siten, että jos minulla on jonnekin vain menolippu, niin tokihan minulla pitää olla oikeus mennä ja tulla mieleni mukaan. Millä sitten elän perille päästyäni, on oma asiansa, johon minulla ei ole etukäteen vastausta. Eikö minun silloin pitäisi hyväksyä sama tapa ja asia muillekin?

Muistan vuosista jolloin elin eikö millään ole mitään väliä ja olin menossa Ruotsiin. En töihin vaan koska siellä oli parempi sosiaaliturva ja halvempi viina. Olin sitä mieltä, että tottahan ruotsalaisten kuuluu minut elättää, vaikka ei silloin ollut EU:sta mitään tietoa. Mutta lähtemättä jäi. Jäi siksi, että kaveri kenen luokse olin menossa seuraavien työttömyyskorvausten tultua, siirtyi muille maille. Yksi narkomaaninainen pisti hänet ennen lähtöäni puukolla kuoliaaksi.

Minulle muisto maahanmuuttaja-asiaan liitettynä on kiusallinen, sillä haluan antaa muille samalla mitalla millä toivon saavani itse. Miksei siis Suomeen saisi tulla kuka tahansa paremman elämän toivossa? On ikä, lähdön syyt ja lähtömaa mikä tahansa. Sitähän minäkin olin Ruotsista lähdössä hakemaan, mutta jonka olen löytänyt Thaimaan Jomtien/Pattayalta. Sieltä jossa omillaan toimeen tuleva suomalainen kusee uimaveteensä mieluummin kuin maksaa thaimaalaisesta toiletissa käynnistä muutaman bahtin kolikon.

maanantai 14. syyskuuta 2015

Hyviä uutisia

päivis: Kaukana taitaa olla se aika, kun uutisissa oli vallalla joku todella myönteinen asia. Aika, jolloin pinnalla olisi joku niin hyvä uutinen, että kakkoseksi jäisivät sodat, terrori, luonnonmullistukset ja talousongelmat.

Mieleen tulee oikeastaan vain jääkiekon MM-kulta ja ehkä Euroviisujen voitto. Ylipäätään hyvät uutiset saattavat liittyä nimenomaan urheiluun ja kulttuuriin. Urheilun saralta kuullaan tietysti aika usein myös huonoja uutisia, kuten dopingkäryjä.

Viime aikojen uutiset ovat olleet enimmäkseen turruttavia. Huonosti tuntuu menevän ihan kaikkialla, ollaan sitten koti- tai ulkomailla. Jos joskus joku hyvä uutinen päätyykin sähköisiin viestimiin, nettiin tai lehtiin, tulee heti tunne, että miten tuosta oikein kehtaisi iloita, kun niin monet asiat kuitenkin ovat synkkääkin synkempiä.

On leipäjonoa, asunnottomuutta, turvapaikan hakijoita, työttömyyttä, Muumi-mukienkin valmistus on jo ties milloin viety Thaimaahan. Nyt sitten odotetaan perjantaita, että nekin, joilla on työtä, voisivat näyttää voimaansa lakkoilemalla.

Moni asia on alkanut meistä monista tuntua itsestään
selvyytenä. Ei siis ihme, jos jostain "saavutetusta
edusta" on niin vaikea luopua.
Ihan vähäpätöinen asia ei ole sekään, että asiat, joista uutiset ja blogikirjoitukset tai mielipidesivujen kannanotot paukuttavat, jakavat ihmisiä kahteen leiriin. Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.

Oma suhtautumiseni tulevaan perjantaihin on selvä. Olkoon vaikka kuinka Suomessa lakko-oikeus, sen käyttöä en tässä tilanteessa hyväksy. En usko, että lakkoilemalla maan asiat saadaan parempaan jamaan. Turha luulla, että lakkoilun seurauksena syntyisi uusia työpaikkoja, valtio saisi vähennettyä velkaansa tai köyhyys vähenisi. Luulen, että meillä vaan on oikeasti mennyt jo pitkään liian hyvin. Saavutettuja etuja on kertynyt vähän sinne sun tänne niin paljon, että niitä pidetään jo niin itsestään selvinä, että etujen viemistä yhteisen hyvän nimissä voi melkein verrata raiskaukseen.

Ajattelin tänään kirjoittaa turvapaikan hakijoista. Sekin on asia, joka näyttää jakavan meidät kahteen leiriin. Itse en ole omaa leiriäni tosin vielä löytänyt - enkä ehkä haluakaan. Tuntuu, että pakolaisten vyörystä liikkuu niin paljon laidasta toiseen poukkoilevaa tietoa, että oikeasti on mahdotonta päättää mitä ajattelisi tai ketä uskoisi. En myöskään halua olla osa jommankumman mielipidelaidan joskus irvokkaaltakin tuntuvaa touhuamista. En osaa nähdä itseäni heiluttelemassa Tervetuloa-kylttiä, mutta en myöskään voisi kuvitella huutavani nyrkki pystyssä, että rajat kiinni.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Onko sinulla hunajaa, kysyi seitsemän seinähullua veljestä

jormas: Olen möykännyt viime aikoina netissä ja vähän muuallakin yhteiskuntasopimuksesta, joka ei kelvannut ammattiliitoille. Veikkaan, että monelle työntekijälle se olisi kelvannut, sillä joskus tuntuu siltä, että ammattiliiton ammattijohtaja ei olekaan enää johtaja aatteen vuoksi, vaan vain enemmän tai vähemmän hyväpalkkainen ansiotyö.

Tukea ajatukselleni saan siitä, että mielipidemittausten mukaan ainakin neljäsosa kansasta on sitä mieltä, että vyönkiristys on oikean suuntainen, mutta enemmänkin olisi pitänyt tai ainakin on valmiutta "nälkäkuurille". Ehkä taitava ammattiyhdistysjohtaja maalaa kurjuudenkin siihen missä sitä ei muuten olisi. Ehkä kurjuuden olemus on tärkein sille, joka tarvitsee sitä säilyttääkseen oman asemansa.

Vaikka ymmärränkin, että rahan ja muun mammonan ahneus on sama herralla ja narrilla sekä työläisellä ja eläkeläisellä, niin silti en ymmärrä ammattiliittologiikkaa. Että valitaan koko jengillä päättäjät kukkulalle (Arkadianmäki) toimeksiantona, että tekevät tarvittavat, kipeätkin liikkeet ja nostavat meidät kaikki suosta, jonne tunnutaan vajoavan entistä tukevammin.

Sitten kun yhdessä valittu porukka aloittaa duunin, niin ammattiyhdistysjohtajat, palkka- ja luottamussellaiset pistävät satamat ja liikenteen seis sekä Citymarkettien myyjät kävelevät ulos lihatiskin ja kassan takaa. Mitä pahaa kaupan asiakkaat ovat tehneet, jotka toimenpiteestä kärsivät? Silti jaksan uskoa, että ennemmin tai myöhemmin kansa oivaltaa sahaavansa oksaa, jolla istuu itse.
Olen palkkatyöni tehnyt ja enää en liikauta evääkään rahan enkä sen puutteen vuoksi. Ymmärrystä minulla ei kutenkaan ollut lakoille silloinkaan, kun olin työelämässä, sillä lakkoasetta käytetään aivan liian usein aivan liian itsekkäistä syistä.

Yhteistä riistokapitalistin kanssa on, että kaverille, varsinkaan huonolle ja vähempiosaiselle, ei jätetä eikä niiden puolesta uhrata lanttiakaan eikä sekuntia aikaakaan. En ole lakkoaseen kannattaja, vaikka ymmärränkin sen juuret ja tarpeellisuuden aikoinaan. Silloin aikoinaan taisteltiin nälkää ja aineellista kurjuutta vastaan, mutta nykyisin kuinka saada kaikkea tarpeetonta yhä vaan enemmän. Niiden puolesta, keillä on oikeasti nälkä ja kodin kattona tähtitaivas, ei nouse rintamalle kukaan.

Asiaa voin kuitenkin vapaan sektorin (eläkeläinen) kansalaisena Sudokun täyttämisen sijaan tai sen ohessa pyöritellä. Että kun eläkeläiseltä nypätään iso osa asumistuesta ja eläkkeisiin ei tule indeksikorotusta, niin menisimmekö mekin lakkoon? Kieltäydyttäisiin asumasta ja ottamasta Kelalta tai Ilmariselta eläkettä vastaan, jos ei tule indeksikorotusta?

Me olemme merkillisiä, siis ihminen yleensä. Olemme yhtä mieltä, että jotain rajua on tehtävä, sillä muuten Suomessa on entistä ahtaammat oltavat lähiaikoina. Olemme yhtä mieltä, että suuntaviivat ja linjaukset tekevät yhdessä valitsemamme asianhoitajat, kansanedustajat ja kunnan-/kaupungin valtuutetut. Tehdään siis mitä tehdä pitää demokraattisin keinoin. Ja sitten, kun tämä kaikki yhteisten pelisääntöjen mukaan toimiminen nirhaisee siivun omasta pussista, niin silloin on osa porukasta barrikadeilla laittamassa koko Suomen seis.

Missään päin maailmaa ei ole koskaan ollut siten, että jokainen työllistää omassa, yhden hengen yrityksessään itsensä. Jotta kaikilla olisi töitä, lämmin koti ja pöydässä leipää, tarvitaan niitä, jotka työllistävät. Ja sitä pottia ei voi hoitaa julkinen sektori, valtio ja kunnat. Vaan tarvitaan yrityksiä, jotka työllistävät.

Ymmärrän oivallisesti, että jos työllistävällä yrityksellä menee hyvin, silloin on MAHDOLLISTA, että myös siellä työtään tekevällä menee hyvin. Muuten tämä yhtälö ei toimi. Ja kun vauraus ei siitä kasva, vaikka kuinka keskenämme pyöriteltäisiin taskusta toiseen yhä hupenevia euroja, tarvitaan vientiä ja myyntiä ulkomaille. On se sitten tavaraa, osaamista tai mitä tahansa. Siitäkin näytämme olevan yhtä mieltä, että vienti ei vedä ja kilpailukyky on huono. Se ei minulle aukea kuinka Finnairilla ja muilla yrityksillä menisi paremmin sen ansioista, että henkilökunta lyö silloin tällöin, varsinkin solidaarisuudesta hanskat tiskiin.

Sillä lakkoilun osaamme tehdä solidaarisuudesta toista työntekijää kohtaan. Mutta emme eläkeläisen, työttömän tai opiskelijan vuoksi. Tosin en avukseni lakkoja kaipaakaan, vaan kerään vaikka tyhjiä pulloja tunnin kauemmin, jos meinaa hillo tai hunaja loppua räiskäleen päältä.

Kun tähän kaikkeen lisätään moneen meistä pesiytynyt, ylipursuava peruskateus ja katkeruus, se saa aikaan, että olemme valmiit lillumaan kaulaamme myöten siinä itsessään ilmeisesti hukkumiseen saakka, jos palkkioksi saa nähdä naapurin tai kaverin yrityksen konkurssin tai muun pahoinvoinnin.

Mutta ehkä tähän kuten moneen muuhunkin pätee sama viisaus: "Ihminen on valmis kärsimään tuttua turvallista tuskaa lähes rajattoman määrän mieluummin kuin ottaa yhdenkään askeleen tuntemattomaan."

lauantai 12. syyskuuta 2015

Ruokamuistoja

päivis: Nyt on kirjoitettu jo useampanakin päivänä ruoasta. En malta lopettaa. Ruokaan liittyy myös muistoja. Muistelen vähän.

Kun olin lapsi, ruoka ei ollut läheskään niin monipuolista kuin nykyään. On paljon varsinkin kasviksia, joita ei silloin vielä edes tunnettu. Muistan, että ruokapöydässä oli lähes päivittäin perunaa. Riisiä syötiin vain riisipuurossa. En tiedä, pidinkö lapsena minään herkkuna keitettyjä perunoita, herkkukurkkua ja voita. Nyt kuitenkin kun muistelen tuota vaatimatonta yhdistelmää, melkein vesi nousee kielelle. Enkä tarkoita uusia perunoita.

Hernekeitto taisi myös olla suurta herkkuani. Lapsena en tietenkään ollut vielä kasvissyöjä, mutta muistan etten voinut sietää silakkalaatikkoa. Oikeaoppisesti valmistetussa silakkalaatikossa on läskiä tai miksi pekonimaista lihan osaa kutsutaankaan. Joskus myöhemmin tosin olen itsekin tehnyt silakkalaatikkoa, mutta ilman läskiä.

Ehkä lapsuuden peruja on se, että edelleenkin pidän ruoasta, joka on tehty harvoista raaka-aineista ja turhia kikkailematta.
Linssikeitto tai paremminkin -muhennos on konstailematonta ruokaa,
jonka makuun olen päässyt vasta aikuisena.
Kaurapuuroa olen syönyt paljon ja luulin jo, että olen syönyt sitä liikaa. Jossain vaiheessa olen alkanut pitää siitäkin. Jopa Thaimaassa syömme joskus aamuisin suurista kaurahiutaleista tehtyä puuroa, jonka kypsennän mikrossa. Banaaniviipaleet ja kaurapuuro on aivan iskemätön yhdistelmä.

Lapsena herkuttelin kummallisilla asioilla. Kahvin sekaan laitoin usein pilkottuja vesirinkeleitä ja hirveästi sokeria päälle. Toinen vielä kummallisempi herkku oli kermaan tehty kylmä kaakao. Oli varmaan aika energiapitoista juotavaa. Ennenhän kahviin lisättiin kermaa, joten kermaa oli yleensä aina jääkaapissa.

Jogurttia vierastin pitkään, kun sitä tuli kauppoihin ehkä joskus 1960-luvun lopulla. Ajattelin sen maistuvan piimälle. Piimää en olisi lapsena juonut suurin surminkaan. Muistan vieläkin, miltä mustikkajogurtti maistui, kun lopulta uskaltauduin maistamaan sitä. Toivoisin, että vieläkin olisi samanlaista jogurttia. Se oli ihanaa.

Siskonmakkarakeittoa en koskaan oppinut syömään. Luulen, ettei sitä kovin usein ole ollut tarjollakaan. Veripalttua ja verilettuja sen sijaan olen syönyt ennen vanhaan ihan hyvällä ruokahalulla. Tosin verilettujen syönti taisi loppua siihen, kun ennen kasvis- ja kalansyöjäksi kääntymistäni keksin kerran, että verilettuja voisi tehdä itsekin. Arvaahan sen, miten siinä kävi minulle, verikammoiselle. Paistoin kyllä koko taikinan letuiksi, mutta varmaan valkoisena kuin lakana istuin keittiöjakkaralla koko paistamisen ajan ja voin pahoin. Kaikki ruokamuistot eivät siis ole herkullisia.

perjantai 11. syyskuuta 2015

Ruuasta edelleen

jormas: Tunnen paljon ihmisiä. Heidän joukossaan muun muassa Kalle Könkkölän, joka toimi yhden kauden kansanedustajanakin. Hänellä oli ja saattaa olla vieläkin tapana jättää usein tilaamatta ruokaa itselleen, vaikka muu seurue niin tekikin. Kalle söi muiden lautasilta sen mitä itse kultakin jäi yli. Muistelen hänen arkkitehtivaimonsa harrastaneen samaa. Huvittavinta jälkikäteen oli, että kun Kalle teki näin ennen kansanedustajakauttaan, sai hän osakseen myötätunnon ilmaisuja tai ainakin vaivihkaisia silmäilyjä. Mutta kun tapa jatkui parlamentaarikkona, tarttui se moniin muihinkin seurueessa oleviin. Joskus tuntuikin siltä, että pitääkö tilata kimpassa ruoka-annoksia määrätty määrä, kun kaikki odottavat vierustoverin tilaavan annoksen, jota pääsisi sitten siivestämään.

Mielenkiintoista esimerkissäni oli, että kun tapa tuli kansanedustajalta, profiloitui se hyväksyttäväksi käytännöksi, jonka halusivat muutkin omia. Vaan kun sitä harrastaa rahaton nälkäinen, niin hänen tapansa eivät meihin hevin tartu. Ylimääräisen ruuan suhteen toivoisikin määrätynlaista profiilin nostoa, ettei se olisi vain Hurstin, seurakunnan tai Pelastusarmeijan, usein säälittäväksikin kuvattu leipäjono.
Suomalaisen maaseudun pikku putiikin elintarvikepuolen sisäänkäynti
Se lienee totta, että roska-astioista ruokaansa hakevien määrä on kasvanut. Onko kyse tavan yleistymisestä tai nälkäisten määrän kasvusta vai molemmista, sitä en tiedä. Joka tapauksessa moni elintarvikekauppa tai vastaava on lukinnut jäteastiansa tai tilan, jossa niitä säilytetään. Itse ajattelen, että harrastetaanko lukitsemista siksi, että tila jää dyykkareiden jäljiltä epäsiistiksi vai siksi, että kauppa ei jostain muusta syystä halua sieltä haettavan ruokaa.

Yllämainittuun liittyen olisikin mielenkiintoista tietää miksi kaupoissa eivät yleisty ilmaisjakelupisteet, joista kukin saisi ottaa mitä siellä on ja mitä kulloinkin sattuisi tarvitsemaan. Ajattelen, että kaupan sisällä olevasta  ilmaisjakelupisteestä ruuan hakeminen on ihmisarvoisempaa kuin sen kerääminen roska- tai biojäteastioista. Oikein esille tuotuna se voisi olla myös hyväksi kyseisen kaupan myynnille ja imagolle henkilökuntineen. Joka tapauksessa ylijäämä- tai hävikkiruuan käyttö on vastuullista kuluttamista. Kuten tietysti sekin, että ostaa ja tekee ruokaa vain sen verran kuin itse tai seurue syö.

Erilaisia kirpputoreja ja  ynnä muita käytetyn tavaran kauppoja kiertää aika määrä ihmisiä. Siellä käy rikasta ja köyhää sekä siltä väliltä. Käytetty tavara ja sen elinkaaren jatkaminen on oikein hyvässä kurssissa ja arvostettuakin. Mutta miksei tapa voisi yleistyä myös elintarvikkeisiin? Siinä ei edes ole kysymys käytetystä, kertaalleen syödystä ruuasta vaan aivan iskemättömistä pakkauksista.

torstai 10. syyskuuta 2015

Hävikkiruokaa lautaselleni?

päivis: Jorma kirjoitti eilen hävikkiruoasta eli ruoasta, joka ilman toimenpiteitä päätyisi biojätteeksi tai pahimmassa tapauksessa roskikseen. Olen aikaisemmin suhtautunut vähän nihkeästi ilmaisen ruoan jakeluun syystä, jota ei ehkä nyt ole syytä tässä avata. Mutta kun kyse on ruoasta, joka tosiaan päätyisi johonkin muualle kuin ihmisten - tai eläinten - ravinnoksi, suhtautumiseni sen jakamiseen ilmaiseksi onkin jo toinen.

Hävikkiruoka (uudelta kuulostava termi on oikein tarttuva) tarkoittaa kai myös niitä ruokakauppojen vihanneksia ja eineksiä, joita dyykkarit ovat iät ja ajat käyneet kaivelemassa kauppojen roskakatoksista. Dyykkaaminen on jopa alkanut hermostuttaa roskakatosten sisällöistä vastaavia niin paljon, että katosten ovia on alettu lukita.

Dyykkaaminen ei ole mikään laitapuolen kulkijoiden harrastus, vaikka sitä se myös tietysti saattaa olla. Muistan katsoneeni joskus dokumentin nuorehkoista ihmisistä, jotka kolusivat kauppojen biojäteastioilla ja sen jälkeen laittoivat niistä porukalla ruokaa. Kaikki kelpasi lihasta juureksiin ja vihanneksista leipään. Täytyy myöntää, että ohjelman nähtyäni en ihan heti tuntenut itseäni nälkäiseksi.

Edellä kerrotut ruokailijat sen sijaan olivat oikein tyytyväisiä löytöihinsä ja niistä valmistettuihin aterioihin. Ymmärrän syynkin, vaikka itse en samaan ryhtyisi. Nämä dyykkaajat pitivät tärkeänä sitä, että syömäkelpoista ruokaa ei haaskata. Tosin en pidä mahdottoman suurena haaskauksena sitä, jos ylijäämäruoka päätyy kompostoriin muuttuakseen siellä mullaksi. Näinhän meilläkin tapahtuu.

Tosin, hyvin harvoin meiltä jää ruokaa kompostoitavaksi. Siihen on melkeinpä vain yksi hyvä syy: emme juuri laita päivittäin kotona ruokaa. Jorma käy nykyään usein esimerkiksi Ravintola Sepelissä lounaalla ja minä syön mitä milloinkin työpaikalla tai jossain lähistön lounaspaikoista. Kompostoriin meiltä päätyy enimmäkseen kahvinporoja ja banaanin tai sitrushedelmien kuoria. Kieltämättä niistä syntyy aika yksipuolista kompostia. Perunankuoriakaan ei hirveästi heitetä pois, koska syömme ne. Varsinkin, jos olemme keittäneet luomuperunoita.
Jorma julkaisi tänään Facebookissa päivän lounaansa kuvan. Ehkä se
harvinaisuutensa ansiosta sopii myös tämän blogin kuvituskuvaksi.
Meinasi unohtua koko otsikon aihe, hävikkiruoka. Miten kauppojen ylijäämäruokaa voisi kunniakkaasti hakea kuka tahansa ilman, että tulisi leimatuksi? Voi olla aika vaikea kääntää ihmisten ajattelua niin, että ilmaisen ruoan vastaanottaminen on myös ympäristöteko. Sitä ennen pitäisi jotenkin osata karistaa mielestään dyykkaus ja unohtaa nöyryyttävät leipäjonot.

Omasta kokemuksesta tiedän, että hävikkiruokaa todella jää kaupoissa myymättä niin paljon, että sitä ruoan jakamisen jälkeenkin vielä päätyy tolkuttomasti roskikseen. Yksi tapa estää se on hoitaa ruoan jakelu niin, että, hakijan lisäksi, oli hän sitten köyhä tai ympäristöasioista välittävä ihminen (tai kumpaakin), kunnioittaisimme myös itse asiaa eli ylijäämäruokaa. Liian usein näkee siivottomia laatikoita, joissa olevia, jakeluun päätyneitä ruokia ihmiset käyvät puristelemassa ja arpomassa, ottaisinko vai enkö ottaisi.

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Olisiko meistä ruuan välittäjiksi?

jormas: On hyvä asia, että valtakunnassamme on viimein herätty minunkin monesti esille nostamaan asiaan. Nimittäin kaupoista myymättä jääneiden elintarvikkeiden käytölle tai oikeastaan sille, että niille ei ole keksitty varsinkaan järjestelmällisesti juuri mitään käyttöä. Toki kolmas sektori on tehnyt paikkakuntakohtaisesti merkittävää työtä asian hyväksi. Samoin on herätty myös koulujen ylijäämäruuan kanssa, jota nyt myydään annoksittain, jos safkaa jää koululaisilta yli.

Tuusulalainen Asta Juntunen nosti asian esille uudella tavalla kysyessään, että onkohan missään pohditty saati kokeiltu, että kouluruokailussa istuisi jokaisen ruokapöydän päässä seniori syömässä niin sanotusti ruokapalkalla? Toivottavasti asia etenee, kuten taipumis on silloin, kun kohtuudella ei löydy uudesta käytännöstä kärsivää osapuolta. Paitsi kateelliset, joita löytyy joka lähtöön.

Mutta entäpä sitten ylijäämäruuan arvostus, silloin kun sitä jaetaan muille. Aivan liian helposti se profiloituu niin, että rikkaat tai he keillä ruokaakin on yllin kyllin antavat sitä sieltä "ylhäältä" jostakin niille siellä "alhaalla" jossakin oleville, joilla ei ole aineellisesti juuri mitään. Joskus kyseessä onkin aito laupeudentyö, mutta usein vain hyvän omantunnon ostaminen, josta minulle tulee paha mieli ja olo.

Kuvaavaa on vuosien takaa Jyväskylän kaupungin päihdeongelmaisten hoitolaitoksen johtajan soitto ollessani Jyväskylän Katulähetyksen kipparina. Että kun nyt on tullut EU-säännökset, joiden mukaan eläimille annettava ruoka on lämmitettävä uudelleen ja emme voi antaa sitä sikaloille, niin olisikohan sille Katulähetyksen asiakkailla käyttöä? Tämän sanottuaan hän tajusi miten tuli sanottua ja arvotettua Katulähetyksen laitapuolen kulkijoiden lisäksi omatkin asiakkaat. Että kun ruokaa ei voi enää antaa sioille, niin miten olisi Soini sinun nälkäisen ihmislaumasi laita?

Mutta onko se näin tai pitäisikö sen olla näin? Että kaupoista tai muualta vanhaksi menevää ruokaa ovat kiinnostuneet syömään ja hankkimaan ainoastaan vähävaraiset tai peräti varattomat? Emmekö voisi yrittää muuttaa profiilia siihen suuntaan, että kyseisestä safkasta ovat kiinnostuneet kaikki, joita kiinnostaa vastuullinen kuluttaminen? Jotka eivät koe kerskakulutusta omakseen mitä kaikkea se sitten mahtaa tarkoittaakaan?

Tuusulan Hyrylässä ilmaista ruokaa kesäkauden ulkopuolella jakanee vain yksi pieni järjestö, Efrata ry. Joten Tuusulassa olisi tällä sektorilla tilaa ja varmasti tarvettakin. Tämän asian ja toimintamahdollisuudet selvittää osaltaan puhtaana vapaaehtoisjärjestönä tavalla tai toisella Elämän tähden ry www.elamantahden.fi ja Omia polkuja kulkevien kivijalkakauppa-kohtaamispaikka. https://www.facebook.com/elamantahden?fref=ts

Mutta jotta osaltamme pääsisimme eteenpäin, olisi tarkoituksenmukaisemmat tilat kaiken lähtökohta. Tähän liittyvistä kaikista vinkeistä olemme hyvin kiitollisia.

tiistai 8. syyskuuta 2015

Mummo takapihalla

päivis: Hesarin toimittaja Katri Kallionpää on kirjoittanut muutaman mukavan kolumnin siitä, miten hän on ottanut vanhempansa kanssaan asumaan rivitaloon. Tämän päiväisessä kirjoituksessaan hän kertoo kekseliäistä hollantilaisista, jotka ovat kehittäneet konteista mummon mökkejä, jotka voidaan tuoda takapihoille.

Eipä ole Katri Kallionpää kuitenkaan ihan ajan tasalla väittäessään, että vain hollantilaiset ovat näin kekseliäitä. Kaksi vuotta sitten, kun esittelimme omaa Merikonttikotiamme Hyvinkään asuntomessuilla, mummojen takapihan asunnot olivat kovastikin puheena. Tosi moni messukävijä tuntui aivan sielunsa silmin näkevän, miten mummo, vaari tai molemmat asuisivat perheen tontin laidalla.

Eikä idea takapihalle tuodusta Merikonttikodista liittynyt vain isovanhempiin, yhtä hyvin konttikodin ajateltiin sopivan myös perheen aikuistuville nuorille. Kotipihassa nuoren olisi turvallista harjoitella itsenäistä asumista. Ajatus takapihan mökeistä on viime aikoina laajentunut koskemaan muitakin kuin konttikoteja. Eikä konttikotirintamallakaan ole enää ollut kovin hiljaista.

Emme ole kauheasti tyrkyttäneet omaa konttiprojektiamme tiedotusvälineille. Keski-Uusimaa-lehti on kirjoittanut useammankin jutun, mutta en enää muista, miten ensimmäiseen haastatteluun päädyttiin.
Sauvo Jylhän ottamia kuvia konttikotiprojektistamme on julkaistu
ainakin kolmessa Keski-Uusimaa-lehdessä.
Ehkä juuri Keskarin juttujen innoittamina monet muutkin lehdet ovat kirjoittaneet kodistamme. Unohtamatta sitä, että kerran olimme Kymppiuutisten loppukevennyksessä ja myös Ruotsin suomalaiskanavalla esiteltiin Merikonttikotia.

Olemme tietysti halunneetkin julkisuutta sille, että merikonteista tehdyn asunnon rakentaminen on mahdollista. Sitä julkisuutta ei tietysti ole tarve hankkia pelkästään tiedotusvälineiden avulla. Myös itse olemme muun muassa täällä blogissa vääntäneet eräänkin tarinan Merikonttikodin rakentamisesta ja täällä asumisesta.

Suomessa ei ole ennen Merikonttikotiamme ollut ensimmäistäkään rakennusluvan saanutta merikonteista rakennettua pientaloa. On ollut mukava havaita, että pikkuhiljaa idea saa lisää jalansijaa. Monet merikontteihin kotia suunnittelevat ovat olleet meihinkin yhteydessä omine haaveineen. Olemme luvanneet antaa apuamme sen minkä pystymme.

maanantai 7. syyskuuta 2015

Lainvalvoja ja lainsuojaton

jormas: Me (päivis & jormas) olemme antaneet toisillemme merkkipäivän lahjaksi liikennemerkkejä, jotka olemme ripustaneet kotiin menevän yksityistien ja omistamamme sillan pieleen. Niitä laittaessamme pohdimme kuinkahan on lain laita suhteessa moiseen menettelyyn. Viime päivien innostusta aiheeseen olen pitänyt tuoreena, sillä otin kantaa yhteen Facebook-kirjoitukseen, jossa yksi oman totuutensa vanki, ehkä pikku kyläpoliisinakin itseään pitävä kirjoitti tähän tapaan:

"Kun täällä on muutenkin autoilusta puhuttu, niin pitää ottaa esille tämäkin asia, jos tähän tulisi parannusta. Eli vasemmalle kääntyvän autoilijan, tulee ryhmittyä tien vasempaan reunaan. Jos kyseessä on yksisuuntainen tie (miltä käännytään, koskee myös pysäköintialuetta esim.) niin aivan totaalisen vasempaan reunaan ryhmittyy vasemmalle kääntyvä auto, koska oikealle kääntyvät pääsevät siten kääntymään oikealta oikealle, ilman, että vasemmalle kääntyjät tukkivat risteyksen. Tämä on ihmeellisen paljon hakusessa ihmisillä mm. Alepan alueella, Riihikalliossa. Alepan pysäköintialuelle on yksi sisäänmeno ja yksi ulostulo! Molemmat ovat yksisuuntaisia, eli samasta "aukosta" ei saa tulla alueelle sekä mennä pois alueelta. Mm. eilen esimerkiksi; kaksi autoa oli lähdössä Alepan pihalta vasemmalle ja molemmat hienosti ryhmittyivät aivan totaalisen oikeaan(!) reunaan, joka aiheutti sen, että muut, useampi auto takana, ei päässyt kääntymään oikealle, kun nämä kaksi sankaria tukkivat risteyksen ryhmittyessään täysin VÄÄRIN! Toivon todellakin, että tämä viestini tavoittaa nämä väärin ryhmittyvät ja he ottaisivat tästä vaarin. Tulee vaan mieleen, että missäköhän niitä ajokortteja jaellaan, kun on näin hakusessa liikennesäännöt."

Väliin mahtuu paljon, mutta koska merkit ovat olleet paikalla vuosikausia, viimeinen aiheeseen liittyvä kirjoitukseni oli:
"Jos esille nostamallasi yksityisalueella olevat liikennemerkit on tarkoitettu ja niillä on laillinen lupa pysyväksi ratkaisuksi, niin selitä sinä minulle miksi ne on kiinnitetty siirrettäviin betoniporsaisiin. Voit aivan hyvin olla oikeassa, mutta ennen kuin näytät sen toteen, olen yhtä oikeassa kuin sinäkin. Minun tarkoitukseni ei ole olla kanssasi eri mieltä, vaan minua kiinnostaa onko alueelle syntynyt tilapäiseksi tarkoitetusta, rakennusaikaisesta ratkaisusta ikään kuin varkain pysyvä, laiton liikenteenohjaus."

Mutta  kuinkahan nämä asiat oikeasti menevät? Kaksi ääripäätä ymmärrän. Että yleiseen käyttöön tarkoitetulle tiealueelle ei liikennemerkkejä saa pystytellä kuka tahansa ja niiden noudattamista valvovat viranomaiset. Sitten toisessa päässä on oma pihani, joka nauttii kotirauhan suojaa. Sinne saanen laittaa mitä merkkejä tahansa, jos ne eivät herätä yleistä pahennusta eivätkä loukkaa ketään henkilökohtaisesti.

Aivan oma lukunsa on minulle hyvinkin laaja harmaa alue. Esimerkiksi omalla maalla, mutta pihapiirin ulkopuolella oleva, itse laitettu ajoneuvolla ajo kielletty merkki on yritys ottaa laki omiin käsiin. Sillä polkupyöräkin on ajoneuvo, joka nauttii jokamiehen oikeuksia, joten sillä voi ajaa lähes kenen maalla tahansa, kunhan ei loukkaa kenenkään kotirauhan suojaa. Sen sijaan viranomaisen laittama ajoneuvolla ajo kielletty merkki taitaa koskea myös polkupyöräilijöitä.

Jos minulla on yksityistie, vaikkapa metsäautotie ja saan sen kunnostukseen yhteiskunnan rahaa, minulla ei ole laillista oikeutta sulkea sitä puomilla. Mutta jos ylläpidän tietä ilman yhteiskunnan tukea, saan sulkea sen puomilla, koska toisen maalla tapahtuvaan maastoliikenneajoon tarvitaan maanomistajan lupa. Silloinkaan ei minulla ole oikeutta estää polkupyöräliikennettä.

Mutta  entäpä sitten monienkin kerrostalopihojen, markettien ynnä muiden vastaavat kielletyt ajosuunta ja pysäköintikieltomerkit? Tarvitseeko niiden asettaminen viranomaisluvan, vai voiko niitä ripustella kuka tahansa tai aluetta hallinnoiva talo- tai kiinteistöyhtiö mielensä mukaan? Ja jos voi, niin kuinka laillisia ne silloin ovat? Palo- ja pelastustien ymmärrän, mutta entäpä parkkipaikat tai kyseisen yhtiön rakentamat liikenneväylät, jotka eivät oli virallisia teitä? Kuka valvoo niitä vai valvooko kukaan tai kuuluuko valvoakaan?

Ymmärrän, että esimerkiksi kiinteistö- ja taloyhtiöt voivat tehdä yksityisen firman kanssa sopimuksia, jotka kirjoittavat merkkien vastaisesta pysäköinnistä virhemaksun, joka taitaa olla ulosottokelpoinenkin. Mutta miten lienee laita esimerkiksi yksityisalueella olevilla kielletty ajosuunta tai yksisuuntainen katu merkeillä? Ovatko nekin kenen tahansa pystyttäminä laillisia ja jos ovat, niin miten niistä on tullut laillisia ja kuka silloin valvoo lain noudattamista? Entä voiko niitäkin valvomaan palkata yksityisen yrityksen, joka asettaa tarvittaessa kiellon rikkojalle laillisen, ulosottokelpoisen virhemaksun?


sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Onko kaiken aina pakko olla ajan tasalla?

päivis: Tänään takerruin sanapariin "ajan tasalla", kun Jorma näytti puhelimessaan tyrkyllä olevaa ohjelmaa. Sen luvattiin antavan tietoa, jotta voisi olla aina ajan tasalla. Tuli mieleen, että minkähän takia aina pitäisi olla niin - ja mistä asioista.

Minulle riittää tällä hetkellä ainakin uutisten suhteen suunnilleen se, että katson yhdet uutiset telkkarista. Ja jos en ole katsonut niitä illalla, luen seuraavan aamun Hesarista, mitä meillä ja maailmalla on tapahtunut. Puhelimessa minulla on etusivulla Ilta-Sanomien linkki, josta välillä vilkaisen, jos joku tyrkyllä oleva otsikko vaikuttaa mielenkiintoiselta.

Olen tainnut joskus aikaisemminkin kirjoittaa, että esimerkiksi Titanicin uppoamisesta tieto Suomen maaseudulle kantautui ehkä vain veisujen muodossa. Silloin ei ollut tarvetta olla aina ajan tasalla. Hyvät ja huonot uutiset kulkivat omia aikojaan.

Jos sairastun vakavasti, toivon että hoitava lääkäri on ajan tasalla sopivista hoidoista ja lääkityksestä, mutta juuri muuten ei ole niin suurta väliä, vaikka kaikkea ei tiedettäisikään ihan vimpan päälle. Nykyään kuitenkin tuntuu olevan hirveän suuri tarve tietää asiat "hetki hetkeltä", kuten telkkarissa tai lehdissä usein toitotetaan.
Päivän uutisia Ilta-Sanomien sivulta.
Tietotulva on nykyään niin valtava, että oikeasti kukaan ei varmasti voi olla ajan tasalla kaikista tärkeiksikään koetuista asioista. Kaikki eivät edes halua tietää kaikkea. Oma mieli rajaa pois monet asiat, jotka eivät kiinnosta. Tai sitten sen tekee media, joka ei voi samalla tavalla painottaa ihan jokaista ajankohtaista aihetta. Nytkin on tuntunut jo viikkokaudet, ettei Kreikassa enää olekaan talouskriisiä. Sitä kuitenkin toitotettiin aikansa ja samalla moni kotimaan ongelma jäi Kreikan varjoon.

Nyt mennään pakolaisuutisten johdolla eteenpäin. Vähemmälle jää edelleen Kreikka ja kotimaankin "huonosti menee" -uutisointi.

Yhdessä asiassa täytyy kuitenkin antaa periksi ja myöntää, että on kiva, kun voi olla täysin ajan tasalla. HSL:n sivuilla on palvelu, joka kertoo, monenko minuutin päästä bussi tai ratikka on jollain tietyllä pysäkillä. On oikein mukaa, kun voi lähteä töistä pois niin, ettei tarvitse seisoskella pitkiä aikoja pysäkillä julkista liikennettä odottamassa.

lauantai 5. syyskuuta 2015

Hienoa Juha Sipilä

jormas: Pakolaiskeskustelu käy kuumana ja keskusteluihin osallistuvien enemmistöltä ei juuri ymmärrystä saati apua heille heru. Erittäin tympeää, vaikka kielteiset perustelut eivät minuun juurikaan pure.

Se on silti vastenmielistä, kun tietää, että pakolaisiin verrattuna jokainen syntyperäinen suomalainen
on aineellisesti syntynyt kultalusikka suussa ilman pienintäkään omaa ansiota.
Mutta tätä aineellista herkkua ja maamme väljyyttä emme vapaaehtoisesti näytä haluavan jakaa kenellekään. Vaan Lapin perukoilla mäkäräisten syömänä lakkoja poimiva thaimaalainenkin on tullut liian lähelle tai iholle.

Hyvää uskoen olen halunnut ajatella, että jokainen meistä voisi ja haluaakin nimenomaan Suomessa auttaa tänne saapuvia jotenkin. Sen uskomuksen myötä innostuin penkomaan kaiken tietävää Googlea ja huomasin, että omia sotiamme pakoon naapurimaihimme lähti 50 000 aikuista. Alakanttiin pyöristäen saman verran lapsia lähetettiin perään. Jotka  kaikki naapurimme ottivat vastaan ja pitivät myös huolta.

Tämän innoittamana katsoin kuinka kohtelimme niitä, jotka samojen sotien melskeissä tulleita, Neuvostoliiton puolelta maahamme päätyneitä karjalalaisia. Hävetä piti sitäkin. Kaikella kohtuudella on kuitenkin sanottava, että tähän parjaamiseen eivät kaikki osallistuneet. Joskaan ei tainnut silloin olla sellaista karjalalaista, joka ei ryssittelystä ja muusta torjunnasta olisi osaansa saanut.

Pääministerimme teki tänään esimerkillisen avauksen, kun hän ilmoitti, että koska he eivät tarvitse Oulun kotiaan vuoden vaihteen jälkeen, on se pakolaisten käytettävissä. Mutta heimoni tuntien viimeistään huomenna on media pullollaan yhtä uutta  asiaa. Nimittäin Sipilän hienon eleen arvostelijoita. Arvostajia lienee vähemmän.

perjantai 4. syyskuuta 2015

Työmatka

päivis: Tänään kokeilin viimein uutta reittiä kotoa töihin. Heinäkuussa käyttöön otettu kehärata mahdollisti sen. Jouduin ensin arpomaan, miltä asemalta menisin junan kyytiin. Alkuun kuvittelin sen olevan uusi Kivistön asema. Mutta sitten keksin Leinelän. Ja kolmanneksi Vehkalan aseman. Uusia ovat nekin.

Vehkalasta yritin jo kerran mennä junaan, mutta sinnepä ei saanutkaan autoa parkkiin. Pysäköintialuetta vasta rakennetaan. Netistä olen lukenut, että Vehkalan pysäköinnistä tulisi maksullinen, mutta käytännössä se tarkoittaisi, että pitää vain vilauttaa HSL:n matkakorttia. Olen ymmärtänyt, että arvokortti riittää. Kuukausikorttiahan minulla ei ole ja luultavasti en sitä vieraspaikkakuntalaisena voisi saadakaan.

Myös Kivistön pysäköinti taitaa olla tai siitä tulee maksullinen. Kävelymatkaakin juna-asemalle on puolisen kilometriä, jos olen oikein ymmärtänyt. Leinelässä maksullisuudesta ei ole ainakaan vielä mitään merkkejä. Aamulla sinne ajaessani tosin vähän jännitin, onko siellä vapaata tilaa. Parkkialue ei ole kovin suuri. Mutta tilaa oli vaikka muille jakaa.

Tämä on vain kuvituskuva. Ruuhka Bangkokissa ja
sekin aika kesyltä näyttävä. Mutta olipa missä tahansa,
ruuhkassa ei ole hauska viettää aikaansa.
Odotin kehärataa niin kuin kuuta nousevaa. Työpaikkani muutti alkuvuodesta pois Metsälästä, jonne ajoi nopeasti Hämeenlinnan väylää pitkin, ja auton sai pysäköidä työpaikan pihaan. Ruuhkia oli melko helppo välttää. Mutta Vallilaan Mäkelänkadulle ei omalla autolla ole aamuruuhkassa erityisen hauska matkustaa. Ja jos haluaa saada auton pysäköityä ilmaiseksi, töissä pitäisi olla jo hyvissä ajoin ennen kahdeksaa.

Kesällä hyvällä säällä säästyin pysäköintiongelmilta, jos menin töihin Vespalla, jolle aina löytyy sopiva kolo kadun varrelta. Mutta kesä taitaa nyt vääjäämättä olla ohi. Etätöiden, kesäloman ja Syysrastien jälkeen tänään oli ensimmäinen päivä, jolloin työmatkaa junalla joutui tai paremminkin pääsi ensimmäistä kertaa kokeilemaan.

En haluaisi ajatella muutamaa minuuttia, jotka säästyvät, jos myöhemmin alan käyttää Vehkalan asemaa. Matka Leinelästä Pasilan asemalle oli sekin todella nopea ja mahdollisesti sillä puolella kehärataa matkustajia on vähemmän kuin radan länsipuolella. Tämä on tietysti vain oletus. Oli siis tilaa, juna kulki minuutilleen luvatussa ajassa ja kävelymatka Pasilasta työpaikalle vei vain 15 minuuttia. Pois lähtiessä käytin ratikkaa, jonka tulon pysäkille tarkistin ensin netistä. Kätevää.