Vuosia sitten kirjoittamani sekä sydämessäni kulkeneen rakkaus- ja joulutarinan myötä toivotan tänäkin vuonna joulumieltä kaikille. Annetaan tänään jollekin tuntemattomalle tuokio ja lämmin sana tai parikin.
Siiri Angervo oli suomalainen nainen. Ehkä kovin tavallinen, ehkä ei. Ainutlaatuinen kuitenkin. Kuten me kaikki. Hän oli jo vuosia, vuosikymmeniäkin elellyt yksin. Kantakaupungin alueella, Helsingissä, tarkemmin Kalliossa tai ehkä oikeammin Sörnäisissä. Sillä kuitenkaan ei ole suurtakaan merkitystä.
Yksinäinen Siiri Angervo ei kuitenkaan ollut. Ei oikeastaan koskaan. Yksin, muttei yksinäinen, näin hän oli usein todennut. Jo vuosia hän oli kulkenut omia reittejään ja tutuksi tulleita paikkoja, iltasella, aamusella ja milloin mitenkin. Keitti kahvia, teetä, välillä mehua ja osti rinkeleitä. Teki joskus leipiäkin, pakkasi ne reppuunsa ja lähti kierroksilleen. Tapaamaan laitapuolen kulkijoita, kuten hän itse asian ilmaisi.
Siiri piti sanasta laitapuolen kulkija, mutta hän ymmärsi sen toisin. Toisin kuin me muut. Hän oli jo Kekkosesta sanonut, että laitapuolen kulkija hänkin, samoin Koivisto ja Halonen sekä monet muut. Kuten Bill Gates ja Marilyn Monroekin, niin hän sanoi. Laidalla kulkivat hekin, tosin toisella kuin Arska, Tyyne ja monet muut. ”Ei ollut heistä kestään keskellä kulkijaksi, laitapuolen kulkijoita kaikki”, jatkoi Siiri. Ja oli oikeassa. Itseään piti keskitien kulkijana, tuiki tavallisena.
Monet miehet kadulla, myöhemmin myös yhä useammin naiset, tulivat Siirille tutuiksi ja rakkaiksi, kuten Siirikin heille. Erityisiä ovat kaikki, sanoi Siiri, mutta kohtaloksi koitui Kusti. Kusti piti majaansa varsinkin talvisin Verkkosaaressa, joskus roskiksessa, joskus merikontissa. Kesäisin hän viiletti pitkin stadia ja sanoi, että kengät ovat kulkurin koti. Silloin häntä ei aina löytänyt Siirikään, mutta talvisin kyllä. Tutusta roskiksesta, ilmanvaihtokanavan aukon edestä lämmittelemästä tai joskus yökahvila Kalkkersista. Kaikista kadun kansalle tutuista paikoista.
Usein Siiri sanoi kuumaa juomaa ja rinkeleitä tarjotessaan Kustille ja monille muille, että ehkä tuntuu sopimattomalta sanoa, mutta Taivaan Isä rakastaa kaikkia. Vaikka se ei varmasti jossain laatikossa, yksin yön hiljaisina, kylminä hetkinä siltä tunnu. Kotona Siiri ajatteli, että onkohan tämä sitä päihdehoivaa? Päätti, että ei, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.
Ajan saatossa vuosien satunnainen Kustin kohtaaminen oli muuttanut muotoaan, tullut säännöllisemmäksi. Ehkä mukaan oli tullut ystävyyttäkin tai jotain erityistä välittämistä tai luottamista puolin ja toisin.
Siiri ei ollut koskaan hävittänyt mitään miesvainajansa tavaroita, sillä ne olivat hänelle tärkeitä, täynnä tunnetta, muistoja ja rakkaita hetkiä. Joku ääni hänen sisällään oli kuitenkin koventanut äänenpainojaan. Usein hän huomasi pohtivansa, mitä oikein tekee miesvainajansa vanhoilla vaatteilla. Eräänä iltana Siiri Angervo rohkaisi mielensä, etsi Kustin ja sanoi: ”En pääse siitä eroon, että Taivaan Isä puhuu minulle. Tiedätkö, olet miesvainajani Taunon kanssa samankokoinen ja haluaisin antaa hänen vaatteitaan sinulle, jos mitenkään voisit ottaa niitä vastaan. Vuosiin ei ole kotonani käynyt yksikään mies, mutta nyt sinua pyytäisin. Kävisit luonani suihkussa, sovittaisit vaatteita ja keittäisin sinulle keiton. Tekisit minut ikionnelliseksi, sillä koen sen Isän tahdoksi.”
Kusti sanoi, että en tule, en tarvitse kenenkään armopaloja, enkä varsinkaan naiselta. Teenkin olen juonut vain mieliksesi, kun tänne asti nyssyköines aina kävelet. Itkien mieli täynnä murhetta Siiri meni kotiinsa ja uni ei tullut koko yönä. Mutta niin oli valvonut Kustikin. Mitä hän sillä lailla meni sanomaan? Ainoalle ihmiselle, joka hänestä oli pitkiin aikoihin välittänyt.
Sen verran Kusti oli vuosien saatossa aikansa kuluksi Siiriä seuraillut, jotta tiesi missä hän asui. Outo hiippailija, kuten alussa Siiriä mielessään nimitteli. Kun Siiri sitten astui raskain mielin päivällä kodistaan Kinaporinkadulla, oli Kusti kadulla ovipielessä vastassa.
Katse alaspainettuna sai sanottua: ”Anna anteeksi. Sen verran on vuosien saatossa tullut kolhuja kadulla ruumiiseen, mutta varsinkin sieluun ja mieleen, että on vaikea hyväksyä, jos joku pitää ihmisenä. Tottahan toki ottaisin vaatteet mielelläni, mutta että suihkuunkin. Oletkohan nyt ajatellut loppuun saakka, tällainen puliukko, tai ainakin melkein, sillä korvikkeita en ole juonut vuosiin? Että jotakin hyötyä on ollut halvasta viinastakin, sillä korvikkeiden juonti vie viimeisenkin palasen itsetunnosta. Kusellakaan ei voinut käydä missä muut, kun haju on niin kauhea.”
Siihen katosi Siirin alakulo, kun he peräkanaa menivät portaita ylös kolmanteen kerrokseen. Siirin hyysäämisellä ei ollut rajaa ja Kusti tunsi olonsa kiusaantuneeksikin. Toisaalta hän koki olevansa kuin kuningas, kun sovitteli Tauno-vainaan paitaa, housuja ja palttoota päälleen ja kauhoi Siirin lihakeittoa urakalla vatsaansa.
Kun Kusti lähti matkoihinsa, koki Siiri sydämessään ennenkuulumattoman, Taivaan Isän sinne laittaman hyvän olon ja ajatteli, että onkohan tämä nyt sitten päihdehuoltoa? Ei, päätti Siiri, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.
Siirin luona käynnistä tuli Kustille tapa ja hän piti huolen, ettei koskaan mennyt sinne päihtyneenä. Toisaalta sen oli tehnyt Siirikin selväksi. Hänen kotiinsa ei ole asiaa silloin, kun on pullolla tullut käytyä.
Kerran heillä tuli puheeksi, kun Siiri oli aina torstai-iltaisin pois, niin missä mahtanet silloin olla, kysyi Kusti. ”Kun sinua ensi kerran kotiini pyysin, lupasin itselleni, etten uskonasioista paasaa.” Mielessään hän ajatteli, että välitän Kristuksen rakkautta teoillani ja Jumala hoitaa loput, jos hyväksi näkee.
Mutta nyt kerron, kun kysyit: "Kuten tiedät, en elä omassa varassa, vaan uskon kaikkivoipaan rakkauteen ja hyvyyteen, joka on tarkoitettu kaikille. Torstaisin käyn seurakunnassani, hengellisessä kodissani hoitamassa sielua, johon sinäkin olet Kusti sanonut saaneesi elämänpolulla kolhun, kolhun perään. Ja jatkan, että kaiken uhalla jatkan, että vien sinut kirkkoon mukanani, jos rohkenet lähteä. Luulenpa hyvinkin, että tiesit missä käyn joka viikko ja halusit vaan kuulla sen." Kusti katsoi alta kulmien ja totesi, että alat tuntea minut liiankin hyvin, mutta mennään vaan ensi torstaina.
Iltasella Siiri vei Kustia Taivaan Isälle, kuten oli tehnyt vuosien ajan monen muunkin oman tiensä kulkijan kohdalla. Levollisin mielin Siiri kävi nukkumaan ja sydämen täytti rauha ja tyyneys. Siirin elämä oli mielestään hyvin, vaikka hän olikin jo jonkin aikaa torjunut sydämestään jotain outoa tyhjyyttä ja kaipausta. Ennen nukahtamistaan hän pohti hengelliseen tilaisuuteen menoa, että onkohan tämä sitä kristillisen päihdehoidon tarjoamista? Ja totesi, että ei, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.
Torstai koitti ja he astelivat kohti kirkkoa. Kusti istui Siirin viereen aivan ovensuuhun että varmasti pääsee lähtemään, jos ”jotkut vallat tai voimat” alkavat uhata. Toisaalta oli varmasti pahemmissakin paikoissa henki säilynyt. Nyt oli musiikkia, kahvia, lämpimiä puheita ja ihmisiä, joiden katseissa oli lämpöä ja välittämistä. Kusti otettiin vastaan kuin vanha ystävä ja hänen oli hyvä olla.
Tilaisuus päättyi ja Siiri astui Kustin kanssa pimenevään Helsingin yöhön. He astuivat Karhupuistoon ja istahtivat syksyiselle penkille. Rauha ympäröi heidät ja molempien oli ihmeen hyvä olla. Siinä Siiri kysyi, että uskotko, että Kristus on kuollut ristillä meidän molempien vuoksi. Kusti totesi, että kyllä hän on niin ehkä usein toivonut, mutta maailma on vaan vienyt ja vienyt ja että eihän se nyt tällaista, pahan piiskaamaa puliukkoa enää koske. Siiri tarttui Kustia ensi kerran kädestä, että kyllä vaan, taivas on sinuakin varten ja haluaisitko antaa koko elämäsi Hänelle. Siiri rukoili Kustin puolesta ja Kusti otti Vapahtajan vastaan, ei viiden tähden hoitokodissa vaan Taivaan Isän tuhansien tähtien hoitokodissa paljaan taivaan alla. Missä kaikki olemme tasa-arvoisia.
On jouluyö, joulupukki tallaa askelta toisen eteen tyhjän lahjasäkin kanssa takaisin kohti Korvatunturia. Aaton työt on tehty ja lapset saaneet sen mitä he tänään olivat odottaneet enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Miljoonat tähdet tuikkivat taivaalla ja Vapahtaja on syntynyt.
Siiri ja Kusti istuvat Kinaporinkadun kodissa toisiaan vastapäätä, kynttilä tuo valoa elämään ja he ottavat toisiaan kädestä kiinni. Molemmat ovat saaneet toisiltaan lupauksen yhteisestä tulevaisuudesta. Ja kun yö koittaa, Siiri ajattelee itsekseen, että tämä ainakaan ei ole päihdetyötä vaan rakkautta ja painaa päänsä hellästi Kustin kainaloon.
.jpg)
