Sivun näyttöjä yhteensä

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Minäkin olen kipeä

päivis: Jorma kirjoitti eilen olevansa kipeä. Häveliäästi jätti mainitsematta, että myös minä olen kipeä, enkä suinkaan mikään sisar hento valkoinen. Vuosisadan matkaripuli, lyhyesti sanottuna. Ja kun Jorman tauti meni päivässä ohi, minä poden edelleen. Kuumettakin on pahimmillaan ollut 39,5. Tämänkertainen blogi jää siis lyhyen lännäksi. Kuvaakaan en jaksa lähteä etsimään.

Meillä on eriävä näkemys siitä, mistä saimme tuon taudin. Minä epäilen vankasti, että Kissin vakiannoksemme, kananmunasalaatti, oli syynä sairastumiseen. Söimme sitä keskiviikkona ja syödessä olin maistavinani salaattiin kuuluvassa majoneesissa oudon sivumaun. Kyllä, uskallmme syödä majoneesia nimenomaan Kississä, jossa kastike tuodaan teräsastiassa taatusti kylmänä. Ehkä kylmäketju oli tällä kertaa kuitenkin pettänyt.

No, koska Jorman mielestä syy ei ollut majoneesissa, hän ehdotti, että minun itse kokkaamani pasta tomaattikastikkeella oli syysairastumiseen. Aika pahasti sanottu. Oli miten oli, sairastumisen johdosta Seven Seasin yhtiökokous jäi minulta väliin. Illaksi tiedossa olleet saman yhtiön toisen, rakenteilla olevan kohteen pirskeet piti myös unohtaa. Kaikkea ei voi saada.

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Olen kipeä

jormas: Yöllä kahden maissa heräsin siihen, kun olin tosi kipeä. Nappasin pari Coldrexia ja sain unen päästä uudelleen kiinni. Ja kun heräsin, olin vähintään yhtä kipeä.
Näillä näkymin näyttää kuitenkin siltä, että olisin lääketieteen ulottuvilla. Mutta jokunen päivä pitänee ottaa vieläkin loivemmin. Mukavaa, kun on ikioma sisar hento valkoinen. Vain sairaanhoitajan asu puuttuu. Joten ei tämän kummempaa blogia tänään.
Mutta näillä mennään, vaikka huomenna voi olla tämän päivän synkän pilven takana uusi synkkä pilvi.
Toilettiin on lyhyt matka.

torstai 29. maaliskuuta 2018

Perheen kaksi Harley-Davidsonia

päivis: Eipä ole viime kuukausina ollut montaa päivää, etteivätkö sanat Harley-Davidson, Harrikka ja HOG olisi olleet kovasti puheissamme. Moottoripyörät ja erityisesti tuo Harrikka vilahti keskusteluissamme heti Thaimaahan tultuamme viime lokakuussa. Kun tilattu pyörä saapui ennen joulua, juuri muusta ei silloin puhuttukaan, ja paljon sillä käytiin tietysti ajelemassakin. Vaikka pyörä tuntuukin jotenkin yhteiseltä, ajattelin silti, että pitää minullakin olla oma Harrikka. Sijoittamisesta kun olen innostunut, menin ja ostin yhtenä iltapuhteena New Yorkin pörssissä noteeratun Harley-Davidsonin osakkeita.
Tässä on se The Harrikka. Perheen toinen
Harrikka on osakkeina jossain
bittiavaruudessa arvo-osuustilillä.
Harley-Davidsonin yksittäisen osakkeen hinta on sen verran korkea, että hennoin ostaa niitä ainoastaan neljä. Ensin tosin ajattelin ostaa vain kaksi, mutta se tuntui säälittävän vähältä. Sijoittamisessa kannustetaan aina käyttämään järkeä, mutta tämän ostoksen tein kyllä ihan tunnepohjalta. Siis tosiaan siitä halusta, että kyllä minullakin pitää olla.

Seuraan omaa, vielä alle kuukauden vanhaa osakesalkkuani tiiviisti, vaikka niinkään ei kai kannattaisi tehdä. Herkimmät ihmiset kun menettävät helposti yöunensa, jos pörssin käyrät eivät näytä jatkuvaa kasvua. Minulla kaikkien hankkimieni osakkeiden väri on ollut, jos ei koko ajan niin ainakin enimmäkseen punaisella. Mitenkä olenkin osannut tehdä niin kummallisia valintoja? Lääkekannabisfirmaa Kanadasta, Marimekkoa, Nordeaa, Lehto-Groupia ja Pihlajalinnaa Harrikan lisäksi. On ainakin oikeaoppisesti hajautettu vähän sinne sun tänne.

Harley ei siis tehnyt poikkeusta tästä punaisella olevan tuoton "säännöstä". Tosin en tiedä varmaksi, olisiko se edes iloinen asia, jos kurssi nousisi kovasti. Silloinhan minun pitäisi kai harkita osakkeiden myymistä, jotta saisin niistä toivomaani tuottoa. Aika paljon kurssin tietysti pitäisi kivuta ylöspäin, jos neljällä osakkeella kuvittelisi tekevänsä tulosta.

Osinkoja Harley-Davidson maksaa poikkeuksellisen usein, olisikohan ollut peräti neljä kertaa vuodessa. Mutta kun osinko on pieni, niin ei niistä neljällä osakkeella mitään kostu. Ensimmäinen osingonjakopäivä on toukokuussa, sillä ostin omat osakkeeni vasta vuoden ensimmäisen osingonjakoajankohdan jälkeen. Salkkuni arvoa tuo toukokuinen tapahtuma ei varmastikaan ihmeemmin heilauta.

Pörssiosakkeilla on aina jokin lyhenne, jota niistä käytetään. Harley-Davidsonin pörssiosakkeet on mukavasti lyhennetty sanaksi HOG. Sehän on sama kuin Harrikan omistajien maailmanlaajuinen klubi, Harley Owners Group. Siitä ilosta, että Jorma kuuluu tuohon ryhmään, meille (huom!) on tullut jo yksi Harrikka-väen lehti Yhdysvalloista. Eikä se edes ollut mikään turha läpyskä. New Yorkin pörssistä sen sijaan ei taida olla odotettavissa mitään paperista lueskeltavaa.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Milloin olen liian vanha aloittamaan alusta?

jormas: Aikoinaan ajattelin, että vietän elämäni leppoistamisvaiheen Sininauhasäätiön Pessi ja Illusia asumisen ja elämisen yhteisössä. Vaan toisin kävi ja silloin pohdin ehkä ensimmäisen kerran elämässäni otsikon kysymystä. Että pakkaanko päiviksen kanssa kerran vielä kamamme ja teemme pesän, josta meitä ei hevin laita taipaleelle kukaan.

Tämä oli yksi polku Jokilaakson ja merikonteista tehdyn Duokotimme syntyyn. Vaan eipä oltu edes muutettu, kun Päivis jo kyseli, että entäpä, jos hän sijoittaisi asuntoon Thaimaassa. Vaikka hän pelaa usein varman päälle ja hänellä on aika usein ensin repullinen kriittistä sanottavaa omista ajatuksistani, on hän ollut aina niiden kaikkien takana. Tosin, jos joskus on karautettu niiden johdosta ankarasti kiville, on saattanut kuulua jotain muminaa, että kenenkähän ajatus alkujaan lieni.

Joskus auringon asennon ollessa meille suotuisa,
saatamme tarjota tuoremehun sodalla joillekin
Joka tapauksessa oli minun vuoroni olla päiviksen uuden ajatuksen ja asuntosijoittamisen takana sekä tukena. Joskin pallon toisella puolella treenasimme useamman vuoden talviasumista kuukauden, kahden jaksoissa.

Nyt, päiviksen ensimmäisenä aitona leppoistamistalvena olemme olleet koko talven Thaikodissamme. Reipas viisi kuukautta takana ja pari viikkoa edessä. Suomen asioita olemme jännänneet ainoastaan kuinkahan pitkässä hangessa pitää kantaa matkalaukut Jokilaakson Merikonttikotiimme. Sillä lumen aurausta emme aio 300-400 metrin kotitielle hankkia.

Yksi uusi alku oli siis talvi Thaimaassa uusine Harley-Davidsoneineen, joten edelleen on vastausta vaille milloin olen liian vanha uuteen tai aloittamaan alusta.

Kolme päivää sitten kaivoin naftaliinista petanque-pallot ja hipsin oivaan joukkoon pelaamaan. Olin kohta 68-vuotiaana oman ryhmäni nuorin ja sanoivat minua pojaksi tai poikaseksi. Mukavaa olla ainakin joltakin osin kuin nuori kloppi.

Joku päivä sitten sattui päiviksen hyppysiin tai silmiin Vapon myynti-ilmoitus 12 hehtaarin suosta Oulun lähettyvillä. Hinta näyttää olevan nettihuutokaupassa 4000 euroa ja huutoaikaa jäljellä reipas kuukausi. Koska tekemisieni yhden kokonaisuuden on presidentti arvostanut sosiaalineuvoksen arvonimen arvoiseksi, niin nyt pohdin, että pitäisikö minulla tai yhdistyksellämme olla oma lakkasuo. Suon nimi nimittäin on Neuvostensuo. Jos sen hankin tai hankimme, niin sen jakaisimme kyllä mielellään  muidenkin neuvosten kanssa.

Yhtenä mittarina ikääntymiselle olen kuullut sanottavan ihmisen olevan vanha silloin, kun hän ajattelee enemmän menneisyyttä kuin tulevaisuutta. Itse olen näin tehnyt jo kauan, sillä elettyä on mukava muistella yksin ja muidenkin kanssa. 

Tänään ajattelen, että olen vanha silloin, kun en enää muista missä olin eilen ja mitä silloin tapahtui.

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Sattumankauppaa

päivis: Luin joskus jonkun ihmettelevän, miten sattumanvaraista on, kuka thaimaalainen katukoira päätyy johonkin parempiin oloihin ja kenen kohtalona on elää ehkä surkea elämä, jonka päivittäinen sisältö on ruoan etsiminen. Kirjoituksessa oli jotenkin sellainen sävy, että kun ei kaikkia kuitenkaan voi auttaa, ei oikeastaan kannattaisi auttaa ketään.

Sattumanvaraista tosiaan on, kuka irrallaan kulkevista koirista löytää itselleen kodin. Pääasiassa niille "onnekkaille" on ensin pitänyt tapahtua jotain vielä pahempaa kuin kodittomuus. Cry-pentu joutui johonkin onnettomuuteen, jossa siltä meni takajaloista kyky kävellä. Cry pääsi sille tehtyjen operaatioiden jälkeen asumaan Meowin koira- ja kissayhteisöön. Sen elämä on nyt hyvää, vaikka yksi jalka ei toimikaan.

Yhtä "onnekas" ei ainakaan vielä ole Cryn sisko Morda, joka sekin vahingoittui jossain onnettomuudessa. Sitäkin on leikattu, mutta toinen etujalka on silti halvaantunut ja se odottaa päivästä toiseen eläinsairaalassa itselleen huolehtivaa perhettä. Sen sponsori ei ole luopunut toivosta löytää sille kotia, joten Morda elää edelleen varsin turhautuneena eläinsairaalan häkissä. Kadulle se ei kuitenkaan enää joudu. Jotain parempaa sille on varmasti luvassa.
Nämä suojaan päässeet pennut sisaruksineen ovat monin kerroin
onnekkaampia kuin liian monet katujen varsille syntyvät lajitoverinsa.
Tyttöjen äiti on myös yksi onnekkaista, mutta sitä ennen sen on täytynyt kokea ehkä useitakin raskauksia ja synnytyksiä jonnekin peltihallien nurkkiin betonilattialle. Viimein sen onni oli synnyttää katukoiralle poikkeuksellisen monta pentua. Se sai ansaittua huomiota. Ilman seitsemää pienokaistaan se olisi kenties vain yritetty jossain vaiheessa saada kiinni sterilisaatiota varten. Nyt se asuu laumansa kanssa Meow's Sanctuaryssa ja tuntee luultavasti oman ja seitsemän pentunsa olon turvalliseksi.

Enää sen ei tarvitse ylittää vilkasliikenteistä katua löytääkseen ruokaa itselleen. Eivätkä pennutkaan joudu kokemaan samoja vaaroja, kun emä lopettaa niiden imettämisen. Ne voivat elää sellaista koiran elämää, joka meidänkin käsityksemme mukaan on hyvää elämää. Saavat tutkia mielin määrin ympäristöään ja kokea olevansa osa suurta laumaa. Ja ruokaa on riittävästi. Usein tarjolla on jopa herkullisia luita. Ja jos oikein hyvin käy, joku niistä voi jopa päätyä jonkun kotikoiraksi.

Samanlaista arpatuuria elämä on koirilla niin kuin ihmisilläkin. Vain osa meistä syntyy maihin, joissa ainakin päältä päin katsottuna asiat ovat hyvin. Joskus jopa niin hyvin, että mikään ei tunnu riittävän.

Tein joskus testin, joka kertoi, missä todennäköisesti syntyisin, jos olisin vasta nyt tulossa maailmaan. Osanani oli muistaakseni Pakistan. Varmasti osa tuon maan valtaisasta väestöstä, josta suurin osa on muslimeja, elää ihan mukavasti, mutta useimmat taitavat asua jossain kaupunkien slummeissa.

Jotta ihmisillä olisi tulevaisuudessa paremmat oltavat, yksi keino siihen on väestönkasvun hillitseminen. Ihan samanlaisilla lääkkeillä voitaisiin siis parantaa niin ihmisten kuin koirienkin elämää.

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Mitä kuuluu Pattaya Suomi-Seuran petankki-harrastukselle?

jormas: Tästä aiheesta tiedän hieman liian vähän, jotta voisin sanoa varmuudella juuta tai eitä tai jotain siltä väliltä. Ja sitä paitsi aiheesta ehkä oikeampi tiedottaja olisi peliporukan lisäksi pääkallopaikka eli Pattaya Suomi-Seura, sillä onhan kyse meidän monen yhteisestä harrastuksesta.  Mutta Seuran somesivuilta ei löydy tietoa tämänkään vertaa joten voi olla, että tapahtunut on yllätys Seurallekin. Mitä se tapahtunut sitten onkaan. 

Eilen kuitenkin innostuin ottamaan aktiiviseen pelaajaan yhteyttä, että voisiko hän olla blogisivujemme vieraileva "tähtikirjoittaja"?  Ja kirjoittaa blogin tästä hienosta  toimintamuodosta. Vastaus tuli tuota pikaa kysymyksen kera, että enkö tiedä viimeisistä käänteistä. En tiennyt, joten tavattiin  ja turistiin, jonka jälkeen soitin vielä parille kolmelle aktiivisesti harrastuksessa mukana olleelle.

Petanquetahan on pelattu Pattaya Suomi-Seuran nimissä vuosikaudet Jomtienilla, niin sanotulla Buddha-aukiolla. Joka on melko lähellä Seuran entisiä toimitiloja Agnet-condossa. Kylttikin on parvekkeen tai ikkunan reunassa edelleen tallessa kertomassa Seuran historiasta.

Vielä viime vai peräti tänä vuonna taidettiin petankissa kilpailla Seuran mestaruudesta sekä yksilötasolla, että joukkueena. Muistelen myös olleen Mauri Keinäsen muistokisat edesmenneen, ehkä toiminnan perustajan, mutta ainakin pitkäaikaisen, oivan kilpamiehen muistoksi.

Seura lahjoitti minunkin varapuheenjohtaja-aikoina usein palkintoja kisoihin ja vastaavasti pelaajat jonkun setelin muun muassa lasten päiväkotityöhön. Minä myös, sillä itsekin olen viihtynyt pelimiesten ja harvojen naisten joukossa pelikentällä. Vaatimattomalla menestyksellä.

Seuran palloja on moni vuosien saatossa lainaillut ja ottanut tuntumaa, josko tästä uusi harrastus. Tai sitten on muuten vain verestetty vanhoja taitoja.

Mutta eilen sain kuulla, että Seuran toimintana pelaaminen on tullut tiensä päähän. Peliporukka on perustanut uuden joukkueen, jossa ei Suomi-Seura ole enää mukana. Pelipaikka on vaihtunut Buddha-aukiolta läheiselle urheilukentälle tai -areenalle. Miksi näin on tapahtunut, siitä kerron vasta sen jälkeen, jos päätöstä tehneet ovat sitä mieltä.

Lisäykseni blogin julkaisemisen jälkeen: Alkujaan mukana ei ole ollut Pattaya Suomi-Seura, vaan miehet Ilpo ja Kari. Kolmantena mukaan tuli Taisto ja hänen jälkeensä muita, mukaan luettuna tekstissä mainittu Mauri Keinänen. Joka saamieni tietojen mukaan alkoi käyttämään Petankki-ilmoituksiin muun muassa Seuran ilmoitustaulua. Siitä mahdollisesti muodostui käsitys, että Suomi-Seura olisi ollut mukana alusta saakka.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Mikä milloinkin kiinnostaa

päivis: Eläkkeellä ollessa on paremmin aikaa syventyä milloin mihinkin itseä kiinnostavaan tekemiseen. Ongelman siitä saa aikaiseksi vain siten, että samaan aikaan on monta asiaa, joiden parissa haluaisi puuhastella.

Huomaan, että ikään kuin jostain itseni ulkopuolelta tulee milloin mikäkin asia, joka alkaa kiinnostaa. Käytännössä niitä tosin on viime aikoina ollut vain seuraavat viisi: koiriin liittyvät asiat, oman rahatalouden hallintaa edistävä tekeminen, sukututkimus, ruoanlaitto ja moottoripyöräily.

Koirat olivat ajatuksissani lähes yötä päivää erityisesti marraskuussa, kun kirjaimellisesti pelastimme Cry-nimellä myöhemmin tunnetun koiranpennun ja olimme osaltamme varmistamassa, että se saa takaisin liikuntakykynsä. Cryn sisko, Morda, on tällä hetkellä aika tavalla samassa tilanteessa ja voin hyvin kuvitella, miten sen sponsori Katarina miettii ja varmasti välillä valvookin öitään pohtiessaan, miten koiran tulevaisuus tulisi turvattua. Ja ennen kaikkea, mistä sille löytyy koti.

Kun koira-asiat eivät ole olleet päällimmäisinä, olen saattanut suunnata mielenkiintoni vaikka ruoanlaittoon. Useimmiten se on tapahtunut teoriatasolla, sillä hankin ensimmäisen kattilankin tänne Thai-kotiimme vasta muutama viikko sitten. Pientä ruoanlaittoa olen tosin sitä ennen harrastanut mikron avulla. Siellä ovat kypsyneet munakkaat sekä linssi- ja muutkin keitot.

On kumma, miten joku asia tosiaan väkisinkin tunkee ykköseksi ja toisia viitsii miettiä siinä sivussa vain vähän tai kenties ei ollenkaan.

Mielenkiintoisten kuvattavien kohteiden bongaaminen voisi myös helposti
viedä huomion monelta muulta asialta tai harrastukselta.
Olin aiemmin syksyllä aika innoissani dna-geenitestien tuloksista ja netin kautta lähes päivittäin löytyvistä uusista "serkuista". Jossain vaiheessa innostus hiipui. Osasyynä siihen on ehkä Facebook-ryhmässä käytävä keskustelu, joka tällä hetkellä menee minulta enimmäkseen yli hilseen. Jotta innostus löytyisi uudelleen, pitäisi päästä vaikka jollekin kurssille, jossa neuvottaisiin mielellään kädestä pitäen, miten geenituloksia tulkitaan ja tietoa yhdistellään.

Rahatalouteen liittyvät asiat nousivat puolestaan pinnalle, kun eläkkeelle jäämisen ajankohta alkoi lähestyä. Kun lisäksi lopulta ymmärsin, että itse maksetun lisäeläkkeen tilalle pitää keksiä joku lisätulo siinä vaiheessa, kun tuo Mandatumin nyt maksama varsin vaatimaton eläke loppuu vajaan seitsemän vuoden kuluttua.

Aloin seurata netissä naisille tarkoitetun suljetun Facebook-ryhmän keskustelua, hankin vähän muutakin lisätietoa ja päätin ryhtyä sijoittamaan. Voi jopa sanoa, että innostuin aiheesta niin, että sen parissa vierähtää välillä tunti jos toinenkin ilman että ajankulua edes huomaa. Sijoittamalla ja sitä kautta saatavilla osingoilla ja myyntivoitoilla saisin, toivon mukaan, jatkossa edes jonkinlaista lisätuloa ilman, että joutuisin seitsemänkymppisenä etsimään töitä. Moni sen ikäinen kyllä käykin palkkatyössä, mutta minulle se ei ole lähellekään ykkösvaihtoehto.

Hieman olen harmitellut, etten suunnannut ajatuksiani ja rahojani sijoittamiseen siinä vaiheessa, kun palkkaa vielä kilahti säännöllisesti tilille. Mutta silloin tietysti oli joku muu mielenkiintoinen juttu, joka vei kaiken huomioni. Pienestä eläkkeestä on nyt vähän nihkeä raapia kokoon sijoittamiseen tarvittavia summia.

Jorman Harrikan osto ja pyörän saapuminen Yhdysvalloista juuri ennen joulua oli tietenkin sellainen tapaus, että se vei kyllä joksikin aikaa ajatukset lähes täydellisesti pois kaikesta muusta puuhastelusta. Kun piakkoin palailemme Suomeen ja ajokausi päättyy, moottoripyöräily joutuu hetkeksi taka-alalle (tosin Jokilaakson tallissa meitä odottaa Vespa). Ihan kokonaan emme sen suhteen kuitenkaan aio herpaantua, sillä ensi talvikaudelle on jo suunnitelmissa yhtä sun toista moottoripyöräilyyn liittyvää. Jormalle tullutta amerikkalaista, Harrikan-omistajille tarkoitettua lehteä eilen lukiessani sain vain vahvistusta ajatukselle, että jonkinlaista pitempää reissua varten pitää jo hyvissä ajoin alkaa tehdä suunnitelmia. Jos nyt sitten sukututkimukselta, ruoanlaitolta tai muulta sellaiselta mieltä virkistävältä maltan.

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Ehkä Thaimaan posti ei hukkaakaan mitään?

jormas: Olen Thaimaassa vähentänyt television katselun lähes nollaan. Joskin nyt innostuin asentamaan puhelimen datayhteyden avulla meille suomenkielisen Netflixin. Yhteydestä maksamme 600 bahtia kuukaudessa ilman rajoituksia.

Toinen mikä on jäänyt vähälle, on kirjojen lukeminen. Tosin lukemisen suhteen näin ei ollut tarkoitus ja tilasimmekin luettavaksi ja itseni lisäsivistämiseksi Suomen Kuvalehden 15 kuukaudeksi. Se on hyvä lehti, jonka historia vähintään on yhtä pitkä kuin itsenäisen Suomen.

Tilaus alkoi helmikuusta  ja kolme ensimmäistä lehteä tuli moitteettomasti. Kukin kahden viikon viiveellä. Siitä eteenpäin oma, lukollinen postilaatikkomme tai -lokero ammotti tyhjyyttään. Aamuin, päivin ja illoin tein monta toiveikasta reissua, jotka kaikki päättyivät samaan pettymykseen. Ei lehteä eikä muutakaan, sillä jopa laskuakin mistä vaan odotin.

Mitta tuli eilen täyteen ja keräsin materiaalia mukaan, sillä aamulla oli tarkoitus suunnata kävelylenkkimme Chayapruek Post Officeen Sukhumvitin varrella. Mukaan oli varattu Thaikotimme osoitekirjaa, josta piti selvitä onko osoite väärin, oli vanhaa kirjekuorta ja joulukorttia, millä posti on meille aiemmin osannut jne.

Aamulla lähdimme matkaan elektroninen sanakirja taskussa. Mutta sitä ennen kurkkaus postilaatikkoon. Ja kas! Sinnehän oli yön aikana ilmestynyt puoli lokerikollista postia. Kuvalehteä kolme kappaletta, kaikki omissa kirjekuorissaan ja vielä HOG-kerholehti Harley-Davidsonin omistajille. Postia siis Jenkeistä ja Suomesta meidän molempien nimillä. Mukava yllätys.

Pieni ja välillä niin kovin ahdas minäni otti takaisin kaikki mitä olin rakentanut mieleni sopukoihin Thaimaan postista. Tilalle tuli muistikuva Facekaverista, joka hiljan kiitteli Suomen postia juuri laatikkoon kolahtaneesta kotimaan joulukortista.

Ajattelin myös täkäläistä käsitystä sovituista ajoista. Kuinka minulle kello 10 on kello 10 ja vartin yli on, että "eipä se ja se tullutkaan, vaikka eilen niin selvästi sovimme ajan". Kuinka kaapin tai muun asentaja tulee iltapäivällä tai seuraavana päivänä suu korvissa kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunutkaan. Eikä hänen maailmassa olekaan.

Jos hän näkee nyrpeähkön ilmeeni, säilyy hymy, jonka väliin suu tapailee, että "soli soli". Se on sulattanut joka kerta nyreyteni, sillä viimeistään silloin muistan, että maassa maan tavalla. Ja minunkin huuleeni kaartuvat hymyyn ja sanon "no problem". Tänä aamuna ajattelen, jos ei tänään, nii ehkä "tu molou".

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Kutsumattomia vieraita

päivis: Eilen tuli vaihdettua muutama sana yhden uuden naapurimme, saksalaisen kanssa. Kertoi laillamme asuvansa B-talossa, mutta ylimmässä kerroksessa. Kysyi, onko meillä ensimmäisessä kerroksessa paljonkin moskiittoja. Mietin, että mikä on paljon. Mieleen muistuivat samalla muut kutsumattomat vieraat, joita Thai-kodeissamme on käynyt.

Kutsumattomat vieraat voidaan jakaa kolmeen sarjaan: kaksijalkaiset, nelijalkaiset ja monijalkaiset. Osalla edellä mainituista on lisäksi siivet.

Gekko kai tämäkin otus on. Sitä ei
kovin hyvin edes erota pihapalmun
rungosta. Harmiton kaveri.
Mieliinpainuvin muisto kaksijalkaisesta kutsumattomasta vieraasta liittyy neljännen kerroksen asuntoomme Soi Welcomella. Vieras tuli parvekkeen kautta olohuoneeseemme aamuyöstä ja poistui oletettavasti samaa reittiä mukanaan kannettava tietokoneeni ja vähän muutakin arvotavaraa. Teimme poliisille rikosilmoituksen, mutta vieraasta tai kadonneesta omaisuudesta ei sen koomin kuultu.

Nelijalkaisiksi tunnistamme ainakin rotat, joita jossain vaiheessa alkoi ilmestyä tuohon samaiseen neljännen kerroksen asuntoon. Aivan eri sarjassa painivat puolestaan gekot, joita myös näimme, mutta onneksi paljon useammin kuin rottia. Rotat olivat yhden viisiviikkoisen reissumme riesa.

Rotat ovat läsnä myös Seven Seasissa, vaikka viime kuukausina niistä ei ole ollut minkäänlaista havaintoa. Taloyhtiökin on tietoinen ongelmasta, jolle ilmeisesti on alettu tehdä jotain. Yleensä kuulimme rotan rapinaa jostain välikaton tienoilta, mutta kerran rotta vilisti myös käytävällä.

Luin joskus eräästä englanninkielisestä, Thaimaassa asuville ulkomaalaisille naisille tarkoitetusta lehdestä, että siinä vaiheessa, kun nainen rottiin törmätessään sen sijaan että kiljuisi, toteaakin vain kevyesti, että montako niitä oli, hän tietää kotoutuneensa Thaimaahan. Tämän esimerkin oli kai tarkoitus kuvata rottien yleisyyttä tässä maassa. Oikeastaan ihmettelen tuota, sillä niin harvoin täällä todellisuudessa rottia näkee.

Ne monijalkaiset, ja siivekkäät myös, ovat tietysti kaikenlaisia muurahaisia ja muita hyönteisiä, joita hyvinkin voi olla riesaksi saakka. Emme ihan tarkkaan tiedä, ketkä kaikki niistä mielellään käyvät öisin Jorman kimppuun. Näköhavaintoja ei juuri ole. Puremakäyrä laski kutakuinkin nollaan, kun hankimme elektronisen hyönteistappajan makuuhuoneeseen.

Soi Welcomella piti keittiössä olla tarkkana, ettei pöydälle jäänyt pienintäkään murusta. Jos jäi, hetken päästä jostain rakosista vipelsi pienten öttiäisten lauma sen kimppuun. Vain kerran tai pari olen nähnyt niitä samoja Seven Seasin parvekkeella, kun aamupalan jäljiltä lattialle on pudonnut jotain syötäväksi kelpaavaa. Sisätiloihin eivät onneksi kuitenkaan ole vielä osanneet hakeutua.

Soi Welcomen kokemuksesta oppineena säilytän kaikki jauhot, siemenet, hiutaleet ja muut syötäväksi kelpaavat joko kannellisissa purkeissa tai pussin suu kuminauhalla tai pyykkipojalla suljettuna. Ihan vaan näiden kutsumattomien vieraiden varalta.

Monen sorttisia öttiäisiä täällä joka tapauksessa on niin paljon, että kukapa niistä kaikista joutaa lukua pitämään.

torstai 22. maaliskuuta 2018

Yhteiskuntavastuuta sosiaalisen median keinoin

jormas. Olen innokas kirjoittaja ja sosiaalisen median käyttäjä. Ajan siihen otan dekkareiden lukemisesta ja television katselusta. Mielestäni se on hyvä valinta ja vaihtokauppa, sillä some on kaksisuuntainen kommunikoinnin väline ja kanava, jota kirjat ja tv eivät ole.

Mutta kuinka sitten  bittimaailmassa kannan mainitsemaani yhteiskuntavastuuta? Olin aikoinaan suuren Thaimaan ystävät Faceryhmän jäsen, kunnes ylläpito sulki minut sen ulkokpuolelle. Syy lieni, etten pitänyt, kun ryhmä ei sallinut monipuolisen tiedon jakamista maasta kiinnostuneille, vaan ainoastaan myönteiset asiat olivat sallittuja ja läpäisivät ylläpidon sensuurin. Vähän kuin Pohjois-Koreassa, näin luulen.

Jonkun mielestä omassa
elämässä on taakkaa kyllin. 
Joten perustin paikallisen, avoimen ja julkisen ryhmän Jomtien Pattaya Beach. Se on vuodessa kasvanut seudun alansa suurimmaksi, jolla on rekisteröityjä jäseniä reippaasti toista tuhatta. Avoimuutensa ansioista kaikki näkyy kaikille ja kaikki voivat lukea kaikkea. Siksi en  tiedä lukijamääriä, jotka voivat olla melkoisia, sillä jollakin yksittäisellä kirjoituksella saattaa olla ja onkin joskus tuhansia lukijoita. Vain kommentointiin ja julkaisemiseen edellytetään jäsenyyttä. 

Toinen syy ryhmän perustamiseen tuli joiltakin suomalaisilta yrittäjiltä, kun kyselin maksullista mainosta Pattaya Suomi-Seuran kotisivuille. Että "ei pysty millään, sillä jos ei esimerkiksi kahta seuraavaa reissua saada buukattua, pitää lopettaa koko touhu". Sitä en kysynyt auttaako siihen, jos ei mainosta.

Joka tapauksessa jotkut yrittäjät ja yksityisetkin käyttävät ryhmää mainostamiseen ja vaikkapa jonkun myymiseen. Ehkä osin tästä syystä sain kimppuuni Thaimaansuomalaisen, joka hankkinee osan leivästään myymällä mainoksia julkaisuihinsa. Tai sitten kyseessä on vain pieni mieli ja kateus.

Kolmas syy oli luoda foorumi, jossa ihmiset voivat purkaa mieltään mieltä painavista asioista. Tai julkaista kuvia ja kertoa vaikka mitä on milläkin retkellä tapahtunut. Eniten kyytiä sivuilla on kuitenkin antanut pienten miesten pieni, suuriääninen joukko kylän koirille ja minulle. Mutta paljon myös kysellään asioista. Missä on se ja se paikka ja mistä voi ostaa hiuslakkaa tai jotain muuta.

Ja neljäs syy oli tehdä foorumi, jossa jokainen voi sanoa henkilökohtaisuuksiin menemättä melkein mistä tahansa mitä tahansa. Tähän joukkoon laitan myös itseni, vaikka silloin tällöin jätän sanomattakin.

Kun joissakin ryhmissä ylläpito karsii kirjoituksia ja lopuksi kirjoittajiakin, niin sitä ei hevin Jomtien Pattaya Beach -ryhmässä tapahdu. Mutta ei ole hyvä sekään edellä mainitulle pienelle ryhmälle, jonka pitäisi itse saada sanoa mitä sattuu. Heille tärkeintä tuntuukin olevan oman pahoinvoinnin kylväminen.  Kaikkinensa sosiaalinen media on minulle oiva tapa kantaa vastuuta yhteisistä asioista. 

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Muoviton maaliskuu ja muovipillit

päivis: Luin joku aika sitten, että kuningatar Elisabet on kieltänyt kotipalatsissaan muovipillien ja kertakäyttömuovipullojen käytön. Kuningatar oli osallisena muovista aiheutuvia haittoja käsittelevään dokumenttiin ja päätti kiellollaan tehdä oman osansa muovin vähentämiseksi. Jotenkin näin tuo lyhyt uutinen kertoi. Yksityiskohdat eivät ole ehkä ihan kohdallaan, mutta oleellista siinä oli tuo muovipilli.

Minähän imen muovipillistä soda-nimistä juomaa päivittäin, usein montakin kertaa päivässä. Maan tapa on, että virvoketta tilattaessa pöytään tuodaan joko pelkkä pullo ja pilli tai pullon kanssa on lasi, jossa on jäitä ja pilli. Alkuvuosina Thaimaassa muistan ottaneeni aina pillin pois, jos juoman kanssa oli lasi. Jossain vaiheessa tapa unohtui.

Ehkä kuningatar Elisabetin innostamana arvioin tässä yhtenä aamuna omaa pillillä litkimistäni, kun tuttuun tapaan pysähdyimme aamulenkillä juomaan puollolliset sodaa. Pieni perheyritys sai lukuisten kyselyjemme jälkeen hankittua kylmäkaappinsa valikoimaan sieltä aiemmin puuttuneen soda-juoman, jota olemme kiitollisina käyneet hörppimässä. Jos juoma on päässyt loppumaan, meitä kehotetaan istumaan pöytään ja joku henkilökuntaan kuuluva lähtee mopolla lähimpään kauppaan hakemaan tuota virkistävää juomaa.

Pillin ja sodan lisäksi meille tuodaan pöytään teräksiset juoma-astiat, joissa on suhteellisen pieniä jääpaloja. Vaihtoehtona olisivat muovimukit, mutta nyt kaikki ovat jo oppineet, että me haluamme juoda teräksisistä kupeista. Eräänä aamuna päätin siis, että en käytä pilliä. Kuningatarta muistaen. Muoviroskaahan päätökseni ei tietenkään yhtään vähentänyt, kun pillini kuitenkin päätyi pöydältä roskikseen.

Juominen kupin reunasta onnistui niin kauan kun astia oli suhteellisen täynnä juomaa. Siinä vaiheessa, kun sodaa oli vain vähän, pienet jääpalat kirjaimellisesti vyöryivät päälle. Jäin pohtimaan pillin älykkyyttä - ja vaihtoehtoja muovipillin käytölle. Keksin vain yhden: jääpalojen pitää olla riittävän suuria, etteivät ne pääse holahtamaan naamalle. Ilman jäitä täällä taas ei voi juoda oikein mitään. Oluttakin jotkut juovat jäillä täytetystä lasista. Vaikka pöytään tuodaan jääkaappikylmä juomapullo, on sen sisällys ilman jäitä hetken päästä ikävän lämmintä.

Omasta lapsuudestani muistan, että pillillä juomisessa oli jotain hohtoa. Pillit liittyivät lähinnä juhlatilaisuuksiin. Jos saunan jälkeen juotiin mehua (limsaa harvemmin), sitä ei todellakaan imetty lasista pillillä. Omiin koteihini olen pillejä ostellut varmasti vain joskus lasten syntymäpäivinä.

Vuosien myötä pillit arkipäiväistyivät ja Thaimaassa ilman niitä ei voi enää edes olla.

Nyt sitten europarlamentaarikko Heidi Hautala, joka kuulemma on ideoinut Muoviton maaliskuu -kampanjan, pääsi otsikoihin ehdottamalla muovisten pillien kieltämistä kokonaan. Kannatan lämpimästi, vaikka luulenkin, että se mitä EU:ssa muovipilleistä päätetäänkin, ei ihan äkkiä täällä Thaimaassa kantaudu kansan ja päättäjien korviin. Ei vaikka täälläkin muovin kauhuskenaariot kyllä tiedostetaan. Muovipillit, kuten kaikki muukin muoviin pakattu ja kannettavaksi laitettu, on niin tiukasti juurtunut täkäläiseen kulttuuriin, että siitä irtautumiseksi tarvitaan varmasti vähintään muutama sukupolvi. Hyvä jos riittää sekään.

tiistai 20. maaliskuuta 2018

Syvästi keski-ikäinen mies

jormas. Me emme nuorene iältämme, vaikka niin kokisimme mielemme tekevänkin. Niinpä pitkin elämää tulee itse kunkin aseteltua tavoitteita ja toiveita tulevaisuuteen. Eikä niinkään menneisyyteen.

Tosin aika moni saattaa jossain elämänsä varrella huokaista itselleen tai sinne jonnekin, että "voi, kun en olisi koskaan syntynytkään". Jotkut myös tekevät siitä totta päättämällä päivänsä omia ja ennen aikojaan. Usein eräänlaista ahdingossa olevan ihmisen itsekkyyttä sekin.

Itse olen tähän saakka asetellut etappeja iän suhteen aina tulevaisuuteen, sillä en ole oivaltanut kuinka kulkea ajassa taaksepäin. Uskon sen kyllä olevan mahdollista ja näin taisi Einsteinin sanoa.

Ensimmäinen tavoitteeni oli 4-5 vuoden ikä, jolloin oletin saavani polkupyörän ja opettelevani sillä 
ajamaan. Ensimmäiset polkaisuni poljin keittiön pöydän ympärillä.

Seuraava ikätavoite oli 7 ja kouluun lähtö ja seuraava neljä vuotta myöhemmin, kun pyrin yhteiskouluun. Sitten odotin 15 vuoden ikää sekä virallista lupaa ajaa mopedilla yleisillä teillä. Sitten odotin 16 vuoden merkkipaalua, jolloin pääsisin koulusta eroon eikä minua voisi enää pakollakaan saada sinne. Isälleni sanoin, että "sellaiset käyvät kouluja, jotka eivät muuten pärjää".

Seuraavana odottelin 18 vuoden ikää, armeijaa, ajokorttia, autoa sekä ravintoloissa istumislupaa. Kaikki sain, mutta tapojen yhtäaikaisen yhdistelemisen vuoksi menetin niistä osan porttikieltojen ja rattijuoppouksien muodossa. Kertausharjoituksiinkin jouduin ajokortin menettämisen vuoksi, koska en enää soveltunut moottoripyörälähetiksi.

Jos olisin jatkanut valitsemallani tiellä, en olisi tätä kirjoittamassa. Vaan olisin kuollut viinaan tai johonkin sen liikakäytöstä johtuvaan. Mutta, kun halusin saada päivieni määrän täyteen, käänsin viinakuppini pohjan ylöspäin kohta 40 vuotta sitten. Joten tässä olen asetelemassa elämäni virstanpylväitä edelleen. Tosin lähes 30 vuoteen en muista niitä olleen.

Kunnes sain sydäninfarktin ja makasin Meilahden sydänvalvomossa. Ja päätin, että jään osa-aikaeläkkeeelle 58 vuotiaana. Siitä innostuneena asetin seuraavaksi tavoitteeksi jäädä 63 vuotta täytettyäni kokonaan pois palkkatyöelämästä. Yksi elämäni parhaita päätöksiä.

Tosin onhan niitä muitakin. Kosia Päivistä, lopettaa viinanjuonti ja lopettaa tupakointi. Hyvä päätös on sekin, etten laita enää tässä elämässä niin sanotusti tikkua ristiin rahan vuoksi. Vain se mahdollistaa elämän leppoistamisen, kuten sen itse haluan ymmärtää.

Nykyisin ajattelenkin viettäväni elämäni ansaittua leppoistamisvaihetta maallisen vaellukseni loppuun, joten ikään liittyviä tavoitteita en ole ajatellut enää itselleni asettaa.

Vaikka vaivaa ja vikaa olisi kirjan verran, en niitä juuri valittele. Mitä nyt Päivikseltä joskus kerjään sympatiapisteitä. Sillä tämä on minulle tarkoitettu risti, jonka uskon kantavani nurkumatta ja kiitollisin mielin maaliin saakka. Jokilaakson Ison kiven juureen.

En koe olevani mieleltäni enkä ruumiiltani vanha saati vanhus. Joten ehkä olenkin "syvästi keski-ikäinen". Tietysti kyseisen sanonnan on oivaltanut joku muukin.

Kasvoihin on tullut ajan patinaa ja ne näyttävätkin päivä päivältä enemmän kirveellä veistetyltä. Olen kuitenkin iän myötä jopa oppinut pitämään niistä hieman.

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Pieni kierros kaupungilla

päivis: Viikonloppu sujui pääosin kotona piha-beachillä löhöillessä. Siksi tänään tuntui, että pitää käydä välillä jossakin, ettemme aivan mökkiydy Seven Seasin altaan äärelle.

Koska koirat ovat meille kaikki kaikessa, päätimme ensin ajaa Sukhumvitin varrella olevalle Na Jomtienin eläinsairaalalle, jossa Aamu eli Morda edelleen potee tapaturmassa loukkaamaansa ja Bangkokissa leikattua etujalkaansa. Selvästi se muistaa meidät ja lukuisat aamutapaamisemme autopesulalla. Mordalla on ymmärrettävästi kova hinku päästä pois häkistä, jossa se joutuu elelemään. Sen venäläinen sponsori onneksi käy aamuin illoin sen luona ja silloin Morda pääsee opettelemaan kävelyä kolmella toimivalla jalallaan. Odotamme kovasti, että Mordalle löytyisi pian uusi koti.

Seuraava pysähdyspaikkamme oli liike nimeltä Baan. Nimi tarkoittaa kotia ja sieltä kyllä löytyykin varmasti kaikkea, jota kodin rakentaja, sisustaja ja ylipäätään kodissa asuva tarvitsee. Me uskoimme tarvitsevamme laitetta, joka houkuttelee hyttyset ja muut ikävät hyönteiset sisuksiinsa. Yksi tuollainen kapistus meillä jo on, mutta pahan päivän eli rikkoutumisen varalle piti hankkia toinenkin.

Pattaya Klangille avattiin joskus vajaa kaksi vuotta sitten ostari nimeltä Harbor. Olemme käyneet siellä kerran ja nyt päätimme mennä uudelleen. Tähtäsimme menemisen niin, että voisimme käydä Harborin pohjakerroksessa olevassa ruokakaupassa ennen kello kahta, jotta saamme ostettua alkoholitonta olutta, jota tiedämme siellä olevan. Edellisellä Harbor-käynnillämme kassa kieltäytyi myymästä sitä, koska kello oli jotain kahden ja viiden välillä, jolloin alkoholia ei saa myydä kaupoissa. Ei auttanut, vaikka kuinka näytimme pullon kyljestä, että tämä on alkoholitonta.

Olutta löytyi tasan yhtä laatua ja samalla hinnalla kuin Jomtienillakin, joten päätimme vielä käväistä tsekkaamassa naapurikaupan oluthyllyjä. Sieltä löytyi toista merkkiä alkoholitonta, mutta hinta oli parikymmentä bahtia halvempi. Kallista oli tämäkin, mutta ostimme silti.

Harborista ollaan kahta mieltä. Lapsiperheet löytävät sieltä paljonkin tekemistä, mutta shoppailijat saattavat pettyä. Liikkeitä kyllä löytyy moneen lähtöön, mutta ehkä kuitenkin painotus on lapsissa. Sellaistakin ihmettä kuin lunta talosta löytyy. Pääsymaksua vastaan näyttää saavan päälleen takin ja varrelliset kengät jalkaan. Sitten vain peuhaamaan tiloihin, joissa tuota valkoista ihmettä pääsee koskettelemaan.
Tällaisia laitteita on ollut Lintsilläkin. Hyvällä (tai huonolla) tuurilla olisin
saattanut saada jonkun pikkuvoiton, mutta kone ei ollutkaan päällä.
Olimme ajatelleet syödä Harborissa. Monista vaihtoehdoista huolimatta päädyimme samaan paikkaan kuin edelliselläkin käynnillämme. Pihvi-buffet-ravintola luottaa niin vankasti venäläisturisteihin, että sen sisäänheittomainoskin oli pelkästään venäjänkielinen. Venäjää emme sisällä kuitenkaan kuulleet, mutta sitäkin enemmän amerikkalaisittain puhuttua englantia. Ehkä nämäkin asiakkaat olivat ensin käyneet katsomassa, mitä buffetissa on tarjolla. Tiesin, että saan kasattua itselleni monen sortin perunoista hyvän annoksen. Perunoitahan täällä ei ihan joka kuppilassa olekaan tarjolla.

Valitsemamme ravintolan jonkinlainen erikoisuus taisi olla uhkaus 175 bahtin sakosta, jonka saa, jos jättää ruokaa syömättä. Tehoaisikohan ruokalautasen edessä kiukutteleviin lapsiinkin? Että se on viikkorahasta pois, jos et syö lautasta tyhjäksi. Minulta jäi pinaattijuustopaistos syömättä. Vähän jännitti, että saankohan sakot. Oli vaan niin mitättömän makuista, etten pystynyt.

En ole tällä reissulla käynyt kuin kerran kasvohoidossa. Siksi päätin poimia Harborin Bootsilta kasvonaamio-tarjouksen "osta kaksi saat yhden ilmaiseksi". Illalla sitten väkersin naamalleni korealaisen naamion, jonka luvattiin sisältävän kollageenia. Saa nähdä, oikenevatko rypyt naamalta.

Läheltä piti, etten kirjoittele tätä blogia joskus yömyöhään. Jorma nimittäin löysi keinon, jolla pääsemme katsomaan suomeksi tekstitettyä Netflixiä. Maksamme siitä joka kuukausi, mutta luulimme, ettei katselu täällä onnistu. Olimme väärässä. Aloitimme englantilaisella minisarjalla, jota helpostikin olisi katsonut ainakin toisen jakson yhtä soittoa. Mutta maltettiin kuitenkin ja tässä tätä blogia nyt päättelen kun kello Thaimaassa näyttää kohta kymmentä.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Mielen mietteiden jakaminen kirjoittamalla on minulle tärkeää

jormas: Olen päiviksen kanssa kirjoittanut yhteistä blogia vuoropäivin ainakin seitsemän vuotta. Siihen mahtuu eräskin tarina, jotka käytännössä kaikki ovat alle yhden sivun mittaisia. Lukijoitakin enemmän kuin muutama.

Kirjoittaminen, mielen purkaminen ja asioiden kirjaaminen muistiin on itselleni hyvinkin mieluista ja tärkeää. Kirjoitan ensi sijaisesti itseni vuoksi, mutta olen otettu ja hyvilläni jokaisesta lukijasta ja jokaisesta palautteesta. Riippumatta sen sisällöstä tai kulmasta miten se minulle tulee.

Varsinkin vuosien kuluttua on mukava lukea kirjoituksia. Välillä on oikein tarkistettava, että olenko tosiaan noin kirjoittanut. Joskus tuntuu, että voi kun olen kirjoittanut viisaasti ja joskus, että voiko enää typerämmin sanoa. Mutta poikkeuksetta mieltä ilahduttavat muistot, jotka palaavat mieleen lukemisen myötä.

Kirjoittamisen suhteen en ole lakannut kadehtimasta päivistä, sillä hän kirjoittaa kuin eläisi kirjoittamansa tekstin mukana. Ja niinhän hän välillä tekeekin. Mukana on raikkaita, varmasti omasta päästä keksittyjä sanontoja, joita ei hevin muualta löydy. Kuten hänen eilisen bloginsa otsikko: "Kun äiti puree lastaan".

Itsekin koen joskus tekstini elävän. Koen onnistumista silloin, kun asia josta kirjoitan, on jotenkin oman persoonan kautta ja läpi elettyä.

Parasta onnistumista koen silloin, kun haluan sanoa jollekin pahasti höystettynä sopivalla annoksella ilkeyttä. Näin tapahtuu oikeastaan vain silloin, kun joku onnistuu tahallaan tai vahingoissa tulemaan liikaa iholle.

Viime aikojen piikkipaikkaa on tässä pitänyt pieni kourallinen mieleltään lapsia ja iältään aikuisia miehiä, joita närästää tapani kantaa yhteiskuntavastuuta.

Aivan oma merkityksensä kirjoittamisessa on myös siinä, että se on oiva tapa opetella suomen kieltä. Sanomaan oikein ja sanomaan väärin ja sanomaan se murteella tai slangilla, kuten stadilaiset välillä bamlaavat.
Jos ei joku snaijannut mitä mä lopuks skrivasin, niin sitä voi tsiigata tästä.

lauantai 17. maaliskuuta 2018

Kun äiti puree lastaan

päivis: Saatan otsikollani houkutella blogin äärelle jonkun, joka arvelee tekstin sisältävän jotain kovastikin paheksuttavaa. Sitä se onkin, mikäli ajattelee, että uudet pennut saaneen koiranartun tulisi olla hyvä äiti edellisillekin jälkeläisilleen. Nyt on siis puhe Illasta ja hänen Aamustaan (nykyisestä Mordasta) sekä Aamun sisaresta nimeltä Cry.
Ilta on hyvä äiti, joka koiralle tyypilliseen tapaan ei hyväksy pentujensa
lähelle muita koiria. Ihmisten se antaa koskea pienokaisiinsa.
Meillä oli viime syksynä ilo tutustua Thaimaan-kotimme lähellä olevalla, tyhjilleen jääneellä autopesulalla asuneeseen kolmikkoon, jonka jäsenet myöhemmin yksilöimme yllä kerrotuilla nimillä. Lähes joka aamu lenkillä ollessamme tapasimme sievän äitikoiran kahden herttaisen narttupentunsa kanssa. Koirat oppivat ilmestymään jostain pesulan uumenista, kun Jorma vihelsi niille. Tapana oli antaa niille pienet makupalat, vaikka rapsutukset näyttivätkin kelpaavan pennuille vähintään yhtä hyvin.

Se miten toinen pennuista sai nimen Cry, löytyy marraskuisesta blogistani. Cryn kohtalona tai ehkä nyt voi jo sanoa, että onnena oli päätyä monien vaiheiden jälkeen Meow's Sanctuary -nimiseen koira- ja kissayhteisöön.
Cry makailee mielellään auringossa.
Niin kuin vapaana kuljeskeleville narttukoirille Thaimaassa usein käy, Iltakin tuli uudelleen tiineeksi. Seurasimme sen vatsanympäryksen pyöristymistä, kunnes noin 6. tai 7. helmikuuta se oli synnyttänyt seitsemän uutta pentua. Tässä vaiheessa pääsemmekin jo lähelle otsikkoa.

Kun uudet pennut olivat syntyneet, Illan suhde Aamu-tyttäreen muuttui täysin. Aamulla ei ollut enää paikkaa Illan lähellä. Muutaman kerran näimme, miten julman tuntuisesti se ärhenteli nyt jo isoksi kasvaneelle Aamulle. Joskus kotipihallemme saakka kuulimme nuoren koiran parkua ja uskoimme, että taas on Aamu saanut Illalta kylmää kyytiä.

Morda on turhautunut oloonsa
koirasairaalassa, mutta sen sponsori
haluaa etsiä sille ensin hyvän kodin.
Aamulle kävi muutama viikko sitten lähes niin kuin Crylle. Se joutui onnettomuuteen, jossa sen toinen etutassu vaurioitui. Aamu eli nykyisin Mordana tunnettu Illan tytär odottaa tassu operoituna eläinsairaalassa uutta kotia ja mahdollista kuntoutustakin, jotta jalka saataisiin toimivaksi.

Sairaalassa Mordan ja Illan tiet kohtasivat, vaikka tuskin ne toisiaan juuri pääsivät näkemään. Välimatkaa koirahäkkien välillä oli kuitenkin vain muutaman metrin verran.

Myös Cryn ja äiti-Illan tiet ovat jälleen kohdanneet.

Kävin tänään Meowin luona viemässä Illalle vuohenmaitoa, jonka uskotaan auttavan sitä imettämään suurta laumaansa. Hieman uskallan epäillä vuohenmaidon tarpeellisuutta, mutta vaikka maitoa kuluukin melko suuria määriä, on se kuitenkin suhteellisen pieni panostus Illan ja pesueen hyvinvointiin. Samalla Cry sai säkillisen kasvisnappuloita, jotka edistävät sen suolen toimintaa. Luotan ja toivon yhtenä Cryn sponsoreista, että suositus lisäruokintaan on tullut eläinsairaalasta. Ehkäpä kuivamuona on tarpeen vain kasvuvaiheessa.

Tuolla ruoanvientimatkallani tein sitten jotain, joka inspiroi minua kirjoittamaan suhteellisen raflaavan otsikon.

Jostain mielijohteesta keksin, että vien Cryn tervehtimään äitiä ja nuorempia sisaruksia. Kannoin sen perheen käytössä olleen suuren häkin luokse, josta oviaukko oli jo edellisenä päivänä avattu, jotta lauma pääsisi tutustumaan ja sosiaalistumaan muihin koiriin. Tiesin, että Ilta on Meowin luonakin ärähdellyt toisille koirille, mutta yhtään en osannut ajatella, että Cry saisi saman kohtelun. Tai pahemmankin.

Välittömästi, kun olin laskenut Cryn sylistäni parin pennun lähelle, Ilta ryntäsi paikalle ja tarrasi Cry-tytärtään raivoisasti niskasta. Cry tietysti päästi hirveän parun ja säntäsi karkuun. Löysin sen ulkoa, jossa se makaili auringossa. Vahingoittumattomana. Olin varma, että se on saanut pahasti turpaansa ja edessä on käynti eläinsairaalassa. Tikkejä ei kuitenkaan tarvittu. Jotenkin Ilta onnistui ojentamaan sitä tiukasti mutta samalla kuitenkin äidillisen hellästi - mikäli äiti ja tytär enää edes tunnistavat toisiaan. Se ei näissä perheenjäsenten kohtaamisissa meille oikein ole käynyt selväksi.

perjantai 16. maaliskuuta 2018

Luksusnarinaa

jormas: Taisi olla Hesari, josta luin joku aika sitten mainion, otsikon mukaisen kolumnin. Joka alkoi jotenkin näin: "Pikainen käynti Facebookissa oli virhe. Moni kauhisteli päivityksissään Espoon pimentänyttä sähkökatkosta, joka kohtalokkaasti vaikeutti aamutoimia. Tuttavat ovat kokeneet muitakin valtavia vääryyksiä: pizzassa oli liian vähän ananasta, iPadit puuttuvat eskaritoiminnasta ja Stockan Herkun omistajuuden järkyttävä vaihtuminen."

Luulin olevani irti tästä kaikesta, sillä minulla on kaikki hyvin. Voisin sanoa loistavasti. Mutta toisin on käynyt kantaessani yhteiskuntavastuuta Thaimaassa koirien parissa ja hyväksi, joilla ei ole ihmiskotia. Ajattelin, että sen ei ainakaan pitäisi kohotella kenenkään vatsahappoja eikä se ole keneltäkään pois.

Hyvä keskustelukumppani on aina paikallaan
Erehdyin rankasti ja sain huomata, että tuskin mikään eläväinen tässä luomakunnassa voi olla niin pienellä paikalla, että se olisi kaikkien mieleen. Suurinta elämää lähes aiheesta kuin aiheesta näyttää pitävän Facessa kourallinen älämölömiehiä, jotka eivät ole itse valmiita laittamaan tikkua ristiin.

Mutta jokainen, joka on luonut Faceen itsestään profiilin, jättää jälkiään myös muille, joiden avulla voi hieman katsella mitkä muut närästävät niitä, joille ei tunnu sopivan tekemiseni eläinten parissa. Jälkien lukeminen on auttanut minua ymmärtämään myös niitä, joilla ei ole tässä(kään) asiassa lainkaan ymmärrystä. Ei ainakaan sellaista minkä ymmärtäisin.

Tässä pari esimerkkiä, jotka lähes poikkeuksetta ovat tosiaan miehiä. En tiedä ovatko naiset yhtä hölmöjä, mutta ainakaan he eivät näytä sitä foorumeilla, joilla itse liikun.

Mielensä on eräs pahoittanut perusteellisesti, kun Ulkomaalaisvirastossa jotkut asioivat puolisonsa kanssa. Mikään järjellinen perustelu ei auttanut, kun farangin thaimaalainen puoliso on vienyt istumapaikan tältä suomalaiselta urholta. Vai pitäisikö sanoa urpolta? Nyt odotan milloin mies huomaa, että sama kaveri saattaa ottaa puolisonsa myös pankkiin tilaa viemään. 

Näytin yllä kertomaani facemarmatusta monille, jotka järjestään puistelivat päätään, että "ei voi olla totta".  Samaa miestä korpesi sekin, kun ei saa naida yleisellä paikalla. Mutta nämä eivät olleet edes pohjanoteerauksia, kun aikani seuloin.

Löytyi nimittäin raamikas suomalainen, joka ei mahdu hissiinkään, koska jotkut kulkevat Thaimaassa käsikädessä. "Siis mun puolesta vaikka olisitte tosiaan käsiraudoissa keskenänne, mutta ihan aikuisten -jos ei jopa vanhusten- oikeasti; koettakaa ymmärtää muitakin kulkijoita. Portaat, hissit, jalkakäytävät jne jne muutenkin samperin ahtaita, ilman paririvistössä eteneviä hyökkäysrintamia." Näin hän jakaa ohjeitaan meille kaikille. 

Jotenkin näitä lukiessa, on helppo käsittää miksei heille sovi sekään, että vien koiria steriloitavaksi ja rokotettavaksi raivotautia vastaan. Mutta käsitän myös heillä olevan itsensä kanssa niin ahdasta, että se tursuaa ja pursuaa silloin tällöin hallitsemattomasti ympäristöön.

torstai 15. maaliskuuta 2018

Koti on korvien välissä

päivis: Otsikon sanontaa tulee usein toisteltua. Varsinkin kun on välillä joutunut selittelemään omia, joskus vähän erikoisempia asumismuotoja. Toinen mielisanontani on, että koti on siellä, jossa on viettänyt kolme yötä. Thaimaan Pattayalla oloakin joutuu silloin tällöin selittämään ja joskus jopa puolustamaan. Öitä täällä on tullut vietettyä monet kerrat enemmän kuin kolme yhteen soittoon. Tällä kertaa täällä on oltu jo muutamaa päivää vaille viisi kuukautta.

Paikat ja asuinpaikat ovat ihmisille tärkeitä useasta eri syystä. Edelleen synnyinkunta tai vähintään joku naapurikunnista on monella pysyvä asuinkunta. Se paras paikka maailmassa. Varsinkin jos ei muusta tiedä. Mutta jokaisella on oikeus olla ja ajattella niinkin. Itse en osaa sanoa, missä maailman paras paikka mahtaa luurata. Ja onko sellaista edes olemassa?

Joskus luulin, etten ikinä lähde Jyväskylästä mihinkään. Tuli kuitenkin lähdettyä Helsinkiin ja sieltä muuttokuorma kulki myöhemmin kohti Tuusulaa. Laukaassakin olen välillä ollut kirjoilla, Nyt koen asuvani Pattayalla, vaikka virallisesti koti onkin Tuusulassa.

Suomi-kotina meillä on merikonteista rakennettu pientalo.
Parhaimpina kesäpäivinä maisema kotitalollemme lammen
pikku saarelta katsottuna on tämän näköinen.
Pattayalle päätymisen ja jäämisen syitä on useita. Tärkein niistä taitaa olla sattuma, sillä varmaan aika mielijohteesta Jorma tuli aikoinaan lähteneeksi tänne viettämään silloista osa-aikaeläkejaksoaan. Huomasi viihtyvänsä, kun paikkakunnalla on paljon suomalaisia, joiden kanssa voi höpistä omalla äidinkielellään.

Kun minäkin koin seudun omakseni, emme nähneet syytä lähteä vaeltamaan tämän kauemmaksi. Asuntokin oli meillä vuokralla monta vuotta yhteen menoon, kunnes päädyimme ostamaan oman condon. Se on tietysti jo merkki aika vahvasta sitoutumisesta johonkin paikkaan.

Moni kai sanoo Pattayalla useamman kerran käytyään, että tämän on nyt nähty. Eihän täälläkään tietysti loputtomiin uutta koettavaa ole, vaikka monenlaisia turisteille tarkoitettuja viihdykkeitä tänne jatkuvasti näkyykin nousevan. Mutta meille se puoli Pattayasta on jäänyt melko vieraaksi.

Alkuvuosina elimme ja olimme turistien lailla, mutta vähitellen tänne on tultu kuin kesämökille konsanaan. Eivät kai suomalaiset omilta mökeiltäänkään koko aikaa singahtele ympäriinsä etsimään uusia nähtävyyksiä. Myös me olemme oppineet viihtymään täällä ilman tarvetta kokea joka päivä jotain uutta. Tai meille uutuuden viehätystä ja vaihtelua voi tarjota vaikka aamulenkin varrelta sattumalta poimittu kahvila, jossa syömme aamupalan joka-aamuisen kaurapuuron sijaan.

Joskus mieleen kyllä hiipii ajatus, että minkähänlaista olisi, jos emme olisikaan jumittuneet Pattayalle, vaan varsinkin nyt kun molemmat olemme eläkkeellä, katsoisimme joka syksy karttapallolta kohteen jonne lähtisimme ajatuksella, että viihdymme kevääseen. Ja jos emme kokisi viihtyvämme, vaihtaisimme maisemaa.

Tavallaan sitä ajatusta pyörittelimmekin mielessämme, kun vielä tiukasti työelämässä ollessamme hankimme asumisenkin mahdollistavan kookkaan matkailuauton. Tulevaisuuden visioihimme kuului viettää ainakin osa vuodesta jossain etelän mailla, mahdollisesti Espanjassa tai Portugalissa. Kerran ajoimme koemielessä Turkkiin, joka sekään ei ollut pois suljettu vaihtoehto.

Matkakotimme on edelleen iskussa, vaikka pitkiä ulkomaanmatkoja ei viime vuosina olekaan tullut tehtyä. Kuka tietää, jos jatkossa vaikka innostumme viettämään karavaanarielämää ja suuntaamaan auton nokan aina sinne, jossa luvassa on parhaat kelit. Joskus ne saattavat löytyä jostain lahden takaa tai kauempaa, joskus toivon mukaan ihan kotimaastakin.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Jokamiehen ja -naisen energiakauppaa

jormas: Olen ollut vihreässä liikkeessä jo ennen sen puolueeksi rekisteröintiä.  Muut eivät vihreyttäni aina löydä, mutta pääasia lienee, että itselle on suunta selvillä.

Eilen sattui silmiini kaavailut, että pitäisikö energiankäytön hillitsemiseksi laittaa niin sanottu muutaman kympin vero lentomatkustajille myös Suomessa, sillä jossain päin maailmaa näin lienee.

Kun itse lennän ja lennämme vuosittain Aasiaan ja takaisin, piti hieman tuumata kuinka tämän käsitän ja selitän siinä aivolohkossa, jossa asuu Vihreä maailmani.

Tein siis laskelmia ja sanon heti, että ne voivat olla aivan metsässä, joten asialliset korjaukset ilman lillukanvarsia otan kiitollisuudella vastaan.

Mutta asiaan. Kun Bangkokin lentokentälle on Jokilaakson merikontin sähkösaunan lauteilta linnunteitä 8000 kilometriä, on se eestaas luonnollisesti tuplamatka. Jos Finnairin puhalluslamppu on matkustajia täynnä, ajattelen käyttäväni henkilökohtaisesti kerosiinia 1500 litraa. Ja Päivis saman verran, vaikka kevyempi onkin 😀. 

Jos kuljemme Suomesta Thaikotiimme Suzuki henkilöautollamme, joka vie lähes 10 litraa satasella jatkuvan nelivetonsa ansiosta, niin menovettä kulunee lähes saman verran. Sillä linnuntiet muuttuvat maanteiksi ja matka pitenee. Ja väliin taitaa tulla jokunen lauttamatkakin, joten laivojenkin polttoaineet pitää ottaa laskuissa huomioon. Sama siis millä menen, menovettä ja energiaa tuhlautuu saman verran. Suomessa kotimme sijainnin vuoksi olemme myös käyttäneet kahta henkilöautoa. Thaimaassa kulkeminen on korvattu moottoripyörällä ja lähimpään kauppaan on 5 kilometrin sijaan 50 metriä.  Säästöä energiakauppaa varten ei silti ole vielä syntynyt, koska eihän ole pakko ylipäänsä matkustaa. Joten tarvitaan lisää perusteluita ja kaupankäynnin välineitä.

Jokilaaksossa saunon päiviksen kanssa kaksi kertaa viikossa. Kerralla vedenlämmityksineen kuluu energiaa 10 kilowattia. Ja kun Thaikodissamme olemme 25 viikkoa, jolloin meitä varten ei sauna lämpiä, säästyy energiaa 500 kilowattia. Samaan pakettiin voin laittaa vielä viikoittain tiskaavan koneen vedenlämmityksen, sillä Aasiassa Päivis tiskaa käsin kylmällä vedellä. Mutta tälläkään paketilla ei vielä lentoja ostella.

Tarvitaan lisää maksuvälineitä. Jokilaakson Merikonttikodissamme erillisine konttisaunoineen on lämmitettävä pinta-ala 65 neliön tietämillä. Kun siellä olemme, ovat lämpötilat sisätiloissa 23-25 asteen tietämissä. Rikkana rokassa on lisäksi koko ajan vettä lämmittävät kaksi lämminvesivaraajaa. Kun olemme Thaimaassa ei vettä vuoksemme lämmitetä kummassakaan päässä.

Merikonttikotimme lämmöt on saunarakennuksineen pudotettu 10 asteeseen puoleksi vuodeksi. Joten näillä energiansäästöillä uskon irtoavan meille jokunen litra kerosiinia.

Mutta tähän kelpaisi apu. Paljonko keskimäärin energiaa säästyy, jos 70 m2 talon lämpötila pudotetaan Suomen keskivertotalven ajaksi, 6 kuukaudeksi 25 asteesta 10 asteeseen? Ja laskinko ja perustelenko vallan väärin vai huijaanko muuten vaan itseäni? 

tiistai 13. maaliskuuta 2018

Syödä pitää joka päivä

päivis: Olemme kaikkina näinä Thaimaa-vuosina olleet lähes kokonaan ulkoruokinnassa. Vain aamupalat on pääsääntöisesti väsätty kotona (lue: minä olen väsännyt). Nyt olemme siirtyneet uudelle tasolle, kun viimein pitkän jahkaamisen jälkeen päädyin ostamaan huushollimme ensimmäisen kattilan.

Pohjoisen reissulta jäin
kaipaamaan torien tarjontaa.
Vastaavaa valikoimaa en
Pattayan seudulla ole tavannut. 
Mikrossa kypsennetty kaurapuuro on jo pitkään ollut ehkä tavallisin aamupalamme erilaisten hedelmä- ja jogurttiyhdistelmien rinnalla. Mikrossa olen varsinkin täällä Seven Seasissa asuessamme alkanut valmistaa myös sipulilla ja tomaatilla höystettyjä munakkaita. Valmiiseen annokseeni olen vielä lisännyt päälle chilijauhetta, sillä olen viimeinkin oppinut pitämään chilin tulisuudesta. Tosin ihan kohtuudella käytettynä.

Kimmokkeen ruoanlaittoon sain viimein pohjoisen reissulla, kun pääsin keskustelemaan ruoka-asioihin hyvin perehtyneen Ming-ystävämme kanssa. Jonkin verran kiersimme toreilla ja ruokakaupoissa, joissa Ming esitteli kasvisruokiin soveltuvia tuotteita. Kotiin tuomisiksi sain vielä Mingiltä monta pussillista erilaisia tahnoja, jotka ovat monien thaimaalaisten ruokien perusta. Tahnapussit lähestulkoon velvoittivat lähtemään kattilakauppaan.

Mingiltä sain vinkin, että wokkipannua ei kannata ostaa, ellei käytössä ole kaasuliettä. Eipä ole. On kaksilevyinen keraaminen liesi, joka lopulta taisi olla suurin este kotikokkailun aloittamiseen. En tiedä miksi sen yksinkertaiset hipaisunäppäimet tuntuivat minusta ehkä jopa vähän pelottavilta. Ajattelin, että osaankohan käyttää koko laitetta. Että ihminen voikin joskus olla noin epävarma itsestään. Helpoksihan lieden käyttö lopulta osoittautui.

Thaimaalaisten ruoanvalmistusastioiden tarjonta on tosiaan painottunut aika tavalla wokkeihin ja muihin korkeahkoreunaisiin pannuihin. Olin kuitenkin päättänyt ostaa riittävän suuren kattilan, jossa voisin huoletta keitellä vaikka vähän isompiakin keittoja. Ainahan liiat sopat voi laittaa pakastimeen. Meillä nimittäin keittiön kylmälaite on jenkkikaappi, jonka yläosan pakastin on kohtuullisen tehokkaan oloinen.

Ostin noin 350 bahtia eli suunnilleen yhdeksän euroa maksaneen, sisältä ja päältä teflonilla käsitellyn kannellisen kattilan. Kun en kattiloiden ja pannujen laaduissa pystynyt näkemään suuriakaan eroja, päädyin valitsemaan tarjonnan halvimmasta päästä. Hinnoissa erot kuitenkin olivat melkoiset. Ehkä niin on Suomessakin. Kattilan malli mahdollistaa minusta sen, että varsinaista paistinpannua tarvitsen vasta siinä vaiheessa, kun joskus tekee mieli paistella lettuja. Voi tosin olla, että lettuja saa helpommalla menemällä lauantaina Suomi-Seuralle tai ostamalla minä viikonpäivänä tahansa jostain kadun varresta banaanilla tai jollain muulla hyvällä täytettyjä lettuja. Paistamisen lopputulos täkäläisillä jauhoilla toteutettuna voi minun taidoillani olla fiasko tai katastrofi.


Melkein kuin kesäkeittoaineksia
voi ainakin pohjoisen toreilta ostaa
valmiina sekoituksina. Vain
perunat puuttuvat joukosta.
Kahdet tahnapohjaiset, kookoskermaan keitetyt keitokset olen kattilassani nyt kypsentänyt. Ensimmäisen tahnan avainsana oli green curry, toisessakin taidettiin mainita curry-sana. Lisäksi yhtenä aamuna tein kattilassa oikein herkullisen munakkaan, jonka täytteeksi paistoin ensin raastettua perunaa, sipulisilppua, tomaattia ja kypsennettyjä tuoreita maissinjyviä, joita löysin pienen rasian 7Elevenin hyllystä. Sieltä tekee usein erikoisia löytöjä. Paistoksen päälle saksin torilta ostamaani vihreää, olisikohan se nimeltään sitruunaruohoa.

Lisäilin keittojen liemeen perunoita, porkkanaa sekä kiinankaalia ja viimeiseen soppaan laitoin myös pilkottuna tuoretta kurkkua, Kurkkua näkee usein kevyesti kypsennettynä monessa ruoka-annoksessa. Sehän sopi hyvin sopan joukkoon. Kokeilen Suomessakin, jonne pitää viedä monta pussillista tahnoja, joita kauppojen hyllyt ovat täällä väärällään.

Lihaa sisältävät tahnapussit on hyvin merkitty erilaisin kanan ja possun kuvin. Jos eläimen kuvaa ei pussin kulmassa ole, englannin kielellä löytyy vielä sisällysluettelo, jotta ei tarvitse halutessaan valita niitäkään tahnoja, joissa on jotain merenelävälähtöistä tuotetta. Suomessa tahnojen avulla on helppo torjua thaimaalaista makuikävää, joka epäilemättä jossain vaiheessa tulevaa kesää on edessä.

Vaikka vähän hassulta tuntuukin, taidan paluumatkalle pakata matkalaukkuun myös kookoskermapurkkeja, jotka täällä ovat aika tavalla edullisempia kuin Suomessa.

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Kaikella on aikansa

jormas: Ensimmäisestä yli talven reissusta muilla mailla tulee viikon päästä viisi kuukautta täyteen. Kuukauden kuluttua otamme monen parjaaman Finnairin puhalluslampun ja karautamme koti-Suomeen. Jos laskusuunta on mieleinen, lennämme ja laskeudumme  suoraan Jokilaaksomme päältä, jossa vietämme seuraavankin suven. Edessä on Suomen kevät ja kesä aamun kasteineen ja tuoksuineen.

Mutta vielä ei olla siellä, vaan tiukasti Jomtienin arjessa ja sykkeessä. Elämäni ensimmäinen talvi ulkomailla on ollut elämisen ja kokemisen arvoinen. Se on myös mahdollistanut hieman suunnitelmallisen tekemisen ja yhteiskuntavastuun kantamisen, sillä ei ole hyvä minun olla tekemättä mitään. Tosin tekemiseksi riittää usein pelkkä ajattelu ja unelmointi.

Kun takana on monta vuosikymmentä mielekästä tekemistä verokirjalle, on se mahdollistanut Ilmarisen sponsoroiman leppoistamiselämänjakson, jolloin en enää tee mitään leivän eteen. Vaan teen mitä tahdon tai olen tekemättä mitään. Mielenkiintoista on tehdä myös ainoastaan havaintoja.

Kun leipätyöni suurelta osin kohdistui asunnottomiin sekä muihin, jotka kulkevat syrjäytymisen kehän toisella laidalla kuin tasavaltamme presidentti, on arvostajien lisäksi löytynyt myös arvostelijoita. Jotka tiukimmillaan ovat sitä mieltä, että tekemiseni kohdetyhmästä iso osa joutaisi kuolla pois.

Masentavaa, sillä elämä on aina arvokas elettäväksi ja suojeltavaksi. Sama. hyväksymättömyyden varjo seuraa myös tekemisissämme thaimaalaisten koirien parissa.

Vaikka koiran ja ihmisen yhteinen historia on ainutlaatuinen, yli 100 000 vuotta kestoltaan, ei silmiini tai korviini ole sattunut ainuttakaan, joka olisi valmis kääntämään suuntansa ja tekemään jotain, kuten sanoin, elämää suojelevaa koirien hyväksi. Sillä koiran osa Thaimaassakin on ihmisen aikaansaannosta.

Ja kun minä joskus lopetan vaellukseni ajan vankina, jäävät koirat haukkumaan ja karavaani jatkamaan kulkuaan. Ja edelleen ensimmäisistä vankkureista on paras näköala, sillä Jere Jarruvaunuksi tai perässä hiihtäjäksi minusta eikä kaltaisistani ole koskaan ollut.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Taistelemassa rabiesta vastaan

päivis: Toimeksiannot koirarintamalla sen kuin vain jatkuvat. Täällä Thaimaassa rabies on ollut leviämään päin ja sen estämiseksi on tartuttu toimeen. Meidätkin pyydettiin tänään lähes pikahälytyksellä rabieksen torjuntaan, kun Meowin luokse oli tulossa rokottaja. Tarkoituksena oli rokottaa koko koiralauma.

Nuori thaimaalaislady tuli paikalle mukanaan rokotteet ja neulat. Rokottaminen pääsi käyntiin, kun ensin oli haettu jäitä, joiden sekaan ladatut ruiskut laitettiin odottamaan pistämistä enemmän tai vähemmän suosiollisiin asiakkaisiin.


En ihan päässyt jyvälle, mikä rokottajan tausta oli, mutta sen verran ymmärsin, että hän teki työtään saamiensa lahjoitusten turvin. Seuranaan hänellä oli sporttinen nuori mies, joka videoi lähes koko kolmetuntisen, jonka rokotussessio kesti. Sinä aikana rokotettiin kutakuinkin 130 koiraa. Videolle tallentui myös muun muassa Meowin haastattelu ja rokotteiden esittely. Oletan, että videon levittämisellä rokottamiselle yritetään saada sekä uusia tukijoita että rokotettavia kohteita. Myöhemmin sain tietää, että rokottamisen taustalla on Dogscanser-niminen, ilmeisesti juuri tuon rokottajaladyn luotsaama järjestö.

Niin kuin voi arvata, homma aloitettiin helpoimmasta päästä, kuten esimerkiksi Crysta, joka ei yllättäen päästänytkään nimensä mukaista itkua pistoksen saatuaan.

Joku toinen sen sijaan huusi kuin syötävä, jolloin lähes kaikki Meowin koirat reagoivat ryntäämällä paikalle puolustamaan lajitoveriaan. On melko huima tunne joutua yht'äkkiä suuren ja haukkuvan koiralauman keskelle.

Joukossa oli koiria, jotka pistivät lujasti hanttiin, kun huomasivat, että niihin aiotaan kajota. Jonkinlainen paniikki olikin aistittavissa, kun homma eteni kohti säikympiä koiria.

Silti vain yhdelle jouduttiin laittamaan kuonon ympärille side siltä varalta, että se olisi peloissaan saattanut purra jotakuta meistä.

Minun tehtäväni tässä sessiossa oli laittaa tussilla jokaiseen koiraan merkintä, kun se oli saatu rokotettua. Huomasin heti alussa, että rasti, jonka useimmille laitoin otsaan, piti tehdä vasta sitten, kun neula oli saatu koiran nahan alle. Muutama koira nimittäin livahti tiehensä juuri rokottamishetkellä.

Joillakin koirilla tummansinisellä tussilla tehty merkintä ei erottunut mustan turkin seasta, joten niille laitoin puumerkkini korvan sisäpuolelle tai johonkin vaaleaan laikkuun. Cryn lyhyessä ja vaaleassa karvoituksessa sininen merkki näkyy varmasti vielä pitkän aikaa.

Jorma ennätti napsimaan tästä poikkeuksellisesta sunnuntaipäivästämme monta hauskaa kuvaa.

Viimeisin rokotus tehtiin naapuritalon sisällä. Yksi Meowin koirista kun on päättänyt, että hänen kotinsa onkin naapuripariskunnan luona.

Oli jotenkin niin mukavan thaimaalaista, kun turhia selittelemättä astelimme naapuriin, jossa koira näytti melkein jo odotelleen meitä. Isännän leppoisasta puheen pulputuksesta päättelin, että hänelläkään ei ollut mitään koiran rokottamista vastaan. Päinvastoin.

lauantai 10. maaliskuuta 2018

Harvia, Marimekko, Rovio, Lemminkäinen, Muumi ja Kone

jormas: Kaikille otsikon firmoille olen lähettänyt Thaimaasta tarinantapaisen, sillä kyseisten yritysten tuotteita tai jotain vastaavaa löytyy thaikotiseudultamme.

Vastausta ei ole tippunut Harvian toimimattomista höyryhuoneista eikä Jomtien Beachilla liehuvista Lemminkäisen lipuistakaan. Sen sijaan kirjoituksen johdosta sosiaalinen media toi muiston siitä kuinka liput ilmestyivät rannalle ensimmäisen kerran ja kuka ne toi. Iso kiitos siitä.

Viimeinen tarinan alun lähetin Kone Oyj:lle. Sain myös eilen päällikkötason vastauksen, johon joskus palaan, jos se poikii jotain kirjoitettavaa.

Aikoinaan kun hankimme oman pesämme Seven Seasin 1500 asunnon kokonaisuudesta, ei paikalla ollut kuin lauma ilman ihmiskotia olevia koiria, joita ruokimme.

Asunnon ostamisessa ei juuri suurempaa riskiä voi seudulla ottaa, sillä kyseessä oli intialaisen rakennuttajan ensimmäinen kohde. Kaikki meni kannaltamme tyydyttävällä tavalla vuoden myöhässä ja rakentamisen ajaltakin on monta mukavaa muistoa.

Muistan, kun ensimmäisen kerroksen kotimme sai elementit seiniksi ja lattioiksi ja kuinka rakentajaperheiden lapset leikkivät siellä kaiken rakennusroinan keskellä. Kuinka koko perhe söi lattialla jalat somasti ristissä ja kuinka rakentajat perheineen asuivat viereiselle tyhjälle tontille rakentamissaan peltihökkeleissä.

Kuinka silloin yksi seudun suurimmista kohteista viimein valmistui, vaikka joku "ystävä" laittoi Suomeenkin asti viestiä, että "enää ei näy porukkaa työmaalla ja taitaa olla pankki ottanut huostaansa koko luurangon" . Ja seuraavana päivänä korjausviestin, että "sorry eilinen, se taisikin olla paikallinen juhlapäivä". Ja kuinka vietimme ensimmäisen lomamme ja eläkepäivämme omassa kodissamme ensimmäisten joukossa keskellä rakennustyömaata. 

Yhtenä päivänä rakennustyömaalle oli ilmestynyt pari rekallista valtavia laatikoita, joiden kyljissä komeili KONE. Tuntui oikein mukavalta ja isänmaalliselta saada Harvian höyrysaunan lisäksi suomalaiset hissit.

Jossain vaiheessa viereiselle tontille, rakennuttajien rakennusaikaisten kotien yhteyteen ilmestyi lisäpuucee posliinipyttyineen. Joka oli saanut kuvan ovensa hissimme yhdestä pakkauslaatikosta.

Kun rakentajat perheineen lähtivät,  jäi heiltä tontilla kolme kokonaisuutta. Koirat, joita on kolme jäljellä ja joita ruokimme edelleen, henkien kaksi kotia, jotka kunnostimme eläintensuojeluhengille sekä varpusille. Sekä kuin pisteenä iin päälle toilettirakennus nyt jo irronneine Koneen pakkauslaatikosta otettuine ovineen. Tätä rakennusta ei ole suunnitelmissamme kunnostaa.

perjantai 9. maaliskuuta 2018

Thaimaan ääniä

päivis: Tänä aamuna heräsin sateen ääniin. Ukkonenkin taisi jossain kauempana jyrähdellä. Sateet ovat näköjään palanneet viikkojen tai ehkä kuukausien jälkeen. Yleensä Thaimaassa meillä aamun ääninä ovat makuuhuoneen ikkunan takana laulavat linnut.

Täällä päivittäinen äänimaailmamme on hieman erilainen kuin Suomessa. Siellä asumme maalla, tosin lähellä Helsinki-Vantaa-lentokenttää, joten ääniä tuottavat lähiluonnon lisäksi ajoittain laskeutuvat koneet. Usein niitäkään ei kuule ja näe päiväkausiin.

Kun asuimme Helsingissä joskus yli viisi vuotta sitten, kotiin kantautuviin ääniin kuului tavanomaisen liikenteen lisäksi ratikkakiskojen kirskunta. Pidin niistä, vaikka muuten liikenteen äänet eivät olekaan erityisen korvaa hiveleviä. Noita samoja ääniä sai tietysti kuunnella töissä ollessa.

Thaimaassakin asumme kaupunkimaisessa äänimaisemassa. Liikenteen ääntä kantautuu meille varsinkin pääkadun, Chaiyapruekin suunnalta. Ne ovat enimmäkseen mukavia tai ainakin siedettäviä ääniä. Joskus kuuluu mölyä, kun täkäläiseen tapaan yksi tai kaksi kovaäänisautoa ajaa hiljakseen ohi mainostaakseen jotain tavaraa, liikettä tai tulevaa tapahtumaa.

Kun kotimme oli soi Welcomella, joskus meille kantautui alhaalta kadulta naisen kovaääninen huuto "lotterii, lotterii". Hän kauppasi arpoja, joita thaimaalaiset kovin hanakasti ostavat. Luottavat ehkä hekin, kuten suomalaiset lottoajat siihen, että joskus se suuri päävoitto osuu kohdalle.

Joistain äänistä voi mennä
vaikka hermot.
Laulavia lintuja ei kaupunkialueilla tunnu olevan kovin montaa lajia. Varpusen visertävät ihan niin kuin Suomessakin ja joskus niitä on ikkunan takana isompikin parvi keskustelemassa keskenään. Kovin tutuksi ja meitä miellyttäväksi laulajaksi on tullut lintu, jota emme koskaan ole onnistuneet näkemään. Se ikään kuin kiihdyttää ääntään jonkin aikaa ollakseen taas hetken hiljaa. Kyseistä lintua kutsutaan kuulemma nimellä nokhau.

Vielä viime talven reissuilla asuntoomme kantautui usein rakennustyömaan meteliä. Päätimme hyväksyä äänet, kuinkas muutenkaan, sillä Seven Seas oli silloin vielä monin tavoin keskeneräinen. Nyt rakentaminen on vähentynyt ja luovutettavia asuntoja valmistellaan vähempää ääntä pitämällä. Töitä tehdään kuitenkin edelleen seitsemänä päivänä viikossa, joten välillä poraamista tai piikkaamista saattaa kuulua vaikka varhain sunnuntaiaamuisin.

Jostain syystä Thaimaassa kai ihan rakastetaan kovia ääniä. Kadun varteen voi olla pysäköitynä auto tai useampiakin, joihon on asennettu hienot äänentoistolaitteet, joiden tehoa esitellään kaikelle kansalle joskus aivan korvia vihlovalla tavalla. Vaikka karaoke onkin minusta ihan ok, en kuitenkaan haluaisi asua kovin lähellä thaimaalaista karaokepaikkaa. Niissä ei naapuruston rauhaa juuri kunnioiteta.

Minulla on tapana laulaa itsekseni, yleensä kuitenkin melko hiljaisella äänellä. Siksi on mukava kuunnella, kun joku thaimaalainenkin innostuu laulamaan ääneen. Monesti lauluhetket näyttävät liittyvän johonkin työtilanteeseen.

Thaimaan ääniin kuuluvat tietysti myös koirien ja kukkojen äänet. Moni tuntuu häiriintyvän aamuisesta kukon kiekumisesta. Luulen että siihenkin tottuu, jos vain haluaa. Koirien haukkuminen varsinkin yöaikaan voi myös häiritä ja siihen saattaa jopa herätä, jos haukkujat ovat kovin lähellä omaa asuntoa. Ehkä niistäkin kannattaa ajatella, että maassa maan tavalla. Koirat harvemmin asuvat sisätiloissa, joten yön aikana ulkona taatusti tapahtuu monenlaisia asioita, joihin koirien kuuluukin reagoida lajityypillisellä tavallaan.

Ehkä merkillisin äänilähde Thaimaassa on pikkuruinen gekko, joka kokoonsa nähden saa aikaan hämmästyttävän kovan äänen. Taisi mennä muutama vuosi, ennen kuin edes uskoin, että gekkohan se siellä jutustelee tai mitä se ääntelyllään sitten tahtookaan tarkoittaa. Joskus pimeässä gekon äänen kuullessa toivoo, ettei se ainakaan ihan sängyn yläpuolella ole retkeilemässä. Vaikka ne ovatkin taitavia liikkujia, tekevälle voi silti sattua. Saattaisin nimittäin päästää melkoisen metelin, jos gekko tippuisi katosta naamalleni.

torstai 8. maaliskuuta 2018

Kolme kestosuosikkia

jormas: Niillä sosiaalisen median foorumeilla, joilla liikun Thaimaassa, on kolme kestosuosikkia. Yksi on thaimaalaisten naisten rahanahneus ja tyhmyys. Josta keskustelu usein loppuu siihen, kun kysyn, että jos näin on, niin kuinkahan tyhmä tarvitsee miehen olla langetakseen tämän nuoren riisinpoimijan verkkoon. Nämä keskustelua ylläpitävät älyn jättiläiset ovat nimittäin lähes poikkeuksetta miehiä. 

Toinen on viisumiasiat ja 24-tunnin ilmoitusvelvollisuus asuinpaikasta. Joillakin suomalaisilla, yleensä sekin miehillä, on ylivertainen viisaus kunkin tulkitessa tavallaan Thaimaan lakeja ja käytäntöjä. Nämä keskustelut päättyvät usein, kun kerron arvostavani kyseisten kotijuristien tietämystä yhtä paljon kuin thaimaalaisen marjanpoimijan tietämystä hänen kertoessa toiselle poimijalle Lapin hillasuolla suomalaisista viisumikäytännöistä.

Ja kolmas on thaimaalainen koirakäytäntö, jossa suurinta möykkää pitävät tekevät vähiten (lue: ei mitään). Se on sinällään merkillistä, sillä riippumatta siitä vihaako, rakastaako tai jotain siltä väliltä, on asia yhteinen. Kuten tavoitekin. Jotain olisi hyvä tehdä.

Päiviksen kanssa teemme asian eteen muutakin kuin kuljemme kulku-, katu- ja kotikoirien lahjonta- ja rahapussit mukana.

Kun lähdimme reippaan viikon reissulle Chiang Raihin, pyysimme naapurin bangladeshilaista Talouskauppamme isäntää, josko hän huolehtisi Ilta-mammasta ja sen Sevenbagistä, seitsemästä muutaman viikon ikäisestä pennusta sen ajan. Ei ollut innostunut, vaan sanoi, että turistit tulevat tänne, ruokkivat ja paijaavat jonkun viikon ja lähtevät pois. Lauma jää hänen kauppansa nurkille pyörimään ja haittaa bisnestä. Mutta takaa tuli kauppiaan rouva, joka sanoi, että hän huolehtii, joka tukki kauppiaankin suun. 

Molempien kanssa meillä on sinällään loistavat välit. Sama mies muuten, joka oli kanssani jahtaamassa yli viiden metrin kuristajakäärmettä Kakkosroadin puista kuljetettavaksi "vuorille viidakkoon". Joka tapauksessa rouva hoiti osuutensa kybällä eikä huolinut edes rahaa. Joten se siitä, että thaimaalainen ei tee farangille mitään ilman rahaa. Kauppiaalle sanoin veräjän pielestä lähtiessämme, että me emme ole kuin hänen tarkoittamansa turistit, vaan hoidamme aloittamamme loppuun ja kaikkien kannalta hyvään päätökseen. 

Kyseessä on kolmas pentue, joka sekin on ollut sydämellämme niiden syntymästä saakka. Ensimmäisestä jäi eloon tai maisemiin vain jalkavikainen Sweetheart, joka elelee leikattuna yhteisökoirana samoilla syntymäkulmilla kuin steriloidut vanhempansakin. 

Toisesta pentueesta elää kaksi tyttöä, toinen etu- ja toinen takajalkansa menettäneenä. Niidenkin elämä tulee jatkumaan ilman mahdollisuutta omiin pentuhin.

Ehkä pienuutensa on meissä jokaisessa, mutta kohdallemme sattuneista yksi on, suomalaismies niinikään, joka soitteli vapaaehtoistyössä mukana oleville, että paljonko olemme laittaneet rahaa tähän. 

Eilen saimme päätökseen yhden osan kolmannesta pentueprojektistamme, josta alla kuvia ja josta päivis kirjoitti oivan blogin: http://elamantahden.blogspot.fi/2018/03/koirajahdissa.html?m=1 .
 

keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Koirajahdissa

päivis: Kun vanhaksi elää, niin sitä huomaa päätyvänsä aina vain uudenlaisiin tilanteisiin. Sellaisiin, joihin ei etukäteen juuri ole osannut varautua. Tai kyllä nyt jo parin päivän ajan oli tiedossa, että seuraava operaatio, johon osallistumme, on melko aran äitikoiran ja seitsemän alle neliviikkoisen pennun siirto kadulta Meowin koira- ja kissayhteisöön. Mutta kaikki ei tietenkään mennyt ihan niin kuin oli suunniteltu.

Olin lapsenomaisesti kuvitellut, että emokoira jotenkin vain näppärästi houkutellaan tulemaan häkkiin, jossa se kuljetetaan pentuineen uuteen kotiin. No eipä tietenkään se näin käynyt. Tarvittiin ammattilainen, joka puhalsi niin kuin intiaanit konsanaan nukutusainetta sisältävän nuolen koiran reiteen.

Minun tehtäväkseni osui seurata koiraa, joka ei selvästikään ollut tyytyväinen takalistoon saamastaan nuolesta. Ja jo hetken päästä se oli kadonnut näköpiiristä. Huomasin, että se oli pujahtanut aidan ali entiselle asuinalueelleen, autopesulaan, joka on taas käynnistänyt toiminnan ja omistaja on työpäivän päätyttyä laittanut pesulan eteen verkkoaidan, jotta sisälle ei pääsisi luvattomia kulkijoita.

En todellakaan tuntenut itseäni 63-vuotiaaksi, kun punnersin itseni aidan sisäpuolelle kapeasta raosta. Toinen vaihtoehto olisi ollut aidan yli kiipeäminen, johon myös kuvittelin pystyväni. Enkä myöskään tullut ajatelleeksi, että olisin jotenkin luvattomasti autopesulan suljetulla alueella. Ainoana ajatuksenani oli turvata äitikoiran siirto pentuineen pois vaaralliselta alueelta.

Kauempana näin kohteen, Illaksi kutsumamme nartun, joka hoiperteli pelottavan näköisesti korkeimmalla paikalla, jonka se hallin perältä oli löytänyt. Jäin seuraamaan sen uneliaaksi muuttuvaa olemusta ja odotin, että nukutusnuolen ampunut koirajahtaaja pääsisi myös jostain aidatun alueen sisäpuolelle ja tulisi jatkamaan työtään.

Oletetun arvion mukaan Ilta olisi unten mailla noin viidessä minuutissa. Niin se tekikin ja siinä vaiheessa sen päälle laskettiin valtaisa haavi, jonka sisässä se oli turvallista kuljettaa pois alueelta. Ensin piti vähän tuumata, mistä sen saa kadun varteen, kun vaihtoehtoina oli aidan alitus tai ylitys. Alakautta se onnistui parhaiten.


Tällä välin Jorma oli vienyt kaikki seitsemän pentua koirapelastaja Louisen tuomaan koriin. Louisen kyydissä äiti ja lapset ajettiin läheiselle eläinklinikalle, sillä Ilta-äiti oli ilmiselvästi sairas. Pennut puolestaan nukkuivat tyytyväisinä korissa. Klinikan tarkastuksessa kävi ilmi, että Illalla on jokin ongelma maidontuotannossa, joka on mahdollisesti aiheuttanut sille tulehduksen. Kuumetta sillä ei onneksi kuitenkaan ollut.

Hetken tuumattuamme päätimme suunnata kohti Na Jomtienin eläinsairaalaa, jossa Ilta ja pennut voisivat viettää tulevan yön. Olisi ollut liian monta hankaluutta, jos sakki olisi tässä vaiheessa viety Meowin luokse, kuten alkuperäinen tarkoitus oli. Sairaalassa Illalle saatettiin myös aloittaa heti lääkitys ja tehdä muitankin tarpeellisia huoltotoimenpiteitä. Sen nimeksi kirjattiin Ilta. Saa nähdä, taipuuko se jatkossa thaimaalaisten suussa, kun ruotsalainen Louisekin yritti kirjoittaa sen muotoon Iltta.

Pennut nukkuivat edelleen tyytyväisinä korissaan tietämättä, että niitä oli jo kuskattu kilometrikaupalla mopon sivuvaunussa kohti uutta ja parempaa elämää.

Louisen kanssa tuumasimme, että voi kun näille edes löytyisi uusia koteja. Meow's Sanctuary kun ei oikeastaan ole tarkoitettu kuin väliaikaiseksi paikaksi terveille ja terhakoille pennuille. Pysyvän kodinkin ne toki siellä saavat, jos näin on tarkoitettu.

Käynnit eläinsairaalassa ovat tulleet jo turhankin tutuksi.
Eläinsairaalan väki hieman hymyili, kun Louisen kanssa kerroimme, minkälaisia VIP-asiakkaita me sairaalalle olemme jo senkin vuoksi, että viemme sinne saman koiraperheen jäseniä yksi vuorollaan hoidettavaksi. Ensin oli Cry, jonka liikuntakyky onnistuttiin osittain palauttamaan sairaalassa tehdyssä operaatiossa. Parhaillaan sairaalassa on toipumassa Cryn sisko, joka myös on käynyt läpi operaation, jonka tarkoituksena oli korjata sen toinen etujalka. Ja nyt tyttöjen äitikin tarvitsi uusine pentuineen sairaalan palveluksia. Ja palvelujen tarve sen kuin jatkuu, kun nartut pitää jatkossa steriloida, jotta kenenkään niistä ei tarvitsisi kokea ei-toivottuja raskauksia. Ja tulevaisuudessa olisi edes jokunen koira vähemmän kokemassa nälkää, sairauksia ja ihmisten piittaamattomuutta.

En varmasti joutuisi koskaan edes miettimään, miksi haluan sekaantua tällaiseen, elleivät jotkut (onneksi aika harvat) ihmiset tuon tuostakin arvostelisi koirien hyväksi tekemäämme työtä ja varsinkin siinä sivussa tekemiämme taloudellisia uhrauksia. Arvojamme ikään kuin haastetaan ihmettelemällä, emmekö koirien sijaan voisi auttaa vaikka kurjuudessa eläviä lapsia. Mitä näille voi edes sanoa? Eläinrakkaus on ehkä syntymälahja, jota kaikki eivät saa tai eivät edes halua. Meille eläinten suhteen ei ole vaihtoehtoja. Hädänalaisten eläinten auttaminen näyttää kuuluvan meidän ihmisyyteemme. En edes haluaisi sen olevan toisin.