Yle on hintansa väärti

Ylen rahoitus perustuu Yle-lakiin, ja kunkin vuoden rahamäärä vahvistetaan vuosittain yleisen kustannustason muutokseen peilaten. Tämä kansanhuvi maksoi viime vuonna 576 miljoonaa, verojen jälkeen 523 miljoonaa euroa.

Yle-vero on 2,5 % puhtaiden ansio- ja pääomatulojen tai YEL- ja MYEL- vakuutuksen työtulojen 14 000 euroa ylittävästä osasta Jos tulot ovat alle 14 000 euroa, ei tarvitse maksaa mitään. Veron määrä on enintään 163 euroa, jonka minäkin maksan.

Onko se paljon vai vähän, lienee suhteellista sekin. Vaikkei penkkiurheilu intohimoni olekaan, 163 euroa vuodessa on halpa lysti pelkästään Pariisin olympialaisten katselumahdollisuuksista. Puhumattakaan muusta, jota Yle ilman mainoksia kaikille tarjoaa.

Vuosiin en ole katsonut TV1:ltä tai 2:lta säännöllisesti kuin uutiset kerran tai pari päivässä ja silloin tällöin Ylen aamua. Mutta kuten kirjoitin, Yle-vero mahdollistaa paljon muutakin.

Aika usein kuuntelen autolla ajaessani ja muulloinkin Yle Radio Suomea sekä saman kanavan Yöradiota. Mutta ei siinä vielä kaikki, sillä Yle Areenasta kuuntelen myös podcasteja, joista yöseurana on nyt ollut Antti Litja Tuomas Kyrön minuuttikuunnelmineen "Kyllä minä niin mieleni pahoitin".

Areenassa on mieleistä katsottavaakin. Viimeinen loppuunsaatu on La Storia. Hyvin surullinen tarina 2. maailmansodan tragedioista Roomassa. 8-osainen draama esittelee sodan kauhut naisten ja lasten silmin. Italialaiset katsojat lumonnut sarja seuraa juutalaistaustaisen yksinhuoltajaäidin selviytymistaistoa toisen maailmansodan Roomassa.

Nyt on "työn" alla 6-osainen tanskalainen Oxen-rikossarja, josta Iltasanomat kirjoitti, ettei kannata jättää väliin jne. Joten kyllä Yleisradio on hintansa väärti, kun vertaan sitä esimerkiksi suora- ja muihin toistopalveluihin. Netflix siltä sektorilta on mieleinen siksikin, että vain sen olen onnistunut saamaan ilman "pielavetisiä" Aasiassakin suomenkielisellä tekstityksellä.

Olisi mielenkiitoista tietää, paljonko valtiollinen televisio- ja radioyhtiömme maksaa ylipäätään ostamistaan esitettävistä. Minkä hintainen olisi englantilaisen draamasarja Queenin kaltainen ja tasoinen tai mitä maksaa Pariisin olympialaiset esitysoikeuksineen sekä paikan päällä ja Suomessa monikielinen henkilökunta kaikkine oheiskuluineen? Kuka sen kertoisi, sillä netistä en tietoa löydä?

Tyhjänpäiväistä taas kerran....

Olen kokeillut muutaman kerran sanella blogini, jonka Googlen automaatti kirjoittaa tekstiksi. Mutta se ei ole sama juttu, vaan jotain puuttuu ja jää fiiliksistä pois. Kaipa palaan kirjoittamaan yhdellä sormella, kuten olen tehnyt blogeja 15 vuotta. Tiedän sen olevan tottumuskysymys, joten taidan harjoittella edelleen silloin tällöin, jos vaikka löytäisin sen jonkun mikä sanelussa on nyt kateissa.

Kirjoittamiseen ja kaikkeen siihen liittyvään käytän helposti 2-3 tuntia joka päivä. Sen ohella olen yrittänyt opetella pitämään myös suht uudesta presidentistämme. Välillä onnistun paremmin ja välillä huonommin. Tällä hetkellä koen seuratessani Pariisin olympialaisia, missä Alexkin on puolisonsa kanssa. että hän ja he ovat kuin kotonaan suomalaisten keskuudessa, jotka ovat sykkeessä, menestyneet ja niin edelleen.

Kaipaan koko kansan presidenttiä ja samanlaista otetta sen väestönosan keskuuteen, joka ei pysy menossa mukana ja kokee enemmän tai vähemmän raahautuvansa päivästä toiseen. Siellä on ainakin työttömiä, eläkeläisiä, sairaita, vammaisia ja niin edelleen. Tarkoitan suomalaisia, jotka eivät voi kokea saavansa hyödyllisenä olemisen kokemusta ja sen avulla oikeutta elämään, vaikka haluaisivatkin.

Tiedän olevani osin eilisessä elävä tai peräti menneen talven lumia. Silti tuntuu olevan enemmän heitä, jotka elävät vain itseään varten. Olisiko itsekkyys lisääntynyt? Moni elää kuin huomista ei olisi tai sen murheet eivät kuulu minulle tai tähän päivään. Ehkä tarvitaan jälleen kerran sodan tuomaa, käsin kosketeltavaa ja kaikin tavoin jokaisen päivässä ja jokaisessa yössä tuntuvaa aineellista kurjuutta sekä surua. Ehkä sen jälkeen osaisimme aikamme arvostaa tekemistä sen eteen, että huomenna olisi paremmin. Välitämme huomisesta ja toisistamme emmekä toivo tuleville sukupolville tai omille lapsille samaa kuin isovanhemmillamme oli.

Lieneekö osasyy näennäishyvinvoinnin soppaan vastikkeeton raha, kun suomalainen yhteiskunta syytää työtä tekevien rahoja sinne tänne ilman mitään tekemisen velvoitetta? Afrikkalaiset, aasialaiset kuten monet muutkin tulevat Suomeen paremman tulevaisuuden toivossa. Ehkä hän kuka ajattelee huomista, opiskelee, menee marjametsään, siistijäksi, rakennuksille töihin tai yrittäjäksi jne. Ja hän kuka ajattelee vain itseään ja tätä päivää, menee sosiaalityöntekijän luokse uuden älypuhelimen toivossa?

Kaltaiselleni moni asia on suhteellista. Samaan aikaan, kun joku itkee menettämäänsä olympialaisten kultamitalia, toinen kerjää rääsyissään kadulla jossain päin maailmaa saadakseen leipäkannikan lapselleen ja itselleen ja kolmas sanoo clamourin sekä kultakimalluksen keskeltä, ettei kukaan ole itkenyt Cadillacissa enempää kuin hän.

Pienistä puroista kasvaa suuret virrat

Suomen koko tieverkon pituus on 454 000 kilometriä. Tästä yksityis- ja metsäautoteiden osuus on 350 000 ja kuntien katuverkkojen 26 000. Väyläviraston eli valtion vastuulla olevien maanteiden yhteispituus on 78 000 kilometriä. Niillä on 15 000 siltaa ja valaistusta on 12 000 kilometrillä. On siinä ylläpidettävää ja korjattavaa sekä lamppu poikineen vaihdettavana.

Jatketaanpa vähän löytämieni tilastojen valossa. Henkilöautoilla ajettiin kotimaan tie- ja katuverkolla vuonna 2020 noin 39 100 miljoonaa kilometriä. Tähän tietysti raskas liikenne ja muut ajoneuvot päälle. 

Laskemisen helpottamiseksi ajetaan 100 kilometriä 100 km/h nopeudella. Tällöin matka-aika luonnollisesti on 1 tunti jolloin 100 watin sähkökuorma on kuluttanut 0,1kWh. Tämä vastaa polttoaineenkulutuksena 0,1kWh / 1,35kWh/litra eli polttoainetta kuluu 0,74 desiä.

Kun lisäämme ajettuihin kilometreihin raskaan liikenteen sekä jaamme kaiken sadalla, jonka kerromme 0.74 litralla ja sitten polttoaineen hinnalla, ajovalopakko on vuositasolla polttimo- ja polttoainemyyjille miljardiluokan lisäbusiness. Laskinko oikein vai väärin?

Aikani ajattelin tätä kaikkea lillukanvartena, mutta tulin toisiin aatoksiin, kun EU pisti pullonkeräysjärjestelmän uusiksi. Sen mukaan muun muassa muovikorkin on pysyttävä pullossa kiinni aukaisunkin jälkeen. Mutta tämä ei ollut asian ydin tai ainakaan ainut. Vaan varsinainen elämä nousi Suomessa, kun uudistus on laittamassa koko pullonpalautusjärjestelmämme uusiksi.

Siksi, että me keräämme kaikki pullot sulatettavaksi ja poltettavaksi, mutta EU on suunnitellut, että vuoteen 2030 mennessä esimerkiksi alkoholijuomien pulloista ja tölkeistä 10 prosenttia tulisi olla uudelleen käytettäviä. Myös alkoholittomista tuotteista osuuden pitäisi olla sama. Ideana on siis vähentää pakkausjätteen määrää ja uuden materiaalin valmistusta. Entä olenko nyt väärillä jäljillä?

Onko käynyt niin, että edistyksellisestä pullojen kerääjästä on tullutkin perässähiihtäjä, joka ei oikein osaa elää tai olla aina mukana muutenkaan muuttuvassa maailmassa? Vaan haluaa katsoa ensin varmuuden vuoksi liian usein mitä muut tekevät.

Viime vuonna Suomessa palautettiin kaikkiaan noin 2,2 miljardia pantillista juomapakkausta. Ylivoimaisesti suosituin pakkaustyyppi juomissa on alumiininen tölkki, joita palautui viime vuonna noin 1,4 miljardia kappaletta. Pantillisia muovipulloja palautettiin 635 miljoonaa ja lasipulloja 134 miljoonaa.

Sitten taas pikku laskutoimitus alakanttiin. Jos pantillista pakkauksesta saisi palautusta kaikista vain 15 senttiä, olisi summa silti 330 miljoonaa euroa vuodessa. Mitä tapahtunee tälle summalle tulevaisuudessa, sillä sehän on juomien ostajien rahaa? 

Matkapäiväkirja 16 vuoden takaa

Tein Päiviksen kanssa monta ikimuistoista matkaa yhteisellä Matkakodillamme. Sen ostimme uutena ja siitä piti tulla seniorikotimme työelämän jälkeen, kun asumme talvet yhdessä jossain Välimeren seutuvilla.

Vaan toisin kävi ja kuljemme eri teitä. Moni haluaa pyyhkiä kiville karahtaneesta parisuhteestaan ja paljon muustakin muistin sopukoista muistotkin. Sekä upottaa niin syvälle suonsilmään, etteivät ne enää koskaan nousisi päivänvaloon tai muuallekaan ihmisten ilmoille. En kuulu tähän joukkoon, vaan haluan säilyttää ainoasta elämästäni kaiken minkä voin. Sillä iän karttuessa muistini vihollinen lapioi kiihtyvällä vauhdilla kaikkea mennyttä mainittuun unohduksen valtakuntaan.

Minulla on kuitenkin ihmisiä, jotka jeesaavat ja kuivattavat suotani tuoden takaisin välillä jotain, jonka olin luullut menettäneeni ikuisiksi ajoiksi. Yksi tällainen on Matkapäiväkirja läpi Euroopan ja Istanbulin sekä yli Turkin vuorten Alanyaan. Puolentoista kuukauden matkasta Päivis ajoi 12 000 kilometriä ja minä 500. Sen lisäksi hän kirjoitti joka ilta, siisti matkakotiamme ja monen muun lisäksi tuunasi vielä ruuankin kanssa. Koskaan en hänelle sanonut, vaikka monesti ihaillen ja onnellisena mietin, että aika mimmi, tuo sydämeni kultakimpale. 

Seniorikotimme jatkaa elämäänsä jossain muussa perheessä, mutta aikoinaan siinä oli meidän tulevaisuus. Uskoimme vain kuoleman voivan meidät erottaa. Jollain lailla näin onkin, sillä yksikään rakkauteni ihmisiin tai eläimiin ei kuole koskaan. Vaikka moneen on tullut mukaan haikeus ja ne ovat kääriytyneet suruharsoon 😥. 

Tätä kirjoittaessa en tiedä saako kukaan keltaisen tekstin linkkiä ja sieltä päiväkirjaamme auki, joten toivon palautetta pystyinkö jakamaan Matkapäiväkirjamme teille. Tietysti toivoisin julkista tai yksityistä palautetta myös paljon matkanneelta, matkakertomuksen löytäneeltä Hannulta ja hänen Ritva vaimoltaan sekä tietty Päivikseltä. 

https://docplayer.fi/569398-Matkapaivakirja-teksti-paivi-stranden-kuvat-ja-kuvatekstit-jorma-soini.html

Kesäolympialaiset

Suomi saavutti Pariisin kesäolympialaisissa 1924 yhteensä 37 mitalia, joista 14 oli kultaa, 13 hopeaa ja 10 pronssia. Kisojen mitalitilastossa Suomi sijoittui toiseksi USA:n jälkeen, mikä on maan kaikkien aikojen paras suoritus. Mitaleista suurin osa tuli yleisurheilussa, kultaa kaikissa yli 800 metrin juoksuissa. Se on saavutus, jota tuskin yksikään maa koskaan rikkoo. 

Sata vuotta myöhemmin samassa kaupungissa avajaisia vietettiin illalla ja viime yönä kolmannen kerran. Monen tunnin television suora lähetys päättyi koskettavaan lauluun, jonka esitti vakavasti sairas Celine Dion. Minulta hän sai kotisohvaltani aplodien sijaan monta kyyneltä.

Suomen lähetyksen alussa muisteltiin myös legendaarista ja kuolemansairasta selostaja Tapio Suomista. Surullista, sillä omaiset kertoivat julkisuuteen pari päivää sitten hänen kuolleen tapaturmaisesti. Vastaavasti taivaan pikku linnut lauloivat Tapion kävelleen junan eteen. Mietin silloin ja vieläkin muuttaako tapa päättää päivänsä itsemurhan tapaturmaksi? Minulle Suominen oli aikansa vain selostaja selostajien joukussa, kunnes hän kertoi julkisesti kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja alkoholin käytöstä. Silloin miehestä tuli itselleni inhimillinen tekijä: 

"Olen yrittänyt kaikissa käänteissä muistuttaa, että mielen murhe on elämänmittainen kumppani, jota ei voi hoitaa pois. Mutta kokemus on osoittanut, että kun tekee voitavan elämäntapojen suhteen, sen kanssa pystyy aika hyvin tulemaan toimeen. Voin olla tässä asiassa väärässä ja varoittavia esimerkkejä on paljon, mutta otan saunaoluen silloin tällöin ja jos syön hyvin, niin saatan ottaa lasillisen viiniä. Sellainen suomeksi sanottuna dokaaminen on ollut jo pidemmän aikaa pois. Se on välttämätöntä, jotta sairaus pysyy aisoissa."

Saattaa olla juuri noin, tosin saattaa olla toisinkin. Aika moni alkoholin käyttäjä sanoo käyttävänsä päihteitä saadakseen potkua tasapaksuun elämäänsä. Mutta on myös heitä, jotka tarvitsevat elämänsä ylä- ja alamäkien tasoittajaksi Tapion lailla jotakin enemmän tai vähemmän keinotekoista, lääkkeitä, päihteitä tai vaikka himolenkkeilyä, kuka mitäkin.

Minusta ei ole juuri missään asiassa kenenkään neuvojaksi, vaikka vaivan ymmärtäisinkin. Miten saada elämä elämisen arvoiseksi tai edes sen verran tyydyttäväksi, että jaksaa tulla juttuun sen sekä itsensä kanssa? Uskon ja tiedänkin yhden onnellisen elämän ytimistä olevan oman ainutlaatuisuuden, mitättömyyden ja ainutkertaisuuden perin juurin hyväksyminen ilman muttumisen vimmaa tai toisten mieliksi.

Ehkä itselleni alkoholi oli pelastus, tarvittava työkalu ja kainalosauva, jonka avulla pystyin leikkaamaan elämäni niin pieniksi paloiksi, että 10-15 vuoden aikana viipale kerrallaan sen pureksin, sitten hyväksyin sekä viimein nielin kasvaen aikuiseksi kadottamatta poikaviikaria sydämestäni. 

Siihen ei tarvittu hyvää eikä huonoa itsetuntoa, vaan jotakin ehyttä, jonka avulla pärjää itsensä kanssa sellaisena kuin on. Siihen ei myöskään tarvita viittä henkilökohtaista kultamitalia yksistä kisoista eikä Paavo Nurmen itsentuntoa eikä palvontaa. Joka pitkän tauon ja vaitiolon jälkeen suostui viimein antamaan radiohaastattelun edellyttäen, että haastattelija on presidenti Urho Kekkonen. 

Joskus metsää vastaa miten huudan ja joskus ei

Minulle tosi ystävyys on jotain sellaista elämän mittaista, joka ei pala tulessa eikä pakastu pakkasessa. Se ei varise maahan syksyllä puun lehtien lailla, ei peity talven lumien alle, ei maadu mullaksi eikä matojen ruuaksi. Se vain on tyynessä ja myrskyssä. Aina.

Näihin mittoihin yltäneitä ei elämässäni vaimoni ja vanhempani lisäksi juuri ole ollut. Ehkä rakkaus ja tosi ystävyys kulkevat käsi kädessä, jonka suuruuden olen ymmärtänyt vasta menettättyäni ne kuoleman tai muun syyn vuoksi ikiajoiksi.

Eilen koin miellyttävän yllätyksen, kun oveni lasiin koputti mies, sillä ovikelloa tai kolkutinta ei ole. Hän sanoi: "Terve, muistatko minut, kun kävin täällä pari viikkoa sitten äitini kanssa ja kerroit mielenkiintoisella tavalla paikasta? Ajattelin, kun harrastan dronella kuvausta ja olen saanut puolen tunnin lennätysluvan, vaikka Jokilaakso on lähes kiitoradalle laskeutuvien lentokoneiden alla, niin tahdotko, että ilmakuvaan?"

Tahdoinhan minä. Samassa mieleeni palautui menneisyyden kaverini, joka ei saanut laitettaan edes ilmaan yhteiskunnan asettamien estojen vuoksi. Miten viranomaiset sen tekevät, sitä en tiedä. Nyt on kuitenkin videoita sekä komeita ja ainutlaatuisia kuvia, joita liitän blogiini mausteeksi pari tsipaletta. Joskus siis metsä vastaa mukavalla tavalla, vaikka sinne huutaessa en kaikua odotakaan. 

Mutta toisinkin on, sillä monesti varsinkin työelämässä koin työkaverin kanssa tai muuten tekemisen kautta elämääni tulleita kohtaan tosiystävyyttä. Koen vieläkin, vaikka se välillä kirpaiseekin. Sillä kipeäksi tuttavuudeksi tulivat myös ne, jotka veljeilivät kanssani hyötyäkseen, mutta joita en aiemmin edes käsittänyt olevan elämässäni.

Siinä on jotain samaa, kun kuljin lapsena isäni rinnalla Santahaminassa hänen ollessa kanta-aliupseeri. Kuinka ylpeä olinkaan, kun kaikki morjenstivat, joita luulin isäni kavereiksi. Vasta myöhemmin ymmärsin varusmiesten tervehtineen ainoastaan isäni aseman vuoksi.

Tein kolmenkymmenen vuoden siivun Katulähetyksessä ja Sininauhassa. Moni työntekijäperhekin sai silloin uuuta potkua elämäänsä kodin, vuosia kestäneen koulutuksen ja työpaikan muodossa. Minuakin silloin kaikki morjenstivat, josta ainakin osan luulin olevan tulessa palamatonta ystävyyttä tai hyvää kaveruutta. Mutta kun jäin eläkkeelle ja asemani lähti, lähtivät myös tervehtijät. He saivat minulta nimen "mandaattiystävät".

Kirpaisi silloin ja kirpaisee vieläkin käsittää ja kokea, että kaiken kestävää ystävyyttä en voinutkaan saada saati ostaa, vaikka maksuvälineenä oli rahan sijaan aito välittäminen. Jäljelle näiden kokemusten opettamana on jäänyt jotain elämää suurempaa kiintymystä. Sitä antaa osaomistuskoira Niilo Suomessa ja Thaimaan puolirampa mopotaksiaseman Sweetheart sekä Temppelin pentunsa menettänyt kuvan kirppuinen Mamadog. Kun olen kertaalleen hyväksynnän ja kiintymyksen saanut, kelpaan niille juuri sellaisena kuin olen koko loppuelämän kaikkine kulmikkuuksineni. 

Kesäyö

Saunasession Kallun kanssa on Jokilaakson kesääni kuulunut lisäksi keskiyön uinti. Usein olen odotellut trooppista yötä, jolloin lämpötila ei laske alle 20 asteen tai vaihtoehtoisesti täysikuuta. Tällä kertaa ei sattunut hetkeen kumpaakaan, kun viime yönä kuljin kaunista polkua luonnon keskellä Jokilampien laiturille. Vain taslulamppu valaisi hiljaisuutta, jonka rikkoi silloin tällöin isojen lintujen siipien kahahdukset. Ilveksen, supit, kauriit, lepakot ja monet muut eläimet pysyivät piilossa.

Pimeässä, luonnon kesäyössä on jotain salaperäisen taianomaista, jota en koe missään muualla. Jokilaakson pihapiiri ei kuitenkaan ole aivan valoton tai eloton, sillä sitä valvovat infrapunakamerat sekä juhlapaikan värilliset, pihakuusen valkoiset ja kodan siniset valot, jotka palavat yötäpäivää vuoden jokaisena päivänä. Siinäkin kaikessa on jotain keinotekoisen kaunista.

Veden lämpö oli 25 asteen paikkeilla. Kun annoin valonsäteen kiertää pitkin todella rehevää kasvillisuutta, en todellakaan ollut yksin, sillä ilmassa oli uskomaton määrä erilaisia siipiveikkoja ja -veikottaria, joiden elämäntarkoituksesta itselläni ei ole harmainta eikä muunkaan väristä käsitystä.

On vain usko ja vain vähän tietoa jokaisella olevasta tehtävänsä. Sillä jos ei kukilla ole pölyttäjiä, ei minullakaan ole mustikoita luonnossa eikä toripöydällä. Monelta taivaan linnulta loppuu silloin ruokakin. Yöllinen taivas oli kirkas ja siellä täällä tukki tähti ja näin tähdenlennonkin. Silloin on suht helppo käsittää maaimankaikkeudessa mitättömyytensä, jolla ei liene hyttysen elämää suurempaa merkitystä.

Kun kuljin polkujani ystävieni lemmikkeläinten haudoille, koin voimakkaasti, että niistä on silti ikuisesti jäljellä ajaton ja tärkein, jota ihminen ei voi enää koskettaa eikä muutenkaan hämmentää. Olemmekin kummallinen pakkaus luulemaamme kaikkivoipaisuutta. Haluamme säätää kaikkea mitä voimme löytämättä koskaan elämää, jonka voisimme kaikki hyväksyä sellaisenaan tai olisimme edes yhtä mieltä.

En tiedä miten on muiden laita, mutta joku pitänee minua vähintäänkin omalaatuisena, omien teiden kulkijana. Sellainen olenkin, kuten me kaikki. Vaikka elämässäni on aina ollut paljon tärkeää, on suhtaumiseni siihen kaikkeen muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana melkoisesti.

Yli puolivuosisataa sitten koulun kevätjuhlissa suvivirttä laulaessani päivieni määrä oli rajaton. Koskaan ei satanut ja kesä jatkui ikuisesti. Ei ollut tarvetta ajatella tulevien päivien saati vuosien tekemisiä eikä elämän tarkoitusta, sillä aikaa oli loputon määrä.

Mutta toisin on tänään. Elon aika on rajallinen, olen ilman ihmisseuraa Jokilaakson yössä tai missä tahansa. Mutta ehkä päivät, jolloin on valoisaa ja yöt, jolloin on pimeää, ovatkin enemmän kuin kesä ja talvi. Eikä niinkään aika, jota osaan kulkea eteenpäin ja vain yhdellä tavalla taaksepäin. Katsomalla taivaalta kauan sitten sammunutta tähteä ajalta milloin en ollut vielä kenenkään unelmisssakaan. 

Toivon eläessäni pääseväni vaiheeseen, joilloin olen valmis lähtemään kaiken minulle tarkoitetun käyttäneenä. Mutta minne menen vai enkö minnekään, sitä en tiedä. Uskon ainoastaan tietäväni, että valmista saati täydellistä minusta ei tällä pallolla milloinkaan tule. Vaan olen muiden lailla ainutlaatuinen, mutta puutteellinen.

Tiedän, etten ole maailmankaikkeuden napa tai penaalin terävin kynä, vaan on jotain minua paljon suurempaa. Eikä minusta ole ihmisten tekemien, valmiiden uskontojen uskojaksi. Niihin uskovien mielestä olen jotenkin niin pahasti harhaoppinen, johon he eivät pääse kiinni. Joten he eivät edes keskustele asiasta. Jossain on kuitenkin jotain hyvin isoa, minkä ulkomuodostakaan en käsitä mitään. Ehkä se tai Hän kutsuu minua lopulta nimellä, jonka olen kasteessa saanut papin luodessa minulle yhteyden kristinuskon Luojaan.

Siitä eteenpäin ei uskoni riitä ruodussa pysymiseen. Ihmiset ovat jossain vaiheessa kirjoittaneet, että Vapahtaja kirjoitti hiekkaan kaksi kertaa. Kun kysyn mitä mies mahtoi kirjoittaa, sitä he eivät tiedä. Koska en uskollani hehkuttele, tiedän minua suuremmasta yhtä vähän kuin viime yönä näkemästäni tähdestä, joka oli jo sammunut kauan, kauan sitten. Tai mistä minä oikeastaan varsinkaan ilman uskoa siitäkään mitään tiedän.

Jokilaakson kansainvälinen ilmapiiri

Eilen oli vuorossa jo perinteeksi muodostunut kesän saunapäivä kuvan merikonttisaunassa. Tuolin selkämykselle oli näköjään jäänyt Kanarian saarilla olleen ravintolamme t-paita. Siellä olen syönyt elämäni kalleimmat lounaat, niin huono business se oli.

Saunaseurana on joka vuosi minuun nähden aikuinen mies. Yli kasikymppinen Kallu, joka asuu vaimonsa ja koirien kanssa pohjoisessa Thaimaassa lähellä Kultaista kolmiota, Burman ja Laosin rajaa. Itseasiassa saunapäivä on meidän yhteinen juttu.

Kesään on mahtunut muutakin kansainvälisyyttä, sillä yhden päivän vietin filippiiniläisten ystävieni kanssa kalastaen Jokilammilla sekä syöden aasialaisittain pihanurmella. 

Kerran olin menossa postilaatikolle ja kastelemaan kukka-amppelin tähtisilmiä, kun Soiniityntien sillanpieleen oli pystytetty teltta. Kävi ilmi, että siellä vietti yönsä kaksi kroatialaista nuorta, jotka eivät kesäyössä löytäneet Myllykylän laavulle.

Samassa paikassa nukkui pari päivää sitten autossaan latvialainen nuorimies 7 moottorikäyttöisen pyöränsä kanssa. Hänelle en osannut sanoa muuta asiaa, kuin että olet tervetullut, mutta moottoripyörien maastoajoon tarvitaan Suomessa maanomistajan lupa. Sanoi olevansa menossa Nokialle. 

Samaisella sillalla ja viereisellä uimapaikalla on kesän mittaan monesti ukrainalaisia, venäläisiä, virolaisia ja suomalaisten lisäksi muitakin perheitä grillaamassa tai kalassa mato-onkineen. Uimassa käyvät lapset, minä sekä poliisi- ja muut koirat. 

Viime kesää Jokilaaksossa vietti kanssani elämäni ykkösihminen, Morakot Thaimaasta kapinoivien maakuntien naapurista läheltä Malesian rajaa. Hänellä oli myös laatuseuraa, kun katoin pormestarikanille joka kesäisen kasvisaterian.

Useampana viikonloppuna on uima- ja tarinaseuranani ollut Suomessa töissä oleva Viron maaseudun mies. Hänet kohtasin kerran kauppamarketin pihalla ja kutsuin käymään, sillä hän tiesi monia suomalaisia paremmin kotimaansa nimen olevan suomeksi Viro eikä Eesti. 

Kansainvälisyyteen kuuluvat välillä myös keskustelun aiheet, sillä Kallun kanssa löylyhuoneen lauteilla löimme alkoholittoman viinipullon vetoa kenestä tulee seuraava USA:n presidentti. Kun Biden luopui ehdokkuudesta, sai Trump vastaansa energisen Harrisin. Hän tuo esiin muun muassa taustaansa syyttäjänä ja Kalifornian oikeusministerinä, joita vertasi vastaehdokas Donald Trumpiin.

– Noissa rooleissa käsittelin kaikenlaisia rikollisia. Saalistajia, jotka pahoinpitelivät naisia. Petoksia, joilla huijataan kuluttajia. Huijareita, jotka rikkoivat sääntöjä omaksi hyödykseen. Joten todellakin, tunnen Donald Trumpin tyypin.

Kadonneiden yöunien metsästys, osa 2

Eilen kirjoitin valvovani lähes joka yö useamman tunnin, mutten kärsi siitä. Sanoin sen myös olevan osin asennekysymys, jos ei ole palkkatyön taakoittama eikä muutakaan tekemisen pakkoa aamuisin.

Mitä sitten teen öisin valvoessani, kun Nukkumatti on mennyt unihiekkoineen muiden silmiin? Varsinkin ennen nettimaailmaa luin kirjoja tai siirryin olohuoneeseen katsomaan televisiosta yhden tai kaksi elokuvaa puolison jatkaessa makuuhuoneessa unten mailla. Alussa ne olivat VHS kasetteja, sitten DVD levyjä, mutta jo kauan taivaskanavilta löytyvää elokuva- ja sarjaviihdettä.

Nykyisin suosikkini on Netflix, mutta myös Ylen Areena. Sarjoissa itselleni on hohdokasta, jos pääosin esittäjä ei ole niinkään hyvis vaan enemmänkin pahis. Siitä oivia esimerkkejä ovat Kummisetä elokuvat. Näin on myös lähes 200-osaisessa Blacklistissa, joissa paha saa viimein kuitenkin palkkansa. 

Mutta niin ei käy kaikilta osin englantilaiselle mustalaisgangsterikopla Peaky Blinersille, joka lienee ollut olemassa oikeassakin elämässä. Loistavaa viihdettä, jossa loppua ei taatusti voi ennustaa. Toista oli ennen, kun lännen cowboy John Wayne ei kuollut koskaan.

Mutta yö on oivaa aikaa myös mielikuvitusmatkoille muun maailman nukkuessa. Monen todellisuuspohjaisen mieltäni askarruttavan asian saankin oivalla tavalla järjestykseen vuoteessa. Joka ei enää sitten sitä olekaan noustuani ylös. Aivan oma lukunsa on maailma hämärän rajamailla, unen ja valveilla olon välimaastossa.

Siitä oiva esimerkki on toissayö, kun minulla oli unessa parvisängyssäni aivan uskomattoman kylmä. Olin noutamassa avuksi moottorikelkkahaalareitani ja kävemässä niiden kanssa jo takaisin kaarevasta ja valoisasta portista sisään, kun heräsin ja oli edelleen todella kylmä. Kapusin portaita alas katsomaan mittarista Merikonttikodin lämpötilaa. Se oli 24,9 astetta. Koko päivän itselläni oli monin tavoin huono olo.

Meilahden sydänvalvomossa infarktin saaneena, tiesin viikatemiehen kurkkivan kulman takana vuoroaan odotellen. Ajatuksissa pyöri silloin sekin, että kuinkahan usein ihminen on lähellä kuolemaa tietämättä siitä koskaan mitään? Toissapäivänä palasin aiheeseen ajatellessani hieman peloissakin yöllistä untani ja heräämistä. Että mahdoinko käydä lähellä tuonelaa?

Mutta kuten kirjoitukseni eilen ja tänään aloitin, en kärsi unettomuudesta. Vaan yöni ovat jännittäviä yksin valvoessani todellisen maailman rajamailla. Kun jäin vuonna 2008 osittain eläkkeelle viideksi vuodeksi, päätin oppia olemisen taidon itsekkäästi tyhjän panttina, vailla merkitystä muille kuin eläimille ja kasveille. Tikkuakaan en ole laittanut ristiin sen jälkeen rahan vuoksi, vaan elän eläkkeelläni. Joutenolo on muuttanut minua paljon. Päivien sisältö on olla ja elää sekä etsiä polun päätä, jos taipaleeni ei päätykään koskaan, vaan voin kävellä tai lentää ikuisuuteen valoisasta portista. 

Kadonneiden yöunien metsästys, osa 1

On paljon ihmisiä jotka kärsivät unettomuudesta. Ehkä ei niinkään niitä, jotka nukkuvat liikaa. Oma lukunsa ovat he, jotka eivät työn tai aikaa vievän vapaa-ajanvieton vuoksi löydä riittävästi nukkuma-aikaa. Ehkä itsekin kuuluin nuorena miehenä ajoittain tähän joukkoon, kun aamukolmeen avoinna olleet ravintolat pitivät minut grogilasin ääressä valomerkkiin saakka.

Silloiset kaverini keillä ei ollut työrajoitteita, vaihtoivat sen jälkeen kuppilaa, sillä ensimmäiset avasivat ovensa aamuviideltä. Osa taas hipsi laillani aamulla töihin, joten työkuntokin oli niin ja näin. Ennen pitkää työsuhteet päättyivätkin monesti aamuhumalan vuoksi, sillä työn ja kännäämisen yhteensovittaminen on edelleen taitolaji. Toisaalta esimerkiksi  ammattiautoilijoiden varsinkin ajoaikoja ja -nopeuksia valvotaan erilaisten autoihin asennettavin "juorukellojenkin" avulla. Humalaisia varten myös ajonestolaitteita. 

Itse olen herännyt öisin vuosikymmeniä muistakin syistä kuin toilettarpeiden tai eturauhasen liikakasvun vuoksi. Yövalvomisesta en ole silti kärsinyt koskaan, joka on osittain asennekysymys. Ymmrrän toki, jos herää kolmelta aamuyöstä unen karatessa siltä yöltä ja viideltä pitäisi nousta valmistautumaan töihin lähtöön.

Viime yönä minut herätti chatviesti toiselta puolelta palloa ja älylaitteen näyttöruudun yläosassa vilahti samanaikaisesti, että Biden luopuu presidenttiehdokkuudesta. Virkisti kummasti, vaikka viestit tulivat yhtä kaukaa, mutta vastakkaisilta suunnilta.

Yhdysvallat on syystä ja syyttä pitänyt itseään iät ja ajat maailman poliisina. Sillä kuka on yhden maailman mahtavimman maan päämies tai -nainen, on myös isossa ikkunassa merkitystä Suomelle. Eikä vähiten uutena Natomaana. 

Olen käynyt Jenkkilässä jonkun kerran ja sieltä löytyvät osasyyt, miksi vietän talvet Aasiassa enkä esimerkiksi Floridassa. Vaikka olen vain yksi eurooppalainen, koin amerikkalaisten katsovan minua ja muita muunmaalaisia alaspäin liian usein pitkin nenänvartta. Jotenkin se kulminoituu entisen presidentin ja nykyisen republikaanien ehdokkaan hokemaan: "Amerikka ensin".

Yleensä ketä en tunne, en hevin arvostele. Poikkeuksen tekevät ihmiset, jotka tarvitsevat menestyäkseen julkisuutta ja muiden käsityksiä itsestään. Sellaisia ovat esimerkiksi kansan tukea tarvitsevat poliitikot. Sillä sektorilla öykkäreiden piikkipaikallani on ylivoimaisesti Donald Trump, joka sanoi kuultuaan 81-vuotiaan Joe Bidenin heittäneen pyyhkeen kehään, että hän jää Yhdysvaltojen historiaan yhdeksi kaikkien aikojen huonoimmista presidenteistä. Edes alamittaisista alamittaisin urheilija ei möläytä, varsinkaan hävinneestä vastustajastaan moista.

Vielä 75 päivää kotimaan kaunista kesää

Jo aikaa sitten ostin Finnairin puhalluslamppuun menolipun ja siitä puolen vuoden päähän paluulipun jonkun verran alle tonnilla. Kallista tai halpaa, riippuu monesta asiasta. Jos joisin kuvankaappauksen tasoisissa paikoissa keskioluttuopin päivittäin, samalla rahalla saan lennot eestaas Thaimaahan, kohtuuhintaisen majoituksen ja varsinkin "risubaareissa" päivittäiset ruoat sekä yli 50-vuotiaille tarkoitetun viisumin, jolla voi käytännössä matkata halutessaan kaksi vuotta.

Aikoinaan röyhyttelin savuna taivaalle punaista Norttia pari toppaa päivässä, joten sen lopettamisesta tulee lisäsäästöä vuodessa monta tuhatta euroa. Kun lisäksi join kuin pesusieni, niin nurjalla kademielelläkin laskettuna meno Thaimaahan, olo ja elo siellä sekä tulo takaisin on juomiseen ja tupakointiin verrattuna halpaa lystiä. Talven Thaimaassa moni toteuttaa kaikkinensa joka vuosi noin tuhannen euron kuukausituloillakin. Varsinkin, jos ostaa halvat lennot yhdellä tai kahdella välilaskulla. 

Kun Merikonttikodissani on sähkölämmitys ja talvet lämpö kymmenessä asteessa, enkä ole käyttämässä sähköä lämpimine keittiön tiski- ja ruuanlaittovesineen, pyykin- ja astianpesuineen, saunoineen sekä suihkuineen, säästyy näistäkin melkein lentolipun hinta.

Ruoka Phatthalungissa, kaukana ulkomaan turisteista, on enemmän kuin puolet halvempaa. Arjen elosta ja olosta maksan kaukomailla Morakotin ja vähän minunkin pienen omakotitalon sähköt ja kylmän veden, sillä lämmintä vettä ei meillä ole. Tietty maksan molempien safkatkin. Vuoteeseen tuotuine joka aamuisine aamukaffeineen ja ei toivotun yksinäisyyden poistamisineen, se kaikki on mieleeni ja balanssissa muutenkin. 

Sitten on tietty PeeCeeX-skootteri, jonka hankinnasta ison osan rahoitan Suomessa talviunilla olevan, hopeanharmaan Vanha rouva Avensiksen säästyvillä vakuutusmaksuilla. Lumenaurauksessa ja vedenhaussa tarvitsemani mönkijäkin nukkuu puoli vuotta. Polttoaine on yli puolet Suomen menovettä halvempaa, jota ei kulu edes kolmasosaa.

Oikeastaan aloitan aina yli kaksi kuukautta aiemmin matkan valmistelut penkomalla netistä sinivalkoisten siipien lentolippuja karvalakkiosastolle sekä erilaisten dokumenttien keräämisellä sieltä täältä joka toinen vuosi oleskeluviisumia varten. Tarvitaan lääkärinlausuntoa, rikosrekistekisteriotetta ynnä muuta. Osaan pitää hankkia maistraatin leimatkin.

Monessa reissussa kulahtaneen, juuri ja juuri käsimatkatavaran kokoisen, pyörillä kulkevan selkäreppuni nostan esiin samoihin aikoihin. Vaikka sinne ei yli puolen vuoden lääkkeiden ja vitamiinien, noin 2000 kappaleen lisäksi paljon muuta mahdukaan.

Jotain kuitenkin mukaan sujautan. Kuten Morakotille hankkimani Henkan ja Maukan kuvan viisi eriväristä t-paitaa, sadeviitan ja ohuen aamutakkini. Minusta on mukava päivittäin, kun vaatimaton, kanssani yhtä rähjäinen matkakaveri valmistautuu penkillä pikku hiljaa lähtöön yhtä aikaa muuttolintujen kanssa. Ikään kuin sanoen joka kerta sen nähdessäni: "Ole Jormas valppaana ja muista kaikki, sillä pian tulee talvi ja sitä pakoon taas lähdetään. Joutsenetkin opettavat jo Jokilammillamme jälkikasvuaan omille siivilleen."

Muumit kanssani

Tove Jansson on luikerrellut elämääni myöhäisellä aikuisiällä. Muumit kylläkin ovat olleet satumaailmani tuttuja koko ajan, vaikka Muumilaakso jäi lapsena Ankkalinnan varjoon.

Myös taiteilijasta itsestään pidän tuntematta häntä. Hänen mielenkiintoisesta elämästä löytyy Wikipediasta paljon, josta voi lukea klikkaamalla tästä. Alussa mustien muumien luojasta ja ristiriitaisestakin persooonasta tuli suomalaisten hyväksymä taiteilija lapsille tietämättään tai ymmärtämättä suvaitsevaisuuttaan. Sillä Tove Jansson oli paljon muutakin kuin pelkkä hentoääninen satutäti. Hän ryyppäsi, harrasti seksiä miesten ja naisten kanssa sekä poltti tupakkaa kuin korsteeni 83-vuotiaaksi aiheuttaen monin tavoin pahennusta.

Miehistä Tove kirjoitti lokakuussa 1941 ystävälleen Evalle: ” – minulla ei ole varaa eikä aikaa avioitua heistä kenenkään kanssa! En ehdi ihailla ja lohduttaa. Kyllähän minä säälin heitä, kyllähän minä pidän heistä mutta en halua omistaa elämääni esitykselle jonka läpi olen nähnyt. – Miesten sota! Näen miten työni käy, jos menen naimisiin. Sillä siitä ei pääse mihinkään, että minullakin on kaikki nuo naisten taipumukset lohduttaa, ihailla, alistua, luopua itsestäni. Minusta tulisi joko huono maalari tai huono vaimo. Enkä halua synnyttää lapsia, jotka tapetaan jossakin tulevassa sodassa!”

Ehkä seuraavan kerran matkatessani isäni synnyinseudulle Jurvaan, käyn Teuvan kirkossa katsomassa tämän oivan satutädin maalaamaa, ainoaa alttaritaulua. Muumipeikon hahmo oli Tove Janssonin mielikuvituksessa jo 1930-luvulla. Ensimmäinen piirros muumista syntyi Janssonien kesäpaikan ulkohuussin seinälle. Varhaisessa vaiheessa hahmon nimi oli Snork (Niisku), joka sai myöhemmin nimen Mumin tai Mumintroll (Muumi / Muumipeikko). Nimi on Toven enon Einar Hammarstenin keksimä hänen kertoessa ruokaa näpistelevälle sisarentyttärelleen kauhutarinoita ruokakomerossa asuvasta "Muumipeikosta".

Alussa muumit olivatkin pelottavia olentoja, mustia ja punasilmäisiä, eräänlaisia henkilökohtaisia demoneita. Ne olivat laihoja ja usein sarvipäisiä. Vaatteita muumit eivät käytä edelleenkään. Vain Muumimamma pitää yllään esiliinaa ja Muumipappa päässään silinterihattua. Uidessaan muumit kylläkin pukeutuvat uimapukuihin. Muumitalon rakentamista minäkin olin jeesaamassa, kun Haapamäen talon Paavo-isäntä teki sellaisen marjatilansa rinteeseen.

Oikeastaan muumieni sielu syntyi, kun Muumimamma muutti Merikonttikotini keittiön lusikkalaatikosta Päiviksen kanssa ennenaikaiseen mummonmökkiin jättäen Muumipapan. Minne lienee hänkin mennyt kotilaatikostaan tai odottaneeko retkivarusteissani lähtöä jonnekin hopeanharmaan, Vanha rouva Avensiksen kanssa? 

Kun Suomen syksy lähestyy, yhä useammin on mielessä Thaimaan talvi aurinkoineen ja sateineen. Siellä on sadetakki tai -viitta tarpeellinen varsinkin ajellessani PeeCeeXälläni. Mietin voisiko sadeasulla viestittää paikallisille Suomesta jotain, kun silmiini osui kuvassa päälläni oleva sadeviitta. Vaikka eilen postin tuomassa märkien kelien vaatteessa oli muumilisää, olen siihen oikein tyytyväinen. Sen vien mukanani omaksi hyödyksi ja iloksi paikallisille lapsille. Muumi sinällään on entuudestaan monelle tuttu maassa olevan tehtaankin ansiosta. 

Alkukesästä ostin myös turkkilaisesta puuvillasta käsin tehdyn kylpytakin matkalle mukaan. Myyjä kertoi, että varastossa on sata vastaavaa ja vain kahdesta puuttuvat taskut. Minulla on siis niistä toinen. En palauttanut, vaan tingin hieman ja ostin säästyneillä muutamalla eurolla palasen muumikangasta, josta ystäväni Pirkko ompeli taskut. Samalla synnytysosastolla on vielä tekeytymässsä ylijääneestä tilkusta saunapussukka pesuharjaa ja shampoota varten. Joten kanssani kaukomaille on lähdössä kolmekin persoonallista muumituotetta.

Kansan suusta siepattua ja sinne kuuluvaa

Kulttuurihenkilö Antti Kolu kirjoitti sivuillaan, että "aikoinaan sahapatruuna James Edvard Ross Salvesen järjesti vaajakoskelaisille (silloisille haapakoskelaisille) työmiehilleen Riihimännikössä iloluontoisia juhlatapahtumia, siis kotiseutujuhlia. Ennen uskoon tuloaan."

Tähän kirjoitin muistavani yhden kansan suusta siepatun tarinan kyseisestä patruunasta, jonka kerron, jos joku haluaa. No, haluaja löytyi, joten tässä tarina ja perään vähän muutakin jyväskyläläisistä, jotka silloin olivat vielä virkahenkilöiden sijaan virkamiehiä.

Olin aikani politiikassa mukana Jyväskylän maalaiskunnassa. Nimiä valitijayhdistykseen kerätessäni menin Vaajakoskella yhteen torppaan, josta pitäisi kylläkin sanoa omakotitalo. Tuvassa, josta siitäkin pitäisi sanoa keittiössä istui talon isäntä, joka innostui tarinoimaan sanoen hänen isovanhempansa saaneet kyseisen talonsa tontin juuri mainitulta Salvesenilta: "Isoisä kertoi olleensa sahan toimistossa kutsuttuna ja läsnä oli myös kamreeri. Silloin patruuna antoi tontin. Jatkaen, että kiitokseksi tehdystä vuosikymmenten työstä. Tällöin kamreeri oli kysynyt  että saako hänkin tontin? Sahapatruuna oli katsonut miestä miettien ikään kuin mitä sanoisi ja vastannut, että olet vuosikymmeniä saanut lähes puolta suurempaa palkkaa kuin tämä työmies tässä. Joten olisit säästänyt niistä."

Tontista kirjoittaessani mieleni harhaili Jyväskylän kaupungin rantakadun rakennusviraston ylimmän kerroksen arkkitehtien luokse. Joka tapauksessa olin tulossa alas, kun epähuomiossa painoin ensimmäisen kerroksen sijaan toisen kerroksen hissin nappia ja muistin, että siinähän kerroksessa pitää majaansa apulaisgeodeetikko Pentti Hakalin, jonka jonka kanssa minulla oli monesti pientä yhteistyön tynkää.

Kuten kerran, kun Oranssi-järjestö valtasi ison, hirsinen ja tyhjillään seisseen Eerolan talon Tourulassa ja luin lehdestä, että kaupunki aikoo tyhjentää sen poliisivoimin. Silloin kävelin Pentin luokse ja kysyin: "Kannattaisikohan tovi harkita virkavallan käyttämistä, sillä talossa on sisällä sinunkin tyttäresi kesyrottineen sekä muuta kaupungin silmäätekevien jälkikasvua?"

Nyt kävellessäni taas kerran hänen toimistoa kohti sanoin ovella ensimmäisenä, että terve Pentti. Sattuuko sinulla olemaan vapaata kerrostalotonttia, jos Jyväskylän Katulähetys rakentaisi asunnottomille asuntoja, joihin he voivat tehdä kodit? Tähän Pentti, että kuinka satuitkaan tulemaan juuri nyt, sillä tänä aamuna yhdestä Kuokkalan keskustan tontista tuli peruutus. Joten itse asiassa minulla on tällä hetkellä vapaa tontti. Pyysin, että voitko pitää sitä jonkun päivän pöytälaatikossa, niin menen asuntoasiantoimiston päällikön Tapani Karvalan puheille? 

Tarvitsin Karvalaa koska hänen vallassaan oli säätää järjestystä, jonka mukaan rakennuttajille valtio myöntää aravalainoja, sillä rahaahan meillä ei ollut. Aikansa naurettuaan hän sanoi, että luuletko Soini tosissaan teillä olevan riittävää osaamista moiseen? Tähän minä, että en, mutta uskotko Tapsa, että minulla on riittävää nöyryyttä hankkia sitä?

Tapsa lupasi hankkeelle tarvittavan sijoituksen, jos pankki antaa lainat. Neljä ensimmäistä sanoi ei ja vain yksi pankki oli jäljellä. Käsitin, ettemme saa lainaa näillä eväillä. Viimeisen pankin kohdalla muutin hieman strategiaa ja kysyin pankinjohtajalta, että saammeko aravaehtojen mukaiset lainat, jos Jyväskylän kaupunki takaa ne?  Sitten lompsin apulaiskaupunginjohtaja Ahti Vielman luo ja kerroin asiani. Hän tuumasi vain hetken sanoen, että jos kysyjä olisi kuka tahansa vastaava toimija, olisi vastaus ei. Mutta te olette aina asianne hoitaneet ja palvelette kaupunkilaisia, joten esitän kaupunginhallitukselle takausten myötämistä.

Näin saivat alkunsa pesäpallokentän muotoon piirretyn, Kuokkalan kaupunginosan keskustan, Kolmospedänkadun viimeisen tontin kerrostalot. Jotka saivat sijainnin ja katulähetyshengen mukaisen nimen Takalaiton. 

Kiusaamisen pitkät jäljet

CNN on uutisoinut, että Crooks oli valmistunut Bethel Parkin High Schoolista vuonna 2022. NY Times on kertonut, että Crooks sai valmistuessaan 500 dollarin stipendin kansalliselta matematiikka- ja tiedeyhdistykseltä.Tulevat presidentinvaalit olisivat olleet ensimmäiset, joissa Crooks olisi päässyt äänestämään Yhdysvaltain presidentistä.

Epäillyn lukioaikainen luokkatoveri on kertonut NBC Newsille, että hänen mukaansa Crooksia kiusattiin koulussa lähes päivittäin: "Hän istui yksin lounaalla, hän oli ulkopuolinen. Se on surullista. En halua sanoa, että tämä aiheutti ampumisen, mutta ei sitä tiedä. Häntä kiusattiin niin paljon, hänen pukeutumisellaan vitsailtiin."

Myös minua kiusattiin jonkin verran koulussa ja kotiraitillakin. Ehkä se osin johtui siitä, että halusin kuulua porukkaan, jossa olin nuorin ja pienin. Mutta olin myös "puupäinen kapiaisen kakara", josta todella sain kuulla. Joskus itkin itseni uneen ja oli vain yksi toive. Että olisin kuten muutkin. Välillä tahdoin kiusaajilleni kaikkea mahdollista pahaa. Minulla oli rakastavat vanhemmat. Osana sitä isä harrasti ruumiillista kuritusta ja äiti suojeli. Tosin en muista kuin yhden selkäsaunan ilman syytä. Silti joskus vuoteessani päätin vakaasti aamulla tappaa itseni. Mutta joka kerta Nukkumatti vei synkän ajatuksen minne lie ja aamulla olin taas ilkikurista virtaa täynnä.

Toisinkin voisi olla, sillä kiusattuna oleminen nakertaa itsetuntoa. Kokee olevasi nolla ja huonolla tavalla erilainen. Lapsena luin ja katselin sarjakuvalehtiä. Kuinka haaveilinkaan olevani Pecos Bill, Tex Willer, Tarzan, ilmojen sankari Battler Britton tai joku muu monista sankareistani. Nykyisin niiden tilalle ovat tulleet tietokoneet ja älylaitteet moninaisine peleineen. Joissa voi seikkailla kuin olisi kuningas, vaikka oikeassa elämässä kokee olevansa ei mitään.

Siitä voi olla lyhyt matka todellisuuteen, jossa istuttaa itsensä sankarihahmoon ja kokee olevansa kaiken valtias. Ehkä niin kävi Yhdysvaltain presidentin salamurhaa yrittäneelle, jonka elämä päättyi vain kaksi vuotta valmistumisen jälkeen poliisin luotiin silmien väliin. Trump sanoi selvittyään tilanteesta, että hänet pelasti sattuma tai Jumalan käsi. Voin uskoa sen todeksi, mutta jään pohtimaan mikä ohjasi siinä tapauksessa nuorta miestä ja hänet ampuneen kättä, joka vei koko elämän aikuisuuden kynnyksellä. 

Kiusattuna oleminen ei ole vain ihmisten ongelma. Itselläni oli aikoinaan puolen tusinan kanalauma ja heillä yhteinen kukko. Silti aina joku kanoista oli joka päivä muiden kiusaamisen kohteena, kunnes se oli lähes sulattomana perin juurin säälittävän näköinen.  Otin kulloinkin kiusatun monesti eristykseen ja erityishoitoon. Kunnes se oli pöyhkeämpi ja komeampi kuin yksikään kiusaajista. Kun se pääsi takaisin muiden joukkoon, oli se ensimmäisenä kiusaamassa jo valmiiksi surkeimmassa kunnossa olevaa.

Elämän tähden omistaa merta ja rannassa 2 "tonttia"

Ehkä 20-30 vuotta sitten näin Hesarissa ilmoituksen, jossa myytiin 400 hehtaaria merta Salossa, hinta 1000 euroa. Ei voi mitenkään olla totta, ajattelin ja soitin kiinteistövälittäjä Olli Lehdelle, joka olikin monessa mukana. Hän omisti kirkon, hautausmaan ja maata sekä rakennuksia siellä täällä ja näköjään vettäkin. Monet paikalliset ihmiset tunsivat ja tuntevat Ollin. Osa pitää kovasti, osa ei lainkaan ja osa siltä väliltä. 

Puhelinkeskustelussa selvisi hänen viipaloineen merialueet kymmeniksi ellei sadoiksi osiksi, sillä samassa yhteydessä tuli ilmi, että hänellä oli vieressä toinenkin merialue. Ostimme molemmista osuudet, jotka taisimme lahjoittaa Elämän tähden ry:lle. Tai sitten yhdistys osti ne suoraan. Joka tapauksessa edelleen vitsailen, kuinka olin siihen saakka pärjännyt ilman omaa merta.

Sitten huomioni kiinnittyi

Meri-Teijossa Matildan Marinan venesatamaan, jonka senkin Olli Lehti omisti tai ainakin myi sitä. Huomasin vieressä tyhjän parkkialueen ja monta kertaa soitin Ollille, että hän myisi pienen palan matkailuautoamme varten. Muutaman vuoden kuluttua, yhden soiton jälkeen Lehti sanoi: "Nyt olen saanut Soini tarpeeksi soitteluistasi ja teen satamaan pienen parkkiruutualueen. Joten ostatko yhden autopaikan?" Tähän minä, että jos myyt rannimmaisen, niin ostan. Myöhemmin ostimme viereisenkin palasen. Voinkin sanoa, että nykyisin Elämän tähden ry:llä on valtakunnan pienimmät, oman merialueen rantatontit, 3 x 6 metriä ja 3 x 8 metriä.

Niitä käytämme kerran, pari tai useammin vuodessa Päiviksen kanssa ensin yhdessä ja nykyisin erikseen. Päivis yöpynee pakettiauto-matkakodissaan ja minä hopeanharmaan vanha rouva Avensiksen makuuhuoneessa. Ehkä ensi viikolla suuntaan sinne taas yöksi ja uimaan sekä syömään rantaravintolassa maittavan ahven- tai muun kala-aterian. Kyytipojaksi vettä, alkoholitonta viiniä tai olutta, ehkä kaikkia. 

Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että 20 vuoteen verottaja ei löytänyt Elämän tähden ry:n osoitetietoja. Mutta Ulosottolaitos löysi ne avullani ja pienen pienten alueiden kiinteistöverojen maksulaput osasivat viimein postilaatikkoon. Sitä ennen tämä, kai valtion laitos sekin, oli mennyt Elämän tähden ry:n pankkitilille, josta se omin nokkineen ei osannut poimia osoitetta, mutta osasi ottaa vuoden kiinteistöveron, olisiko ollut noin 15 €. Huvittavaa se on siksikin, että ulosottohenkilön ja veroviranomaisen ei olisi tarvinnut kirjoittaa Googleen kuin Elämän tähden, niin he olisivat löytäneet osoitteen. Ulosottolaitos sen sijaan löysi itseltään tiedon, jonka mukaan verottajalla oli yhdistyksen osoite, vaikkei se sitä itse löytänyt tai ainakaan osannut käyttää 😅. Nyt tuli kerralla monen vuoden verot maksettavaksi.

Henkilökohtainen juhlapäivä

Olen monesti kirjoittanut Jokilaakson juhlapaikasta, jossa liehuu pieni lippu tai viiri yleisinä liputuspäivinä, mutta muulloinkin. Tänään on sellainen, sillä on kastepäiväni. Minut on kastettu kaksi kuukautta syntymäni jälkeen. Samana päivänä vanhempani viettivät 2-vuotis hääpäiväänsä yli 70 vuotta sitten. Vaikken kristillisyydelläni enkä muullakaan hengellisyydellä juurikaan kerskaile, on harmiteltavaa, että vain pieni vähemmistö suomalaisista tietää kastepäivänsä.

Silloin olen saanut kutsumanimen, jolla Luojani minut tuntee ja kutsuneekin, vaikka umpiluisine päineni ja korvineni sen harvoin kuulen. Ja vielä harvemmin tiedän, saati ymmärrän mitä Hän kutsuessaan mahtaa yrittää sanoa.

Sitäkin olen miettinyt mitä vanhempani ovat pohtineet, että sain nimikseni Jorma Veino Juhani. Keskimmäisen oletan käsittäväni, sillä isäni oli ja on Veino Ihanto. Veino on myös poikani myöhemmin ottama, yksi kolmesta etunimestä. Mutta miksi olen Juhani ja kutsumanimeltäni Jorma? Siitä minulla ei ole tietoa eikä ketään elävien kirjoissa, jolta voisin asiaa tiedustella.

Minut on kastettu syntymäkotini vanhempieni makuuhuoneen viereisessä  "peräkamarissa", valkoiseen puettuna, papin, kummien ja ystävien ympäröimänä vanhempieni sylissä, joiden yhteisen vuoteenkin muistan. Kuvan kahdesta hetekasta tehdyssä parisängyssä, vanhempieni keskellä olen oppinut myös lukemaan ensimmäiset sanani.

Vuosia myöhemmin isä nosti vuoteen pääpuolta 10 senttiä sanoen aamulla muuten närästävän. Niin varmasti olikin, mutta se oli myös minulle kerrottu syy miksi äitini muutti nukkumaan kotimme juhlahuoneeseen eli kastekamariini. Hän ei mielestään vastaavasti voinut nukkua, kun pää oli ylempänä. Sen jälkeen heillä ei enää ollut koskaan yhteistä vuodetta 😥. Lapsena usein ihmettelin miksei isä nostanut vain omaa puoltaan. Silti koin heidän rakastaneen 💞 toisiaan, kunnes kuolema erotti. Tai enhän tiedä, vaikka he olisivat yhdessä edelleen ja ikuisesti. 

Minut kastoi Tuusulan seurakunnan vt. kirkkoherra Juho (Jouko) Karhu. Kummeiksi oli kutsuttu Irja ja Ahti Ylikoski, sekä Antti Asser Soini ja Lilli Kylen, jonka ehkä tapasin vain lapsena. Mieleen on jäänyt, kun kannoin matkalaukkua linja-autopysäkille hänen lähtiessä Ruotsiin. 

Kastepäiväni oli ensimmäinen juhla, jossa olin juhlinnan keskeisin syy ja keskipiste. Nyt 74 vuotta myöhemmin tuntuu vahvasti tunteissa tämän aamun oivallus, että silloin oli myös äitini ja isäni hääpäivä. Eikä kukaan vielä tiennyt, että olen saava myös sisaren ja veljen.

Blogi puhumalla

Muistelen, että minulla on ollut matkapuhelin niin kauan kuin niitä on ollut olemassa. Ehkä ensimmäinen niin sanottu älypuhelin oli Nokian Communicator. Toki sitä ennenkin itselläni oli etupäässä enemmän puhelimia, nokialaisia enimmäkseen. Rinnalla kulki silloin Psion-niminen laite. En muista voiko sillä tehdä muutakin kuin laskea ja kirjoittaa.

Mutta koskaan yksikään älylaite ei ole ollut sellainen, että olisin oppinut käyttämään sen kaikkia ominaisuuksia. Tämä esimerkiksi on ensimmäinen blogi, jonka sanelen ja laite ohjelmineen muuttaa puhutun tekstiksi. En tiedä omaksunko uuden ominaisuuden luontevaksi tavaksi tehdä blogeja ja ylipäätään kirjoittaa vai pitäydynkö entisessä yhden sormen näpyttelyssä.

Huomaan sormella kirjoittaessani, että silloin ei tarvitse tietää kuin sana kerrallaan. Mutta kun puhun minimikrofoniin, on hyväksi tietää vähintään koko lause, jotta siitä tulisi edes jotenkin järkevää luettavaa, nykyisin myös robotin puhumaa. Välillä tarpeettomuuden hetken yllättäessä pohdin sitäkin, että mitä järkeä on ylipäätään sellaisessa, joka on etupäässä läpeensä hyödytöntä ajanvietettä, vaikka kuinka yrittäisin olla järkevä?

Joka tapauksessa nyt opiskelen löytämääni puheominaisuutta muutaman blogin verran tietääkseni opinko sen ja tuleeko uudesta tavasta rutiinia. Ensimmäisen tekeminen on kyllä koko lailla kankeaa. Mielenkiintoista, kai jonkun sortin keinoälyn oppimaa on, että laite kirjoittaa puhutun lähes virheettömäksi tekstiksi, vaikka Radio Nova möykkää kotini taustalla. Täysin oppineeksi, minikokoisenkaan älylaitteen käyttäjäksi ei voi koskaan kukaan tulla, sillä joka päivä ilmestyy uusia ohjelmia. joita voi ladata laitteelleen. 

Jokilaakson kesäyössä ei ulkoa kuulu juuri muita luonnon ääniä kuin kyyhkysten huhuilut avoimesta, hyttysverkollisesta ikkunasta ja alkukesästä käkien kukunnat. Lentokoneiden laskeutumiset ja Merokonttikotini sisällä tutuksi tulleet äänet eivät untani häiritse. Seinällä oleva kellonkin keunokäki saa kukkua rauhassa sekä soittaa musiikkiaan.

Elisa näytti myyneen äänikirjapalvelunsa ja samassa muunkin sähkökirjamyyntinsä, joten ainakin toistaiseksi lopetan kirjojen kuunteluun. Niiden ääneen olen nukahtanut eräänkin kerran. Samaan kategoriaan kuuluvan satsauksenkin tein toissapäivänä ja ostin Gigantista reilulla satasella hintaan nähden hyvät bluetooth-kaiuttimet, jotka kytkin langattomasti Samsungin älypuhelimeeni. Nyt olen kuunnellut yöllä musiikkia, Ylen yöradiota ja joitakin podcasteja sekä Suomen Kuvalehden artikkeleita sekä Iltalehden uutisia. Huomaan nukahtavani niihin yhtä lailla kuin kyyhkysen huhuiluun ja käkikellon kukuntaan. 

Olen älylaitteestani riippuvaisempi kuin viinasta koskaan. Olen kuin orpo piru, jos kännykkäni on kadoksissa. En ole riippuvuudestani lainkaan pahoillani, vaan se on minulle mielekäs harrastus tärkeine sekä hyödyllisine sisältöineen ja toimintoineen. Olen perin hyvilläni aikoinaan tekemästäni päätöksestä, että aion pysyä sähköisen viestinnän kehityksessä mukana.

Olen Filippiinien ja Suomen lakien mukaan isä molemmissa maissa. Olen myös isoisä ilman yhteyttä lapsenlapseeni. Ehkä sekin on vielä joskus toisin. Merkittävin elämäni kädenjälki muille ovat Katulähetyksen ja Sininauhan aikanani tehdyt sekä muuten hankitut asunnot elämisen yhteisöineen monelle kodittomalle. 

Avioliittojeni ja vanhemmuuden lisäksi henkilökohtaisin käteni jälki ovat päiväkirjanomaiset blogikirjoitukset. Niitä toivon voivani kirjoittaa kunnes yksikään harmaa solu korvieni välissä ei enää liikkuu. Aiheeseen liittyy myös sata tai kaksisataa sivuinen kirja, jonka tekstit olen kirjoittanut kymmenen vuoden aikana. Tiinan Hokkanen-Ojan tekemien kielenkorjausten jälkeen se on ollut jo pari, kolme vuotta lähes painamista vaille. Saapa nähdä löydänkö uuden motivaation ja saan kirjan joskus valmiiksi. Sillä sen ainoaksi lukijaksi tarkoittamani Little Jorma elää ja kasvaa ilman suomenkielen opettajaa Olongapon kaupungissa äitinsa ja sisarustensa kanssa.

Vaikka minulla ei tällä hetkellä niin läheistä suomenkielistä ihmissuhdetta olekaan, että voisin kuvitella jonkun olevan kiinnostunut kirjoituksistani kuolemani jälkeen, niin kukapa edes huomisesta tietää. Sillä jos minulla olisi isäni, äitini tai sisareni edes yksi kirjoittama kortti tai peräti kirje, olisi se minulle suunnattoman arvokas. Puhumattakaan siskoni kadonneista päiväkirjoista. 

Kun aloitin kirjan tekemisen, tein sitä vain yhdelle ihmiselle. Luulin olevani myös biologinen isä filippiiniläiselle Little Jorma Goza Soinille, jolle ajattelin opettaa suomen kielen. Ehkä olisin viettänyt vanhuuteni samassa kodissa. Näin ei käynyt, joka on yksi elämäni suurimmista pettymyksistä. Mutta elämä jatkuu ja keikun siinä aikani välillä haikein mielin, mutta sangen onnellisena mukana.

Ehdokkaani USA:n presidentiksi on Michelle Obama

Joku vuosi aiemmin luin Michelle Obaman kirjoittaman Minun tarinani, josta tuli nopeasti todella suosittu ja yksi historian myydyimmistä muistelmista. 15 päivässä se nousi Yhdysvaltojen vuoden 2018 ostetuimmaksi kirjaksi, joka oli bestseller myös muun muassa Britanniassa, Ranskassa, Saksassa, Australiassa, Etelä-Koreassa ja Etelä-Afrikassa.

Obaman kirjakiertue loppuunmyytiin muutamassa tunnissa. Kiertueen kalleimmat liput maksoivat 2 500 dollaria ja halvimmat vajaa 30 dollaria. Sen pohjalta tehtiin myös Netflixiin samanniminen dokumentti. Kirjan olen lukenut ja dokumenttia en ole katsonut, mutta lähipäivinä katson. 

Entinen USA:n ensimmäinen nainen Michelle Obama on vuosien aikana moneen kertaan todennut, ettei hän ei ole hakemassa presidentiksi. Vaan tukee puolisonsa tapaan presidenttikisassa istuvaa demokraattipresidentti Joe Bidenia ja varapresidentti Kamala Harrisia. Huhut Obaman ehdokkuudesta juontavat Fox Newsin mukaan juurensa huoleen 81-vuotiaan Bidenin terveydentilasta sekä korkeasta iästä. Seikat ovat huolettaneet myös yhdysvaltalaisia äänestäjiä.

Historian saatossa neljä Yhdysvaltain presidenttiä on kuollut luoteihin. Myös presidentti Ronald Reagan joutui Washingtonissa salamurhayrityksen uhriksi, kun John Hinckley ampui kuusi laukausta kohti Reagania ja hänen saattuettaan. Reagan haavoittui hyökkäyksessä, mutta toipui myöhemmin.

Viime yönä noin kuusi minuuttia Donald Trumpin puheen alkamisesta Pennsylvanian Butlerissa järjestetyssä kampanjatilaisuudessa alkoi kuulua laukausten ääniä. Trump sukelsi puhujan korokkeen taakse laukausten alkaessa, kun yksi luodeista lävisti hänen korvansa yläosan.

En edes yritä arvella kuinka murhayritys vaikuttaa Michellen mahdolliseen presidenttiehdokkuuteen. Paine asettua ehdokkaaksi kuitenkin kasvaa koko ajan, vaikka se Ison veden takana tarkoittaa kisaa myös oman henkensä kaupalla. Silti toivon Michelle Obamasta presidenttiä ja seison hänen joukoissaan, vaikkei hän koskaan tule sitä tietämään. Eikä sillä ole merkitystäkään kuin itselleni omassa kuvitteellisessa maailmassani. 

Tämä upea nainen, kodittomien puolestakin paljon työtä tehnyt on ainut ehdokas, jolla on tällä hetkellä istuvaa presidenttiä ja Donald Trumpia suurempi kannatus kansan keskuudessa. Sillä ei ehkä ole samaa merkitystä kuin Suomessa, koska Jenkkilässä kansa ei suoraan valitse maan päämiestä eikä -naista. 

Monesti särkynyt sydämeni

Vuonna 2006 sydämeni särkyi sillä sain infarktin. Hengen lähtö oli lähellä, kun minua vietiin Vantaan Ikeasta läpi Helsingin pillit ujeltaen Meilahden sairaalan teho-osastolle ja sydänvalvomoon. Mutta selvisin. En tiedä elänkö minulle varattuja päiviä tai olenko jatkoajalla. Miten voisinkaan, kun en edes tiedä olenko ainoastaan yksi maailmankaikkeuden triljoonista sattumista vai onko minut tarkoitettu syntymään ja elämään. Näin toivon, sillä silloin sieluni ei kuole koskaan, vaan siirryn eräänä päivänä jonnekin mistä kukaan ajan vankina ei minua enää milloinkaan tavoita.

Mutta sydän voi särkyä ja sielu haavoittua muutenkin kuin sepelvaltimotaudin johdosta. Ensimmäiset suuret sydänsuruni ovat vanhempieni ja siskoni kuolemat. Heitä suren haudalla ja muistelen muutenkin aika usein, vaikka uskon tapaavamme eräänä päivänä jossain muodossa ajan toisella puolella.

Mutta vielä enemmän on sydämeni särkynyt avioerojeni vuoksi. Ehkä siksi, että mitkään erot eivät ole koskaan tappaneet rakkauksiani ihmisiin tai eläimiin. Vaan päinvastoin ajan patinoidessa muistojani. Monesti mietin rakastamiani ihmisiä, että miksi en pystynyt parempaan ja miksi minusta ei ollut enempään. Tai miksi rakkauteni jotakin kohtaan ei kuole kuoleman eikä muidenkaan erojen myötä?

Ehkä se johtuu osin siitä, että kaiken kannan ja haluan kantaa mukanani iloineen, pettymyksineen ja suruineen, yhtään päivää kadottamatta. Moni jo unohtunut ja kyyneleet palaavat, kun luen vanhoja blogikirjoituksiamme.

Sydämeni on särkynyt myös läheisistä ihmisistä, jotka ovat vaiti. Se on jotain hyvin surullista, jonka toivoin ja toivon yhä jäävän menneisyyteen eikä siirtyvän seuraavalle sukupolvelle. Sillä näin ja koin kuinka isäni kärsi välirikosta yhteen veljeensä. En ole koskaan ymmärtänyt kenenkään kohdalla miksi laitamme seuraavaa sukupolvea maksumiehiksi tekemistämme ratkaisuista tai valinnoista.

Tämä tuskin on ainoastaan Soinin suvun kirous vaan monen muunkin helmasynti. Sille ei loppua näy, vaikka muistankin ajan jolloin itselläni oli kelpo välit kaikkien kanssa. Anteeksiantamisen alkulähteille minua auttoi muun muassa 40 vuotta sitten pakottamani kuparitaulu: "Ihmiset näytävät toisenlaisilta kuin minä. Ja jos voisin katsoa itseäni muiden silmin, näyttäisin minäkin erilaiselta."

Moni kakku päältä toisenlainen

Vähän mutkitellen ja toisaalta oikoen voin ajatella, että väärän koivun takaa sukulaiseni, vahvasti päihtynyt isä otti kaksi ensihoitajaa panttivangiksi katkaistulla haulikolla uhaten. ”Tässäkö tämä oli”, ajatteli haulikkomiehen panttivangiksi joutunut ensihoitaja miehen vaatiessa hoitajilta lääkkeitä. Sovitettavaa keräjäoikeudessa tuli 5 vuoden ja 6 kuukauden verran.

Kansan suussa kulkee monen kuulema tarina pariskunnasta, joka pestasi sukututkijan selvittämään suvun syviä syntyjä. Kun tutkimus valmistui, tilaajat olivat valmiita maksamaan tuplahinnan, että saatu tieto pysyisi salassa 🤣.

Aika usein ihmiset haluavatkin pitää piilossa suvun ikävät ja joskus hävettävätkin asiat. Itse en siihen joukkoon kuulu, vaan olen kertonut omat tieni aseiden menetyksineen, muine tuomioineen ja alkoholisoitumisineen ja avioeroineen avoimesti. Sukuni muita harhapolkuja olen kertonut vastaavasti ilman nimiä. Mutta moni kakku päältä kaunis, enkä juuri usko kenenkään putipuhtoiseen sukuun. 

Isäni puolelta kantaisäni ja -äitini ovat https://petterhallstrom.fi/. En ehkä isän puolelta verenperintönä silti ole Traeben enkä Hällström. Sillä jostain luin Traeben-suvun huutolaispojasta, kuten kantaäitinikin ruotsalaisesta Slotte-suvusta. Kun otin parivuosikymmentä sitten tämän kerran laajassa sukukokouksessa esille, ei kukaan halunnyt puhua asiasta. Ehkä he tahtoivat olla osa Petter ja Elisabet Hällstömin suvun kakkua. Mutta tunnetasolla pidän itse oikein mielelläni kiinni kauniin tarinan ja tarun kahdesta orpolapsesta, jotka rakastuivat löydettyään toisensa Tanskan Helsingörin ja Ruotsin Helsingborgin välisen salmen lautalla.

Että elämä lähtee väärille raiteille, on joskus yhdestä valinnasta kiinni ja joskus monien asioiden summa. Kaikki vaikuttaa kuitenkin kaikkeen ja aasinsiltoja rakennellen sekä mielikuvitusta käyttäen sen olevan helposti itse kunkin kokeiltavissa.

Jos en olisi juonut kohtuuttomasti, en olisi tavannut ensimmäistä vaimoani. Ja jos en olisi lopettanut juomista, en olisi avioitunut eikä minusta olisi tullut isää eikä vaimostani äitiä. Jos taas parinkymmenen vuoden jälkeen en olisi avioitunut uudelleen ja eronnut, ei nimilläni olisi pientä poikaa, Little Jorma Goza Soinia Filippiinien Olongapon kaupungissa. Ja jos olisin hänen biologinen isänsä, en olisi koskaan tavannut nykyistä elämänkumppaniani jne.

Laajan Hällström-suvun kantaisä Petter (Pehr) Hällström asettui 1700-luvun alkupuolella Etelä-Pohjanmaalle, Ilmajoen pitäjään. Hänen sukunimensä oli alkujaan Carlsson johtuen hänen isänsä Carl Esbiörnssonin ristimänimestä. Petter Hällströmin isä kuului erääseen Etelä-Skoonessa, Ruotsissa, Helsingborgin kaupungissa asuvaan Traeben-nimeä kantavaan sukuun, jonka miespuoliset jäsenet olivat monessa polvessa olleet lauttureina Helsingborgin ja Helsingörin välillä olevan salmen yli kulkevalla valtareitillä.

Kun tuulille alttiissa Juutinrauman salmessa aina kulkee voimakas merivirta, on arveltu, että Pehr Carlsson (Traeben) lähtiessään synnyinpaikaltaan Helsingborgista maailmalle, muodosti itselleen uuden sukunimen Hel(Häll)-ström. Joten kyllä vain, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jos Petter ei olisi vaihtanut sukunimeään eikä isoisoisäni omaansa Kentaksi ja Soiniksi, saattaisin olla Jorma Veino Juhani Traeben.

Mistä blogikirjoituksemme alkoivat

Olen kirjoittanut enemmän tai vähemmän päiväkirjanomaisia Elämän tähden blogeja päivittäin yli kymmenen vuotta. Sitä ennen kirjoitimme Päiviksen kanssa vuoropäivin Vuodatukseen, joita voi silmäillä tai peräti lukea klikkaamalla tätä. Muistelen, että vaihdoimme nykyiseen Blogger-alustaan siksi, etten oppinut lisäämään Vuodatus.net:iin kuvia.

Vanhin löytämäni blogikirjoitukseni on joulukuulta 2009: "En ole kirjailija. En ehkä haluaisikaan olla. Tai joskus haluaisin, sillä moni on vuosien varrella kehottanut kirjoittamaan eletystä elämästäni. Ehkä se on jollekin helppoa. Nimittäin elämä ja ehkä kirjoittaminen. Minulle ei, varsinkaan kirjoittaminen. Monta kertaa olen aloittanut, ja sitten erehtynyt lukemaan jotain ylevää tai mieliin jäävää. Jos esimerkiksi kirja on imaissut mukaansa, se on nitistänyt itsetuntoni olemattomiin ja oma kirjoittaminen on jäänyt kuukausiksi. En siis yllä mittoihin, joita itselleni asetan." 

Seuraavana pävänä Päivis jatkoi: "Kaupungista maalle ja maalta kaupunkiin. Tulimme maalle etätöihin ja viikonlopun viettoon. Helsingistä Laukaaseen. Laukaan Lidlissä puoliso ystävällisesti muistutti, että nyt ollaan maalla, ei pidä olla kiireinen. Kiire ei ole kuulunut sanastooni noin kahteen vuoteen, se on ollut periaatepäätös. Käytän asiasta kaikenlaisia kiertoilmaisuja, jos kiireeksi nimitetty asia meinaa pukata päälle. Huomautus kuitenkin kolahti. Yritän hidastaa ja huomata myös, kun hidastamiseen on mahdollisuus. Täällä on. Ei tarvitse katsoa, kun ihmiset juoksevat bussiin, ratikkaan, metroon tai jopa hissiin. Voi vain istua rauhassa seuraamassa, kun orava ahmii auringonkukan siemeniä.

Kaikki on niin suhteellista. Olla maalla tai olla kaupungissa. Vanha kotipaikkani, Palokka, ei ole enää Jyväskylän maalaiskuntaa. Kuntaliitoksen myötä palokkalaisistakin tuli kaupunkilaisia. Aamulla kuuntelimme radiota (oikeasti olemme nyt maalla, Laukaan korvessa) ja huomasimme että palokkalaiset ovat nykyään todella kaupunkilaisia. Palokan partiolaistenkin piti mennä ihan Toivakkaan päästäkseen maalle.

Kun olin nuori. Siitä on kauan. Kun siis olin nuori, muistan miten hävetti salaa, kun jossain reissuillamme kaverini kanssa tapasimme ikäisiämme nuoria, joista yksi möläytti suuren totuuden: tosi maalaiset asuvat jossain Jyväskylän maalaiskunnassa. Niinpä niin. Emme me Riikan kanssa kyllä itseämme maalaisina pitäneet, emme kaupunkilaisinakaan. Kunhan olimme. Useinhan maalaisuutta määrittää Kehä kolmonen. Sen pohjoispuolella ei kaupunkilaisuutta pitäisi olla havaittavissa. Ei taida sekään olla ihan totta. Maakunniksi kyllä saatetaan kutsua alueita, jotka eivät mahdu tämän maagisen rajan eteläpuolelle. Onko maakunta sitten pilkkanimi tai ei. 

Anteeksi maalaisuuteni -tokaisu kai kertoo, että maalaisuudessa, maalaisissa tai maaseudussa ylipäätään on jotain tosi kielteistä. Ei kukaan pyytele anteeksi kaupunkilaisuuttaan, eikä kenestäkään sanota, että kaupunkilaistollo. Maalaistolloista kyllä kuulee puhuttavan. Kun olin vielä nuorempi, osa Jyväskylän maalaiskunnasta liitettiin Jyväskylän kaupunkiin. Kävimme kuitenkin lukukauden loppuun niiden kanssa, jotka seuraavana syksynä jatkoivat jossain kaupungin puolella olevassa koulussa. Yksi näistä luokkatovereista valisti heti kaupunkilaistuttuaan meitä maalaislapsia, että olemme landepaukkuja. Toivottavasti hänen elämänsä jotenkin koheni kaupunkilaistumisen myötä. Ei ole kyllä perästä kuulunut.

Minulle kaupunki ja maaseutu ovat asioita, joissa kummassakin on omat hyvät ja huonot puolensa. Kummassa milloinkin on hyvä olla, riippuu sen hetkisestä tilanteesta. Nyt on hyvä olla täällä, maaseudun rauhassa pois kaupungin sykkeestä, joka sekin on joskus niin mukava, joskus taas hermoja raastava asia."

Sexy women

Törmäsin reippaasti yli 30 000 jäsenen Tuusula Faceryhmässä keskusteluun, joka tätä kirjoittaessa on saanut reippaasti yli 100 erilaista hymiötä ja melkoisen määrän kommentteja, itsekin joukossa kerran. Aiheena hormonit, erotiikka ja seksuaalisuus. Siis se, että nainen on naaras ja mies on uros. Mainitusta ryhmästä ja aiheesta pari poimintaa:

"Varoituksena, että S - Marketin pihalla istuskelee näköjään autossa aivan tavallisen näköinen nelikymppinen mies joka vetää käteensä siellä. Jos tän ikäisen akan ahteri autoon kammetessa saa tuon äklötyksen autoonsa hieromaan itseään, niin kyllä se siellä kyttää nuoriakin aivan varmasti. Sain niin alkukantaisen kilarin tuolle mulkerolle, että siinä huutaessani unohdin katsoa rekkarin. Oli musta, mahdollisesti porrasperäinen, uudehko henkilöauto. Mulkerolla oli vaaleat, lyhyet hiukset ja oli taatusti suomalainen alkuperältään."

Tähän jatkoi toinen nainen: "Mä oon kans kerran vuosikausia sitten törmännyt tällaiseen. Aivan tavallisen näköinen perheenisä hakkas hanskaan minkä kerkesi Lahden Anttilan parkkiksella. Eikä ollut moksiskaan kun haavi auki sitä hölmistyneenä tuijotin kauppakasseja raahatessani. Näytti ihan siltä kuin hän olisi venannut perhettään kaupasta."

Mielipiteen sanoin siis kerran minäkin, vaikka voisin piilottaa itseni olemalla vaiti: "Katselin kerran Korkeasaaren apinahäkin takana äitiä kahden lapsen kanssa, jotka kaikki tirskuvat apinan onanoidessa katsoessaan ihmisiä aitauksen toisella puolen."

Seksuaalisuus on eläimille yksi luonnnollisimmista asioista ja vastaavasti ihmisille luonnoton tabu tai muuten salaista, jota ei voi muiden tieten edes oikein tirkistellä.

Itselleni on selvää, että naiseen ja miksei mieheenkin koskeminen seksi mielessä ei ole sopivaa ilman lupaa ja voi johtaa helposti raastupaan. Katsoa siis on saanut, muttei koskea. Silti ymmärtämättömyyttäni lisäävät mielipiteet, joiden mukaan nainen pukeutuu ja kulkee viettelevästi julkisella paikalla vain itseään varten. Kun olen mies ja näissä asioissa, jos en aivan hölmö, mutta varsin tumpelo, koen, ettei se pidä paikkaansa ja joku yrittää kusettaa minua ja muitakin. 

Noin 60 vuotta sitten meitä oli Bostonin tupakkatehdasta vastapäätä Linjan jengi noin 15-vuotiaita tyttöjä sekä poikia, joilla kaikilla lieni neitsyydet ja poikuudet tallella. Silloin tällöin iltasella Tuusulantietä kulki ohitsemme mielestämme vanha, ehkä kolmekymppinen nainen eestaas houkuttelevasti takapuoltaan keikutellen. Joskus hän pysähtyi kohdallemme rintojaan esiin työntäen ja kysyi silmää iskien: "Olisiko teistä jostakin mehiläiseksi, joka lähtisi kotiini kanssani pistämään minua?" Eihän meistä ollut, vaikka hän tulikin seuraavana yönä monen märkiin uniin, sillä aina joku ohikulkeva auto koppasi kyytiinsä meidän yhteisen, seksikkään naisemme. Samoihin aikoihin kuolattiin patjan alla olevasta Jallu-lehdestä lähes paljaita Tabe Sliorin rintoja tai ihailtiin uimapukunsa nauhoilla nänninsä peittänyttä Linnanmäen merenneitoa. 

Mutta takaisin kommenttiini. Pitkät tovit seurasin Korkeasaaren apina-aitauksen toisella puolella vaihtuvaa väkeä. Naisia, miehiä sekä lapsia, jotka välillä epätietoisina kyselivät vanhemmiltaan mitä te nauratte ja tirskutte? Vähän samaa ihmettelen yhä minäkin. Että miksi vanhemmista oli hauskaa, kun apina veti käteen katsoessaan äitiä kaltereiden takana, mutta jos sitä samaa tekee mies autonsa sisällä lasin takana parkkipaikalla, on siitä hauskuus kaukana?