Väärien valintojen asiantuntija * 75

Omakotikadun ja Pitkäkadun päiväkeskukset vetivät puoleensa ihmisiä, joilla oli paljonkin elämässään elämisen arvoista. Kuten kavereita, koti tai ainakin katto päänsä päällä. Mutta myös heitä, joiden elämän mielekkyyden etsiminen oli itselleni kuin neulan etsimistä heinäsuovasta. Miten jollakin, jolla näyttäisi olevan kaikki, on elämänhalu kateissa eivätkä voimat riitä edes elämiseen? Ja vastaavasti toisella, kenellä ei näyttäisi olevan mitään, on vimmattu halu elää.

Ehkä elämänhalu on jotain, mitä ei löydy kirjoista eikä yliopistojen luentosaleista. Yksi tällainen oli Arska, jonka sukunimi on painunut unholaan. Hän kulki yöt katuja, sillä mies oli hyljeksitty myös yömajoissa. Ehkä tuoksujensa, mutta myös tapojensa vuoksi. Tästä lähes kaiken kattavasta sai osansa koko päiväkeskuksen väki.

Ennen pitkää hän hyväksyi tai ainakin sieti minua. Ehkä siksi, etten hylännyt häntä, vaikka se olikin karkoittaa kaiki muut kävijät. Halusin pitää siitä kiinni, että on vain yksi sääntö. Tiloihin tullaan selvinpäin. Päiväkeskus olikin virkistävä keidas, sillä minne muualle tahansa voi mennä nauttineena, kun osasi käyttäytyä. Kun joku pyrki tupaan päihtyneenä, kysyin monesti: "Kun sinulla on kännipäissäkin koko maailma avoin, niin rajoitanko sitä liikaa, jos sinulla on Jyväskylässä muutaman sadan neliön lämpäre, jonne et voi tulla maistissa?" 

En koskaan kysynyt mistä Arska öisin etsi tarvikkeensa, joista hän saapui aamuisin pari, kolme kertaa viikossa tekemään ruokaa. Haju tai tuoksu oli yhdellä sanalla tyrmäävä, joten puuhan kanssa oli jotain tehtävä. Niinpä hankin ison sähkölieden jatkojohtoineen ja tein pihalle keittopaikan. Kun sitä miehellä näytin, murahti hän, että käy, sillä ulkonahan asun muutenkin. Siinä Arska valmisti ruokaansa talvipakkasessakin.

Voi kyllä olla niinkin, että tieni hänen ehkä sydämeen saakka kulki koirani Roopen kautta. Joka oli melkein aina mukanani eikä koskaan ollut kiinnostunut sisällä muiden ruuista. Mutta ulkona se saattoi istua Arskan vieressä tuntitolkulla kuuntelemassa ja vahtimassa keitoksia. Sille tämä katujen kulkija puhui paljon. Luulen, että Roope tiesi karun miehen karusta elämästä ja sielun orpoudesta enemmän kuin mikään tai kukaan koskaan. 

Väärien valintojen asiantuntija * 70

On aika palata takaisin pieneksi hetkeksi Omakotikadun ympyröihin ja päiväkeskukseen. Jotenkin ahdistus sisälläni kasvoi, kun varsinkin talvisin kohtasin ihmisiä, jotka joukkomajoituksen sijaan valitsivat mieluummin kadun, porraskäytävän, ilmanvaihtokanavan suuaukon, yleisen käymälän tai minkä tahansa, joka toisi talvipakkaseeen edes vähän lämpöä.

Kykenen hyvin asettumaan heidän asemaansa, vaikka en ole joutunut juuri armeijan jälkeen jakamaan huonettani ja sen tuomaa yksityisyyttä vasten tahtoani muiden kanssa. Mutta koen sen tänäänkin itsekkäässä arjessani. Kun olen vaikkapa kurssilla, jossa on otettava huonetoveri hotellihuoneeseen, jaan sen pitkin hampain tutun kanssa. Mutta jos on mahdollisuus valita yhden hengen huone, teen niin, vaikka kyse ei olisi kuin yhdestä tai muutamasta yöstä.

Asuntolat ja yömajat ovat oma lukunsa, sillä jokaisessa on jotain kadun tai viidakon laeista, ovat sitten työntekijät minkälaisia työnsä osaavia ammattilaisia tahansa. 

Näytöt Omakotikadulla, keskellä muuta asutusta oli annettu ilman ainuttakaan valitusta. Joskus jopa päinvastoin. Kerran kuuntelin puolisalaa, kun pari naapurin rouvaa jutusteli keskenään. Toinen sanoi, että on hyvä kun nuo ovat täällä ja nyökkäsi mökkiimme päin. Kukaan ei uskalla enää riehua tällä kadulla. Ja toinen jatkoi, että joo, meidänkään pihasta ei ole enää sen jälkeen kukaan varastanut mitään.

Olin kiinnittänyt huomiota yhteen suureen omakotitaloon Sherwoodin puiston ja uimahallin vieressä. Se oli Pitkäkatu 8, minkä pihapiirissä oli myös pihamökki ja tiloja kolmessa kerroksessa saunoineen. 

Oli tullut aika mennä asuntoasiaintoimiston Tapani Karvalan ja Osmo Lemmetyisen puheille. Mukana valttikortteina olivat usean vuoden tekemisen jälki sekä lupaus, että nyt asuttaisimme 2-6 henkeä, jotka eivät selviydy itsenäisesti kaupungin vuokra-asunnoissa. Lisäksi tarjoamme 5 000-10 000 selvää päivää vuodessa. 

Lupasin myös, ettemme maksa vuokraa, mutta emme myöskään pyydä kaupungilta taloudellista tukea toimintaan. Vaan maksamme kiinteistö- ja ylläpitokulut sekä kunnostukset.

Me saimme paikan. Oli tullut muuton aika. Yhdessä koimme, että meistä oli tullut jotain enemmän kuin pelkkä Soinin rupusakki. Taakse jäi valtakunnan ensimmäinen päihdetyön päiväkeskus sekä kaikkien yhteisen mummon, Olgan tyhjänä ja alakuloisena seissyt pihamökki. Aika teki rakennuksille tehtävänsä kuten lemmikkieläinten hautausmaallakin usein. Nyt paikalla on uusi omakotitalo, jonka asukkaat tuskin tietävät paljoakaan osoitteen aiemmasta palvelutehtävästä. 

Väärien valintojen asiantuntija * 57

Valtakunnan ensimmäisen päihdetyön päiväkeskuksen päivät soljuivat paljon toistensa kaltaisina pienessä, purkutuomion saaneessa mökissä. Kuka kärsi kohmeloa, kuka suunnitteli seuraavan rahapäivän juomia, kuka iloitsi päivänkin juomattomuuttaan ja joku vietti aikaansa vain muuten. Omakotikatu oli hyvä paikka kokea kuuluvansa jonnekin sekä pitää yksinäisyyttä loitolla.

Moni vakituinen kävijä ja kantava voima on jättänyt lähtemättömän jäljen muistiini. Yksi heistä on Mäkelän Veikko. Satavarmasti mies oli poissa työttömyyskorvausten jälkeen 2-3 päivää. Kunnes ilmestyi yhtä varmasti takaisin rahat juotuaan.

Veikko ei pitänyt itsestään ääntä. Oli ja eli enimmäkseen omissa oloissaan. Kunnes kerran "tilipäivän" jälkeisenä aamuna hän yllättäen ilmestyi tupaan. Tähän joku, että "mitä sinä Veke teet täällä tänään?" Vastaus tuli kolmella sanalla: "Olen lopettanut juomisen." Siitä on nyt yli 30 vuotta ja Veikon valitsema linja on säilynyt. Veikko oli myös monen vuoden ajan tenniskaverini. Osaltaan Omakotikatu oli kääntämässä monen elämän suuntaa harrastuksineen ja tekemisen mahdollisuuksineen. 

Erityismaininnan ansaitsee myös Jarmo, alias Otto Hallamäki siksikin, että hän saattaa olla vakiokävijöistä ainut, joka seuraa netin kautta tämän kirjan valmistumista. Extraa miehessä oli hänen kykynsä uida jääkylmässä vedessä minuuttitolkulla. Voisi sanoa kirjaimellisesti jääpalojen joukossa.

Vaikka Jyväskylässä ei kenenkään ollut pakko olla ilman lämmintä yösijaa tai petipaikkaa, ei tarjonta tavoittanut tai kelvannut kaikille. Yksi tällainen parivaljakko oli Ståhlhammarin Eikka ja Karpin Tane. Jotka olivat saaneet tarpeekseen kimppa-asumisesta tukkijätkävuosinaan.

Usein iltaisin kun Omakotikatu suljettiin, he suuntasivat yöksi junakiskojen vieressä olleeseen, peltiseen, kesäkasvihuoneen työkaluvajaan. Ainoana lämmikkeenään huoltoasemalta ostettu tentturönttönen. Joka on lasinpesunesteeksi tarkoitettua denaroitua spriitä. Vain sitä juovat ovat aitoja tenu-ukkoja ja muut enemmän tai vähemmän feikkejä. Vastaavasti spurgu tulee sanasta pulituuri, joka on puuseppien käyttämä kiilloitusaine.

Molempien aineiden juominen saa aikaan hajun, joka nakertaa itsetunnosta viimeisetkin rippeet. Kun ei voi käydä virtsaamassakaan missä muut leimautumatta.

Ei ole unohtunut pakkasaamu mittarin näyttäessä yli 30 miinusastetta, kun Eikka ja Tane tupsahtivat pihaan olemukset kauttaaltaan huurussa: "Nyt oli mukava mennä koijaan. Sillä viime yönä sisällä tuntui lämpimämmältä ensimmäisen kerran kuin ulkona." Mutta niin kylmäksi eivät ilmat menneet, että heidät olisi saanut yömajaan.

Tästä sai alkunsa ajatus, että opetetaan korvikeaineiden käyttäjät uudestaan juomaan valtion viinaa. Syntyi Raha-automaattiyhdistyksen rahoittama Viimeinen mohikaani, johon vielä palaan.

Väärien valintojen asiantuntija * 33

Alkuajat Omakotikadulla tein aitoa vapaaehtoistyötä.

Kuten juodessani, niin nytkin Liisa osti kotiin ja kuppiloihin ruuat ja maksoi omistamansa asunnon sähköt, vedet sekä yhtiövastikkeet. Kun enää ei mennyt rahaa päihteisiin, kaiken mitä minulla oli tai jäi, laitoin mökin toimintaan. Toimeentulotuet ja työttömyyskorvaukset. Oli tarvikehankintoja, sähkölaskuja, vesimaksuja, kahvi- sekä pullakuluja ja niin edelleen.

Joskus löysimme purkulautakuorman, mutta ostettavakin oli. Talveksi kamarin pystyuuniin ja keittiön hellaan. Polttopuiden hankintaan liittyy yksi mukava muistokin. Jossain mutkassa törmäsin apulaiskaupunginjohtaja Ahti Vielmaan. Joka kyseli miten menee varsinkin talvikylmällä. Kerroin kuten asia oli, johon Ahti, että kirjoita puiden tarpeesta joku lappu ja toimita se pöydälleni.

Mutta minä olin niin pieni, enkä mielestäni ollut mitään kelpo ihmisten joukossa. Joten pyysin seurakunnan diakoni Markku Laukkasta tekemään ja allekirjoittamaan hakemuksen. Ajattelin, etten osaa ja nimelläni se ei pääse edes kaupunginjohtajan pöydälle. Allekirjoitukseni laitoin arkaillen Markun perään tai alapuolelle.

Kokemusta muistakin kuin ravintolan suljetuista ovista oli nimittäin ehtinyt kertyä. Helsingissä, Ympyrätalossa oli sosiaaliministeriö ja siellä omassa huoneessaan ylitarkastaja Jaakko Ellisaari. Aikansa ykkösinhokkini. Hänen luokseen matkasin, koska olin lukenut, että ministeriöllä olisi mahdollisia avustuksia aloittamaani toimintaan. Mutten päässyt edes Jaakon huoneeseen, vaan minut käännyttiin ovelta takaisin kotimatkalle Keski-Suomeen. Itsetuntoni eheytymisen myötä Ellisaarikin kutistui myöhemmin normaaliksi ihmiseksi viinakaupan myyjän lailla. 

Mutta Ahti Vielma kirjoitti meille pysyvän luvan kaupungin halkotarhalle kuljetuksineen. Se oli meille iso päivä. Vähän samaan tapaan, kun aikoinaan työmaan mestari pyysi työmiestään kotiinsa tekemään jotain. Tärkeintä ei ollut maksu työstä, vaan pomon kutsu. Näin koin minäkin. Että Vielma oli huomioinut meidät. 

En tiedä mistä saakka itsetuntoni kasvoi vikaan tai kasvoiko se lainkaan aiemmin. Koin, etten ollut edes nolla, vaan jotakin pakkasen puolella. Tietoisesti itseni eheyttämisen aloitin juomisen loputtua. Ehkä se alkoi tyhjien pullojen viemisellä Alkoon ja ottamalla juoman sijaan rahat.

Kun tekemisistäni tehtiin ensimmäinen juttu Keskisuomalaiseen Raija Saarikankaan toimesta, halusin siihen kuvan nimenomaan lähikauppani, Gummeruksenkadun viinakaupan portailta. Ja alle tekstin: "Näiden ovien takaa hain itselleni lisäongelmia vuosikymmenen ajan."

Väärien valintojen asiantuntija * 32

En muista enää montako sosiaalisesti työrajoitteisten työllistämustukea sain itselleni Omakotikadun pestiin. Mutta ainakin kymmenen.

Tai eihän työ vain päiväkeskuksessa ollut, vaan kävin vankiloissa, sairaaloissa, muissa laitoksissa ja hoitopaikoissa. Kuljin myös kaduilla, ravintoloissa ja tein kotikäyntejä. Pidin päihdeleirejä ja pidin toimintaa esillä monin tavoin. Ajattelin olevani vasta uuden urani lähtökuopissa.

Yksi loistava työn tukija oli työvoimatoimiston johtaja, tohtori Keijo Lipén. Eräs tapaus on jäänyt elävästi mieleen. Hänellä oli mielestään vapaa-ajan paikassaan rakentamiseen liittyviä työllistamistöitä, joita mies halusi tarjota päiväkeskuksen väelle.

Mutta sanoin Keijolle, että ei ryhdytä tähän, vaikka se hyvää tarkoittava ajatus onkin. Sillä aina ja vain totta puhuvat iltapäivälehdet tai Karpon kaltaiset kääntävät asian nurin niskoin.

He kertovat, että ensin myönnät lafkasi maksaman valtion tuen itsellesi tai taustajärjestölleni, jonka jälkeen sijoitamme jengin tekemään saunaasi. Osaltani homma jäi tähän, mutta yhteistyö työvoimatoimiston kanssa vain parani.

Omakotikadun toiminta tarjosikin vuosien saatossa monelle ponnistuslaudan kohti parempaa tulevaisuutta erilaisten tekemisen ja olemisen muotojen avulla. Loppujen lopuksi Omakotikadun väestä ei monikaan ollut millään mittarilla alkoholisti. Miten olisi voinut ollakaan, sillä tervetullut oli vain, jos ei ollut viinaa päässä eikä povessa? 

Mutta usealla oli hyvin yksipuoliset vapaa-ajan viettotavat, vaikka juuri mitään muuta ei ollutkaan kuin vapaata. Lisäksi vain harvalla oli parisuhde. Yksinäisyys oli monen näkymätön seuralainen, johon kiinnitetään aivan liian vähän huomiota. Sitä poistamassa oli usein alkoholi ja sen tuoma seura.

Jokunen tovi myöhemmin toi Sininauhaliiton silloinen toiminnajohtaja Esko Knuuttila Lahteen Ruotsista päiväkeskustoimintamallin. Lahden Sininauhan majalla kävin usein tuumailemassa. Todeten, että ruotsalaisten Ria-malli istuu hyvin meillekin. Esko Knuuttila toimitti kirjankin, Päivä paremmaksi päiväkeskuksessa, johon kirjoitin luvun toiminnastamme. Käytännössä toiminta Jyväskylässä, Lahdessa ja myöhemmin koko valtakunnassa on hyvin samankaltaista. 

Väärien valintojen asiantuntija * 31

Omakotikadulla puhuttiin monesti viinasta ja viinattomuudesta.

Aika usein raittiudestakin. Kahden kesken luottamuksellisesti, mutta myös erilaisissa ryhmissä, joita niitäkin kokoontui. Hengellisiä ja hengettömiä.

Aikoinaan pohdin paljon ja vieläkin joskus miksi aa-lainen motivoi itseään ja muita olemaan juomatta vain "päivän kerrallaan"? Miksei hän tee loppuelämän tai vaikkapa kuukauden suunnitelmaa? Kuten Tipaton tammikuu esimerkiksi.

Luulen, että hän haluaa jättää mahdollisuuden juoda vielä tässä elämässä. Mahdollisesti hän ajattelee yhden päivän sitoutumisella, että silloin voisi niin tehdä itseään tai muita pettämättä.

Ihminen on valmis kärsimään turvallista tuskaa aika tavalla tai muuten tallustamaan tuttuja polkuja, ennen kuin on halukas hyppäämään täysin tuntemattomaan. Kuten esimerkiksi päihteettömään elämään tai hammaslääkärille.

Näin oli itseni laita, vaikka suunnitelma olikin yhtä päivää pitempi. Kun sisäistin, etten halua juoda enää koskaan, oli kantilla kuivilla olosta muodostumassa raittiutta. Mutta siihen meni vuosia.

Itse tuumin alkuvuosina, että sitten myöhemmin eläkeläisenä alan juomaan uudestaan omistamassani ravintolassa. Unelmoin asuvani sen yläkerrassa. Ja aamulla ennen avaamista kävelen portaat alas baaritiskin taakse henkilökunnan elkein. Mutta omistajana Reino-tossut jalassa. Ja lasken hanasta aamun ensimmäisen, huurteisen kohmelo-oluen.

Ostinkin ravintolan kahden kaverin kanssa, Cafeteria Helsingin Kanariansaarilta. Mutten alkanut juomaan, vaikka Reinotkin oli. Eikä minusta ollut viinanmyyjäksikään. Toki myin krapulaiselle ryypyt, mutta samalla kyselin mistä päin Suomea mahdat olla. Yksi osa aivoistani pohti koko ajan hoitopaikkaa.

Kun söin siellä omistajana ravintolan piikkiin, olivat ne elämäni kalleimmat ateriat. Mutta hieno, vuosien kokemus, vaikkei käteen jäänyt edes luuta.

Ehkä AA:ssa, A-killassa ja seurakunnissa on jotain yhteistä miksen ole kokenut niissä oloani kotoisaksi. Vaikkei minulla mitään niitä vastaan olekaan. Luulen, etten koskaan ole halunnut mennä yleensäkään valmiiseen muottiin. Vaan kulkea läpi elämäni omia polkujani. Joita ovat ryydittäneet ja viitoittaneet myös väärät valinnat.

Väärien valintojen asiantuntija * 29

Ei niin mitätöntä virkaa, etteikö se hattuun nousisi.

Vietin kaikki päivät ja illat Omakotikadulla. Myös viikonloppuisin. Paikka oli minulle merkityksellinen ja rakas. Koin olevani pitkästä aikaa tarpeellinen ja hyödyllinen. Tärkeäkin, joka nousi myös hattuun.

Kävijät kokeilivat rajoja ja sääntöjä, joita oli tasan yksi, tule selvinpäin. Tämän rikkojille jakelin porttikieltoja. Kunnes istuin aamusta iltaan yksin. Ja oikeasti itkin epäonnistumistani. Jälkeenpäin olen usein ajatellut omaa erinomaisuuttani.

Että väki, jota yhteiskunta virkavaltoineen, oikeuslaitoksineen, rangaistuksineen ja vankiloineen ei ole saanut mieleiseensä ruotuun, sen pystyisi nyt tekemään Jormas jakamalla porttikieltoja purkutuomion saaneeseen mökkirähjään.

"Menin itseeni, tuli ahdasta, mitä teet", ajattelin kysellen itseltäni. Lähdin kadulle ja kiertelemään paikkoja, joissa tiesin porttikieltoja saaneiden majailevan ja viettävän aikaansa. Pyysin kaikilta anteeksi aidosti nöyrin mielin. Ja jatkoin, että tulkaa takaisin.

He tulivat ja niin luotiin ainutlaatuinen perusta jollekin uudelle. Jollekin johon luotti Olga, Liisa, Marko, Veijo, Markku, minä ja moni muu. Kaikki keillä oli tarve ja halu olla vertainen.

Yhden parhaimman palautteen sain selkäni takana kaupunginvaltuuston kokouksessa. Kun valtuutettu, insinööri Kauko Moisio oli sanonut, että "eihän sitä Soinia erota edes asiakkaista". Juuri niin. Itsensä ylentämisen sijaan vain yksi ryyppy on 40 vuotta erottanut minut juovasta päihdeongelmaisesta. Näin on oleva hyvä elämäni loppuun saakka.

Jotkut tahot Jyväskylän kaupungista ja  seurakunnasta seurasivat ja ennen kaikkea tukivat tekemisiäni. Kulkivat edellä, rinnalla ja perässä. Kaikkialla. Koimme luovamme jotain uutta, kuten loimmekin. Myöhemmin myös valtakunnallisesti merkittävää.

Oli tullut aika pohtia, voisiko tästä olla työksi, josta voisin saada leipäni. Tai peräti mansikkahilloa Omakotikadun puuliedellä paistettujen räiskäleiden päälle. Pohtimistakaan ei kukaan tehnyt puolestani, joten menin työvoimatoimistoon etsimään mahdollisuuksia. Erilaisia työllistämisen tukimuotoja, sillä ymmärsin, että minun on tarjottava itseäni jonnekin. Tiesin, ettei se niin istu, jos sanon jollekin "palkkaa minut". Mutta niin se voi mennä "palkkaa minut, tässä ovat palkkarahat'.

Ja niin löysin sosiaalisesti työrajoitteisten työllistämistuen, joka kattoi käytännössä palkan sivukulutkin. Vaikka Jyväskylän sosiaalipuoli katsoikin suopeasti tekemääni, käänsi se päänsä kiusaantuneena sivuun kuultuaan ehdotukseni.

Mutta toisin teki Jyväskylän kaupunkiseurakunta, siellä diakoniajohtaja Veijo Pesonen ja diakoni Markku Laukkanen. He lähtivät mukaan työnantajakseni ja palkkasivat minut kolmeksi kuukaudeksi päihdetyöhön.

Muistan kun sain Veijolta Kirkon taskukalenterin, josta olin niin ylpeä. Mutta liian pieni ja mitätön kantamaan sitä avoimesti. Pelkäsin, että jos joku sen näkee, voi hän kysyä uskostani. Se oli minulle silloin kovin mystinen asia. Sitä se tosin on vieläkin. Joten liimasin kanteen tekstin päälle kaupungin raittiustoimen johtajan, Ada Juvosen antaman tarran: "Selvänä olet symppis".

Väärien valintojen asiantuntija * 26

Biba kulki mukanani.

Kotini ja Omakotikadun välinen matka oli kilometri tai puolitoista. Riippuen kävelinkö Biban kanssa Sherwoodin läpi vai Voionmaankatua pitkin. Puolessa välissä asui Koira-Leena Tapsansa ja koiriensa kanssa. Siellä joskus piipahdimme. Vanhassa puutalossa, jolla oli kadun kansan elämää kuvaava nimikin. Mitä en muista. Tai sitten se oli Hamppila.

Jossain vaiheessa tein puolivirallista, vapaaehtoista kotikäyntityötä siellä täällä loistavan sosiaalityöntekijän kanssa. Olisiko ollut Laitinen nimeltään. Mies kuitenkin. Olin mukana siksikin , että moneen paikkaan oli helpompi ja ehkä turvallisempikin mennä kanssani.

Kerran iltasella kävimme Leenan luona. Siellä oli meno mallillaan ja olohuoneen joka jakkaralla istui joku. Juotava kiersi, jonka sivuutin, sillä väki tiesi tapani. Laitinen sen sijaan kostutti kielensä aplodien saattelemana.

Meni pari viikkoa, kun astuin aamusella Omakotikadun tupaan. Jotain hauskaa oli meneillään ja kysyinkin mikä naurattaa? Tähän Muurin Pepe: "Nauramme sosiaalitoimen hässäkkää. Varsinkin Laitisen oven takana, sillä kaikki alan miehet haluavat sen asiakkaaksi. On kuulemma meikäläisiä. Sinäkin olit vienyt sen Leenan ja Tapsan luo ryyppäämään joku aika sitten." En tiedä kuinka sosiaalitoimi hässäkkänsä hoiti.

Minä vastaavasti aiemmin nauroin mainittua Pepeä. Joka oli mennyt sosiaalityöntekijän vastaanotolle pyytämään "sponsorointia" uusiin jalkineisiin. Melkein uudet lenkkarinsa hän jätti ovipieleen ulkopuolelle. Eikä saanut rahaa ja sisällä ollessaan joku nyysi lenkkarit käytävältä. Erityisen hauskaa oli, että Muuri oli itse varastanut tossut aiemmin Sokoksen kenkäosastolta.

Usein matkassani ollut Biba oli ihmeellinen koira, johon myös Olga kiintyi heti. Ja Biba Olgaan. Meillä oli kesäisin käytössä Tuomiojärven Lehtisaari hirsihuviloineen ja rantasaunoineen. Kaupungin toisella laidalla, monen kilometrin auto- ja puolen kilometrin soutumatkan päässä Omakotikadusta. Saaressa Bibakin oli usein. Silloinkin, kun olin asioilla mantereella. Mutta kerran kun palasin, oli koira kadonnut eikä sitä löytynyt mistään. Kunnes Olga soitti ja kysyi "missä olet, sillä Biba tuli oveni taakse?"

Se oli uinut Viitaniemeen ja kulkenut neljällä jalallaan läpi kaupungin. Matkan, jonka se oli kulkenut aiemmin ainoastaan autossa. Tätä käytin välillä esimerkkinä, kun puolustin itseäni taivas- ja tuonelanpaikkojen jakajia vastaan. Jotka mustanpuhuvan kirjansa kanssa tiesivät kaiken tuonpuoleisesta. "Että kuinka voitte tietää mitään tulevien aikojen takaa, kun ette osaa edes uskottavasti kertoa miten Biba osasi omine kuonoineen ja kirsuineen Lehtisaaresta Omakotikadulle?"

Väärien valintojen asiantuntija * 24

Tuohitorvia ja elämää Omakotikatu 1:ssä

Monet vuodet jaoimme pihapiirin, arjen askareet, ilot ja surut Olgan kanssa. Kun tuli tutuksi, hänen kanssaan oli helppo keskustella kenen tahansa mieltään liikuttavista asioista.

Pihassa meillä oli yhteinen perunamaa ja tekemämme kasvihuonekin. Sisätiloissa puhuttiin joskus syvällisiä, katsottiin televisiota, mutta myös puuhasteltiin kaiken näköistä. Hyödynnettiin linnoissa opittuja taitoja. Tehtiin tyynynpäällisiä, kuparitöitä, pieniä puuesineitä, tauluja, ruokaa jne.

Pelkästään Omakotikadun elämästä riittäisi tarinoita kirjan verran. Tässä yksi. Kantaporukkaa oli Kari Kiiski, joka raitistuttuaan luki itsensä diakoniksi. Kun hän yhtenä aamuna tuli maakuntaturneelta, jokainen raaja vapisi. Mies kysyi onko tähän armottomaan krapulaan mitään lääkettä? Timo Hård alias Tiudu antoi hyllystä Biba-koirani Kunnox vitamiinipillerit. Kari tavasi purkin kyljestä huononäköisenä suurennuslasinsa kanssa ohjeita. Ja laski kämmenelleen ainakin 12 kappaletta. Huitaisi ne suuhunsa sekä sanoi "3 kertaa ison koiran annos". Siihen loppui tärinä.

Naapureista parhaiten tutustuin kadun toisella puolella asuneeseen Urho Sarelliin ja hänen puolisoonsa. Urkki oli valettu osin samassa muotissa kanssamme. Monet tekemiset eivät olleet hänelläkään päivän valossa puuhasteltuja. Pidin miehestä, hänen jöötä pitävästä vaimostaan ja heidän koirastaan. Kissakin taisi olla.

Urkki opetti minut tekemään tuohitorvia. Kunnollisia vaneriviiluisen urkupillin kanssa. Tuohia etsimme ja myös haimme milloin mistäkin kaadetuista koivupuista. Usein nekin yöaikaan, sillä lupia emme kyselleet.

Monet kerrat teimme myyntimatkoja niiden ja Urkin tekemien taulujen kanssa ympäri maata. Aika usein ajoin, sillä taitelija U. Sarellin suuta torvien tapaan ei oltu tehty tuohesta. Kalja ja viinakin maistuivat. Yövyimme matkustajakodeissa ja istuimme iltoja paikallisissa ravintoloissa. Jotka usein päättyivät riitaan muiden asiakkaiden kanssa. Tämän taidon "tuohimestari" osasi maistissa oivalla tavalla. Lähes aina toimin sovittelija. Porukan ainut selvinpäin oleva.

Omakotikadulla opetin myös muita tekemään tuohitorvia. Taitava siinä oli, ystäväksenikin tullut, lempinimeltään Kultahammas. Hänen oikea, toinen etunimensä oli mielenkiintoinen. Josta tavasta olin kuullut, mutten koskaan nähnyt. Ajokortissa luki Raimo Kyllikinpoika Heikkilä. Saattoi kyllä olla Tuulikinpoikakin.

Tehtyjä tuotteita myin Tuusulankin ympäristössä. Kinnusen Lassen "Taikurin" kanssa. Jolla oli merkittävä rooli Raivion elokuvassa Skavabölen pojat. Sulevi Peltola näytteli häntä siinä. Taikuriin tai oikeastaan hänen poikaan palaamme vielä.

Väärien valintojen asiantuntija * 23

Pähdetyön päiväkeskus.

Kun menin ensimmäisen kerran avainten kanssa Omakotikadun pieneen torppaan, huokui sen jokainen kulma ja kolo elettyä elämää. Tosin avainta en tarvinnut, sillä joku oli mennyt sisään isoilla avaimilla. Sanovat niitä sorkkaraudoiksi.

Katsoessani suuntaan jos toiseenkin vinossa olevaa, kaksihuoneista mökkiä, ymmärsin sen olevan meille täydellisen. Alakuloinen ja läntällään, kuten tulevat käyttäjätkin. Huoneessa pystyuuni, keittiössä hella ja seinässä vesikraana. Ja pihan perällä aito puucee.

Puuliiterin toisessa päässä oli yksi huone. Mikä lienee alkujaan ollutkaan, mutta nyt se oli Olga Jäntin koti. Ei ollut edes "päärakennuksen" hanaa, vaan puuhellan kulmalla vesisanko, jolla ja johon vesi haettiin naapurista. Siellä hän myös kävi viikoittain saunassa.

Välissä olivat tilat polttopuille. Olgalle omansa ja meille omamme. Oitis hän huomautti, että puita ei sitten saa varastaa. Silloin ymmärsin, että olemme hyväksyttyjä rosoisine eläminemme. Vaikka ensi kohtaaminen olikin täynnä epäluuloja. Molemmin puolin.

Mutta Olgasta tuli meille kaikille, parillekymmenelle vakiokävijälle hyvin rakas. Joka oli saanut yllättäen pihaansa omat turvamiehet, joista moni olisi antanut henkensä hänen puolestaan.

Olgan elämä, kuten menneisyyskin olivat yksinäisyyttä täynnä. Samoin kuin monen päiväkeskuksen käyttäjänkin. Omalla laillaan minunkin. Yhteisen mummumme yksinäisyys ei ollut itse valittua. Puoliso katosi sotaan ja liitosta syntynyt ainut lapsi, tytär kuoli liikenneonnettomuudessa kokematta koskaan aikuisuutta.

Me muutimme Olgan päivät ja osin koko elämän. Jokainen meistä, alan naisista ja miehistä oli hyvin rakas tai vähintäänkin merkittävä. Sen jälkeen hän ei ollut enää koskaan yksin. Mutta sydämen surua, kaipausta ja yksinäisyyttä ei voinut kukaan poistaa. Ei kotiin muuttanut kulkukissakaan. Joskus kahden puhuessamme koin kuinka Olgan sielu kaipasi menettämiään rakkaita.

Olgalla oli yksi, hyvin läheinen naapuri. Kaupungin työntekijä Markkasen Ville ja hänen vaimonsa, jonka nimeä en muista. He kertoivat minulle sellaistakin Olgan elämästä, josta hän ei itse puhunut. Surullista, mutta hyvin kaunista kuultavaa. Ehkä kauneinta oli, että hän hyväksyi meidät kaikki. Sellaisina kuin olimme.