Nuoria ja vanhoja vanhuksia

päivis: Kotikunnassani Tuusulassa tuntuu olevan kahdenlaista mielipidettä siitä, minkälaista ikääntyvien ihmisten elämä on - tai kuuluu olla. Toisaalta ikäluokkaa, johon itsekin kuulun, 60+, kutsutaan joukolla virkistäytymään arvatenkin vanhustyön metodein, ja samaan aikaan joku porukka keksi järjestää päälle viisikymppisille diskon, joka kuuluu olleen melkoinen menestys. Ikäihmisten virkistyspäivä on vasta edessä, joten sen vetovoimasta ei vielä tiedä. Mutta epäilen.

Tuo aloitus liittyy pohdintaan siitä, milloin oikein koen olevani vanha. Välillä huomaan olevani vanhin jossain seurassa, mutta se ei vielä tee minusta vanhaa, vanhusta eikä ikäihmistäkään, vaikka 60+ sitä jollain kriteerillä näyttäisi edellyttävän.

Jossain iässä aloin pohtia omaa vanhuuttani, mutta edelleenkään en ole päässyt pitemmälle kuin silloin, kun mietin mielessäni, miltä vanhempana haluaisin näyttää. Nekin ajatukset liittyivät lähinnä hiustyyliini. Harmaa, suora tukka.

Vielä en ole vanha ainakaan omasta mielestäni, sillä huomaan olevani valmis heittäytymään uusiin asioihin, kunhan vain ovat riittävän mielenkiintoisia. Kyse ei ole mistään kynsin hampain nuoruuden ihannoinnissa roikkumisesta, vaan yksinkertaisesti siitä, että sisimmässään ei koe olevansa se vanha ihminen, joksi joku ulkopuolinen ajattelee voivansa määrittää minut syntymävuoteni perusteella.

Siksi vierastan todella tuota alussa mainitsemaani kutsua osallistua ikäihmisten (60+) virkistyspäivään. Ehkä tuolla tosi alhaisella alaikärajalla on ajateltu tavoitettavan peräkamareista niitä kotiinsa jumittuneita, jotka ensin ovat jo alle viisikymppisinä alkaneet odottaa eläkeikää ja eläkkeelle jäätyään eivät osaakaan enää tehdä mitään.

Mutta onko kuitenkaan oikein niputtaa kuusikymppiset ja esimerkiksi yli 80-vuotiaat, joille virkistystapahtuma varmasti voi istua paremmin? Tai osalle heistä. Meitä kun on niin moneen lähtöön, iästä riippumatta. Mutta toki, hyvä kun järjestetään, ja hyvä kun touhutaan.

Tiedän, että oma ikäihmisyyteni on vielä jossain kaukana tulevaisuudessa. Näin ajattelen esimerkiksi siksi, että uusi tai uudehko harrastukseni taksin ratissa on saanut jotkut kollegat nimittämään minua blondiksi. Näin kuulin. Ei siis taksia ajavaksi mummoksi. Taksi-isäntäni tosin paljasti kerran maininneensa jollekin, että hänellä on uutena kuskina Päivi-rouva. Enkä kyllä olisi pannut pahakseni, vaikka olisi sanonutkin, että blondi.

Ehkä ihan vanhuksen elämältä ei kuulosta tämä seuraavakaan, jonka tässä nyt paljastan. Meillä on Jorman kanssa ollut aukko sivistyksessä, koska kaikkina näinä vuosina emme ole saaneet kertaakaan raahattua itseämme Pattayan syntiseksikin mainitulle Walking Streetille. Päiväsaikaan olemme sitä pitkin ajelleet moottoripyörällä eräätkin kerrat, mutta sehän on ihan eri juttu kuin käppäillä siellä iltamyöhäisellä. Eilen paikkasimme tuon aukon.

Mitä tekemistä tällä nyt on minun vanhuuskokemuksieni kanssa? No, kaikki voivat arvata, että kyseisen kadun baareissa on jos jonkinlaisia pimuja tanssahtelemassa ja houkuttelemassa väkeä peremmälle. Ja ehkä jopa viihtymään. Mutta voi pyhä sylvi. Melkein yhdestä suusta totesimme Jorman kanssa, että satavarmasti osaisin tuon homman hoitaa monin kerroin paremmin.

Ulkonäköni puolesta en kyllä pärjäisi nuorille typyköille, mutta rytmitajua ainakin löytyisi. Kai minä siitä tangosta kiinni pitämällä saisin aikaan vaikka minkälaisia taivutuksia. Taustalla pauhaavan musiikin tahdissa pysymisestä puhumattakaan. Minkä kerran on Palokan Rientolan lavalla oppinut tanssimisesta, niin niillä pohjilla kyllä pärjää elämänsä loppuun asti.

Mutta ei tämä mikään myötähäpeän paikka ole. Taksihomma riittää minulle toistaiseksi. Nytkytelköön ne nuoremmat siellä polviaan epätahtisesti ja luonnottomasti. Näyttäköön ihan rauhassa kaikkea muuta kuin viehkoilta. Vähän koomisilta sanoisin.

Syvästi keski-ikäinen mies

jormas. Me emme nuorene iältämme, vaikka niin kokisimme mielemme tekevänkin. Niinpä pitkin elämää tulee itse kunkin aseteltua tavoitteita ja toiveita tulevaisuuteen. Eikä niinkään menneisyyteen.

Tosin aika moni saattaa jossain elämänsä varrella huokaista itselleen tai sinne jonnekin, että "voi, kun en olisi koskaan syntynytkään". Jotkut myös tekevät siitä totta päättämällä päivänsä omia ja ennen aikojaan. Usein eräänlaista ahdingossa olevan ihmisen itsekkyyttä sekin.

Itse olen tähän saakka asetellut etappeja iän suhteen aina tulevaisuuteen, sillä en ole oivaltanut kuinka kulkea ajassa taaksepäin. Uskon sen kyllä olevan mahdollista ja näin taisi Einsteinin sanoa.

Ensimmäinen tavoitteeni oli 4-5 vuoden ikä, jolloin oletin saavani polkupyörän ja opettelevani sillä 

ajamaan. Ensimmäiset polkaisuni poljin keittiön pöydän ympärillä.

Seuraava ikätavoite oli 7 ja kouluun lähtö ja seuraava neljä vuotta myöhemmin, kun pyrin yhteiskouluun. Sitten odotin 15 vuoden ikää sekä virallista lupaa ajaa mopedilla yleisillä teillä. Sitten odotin 16 vuoden merkkipaalua, jolloin pääsisin koulusta eroon eikä minua voisi enää pakollakaan saada sinne. Isälleni sanoin, että "sellaiset käyvät kouluja, jotka eivät muuten pärjää".

Seuraavana odottelin 18 vuoden ikää, armeijaa, ajokorttia, autoa sekä ravintoloissa istumislupaa. Kaikki sain, mutta tapojen yhtäaikaisen yhdistelemisen vuoksi menetin niistä osan porttikieltojen ja rattijuoppouksien muodossa. Kertausharjoituksiinkin jouduin ajokortin menettämisen vuoksi, koska en enää soveltunut moottoripyörälähetiksi.

Jos olisin jatkanut valitsemallani tiellä, en olisi tätä kirjoittamassa. Vaan olisin kuollut viinaan tai johonkin sen liikakäytöstä johtuvaan. Mutta, kun halusin saada päivieni määrän täyteen, käänsin viinakuppini pohjan ylöspäin kohta 40 vuotta sitten. Joten tässä olen asetelemassa elämäni virstanpylväitä edelleen. Tosin lähes 30 vuoteen en muista niitä olleen.

Kunnes sain sydäninfarktin ja makasin Meilahden sydänvalvomossa. Ja päätin, että jään osa-aikaeläkkeeelle 58 vuotiaana. Siitä innostuneena asetin seuraavaksi tavoitteeksi jäädä 63 vuotta täytettyäni kokonaan pois palkkatyöelämästä. Yksi elämäni parhaita päätöksiä.

Tosin onhan niitä muitakin. Kosia Päivistä, lopettaa viinanjuonti ja lopettaa tupakointi. Hyvä päätös on sekin, etten laita enää tässä elämässä niin sanotusti tikkua ristiin rahan vuoksi. Vain se mahdollistaa elämän leppoistamisen, kuten sen itse haluan ymmärtää.

Nykyisin ajattelenkin viettäväni elämäni ansaittua leppoistamisvaihetta maallisen vaellukseni loppuun, joten ikään liittyviä tavoitteita en ole ajatellut enää itselleni asettaa.

Vaikka vaivaa ja vikaa olisi kirjan verran, en niitä juuri valittele. Mitä nyt Päivikseltä joskus kerjään sympatiapisteitä. Sillä tämä on minulle tarkoitettu risti, jonka uskon kantavani nurkumatta ja kiitollisin mielin maaliin saakka. Jokilaakson Ison kiven juureen.

En koe olevani mieleltäni enkä ruumiiltani vanha saati vanhus. Joten ehkä olenkin "syvästi keski-ikäinen". Tietysti kyseisen sanonnan on oivaltanut joku muukin.

Kasvoihin on tullut ajan patinaa ja ne näyttävätkin päivä päivältä enemmän kirveellä veistetyltä. Olen kuitenkin iän myötä jopa oppinut pitämään niistä hieman.