EU

Kustakin maasta valittavien EU-parlamentin jäsenten määrä on suhteutettu maan väkilukuun. Vuonna 2024 valitaan 720 meppiä, joista 15 on Suomesta. Väittävät, että aiemmin meiltä valittiin 14 parlamentin 705 jäsenestä. Pintapuolisesti yritin huonolla menestyksellä etsiä tietoa mitä Englannin ero parlamentista vaikuttaa jäsenten määrään. Voi nimittäin olla, että yllä oleva on väärää infoa. Ehkä määrä putosi 720:stä 705:en ja palaa nyt entiselleen, josta potista Suomi saa yhden lisää koska Englanti ei ole enää mukana. 

Niin tai näin, Suomen 15 edustajaa on koko joukosta noin 2 %, joten siitä voi päätellä vaikutusmahdollisuuksia varsinkin äänestettäessä. Ehkä jotakin Suomen päättäjistä kertoo myös aamuisin ilmestyvän ilta- tai iltapäivälehden uutisen otsikko: "Entinen EU-komissaari ja pääministeri Jyrki Katainen (kok) myöntää vaikuttaneensa keskeisesti siihen, että muovikorkit ovat nykyisin kiinni pulloissa ja tölkeissä." Tästä voimme yhdessäkin yrittää etsiä kotimaan etua, sillä säädös uhkaa romuttaa yhden maailman parhaista pullojenkeruujärjestelmistä. 

Päätin kuitenkin äänestää jotakin ehdokasta 720 joukkoon, sillä se on nykyisin helppoa, kun ääntenantopaikat ovat tulleet lähelle kansaa, minullekin lähes S-Marketin kassan viereen. Kävin parikin kertaa läpi kaikki ehdokkaat löytyisikö joukosta joku, jossa olisi jotain minua tai itselleni edes tärkeää, jonka vuoksi voisin häntä äänestää. Sillä ajattelen olevan hyväksi, jos edustajamme ovat läpileikkaus kansasta.

Vain puolueensa tölvimäksi sekä erotetuksi tulleessa Teuvo Hakkaraisessa on jotain sinne päin. Se on viinan maku, kouluja käymättömyys ja metsien asiat, jotka kaikki ovat olleet minulle niin tärkeitä, etten ole yli 40 vuoteen juonut alkoholia ja lopetin koulun, kun oppivelvollisuus loppui. Nykyisin puhun puille ja luonnolle suomeksi muun kielitaidon puuttuessa selvinpäin puuta heinää.

Persuthan eivät ole kertoneet julkisuuteen miksi he torppasivat oman, istuvan parlamentaarikkonsa jatkot. Joten minä kerron. Teuvon tie ei noussut pystyyn siksi, että hän olisi laiska tai ei ole ollut äänessä EU:n puhujapöntöissä. Vaan siksi, että molemmat Persujen varapuheenjohtajat himoavat samalle hillotolpalle. Teivon mukana olo olisi katkaissut toisen tai peräti molempien ilmasillat Brysseliin.

Politiikka ei ole niin likaista kuin luulemme, vaan se on vielä likaisempaa. Tynkämittareillakin mitattuna alamittaista ja ala-arvoista, monelle ensisijaisesti oman edun tavoittelua.

Teuvo löysi uuden jengin, jossa tie Strasbourgiin on kovin kivikkoinen. Ääniä porukka tarvitsisi ehkä 140 000. Se on paljon ja voi olla, ettei saatu potti kanna Brysseliin. Minulle olisi kyllä henkilökohtainen voitto sekin, jos Teuvon viemät ja saamat äänet pudottaisivat maankamaralle edes toisen Persujen varapuheenjohtajista.

Elän ja usein vain olen

Elämäni on täyttynyt pienistä, isoista ja siltä väliltä asioista. Isoin on ollut syntymäni, joka mahdollisti ja oli startti kaikelle muulle. Osaltani itse päättämiä asioita ovat ainakin kaksi avioliittoani ja kaikki muutkin parisuhteeni. Kerran luin jostakin ehkä minua viisaammalta mielipiteen, että jos kaksi avioliittoa on päättynyt avioeroon, on syytä katsoa peiliin. Joku on sanonut niinkin, että lisäongelmia aiheuttaa, jos puoliso on lukenut ja toinen ei. Molemmat vaimoni olivat maistereita ja itselläni ei ole edes peruskoulun oppimäärää. Yhteistä parisuhteilleni on ollut, että naiset olisivat kestäneet eloa kanssani kauemminkin, mutta minä en. Silti erot eivät katkaisseet rakkauksiani, vaan päinvastoinkin, sillä aika on kullannut yhteiset ajat, joita kaikkia kannan mukanani.

Joku, ehkä hyvääkin tarkoittaen, on osin innokas elämään elämääni tai antamaan neuvoja: "Mikset päästä irti tai luovu rakkauksistasi?" Yritän vastata, että koska minulla on vain yksi elämä, haluan muistaa mahdollisimman paljon. Rakkauksistani, ikävistäkin muistoista ja ylipäätään kertakäyttöisen nahkapukuni sisään keräämästäni yritän kuljettaa matkassa ja viedä mukanani sinne jonnekin kaiken mitä voin ja mielenterveys antaa myöten.

Morakotin kanssa olen kulkenut nyt yhteistä taivalta ainakin parisen vuotta etänä ja lähekkäin Suomessa sekä Thaimaassa. Oudointa on edelleen kokea, ettei hän pyri muuttamaan minua, vaikka joskus kyselee sellaistakin, jota en kerro muille.

Ehkä syntymäni jälkeen suurin tapahtunut läheltä piti oli onnistunut viikatemiehen väistäminen monia vuosia sitten. Asia, jossa ei mielipidettäni kyselty, oli sydäninfarktini ja hetket sen jälkeen Meilahden sydänvalvossa ja teho-osastolla. Minusta piti kiinni ja veti takaisin elämään vaimoni Päivis, joka oli koko ajan pohjimmaisena sydämessäni estämässä pientä elämänliekkiäni sammumasta. Valtavan suuri asia ja päätös oli myös adoptointi, joka on tehnyt minusta juridisesti isän ja isoisän.

Nykyään asiat ovat pääosin pieniä, vaikka sosiaalinen media on pursuttanut maailmaani välillä yli äyräiden kokoiseksi. Joku vuosi aiemmin en edes kuvitellut, että jonain päivänä realistisesti pohtisin lähdenkö syksyllä Thaimaahan, kielitaidottomana Argentiinaan, Brasiliaan, Afrikkaan vai kaikkiin, sillä jokaiseen olen saanut henkilökohtaisen kutsun. Jos Luoja antaa eloni jatkua kelvollisesti ajattelevana ja liikkuvana, varmaa on tänään silti vain Morakotin luokse meno.

Toistakymmentä vuotta pääasiallinen päivieni ja usein öidenkin sisältö on ollut ajatteleminen. Se on muuttanut minua melkoisesti, sillä tähän kaikkeen on ollut ja on yhä aikaa, sillä en ole myynyt itseäni rahan vuoksi kenellekään minuutiksikaan enää vuosiin. On siis aikaa elää mielikuvitutuselämääkin. Vaikka luen usein, en lue paljoa, en pinnallista enkä syvällistä. Minulle on tärkeää muilta oppimisen sijaan itse oivaltaminen.

Oudot toukokuun ilmat

Sää jatkuu suuressa osassa maata hyvin lämpimänä. Tiistaina oli maan etelä- ja keskiosassa laajalti aurinkoista lämpötilojen noustessa paikoin lähelle +30 astetta. Tänään sää on edelleen etelässä helteistä, vaikka sadekuuroja kehittyy päivän aikana vähän sinne sun tänne. Yleiskuvaltaan ilmat jatkuvat silti poutaisina. Torstaina lämpenee myös pohjoisessa ja lämpötila kapuaa Lapissakin hellelukemiin. Huomennakin ukkostaa paikoin, Lappia lukuunottamatta, suuressa osassa Suomea.

Mutta jos ei pian tule reippaansorttisesti taivaalta vettä, kärsii siitä muun muassa vilja- ja mansikkapellot sekä marjametsät. Järvien ja merien uimapaikat tulevat myös paikoin luotaantyöntäviksi tai peräti uimakelvottomiksi. Kuva on eiliseltä kastautumismatkaltani niin sanotulle Rusutjärven Elannon rannalle. En tiedä onko joukossa siitepölyä, sinilevää, jotain muuta vai niitä kaikkia. Laiturin päästä pulahdin kuitenkin uimaan ja samaa tietä ylös.

Sinällään oikein mukava ranta, jossa on ympäri vuoden pukukopit, käymälä, grillikatos, roska-astiat ja kaikki muukin tarpeellinen rannalla viihtymiseen. Luulen, että varustuksesta sekä siisteydestä huolehtii kunnan sijaan kylä kyläläisineen.

Vaan toisin on uimapaikan varustusten laita Tuusulan Urheilukeskuksen lammella Hyrylässä. Joku kaipasi viikolla sosiaalisessa mediassa sinne edes yhtä Bajamajaa. Siihen toinen vastasi, että kesäkuun alussa tulee. Lieneekö kunnan heiniä, joille kesä ei tule eikä mene ilmojen vaan kalenterin mukaan.

Ainakin kahdesti ovat älynjättiläiset paiskanneet veteen rannan lasikuitukäymälän pyttyineen, joten sama kai siinä tapauksessa onkin, vaikka tekee tarpeensa suoraan omaan tai muiden uimaveteen. Mutta minkä esimerkin ohjaamana kansa silloin välittäisi ympäristön siisteydestä, jos ja kun kotikunnan koneiston siisteyttäkin ohjaa tarpeen sijaan kuukausikalenteri? 

Urkan lammelle kesän tulemiseen ei siis riitä toukokuun reippaasti yli tusina hellepäivää. Vaan Suomen virkahenkilö- ja vähän muidenkin suvi alkaa kesäkuussa sekä loppuu elokuun puolenvälin paikkella ja piste. Suljettuja paikkoja sekä poisvietyjä käymälöitä sitten tulevat ihmettelemään ulkomaanturistit elokuun kesälomakuukautenaan.

Tusinasta kotiseutuni luonnon uimapaikasta vain yhdellä en ole koskaan havainnut sinilevää. Se on Soiniityntien sillapielen, Tuusulanjoen ranta, jossa lillun silloin tällöin poliisikoirienkin kanssa. Käydessäni samalla reissulla Isontie varren postilaatikollani, jolloin kastelen myös sen yläpuolella olevan pienen peltiämpärin kukat. Tältä osin silmieni ilot ovat tänä vuonna tähtisilmiä, joille veden otan viereisestä, jokeen laskevasta maantien ojasta.

Koirien elämiä

Ran- Tan- Plan on Lucky Luken poikkeuksellisen tyhmä koira, joka on parodia Rin Tin Tinistä. Rantanplan-albumien takakansien mukaan se on ”varjoaan tyhmempi”. Lucky Luke itse puhuttelee sitä ”tyhmimmäksi, mutta kilteimmäksi tällä puolen Mississippiä”. Mitä enemmän juustoa, sitä enemmän reikiä, mitä enemmän reikiä, sitä vähemmän juustoa, sanoo Rantaplan.

Ensimmäinen Rin Tin Tin syntyi lokakuussa 1918 Lorrainessa Ranskassa. Sen Betty-emä synnytti viisi pentua, joista vain kaksi selviytyi: narttu Nannette ja uros Rin Tin Tin. Amerikkalainen Lee Duncan otti koirat huostaansa ja opetti niille temppuja. Eräänä päivänä Duncan oli puistossa kävelemässä ja huomasi elokuvakuvan kuvauksissa, että sitä varten koulutettu susi ei suostunut tottelemaan käskyjä, joten hän ehdotti kohtaukseen Rin Tin Tiniä. Tuosta elokuvasta alkoi Rin Tin Tinin filmiura.

"Lassie palaa kotiin" on ensimmäinen Lassie-koirasta kertova elokuva. Se kertoo köyhän yorkshireläispojan ja hänen koiransa välisestä ystävyydestä. Laman takia vanhemmat joutuvat myymään koiran rikkaalle kreiville ja perheen isä joutuu lähtemään armeijaan. Lassie karkaa jatkuvasti, kunnes kreivi vei sen kauas Skotlantiin. Lassie matkaa kuitenkin takaisin entiseen kotiinsa kohdaten paljon vaaroja sekä ymmärtäen, miten julmia ja onnettomia ihmisiä voi olla. Lopulta Lassie saapuu jouluna Yorkshireen ja loppu on onnellinen.

Ressu (engl. Snoopy) on Jaska Jokusen beagle-rotuinen koira, joka esiintyy Tenava-sarjassa ja lehdissä. Alkuvuosina Ressu oli kuvattu oikean pentukoiran kaltaisena, mutta hahmo muuttui myöhemmin voimakkaasti ihmisen suuntaan. Vaikka se muuten käyttäytyykin monessa asiassa ihmisten tavoin, se ei osaa puhua, joten se ilmaisee itseään ajatuskuplien kautta. Ressu kuvittelee usein olevansa jotain muuta kuin koira.

Osaomistuskoira Niilo on Päiviksen, Liisan, Timon ja minun yhteinen koira, joka elää kolmen kodin loukussa. Joita kylläkin on nykyisin vain kaksi, sillä Niilo on Jokilaaksossa etupäässä vieraileva tähti, osin kyykäärmeiden vuoksi, osin muista syistä. Kooltaan ja väriltään tämä mustavalkoinen rotujen koira on kuin Ressu. Niilon isä on jackrusselinterrieri ja äiti tuhannen tarinan tyttö Tallinnan kadulta. Nyt se viettää leppoistajan päiviään elämänsä ilta-auringossa. Jos Niilo muuttaa Taivaaseen ennen minua, en selviä enkä haluakaan selvitä siitä ilman kyyneliä.

Jokilaakson yösijat

Jokilaaksossa on monta paikkaa mihin päänsä kallistaa.

Laadukaskin teltta on, joka on kulkenut skootterin mukana Virossa, auton mukana Ruotsissa ja moottorikelkan mukana Lapissa. 

Vimeöinen sijani on varsin viihtyisä. Lisälämpöä toi sähkölämmitin, sillä aamu ennen auringonnousua ei ollut minulle tarpeeksi lämmin. 

Joskus joku kulkumies tai -nainen on huonojalkainen, isovatsainen tai Morakot, jotka nukkuvat mielellään Merikonttikodin olohuoneen sohvalla. 

Oma univaltakuntani on parvisängyssä, josta siirryn "alamaailmaan" mahoineni 😆 sen jälkeen, kun en pääse enää alas ilman apua. 

Päiviksen kanssa vietin monet yöt Sävelradiota kuunnellen kodan vuoteessa ennen Duokotia ja sen parvisänkyä.

Myös Merikonttisaunan löylyhuoneeseen löytyy vaneri, jonka taitettavan patjan päällä makuupussissa olen nukkunut, kun joku on "valloittanut" Merikonttikodin vuoteet. 

Lisäksi on lattiapinta-alaa ilma-  ja muille patjoille, jos joku tahtoo nukkua lattialla. Siihen liittyy Jokilaakson itsetuntoteema: "Jos et pidä jalanjäljistä kasvoillasi, niin miksi makaat lattialla?"

Monta tapaa mennä Jyväskylään

Tuusulasta, Soiniityntieltä on monta mukavaa reittiä ja tapaa mennä Jyväskylään ja takaisin. Nopeinta on lentää naapurikaupungista Vantaalta Tikkakoskelle. Mutkatonta on junakyytikin, jonka voi aloittaa tai päättää Tuusulan Jokelaan. Suora junayhteys ilman vaihtoja on sekin naapurikaupunki Vantaan Tikkurilasta. Asemia löytyy myös Järvenpäästä sekä Keravalta. Juna Jyväskylän keskustaan on nopea ja mutkaton tapa, sillä rautatieasema on aivan kaupungin ytimessä toisin kuin Tikkakosken lentoasema.

Linja-autollakin matka taittuu. Jos olen valmis vaihtoihin, voin lähteä liikkeelle melkein kotini Soiniityntien tienhaaran lähimmältä pysäkiltä. Erilaisiin pikaexpres-busseihin voin sitten vaihtaa mieltymysten mukaan monestakin paikasta ja matkata Jyväskylän keskustan linja-autoasemalle tai sieltä kotiini.

Kuljen kuitenkin tämän alle 300 kilometrin matkan usein hopeanharmaalla, vanharouva Avensiksella, jonka makuuhuoneessa olen silloin tällöin yöpynytkin. Pian 18 vuotias, matkassa lähes neljä kertaa maapallon kiertänyt Toyota farmariauto on ollut viime keväästä hyvin mieluinen, sanoisinko peräti perheenjäsen. Joskus koen sillä olevan sielunkin, niin sielukkaalta se joskus nukkuessani niitynreunalla tai metsässä kesäyössä, yölintojen laulellessa, tähtitaivaan alla tuntuu. Soinin kuntakin on kartalle mahtunut, jonka kirkon edessä kerjää rahaa valtakuntamme ainut vaivaisakka. Hänenkin silmiensä alla olen yöpynyt ja maksanut yösijani lippaaseen. 

Nopein maantiereitti Jyväskylään on Kehä 3:sta Lahden moottiritielle ja Päijänteen itäpuolta ylös. Puolet matkasta on 120 kilometrin vauhdin mahdollistamaa valtaväylää ja loputkin Heinolan tietämiltä hyvää ja suoraa tietä ohituskaistoineen.

Toiseksi vikkelin väylä on siirtyä Lahdessa Päijänteen länsipuolelle, matkata Jämsään ja sitten Tampereen tietä Jyväskylään. Tämä oli aiemmin ykkösväylä, mutta 4-tien muutettua ja muututtua E75:ksi sekä Suomen toiseksi suurimman järven itäpuolelle, muutti sinne iso osa tieliikenteestäkin. Länsipuolen Jyväskylä-Jämsä onkin hyvin hiljainen, kun vastaavasti itäpuolen pääväylä jatkuu lähes Ouluun.

Silloin kun mieli on mukava eikä kiirettä minnekään, ajan Tuusulanjärven länsipuolta Myllykylästä Järvenpäähän, siitä Kellokosken kautta Mäntsälään ja läpi Lahden keskustan Vääksyyn. Sen kanavalla muistelen monesti teräsaluksia, Jeminaa ja Vrijheidiä ja ikimuistoisia päiviä vesillä. Matkaa jatkan pitkin kansallispuistoja ja Pulkkilanharjua Päijänteen toiselle puolen ja Sysmän kautta Korpilahden Kärkisten sillalle, jossa viimeistään käsitän kuinka kaunis on Suomi ja sen kesä. 

Eilen ajoin kotiin neljättä vaihtoehtoa. Padasjoen kohdalla irtauduin entiseltä 4-tieltä ja suunnistin Evon kansallispuiston läpi Etelä-Suomen läänin pääkaupunkiin Hämeenlinnaan. Siitä jatkoin Tampereen moottoritietä Hyvinkään eteläpuolelle, kunnes käännyin Tuusulaan vievälle tielle. 

Kaikki neljä (ja muitakin) reittivaihtoehtoa mahtuvat 30 kilometrin sisälle, joten vajaan 300 kilometrin matkalla on aika sama mitä väylää ilman kiirettä kulkee. Itse matkaan monesti fiiliksillä, joiden mukaan valitsen tieni sekä pysähtyilen syömään jonkun kylän kioskilla jäätelön, lihapiirakan tai vaikka matkaevääksi Iirikseltä saamani kirpeänsorttisen rapalverinvarren.

Kello 10 läksiäiset

17. huhtikuuta kirjoitin blogin Patesta, kun kuulin hänen lapsiltaan isän siirtyneen uusille, vihreille niityille. Tänään on tarkalleen hänen lähtöpäivänsä, joten eilen matkasin Jokilaaksosta Päijänteen molemmin puolin, pitkin Pulkkilanharjua Jyväskylään, sillä näin olimme luvanneet. Kun toinen lähtee, toinen tulee saattamaan. Ehkä räpsäytän mausteeksi jonkun kuvankin, kunhan niitä tilaisuudessa otan.

Reipas vuosi siitä aiemmin tein Määmatkan, josta väsäsin 7 tarinaa. Yksi kertoi käynnistäni Jyväskylässä ystäväni luona. Kuinka enteeellisesti silloin päätitkään tapaamisemme sanomalla ovipieleen nojaten muuttavasi vielä takaisin kotiin. Näin myös teit, mutta osoitteeksi taivaallinen kyytimies sai maallisen majan sijaan uuden osoitteesi Taivaan kodissa. Näin tarinoin viime huhtikuussa viimeiseksi jääneestä tapaamisestamme:

"Lähes viikon kestäneellä matkallani on kotimaani näyttänyt varsin väljältä, ellei peräti autiolta. Vasta Jyväskylässä oli sutinaa. Päätarkoitukseni oli löytää Paavo (Pate) Martikainen. Ystävä vuosikymmenten takaa, jonka nykymenon ja kodin tiesin olevan jossakin senioreille tarkoitetussa yhteisössä Kuokkalan kaupunginosassa.

Ajettelin etukäteen, että kun vain yhteen menen, niin siellä henkilökunta ystävällisesti soittaa pari, kolme puhelua ja löydän kaipaamani helposti. Vaan kun viimein pääsin ensimmäiseen sisään tai oikeastaan monen lukon taakse oviaukon kynnykselle, huomasin kyseisen yksikön pelin hengen: "Ei ole täällä eikä me voida minnekään soittaa. Sitä paitsi, kun meillä ei ole hoitosuhdetta, niin eivät ne anna meille mitään tietoja." Hampaan narskuen poistuin ja ajattelin, että just. Samalla logiikalla en voisi mennä tapaamaankaan, vaikka löytäisinkin, sillä eihän minullakaan ole hoitosuhdetta.

Mutta viimein Pate löytyi ja sisäänkin pääsin. Istuessani väen yhteisessä olohuonessa viereen, kysyin: "Muistatko?" Tähän mies, että hänellä on niin paljon ystäviä, ettei niitä millään kaikkia muista. Kun jatkoin olevani Jorma Soini, sanoi tämä mainio mies, että "kyllähän minä nyt Soinin muistan" 😅. Loppuaika muisteltiin tanssiorkesterin aikaa, kun Pate soitti rumpuja, Reijo Taipale, Eino Grön, Tapsa Rautavaara sekä Irmeli Mäkelä lauloivat tangoja ja väki tanssi.

Oli mukava tapaaminen, vaikka tanssilavat elävät Martikaisella enää vain muistoissa ja parketit ovat vaihtuneet Vuoropari-yhteisön muovimattoihin. Muistoja ehkä miehen viimeisessä kodissa oli korvien välin lisäksi pieni hyllyllinen. Hieman tuli surullinen mieli, kun Pate sanoi, että usko pois Soini, vielä yhtenä päivänä muutan takaisin kotiin."

Ensimmäisiä muistojani on, kun orkestereineen esiinnyit järjestämässämme Kuiville Pyrkivien Tuen musiikki-illassa Jyväskylän kirjaston Minnansalissa 40 vuotta sitten. Soitit rumpuja. Ehkä bassokitaran kaulaa tapaili yhteinen kaverimme Timo Hård, alias Tiudu. Sitä en muista kuka soitti toista kitaraa tai lauloi ja olitteko ylipäätään duo vai trio. 

Sepänkadun Veljeskodissa iskimme tarinaa eräänkin kerran. Vaikka sinulle näkäräiset maistuivatkin, et sinä mikään juoppo ollut. Vaan kaikkien kaveri, joka tuli juttuun missä tahansa. Luulen erilaisten yhteisöjen ja muusikon elämän sen sinulle opettaneen. Tätä kirjoittaessani muistui mieleen myös kookas, kannettava kasettisoittimesi, jonka ääntä kadehdin, sillä sen kaiuttimet toistivat musiikkia omaani paremmin. Hyvin soiva musiikki oli sinulle tärkeä läpi elämän.

Voi olla, että uudessa elämässäsi on uudet esiintymislauteet sekä kappaleet. Ehkä kokoat uuden bändinkin. Niin tai näin, tulen perässäsi ja toivon, että soitatte sitten minulle Reijo Taipaleen Satumaan. Sitä odotellessa biisin voi kuunnella ja katsella tätä klikkaamalla.

Jääkiekkoa vielä kerran

Leijonat kampesi eilen ottelussa naapurimaata vastaan Prahassa tasoihin 58 sekuntia ennen varsinaisen peliajan loppua. Jatkoajalla Konsta Helenius sai jäähyn koukkaamisesta ja Ruotsi ei ylivoimalla erehtynyt, vaan voitti 2–1. Mestarivalmentajan ura Leijonien päävalmentajana päättyi pettymykseen, joka ei omiaan eikä itseään kritisoinut.

– Peli oli sellainen, mihin joukkue parhaimmillaan pystyy. Hieno taistelu meiltä ja nostimme loppua kohden tasoamme. Siinä tuli vielä vähän apua hyville pelaajille tuomareiden puolelta. Harmittaa tuo viimeinen jäähy, mikä ei ollut jäähy. Tuomaritarkkailija ei siltikään tuota myönnä. Tuomarit eivät tee ikinä virheitä, Jalonen murisi MTV Urheilun kameroiden edessä.

Tietenkään maalivahtien torjunnat eivät kerro kiihkeän ottelun koko totuutta, mutta jotain ne kertovat: "Emil Larmi Suomi 31 ja Filip Gustavsson 18 torjuntaa." Suomi pääsi ylipäätään jatkoajalle koska se otti veskarin pois maalilta korvaten sen kenttäpelaajalla. Nyt jälkikäteen kun kuuntelen suomalaisia tiedotusvälineitä, Kummolaa ja päävalmentajaa, koko ottelu hävittiinkin tuomaripelin vuoksi.

Jalonen on ehkä Suomen jääkiekkohistorian paras valmentaja, mutta sokea pisteensä ja vain aikansa on hänelläkin. Mielelläni olisin kuullut suoraselkäisesti mitä virheitä hän mielestään teki itse. Tai ehkä hän ajattelee käänteisesti olevansa  yhtä "virheetön" kuin nyt suomalaisten parjaamat ottelun tuomarit. Tietysti tappio on karvas pala purra saati niellä, kuten happamat pihlajanmarjat tapaavat olla. Silti rehtiä olisi ollut sanoa reilusti ja ytimekkäästi, että Ruotsi oli tällä kertaa parempi.

Koska minusta, eikä monesta muustakaan moisiin saavutuksiin ole koskaan ollut, voisi olla hyvä pitää mölyt mahassa. Mutta olen yksi koko lystin maksajista pelaajineen, hierojineen, valmentajineen, kaikkine muine joukkoineen, matkoineen, palkkoineen ja majoituksineen. Joten katson sen antavan oikeuden ja mandaatin sanoa mitä mieltä olen siitä mitä saamme maksamillamme verorahoilla.

Bittiavaruus vai -autuus tai molempia?

Bittiavaruus tarkoittaa digitaalista tilaa, jossa tiedot siirretään langattomasti. Se viittaa ympäristöön, joka koostuu tiedostoista ja tiedoista jotka voidaan tallentaa eri laitteiden välillä. Bittiavaruuteen kuuluu käsitteenä myös virtuaalinen raha. Liekö sekin riihukuivaa, tuumin itsekseni. 

Verkkojen avulla tämä näkymätön jättiläinen mahdollistaa tietojen jakamisen ja saatavuuden laajalle käyttäjäkunnalle yhtäaikaisestikin ympäri maailmaa. Se on esimerkiksi mahdollistanut uusien teknologioiden, kuten Internetin, pilvipalveluiden ja tekoälyn kehityksen ja jatkaa kasvuaan uusien innovaatioiden sekä sovellusten myötä jonnekin sinnekin mistä emme tänä päivänä osaa edes kuvitella mitään.

Eihän bittimaailma sinällään mikään uusi juttu ole, sillä sähkö on mahdollistanut jo kauan esimerkiksi radion ja television äänen elävine kuvineen siirtämisen pitkin taivaan valtateitä melkein minne tahansa. Puhumattakaan kämmenenkokoisista älylaitteista, jotka ovat korvanneet lähes täysin perinteisen, johdollisen puhelimen.

Tämä kaikki on muuttanut nuorten lisäksi minunkin pelimaailmani aivan toisenlaiseksi. Kaukana menneisyydessä ovat pahviset Musta-Pekka kortit tai pelilaudalliset Monopol ja Afrikan tähti. Tosin paikkansa niillä on edelleenkin. Nykyisin kutenkin aikani kuluksi ja ratoksi pelailen bittiavaruutta hyödyntäen tuntemattoman kiinalaisen tai muunmaalaisen kanssa risti-nolla peliä tai shakkia toiselle puolelle maapalloa, kotini seinän taakse tai olohuoneen pöydän toiselle puolelle.

Vaikka en kirjoja luekaan paljon, luen usein. Kakarana ja vähän vanhempanakin niitä ei ollut kuin paperisina, joita voi ostaa, lainata ja anastaa kirjastosta, kaupasta, kaverilta tai tuntemattomalta. Nykyisin lukemista saa myös sähköisesti, joka sitten tulee pitkin bittiavaruutta sinne missä kulloinkin laitteineni olen.

Ihmisen arkea ja todellisuutta on yhä enemmän jokin sellainen hajuton ja mauton, jota ei koskettaa ja silti se on olemassa. Kuten vaatimattomat rahani pankissa, jotka kulkevat mukanani tai tulevat luokseni ja Puuilon kassalle tarvittaessa virtuaalimuodossa. Säätiedotuksiakin löytyy netistä satoja, joita aikansa selaamalla löytyy enemmän ja vähemmän mieluisia kelejä, kuten muitakin uutisia. 

Koska maapallo on pyöreä, meidän ylä- ja alapuolella sekä sivuilla, itseasiassa joka puolella kulkee sähköisesti jos jonkinlaista dataa tai mitä lieneekään, joista en tiedä mitään enkä koskaan tarvitse. Ihmettelen vain kuinka Netflixin 10-kautinen Blacklist-sarja löytää laitteeni jokaisesta maailman kolkasta, mutta sulkee pois kaverini, vaikka hän istuisi samalla penkillä.

Korvieni välillä ja välissä onkin useimmiten vaikea ymmärtää, että ilma jota hengitän, on sakeana myös maailman valtioiden ja muiden salaisuuksia, joistä niistäkään en tiedä mitään. Ehkä Jokilaakson käki käsittääkin asiasta enemmän, sille se osaa tulla vuodesta toiseen Afrikasta saman kotikuuseni latvaan kukkumaan ja munimaan toisten pesiin.

Jääkiekko

Vaikka en ole nykyisin mitenkään aktiivinen jääkiekiekko-otteluiden katsoja halleissa, jään laidalla tai television ääressä korikatsomossa, saati senioripelaaja, seuraan tuloksia sähköisistä sanomalehdistä ja sosiaalisesta mediasta.

Jääkiekko syntyi Kanadassa eurooppalaissiirtolaisten tuomien shintyn, hurlingin ja jääpallon kaltaisten pelien muunnelmana. Ensimmäiset kirjalliset maininnat jäällä pelatuista joukkuepallopeleistä ovat vuoden 1800 tietämiltä, kun brittiläiset sotilaat ryhtyivät pelaamaan virallisia otteluita Kingstonissa ja Halifaxissa 1800-luvun puolivälissä. Tuolloin pelaajamäärä oli yhdeksän.

Vaikka briteillä ei ole mies- eikä naismuistiin ollut omasta takaa jäätä kuin kai grogilasiin, luistaluradoista tai -kentistä puhumattakaan, on heillä jääpeleistä paljon varhaisemmat kokemukset kuin Suomella konsanaan. Silti en olisi aivan heti arvannut, että brittien täytyi eilen ainoana voittonaan selättää kaukalossa Itävalta, jotta Suomi pääsee Prahan MM-kaukalossa jatkopeleihin. Melkein yhtä ihmeellistä on, että Sveitsi pitää Suomen kissanpentujen lailla käyttäytyvää leijonalaumaa ikäänkuin harjoitusvastustajana.

Lajia olen natiaisena harrastanut minäkin. Kun ei vielä ollut Tuusulan Palloseuraa, pelasin ensimmäiset sarjajääkiekko-otteluni piirisarjassa Koskenmäen Kisailijoiden nelosketjussa Pekka Maarasen ja Keijo Niskasen kanssa. Kauden suurin voitto oli muistaakseni 18-3 tappio Porvoon Akillekselle. Muistan yhä, kun tuomari puhalsi pilliin, keskeytti pelaamisen ja luisteli viereeni raitapaidassaan kysyen tuimailmeisenä: "Mikä on sun numeros?" Hämmästyneenä levittelin käsiäni ja katselin ympärilleni mitä minä nyt olen tehnyt? Olin kuulemma antanut maaliin johtaneen syötön ✌️.

Silloin ei joukkueellani ollut valmiita kenttiä tai keinojäitä, vaan luisteltiin itse tehdyillä ja itse lumesta lanatuilla luistinradoilla tai lähilammen jäillä, joissa kesäisin uitiin. Toisin kuin nykyään, kesä- ja talviharrastukset ja -lajit olivat eri juttuja. Ensimmäiset luistimenikaan eivät olleet "hokkarit", vaan hiihtomonoihin kiinnitettävät "nurmekset". Äitini sanoi lapsena laittaneensa kenkiin pystyyn sahanterät, piikit pohjaa vasten ja luistelleensa niillä. Luulen kyllä, ettei se ollut totta, kunhan rehvasteli.

Mietin elämän tarkoitusta

Eppu Normaali laulaa: "Heräsin, katsoin aurinkoon. Juuri mailleen laskevaan. Hetken mietin kuka oon. Ja mistä herätä mä saan. Kuka tietää kuinka eilen lensinkään. Nyt päätä särkee miksi join ensinkään. Järki sanoo "Kotiis mee!" On juhlat loppuneet. Mä nousin ylös, astuin sekaan peikkojen, hui! Mä muistan kuinka viime yönä kanssa veikkojen. Päättelimme, että elämämme tarkoitus, lienee murheen karkoitus."

Kolmas Nainen laulaa: "Ei vuodet kulu, ne kuluttaa. Puree palan, sitä mutustaa. Se minkä koetat jättää taa, muistaa muistuttaa. Outoo, että kavahdan nyt, joitain tekemiäni tekoja. Tehty mikä tehty, ne takuulla kasvaa jo sammalta. Kadun vai kaipaan, en minä tiedä. Unohtaisin mieluiten. Ei oo yö näin pimee ja hiljainen kun vierelläsi vietän sen. Osoita taas elämän tarkoitus. Oon ehtinyt jo unohtaa sen."

Frank Martela ei laula vaan sanoo: "Silloin tällöin baaritiskillä joku mallasjuoman kirkastaman silmäpilkkeen kaunistama kansalainen lähestyy minua pieni virneenkare huuliseudulla ja tokaisee: ”Hei, sinähän olet se filosofi? Kerropa mulle nyt mikä on elämän tarkoitus? Näitä tilanteita varten kehitin jo vuosia sitten yhden lauseen vastauksen. Kysyn kansalaiselta kiinnostaako kahden tunnin luento vai yhden lauseen vastaus. Onnekseni valinta osuu järjestään jälkimmäiseen. Vaikka olenkin kymmeniä kertoja pidempiä luentojakin aiheesta pitänyt, niin baariolosuhteissa keskityn enemmän elämän tarkoitukseni toteuttamiseen kuin siitä luennoimiseen. Vastaukseni oli yksinkertaisuudessaan tämä: Elämän merkitys on tehdä itsestään merkityksellinen toisille ihmisille."

Minä en ole aiheesta laulanut enkä juuri sanonutkaan. Mutta funtsinut olen elämän tarkoitusta vuosikymmeniä. Iän karttuessa yhä enemmän ja muuttanut käsitystänikin. Kun uskonikin on sinne tänne vaappuvaa, enkä tiedä siitä mitään tai en ainakaan kai tarpeeksi, olen oppinut olemaan vaiti ainoiden totuuksien ja niiden tietäjien seurassa.

Kun itselläni ei ole tietoa, jää jäljelle usko. Jonka mukaan en ole, enkä halua olla maailman napa, vaan on olemassa jotain ihmistä käsittämättömän paljon suurempaa. Sillä tiellä tiedän pumppuni pysähtyessä maallisen, määräaikaisen asumukseni menevän maan uumeniin matojen ruuaksi tai savuksi taivaalle. Mutta sen sisällä olevan, vuosikymmenten aikana keräämäni rakkauden, tuskan, kaipauksen, kateuden, katkeruuden, välittämisen, surun kaikkine muine tunteineen jne. uskon vieväni mukanani jonnekin, mistä en tiedä mitään.

Elämäni tarkoitus onkin löytää polun pää sinne jonnekin, mistä aika ei saa minua koskaan kiinni eikä pidä minua enää milloinkaan vankinaan. Voi olla, että polun etsiminenkin on turhaa ja se lankeaa aikanaan meille jokaiselle kuin Manulle illallinen tai ei kenellekään. Mutta sitä ennen elän elämäni leppoistamisjaksoa, jonka tärkein tehtävä on itseni onnellistaminen muilta mitään ottamatta, vaan mielellään jotain toisille itsestäni antaen.

Money, Money, Money, laulaa Abba

Aikoinaan meillä oli valtiovarainministerinä kokoomuslainen Iiro Viinanen. Hän nautti suurta suosioita ja kansan luottamusta, vaikkei milloinkaan luvannut muuta kuin entistä tiukempia kukkaron nyörejä ja sen tuomaa kurjuutta. Kansa piti rehtinä ja rehellisenä miehenä. 

Vaikka en kokoomuslainen ole koskaan ollut eikä minusta sellaista milloinkaan tule, se ei estä minua arvostamasta. Yksi heistä on presidenttimme Sauli Niinistö, joka lähes ensi töikseen pienensi valtion hänelle maksamaa korvausta, sillä palkkahan se ei taida olla. Luulen, ettei yksikään kansanedustaja eikä ministeri tainnut seurata perässä. Katsoo sitten Isossa salissa oikealle, vasemmalle tai minne tahansa. Aivan oma lukunsa ovat  europarlamentaarikot ensimmäisine lentoluokkineen.

Kolmaskin kokoomuslainen, entinen kansanedustaja palaa mieleen. Nimittäin oman kylän Juhani Sjöblom, josta en tiedä paikallislehdestä ainuttakaan myönteistä uutista. Muita kyllä senkin edestä. Hyvin on muistissa, kun hän pestistä luopuessaan oli oikeutettu muiden lailla määräaikaiseen sopeutumisrahaan tai mikä lienee nimeltään. 

Palstatilaa löytyi monesta aviisista sen kertomiseen, mutta kertojan väristä riippumatta jäi kertomatta, että Juhani Sjöblom lahjoitti sopeutumisrahansa verot maksettuaan viimeistä kolikkoa myöten kolmannen sektorin voittoa tavoittemattomille toimijoille. Vaikka tein valmiin tiedotteen, yhdellekään lehdelle osakaan siitä ei ollut julkaisemisen arvoinen. 

Erityisen tympeästi mieheen suhtautuu yhä nykyisin Keskusuomalainen-lehtikonserniin kuuluva Keski-Uusimaa. Mutta kaikki vaikuttaa kaikkeen tai ainakin johonkin. Kyseisen lehden omistajan valtaa käytti keravalainen Eero Lehti, joka myös pyrki kansanedustajaksi saman puolueen riveistä monet kerrat. Vallan valtatie pysyi viimeistä silausta vaille valmiina niin kauan kuin samoista äänistä kisaava viereisen kunnan Sjöblom istui Arkadianmäellä.

Luulen, että kateus ja kilpailu äänestäjistä ovat vaikuttaneet siihen, että Eero Lehdesä ja Juhani Sjöblomista ei ole koskaan ollut sydänystäviksi. Sillä kokonaan irrallisia asioita ei ole olemassakaan, vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen, kun vaan aikansa kääntelee kiviä.

Edunsaajan yhteiskunnasta saan helposti presidenttimme itse pienentäessä tekemistensä korvausta. Näin ei ole aina, ja olenkin joskus kuullut, että suomalaisen ahneuden voittaa vain kotimainen kateus. Sanotaan, että ainoastaan me olemme valmiit maksamaan satasen, ettei naapuri saa viittäkymppiä.

Samoja käänneltäviä kateuden kiviä ajattelin tänä aamuna lukiessani alla olevan postauksen. Kun itsellä on nafti työeläke, mutta kuitenkin sen kokoinen, että loppuelämäni pääsponsori Kansaneläkelaitoksen sijaan on Ilmarinen, jurppii niiden puolesta, jotka joutuvat tulemaan toimeen niukemmalla. Kuvankaappauksen suunnitelmat lienevät totta, mutta missä ovat kyseisen kohderyhmän kurittajien hyödyt, sillä ei kai tässä kateutta ole tarkoitus ruokkia saati pitää hengissä?

Päivä meni Taavetin torilla

Aampalan ja -uinnin jälkeen poimimme pari Timon kaveria laatuauton takapenkille ja matkasimme kymmenkunta kilometriä Taavetin torille. Sitä Luumäen kunta pitää osaltaan virkeänä kesäisin elävällä musiikilla. Tällä kertaa oli vuorossa yhtyeineen Dimitri Keiski. Oikein hyvänkuuloinen artisti varttui Ruotsissa romaniperheessä, jonka kotikielenä oli suomi. Musiikkiura lähti lentoon, kun kansa vaati miehen palauttamista kykykilpailuun. Lahtelaistunut laulaja tunnistaa juurensa, muttei koe olevansa romanikulttuurin sanansaattaja. Sen sijaan valmista englanninkielistä rock-musiikkia oli Luumäen ilmassa lauantaisen kesäpäivän täydeltä.

Siitä nauttiessani muistelin kuinka monesti ehdotinkaan Hyrylän torille elävää musiikkia samalla tavalla ja kuinka yhtä monesti juuri kukaan ei siitä innostunut, vaikka torille oli rakennettu puinen, hieno katoskin. Sen Santeri A nimesi Pärekoriksi, joka olisi ollut valmis esiintymislava. Kesäisen torielämän malliin suosittelin tutustumaan myös Rauman torilla.

Pitkästä aikaa oli päälläni Thaimaassa vuosia sitten käsityönä teettämäni nahkaliivit, jotka kypsään ikään ehtinyt nainen valmisti kanojen, kissojen ja koirien ympäröimämä pienessä ompelimossaan. Olikin mukavaa, kun useampikin tuntematon tuli tekemään tuttavuutta sekä kättelemään antaen liiveistä myönteisen palautteen. Se oli niin iso yllätys, että taidan ottaa liivini enemmänkin käyttöön. 

Taavetin elävän torin laidalla on italialainen kahvi- ja ruokapaikka sekä ravintola Kanuuna, jossa istui iso pöydällinen kantaporukkaa. Sen elämää ja päihtymistä seurasin reippaasti parituntisen. Oli oikein hauska päivä Timon toimiessa Mersun autonajomiehenä.

Alkuillasta pistelimme Timon ja Getin kesäkodissa suihimme vielä vuorokauden muhinutta, entista paremmaksi tullutta kaalilaatikkoa. Osin syrjäsilmin seurasin kuinka Kanada laittoi Suomen kesyyntyneen leijonalauman entistä ahtaammalle kaukalossa. Harri näytti sanovan somessa matsin jälkeen, että jos ei olisi ollut televisio pultattu seinään, olisi heittänyt sen pihalle 🤣. Itse tuumailin, että mielenkiintoisemmin olisi aika mennyt, jos olisimme ajaneet sähköperämoottoriveneellä järven vastarannan puronsuuhun katsomaan majavien valtakunnan elämää. 

Loppuilta meni saunoessa, uidessa ja leppoisasti kaksin rupetellessa. Sen päätteeksi kömmin tutuksi tulleeseen pihakammariin ja punaiseen makuupussiini matkaten kohti Nukkumatin valtakuntaa. Sen verran tuli lipitettyä kuitenkin saunajuomia, jotta piti käydä useammankin kerran kesäyössä metsäweeceessä.

Tänään aamupäivällä keräsin nyssykkäni ja ajoin Timolta saamieni mustikka- ja puolukkahilloineni vastaavasti Jokilaakson valtakuntaan. Kertakaikkisen upea viikonloppu luksusseurassa ja mitä parhaimmissa kesäsäissä.

Hopeanharmaa vanharouva näytti puolestaan lipittävän menovettä pääosin 120 kilometrin tuntinopeudella, taakkateline katolla noin seitsemän ja puoli litraa satasella. Ei huono saavutus 18 vuotiaalta seniorittarelta 2 litran bensakoneella.

Taavetissa

Eilen huitaisin puolenpäivän molemmin puolin hopeanharmaan, vanha rouva Avensiksen kanssa Pohjois-Karjalaan kauniin ja kirkasvetisen Ounionjärven rannalle. Getin onnenamuletitkin löysivät viimein takaisin tyynyn alle matkattuaan maailmalla kanssani iseamman kuukauden. 

Taavetti on Etelä-Karjalan maakunnassa sijaitsevan Luumäen keskustaajama. Lähimpään kaupunkiin, Lappeenrantaan on matkaa 38 kilometriä, Haminan sekä Kouvolan ollessa 50 kilometrin päässä. Taavetti on syntynyt Taavetin linnoituksen ympärille, sanoo Wikipedia. 

Maukkaan, Timon itsensä tekemän kaalilaatikon ja poimimien puolukoiden hillon jälkeen, saman miehen lämmittämän puukiukaan löylyissä muisteltiin vaikka mitä. Yhteisiä tuttuja ja kavereitakin varsinkin Thaimaasta löytyikin aika tavalla. Kylpemisen lomassa kävin uimassa tai noh, pulahtelemassa ainakin kolmeen kertaan. Vesi oli 20,5 asteista. Todella luksusta Jokilaakson sähköiseen merikonttisaunaan ja sameisiin Jokilampiin verrattuna.

Iltauutisten ja parin paistetun, paikallisen makkaran ja osin oman maan salaatin jälkeen uni maistui pihan mökissä Fjällrävenin punaisessa makuupussissani. Vanhan rouvan makuuhuone saa siis odottaa vuoroaan ja nukkujaansa ainakin ensi viikonlopun Keski-Suomen hatajaismatkaan saakka.

Matkaa Jokilaaksosta Taavettiin on kolmesta eri reittivalinnasta riippumatta reipas kaksisataa kilometriä. Kotkan kautta matkatessa iso osa on 120 kilometrin nopeudella ajettavaa moottoritietä, joten matka sujui joutuisasti vakionopeudensäätimen ja navigaattorin avustaessa kulkua.

Tätä kirjoittessa on 18. päivän aamu ja kello kuusi sekä poikani syntymäpäivä. Koska tiedän myös hänen lukevan blogejani, runsaasti onnea sinulle merkkipäivääsi sekä perheelle lämpimiä terveisiä.

Juhlat jatkuu

Vajaa 75 vuotta sitten hedelmöityneenä isäni siittiöstä äitini kohdussa elämäni alkoi ja minusta tuli lunastettu kuolevainen. Jokaiselle on myös varattu usko ja halutessamme voimme luottaa, että päivämme on määrätty etukäteen ennen kuin ensimmäinenkään niistä on tullut.

Eilen olin etuoikeutettuna itsekkään hyvilläni monisataisista syntymäpäiväonnitteluista varsinkin sosiaalisessa mediassa. Yritin kiittääkin jokaista samojen kanavien kautta henkilökohtaisesti. Jos joku meni yhä hatarammaksi käyvän pääni läpi huomaamatta, kiitos vielä kerran. Olen tappiin saakka kiitollinen kaikesta saamastani huomiosta.

Mutta juhlahumuni jatkuu vielä tänään kolmannen päivän. Aamulla käydessäni metsäwc:ssä huonohko kuuloni rekisteröi melkoisen lintujen konsertin ja niiden aamupalaverit. Käenkin kuulin kukkuvan kaikille lisävuosia. Ikään kuin koko luonto olisi iloinnut ja juhlinut kanssani Jokilaaksossa lähes täyteen vihreyteen puhjenneena. 

Merikonttikotini ulko-ovella, eilen irakilaismiehen pesemänä, hopeanharmaa vanha rouva Avensis kiilsi puhtauttaan aamuauringon säteiden alla malttamattomana: "Joko mennään ja lähdetään kohti itää?" Sanoin sille itsekseni: "Odota nyt vähän, aamukaffet on juomatta ja aamupala syömättä sekä Marlboron matkakassikin pakkaamatta. Myös blogikirjoitus ja aamu-uinti ovat vielä edessä. Pidä sinä vaan huolta makuuhuoneesi yöpöydän laatikossa olevista Getin buddhalaisuuden onnen ja uskon amuleteista, että ovat varmasti matkassa mukana."

Huomaan aloittaneeni tämänkertaisen kirjoituksen hyvinkin hengellisesti, johon syyt uskon löytyvän uskovien onnen toivotuksista, usein omilla teillään olevasta sielustani sekä Järviradion kristillisistä aamun anneista musiikkeineen. Niitä nykyisin usein kuuntelen yrittäen ottaa edes vähän vastaan, jotta ymmärtäisin enemmän; klo 6.30 Raamattu kannesta kanteen ja klo 7.00 Aamuhartaus.

Tällä kertaa alajärveläinen hengen mies kertoi Neuvostoliiton ja maailman ensimmäisestä avaruusmiehestä, venäläisittäin kai kosmonautista, joka reissunsa jälkeen kiersi maailmaa maan pinnalla. Sanoi Juri Gagarinin puhuessaan monesti todenneen, että avaruudessakaan hän ei nähnyt Jumalaa, joten ei usko sitä olevan olemassa.  Kerran kuulijoiden joukossa oli aivokirurgi, joka sanoi avanneensa kymmeniä, ellei satoja aivoja, muttei ole milloinkaan löytänyt niistä ainuttakaan ajatusta. Joten lieneekö niitäkään olemassa?

Viikatemiehen väistelyn vuosipäivä

Synnyin tänään 18 minuuttia yli tai alle kello 4 iltapäivällä. Muistelen äitini sanoneen sydämeni olleen synnytystohinoissa pysähdyksissä minuutin tai jotain. On niin tai ei, ajattelen joutuneeni jo heti ensi töikseni väistelemään viikatemiestä. Tällä laskuopilla ikää tulee tänään täyteen 74, mutta vuosittaisia merkkipäiviä syntymä mukaan lukien 75. Sen kunniaksi leikkaan ehkä vähän nurmikkoa, kuten tein syntymäpäivänäni viime vuonnakin, tai sitten en. Jokilaakson juhlapaikalla liehuu joka tapuksessa sukuni Petter ja Elisabeth Hällströmin viiri.

Kesän voin sanoa myös tulleen. Eilen Jokilampien uimavesi oli 23-asteista, joka lämpenee nopeasti, sillä tummana, savipohjaisena siihen tarttuu auringon lämpö paremmin kuin läpeensä kirkkaaseen veteen. Jokilaaksossa on useampikin uimapaikka, joita käytän oikkujeni mukaan. Tuusulanjokea, jossa ei koskaan ole sinilevää, Jokilampia, joissa kanssani ui kalojen lisäksi vesilinnut joutsenineen sekä viitasammakot ja Purolampea, jonka vesi tulee Rydybackan kalliolta, useasta eri lähteestä sekä taivaan lisäksi metsäpuroista.

Olen syvästi kiitollinen minua ympäröivälle maailmalle, joka on antanut ja mahdollistanut minulle hyvän ja kelpomittaisen elämän. Siihen on tarvittu omaakin osuutta ja kurssin korjausliikkeitä. Alkoholia lipitin oikeastaan ainoastaan päihtymistarkoituksessa vuositolkulla. Sillä tiellä olisi henki lähtenyt ajat sitten. Jos en olisi ehtinyt kuolla viinaan, olisi ehkä väkivaltainen kuolo korjannut tuntemattoman tai näennäisystävän puukon tai luodin vauhdittimana. Ellen ennen sitä olisi ajanut kännissä Manalaan tai päättänyt päiväni muuten kuolonkolarissa. Kerrankin lensin pikku Fiatin tuulilasista ojanpenkan metsän puolelle. Vain osa korvalehdestä ja tukasta jäi ikkunanpuitteisiin. Ja autoon kaksi korkkaamatonta isoa G:tä eli Gambinaa 🤬. Toinen viikatemiehen apulainen oli tupakka, jota kiskoin pari toppaa päivässä vuosikymmenen, pari. 

Kuva on syntymäviikoltani

Paljon on elämääni mahtunut. Se kaikki on mitättömyydessään iankaikkisuuden mittarilla kai ei mitään, mutta minulle ainutlaatuista ja -kertaista, sillä elämiä lienee tällä pallolla itse kullakin vain yksi ainoa. Kun en ole juuri koskaan ollut kiinnostunut omasta enkä muidenkaan historiasta, syvennyn siihen nykyisin hieman enemmän. Siinä apuna minulla on esimerkiksi sähköisessä muodossa Suomen Kuvalehden jokainen numero koko Suomen itsenäisyyden ajalta. 

Sieltä poimin, että vuonna 1950 äidinkielenään suomea puhui 91,1 prosenttia väestöstä ja ruotsia 8,6 prosenttia. Koulutustaso oli melko alhainen, 93 prosenttia oli suorittanut korkeintaan kansakoulun, keskikoulun oli suorittanut 4,5 prosenttia ja ylioppilastutkinnon 2,5 prosenttia.

Aloitin juhlimisen jo eilen, kun ystäväni lapsuudesta saakka, tarjosi kunnon pihvit jälkiruokajäätelön ja teen kera kauppakeskus Jumbon ravintolassa. Tänään jatkan pirskeitä, kun hopeanharmaa vanha rouva Avensis vie minut vietnamilaisperheen Cafe Hyrylään kakkukahville. Kolmipäiväistä juhlintaa jatkan huomenna mieluisan kaverin kanssa, saunoen ja tarinoiden järven rannalla Taavetissa. Asiantynkääkin on, sillä miehen parisuhteen koossapitävä Get-voima unohti Buddhan onnenamulettinsa Phatthalungin hotellihuoneeseen. Sieltä ne matkasivat Finnairin puhalluslampulla kanssani Suomeen ja huomenna itärajan tuntumaan kauniin rantahuvilan makuuhuoneeseen Getin tyynyn alle. Sen kaiken tehtyäni, kiitän taas kerran elämääni suurempaa ja siemaisen tölkin tai pari alkoholitonta olutta saunan päälle sekä ehkä myös alle.

Euroviisu- ja valintafarssit

Ensimmäinen Euroviisumme oli kuvan Laila Kinnunen ja Valoa ikkunassa, mutta 1965 Suomen euroviisukarsinta oli farssi. Kansan, alueraatien ja Pohjola-raadin suosikit kulkivat omia teitään, sillä alueraadit äänestivät suosikikseen Marjatta Leppäsen ja Lasse Mårtensonin kappaleen Iltaisin ja Pohjola-raati Viktor Klimenkon kappaleen Aurinko laskee länteen. Näin ollen Yleisradion johto teki lopullisen päätöksen karsinnan tuloksesta, ja pari päivää myöhemmin Suomen edustajaksi ilmoitettiin Viktor Klimenkon Aurinko laskee länteen. Karsinnan lopputulos herätti kuitenkin kohua erityisesti siksi, että postikorttiäänestyksessä kansan suosikki oli Katri Helenan Minne tuuli kuljettaa.

Mainitut 3 kappaletta voi kuunnella ja osin katsoakin keltaisten linkkien takaa. Euroviisut voitti silloin Luxenburgin Vahanukke. Kappaletta pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista euroviisuista. Siitäkään huolimatta silloin 17-vuotias ranskalainen France Gall ei suostunut juuri esittämään enää viisubiisiään, koska koki sen naista alistavana. Siinä hän laulaa olevansa vahanukke, joka on tullut kuuluisaksi laulamalla rakkaudesta, jota ei ole vielä kokenut. Sanoittaja kirjoitti Gallille toisenkin kappaleen ”Les Sucettes” (Tikkukaramellit), jonka päällisin puolin viattomat sanat viittaavat suuseksiin. 

Hyvää Suomen erimielisessä valintafarssissa oli, että osallistuneet säveltäjät, sovittajat, sanoittajat, esittäjät ja valitsijatkin ymmärsivät kyseessä olevan ennen kaikkea yksi maailman suurimmista kevyen musiikin laulukilpailuista.

Nykyään on kai hetken menestyksen huuma sekoittanut päämme ja muuttanut Suomen suunnan. Ensin oli Lordi, sitten Käärijä ja kuin pisteenä ja hölmöilyn huippuna Windows95man. 

Siitä poimin  Euroviisujen viralliselta Instagram-tilillä jotain:

"Seuraajat ovat kommentoineet paheksuen Keisterin alastonta olemusta.

– Kamalaa. Miksei hänellä ole housuja?

– He lähettivät jonkun äijän ilman housuja hyppimään lavalle, miten tämä on hienoa?" 

Monet myös epäilivät, että Keisterin intiimialue saattoi vilahtaa esityksen aikana semifinaalissa, kun tarkkasilmäiset katsojat kiinnittivät huomion Teemu Keisterin alapäähän: ”Olenko se vain minä, vai näkivätkö muutkin...”

Tarvittiin kuitenkin muunmaalaisia kertomaan, että kyseessä on edelleen laulukilpailu, jossa tilaa ei onneksi juuri ollut puolipervolle esitykselle, josta musiikin sanomaa saa etsiä. Suomen saalis yleisöltä olikin pieni ja sijoitus sen mukainen, eli 19. Kiitos kaikille, ketkä ette antaneet pisteitä. Ehkä ensi vuonna meiltäkin on mukana farssin sijaan laulu- tai ainakin musiikkiesitys.

Olen kouluni käynyt, osa 2

Vuonna 1966 kuudentoista vuoden oppivelvollisuusikä oli tullut täyteen. Samaan aikaan Pasanen sanoi mustavalkotelevision Spedevisiossa, että "ne käyvät koulua, jotka eivät muuten pärjää". Itse aloitin Pertin kannustamana silloin taisteluni koulunkäyntiä vastaan. Kuten Don Quijote Manchalainen yli 400 vuotta aiemmin tuulimyllyjen kanssa. 

Mielenvikaisen ritarin seikkailuista 1600-luvulla kirjoitettu, kaksiosainen romaani sopii oikein hyvin elämääni, sillä jotain samaa oli yli kymmenen vuotta kestaneissä taisteluissani lasisia tuulimyllyjä vastaan. Kuten pitkin elämääni joissakin muissakin huitomisissa. Jesse-hevonenkin minulla oli, kuten ritarilla konsanaan. 

Viimein isä taipui ja lisäsi, että jos et käy koulua, hän ei elätä. Muistelen, että kolme ensimmäistä työpaikkaa olivat Wiiman autokoritehdas, Imatran Voima ja Amer-Tupakka. Olin talonmies Nybergin apulainen, ylivahtimestari Raatikaisen lähettipoika ja traktorinkuljettaja Kailasen apumies. 

Mutta ennen koulu- saati työikää pääsin joskus isäni kanssa töihin aamulla Hyrylästä Santahaminaan ja illalla takaisin armeijan kuorma-auton lavan kopissa. Taisivat sanoa sitä koppiautoksi. Joka tapauksessa muut pelasivat korttia, paitsi oppikoulun ensimmäiseltä luokalta minut pelastaneen Liisa Aarrevaaran isä. Hän maalasi tauluunsa mennen tullen ikkunasta matkan varrella näkynyttä tuulimyllyä. Sitä monesti katselin ja odotin milloin maalaukseen tulee ritari Rosinante-hevosensa kanssa. Muistelen Jokilaakson Muistojen merikontissa olevan edelleen yksi hänen maalauksistaan. 

Joka tapauksessa Aarrevaara, jonka etunimen olen unohtanut, oli isäni kavereita. Kävelimme silloin tällöin saksanpaimenkoira Jerin kanssa metsän taakse tarinoimaan, joskus talkoisiinkin. Kaivontekotalkoot koituivat Aarrevaaran kohtaloksi, sillä hän sai sydänkohtauksen kaivossa. Aikuiset yrittivät tapahtumaa salailla ja peitellä lapsilta, mutta varsinkaan Jerin huijaaminen ei onnistunut. Se ulvoi koko illan kuono kohti taivasta, jota se ei koskaan tehnyt aiemmin eikä myöhemmin. Naapuritkin tulivat sitä kotiimme ihmettelemään. 

Elämäni vuoristoradalla vain kaksi koulua sain kunnialla loppuun, rippi- ja autokoulut. Jälkimmäisen useasti, sillä monesti menetin ajoluvan rattijuopppouden ja kortittomana ajojen vuoksi. Tai korottelin vuosien varrella ajokorttiluokkia traktorin ajokortista aina silloiseen kuorma-auton ammattiajokorttiin saakka. Aloittaen ajoluvan menettäneenä aina uudelleen alusta. 

Yksi parhaiten mieliin jäänyt ajokortti oli, kun leikin Santahaminassa sotilaskodin lattialla leluineni ja joku isäni kavereista tallasi pienille lapsen sormilleni armeijan saappaillaan. Parku oli sen mukainen. Isä kantoi ja muut saattoivat minua kuin potilasta konsanaan. Mutta ei lääkäriin, vaan kuljetustoimistoon, jossa he kirjoittivat nimelleni armeijan ajokortin. Siinä luki "Palvelee kotijoukoissa". Se oli iso juttu ja itkukin loppui. Kenelläkään missään ei ollut vastaavaa ajolupaa tai todistusta.

Oikeassa elämässä minulla ei ole peruskoulun oppimäärää, vaikka kerran hurahdin yrittämään menestystä myös Helsingin iltakauppakoulussa. Mutta kuten Spede sanoi, olen pärjännyt kelvollisesti muutenkin. Kouluista olen kaivannut vain yhtä asiaa, sillä englannin kielitaitoni on varovastikin sanottuna olematon. Mutta missä sitä olisin keskikoulussakaan oppinut, kun pakolliset kielet olivat ruotsi ja saksa? Englantia ovat minulle opettaneet elokuvateattereiden ja television John Wayne, Clint Eastwood, Elisabeth Taylor, Marilyn Monroe ja monet muut sekä Rin Tin Tin ja Lassie koirien kotiväet. Myöhemmin loistavaa opetusta on antanut Google-kääntäjä. 

Kylän raitit olivat kouluni. Siellä viihdyin eikä kukaan puhunut AHDH:sta. Kanssani saman tien kulkija-kavereista oikeastaan jokainen, joka ei syystä tai toisesta vaihtanut  toiselle raitille tai peräti koko kadun oppilaitosta, on päätynyt kirkkomultiin. Siellä käyn heitä silloin tällöin haikeinkin mielin muistelemassa ja omalla laillani juttelemassa. 

Pitkälti yli puolivuosisataa sitten lauloin muiden kanssa kevätjuhlassa taas pian lasten laulamaa Suvivirttä. Silloin tiesin kaiken, päivieni määrä oli rajaton, koskaan ei satanut, aurinko paistoi aina ja kesä jatkui ikuisesti. Silloisen ikiturvani takaajina olivat molemmat vanhempani.

Olen kouluni käynyt, osa1

Sata vuotta ennen syntymääni, 1850 perustettiin Tuusulan ensimmäinen kansakoulu sotaneuvos C. P. Nybergin lahjoittamilla varoilla. Koulua ryhdyttiin pitämään Tuusulan vuonna 1734 vihittyä puista ristikirkkoa vastapäätä sijaitsevassa talossa. Se sai nimekseen Nybergin pitäjänkoulu.

Se oli ensikouluni. Myös mainitsemani kirkko liittyy koulunkäyntiini, sillä siellä minut konfirmoitiin rippikoulun päätteeksi. Sen kävin koulupäivien päätyttyä vuonna 1965 Tuusulan yhteiskoulussa. En muista oliko uskonnonopettajani Uula Keva myös rippikouluni pitäjä, ehkä ei. 

Sekä kirkko että kuvan koulu ovat hirsirakennuksia ja käytössä edelleen. Kirkko suorittaa alkuperäistä tehtäväänsä, mutta Saviriihen kouluksi kutsumamme rakennus on ollut vuosikymmenten saatossa monessa mukana, kuten esikouluna ja päiväkoti Sympaattina. Mitä lienee nykyisin vaiko tyhjänä tai ei minään?

Kun vuonna 1957 aloitin opintieni, ei puhuttu homeongelmista. Ehkä niitä ei ollut. Mistä lienevätkään tulleet nykyiseen ja vähän vanhempaankin pyhään sekä arkeen. Joka tapauksessa kirjaviisautta taottiin päihimme kahdessa vierekkäisessä luokassa kahden opettajan voimin. Seinän takana tietoa jakoi muistaakseni Putkonen ja minulle Hämäläinen. Silloin oppilaille ja vanhemmillekin opettaja oli auktoriteetti ja heidän sanansa laki, eikä edessä tai takana keskisormia näytelty.

Kaksi vuotta kävin puulämmitteistä alakoulua ulkopuuceineen. Sitten siirryin parin kilometrin päähän saman Kirkkotien Keskuskansakouluun keskuslämmityksineen ja sisäweeceineen. Se oli rehvakasta aikaa ja tapoihini tuli metkuja, joita ei kouluelämässä olisi tarvittu saati kaivattu. Niiden ansioista tai vuoksi vietin eräänkin oppitunnin luokkahuoneen ulkopuolella sekä joskus välitunnitkin kasvot seinää vasten löytötavarakaapin ja opettajienhuoneen vieressä.

Vaikka olin sisältä pieni poika, ulospäin näyttelin rehvakasta, sillä päättäessämme koulupäiviä, tuli iltaoppikouluun meitä monia vanhemmat oppilaat. Tuusulan yhteiskoulun ollessa vasta rakenteilla. Aivan oma lukunsa olivat toiset esikuvani, kansalaiskoululaiset, jotka taisivat viettää välituntinsakin saman koulun eri pihalla. Puhekielessä jatkokoulu oli Suomessa vuosina 1958–1977 toiminut kansakoulun jälkeen suoritettu, yleensä kaksivuotinen taival, joka oli pakollinen niille, jotka eivät menneet kansakoulusta muuhun kouluun kuten oppikouluun.

Mutta minä menin (lue jouduin) yhteis- eli oppikouluun pistemäärällä 68. Olisin halunnut Järvenpäähän ammattikouluun, mutta vanhempani tahtoivat toisin ja huijasivat minua. Sain syödä 10-vuotiaana Perä-Hyrylän kioskilla niin monta jäätelötötteröä kuin yhtä soittoa pystyin, jos tulen valituksi. Ehkä minun piti työläisperheen kakarana näyttää suvulle, perhetutuille ja naapureille koulun avulla sivistyksen mallia ja ehkä osansa oli äitini haaveella kolmesta ylioppilaslyyrasta. Hän ei saanut ensimmäistäkään 😥.

Ei ollut mikään koulu paikkani. Kerran tiukassa puhuttelussa rangaistuksen siivittämänä rehtori Häkkinen sanoi minun olevan "oikea koulun mätämuna ja kuuluisampi kuin yksikään opettaja". Se oli niin suuri, taatusti ansaittu kunnia ja omanlaisensa huomionosoitus, etten kehdannut sanoa sitä edes koulukavereille saati vanhemmilleni.

Yhteiskoulua kävin viisi vuotta, mutten keskikoulua. En olisi selvinnyt ensimmäisenkään luokan ruotsinkielen ehdoista, ellei metsän takana asunut Aarrevaaran Liisa olisi vetänyt osan kesästä kivirekeäni perässään. Muistelen, että 2. luokan ruotsin- ja saksankielten ehtoja en päässyt edes yrittämään, sillä lukuaineiden keskiarvo ei tainnut antaa siihen mahdollisuutta. Joten kävin luokan kaksi kertaa. Kolmannella luokalla nousi toivomani seinä lopullisesti pystyyn, enkä luokan tuplattuani edes yrittänyt suorittaa kielten ehtoja.

Sosiaalinen kanssakäyminen ja vuorovaikutus, osa 2

Vaikka en ole äiti enkä nainen tai ehkä juuri siksi en ymmärrä miksi Tahattomasti lapsettomien lauantai ja Äitienpäivä ovat peräkkäisinä päivinä. Vaan ajattelen päivien läheisyyden toisiinsa korostavan yksinäisyyttä, jota omaa lasta kaipaava voi kokea. Jotain lapsettomuudesta johtuvasta yksinäisyydestä koen itsekin, sillä minulla on kaksi lasta, joiden biologinen isä en ole ja joihin itselläni ei ole sellaista yhteyttä, että sen tuntisin. Tunnen vain sen puuttumisen. 

Eilen lupasin kirjoittaa mitä tarkoittaa, kun lähdin yksinäisyyttä pakoon Jokilaakson luonnon keskeltä sinne missä on muitakin. Ehkä ensimmäinen paikka oli Hyrylän S-Marketin yhteydessä olevan, vietnamilaisen perheen Cafeteria Hyrylän edustalleen sijoittamat tuolit ja pöytä. Tuusulantien toisella puolella on lähes nimikaima Kahvila Hyrylä, joissa molemmissa istuu ja tapaa toisiaan muutaman hengen kantaporukat. Ensin mainitussa on myös naisia, joka saattaa osin johtua viereisestä ruokakaupasta.

Ehkä eräänlainen seniori-ikäisten sosiaalisen kanssakäymisen mekka Hyrylässä on uimahalli, josta löytyy juttuseuraa jokaisena päivänä aamusta iltaan, kun vaan itse aloittaa ja saa suunsa auki. Suomalainen ei nimittäin ole tuppisuu, mutta ajattelee, että "minä en kyllä aloita." Kun joku aukaisee puhumisen lippaan, ei tarinoinnilta ole loppua tulla. Aivan oma lukunsa on alkoholin vauhdittama epäaito elämä. 

Usein kaikki on "hyvää päivää kirvesvartta", mutta voi olla muutakin. Tapasin muun muassa kahvilan pöydässä kaverini 60 vuoden takaa, joka asuu talvet Brasiliassa. Kun kuukausi, kaksi sitten soittelimme WhatsApp-puhelun Ison veden yli, sanoin, että voin tulla hakemaan sinut lentokentältä, jos tahdot. Moisesta ystävällisyydestä hän oli niin otettu, että otti asian puheeksi pari kertaa uudelleen: "Kukaan ei ole koskaan tarjonnut minulle samalla lailla kyytiä." Ja jatkoi, että lähde kanssani syksyllä Brasiliaan, sillä talossa on tilaa sinulle omaa huonetta myöten. 

Koskaan ei voi etukäteen tietää minne auennut polku johtaa ja johdattaa, jos vaan on halua sekä rohkeutta sitä kulkea. Saapa siis nähdä mitä ensi talvi tuo tullessaan, sillä Thaimaa ihmis- ja eläinystävineen on tullut kovin rakkaaksi. Siitä huolimatta, että yhteistä puhekieltä ei paikallisten kanssa ole. Yksinäisyyttä poistamassa ja puhetta korvaamassa on PeeCeeX-skootterini takapoksissa kaksi lahjontapussia. Toisessa on pieniä palloja tai muita leluja lapsille sekä toisessa makupaloja kulkijakoirille ja -kissoille. Molempia pysähtyilen antamaan sinne tänne käytännössä joka päivä. Asianomaisten lisäksi ne ovat oivallisia siltoja aikuisten maailmaan.

Sieluni syvimmissä sopukoissa asuu kanssani kuitenkin tai onneksi haikeuden, pettymysten, rakkauden, kaipausten, ilon ja ikävän maustama yksinäisyys. Sen kaiken kanssa on hyvä ja rikasta sekä armollista elää, sillä se on mitä parhain polttoaine elämänmittaisella tutkimusmatkalla itseeni.

Sosiaalinen kanssakäyminen ja vuorovaikutus

Vuorovaikutus on kahden tai useamman ihmisen tai tapahtuman välinen suhde, jossa osapuolet vaikuttavat toisiinsa. Suomen kielen sana vuorovaikutus kuvaakin hyvin ihmisten välistä keskustelua. Hyvä vuorovaikutus voi syntyä myös eläinten ja miksei muunkin luonnon kanssa. 

Jos minkäänlainen sosiaalinen verkosto ei vastaa omia tarpeita, saattaa kokea yksinäisyyttä. Se on usein aivan eri asia kuin yksin oleminen, joka voi olla toivottu olotila. Yksinäisyyden kokemuksia löytyy myös porukasta ja ehkä jokaiselta. 

Yksinäisyydellä on merkittävä vaikutus psyykkiseen hyvin- ja pahoinvointiin, jotka altistavat mielialaoireille. Pitkään jatkuessa yksinäisyys alkaa heikentää itsetuntoa ja vaikeuttaa uusien ihmissuhteiden luomista. Jos ei löydä eikä oivalla elämän mielekkyyttä kuin tekemisen kautta, voi esimerkiksi työttömänä tai eläkkeellä tarpeettomana ja hyödyttömänä olemisen kokemuksista tulla ylivoimaisen raskas matkakumppani. Varsinkin ikääntyessä, kun ystävät siirtyvät kukin vuorollaan ajasta ikuisuuteen ja eniten tuttuja on kirkkomaalla. 

Syitä yksinäisyyteen on monia muitakin. Kyse voi olla pitkään jatkuneesta vaikeudesta muodostaa ihmissuhteita. Se voi johtaa noidankehään, jossa kielteinen minäkuva vaikeuttaa tai peräti estää luomasta uusia tuttavuuksia. Muutto uudelle paikkakunnalle, harrastuksen lopettaminen, parisuhteen päättyminen tai lapsettomuus voivat nekin johtaa pysyvään yksinäisyyteen. Joka on harvoin vain omaa syytä eikä varsinkaan merkki, että sinussa tai minussa olisi jotain vikaa.

Lähes aina kyseiselle olotilalle voi tehdä jotain. Silloin on lähdettävä liikkeelle tavalla tai toisella. Voi matkata sähköisesti sosiaalisen median saloihin ja tuoda itsensä näkyväksi tai läsnäolevaksi nimellään tai nimimerkillä. Voi myös eläytyä kirjojen, lehtien, television tai radion tarinoihin tai lähteä osin mielikuvitusmaailmasta fyysisesti "ihmisten ilmoille". Sinne missä on muita ihmisiä.

Niin tein itse, kun huomasin puhuvani yhä useammin pesäpöntön kirjosiepoille ja lampien viitasammakoille. Sillanpielen valkoisilta, kevään pajunkissoiltakin kyselin onko sinusta tulossa vai joko olet tyttö- tai poikapaju? Ne ovat usein keltaisia ja tyttöpajut vastaavasti enemmän vihertäviä. Ehkä niitä on nykyisen trendikkäästi myös muunsukupuolisia 😅. 

Aivan erakoitunut en silti ollut, vaikkei se kaukana ole edelleenkään. Ehkä on hyvä, että olin ja olen aktiivinen sosiaalisessa mediassa. Siitä osa ovat juuri nämä päiväkirjanomaiset blogikirjoitukset. Niitä kirjoitin avioliitossa vuoropäivin vaimoni kanssa, mutta nyt jo vuosia yksin joka päivä.

Kun vielä jossain mutkassa osaomistuskoira Niilo muutti vallan kahteen muuhun kotiinsa, on Jokilaaksossa yksinäisyys alati kolkuttelemassa ovipielissä. Kun en juuri enää saa Niilosta valokuvia tai muita kuulumisia, hiipui myös hänen sosiaalisen median epävirallinen fanikerhonsa. Mutta ei kokonaan. Vieläkin joku afrikkalainen lapsi kyselee somessa Niilosta. Erityisesti iloitsen yhdestä suomalaisesta Siilistä, joka aika usein tiedustelee kuulumisia ja iloitsee harvoista koirakuvista, joita saan ja jaan. 

Sosiaalinen media tuokin oman lisänsä sosiaalisiin suhteisiin. Parhaimmillaan se luo lisää mahdollisuuksia yhteydenpitoon ja verkostoitumiseen. Kääntöpuolena se altistaa vertailulle, epärealistisille odotuksille, somevihalle ja saattaa peräti lisätä yksinäisyyden kokemusta.

Monella kaverimäärä somessa on suuri, mutta läheisiä ihmissuhteita on siitä huolimatta vähän. Näin on itsellänikin. Nettikavereista nähdään monesti parhaita paloja, mikä luo vääristyneitä käsityksiä ja saattaa saada oman elämän näyttämään tylsemmältä tai ongelmallisemmalta kuin onkaan tai muilla. Toisaalta vaikeiden hetkien jakaminen voi toimia vertaistukena samassa tilanteessa kamppaileville ja mahdollistaa tuen saamisen someyhteisöstä.

Blogiani aamulla aloittaessani ajattelin sen olevan yhden aamun juttu, mutta toisin näyttää käyvän. Huomenna, äitienpäivänä taidan jatkaa siitä mitä minulle tarkoittaa, kun lähdin Jokilaakson luonnon keskeltä sinne missä on muitakin ihmisiä. 

Euroviisut

Euroviisut on televisioitu vuodesta 1956, mutta mustavalkotelevision aikaan sitä enimmäkseen kuunneltiin radiosta. Eurovision laulukilpailu on maailman suosituimpia ei-urheilulähetyksiä.

Suomi osallistui niihin ensi kertaa viisi vuotta myöhemmin Laila Kinnusen Valoa ikkunassa -kappaleella:

"Yön vaipan alle on jo jäänyt maa

On tullut aika valot sammuttaa

Vain varjot vakavina paikallaan

Nyt käyvät uneksimaan

On valo jäänyt pieneen ikkunaan

Ken valvoo ajatukset seuranaan?

Hän omaa ystäväänsä kaivaten

Näin laulaa toivoen:

"Valon säteiden tie

Minut muistoihin vie!

Lyhty ikuinen on

Muisto kuihtumaton

Kautta hiljaisen yön

Taakse tähtösten vyön

Laulu hänelle soi

Jos kuulla hän voi

Nyt syttyy kaunis uusi tähtönen

Jo laulajakin huomaa loiston sen

Nyt armas laittoi valon ikkunaan

Mua kuulee kaivatessaan

Jää valo alle aamun koittavan

Pää uneen vaipunut on laulajan

Hän luokse ystävänsä kiitäen

Käy siivin unien."

Laulu sanoineen on saanut sielussani erityisen paikan. Ehkä syy on kaipaus ja haikeus unimaailmoineen, jonne joskus lapsena pakenin pahuutta tai isältä saamaani selkäsaunaa. En kuulunut minnekään ja koin olevani erilainen kuin muut. Lättänenäinen kapiaisen kakara, jolle oli ylivoimaista tulla toimeen itsensä ja ympäröivän maailman kanssa ilman päihteitä.

Elämänkokemuksen karttuessa löysin yhä paremmin itseni. Sen sijaan Laila kadotti valon ikkunastaan eikä enää löytänyt tähteään taivaalta. Vanhassa asemarakennuksessa koiransa kanssa asunut, aikoinaan Suomen iskelmätaivaan ehkä kirkkain tähti oli kuollessaan 60-vuotias. Hänet löysi menehtyneenä naapurin mies, joka tapasi auttaa Lailaa kauppa-asioiden hoitamisessa.

Myös euroviisumaailma on muuttunut. Nyt keskustellaan biisien lisäksi siitä vilkkuiko Suomen edustajan shortien välistä kivespallit ja kuinka saataisiin Israelin edustaja vastuuseen Gazan pommituksista. 

Hyvää matkaa Riitta

Monet kerrat ja monena vuonna monet Jomtien Pattayan kävijät ovat varanneet meno-paluu lipun etelän lämpöön. Mutta jokaiselle on varattu myös yhdensuuntainen matka vielä kauemmas. Sen käyttämisen aika tulee jokaiselle. Viime tiistaina oli Sinun lentosi Ride.

Koen, että meillä oli lyhyenläntä, mutta hyvä ja etäinenkin ystävyys sekä sielujen sympatia. Varsinkin toimiessasi yhtenä Pattaya Suomi-Seuran parhaista puuhanaisista Soi Welcomella. Jos joskus oli hetkeni nurjansorttinen, alati hersyvä huumorisi ja tarttuva naurusi sekä temperamenttisi korjasi monet ja monen kävijän aamut ja niitä seuraavat päivät.

Oli useita asioita, joissa pääsi ei palellut ilman Thaimaan taivaan aurinkoakaan. Olit kuin kotonasi niin nais- kuin äijäseurassa ja olit myös yksi harvoista suomalaisnaisista, jotka viilettivät vasemmanpuoleisessa thailiikenteessä skootterillaan kuin olisivat ikänsä kulkeneet Jomtienilla kaksipyöräisellä.

Poikasi Kallen ja hänen puolisonsa lisäksi opin tuntemaan myös Sinulle hyvin tärkeän mustavalkoisen kissasi, jonka nimen olen painanut niin syvälle alati hatarammaksi tulevan pääni lokerikkoihin, etten löydä sitä tähän tervehdykseeni. Ehkä suot sen anteeksi? Kun seurasin kuinka siitä huolehdit, olkoon tässä nimeltään värinsä vuoksi Sylvester, ajattelin eläinrakkaana, että juuri tuollaista elämää tarkoitetaan kissan päivillä.

Kokoaan suuremmasta sydämestäsi jaoit monelle, josta osansa saivat kuvan thaimaalaiset lapset. Vieraanvaraisuutesi oli samassa sarjassa. Sitä sain Päiviksen kanssa maistaa niin Thai- kuin kauniissa Järvenpään Suomikodissasikin.

Vaikka vielä käyttämättömässä lipussani on määränpäänä "tuntematon", on kaikilla lupa uskoa ja luottaa siihen, että osoite on sama jokaisessa vastaavassa yhden suunnan ticketissä. Joten hyvää matkaa ystäväni 💞. Kun pääset perille ja jos siellä on mahdollisuus varata paikkoja, niin katsotko ja varaat yhden pienen sopen tuokioksi jostain läheltäsi?

Kuinka ollakaan, tänään on myös Jeesuksen taivaaseenastumisen muistopäivä. Vilkutan Sinulle Ride ja suren Jokilaaksossa puolitangossa olevan Suomenlipun ja palavan kynttilän kanssa 😭. 

Ja vielä kerran Jokilaakso, osa 5

Yöllinen ystäväni vuosikymmenten takaa herätti puoli kaksi kutsuen kuun loppupuolella isänsä hautajaisiin Keski-Suomeen. Arkun päälle hankin miehen viimeiselle matkalle Irwinin ja Veksin rentun ruusun, jos sen jostain saan, sillä maitohorsmaa ei taida hevin kukkakaupoista löytyä. Matkalauluksi Patelle toivoin Reijo Taipaleen Satumaata.

Nukkumatti otti puhelun aikana käypäset enkä ollut enää saada Mattia kiinni, vaikka sillä oli unihiekkakuorma mukana. Pääsin kuitenkin vielä toviksi lavan reunalle heräten yhtä aikaa auringon kanssa aamuun viiden maissa.

Lämpömittari näytti sisällä 23 ja ulkona  -1,7 astetta. Mieleni viivähti Jokilaakson sitruunaperhosissa. Että ei ole helppo kasvutarina niilläkään kasvaa aikuisiksi ja perhoslasten vanhemmiksi. Jos on aste tai pari pakkasta, lähtee henki paleltumalla. Ja kun mittari kesän kurkistaessa kipuaa plussan puolelle, saattaa kirjosieppo, pääskynen, lepakko tai joku muu pistää poskeensa.

Toinenkin uusi kevätpuuha oli, sillä kyllästyin joka kevät korjaamaan Pienen, vihreän huoneen kattoa, jonka lumitaakka osin romahdutti nyt kolmannen kerran peräkkäin. Kun jäniksen jyrsivät lahjaomenapuuni kuoret nälkäänsä, otin koko kasvihuoneen katon pois ja istutin jänisten herkut uusine luumupuineen seinien sisään. Mausteeksi ulkopuolelle olin jo aiemmin istuttanut pari, kolme pensasmustikkapuskaa, joita täydensin nyt rapalperien aluilla. Entiset olivat tulleet mustaherukkapensaan alla tiensä päähän. Voi olla, että samassa kuormassa Pirilän kukkatalolta tuomani mansikka-amppeleiden marjat eivät ehdi punaisiksi, kun siipiveikot ja -veikottaret pistelevät ne poskiinsa. Ei se minua haittaa, sillä kaikki elävä tarvitsee ravintonsa. 

Uutta keväässä on myös varastetun kumiveneen tilalle hankkimani intiaanikanootti, joka on malliltaan pikku Hiawatha. Hänen taitaa tosin olla tehty eläinten vuoista ja meidän lasikuidusta. Sillä jo kertaalleen meloinkin hätyyttäen vahingossa tulevan joutsenäidin pesästään. En tiennyt niiden siirtäneen synnytys- ja haudontaosastonsa veden vallasta uuteen paikkaan kuivalle maalle. Akunkin tilasin jokin aika sitten vuodeksi, mutta Hiawatha heimoineen oli kadonnut. Joten "Ugh" toistaiseksi inkkareista.

Ruohonleikkuri palasi Koneliike Oleniukselta talven jälkeen työmaalleen huollettuna ja korjattuna. Jos kelit lämpenevät, leikkaan ensi viikolla osan nurmea ensi kerran ja alan samalla valmistella pormestariperheen Pupulle kesäistä apilalounasta.

Keväällä ja pitkin kesääkin on mukava kävellä Jokilaakson "viidakkopolkuja" oksasakset kädessä raksien sieltä täältä ilmestyneitä oksia ja risuja, joita on luonnonsuojelualueen ehtojen mukaankin lupa karsia väyliltä. Sekin on tarkkaa hommaa kuin sanonko mikä? Sillä eilen olin astua aivan ruskean lintuäidin päälle, kun se hautoi maassa olevassa pesässään neljää munaansa.