Sivun näyttöjä yhteensä

maanantai 31. joulukuuta 2012

Uusi ja vanha vuosi

päivis: Tänään pitäisi perinteen mukaan olla taas kekseliäs, jotta voisi antaa lupauksia, jotka eivät ole liian vaikeita, jotta ne voisi myös toteuttaa. Moni tekee tupakkalakon, mikä ehkä ei ole paras mahdollinen uuden vuoden lupaus, koska tupakasta eroon pääseminen (ainakin osalla) on kuulemma vaikeampaa kuin viinasta luopuminen. Varsinkin kun uuden vuoden lupaukset kai pohjimmiltaan tehdään rikottaviksi. Vai vahtiiko joku kuin haukka niiden toteuttamista?

En ole itse harrastanut vuoden vaihtumiseen liittyvää lupailua. Vaan pitäisikö nyt luvata jotain? Voisin tietysti luvata, että voitan lotosta. Sehän on kai monien lottoajien mielestä yksistään tahdosta kiinni. Pitää vain uskoa ja toivoa. Jorman mielestä tosin olen jo voittanut useinkin, mutta jollain kumman konstilla ohjaan ne suuret voitot salaiselle tilille ja pienet yhteiselle tilillemme. Sinne tuleekin noin parin kuukauden välein suunnilleen yhden euron suuruinen raha Veikkaukselta.

Googlesta löytyi lupauksia, joita ihmiset eri puolilla maailmaa olivat antaneet. Luvattiin käydä useammin salilla, joogata, mennä kihloihin, tehdä työt kolme kertaa nopeammin kuin vielä nyt. Joku lupasi tietysti maailmanrauhaakin. Perheen kanssa joku toinen lupasi viettää enemmän aikaa. Laihdutuslupauksista puhumattakaan.


Kampaamojen onneksi monet ajattelevat, että
on mukava käydä laitattamassa hiukset hienoksi
ainakin juhlatilaisuuksiin.
Minusta on hyvä, että ihmiset käyttävät erilaisia palveluja. Taidan silti luvata alkavallekin vuodelle, että edelleen leikkaan itse hiukseni. Keksin ajatuksen muinoin jostain dekkarista, jossa naispäähenkilö kyni aina hiuksensa kyhyeksi kynsisaksillaan. Toteutin omaehtoisen hiusten leikkuun vasta vuosia myöhemmin, enkä silloinkaan kynsisaksilla. Sakseni ovat hiusten leikkuuseen tarkoitetut ja lopputulos on kohtalainen. Ehkä sille voisi antaa kouluarvosanan 6 tai 7. Mutta ei myöskään maksa mitään.
 
Yhdestä asiasta pidän alkavana vuotenakin kiinni. Se on nimittäin kerran tiukassa paikassa itselleni annettu lupaus tai ehkä paremminkin toteamus, että "ne ei voi enää mulle mitään". Tiedän että vuosi 2013 ei tule olemaan kaikilta osin helppo, joten tuo toteamus on hyvä muistaa.
 

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Poronkusema ja Siim Liivik

jormas: Siim Liivik sanoi eilisen päivän Hesarissa jääkiekkomatsin jälkeen: "Tiukka ja hyvä ottelu on tulossa. Luulen, että böndellä Ilmalassa on halli täynnä. Varastamme sieltä kolme pinnaa ja tulemme takaisin Stadiin".

Liivik puhuu Stadista kuin stadilainen konsanaan. Paitsi, että stadilainen eikä edes hesalainen puhu koskaan Jokereista kuten Siim, joten siihen ilmeisesti tarvitaan maahan tai ylipäätään muualta muuttajan taustan lisäksi ripaus virolaisuutta. Nimittäin Jokerit on nimenomaan stadilainen seura ja ollut sitä jo silloin, kun jokainen nykyinen liigapelaaja on ollut korkeintaan pilkkeenä isovanhempien silmäkulmassa tai Elannon hyllyllä margariinipaketissa. Jokerien syntymäaika lienee 50-60 luvun Töölön Vesassa, joka taas on tainnut saada alkunsa viime vuosisadan alun Helsingissä.

Vaan onko se oikein, että joku sellainen puhuu Stadista kuin stadilainen konsanaan, joka ei ole koskaan ollut stadilainen ja josta ei koskaan stadilaista tule? Jos ei, niin voisiko joku sanoa sen hänelle? Ehkä viron kielellä, jotta menee jakeluun.

Mutta mitä sitten vaaditaan stadilaisuuteen? Ei paljon mitään. Pitää vain olla syntynyt Helsingissä ja sillä selvä. Oikeastaan ei ole paljasjalkaisia stadilaisia ja jotain muita, vaan on vain stadilaisia. Sitten on niitä landelta tai böndeltä Kivikylään muuttaneita Liivikinkin kaltaisia, jotka voisivat ehkä harkiten puolestani käyttää itsestään termiä hesalainen.

Ei siis ole etiketin mukaista mennä rinta rottingilla syntymäseudulle Suonenjoelle sanomaan entisille kavereille: ”Moi, mie oon nyt stadilainen.” Mutta landepaukut voivat ottaa ihan iisisti tämänkin kirjoituksen, eivätkä vetää hernettä turhaan klyyvariinsa, sillä Stadin slangikin on oikeastaan vain murre, kuten Savon ja monen muunkin seutukunnan murteet.

Stadin murre on saanut vaikutteita kotikielen lisäksi eniten kolmesta muusta kielestä. Ne ovat venäjä, ruotsi ja englanti. Alussa näistä kolmesta oli englannilla vähäisin vaikutus, mutta nykyisin saattaa olla toisin ja peränpitäjänä voipi olla ruotsi.

Myös viron kieli tuo nykyisin oman mausteensa ja sieltä onkin peräisin ainakin yksi oiva sana tai sen käyttö, sillä osa jengistä rapakon toisella puolella sanoo suomalaisia tai osaa meistä poroiksi. Näin voi esimerkiksi oikein hyvin  puolestani sanoa suomalaista turistia, joka ei hae Tallinnasta muuta kuin täältä sinne roudattua Lapin Kultaa takaisin Suomeen. Jos hän kokee tulleensa eteläisen naapurimaamme pääkaupungissa huijatuksi, voisi tallinnalainen huijari sanoa, että kusetin poroa.

Yllä oleva  ei kuitenkaan ole sama asia kuin toissapäivän blogissa kirjoittamani poronkusema, johon tietämättömille tässä täsmennys. Poronkusema on vanha, porolla liikuttaessa käytetty pituuden mittayksikkö. Poronkusema on se matka, jonka ajoporoa voi ajaa virtsaamistaukojen välillä. Poro ei nimittäin pysty kusemaan juostessaan ja liian pitkä juoksuttaminen voi aiheuttaa sille halvaustilan. Eli poro ei voi niin sanotusti juosten kusta, joksi sanotaan joskus huonon rakennus- tai muu alan miehen tekelettä.  "On kuin juosten kustu."

Lapin porolle tulee vähän samanlainen olotila kuin Tallinnaan matkanneella, kaksijalkaisella porolla satamassa sen jälkeen, kun se tai hän on ollut sitä mieltä että tuliaisviinat on hyvä roudata Suomeen päässä ja vatsassa kassin sijaan. Maksimissaan poronkusema voi Lapin eläjällä olla jopa 7,5 kilometriä, mutta Tallinnassa käyvät porot eivät ehdi aina edes toilettiin saakka, vaikka niitä on sadan metrin välein. Nekään eivät siis voi kusta juosten, vaan kusevat housuihinsa ja milloin minnekin.

lauantai 29. joulukuuta 2012

Luonnon hiljaisuus

päivis: Kelkkaillessa kokee usein tekevänsä väärin siksikin, että silloin tulee häirinneeksi luonnon rauhaa. Ainakin meidän kelkkamme pitävät niin pahaa ääntä, että on kai turha kuvitella näkevänsä kelkkaillessa minkäänlaisia metsän eläimiä. Alkuvuosina toivoin usein näkeväni edes vilaukselta hirven tai jonkun muun suuremman eläjän, mutta toive ei ole koskaan toteutunut.

Kelkalla pääsee keskelle kaunista metsämaisemaa. Tänään se oli kylmä
ja aurinkoinen. Samalla tulee häirinneeksi metsän rauhaa.
Kun kelkan pysäyttää keskelle lumista maisemaa ja sammuttaa moottorin, ei yleensä kuulu mitään. Metsä on täysin hiljainen. Johtuuko se siitä, että ääntä pitävät linnutkin ovat kaikonneet moottorin äänen kuultuaan vai onko talvinen metsä todella aivan äänetön?

Lapsena hiihdin ahkerasti lähimetsän latuja pitkin. Enpä kyllä silloinkaan törmännyt kummoisinkaan metsän eläimiin, vaikka hiihtäjän aikaan saama ääni ei varmasti ole kovin montaa desibeliä. Muutenkin metsä taisi olla lähes äänetön. Metsä ei siis ole muuttunut.

Kun tänään Liisan kanssa kelkkaillessa ryvin perinteitä vaalien Äijäläntien ojassa, mieleen palasivat ensimmäiset kelkkailukokemukseni. Minulla ei silloin vielä ollut omaa kelkkaa ja jonkun ihmeellisen itsevarmuuden tunnossa saatoin ajaa yksinäni Jorman kelkalla esimerkiksi Suolahteen asti. Kelkkailureitit olivat tietysti silloin hyvässä kunnossa, mutta eipä reitiltä olisi tarvinnut livetä kuin hitusen sivuun, kun olisi voinut käydä niin kuin tänään: kelkka uppoaisi pehmeään hankeen ja siitä ei aivan yksin pääsisikään jatkamaan matkaa. Onneksi pysyin reitillä.

perjantai 28. joulukuuta 2012

Lumikiitäjät ja porotokka


jormas: Tänään on harrastettu moottorikelkkailua. Reitit eivät ole vielä kunnossa ellei sitten kelkkailuharrastus tai paikallisen kelkkakerhon toiminta ole hiipumaan päin.
Veikkaisin jälkimmäistä, sillä vuosi tai pari sitten jäsenmaksua maksaessani kerho lupaili reittikarttaa, joka ei tullutkaan, sillä sitä ei oltu painettu tai jotain muuta seli seli...
Toisena vuotena taas tuli edellisvuoden kartta ja seli seli, että reitistö on muuttunut vain tältä ja tuolta osin, älkääkö ajako sinne tai tänne sekä niin edelleen sitä sun tätä.
Kun itse olen ollut kyseisen kelkkakerhon jäsen alusta saakka, niin nyt taidan sen heivata, sillä palvelua en ole saanut edes sen vertaa, että joku olisi vastaillut sähköpostikyselyihini. Joten olkoon ja ajellaan sitten omilla luvilla ja ilman.
 
Kelkkailu kuitenkin on mukava, harrastuksena täysin tarpeeton, mutta en osaa oikein kokea syyllisyyttä siitäkään, että siinä palaa polttoainetta.
Sen tiedän, että metsän eläimillä ei ole mitään vastuullista kelkkailua vastaan, josta muistan yhden mukavan tapauksen, joka silloin tällöin kelkkaillessa nousee muistini sopukoista. Silloin kelkkailin Lapissa, silloisen Metsähallituksen mailla ja reiteillä, kun huomasin, että tamppautuneen kelkkareitin oli ottanut omaksi väyläkseen myös porotokka tai miksi sitä kuuluneekaan kutsua.
Joka tapauksessa ne olivat tarponeet kovaa polannetta poronkuseman jos toisenkin. Se muuten on matka, jonka poro kusematta kulkee.
Joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin saavutin tokan ja päätin pysäyttää siihen. Siinä sitten tein tulet ja keittelin kunnon kaffet sekä pistin makkaran kärisemään tikun nokkaan. Porot tulivat koko ajan uteliaammaksi ja viimein koko jengi oli kelkkani, itseni ja tulen ympärillä ihmettelemässä, että mitä sie etelän immeinen teet, kun ei oli hyttysiäkään huiottavaksi, vaikka talvisellaisiakin silloin tällöin näkee.

Siinä minä yhdessä muun luomakunnan kanssa sovussa nautin Lapista, sillä poroillakin oli massut täynnä, koska kelkanjälkeä myöten helposti kulkiessaan ne olivat löytäneet uuden, vähälumisen jäkäläpaikan, josta oli hyvä kapsuttaa ja saada kupu täyteen apetta. Minä olin omillani ja siemailin kunnon käsin kaiverretusta kuksasta porokaffet, haukkasin HK:n Sinistä pätkän jos toisenkin. Väliin pistin Auran mietoa sinappia, kun Turun vastaava meni ruottalaisfirmalle.

torstai 27. joulukuuta 2012

Viestiseinä vie huomion varsinaiselta asialta

päivis: "Nyt pu­heen­vuo­rot ovat usein liian pit­kiä, ei­kä ai­toa de­bat­tia syn­ny."
Twit­ter-sei­näl­lä val­tuu­te­tut kom­men­toi­si­vat ko­kous­asioi­ta tie­to­ko­neil­ta tai äly­pu­he­li­mis­taan. Ko­ti­kat­so­mois­ta­kin voi­si osal­lis­tua, kos­ka vies­ti­pal­ve­lu on kai­kil­le avoin.
"Mo­nis­sa se­mi­naa­reis­sa on käy­tös­sä reaa­li­ai­kai­nen vies­ti­sei­nä, ja se toi­mii hy­vin."

Tuo yllä oleva on lainaus tämänpäivän Hesarista, jossa haastateltiin tulevaa Helsingin uuden kaupunginvaltuuston puheenjohtajaa, Mari Puoskaria. Puoskari on kolmekymmentä ja risat, nuorin puheenjohtaja sitten vuoden 1875, jolloin puhetta johtamaan valittiin hitusen vanhempi, 35-vuotias helsinkiläismies.

Olen itsekin kerran "päässyt" kokemaan tuollaista viestiseinää ja siitä ei kyllä ole muuta kuin huonoa sanottavaa. En ymmärrä, miksi suostumme siihen, että osa yleisöstä, olkoon valtuutettuja tai ketä hyvänsä, keskittyy näppäilemään kännyköitään ja seuraamaan minkälaisen loistavan älynväläyksen vierustoveri on juuri saanut viestitettyä seinälle. Kuka enää kuuntelee puhetta pitävää valtuutettua tai luennoitsijaa, kun kaikki vain näpyttelevät ja tuijottelevat kuolemattomia tokaisuja tyyliin "terveisiä Oulusta"?

En tiedä, pitäisikö Puoskarille antaa anteeksi tuo viimeisen päälle loistava (?) idea hänen nuoruutensa vuoksi vai siksi, että hän on todellisuudessa kotoisin joltain tuntemattomalta kuulostavalta pikkupaikkakunnalta jostain päin Suomea. Ehkä noista molemmista syistä hänen pitää erityisesti päästä pätemään tai sitten on vain niin, että yhteisten asioiden hoitamisen kulttuuri on muuttunut. Ehkä Puoskarin kaipaamaa debattia on se, kun joku vastaa Oulussa käyneelle, että "kiitos terveisistä".

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Raskas huvi vaatii joululepoa

jormas: Jotenkin on ollut ainakin suomalaisittain mukavaa, kun on lunta aivan joka puolella. Yhdessä vaiheessa muistelin lapsuuteni aikoja, kun hiihdimme ja laskimme mäkeä Hyrylän kuuluisilla hiekkakuopilla. Kun välissä oli monta talvea, että Etelä-Suomessa ei lumia (ei Nokian Lumia) paljon ollut, uskottelin itselleni lumen paljouden johtuneen vain lapsuuden muistikuvista. Vaan nytpä valkoista on ollut riittämiin kolmena vuonna peräkkäin aivan valtakuntamme eteläisintä kolkkaa myöten.
Eilen uutisoivat lunta olevan elelässä eniten lähes koko valtakunnassa. Liki 70 senttiä. Tästä seuraa, että tuon vihreän harrastukseni, moottorikelkkailun Tuusulan Jokilaaksoon, sillä sielläkin lunta piisaa. Pääsen helposti metsämiestan jäljille ja katsomaan onko kuinkakin ilveskissan sekä muiden isompien nisäkkäiden elämän jälkiä ynnä muuta menoa.

Niilo sai joululahjaksi Ikean kanin, jonka kanssa on aikaa
ja voimia mennyt, joten levätäkin pitää välillä
Joulua olemme viettäneet Laukaassa, Nurminen-järven rannalla. Päivis-place on todella hiljainen paikka, vaikka moottorien ääni on tuttua täälläkin silloin tällöin. Mutta vain päiväsaikaan, sillä järven eteläpäässä on Kankkusen Juhalla jäärata, jossa pörisee niin kaksi- kuin nelipyöräisiäkin. Yöt, illat ja aamut ovat hiljaistakin hiljaisempia ja koska valosaastettakaan ei ole, näkyy tähtiä taivaalla enemmän kuin lumihiutaleita maassa.

Pakkanen täällä ei ole laskenut vai noussut(?) jouluna alle 20 asteen, joka ei meitä mitenkään haittaa. Eikä tiaisia, jotka ovat syöneet heille kattamassamme joulupöydässä lasin takana joka päivä hämärästä hämärään.
Jos jatkaisimme täällä oloa, niin entiseen tapaan myös lintulaudoillamme vierailijat monipuolistuisivat. Tulisi tilhistä närheen ja varpusesta punatulkkuun.

Sen verran on keli kuitenkin ollut vilpoista, että kelkkailemaan emme ole lähteneet, vaikka ne kaivoimmekin esiin. Parina, kolmena viime talvena on lisäksi jäällä ollut sen verran vettä, että reiteillekin on täytynyt hieman kiertää. Vedestä jään päällä on moniakin arveluita, joskin itse luulen osansa siitö olevan rannalle valmistuneessa vesivoimalaitoksessa. Josta siitäkin suomalaiset perisuomalaiseen tapaan valittivat niin pitkälle kuin väylää piisasi. Ei siis ydinvoimaa eikä vesivoimaa eikä mitään muutakaan sähkövoimaa omille nurkille, mutta sähköä pitäisi silti saada omaan pihaan saakka joulukynttilöitä myöten. Mutta valittamisen oikeus on demokratian hinta ja sen vastakohtia ovat Aatu, Saddam ja Gaddafi, joita harva niitäkään haluaisi ohjaamaan omaa saati valtakuntamme tietä kohti huomista sekä parempaa tulevaisuutta.

tiistai 25. joulukuuta 2012

Yksinäisyys

päivis: Joulun alla on ainakin kaksi asiaa, joita jaksetaan jankuttaa vuodesta toiseen. Toinen on tulen käsittely niin, ettei tupa pala ja toinen yksinäisten erityinen yksinäisyys jouluna. Hyvä on tietysti muistuttaa ihmisiä kynttilöiden turvallisesta polttamisesta, mutta en ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että yksinäisten yksinäisyys kannattaa nostaa esiin niin kuin vuosi toisensa jälkeen tehdään.

On selvää, että osa suomalaisistakin on tahtoen tai tahtomattaan yksin eläviä. Osa heistä myös kärsii yksinäisyydestä, osa ei. Luulen, että on myös niitä, jotka ainakin silloin tällöin haluaisivat olla yksin ja viettää aikaa kenenkään häiritsemättä. Vanhusten yksinäisyys on oma asiansa. Se lienee samanlaista kesät talvet.

Kaikkia ilahduttanee joulun aikaan se, että päivä on
alkanut pidentyä. Mennään kohti kevättä.
Joulun aikaan yksinäiset ovat erityisen huomion kohteena. Lähes suurennuslasin alla. Tavan mukaan yksinäisyydestä kirjoitetaan suruvoittoisia tarinoita ja yksinäiset antavat haastatteluja omasta ahdingostaan. En tiedä, mitä tarkoitusta palvelee, jos oikein sormella osoitetaan, miten yksinäiset ovat taatusti joulun surkein kansanosa. Jopa kaupan einespakkaukset kuulemma ovat niin suuria, ettei yksinäinen voi edes viettää yksinäistä jouluaan nauttien samoista ruoista kuin me muut, joilla on seuraa joulupöydässään. Jos asian näkee noin, eivät siinä varmaan mitkään neuvotkaan auta. Yksinäisen joulu on yksinäinen ja piste.

Mutta jos lopetettaisiin niiden surkimushaastattelujen tekeminen ja yritettäisiin nähdä yksin olemisessa jotain hyvääkin. Voi tietysti olla vaikeaa olla yksinäinen jouluna, jos yksinäisyys vaivaa kaikkina muinakin päivinä. Mutta ainakin ne, joilla on työn, opiskelun, harrastusten tai vaikka vapaaehtoistoiminnan kautta sosiaalisia kontakteja muina aikoina, voisivat ottaa joulun mukavana taukona kaiken touhottamisen keskellä. Tai jos töitä ei ole, mutta halu on tehdä jotain, joulun luppoaikaa voi ihan hyvin viettää vaikka työnhakusuunnitelmien parissa. Tai muuten vain tulevaisuutta miettien. Tai menneitä muistellen. Kukaan ei kai kiellä vaikka pesemästä pyykkiä.

Juuri koskaan ei kummastella yksin valtameripurjehduksella olevien yksinäisyyttä. Sen jos minkä luulisi olevan todella masentavaa, kun ehkä viikkokausiin ei näy kuin tyhjää merta. Miksi siis joka joulu panostetaan hirveästi siihen, että voidaan alleviivata yksinäisyyden kurjuutta muutaman pyhäpäivän aikana? Oikeasti yksinäisyydestä kärsivät eivät varmasti ansaitse sitä, että erityisesti heidät nostetaan joulukurjaliston latvatähdiksi.

 

maanantai 24. joulukuuta 2012

Joulu ja joulupukki

jormas: JOULUPUKKI ei ole ainoastaan maallinen  taruolento, vaan hänen tai sen juuret ovat syvällä historiassa, jossa kristinuskollakin on vankka sijansa. Joulupukin syntyyn länsimaissa on vaikuttanut vahvasti kristinusko ja Pyhä Nikolaus.

Esimerkiksi Helsingissä nykyinen tuomiokirkko nimettiin keisari Nikolai I:n ja Pyhän Nikolauksen mukaan Nikolainkirkoksi. Suomen itsenäistyttyä 1917 liian venäläiseksi koettu nimi vaihdettiin Suurkirkoksi. Mielenkiintoinen yhteensattuma  on, että monissa maissa Pyhän Nikolauksen tai Nikolaoksen muistopäivää vietetään joulukuun 6., joka on itsenäisyyspäivämme.

NIKOLAOKSEN elämästä tiedetään kuitenkin hyvin vähän. Legendan mukaan hän syntyi Lyykian Patarassa 200-luvun lopulla ja toimi Lyykiassa, nykyisessä Lounais-Turkissa Myran piispana. Nikolaoksen on väitetty osallistuneen ensimmäiseen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen Nikeassa vuonna 325 ja puolustaneen kristinuskoa.

Pyhimystarinan mukaan Pyhän Nikolaoksen elämään liittyivät jo varhain erilaiset hyväntekemiset, joilla hän auttoi erilaisissa ongelmissa olevia ihmisiä. Tekoja hän ei halunnut saattaa julkisiksi, vaan teki niitä salassa.

Puhutaan muun muassa kolmesta tyttärestä, jotka hän pelasti lahjoilla opiskelemaan ankaralta isältään. ITÄISEN KIRKON alueella Nikolaoksen pyhimyskultti oli vakiintunut jo 500-luvulla, ja 800-luvulla hän oli idässä Neitsyt Marian jälkeen kunnioitetuin pyhä henkilö. Länteen kultti levisi samalla vuosisadalla Johannes Diaconuksen kirjoitettua Nikolaoksen legendan elämäkerran Vita S. Nikolai. Kultti levisi voimakkaasti, kun Nikolaoksen ruumis siirrettiin Myrasta Etelä-Italiaan Barin kaupunkiin vuonna 1087 turvaan muslimivalloittajilta. Haudan suojaksi rakennettu kirkko valmistui 1095. Hautaa vartioi viikinkitaustaisten varjaagien vartiosto.

Legendan mukaan Nikolaos kohdisti paljon huomiota lapsiin, jonka vuoksi häntä pidettiin keskiajalla lasten suojelijana. Esimerkiksi Hollannissa lapsille jaettiin lahjoja Nikolaoksen päivänä 6. joulukuuta. Tapa levisi hollantilaisten protestanttien mukana Pohjois-Amerikkaan, jossa vuosisatojen kuluessa Nikolaoksen legendasta muodostui yhdysvaltalainen joulupukki-hahmo, englanniksi Santa Claus. Nimensä Santa Claus sai hollannin Sinterklaas-nimestä, joka puolestaan polveutui Nikolaoksesta.

EUROOPASSA puolestaan Martti Luther halusi korvata mielestään liian paavillistuneen Nikolaoksen juhlan, ja kehitti jouluaatoksi Christkind-juhlan (saks. Kristus-lapsi), jossa lahjat toi Jeesus-lapsi eikä Nikolaos. Joissakin englantia puhuvissa maissa Christkind(l)-nimi muuttui muotoon Kriss Kringle, jota nykyisin pidetään Yhdysvalloissa – muun muassa –Joulupukin toisena nimenä.

SUOMESSA lahjoja jakava Nikolaos tuli tunnetuksi 1800-luvun alussa. Tavan levitessä maahan se yhdistyi suomalaisten joulunajan naamiohahmojen kanssa. Syntyi suomalainen joulupukki, joka perinteisesti pukeutui harmaaseen turkkiin, mutta toisen maailmansodan jälkeen vaihtoi asunsa punaiseen nuttuun yhdysvaltalaisen Santa Claus -joulupukin vaikutuksesta.

NIKOLAOSTA kunnioitetaan nykyisin pyhänä niin ortodoksisessa kuin katolisessakin kirkossa. Häntä pidetään muun muassa merellä kulkevien ja matkustavien suojelijana. Napoli, Sisilia, Liège ja Freiburg ja monet muutkin kaupungit pitävät pyhää Nikolaosta suojelijanaan. Pyhän Nikolaoksen muistopäivä on sekä katolisessa että ortodoksisessa kirkossa 6. joulukuuta. Ortodoksisessa kirkossa häntä muistellaan myös viikoittain joka torstai. HUOLIMATTA SIITÄ että Pyhän Nikolaoksen reliikkejä löytyy eri kirkoista, ovat Nikolaoksen ruumiin jäännökset pääosin säilyneet Barissa. 1950-luvulla tehtyjen tieteellisten mittausten perusteella voitiin vuonna 2005 selvittää, että Nikolaos oli ollut noin 1,5 metriä pitkä mies, hivenen aikansa keskimittaa lyhyempi. Lisäksi hänellä oli ollut murtunut nenä.

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Jouluna(kin) äärirajoilla

jormas: päiviksen esiin nostama termi "äärirajoilla" laittaa mielikuvituksen liikkeelle, kun ja jos sille antaa sijaa ja tilaa. Yhtenä esimerkkinä hän käytti Matkakotimme vuoteen ylösnostamista, joka kieltämättä on kaikkea muuta kuin kevyt jobi. Mutta kun vaimoni on (ja hyvä niin) usein kovin itsenäinen, niin ehkä hän ei aina muista, että vuoteessa öitä viettäviä on muitakin. Koira ja minä. Ja nimenomaan koira ensin, sillä kun se valitsee joskus paikkansa, niin tilaa sillä pitää sen omasta mielestä olla puolitoista metriä leveä sänky kokonaan. Mokoma pikkuisen yli miesten kuulan painoinen rääpäle. Silti Niilo-koira ei nostotalkoisiin osallistu, mutta minä teen mielelläni sitten, kun sen aika on. Sillä mikä sen rakkaampaa kuin nostaa petiä yhdessä puolison kanssa, jonka kanssa vietämme päiviä ja öitä niin kauan kuin niitä meille suodaan.

Joluseimi Agricolan kirkossa, joka on Helsingissä
 myös yksi kodittomien seurakunnan kirkoista
Mutta äärirajoilla tarkoittaa paljon muutakin. Esimerkiksi todelliseen elämän muutokseen tarvitaan sitä, jonka joku pukee muotoon, että tuli tai tulee mittaansa myöten täyteen jotakin. Jomppa Ojaharjulta vastasi, kun kysyttiin, että kauanko Jeppe juo: "Ruukku menee kaivolle kunnes särkyy." Pentti Saarikoski taisi sanoa viinan juonnin lisääntymisestä samaan tapaan: "Ensin mies ottaa ryypyn, sitten ryyppy ottaa miehen ja lopuksi ryyppy ottaa ryypyn." Ja kun viimein ryyppy ottaa ryypyn, riittää sen ottamiseen syyksi loton päävoitto, työpaikan menetys tai puolison tekemät liian pienet lihapyörykät ja viimein, että ei tapahdu omasta mielestä yhtään mitään. Ajattelee aamulla kohmeloisena herätessään ja ikkunasta ulos katsoessaan, että elämällä ei ole minulle mitään tarjottavaa. Samaa harmaata paskaa vaan....

Itsesäälissä piehtaroidessaan ei huomaa, ei kuule eikä käsitä, että elämä kysyy samanaikaisesti ikkuna- ja juomalasin toiselta puolelta, että entäpä itse, mitä sinulla on elämälle tarjottavana?

Tupakoitsijat  ja monet muut tapojensa orjat tietävät, että tapojen muuttamiseen tarvitaan se jokin. Että entistä elämää tai tapaa tulee mennä ja elää äärirajan yli. Mutta luulen, että elämälle ja itselleni on hyväksi silloin tällöin olla äärirajoilla. Ikään kuin testata rajojaan, sillä sieltä nousee monesti elämän eväiksi jotain, jota ei muuten löytäisi ja joka kantaa tosi tiukoissa paikossa. Siis silloin kun ollaan äärirajoilla.

Jotain tällaista, äärirajoilla oloa olen saanut maistaa viime vuosina myös työelämässäni. Näin kokee myös moni, jos työantaja enemmän tai vähemmän kiertotein ilmaisee, että sinua ei tarvita enää missään. Siinä tuoksinassa ei aina jaksa ymmärtää mitä tarkoittaa eläkeiän nosto. Tai ehkä ymmärtää, että juuri siksi tarvitaan laki, sillä juuri iäkkäämmästä päästä työnantaja pistää väkeä mieluusti kilometritehtaalle, kun tekijöitä pitää vähentää. Ja välillä, vaikka ei pitäisi vähentääkään. Toisaalta työuria halutaan pidentää, mutta työnantaja haluaa nykyisinkin eläkeiän kynnyksellä olevat ensimmäisenä kuutamolle. Siksikö, että he ovat työnsä tehneet, eivät osaa enää mitään vai siksi, että he edelleen ovat osaavimpia ja kokemukseltaan ylivertaisia tulevaan polveen verrattuna. Onko tuleva polvi ylivertaisesta koulutuksestaan huolimatta niin "pientä", että he eivät pääse esiin ja "loistamaan" muuta kuin toisia painamalla? Onko niin, että äärirajoilla kestävää itsetunnon ja mielen eheyttä ei saakaan koulunpenkiltä, vaan ainoastaan eletystä ja koetusta elämästä?

Mutta ylipäätään kaikesta koetusta on seurannut ja seuraa paljon hyvää. Usein on kipeää, mutta hyväksi nähdä niissäkin ihmisissä nurja puoli, joita on kovastikin arvostanut. Joku sanoi tämän karsivan jyvät akanoista. Näinhän se on usein muutenkin. Hädässä ystävä tunnetaan.

Niin tai näin, mutta moni on kokenut ja tulee kokemaan jotain samaa kuin minäkin. Juuri kokemuksieni vuoksi koen nyt olevani varsin kelpo rinnalla kulkija työpaikkansa tai työnkuvansa menettäneelle tekijälle, avioeroprosessissa olevalle, mutta myös konkurssin tehneelle yrittäjälle ja monelle muulle. Tämän kokemuksen olisin tarvinnut bossina ollessani, sillä sen avulla olisin ymmärtänyt jotain sellaista, jota hyvän johtajan ymmärtämisen lisäksi pitäisi osata myös käyttää käytännössä arjen tärkeänä työkaluna.

Mutta joulu on äärirajoilla kulkemista monelle muullekin. Jos joku on tällä hetkellä elämänsä äärirajoilla, ovat ne Ylöjärveltä kuolleena löytyneen Arttu-pojan vanhemmat. Joulu on yksinäisen ihmisen vuoden yksinäisin päivä, jota media vielä jaksaa ja näkee tarpeelliseksi korostaa. Ihmiset viettävät joulua läheistensä kanssa, jonne ei ole sopivaa mennä hyvän päivän tutuilla aattona eikä oikein vielä joulupäivänäkään. Heitä varten ovat auki nykyisin kuppilat, joissa voi ottaa irti tekoiloa näkäräisten voimalla. Ja itkeä yksin valomerkin jälkeen humalansa pois voimakkaasti tuntien, että minulla ei ole ketään.

Ja vaikka joululaulut ovatkin aivan äärimmäisen kauniita, ovat ne kovin melankolisia ja surumielisiä. Vaan miksi on näin, sitä en tiedä. Moni muistelee tai ainakin minä, Vapahtajamme syntymäjuhlana, sinne menneitä missä aikaa ei ole. Mutta poissa on äidiltäni, isältäni, siskoltani, entiseltä puolisoltani ja monelta muulta itku ja hammasten kivistys. Kuten sitten joskus meiltä kaikilta ajassa taapertavilta, sillä uskoni mukaisen Isän ja Hänen Poikansa armo riittää meille kaikille. Rotuun ja säätyyn sekä tekoihin katsomatta. Muille jätän tilaa olla omaa mieltä.

lauantai 22. joulukuuta 2012

Äärirajoilla

päivis: Tänään pakattiin kamat autoon ja peräkärry auton jatkeeksi. Peräkärryn päälle piti nostaa siihen toissa kesänä hankittu kuomu. Sehän ei olekaan mikään helppo nakki. Kuomu painaa kuin synti ja vaikka siitä ottaa kiinni kuinka hyvin tahansa, kuomu keikkuu miten sattuu. Tuossa hommassa olen mielestäni aina äärirajoilla. On siis siinä ja siinä, että pystyn olemaan kuomun laittamisessa Jorman kaverina. Toistaiseksi on vielä onnistunut.

Jonkinlainen vanhuustesti on myös Matkakodin sängyn nosto. Sänky vedetään illalla katon rajasta alas ja aamulla taas takaisin. Nostamisessa tarvitaan suunnilleen kolme erilaista otetta ja asentoa, että sängyn saa takaisin päiväasentoon. Senkin kanssa olen jo lähellä äärirajaa. Jorma lohduttelee, että ei ehkä tarvitse nostella kuin elokuulle, jolloin asuntomessujen jälkeen saamme Duokodin Jokilaaksoon. Paitsi jos asuntomessuille meno ei toteutuisi, uusi koti olisi meillä jo toukokuussa ja sängyn päivittäinen veivaaminen loppuisi siihen.

Kun joulukin on jo niin lähellä, on mukava muistella erästä vuosien takaista jouluista hetkeä, jolloin en ehkä ollut ihan äärirajoillani, mutta ponnistelua vaatineessa tilanteessa kuitenkin. Muutamaa päivää ennen joulua läksin lasten ja potkurin kanssa hakemaan lähikaupan pihasta joulukuusta. Satoi sakeasti räntää. Voin vieläkin muistaa sen onnen tunteen, kun rämmimme kuusta raahaten kotiin. Se on valehtelematta yksi mieluisimmista joulumuistoistani.

Kun tänään ajelimme kohti Laukaata, auringon paistaessa pitkästä aikaa pilvettömältä taivaalta, mietimme miten ihmeellinen suomalainen talvimaisema varmasti on sellaisen mielestä, joka on ikänsä asunut jossain lämpimässä maassa, jossa lumesta ja pakkasesta ei ole tietoakaan. Tämänpäiväinen maisema oli kyllä kieltämättä aivan toisessa ääripäässä siitä, mihin olemme esimerkiksi Thaimaassa tottuneet.

perjantai 21. joulukuuta 2012

Raha-automaattiyhdistys

jormas: Olen toiminut kolmannen sektorin työntekijänä reippaasti yli kolmekymmentä vuotta. Iso osa siitä on painettu johtotehtävissä, mutta silloinkin on työhöni kuulunut aina aivan rouhonjuuritason asiakastyötä muun muassa sosiaalisena talonmiehennä monessa yhteisössä. Katuja, kaatopaikkoja, sillanalusia ja tulia sekä niin sanottuja juoppokämppiä on niitäkin tullut kierrettyä melkoinen määrä.

Vaan siitä en ole paljon puhunut, että yhtä kauan olen tehnyt vammaistyötä monessakin järjestössä. Sekin tuli koettua Vihreissä Vaivaisissa, että alkoholismi ei oikein riittänyt vammaisena olemiseen saati kokemiseen "kunnon vammaisten" itsensä mielestä.
Nimittäin Vihreä liitto rahoitti ja taitaa rahoittaa edelleen kyseisen järjestön eduskuntavaalikampanjoita, joissa itsekin olin ehdokkaana. Huonolla äänimenestyksellä. Mutta myrskyn vähintäänkin vesilasissa sain aikaiseksi, kun osa porukasta oli sitä mieltä, että alkoholisti ei ole sen kummemmin sairas kuin vammainenkaan, joten minua ei tule hyväksyä listoille.

Mutta asia, josta minun piti kirjoittaa on Raha-automaattiyhdistys ja sen jakamat avustukset. Liekö syynä, että avustusten käytöstä ja varsinkaan niiden hyödyllisestä käytöstä ei paljon puhuta, toteamus, jotta ruokkivaa kättä ei kannata purra.
Jostakin Nuorisosäätiön jakamistä vaaliavustuksista nousee todella iso poru, jonka ymmärrän. Mutta siitäkin olen sitä mieltä, että nimenomaan on järjestöjen etujen mukaista, jos niille merkitykselliset päättäjät ovat merkityksellisillä paikoilla. Kyseenalaistan vain sen, että jos oikea käsi jakaa vasempaan käteen muiden maksamaa nappulaa ja namia, niin se on lievästikin sanottuna väärin.

Näinä vuosikymmeninä olen kuitenkin saunan ynnä muilla merkityksellisillä areenoilla tavannut eräänkin kolmannen sektorin toimijan, joilla ylipäätään on kentästä vahva mielipide. Nimittäin, että tarkemmalla taloudenpidolla ja seurannalla ynnä muilla asiaan kuuluvilla toimenpiteillä saataisiin puolet pienemmällä rahamäärällä aivan sama, ellei enemmänkin aikaan.
Ja kun itse olen elämässäni tullut niin kypsään ikään, jotta voin todeta, että ei ne minulle enää mitään voi (vaikka voivatkin), niin olen kokosydämisesti samaa mieltä. Nimittäin kyseisen kolmekymmentä vuotta olen kiertänyt kenttää, konsultoinut, työnohjannut, mentoroinut, kouluttanut, veinyt hankkeita läpi sekä kiville ja niin edelleen. Joten joku, varsin vissikin käsitys on minullekin muodostunut siitä mikä on tärkeää ja mikä ei. Ja mistä on hyötyä ja mistä ei ja mistä saattaa olla peräti haittaa.

Vuonna yksi ja kaksi ensimmäisiä raha-avustushakemuksia tehdessäni muuallakin kuin RAY:hyn ja päätöksiä katsoessani ihmettelin, että miksi rahaa ei tule, vaikka hanke on tasan tarkkaan oikealla asialla ja rahoituksen myöntäjän ehtojen mukaista.
Muistan kuin eilisen päivän yhdenkin veronmaksajien rahoilla leipänsä vaavan valtion virkamiehen, jonka huoneeseen en päässyt edes kynnystä pitemmälle. Mutta oppirahoja sekin.
Lähes ensimmäisiä opittuja läksyjä oli kuitenkin se, että tärkeintä ei ole se mikä on tärkeintä, vaan se, mitä rahoittaja haluaa rahoittaa. Ja se taas olisi lähes kirjan mittainen tarina.

torstai 20. joulukuuta 2012

Koiran elämää

päivis: Jormalle tulee usein erilaisia Thaimaassa elämistä ja olemista koskevia kyselyjä. Yksi sellainen koski kahden pienen, mutta aikuisen koiran ottamista mukaan ehkä noin puolen vuoden mittaiselle reissulle. Nyt koiraperhe on päättänyt, että karvakuonot jäävät Suomeen, jossa niille on tiedossa hyvä sijaiskoti.

Thaimaan alkuperäiskoirat ovat sopeutuneet
sikäläiseen ilmastoon ja elämänmenoon.
Koirien jättäminen kotimaahan on varmasti viisas ratkaisu. Minäkään en voisi kuvitella, että Niilo lennätettäisiin niinkin kauas. Ihmisillä tosin on erilaisia kokemuksia lemmikkien lentomatkoista, hyviä, huonoja ja todella huonoja. En haluaisi edes kokeilla, mikä se oman koiran osalta olisi.

Niilo sai "veljeltään" Rudilta talvitakin, joka oli Rudille liian suuri. Vaikka ajatus Niilosta puettuna  tuntuu vähän oudolta, takin pukeminen koiralle voi olla järkevää, jos joulun tienoon pakkasennusteet toteutuvat.

Jos pohjoisen kylmiin talviin sopeutuneen koiran vie Thaimaahan tai johonkin muuhun yhtä lämpöiseen maahan, voi vain kuvitella, miten koira siihen reagoi. Tottuisiko se koskaan yli 30 asteen helteisiin? Toki Thaimaassakin näkee paljon falangeja, joilla on rotukoira hihnassa. Voi tietysti olla, että osa koirista on Thaimaassa syntyneitä, mutta joukossa on tietysti myös mukana tulleita. Totuuden nimissä täytyy sanoa, että en ole nähnyt ulkomaalaisten ulkoiluttavan ainuttakaan huonovointisen näköistä koiraa. Surkeampia ovat tietysti jotkut irrallaan kuljeksivat koirat, jotka eivät oletettavasti ole kenenkään lemmikkejä.

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Vapaa-ajattelijat täyttivät maljani

jormas: Olisi syytä ajattelemisen lisäksi myös kirjoittaa positiivisesti ja positiivista asioista, sillä jatkuva purnaaminen ja marina saattaa myrkyttää omankin mielen.

Tänään kuitenkin tuli mittani täyteen Vapaa-ajattelijoiden ymmärtämistä. He ovat elämöineet oman asiansa puolesta vaatimalla koulujen uskonnonopetusta pois, varusmiesten jumalanpalveluksia vapaa-ajalle, jopa suvivirren poistaminen koulujen kevätjuhlista on kuulunut kyseisen porukan vaateisiin. Ja tämän kaiken ja paljon muuta olen sietänyt.

Silmiini sattunut uusi vaade tulee Helsingistä, joka sai alkoholittoman maljani läikkymään yli. Vapaa-ajattelijat ovat nyt ottaneet hampaisiinsa Helsingin kaupungin käytännön, jossa se tarjoaa apuaan seurakunnan kappelissa. Minun pirtaani ei kerta kaikkiaan mahdu, kuinka joku pieni poppoo saa äänensä kuuluville näinkin voimakkaasti.

Mitä ihmeen tasa-arvoa on se, että jengi, jota ei uskonto kiinnostaa, katsoo oikeudekseen yrittää viedä muiltakin oikeuden kaupungin palveluihin nimenomaan seurakunnan tiloissa? Kas kun eivät vaadi, että niin sanotussa Hurstin joulujuhlassa tai saman miehen Hakaniementorin itsenäisyyspäivän karkeloissa ei saa laittaa liittimiä yhteen ja kiittää Taivaan Isää saati laulaa vaikkapa Enkeli taivaan lausui näin ja niin edelleen....
Ei kai vaan Alpeilla ole joulukirkon edessa Vapaa-ajattelijoiden hevosia?
Minulla on ollut mielestäni suuri ja suopea sydän ylipäätään toisinajattelijoita kohtaan niin kauan, kun he eivät ole nähneet tarpeelliseksi muuttaa niitä tapoja, joihin minulla on ollut mieltymys ja mahdollisuus. Yksi niistä on ollut suvivirsi, toinen häät ja ristiäiset papin edessä, yksi hautuumailla kävely, yksi kirkoissa ja kappeleissa käynnit ja tilaisuudet sekä monet, monet muut.
Ymmärrykseni on mennyt niinkin pitkälle, että olen ilomielin maksanut kirkollisveroni, vaikka niitä käytetään siihenkin, että kirkkoon kuulumaton laitetaan multiin samalla hinnalla kuin minutkin, vaikka hän ei ole siitä lystistä eläissään maksanutkaan. Koen siis ojentaneeni käden uskonnottomille ja palkkioksi siitä he katsovat, että ei ole oikein, jos kaupungin työntekijä tapaa minua virkansa puolesta vaikka Narinkkatorin laidalla olevassa kappelissa. Kun Vapaa-ajattelijat sanovat, että neutraali tila on parempi, niin onhan se aika röyhkeää iholle tulemista, sillä mistä he voivat tietää, mikä on minulle parempi ja mikä ei?


tiistai 18. joulukuuta 2012

Pentti Linkolan joulupöytä

päivis: Olen vähän tuskaillut sitä, mitä kaikkea kaupasta pitää haalia, että kaikille joulun pyhille riittää syötävää. Viime jouluna olimme Thaimaassa, joten vuoden takaisestakaan ei nyt ole apua. Silloin saimme astella suoraan toisten kattamaan joulupöytään, joka oli iloinen sekoitus thaikkuruokaa, sushia ja perinteisiä laatikoita. Kinkkuakin tietysti.

Jostain syystä mieleen nousee ajatus Pentti Linkolan joulupöydästä. Oletan sen olevan varsin niukka valikoimaltaan, mutta jotain joulun tuntua siinäkin varmaan on. Nolottaa kyllä kirjoitella tällaista. Ihan niin kuin Linkola olisi jotain yleistä riistaa, jonka syömisiäkin voi arvuutella julkisesti. Vaikka en oikeasti tiedä yhtään, mitä ihastelemani, kahdeksankymppinen maailmanparantaja jouluna nauttii.

Herkkuja, mutta ei Linkolan eikä
kenenkään muunkaan joulupöytä.
Ilman muuta Pentin pöydässä on kuitenkin tuoretta kalaa. Vai olisiko suolakalaa. Itse pyydettyä ilman muuta. Siitä ei ole minun jouluruokasuunnitteluuni yhtään apua, koska meillä ei kalasteta, eikä kyllä ostella kaupastakaan raakaa kalaa kuin ilmojen edellä.

Jorma sanoi ottavansa ehkä nokareen laatikoita, jos niitä on tarjolla. Mieluiten hän kuitenkin sanoi syövänsä perunoita. Ostan siis pari kiloa perunoita. Joitakin kertoja olen tehnyt itse imellettyä perunalaatikkoa, mutta se ei ole sen vaivan väärti. Aina olen onnistunut epäonnistumaan.

Linkolalaisen jouluaterian perusta meillä voisi siis olla keitetyt perunat. Jorma lisää siihen omia lihaherkkujaan ja minä sitten nautiskelen joululaatikoita vähän enemmän kuin nokareen kutakin. Säilykeherneitä pitää tietysti olla. Ja rosollia. Veikkaan että sitä Penttikin jouluna haluaa.

Torttuja on tullut jo syötyä sen verran, ettei niitä enää tee mieli. Siksi ostinkin Lidlistä joulupullan, jonka kuvittelin olevan oikeasti jouluhalko. Googlettamalla kuitenkin selvisi, että jouluhalko on jotain ihan muuta. Lidlin joulupulla on ennemminkin niin kuin englantilainen hedelmäkakku. Pitihän sitä jo maistaa. Pentti ehkä syö rusinoilla höystettyä lettivehnästä.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Keltainen Keskari ja koulukiusaaminen

jormas: Keltainen Keskari oli sunnuntain lehteen kirjoittamansa perusteella viikonlopun ratokseni käynyt lukemassa blogiamme. Ensin ajattelin, että pitäisikö kiittää maininnasta paperilehden sivuilla, mutta kun se ei näkynyt minkäänlaisena lukijoiden lisäyksenä blogisivuillamme, niin olkoon. Tietysti olen otettu mielenkiinnosta, jonka tosin arvelen johtuvan vain hakusanasta Sjöblom.

Salmivuori arvelee Tuusulassa nousseen korkean tason koulukiusaamiskiistan, kun torppasin toimittajan väitteet Ritva Valon kiusaamisesta koulussa. Jotta kaikki menisi pilkulleen oikein, on täsmennettävä, että en uskalla sanoa, etteikö Ritva olisi voinut kokea jotain "poikien tekemää" kiusaamiseksi. Tästä sai osansa lähestulkoon jokainen ja voi olla, että eniten kärsivät ne, jotka suljettiin kaiken kaveruuden ulkopuolelle, sillä niitäkin oli ja on varmasti edelleen. Voin kuvitella, että joskus joku koki, että kun tulisi jollakin lailla muiden  huomioiduksi, vaikka se tuntuisi kiusaamiseltakin, niin sekin olisi parempi kuin olla päivästä toiseen ja viikosta seuraavaan kaiken ulkopuolella.

Sen sijaan joitain tyttöjä, varsinkin jälkikäteen ajatellen, tuli kyllä kohdeltua siten, että se täytti silloin ja nyt koulukiusaamisen tunnusmerkistön. Tätä pyydän tässä nyt kaikilta julkisesti anteeksi, vaikka se kaikki oli poikien enemmän tai vähemmän haparoivaa yritystä lähestyä tyttöjä ja ehkä päästä heidän suosioonsakin.

Mutta Valon tyttöjä eikä poikia koulussa eikä kouluteillä kiusattu. Siihen oli montakin syytä. Ensinnäkin koko sisarussarjan vanhin veli oli saman koulun ylemmillä luokilla ja päätään pidempi muita. Jos nuorempia sisaruksia tai veljeksiä olisi kiusannut, olisi saanut tehdä tuttavuutta Vesan kanssa, josta tuttavuudesta ei huonoissa merkeissä hyvää seurannut. Mutta syitä oli muitakin. Esimerkiksi minä, jonka saksan ja ruotsin kielen opettaja Etta-Liisa Lappalainen (myöhemmin Kunnas) useimmiten poisti luokasta käytävälle varmuuden vuoksi ennen tuntia, en koskaan tehnyt kotiläksyjä. Mutta apu tuli usein Valon tyttäriltä, mutta myös muilta, jotka antoivat kopioida kotitehtävät ennen tuntia, kun käyttäytyi heitä kohtaan ihmisiksi. Oli vielä kolmaskin syy jättää Ritva, mutta myös hänen siskonsa Seija, rauhaan. He pitivät nimittäin kotonaan silloin tällöin kotihippoja, jotka kai nykykielellä lienevät bailuja. Ja taas kun käyttäytyi ihmisiksi, saattoi saada kutsun kyseisiin pirskeisiin. Itsekin niihin onnistuin joskus saamaan itseni kutsutuksi, josta riittikin kehumista pitkäksi aikaa. Kotikin kun oli sen verran laadukas, kuten sorakeisari Taunon kodin kuului ollakin.

Mutta jotta tämäkin kirjoitus pitäisi sisällään Santavuoren kaipaaman Juhani Sjöblomin, niin kerron samaiselta kouluajalta tarinan. Juhanin isä oli tiukka ruumiillisen työn kannattaja ja maanviljelijä itsekin. Tilan suuruus taisi olla alle 30 hehtaaria, josta piti leipä repiä vanhempien lisäksi puolelle tusinalle lapsia, myös Juhanille. Joten on Juhani tai ylipäätään Sjöblomin lapset syntyneet missä tahansa, niin ei ainakaan kulta- eikä edes alpakkalusikka suussa.

Silloisessa Tuusulan yhteiskoulussa oli rehtorina Eino Häkkinen, joka kävi hovinsa kanssa puhumassa Juhanin isälle, Valtolle, että eikö se poika saisi mitenkään lukea ylioppilaaksi, kun älliä ja intoakin tuntuu olevan. Ei saanut ja niin jäi Juhanilta valkolakki saamatta. Samainen rehtori Häkkinen kävi myös minun vanhempieni luona. Mutta viesti oli päinvastainen. Että eikö se teidän poika voisi lopettaa yhteiskoulun, sillä se on koko koulun suurin mätämuna ja kuuluisampi kuin yksikään opettaja. Mutta ei mennyt tämäkään rehtorin tahdon mukaan. Kävin koulua kunnes täytin 16 vuotta ja televisiosta tuli Spedevisio. Spede sanoi siinä, että sellaiset käy koulua, jotka eivät muuten pärjää. Joten siihen loppui minun koulunkäyntini sillä erää. Tosin koulua on tullut käytyä sen jälkeen useampaankin otteeseen. Esimerkiksi autokouluakin vaikka kuinka monta kertaa, kun poliisit tai oikeastaan oikeuslaitos on ottanut aikoinaan minulta ajoluvan pois eräänkin kerran.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Tässä ja nyt

päivis: Elämäntapaoppaissa sanotaan usein, että pitäisi osata elää tässä ja nyt, eikä aina haikailla jonnekin tulevaan. Mitä lähempänä eläkeikää on, monella kai kuitenkin ajatukset kääntyvät väkisinkin aikaan, jolloin työelämä ei enää rasita. Eläkkeikä kieltämättä mahdollistaa monta asiaa, joita työelämässä ollessa ei voi toteuttaa.

Avioliitto ei ole hyvä esimerkki kannustaa elämään
tässä ja nyt. Siinäkin pitää katsoa kauas tulevaan.
Luin kevyehkön jutun nuoresta pariskunnasta, joka kertoi elävänsä juuri oppaan mukaisesti vain tätä päivää. Sen verran kuitenkin hekin tähyävät tulevaisuuteen, että vakuuttivat sitoutuneensa toisiinsa loppuiäkseen.

Jos historiaa ei pidä unohtaa, ei kyllä tulevaakaan. Siksi ohje elää vain tässä hetkessä on ainakin joissain asioissa vähän kevytkenkäinen.

Olisi tietysti mukava elää vailla huolta huomisesta. Länsimainen elämäntapa on kuitenkin niin sidoksissa siihen, minkä verran rahaa on käytettävissä, ettei ainakaan sen osalta kannata olla täysin huoleton. Vaikka onhan niitäkin, jotka laskevat kaiken sen varaan, että kyllä sossu maksaa. Siitä saakin helposti aikaan kierteen, ettei voi myöskään pahemmin suunnitella tulevaa. Pakko on elää tässä ja nyt, jos tietää, että varmuus toimeentulosta on jonkun sosiaalitoimen virkailijan kädessä.

Tuo sossun jakama raha on kyllä asia, jota nykyään jaksan suuresti ihmetellä. Ihmisten mieli on kummasti kääntynyt. Ennen puhuttiin köyhäinavusta, jota kunnalta saattoi saada, mutta sitäkin useimmat kävivät pyytämässä vain todella suuren hädän hetkellä. Nyt tuntuu aina vain nuorempien ja nuorempien mielestä olevan itsestään selvää, että elämä voidaan rakentaa toimeentulotuen varaan. Toimeentulonhan piti alkujaan olla tilapäinen apu, jota myönnetään vain lyhytaikaisesti. Ei ihme, jos leipäjonotkin kasvavat, kun vastikkeettomaan rahaan tottuneiden ihmisten mielestä on aivan yhtä normaalia vastaanottaa ilmaista ruokaa.

 

lauantai 15. joulukuuta 2012

Joulu tulee

jormas: Tänään tuli Mikkelin maisteri Kuitunen Pattayalta. Se tiesi puuhasteluita minullekin, sillä hänen autonsa on viettänyt talvea Jokilaaksossa kinosten alla. Kuitunen sanoi, että täällä on kylmä. Joka tapauksessa kaivoin maisterin auton esiin ja ovien lukot olivat niin jäässä, että ei auttanut lukkosula eikä mikään muukaan keino jäätyneen oven aukaisemiseksi. Oli vedettävä 100 metriä sähköjohtoa, jotta sain lämmittimen puhaltamaan oveen. Ja kun se aikansa siinä töhötti, niin jo vain, ovi aukesi kuin kesällä konsanaan.

Ensi viikolla on tulossa keppejä, kuten sähkömiehet sähkötolppiaan kutsuvat. Saamme näillä näkymin riittävän määrän käytöstä poistettuja keppejä, jotta voimme taas ensi kesänä tehdä pätkän luontopolkuamme Jokilaaksossa. Jokilampien ympäristö on niin vetinen ja pieniä saaria sekä kannaksia täynnä, joten on tehtävä siltoja, jotta pääsemme kuin Mikki Hiiri mättähältä mättähälle.


Suomalainen joulupukki kävi Pattayalla lasten luona
Mutta ennen sitä joulua odotellaan ja sen henkeen kuuluvia terveisiä olenkin vienyt muun muassa useaan Sininauhasäätiön yksikköön. Eilen olivat vuorossa Wärttinä ja Myrri. Ja ympyrä sulkeutuu tältäkin osin, sillä kun ensiaskeleita otin vastuunkantajana Sininauhassa, oli kaikki tekemisestä aiheutuvat kustannukset maksettava itse. Väliin mahtui monta vuotta, jolloin kustannuksia ei tarvinnut itse maksaa. Vaan toisin on nyt. Tänä viimeisenä jouluna Säätiön työntekijänä on ne jälleen maksettava itse, koska näin on työnantajani päättänyt.

On kuitenkin ollut äärimmäisen mukava tavata kollegoita, joiden kanssa on tullut matkattua montakin taivalta yhteisesti. Taipaleen tarkoitus on ollut lähes aina sama. Kuinka voimme kulkea rinnalla kappaleen matkaa asunnottoman tai asumaan opettelevan arkea, jotta oman kodin perustaminen tai säilyttäminen onnistuisi.

perjantai 14. joulukuuta 2012

Mistä tuntee joulun?

päivis: Joulu alkaa mistä kenelläkin. Monella varmaan ensimmäinen adventti on joulun odotuksen virallinen alkupäivä. Minulla se on ollut jo muutaman vuoden ajan Jouluradio, josta taisin jo kirjoitellakin. Tai niin olen kuvitellut. Tänään kuitenkin koin joulun olevan jo läsnä, kun pitkästä pitkästä aikaa näin kauriita tai peuroja. Ehkä ne olivat valkohäntäpeuroja.

Mielelläni pitäisi näkemiäni eläimiä kauriina, koska kauris kuulostaa kauniimmalta kuin peura. Mutta kauriit ovat Googlen mukaan aika pieniä ja nämä kaksi upeaa yksilöä näyttivät kooltaan suuremmilta.

Eläimet olivat pellolla ja menivät Soiniityntien yli. Lumessa näkyi valtavat loikat, joita ne olivat ottaneet. Ihmeellistä. Niin oli Niilonkin mielestä. Se sai lähes raivokohtauksen, kun ei päässyt eläinten perään. Flexinkin lukitus hajosi siinä rytäkässä.

Olen uskonut, että päiväsaikaan noita pieniä hirvieläimiä ei juuri näe. Jälkiähän uudella lumella näkee päivittäin. Mutta nyt voi toivoa, että kohtaamme niitä toistekin. Hirviä en ole nähnyt yli vuoteen. Sekin kohtaaminen oli todella mieleen jäävä. Hirvet ovat upeita elämiä. Harmi että ne saavat niin paljon pahaa aikaan liikenteen jalkoihin joutuessaan.

Mutta miten peurat tai kauriit oikein voisivat liittyä jouluun? Eivät ainakaan kesällä nähtyinä. Useinhan meille joulu tarjotaan ainakin mainoksissa hämyisinä pirtteinä tai maalaistalon tupina. Sekin taitaa olla peuran tavoin aika kaukana todellisuudesta. Eiköhän suurimmalla osalla ihmisistä joulu tapahdu kerros- tai rivitalokodissa, omakotitalossakin usein. Kaikista laitoksista puhumattakaan. Eikä peura tosiasiassa kovin kaukana joulusta ole. Porohan on tietääkseni kesytetty peura. Kukas se jouluna matkustaakaan lahjoineen Petteri-nimisen poron vetämässä pulkassa?

torstai 13. joulukuuta 2012

Vastikkeeton raha

jormas: Kertakaikkiaan myrkkyä on vastikkeeton raha. Se on sitä myös ennen pitkää saajalleen. Muistan miehen menneisyydestä, joka tiesi viinan maun ja tavat sen hankintaan, mutta myös elämästä jotakin. Yhdessä keskustelussa hän mainitsi, että kaiken muun hän voi kodistaan vaihtaa rahaksi ja juoda, mutta ei matkaradiota, sillä se on omalla työllä hankittu ja siksi niin arvokas, että sitä hän ei juo.

Vanha kansa sanoi sellaisenkin viisauden, että mikä laulaen tulee, se viheltäen menee.  Ei ole kenenkään etu, että jos on tilanteessa, jossa joutuu turvautumaan yhteiskunnan taloudelliseen tukeen, sen eteen ei tarvitse tehdä mitään. Suomi nimittäin on täynnä tekemätöntä puuhaa; vanhainkodit ovat täynnä vanhuksia, jotka eivät pääse kertaakaan edes kevätaurinkoon, sillä palkatulla väellä ei ole aikaa heidän pukemiseen, kaitsemiseen eikä liioin pyörätuolin ulos työntämiseen, marjat ja sienet jäävät metsiin, linnut kaipaavat pesäpönttöjen tekijöitä, ranka- ynnä muuta puuta jää niin ikään metsiin yhden ydinvoimalan energian verran, seinän takana asuu sokea, jolle kukaan ei lue päivän lehteä, yleishyödylliset järjestöt kaipaavat toimijoita, yhteiskuntavastuun kantajia ja niin edelleen. Vain mielikuvituksen puute on esteenä tarpeellisen tekemisen löytämiselle. Ja ammattiyhdistysliike sekä verottaja.

Maa kantaa päällään tälläkin hetkellä aivan liikaa niitä, jotka eivät pane tikkua ristiin toimeentulonsa eteen. He ajattelevat, että on itsestään selvyys olla niin sanotusti yhteiskunnan elätti. Ja taatusti tiedän mistä puhun, sillä olen ollut sitä itsekin vähintään kymmenen vuotta.

Yhteiskuntavastuuta voisi kantaa meistä käytännössä aivan jokainen. Itsekin teen sitä tällä hetkellä, joista yksi merkittävimmistä muodoista on puuhastelu www.pattayasuomiseura.fi yhdistyksen vastuunkantajana ja hallituksen jäsenenä. Mutta teen minä paljon muutakin mielenkiintoista, joissa mukana olemisista maksan omasta pussista melkoisen määrän. Nimittäin vielä syksyllä, kun lähdin Pattayalla omalta osaltani avaamaan kauden toimintaa, oli työnantajani kanssa sopimus, että Meríkonttikotíprojektin kulut osaltani maksaa työnantajani. Mutta niinpä se vaan keräsi poissa ollessani selkäni takana yhteiseltä hiekkalaatikolta lelunsa, joten nyt maksen kulut itse. Lisäksi luulen, että en kuole sen onnellisempana, jos on jokunen euro enemmän muilla jaettavana sen jälkeen, kun kirstuni kansi on ruuvattu kiinni.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

12.12.12.

päivis: Taas oli yksi maagisista päivämääristä, jonka uutisten mukaan aika moni pari halusia hääpäiväkseen. Yksi syy valita tämä päivä on, että se on helppo muistaa. Esimerkiksi meidän hääpäivämme on 21.10.07. Siitä ei oikein pysty repimään edes erityisiä muistisääntöjä. Tai äläpäs sano. Kolme kertaa 7 on 21. Ja kun luvut 2 ja 1 laskee yhteen, tulee 3. Sen kun vähentää lokakuun numerosta 10, saadaan 7. Helppo muistaa?

Yksi haluttu hääpäivä on myös karkauspäivä eli 29.2. Siinähän mielenkiintoiseksi päivän tekee se, että hääpäivän päivämäärää ei tarvitse muistaa kuin joka neljäs vuosi. Vaikka perheessämme on karkauspäivänä vihille mennyt pari, en ole tullut kysyneeksi, viettävätkö silti hääpäivää joka vuosi. Onko se siinä tapauksessa 28.2. vai vasta maaliskuun puolella 1.3.

Yhden ystävän syntymäpäivän muistin aina siitä, että meillä oli kotona labradorinnoutaja, joka oli syntynyt edellisenä päivänä ja ystävän syntymäpäivä oli seuraavana päivänä. Tai toisin päin. Tässä on juuri yksi muistisääntöjen ongelma: kerran huomaakin, ettei muista kummin päin jonkun asian kuuluu olla.

Vähän muistia helpottava on myös mönkijän rekisterinumero. Meillä smart-auton rekisterinumero on HEY-729. Mönkijä, joka on ostettu myöhemmin, sattui olemaan rekkariltaan 972-IAH. Niistähän saa ihan selvästi muistisäännön. Molempien ajoneuvojen rekisterikilven numerot ovat tismalleen samat, ovat vain vähän eri järjestyksessä. Kun smartin kirjaimet joku saattaisi sanoa "hai" eli samoin kuin mönkijän kirjaimet ovat oikealta vasemmalle luettuna.

tiistai 11. joulukuuta 2012

Niilo-koira ajaa autoa

jormas: Iltalehdestä luin taannoin uusiseelantilaisesta eläinsuojelujärjestöstä, joka oli kouluttanut kolme kulkukoiraa ajamaan autoa todistaakseen, kuinka fiksuja eläimet voivat olla.

Porter, Monty ja Ginny ovat treenanneet autolla ajoa pari kuukautta. 10 kuukauden ikäinen Porter, 1,5 vuoden ikäinen Monty ja 1-vuotias Ginnie ovat kaikki löytökoiria. SPCA on kehitellyt koirille sopivia kulkuneuvoja ja kouluttanut Porterin, Montyn ja Ginnien kuljettamaan niitä.
Henkilökunta on opettanut kolmikkoa käyttämään kaasupoljinta, jarrua, vaihdekeppiä ja ohjailemaan rattia tassuilla. Koirat ovat harjoitelleet temppuja kahdeksan viikkoa.
Porterin, Montyn ja Ginnien tulikoe oli 10. joulukuuta, jolloin koirien ajotaitoja esiteltiin suorassa lähetyksessä.

Vaan mitä toiset edellä sitä Niilo-koiramme perässä. Eilen olin Hyrylässä vähän toisenlaisessa kaupassa eli Puuilossa. Auton jätin entiselle paikalle ja vahdiksi sisälle Niilon, sillä toisin kuin Bauhausissa, Puuiloon ei ole asiaa koirien kanssa.
No, minä keräilin siellä hyllyjen välissä niitä näitä ja suunnittelin tekeväni viisaita ja suuria. Huonolle menestyksellä entiseen tapaan. Käytävällä tuli vastaan toinen asiakas, joka ikään kuin näytti etsivän minua. Ja niin tekikin, sillä hän loihe lausumaan, että liekö sinun autosi, jossa on koira sisällä? Tähän minä jo hieman sydän syrjällään, että jo vain. Ajattelen vaan, sanoi juttusille tullut asiakas, että kun koirasi siellä peruuttelee autoa omin päin, että lieköhän ajolupiakaan.

Lähdin juoksujalkaa katsomaan ja totta se oli, ei autoa missään. Mutta kun aikani vilkuilin sinne tänne, niin siellähän se oli kadun tai tien toisella puolella penkassa ja Niilo kuskin paikalla ratin takana. Taitavasti oli kuitenkin koira auton peruuttanut, vaikka se penkkaan päätyikin, sillä ei näkynyt omassa eikä muidenkaan autoissa kolhuja. Neliveto oli kuitenkin paikallaan, jotta sain kärryn pois penkasta.

maanantai 10. joulukuuta 2012

Kehä nelosen pohjoispuolella

päivis: Kaikille on varmaan tuttu linjaus todeta, että Kehä kolmosen pohjoispuolella asiat ovat tietyllä mallilla. Jos sanoja on pohjoispuolelta, hän usein kokee, että eteläpuolelta ei tule arvostusta. Ja eteläpuolella koetaan vähän samaan tapaan: pohjoispuolella elävät ovat jotenkin mukamas huonompaa väkeä. Landepaukkuja ainakin.

Vaan mitenkäs sitten suu pannaan, kun Kehä nelonen joskus valmistuu? Jääkö sen ja Kehä kolmosen väliin joku puskuri, jossa väki on vähän parempaa kuin uuden tielinjan takana, mutta edelleen kuitenkin sitä samaa maalaisten kastia, kuten nytkin?

Näitä mietin, kun Kehä nelosen linja on vähitellen hahmottunut meillekin. Tai ainakin minä tiedostan nyt sen, että uusi kehätie tulee kulkemaan aika läheltä, Myllykylän toiselta laidalta ja kai tietenkin lentokentän tältä puolelta. Uusien tielinjausten muuttuminen valmiiksi tieksi kestää kuitenkin niin kauan, että ihan heti sitä emme varmasti tule näkemään ja kokemaan.

Enemmän kuin kehätien rakentamista odotan junarataa, jonka lähin asema meistä katsottuna tulee olemaan sekin lähellä lentokentän laitaa. Kiskoilla kulkeva julkinen liikenne on mielestäni paras tapa liikkua. Nopeinkin usein. Asemalle voisi jopa polkaista fillarilla täältä Jokilaaksosta. Muutto Helsingistä Tuusulaan tarkoitti meille, että luontainen kulkeminen metrolla, ratikalla ja junalla on taakse jäänyttä elämää. Lähin rautatieasema taitaa olla Tikkurilassa saakka. Kiskojen kolketta täällä vähän kaipaa.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Olen koditon tai en, elän siis olen...

jormas: päivis oli kirjoittanut eilen ansiokkaasti hyväntekeväisyyskonserteista, jotka toki ovat yksi oiva tapa kantaa yhteiskuntavastuuta. Ja mitäpä sitä laulaja muuta perin hyvin osaisikaan, kuin käyttää niitä lahjoja, jotka ovat itselle isossa jaossa tulleet.

Ehkä kaikki hyväntekeväisyyskonserteista on pyritty pukemaan ihmisiä kosiskelevaan ja omaatuntoa kolkuttavaan muotoon. Osa näistä rahankeräyksistä ja -kerjäyksistä on ikävä kyllä pelkkää huuhaata ja rahanahneiden sekä vikkelä- ja lipeväkielisten helppo-heikkien tapoja täyttää omat taskut maallisella manmonanalla.

Minun on vaikea myös ymmärtää, että Suomen yltäkylläisyyden keskellä tarvitaan Lastenklinikan Kummien tapaisia järjestöjä, koska mielestäni sairaat lapset jos ketkä, tarvitsisívat yhteiskunnan keräämistä verovaroista kaiken tarvitsemansa.

Aivan oma lukunsa ovat sitten maat ja muut, joilla ei yksinkertaisesti ole rahaa eikä muitakaan mahdollisuuksia auttaa kaikkia vaikkapa luonnonkatasrofin sattuessa. Sinne on apu paikallaan, sillä vastuuta on hyvä itse kunkin konkreettisesti tuntea ja toimia sen mukaan myös maamme rajojen ulkopuolella.

Toki apua tarvitaan Suomessakin, joka usein ikävä kyllä on tahto ja asennekysymys. Auttamisen pitää olla trendikästä ja muutenkin "in", jotta siihen oman taskun pohjalta kolikko tai muuten auttava käsi irtoaa.
Tästä sain kokemusta siitä, että Sininauhasäätiö järjesti parikin valtakunnallista, asumiseen liittyvää keräystä. Tosi laihoin tuloksin, sillä erikseen seurakunnilta kerjättyjen kolehtilahjoituksen lisäksi taisi suurin anti olla, kun täyttäessäni 60 vuotta, pyysin muistamiset kohdentamaan asunnottomien auttamiseksi.

Mutta mikä on vialla?  Luin nimittäin juuri lehdestä, että pääkaupunkiseudulla asunnottomien määrä on pysynyt samana ja heitä on edelleen tilastojen mukaan noin 6000.

Siihen joku minua viisaampi oli samassa yhteydessä todennut, että ratkaisu on yksinkertainen, lisää pieniä asuntoja.
Mutta yli kolmekymmentä vuotta asunnottomuuden parissa työtä tehneenä, väitän aivan muuta. Mielestäni on edelleen niin, että ihminen, joka kaikin tavoin kykenee hallitsemaan elämänsä kaikki osa-alueet ilman tukea ja apua yhteiskunnan edellyttämällä tavalla, kykenee myös saamaan ja pitämään asuntonsa. Tarvitaan siis monipuolista tukea, asumisen raamitusta sekä asennemuutosta mitä siedäme ja mitä emme. Sillä ihminen ei lakkaa olemasta sillä, että hän elää ja asuu kadulla, vaan lisää ahdinkon lisäksi kaikkien turvattomuutta.

Asunnon saaminen voisi tarkoittaa omilta tutuilta kulmilta pois muuttamista, sillä valtakuntamme on pullollaan tyhjiä asuntoja ja kokonaisia kerrostaloja puretaan siksi, että niihin ei saada asukkaita.
Tämäkin on puppua, sillä asukkaita saataisiin, mutta ne saattavat olla sellaisia, joita kunta tai kuntalaiset eivät halua lintukotokuntaansa. Silloin ei ole kykyä eikä haluakaaan kantaa vastuuta edes suomalaisista.

Näin itsenäissyyspäivän läheisyydessä olisi itseni lisäksi muidenkin syytä muistaa, että toista oli, kun kansamme miehet lähtivät sotaan ja naiset muihin sodan vaatimiin tehtäviin esimerkiksi lottina. Kun kutsu tuli, ei kyselty paljonko juot viinaa, tarvitsetko asumiseesi tukea tai muuta sellaista. Kun vuosia rintamalla korsussa asui, katsoi päivin hereillä ja öisin unessa vihollisen kiväärin piippuun, oppi siinä, jos ei hyväksymään, niin ainakin sietämään myös toisen tapoja viereisellä petillä.

Jopa eläimillä on paremmin pullat uunissa kuin
asunnottomalla ja kodittomalla ihmisellä
Ne ketkä hengissä selvisivät ja palasivat kotiin, olivat siten itse vailla asuntoa, sillä pommikoneet olivat vieneet monen kodin. Usea aivan aiheesta koki, että kodittomuus oli yhteiskunnan taholta kohtalaisen huono "palkka" maan puolustamisesta ja rintamalla vietetyistä vuosista. Moni mies suurissa asutuskeskuksissa majoitettiin niin sanottuihin pommisuojiin ja vastaaviin, sillä asuntoja ei yksinkertaisesti kaikille ollut.

Moni nykyisistä asunnottomista on edellä mainittujen poikia ja tyttäriä.  Mutta kuten sanottu, valtakunnassamme on merkittävästi asuntoja tyhjillään ja asunnottomia yhtä aikaisesti melkoinen määrä. Vain se puuttuu, että joku äänensä kuuluville saava parahtaa, että se on maahanmuuttajien vika.

lauantai 8. joulukuuta 2012

Hyväntekeväisyyttä laulamalla

päivis. Olen suhtautunut laskevalla mielenkiinnolla taiteilijoiden hyväntekeväisyyslevyihin, joita tehdään aika ajoin jonkun uutiskynnyksen ylittävän kriisin tai hädän hetkellä. Usein kyse on poliittissävytteisestä ongelmasta, sodasta tai nälänhädästä jossain päin maailmaa, usein kehitysmaassa. Myös luonnonkatastrofit ovat saaneet taiteilijat laulamaan.

Muinainen USA for Africa - We are the World on varmaan yksi tyypillisimmistä tavoista laulaa rahaa "pimeään" Afrikkaan. Ja luoja ties minne siinä sivussa. Vaikka hankkeet näyttävät spontaanisti pystyyn ponkaistuilta, voi silti kuvitella, että niistäkin suuren hyödyn napsii joku taiteilijoita paremmin talouden lainalaisuuksista ymmärtävä taho.

En mitenkään vähättele näitä hyväntekeväisyyshankkeita, mutta jotenkin ne ovat samankaltaisuudessaan ja hieman kai imelyydessäänkin alkaneet tympäistä.

Tunnustan, etten tiedä yhtään, mistä oikeasti on kyse, mutta näin telkkarissa pienen pätkän We are the World -tyylisestä videosta, jossa avun suunta oli käännetty aivan päinvastaiseen osoitteeseen kuin on yleensä totuttu. Juttu oli hykerryttävä. Filmillä selvästikin afrikkalaiset ihmiset kulkivat asuntojen ovilla ja keräsivät lämpöpattereita. Jokainen ovensa avannut antoi auliisti eri mallisia sähköpattereita kerääjille. Välillä kuoro lauloi antaumuksella ja hyväntahtoisesti. Oltiin mukamas tekemässä hyvää, kun kerättiin pattereita kylmän pohjolan kansalaisille.

Tuli tunne, että jossain päin maailmaa on ainakin leikillisesti tullut mitta täyteen. Meillä hyvinvoivassa maailmassahan aina tiedetään, miten muiden pitäisi elää ja olla. Ja kun ei siellä kaukana ymmärretä olla niin kuin me haluamme, alkaa apurumba. Ja tietysti meidän ehdoillamme. Toiminnalla on pitkä historia. Usein se on tunnettu nimellä lähetystyö.

perjantai 7. joulukuuta 2012

Rahan perässä juoksua ja päällikön ominaisuuksia

jormas: Eilen vietimme mekin itsenäisyyspäivää, joka taisi olla järjestyksessä 95. Pohdin muun muassa sitä, kun Viro, Latvia, Liettua Unkari, Puola, Itä-Saksa ja monet muut jäivät sodan jälkimainingeissa Venäjän alusmaiksi ja kai vähän ikeenkin alle. Suomi siltä pelastui ja sai vuosikymmenten etumatkan esimerkiksi  talouskehtyksen osalta. Nyt seuraan mielenkiinnolla varsinkin Viron ja Tallinnan kehitystä sekä talouden kasvua. Katsoin Suomen itsenäisyyspäivänä Linnan pirskeiden lisäksi ajatus mukana Hurstin juhlia Hakaniemen torilla. On pakko todeta, että on vain ajan kysymys milloin eteläisessä naapurimaassamme on koko kansan taloudellinen hyvinvointi meitä edellä.

Jälleen kerran on taas herätty keskustelemaan kaksoinkaupungista Helsinki-Tallinna. Niiden välille myös visioidaan meren alittavaa tunnelia. Helsinki ja Suomi varsinkin sitä tarvitsisi, mutta mihin Viro tai Tallinna tarvitsee Helsinkiä tai ylipäätään edes koko Suomea taloudellisessa mielessä? Se tarvitsee meitä ainoastaan kuvainnollisesti kuskaamaan aikoinaan Torniassa tehtyä Lapin kultaa takaisin Tallinnasta Suomeen.
Muuhun naapurimme ei meitä tarvitse, sillä Viro menee menojaan lähes jokaisella kansalaisella olevine sähköisine henkilökortteineen, johon napin painallukselle liitetään nyt muun muassa S-korttiominaisuus. Tämä vain esimerkkinä siksi, että kohta lienemme myös tietotekniikan takapajula.

Pari päivää sitten oli "rohkea anonyymi" laittanut blogimme kommenteihin Heikki Kinnusen mainion "puheen pappina". Heikki siinä kertoo tarinan mitä ominaisuuksia tarvitaan päälliköltä. Kun itsekin on tullut oltua boss melkoinen osa työelämästä, ajattelen, että minuako mahtui anonyymi tarkoittaa vai muita vaiko jälkeeni tulleita? Ehkä tässä tapauksessa onkin turvallista kommentaattorin elvistellä nimimerkin takaa. Pääasia kuitenkin, että puhetta ja mielensykettä löytyy.

Pohjanlahdella on parin rahtilaivan kolari pari päivää sitten, joka vei merten syvyyksiin todennäköisesti 11 merimiestä. Mutta mukana meni myös 1200 Mitsubishia. Ja kun ne olivat Venäjälle menossa, niin ne olivat mitä todennäköisemmin ei mitä tahansa Lancereita, vaan kunnon maastureita. Käsi sydämelle, varsinkin eurojen perässä juokseva lukija. Kumpaa suret enemmän; merimiesten kuolemaa vai heidän kanssaan pohjaan menneitä maastureita?

torstai 6. joulukuuta 2012

Linnan juhlat

Kamerani edessä on käväissyt jokunen
Linnan juhlissa nähty. Esimerkiksi
vihreiden kansanedustaja ja Helsingin
kaupunginvaltuutettu  Outi Alanko-
Kahiluoto.
päivis: Taas on katseltu yhtä vuoden TV-suosikkia eli Linnan juhlia. Etukäteen vihjailtiin, että Niinistö tuo juhlaan jotain uutta. Aika perinteiseltä ilta on ainakin tähän mennessä näyttänyt, vaikka aikaisempaa enemmän juhlaan on kutsuttu ns. tavallisia ihmisiä. Tai sitten Ylen tämänkertaiset selostajat ovat aiempaa paremmin perillä vieraiden taustoista. On ollut raksamiestä, projektityöntekijää ja siihen malliin.

Muistan jostain vuosikymmenten takaa, kun istuin kaverini Riikan kanssa bussissa matkalla jonnekin Ernos-keikalle. Olisiko ollut joku 1970-luvun alun itsenäisyyspäivän ilta. Samassa bussissa oli meitä muotitietoisempia neitokaisia. Mehän emme silloin edes seuranneet muotia, jos nyt oikein muistan. Ehkä juuri sinä itsenäisyyspäivänä juhlaa ei näytetty televisiossa, ja neidot harmittelivat sitä, että juhlia olisi mukava katsella, kun sieltä voi ottaa vinkkejä omaan pukeutumiseensa.

Täytyy tunnustaa, että vaikka tuosta tapahtumasta on kulunut jo melkoinen tovi, en kyllä itse ole kertaakaan omia vaateostoksia tehdessäni muistellut, mitä kenelläkin on ollut linnassa päällään. Ei, vaikka olisin minkälaista juhlavaatetta ollut hankkimassa.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Merikonttikoteja ja ilveskissoja

jormas: Merikonttikotien rakentaminen on täydessä vauhdissa. Vaikka paljon on työtä vielä jäljellä, niin eteenpäin on menty koko ajan. Välillä jää joku kumppani pois, joka tietentkin työllistää aika tavalla, koska syntynyt aukko on jotenkin peitettävä ja paikattava. Kullanarvoisia ovat sellaiset yhteistyötahot, jotka sitoutuvat alusta asti vahvasti mukaan ja joita ei pienet tuulet ja Antti-myrskyt heiluttele. Sellaiset vaan ovat kiven alla.


Vähän ilmavampi Merikonttikoti kenties kesäkäyttöön
Jokilaaksossa on talvi oikein kunnolla näyttänyt voimansa ja aamulla oli mittarissa oven ulkopuolella -20. Onneksi Matkakodin sisäpuolella oli taas reippaasti saman verran plusasteita.
 
Countrykanit ovat mukavia seurattavia ja niiden turkki vaan pöyhistyy pakkasten mukana. Linnuille, hiirille, lumikoille ja vaikka mille eläimille on omat ruokapöytänsä. Ruoka luonnon eläimille maistuukin varmasti pakkaskelissä erityisesti.

Eilen tapasin sukulaismiehen Senkkerin kiviainesasemalla kissajahdista. Sainkin häneltä tietoa, miksi pihapiirissämme ei ole näkynyt sen kummemmin supikoiria kuin kettujakaan. Myös kauriit ovat loistaneet poissaolollaan. Syy metsämies-Ekin mukaan on ilveskissoissa, jotka ovat seudulla lisääntyneet valtavasti. Se on muihin eläimiin nähden varsin ykivoimainen lihansyöjä, joka ihmisiin tottuvana saattaa viedä pihapiiristä niin kotikissat kuin koiratkin. Reissullani maastossa ei kissoja silmiin sattunut, mutta kylläkin emon ja kahden poikasen jäljet. Jo pelkästään tämä kolmikko harventaa muuta eläinkuntaa melkoisesti.

Mutta "elämä on" ja me olemme osa sitä. Huomenna katsellaan kuinka presidenttiparimme selviää linnan juhlista, sillä ne ovat Jennille ja Saulille ensimmäiset. Ja täytyyhän Saulia jo seurata senkin vuoksi, että hänhän oli yksi häävieraistamme. Kuten presidenttikisan oiva kakkonen Pekkakin.

Haaviston tapaaminen on muutenkin edessä, sillä tarkoitus on käydä hänen kanssaan läpi Merikonttikodit sen jälkeen, kun ja jos on selvinnyt, että kykenemme tekemään niitä kohtuuhinnoilla.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Tunnollisuus ennen kaikkea

päivis: Olin jo yöpuulla, kun muistin, että tänäänhän on blogivuoroni, enkä ole kirjoittanut tänne sanaakaan. Koska olen tunnollinen ja kaikin puolin luotettava, ei muu auttanut kuin nousta ylös.

Tässä nyt istun ja tuijotan ulos pimeään, jossa vain pari pitkään palavaa ulkokynttilää ja välkkyvät pihavalot loistavat. Nekin tosin selkäni takana, niin etteivät näy.

Valosaasteesta oli tänäänkin lehdessä juttua. Sitä ei meillä Jokilaaksossa ole, vaikka lentokentän valot usein valaisevatkin maisemaa, jos pilvet sattuvat olemaan matalalla. Nyt ei ollu kummoisia pilviäkään. Taivas on kirkas. Se taas tietää, että yöksi pakkanen varmasti kiristyy. Kuntopolun valoja eivät vieläkään ole saaneet toimimaan. Luulisi että paineita kunnan suuntaan antavat muutkin kuin me, sillä Myllykylän Myllyn talkooporukat ovat jo valmistelleet latu-uraa hiihtäjiä varten. Lisää luntakin on loppuviikon aikaan luvassa.

maanantai 3. joulukuuta 2012

Juhani Sjöblom

jormas: En voi kuin edelleen ihmetellä Keski-Uusimaan lähes henkilökohtaisuuksiin menevää Juhani Sjöblomin tölvimistä. En muista ainuttakaan kertaa, että kyseinen lehti olisi kirjoittanut kohtalaisen monia työllistävästä ja melkoisesti veroja maksavasta tuusulalaisesta mitään myönteistä. Pari kertaa tein lehteen vastineenkin ja julkaisemisen lisäksi jouduit itsekin erikois- tai erityistoimittaja Heikki Santavuoren hampaisiin.

Ihmettelen sitäkin, miksi yrittäjissäkin melkoista valtaa käyttävä kansanedustaja Eero Lehti sallii lehteään käytettävän henkilökohtaiseen pottuiluun, sillä eihän Juhani ole enää edes poliittinen kilpailija keravalaiselle kansanedustajalle. Vai olisiko kuitenkin yhteinen intressi lehden toimitusjohtajan kanssa ja olisi jäänyt jotain hampaankoloon......?
Juhanista kirjoittaminen on kuin 7-päivää lehdelle aikoinaan Mervi ja Matti Nykänen. Sekä lehti ja lehden omistaja Lehti tekevät Juhanin julkisuudella itselleen vähintäänkin kahvirahoja. Ja silmissäni kaikkea muuta kuin linjakasta journalismia, joka ehkä kuuluisi seutukunnan uutislehdelle.

Viimeisin tempaus Keltaisella Keskarilla oli, kun se kirjoitti, että eipäs saanut Sjöblom kutsua linnanjuhliin, vaikka oli kirjoituksen mukaan lahjoittanut Niinistön kampanjaan 15 000 euroa.
Itse arvaan, että jos kutsu linnan pirskeisiin olisi tullut, olisi Keltaisen Keskarin kirjoitus ollut, että Juhani osti kutsun karkeloihin kyseisellä summalla.
Muistelen, että asia ei edes ollut kuten kirjoitus kuului, vaan lahjoitus presidentinvaalikampanjaan oli 5000 euroa. Lisäksi Karl Sjöblom sekä Seppo Sjöblom taisivat kumpikin lahjoittaa samaiset viisitonniset. Mutta lehti ja Lehti panevat koko suvun samaan nippuun ja nipun nimi on Juhani Sjöblom.
Samalla logiikalla, olisi Keski-Uusimaan "uutislehden" pitänyt uutisoida Ruut ja Ilmari Sjöblomin kunnanvaltuustoon valitsemista, että Juhani Sjöblom valittiin kunnanvaltuustoon.
Tämän johdosta nostan hattua tuusulalaisille, sillä Ruutin ja Ilmarin saama äänimäärä kertoo, että valtuustoon olisi mennyt vielä kolmaskin samalla sukunimellä. Hatun nosto siksi, että kateus ja sen mukana käsi kädessä kulkeva henkinen alamittaisuus eivät näytä purevan kaikkiin äänestäjiin.
Yksi aikaisemmista  Keskarin tölvimisistä oli väittämä, että Juhani Sjöblom kiusasi koulussa Ritva Valoa, niin sanotun sorakeisari Tauno Valon tytärtä. Ritva nimittäin on käyttänyt jälleen kerran demokratiaan kuuluvaa valitusoikeuttaan ja valittanut Hyrylän keskustaan rakennettavan kerrostalon vuoksi. Jolla silläkään ei ole tekemistä Juhani Sjöblomin kanssa. Tässä kuitenkin vinkki Ritva Valolle, joka lienee avioliittonsa kautta saanut jatko-osankin sukunimeensä. Olisiko Ritva ja Juhani teille tässä yhdessä valittamisen paikka, kun lehti uutisoi Juhanin kiusanneen sinua koulussa?

Satuin nimittäin olemaan koulussa niin Ritva Valon kuin Juhani Sjöblominkin kanssa samalla luokalla ja tiedän satavarmasti, että ylipäätään Valon tenavia ei koulussa kiusattu. Juhania kylläkin, mutta sehän on ollut hänelle hyödyksi ja on auttanut parkkiintumaan, sillä Keski-Uusimaa jatkaa kiusaamista. Surullista on, että se on polttoainetta sille, että jopa lapsenlapset saavat kärsiä ja siitä osansa koulussa ja vähän muuallakin.

Juhania muuten kiusattiin etupäässä siksi, että ennen kouluun lähtöä oli tehtävä navettatyöt. Ja sieltä tuli silloin tällöin navetan tuoksut kouluun mukana. Jotta Sjöblomin lapset saivat leipää, kuului sen hankkimiseen lannan luonti. No, Juhani lapioi sitä itseään kakarana saadakseen ruokaa ja sitä tekee "toimittaja" Salmivuori nyt samasta syystä aikuisena miehenä.

Senkerimäen maisemista haen paljon yli 100 metriä syvästä
porakaivosta käyttöveden Matkakotiimme Soiniityntielle.
Pari, kolmekin kertaa kertaa olen lähestynyt seutukunnan ykkösuutislehteä, että voisiko se tehdä joskus myönteisen tai edes neutraalin jutun ylipäätään Sjöblomeista. Toimittajat ovat kiusaantuneita tai eivät edes vastaa juttuehdotuksiini.
Juhani nimittäin tässä jokunen päivä sitten otti yhteyttä kysyäkseen, että olisiko asunnottomuuden poistamisen rintamalla hyvää kohdetta, sillä hän lahjoittaisi Keksarista huolimatta entiseen tapaan hyväntekeväisyyteen verot maksettuaan eduskuntatyöstä saamansa sopeutumiseläkkeen.
Mutta miten sen voi ja miksi se pitäisi tehdä salaa? Siksi, että teet niin tai näin, niin Salmivuori tonkiin sen esiin ja kirjoittaa siitä kielteisesti. Ja jos tonkiminen ei tuota tulosta, kirjoittaa Salmivuori siitäkin kielteisesti.

Mutta jotain myönteistä on kysyisen toimittajankin korvien välissä tapahtunut, kun hän ymmärsi, että Ritva Valon valitus ei kohdistu Juhaniin. Ja jos kehitys jatkuu entisen suuntaisena, saattaa jossain joskus syttyä lamppu, että Sjöblomin suvun lapsenlapset ja kohta vielä seuraavakin sukupolvi maksavat oman hintansa Salmivuoren sonnan luonnista.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Joulun avaus

päivis: Lehtien joululahja-aiheiset mainokset eivät ole tehneet minuun oikeastaan minkäänlaista vaikutusta. Thaimaasta palattua tuntui lähinnä epäuskottavalta nähdä niitä. Varsinkin kun luontokaan ei vaikuttanut mitenkään jouluiselta. Ei ennen kuin nyt. Maisema on valkoinen.

Melkein näyttää kuva-arvoitukselta. Ensilumi on siinä satanut
vieressämme olevan kuntopolun varressa olevan kallion päälle.
Joulun tulo on aina alkanut tuntua todelliselta siinä vaiheessa, kun lauletaan Hoosiannaa. Siis tänään. Telkkarissakin juuri todettiin, että Hoosianna aloittaa selkeästi joulun odotuksen. Taitekohdaksi sitä kehuttiin ja osaksi suomalaisten kollektiivista muistia. Ainakin jo aikuisiksi kasvaneet ovat jo lapsena oppineet veisaamaan Hoosiannaan. Tiedä sitten, miten on kasvavien sukupolvien laita. Meillähän pitää varoa niin kovasti pahoittamasta kenenkään mieltä, ja niin me kuvittelemme tekevämme, jos pidämme kiinni vanhoista kulttuuritraditioistamme, Hoosiannoista ja Suvivirsistä, joulujuhlan seiminäytelmästä puhumattakaan.

Toinen lähestyvän joulun enne on Toivontuottajien Jouluradion alkaminen. Näin on ollut jo kymmenen vuoden ajan. Itse olen Jouluradiosta tullut tietoiseksi vähän myöhemmin. Kaikenlaiset jouluiset kappaleet soivat tauotta aina loppiaiseen saakka. En tiedä, alkaako Jouluradio aina yhtä aikaa ensimmäisen adventtisunnuntain kanssa. Näin se ainakin tällä kertaa alkoi.