Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 31. elokuuta 2022

Puhelimeni lähti maailmalle, osa 2

Eilen sain palautteen blogistani: "Luin kyllä, mutta ei tekstistä ilo välittynyt. Sinulla on oma tyylisi, johon ei ole puuttumista, mutta täältä ulkokehältä kirjoituksiasi seuraamalla syntyy mielikuva, että kovin synkkää siellä Jokilaaksossa on. - En ole unohtanut, että olen luvannut tarjota kahvit." Tämän lupauksen lähes koko ikäni minut tuntenut ystäväni aikoo nyt lunastaa, joten tiedossa on mukava hetki ihmisten ilmoilla.

Ei Jokilaaksossa mielestäni synkkää ole, alakuloista ja melankolista menoa usein kylläkin, johon vaikuttaa myös ihmisjuttuseuran puute. Niinpä tartun oljenkorsiin, kun tapaan jonkun, joka suostuu vaihtamaan kanssani sanasen tai useammankin. Niin kävi sunnuntaina kävellessäni Jumbosta kohti ulko-ovea kevein askelin, puhelin korjaukseen jätettynä. Sanoin samaan suuntaan kulkevalle, että olemme tainneet tältä vuodelta menettää kesän. Turisimne niitä näitä pitkät käytävät ja liukuportaat sekä toivotimme erotessamme mukavat elämisen jatkot puolin ja toisin.

Parkkihallissa ihmettelin missä on Smart osa-autoni. Olin satavarma, että jätin sen D-väliin. Mutta vaikka kuinka tallustin rivit päästä päähän parikin kertaa, autoni ilman takapenkkiä ja peltikattoa oli kadonnut. Mietin jo mihin ilmoitus varkaudesta tehdään. Kunnes oivalsin, että juttuseurasta innoissani olin liukunut ja kävellyt väärään kerrokseen 🤣.

Mutta sitä ennen istuin eilen mainitsemallani puupenkillä rikkinäisen puhelimeni kanssa miettien mitä tehdä. Siinä hetkessä muistin puhelinten korjaus- ja huoltoliike Fonumin, joka tuli tutuksi puoli vuotta aiemmin ostamani puhelimen ohjelmistojen asentamisen yhteydessä. Siihen olin jo varannut ajan Elisan omagurulta, jonka avulla tarkoitukseni oli varmistaa vanhan puhelimen tietojen virheetön kopiointi uuteen laitteeseen. Mutta edellisiltana kilahti Elisalta viesti, että huomiselle varattu aika on peruttu, sillä omagurut ovat menneet lakkoon. Ehkä he ovat siellä vieläkin, koska lakon päättymisestä en koskaan saanut ilmoitusta.

Siispä hipsin nyt puhelimen ja rikkinäisen näytön lasin kanssa Fonumiin, joka jatkoi hyvällä asiakaspalvelulinjallaan. Vastaus lasin vaihtoon oli oitis, että tottakai se vaihdetaan. Puhelimeni jätin liikkeeseen, jonne minun piti kertoa vain vahinkonumero seuraavana arkena. Lasinkin sanoivat tilaavansa heti. Itse tekisin vain ilmoituksen vakuutusyhtiöön. Kun maanantai koitti, kaikki oli kuitenkin taas toisin, josta jatkan huomenna.

tiistai 30. elokuuta 2022

Puhelimeni lähti maailmalle, osa 1

Minulla on kaksi laadukasta puhelinta. Toinen toimii kotonani muun muassa erillisten kaiuttimien kanssa radiona, sillä edellinen älylaite oli pullistunut niin, että kiikutin sen hyvin varovasti eletroniikkajätteisiin. Nyt jo ehkä kolmisen vuotta vanha puhelimeni on hoitanut uudet tehtävänsä mainiosti. Se on myös aito rinnakkaispuhelin, jossa on pilvipalveluiden ansiosta käytännössä kaikki kuten uudessakin. Näin siksikin koska ajattelen ennemmin tai myöhemmin käyvän yhden jos toisenkin kerran niin, että tarvitsen varalaitetta mukaani minne menenkin.

Sunnuntaina keräsin kassikaupalla mönkijän kyytiin tyhjiä pulloja koska oli viikottainen ruokahuoltopäiväni ja lähdin luontopolun kautta matkaan. En muistanut lainkaan puhelinta, jonka olin laittanut takanani olleen Niilon koiraboksin päälle. Ensimmäisen suuremman alamäen tullessa jarrutin ja huomasin, kun jotain tömähti jalkaani. Silloin muistin puhelimeni, joka ei ollutkaan tutulla paikalla taskussani eikä telineessä.

Hetkessä kiitin onneani, että se putosi juuri alamäessa jalkani kautta maahan ja huomasin tapahtuneen. Silti en löytänyt sitä ja kävelin lähimpään omakotitaloon. Pyysin rouvaa mukaan ja soittelemaan numerooni, jos kuulisin soittoäänen. Ja kyllä vain, sieltä se löytyi pitkän ruohon seasta lasi rikkoituneena.

Oli murhetta, mutta myös hyvää mieltä matkassa, sillä ensimmäisen kerran elämässäni olin ottanut puhelimeeni vakuutuksen. Sitä aikoinaan ottaessani ajattelin, että kuperalla lasilla ja yli 500 gigatavun muistilla varustettu laite ei liene aivan halpa korjattava.

Niinpä menin Elisan myymälään, josta olin puhelimeni ja vakuutuksen ottanut sekä ostanut ja saanut joka kerta loistavaa palvelua. Vaan nyt oli toisin. Minua palveli sinällään kohtelias työntekijä, joka ei tiennyt juuri mistään tarpeeksi. Joten hän kysyi vieressään olleelta kollegalta vähän väliä neuvoa. Joka katsoi minua pitkin nenänvartta jostain korkealta omasta ylimielisyyden maailmastaan.

Minua palvellut myyjä ei löytänyt ensin asiakastiedoistani koko vakuutusta. Kun pyysin nähdä tietoni, sanoi hän, ettei voi näyttää minusta tallenettuja tietojani tietosuojan vuoksi 😠🤬. Kun sitten harjoittelijan tietomäärällä varustettu asiakaspalvelija aikani marmatettuani jatkoi salaisten tietojeni selaamista, totesi hän viimein, että täällähän vakuutus onkin. Tätä ennen oli vieressä ollut kaikkitietävä guru jo ehtinyt sanoa, että ei sinulla mitään vakuutusta ole tai se on mitätöity, koska se ei täällä näy.

Elävästi muistui mieleen puoli vuotta aiemmin myyjä, joka vakuutusta myydessään kertoi, että jos jotain tapahtuu, tulet vain tänne, niin hoidetaan yhdessä vahinkoilmoitus ja lähetetään laite korjattavaksi tai saat uuden puhelimen. Kun nyt tätä tivasin, sanoi yliguru, että ehei, ei vakuutus eikä puhelinkaan ole meidän, vaikka me niitä myymmekin. Hän vertasi itseään ja Elisan palvelua autoliikkeeseen. Että eihän autonmyyjäkään tiedä pitääkö rikkoutunut moottori vaihtaa uuteen.

Joissakin asioissa ikä on tuonut pitkämielisyyttä ja kykenen joskus siirtämään räyhäämistäni sen verran, että voi harkita mitä teen. Sosiaalinen media on esimerkiksi parantanut pienasiakkaiden reklamointimahdollisuuksia moninkertaisesti. Joten siksikin tämän kirjoitan ja ehkä lähetän blogini linkin myös Elisakonsernin sikariportaaseen.

Käynnistä jäi takkiin vain minulla koko ajan ollut tieto, että vakuutus on. Sen tiedon varassa siirryin käytävälle ja ajattelin, että hevin ei maailmani niin paljoa muutu, että ostaisin kyseisestä myymälästä enää koskaan mitään. Istuin ostoskeskuksen puupenkillä kädessäni 1500 euron rikkinäinen puhelin ja pohdin mitä teen seuraavana. Siitä kirjoitan huomenna. 

maanantai 29. elokuuta 2022

Marmatuksen aika, osa 2

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, sillä muutama päivä sitten kirjoitin Hyrylän terveysaseman asiakaspalvelusta. Jos joku aikoo jatkaa tämän lukemista, olisi hyvä lukea se kirjoitus ensin tästä.

Viikon kuluttua, eilen sunnuntaina, kolmen automaattiin jätetyn soittopyynnön jälkeen minulle viimein soitettiin ja hetkeksi tuli hyvä mieli. Se katosi sinällään asiallisen ja viilipyttymäisen työntekijän kanssa käymäni keskustelun aikana.

Kerroin hänelle selässäni tapahtuvista ihomuutoksista, joita en edes yksin asuvana pääse näkemään kahdenkaan peilin avulla. Mainitsin myös partasienen tapaisista näppylöistä kasvoissani, joita niitäkin on tullut yksi tai kaksi lisää.

Tovin luulin, että kyllä tämä tästä hyväksi muuttuu ja saan ajan joko lääkärille tai ainakin sairaanhoitajalle, mutta ei: "Olisiko sinulla joku joka ottaisi kuvan selkäsi näppylöistä ja lähettäisi ne tekstiviestillä meille? Me sitten tutkimme ne täällä ja päätämme onko aihetta enempään." Jotenkin aika lailla sanatarkasti näin se meni. Hän lisäsi vielä, että tällainen on käytäntö nyt tämän resurssipulan aikana. Siihen ei ollut vastausta, miksi sitä ei ole esimerkiksi Hyvinkään Terveystalossa, joka oli yksi Tuusulankin palveluiden tuottaja kokeilun aikana. 

Kun asun yli seitsemänkymppisenä vanhana kuppena Merikonttikodissani eikä naapuria näy eikä vieraita käy, niin kylillekö lähden kyselemään kuka valokuvaisi selkäni ihomuutoksia? Mainitsin tuohtuneena, että vaikka yli puolivuosisataa sitten kunnanlääkärin odotushuoneessa piti odottaa eväiden kanssa puolikin vuorokautta, niin varmaa oli, että ilman lääkärin tutkimusta ei tarvinnut lähteä kotiin. Kuulin, että näin ei ole enää, vaan kello 16 terveysasema suljetaan ja ihmiset poistetaan.

En ole kovinkaan innokas antamaan julkisesti kielteistä palautetta ja pohdinkin pari kertaa tätä kirjoitusta. Mutta kun ainut työntekijä, jonka sain viikon odottamisen jälkeen kiinni, tarjosi yhtenä vaihtoehtona vaihtamaan terveysasemaa ja lisäsi, että hänen pitää lopettaa puhelu ja mennä töihin, niin päätin marmattaa julkisesti.

En silti tiedä onko vikaa itseni lisäksi jossain muuallakin, sillä netin mukaan heillä on jonossa 1400 vastaamatonta puhelua.

Kun aikoinaan kuljin Hyrylän raitteja rahaa kaljaan kerjäten, oli enemmän oikeutettua pitää itseään toisen tai kolmannen luokan kansalaisena ja kuntalaisena. Saman kokeminen kohtalaisen työn tuusulalaistenkin laitapuolen kulkijoiden hyväksi tehneenä, tuntuu nyt väärältä ja kohtuuttomalta.

Moni kysyy minulta syntyperäisenä tuusulalaisena onko Tuusula hyvä kunta asua. Olen vastannut, että kyllä, oikein hyvä, jos ei kaipaa mitään erityistä. Lapsiperheille olen jatkanut, että samasta syystä huumeongelmiakin on kohtalaisen vähän. Tällä hetkellä koen, että erityistä kotikunnassani on kaltaiselleni mahdottomuus päästä kunnanlääkärin vastaanotolle, jos ei ole lähes kuolemansairas.

sunnuntai 28. elokuuta 2022

Mistä pahuus kumpuaa?

Jokunen vuosi sitten vietin päiviäni Filippiineillä täkäläisittäin normaalilla asuinalueella, joka maailmassani näytti köyhältä slummilta. Itse asuin ylellisesti, koska minulla oli sänky. Muita huonekaluja ei ollutkaan. Moskiittoverkkoakin kuljetan usein matkoilla mukanani. Samassa huoneessa asuvat lapset ja muut aikuiset nukkuivat ja söivät pahvinpalojen päällä. Toki lattialla heidän kanssaan aterioin minäkin.

Monesti seurasin lasten leikkejä, kun he pyydystivät pieniä, siivekkäitä öttiäisiä tulitikku- tai muihin pieniin rasioihin. Pidettyään niitä aikansa vangittuina, he katkoivat niiltä siivet ja päästivät vapauteen. Tuntui tuskallisen pahalta ja yritin heitä opettaa ilman yhteistä kieltä muuhun hauskanpitoon.

Sisäisen murheen ympäröimänä muistin, kuinka lapsena hävitin linnunpesiä. En halua tähän kirjoittaa mitä kaikkea teimme linnunpoikasille ja joskus aikuisillekin, sillä hautovan, ehkä ensimmäistä vanhemmuutta odottavan äitirastaan saattoi saada pesästä käteensä. 

Harva kai näitä pohtii, mutta minä pohdin. Pohdin mistä ihmisen ja eläimenkin pahuus tulee. Miksi kissa leikkii hiirellä elämän ja kuoleman leikkiä kiduttaen sitä kuolemaan saakka? Sitten se syö pään, jos sitäkään. Kissa ei tapa vain nälkäänsä eikä aina edes syödäkseen. En pysty löytämään tästä mitään vanhemmilta tai muilta aikuisilta opittua. Enkä löydä eläinrääkkäyksilleni edes aasinsiltojen kautta yhteyttä minkäänlaiseen kasvatukseeni.

Aiheen aamun synkkään pohdintaan antoi Ylen teksti TV, joka uutisoi Breivikistä, joka katsoo tulleensa väärin kohdelluksi Norjan valtion taholta. Ajattelen olisiko hänkin hävittänyt lapsena linnunpesiä tai katkonut pieniltä siivekkäiltä siipiä. Mistä hänen, minun mittareillani pahuus on saanut alkunsa, sillä hän toimi mielestään siten kuin oikeudenmukaisesti kuuluukin? 

Fjotolf Hansen, ent. Anders Behring Breivik (s. 13. helmikuuta 1979, Oslo) on norjalainen monikulttuurisuutta ja Euroopan islamisoitumista vastustava terroristi, joka teki 22. heinäkuuta 2011 terrori-iskut Oslossa ja Utøyan saarella Oslon lähistöllä. Iskuissa kuoli 77 ihmistä. Iskut koostuivat oslolaisen virastotalon edessä räjäytetystä autopommista, johon kuoli kahdeksan, ja joukkomurhasta Utøyan saarella, jossa oli sosiaalidemokraattisen AUF-nuorisojärjestön kesäleiri, missä hän ampui 69 ihmistä. Breivik oli iskujen tekohetkellä 32-vuotias.

Oikeasti oli toinenkin syy mikä laittoi kirjoittamaan. Se oli somemaailmani nainen, joka ei ymmärrä Marinin itkua tai kyyneliä Lahden torilla. Se kolahti kai siksi, että itseni kotipsykologina ajattelen yhden syyn ylipursuavaan eläin- ja ylipäätään elämän rakkauteen kumpuavan tarpeestani hyvittää lapsena tekemäni eläinrääkkäykset. Se liittyy myös raittiuteeni, sillä kerran joku kysyi mitä päihteetön elämä on minulle antanut. Vastasin, että kun nyt olen oppinut itkemään koirani haudalla kerrasta toiseen selvinpäin, niin siitä en halua luopua.

Toisessa yhteydessä eräs nainen sanoi itkiessäni, että mies ei itke. Silloin totesin, että maailma ei tosiaan ole tasa-arvoinen. Juomisen tilalle minulle on kuitenkin tullut kyky ja rohkeus itkeä, kun itkettää. Mutta tältäkin osin maailma menee kohti tasa-arvoa, sillä moni nainenkin näyttää olevan somessa sitä mieltä, että Sanna Marininkaan ei ole hyvä kyynehtiä silloin, kun siltä tuntuu. Vaan vain silloin, kun se muista tuntuu oikealta ja oikeutetulta.

lauantai 27. elokuuta 2022

Elämäni yksinäisyys

Eilen kirjoitin elämästäni ilman yksinäisyyttä ja tänään kirjoitan elämästä sen kanssa.

Luulen olevani kulmikas ja mustavalkoinen ihminen. Ehkä olisi hyväksi myös uskoa se, sillä niin on minulle myös sanottu. Muttta vaikka luopuisin kaikesta, jonka voin tehdä itsestäni luopumatta, lähes se mitä olen nyt, jäisi jäljelle. Jos yksinäisyys on hinta olla oma itseni, olkoon sitten niin.

Oikeastaan vasta eloni ja eroni Päiviksen kanssa toi yksinäisyyden käsin kosketeltavalla tavalla elämääni. Vaikka eläisi yhdessä saman katon alla samassa vuoteessa puolisonsa kanssa, voi silti olla yksin. Näin voi käydä, jos rakkaus katoaa enkä löydä sitä enää mistään.

Kerran jos toisenkin olen todennut, että menneiden aikojen aikuisiän monilla ystävilläni oli yksi yhteinen piirre. He joivat liikaa alkoholia. Muistan hyvin aamun, kun menin tutulle aamu- ja päiväkaljapaikalle läheisen lähikaupan kulmille. Paikalla oli tuttu jengi, joka katsoi kuin outoa lintua: "Mitä sinä täällä teet, kun et enää juokaan?" Silti suunnanmuutos oli hyvä valinta, sillä tuttu jengi on nyt lähes viimeistä myöten taivasten valtakunnassa. 

Eilen kerroin, että Katulähetyksen ja Sininauhojen yhteisöt olivat minulle paljon enemmän kuin työ. Niissä olivat parhaat kaverini, asiakkaat ja työtoverit. Kun luovuin asemastani, pikkuhiljaa katosivat aamusauna-, lenkki- ja tenniskaverit sekä lopulta kaikki muutkin. Sitä pohdin kerran Pessi ja Illusian yhteisön löylyhuoneen lauteilla ja uima-altaan reunalla ja käsitin sielussani mitä ovat mandaattiystävät. Olin silti menettänyt jotain korvaamatonta, jota ei ehkä koskaan ollutkaan. 

Kun muutin Hyrylästä Jyväskylään ja laitoimme Liisan kanssa hynttyyt yhteen, kuljin monta vuotta paikkakuntien väliä enkä kokenut kuuluvani kumpaankaan tai en löytänyt itseäni niistä. Ehkä en osannut tai halunnut etsiä uuttakaan, sillä minulla oli koti ja niissä rakkaudet. Ne olivat vuosien ajan paikkoja, joissa en ollut milloinkaan yksin enkä yksinäinen. 

Mutta enää ei ole lapsuudenystäviä eikä koulukavereita. Poissa ovat myös ryyppyvuosien kaverit kuten työkaveritkin, joita vuosikymmeniä pidin parhaina ystävinäni, sillä olin naimisissa myös työni kanssa. Kun en halunnut kuolla sorvin ääreen, lopetin sydäninfarktin jälkeen työnteon. Sen mukana meni paljon muutakin kuin tilipussi. Avioliittoni karahdettua kiville, jäi jäljelle vain tyhjä koti, jossa osaomistuskoira Niilokin käy vain kylässä.

Olen myös kadottanut yhteyden veljeeni ja poikaani ja itseasiassa lapsenlapseenikin. Tämän kaiken tilalle on tullut Jokilaakson luonto, Aasia sekä sosiaalinen media. Kun aikoinaan puhua pälpätin joka päivä tuntitolkulla, Jokilaaksossa vain harvoin on ihmisiä keille puhua. Joten puhun eläimille, puille ja kukille, mutten pukille.

Joskus ajattelen kenelleköhän soittaisin ja naurahdinkin, sillä aikoinaan sanoin, että normaalein ihmisuhde voi olla jollekin kaupan kassa. Tänään en sille naura, koska olen hyvin lähellä sitä.

Kun elämässäni tapahtui isoja muutoksia, en osannut käsittää enkä aavistaa mihin kaikkeen ne voivat vaikuttaa. Onkin jotenkin hassua, että koen itselläni olevan enemmän kavereiden, tuttujen ja ystävien välimaastossa ihmisiä Thaimaassa, jonka kieltä osaan noin kolme sanaa, kirjoittaa en ainuttakaan.

Kuinka odotankaan petankkiporukkaa ja Buddhan huoneen seinää vasten asettamaani ja osin vaatettamaani, hylättyä pehmonallea, jonka ristin suomalaiseksi, eläkkeellä olevaksi verokarhuksi. 

Tämän kaiken, eräänlaisen sielun orpouden keskellä rakennan yhä tulevaisuuttani taakkana ja rikkautena eletty elämä ja mukana kulkevat pettymykset ihmissuhteissa. Yksikään parisuhteeni ja niiden myötä rakkaudet eivät ole olleet toistensa kaltaisia. Kaikki ovat päättyessään tai myöhemmin myös satuttaneet eri lailla syvältä, jota on korostanut mukana tullut yksinäisyys.

En olisi halunnut erota Liisasta enkä Päivistä, mutta en pärjännyt itseni kanssa heidän lähellään. Aivan oma murheen alho on filippiiniläinen Melanie, jonka silloin vielä syntymättömän lapsen isä luulin ja toivoin olevani. Jäljelle jäi syvä pettymys, mutta myös kaipaus ja syntymätodistus, jossa olen Jorma Goza Soinin, Little Jorman isä. 

Kun syksyllä lähden taas Thaimaahan, yritän olla enemmän itseni ikäinen, jos vaikka löytäisin sydämeni selluvillaksi tai muuksi lämmikkeeksi jotain enemmän itseni kaltaista. Joka ei yrittäisi muuttaa minua enkä minä häntä, vaan olisimme kuin vakka ja kansi eikä pata kattilaa soimaisi.

Joskus yksinäisyys ryöpsähtää yli äyräiden, kuten eilen ja tänään. Mutta suon sen itselleni, sillä olen onnellinen, vaikken voi saada kaikkea mitä tahtoisin 🤣. 


perjantai 26. elokuuta 2022

Elämäni ilman yksinäisyyttä

Viime yönä sukelsin taas menneisyyteen, ensin lähes 70 vuoden päähän. Yritin muistella kuka oli ensimmäinen ystäväni ja kaverini. Kyllä se oli kauan sitten kuollut pikkusiskoni Irmeli. Ehkä hän on tänään rakkaampi 💛 kuin koskaan aiemmin. Mietin myös olisinko antanut hänelle ikinä pysyvää hyvää. En ehkä lapsuuden isoveljen turvan lisäksi mitään, mutten muistanut huonojakaan asioita kuin yhden. Opetin hänet polttamaan tupakkaa.

Koko elämäni ajan eläkkeelle saakka itselläni on ollut elävä yhteys ihmisiin, joiden kanssa vietin ja halusinkin viettää aikaa. Jo ennen kouluikää pikaisen aamupuuron jälkeen juoksin naapuriin kavereiden luokse, ellei joku jo ehtinyt meille. Koulu toi paljon lisää ystäviä. Tai kavereiksihan niitä sanottiin. Koskaan en ollut yksin. Paitsi ne lukuisat tunnit, jolloin opettaja poisti minut luokasta häiriköityäni opetusta ja oppilaita.

Kotona oli aina seuraa siskosta ja veljestä. Sekä kesäisin Heikkosen Seposta, joka on todennäköisesti kadonnut elämästäni lopullisesti. Näin luulen, sillä en löydä miestä mistään. En muista mitä sukua yläkerrassamme vuokralla asuva pariskunta hänelle oli, mutta siellä Seppo vietti kesiään. Eräänä päivänä kurtut isäni otsalla olivat syventyneet ja suhtautuminen vuokralaisiin muuttunut, koska he olivat tilanneet kommunistien sanomalehden Kansan Uutiset. Kun sitten joku vielä sanoi isälle hänenkin olevan kommunisti tai ainakin veljeilevän niiden kanssa, oli vuokraisten henkinen lähtölaskenta alkanut. Minulle faija lisäsi, ettei ole viisasta minunkaan veljeillä Sepon kanssa, sillä siitä ei hyvää seuraa. Muistelen kylläkin kaiken päättyneen aikanaan hyvin.

Armeija-aika oli oma lukunsa, kun tuvassani oli yli 40 sotilasta. Ei ollut yksinäistä päivin eikä öin. Santahaminassa tutustuin myös Pirjoon, olisiko ollut Seuranen. Hänenkin rakkauden ymmärsin vasta sen menetettyäni tai oikeastaan luovuttuani siitä. Pirjo kaivoi minut armeijan jälkeen esiin ollessani töissä Hoechst Fennicassa. Ehkä muistan etunimenkin väärin. Mutta oli se mikä tahansa, hän soitteli joka päivä ja minä olin vähän kiusaantunutkin. Vain yhden yön vietin hänen kanssaan. Rakastimme toisiamme viininpunaisen Opel Kapitanini kaatuvilla penkeillä kuun ja tähtien kurkkiessa kattuluukusta ❤️. Jäljellä on vain osoite; Lumikintie 6 A10. 

Vaikka aika patinoi ja kultaakin muistoja, paljon kauniita rakkauden versoja olen katkonut elämästäni. Ensimmäinen oli Simonkylän Pia, poliisin tytär Rita Rosimo. Kuin eilisen muistan hänen kutsuvat huulensa linja-auton penkillä luokkaretkellämme 💙. Hänet tai oikeastaan osoitteen pengoin kerran esiin, kuten Tarunkin. Lähetin kortin, johon Pia ei vastannut. Tarulle soitin, jonka jälkeen hän vaihtoi puhelinnumeronsa. 

Työelämässä ollessani vähintäänkin kolmasosan vuorokaudesta vietin työyhteisöissä, joista varsinkin Katulähetys ja Sininauhat olivat paljon enemmän. Ne olivat koko elämäni, sillä niiden elämisen yhteisöissä olivat myös perheitteni kodit. Vasta nyt yksin eläessäni ymmärrän kuinka paljon elämän sisältöä antoivat rakkauteni 💜 ja työtoverini, jotka itse asiassa olivat melkein ainoita ystäviäni. Juomavuosien kavereita oli paljon, mutta laulujen lunnaat ovat kaataneet heidät lähes kaikki ennen aikojaan kirkkomultiin.

torstai 25. elokuuta 2022

Kun mikään ei riitä

Jos Päijänne-Keitele ja Saimaan vesistöt olisivat läpijäässä ja aina yhdellä neliömetrillä seisoo 4 henkilöä, niin kaikki maailman ihmiset mahtuisivat näille jäille. Laskekaa vaikka itse. Tiedä sitten paksuko jään pitäisi olla. Keskuudessamme on kuitenkin ihmisiä, jotka eivät mahdu Baikal- eivätkä Tuusulanjärven jäälle. Eivät yksin eivätkä seurassa. Heitä on ollut aina. Ja kun he onnistuvat kahmimaan valtaa, he jäävät historian kirjoihin muistuttamaan menneestä, josta maailma ei osaa ottaa opikseen. Siitä surullinen esimerkki on nyt itäisen naapurimaamme Vladimir Putin. 

Olisiko ollut eilen, kun pääministerimme piti puheen, kuten Ukrainan presidenttikin. Toisella on tällä hetkellä vaikeaa kansansa puolesta, toisella itsensä vuoksi. Mittasuhteet ovat erilaiset. Sekin ero on, että Marin on itse soppansa keittänyt. Puheet olivat tunnetta täynnä. Volodymyrin viestistä maailmalle ja kotisohvalleni välittyi avunpyyntö ja viha. Sanna vuodatti kyyneleitä väelleen ja siinä ohessa muillekin, mutta vihaa tai avunpyyntöä en huomannut.

Kun selailin hänestä kaksi tai vuosi sitten otettuja kuvia, tulin surulliseksi. Viimeinen vuosi on vanhentanut häntä enemmän kuin yksikään aiempi 😪. Marin sanoi ottavansa opiksi, jonka moni näytti ottavan vastaan hyvänä asiana. Ehkä minäkin, mutta isoin varauksin, sillä minulle se toi lisää kysymyksiä. Niistä yhden aukaisi Lenita Airisto sanomalla jotain sen tapaista, että sellainen olet itse millaiset ystävät.

Pääministeri on valtakunnassamme yksi merkittävimmistä vallan käyttäjistä. Vain harvoin, jos koskaan on pintaliitojengi päässyt yhtä lähelle Suomen poliittista ydintä. On kuin juomavuosieni kantakuppilan porukka olisi Sannan paras ystävä.

Kerran sanoi yksi businessmaailman kaverini, että merkityksellisimmät vihjeet hän on saanut eliitin juhlissa, joissa muut ovat päihtyneitä, mutta hän ei. Asia ei ole naurettava eikä muutenkaan tuulesta temmattu. Tänä päivänä on paljon juttuja somevaikuttajista, jotka pyrkivät lähelle vallankäyttäjiä. Syitä on monia, joista osan käsitän, osaa en ja osaa en edes tiedä.

Kun Marinista tuli ministeri, tuntui se raikkaalta ja hyvältäkin. Silloin ajattelin sen olevan parasta mitä hänelle on urallaan tapahtunut. Sen keskellä toivoin hiljaa mielessäni, että puoliso ja lapsi olisivat vielä enemmän. Nyt pelkään, että hän maksaa vallastaan hinnan, jota en toivoisi. Haluaisin olla perin juurin väärässä. 

Joku päivä sitten kirjoitin fanittavani häntä. Näin teen eikä sillä ole merkitystä, että hän ei tiedä siitä mitään. En fanita siksi mitä hän on saanut aikaan, vaan siksi, että hän sanoi olevansa ihminen. Hiljaa huokailen jonnekin, että hän selviää kunnialla kautensa loppuun.

Mutta sitäkin enemmän toivon hänen etsivän voimaa ja elämän tarkoitusta bilettämisen sijaan perheestään. Vaikka oma menoni on ollut isolta osin pitsinnypläystä, on vastamäkensä ollut minullakin. Niinä hetkinä vain kotiväki oli voima, johon voin luottaa. 

keskiviikko 24. elokuuta 2022

Marmatuksen aika

Olen viikon yrittänyt päästä puhelimella Hyrylän terveysasemalle saadakseni lääkärille tai hoitajalle ajan. En pääse edes ajanvaraukseen, vaan siellä mölöttää persoonaton automaatti, joka sanoo, että paina ykköstä ja paina sen jälkeen taas ykköstä jne... Päätteeksi anonyymi laite lopettaa puhelun kiittäen soitosta, siinä kaikki. Poikkeuksen tekee hampaiden hoito, jonne jätettyihin pyyntöihin he myös soittavat takaisin. Antaessani myönteistä palautetta, sain kuulla puhelinpalvelussa olevan heillä kolme henkilöä, jotka tekevät parhaansa. Ehkä niin tekee lääkärin ajanvarauskin, jonka saan tietää, jos riittää elonpäiviä 🤣.

Kun en saa ketään elävää puhelimeen, katsoin olisiko nettisivuilla mitään selitystä. Olihan siellä: "Lääkärin ja hoitajan vastaanottojemme virka-aikainen puhelinpalvelu on edelleen ruuhkautunut. Jonossa on tällä hetkellä noin 1 400 puhelua. Takaisinsoitoissa on viivettä useita päiviä. Olemme tehostaneet jononpurkua lisäämällä puhelintyötä tekevän henkilöstön määrää sekä kohdentaneet hoitajien työpanosta aamujen ruuhkahuippuihin. Elokuussa olemme järjestäneet kolme jononpurkupäivää viikonloppuina. Vaikka takaisinsoittojonoa on saatu purettua puhelinpalveluun kohdennetuilla toimenpiteillä, on jonoa vieläkin. Jatkamme aktiivisia toimenpiteitä ruuhkan purkamiseksi."

Tuusula oli soten kokeilukunta joku vuosi sitten, jolloin oli mahdollisuus valita kunnan lääkärin sijaan yksityinen. Valitsin Hyvinkään Terveystalon enkä pysty kuvittelemaankaan, että siellä ei kukaan vastaisi puhelimeen, kun potilas (lue asiakas) soittaa. Siinäkö se ero on? Että liian monella kunnan tai valtion monopolin työntekijällä ei ole asiakkaita, vaan ainoastaan kuntalaisia. Tiedän kyllä, että vain harvoin syyt ovat suoritusportaissa, vaan siellä huhkitaan hommia nääntymysten rajoilla.

Tätä tuskaillessa palaa mieleen reippaasti yli puolen vuosisadan takaa Tuusulan kunnanlääkäri Gerd Möller. Joka asusti ja piti vastaanottoa Hyrylän keskustan omakoti- tai paritalossa. Oli sama varasiko aikaa tai ei,  oli varauduttava 12 tunnin jonottamiseen. Siellä minäkin olin joskus ja äiti toi muiden omaisten tapaan ruokaa ja välipalaa. Se oli varmaa, että pois ei tarvinnut kenenkään lähteä kuin vasta lääkärin tutkimusten jälkeen. Tänä päivänä, jos menen terveysasemalle odottamaan, saattaa käydä niin, että aikansa katsottuaan heittävät vartijat tai nykyisin kai järjestyksenvalvojat ulos.

Vaikka itselläni ei ole hoidosta missään mitään huonoa sanottavaa, sitäkin enemmän on systeemistä. Joskus pitääkin olla pitkä pinna tai tietämys kuinka päästä keskustelemaan alan ihmisen kanssa puhelimitse. Tottakai käsitän, että verorahat eivät riitä kaikkeen, kun on maksettava Fortumin/Uniperin sijoitussotkutkin saksalaisille. Oma kokemukseni kuitenkin on niin pienessä kuin isossakin ikkunassa, että tyytyväinen asiakas, on se sitten yritys, yksityinen tai "vain" veronmaksaja, on pitkässä juoksussa hyvä sijoitus.

Eikä tämä marmatuskaan mitään auttanut tai parantanut edes omaa mieltä. Vaan istun edelleen Jokilaakson Merikonttikodissa tuumailemassa kuinka pääsisin lääkärille, jonka leipää ja huvituksia minäkin osaltani maksan. Joskus on suuri kiusaus huonoa kohtelua saatuaan maksaa pottuja pottuina. Tähän ei sovi sekään, sillä en tiedä missä ovat ongelman juuret tai peräti sylttytehdas 🤣🤣. 

tiistai 23. elokuuta 2022

Loivaliikkeinen kesä

Luulen paraikaa kuluvan kesän olevan elämäni loivaliikkeisimmän. Kirjoittamisen, lukemisen ja TV:n katselemisen lisäksi en ole tehnyt juuri mitään. Vaan saavutuksiksi on lasketttava, kun olen saanut päätökseen jonkun ajanvietesarjan Netflixistä tai Ylen Areenasta. Ne kaikki ovat antaneet rouheita varsinkin mielikuvituselämääni. Toki takkiin tarttuu aina jotain syvällisempääkin. 

Viime yönä luin loppuun yli 700-sivuisen kirjan Rajaton valta. Se kertoo viime vuosisadalla eläneistä diktaattoreista, joista Hitler oli yksi tunnetuimmista. Paljon asiaa myös meistä kaikista ihmisistä, jotka haluamme olla huononkin johtajan johdettavana. Siihen yksi syy on pelko, joka näyttää olevan vallankäyttäjien suosikkityökalu edelleen. Sekin oli mielenkiintoista havaita, että diktatuuri voi hyvin eikä ole katoamassa minnekään. Siitä hyviä esimerkkejä ovat Turkki ja Unkari. Turkin tai oikeastaan Erdoğanin valtaa on saanut Suomikin maistaa matkallaan Natoon.

Seuraavaksi otin työn alle vaihteeksi äänikirjan, Kati Tammisen lukeman Älä silmä pieni. Vain yhden kirjan olen kuunnellut aikaisemmin, joka oli Hemingwayn klassikko Vanhus ja meri. Se ei sytyttänyt, mutta jotain siinä oli, sillä yksin veneessä kalaa ja luontoa vastaan taistellut vanhus palaa silloin tällöin mieleeni. Vaikka nettimaailman kavaluudesta kertova, nyt alottamani ruotsalainen dekkari ei innostaisikaan loppuun saakka, kuuntelen sen jälkeen vielä ainakin yhden. Jonkun, minkä lukee Esko Salminen.

Eläkkeellä elo on tuonut elämääni, jos ei aivan aloittamiskyvyttömyyttä, niin aloittamisrajoitteisuuden ainakin. Alussa joutenolon mielekkyyden löytäminen oli vaikeaa, sillä en mitenkään voinut antaa itselleni lupaa olla tekemättä mitään. Kun viimein hyväksyin, että olen kulkenut sen osan taipaleesta, jolloin koin olevani hyödyllinen, on leppoistamisjaksokin ollut varsin mukavaa. Välillä olen kuin laiska eläin, joka ei juuri muualle liiku kuin syömään ja tarpeilleen.

Oikeastaan 40 vuotta, jolloin myin itseäni ja kolmasosan vuorokausista rahasta muille, on aika kova juttu. Aikaa sanotaan myös palkkatyöksi. Sitä voi jollekin olla kävely, keihäänheitto tai vaikka lapsille sotalelujen valmistaminen liukuhihnalla. En edelleenkään keksi toista luomakunnan elävää, joka tekisi enemmän tai edes yhtä paljon turhaa kuin ihminen.

Kissalla kerrotaan olevan yhdeksän henkeä ja joidenkin uskontojen ja filosofioiden mukaan niitä voi ihmiselläkin olla useita. Suomessa suuntaa näyttää kuitenkin kristinusko, jonka mukaan tarinamme päättyy maan päällä siihen, kun sydän lopettaa työnsä joko koneen voimalla tai ilman. Sen jälkeen on tiedossa iankaikkisuus tuonelassa tai paratiisissa. Itseasiassa aika moni itseään isomman asialla pitävä on luvannut minulle iankaikkisuutta. Enemmän sitä on tarjottu helvetissä, viimeksi pari viikkoa sitten. Näillä tulevaisuuden jakajilla on yhtä vähän tietoa kuin minullakin ja meillä on vain uskomme kenellä mihinkin. Suurimman harhapolun tielleni tekevätkin rakkauden kaapuun pukeutuneet, väärennetyillä valtakirjoilla tuomioitaan jakavat.

Vaikka elämäni on edelleen täynnä varsinkin mielikuvitussykettä, olen aika hyvin oppinut olemaan tarpeeton. Silti kaipaan ainakin yhtä uutta, mielenkiintoista sivua elämäni kirjaan. Ehkä sen löydän, ehkä en. Juuri tällä hetkellä kerään papereita sieltä täältä saadakseni vuoden viisumin Thaimaahan. Sinne aion lähteä muuttolintujen kanssa, sillä niitä lentää sinne Suomestakin. Luulen linnuille olevan Venäjän ilmatilankin auki toisin kuin Finnairin sinivalkoisille siiville. Suomessa kesiään viettää ainakin kaksi Thaimaassa talvehtivaa lintulajia, punavarpunen ja lapinuunilintu. Kaakkoon muuttavien lajien muuttoreiteistä ja alueista ei kuitenkaan tiedetä paljoakaan.

Thaimaassa madonlukuja lukee Buddha, joka ainakin joillakin mittareilla on armollinen. Sillä jos ei nirvana tai taivaspaikka aukea, ei osoitteena ole oitis ikuinen kadotus. Vaan jäät ikäänkuin luokalle, saat uuden mahdollisuuden ja sinut palautetaan maanpinnalle yrittämään uudelleen kelpo elämää. Tämäntapaisia väyliä uskoi lähtevänsä kulkemaan myös Vesa-Matti Loiri. Olomuoto voi silloin olla vaikka helvetin olento tai kuvan Pattayan Jomtienin mopotaksiaseman Sweetheart katukoiravanhempansa kanssa, joka eli elämänsä vailla ihmiskotia. 

maanantai 22. elokuuta 2022

Sauli Niinistö, Jenni Haukio ja Aaro

Tänäkin aamuna pohdin mistähän nyt kirjoittaisin blogi- ja päiväkirjassani. Mielessä pyöri eläminen Jokilaakson luonnon keskellä, tällä kertaa sammakot, joista olen kirjoittanut aiemminkin. Olen kertonut osaomistuskoira Niilon mielenkiinnosta seurata niiden lemmenleikkejä kirsu lähes vedessä laiturin päässä ja olen kertonut kuinka vaikeaa on välillä olla astumatta pienten viitasammakoiden päälle niiden siirtyessä puroista Jokilammillemme. 

Siinä sivussa pohdin elämääni, jonka tärkeitä asioita ovat viikoittain postilaatikkoon tipahtava, paperinen Aka Ankka -lehti ja sen hakumatkalla tapaamani koppakuoriainen. Joka jostain syystä on tiellä selällään jalat taivasta kohti vipottaen, kuin apua pyytäen. Ja kuinka käännän sen jaloilleen, jotta se voi jatkaa matkaansa, minne onkaan menossa. Usealle ihmiselle mitätön asia, mutta sille elämän ja kuoleman kysymys, jonka elämän pelastaminen tuo hyvän mielen. Sitäkin mietin, että "ei voisi vähempää kiinnostaa" ajattelee ehkä moni tai ainakin joku kirjoitusteni lukija.

Miettiessäni tämänkertaiseen tarinaani punaista lankaa törmäsin Sauli Niinistön ja Jenni Haukion haastatteluun, jonka linkitän tähän ja joka kannattaa lukea. Siinä presidenttipari kertoo Ylelle uudesta kesä­perinteestä – ”Aaro vaatimalla vaatii” https://www.is.fi/kotimaa/art-2000009018210.html.

He avaavat yhtä kesäiltojen vapaa-ajan viettotapaansa, johon oleellisella tavalla kuuluu Aaro-poika sekä lanseeraavat samalla myös sanan "sammakkosafari". Sen ansiosta minunkin pienet päivieni sisällöt nousivat uuteen arvoon mielikuvitellessani presidenttiperhettä Naantalin Kultarannan yössä.

Ehkä heidän elämäänsä tulee siksikin seurattua tarkemmin, sillä Päiviksellä ja minulla on yhteistä tartuntapintaa Salen kanssa. Hän oli Thaimaassa tsunamin aikaan lopulta sähköpylvään nokassa ja hengenlähtö oli lähellä. Meillekin Thaimaa on rakas, jossa olimme ensi kerran ensimmäisellä lennolla Suomesta tsunamin jälkeen.

Järjestimme myös aikoinaan Sininauhasäätiön Mutterimajalla Hyrylässä "Kaikkien aikojen juhlat", joista yksi osa oli häämme. Siellä oli monien julkisuuden henkilöiden joukossa Niinistökin. Taisi olla silloin eduskunnan puhemies. Ehkä eniten Sale kuitenkin on jäänyt mieleen tutustuessaan meidänkin vieraana vaihtoehtoisen ammattikoulu Sovinnon toimintaan. Kuinka hän intoutui yhden oppilaan kanssa keskustelemaan miten mäntä liikkuu ja saa voimansa mopedin moottorissa, eivätkä avustajat olleet saada häntä jatkamaan matkaansa. Lähtiessään hän kätteli koko väen ja minä ajattelin, että hieno, koko kansan mies ja jokainen kädenpuristus toi äänen tai fanittajan.

"Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista. "Sekin tuli itsestäni mieleen, kun pohdin pari päivää aiempaa kirjoitustani Sanna Marinista. Joka hänkin on Jenni Haukion tavoin yhden lapsen äiti ja aviovaimo. Vastatessaan tiedoitusvälineiden kysymyksiin Sanna sanoi, että tottakai hänestä on vaikka mitä videoita, sillä koko ajan kuvataan, on hän missä tahansa. Verkkokalvolleni piirtyi kuitenkin julkisuuteen päässyt kuva presidenttiparista Aaron kanssa urheilukilpailujen katsomossa ja mieleen nousi Tuula Amberlankin esittämä kappale Lulu

sunnuntai 21. elokuuta 2022

Tänään on Soinin päivä

1700-luvulla elänyt kansanperinteiden keräilijä kertoi kalevanpoikien olleen Kalewa-nimisen jättiläisen 12 vahvaa poikaa, jotka rakensivat linnoja eripuolille Suomea. Nimeltä Ganander mainitsee kuusi sekä myös heidän asuinpaikkakuntansa: Hiisi (Paltamo),  (Häme), Wäinämöinen (Suomi), Liekiöinen (Savo), Soini (Liminka) ja Kihawanskoinen. Myös muita luetteloita Kalevanpojista ovat varhaiset kansanperinteen kerääjät merkinneet muistiin tai luoneet. Erään väitteen mukaan Kalevan kahdestatoista pojasta syntyi kaksitoista eläinradan tähtikuviota.

Soini on suomalaisessa mytologiassa siis yksi Kalevan 12 pojasta. Soinin lisänimi oli Kalkki. Kristfried Ganander kertoo Mythologia Fennicassa hänen olleen veijari syntymästään lähtien. Soini myytiin Karjalaan Köyrötyinen -nimiselle sepälle joka laittoi pojan töihin. Vanhoissa runoissa kerrotaan Soinin lapsenpiikana ollessaan tappaneen lapsen, paimenena ollessaan kutsuneensa karhut ja sudet syömään karjalauman ja lopulta yllyttäneen karhun repimään emäntänsä reiden kostoksi tämän leipomasta leivästä, jonka sisään tämä oli pannut kiven.

Tietysti voisi ja kai pitäisikin sanoa, että tänään on Soinin nimipäivä, joka on sukunimeni. Sen kunniaksi sai Jokilaakson juhlapaikka joka tapauksessa lipun alle uuden liinan. 

Mutta olivatko Kalevalan Kullervo, Oikarinen ja muut Kalevan poikien etu-, suku- vai ainoita nimiä? Ainakin ne olivat nimiä, joilla heitä tarustossa kutsuttiin. Mutta vaikken tänään juhlistaisi Soininpäivää, olisi se kuitenkin juhlapäiväni. Sillä tänään on myös Veinin ja epävirallisesti Veinon päivä, joka on isältäni peritty yksi etunimeni. Olenkin hyvilläni, että poikani Marko on ottanut sen aikuisena yhdeksi nimekseen. 

Soini on myös muunnos ruotsalaisesta nimestä Sven, joka merkitsee poikaa ja nuorukaista. Nimi on tunnettu jo keskiajalla. Saman nimen mukaelma on myös Veini. Nimi esiintyi Kansanvalistusseuran kalenterissa 1882 ja suomalaiseen almanakkaan se pääsi 1908 päivälle 27. maaliskuuta. Syntymävuodestani 1950 Soinin nimipäivä on ollut nykyisellä päivällään, 21. elokuuta. Vuoden 2019 loppuun mennessä Digi- ja väestötietoviraston tietojen mukaan nimen on saanut 1 408 miestä sekä noin 140 naista. Soini on siis myös naisen nimi, joka oli varsin suosittu 20-luvun Suomessa kansallistunnon ollessa voimissaan.

Ennen Soinia oli sukuni isäni puolelta Kentta ja sitä ennen Hä(e)llström. Perimätieto kertoo, että iso- tai isoisoisäni olisi ottanut Soinin käyttöön talosta jossa asui, koska kylällä oli niin paljon Kenttia. Sattumaa tai jotain muuta, mutta Kalevala liittyy jollakin, ehkä mystiselläkin tavalla sukuuni myös äitini puolelta. Sillä Kalevan yksi muoto on Kalevi, joka oli äitini veljen, siis enoni kutsumanimi. Ehkä pikkuveljeni on saanut sen sieltä perintönä toiseksi etunimekseen. Joten tänään onnea kaikille Soineille, Veinoille ja Vein(e)ille. 

lauantai 20. elokuuta 2022

Sanna Marin

Joskus joku asia jää pyörimään mieleeni enkä pääse siitä eroon kuin kirjoittamalla, jos silloinkaan. Nyt tämän sai aikaan pääministerimme Sanna Marin, joka on kohta 37-vuotiaana uransa huipulla. Suomessa hänellä ei ole politiikassa muuta uutta tavoiteltavaa kuin presidenttimme Sauli Niinistön tehtävät ja jakkara. Arvostin ja arvostan Sannaa paljon myös siksi, että hänellä on rohkeutta kulkea omia polkuja. Suuren puolueen puheenjohtaja ja valtakuntamme pääministeri on paljon vartija, mutta hänellä on myös perhe.

Ehkä olen väärien valintojen asiantuntija, jolla on vain kohtuullisen pitkän elämän aikana kerättyjä kokemuksia. Niitä kartutin, kun vein Tallinnan vankilaan suomenkielisiä kirjoja ja tapasin juuri uudistetun vankilan johdon. Johtaja oli skinin näköinen nuori mies ja apulaisjohtaja pääministeriämme huomattavastikin nuorempi, kuvankaunis nainen. He sanoivat minulle: "Meillä päätettiin nuorentaa kerralla koko johto. Mutta vanhat ovat mukana ja he ottavat meidät kiinni, kun juoksemme väärään suuntaan."

Juuri vanhan miehen kokemuksella olen vahvasti sitä mieltä, että joiltakin osin Sanna Marin juoksee väärään suuntaan. Mutta hän saa nyt niin paljon suitsutusta, että kiinniottajaa tai edes jarrumiestä ei hevin löydy. Ja voinhan olla tässäkin väärässä eikä ole tarvettakaan. 

En lainkaan epäile Sannan kyvykkyyttä poliitikkona, sillä ilman eväitä ei hänen asemaansa saavuteta. Minä ajattelen muita asioita, vaikka ne eivät minulle kuulukaan. Murehdin pienen lapsen äitiä ja pitkästä suhteesta huolimatta varsin tuoretta aviovaimoa. Ehkä olen arvoineni mennyttä aikaa, mutta jos oma puolisoni bilettäisi ja pitäisi hauskaa istumalla vieraiden miesten syleissä, kaulailemalla ja tanssimalla intiimisti varsin tuhdissa humalassa, minun istuessa kotona lapsemme kanssa, se tuntuisi pahalta ja väärältäkin. Samoin ajattelisin, jos odottaisin äitiä "yojuoksulta" kotiin 4-vuotiaana. Minun on helppo ymmärtää, mutta vaikea hyväksyä sellaista pääministerin hauskanpitoa ilman puolisoa, joka ei kestä päivänvaloa tai julkisuutta. 

Ole mukava ihmisille, kun olet matkalla ylös, sillä he tulevat uudelleen vastaan, kun olet matkalla alas. Moni haluaa olla pääministerin kaveri, mutta aivan yhtä helppoa ei ole käsittää miksi pääministeri haluaa sanoa ystävikseen pintaliitojulkisuuden avulla eläviä ihmisiä. Toki jokaisella on oikeus valita seuransa. Ehkä siihen vaikuttaa, jos keski-ikää lähestyvä ei osaa olla itsensä ikäinen. Vaikka on iältään aikuinen, se ei vielä tarkoita, että olisi hyvä äiti, isä tai puoliso.

Sanna Marinilla ei ole tällä hetkellä alkoholiongelmaa, mutta hän on kuilun reunalla, että hänellä on ongelmia alkoholin kanssa. Vaikka en aio olla kenellekään pikku kotipsykologi, olen paljon pohtinut mikä merkitys on, jos kodissa on aikuisen naisen ja miehen, hyvät äidin ja isän mallit. Näin ei Marinilla ole ollut, vaan hän kasvoi sateenkaariperheessä. Silläkin on merkityksensä, että Sannan isä oli alkoholisti. Vaikka ketään ei liene tarkoitettu menneisyytensä vangiksi, vaan menneisyys on voimavara, sen löytäminen ja käsittäminen on joskus liian monimutkaista sekä vaikeaa.

Mutta minä fanitan Sanna Marinia, sillä hän on monin tavoin raikas ja uusi tuuli suomalaisessa politiikassa. Hänen tekemisiään arvostetaan ulkomaita myöten. Tiedän hänen perhe-elämästä vain vähän eikä ehkä olisi pitänyt kirjoittaa tätäkään. Kirjoitin kuitenkin, sillä elettyä elämää on itselläni tuplaten. Samoin on juotuja juomiakin. Toivon, että puoliso, äiti tai isä ylipäätään bilettämisen lomassa tai sijaan pysähtyy katsomaan hiljaa perhettään, ehkä yön hiljaisuudessa heidän nukkuessaan. Sekä miettii ja kysyy mitä tahdon itselläni olevan, kun eräänä päivänä olen vanha ja elämäni ehtoossa. 

perjantai 19. elokuuta 2022

Niilo kävi kylässä

Vaikka yksi osaomistuskoirani kodeista on Jokilaakson Merikonttikodissa, on se viimeisen vuoden aikana käynyt vain kylässä. Sillä meni vessat sekaisin tai minulla sen vessa-ajat. Fyysisestä Niilosta osin luopuminen tarkoitti itseni pienentämistä, sillä tärkeintä on sen hyvinvointi. Sydämeni elää kuitenkin alati rinnalla on se missä tahansa.

Kun Niilo tulee Jokilaaksoon, en ole koskaan ollut siinä hetkessä tärkein asia, vaan luonto. Ehkä se muistaa mille tolalle mikäkin jäi viime käynniltä, koska ensin kaikki on tarkastettava.

Joskus uusista asioista kiinnostavaa on milloin mikäkin pörriäinen, joskus maan matonen tai ikkunalasiin lentänyt, pyörtynyt pikkulintu. Tällä kertaa ykkösjuttu oli toukasta kasvava yöperhonen. Valistuneen nettimaailman ja vähän muukin kaverini Keski-Suomesta, Vesa Välilä osasi valistaa kyseessä olevan Härkäpään toukka, joka viihtyy lehtipuissa. Koska olemme lisänneet lahopuiden määrää, on se tuonut paljon muutakin uutta elämää, josta en tiedä mitään. Luulenkin Niilon, joka kulkee paljon kuono maata viistäen, tietävän tai ainakin ihmettelevän pienten vipeltäjien elämää maan rajassa itseäni enemmän, vaikka mielenkiinto lienee yhtä suurta.

Kun Niilo tulee sisään Duokotiin, sielläkin se tutkii ensin paikat. Alun liikkeissään se on silloin kuin pallosalama. Silti kamera onnistuu joskus pysäyttämään liikkeen ja sekunnin ajan onnistuu poseerauskuva.

Tänä kesänä en ole havainnut viitasammakoiden lemmenhetkiä eikä niitä löytänyt Niilokaan. Vaikka se laiturille juoksikin oitis niitä etsimään ehkä viime kesä mielessä. Katiskakin on ollut koko suven kuivilla. Niilon viettäessä kesää Jokilampien rantamaisemissa on pyydys aina vedessä. Sen koemme aamuin illoin päästääksemme ansaan jääneet kalat takaisin sinne mistä tulivatkin. Se ei ole lakannut ihmettelestä katse tarkkana luppakorvineen, minne kalat katoavat päästyään takaisin veteen.

Rotujenkoiramme on ollut neljän ihmisen perheenjäsen yli kymmenen vuotta. Ihmisen iäksi muutettuna taivalta on minua kauemmin ja vaivansa on silläkin. Silti se elää onnellisen koiran elämää. Sitä se osoittaa monin tavoin ollessaan missä tahansa.

Jokunen vuosi sitten Jokilaaksossa se asettui aina samaan aikaan ja paikkaan ikkunan taakse odottamaan Päivistä töistä kotiin osa-autolla tai osaomistus-skootterilla. Kun sen silloin päästin ulos, oli vatsanalustassa tuhat pientä juoksujalkaa osoittamassa jälleennäkemisen riemua. Siinä hetkessä Niilo ei nähnyt eikä kuullut mitään muuta.

Elämäni aikana moni eläin on ollut minulle perheenjäsen eikä lemmikki, vaikka kai sekin tarkoittaa monelle samaa asiaa. Yksikään ihminen ei ole kuullut niin paljon yksityisiä, salaisiakin asioitani kuin koirani.

Ehkä vain kerran olen laittanut itsekkään elämäni koirani edelle. Se oli, kun tapasin Liisan ja hylkäsin Moonlightin, kolmevärisen cockerspanielini, vaikka se jäikin hyvään hoitoon. Viimein sain itseni tuuliajoilta vähän paremmalle tolalle ja olisin ollut kyvykäs sekä valmis ottamaan sen takaisin, mutta se oli myöhäistä 😢. Moni, alias Lankinen oli tavannut ihmisten toimesta matkansa pään. Sitä suren syvästi yhä enkä ole antanut itselleni anteeksi. 

torstai 18. elokuuta 2022

Elämäni alkoholin kanssa

En varmasti ollut paljon toisella kymmenellä, kun vuonna 1952 lanseeratun Gin Long drink juoman rinnalla, kotiini kulki isän juomana Brandy Long drink. Melkein kuin Pommac-limsa. Muistan faijan antaneen minun juoda pullostaan kerran muutaman sentin verran. Mutta sekin laittoi pääni huimaamaan ja pyysin lisää. Ei antanut.

Seuraavan kerran saatoin juoda alkoholia 14-vuotiaana, kun olimme Amer-Tupakan johtaja Savolan kotona hänen tyttärensä Maaritin järjestämissä kotihipoissa vanhempien poissaollessa. Hienoja juomia, whiskyä ja konjakkia oli baarikaappi pullollaan. Luulen, että se oli noin jouluna, sillä silloin soi juuri ilmestynyt Beatlesin kappale Rock and Roll Music. Joka tapauksessa se oli ensimmäisiä kertoja jolloin olin päihtynyt tai humalassa.

Alkoholi tuli samoihin aikoihin muutenkin tutuksi ja lähes joka viikonloppu suvien seuralaiseksi. Meitä oli noin kymmenen nuoren porukka, jota sanottiin Linjan jengiksi, sillä kesäiltaisin vietimme aikaa Amerin tupakkatehdasta vastapäätä olevan sähkölinjan alla. Yhdessäoloon kuuluivat päihteet, joita ei haettu Keravan eikä minkään muunkaan kaupungin Alkosta, vaan pimeän pullon myyjiltä. Melkein aina ostimme puoli litraa Pöytäviinaa jonkun kaverin kanssa puoliksi. 

Kun täytin 18, kuvioihin tulivat myös ravintolat ja keskiolutbaarit. Niihinkin muistoihin liittyy musiikki, muun muassa Mikko Alatalon hieno biisi  Rapalperitango,  jonka harva muistaa tai edes tietää. 

Pontikkaakin opin keittämään. Monesti työttömyyskorvausten maksupäivänä nurkkaan laitettiin "poika pihisemään". Usein se oli niin sanottua kolmen päivän pikakiljua, josta jo parin vuorokauden käymisen jälkeen pystyi keittämään pontikkaa. Jos 20 litran saavillinen oli valmistumassa seinänaapurini Pekan asunnossa, oli hän lähes aina ehtinyt juomaan siitä suuren osan ennen keittopuuhia 🤣.

Alkoholi oli 10-15 vuoden ajan ensin vapaa-ajan ja myöhemmin yksi koko elämäni tärkeimmistä sisällöistä. Kun en enää viihtynyt töissä, oli rahapäivän sisältö fillarilla viinakauppaan. Sieltä Gin Lemonia ja Gambinaa, sitten Perä-Hyrylän T-kaupasta tai Elannosta pari kassillista keskiolutta ja toiseen hihaan "nötköt" lihasäilyke- ja toiseen Jalostajan hernekeittopurkki.

Kun neljäkymmentä vuotta sitten lopetin alkoholinkäytön, jäi minulla silti siihen napanuora. Monet ikäiseni valmistuivat ammattiin, mutta minut vei mukanaan viina. Lopettaessani juomisen en tiennyt mistään muusta työksi asti kuin päihteistä. Ajattelin, että jos sillä kokemuksella voisin aukoa joillekin ovia toisenlaiseen elämään, yksikään ryyppy ei olisi ollut turha.

Alkoholi on säilynyt aina jossakin muodossa oleellisena osana elämääni. Vaikka en koe kärsineeni isäni viikonloppupulloista, purskahdin kerran Sininauhaliiton joulujuhlissa hillittömään itkuun, kun en muistanut lapsuuteni kodista yhtään raitista joulua. Joku mielen asiantuntija kai sanoisi, että haavat olivat syvällä. 

Juomaton yhteys alkoholiin ja sen myötä päihdetyö sopi minulle parhaiten. Mutta päästä entisestä eroon, vaatii joskus aika tavalla töitä itsensä kanssa. Kokonaisvaltainen elämä alkoholin kanssa vie mielen, miehen ja yhä useammin naisenkin. Kirjailija Jorma Ojaharju sanoi kerran osuvasti: "Ensin mies ottaa ryypyn, sitten ryyppy ottaa miehen ja lopuksi ryyppy ottaan ryypyn". Juomisesta on tullut itsetarkoitus. Mutta päästäkseen uudelle tielle, ei tarvitse tietää mitä elämältä haluaa. Riittää, kun tulee vakuuttuneeksi mitä ei halua. 

keskiviikko 17. elokuuta 2022

Elän, siis olen...

Eilen kirjoitin "haluavani olla vanhanaikainen ja uskon tai oikeastaan tiedän pystyväni elämään sen kanssa luontevasti myös tässä ajassa". Tällä tarkoitin, että maailmassani nainen on nainen ja mies on mies, siinä kaikki.

Yöllä heräsin totuttuun tapaan jälkeen puolenyön ja ajatukset harhailivat siellä täällä parin tunnin molemmin puolin. Kunnes Nukkumatti vei uudelleen maailmaansa aamuun saakka. Sitä ennen pohdin mistä lienen uskonnonopetuksen ja vanhempieni lisäksi ammentanut ja muodostanut jo lapsena käsityksen, että on vain koiras ja naaras siten, kuten ne ja he ovat syntyessään muiden mielestä olleet. 

Mutta todellinen muutos lähtee kaiken olemassa olevan kyseenalaistamisesta. Pystyn siihenkin ja näin teki aikoinaan myös Kolumbus, joka ei uskonut muiden lailla maapallon olevan litteä. Aikansa miehistönsä kanssa seilattuaan, ei hän pudonnutkaan maailman laidalta minnekään, vaan rantautui Amerikan mantereelle luullen olevansa Intiassa.

Yöllä mietin, että olkoon ihmisten kirjoittama raamattu mitä mieltä tahansa sinne ihmisten valitsemissa, välillä vaihtamissa tai lisäämissä kirjoituksissa, kirja ei taida sanoa mitään maapallon litteydestä. Ja vaikka se sanoo, että mieheksi ja naiseksi meidät luotiin, syntyi valuvikainen ja omapäinen ihminen, joka toteuttaa luontoaan ja tahtoaan, sanokoon muu luomakunta mitä tahansa.

Ajattelin luonnon keskellä, Merikonttikotini peltikaton alla, parvisängyn ylisillä maailman syviä syntyjä. Sekä sitä, että olisiko minulla syytä ja varaa antaa vanhojen, ehkä luutuneidenkin käsitysteni rinnalle tilaa jollekin muulle ja uudelle. Varsinkin, kun kristitytkään eivät osaa vastata, miksi maailmankaikkeuden koiras- ja naarasmaailmassa on todistetusti tilaa muunkinlaiselle elämälle.

Niinpä luin mitä Turun Sanomat on elämän monimuotoisuudesta kirjoittanut: "Sukupuolten moninaisuus on luonnossa pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Luonnossa on kaksineuvoisia, intersukupuolisia, sukupuolettomia ja sukupuoltaan vaihtavia eläjiä. Esimerkkejä ei tarvitse etsiä kotipuutarhaa kauempaa, sillä esimerkiksi kirvat vaihtavat sukupuoltaan vuodenajan mukaan. Etanat ovat kaksineuvoisia eli niillä on sekä koiras- että naaraspuolisia sukusoluja. Eksoottiset vuokkokalat puolestaan syntyvät koiraina, mutta ryhmän suurikokoisin muuttuu kasvaessaan naaraaksi. Jos vuokkokalanaaras kuolee, koiraista suurin ottaa sen paikan ja vaihtaa sukupuolta."

Tieteen Kuvalehteä ja Wikipediaakin luin: "Muunsukupuolinen on henkilö, jonka sukupuoli-identiteetti ei ole osa kaksijakoista sukupuolijärjestelmää ja kuuluu näin sukupuolivähemmistöihin. Muunsukupuolisuus on kattotermi henkilöille, joilla on ei-binäärinen sukupuoli, jotka eivät ole identiteetiltään (vain) miehiä tai naisia, vaan sekoitusta näistä molemmista, jotain muuta sukupuolta tai sukupuolettomia. Muunsukupuolisten ulkoinen ilmaisu voi vaihdella maskuliinisesta feminiiniseen niin kuin muillakin sukupuolilla."

tiistai 16. elokuuta 2022

Laskettu aika

Tänä kesänä tein Jokilaaksoon pienen juhla- ja muistopäivien paikan. Se liikautti mieltäni kulkemaan ajassa vuosikymmenien taakse. Etsin muun muassa kirkkoherranvirastosta kastepäiväni. Samalla löytyi kastepapinkin nimi. Ja yllätys äidistäni, sillä hän oli kirjojen mukaan Helmi Annikki, mutta kuollessaan Enni Annikki 🤔.

Minut kastettiin päivälleen kuukausi syntymäni jälkeen. Jossakin sopukoissa korvieni välissä on tieto tai etiäinen, että putkahdin äitini sisältä iltapäivällä kaksikymmentä vaille neljä. Muistelen myös jonkun kertoneen, että sydämeni oli pysähdyksissä 18 tai 45 sekuntia. Totta tai ei, siitä lähtien se lotkotti moitteettomasti liki 60 vuotta, kunnes oli tehdä topin Vantaan Ikeassa. Suonet, joita myöten sydän vertani pumppasi, olivat osin elämäntapojeni vuoksi tukossa. Minut pelasti Meilahden hyvä hoito sekä vaimoni Päivis, jonka rakkaus 💕 piti minut elossa.

Jos äitini raskaus kesti päivälleen 9 kuukautta, tänään 73 vuotta sitten oli päivä, jolloin olen saanut alkuni. Silloin osa isästäni kohtasi äitini sisällä jotain ja aloin olemaan. Silloin minusta tuli minä. Ihmiselämä alkaa hedelmöitymisestä ja sain syntyä koska äitini ja isäni niin halusivat.

Varsinkin Yhdysvalloissa keskustellaan nyt kiivaasti naisten oikeudesta aborttiin. Siinä ei ole juuri sijaa miehillä, sillä raskauden keskeytyksen puolesta barrikadeilla olevat naiset puhuvat oikeudesta omaan ruumiiseen. Ihmiselämän päättämiseen riittää, että raskaus ei sovi johonkin tilanteeseen. Vaikka saisin kaikkien naisten vihat ja inhot päälleni, minusta se on luonnotonta ja itsekästä. Sillä vastuu lapsesta on paljon muutakin kuin raskausaika, josta naiset haluavat päättää ilman miestä. Näinhän se on nyt Suomessa. Miestä on kuultava, mutta abortista päättää nainen.

Joissakin elämään liittyvissä asioissa haluan olla vanhanaikainen. Uskon tai oikeastaan tiedän pystyväni elämään sen kanssa luontevasti myös tässä ajassa. Minulle mies on mies, koiraspuolinen ja nainen on nainen, naaraspuolinen. Olkoon heidän seksuaalinen suuntautumisensa sitten mitä tahansa. Itselleni on liian luonnotonta, jos lasta odottavilta vanhemmilta kysyttäessä, että tyttö vai poika, saisikin vastaukseksi: "Emme tiedä eikä se ole tärkeää. Lapsi saa itse päättää sukupuolestaan myöhemmin."

Mutta minut on laitettu alulle elokuun yönä, näin arvaan. Jo kuollut pikkusiskoni vastaavasti seuraavana vuonna sekä veljeni neljän vuoden kuluttua. Rakastan heitä ja vanhempiani, elävät he tai eivät. Koska itse tahdon edelleen elää, olen syvästi vanhemmilleni kiitollinen elämästäni. Ehkä he ajattelivat, että silloin oli hyvä saada osoituksena keskinäisestä rakkaudesta kolme lasta. 

maanantai 15. elokuuta 2022

Jos matkalla olo on kaikki, on perille olo pettymys, osa 3

Ei ollut matkalla olo pettymys eikä sitä ollut perilläkään, sillä minireissullani ei ollut päämäärää. Kunhan suunnittelin päivän taipaleitani välillä lähes tunti kerrallaan.

Osa-auto Smartissa on elektroninen rajoitin 150 km:ssä, joten sillä pysyy helposti muun liikenteen mukana ja voi pitää halutessaan 120 kilometrin nopeuden moottoriteillä. Smart palveli Päivistä ja minua 10 vuoden aikana 100 000 kilometrin verran. Kävimmepä Saksan ja Ranskan rajamailla tutustumassa tehtaaseenkin, jossa niitä tehdään. Saleissa oli siistimpää kuin kodissani. Nykyisin kuljen milloin minnekin Smartin kanssa yksin. Aidosta avoautosta sähköisellä kangaskatolla on tullut vähän kuin perheenjäsen täyttämään silloin tällöin outoa, yksinäistä elämääni.

Olen lukenut niin paljon ilman kutsua kesämökeille tuppautuneista vieraista, jotta vältän kenenkään luokse menemistä ilman kutsua. Ajattelen hieman niinkin, että jos joku seuraa blogieni välityksellä menemisiäni, voi hän ottaa yhteyttä lukiessaan minun olevan niin sanotusti huudeilla. Mutta mies Raisiosta kauniine vaimoineen luki blogini viiveellä ja huomasi minun olleen Länsi-Suomessa vasta, kun olin jo takaisin Jokilaaksossa. Mukavaa oli havaita, että olen tervetullut vieraaksi Perälahtien kesämaailmaan. Ehkä ensi suvena, jos Luoja sallii päiviä ja kelpo vointia.

Vaikka kyseessä on ystäväpariskunta, eniten tai ainakin yhtä paljon olisin halunnut tavata Robi-koiran, sillä myös Liisalla ja minulla oli kultainen noutaja. Kodittomaksi jäänyt Sweet Sammy ja jotain lisää. Me kutsuimme sitä tai häntä Roopeksi. Kerran kävin lemmikkieläinten hautausmaalla huomatakseni Roopen ja kaikkien muidenkin eläinteni hautojen kadonneen uusien asukkaiden tieltä 😭. Jokilaaksossa eläinperheenjäsenten ja vähän muidenkin leposijat säilyvät sen sijaan Rabbit Islandilla ilman aikarajoja ehkä iäti. 

Yöllä pienessä, punaisessa teltassani päätin Naantalin tähtitaivaan alla, meren rannalla, että kun seuraava päivä koittaa, eikä kukaan ota yhteyttä, suuntaan takaisin kohti luonnonvartijan peltikotiani Jokilaaksossa.

Matkalta päätin poimia paikan nimeltä Kasvihuoneilmiö. Se on mukava, ehkä jotain ainutlaatuistakin, jonka eloonjäämiskamppailua olen seurannut ainakin vuosikymmenen, pari. Elisa teki paljon töitä, että sen syrjätielle jättäneen moottoritien varteen olisi tullut kunnon opasteet. Valtiomme päätti, että ei tule. Paikan omistaja ei minua tunne enkä minäkään häntä. Mutta aikoinaan Uuden kasvun yhdistyksen Pauli Rantanen sanoi, että "Elisa selviää, sillä hän selvisi minunkin kanssa". 

Eilen olinkin sitten jälleen kotona. Takana kaksi yötä maan rajassa, taitettavan patjan päällä, makuupussi peittona sekä kolmena päivänä 1000 kilometriä rattia käännellen. Kun kävelin sulkemaan kotitieni rautaveräjää, olin kuin viimeisiä askeleitaan ottava köpöukko. Ajattelin, että lienenkö nyt pysyvästi vääräselkä. Yö tutussa, selkäni mukaisessa parvisängyssä norjisti kuitenkin koko vartaloni ja aamu-uinnille mennessäni olin kuin nuori ori. No, en ehkä aivan 🤣.

Kulkiessani läpi aamuisen luonnon, muistelin tarinan köyryselkää, joka päätti vinoilla sokealle sanomalla, että "mennäänkö asemalle katsomaan junia?" Tähän näkönsä menettänyt, että "mennään vaan, mutta mennään selkä suorana" 🙃. 

sunnuntai 14. elokuuta 2022

Jos matkalla olo on kaikki, on perille olo pettymys, osa 2

Eilinen päivä piti sisällään reissuni yhden tarkoituksista, Katulähetysliiiton kesäisen vuosikokouksen. Liiton puheenjohtajana jatkaa Pekka Arposuo, joka on myös Jyväskylän Katulähetyksen vastaavan pestin haltija. Molemmilla toimijoilla menee taloudellisesti hyvin huonosti. Se on surullista, väki vähenee eikä liiton hallituksella ollut kokousväelle esittää juuri korjausliikkeitä. Päinvastoin, sillä vuosikymmeniä ilmestynyt paperinen Rengaslehti lopettaa elonsa. 

Käytin puheenvuoron lehden puolesta, sillä se oli ainoita hengellisiä julkaisuja Uusi toivon lisäksi, joita vangit ja muissa alan miesten sekä naisten laitoksisssa luetaan. Mutta vain maksavat tilaajat näyttivät olevan tai niiden puute tärkeää. Katulähetysväkeä on vähän, läsnä oli ehkä neljäkymmentä. Muistan ajan, jolloin pelkästään Jyväskylästä osallistujia oli linja-autollinen. Valtakunnallinen Katulähetysliitto ikääntyvän väen kanssa elää yhä enemmän vain itseään varten. Kuin pisteenä perään ilman napinoita kokous hyväksyi hallituksen esittämän alijäämäisen talousarvion. 

Mukavaa kuitenkin oli, kun Pekka antoi tilaisuudessa minulle kuvan puukengät ja kertoi aikaisempiin puukenkiini liittyviä tarinoita. Joista jotkut muistin ja jotkut luulen muiden keksineen. Surullista oli kuulla, että Jyväskylän Katulähetys jatkaa omaisuutensa myymistä. Tällä kertaa oli vuorossa Keltainen halli. Arposuo hieman ylpeänä totesi, että saatiin enemmän kuin oli kirjanpitoarvo. Maltoin mieleni ja olin hiljaa 😢. 

Jyväskylästä päätin ottaa suunnaksi Naantalin, vaikken saanut sieltä puhelimitse kiinni ystäväpariskuntaa. Missä lienevät, Ritva ja Hannu Peura. Ajoin Haapamäen kautta, sillä halusin istuttaa ensimmäisen vaimoni Liisan haudalle ensimmäisen kukkani. Hän lepää komeassa sukuhaudassa. Sukunimestä on kadonnut Soini, jota hän kantoi yli vuosikymmenen. Hyvin oli vaatimaton, valkoinen, pieni kasvini muiden joukossa. Mutta painoin sen maahan suurella surulla ja sydämellä. Suuremmalla kuin yksikään punaisista kukista. Jostain syystä haudalla ajettelin, että olen lanseerannut yhteiskunnalle kaksi nimeä. Toinen on nykyinen kotitieni, nimeltään Soiniityntie. Ja toinen on Keuruun Haapamäellä Syrjäntakanen, josta piti tulla kotitiemme.

Samalla piipahdin Syrjänlammen maisemissa, mitä mahtaa kuulua Liisan ja minun entiselle hirsihuvilalle Syrjäntakasella. Kun sitä teimme, ajattelimme, että eläessämme ehdimme nähdä, ettei piilopirttimme juuri näy vastarannalle puiden siimeksestä. Itse sen ehdin nyt kokea ja ehkä Liisakin siellä jostakin. Kerrotun mukaan alakuloisen ja varsin aution oloiseen pihaapiiriin en enää voi mennä, sillä rahani eivät riitä siihen. Viime kertainen käyntini maksoi 5000 euroa. Sen kuittasin myymällä pojalleni perinnöksi tarkoittamani Harley Davidsonin.

Lukuisista yrityksistä huolimatta Peurat eivät vastanneet soittoihini, joten yövyin Naantali Camping alueella. Osa-auto Smartille, pienelle punaiselle teltalle ja vaatimattomalle Jormakselle lysti maksoi suihkuineen, toiletteineen ja uinteineen meressä 26 euroa. Ehkä se on aivan sopiva taksa. Oli mukava havaita, että vaikka elintaso nousee, matkailuvaunut ja -autot kasvavat, on myllerryksessä pysynyt mukana myös telttakansa, jota minäkin nyt silloin tällöin olen. 

lauantai 13. elokuuta 2022

Jos matkalla olo on kaikki, on perille olo pettymys

Aikoinaan koppasin Floridassa yhden Helvetin Enkelien kerhotilan seinältä sloganin, joka vapaasti suomennettuna on tämänpäiväisen blogini otsikko. Pidän siitä kovasti, sillä siinä on minulle myös syvä hengellinen viesti ajan tuolta puolen.

Illalla ja yön jälkeen vähän aamullakin pakkasin osa-auto Smarttiini pienen, punaisen teltan, yhtä punaisen kierrätysmateriaalista tehdyn Fjällräven makuupussin, Marlboro uniasuni, kaikkea muuta pientä matkalla tarvittavaa sekä kuuden päivän lääkkeet. Yhteensä vitamiineineen 78 kappaletta. Aika määrä siis. Kun nuorena elvisteltiin otettujen ryyppyjen ja kaadettujen naisten määrillä, on tämän päivän kehumisen aiheet sairauksien ja lääkkeiden määrissä.

Näillä eväillä lähdin kovastikin odottamaani tapaamiseen, jossa viiden hengen joukossa olen 72 ikävuoteni kanssa toiseksi nuorin. Lääkkeissä pärjäsin vähän paremmin. Niinpä lähdin taipaleelle suuntana Hankasalmen Revontuli-hotelli. Toki on se paljon muutakin golfkenttineen. Laitoin gps-karttapalvelun päälle ja varasin 280 kilometrin matkaan aikaa 4 tuntia 10 minuuttia. Poimin pikkuteitä sieltä täältä ja harhailin suuntana määränpää, kunnes ohjelma ilmoitti, että jos et nyt palaa suorimmalle ja nopeimmmalle reitille, et ole ajoissa perille. Sysmän seudulla otin moottoritien haltuun ja olin perillä 3 minuuttia, etuajassa ✌️.

Oli todella mukava tapaaminen aitojen vanhan liiton miesten ja ystävien kanssa. Muisteltiin menneitä ja erityisesti Hannusen Seppoa, joka vuosi sitten siirtyi jonnekin, josta en tiedä muuta kuin, että sieltä ei ketään tavoita ajankaan kanssa. Syötiin ja juotiin muun muassa alkoholittomat oluet. Tai niin piti olla. Kun olin juomani juonut, kysyin tarjoilijalta oliko tämä varmasti Heinekenin 0-prosenttista? Johon hän, että kyllä, mutta voi vielä tarkistaa asian. Sitten hän palasi anteeksipyyntöjen kera, että oli ottanut juomat väärästä rivistä. 

Selitin, että olen alkoholisti ja ollut juomatta yli 40 vuotta, joten kyse ei ole nipottamisesta. Tuntui ymmärtävän asian ja toi talon piikkiin vielä aidot alkoholittomat oluetkin. Mielessäni ajattelin, että en ole juonut makuastiani, sillä huomasin eron ensi kulaksesta. Ja nyt en ole ollut enää yli 40 vuotta raittiina, vaan vain yhden yön 😂. 

Olin päättänyt yöpyä Jyväskylässä ja osallistua launtaina Katulähetysliiton vuosikokoukseen. Matkalla pohdin minne menisin Smarteineni ja telttoineni. Valitsin Leponiemen, pienen vaatimattoman mökin Tuomiojärven rannalla. Siellä olen viettänyt monet ikimuistoiset hetket saunan löylyissä muun muassa Nykäsen Matin kanssa. Paikka kuitenkin ammotti tyhjyyttään ovet lukittuina, joten pystytin telttani terassille. Auringon noustessa pulahdin aamu-uinnille ja veteen lämmittelemään, sillä lämpömittari näytti 7 astetta. 

Paljon ovat retkeilypuitteet reippaasti yli 100 000 euron Päiviksen ja minun Matkakodista muuttuneet, muuta mukavaa on tämäkin. Illalla yötä vasten lämpimässä pussissani Nukku-Matin kolkutellessa silmäkulmassa ajattelin kaveriani, joka sanoi, että "ota nyt hyvä mies ikäsi huomioon, ei sinun iässä enää voi teltassa nukkua". 


perjantai 12. elokuuta 2022

Tasan 9 vuotta sitten

Tänään on Päivillä ja minulla (Päiviksellä ja Jormaksella) juhlapäivä, sillä 9 vuotta sitten nukuimme ensimmäisen yön ensimmäisessä vain meille tehdyssä ja tekemässämme kodissa Jokilaaksossa. Silloin meillä oli kaunis, rakkautta täynnä oleva tulevaisuus edessämme. Tänään meillä on eri kodit, joka on yksi elämäni suurimpia pettymyksiä ja epäonnistumisia. Olen siitä monesti murhemielellä ja pohdin miksemme pystyneet parempaan tai voiko rakkaus loppua tai kadota jonnekin mistä emme sitä enää löytäneet 😢. 

Duokotimme syntymäpäivän voi laittaa moneen paikkaan, joista yksi on Hyvinkään asuntomessut yli 9 vuotta sitten. Linkin takana on lehtijuttu tuokioista ennen messujen avautumista. Mysteeri on miksi toimittaja on muistanut artikkelissaan Päiviksen Heidiksi. Portaat ja luiskakin puuttuvat, joiden kaiteita hitsasimme vielä edellisiltana.

Tänä päivänä olen kiitollinen jokaisesta hetkestä, mutta en liittomme rikki repineistä riidoista. Olimme kuin Nylon Beat, joka hajosi keskinäisiin tappeluihin yhteisestä musiikista. Kun se päättyi, ystävyys palasi. Ensi yön saatan nukkua Duokotimme vuoteen sijaan punaisessa, pienessä teltassa, jossa siinäkin olemme viettäneet monia hetkiä toistemme kainaloissa kotimaamme lisäksi ainakin Virossa ja Ruotsissa.

Suren ja iloitsen mennyttä aikaa, tätä päivää ja huomista. Ehkä laulan yön hiljaisuudessa siellä minne telttani pystytän Päiviksen kaiman, Päivi Paunun kanssa: "Nyt majatalo mieleen usein palaa.... Siel kaikki keskenään on ystäviä." 

torstai 11. elokuuta 2022

Vesa-Matti Loiri, surun päivä

Aina silloin tällöin joku vuosien varrella sanoi, että minussa on samaa näköä kuin Vesa-Matti Loirissa tai olen peräti hänen näköisensä. Kukaan ei sanonut koskaan, että Vesku on näköiseni. Tuskin on sanonut hänellekään, että olet Jorma Soinin näköinen 😅. Koskaan en Veskua tavannut, mutta joskus ajattelin, että saattaisimme törmätäkin vaikkapa Thaimaassa, sillä sitä harrastimme molemmat, minä vieläkin. 

En oikein urheilijoina aivan viimeisen päälle osaa arvostaa kymmenottelijoita. Sillä vaikka he ovat minua parempia, missään yksittäisessä lajissa he eivät ole huippuja. Myös Vesku oli viihdyttäjänä kymmenottelija sillä erotuksella, että jossain suorituksessa hän oli aivan huippu. Taisipa sen kaiken ohessa olla mestaruussarjan jalkapallomaalivahtikin sekä voittaa nyrkkeilyssä SM-pronssimitalin. 

Ehkä Suomen kansa tunsi hänet parhaiten Uuno Turhapurona. Monen tietoisuuteen Vesku kuitenkin tuli 17-vuotiaana vakavaakin vakavamasta Rintalan romaanin Jaken roolista Mikko Niskasen elokuvassa Pojat. Siinä hän raahautuu kiskoilla junan perässä ja huutaa otteen irrottua, viimeisen vaunun loitotessa: "ÄITI!" Näin huusin taas kerran minäkin äitini taivasjunan perään ikuinen rakkaus sydämessäni, valmistellessani Jokilaakson juhlan ja muistamisen paikkaa Veskun muistoksi. 

Hupiveikon lisäksi en tiedä toista, joka olisi yhtä puhuttelevasti tulkinnut Eino Leinon runoja lauluin. Noin puoli vuotta sitten hankin Jari Tervon kirjan Loiri, mutta vaikka kuinka yritin, minusta ei ollut sen lukijaksi kokonaan. Voisi olla viisasta olla arvostelematta keskeneräistä työtä, kun en pystynyt lukemaan koko kirjaa, mutta sanon kuitenkin. Jari ei tavoittanut Inarin mökistä erakoituvaa, kissojaan silittävää ja niille yksin puhuvaa miestä.

Luulen ymmärtäväni tämän, vaikka en elämäni osa-alueilla ole yltänyt samoihin mittoihin tai ainakaan kansan suosioon kuin Loiri ja Tervo. Koen sieluni sopukoissa yhteyden siksi, että minäkin halusin olla hauska ja huvittaa muita. Rehtori sanoi puhutteluissa, että olen koulun mätämuna ja kuuluisampi kuin yksikään opettaja. Kun poistuin, itkin illalla lampaantaljan alla itseni uneen, sillä halusin siltikin olla kuin muut. Vaikka joku vertainen tavoittaisikin klovnin yksinäisyyden, hän ei sitä hevin pysty kertomaan muille. Ei Tervokaan. 

Olit syvien tunteiden mies, jonka kanssa on varmasti ollut ylivertaista pitää hauskaa, muttei ehkä aina elää. Kolikon toisella puolella oli Inarin yksinäisyydessä viihtyvä taiteilija, mutta ennen kaikkea suuri ihminen, joka sanoi olevansa paljon yksin, muttei yksinäinen. Ehkä niin onkin. Että jos viihtyy yksin ja itsensä kanssa, ei koe yksinäisyyttä. Taisit viimeisessä haastattelussasi sanoa jotain karmasta. Joten ehkä joskus niissä merkeissä saan puristaa sielusi kättä. 



keskiviikko 10. elokuuta 2022

Tuomion lähettiläät ja mielten pahoittajat

Pari päivää sitten olin tulossa Jokilammiltamme iltapäivän uinniltani ja kuljin kohti Merikonttikotiani läpi ainutlaatuisen ja kesäisen Suomen luonnon. Mieli ja ajatukset olivat kevyet ja täynnä elämää. Soiniityntien sillalla, kohti kylää oli tulossa ja menossa iloisesti poriseva ryhmä ihmisiä kahden koiransa kanssa. Äitejä tai ainakin naisia oli kolme ja lapsia ympärillä puolet enemmän.

Jäin niin sanotusti suustani kiinni, kuten minulle usein käy, sillä yksin asuen, keskellä luonnonsuojelualuetta ei juuri ihmisjuttuseuraa ole. Joten kaikki kelpaavat, jotka jaksavat höpinöitäni kuunnella. Tämä yllättäen eteeni tupsahtanut tuulahdus kylältä tuntui mukavalta, joten sanoin lähinnä lapsille, että haluatteko nähdä missä saunon merikontissa ja kuinka asun peltikodissani.

Koirista se oli myös mukavaa, sillä heille minulla oli tarjota kuivatut possunkorvat. Tuokiosta jäi varmasti kaikille mukava muisto heidän lähtiessä pitkin luontopolkua kohti kylää ja omia kotejaan. Vielä seuraavanakin päivänä kohtaamieni, metsän takana asuvien naapureiden yllätyskäynti ja hyvä hetki palasivat mieleen. Halusin jakaa sen muillekin omalla Facebook-sivullani kuvan ja tekstin kera korvia syövistä koirista kotini lattialla.

Pienessä mielessäni ei ollut aavistustakaan, että se saattaisi innostaa yhden tuomion sanansaattajan toivottamaan minut tuonelaan. Vaikka uskonkin, että nämä harharetkillä olevat tai valovuoden luojansa edellä kulkevat ovat liikenteessä ilman minkään sorttista kenenkään antamaa valtakirjaa, onnistuvat he joskus pahoittamaan mieleni. Niin kävi nyt. Liekö ollut tarkoituskin. 

En ollut aikoihin kuullut mitään Juhanista, josta kirjoitin eilisen blogini. On hyvin vaikea käsittää miksi joku, josta en ole sanonut koskaan edessä enkä selän takana mitään pahaa, saa jostain tarpeen toivottaa minut vuosien hiljaiselon jälkeen ensi töikseen helvettiin. Muuta asiaa hänellä ei ollutkaan.

Toisaaalta ymmärrän, sillä ymmärrän Päivi Räsäsestäkin jotain, mitä hän ei näytä itse käsittävän. Jotta hän onnistuisi peittämään rakkaudettomuutensa joitakin ihmisiä kohtaan, hän yrittää pukea sen rakkauden kääriliinoihin, kertoen rakastavansa kaikkia. Samanaikaisesti toinen suupieli tai aivolohko sanoo ja ajattelee, mutta homomaisten tekojenne vuoksi menette silti kaikki helvettiin. Kun kysyn satojen, ellei tuhansien eläinlajien homoilusta, ei hänellä ole vastausta. Päivin kanssa olen yhtä mieltä ehkä vain siitä milloin Luojan omaksi kuvaksi tekemän ihmisen elämä alkaa. 

En tiedä minkälainen on tuonpuoleinen tai mitä minusta ylipäätään jää tai miksi muutun, kun huokaisen viimeisen kerran. Jos jotain jää toivomallani tavalla, toivon, että se on sisälläni lymyävä, aika useinkin orastava kaiken kattava rakkaus kaikkeen elävään. Jos ikuisuus on olemassa sellaisena kuin ihmisten kirjoittama kirja sanoo, suurin este sillä tiellä ovat minulle tuomioitaan ilman valtuuksia jakavat pahansuopaiset ihmiset. Joskus silloin omakin hissini pysähtyy kerrosten välille ja vastaan metsään, kuten sieltä huudetaan.