Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 30. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 55

Elämäni Vaasankadulla oli asettunut uomiinsa Liisan ja Biba-koiran kanssa. Liisa opiskeli yliopistolla ja takkusi reippaasti yli vuosikymmen kesken olleen gradunsa kanssa. Siinä ohessa hän kiersi ympäri Suomea psykologin tehtävissä erilaisilla kursseilla, jotka tavalla tai toisella liittyivät vammaisuuteen. Toimipa hän välillä Jyväskylän vammaisneuvoston sihteerinäkin.

Liisan keikkatöihin liittyi myös itsessäni jo aiemmin havaitsema ominaisuus, josta en ole löytänyt koskaan mitään hyvää. Olin hyvin tai ainakin liian mustasukkainen. Saatoin keskustella puhelimella tuntikausia Liisan kanssa toiselle paikkakunnalle. Ajattelin, että hän ei ole vieraan miehen sylissä ainakaan sillä hetkellä, kun puhuu kanssani.

Kohdallani mustasukkaisuuteen on liittynyt ainakin hylätyksi tulemisen pelko ja sydämeni yksinäisyys. Joka lienee myös yksi syy alkoholisoitumiseeni olemattoman itsetuntoni lisäksi. 

Mutta tietämättömät ovat Luojani tiet ja tutkimattomat sydämeni syvimmät syöverit sekä vammat. Vaikka kuinka alati itseäni etsin, en ole löytänyt tähän yhtä syytä. Johon voisin uskoa tai että ymmärtäisin tältä osin itseäni edes hieman enemmän.

Aihe tulee lähelle siksikin, koska lähisukulaiseni tappoi aikoinaan puolisonsa. Syy oli mustasukkaisuus, vieraat suhteet tai vain syrjähyppy. Tai ehkä tiedän ainoastaan jäävuoren huipun.

Mustasukkaisuus on raastava tunne, ellei peräti sairaus, joka voi syödä koko elämän tai kaiken elämänilon. Näin ei ole minulla käynyt, mutta olen saanut maistaa sen voimaa itse sekä läheltä kokien.

Vuosia seurasin yhden avioliiton tuhoutumista, sillä tunsin pariskunnan, jonka omakotitalon ympärillä oli vain hiekkakenttää. Sen mies harjasi aamuin illoin ennen ja jälkeen työpäivänsä. Kotiin tullessaan hän tutki onko kukaan käynyt vaimon luona hänen poissaollessaan. Molemmat puhuivat minulle tästä toisistaan tietämättä. Mutta en osannut mitenkään auttaa enkä sanoa edes lohduttavaa.


tiistai 29. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 54

Liisan kanssa asuttiin Vaasankadun kodissa, jonka aikoinaan oli hankkinut hänen äitinsä. Näin jälkeenpäin ajatellen, liikuntavamma huomioden, asunnossa ei paljon hyviä puolia ollut.

Liisa ajoi itse myös autoaan, mihin oli asennettu käsihallintalaitteet. Mutta kodista autoon oli portaita, joista hän selvisi omin avuin jalan ainoastaan tukisidoksen, kyynärsauvojen ja ajan kanssa. Kahdenkymmenen metrin matkaan saattoi mennä puoli tuntia. Joskus enemmän, jos piha oli liukas.

Monesti itsekseni tuumailin, että paremminkin voisi olla. Ilman tukisidosta tai pyörätuolia hän ei päässyt vuoteesta edes wc-tilojen ovelle kuin lattiaa myöten itseään istuallaan liikkuttaen. Usein hän ehti perille, muttei aina. Koskaan Liisa ei valittanut tästä.

Pyörätuolilla ei toiletin sisäpuolelle ollut asiaa. Kylpyhuoneen oviaukon laajentaminen oli mahdotonta, joten kylpyammeen ja sen yläpuolella olevan suihkun käyttö oli vähintään yhtä hankalaa. Koko tilan lattiakin oli lähes 20 senttimetriä muuta lattiaa korkeammalla.

Talon saunaa Liisa ei ollut koskaan edes nähnyt saati käyttänyt. Se antoi minulle yhden haasteista, jonka halusin ratkaista helpottamaan arkea ja tuomaan meille jotain extraa. Sellaista mikä on lähes kaikille itsestään selvyys.

Viimein käytöstä poistui pyörätuoli, jota yhteiskunta ei halunnut takaisin. Tai pyynnöstä jätti sen meille ja tartuin toimeen. Monet päivät suunnittelin ja taas suunnittelin etsien tapaa kuinka sen saisin niin kapeaksi, että sillä mahtuisi kapeista kylpy- sekä löylyhuoneen ovista. Tuolilla, johon ei mahdu istumaan, ei juuri käyttöä ole.

Meillä oli tuttu, pientä metallipajaa pitävä mies, jonka kanssa rakensimme käytännössä tuolin uudelleen. Sen renkaat eivät enää olleet tuolin sivuilla vaan istuimen alla. Muistelen, että varsinainen työn tekijä ei halunnut rahaakaan monen päivän jobista.

Iäti muistan Liisan jännityksen ja ilon, kun hän pääsi ensimmäisen kerran oman talon saunaan. Ehkä sen merkitys näkyi parhaiten kasvoilla hänen kertoessa jossain ylpeänä saunavuorostaan.

Nämä kaikki olivat tilanteita, joita itkin yksin. Joskus ilosta ja joskus surusta. Ehkä elämäni suurimmista rikkauksista onkin tunteella elämisen sekä rinnalla kulkemisen halu ja taito. Ne myös satuttavat eniten, mutta niistä en halua mistään hinnasta luopua.

Neljänkymmenen viimeisen vuoden aikana sydämeni vakituisin asukas on ollut alakulo ja melankolia. Se on ollut läsnä myös kaikissa rakkauksissani. Ehkä vain vanhempieni rakkauden olen kokenut niin, että olen riittänyt sellaisena kuin olen, olen sitten ollut tai tehnyt mitä tahansa.

maanantai 28. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 53

Kelkkailua harrastin monta kymmentä vuotta. Yksin, äijäporukassa, Liisan, poikani Markon ja myöhemmin myös toisen vaimoni Päivin alias Päiviksen kanssa.

Liisa oli rohkea kelkkailemaan, vaikka käytti pyörätuolia. Harrastuksen hän aloitti istumalla ensin reessä kelkan perässä. Ennen pitkää hän ajoi myös itse, kun istuin takana. Viimein Liisa ajeli yksinkin. Milloin kelkkailija ei saapunut kotiin sovittuna aikana, lähdin perään ja löysin hänet kumollaan milloin mistäkin hangesta. Mutta mikään ei häntä lannistanut. Liisa rakasti lajia, olihan kelkkailu luonnossa ainutlaatuista pyörätuolilla liikkumisen vastapainona.

Päiviksen ensi kosketus omaan kelkkaan ja varsinkin hankkimiseen on kertomisen arvoinen tarina. Vietettiin vapaata Laukaan Nurminen järven rannalla, Päivis Placessa ja hän lähti mukaani, kun olin menossa Kuvan Moottoripalveluun.

Joskus Thaimaan tsunamin jälkeen se oli, sillä kuuntelimme haikein mielen matkalla Aki Sirkesaloa, jonka hyökyaalto perheineen vei. Silloinen tai tuleva vaimoni, en muista, sanoi haluavansa ostaa Akin CD:n. Johon minä, ettei tarvitse vaan voin tehdä hänelle laittoman kopion.

Kun pääsimme pyörä- ja kelkkaliikkeeseen, oli siellä kaiken mielenkiintoisen joukossa hyvin siisti, käytetty moottorikelkka. Jolla innostin Päivistä tekemään pikku lenkin. Tähän hän tarttui ja hurahti laakista sekä totesi hieman tuumattuaan, että ehkä hän voisi hankkia kelkan. Kun rahaakin säästyi Sirkesalon CD:n piraattokopion ansiosta. Ylivertainen perustelu, jota olen ajatellut ja kertonutkin monesti myöhemmin.

Ehkä paras hetki harrastuksen parissa oli Päiviksellä Lapissa, kun hän kapusi kelkkansa kanssa Olostunturin huipulle. Ja totesi: "Voi juku, huima juttu, olen täällä päällä ja ajoin aivan itse!"

Päivis Place Laukaan Pitkäniemessä, saman järven rannalla Juha Kankkusen kotitilan kanssa, oli ja on hieno paikka vaikka mihin. Joka ikkunasta näkyy järvi, johon ei ole matkaa kuin parikymmentä metriä. Kelkalla tai kävellen. Kelkkailuharrastus lisäsikin talvikäyttöämme melko lailla.

sunnuntai 27. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 52

Seuraava yön yli pysähdys oli Muoniossa, Harrinivan lomakylässä. Josta löytyi lämmin petipaikka hieman poikkeuksellisissa olosuhteissa. Mutta annetaan Paavon kertoa siitä hieman itse, kuten koko reissustakin:

"Terve Sosiaalineuvos Jorma. Kaikkea sinäkin muistelet. Mutta oikein muistit ja hyvän kunnanjohtajan kunta saikin. Ei ollut meillä juuri murheita, kun päästelimme viikon päivät Lapin hangilla ja illan tullen kävimme asutuissa paikoissa ollessamme kaupassa kyselemässä olutta pari pulloa mieheen. Sulle ei pilsua aina löytynyt, mutta keppanaa mulle löytyi aina.

Kyllä OFFi-mies jäi mieleen, samoin Rukan saunan lauteilla kehuskelumme yli 1000 kilsan kelkkaretkestämme. Vastapäätä lauteilla istuneet kaksi kaveria tokaisivat ajaneensa saman matkan kilpaa 24 tunnissa - me viikossa.

Ja muistiin tarttui sekin, kun uoman reunaa ajettiin ylöspäin ja onnistuin kaatumaan yksin ollessani lähes paikallaan kelkan tullessa päälle. Enkä meinannut päästä puolentoista metrin lumihangessa sen alta pois.

Yamahaa en saanut käännettyä, mutta tulit jonkun ajan päästä takaisin ja kammettiin kulkuneuvo yhdessä oikein päin. Kerroit myös, että olit ollut aivan hilkulla ajaa uomalla avantoon jne jne....

Ikuisesti on mulle vähemmän Lappia kiertäneelle jäänyt mieleen samalla reissulla yöpyminen Harrinivan vetokoirien varustehuoneen lattialla. Talossa oli satoja koiria ja valjakkoihmisten varusteet kuivumassa varastossa.

Lattia oli lämmin ja paskanhaju mahtava. Ei haitannut, kun muuta sisätilaa ei ollut vapaana ja pakkasta oli yli 40 astetta. Siellä etelän miehet sopuisasti yöpyivät ja jatkoivat aamulla taivallusta."

Siitä suunnattiin Äkäslompoloon mistä myös reipas viikko aiemmin lähdimme liikkeelle. Henkeä ja tarmoa oli varsinkin lähtiessä kuin patterin vieressä porisevassa kiljupöntössä. Suuntasimme silloinkin kohti 30 kilometrin päässä olevaa Muoniojokea.

Aikamme ajettuamme aloimme ihmettelemään missä joki mahtaa olla. Kunnes havaitsimme sähköpylväiden ruotsinkieliset varoitustekstit. Olimme tulleet kilometritolkulla naapurivaltion puolelle ja ylittäneen yli satametrisen joenkin huomaamatta sitä lainkaan. Tällä kertaa emme saaneet peräämme rajavartijoita. Tai he eivät löytäneet meitä.

lauantai 26. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 51

Munnikurkkiosta ajoimme kohti Kilpisjärveä, Käsivartta ja Haltitunturia pitkin Norjan rajaa, rajavartijoiden reittiä, jonka käyttöön meillä oli lupakin.

Kerran Suomen korkeimman vuoren laaksossa, erämaakämpällä yöpyessäni kiipesin aamulla ylös. Hyvällä kelillä ja pitkätelaisella Lynxillä Haltin valloitus kesti puolitoista minuuttia. Katsoin Norjan puolella olevaa, hieman korkeampaa huippua, laitoin nimen vihkoon ja tulin alas. Taatusti luvaton juttu koko kelkalla ajo tunturilla.

Samalla reitillä Hannu Peuran ja kahden muun kelkkailijan kanssa, joiden nimiä en muista, ammatiltaan taisivat olla laivuri ja poliisi, emme malttaneet pysyä kotimaan puolella. Vaan kiersimme rajapyykkejä Norjankin puolelta.

Rajavartijat olivat seuranneet jälkiämme yli 100 kilometriä merkiten jokaisen tolpan miltä puolen mikäkin moottorikelkka oli pyykin kiertänyt. Kiinni ottivat meidät Kilpisjärven hotellista. Lain rikkomisesta vastasimme myöhemmin oikeudessa toistuvina ja luvattomina rajan ylityksinä tai loukkauksina. Sakkoja saimme roppakaupalla kaikki.

Aina en ollut luvatta kelkan kanssa ulkomailla. Yhdelle reissulle olivat Norjan matkailuviranomaiset kutsuneet muutaman kelkkailijan Suomesta. Hannu ja minä kuuluimme niihin. Ajoimme yli Ruotsin ja Norjan tuntureiden Jäämerelle avataksemme vanhan maitoreitin.

Paavon kanssa sen sijaan laskettelimme villeinä ja vapaina Kilpisjärveltä alas, pitkin väylän vartta eli Muoniojokea. Ja taas kerran oltiin yösijaa vailla, johon itselläni oli idea. Muistissa oli televisiostakin tuttu Ohvimies. Joka mainosti Off-hyttysmyrkkyä: "Elä sie etelänmies huijo, vaan laita Ohvia." Perin juurin keskustalaisen aatteen mies.

Paavolle sanoin, että hänen luokseen ollaan taatusti tervetulleita, mutta tuliaisena pitäisi olla pari pulloa Koskenkorvaa. Ne Paavo hankki ja kelkkailtiin miehen luokse. Luukkosen esittelin sanomalla, että toin Suomen suurimman kunnan valtuuston demaripuheenjohtajan puhumaan kanssasi politiikkaa.

Valtakunnan asioiden järjestykseen laittaminen kesti miehiltä pitkälle aamuyön tunneille. Kun seuraavana päivänä jatkettiin matkaa alas pitkin joen jäätä ja kohti Muonioita, tuli Ohvimies rannalle saakka kädestä pitäen kiittämään. Että koskaan en ole saanut puhua näin paljon politiikkaa. Tervetuloa takaisin milloin tahansa. Nyt on hänkin väljemmillä väylillä siellä jossakin.

perjantai 25. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 50

Puoluepolitiikka toi paljon sisältöä elämääni ja vihreitä harrastuksia. Esimerkiksi isojen autojen lisäksi golfin ja moottorikelkkailun. Tätä ei kylläkään moni ymmärrä, jos on nykyisin niin väliksikään.

Eräällä tavalla aatemaailmaani puki sanoiksi Kalle Könkkölä, joka sanoi Koijärvellä kaivinkoneeseen kahlinneelle, vihreälle kansanedustajakollega Komsille: 'Kuulehan Ville. Ihmisen, joka ei koskaan tule pääsemään sähköpyörätuoleineen edes Koijärven rannalle, on hyvin vaikea mieltää sitä maailman tärkeimmäksi asiaksi."

Jotain samaa on vihreydessäni, vaikken kaikupohjaa puolueestani ole juuri koskaan löytänytkään. Hiuksen hienon langan varassa, välillä köyttäkin kaulaansa sovitellen on vaikeaa nähdä muuta, kun ei löydy mieltä edes oman elämän jatkamiselle. Varsinkaan selvinpäin. Mutta siitä on vihreyteni tehty. Kaiken elämän suojelemisesta ja varjelemisesta.

Ihmisen suhdetta muuhun luontoon pohdin silloin tällöin. Myös Lapissa, jossa kävin paljon kelkkailemassa. Joskus olin ajanut kymmeniä kilometrejä merkittyä reittiä, jonka olivat löytäneet myös syötävää etsivät porot. Usein ne olivat menneet samaan suuntaan helposti ja nopeasti kuljettavaa, tamppaantunutta kelkkauraa. Jos jostain löytyisi vähemmän lunta ja sen alta purtavaa nälkään, tyhjän vatsan täytteeksi.

Kun lumisen tunturin kupeessa saavutin tokan syömässä jäkälää, pysähdyin aina itsekin. Tein tulet ja keitin kunnon kaffet kuparipannussa. Uteliaat porot tulivat ympärille viereen ihmettelemään ihmisen eloa ja oloa. Siinä hetkessä, Lapin hiljaisuudessa oli kaikki täydellisessä harmoniassa, myös vihreässä maailmankaikkeudessani.

Ja ymmärsin osin miksi olen usein outo lintu. Siksi, että mitä huonommin jollakin menee, sitä vähemmän puolueeni häntä ymmärtää. Ehkä lähdimme pikku pakkasessa Oulun helluntaiseurakunnan teltasta oikeaan suuntaan, kohti kukkulaa Arkadianmäellä. Mutta unohdimme pienen ihmisen tai emme halua muistaa tai edes tietää mitä on elämä silloin, kun huominen ei ole eikä ole koskaan ollutkaan itsestään selvyys.

Yksi parhaista kelkkailukavereistani oli Hannu Peuran lisäksi kunnallisneuvos Paavo Luukkonen. Joka hänkin oli kunnanvaltuuston puheenjohtaja. Kerran olimme kelkkoinemme Norjan rajalla ainakin kymmenen kilometrin päässä lähimmästä, auratusta tiestä, kun aito lumimyrsky yllätti meidät perusteellisesti.

Iso, todellinen ongelma kurkki olkapäillä. Näkyvyyttä ei juuri ollut, kylmä yö tulossa ja lumihiutaleet piiskasivat visiiriä. Mutta yht'äkkiä näkyi kinosten keskellä pieni, puuhun kaiverrettu opaste "Munnikurkkio". Muistin sen olevan hylätyn rajavartioaseman, jonka saunaan murtauduimme. Laitoimme kiukaan alle tulet ja paistoimme Paavon Keski-Suomesta asti kantamasta taikinasta kasan maukkaita lättyjä.

Jos joku rajavartioasemalla oli saunan lisäksi toimiva, niin se oli matkapuhelinverkko. Sinne lauteille Paavo sai Nokian Cummunicatoriinsa demariryhmänsä tekemän yhteenvedon Jyväskylän maalaiskunnan kunnanjohtajaehdokkaista. Niitä kävimme läpi porokahvia juoden räiskäleiden syönnin lomassa.

Lopuksi Paavo kysyi "mitä mieltä olet?" Totesin, että näillä eväillä hakijoista paras on Tarmo Pipatti. Vain hetken tuumasi Luukkonen ja sanoi: "Niin on. Demarit ja vihreät ovat yhdessä yhtä vaille enemmistö valtuustossa, joten eiköhän me yksi lisä löydetä. Minä paimennan demarit Tarmon taakse ja sinä vihreät."

Tästä lyötiin kättä päälle. Mutta ei siinä paimentamisia tarvittu, Pipatti oli hyvä kyläpäällikkö. Sen verran Paavo ehdotti jarruja, että annetaan valtuuston tehdä ensin päätös ennen kuin ilmoitetaan nyt tekemästämme valinnasta tulevalle kunnanjohtajalle.

torstai 24. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 49

Olin valtuutettuna Jyväskylän maalaiskunnassa ehkä toistakymmentä vuotta. Siihen mahtui monia lautakuntia, mutta myös kunnanhallitusta sekä paljon hienoja muistoja ja Mannerheimin Valkoisen Ruusun ritarikunnan 1. luokan ansiomerkki kultaristein.

Kerran olin kunnan väen pikkujoulumatkalla Tallinnassa ja kuinka ollakaan, vapaamuotoisessa illanvietossa nousi esille tapani liikkua. Joka oli Chevroletin Stareagle 6,2 litraisella V8 dieselmoottorilla. Olin hankkinut sen käytettynä Dallasin lentokentältä.

Autossa oli toimistoni ja työmatkoilla vuoteeni. Maalautin etuoviin laitapuolenkulkijan kuvan maihinnousutakki päällä ja viinipullo taskussa. Sekä kylkien mittaiset tekstit: "Dirty old men, need love too".

Vappuna Jyväskylä Lutakossa nuoret heittelivät auton täyteen viuhkoja ja ilmapalloja saatesanoilla, että "sun täytyy olla hyvä jätkä, kun sulla on tollanen teksti". Tähän minä, että miten niin? "No, lyhyellä englannilla suomennettuna siinä lukee Likaiset vanhat miehet tarvitsevat myös lovea."

Pikku maistissa olleen kunnanhallituksen jengin mielestä auto ei kuitenkaan sopinut vihreällä luottamushenkilölle. Joten juonessa mukana tai peräti ytimessä olevana lupasin vaihtaa sen ensi tilassa pienempimoottoriseen.

Viikon, kahden jälkeen olin lunastanut lupaukseni ja parkkeerasin vaihdokkini aamulla kunnanjohtaja Tarmo Pipatin autopaikalle. Ja lampsin hänen huoneeseen sekä kysyin, että "missä mahtanee olla kunnan henkilöautopaikat? Sillä uusi kulkuneuvoni ei nyt sitten mahdu ainakakaan sinun parkkiruutuun".

Olin vaihtanut Letukkani Tampereella Cadillaciin, jossa oli 5,7 litrainen V8-bensakone. 500 kuutioita vähemmän ja puhtaammalla polttoaineella toimiva moottori.

keskiviikko 23. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 48

En malta olla kirjoittamatta tätä, sillä kielenkorjaaja Tiina Hokkanen-Ojalta tuli palautteen lisäksi selvitys, miksi hän ei ottanut pelkästään puolisonsa sukunimeä. Koska se olisi siirtänyt eläkepäivän loppukuuhun, joka ei olisi natsannut niin hyvin vuokranmaksupäivään.

Esteettömämmän ympäristön eteen tein itse asiassa paljon töitä. Törmäsin tietämättömyyteen, asenteellisuuksiin, luutuneisiin käsityksiin, mutta myös oivaan yhteistyöhön. Yksi sen edustaja oli Jyväskylän rakennusarkkitehti Pentti Leminen. Joka teki asian kanssa ja eteen minkä pystyi ja osasi. Se oli joskus huvittavaakin.

Kun Seminaarinkadulla saneerattiin Beckerin omakotitaloa kirjailijoiden käyttöön, johti kapeat portaat yläkertaan. Jonne sinnekin Pentti piirsi ja teetti oikeaoppisen, pyörätuolimitoituksellisen wc-tilan kaiteineen ja isoine peileineen.

Kun näin sen valmiina portaiden päässä, nauroin ehkä vähän samaan tapaan kuin Irwin osoittaessaan punaisella sametilla hopeista plektraa. Tähän Pentti itsekin hieman huvittuneena: "Kun ei hissiä saatu, ajattelin, että jos joku onnistuu retuuttamaan yläkertaan pyörätuolinkäyttäjän, niin onhan sitten ainakin hyvä vessa."

Merkittävimpänä saavutuksenani tällä sektorilla pidän Jyväskylän maalaiskunnan kunnantalon saneerauksen yhteydessä toteutettua esteettömyyttä luiskineen, hisseineen, induktiosilmukoineen, kaiteineen, kontrasteineen, väriraitoineen jne. Oli hieno ja itsekäskin tunne, kun koneisto pyysi apuani, että tuletko mukaan, tehdään mitä voidaan?

Sieltä talosta on paljon hyviä muistoja valtuutettuna. Kerran kuntavaalien jälkeen lehdet kirjoittivat Liisasta, että maalaiskunnan äänikuningatar. Näin ja koin sen olleen hänen elämänsä yksi suurista onnistumisen hetkistä.

Parhaimmillaan meitä oli valtuustossa viisi vihreää. Neljä asiansa osannutta naista ja minä. Yhden parhaista tekemisemme palautteista sain ennen kokousta täynnä olevassa kunnan kahviossa. Kun valtuuston puheenjohtaja Pekka Toivonen huusi minulle pää punaisena kaikkien kuullen armeijan kapteenin äänellä: "Pidä Soini ne naisesi kurissa. Ne käyttävät kunnassa suurempaa valtaa kuin koko Keskustapuolue." 




tiistai 22. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 47

Ehkä näkyvimmän jälkeni yhteiskuntaan olen jättänyt juomisen lisäksi päihdetyössä ja kunnallispolitiikassa. Mukana olenkin ollut Vihreissä jo ennen puoluetta, joita taisi olla alkuvaiheessa peräti kolme. Oli linkolalaisia, paloheimolaisia, ekovihreitä sekä Vihreää liittoa. Joka syntyi koska Eero Paloheimo ehti luoda omaan käyttöönsä Vihreät rp:n.

Aikoinaan syyskoleassa Oulussa, helluntaiseurakunnalta vuokratussa teltassa päätettiin perustetaanko puolue vai ei. Enemmistö oli sitä mieltä, että ei ja vähemmistö ilmoitti olevan aivan sama mitä päätetään, sillä meitä on riittävästi perustamaan puolue. Niin syntyi Vihreä liitto, nykyinen Vihreät.

Puolueen synty karkoitti osan kaikkein aatteellisimmista ja puhtaimmista. Se oli menetys monille. Nykyisin olemmekin enemmän tai vähemmän hienohelmoja, kun katson mustista autoista nousevia, vihreitä ministereitä. Että kuinka moni heistä tulisi yöksi Ouluun tai edes Rastilan leirintäalueelle pikku pakkaseen telttoihin nukkumaan ja päiväksi vastustamaan tai perustamaan puoluetta.

Alkutaipaleella kanssani valtakunnan vaaleissa vihreiden ehdokkaana Keski-Suomessa oli muun muassa Timo Harakka vaalipiirrustuksineen. Sekä Ville Komsi, josta iltapäivälehti julkaisi eduskuntatalon isosta salista kuvan. Siinä kansanedustajamme nukkui kesken istunnon. Otos oli hänellä yhdessä vaalimainoksessa myöhemmin. Ja alla teksti: "Ville valvoo etujasi." Ei tullut miehestä enää kansanedustajaa saati ministeriä, mutta Harakasta tuli. Demarina.

En juuri ole elvistellyt liikkumisesteettömyyden parissa puuhasteluistani, mutta olin aikoinaan esimerkiksi kartoittamassa Jyväskylän katujen ja vähän sisätilojenkin liikkumisrajoitteita. Koko kesän, syksyn ja talvenkin kestänyt mielenkiintoinen projekti.

Tekemisen lomassa, syksyisenä päivänä Hannikaisenkadulla huomasimme Jyväsjärvessä ihmisen, joka jo vaipui välillä pinnan alle kädet levällään maaten. Riisuin puoliksi juosten päällysvaatteeni ja hyppäsin järveen. Sain miehen kylmästä vedestä rantaan ja samassa saapuivat paikalle poliisitkin autoineen. Ja veivät asemalle maijallaan meidät molemmat. Elävästi on mieleeni syöpynyt miehen surulliset, vettä valuvat kasvot, kun hän katsoi minua ja sanoi: "Olisit antanut hukkua."


maanantai 21. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 46

Kynnysläisyys toi mukanaan tuttuja, kavereita, ystäviä ja ensimmäisen vaimonikin. Sama jengi on opettanut eniten minua nauramaan itselleni ja hyväksymään asioita sellaisina kuin ne ovat. Se puolestaan on kertonut minulle täydellisyydestä jotain ainutlaatuista.

Siitä porukasta on tämän kirjan kielenkorjaajakin, jota ehdottomasti tarvitsen. Hän on Tiina Hokkanen, myöhemmin Hokkanen-Oja, jonka olen tuntenut kauan.

Minulle hän on hyvällä suomenkielellä, loistavalla huumorilla ja huumorintajulla varustettu "nuori kapinallinen". Jonka sivuilla lukee: "Jos sinulla on pienikin mahdollisuus kapinointiin, käytä se". Niin vanhoiksi emme tule koskaan, että Tiina muuksi muuttuisi.

Suomenkielellä on mukava leikkiä. Kun toisen vaimoni ja poikani vaimon etunimi on Päivi, pärjäsin kauan viisaudella "päivien päästä löysin viimein totuuden". Kun Kari Oja meni naimisiin, tuli Tiinasta Hokkanen-Oja. Ja minä ajattelin, että mukavaa. Varmaan mukavampaa kuin joutua "ojasta allikkoon".

Liisa, Tiina, Kari ja minä olimme kerran yhtä matkaa äänestämässä. Ja ovisuussa vasemmalla istui kaksi tyyppiä, joiden yläpuolella oli kyltit. Toisessa luki "Vammaisten vaalikeräys" ja pienemmässä alla "keräyspiste". Se pysäytti meidät. Varsinkin Tiinan.

"Terve, näytätte keräävän vammaisia, mutta onko teillä myös vaihtomahdollisuutta? Kun minulla on tässä vieressä tämä oma Kari, joka välillä äityy hankalaksi, niin voisiko häntä vaihtaa pisteessänne? Aluksi vaikka määräajaksi?" Se oli loistava juttu, jolle vaalivirkailijatkaan eivät uskaltaneet nauraa.

Samaan kynnysheimoon kuuluivat Maija ja Kalle Könkkölä. Kynnyksen pikkujouluissa Maija kertoi tarinan köyryselän ja sokean tapaamisesta. Köyryselkä ajatteli viisastella sokealle ja sanoi: "Mennäänkö asemalle katsomaan junia?" Tähän näkönsä menettänyt, että "mennään vaan, mutta mennään selkä suorana."

sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 45

Rakkaus Liisaan toi elämääni monta mukavaa ihmistä. Osa heistä kuului samaan heimoon, johon minua ei noin vaan kelpuutettu. Se oli hyvä oppitunti itselleni, sillä huomasin, että itse kunkin lienee vaikea nähdä oman vajavaisuuden yli muiden puutteita tai erityisominaisuuksia tasavertaisina.

Aikoinaan lähdin nimittäin mukaan puoluepolitiikkaan ja Kynnys ry tuki omia ehdokkaitaan hieman taloudellisestikin. Olin kelvannut jäseneksi vuosikaudet, mutta että minut olisi kelpuutettu niin sanotusti vammaisehdokkaaksi alkoholismini kanssa, ei ollut läpihuutojuttu.

Eikä itselleni rahajuttu, vaan periaatekysymys. Alkoholisti kuuluu 10 % suomalaiseen aikuisväestönosaan, joten eräänkin kerran olen saanut kokea, etten ole kuin muut. Enkä kyllä itsetunnon eheytymisen tielle päästyäni ole sitä halunnutkaan.

Mutta kuitenkin kirpaisi, kun en ollut kelvata vaivoineni kynnysläisten joukkoon. En tiedä kuinka moni Kynnyksen vaalirahoja Isolla kirkolla, siis Helsingissä jakaessaan edes pohti koko asiaa. Vai pääsinkö lopulta joukkoon säälistä, myötätunnosta, riitaa välttääkseen tai siksi, että Liisa käytti pyörätuolia.

Itselleni on riittänyt, että olen saanut kantaa jokaista elämäni osa-aluetta ilman päihteitä 40 vuotta. Sekään ei ole ollut tärkeää onko alkoholismi sairaus, synti, omien tai muiden syntien seurausta tai jotakin aivan muuta.

Alkoholismi on loistava opintie, jonka kanssa pärjää erinomaisesti niin kauan kun ei juo. Joskin niin sanotusti maaliin kuivin jaloin päässeiden onnistumisprosenti on kadun koulussa paljon pienempi kuin vaikkapa yliopiston opiskelijoilla. Kantakuppilassani Jyväskylän yliopiston vieressä sain kylläkin huomata, että ei sieltäkään aina kuivin jaloin selvitä. Jos selvitään lainkaan.

Mutta oppilaitokset eivät ole koskaan istuneet rauhattomaan sieluuni. Kun olin 11-vuotias, lupasivat vanhempani minulle, että saa syödä niin monta tötteröjäätelöä kirkonkylän kioskilla kuin kerralla pystyn, jos pääsen Tuusulan yhteiskouluun. En muista montako söin, mutta tällä lahjonnalla minä sinne menin. Viisi vuotta myöhemmin pohdin kuinka pääsen väärän valintani taakasta eroon, kun oppivelvollisuusikä tulee täyteen eikä yhteiskunta voi minua sinne enää pakottaa.

Mutta kuinka uhmata isää ja hänen mukanaan töistä kotiin tuomaa armeijan kuria. Pelastuksen toi Spedevisio ja Pertti Pasanen. Joka sanoi ohjelmassa, että ne käyvät koulua, jotka eivat muuten pärjää. Näillä eväillä uhmasin isää maaliin saakka ja lopetin koulun oppimatta siellä käytännössä juuri mitään itselleni hyödyllistä.

lauantai 19. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 44

Liisan äiti oli sairaalassa loppuvuodet eikä hän käynyt kotonaan kertakaan aikanani. Itse sen sijaan kävin hänen luonaan Kyllön terveysaseman vuodeosastolla joka päivä. Usein Liisan kanssa, mutta vielä useammin yksin.

Liisa antoi päivittäin bussirahan tarkoitukseen, mutten minä sinne linja-autolla kulkenut vaan jalan. Ja rahoilla ostin ison tuopillisen olutta kantakuppilassani. Voi hyvinkin olla, jos ei olisi ollut kaljaksi muutettavaa matkarahaa, ei olisi tullut käytyäkään niin usein. Niin tai näin, pidin Liisan Elli-äidistä paljon.

Itsestäni sukupolvi taaksepäin, olivat tavat ja lasten kanssa puhumisen aiheet toista kuin nykyisin. Kuin eilisen muistan Liisan kertoneen ensimmäisistä kuukautisistaan, joista hän ei tiennyt mitään. Kysyttyään viimein peloissaan äidiltään verenvuodosta, vastasi hän "niin kuuluukin". Ja jatkokysymykseen kauanko tätä kestää oli vastaus "ainakin seuraavat 20 vuotta". Siinä kaikki siitä asiasta, kertoi Liisa minulle.

Eikä toisen, mieltä askarruttaneen kysymyksen kanssa ollut sen helpompaa. Liisan isä oli kuollut Liisan ollessa pieni, joten muistoja ei juuri ollut. Kerran hän kysyi äidiltään, että rakastitko sinä isääni? Johon äiti: "Ei meillä puhuttu rakkaudesta, meillä tehtiin töitä." Ja siinä kaikki äidin kanssa puhutusta rakkaudesta.

Kerran kesällä lähdimme Puumalaan, jossa Liisan isä oli toiminut pappina, josko joku osaisi kertoa jotain. Ja kun olin mukana, pysähdyimme kysäisemään asiaa meikäläisen oloiselta hepulta kylän raitilla. Hän sanoikin oitis, että kyllähän minä nyt Empun muistan. Kun kolehti oli kerätty, sanotaan hänen heittäneen sen ilmaan saatesanoilla: "Isä, kaikki mikä jää ylös on sinun ja kaikki mikä tulee alas on minun." Ei kyselty sitten muiltakaan enempää, vaan ajeltiin takaisin kotiin.

perjantai 18. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 43

Olen tehnyt paluuta aikamatkallani takaisin Jyväskylään jonkun päivän ja tänään sen teen.

Päihteetöntä elämää ja orastavaa raittiutta oli takana puolitoista vuotta ja oli yllätyksen aika. Varasin Vesalan Riihikirkon ja papin, joka saattoi olla Heinolan Antti. Sekä kerroin Liisalle, että nyt olisi meidän kahden juhlan paikka. Lupasit puolisokseni, kun maistissa sinua kolme vuotta sitten kosin, jos ja kun lopetan juomisen. Nyt on näytöt annettu eikä se tästä kummene, joten miten on, paikka sekä pappi ovat varatut?

Niin me menimme naimisiin ja häämatkalle laivalla Ruotsiin, Puolaan tai Saksaan, en muista enää. Kirkossa oli papin lisäksi ainoastaan kaksi  todistajaa. Toinen oli seurakunnan erityisnuorisotyöntekijä Pekka Turtiainen ja toista en muista. Saattoi olla kanttori.

Oli hieno asia, että ehdin oppia tuntemaan myös Liisan äidin. Muistan, kun kysyin myös häneltä sairaalan vuoteella pikku maistissa, että hyväksyykö hän minut Liisan puolisoksi. Elli vastasi: "En nyt, mutta ehkä joskus". Nyt ajattelin, että samat näytöt riittävät hänellekin.

Kun palasimme häämatkalta, soi puhelin ja langan päässä oli Liisan Elsa-täti. Joka sanoi heti muitta mutkitta, että on sitten menty naimisiin. Mutta kutsuja ei näkynyt eikä meillä ole ollut suvussa tapana näin tehdä.

Vastasin hänelle, kuten olimme Liisan kanssa asian kokeneet. Osa omasta suvustani ja kavereistani nimittäin ajatteli ja joku sanoikin, että miten sinä vammaisen vaimon otit? Olisithan sinä terveenkin saanut tai maksaako se sinulle? Se loukkasi. Ja vastaavat Liisan läheiset sanoivat, että sellainen juoppo, juo vaan rahasi. Se ei loukannut.

"Elsa hyvä. Kun emme Liisan kanssa kyenneet varmuudella valikoimaan niitä, jotka olisivat vilpittömästi tulleet juhlimaan naimisiin menoamme, emme kutsuneet ketään."

Liisa, ehkä pyörätuolin käytöstä johtuen oli Haapamäen kylän, Haapamäen talon tyttären tyttärenä suvun yhteinen holhokki, jonka parhaan tiesi suku, muttei Liisa itse milloinkaan. Yhden ainoan Elsa-tädin puhelun ansiosta muuttui kaikkien suhtautuminen meihin. Hänestä tuli tasavertainen muiden kanssa. Ehkä minustakin. 

torstai 17. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 42

Siinä sitten tuumattiin. Keväisessä metsässä, että mikä avuksi. Lankinen kaljapullo suussa ja anastuksen kohteeksi joutunut mies kannon nokassa.

Oli neuvoteltava ja tarjosin apuani: "Kun sinulla monien taitojesi joukossa ei liene koirien kielellä puhumisen armolahjaa, niin teen Moonlightin puolesta sovintoehdotuksen. Matkassasi näyttää kaljakassin kupeessa olevan paahtokylkipussikin. Joten puraise lihat yhden kylkiluun ympäriltä ja tarjoa luuta Lankiselle sovinnon eleenä ja vaihtokauppana." Sen ilmeestä näin heti ehdotuksen olevan loistavan ja sopivan hänelle. Ja niin mies sai oluensa, koira luun ja matka jatkui.

Kotona selitin sille, jotta saattaa hyvinkin olla, että koira ja isäntä alkavat ajan myötä muistuttamaan toisiaan. Nimittäin nyt ollaan varkaita molemmat.

Tosin kiinni en tainnut jäädä kuin kerran myymälävarkaudesta. Kun varastin Monille talutushihnan Hyrylän Ahomaalta. Siitäkin kärysin vasta jälkeenpäin, kun poliisi soitti kotiini. Että nyt olisi vielä hyvä mahdollisuus mennä vapaaehtoisesti selvittämään soppa kauppaan tai myöhemmin vähemmän vapaaehtoisesti Keravan poliisilaitokselle. En mennyt, joten virkavalta haki kotoa. Kun ei ollut rahaa eikä kukaan ottanut kyytiin, kävelin 10 kilometrin matkan takaisin. Ja sakot päälle. Lankiselle sanoin, että sinulla on ison vaivan lisäksi Suomen kallein talutushihna.

Juodessani minulla oli enemmän kavereita kuin nykyisin. Yksi oli Kaj Seliverstov. Yhtenä aamuna Kaiski ilmestyi kotiini kohmeloisena, jonka jälkeiset tapahtumat tekivät Lankisesta legendan. No, krapula oli minullakin ja herjaa heittääkseni puhuin Monille, joka kuunteli pää puolelta toiselle keikkuen. Että näet tilanteen, etkö voisi jotenkin hoidella apuja?

Jossain vaiheessa se kopsutteli portaita alas, vapaa koira kun oli. Ja palasi ehkä tunnin kuluttua korkkaamaton Koskenkorvapullo suussaan. Koskaan ei selvinnyt mistä se sen nyysi tai löysi. Mutta Kaiskin levittämänä tarina levisi ja vieläkin, lähes puolen vuosisadan jälkeen joku siitä minulle mainitsee.

Yksi niistä on hänen pikkuveljensä Teppo. Kohta kuusikymppinen, hieno mies hänkin, joka sanoo menettäneensä vuokseni uskonsa joulupukkiin. Olin nimittäin heidän kotonaan kerran siinä tehtävässä. Lahjojen jaon jälkeen istuin isä-Leksan kanssa tuvassa ja hän tarjosi ryyppyä. Juuri kun olin nostanut naamarin kasvoiltani ja pullon huulilleni, ryntäsi Teppo keittiöön.

Joskus olen ajatellut, että vaikka tekee väärän valinnan, saattaa kohtalo puuttua peliin. Kaiski nimittäin liukeni vuosia myöhemmin Ruotsiin. Yhteyttä pidimme silloin tällöin. Olimme sopineet, että seuraavien korvausten napsahtaessa postiin, lähden hänen luokseen. Korvauspäivä tuli ja samana päivänä viesti naapurimaasta. Joku nainen oli puukottanut ystäväni kuoliaaksi. 




keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 41

Kosteiden vuosien parhaat kaverini Korpintiellä olivat Harsusen Alpo ja Maarasen Pekka, joka asuikin aikansa synnyinkodissani. Sillä kerran yöllä, kovalla talvipakkasella kotiin tullessani huomasin, että Maarasten saunassa paloi valo. Menin katsomaan ja Pekkahan siellä piti tulta kiukaan alla. Ja kertoi kyyneleet silmissä olevansa niin pahasuinen päissään, etteivät vanhemmat päästä enää sisään.

Minä hänelle, naapurilleni ja lapsuuden parhaalle kaverille, että entinen asuntoni on tyhjillään. Jos tahdot voit muuttaa sinne. Eihän se kummoinen ole, mutta saunaa parempi kuitenkin. Maksat jotain, jos voit ja haluat, mutta olet ystäväni. Opetit aikoinaan imppaamaan tinneriäkin.

Ja sinne Pekka muutti. Jossain mutkassa hänen vanhempansa sanoivat taustat ja poikansa tavat tietäen minulle, että sinulla on Jorma hyvä sydän. Ja jotkut kylän raakkujat totesivat taustoja tietämättä, että on se ahnekin tuo Soini. Tuommoisen, lähes asumiskelvottoman pienen huoneen kehtasi vuokrata Pekalle.

Kun Pekka myöhemmin parantumattomasti sairaana, osin muistinsa menettäneenä asui terveyskeskuksessa, hän lähti sieltä usein omille teilleen ilman huolta huomisesta. Ja juuttui milloin minnekin kaljarinkiin osaamatta takaisin. Kerran liimasin hänen takkinsa selkämykseen tekstin: "Olen Pekka ja asun terveyskeskuksessa, palauttakaa minut sinne, jos olen kadottanut itseni." Kai ihmisillä oli hauskaakin sitä lukiessaan, mutta aina joku toi Pekan hänen viimeiseen kotiinsa. Ilman selkätekstiä hän olisi viettänyt aikansa lukkojen takana.

Alpon ja Pekan kanssa emme hakeneet oluitamme Uiton kaupasta vaan Perä-Hyrylän Elannosta. Amer-Tupakkaa eli Bostonia vastapäätä. Taas kerran kävelimme sinne metsän läpi mukana Moni-koira, kuten aina. Paras ja luotettavin ystäväni.

Matkalla pysähdyimme vaihtamaan sanasen ja parikin kannoilla istuvien, jo oluensa hakeneiden alan miesten kanssa. Kun viimein olimme Elannon pihalla, huomasin koiran jääneen jonnekin. Ei se huoli ollut, sillä Lankinen oli oppinut kulkemaan omin nokkineen tai kuonoineen. Tultuamme kaupasta, se jo istuikin portailla avaamaton kaljapullo suussaan.

Takaisin kuljimme samaa reittiä. Yksi menomatkalla tapaamistamme kaljaveikosta sanoi, edelleen kannolla istuen, että koirasi laittoi kuonon muovikassiin ja nyysi yhden kaljan ja juoksi peräänne. Että kuka sen maksaa? Sinä vai koira?

tiistai 15. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 40

Minulla on aina ollut koira. Vanhempieni, oma tai kimppakoira. Kuten osaomistuskoira Niilo. Se tai hän on ensimmäinen rotujen koirani tai koiramme. Jonka isä oli jackrusselinterrieri ja äiti tuhannen tarinan tyttö Tallinnan kadulta.

Lapsena nukuin usein saksanpaimenkoiramme kopissa. Mutta eniten tarinoita on ehkä kosteiden vuosieni kolmevärisestä cockerspanielista Moonlightista alias Monista. Joka sai myös lempinimen Lankinen. Hymyn legendaarisen toimittajan Veikko Ennalan kissan mukaan. Veikko muuten teetti vaimonsa hautajaisjärjestelyiden yhteydessä itselleenkin muistokiven. Siinä lukee: "VEIKKO ENNALA, ELI JA KUOLI. Mies on haudattu Tampereelle. Kuolin- ja syntymäajat ovat ykstyisasioita, sanoi hän eläessään. Kissasta en enempää tiedä.

Hyrylässä oli Heikkilän kauppa, josta tuli myöhemmin Ritva Uitto. Tuusulan yhteiskoulua vastapäätä, pienen puutalon alakerrassa. Joka avasi ovensa varttia vaille yhdeksän, jotta kouluun menevät ehtivät ostaa karkkinsa sekä peruna- ja mitkä lie lastunsa.

Keskiolutta sai myydä vasta tasalta, mutta jos oli Ritvan kanssa väleissä, sai sitäkin varttia vaille. Neljännestuntiin mahtui laillani juoneelle monta ikuisuutta. Joten varsinkin kesäisin meitä kerääntyi aamuisin pieni ryyppykööri oven taakse. Sekä Moni-koirani. Vieressä oli Lemmelän ja Valon hiekkakuoppa lampineen, minkä rannalla meni eräskin päivä keskioluen parissa.

Joillakin oli tapani heittää tyhjentynyt pullo veteen. Joita Lankinen yritti parhaansa uiden pelastaa ennen niiden uppoamista mahdollisimman monta. Vesilintujen noutaja kun oli. Se hullaantui laillani pulloihin. Tosin sitä ei sisältö kiinnostanut, vaan sille kelpasi yhtä lailla tyhjä kuin täysikin.

Kävelin sen kanssa paljon. Ja aina se löysi jostain tien pientareelta pullon suuhunsa. Pian meistä kiersi Hyrylässä tarina mielestään kunnon ihmistenkin keskuudessa. Että on se ihme äijä tuo Soini. Nyt se on opettanut koiransa kantamaan viinansakin.


maanantai 14. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 39

Illalla tuumasin, että aamulla pakkaan henkisen reppuni ja palaan välillä Keski-Suomeen. Mutta yön aikana korvaani luikerteli korvamato, joka soitteli Irwinin kappaletta: "Tyttö tuli, tyttö tuli ja mun syömmeni suli. Syntyi prinsessa Goodmanin sukuun....." Sen myötä juutunkin vielä toviksi Tuusulaan, aluksi omaan sukuuni.

En tiedä kuinka yleistä suvuissa on, että joku on aina riidoissa tai puhumattomissa väleissä jonkun sukulaisensa kanssa. Poikani Marko on harrastanut kanssani mykkäkoulua vuosien ajan syistä joista minulla ei ole mitään käsitystä. Välillä tätä harrastaa vuosi- tai kuukausitolkulla veljenikin. Kaksi läheisintä sukulaista, rakkaita sekä ainoita lajissaan minulle molemmat.

Veljeni Reijo kokee hänkin aika ajoin tulleensa taholtani loukatuksi. Milloin on syynä hautakiven kultaus, milloin nuukuus tai ahneus, milloin herjani kavereiden alkoholin turmelemista makuaisteista tai muista elämää suuremmista asioista.

Itse hän sanoo minua joskus muille esitellessään harjoituskappaleeksi. Eikä liene koskaan pohtinut loukkaako se vai ei. Ei se juurikaan loukkaa, sillä pikkuveli on pikkuveli, vaikka voissa paistaisi. Eikä yritykset mollata kasvata häntä isoveljeksi.  Ehkä vain pienentävät.

Työpöydältäni. 
Suvullani onkin tässä "vihanpidossa" pitkät perinteet. Isoisälleni Tuomo Akselille ei syystä tai toisesta kelvannut Kentta sukunimi, vaan sukuhaarastani tuli Soineja. Korviini on kuulunut vain siistitty versio. Että oli "liikaa Kenttia".

Mutta on minulla ollut Repan kanssa hauskaakin. Monesti. Lähes aina siihen on liittynyt tavalla tai toisella alkoholi. Kun hän asui perheineen syntymäkotimme piharakennuksessa ja minä päärakennuksen yläkerrassa, keittelin silloin tällöin pontikkaa.

Reijo oli poliisin työssään Helsingissä. Joskus yömyöhällä kotiin tullessaan, huomasi hän valot keittiössäni. Ja arvasi, että olen joko sammunut liedellä olevien keittovehkeiden viereen tai sitten nautiskelen yksin tai seurassa tuotoksiani.

Kerran hän veti herneen nenäänsä ja tuli aamusella "virkailme" kasvoillaan juttusille: "Se on kuule nyt semmoinen juttu, että jos vielä kerran joudun laitteesi sammuttamaan, käräytän sinut, vaikka olet veljeni." Sanoin ymmärtäväni hyvin tämän ja kysyin, että "mahtanetko itse käsittää, että minun on silloin kuulusteluissa kerrottava kuinka kauan olet levyjä sammutellut ja maistellut tuotoksiani?"

Meno jatkui entisellään, kunnes Ylisaaren Pertti sotureineen haki kattilat ynnä muut palotikkaita myöten yläkerrasta koska olin muuttanut Jyväskylään.


sunnuntai 13. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 38

"Kyllä kansa tietää IRWIN Tour 1989".

Olimme vuokranneet johonkin väliin Sibeliuksen kotikaupungista yhtä konserttia varten Järvenpää-talon ja pestanneet sinne peräti kaksi bändiä. Toisen nimi oli Irwinin lapset ja toista en muista.

Yksi Anttiin liittyvistä tarinoista sai alkunsa tunti, pari ennen alkua, sillä mestarin plektra oli kadonnut. Jota ei kertakaikkiaan löytynyt eikä juuri nyt, syystä tai toisesta, kelvannut kenenkään käytetty.

Oli lähdettävä hakemaan uutta. Osoitteeksi otin Jani Uhleniuksen musiikkikaupan. Olisiko ollut nimeltään Järvenpään kone ja soitin. Kun astuimme sisään, tiskin takana seisoi nuori mies. Joka oli saada hepulin, kun aivan aito musiikkistara astui sisään.

Ehkä elämänsä tärkeimmän, mutta taatusti ikimuistoisimman asiakkaan saanut myyjä kipitti kiireellä takahuoneeseen. Josta hän tuli yhtä vikkelästi takaisin pieni, kiiltävä metallirasia kädessään. Kun hän avasi sen, oli sisällä punaisella sametilla hopeinen plektra.

Kun Irwin tämän näki, hän nauroi kippurassa rasiaa osoittaen, että "mikä tuo on?" Tähän nuori mies hämmentyneenä, että "se on hopeinen plektra ja Eric Claptonkin soittaa hopeadollarilla." Ja Irwin: "Niin niin, mutta sehän osaa soittaa sekä laulaa. Mutta minä osaan tehdä vain hittejä. Nyt lähdetään Soini."

Ja niin mentiin. Kun kysyin minne, sanoi Antti, että huoltoasemalle. Pihassa tuli lisäohjeita: "Hofnarin Lilliput-pikkusikareja ja tentturönttönen." Joka oli polttoaineen joukkoon laitettavaa denaroitua spriitä.

Kun palasin tuotteiden kanssa, laittoi Antti sikarin palamaan ja kaatoi tenun maahan avoimesta ovesta. Sitten hän löi tyhjän muovipullon kylkeen reiän Fiskarsin saksilla ja leikkasi kolmen peukalon kynnen kokoisen palan. Jota näytti sormiensa välissä minulle: "Tämä on Soini plektra." Ja sillä hän soitti varmasti yhden elämänsä parhaimmista keikoista.

Antti ja koko jengi olivat vesiselviä. Lähinnä Vexi Salmen ja Kassu Halosen musiikki valloitti salin. Irwinin ääni, pikkusikarien ja Nikolai-oluen sekä ajan patinoimana oli parhaimmillaan hienoa kuultavaa.

lauantai 12. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 37

Irwinin kanssa kulkiessa ei aika tullut pitkäksi.

Luulen, että hän nautti eniten esiintyessään jonkun kansankuppilan savuisessa ilmapiirissä. Siellä taiteilija Goodman koki olevansa faniensa keskellä ja omiensa joukossa.

En oikeastaan ollut vain autokuski enkä roudari. Vaan yksi niistä, joiden tehtävä oli huolehtia kaiken sujuvuudesta. Oli hyvä toimia, kun korvien välissä oli mestarin itsensä antama henkinen valtakirja, että kulisseissa sanani oli laki.

Varsinkin valomerkin lähestyessä osa ravintolayleisöstä oli liiankin innokasta pääsemään jotenkin kosketukseen Irwinin kanssa. Jotta homma ei lähtenyt lapasesta, tarvittiin välillä järjestysmiehiäkin. Goodmanista pitivät lähes kaikki, niin miehet kuin naisetkin. Moni puhui hänen rooleistaan, joita ei kyllä ollut. Antti oli 100 %:sti myönteisessä mielessä pesunkestävä renttu. Kirjaimellisesti aito itsensä.

Viimeisen hittikappaleen, Rentun ruusun suosion ollessa huipussa Hammarberg vietti vapaa-aikaansa, esiintyi ja nukkui usein samat vaatteet päällä päivätolkulla.

Kunnes tuoksu oli sen mukainen. Silloin etsittiin yösija, jossa oli mahdollisuus kunnon löylyihin. Tuuppasin monesti miehen pesutupaan evästyksin, että vasta saunatuoreena takaisin ihmisten ilmoille. Perään heitin jätesäkillisen puhtaita vaatteita. Firmojen lahjoittamina niitä riitti jaettavaksi moneen lähtöön. Toki bastuun menin itsekin, sillä Irwin oli lauteillakin tarinoineen loistoseuraa. 

Antista monet halusivat hyötyä. Kuten yritykset mainosvaatteineen. Että "voisit sä hoitaa tai kattoo, että sillä ois tää tai nää joskus päällä?" Siitä oiva esimerkki oli Irwinin suosiossa ollut kipparin lakki, jossa kokardin tilalla oli Amiraali-oluen kangastarra.

Muistan myös Four Roses Kentucky Straight Bourbon whiskyä kauppaavan nuoren miehen. Joka sympaattisuudellaan pudotti "turvamiehen" suojakseni. Otin häneltä Neljän Ruusun juomapaidan ja lupasin, että hoidan sinulle kunnon mainoksen. Pidin lupaukseni. Kun Rentun ruusu oli listaykkösena ja Irwinillä TV-esiintyminen, oli hänellä tämä paita päällään.

perjantai 11. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 36

Itselläni meni varmasti kymmenen juotua ja kymmenen juomatonta vuotta, ennenkuin Irwinin ja minun askelmerkit osuivat samalle lankulle seuraavan kerran.

Ravintoloitsija Kaj Mannerheimolla oli ravintoloiden lisäksi myös muun muassa ohjelmatoimisto ja hän oli kerran mittaansa myöten täynnä bisneksiään soittaessaan minulle.

Sanoin työn uuvuttamalle miehelle, jotta jätä kaikki muiden hoitoon viikoksi ja maalaa Korpintien synnyinkotini peltikatto. Mitään en maksa, mutta jään ison palveluksen velkaa. Hän naurahti ja puhelu päättyi siihen.

Mutta seuraava päivänä Kaiffari otti uudelleen yhteyttä, sillä hän oli tullut yön tuumattuaan tulokseen, että se on hyvä tarjous ja mistä maalit ynnä pensselit ostetaan? Tuusulan Talouskaupasta, sanoin minä. 

Vuosia tämän jälkeen hänen ohjelmatoimistonsa oli "ostanut" Irwinin muutamaksi viikoksi ja myi sitten hänen esiintymisiä. Jos samalle illalla oli kaksi keikkaa ja jälkimmäinen muualla kuin ravintolassa, se meni enemmän tai vähemmän penkin alle.

Ravintolaesiintymisiä Antin kunto ei koskaan häirinnyt ja herra Hammarberg olikin roudaamistani laulajista ainut, jonka yleisölle kuppilassa riitti, kun esiintyjä nosti mukia toisensa jälkeen kaikkien kanssa.

Kaverukset, Irwin ja Kaiffari olivat joka tapauksessa syntynyttä ongelmaa tuumanneet, että jotain on keksittävä. Ja muistivat minut sekä velkani lupaamastani palveluksesta. Siispä soitetaan Soinille, se ei juo ainakaan viinaa. Saamani puhelu alkoi: "Asiasi on esillä."

Tuli velan maksun aika, joten lähdimme turneelle. Irwiniä kiusasin vanhasta muistista keikkojen välissä, jotta olet juonut nyt aivosikin, etkä pärjää enää shakissakaan. Tämä otti luonnon päälle ja usein kuulinkin Antin kysymyksen: "Että jos en enää ota yhtään moukkua ennen toista esiintymistä, niin pelaatko matsin tai kaksi shakkia keikan jälkeen?" Ja näin mentiin yöstä toiseen, illasta aamuun sekä keikkapaikasta keikkapaikkaan loistavasti.

torstai 10. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 35

Yöllä valvoin ja ajatukseni palasivat Vexi Salmen myötä Irwiniin. Ja sen myötä lähes puolen vuosisadan taakse menneisyyteen.

Aikoinaan ajoin renkinä oivan isäntäni Mikko Kemikarin taksia Hyrylässä. Aikana, jolloin vain osassa autoista oli yhteys kyytien välittäjään. Ei ollut kuin lankapuhemimet ja Ula taksikopin seinässä. Kun se ilmoitti "Kakkosella asiakkaita", oli kyseessä lentoasema. Yksi jos toinen lähti vihellellen kahville, sillä "Seutula" ei ollut meille luvallinen alue.

Autona oli pitkä-Mersu kolmella penkkirivillä. Sekä puolipimeä pikkubussi, joilla molemmilla teimme orkka- eli orkesterikeikkojakin. Tutuiksi tulivat monet valtakunnan ykkösartistit. Irwin myös.

Yhtenä yö- tai iltavuorona kopille ilmestyi yön kaunotar, joka kyseli kollegaani Blomin Leksaa. Aivan verraton mies hänkin. Mutta ei ollut kaivattu isäntä paikalla, joten minä kelpasin korvikkeeksi. Ja niinpä vuoron päättyessä koppasin misun matkaani ja menimme kotiini Korpintielle.

Sutinoitahan siitä syntyi ja rohkaisuksi korkkasin pullon neuvoa antavaa ja miestä väkevämpää. Vaikka aamulla piti ajaa koulukyydit sekä koulun päätyttyä lapset opinahjoista koteihinsa.

Nukahdin tai sammuin, jonka vuoksi nukuin rokuliin molemmat kuljetukset. Tosin en olisi ollut ajokuntoinenkaan. Kun tämä tuli isäntäni tietoon, etsi hän minut käsiin, pyysi vaihtokassan ja autonavaimet sekä ilmoitti, että kopilla ei palveluksiani enää tarvita.

Alkoholi oli saanut vahvan otteen ohjata elämääni. Meni työ, josta pidin, mutta loistavat tuttavuudet moniin musiikin taitajiin säilyivät.

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 34

Kiitos Vexi Salmi kaikista sanoistasi.

Olen kirjoittanut kirjaa reilun kuukauden joka päivä ja kirjoitan vuoden täyteen. Siis 365 päivänä. Ja loikin yhä ajassa eestaas ilman sen suurempaa logiikkaa.

Mutta joskus pysähdyn. Sen sai eilen aikaan Vexi Salmen kuolema. Häneltä jäi elämään mieletön määrä hyviä biisejä ja vielä enemmän tarinoita.

Monen Kassu Halosen säveltämän laulun Vexi teki ystävälleen Antti Hammarbergille alias Irwinille, jonka kanssa kuljin kappaleen matkaa päivin sekä öin. Siis yötäpäivää. Ehkä joukkoon mahtuu myöhemmin taipaleesta jokunen tarinakin.

Julkaisen yhden sanoituksen, koska sillä on itselleni suuri merkitys. Sanoissa on koko raittiuteni ydin.

"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille. Ja mielen vapaus ja mielen vapaus.

On vapautta kuunnella metsän huminoita, kun aamuinen aurinko kultaa kallioita. Ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä.

On vapautta valvoa kesäisiä öitä ja katsella hiljaisen haavan värinöitä. Ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä.

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille. Ja mielen vapaus ja mielen vapaus.

On vapautta istua iltaa yksinänsä ja tuntea tutkia omaa sisintänsä. Ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä.

On vapautta vaistota viesti suuremmasta ja olla kuin kaikua aina jatkuvasta. Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä.

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille Ja mielen vapaus ja mielen vapaus."

tiistai 8. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 33

Alkuajat Omakotikadulla tein aitoa vapaaehtoistyötä.

Kuten juodessani, niin nytkin Liisa osti kotiin ja kuppiloihin ruuat ja maksoi omistamansa asunnon sähköt, vedet sekä yhtiövastikkeet. Kun enää ei mennyt rahaa päihteisiin, kaiken mitä minulla oli tai jäi, laitoin mökin toimintaan. Toimeentulotuet ja työttömyyskorvaukset. Oli tarvikehankintoja, sähkölaskuja, vesimaksuja, kahvi- sekä pullakuluja ja niin edelleen.

Joskus löysimme purkulautakuorman, mutta ostettavakin oli. Talveksi kamarin pystyuuniin ja keittiön hellaan. Polttopuiden hankintaan liittyy yksi mukava muistokin. Jossain mutkassa törmäsin apulaiskaupunginjohtaja Ahti Vielmaan. Joka kyseli miten menee varsinkin talvikylmällä. Kerroin kuten asia oli, johon Ahti, että kirjoita puiden tarpeesta joku lappu ja toimita se pöydälleni.

Mutta minä olin niin pieni, enkä mielestäni ollut mitään kelpo ihmisten joukossa. Joten pyysin seurakunnan diakoni Markku Laukkasta tekemään ja allekirjoittamaan hakemuksen. Ajattelin, etten osaa ja nimelläni se ei pääse edes kaupunginjohtajan pöydälle. Allekirjoitukseni laitoin arkaillen Markun perään tai alapuolelle.

Kokemusta muistakin kuin ravintolan suljetuista ovista oli nimittäin ehtinyt kertyä. Helsingissä, Ympyrätalossa oli sosiaaliministeriö ja siellä omassa huoneessaan ylitarkastaja Jaakko Ellisaari. Aikansa ykkösinhokkini. Hänen luokseen matkasin, koska olin lukenut, että ministeriöllä olisi mahdollisia avustuksia aloittamaani toimintaan. Mutten päässyt edes Jaakon huoneeseen, vaan minut käännyttiin ovelta takaisin kotimatkalle Keski-Suomeen. Itsetuntoni eheytymisen myötä Ellisaarikin kutistui myöhemmin normaaliksi ihmiseksi viinakaupan myyjän lailla. 

Mutta Ahti Vielma kirjoitti meille pysyvän luvan kaupungin halkotarhalle kuljetuksineen. Se oli meille iso päivä. Vähän samaan tapaan, kun aikoinaan työmaan mestari pyysi työmiestään kotiinsa tekemään jotain. Tärkeintä ei ollut maksu työstä, vaan pomon kutsu. Näin koin minäkin. Että Vielma oli huomioinut meidät. 

En tiedä mistä saakka itsetuntoni kasvoi vikaan tai kasvoiko se lainkaan aiemmin. Koin, etten ollut edes nolla, vaan jotakin pakkasen puolella. Tietoisesti itseni eheyttämisen aloitin juomisen loputtua. Ehkä se alkoi tyhjien pullojen viemisellä Alkoon ja ottamalla juoman sijaan rahat.

Kun tekemisistäni tehtiin ensimmäinen juttu Keskisuomalaiseen Raija Saarikankaan toimesta, halusin siihen kuvan nimenomaan lähikauppani, Gummeruksenkadun viinakaupan portailta. Ja alle tekstin: "Näiden ovien takaa hain itselleni lisäongelmia vuosikymmenen ajan."

maanantai 7. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 32

En muista enää montako sosiaalisesti työrajoitteisten työllistämustukea sain itselleni Omakotikadun pestiin. Mutta ainakin kymmenen.

Tai eihän työ vain päiväkeskuksessa ollut, vaan kävin vankiloissa, sairaaloissa, muissa laitoksissa ja hoitopaikoissa. Kuljin myös kaduilla, ravintoloissa ja tein kotikäyntejä. Pidin päihdeleirejä ja pidin toimintaa esillä monin tavoin. Ajattelin olevani vasta uuden urani lähtökuopissa.

Yksi loistava työn tukija oli työvoimatoimiston johtaja, tohtori Keijo Lipén. Eräs tapaus on jäänyt elävästi mieleen. Hänellä oli mielestään vapaa-ajan paikassaan rakentamiseen liittyviä työllistamistöitä, joita mies halusi tarjota päiväkeskuksen väelle.

Mutta sanoin Keijolle, että ei ryhdytä tähän, vaikka se hyvää tarkoittava ajatus onkin. Sillä aina ja vain totta puhuvat iltapäivälehdet tai Karpon kaltaiset kääntävät asian nurin niskoin.

He kertovat, että ensin myönnät lafkasi maksaman valtion tuen itsellesi tai taustajärjestölleni, jonka jälkeen sijoitamme jengin tekemään saunaasi. Osaltani homma jäi tähän, mutta yhteistyö työvoimatoimiston kanssa vain parani.

Omakotikadun toiminta tarjosikin vuosien saatossa monelle ponnistuslaudan kohti parempaa tulevaisuutta erilaisten tekemisen ja olemisen muotojen avulla. Loppujen lopuksi Omakotikadun väestä ei monikaan ollut millään mittarilla alkoholisti. Miten olisi voinut ollakaan, sillä tervetullut oli vain, jos ei ollut viinaa päässä eikä povessa? 

Mutta usealla oli hyvin yksipuoliset vapaa-ajan viettotavat, vaikka juuri mitään muuta ei ollutkaan kuin vapaata. Lisäksi vain harvalla oli parisuhde. Yksinäisyys oli monen näkymätön seuralainen, johon kiinnitetään aivan liian vähän huomiota. Sitä poistamassa oli usein alkoholi ja sen tuoma seura.

Jokunen tovi myöhemmin toi Sininauhaliiton silloinen toiminnajohtaja Esko Knuuttila Lahteen Ruotsista päiväkeskustoimintamallin. Lahden Sininauhan majalla kävin usein tuumailemassa. Todeten, että ruotsalaisten Ria-malli istuu hyvin meillekin. Esko Knuuttila toimitti kirjankin, Päivä paremmaksi päiväkeskuksessa, johon kirjoitin luvun toiminnastamme. Käytännössä toiminta Jyväskylässä, Lahdessa ja myöhemmin koko valtakunnassa on hyvin samankaltaista. 

sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 31

Omakotikadulla puhuttiin monesti viinasta ja viinattomuudesta.

Aika usein raittiudestakin. Kahden kesken luottamuksellisesti, mutta myös erilaisissa ryhmissä, joita niitäkin kokoontui. Hengellisiä ja hengettömiä.

Aikoinaan pohdin paljon ja vieläkin joskus miksi aa-lainen motivoi itseään ja muita olemaan juomatta vain "päivän kerrallaan"? Miksei hän tee loppuelämän tai vaikkapa kuukauden suunnitelmaa? Kuten Tipaton tammikuu esimerkiksi.

Luulen, että hän haluaa jättää mahdollisuuden juoda vielä tässä elämässä. Mahdollisesti hän ajattelee yhden päivän sitoutumisella, että silloin voisi niin tehdä itseään tai muita pettämättä.

Ihminen on valmis kärsimään turvallista tuskaa aika tavalla tai muuten tallustamaan tuttuja polkuja, ennen kuin on halukas hyppäämään täysin tuntemattomaan. Kuten esimerkiksi päihteettömään elämään tai hammaslääkärille.

Näin oli itseni laita, vaikka suunnitelma olikin yhtä päivää pitempi. Kun sisäistin, etten halua juoda enää koskaan, oli kantilla kuivilla olosta muodostumassa raittiutta. Mutta siihen meni vuosia.

Itse tuumin alkuvuosina, että sitten myöhemmin eläkeläisenä alan juomaan uudestaan omistamassani ravintolassa. Unelmoin asuvani sen yläkerrassa. Ja aamulla ennen avaamista kävelen portaat alas baaritiskin taakse henkilökunnan elkein. Mutta omistajana Reino-tossut jalassa. Ja lasken hanasta aamun ensimmäisen, huurteisen kohmelo-oluen.

Ostinkin ravintolan kahden kaverin kanssa, Cafeteria Helsingin Kanariansaarilta. Mutten alkanut juomaan, vaikka Reinotkin oli. Eikä minusta ollut viinanmyyjäksikään. Toki myin krapulaiselle ryypyt, mutta samalla kyselin mistä päin Suomea mahdat olla. Yksi osa aivoistani pohti koko ajan hoitopaikkaa.

Kun söin siellä omistajana ravintolan piikkiin, olivat ne elämäni kalleimmat ateriat. Mutta hieno, vuosien kokemus, vaikkei käteen jäänyt edes luuta.

Ehkä AA:ssa, A-killassa ja seurakunnissa on jotain yhteistä miksen ole kokenut niissä oloani kotoisaksi. Vaikkei minulla mitään niitä vastaan olekaan. Luulen, etten koskaan ole halunnut mennä yleensäkään valmiiseen muottiin. Vaan kulkea läpi elämäni omia polkujani. Joita ovat ryydittäneet ja viitoittaneet myös väärät valinnat.

lauantai 5. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 30

Balanssissa itsensä kanssa on hyvä olla.
 
Itselleni päihteetön elämä on vasta raittiuden alku. Joku voi olla hyvä puoliso ja hyvä isä. Mutta hän siemailee aina iltaisin pullon viiniä. Erään kerran hän uskoo löytäneensä elämäänsä oivan ahaa-elämyksen sekä uuden voiman. Ja jättää viinin.

Tilalle tulevat harrastukset ja kaverit kodin ulkopuolelta, vieraat naiset, herraklubia siellä täällä, lähes kaiken kattava kireys sekä henkinen pahoinvointi. Jota hän purkaa vähintään viikoittain lapsiinsa ja vaimoonsa. Hän on löytänyt päihteettömän elämän, mutta kadottanut itsensä. Alan miehet sanovat sitä kantilla kuivilla oloksi. 

Raittius on tasapainoa elämänsä kanssa. Silloin ei löydä enää halua muuttaa pienintäkään tovia keinotekoisesti muuksi. Varsinkaan päihteiden avulla. Mutta itseään ja todellisuutta voi paeta monin tavoin. Vaikka maratonille tai laillani kahtasataa moottoripyörällä.

Yhä istun yksin tai Niilo-koiran kanssa lauturilla kesäyössä ja kuuntelemme hiljaisuutta. Ohikiitävän hetken koen, että tässä ja nyt, pienessä tovissa on kaikki eikä minulta mitään puutu. Tätä on täydellinen raittiuteni. Jota en voi koskaan saavuttaa pysyvästi, mutta jaksan ja haluan tavoitella yhä uudelleen.

Samaa koen usein haudalla. Kun olen oppinut itkemään kerrasta toiseen ylipäätään selvinpäin, niin en vaihda sitä enää ravintolailtaan tai viinipulloon. Sillä nekin olen kokenut ja kokeillut. Oli sama kuoliko läheinen, menikö ystävä naimisiin tai tapahtuiko mitään. Aina piti viinan kanssa tavoitella jotain muuta fiilistä. Jota ei oikeasti edes ollut olemassa.

Kaikki on kuitenkin suhteellista. Vuosikymmeniä myöhemmin makasin sydäninfarktin saaneena Meilahden sydänvalvomossa elämä ohuen hiuskarvan tai elämänlangan varassa. Ja olin lähes valmis lähtemään. Vain yksi asia piti minut täällä. Siinä hetkessä kokemani rakkaus. En voinut enkä halunnut jättää Päiviä. Minulle olisi sopinut mikä tahansa, muttei kuolema eikä elämä ilman häntä. 

perjantai 4. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 29

Ei niin mitätöntä virkaa, etteikö se hattuun nousisi.

Vietin kaikki päivät ja illat Omakotikadulla. Myös viikonloppuisin. Paikka oli minulle merkityksellinen ja rakas. Koin olevani pitkästä aikaa tarpeellinen ja hyödyllinen. Tärkeäkin, joka nousi myös hattuun.

Kävijät kokeilivat rajoja ja sääntöjä, joita oli tasan yksi, tule selvinpäin. Tämän rikkojille jakelin porttikieltoja. Kunnes istuin aamusta iltaan yksin. Ja oikeasti itkin epäonnistumistani. Jälkeenpäin olen usein ajatellut omaa erinomaisuuttani.

Että väki, jota yhteiskunta virkavaltoineen, oikeuslaitoksineen, rangaistuksineen ja vankiloineen ei ole saanut mieleiseensä ruotuun, sen pystyisi nyt tekemään Jormas jakamalla porttikieltoja purkutuomion saaneeseen mökkirähjään.

"Menin itseeni, tuli ahdasta, mitä teet", ajattelin kysellen itseltäni. Lähdin kadulle ja kiertelemään paikkoja, joissa tiesin porttikieltoja saaneiden majailevan ja viettävän aikaansa. Pyysin kaikilta anteeksi aidosti nöyrin mielin. Ja jatkoin, että tulkaa takaisin.

He tulivat ja niin luotiin ainutlaatuinen perusta jollekin uudelle. Jollekin johon luotti Olga, Liisa, Marko, Veijo, Markku, minä ja moni muu. Kaikki keillä oli tarve ja halu olla vertainen.

Yhden parhaimman palautteen sain selkäni takana kaupunginvaltuuston kokouksessa. Kun valtuutettu, insinööri Kauko Moisio oli sanonut, että "eihän sitä Soinia erota edes asiakkaista". Juuri niin. Itsensä ylentämisen sijaan vain yksi ryyppy on 40 vuotta erottanut minut juovasta päihdeongelmaisesta. Näin on oleva hyvä elämäni loppuun saakka.

Jotkut tahot Jyväskylän kaupungista ja  seurakunnasta seurasivat ja ennen kaikkea tukivat tekemisiäni. Kulkivat edellä, rinnalla ja perässä. Kaikkialla. Koimme luovamme jotain uutta, kuten loimmekin. Myöhemmin myös valtakunnallisesti merkittävää.

Oli tullut aika pohtia, voisiko tästä olla työksi, josta voisin saada leipäni. Tai peräti mansikkahilloa Omakotikadun puuliedellä paistettujen räiskäleiden päälle. Pohtimistakaan ei kukaan tehnyt puolestani, joten menin työvoimatoimistoon etsimään mahdollisuuksia. Erilaisia työllistämisen tukimuotoja, sillä ymmärsin, että minun on tarjottava itseäni jonnekin. Tiesin, ettei se niin istu, jos sanon jollekin "palkkaa minut". Mutta niin se voi mennä "palkkaa minut, tässä ovat palkkarahat'.

Ja niin löysin sosiaalisesti työrajoitteisten työllistämistuen, joka kattoi käytännössä palkan sivukulutkin. Vaikka Jyväskylän sosiaalipuoli katsoikin suopeasti tekemääni, käänsi se päänsä kiusaantuneena sivuun kuultuaan ehdotukseni.

Mutta toisin teki Jyväskylän kaupunkiseurakunta, siellä diakoniajohtaja Veijo Pesonen ja diakoni Markku Laukkanen. He lähtivät mukaan työnantajakseni ja palkkasivat minut kolmeksi kuukaudeksi päihdetyöhön.

Muistan kun sain Veijolta Kirkon taskukalenterin, josta olin niin ylpeä. Mutta liian pieni ja mitätön kantamaan sitä avoimesti. Pelkäsin, että jos joku sen näkee, voi hän kysyä uskostani. Se oli minulle silloin kovin mystinen asia. Sitä se tosin on vieläkin. Joten liimasin kanteen tekstin päälle kaupungin raittiustoimen johtajan, Ada Juvosen antaman tarran: "Selvänä olet symppis".

torstai 3. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 28

Hautajaisten jälkeen syntyi soppa, josta on vaikea löytää lähimmäisenrakkautta.

Vaikka Olgalla ei paljon rahaa ollutkaan, hän halusi maksaa kaikki laskunsa itse sekä muistaa niitä, jotka koki ystävikseen ja aidosti välittäneen vuosien ajan. Kotonani selvisi myös miksi hän oli niin kärmeissään maisemiin ilmestyneelle sukulaiselle. Olga uskoi tällä olleen näppinsä pelissä, kun hänet haettiin yhä uudelleen puolipakolla sädesairaalaan.

Annoin lupauksen, että "kukaan ei vie sinua kotoani enää minnekään". Hän halusi itse valita paikan missä kuolee ja luotti Omakotikadun laitapuolen kulkijoihin sekä perheeseeni kuin kallioon. Hän koki kotimme myös turvapaikaksi itselleen.

Olga kirjoitti pankin juristin kanssa pienille summille myös tulevaisuuteen valtakirjoja siltä varalta, että menee niin huonoon kuntoon, ettei voi tehdä niitä myöhemmin.

Maksoin Olgan rahoilla hänen tahtonsa mukaan muun muassa jokaiselle vuoteen vieressä päivin öin valvoneille. Näistä ei voinut tehdä kuitteja eikä ilmoittaa missään, sillä ne olisivat katkaisseet toimeentulotuet tai työttömyyskorvaukset.

Koska Olgan jäämistössä ei ollut kaikesta kuitteja, tarttui tähän sukulaisnaisen pyynnöstä Hannu Karpo, joka teki jutun ohjelmaansa. Siinä hän kysyi minulta muun muassa, että olenko Jeesuksen kaltainen, joka herättelee kuolleista ihmisiä kirjoittamaan valtakirjoja.

Selitin kameroiden edessä miksi Olga teki kuten teki, mutta sen Karpo leikkasi pois. Se tai Olgan tahto ei kiinnostanut. Hannu ei suostunut sanomaan ohjelmassaan edes, että valtakirjoja ei kukaan käyttänyt, koska Olga kuoli.

Tärkeitä olivat vain katsojaluvut. Hinnalla millä tahansa. Karpo sanoi minulle jälkikäteen selitykseksi, ettei ollut ohjelmassa tilaa. Ja, että sorry, mutta lupaan tehdä sinusta myönteisen jutun joskus. Siitä lupauksesta on vuosikymmeniä eikä se minulle kelpaisikaan.

Kun hän kaasutti elämästäni upouudella, valkoisella maastoautollaan ajattelin, että todella alamittaisella journalismilla varustettu mies sekä vähempiosaisten kustannuksella ja vääryydellä hankittu kulkuneuvo.

Tätä kirjoittaessani muistin unohtaneeni yhden asian, jonka tarkistan ollessani seuraavan kerran Jyväskylässä. Menen Olgan haudalle katsomaan pääsikö hän ikiuneen tyttärensä viereen.

keskiviikko 2. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 27

Hyvää matkaa Olga.

Usein istuin Olgan luona. Joskus Liisakin, myöhemmin myös poikamme Marko ja tietty Biba. Puhuttiin elämästä, kuolemastakin. Olga poltteli Partner-minisavukkeitaan, juotiin kahvia sekä mehua, syötiin pullaa ja oltiin kuten aina. Kunnes yhtenä aamuna Olga ei ollutkaan paikalla. "On joutunut sairaalaan", sanoi naapuri. Muttei hänkään tiennyt miksi.

Aikanaan Olga palasi ja perässä tulivat tutkimustuloksetkin. Murhe täytti Omakotikadun yhteisön. Hänellä oli todettu haimasyöpä. Jotain toivoa olivat lääkärit antaneet, kertoi Olga. Pian paljastui, että sitäkin he antoivat ilman toivoa ja hän joutui sädesairaalaan. Joutui, koska ei halunnut sinne mistään hinnasta, sillä Olga tunsi sisällään kuolevansa pian.

Aiemmin hän oli monesti sanonut olevansa valmis lähtemään. Valmis rakkaidensa luokse. Mutta ei se niin ollut. Sen tiesin Partner-savukkeiden katoamisesta ja tilalle tulleista kaiken maailman mäntyuutejuomista. Olga yritti pitää yllä surua täynnä olevaa toivoa toivottomuudessa. Mutta mikään ei auttanut eikä estänyt väistämättömän kohtaamista.

Olga karkasi kolme kertaa sädesairaalasta omaan mökkiinsä. Jossa hän ei voinut enää asua. Sillä kotisairaanhoidolla eikä hoivaväellä ollut edes vartalon pesun mahdollisuutta. Puuhellan kulmalla ainoastaan emalinen vesisanko ja pihan perällä puucee.

Viimeisenä aamuna kotonaan hän odotti minua kahden hoitajan kanssa matkalaukku pakattuna. Katselin hämmästellen ja kysellenkin, että mitäpä tai minnepä nyt? Hoitajat katsoivat ensin vaieten toisiaan ja sitten Olgaa. Joka oli painanut surulliset kasvonsa kohti lattiaa.

Sain kuulla, että matkalaukku koska Olga oli sanonut minun luvanneen, että hän saa tulla kotiimme kuolemaan. Syvän hiljaisuuden rikoin menemällä ulos soittamaan Liisalle ja Markolle. Eniten ajattelin, miten mahdollinen edessä oleva istuu pienen poikamme, Markon elämään. Joka oli vasta vähän aiemmin menettänyt äitinsä.

Tein yhden elämäni ehdottomasti oikeista valinnoista ja Olga tuli meille. Liisan työhuoneeseen sänkyineen. Omakotikadun väestä, alan naisista ja miehistä aina joku valvoi ympäri vuorokauden vuoteen vieressä. Ollen läsnä, kuunnellen ja jutellen, silloin kun Olga oli hereillä.

Viimeisenä aamuna hellät kädet pesivät kaikkien yhteisen, rakkaan mummumme ja pukivat hänen päälleen Liisan vaaleanpunaisen oloasun. Jonka rinnassa oli musta karitsa ja sen alla teksti Black label. Se päällä Olga lähti taivaaseen rakkaidensa luokse.

tiistai 1. syyskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 26

Biba kulki mukanani.

Kotini ja Omakotikadun välinen matka oli kilometri tai puolitoista. Riippuen kävelinkö Biban kanssa Sherwoodin läpi vai Voionmaankatua pitkin. Puolessa välissä asui Koira-Leena Tapsansa ja koiriensa kanssa. Siellä joskus piipahdimme. Vanhassa puutalossa, jolla oli kadun kansan elämää kuvaava nimikin. Mitä en muista. Tai sitten se oli Hamppila.

Jossain vaiheessa tein puolivirallista, vapaaehtoista kotikäyntityötä siellä täällä loistavan sosiaalityöntekijän kanssa. Olisiko ollut Laitinen nimeltään. Mies kuitenkin. Olin mukana siksikin , että moneen paikkaan oli helpompi ja ehkä turvallisempikin mennä kanssani.

Kerran iltasella kävimme Leenan luona. Siellä oli meno mallillaan ja olohuoneen joka jakkaralla istui joku. Juotava kiersi, jonka sivuutin, sillä väki tiesi tapani. Laitinen sen sijaan kostutti kielensä aplodien saattelemana.

Meni pari viikkoa, kun astuin aamusella Omakotikadun tupaan. Jotain hauskaa oli meneillään ja kysyinkin mikä naurattaa? Tähän Muurin Pepe: "Nauramme sosiaalitoimen hässäkkää. Varsinkin Laitisen oven takana, sillä kaikki alan miehet haluavat sen asiakkaaksi. On kuulemma meikäläisiä. Sinäkin olit vienyt sen Leenan ja Tapsan luo ryyppäämään joku aika sitten." En tiedä kuinka sosiaalitoimi hässäkkänsä hoiti.

Minä vastaavasti aiemmin nauroin mainittua Pepeä. Joka oli mennyt sosiaalityöntekijän vastaanotolle pyytämään "sponsorointia" uusiin jalkineisiin. Melkein uudet lenkkarinsa hän jätti ovipieleen ulkopuolelle. Eikä saanut rahaa ja sisällä ollessaan joku nyysi lenkkarit käytävältä. Erityisen hauskaa oli, että Muuri oli itse varastanut tossut aiemmin Sokoksen kenkäosastolta.

Usein matkassani ollut Biba oli ihmeellinen koira, johon myös Olga kiintyi heti. Ja Biba Olgaan. Meillä oli kesäisin käytössä Tuomiojärven Lehtisaari hirsihuviloineen ja rantasaunoineen. Kaupungin toisella laidalla, monen kilometrin auto- ja puolen kilometrin soutumatkan päässä Omakotikadusta. Saaressa Bibakin oli usein. Silloinkin, kun olin asioilla mantereella. Mutta kerran kun palasin, oli koira kadonnut eikä sitä löytynyt mistään. Kunnes Olga soitti ja kysyi "missä olet, sillä Biba tuli oveni taakse?"

Se oli uinut Viitaniemeen ja kulkenut neljällä jalallaan läpi kaupungin. Matkan, jonka se oli kulkenut aiemmin ainoastaan autossa. Tätä käytin välillä esimerkkinä, kun puolustin itseäni taivas- ja tuonelanpaikkojen jakajia vastaan. Jotka mustanpuhuvan kirjansa kanssa tiesivät kaiken tuonpuoleisesta. "Että kuinka voitte tietää mitään tulevien aikojen takaa, kun ette osaa edes uskottavasti kertoa miten Biba osasi omine kuonoineen ja kirsuineen Lehtisaaresta Omakotikadulle?"