Sivun näyttöjä yhteensä

perjantai 31. lokakuuta 2014

Hidas kassa

päivis: Kuulin joskus, että jossain kaupassa on keksitty tarjota asiakkaille mahdollisuutta hoitaa ostoksensa hitaan kassan kautta. Hidas kassa tarkoittaa suunnilleen sitä, että asiakkaalla on lupa kaikessa rauhassa hoitaa ostoksensa ja kassa mielellään rupattelee asiakkaiden kanssa. Kiirettä ei ole. Hätähousut siis älkööt vaivautuko. Heille on edelleen tarjolla tavallisia tiukkailmeisen ostostapahtuman kassoja.

Kun pari viikkoa sitten olin Jyväskylässä ripustamassa valokuvanäyttelyä kauppakeskuksen aulassa, seurasin muutenkin paikallista, eteläsuomalaista huomattavasti leppoisampaa elämänmenoa. Aulassa oli muun muassa sähköfirman myyjähemmoja pysäyttämässä ohikulkijoita, joilta yritettiin innostaa vaihtamaan sähkösopimuksiaan. No, olihan siinä niitä kiireisiä kulkijoita, mutta heistäkin jokaisella tuntui silti olevan sen verran aikaa, että sanoivat jotain kiireensä syystä.

Suurin osa suhtautui kauppamiehiin ihan leppoisasti. Se tuntui kummalliselta, kun jokaiselta kuitenkin kysyttiin suunnilleen sama kysymys: minkälainen sähkösopimus sulla on? Kukaan ei siis haistatellut eikä mennyt ohi nokka pystyssä. Ainakin Helsingissä näin voisin uskoa tapahtuvan. Itsekin suhtaudun tosi kireästi kaikenlaisiin meikkimyyjiin ja muihin tyrkyttäjiin. Yritän aina mennä mahdollisimman huomaamatta sellaisten ohi. Ja olen niin kuin en ymmärtäisi suomea, kun minua yritetään houkutella kaupantekoon. Joskus puhuttelevat englanniksi. Silloinkin olen niin kuin en osaisi ollenkaan kyseistä kieltä.
Olisikohan tässä meneillään hidas kassa -tapahtuma?
Mutta Jyväskylässä on luppoaikaa vähän jokaisella. Se hidas kassakin siitä kauppakeskuksesta löytyi, S-kaupasta. Tosin kassa oli ihan tavallinen, mutta silti siinä viipyiltiin. Esimerkiksi kun kävin ostamassa ihmesienen putsatakseni sermejä, joihin kiinnitin valokuvat. Pari asiakasta, jotka olivat jo hoitaneet ostoksensa, olivat jääneet juttelemaan kassan kanssa. Samalla kassa jutteli sekä edellisten että parhaillaan asioivien asiakkaiden kanssa. Onnistui helposti. Taisin minäkin siinä tokaista muutaman ylimääräisen kommentin. Aika epätavallista.

Ja mitä tapahtuikaan tänään jyväskyläläisessä valtion virastossa, jossa kävimme, kun olin nyt purkamassa edellä mainittua näyttelyä? Sielläkin höpötettiin niitä näitä. Vuoroamme odotellessa kiristelin tietysti hampaita edellisen asiakaspalvelutapahtuman hidasta etenemistä. Mutta miten kävikään, kun pääsimme itse asiakastuoleille? Juutuimme samalla tavalla höpöttämään muutakin kuin asiointiin liittyviä asioita.

Mitähän näistä kokemuksista pitää päätellä? Ehkä sen, että jostain syystä Jyväskylässä on käytettävissä enemmän aikaa kuin etelämpänä. Olisiko jyväskyläläinen tunti enemmän kuin 60 minuuttia?

torstai 30. lokakuuta 2014

Halpahintaista populismia hätää kärsivien ihmisten kustannuksella

jormas: Nenäpäivä-säätiön järjestämä Nenäpäivä-kampanja hankkii vuosittain varoja kehitysmaiden lasten ihmisarvoisen elämän edistämiseksi.

Nenäpäivän tuella yhdeksän järjestöä: Suomen UNICEF, Kirkon Ulkomaanapu, Suomen Punainen Risti, Pelastakaa Lapset, Plan Suomi, Fida International, Suomen Lähetysseura, Solidaarisuus ja SASK tekevät pitkäkestoista kehitysyhteistyötä Afrikassa, Aasiassa sekä Väli- ja Etelä-Amerikassa. Yleisradio tukee Nenäpäivää ohjelmatoiminnallaan.

Välillä olen löytävinäni kaimani Soinin (ei sukua) laumasta jotain hyvää ja positiivista, kunnes tulee joku virallinen persulauma ja nakkaa mieleni tuvan lunta täyteen.

Suurella äänellä koko puolue pitää elämää pakolaisista ja muista maahamme muuttaneista. Persuperustelu on, että heitä on syytä auttaa kunkin kotimaassa.

Sitten kun varsin merkittävä järjestöjoukko tekee jotain Nenäpäivän merkeissä ja toivoo mukaan persujen populistilaumaa juuri heidän kailottamiensa periaatteiden mukaisesti, niin ei käy sekään.

Se on Suomen kansan halpahintaista kosiskelua hätää kärsivien ihmisten kustannuksella. Mutta liian monen suomalaisten liian usein liian katkera mieli näkee liian usein hyvää tässäkin tavassa.


Kemin Perussuomalaisten ryhmä nimittäin kieltäytyi valtuuston nenäpäivän yhteiskuvasta. Syyksi ilmoitettiin, että nenäpäivän keräyksen tuotto menee ulkomaille, vaikka apua tarvitsevia on kotimaassakin. Kemi on keräyksen virallinen nenäkaupunki.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Missä on venäjänkielinen musiikki?

päivis: Kuuntelen autossa radiota. Kaikilta kanavilta tulee paljon musiikkia. Myös Ylen kanavilta, joiden ylläpitämiseen minäkin annan Yle-veron muodossa oman panokseni. Olen siis sitä mieltä, että voin sanoa mielipiteeni musiikkivalinnoista. Kaupalliset kanavathan saavat tehdä mitä lystäävät, kun tärkeintä kuitenkin on radiossa mainostavien miellyttäminen.

Venäjänkielistä musiikkia tulee radiosta tosi vähän tai ei
ollenkaan. En edes tiedä muita venäläisartisteja kuin tämän Allan.
Tässä yhtenä päivänä kuuntelin Ylen kanavalta iskelmää, jonka kieltä hetken arvuuttelin. Lopulta tunnistin sen italiaksi. Siitä tuli mieleen, ettei nykyään juuri koskaan - tai ei ollenkaan - kuule venäjänkielisiä kappaleita. Joskus ennen sentään radiossa saattoi soida Alla Pugatsovan Miljoona ruusua. Alkuperäiskielellä esitettynä tietenkin.

Meillä puhutaan nykyään russofobiasta. Se on aika lähellä ryssävihaa, mutta fobia on tietysti pelkoa. En tiedä, ovatko venäjänkieliset levyt tästä syystä pannassa vai ollaanko sitä mieltä, että itänaapurista tai muista venäjää puhuvista maista tuleva musiikki ei ole mistään kotoisin. En silti usko, että se olisi yhtään huonompaa kuin muiden maiden ja muunkielinen musiikki.

Luulisi, että meillä olisi jopa intressi soitella venäläisiä levyjä, koska Suomessa maahanmuuttajista venäläiset ovat suurin ryhmä. Onhan heille jopa tarjolla omankielisiä uutisia, miksi ei myös musiikkia.

Tietysti vironkielinen musiikkikin on harvinaista herkkua. Sitäkään eivät radiokanavat juuri soittele. Voi tietysti olla niin, ettei suomalaistakaan musiikkia juuri kuule naapurimaissamme. Ehkä Ruotsissakin soittelevat meidän kotimaisiamme vain suomalaiskanavilla. Mutta senkin ihmeen olen kuullut, kun Puolassa vuonna yksi ja kaksi eli 1970-luvulla radiossa soi joku silloinen Suomi-iskelmä. Kappaletta ja laulajaa en enää muista sen tarkemmin. Joku suosittu naisartisti se kuitenkin oli.

tiistai 28. lokakuuta 2014

Voinko valvoa yksityispihan läpi ajelua luvattoman pysäköinnin tapaan?

jormas: Hiljattain kirjoitin Parkkipatesta, joka on Lappuliisan kai miespuolinen versio ja toimii lähinnä yksityispuolella. Totesin kuvan kera, että ensimmäisen kerran näin sen laajentaneen reviiriään kerrostalojen parkkialueista Hyrylässä yritysten pihaan, jossa toimii muun muassa ravintola, pankki ja kiinteistövälitys. Onkin jotenkin tyypillistä, että Tuusula kuntana jälkijunassa taas jälleen kerran pohtii Lappuliisojen tarpeellisuutta Hyrylänraitille.

Olen kuulunut vastustajiin, mutta taitaa kelkkani kääntyä, sillä kun silmä välttää, huomaan ihmisten pysäköivän Omia polkuja kulkevien kaupan - kohtaamispaikan lähes portaille. Siis niin lähelle ovea, että tavaroiden tuominen sisään on joskus varsin hankalaa. Kaiken lisäksi kaupan edessä menee kevyen liikenteen väylä, joten autot ovat suruttomasti sen päällä.

Korkein hallinto-oikeus on hiljan ottanut kannan, että yksityisellä maanomistajalla on oikeus ulkoistaa alueellaan pysäköinnin valvonta yksityiselle valvontamaksun velvoituksin tai mikä se tässä tapauksessa virallisesti lieneekään. Suorituksen saamiseen voivat näin ollen Parkkipate ja sen kaltaiset yritykset hakea apua oikeudesta saattamalla maksamatta jätetty sanktio ulosottokelpoiseksi.

Mutta entäpä sitten yksityistie, jonka kunnostamiseen ei saada yhteiskunnan tukia? Jos laitamme, kuten olemme tehneetkin, Jokilaakson Soiniityntielle ajoneuvolla ajo kielletty merkin, niin voimmeko antaa esimerkiksi ulkoistamalla valvonnan yksityiselle samanlaisen maksusanktion kuin parkkialueillekin? Tässä tapauksessa siis varsinkin, koska laki kieltää maastossa moottoriajoneuvolla ajamisen ilman maanomistajan lupaa. Että valvontamaksu 40 euroa yksityisalueen käyttämisestä moottoriajoneuvolla ilman lupaa.

maanantai 27. lokakuuta 2014

En usko enää mitään

päivis: Olen lopettanut uskomasta kaikenlaisiin tutkimustuloksiin ja kokemusten tuomaan tietoon. Omalta kohdaltani nimittäin olen huomannut, että niissä ei ole mitään perää. Voisin aloittaa vaikka siitä, että illalla juotu kahvi vie yöunet. Ei vie ainakaan minulta. Sen olen tiennyt jo kauan aikaa sitten.

Yleisimmät vääriksi osoittautuneet käsitykset liittyvät painonhallintaan. Minulla ainakaan se ei ole enää aikoihin ollut hallinnassa, vaikka ennen tiesin helpon konstin, miten painoa voi alentaa. Piti vain syödä alle 1200 kalorin edestä ruokaa päivittäin. Alle 1500 kaloriakin riitti yleensä pudottamaan painoa. Mutta eipä päde enää. Melkein pitäisi kai elää pelkällä pyhällä hengellä, vaikka sekään ei taida olla tarpeeksi vähän. Paino vain nousee.

En siis usko kalorien rajoittamiseen, enkä myöskään liikunnan lisäämiseen. Liikunta ei auta vähentämään painoa. Kisaan valmistautuva nyrkkeilijä voi onnistua pudottamaan punnitukseen saakka painoaan saunomalla rajusti, mutta sitä ei huvita edes kokeilla, koska kilot tulevat kuitenkin takaisin melkein yhtä nopeasti kuin sauna jäähtyy.
On minulla näitä liikuntaseteleitäkin, mutta eivät nekään auta. Eivät varsinkaan silloin,
kun niillä pääsee katsomaan jääkiekko-ottelua tai kylpylän kasvohoitoon.
Olen kertonut, että seison töissä. Kotona seison myös syödessäni. Luin ihan äskettäin, että seisominen kuluttaa 60 kaloria tunnissa. Istumatyö sen sijaan kuluttaa vähemmän. Äsken televisiossakin kehuttiin seisomisen kalorinkulutusta, joka osin johtuu muun muassa siitä, että seistessä sydämen syke on korkeampi kuin istuessa. Minulla on aina ollut normaalia korkeampi syke. Syytä en tiedä, mutta eipä sekään ole onnistunut pitämään minua hoikkana. Sen sijaan kiloja tulee koko ajan lisää, vaikka aina vain useampi painoa alentava fakta toteutuisi.

Osallistuin työyhteisön haasteeseen pitää kuuden viikon paastoa. Monella haasteeseen vastanneella oli aikomus tehdä jotain oman kuntonsa ja myös painonhallinnan eteen. Minäkin ilmoittauduin mukaan ensimmäisten joukossa. Jätin pois sokerin ja valkoiset vehnäjauholeivonnaiset lähes kokonaan. Mitäkö olisi pitänyt tapahtua? Toisten kertoman mukaan paino ei välttämättä olisi laskenut, mutta ainakin vyötärönympärys olisi kaventunut.

Mutta kun ei niin ei. Huomaan puntarin näyttävän päivä päivältä pahempia lukemia. Pari vuotta sitten hankitut farkut juuri ja juuri mahtuvat päälle, mutta kiristävät välillä vietävästi.

Kun en siis enää tiedä, mitä oppisuuntaa tai käsitystä uskoisin, parasta on kai olla uskomatta mitään.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Minä en juuri ymmärrä metsästystä

jormas: Aikoinaan olin nassikka iältäni, sillä tavoiltani saatan olla sitä vieläkin. Pidin metsästäjiä jotenkin karskeina ja kovina jätkinä. Taisin jollakin lailla ihaillakin heitä, sillä ostin haulikon itsekin. Ajattelin, että minustakin tulee kova jätkä, jos olen metsästäjä. Kouluikäisenä tuli lisäksi hävitettyä lintuja ilmakiväärillä sekä pesineen muulla tavoin määräänsä enemmän. Häpeän itseäni siltä osin edelleen.

Myöhemmin minulla oli siis haulikko, jonka kanssa kävin metsälläkin jonkun kerran ampumatta kuitenkaan mitään. Sillä ennen sitä tulin järkiini. Ei tuntunut hyvältä eikä oikealta, kun metsästyskaveri seisoi jäniksenraadon vieressä koiransa kanssa kerraten tapahtumaa rinta rottingilla meille muille metsämiehille. Sama juttu toistui sorsan tai oikeastaan tavin kanssa, joka ei kelvannut edes ruokapöytään, vaan jäi metsään haaskalintujen syötäväksi.

Ajattelin sydän täynnä tunnetta, että minussa on kyllä oleellisesti jotain vialla, jos saan mitään nautintoa tappamalla täysin harmittomia luontokappaleita. Sillä leipä tuli muutenkin suuhun. Moni metsämies sanoo, että se luonnossa oleminen on se juttu eikä ampuminen. Olen jyrkästi toista mieltä, sillä lähes jokaisen metsästäjän kliimaksi on eläimen tappaminen. Jos näin ei olisi, niin saalisaseeksi sopisi esimerkiksi kamera vähintään yhtä hyvin.

Vuosien saatossa minusta on tullut yhä enemmän luontoa kunnioittava eläväinen, joka ei metsästystä, mutta ei paljon muutakaan luontokappaleiden hävittämistä ymmärrä. Suurelta osin luonto hoitaisi omat juttunsa, jos ihminen ei hämmentäisi. Kun Jokilaaksossa elämme luonnon ja taajaman rajapinnassa, on aihe noussut uudelleen enemmän pintaan.

Pari päivää sitten päivis samoili lähimaastossa tuoden tuliaisina jonkun valokuvan. Toinen on metsästystorni ja toinen vieressä oleva eläinten ruokintapaikka. Joka ei todellakaan ole ruokintapaikka, vaan kavala, lähinnä peuroille ja kauriille viritetty ansa. Tämän kaltaisiin ansoihin päättyy monen eläimen vaellus metsämiesten toimesta. Joka ensin tulee autolla tai mönkijällä jonkun sadan metrin päähän ja kävellä löntystää tornille kauriin- tai peurankiilto silmissä. Eläimellä ei ole mitään mahdollisuuksia. Kyllä ihminen on sairas ja itsekäs. Joskus herkkänä hetkenä ajattelen, että ihminen on sotansa ja terroristinsa ihan itse ansainnut.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Teatterikriitikkona

päivis: Menemme tänään teatteriin. Yllätyksenä saimme kutsun lähteä katsomaan Pirkko Mannolan tähdittämää Ladykillers-Sarjahurmaajat-näytelmää Helsingin kaupunginteatteriin. Totta kai otimme kutsun vastaan, joten olen esityksen jälkeen olevinani teatterikriitikko ja kirjoitan tänne omannäköiseni arvostelun näytelmästä.
Helsingin kaupunginteatteri jakaa auliisti
kuvia näytelmistään, mutta suurentamista
ne eivät näytä lainkaan kestävän.

Eilen satuin katsomaan telkkarin Strada-ohjelmaa, jossa kerrottiin, että lehdet ovat vähentäneet kriitikoidensa määrää. Osin kritiikin kirjoittaminen on myös siirtynyt paperilehdistä verkkolehtiin. Ehkä oma panokseni tähän vaikeaan aiheeseen mahtuu myös blogiin. Siis huomisiin.

Huominen on nyt ja usko siihen, ettei minusta olisi teatterikriitikoksi, on vahvistunut. Kriitikon pitää esimerkiksi osata verrata esitystä muihin samankaltaisiin, näin oletan, eikä minulla ole juurikaan kokemusta komedioista teatterissa. Tosin joskus 20 vuotta sitten seurasin sivusta, miten Jyväskylässä kesäteatterissa harjoiteltiin ja lopulta myös esitettiin Tulitikkuja lainaamassa -näytelmää. Hauskoja olivat molemmat, se ja tämä Sarjahurmaajat. Se siitä kritiikistä.

Sen sijaan kiinnitin huomiota naisnäyttelijöiden osuuteen. Pirkko Mannola tietysti loisti pääosan esittäjänä, mutta ennen esitystä kuvittelin, että siinä on kunnon roolit myös muutamalle muulle naisnäyttelijälle. Tutut nimet olivat ainakin Eija Vilpas ja Hannele Lauri. Melkoinen pettymys ja iso kysymysmerkki oli lopulta heidän "rooliensa" ohuus. Eija Vilpas sentään sai hokea jotain bravoota tai mitä lie, mutta Hannele Laurilla tuskin oli juuri mitään sanottavaa.

Sanotaan, että teattereilla on huonosti tarjottavaa varsinkaan vähän vanhemmille naisnäyttelijöille. Tässä tapauksessa vanha taitaa olla jo nelikymppinenkin. Luulen osaavani kuvitella, miltä Vilppaasta ja Laurilasta tuntuu ottaa lavalla vastaan taputuksia näytöksen päätteeksi, kun oma rooli on ollut aivan olematon. Mutta ehkä se on tyhjää parempi.

Helsingin kaupunginteatterin seinillä onkin valtaisia määrä tuttujen näyttelijöiden kuvia. On tietysti selvää, että jos on teatterin kirjoissa, joutuu tyytymään välillä aika vähäpätöisiinkin tehtäviin. Silti tuntuu, että kyseiset tehtävät olisi voinut antaa joillekin vähemmän tunnetuille tähdille.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Hyrylän kylänraitti

jormas: Tuusulassa on aika ajoin keskusteltu, että pitäisikö esimerkiksi Hyrylään tulla Lappu-Liisoja tai Laureja. Yksimielisyyttä ei ole löytynyt ja nyt aiheesta keskustellaan taas. Mutta niin tässä kuin monessa muussakin, kunnallinen organisaatio tulee perässä, jos hyväksi havaitsee.

Kun kunnallinen päätöksenteköjärjestelmänä on poliittinen demokratia, tuo se jäykkyyden lisäksi mukaan monta mielipidettä. Mutta se on demokratian hinta, jonka otan mieluummin kuin Saddam Husseinin ja monen muun kaltaisen diktatuurin. Etunenässä pysäköinnin osaltakin kulkee Hyrylän raitilla yksityinen, pysäköinninvalonta, jonka nouudattamatta jättäminen tuo mukanaan taloudellisen saktion.

Itse ole tallannut kylän polkuja, teitä ja katuja pätkää lukuunottamatta yli 60 vuotta. Koko ajan Hyrylästä on tehty kaupunkia tai ainakin kaupunkimaista. Huvittavaa oli, kun Rykmentinpuistoon mahdollisesti tulevalle kauppakeskukselle etsittiin näyttävästi arkkitehtia. Että suunnitelman pitää istua kaupunkimaisemaan. Mihin ihmeen kaupunkimaisemaan? Tuusulan moottoritie päättyy Hyrylään, junarataa ei tule koskaan, kuten ei myöskään tiiviisti rakennettuja asuntoalueita. Hyvä niin, sillä mitä hyvää esimerkkiä olisi otettavista kahdesta entisestä tuusulalaisesta  kaupungista. Järvenpäästä ja Keravasta.

Pitäisi siis hyväksyä ja nähdä rikkautena sekä voimavarana pientalovoittoinen avara ja väljä Hyrylä ympäristöineen. Mutta silloin ei ole kaupunkikuvaa vaan kylän kuva. Päättäjien pitäisi pohtia millainen elinkeinoelämä kauppoineen ja pienine yrityksineen elää kylänraitilla. Toivottavasti joku muukin kuin kuvan Suomen Aluevalvonta Oy:n Parkkipate.

torstai 23. lokakuuta 2014

Maailman parasta paikkaa ei ole olemassa

päivis: Usein kuulee jonkun sanovan, että hänen kotiseutunsa on maailman paras paikka. Valehtelee. Maailman parasta paikkaa ei ole olemassakaan. Voihan joku paikka olla jollekin paras paikka olla ja elää, mutta ehkä vain hänelle ja muutamalle muulle. Jos sanojan paikka olisi maailman paras, sen luulisi olevan silloin täynnä väkeä.

Aika moni ihminen elää koko ikänsä samoilla nurkilla. Ehkä silloin vahvistuu ajatus maailman parhaasta paikasta. Siltikin, että jollakin toisella on kova hinku päästä siitä samasta paikasta jonnekin muualle: suurempaan kaupunkiin tai ulkomaille.

Minäkin olen joskus uskotellut itselleni, etten lähde kulumallakaan pois jostain paikasta, johon olen kiintynyt. Paikkaan on voinut liittyä sukuhistoriaa, tiettyjä ihmisiä, kaunis maisema, ehkä joskus pelkokin lähteä. Muistan jopa ajatelleeni, etten koskaan halua lähteä pois Jyväskylästä. Mutta niin mieli muuttuu. Reilu kymmenen vuotta sitten tein sopimuksen, jonka syystä tai ansiosta suuri osa elämääni siirtyi Helsinkiin.

Thaimaata voisi pitää yhtenä maailman parhaista paikoista. Sitä sekään ei
tietysti ole, mutta kieltämättä siellä moni asia on ainakin mukavampaa
kuin jossain muualla olisi.
Asuntomarkkinoilta tuttu vitsailu kuuluu, että suomalainen haluaa asua kaupungin keskustassa omakotitalossa järven rannalle (ehkä rannikkoseudulla meren rannalla). Sellaista asuinpaikkaa ei kovin helpolla mistään löydy, joten jostain pitää tinkiä. Raha asettaa kai suurimmat esteet toteuttaa omaa unelmaansa asuinpaikasta ja -tavasta. Todellisuudessahan ihan kaikki eivät edes halua asua omakotitalossa. Moni viihtyy kerrostalossa ja varsinkin Helsingissä on paljon niitäkin, jotka jopa hyväksyvät ahtaasti asumisen voidakseen asua juuri siinä kantakaupungin osassa, johon ovat kiintyneet.

Joillekin taas rauha ja ympärillä oleva tila ovat niin tärkeitä, että suostuvat valitsemaan kotipaikakseen maaseudun ja siellä ehkä vielä mahdollisimman kaukana muista ihmisistä olevan paikan. Itse olen viihtynyt melkein yhtä hyvin Helsingin Sörnäisissä kuin nyt jo muutaman vuoden täällä Tuusulan Jokilaaksossa. Joukkoliikenteen saavuttamattomissa.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Kansan kusetus

jormas: Täytyy ensimmäisenä korjata päiviksen eilisen blogin väite, että ostin tavoilleni uskollisena hääpäivän lahjan vaimolle ja itselleni. Minulla EI ole ollut tapana hankkia ITSELLENI kyseisen päivän lahjaa. Päivikselle kylläkin, mutta siihenkään ei ole tarvittu mitään erityistä päivää, vaan suotuisa tähtien asento ja positiivinen mieli.

Mutta sitten aamun aiheeseen, josta olen kirjoittanut aiemminkin. Joka tuutista tulee tietoa kuinka ihmisen työelämän vuodet halutaan pitemmäksi ja eläkeikä korkeammaksi. Tämä on minulle lukemattomallekin lähes  itsestään selvää. Kun elinikä kasvaa, ei samalla rahamäärällä kyetä maksamaan eläkkeitä, ainakaan samansuuruisina pitempää aikaa kuin aiemmin.

Mutta ne syyt, joilla yritetään osin syyllistää kansaakin, eivät minuun istu. Pitäisi sanoa reilusti, että kun osin meidänkin valitsemat päättäjät sijoittavat jo maksettua eläkemaksuja ja -rahoja vähän sinne sun tänne, niin tässä on osin epäonnistuttu, joten rahat on finito.

Ihmisiä ei haluta töihin pitemmäksi aikaa siksi, että olisi töitä. Vaan siksi, että valitsemamme päättäjät ovat käyttäneet lakisääteisiä eläkerahoja vähemmän menestyksekkäästi, joten ei ole rahaa elättää kansaa, vaikka se itse on tulevan eläkkeensä maksanut.

 
Sillä kun olin työelämässä, maksamani eläkerahat eivät ole odottaneet jossakin minua, vaan niillä on maksettu edellisen sukupolven eläkkeitä. Ja nykyinen työssäkäyvä väki maksaa minun nykyisen eläkkeeni. Vaan kuinka kauan, sillä nykyiselläkin eläkeiällä näyttää tämän päivän uutisten mukaan varsinkin pitkäaikaistyöttömien määrä vain kasvavan.

Sitten toinen mieleni pahoittaja on toinen kusetus. Yksi sun toinen kunta leikkaa palveluita, mutta työtä tekeville markkinoidut syyt närästävät. Lehden sivulle kunta sanoo palveluiden leikkaamisen syyksi kalliit tilojen käyttömaksut, kun ollaan vuokratiloissa. Toisella sivulla toisen kunnan päättäjä sanoo syyksi samojen palveluiden leikkaamiseen, että kun kyseessä on kunnan omat tilat ja niiden ylläpito on kallista, niin palveluita joudutaan leikkaamaan.

Kun kansan antamaa valtaa käyttävät arvioivat oikein kansan tyhmyyden, niin juttu ja kokonaisuus pysyy kuosissa jollakin tavalla. Mutta jos ja kun vallan käyttäjät alkavat arvioimaan kansaa oleellisesti tyhmemmäksi kuin se omasta mielestä onkaan, niin siitä ei hyvää ole seurannut koskaan missään päin maailman kolkkaa.

Isossa maailmassa kansan kunnioitus on diktaattorillekin kaiken a ja o. Sen kun menettää, menettää usein myös päänsä.

Me suomalaiset olemme nöyrä kansa, jolle on syvään selkänahkaan ja olemattomaan itsetuntoon iskostettu herran pelko. Joten me emme osaa ja uskalla kuin lakkoilla. Ja sitäkin usein väärään aikaan ja väärissä asioissa. Valtaan valitsemme vuodesta toiseen samat päättäjät. Tekevät ne sitten kuinka hölmöjä päätöksiä tahansa. Sillä viisas mies tai nainen huonolla ulosannilla on sivussa myös vallasta. Nöyrän kansa antamalla vallan palleilla menestyy paremmin kansan villinnyt helppoheikki.

Joten näillä eväillä kohti talvea ja talven iloja ja suruja. Voidaan hyvin, sillä mielikuvitusta ja oikeutta päättää itse kuinka suhtaudumme maailman tapahtumiin eivät vie herrat eivätkä narrit.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Hääpäivä ja muita merkkivuosia

päivis: Tänään olemme viettäneet seitsemättä hääpäiväämme. Työn merkeissä, koska päivä sattui arkipäivään. Tyylilleen uskollisena Jorma oli kuitenkin hankkinut hääpäivälahjan, minulle ja itselleen. Lahja olisi ollut Nomination-rannekoruun Muumi-mamma-pala, mutta koska mammoja ei liikkeessä ollut, sain riippuvan sydämen. Itselleen Jorma osti Muumi-papan.

Ajatus Muumi-mammasta tuli varmaan siitä, että muutama päivä sitten kauhistelin kuvaa, jossa mielestäni näytin aivan tuolta Tove Janssonin luomalta satuhahmolta. Eikä yhdennäköisyys suinkaan tullut mistään suuresta käsilaukusta, vaan yksinkertaisesti ulkonäöstä. Mutta minkäs ihminen ikääntymiselleen voi. Ehkä kaikki naiset muuttuvat myöhemmällä iällään Muumi-mammoiksi ja miehet saman heimon papoiksi.

Seitsemästä yhteisestä vuodesta elää käsitys, että sen myötä avioliitto menee kuralle. Minusta meille olisi pitänyt käydä niin jo aikaisemmin, jos olisi ollut käydäkseen, koska olemme sentään asuneet jo joitakin vuosia yhdessä ennen vihille menoa. En tiedä, perustuuko ajatus seitsemännen vuoden kriisistä joihinkin tilastoihin. Ehkä niin, vaikka lukua seitsemän pidetään ainakin joissain yhteyksissä onnea tuovana lukuna. Vastaavasti lukuun 13 liittyy monenlaisia pelkoja ja taikauskoa.
Vaikka aika monella häävieraallamme oli kamera mukanaan,
tämä taitaa olla ainut minulla tallessa oleva kuva juhlastamme.
Jonkinlaisen aasinsillan kautta voi siirtyä avioliiton keston vuosista tietokoneiden vastaaviin ikiin. Minulla on työhuoneessa vanha kannettava, jota nykykoneisiin verrattuna voisi kutsua melkein raahattavaksi. Niin suuri se on, että toimii paremminkin pöytäkoneena. Tuolla laitteella on ikää jo yli kuusi vuotta. Tietokoneelle se on varmaan aika pitkä ikä.

Tätä blogia puolestaan kirjoitan koneella, joka on minulla ensimmäistä päivää käytössäni. Se on siis lähes vastasyntynyt. Edellinen kannettavani kesti pari vuotta, kunnes siitä viime viikolla hajosi näyttö. Sitä edellisen taas vei varas Thaimaan kodistamme. Kiipesi neljännen kerroksen parvekkeelle ja tuli yöllä sisään, kun ei silloin vielä tullut mieleen pitää parvekkeen ovea lukossa.

Puhelimet minulla ovat kestäneet suhteellisen pitkään. Muistan edelleen kaiholla vanhaa Nokian communikatoria, josta en millään olisi halunnut luopua. Mutta jotain köhää kai sillä alkoi olla, kun laite piti vaihtaa uuteen. Yksi puhelin hörppäsi merivettä niin, että meni kertalaakista pimeäksi. Sen jälkeen käytin pitkään Jorman puhelinta, joka sekin rupesi viime aikoina yskimään. Puhelimen etuna olivat selkeät näppäimet, joita nyt en enää edes osaa kaivata, vaikka uusin puhelimeni on vasta muutaman viikon ikäinen. Jos olenkin Muumi-mamma, niin aika joustavasti sentään taidan pysyä tietotekniikan vauhdissa mukana. Vielä.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Avoin kysymys tai kaksi Tuusulan kunnalle

 jormas: Olemme pieni yhdistys, jonka tarkoitus on ihmisten ja eläinten hyvinvoinnin parantaminen. Sitä voi tehdä monin eri tavoin. Yksi niistä on roskien kerääminen, sillä sillä sektorilla ei ole ainakaan tungosta.

Joku päivä sitten kirjoitin, kun kiertelin yhdistyksen traktorilla Metsäntutkimuslaitoksen maita poimien mukaan moottoriajoneuvojen renkaita, akkuja, mikroaaltouuneja ja sen sellaista. Toisenkin reissun tein samalle alueelle puomien molemmin puolin, sillä juuri sinne ihmiset heittelevät jätteitään tullessaan nauttimaan puhtaasta luonnosta. Toinen reissu siksi, että mukanani ei ollut jätesäkkejä, joihin kerätä vastuullisten suomalaisten luontoon heittämiä jätteitä. Alakuloista tekemistä, mutta palkitsevaa.

Yhteiskuntavastuuta ja hyvää mieltä muille ja itselle voi tuottaa monin tavoin. Esimerkiksi olemalla ystävällinen......edes silloin tällöin. Ja kuten alussa mainitsin, omasta ja vähän muidenkin ympäristöstä huolehtiminen on yksi tapa.

Tänään ajoin Sikokalliolle Kuuautollamme, joka itseasiassa on traktori luokassa T1. Olen nimittäin ihmetellyt kallion päällä olevaa sinistä hyllykön tai kaapiston luurankoa. Että veisikö sen joku pois tai häviäisikö se jotenkin muuten. No eipä tietenkään häviä, joten tässä se kysymys kunnalle: Jos haen sen Kuuautollamme pois, niin minne voin sen viedä? Mahdollisen vastauksen toivon olevan jotain muuta kuin, että sinne ei saa ajaa moottoriajoneuvolla ilman maanomistajan lupaa.

Oma veikkaukseni kysymyksen johdosta on, että ei tähän kukaan vastaa, sillä olisi aikamoinen sattuma, jos se sattuisi jonkun sellaisen silmään, joka ottaisi asian hoitaakseen. Seuraavana laajennan kysymyksen jakelua Facebookiin ja sen jälkeen muuhun sosiaaliseen mediaan. Ja jossain vaiheessa kysyn sitä kunnasta suoraan. Ja jos ei siihenkään tule vastausta, jatkan omalla tavallani, sillä on haasteellista nähdä kuinka paljon pitää tehdä töitä, jotta voin hoitaa hyllykön luurangon pois niin sanotusti asianmukaisesti. Toinen kuva on tämän päivän Hyrylän keskustan kierrätyspisteestä, josta seuraa toinen kysymys kunnalle: Onko kierrätyspisteiden viime käden vastuu myös kunnalla esimerkiksi jätehuoltolain velvoitteilla?

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Majavia Jokilaaksoon?

päivis: Meillä on nyt keskusteltu paljon enemmän majavista kuin kaneista. Viimeksi mainittuja meillä sentään on. Tosin sadekeli pitää ne melko tehokkaasti jossain muualla kuin näkösällä. Sateen tauottua hetkeksi muutama kani on kuitenkin käynyt tänäänkin näyttäytymässä.

Sanoisin, että meillä on nyt jonkinlainen majavanmetsästys käynnissä. Mietitään, mistä niitä saataisiin. Ja sitkin tietysti arvuutellaan, mitä ne mahdollisesti saisivat Jokilaaksossa aikaan. Viihtyisivätkö ne edes täällä ja jos eivät, minne ne sitten lähtisivät. Luultavasti niitä pidättelisi paikallaan ainakin ruokinta. Tosin en ole varma, olisiko viisasta sitoutua hankkimaan niille säännöllisesti omenoita ja porkkanoita. Jorma tosin arveli, että Lidlistä voisi ehkä saada majavalle maistuvaa purtavaa. Luontaisesti ne syövät puun runkoa, tai ainakin jyrsivät niitä taidokkaasti, kuten kuvasta näkyy. Haapa ja sen kuoret taitavat olla majavan erityisherkkua. Mutta koivukin näkyy kelpaavan.

Majavat ovat kieltämättä sympaattisia otuksia. Onhan niiden ulkonäkökin aivan poikkeuksellinen. Ja miten suuria ne ovatkaan! Painavat suunnilleen kolme kertaa sen mitä osaomistuskoira Niilo painaa, vähän enemmänkin.

Jorman eilinen blogikirjoitus majavista sai jo aikaan sen, että meillä on vinkki niistä. Tosin jäi vähän epäselväksi, ovatko pirkamaalaiset majavat edelleen maan vaivana siellä, missä niiden tekosia on ihmetelty reilu kymmenen vuotta sitten.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Asunnottomien yö

jormas: Myos minä osallistuin Asunnottomien yön tapahtumiin. Pitkään pohdin, että missähän päin valtakuntaa tämän tekisin, sillä Omia polkuja kulkevien kaupalle tuli pikkulintujen mukana viestiä, että minua toivottiin Sininauhasäätiön yksikköön, kai lähinnä Tuusulan Mutterimajalle. Linnuille kerroín, että laitetaan harkintaan, jos kutsu tulee. Toki tiesin, että osallistua voi ilman kutsuakin, mutta kun niitäkin oli tullut, ajattelin tehdä valinnan niistä. Joten Sininauhasäätiö tipahti vaihtoehdoista pois, kun kutsua ei tullut.

Mutta viestiä kyllä aiheen ympäriltä tuli vanhusten Kultahapsikerhosta lähtien, että eikö tosiaan Juhani Sjöblomia ole kutsuttu Mutterille tai minnekään muuallekaan, kun hän on lahjoitanut Sininauhallekin asunnottomuuden torjuntaan montakymmentätuhatta euroa. Kun Juhani illalla soitti, kysyin onko kutsuttu. Ei ollut. No, asunnoton voi varmasti olla oivallisesti ilman Sjöblomia ja  minuakin.

Oltiin Asunnottomien yössä
VIP-vieraita. Sillä mandaatilla
sai Pelastusarmeijalta kahvin
ja käntyn. Kuvassa päiviksen
kanssa yhdistyksemme vara-
puheenjohtan kummityttö.
Kun päivis oli menossa Sininauhan mandaatilla Jyväskylään pystyttämään ideoimaansa valokuva- ja vähän muutakin näyttelyä, nimeltään Kotia vailla, änkesin mukaan. Hyvä valinta minulle, sillä koin olevani todella tervetullut niin entisten yhteistyökumppaneiden kuin asiakkaidenkin keskuuteen.

Joten siellä keikuin muiden mukana. Hieman on Jyväskylä mennyt aikani toteutuksista taakse päin, sillä silloin ei Jyväskylässä, jonka vaakunassa on kauppiaden ja varkaiden jumala, ollut kenenkään ainut vaihtoehto olla öitään taivasalla. Nyt alan miehin tai naisia kuulemani mukaankymmenkunta, joilla on Katulähetyksen yksiköihin porttikielto tai siihen rinnastettava tila.

Nykyisen Katulähetysboss-Hintikan kanssa tuumattiin, että olisikohan palaverin paikka, sillä Merikonttikodit voisivat tuoda tähän ratkaisun. Joten jälleen kerran kerään aiheen lelut kasaan ja matkaan Keski-Suomeen lähiaikoina. Katsotaan syntyykö tästä tällä kertaa mitään.

Asunnottomien yönä syntyi myös jälleen yksi uusi idea. Nyt selvitämme voisiko jostain päin Suomea majavaperhe muuttaa Jokilaakson lammille asumaan ja perustamaan perheen. Luit oikein. Myös eläimet tarvitsevat kotipesän.

perjantai 17. lokakuuta 2014

Asunnottomien yö Jyväskylässä

päivis: Asunnottomien yö alkoi meidän kohdallamme jo aamulla, kun veimme kahdeksan asunnottomuusaiheista valokuvaa Jyväskylän Kolmikulmaan. Tämä on nyt työasioita, joista kirjoittamista olen yrittänyt välttää. Ehkä siksi, että huomaisin elämässä olevan muutakin kuin työt. Aika hyvin olen sen kyllä nykyään oivaltanut.

Nyt kuitenkin päädyin tähän aiheeseen, koska päivä oli hauska. Joku voisi sanoa, että tuntui niin kuin ei olisi töissä ollutkaan. Mutta kai töissä saa hauskaa olla, mielellään silloinkin, kun tehdään jokapäiväisempiä asioita.


Oli mukava miettiä kuvien asettelua ja keksiä kunnolliset keinot saada kuvat pysymään sermeissä. Voi niitä lukemattomia valvottuja yön tunteja, kun mietin, miten kuvat pitää kiinnittää. Turhaan, kun Jorma paikan päällä kuitenkin keksi oivan ratkaisun.


Päivän hauskuus johtui paitsi siitä, että työpäivän sisältö oli tavanomaisesta poikkeava, mutta myös muun muassa siitä, että tapahtuman yhteydessä oli tilaisuus tavata lukuisia työn kautta tutuksi tulleita jyväskyläläisiä.

Päivän aikana vahvistui myös tunne, etten enää taida potea Jyväskylä-allergiaa. Ihmeparaneminen? Ehkä. Kohtasinhan ihmisten lisäksi hauskoja koiria, kuten tuon Jussi-paitaan sonnustautuneen koiran nimeltä Punainen. Myös yön esiintyjäkaarti oli mukavan paikallinen ja osin sanoisinko hienostelematon. Ja missä muualla kuin Jyväskylässä joku keksii myydä automaatista sateenvarjoja?

torstai 16. lokakuuta 2014

Hertsikan ala-aste och Smör mamma, joulu sex kom tillbaka = Voi äiti, joulukuusi palaa

jormas: Muiden blogista poimittua: "Herttoniemen ja Siilitien koulujen yhdistyessä koulussa järjestettiin oppilaille äänestys uuden koulun nimestä. Helsingin Sanomat kertoo äänestyksen olleen suosittu ja voittajan selkeä: Hertsikan ala-asteen koulu.

Nyt nimi uhkaa jäädä nimistölautakunnan ja virkamiesten torppaamaksi puhekielisyyden takia. Nimistölautakunnan empiminen on vähintäänkin hölmöä, kun Suomessa on jo nimetty oppilaitoksia esimerkiksi Stadin ammattiopistoksi, Ressun lukioksi tai Metropoliaksi. Helsingin opetuslautakunnalla on mahdollisuus ottaa asia itselleen, jos nimistölautakunta hölmöilee ja ei hyväksy nimeä. Onneksi opetuslautakunnan puheenjohtaja Minerva Krohn otti myönteisen kannan Hertsikan ala-asteen koulun puolesta.

Ei ole yhdentekevää millaisen kuvan demokratiasta ja vaikuttamisesta annamme lapsille. Peruskoulun demokratiakasvatuksesta on puhuttu jo vuosikausia ja parasta demokratiakasvatusta on se, että annamme oppilaille mahdollisuuksia vaikuttaa omiin asioihinsa. Nyt  on aikuisten paikka näyttää, että lasten mielipiteellä on merkitystä.  Aktiiviseksi kansalaiseksi ei synnytä - siihen opitaan.
Päätös koulun nimestä saattaa vaikuttaa vähäpätöiseltä aikana, jolloin koulutukseen tehdään valtavia leikkauksia ja koulujen lakkauttaminen on arkipäivää. On kuitenkin karua, jos horjutamme alakoululaisten uskoa demokratiaan. Siinä voivat sitten opettajat yrittää vakuuttaa, että äänestäminen on tärkeää ja me kaikki voimme vaikuttaa."

"Hertsikan ala-aste on slangia, jota ei juuri ole kelpuutettu Helsingin nimistöön. Yksi syy on ruotsin kieli", sanoo kaupungin nimistösuunnittelija Johanna Lehtonen ja jatkaa: "Lähtökohtaisesti ajattelisin, että en voi suoraan hyväksyä Hertsikaa. Slanginimissä on kääntämisongelma: mitä ne ovat ruotsiksi ja onko sisältö sama molemmilla kielillä."

Voi Johanna, eikö sinulla ole oikeita töitä? Itse asustan Etelä-Tuusulassa Seutulan kupeessa. Asuinalueeni liitetään osaksi isompaa kokonaisuutta, Helsinkiä, jos metropolikaupunki toteutuu. Täälläkin päin valtakuntaa ovat nimet kahdella kielellä mielenkiintoisia.

Tässä sinulle tulevan Kivikylän tulevia kyliä tai sitten ne kai muuttuvat kaupunginosiksi: Seutula on Sjöskog, Myllykylä on Kvarnby, Ruotsinkylä on Klementskog ja Lahela on Finby. Sitä paitsi jollekin seudulle syntynyt puhekieli on murre. Siis Stadin slangi on yhtä kuin Savon murre. Miten kotiseutuni nimet Myllykylää lukuunottamatta istuvat perusteluihisi? Siksikö, että ne eivät ole murresanoja?

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Lenkillä ja joulua odotellessa

päivis: Joissakin asioissa olen tosi spontaani. Kun saan päähäni jotain, se pitää välittömästi toteuttaa. Niin kuin se seisominen töissä. Heti kun siihen höynähdin, siitä saakka olen seissyt ruokapöydän ääressä kotona (helppoa, kun pöytä on työtason jatke) ja samoin seison töissä tietokoneen äärellä. Sitähän nuo työt enimmäkseen tahtovat olla. Huomenna tosin lähden Jyväskylään ja perjantaina pystytän sinne valokuvanäyttelyn. Ihan työn merkeissä.

Tänään höynähdin, kun lehdessä luki, että pitäisi joka päivä kävellä puolen tunnin hikilenkki tai jos ei jaksa, niin siinä tapauksessa pitäisi kävellä tunti. Joka ikinen päivä siis. Näiden erilaisten ohjeiden noudattamisesta tietysti seuraa aina jotain hyvää. Kun seison töissä, en tule tapetuksi, sillä ainakin minuun iski lause: "istuminen tappaa". Puolen tai tunnin kävelyn taas väitettiin säästävän rintasyövältä. Vähän kyllä ihmettelen, miten käveleminen tehoaisi juuri siihen. Kai sen luulisi vähän vaikuttavan muihinkin syöpälajeihin.

Kävin siis lenkillä. En huomannut katsoa kellosta, kestikö Myllykylän puolipimeillä kujilla kiertämäni kävelylenkki puolta tuntia. Hiki ainakin tuli, mutta se johtui ehkä liiasta vaatetuksesta. Jos Niilo olisi meillä, ainakin yksi vauhdikas puolen tunnin lenkki tulisikin käveltyä joka päivä, mutta kun Niilo on nyt kaupunkikoirana, niin ei ole sitäkään syytä kävellä.

Kylläpä tuli ikävä Thaimaan rantoja.
Vieläköhän tämä vakituinen asukas
löytyy rannan nro 33 tuntumasta?
Lenkkeily luonnistuu myös Thaimaassa, jonne lähtöä pitää vielä jokunen viikko odotella. Aika moni on muuten jo ihmetellyt, milloin olemme lähdössä. Kai usein olemme siellä jo tähän aikaan lokakuussa. Jostain syystä Thaimaassa päivittäinen kävely sujuu kuin rasvattu. Yksi syy varmaan on, ettei siellä tarvitse pukeutua sopiviin lenkkeilyvaatteisiin. Sen kun laittaa kengät jalkaan ja painuu ulos niissä kamppeissa, jotka on sattunut päälleen pistämään. Alla pitää tietenkin olla aina uimapuku, koska uimassa käynti on osa lenkkiä. Ja nehän eivät mitään pikkupyrähdyksiä olekaan. Yleensä kävelemme 6-10 kilometriä. Se on ihan tehokasta, kun ajattelee, että lämpöä on yleensä päälle 30 astetta.

Vähän hiki tuli päivän posteja selatessakin. Ikea nimittäin mainostaa jo joulua. Jouluun sentään on aikaa vielä yli kaksi kuukautta. Mutta niinpä vain pitäisi jo lähteä ostamaan piparkakkumuotteja, tekokuusta, kullanväristä lahjapaperia ja kaikenlaisia kuusen koristeita. Jaa, tuo kolmeosainen kannellinen purkkisetti pitää varmasti käydä hankkimassa...

tiistai 14. lokakuuta 2014

Me siat

jormas: Yhteiskuntavastuuta voi kantaa monella tavalla tai jättää kantamatta. Itse käytin eilisen eläkepäivieni ratoksi keräämällä Kuuautomme lavallisen roskia ynnä muuta jätettä Ruotsinkylässä sijaitsevan Metsäntutkimuslaitoksen mailta ja puomien läheisyydestä. Tympeää, mutta kuitenkin jotenkin hyvin palkitsevaa tekemistä. Koin itseni ja elämäni tarpeelliseksi.

Moni voi ja myös elää vailla mitään vastuuta ja jättää lähes kaiken muiden huoleksi. Sitten on iso liuta niitä ihmisiä, joiden mielestä asia on hoidettu, kun se on pois omista silmistä. Tästä yksi oivallinen esimerkki on roskaaminen. Ihmiset, jotka viittavat kintaalla lajittelulle ja kai koko roskaamisasialle. Että ei kuulu mulle, mutta saattavat pitää aikamoisen älämölön, kun näkevät koiranjätöksen porttinsa pielessä. Tuntuu, että joillakin on vallalla ajattelu, että jätetään jälkikasvulle pallo täynnä paskaa ja evästykset, että ostakaa uusi maapallo.

Tästä hyvä esimerkki on yhteiskunnan varoin yllä pidettävä puistoalue festaritapauksen tai ulkoilmakonsertin jäljiltä, nakkikioskin ympäristö viikonloppumyynnin jälkeen tai vaikkapa Vantaanjoki rantamaisemineen joka vuotisen kaljakellunnan jälkimainingeissa. Muuttuisiko ääni kellossa, jos näiden jälkien siivoamiseen ei käytettäisikään vero- tai muita yhteiskunnan varoja?

Kerran tulin Jokilaaksoon ja huomasin, että sinne oli tuotu peräkärryllinen jätteitä. En kehtaa kirjoittaa silloisia ajatuksiani, vaikka suurisuinen olenkin. Niin kauan tongin jätekuormaa, että sain langanpäästä kiinni, jota seuraamalla päädyin Vantaan puolelle, varsin tasokkaan omakotitalon pihaan. Uima-allas, ulkogrilli, huvimaja, viimeisen päälle hoidettu nurmi ja niin edelleen. Osoitteen perusteella löysin nimen ja puhelinnumeron, johon soitin. Että onkohan konseptit jotenkin sekaisin, kun teidän jätekuorma on tuotu pihaamme. Vastauksena isukilta kuulin, että hän oli antanut pojalle tehtäväksi kaatopaikkakuorman viennin. Mukaan oli kuulemani mukaan annettu kaatopaikkamaksut, bensarahat ja kaikki. Niin tai näin, mutta sanoin, että jos pihani ei ole siivottu jätteistänne vuorokauden kuluessa, on satavarma, että kippaan kuorman uima-altaaseenne. Kun vuorokausi vaihtui, oli pihamme viimeisen päälle siisti. Hävinnyt oli vantaalaisten jätteiden lisäksi myös omat roskamme. Kiitos siis siitä.

Mutta mikä saa meidät elämään kuin porsaat konsanaan? Vaikka jääkaapit, muovit, mikrot, paperit, pahvit elektroniikka, akut, rautaromu, renkaat ja monet muut voi viedä ilman korvausta moneen paikkaan ilmaiseksi? En tiedä vastausta, sillä ollessani kaikkea muuta kuin vastuullinen aikuinen, tein näin enemmän tai vähemmän itsekin. Joten ainakin joltakin osin voin katsoa tulleeni iän myötä vastuullisemmaksi aikuiseksi.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Jeff Koons ja taiteen hinta

päivis: Tänään ainakin Ylen uutisissa on kerrottu Tukholmassa avatusta modernin taiteen näyttelystä, jossa yksi taiteilijoista, Jeff Koons, toi näytille muun muassa punaisen koiransa. Samanlaisesta koirasta viime vuonna joku nykytaiteen ystävä oli maksanut 58 miljoona dollaria. Punainen koira on suurikokoinen, mutta muistuttaa erehdyttävästi pienempiä, taikureiden puhaltamia ilmapallokoiria.

Vaikka tosissani taidehistoriaa aikoinaan opiskelinkin, kiinnostus taidetta kohtaan on noiden opintojen jälkeen ollut sattumanvaraista. Ehkä eniten minua on kiinnostanut arkkitehtuuri, jota ei ehkä aina voi edes laskea taiteeksi. Riippuu vähän arkkitehdin taidoista.

Hankin vähän aikaa sitten työnantajan antamilla kulttuuriseteleillä vuosikortin Suomen valokuvataiteen museoon. Kävin samalla katsomassa museon näyttelyt. Valokuvataiteen taiteellisuus tuli siinä sivussa kyseenalaistettua. Vai mitä taiteellista on esimerkiksi valtavassa kasassa paperisia värivalokuvia? Hirveä työ tuon kasan aikaansaamisessa ainakin on ollut. Ja kovasti on kulunut valokuvapaperia ja tulostimen värejä.

Museon näyttelyiden teemana on snapshot, suomeksi puhutaan näppäilykuvista. Joukossa oli muun muassa yksityisiä pornokuvia, joiden väitettiin olevan taidetta. Ehkä taide - tai porno - oli katsojan silmissä.

Nykyään on tosi helppoa
olla olevinaan vaikka
taidevalokuvaaja.
Valokuvaaminen on viime vuosina tullut kaikkien ulottuville kännyköiden ansiosta. Suurin osa meistä on varmaan noita näppäilijöitä, joilla joskus onnistuu ja useimmiten ehkä ei. Valokuvaamisesta on kuitenkin tullut luonteva osa jokaista hetkeä.

Eihän siitä ole kuin pari vuosikymmentä, jos sitäkään, kun valokuvien ottamiseen liittyi aina poseeraaminen: istuttiin tai seistiin ja katsottiin kameraan. Kuvaamista sitä paitsi hillitsi se, kun kameroissa tarvittiin filmirulla, joka piti ensin kehittää ja tulostaa paperikuviksi, ennen kuin otoksia saattoi katsella.

Nytkin tietysti poseerataan, kun otetaan selfieitä. Mutta kamera on helposti kuvausvalmiina kaikissa muissakin mahdollisissa tilanteissa. Eräätkin kerrat ihan tavalliset ohikulkijat päihittävät ammattikuvaajat olemalla juuri oikeaan aikaan paikalla, kun sattuu kolari, tulipalo tai muu uutislehtiä kiinnostava asia. Ja siitä vielä jopa maksetaan kuvauspalkkio.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Sininauha ja Ruusulankatu 10

jormas: Ollessani Sininauhasäätiön boss aloitimme sen historian suurimman tuetun asumisen yksikön rakentamisen Helsingissä. Se sijaitsee Mannerheimin Lastensuojeluliiton entisessä talossa Ruusulankadulla. Nimi alkujaan oli Puolimatkankoti Kujan-Katti. Nykyään se ei ole edes suurin yksikkömme. Sittemmin nimi on muuttunut, kuten koko  Säätiön nimikin. Sen osalta onneksi viranomaiset laittoivat sen verran jarruja, että järki ehtii saamaan tunteet hallintaansa. Säätiön hallitus lieneekin jättänyt nimen ennalleen. Itsestäni tuntui useamman vuoden, että jälkeeni vallalla oli akuutti Soini-allergia ja kaikki mikä vähänkin viittasi minuun, oli muutettava.

Meni monta hyvää lasta niin sanotusti pesuveden mukana. Se ei ole tavatonta, sillä aivan liian usein käy niin. Vaikka uudistuksen ajatuksena on saada uusia tuulia, niitä ei tulekaan. Eikä varsinkaan hyviä. Niitä nimittäin tulee vain silloin, kun uusi johto on jotain oleellista enemmän ja paremmin kuin vanha. Pitäisi kasvaa paremmaksi kuin entinen johto eikä lunastaa kannuksia entistä johtoa nakertamalla tai sen sinällään luomia hyviä käytäntöjä muuttamalla. Jos näin ei käy, käy niin, että uusi johto tai uudet tekijät, jotka on valittu tekemään tekemätöntä työtä, lähtevätkin uusien visioiden puutteessa muuttamaan olemassa olevaa ja hyvin toimivaa uusiin kuosiin. Sitten uskotellaan, että keisarille puetaan uudet vaatteet ja kukaan ei uskalla sanoa, että nyt keisarilla ei ole vaatteita lainkaan.

Ruusulankatuun liittyen kävin katsomassa jonkin verran kohua herättäneen näytelmän: http://www.q-teatteri.fi/ruusulankatu/. Ajattelin, että aktiiviosastani päihdetyössä on kulunut sen verran, että kykenen arviomaan kokemaani neutraalisti. Niin tai näin, kokemus oli kaikkien aikojen pohjanoteeraus. Sain kaivamalla kaivaa, että löysin jotain hyvää. Ehkä parasta oli, kun etukäteen nauhoitetussa osuudessa, joita taisi olla puolet koko näytelmästä, Sininauhan nykyinen boss Aarne Kiviniemi näytti tunteitaan, kun hän vastaili vastustajien kommentteihin ja mielipiteisiin. Hyvää se on siksi, että jos haluamme päihdetyön olevan jotain enemmän kuin palkkatyö, pitää sitä tehdä tunteella. Se saa myös näkyä. Valitettavaa Aarnen perusteluissa oli tietämättömyys tai populismi hänen väittäessään, että kaikkia Sininauhasäätiön tuetun asumisen investointihankkeita  on vastustettu.

 
Näin ei asian laita ole, vaan viittaus siihen, että meidät ajettiin teollisuusalueelta pois ei kyllä auennut kenellekään. Populismia siksikin, että ehkä Aarne ei halunnut sen aukeavankaan. Kysymys oli nimittäin Kalevala Korun entisestä tuotantolaitoksesta, johon olimme tekemässä asumisyksikköä. Siellä ympäristö valitti rakennusluvasta, josta oikeuden päätös oli mielenkiintoinen. Se nimittäin hylkäsi valittajien perustelut, mutta hyväksyi valituksen perustelulla, että myös päihdeongelmaiset on asutettava niille alueille, johon muutkin ihmiset. Tämä tarkoittaa, että kaava on tarkoitettu asuinrakentamiseen. Korkein Hallinto-oikeus siis palautti asunnottomille ihmisarvon, mutta vei asunnot. Syy tähän oli, että Sininauhasäätiö (minä etunenässä hallituksen tuella) halusi asunnottomat teollisuusalueella.

Toinen kaatunut hanke oli Mäkelänkatu 56, jossa kansanedustaja Eero Lehti osti havittelemamme talon, jotta hänen Taloustutkimus Oy:n henkilökunta saa mielestään paremman kulkurauhan rakennuksen takana sijaitsevalle työpaikalleen. Tämän tekosensa ansiosta Eero Lehti sai aikoinaan muun muassa ehdotuksestani Asunnottomien yönä Hiertävän Kiven vuodeksi kenkäänsä.

Pääsääntöisesti on ollut niin, että Sininauha on saanut toteutettua asumishankkeita sen verran kuin sillä on ollut kykyä ja halua niitä tehdä. Valitettavaa on, että se on myös hiljattain myynyt yhden tuetun asumisen yksikkönsä. Sen hankintaan oli aikoinaan käytetty merkittävässä määrin asunnottomien asumiseen Olga Hjelmmanin testamenttaamia varoja.

Ruusulankadun ympäristön elämöinti on osin aivan aiheellista, sillä ottaen huomioon kohderyhmän ja sen tarvitseman asumisen tuen, on formaatti, jolla tuki toteutetaan, aivan liian liberaali. Sen pitäisi olla, kuten alkujaan oli tarkoitus ja ympäristölle markkinoitu. Jos ei ensimmäisen varoituksen jälkeen meno kotona ja ympäristössä  muutu, seuraa sääntö, että sinulle on päihtyneenä mahdollisuus päästä kotiin ainoastaan ilman vieraita, kassiviinaa tai muita päihteitä.

Ehkä eniten näytelmässä pohtimista aiheutti kenelle tai mille ilmiölle tekeleestä oli jotain hyötyä. En keksinyt, vaikka oletettavasti tekijöiden tarkoitus oli tehdä muutakin kuin viihdettä.

Sisältöä pohtiessani siltä osin, kun näytettiin etukäteen nauhoitettua materiaa, jäin pohtimaan toistakin asiaa. Materiaali näytti olevan aidoista haastattelutilanteista. Ovatkohan haastateltavat niitä tehtäessä tienneet päätyvänsä Q-teatterissa esiteltävän näytelmään valkokankaalle? Jos kyllä, niin mikähän lienee korvaus esimerkiksi kotiolojen selittämisestä niin sanotusti suurelle yleisölle?

lauantai 11. lokakuuta 2014

Niin kuin muuttolintusen tie...

päivis: Kaukon siunaustilaisuus oli tänään. Jokainen läheisiään hautaamassa ollut tietää, että tunteet vaihtelevat silloin laidasta laitaan. Tuntuu, että ei saa sanaa suustaan, vaikka ei tarvitsisi sanoa kuin muutama sana: hyvästi ja kiitos, muistaen - tai jotain muuta vastaavaa.

Ja kun veisataan virttä, joku virren sana voi aikaansaada hirveän itkuryöpyn, vaikka kuinka haluaisi jatkaa laulamista. Siitähän ei tietysti tule mitään. Ja edessä kappelin alttarilla on arkku, jossa on kuollut omainen. On ihan turha kuvitella, että siinä hetkessä voisi toimia jotenkin järjen varassa. On itkettävä, jos ja kun itkettää. Toisaalta voi tuntea aitoa iloa, kun näkee vanhoja tuttuja, joita ei ole tavannut vuosikausiin.

Kauko oli toivonut tuhkausta, joten arkku ja vainaja jäivät kappeliin siunaustilaisuuden päätyttyä. Veimme vain arkulle lasketut kukat hautausmaan muistelupaikalle, jossa oli jo parin edellisen siunaustilaisuuden kukka-asetelmia. Sen jälkeen jatkoimme muistelemaan Kaukoa Palokan pelimannitalolle, vastapäätä Kaukon vuosikymmenten aikaista työpaikkaa.

Muistotilaisuus on tärkeä. Se tasaa lähimpienkin omaisten tuntemuksia ja on oikeastaan aika terapeuttinen. Ruokailu on tärkeä vaihe, vaikka voisi ajatella, että hautajaiset vievät ruokahalun. Ruokatarjoilu on minusta kunnianosoitus vainajaa kohtaan.
Muistotilaisuudessa tarjottuun kakkuun oli kauniisti tekstattu muutama
rivi Matkamiehen virrestä: Niin kuin muuttolintusen tie taivasta
kohden matka vie. Kakku maistui sitä paitsi erinomaiselta.
Kun nyt noihin tarjoiluihin pääsin, pitää sanoa, että ne eivät menneet aivan nappiin. Kasvissyöjille pitopalvelu oli varannut erinomaista syötävää, kunhan maltettiin kysellä ja odottaa. Gluteenittomia makeita syötäviä ei sitten löytynytkään kaikille. Se oli tietysti harmi.

Kauko oli joskus muistellut, että karjalaiset hautajaiset ovat aina hauskat. Ymmärrän mitä Kauko on sillä tarkoittanut. Karjalaiset ovat ainakin minusta pohjimmiltaan iloisia ihmisiä ja hautajaisissakin suru osataan ilmaista ilon kautta. Ehkä Kaukonkin hautajaisissa oli ainakin ripaus iloa ja hänen karjalainen taustansakin muistettiin lämpimästi. Itselle nuo muistelut eri ihmisten suusta kuultuina olivat tärkeitä ja mieliin painuvia.

Väkisinkin tuli ajatelleeksi, että onkohan itsellä omassa elämässä jotain sellaista, jota aikanaan tutut ja omaiset voisivat hyvällä mielin muistella. Kuoleman ja hautajaisten jälkeenhän ihmisen elämä jatkuu toisten kertomien tarinoiden varassa. Jokainen varmaan toivoo, että nuo tarinat olisivat hyviä ja toimisivat vaikka rohkaisuina tuleville sukupolville.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Rudi (Ruttunen) on poissa

jormas: Ensimmäisen kerran taisin tutustua osaomistuskoira Niilomme parhaaseen kaveriin, lähes 17-vuotiaaseen Rudiin Mäkelänkadun asumispalveluyksikössä Pessi ja Illusiassa. Sillä siellä oli sen toinen koti. Kun se porhalsi käytävällä vastaan mielestään miehekkäästi haukkuen korkeahkolla äänellään, ajattelin, että mikä tuo on. Mikä tuo on oli yksi hienoimmista koirista, jonka olen koskaan tuntenut. Sillä oli omat vanhan miehen tapansa, joista se ei hevin luopunut. Niihin kuului muun muassa, että kun se jotain sai suuhunsa, niin siitä se ei ilman riitaa luopunut. Siispä sille kannatti antaa vain sitä minkä se sai pitää.

Ikä teki Rudille tehtävänsä, kuten meille kaikille. Sangen pian se sai minulta lisänimen Köpö-ukko, sillä sen kävely muistutti televisiostakin tuttua, patterimainoksen tönkkökävelijää, Duracell-ukkoa.

Köpö-ukko Ruttusen viimeinen sessio luonamme oli Merikonttikotimme lisäksi Sininauhan järjestämillä Syysrasteilla Lohjan Vivamossa, jossa se nautti loppukesästään. Vivamossa on sääntö, että koirat pitää olla kytkettynä. Niinpä minulla oli parikymmenmetrinen juoksunaru tai riimu, jonka toiseen päähän kytkin Rudin ja toiseen päähän Niilon. Näin oli koirat kytkettynä. Oli mukava seurata, kun pari, kolme viikkoa leikkaamattomana olleessa nurmessa kaverukset kulkivat kumpikin omissa touhuissaan. Ruttuselle se oli sen vanhoille koiville kuin viidakko konsanaan. Kun se siellä pomppi, näytti että koko koira on vain pari isoja korvia eikä muuta.

 
Myös Jokilaaksossamme koirakaverit olivat usein kytketty samalla tavalla. Näin varsinkin aamuisin, kun noudin "poikien" kanssa postia "ison tien varresta" reippaan kolmen sadan metrin päästä. Erityisesti muistan yhden kerran, kun Niilo oli vetomiehenä narun toisessa päässä ja vetovoima loppui. Katsahdin taakse eikä Rudia näkynyt missään. Tosin ei näkynyt narun toista päätäkään. Mutta seurattavaahan ei ollut kuin mainittu parikymmenmetrinen riimu. Sen päästä vanhus löytyi, selällään kuivan ojan pohjalta nokkospuskasta. Oli ehkä jälleen kerran suuntavaisto pettänyt. Ruttunen haroi ilmaa kuin selälleen käännetty kilpikonna, joka ei päässyt ympäri. Kiepautin sen jaloilleen ja matka jatkui.

Omassa maailmassaan se eli onnellisena loppuun saakka. Lenkillä se usein meni siihen suuntaan mihin laitettiin menemään. Se oli kuin sähkökäyttöinen ruohonleikkuri, joka muuttaa suuntaa, kun se käännetään tai tulee joku este vastaan.
 
Rudi maailma oli hiljainen, mutta se ei ollut sokea eikä kuuro. Vaan se oli huonokuuloinen ja -näköinen. Mutta hiljaiseen maailmaansa se toi itse ääntä. Kun se joskus innostui haukkumaan, usein jotain sellaista, jota ihmis- eikä Niilonkaan mieli ymmärtänyt, niin se kyllä kuului.

Varsinkin kuulon olemassa olo tuli todistettua, kun minulta pääsi (vahingossa) varsin tormakas pieru ruuan päälle ateriaa tasoitellesani lempipaikallani Fatboyllä lattianrajassa. Siihen ääneen Rudi havahtui, kuin nuori poikanen konsanaan.

Jää hyvästi Rudi, minne sitten sielusi matkasikaan. Sydämessäni kuljet mukanani sinulle varatussa lokerossa aina.

torstai 9. lokakuuta 2014

Musta väri pitää pintansa

päivis: Meillä on pihapiirissä kaneja, countrykaneja sanoo Jorma. Ovat vapaita, ikänsä ulkona asuneita. Kanit ovat ruskeita, kuten vihatut citykanitkin. Mutta joukossa on aina ollut yksi musta kani. Oli Ykkönen, joka katosi. Sitten pihaan ilmestyi Mustis, jonka poissaoloa olemme pari päivää ihmetelleet. Tänään se näytti palanneen.

Mutta kun tarkastelimme pihassa telmivää kania tarkemmin, huomasimme, ettei se olekaan Mustis. Se oli pienempi (siis nuorempi tai kenties tyttökani), eikä sillä ollut valkoista kirsua, kuten Mustiksella on. Valkoisen otsatäplän Jorma oli sillä näkevinään. Sellainen on myös Mustiksella.
Tämä kuva on ollut blogissa joskus ennenkin. Tämä on ensimmäinen musta
kanimme, Ykkönen. Se oli siitä kummallinen, että se vaihtoi väriä, kuten
kuvastakin voi nähdä. Siitä tuli suklaan ruskea, vain pää jäi mustaksi.
Mitä tästä opimme? Musta väri pitää Kanilandiassa pintansa. Ihan varmasti Mustis ja nyt tämä uusi ovat Ykkösen geenejä kantavia kaneja. Aivan samalla tavalla meillä oli Harmis ja Pikku-Harmis, nyt jo molemmat jonnekin kadonneita harmaita kaneja. Veikkaan, että nekin ovat sukua mustalle Ykköselle.

Jos mennään ihmisiin, sitäkin on kai laskettu, miten kauan vie aikaa, etteivät suomalaisetkaan ole enää puhtaasti valkoista rotua. Olemme siis katoavaa kansaa kaikki tyynni. Tiedä sitten, onko sillä kauheasti väliä. Värillä nimittäin. Mutta kanimaailmassa musta on kyllä mukava poikkeus.

Jos musta väri periytyisi aivan täydellisesti, mustia kaneja pitäisi ymmärtääkseni olla enemmänkin. Mutta eipä vain ole. Luultavasti yhdellä kertaa kanipoikueeseen syntyy enintään yksi musta kani. Siksi niitä on niin harvassa. Yhtään ihan pientä mustaa kania emme ole onnistuneet näkemään, ruskeita sitten senkin edestä. Mukava olisi joskus törmätä sellaiseenkin ihmeeseen.

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Vaaroja ja rauhaa

jormas. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä rauhaa ja turvaa on tarjolla tämän päivän Suomessa. Julkisuudessa on ollut viime päivinä uutisia monen kymmenen hengen nuorisojoukosta, joka terrorisoi katuja Helsingissä. He hakkaavat ja ryöstävät muita nuoria. Uutisen mukaan pääjoukko ei ole syntyperäisiä suomalaisia tai suvultaan. Eilen yksi nuori sanoi televisiossa, että pelko lisääntyy ja on pohdittava uskaltaako kadulle lähteä lainkaan pimeällä.



Mutta vaaransa on myös Tuusulan Myllykylän Jokilaakson peuroilla. Elämän rajallisuuden niille tuo nelisen kuukautta kestävä metsästysaika. Oman harvennuksen tuovat myös maisemissamme liikkuvat ilvekset. Eilen huomasin myös liikenteen verottavan niistä Jokilaakossakin osansa, vaikka tiellä on kuudenkympin rajoitus. Kuvan nappasin lähes Soiniityntien risteyksen kohdalta.
















Mutta vaikka osaomistuskoira Niilollakin on omat liikennevaaransa, joita se sai maistaa viime viikolla Kuuauton kyydissä, kun sen perässä ollut peräkärry kuormineen lähti koukun irrottua omille teilleen. Sen vastapainona rauhaa ja turvaa sillä on Duokodissa, mutta myös Omia polkuja kulkevien kaupalla. Tosin Duokodin takanlämmitys kolinoineen on Niilon mielestäni hyvinkin uhkaavaa, kuten myös Kaupalla oleva, nitisevä baarijakkara. Rapsuttajia Niilolla riittää missä se sitten kulkeekaan kanssamme. Joskus voisi Kaupalla ajatella, että sen rapsuttelu käy vuorotyöstä. Vastavuoroisesti ihmisen lähihoitajana Niilo onkin ylivertainen.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Muisteluita

päivis: Olemme perhepiirissä kukin tahoillamme muistelleet Kake-pappaa. Muistelut alkavat olla valmiina viikonlopun hautajaisia varten. Idea muisteluista tuli Pekan Taina-vaimolta, joka oli joskus ollut hautajaisissa, jossa omaiset muistelivat läheistään kuten me nyt olemme tehneet. Tainan mukaan omaiset olivat kertoneet asioita, joista monella lähipiiriinkään kuuluneella ei ollut minkäänlaista tietoa. Meilläkin on jokaisella omat muistomme, joita viimeistään nyt on hyvä jakaa.

Enimmäkseen olemme kirjanneet muisteluihin myönteisiä asioita. Se kuuluu hyvään käytökseen. Jokaisen elämässä varmasti on asioita, jotka eivät ole kovin mairittelevia. Niitä jos mitä on ihan turha tuoda tällaiseen hetkeen. Varmasti me kaikki haluamme, että meille jää päällimmäisenä mieleen hyvät muistot Kaukosta.

Ihmettelen usein oman elämänkertansa kirjoittajia, joilla tuntuu olevan muistissaan ehtymättömästi erilaisia tapahtumia ja kohtaamisia. Ikuisesti huonomuistisena en usko itse pystyväni vastaavaan. Toisaalta nyt Kaukoa muistellessa toisten muistamat asiat ovat vastaavasti ruokkineet omia muistikuvia. Materiaalia saattaisi lopulta olla käytettävissä liiankin kanssa, niin kuin jollain elokuvantekijällä.

Poliitikot ovat viime aikoina keränneet omia muisteluitaan kirjaksi asti. Ainakin Erkki Tuomioja ja Iiro Viinanen ovat julkaisseet muistelmat, joissa ensisijaisesti ei ole pyrittykään käyttäytymään hyvin. Moni entinen ja jo edesmennytkin poliitikko näyttäytyy kirjan kansien välissä vähintään ikävässä valossa. Aika suoraa puhetta saa ymmärtääkseni osakseen myös Juice Leskinen, jonka elämänkerta julkistettiin äskettäin. Siinä Juice oli täysin toisten armoilla. En tietenkään ole kirjaa lukenut, mutta olen käsittänyt sen olevan varsin suorapuheinen.

Omanlaisensa muisteluteoksen julkaisi myös Pekka Sauri, jonka ainakin väitetään käyttäneen tuoreessa romaanissaan esikuvina aitoja ihmisiä. Mutta sillehän suomalaisessa kirjallisuudessa on pitkä perinne. Ehkä joku vielä muistaa Helvi Hämäläisen ja hänen lähipiirinsä suututtaneet romaaninsa.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Erillissopimus

Aikoinaan tein tuetun asumisen turvaksi erillissopimuksen, joka oli ja on edelleen käytössä monissa päihdehuollon asumispalveluyksiköissä valtakunnassamme. Nyt jo edesmennyt maanmainio työtoverini Raimo Oksa muunteli siitä itselleen sopivan version päättäessään työsuhteensa Jyväskylän Katulähetyksessä.
Näin tein myös itse eläkkeelle jäämiseni jälkeen.

Eilinen päiviksen blogikirjoitus käsitteli ikääntymistä, jonka innoittamana jaan sopimukseni teille:

Erillissopimus eläkkeelle jäämistäni koskien

Minä, Jorma Soini valtuutan eläkkeelle jäätyäni Sininauhan ja Katulähetyksen työntekijät poistamaan halutessaan itseni alueiltaan vaikka virkavallan avulla, jos en itse siihen kehotuksen saatuani kykene.

Työntekijät ja asiakkaat ylipäätään saavat eläkkeelle jäämiseeni liittyvien ongelmien vuoksi estää pääsyni myös kaikkien muidenkin päihdehuollon yksiköiden alueelle tilapäisesti. Silloin minulle on kuitenkin osoitettava joku muu kuin anniskeluravintola korvaavaksi tilaksi joutenoloa varten.

Työntekijät saavat tehdä henkilötarkastuksen sekä tarkistaa tavarani ja eläkekorttini kaikissa Katulähetyksen ja Sininauhan yksiköissä.
Suostun tarvittaessa ja sitä minulta pyydettäessä antamaan kolehtihaaviin tai Elämän tähden ry:n kahvikassaan euron tai pari.
Hyväksyn myös seurakunnan ja raamatunkäännöksen vaihtamisen toiseen, jos se on kokonaisuuden tai itseni kannalta perusteltua.


Jos en kuukausittain eläkkeelle jäätyäni ole käynyt asiakkaiden tai työntekijöiden kanssa kahvilla tai muuten sopinut ystävyytemme säilyttämisestä kirjallisesti heidän kanssaan, siirtyy "Kuuautomme" omistusoikeus Elämän tähden ry:lle, jolla on oikeus hävittää tai myydä se Omia polkuja kulkevien kaupan -kohtaamispaikan kautta. Mahdollinen tuotto käytetään työsuhteitteni aikana syntyneiden kalavelkojen lyhentämiseen tai maksamiseen.

Kaikkien edellä mainittujen tilanteiden arvioinnin jätän työntekijöille ja asiakkaille.
Eläkkeelle siirtymiseni ei muuta kotikuntaani, vaan siitä on aina sovittava erikseen kanssani.

Tämän sopimuksen tarkoitus ei ole poistaa eikä kaventaa eläkeoikeuksiani tai omavastuuta elämisestäni, vaan sopimuksen avulla pyritään ensisijaisesti estämään ystävyyssuhteiden katkeamiset ja eläkeoikeuden purkamiset.
Sopimuksen tarkoitus on myös turvata kaikille työntekijöille ja asukkaille oikeus mahdollisimman viihtyisään ja rauhalliseen työ- ja asuinympäristöön seurassani tai ilman.


Jorma Soini, sosiaalineuvos
elämän koelentäjä, väärien valintojen asiantuntija

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Ikääntyvä-termiä käytetään huolimattomasti

päivis: Päivän Hesari kirjoitti Stadin ikäohjelmasta käyttäen ainakin termejä seniori ja ikääntyvä? En ymmärrä ollenkaan, miksi ikääntyvä olisi vain ihminen, joka on esimerkiksi ylittänyt eläkeiän. Suunnilleen siitä sakistahan tuota ikääntyvä-termiä käytetään. Mutta eikö jokainen syntyvä lapsikin ole ikääntyvä? Ikääntyminen alkaa syntymähetkellä.

Tulee mieleen, että sanaa ikääntyvä käytetään vanhemmasta väestä siksi, että ikääntymisellä alkaisi muka vasta joskus myöhemmällä iällä olla merkitystä. Mutta oikeasti sillä on pitkin elämänkaarta erilaisia merkityksiä. Ensin odotellaan ikää, kun lapsi voidaan laittaa päiväkotiin, sitten odotellaan kouluikää, mopokortin suorittamiseen riittävää ikää, sitä ikää kun voi ajaa ajokortin ja pääsee kapakkaan. Lapseton voi alkaa tarkkailla ikääntymistään erityisesti silloin, kun biologinen kello alkaa tikittää.
Keitä lie ovatkaan kuvan ihmiset, mutta minusta molemmat heistä ovat
ikääntyviä ihmisiä, vaikka ikääntyvä-termiä huolimattomasti käytetään
yleensä vain vanhemmasta ikäryhmästä eli seniorikansalaisista.
Joskus viidenkympin jälkeen naiset saattavat alkaa odottaa sitä ikää, kun vaihdevuodet antavat ensioireitaan. Kaikille ei tosin niitäkään kummemmin tule. Ja tietysti odotellaan eläkeikää ja sitä, karkaako oma eläkeikä jonnekin vuosien päähän, kun edelliset vanhuuseläkkeelle lähtijät ovat vielä voineet tehdä sen 63-vuotiaina. Iällä on merkitystä, vaikka monessa asiassa sillä ei lopulta ole mitään väliä. Niin kuin Jorma usein sanoo: ikä ei ole aika, vaan sielun tila.

Kun on nuori, on vaikea kuvitella itseään vaikka 50-vuotiaana. Siihen tuntuu olevan ikuisuus. Kunnes sitten huomaa, että on aika valmistella omia 50-vuotisjuhliaan tai vaihtoehtoisesti häipyä juhlapäiväksi pois maisemista.

Olen akavalaisen Specian jäsen ja jäsenlehdestä huomasin joskus, että nykyään on tapana ilmoittaa julkisesti jopa 30-vuotissyntymäpäiviensa ajankohta. Pitkään luulin, että 40-vuotissyntymäpäivät ovat ensimmäiset "isot synttärit", joita nykyään vietetään. Sitäkin jaksan hieman ihmetellä. Ennenhän ensimmäinen merkittävä ikä oli 50. Ja niin taitaa edelleen ajattelevan työnantajapuolikin, koska ensimmäinen syntymäpäivien vuoksi annettava palkallinen vapaapäivä koskee viisikymppisiään viettäviä.

lauantai 4. lokakuuta 2014

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

jormas: Meille on kehittynyt yhteinen adhd-hetki aamuksi sen jälkeen, kun olen Niilon kanssa hakenut aamun sanomalehdet. Tai lehden, sillä Hesarin luemme nykyisin digimuodossa vuoteessa aamukahvin kera. Kommentoimme innoissamme yhtä sun toista maailmalla tapahtunutta.

Tänään yritin saada huonolla menestyksellä keskustelua Talvivaaran ympäristön saastuttamisesta. Että ei se voi niin mennä, että sama taho, joka määrää alueen putsattavaksi, antaa kaivosyhtiölle velkasaneerauksessa kaiken anteeksi. Ja uusi firma, josta siitäkin valtio omistaa merkittävän osan, aloittaa puhtaalta pöydältä.

Olisi luullut, että aihe kiinnostaa vihreiden mandaatilla valtuutettunakin istunutta vaimoani, mutta ei. Sen sijaan samassa lehdessä ollut uutinen, että seitsemän numero on saamassa  väliviivan takaisin kiinnosti senkin edestä. Liekö sitä naisen logiikkaa tai jotakin muuta mistä en ymmärrä mitään. Seiskan viivasta voisi kuulemma kuitenkin kirjoittaa vaikka kolumnin.

Mutta muutakin tapahtui. Tänään keräsin Kuuautollamme roskat ensin Jokilaaksosta ja sitten Omia polkuja kulkevien kaupalta. Roskakuorma peräkärryssä ja Niilo omassa karsinassaan lavalla huristin sitten kohti Senkkerinmäen kiviainestehtaalla sijaitsevaa roskalavaa, kun yht'äkkiä kuului aivan outo ääni. Ajattelin, että no niin, nyt losahti uudesta pelistä vaihdelaatikko. Samalla vilkaisin sivulle ja huomasin, että lähes tonnin peräkärry on menossa vasemmalta ohi. Samaa vilkuili lavalta Niilokin, että tuohan on meidän kärry. Ja mukkelis makkelis kärry oli syvän ojan pohjalla pyörät taivasta kohden ja roskat pitkin tietä ja pientareita. Onneksi se ei mennyt taajamassa väkijoukkoon tai näyteikkunan läpi. Ei ollut mennyt vaihdelaatikko, vaan oli irronnut vetokoukku. Siinä se iltapäivä sitten vierähtikin. Aiheesta lisää, kun pöly laskeutuu ja mieli tasoittuu.


Illalla oli vielä ohjelmassa pikkuveljen pirskeet, joka täytti 60 vuotta. Oli mukavat ja hyvähenkiset karkelot. Ajattelin, että entiselle poliisimiehelle sopii hyvin lahjaksi 60 kilometrin nopeusrajoitusmerkki. Edellä mainitun lisäksi siksikin, että miehellä tuntuu vauhti vain eläkkeelle jäämisen jälkeen kiihtyvän.

Ja vaikka me liikennemerkkikaupasta lahjan ostimmekin, niin niitähän ei ehkä tarvitsisi edes ostaa, sillä tienposket ovat niitä väärällään. Silloin lahja olisi vähän saman henkinen kuin jouluni aikoinaan. Ettei tunnu joululta, jos ei ole varastettua kuusta.

perjantai 3. lokakuuta 2014

Kaljaa palkaksi

päivis: Tänään saatiin lukea Aamulehdestä omalaatuinen uutinen:

"Saksalainen kaupunki on aloittanut erikoisen kampanjan, jolla yritetään tehdä kaduista siistimpiä. Aiheesta uutisoi The Local.
Essenin kaupungissa halutaan alkoholisteja ja huumeidenkäyttäjiä siivoamaan roskia kaduilta. Palkaksi työstä heille tarjotaan olutta, tupakkaa, ruokaa ja pieni määrä rahaa.
Hanke on kirvoittanut kritiikkiä, mutta sen vetäjät ovat puolustautuneet sanomalla, että työ tuo sisältöä päihderiippuvaisten päiviin. Projektin johtajien mukaan osallistujat ovat pitkäaikaistyöttömiä ja vakavasta päihderiippuvuudesta kärsiviä henkilöitä, joilla on terveysongelmia ja jotka ovat sosiaalisesti eristäytyneitä."

Äkkiseltään uutinen kyllä kuulostaa uutisankalta eli jutulta, jossa ei ole perää. Mutta tuskinpa The Local ihan omiaan lehteen pistelisi.

Oluen tarjoaminen palkaksi tuntuu tietysti aika ajattelemattomalta, mutta aika usein kai esimerkiksi talkoissa (jos talkootyötä nyt enää kukaan uskaltaa verottajan pelossa tehdä) tarjolla on olutta ja kenties jotain väkevämpääkin juomaa. Sitä ei yleensä moralisoida.

Oikeammalta tietysti tuntuisi, että esseniläisille päihdeongelmaisilla palkka maksettaisiin euroina, mutta mihinkähän alkoholistin palkkarahat menisivät? Oluttölkkeihin, tupakkaan ja ruokaan. Jotain voisi silti jäädäkin. Eli lopputulos olisi luultavasti kutakuinkin sama, mutta säästyisipä kaupassa käynnin vaiva, kun palkkana olisi muutakin kuin rahaa.

Ideasta vastanneiden järjen käyttöä on tietysti syytä vähän epäillä, jos on totta, kuten uutinen väittää, että oluella palkatuilla on terveysongelmia. Usein näin taitaa olla. Silloin kyllä ihmettelee, miksi palkaksi annetaan tupakkaa, eikä olutkaan sentään mikään terveysjuoma ole. Mutta kutkuttavaan on tietysti jäädä miettimään toteutuksen eettistä puolta. Miksi tuntuu niin järjettömältä maksaa palkka tuotteina sen sijaan että maksettaisiin rahana, kun hetken päästä palkkansa saaneet kuitenkin kipittäisivät ostamaan noita samoja tuotteita kaupasta.

Ei, ei. Kyllä taidan taipua sen kannalle, että kyse on sittenkin uutisankasta.