Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 30. syyskuuta 2014

Myrkytetty mielikuvitus

jormas: Elämässä kuulee paljon hyviä ja huonoja viisauksia. Molemmista on itselle eväiksi, kun vain pysähtyy ajattelemaan mitä niillä oikeasti tarkoitetaan. "Nukutaan yön yli tai lasketaan kymmeneen" monen kohdalle sovelluttuna jättäisi paljon puolison pahoinpitelyjä tai peräti tappoja tekemättä, jos päreensä polttanut saisi tunteensa kuriin ennen tekoa.

Tunne, tahto ja järki. Kun järki saa käyttöönsä tahdon, teemme paljon vähemmän virheitä kuin että tunne saa tahdon käyttöönsä. Monelle juopolle on tuttua vaimon tekemät liian pienet lihapyörykät ynnä vastaavat saman kaliberin jutut, joilla syillä on valtakunnassamme eräskin pullo tyhjennetty. Puoliso ja lapset huomaavat usein paljon aikaisemmin, kun juomari aloittaa petaamaan oloaan tolalle, että tunne saisi tahdonvoiman käyttöönsä. Jotta voisi lähteä ovet paukkuen ja huutaa perään, että sun pöperöitäs ei syö yksikään tervejärkinen ja kakarat hiljaa!!!!
Sitten tullaan kotiin päivän, parin päästä katuvana ja yritetään yhdessä pohtia mikä minuun meni. Vaan sitä mikä tuntuu tunnetilassa kentälle lähiessä oikealta ei sitä pölyn laskettua järjen valossa enää olekaan.

Usein työpaikolla puhutaan esimiestaidoista ja johtamisesta. Joskus tuntuukin, että työntekijälle on kaikki sallittua ja alaistaidot on aivan outo juttu. Mutta taas toisaalta. Aivan liian usein esimies tuntuu nauttivan työnantajan luottamusta aivan eri asteikolla kuin enemmän tai vähemmän parhaansa yrittävä duunari tai duunaritar. Ja kun esimies ojentaa alaista, sen tuntuvat tietävät kaikki, mutta kun esimiehen esimies viimein ojentaa esimiestä, kun tarpeeksi moni alainen on saanut tarpeekseen ja lähtenyt muille maille, tapahtuu esimiehen nuhtelu tai muut pyyhkeet salassa varsinkin niiltä keitä esimies on nöyryyttänyt tai hiostanut alamittaisilla esimiestaidoillaan. Yksi hyvä johtaminen, jota en koskaan itse oppinut tai en pitänyt tärkeänä, on Mikki-Hiiri johtamista. Suuret korvat ja huomattavasti pienempi suu.

Eilen menin osaomistuskoira Niilon kanssa oikein Kivikylään saakka koirapuistoon. Ja luin miten stadissa määritellään pienet ja isot koiran, jos on kaksi tarha-aitausta vierekkein. Näytti olevan niin, että alle 15 kiloinen on pieni ja sitä isompi iso koira. Pieni saa mennä isojen tyttöjen ja poikien leikkeihin ulkoiluttajansa vastuulla, mutta ei päinvastoin. Päinvastoin ei tarkoita sitä, että ulkoiluttaja saa mennä isojen koirien aitaukseen pienen koiran vastuulla, vaan jotakin muuta...

Myrkyttynyt mielikuvitus voi pilata koko elämän ja ilon
Matkalla pois kävelin Keskuspuiston siimeksessä pyörä- ja kävelytietä, kun ohitse porhalsi fillaristi. Joka hyytyi sitten verkkaiseen vauhdinpitoon edessä olevassa ylämäessä. Pysähdyin tarinoimaan, kuten usein teen tähtien asennon ollessa sille suotuisa. Mies kertoi olevansa hoitaja, vähän yli viidenkympin ja sairastavansa lihaksia rappeuttavaa tautia, joka jatkaa etenemistään ilman toivoa paranemisesta. Puolen tunnin jutustelun jälkeen sanoin, että olen kehitellyt itselleni aforismin ja elämän ohjeen sille ajanjaksolle, kun jalka ei ehkä enää nouse, jos vaikka nuppi toimisikin. Että haluatko kuulla? Hän halusi, joten sanoin: "Mielikuvitustani  ette vie". Mies mutusteli kuulemaansa aikansa ja sanoi, että todella hyvä. Ja että sen kanssa hän jaksaa kävellä taas monta mäkeä, joissa hän aiemmin laittoi pyöräänsä vain isompaa pykälää päälle.

maanantai 29. syyskuuta 2014

Ruokaostokset vietiin kotiin jo ennen nettikauppaakin

päivis: Tänään on lehdissä ja radiossa kirjoitettu ja puhuttu netin kautta toteutettavasta ruokakaupasta. Asiakas hoitaa netin kautta ostokset ja saa ne kotiin kannettuna tai hakee jostain jakelupisteestä. Ihan niin kuin siinä olisi jotain uutta. Uutta on tietysti netin käyttö.

Vietin ensimmäisen välivuoteni ylioppilaskirjoitusten jälkeen - välivuosia taisi lopulta olla kolme - ruokatavarakaupan autokuskina. Sain homman, vaikka ajokorttini oli vain parin kuukauden ikäinen. Tehtäviini kuuluivat kotiinkuljetukset ja kauppiasrouvan kanssa käynnit tukussa. Kotiinkuljetukset olivat pääasiallinen työtehtäväni. En enää muista, keräsinkö minä kuljetusta varten asiakkaiden tilaamat ostokset vai oliko se myyjien tehtävä. Olihan siinä ainakin tietynlainen vastuu, jotta asiakas sai sitä mitä tilasi.

Kauppaostosten tekoon liittyy usein
muutakin kuin tarpeellisen ruoan
hakeminen. Joskus kauppareissut
voivat olla jopa elämys. Niitä
nettikauppa ei juuri taida tarjota.
Edelleen nettiruokakauppaa ajatellessani mietin, onko olemassa riski, että asiakkaalle laitetaan epäkuranttia tavaraa, joka ei kaupassa asioivalle asiakkaalle ehkä kelpaisi. Toisaalta siinä olisi ilmiselvä vaara, että asiakassuhde ei jatku, jos asiakas on tyytymätön saamiinsa tuotteisiin. Esimerkiksi, että nettikaupan kuljetus toisi maitoa tai leipää, jonka viimeinen käyttöpäivä on aivan sillä hilkulla.

Kotiinkuljetus muistojeni ruokakaupassa oli asiakkaille täysin maksuton. He soittivat tilauksensa kauppaan ja yleensä kuljetettavaa eri osoitteisiin oli aina auton tavaratilan verran kerrallaan. Joskus varsinkin johonkin lähiseudulle tuli vietyä lyhyemmälläkin varoitusajalla esimerkiksi korillinen kaljaa, jos kotirouvalla tai eläkeläismiehellä alkoi oma juomavarasto ehtyä. Opin siis tuntemaan myös elämän nurjaa puolta.

Mieliinpainuvimmat kotiinkuljetukset tein vanhusten palvelutaloon, jossa asukkaat tekivät itse ruokansa. Siellä tutustuin moniin hauskoihin ikäihmisiin, jotka muistan tosi hyvin edelleenkin, muistan jopa heidän nimensä. Oikeasti osasin arvostaa myös sitä, kun asiakkaat antoivat muuten vain hyvää hyvyyttään kaikenlaisia pieniä lahjoja. Kerran sai erään asiakkaan itse tekemän kaleidoskoopin, kerran pienen istuvaa poikaa esittävän patsaan. Arvostus noita lahjoja kohtaan tosin on tainnut kadota jossain vaiheessa, sillä luulenpa, etteivät kyseiset esineet enää ole hallussani.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Soraa sosialismin rattaisiin, sanoi Tauno Valo vaalimainoksessaan

jormas: Tänään jatkettiin ajelua Kuuautollamme. Vaikka kyseessä olikin huviajelu, oli se muutakin. Keräämme nimittäin sopivina annoksina roskia ynnä muuta luontoon kuulumatonta. Yksi merkillisimmistä ovat autojen renkaan, akut ja kodinkoneet, joita on heitetty mitä ihmellisimpiin paikkoihin. Ihmellistä se on siksi, että kaikkia niitä saa viedä ilmaiseksi moniin paikkoihin. Ehkä tässäkin pitäisi olla sama systeemi kuin tyhjissä pulloissa ja tölkeissä. Että maksetaan, kun niitä palauttaa.

Meillä saaliina oli renkaita tällä kertaa. Moottoripyörän sellaisia, jotka on aivan erikseen pitänyt roudata keskelle luontoa. Roskien kerääminen jäi toiseen kertaan, kun puuttui roskasäkit. Irvokasta tässä on jollakin lailla, että esimerkiksi Tuusulan Ruotsinkylässä Metsäntukimuslaitoksella on monen sadan hehtaarin todella kaunis metsä. Se on puomeilla suljettu, jotta sinne ei pääse varsinkaan autoilla. Mutta varsinaisia sikolättejä ovat sitten puomien edustat, jonne vastuullisen kansalaiset jättävät autonsa päästäkseen puhtaaseen luontoon.

Metsässä tapasimme ukrainalaisen lapsiperheen, jolla oli astiat täynnä sieniä. Lapsi nukkui isän rinkassa autoaan tietämättömänä maailman menosta. Mies puhui aivan kelvollista suomea ja korosti, että he eivät ole venäläisiä. Sen hän myös muisti mainita, että Putin ei tule koskaan heidän valtakuntansa pääkaupunkiin Kiovaan. Pois mennessämme bongasimme yhdeltä puomilta heidän autonsa. Kun tarkkaan katsoo, huomaa katolla Ukrainan lipun ja sisäpeilin varressa maan keltasiniset nauhat. Isänmaallista väkeä siis.

Kerään kansan suusta siepattua faktaa ja fiktiota sanoin ja kuvin.
Niitä  julkaistaan Tuusula-lehdessä. Moni hyryläläinen muistelee,
että arkun rippeitä ja lurankoja putosi metsän takana olevaan
hiekkakuoppaan, kun Tauno Valo Oy kaivoi ja myi soraa ja hiekkaa.
Sitten kävimme vanhalla venäläisellä hautuumaalla Hyrylän varuskunta-alueen takana. Iältään sadan vuoden molemmin puolin olevat hautapaikat tai mitä niistä nyt on jäljellä on yksi häpeäpilkku Hyrylästä, josta on hävitetty ansiokkaasti paljon venäläistä historiaa. Ryssän vihassa meni muun muassa ensin ortodoksikirkosta kupolit ja sodan jälkeen loputkin. Sodan aikana kirkossa oli ilmatorjuntatykit.

Joten tässä valossa ei kovin suureen ääneen kannata puhua muiden velvollisuuksista huolehtia ulkomailla olevista suomalaisista haudoista tai hautausmaista. Vaikka en venäjäfani olekaan, vaan kaukana siitä, on minun muistini monipuolisempi kuin monen muun. Minä nimittäin tiedän, että itsenäisyyttä ei Suomella ole antanut Ruotsi vaan Venäjä.

lauantai 27. syyskuuta 2014

Kahden kerroksen sodasta palaajia

päivis: Kuuntelin tuolta keittiön puolelta telkkariuutisia, joissa puhuttiin - jos en ihan väärin kuullut - Syyriaan taistelemaan lähteneiden paluusta takaisin koti-Suomeen tai paluuseen valmistautumisesta. Oli koottu erilaisten auttajien "armeija" palvelemaan palaajia. Oli psykologia, poliisia ja ties mitä sosiaalityöntekijää. Tuohduin.

Tuohtumiseni syy oli pari tuntia aikaisemmin Suomen Kuvalehdestä lukemani artikkeli, jossa kerrottiin suomalaisten sotilaiden ja lottienkin paluusta kotiin sodan päätyttyä. Ei ollut auttajia odottamassa, kun miehet palasivat kotiseuduilleen asunnottomiksi. Uuden valtakunnan rajan taakse kotinsa jättämään joutuneet olivat muita varmimmin asunnottomia sodan loputtua.

Varsinkin nuorten miesten oli lähes mahdoton saada asuntoa, seuraavaksi vaikeinta se oli nuorille pareille, joiden ajateltiin pärjäävän paremmin, koska heillä oli sentään toisensa. Kohtelu oli suoraan sanottuna tylyä, kun ajattelee, että moni mies oli viettänyt vuosikaudet rintamalla. On aika helppo kuvitella, miltä sellaiseen tilanteeseen joutuneesta todennäköisesti tuntui.
Lähes kaikki suomalaiset tuntevat Tuntematon
sotilas -elokuvan, mutta todellisesta sodasta
palanneiden päätymistä asunnottomiksi
ei yleisesti tunneta.

Jonnekinhan asunnottomat miehet tietysti yritettiin sijoittaa. Artikkelissa kerrottiin valtavasta Agricolan kirkon kryptasta, jonne asunnottomat pääsivät yöksi. Oli sänkyjä, mutta ei patjoja. Yhtään parempia eivät muutkaan Helsingin yömajat olleet. Osa asunnottomista joutui yöpymään esimerkiksi väestönsuojissa. Kaikissa ei ollut edes lämmitystä, joten majoittujat joutuivat nukkumaan päällysvaatteissaan. Joukossa oli siis merkittävä määrä sotiemme nuoria veteraaneja.

Ymmärrän tietysti, että maailma on muuttunut ja yhteiskunta on ottanut itselleen jonkinlaisen vanhemman roolin asiassa kuin asiassa. Senkin ymmärrän, että yhteiskunta yrittää napata hyppysiinsä ne, jotka tulevaisuudessa tai mahdollisesti jo nyt saattavat olla uhka omalle yhteiskuntarauhallemme eli mahdolliset terroristit.

Mutta ei voi mitään, että tuntuu siltä, että nyt olisi edes anteeksipyynnön paikka. Vanhojen asioiden anteeksi pyytämistä harrastetaan maailmalla milloin minkäkin tapahtuneen vääryyden vuoksi. Minusta meillä on nyt sellainen hetki.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Kuuauto

jormas: Se on oikein hyvä nimi uudelle kulkuneuvollemme. Kuuauto. Oikeasti kyseessä on kiinalainen Linhai-mönkijä tai tässä tapuksessa traktori. Suomessa sitä myydään kahdella nimellä, joista toinen on Keeway.

Traktoreita ylipäätään on ainakin kolme eri luokkaa T1, T2 ja T3. Tämä hankittu peli on juuri ja juuri raskaimmassa luokassa eli T1. Mitä kaikkea eroja niissä on, en ala tässä selitellä muuta kuin sen verran, että jollakin saanee ajaa teknisesti 45 kilometriä tunnissa ja toisella 5 kilometriä hitaammin.

Parin päivän kokemuksella oiva ja hauska peli, jolla on mukava ajaa huvi- ja hyötyajoja. Niistä tärkeimmät ovat lumityöt ja käyttövetemme haku 1000 litran säiliössä kerran kuukaudessa. Mukavaa molemmissa ajoissa on, että mukaan mahtuu koko perhe, sillä hankimme osaomistuskoira Niilolle oman häkin lavalle. Sitä se on jo testannutkin, kun noudimme Niilon kanssa päiviksen naapurikaupungista.

Ensin Niilo oli mukanani ohjaamossa, jotta se tottui turvallisesti 800 kuutioisen dieseltraktorin ääniin. Sitten totuttelu jatkui lavalla olevassa häkissä, josta se olikin varsin innoissaan. Saa pällistellä suhtkoht ylhäältä maailman menoa, näkee joka puolelle ja lisäksi koiran tarkkaan nokkaan tulee varmasti hajuja ja tuoksuja toisella tavalla kuin auton sisällä.

Eilen illalla ajelin itsekseni kuvan Kuuautolla pitkin mönkijällä tutuksi tulleita metsäpolkuja. Samalla tuli kierrettyä myös Seepsula Oy:n monen sadan hehtaarin Senkkeripäen kiviainetehdasalue.

Matkalla tapasin telaketjukaivurin kuljettajineen, joka oli kohtalaisessa paikassa. Apua tarjotessani hän totesi, että kiitos vaan, mutta sitä on tulossa. Ja sitä mies totisesti tarvitsikin, sillä varmasti 500 kiloinen telaketju oli pois paikaltaan ja makasi alakuloisen näköisenä melkoisessa mudassa. Oli irronnut, kun mies oli yrittänyt ison ojan yli ilman
sillan tekoa, koska sillantekokauhan tilalla oli tukkisakset. Totesin, että saattaa olla vähän hankalampi laittaa paikalleen kuin polkupyörän kettingit.

torstai 25. syyskuuta 2014

Julkisella liikenteellä

päivis: Eilen vähän harjoittelin julkisella liikenteellä kulkemista töistä kotiin. Julkisilla kulkeminen ei ole ollut oikein ykkösvaihtoehto, kun lähimmälle bussipysäkille on kotoa matkaa noin 2,5 kilometriä. Ja tietysti sama matka pysäkiltä kotiin töiden jälkeen.

Harjoittelu liittyi paitsi siihen, että Jorma vei minulta auton päivällä, mutta myös siihen, että lähiaikoina työpisteeni siirtyy pysyvästi Vallilaan, jossa on aika tuskallista löytää ilmainen parkkipaikka. Tai löytyy, jos viitsisi mennä töihin ennen kahdeksaa. Niihin aikoihin ilmaiset paikat alkavat täyttyä.

Julkisen liikenteen käyttöön on toinenkin syy: tarve vähentää vakuutusmaksuja, jotka syksyisin vievät ainakin minut perikatoon. Olemme nimittäin sopineet, että kaikki vakuutusmaksut maksetaan kerralla, ei erissä. Kun luovumme kahdesta henkilöautostamme ja hankimme tilalle yhden, on aika selvää, että siirryn julkisen liikenteen käyttäjäksi. Se tietysti lisää työmatkoihin käytettävää aikaa, mutta olkoon vaikka ympäristöteko.
Tässä istun muutama vuosi sitten Amsterdamissa bussin kyydissä.
Pääkaupunkiseudulla julkinen liikenne toimii loistavasti. Netistä löytää sitä paitsi vaihtoehtoja, mitä reittejä kannattaa käyttää ja moneltako pitää olla pysäkillä, jotta ennättää sujuvasti seuraavaan bussiin. Aika moni joutuu käyttämään useita kulkuvälineitä. Minulla työmatkat sujuisivat yhdellä vaihdolla. Ja tietysti ne kävelymatkat päälle, ellei sitten Jorma heitä minua pysäkille ja hae taas työpäivän jälkeen jollain välineellä pysäkiltä kotiin. Eilen kun tein harjoitusmatkan, pääsin kotiin upouudella traktorimönkijällä, joka muistuttaa lähinnä kuuautoa.

Tarkoitus oli tehdä harjoituskotimatka kahdella bussilla. Mutta nolosti kävi: en löytänyt Tuusulan väylältä Käpylän aseman pysäkkiä. Tänään ajoin omalla autolla saman paikan ohi ja huomasin olleeni eilen aivan lähellä pysäkkiä. Kun pysäkki jäi pimentoon, päätin mennä junalla Käpylästä Tikkurilaan ja sieltä bussilla loppumatkan. Tämä ei ollut ideaalein aikataulutus, joten jouduin odottamaan bussia Tikkurilassa lähes puoli tuntia. HSL:n nettisivuilla ehdotettavat aikataulut ovat sellaisia, että odotusaikaa on vain joitakin minuutteja.

Julkisen liikenteen käytön taktikointiin liittyy sellainenkin hauskuus, että pääsen yhdensuuntaisen matkan suhteellisen halvalla (taitaa olla jotain kolme euroa), kun hyväksyn kävelymatkakseni kolme kilometriä. Jos taas käyttäisin Tuusulan puolella sijaitsevaa pysäkkiä, saan maksaa yhdensuuntaisesta matkasta yli tuplaten. Tulevan Vallilan työpisteen ja Tuusulan pysäkin välin pääsisin kuitenkin kulkemaan ilman bussin vaihtoa. Mutta taitaa raha ratkaista.

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Lapset katsomaan, kun äiti ja isukki juovat halpaa kaljaa ja laulavat...

jormas. Tiistain Keski-Uusimaan mukaan neljä ravintolaa on lopettanut Pohjanheimon talossa Keravalla. Viimeinen on Revanssi, jonka tilalle tulee saman osaomistajan uudella konseptilla uusi ravintola Sunhill.

Lehden mukaan varsinainen ravintola-asiantuntija on kuitenkin samassa talossa pesulaa pitävä Anja Brander. Ja mikä ettei olisikin. Mutta jos lehti on kirjoittanut hänen viestinsä oikein, en sen perusteella uskalla suositella Anja Branderin neuvoja ainakaan lapsenkasvatukseen. Tosin hän ei niitä tässä yhteydessä tarjoilekaan.

Kun itsekin ravintolaelämästä jotain tiedän, ei vielä nukutun yönkään jälkeen mene minulla oikeaan lokeroon seuraava Anjan lainausmerkkeihin laitettu kommentti: "Jos minä saisin päättää, perustaisin tähän taloon ihan tavallisille ihmisille suunnatun karaokepaikan, josta saisi halpaa kaljaa. RAVINTOLA PITÄISI OLLA MATALAN KYNNYKSEN PAIKKA, JONNE VOISI MENNÄ MYÖS LASTEN KANSSA. En jaksa uskoa, että mikään hieno ravintola menestyisi Keravalla. Jos keravalainen haluaa syödä hyvin, Helsingin keskustaan pääsee nopeasti junalla."

Voi olla, että olen veneestä pudonnut, jos olen siellä koskaan ollutkaan. Mutta karaokekuppilassa olen sen sijaan ollut litkimässä halpaa kaljaa.  Ja usein. Vaikka se laulannan puolesta lasten paikka olisikin, niin kun siihen sekoitetaan kaljaa usein enemmän kuin on kohtuus, ei se tottavie sovi lapsille ajanvietto- eikä syömäpaikaksi.

tiistai 23. syyskuuta 2014

Koira hermoromahduksen partaalla

päivis: Niilolla on yksi takuuvarma asia, joka saa sen lähes hermoromahduksen partaalle. Se on takka. Sää on viilentynyt niin paljon, että olemme taas alkaneet polttaa takassa puita. Niiloa se ei miellytä ollenkaan. Todennäköisesti se ei pelkää tulta vaan metallirunkoisesta takasta välillä kuuluvaa kolahtelua.

Kuinka se sitten käyttäytyy, kun takassa palaa tuli? Vetäytyy Merikonttikodin äärimmäiseen nurkkaan, lymyää ovella ikään kuin odottaen ulos pääsyä ja mikä pahinta, se vapisee ja tutisee. Ruoka sille ei kelpaa, kun pelko iskee päälle. Ei maistu edes Niilon suuri herkku, kuivattu kanafilee.

Onneksi lämmitämme kotia niihin aikoihin, kun Niilon kanssa on tapana käydä kuntopolun lenkillä. Pelot unohtuvat saman tien kun se pääsee metsään. Mutta takaisin tullessa se muistaa taas pelkonsa ja yrittää viivyttää sisälle tuloa.
Tässä ei ole mitään hätää. Vähän näyttää niin kuin oikein poseeraisi.
Takan lisäksi Niilo ei näytä sietävän kitiseviä työtuoleja. Tämä on ihan uusi pelon aihe. Epäkurantteja tuoleja se on nyt joutunut kohtaamaan kahdessa paikassa samanlaisin tuloksin: tutinaa ja vetäytymistä mahdollisimman kauas kitinän lähteestä.

Vaan eipä se näytä viihtyvän myöskään moottoripyörä- ja autokaupoissa. Molemmissa se on päässyt - tai siis joutunut käymään lähiaikoina. Näyttää aika kummalliselta, kun moottoripyörien keskellä koira pyrkii vimmatusti syliin. Ja tietysti pääsee myös.

Niilon peloista ei oikein voi tietää, miksi sillä on niitä. Ihmisen mielestä ne ovat täysin järjettömiä, mutta koiran ajatuksia on vaikea lukea. Jokuhan noissa takan ja työtuolin äänissä sitä pelottaa. Ehkä sen pää ei vain kestä ikäviä ääniä. Yhdessä asiassa Niilo on kuten jotkut ihmiset: imurin ääntä se ei myöskään siedä ollenkaan. Pitää varmaan kaivaa taas Thundershirt-paita esiin. Sen kun väitetään rauhoittavan ainakin jotkut pelokkaat koirat.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Joku ei ole tilapäistä, vaan se vaan yksinkertaisesti on aina

jormas: päivis kirjoitti eilen, että kaikki on väliaikaista. Voi olla, vaan ei kuitenkaan kaikki. Sillä maailmankaikkeus on nykytietämyksellä pikkuisen vajaa 14 000 000 000 vuotta. Ja tämäkin on laskettu väitetystä alkuräjähdyksestä. Mitä ja miten kauan on ollut ennen sitä, siitä minulla ja tuskin muillakaan on luotettavaa tietoa. Nykyihminen on iankaikkisuudessa todella tilapäistä ja hyttysen aivastus, sillä olemme olleet olemassa noin 30 000 vuotta. Joten repikäämme siitä, me kaikkitietävät ja yhteen totuuteen uskovat.

Nyt eläkkeellä ollessani on käynyt selväksi, että minulla ei ole monia aitoja ystäviä. Vaan ylivoimaisesti suurin osa olikin vain mandaattiystäviä, joita voisi rumasti sanoa eräänlaisiksi hännystelijöiksi. He tavoittelivat itselleen asemaa ja suosiota sanomalla, että "he he Soini, olipa hyvin sanottu". He lähes kaikki kävivät kanssani aamusaunassa ja lenkillä niin kauan kuin olin toimitusjohtaja. Kun sitten en enää ollut toimitusjohtaja, vaan puolieläkeläinen Jorma Soini, ei lenkkikavereitakaan juuri ollut. Paitsi päivis, jolle olin ennen puoliso, tänään puoliso ja huomenna puoliso. Aina kunnes siirryn Ontuvan Erikssonin viereen taivaan portille. Kertakaikkisen hieno kappale muuten, jossa on syvyys mukana. Kuunnelkaa vaikka: https://www.youtube.com/watch?v=SpjESEykWe8. Siellä portillakin olen päiviksen puoliso. En tilapäisesti vaan taivaallisen ja maallisen iankaikkisesti.

Mutta tähän väliaikaisuuteen sisällön kauppiata on nettikin pullollaan. Nyt mandaattiystävät ovat kadonneet ja tilalle ovat tulleet facebook-kaverit ynnä muut sen kategorian ihmiset. Pidän heistä kaikista enemmän tai vähemmän ja monin eri tavoin. Minulla on myös paljon vapaata aikaa, sillä en tuuminut 50 vuoden palkkatyön aikana, että teen sitä ja tätä, kun pääsen eläkkeelle. On siis aikaa lukea väliaikaisuuteen laatua ja sisältöä kauppaavia nettikauppiata; Eva kauppaa peniksen suurentajaa, Hanna myy Aku Ankkaa, Kristeriltä saisi halpaa lainaa, Roka Mondalta vähintään ison osan hänen yllättäen saamaasta valtavasta perinnöstä, Lulu myy itseään, Margit potenssilääkettä, Torstilla olisi työkaluja joka lähtöön ja niin edelleen. Siinä siis lääkkeitä tyhjyyteen ja tilapäisyyteen.

Mutta ihminen on monimutkainen ja yksinkertainen pakkaus. Kerran olin jonkun naisihmisen kanssa ostoksilla. päivis sanoo, että se ei ollut hän. Any way, joka tapauksessa muistikuvani nainen tuli kysymään mielipidettäni, kun oli löytänyt itselleen jotain mieleistä. Tein yhden elämäni virheistä kysymällä pienen kehumisen jälkeen, että tarvitsetko sinä todella tuota? Sain perinpohjaisen luennon naisen shoppailusta. Että pitäisi yksinkertaisenkin miehen ymmärtää, että tarpeella ja naisen shoppailulla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Se huvitti minua aikani, kunnes yllätin itseni Bauhausin rautakaupan hyllyjen välistä pohtimasta, että mistähän keksisin tarpeet tuolle tai tuolle koneelle, jotta voisin sen ostaa.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Väliaikaista kaikki on vaan

päivis: Telkkarissa tulee Vain elämää -sarjan uuden jakson ensimmäinen osa. Seuraan sitä kuulokkeet korvilla ja välillä silmäilenkin. Laulavat Vesa-Matti Loirin tutuksi tekemiä biisejä. Samuli Edelmanin vuoro on kohta laulaa tuo otsikon kappale. Jotenkin se sopii viimepäivien tunnelmiin.

Laulu on vielä laulamatta, joten en ole ihan varma, onko tuon tutun, vanhan kappaleen tunnelma sittenkin myönteinen. Muistan siinä laulettavan, että huolet ja murheetkin ovat väliaikaisia. Itselle kappale aukeaa kuitenkin niin, että koko elämä on väliaikaista. Niin se pitäisi myös osata elää. Harva taitaa osata tuon taidon. Minäkään en ole mikään oikealla tavalla elämisen asiantuntija. Päinvastoin saan usein itseni kiinni siitä, että harmittelen tekemättömiä asioita. Melkein kerran viikossa keksin, että joku tietty ammatti olisi ollut kuin luotu minulle. Miksi en sitä keksinyt joskus parikymppisenä?
Ihan pakko oli löytää tähän netistä joku kuva Vesa-Matti Loirista.
Tässä iltapäivälehdessä julkaistu vähän erilainen kuva Veskusta.
Vesku sanoi juuri Väliaikaista-kappaleen opetuksen olevan siinä, että ihmiset turhaan jäävät murehtimaan asioita. Kaikki on kuitenkin väliaikaista, ne murheetkin. Niin kai se on uskottava ja ymmärrettävä. Enkä kauheasti ole eri mieltäkään. Kyllähän usein tapaa ihmisiä, jotka tuntuvat olevan ikään kuin murehtimisen ammattilaisia. Kaikki asiat pitää ottaa vastaan ja elää murheen muodossa.

Vaan mitäpä Samuli juuri laulaakaan? Väittää laulun sanoin, että elämän riemu ja rikkauskin ovat väliaikaisia. Niinpä.

lauantai 20. syyskuuta 2014

Jää hyvästi Kake

jormas: Kake-papasta tuli pappa minullekin, sillä kaikki omat isovanhempani ovat kuolleet jo monta vuosikymmentä sitten. Kakesta pidin paljon, kuten pidän hänen Marjatta vaimostaankin. Halaamme usein tavatessamme ja erotessamme. Marjatalta olen myös saanut kauniin palautteen: "Sinua on Jorma helppo halata." Joillekin nämä ovat pieniä tai merkityksettomiä asioita, mutta itseäni ne kantavat elämän merillä seilatessa. Ehkä siksi, että minulle niissä on jotain ihmisen elämää suurempaa. Mutta aivan erityisen hyvältä niin Marjatan kuin Kaukonkin kohdalla tuntui heiltä saamani kohtelu. Sain kokea olevani hyvin tervetullut heidän, tai nyt vain yksin Marjatan kotiin.

Kaken kanssa sain myös kokea pari kahdenkeskistä juttutuokiota. Niissä oltiin siten kuin äijät turisee, vaikka Kaken rinnalla koinkin olevani poikanen. Oli kunnia kuulla kokemuksia Karjalan evakolta ja muistoja sodasta, mutta myös sen jälkeisestä elämästä. Sota-ajan kokeneita jääriä ei monia enää ole elävien kirjoissa saati tolkuissaan. Hevonen oli Kakelle tärkeä ja jos oikein ymmärsin, se tuli nykyisen rajan takaa myös Jyväskylän seutuville mukana.

Kuolema tulee aina enemmän tai vähemmän yllättäen. Tai niin, että ainakaan minä en osaa siihen täysin valmistautua. Pidän sanasta ikiuni, joka tarkoittaa minulle ihmisen ikuisuutta. Se ei ole ollenkaan sama asia kuin rajan takainen ikuisuus, jonka olemassa oloon meillä jokaisella on oikeus uskoa tai toivoa. Olemmepa sitten uskovaisia tai ei. Itse elän ja olen jälleennäkemisen toivossa.

perjantai 19. syyskuuta 2014

Kauko on poissa

päivis: Isi, iskä, Kauko, Kake-pappa kuoli eilen. Tieto kuolemasta ei tullut yllätyksenä, vaikka se silti yllätti. Kaikki merkit olivat jo muutaman viikon ajan viitanneet siihen.

Kauko kuoli, ei nukkunut pois, kuten usein sanotaan. Lapsuudessa oman äitini varhainen kuolema teki minusta kuolemanpelkoisen. Kuolema oli kaiken lisäksi asia, josta siihen aikaan ei varsinkaan lasten kuullen haluttu puhua. Kun kuulen joskus sanottavan, että joku nukkui pois, vaikka oikeasti hän kuoli, tekee mieli huutaa ääneen. Varsinkin lapsille saatetaan höpistä pois nukkumisesta ajattelematta lainkaan, että lapsi alkaa ehkä itse pelätä kuolevansa nukkuessaan.

On tietysti lohdullista ajatella, että jonkun elämä on päättynyt niin kauniisti, että hän vain nukahtaa ja kuolee. Kun kävin isän luona sairaalassa, kuulin hoitajan selittävän kahdelle vierailijalle, miten heidän omaisellaan oli ollut "kaunis kuolema". Sitähän kuoleman hetkellä poissa olleet omaiset eivät voineet varmasti tietää, mutta ajatus varmasti lohdutti heitä. Kuoleman kauneudesta en ole oikein varma. Jouduin väkisinkin miettimään, mitenkähän usein sairaaloiden hoitajat joutuvat kertomaan tai haluavat kertoa valkoisia valheita omaisille heitä vain lohduttaakseen.

Isäni eli pitemmän elämän kuin keskimäärin suomalaismiehet. Kauko kuoli 83-vuotiaana. Elämässä oli sopiva tai sopimaton määrä ylä- ja alamäkiä. Aivan viime elinkuukausinaan hän pääsi ihailtavalla tavalla tasapainoon oman itsensä kanssa. Omin käsin rakennetusta talosta oli katkera luopua, kun voimat heikkenivät. Luopumista tehtiin pitkään ja hartaasti, kunnes talo viimein siirtyi uusille omistajille. Kun vietin kesällä isän kanssa muutaman päivän aivan kahdestaan, hän kertoi olevansa tyytyväinen myyntipäätökseen ja uuden kerrostaloasunnon ostoon. Se tuntui hyvältä. Surullista on, että elämä "Palokan parhaimmalla paikalla" jäi lopulta niin lyhyeksi.

Minulla on Kaukosta vain vanhoja valokuvia, eikä niitäkään kovin montaa. Kun viime vuosina olen ajatellut isäni kuvaamista, mieleen on aina hiipinyt ikävä ajatus siitä, että joku niistä kuvista päätyisi hänen hautajaistilaisuuteensa palavan kynttilän viereen. Olen ikään kuin kuvitellut ostavani isälle lisäaikaa jättämällä kuvat ottamatta.

Lapsuudesta minulla on isästä yksi hauska muisto, joka liittyy valokuviin. Isäni harrasti selfieitä ennen kuin kukaan oli tuota termiä keksinytkään. Isä siis harrasti valokuvaamista ja hänellä oli kamerassaan itselaukaisin, jonka ansiosta hänkin pääsi mukaan kuviinsa. Erityisen rakas sen ajan selfie minulle on kuva Turun linnan puistikosta, jossa olen pienenä tyttönä nyt jo siis molempien edesmenneiden vanhempieni, isän ja äidin kanssa.

torstai 18. syyskuuta 2014

Muista aina liikenteessä, monta vaaraa ompi eessä...

jormas: päivis kirjoitteli eilen, että puikkelehtii välillä ruuhkassa skootterilla  autojonojen välissä. Niin tein minäkin ja teen edelleenkin, mutta se riippuu kulloisesta tilanteestani poliisivoimiin. Nyt en puikkelehdi ja pyrin muutenkin noudattamaan liikennesääntöjä, sillä korttini on jo kolmannen kerran menossa hyllylle. Tähän saakka olen aina selvinnyt puhumalla, vaikka kevään korvilla olin aika tiukassa tilanteessa. Lopputulos oli poliisin evästys, "että jos vuoden sisällä saat yhdenkään sakon liikennerikkomuksesta, niin ei tarvitse tulla luokseni, vaan tuot kortin vaan suoraan kansliaan".

Nyt korttien kuivumisista näyttää tosiaan päättävän poliisisedät ja -tädit, mutta ensi kerran asian ratkaisi kohdallani nimismies. Silloin hän pyysi, että jos saat työnantajalta lausunnon ajokortin välttämättömyydestä työssäsi ja tulet sen kanssa tänne, niin katsotaan.
Olin silloin toiminnanjohtajana Jyväskylän Katulähetyksessä, joten kirjoitin lausunnon itse. Kun sen kanssa sitten lompsin vallesmannin luo, hän luki sen ja sanoi: "Niin Soini, sä olet itse tän kirjoittanut" Tähän vastasin, että totta. Siihen nimismies tai saattoi se olla poliisimestari Mäkinenkin: "Mutta tämähän on hyvä." Ja niin taas selvisin.

Liikennesäännöt, eivätkä varsinkaan -tottumukset ole samanlaisia maailman eri kolkissa. Thaimaassa on itsestään selvää, että kaikki kaksipyöräiset tulevat liikennevaloissa aina autojen välistä ensimmäisiksi. Ja ohittavat autot liikenteessä sekä oikealta että vasemmalta.

Sitten valoista voi aina kääntyä oikealle tai Thaimaassa siis vasemmalle, vaikka valot näyttäisivät punaista.
Siellä ei myöskään suomalaisittan mopoja saati mopoautoja tunneta. Vaan käytännössä koko kansa 15 ikävuodesta ja varsinkin mailla nuoremmatkin ajavat noin 125 kuutioisilla skoottereilla. Niitä tosin ainakin farangit sanovat siellä mopoiksi.

Muutenkin liikenteessä käyttäydytään eri tavalla. Suomessa moni tasa-arvoisessa risteyksessä ei katso kuin oikealle ja jos sieltä ei ketään tule, syöksyy eteenpäin. Thaimaassa usein risteyksessä on ikään kuin hiljainen neuvottelu, että kukahan menisi nyt seuraavaksi. Liikenne on siellä suomalaisittain aika huiman näköistä, vaikka se ei niin kovin kaaosmaista ehkä olekaan. Liikenneonnettomuuksia on siellä silti paljon, josta mainittavaa osaa näyttelevät humalaiset kuljettajat. Mutta siitä en ketään soimaa tai soimaan kaikkia, sillä esimerkiksi suomalaiset ajavat sielläkin kännissä monen paikallisen tapaan.

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Taas oli liian vähän aikaa

päivis: Jorma ihmetteli, kun tulin niin myöhään töistä kotiin. Telkkarissa olivat jo kuuden uutiset menossa. Samaa ihmettelin itsekin. Lähdin töistä ennen viittä ja poikkesin kotimatkalla vain kaupassa. Vaan missähän se aika tuhraantuikaan: ruuhkassa.

Olin Vespalla liikenteessä, joten olisin tietysti voinut liikennesääntöjen vastaisesti puikkelehtia autojonojen tyhjiä välejä hyödyntäen, kuten joskus teen, kun sille päälle satun. Nyt ei tullut sitä "päätä", joten seisoskelin kiltisti jonossa ja liikuin aina valojen vaihtuessa muutaman metrin, kuten muutkin kotiinsa ja ties minne matkaavat.

Kuuden jälkeen kotiin tulossa nyt ei muuten mitään hirveän ihmeellistä olisikaan ollut, mutta kun päivän tunnit eivät millään tunnu riittävän kaiken sen tekemiseen, mitä pitäisi. Niilon kanssa kuntopolun lenkin kiertämisestä en tingi. En tänäänkään. Mutta sen lisäksi olin ladannut itselleni myös kurpitsapiirakan leipomisen ja Pecha Kucha -tapahtumaan puuttuvien kuvien ottamisen ja niiden lähettämisen Tampereelle. Se onneksi tapahtui sähköpostitse. Mihinkään postin palvelupisteeseen ei sentään illalla enää tarvinnut lähteä.

Ja uimassakin käytiin, vaikka lähes ensi töikseni sisälle päästyäni totesin, että en lähde uimaan. Joku suoraselkäisyys vai mikä lie lähes pakottaa pulahtamaan vähän päälle 10-asteiseen veteen aamuin illoin. Eikä tarvitse edes ennustaa: päivä päivältä vesi on kylmempää kuin edellisenä aamuna tai iltana.

Kauniin keltainen sose muuttui ruskeaksi
kanelin ja muiden mausteiden myötä-
vaikutuksella. Maku oli hyvä, varsinkin
kun lisukkeena oli vaniljajäätelöä.
Herkuttelemme (tai en tiedä vielä, piirakka on edelleen uunissa) kurpitsapiirakalla, koska koivikon kukkulalla kypsyi yksi kurpitsa. Löysin eilen helpon ohjeen, miten kurpitsan saa kypsennettyä. Se vain leikataan muutamaksi viipaleeksi ja pannaan uuniin vähäksi aikaa. Siemenet yritin kaivella ensin pois, mutta sen olisi voinut varmaan tehdä uunista ottamisen jälkeenkin. Viipaleista sain vajaan litran kurpitsasosetta (piti tietysti soseuttaa, ei ne itsekseen uunissa soseudu). Puolet säästin piirakkaan, puolet laitoin pakastimeen seuraavan piirakkaa tai kurpitsasosekeittoa varten.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Pecha Kucha

jormas: Menemme esittelemään viikonloppuna Merikonttikotiamme Tampereelle, etupäässä arkkitehdeille tarkoitettuun http://www.pechakucha.org/daily -tapahtumaan. Mutta sinne ovat kaikki tervetulleita. Esityksemme on 20 kuvan PowerPoint esitys.


Pecha Kucha (jap. ペチャクチャ) tai Pecha Kucha -ilta on esitysformaatti, jonka avulla voidaan esitellä luovaa työtä helposti ja epämuodollisesti. Sen suunnittelivat alun perin vuonna 2003 tokiolaisen arkkitehtitoimiston työntekijät, jotta nuoret muotoilijat voisivat tavata, verkostoitua ja esitellä töitään julkisesti. Formaatti on levinnyt moniin kaupunkeihin eri puolilla maailmaa. Nimi juontuu japanikielisestä sanasta, joka kuvaa keskustelun, ”porinan”, ääntä.

Pecha Kucha -illan tavoitteena on pitää esitykset lyhyinä, kiinnostustaso korkealla ja mahdollistaa se, että monet esittäjät voivat jakaa ideoitaan yhden illan kuluessa. Esittäjät ja aiheet valitaan hyvissä ajoin ennen esitystä. Jokainen esittäjä saa esittää 20 kuvaa, jokaista tasan 20 sekunnin ajan. Yhden esittelijän esitysaika on siis 6 minuuttia 40 sekuntia. Tapahtumissa on yleensä 10–14 kutsuttua puhujaa. Esittäjät ovat usein muotoilunarkkitehtuurinvalokuvauksenkuvataiteiden tai muilta luovilta aloilta, mutta esitykset ovat alkaneet ulottua myös yliopistoihin ja liike-elämään.

Esitysten sisältöä ei rajoiteta millään tavalla. Jotkut järjestäjät ovat lisänneet formaattiin omia versioitaan. Groningenissa Hollannissa yhtyeen live-esitys sai kaksi varattua aikaa. Oulussa esityksiä piti muutama filosofi. Järjestäjänä oli Pohjois-Suomen Arkkitehdit SAFA. Los Angelesissa useat maantieteilijät ovat käyttäneet formaattia, jotta he voisivat selostaa ja esitellä visuaalisesti tutkimustyötään. Rovaniemellä, joka on maailman pohjoisin Pecha Kucha -kaupunki, järjestettiin Pecha Kucha Night lokakuussa 2008. Tapahtumassa kuultiin luovien alojen taitajien puheita sekä live-esiintyjinä muun muassa Rinneradiota. Helsingissä ryhdyttiin järjestämään Pecha Kucha -tapahtumia syksyllä 2006.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Aamuhesarimme siirtyi sähköiseen aikaan

jormas: Syksy tulee ja sen perään talvi. Näin on ollut joka vuosi. Aamusella kävimme uimassa Jokilammillamme ja vesi oli ensi kerran alle 13 asteista. Virkistävää, mutta itsensä rääkkääjä en ainakaan kaikilta osin sydämestäni ole. Sillä tunnun odottavan pakkasia ja lammen jäätymistä, jotta ei tarvitsisi tätäkään enää tänä vuonna harrastaa. Toisaalta, kun pulahduksen saa tehtyä, on mukava olo, josta tietty, iso osa tulee itsensä voittamisesta. Jotenkin viime syksynäkin se nimittäin oli niin, että lammessa käyntejä vaan jatkoi ja jatkoi, kun ei tullut lopetettua heti kesän päättymisen myötä. Ja jatkoi jäideen tuloon, sillä siitähän ei vesi enää kylmene. Nyt oman lisämausteensa tuo kesällä tekemämme Merikonttisauna, jonka kiukaan löylyihin on mukava pysähtyä eiliseen tapaan uintireissun päälle.

Kun itse kirjoittaa omaa blogiaan, saa kirjoitustensa kanssa pomppia sinne tänne ilman logiikkaa ja hölistä niitä näitä. Mieluummin kuitenkin mielellään pääsääntöisesti omia juttuja. Tämän päivän Hesari kirjoitteli, että Ämmässuon kaatopaikka tai jätteiden käsittelylaitos hiljenee lokeista talven myötä. Siitä muistui mieleen, että jonkun vuoden jälkeen nollan vein päiviksen kyseiseen paikkaan, kun hän pyysi päästä skootterillamme luontoretkelle.

Katseltiin kaatopaikalla lokkeja ja rottia. Varsinkin lokkeja oli, kuten kuvasta näkyy. Paikkahan sinällään oli minulle entuudestaan tuttu, sillä siellä asui aikoinaan alan miehiä sekä naisia pienen yhdyskunnan verran. Ja vaikka kaupunki hommasi heille yksiöt kerrostaloista, osa palasi takaisin. Sitä tekoa, nimittäin paluuta minä arvostan. Ja kerron täällä syynkin, jos joku kysyy.

Entisellä työnantajallani oli tapana, että työntekijä saa tilata yhden työssään tarvitsemansa lehden työnantajan piikkiin. Meitä työntekijöitä oli kaksi samassa osoitteessa, joten olimme tilanneet Hesarin. Ja kun aamulla sen luimme, kiikutimme lehden Omia polkuja kulkevien kivijalkakaupalle - kohtauspaikalle, jossa lehti päivän mittaan kiersi monenkin kävijän käsien ja silmien kautta. Tuntui mukavalta lehden monipuolinen käyttö ja lukijakunta, sekä että saatoimme kokea työnantajan, entisen ja nykyisen kantavan yhteiskuntavastuuta tälläkin tavoin. Jaksoin tätä myös monelle mainostaa.

Mutta kas, yhtenä päivänä viime viikolla lehti lakkasi tulemasta. Soitin jakelupäivystykseen ja sain kuulla, että lehden tilaus on peruttu tilaajan toimesta. Niin luksusta ei enää työnantajalta löytynyt, että se olisi peruuttamisestaan mitenkään tai jotenkin ilmoittanut. Mutta maailma ei siihen kaadu ja nyt luen digitaalista lehteä ja säästän vuodessa parin Turkin viikon matkan äkkilähdön verran. Ja mainostan, että pienen vapaaehtoistyötä tekevän yhdistyksemme toimintaa ei valtakunnallinen Sininauhakonserni tue enää tältäkään osin. Eikä taitaisi tukea, vaikka olisimme kyseisen keskusliiton jäseniäkin.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Kävelyä ja liikennemerkkeilyä

päivis: Tänään vietin pyöreitä vuosia, juhlimatta, kuten Jorma asian sosiaalisessa mediassa ja siis myös täällä blogissa muutama päivä sitten julkisti. Vaikka en ole juhlaihmisiä, onnittelut, joita sain monin eri tavoin, ilahduttivat.

Yksi kysymys ylitse muiden tuntui olleen: miltä nyt tuntuu, kun on siirtynyt seuraavalle vuosikymmenelle? Olen vastannut, ettei miltään. Ehkä asia valkenee myöhemmin ja osaan tuohon jotain muutakin todeta. Kerron sitten, jos vaikka koen jonkinlaisen valaistumisen.

Eräänlaista kestävyyttä ja ikääntyneen kunnon tasoa pääsin testaamaan osallistumalla tänään Naisten pankin Kävele naiselle ammatti -tapahtumaan Tuusulassa. Kävely alkoi Rantatieltä Lotta-museolta ja sinne myös palasimme noin tunnin kierroksen päätteeksi.
Matkan varrella Naisten pankin naiset
koukkasivat Krapin auringonkukkapellolle.

Jo alkuverryttelyssä huomasin, etten oikein pysynyt ohjattujen liikkeiden tahdissa. Sen voisi ajatella johtuvan iästä, mutta yhtä hyvin siitä, ettei ole tullut harrastettua sen sortin liikuntaa. Voi olla, että olisi pitänyt. Suututti, kun käsien ja jalkojen koordinaatio oli aivan hukassa. Kävelyssä pysyin sentään kärkiporukoissa. Jostain syystä edelläni kävelleiden kävely näytti kyllä siltä, että he olisivat voineet yhtä hyvin taittaa matkan korkkarit jalassa. Niin rauhalliselta kulku näytti. Minulle kuitenkin tuli aidosti hiki.

Uskon, että  kävelyn avulla kerätyt varat oikeasti auttavat kehitysmaiden
naisia saamaan itselleen ammatin. Kirkon ulkomaanapu pitää huolen,
että rahat menevät perille ja oikeaan tarkoitukseen.
Jorma tarjosi synttärilounaan. Päätimme syödä sen Keravan Onnellisessa kanassa, jotta Niilokin pääsi mukaan. Onnelliseen kanaan ovat lemmikit tervetulleita ja jostain syystä Niilo tuntuu aistivan, että siellä on syytä käyttäytyä asiallisesti. Nytkin se kökötti nätisti pöydän alla syötyään ensin annoksen kuivattuja broilerin sydämiä. Huomaavaisesti sille tuotiin heti myös kipollinen vettä.

Jormalta sain synttärilahjan, jonka idean toin syntymäpäiviimme jo toukokuussa, kun Jorma täytti vuosia. Se oli Soiniityntien alkuun sijoitettu päättyvän tien merkki.

Minun merkkini on ajoneuvoilla ajo kielletty. Se on nyt kiinnitetty tolppaan ja sillan kaiteeseen. Ehkä turha ajelu pihaamme viimein vähenee.

Tavallisista liikennemerkeistä omamme poikkeavat siinä, että niissä on kummassakin takapuolella pieni kaiverrettu kyltti kertomassa, kuka on liikennemerkin hankkinut ja kenelle.

Niilo osallistui tähänkin työrupeamaan, kuten niin moneen muuhunkin touhuumme.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Syksyn satoa - pihlajanmarjoja ja kurpitsa

päivis: Jorma viitsii joka syksy syödä pihlajanmarjoja, vaikka ne ovat niin happamia. Jormaa se ei tunnu haittaavan ja vaatii nyt minuakin syömään aamujogurtin kanssa niitä. Olen antanut periksi: ensin söin viisi, seuraavana aamuna kuusi ja tänään seitsemän.

Seitsemän pihlajanmarjan maku erottuu turkkilaisen
jogurtin, mustikoiden ja mangopalojen joukosta,
vaikka annoksessa on myös teelusikallinen hunajaa.
Muistan kyllä, miten aikoinaan terveysintoiluvuosinani kuljin itsekin maistelemassa eri pihlajissa kasvavia marjoja. Niiden happamuushan vaihtelee puusta riippuen. Taisin vähiten happamista jotain hilloa tai sosetta tehdäkin, mutta siinä tarvitaan silti niin paljon sokeria, että mieluummin C-vitamiinit hankkii vaikka pillereistä. Tosin syön pillereinä vain D-vitamiinia, jonka tarpeellisuudesta olen vakuuttunut.

Kasvihuoneessa kypsyy edelleen tomaatteja, pieniä ja isoja. Kurkut sen sijaan alkavat jo olla vähissä. Mutta ihan vielä ei niitäkään tarvitse kaupasta ostaa. Antaapa amppelimansikkakin edelleen satoa ja viimeisen, mutta tosi muhkean mansikan söin kasvihuoneen laatikosta tällä viikolla.

Meillä oli alkukesästä kasvihuoneessa kurpitsan taimia, mutta kun ne eivät siellä oikein menestyneet, Jorma vei ne ulos koivikossa olevalle kumpareelle. Äsken luin netistä, että kurpitsan kasvupaikka ei saa olla 25 astetta lämpimämpi. Ei siis ihme, etteivät ne viihtyneet kasvihuoneessa. Aluksi näytti siltä, että kurpitsa ei jaksa kasvaa ulkonakaan, mutta toisin kävi. Kauniista kukista on kasvanut yksi komea, nyt jo lähes jalkapallon kokoinen kurpitsa. Alkaa olla sadonkorjuun aika.

Googletin kurpitsan käyttöohjeita. Siitä saisi kauniin keltaista sosekeittoa. Ehkä kuitenkin päädyn keiton sijaan keittämään ja soseuttamaan sen piirakkaan. Sillekin löytyi helpon tuntuinen ohje.

Omia perunoita emme tänä kesänä syöneet. Ne jäivät istuttamatta, kuten olen joskus kertonutkin. Tarkoitus oli kasvattaa Thaimaasta tuotuja, hyvänmakuisia kiinalaisia perunoita, mutta ne vain eivät alkaneet itää. Uskon, että ne oli käsitelty itämisenestoaineella. Annoimme niiden silti olla sisällä liinavaatekaapissa, jossa ne nyt ovat sitä mieltä, että perunanviljely voisi alkaa. Mutta talvi ei taida olla paras mahdollinen ajankohta perunan kasvatukseen.

perjantai 12. syyskuuta 2014

Kävele naiselle ammatti päiviksen syntymäpäivänä

jormas: Voi olla, että tulee kotona korville, kun kirjoitan, että päivis täyttää 14. tätä kuuta pyöreitä vuosia. Sanoi lisäksi, ettei juhli.

Mutta yhdistyksemme Elämän tähden ry ostaa lahjaksi toiminnanjohtajalleen,
päivikselle osallistumisen kävelyyn, jotta hän voi kävellä syntymäpäivänään jollekin naiselle jossakin päin maailmaa ammatin:

http://www.naistenpankki.fi/tietoa-meista/kavele/

torstai 11. syyskuuta 2014

Ei nimi naista pahenna

päivis: Tuijottelin aamulla Hesarin sivulla olevien, 28 EU:n komission jäsenen kuvia. Oli yhdeksän naista ja loput sitten miehiä. Jostain syystä vilkaisin myös noiden aika tuntemattomilta vaikuttavien ihmisten etunimiä. Naisten ensin: Alenka, Kristalina, Federica, Cecilia jne. En voinut olla huomaamatta, että yhdeksästä naisesta seitsemän etunimi päättyi a-kirjaimeen. Kahdella nimen viimekirjain oli e. Ei kai tarvitse painottaa, että naiset olivat kotoisin eri maista. Mikään kansallisuuskysymys nimet eivät siis voi olla.

Miehien kohdalla vaihtelua olikin jo huomattavasti enemmän. Nimet päättyivät kirjaimiin e, s, i, n, r, l, u ja muutama niistä oli kahteen tai kolmeen kertaan. Useimmiten toistuva miesjäsenten etunimen viimeinen kirjain on s.

En tiedä, kannattaako tuosta nimi-asiasta tehdä mitään johtopäätöstä, ja jos kannattaa, niin mikä se mahtaisi olla. Yhden keksin. Miehillä näyttävät nimet päättyvät useammin konsonantteihin kuin vokaaleihin. Mutta onko silläkään lopulta mitään väliä? Aika monella asialla ei kai yleensäkään ole kauheasti väliä. Vaikka elämä ja maailma olisi miten kiivasta ja hektistä, ei hirveästi haittaa, vaikka menisi muutama päivä, ettei tule luettua Hesaria tai muita päivälehtiä.

Nimet ovat kuitenkin hauska asia. Aamulla autoradiossakin höpistiin nimistä. Ihmiset haluavat jostain syystä antaa lapsilleen esimerkiksi julkkisten nimiä. Mainittiin Kauniiden ja rohkeiden aikoinaan innoittamat Ridget ja muut tuon sarjan hahmojen etunimet. Niillä nimillä tosiaan on kastettu suomalaislapsiakin! Nyt esimerkiksi Kimi on yksi suosikkinimistä. Muistan, kun Veeti Kalliosta tuli superjulkkis, niin mikä mahtoikaan olla silloin yleinen poikalapsille annettu nimi?
Ruotsin prinssi Daniel ja kruununprinsessa Victoria antoivat esikoistyttärelleen
nimen Estelle. Se herätti monenlaisia mielikuvia ja mielipiteet
nimivalinnasta jakoivat rahvasta aina Suomea myöten.
Ylen aamuradion juontaja jäi odottamaan, milloin tulee se aikakausi, jolloin esimerkiksi Terttu-nimeä aletaan antaa tyttövauvoille. Terttu edustaa juontajan mielestä tiettyä aikakautta, jonka uudelleen tuleminen voi piankin olla käsillä. Vanhat nimethän pitävät hyvin pintansa, mutta ne tulevat kai jonkinlaisina aaltoina lapselle nimeä harkitsevien vanhempien mieleen. Harkinta tosin joskus tuntuu asialta, jota ei joko ole tehty tai sitten on tullut tuumattua liiankin kauan. Lapsille annetaan joskus jopa kummallisia nimihirviöitä.

Yksi nimistä, joka pysyy, on kuulemma Maria. Sitä eivät muodit eivätkä aikakaudet hetkauta. Marioiksi kastetaan meillä Suomessakin tasaiseen tahtiin pieniä naisen alkuja.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Alkoholismi ja laitoshoito

jormas: Kolmas sektori, mutta varmasti muutkin, jotka ylipäätään ovat kiinnostuneita alkoholismin hoidosta, ovat huolissaan, kun päihdehoidon laitoksia lopetetaan.

Syytä onkin, mutta kyllä aihetta on myös itsetutkiskeluun. Jo iät ja ajat lienee asunnottomuus ollut suurin yksittäinen syy mennä ja päästä laitokseen päihdehoitoon. Lisäksi hoitotulokset, joita mitataan pysyvällä muutoksella, ovat laitoksista huonoja. Tai tulokset eivät ole ainakaan parempia kuin avohoidossa, joista oivia esimerkkejä ovat AA- ja A-kiltatoiminnat sekä eri järjestöjen ylläpitämät päiväkeskukset erillisine ryhmineen unohtamatta A-klinikoiden avopalavereita, sosiaalisen median ryhmiä ja muita vastaavia.

Suurin vääristymä on luonnollisesti siinä, että laitoshoidossa varsin monella asuntoasiat ovat huonolla tolalla. Näin silti, vaikka vain pieni murto-osa valtakuntamme päihdeongelmaisista on asunnottomia. Suurin osa päihdeongelmista on perheissä paksujen seinien sisällä, jonne kotikäyntiä eivät pääse tekemään kuin paperilehdet ja sähköinen viestintä entisaikojen Pekka Saurin Yölinjalla tapaisine ohjelmineen. Heitä hoito tavoittaa liian harvoin ja liian myöhään. Tai mitä sillä sitten loppujen lopuksi on merkitystä, jos hoito ei kuitenkaan pure. Tosin mielestäni huonokin hoito puree, jos motivaatio muutokseen on olemassa ja säilyy vielä laitosjakson jälkeenkin.

Päihdetyössä onkin hyvä erottaa ainakin kolme eri kokonaisuutta, päihdehoiva, -huolto ja hoito. Näiden eroja voi itse kukin pohtia itse tai muiden tykönään. Nyt puhun kuitenkin nimenomaan hoidosta. Hyvä kysymys silloin onkin, että tuleeko mieleen muita sairauksia tai vaivoja, joita ihminen hoidattaisi mieluummin laitoksessa kuin kotonaan, jos hoito olisi saatavissa kotiin tai avopalveluna? Niinpä.

Siitä seuraa toinen kysymys, että miksi laitoshoitoon sitten hakeudutaan? Siksikö, että entinen vaimo ei ole tullut pesemään pyykkiä, kukaan ei ole käynyt siivoamassa huushollia, vuokra on maksamatta, ei ole töitä, jääkaappi on tyhjä, b-kuulutus on perässä rötöstuomioista, ensi kuun työttömyyskorvaukset on juotu etukäteen, trokari ja muut velkojat kaipaavat saataviaan, työnantaja määräsi hoitoon työtovereiden kateuden vuoksi tai paskamaisuuttaan ja niin edelleen.

Tästä johtuu, että hoitoon hakeutuneista iso osa on huonosti motivoitunutta. Näin siksi, että sinne tullaan kovin monesta eri syystä. Joskus on niin, että viiden tärkeimmän syyn joukossa ei asianomaisen mielestä edes ole päihdeongelmaa.

Mitä moninaisimmista laitokseen hakeutumisen syistä seuraa laitosten monipuoliset palvelut aivan aitoine täysihoitoineen, partureineen, pesulapalveluineen, atk- ynnä muine kursseineen. Palveluiden tarjontalistaa voisi jatkaa melkoisesti. Ja hinnat ovat monipuolisten palveluiden mukaiset, vaikka ne liittyvät aivan muuhun kuin päihdehoitoon. Mutta tarjonnan pitää olla monipuolisia, sillä muuten ei tule sitä entistäkään vähää asiakkaita.

Hoitomotivaation etsimiseen, herättelyyn ja ylläpitämiseen eivät päihdehuollon työntekijät kiinnitä tarpeeksi huomiota. Usein kuultu lause onkin, että selviämiseen tarvitaan oma tahto. Työntekijät istuvat pöytänsä takana ja odottavat, että aikansa kärsinyt ja nyt valmiiksi motivoitunut avun tarvitsija tupsahtaa sisään. Oma tahto tarvitaan, mutta hyvä työntekijä kykenee luomaan sen tai kaivamaan esiin. Se työ pitäisi aloittaa sieltä missä juodaan ja myös päihtyneiden keskuudessa. Pitäisi nousta kirjoituspöydän takaa kentälle tekämään motivoivaa päihdetyötä.

Tai näin olisi syytä tehdä, jos päihdeongelmaa aiotaan tosissaan hoitaa. Siitä en ole enää aivan varma, sillä yhtenäisiä mittareita milloin päihdeongelma on päihdeongelma ei ole. Esimerkiksi perheen lapsilla on siitä eri mittarit kuin isällä tai äidillä. Sosiaalityöntekijäkin tutkimusten mukaan käyttää mittarina omaa juomistaan. Jos juo kuten hän, ei ole ongelmaa, mutta jos juo enemmän, ongelma voi olla tai on peräti ilmeinen.

Pitkällä juoksulla pysyvää muutosta kantaa kuitenkin vain ennaltaehkäisevä työ, jota voi kutsua monellakin eri termillä. Mutta ehkä vasta sitten, kun ihmisistä ei ole kivaa olla kännissä edes silloin tällöin, voidaan saada jotain pysyvää aikaan. Liian monesta on liian kiva olla kännissä tai ainakin mieluummin kuin selvinpäin. Siitä kuitenkin seuraa, että ensin mies tai nainen ottaa ryypyn, sitten ryyppy ottaa ryyppääjän ja viimein ryyppääjä vain ryyppää. Lohduton näköala on, että ihminen ei viisastu ja alkoholin käytön vähenemiseen tarvitaan jotain vielä hullumpaa kuin viina.

Mutta kyllä jotain merkityksellistä voitaisiin tehdä nytkin. Oivia motivaation herättelijöitä ja ei kutsuttuja tarpeen kauppiaita olivat entisaikojen ovelta ovelle myyjät eli luukuttajat, jotka onnistuivat myymään ensin tarpeen ja sitten tuotteen. Sanottiinkin, että hyvä myyjä kauppaa eskimolle jääkaapin. Nykyään samaan tuntuu pystyvän puhelin- ja nettimarkkinointi.

Mutta motivointityössäkin on vaikeutensa, kuten monella saarnamiehellä ikään. He rakastavat omaa ääntään enemmän kuin lähimmäistä. Luulevat, että sillä ostetaan taivaspaikka tai se on ainoa tapa tehdä kutsumukseksi koettua jobia. Ja tärkeimmäksi on muodostunut sanoa, eikä pohtia miten sanon, jotta tulisin kuulluksi mutsumuksen antajan halaumalla tavalla. Joskus on nimittäin tullut pyörittyä tiukoissakin hengellisissä piireissä. Siellä kuulee hieman siistittyna versiona jonkun sanovan silloin tällöin, että "minä olen sille niin ja niin monta kertaa tarjonnut Jumalan sanaa, mutta kun ei kelpaa, niin palakoon helvetin tulessa".

tiistai 9. syyskuuta 2014

Työelämää

päivis: On tullut kirjoiteltua jotain työstä. Joskus jopa downshiftaamisesta eli työnteon ja kulutuksen vähentämisestä. Sen puolestaan uskotaan parantavan elämänlaatua. Mikä ettei.

Ajattelin kirjoittaa aiheesta työ, kun tänään mieleeni putkahti jostain kaukaa menneisyydestä kokenut rakennustyöläinen, nainen, jota oltiin palkkaamassa samalle raksalle, jossa itse olin töissä ylioppilaaksi pääsyn ja opiskelemaan lähdön välillä. Siis välivuosien aikana. Sellaista termiä ei silloin muistaakseni kyllä käytetty.

Jostain syystä olin kuulolla, kun tuo nainen keskusteli työmaan mestarin kanssa ja totesi itsevarmasti, että hän ei sitten tule töihin millään tyttösten palkoilla. Jostain paremmasta varmaan sovittiin, koska nainen ilmestyi seuraavana aamuna hommiin. Minusta raksan palkat olivat aika hyvät. Tyttösten palkkoja maksettiin ehkä kaupoissa, tehtaissa ja varmaan lastenhoitoalallakin, mutta raksan palkat olivat silloin ihan omaa luokkaansa. Olin rakennuksilla ollessani jonkin aikaa myös toimiston puolella ja silloin pääsin näkemään, että seka-aputöistä, joita itsekin siellä enimmäkseen tein, naisille jopa maksettiin enemmän kuin miehille.
Tehyllä on näkemys, että naisten palkat ovat huonommat kuin miesten. Se ei ehkä ole pelkästään
mielipidekysymys. Vaan onko ns. naisten työt mielekkäämpiä kuin miesten hommat?
En muista koskaan hakeutuneeni mihinkään työhön palkan takia. On tuntunut aina hienolta, että työstä saa palkkaa. Palkkaa tärkeämpää on itse työ, sen mielekkyys. Joskus on ollut kyllä niitäkin hetkiä, kun työn ilo on ollut kateissa ja ainut ilo on ollut palkkapäivä.

Olen aina ollut sen ajatuksen takana, että työstään voi jokainen tehdä mielekkään. Niin sanottuja paskatöitä ei ole olemassakaan. Tietysti joitakin töitä ei pidetä suuressa arvossa ja usein se valitettavasti näkyy palkassa. Se on toisaalta ihan väärin. Jos työ ei ole muiden silmissä mielekästä, siitä pitäisi silloin maksaa hyvä palkka. Mutta jos työ on luovaa, motivoivaa ja mukaansa tempaavaa, miksi siitä pitäisi vielä saada paljon rahaa? Kuinka tämän nyt vasta keksinkään? Ja miksi sitä eivät ole työmarkkinajärjestötkään keksineet? Eivät varsinkaan pienipalkkaisten etuja ajavat järjestöt?

maanantai 8. syyskuuta 2014

Tuusula-lehti

jormas: Välillä iskee laiskuus tai joku muu, kun ei juttu luista. Silloin oikaisen tavalla tai toisella, mutta  jotain blogiin teen joka toinen päivä ja päivis samoin. Nyt tänään ei kysymys ole laiskuudesta, vaan tutustutan teidät meille suhteellisen uuteen julkaisuun, nimittäin Tuusula-lehteen, joka ilmestyy kerran kuussa.

Olemme saaneet aviisista palstatilaa, jossa esiin pääsee välillä Omia polkuja kulkevien kivijalkakauppa - kohtauspiste. Lopussa olevasta linkistä pääsee lukemaan pikkunäppärän jutun siitä sivulta 5.

Mutta muistelen lehdessä myös menneitä aikoja ja kirjoitan ylös kansan suusta siepattua faktaa sekä fiktiota. Ei ole niin nuukaa, ovatko jutut totta, mutta kyläläiset tai ainakin joku heistä muistelee tai kertoo niin. Näitä tarinoita on kehystettyinä kauppamme seinillä, mutta nyt siis myös lehdessä. Siitä maistiaisia sivulla 7. Joten olkaapa hyvä: http://www.lehtiluukku.fi/lue/tuusula-lehti-04.09.2014/58620.html

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Mä lehden luin...

Minulla on jossain tämän
Ateneum-kuvan lisäksi myös
itse ottamani kuva Kiasmasta.
Kun ei sitä löytynyt, Ateneum
talvella saa kelvata.
päivis:...ja kuuntelin radiota. Kaikkien masentavien Ukraina-uutisten lomassa on ollut pari taide-uutista, jotka ovat jääneet mieleen. Toinen oli Kiasman alkava remontti ja museon puolen vuoden seisokki. Toinen oli Ateneumin Tove Jansson -näyttelyn viimeinen aukiolopäivä.

En tiedä, eikä sitä uutisetkaan kertoneet, mitä Kiasmassa tarkalleen aiotaan remontoida, mutta sanokaa minun sanoneen, etten usko remontin valmistuvan puolessa vuodessa, kuten on väitetty. Ihan pienen rempan vuoksi valtavaa museota ei suljettaisi, joten puoli vuotta tuntuu melkein kuin hatusta vedetyltä aikataulutukselta.

Kävin Kiasmassa kesällä ja jotenkin olin hyvilläni, että tein niin. Tulevasta remontista tiedotettiin jo silloin. Museoissa tulee käytyä ihmeen harvoin, vaikka oikeasti olen museoalan ammattilainen. Jos nyt maisterin paperit kenestäkään tekevät ammattilaista. Nuo paperit ovat vähän sama juttu kuin ajokortti, joka vasta antaa luvan alkaa opetella auton käsittelyä.

Kiasmassa oli myös valokuvia. Life-lehden
vuosikymmenten kansikuvat olivat esillä
kertomassa lehden linjasta suhteessa naisiin.
Jos nyt joutuisin/pääsisin vaikka tutkijaksi museoon, aika tavalla nollasta saisi asioita alkaa opetella. Tai ehkei ihan nollasta. Olenhan minä sentään vähän hankkinut museotyön kokemusta. Erityisen mukavia tehtäviä olivat vanhoihin valokuviin liittyvät hommat.

Museoissa on paljon valokuvia, mutta monesti niillä ei ole minkäänlaista arvoa, jos kuvissa olevista henkilöistä tai vaikka rakennuksista ei ole mitään tietoa. Tietäähän tuon vaikka oman suvun vanhoja valokuvia katsellessa. Harmittaa, jos niissä olevista ihmisistä ei ole mitään käsitystä. Tyhmästi uskottiin, että kyllähän kaikki Ida-tädin ja tädin serkut tuntevat. Mutta ennen sentään paperisissa valokuvissa oli selkäpuoli, jonne joku saattoi ymmärtää kirjoittaa kuvan henkilöiden nimet. Vaan miten mahtaa nykyään olla, kun kaikki valokuvat ovat sähköisessä muodossa?

Tove Janssonin näyttely sen sijaan meni ohi. Mutta onhan siitä kirjoitettu paljon lehdissä. Näyttelyn erityinen arvo taisi olla siinä, että Jansson tunnetaan nyt muunakin kuin Muumi-peikkojen luojana.

lauantai 6. syyskuuta 2014

Arjen mausteita....

jormas. Luin lehdestä, että valtamerissä on valtavia muovilauttoja, jotka ovat muodostuneet pinnalla pysyvistä muovisista esineistä ja sen sellaisista. Joku oli myös keksinyt tavan, jolla meressä kelluvaa roskaa voi kasata yhteen ja kerätä pois.

Miksi countykanimmekin syövät tulevan kala-ateriamma raaka-ainetta?
Sitten luin, että osa muovilautoista on kadonnut ihmeellisellä tavalla. Muuta selitystä ei ollut, kuin että  meren elävät ovat ne syöneet. Siitä oli päästy johtopäätökseen, että kierto ei jää siihen, vaan ennemmin tai myöhemmin ihminen syö saman muovin kalaruokana.

Vaikka ymmärrän, että porokin tarvitsee suolansa, jonka vuoksi niitä kerääntyy talvisin tielle syomään maantiesuolaa, ihmettelen, että mikä mahtaa muovissa kaloja kiinnostaa. Aiheen ihmettely on saanut uuden ulottuvuuden, sillä olemme huomanneet Jokilaaksossa, että coutrykanimme syövät ruohomattojamme.

Muodintekijä
Mutta meitä ihmisiäkin on eläinten lailla moneen junaan osan jäädessä asemillekin. Sanotaan, että jotkut trendikkäät seuraavat muotia. Mutta minusta he eivät ole omien polkujen kulkijoita eivätkä muodin luojia, vaan perässä hiihtäjiä. Osa meistä vastaavasti ei seuraa mitään, vaan menee minne tuuli kuljettaa ja taas muodin suhteen osa meistä luo sitä.

Itse kuulun ehdottomasti muodin luojiin, sillä Uuno Turhapuron armeijan ylijäämävarastolta hankkima verkkopaita yllään on sitä aitoa suomalaista itseään. Kansainvälisyyttä tulee, kun ranteeseen laittaa laillani aidon Rolex-rannekellon. Viidenkymmenen sentin ja muutaman tuhannen eron tuotteet samassa asukokonaisuudessa on kansainvälisen muodin luomista.

Viikolla sain myös aidon palautteen Omia polkuja kulkevien kivijalkakaupalla - kohtauspaikalla Jakelta, että myös pukeutumisen suhteen olen edelleen edellä kävijä.  Hän nimittäin kysyi, että minne juhliin olen menossa noin hienona, kun on farkut  ja oikeat kengät jalassa. Heh...

Kun lähdin Sininauhasäätiöstä vapaaherraksi eli lordiksi eli eläkeläiseksi, tuntui hetken, että olen jäämässä jälkeen, kun kaiken ilon myötä oli kadonnut myös vahingonilo. Moni sanoo, että vahingonilossa ei ole mitään hyvää saati kaunista. Olen eri mieltä. Vahingonilossa on esimerksi vain harvoin kateutta. Mielestäni hyvänsuopa vahingonilo on yksi elämän arjen suola ja piriste.

Nyt se on palannut minulle. Kun tästä kirjoitin ihmettelevälle kirjanoppineelle kaverilleni, ei hän palautteen perusteella ymmärtänyt minua lainkaan. Tai ei ainakaan siten kuin tarkoitin. Väitti vielä suolaakin vahingolliseksi, vaikka lienee niin, että ilman sitä ihminen poron ja monen muun eläväisen tavoin päättäisi päivänsä ennenaikaisesti suolan puutteeseen.

Niinpä minun piti oikein pohtia minkä esimerkin kertoisin, jos ei ystävälle, niin hyvälle kaverille kuitenkin. Jotta hän ymmärtäisi mitä tarkoitan, sillä olin vuosikymmenten saatossa nähnyt sekä kuullut monta vahingoniloista naurua nyt yht´äkkiä niin kovin yleväksi heittäyneeltä kaverillanikin. Ja päädyin vuosien takaiseen tositarinaan Jyväskylästä:

Kuka vei kenkäni?
Yksi ryyppykaverini menneiltä vuosilta teki suunnitelman, jonka mukaan saisimme sosiaalivirastosta silloiselta sosiaalityöntekijä Riitta Tynjältä rahat tai maksusitoumuksen uusiin kenkiin. Ravintola Ylä-Ruutilla laaditun suunnitelmamme mukaan tarkoitus oli myydä kengät tai maksusitoumus ravintolassa istuvalle kenkien tarvitsijalle.

Niinpä aiemmin mainittu asiakas-X asteli Vapaudenkadun sosiaalitoimistoon ja jätti omat kenkänsä oven ulkopuolelle invaluiskan kupeeseen tehostaakseen kenkien tarvetta. Vaan ei tullut kenkiä eikä rahaa niden ostoon. Ja ulos tullessaan hän huomasi, että joku oli lisäksi varastanut hänen ovipieleen jättämät kenkänsä.

perjantai 5. syyskuuta 2014

Nimet julki

päivis: Suomessa on tosi korkea kynnys julkaista rikoksista tuomittujen tietoja. Tiedolla tässä tapauksessa tarkoitan nimeä. Joskus vuonna yksi ja kaksi, kun oli töissä Keskisuomalaisen kotimaan toimituksessa, ohjeena oli, että vankilaan tuomitun nimen sai julkaista lehdessä, jos tuomio oli yli neljän vuoden mittainen tai jotain sinne päin. En enää tarkalleen muista.

Välillä vaaditaan pedofiliasta rangaistujen nimiä julkisuuteen ja kun näin ei ole toimittu, kansa ottaa julkistamisoikeuden omiin käsiinsä. Äskettäin näin tapahtui muun muassa Facebookissa.

Muutama vuosi sitten Sulkavan nimismies herätti huomiota laittamalla rattijuoppojen kuivumaan otetut ajokortit kaiken kansan töllisteltäviksi nimismiehen kanslian ikkunaan. Samaa metodia rattijuoppojen määrän vähentämiseksi on käytetty myös muun muassa Virossa.

Meillä ollaan kuitenkin yleisesti hyvin varovaisia tuomitsemaan ketään, ennen kuin oikeus on hänet todennut syylliseksi ja antanut tuomion. Tosin Anneli Auerista ei kai kukaan voi mennä takuuseen, onko hän syytön vai syyllinen miehensä murhaan. Julkisuutta on joka tapauksessa tullut roppakaupalla tuolle viilipytyn lailla julkisuudessa nähdylle perheenäidille.

Mutta Thaimaassa kaikki on toisin. Siellä vaikuttaa ehkä useampikin englanninkielinen netti- ja kenties paperijulkaisu, jotka kiirehtivät aina paikalle, kun jotain sattuu ja tapahtuu. Jos suomalainen turisti päättää hypätä hotellin 20. kerroksen ikkunasta alas kadulle ja myös hyppää arvattavin seurauksin, tieto on jo hetkessä julkistettu kuvien kanssa nettisivuilla. Ja aina nuo valppaat toimittajat myös penkovat kyseisen henkilön nimen tietoonsa ja lukijoiden kauhisteltavaksi. Ja jos tapahtuu rikos, josta seuraa pidätys, jostain syystä toimittajat ja valokuvaajat ovat myös mukana rikollisen kuulustelua seuraamassa. Näin kävi torstaina aamuyöllä suomalaiselle huumekauppiaalle, joka jäi kiinni Pattayalla ekstaasipillereiden kauppaamisesta ja hallussapidosta.

Jaettakoon tässä vielä Thaimaan Suomalainen -lehden nettiartikkeli aiheesta. Thaimaassa suomalaisetkaan eivät tunne hienotunteisuutta rikollisia kohtaan. Eilisaamuisesta pidätyksestä on keskusteltu myös Facebookissa, jossa joku totesi tuolla kauppamiehellä olevan edessään mielenkiintoiset vuodet thaimaalaisvankilassa. Huumekauppiaita, jos joitakin, Thaimaassa todella vihataan.  Suomalainen huumekauppias pidätetty Pattayalla.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Mitähän minä tänään tekisin?

päivis: Otsikon kysymys on vähän tyhmänsorttinen, kun tätä päivää on jäljellä enää vajaat kaksi tuntia. Joku tuollainen lause kuitenkin tuli mieleen, kun mietin, mistä nyt kirjoittaisin. Päivä ja ilta ovat olleet niin täynnä ohjelmaa, ettei ole ollut juuri aikaa ajatella blogia, eikä tietenkään ole myöskään ollut sopivaa hetkeä sen kirjoittamiseen. Nyt on, kun tulin takaisin Matkakotiin Lohjan Vivamon iltapalalta ja sen jälkeen koirat ulkoilutettuani. Siis Niilon ja Rudin.
Vivamossa on paljon tilaa ja mukavia lenkkeilymaastoja koirienkin kanssa kuljettavaksi.
Blogin kirjoittaminen on joskus vaikeaa. Silti olemme lähes poikkeuksetta pitäneet kiinni siitä, että joka päivälle on jotain tekstiä. Eilen oli Jorman vuoro ja nyt siis minun. Välipäivät ovat johtuneet pääosin siitä, ettemme ole jonkun matkan vuoksi olleet nettiyhteyksissä.

Vaikka blogin päivittäiset lukijamäärät eivät päätä huimaa, on kävijöiden kokonaismäärä jo lähes 46 500. Toisaalta olemme kirjoittaneet blogiamme suunnilleen kolmisen vuotta. On siinä jokunen ajatus tullut tuotettua sanalliseen muotoon ja joskus kai jotain ajattelematontakin.

Tänään sain taas toteuttaa itseäni laulamalla. Lauluhan on minun rattoni, kuten iskelmässä sanotaan. Osallistuin Syysrastien nopeasti kokoonpantuun kuoroon, joka lauloi Jukka Leppilammen ja muutaman tutumman Syysrasti-muusikon säestyksellä reipasta hengellistä kolmen kappaleen verran. Harjoittelimme ruhtinaalliset 1,5 tuntia ja lauloimme illan konsertissa niin että arvattavasti katosta maalipinta rapisi. Miten noin kymmenestä ihmisestä lähteekin niin kova ääni? Ei vaan lähtenyt vielä harjoituksissa.

Jos minulla olisi vapaa-ajanongelmia, tunkisin itseni varmasti johonkin kuoroon. Tai minulla olisi vapaa-ajanongelmia, jos vapaa-aikana ei olisi niin paljon tekemistä kuin nyt on. Pitää vielä vähän tarkentaa: minulla on paljon asioita, joita pitäisi tai haluaisin tehdä. Jos tekisin ne kaikki, mitkä on syytä tehdä tai tahtoisin tehdä, vapaata aikaa ei olisi.

Helsingin paikallistuntemuskoe on yksi niistä, jotka olen päättänyt tehdä, mutta joku on aina saanut siirtämään katujen opiskelun tuonnemmaksi. Katukartat ovat kyllä käden ulottuvilla oman Fatboy-säkkituolini vieressä. Turhan helposti käteen tarttuu telkkarin kaukosäädin sen sijaan, että plaraisin katukarttoja.

tiistai 2. syyskuuta 2014

Syysrastit

Tänään lähdemme Syysrasteille
http://www.sininauhaliitto.fi/?document=83016105&session=68679409

Vaikea risti

Hän nurkui ja valitti aina, ei kenenkään risti näin paina.
Ja lukemattoman kerran, hän kääntyi puoleen Herran.
Ei sovi tää harteille mun, ois helppo tää vaihtaa sun.
Uutta kantaisin nöyrällä miellä, enkä nurkuisi enää tiellä.

Kun hän illalla rukoili jälleen, näki yöllä hän unta tälleen.
Väsyneenä taakkansa alla, kulki polulla hankalalla.
Tuli Mestari itse vastaan, näin vaivoihin vaipuvaa lastaan.

Minä rukouksesi kuulin, sanoi Mestari hymyhuulin.
Tule kanssani ristitarhaan, saat valita ristin sä parhaan.
Mutta aikaa on päivä ainoastaan, tulen illalla portille vastaan.

Syttyi riemu nurkujan mieleen, heitti ristinsä portin pieleen.
Mikä valtava ristien joukko, täynnä tarhan on jokainen loukko.


Nytpä valitsen ristin mä uuden.
Tuolla risti on kuuluisuuden, miten käynee se harteilleni?
Ei, ei sovi tää taakakseni.
Entä tuo, jonka kilpi on valta? Mutta voi, kovin hankalalta,
tuntui sekin mielestäni. Ei, ei ollut se etsimäni.

Näin ristiltä toisen luokse, hän aamusta iltaan juoksee.

Oli vikana missä mikin, jos kuinka hän sovittikin.
Mikä painoi mihinkin tapaan, mikä olkaan, mikä lapaan.
Joku karkea hankasi pintaa, eräs liiaksi painoi rintaa.
Toivat muutamat selkään vaivan, jotkut käsiä särkivät aivan.

Hän kylpi jo kyynelissään, ei sopivaa ristiä missään.
Aurinko viime säteitään heitti, pian seudun jo pimeys peitti.

Tuli samassa Mestari tarhaan, kysyi, joko löysit sä ristin parhaan?
Ei, en, Herra, en löytänyt laisin, jospa uudestaan etsiä saisin.

Sanoi Herra tähän, jos sallit, autan mä vähän,
mitä sanoisit ristiin sä tähän?

Oi, Herra, tää helppo on kantaa, jos mulle vain sen voisit antaa.
Ei mistään tää liikaa paina, tätä nöyränä kantaisin aina.

Nyt hymyili Mestari jälleen ja hiljaa virkahti tälleen.
Hyvä, että on sulle se mieleen, sillä juuri sen sä hylkäsit portin pieleen.
Sait takaisin ristisi oman, mielestäs raskaan, niin kelvottoman.
Se sopii juuri sun harteillesi, sillä se on sinun siunauksesi.

Tämä tarina opettaa meitä, usein kulkeissa vaikeita teitä.
Nousemme mielin haikein: On mun ristini vaikein.
Tuskin veljellä ristiä lainkaan, miksi minä tään taakan sainkaan?"


Jos näin on mielemme milloin, hyvä meidän on muistaa silloin.
On taakoista ristitarhain, oma ristimme meille parhain.
Sillä siinä on olkaimme malli, siunaukseksi Luoja sen meille salli.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Työtä työtä työtä tehdään jotta jotta leipää syödään

päivis: Näinhän Sinikka Sokka aikoinaan lauloi levylle Isän ja äidin työlaulussa. Mutta sanat jatkuivat jotenkin näin: Työ ihmisen tuo tekijälleen mielen niin iloisen. Laulun sanoittajalla, M.A. Nummisella, on siis ollut mielessä, että työn pitää tuottaa muutakin kuin palkkaa. Niin kai pitäisikin olla.

Moni nykyajan työn raskaan raataja tosin taitaa ajatella, että parasta työssä on palkkapäivä. Ihan niin kuin joskus ennen vanhaankin, kun valtaosa ihmisistä teki fyysisesti raskasta työtä. Nythän aika moni kokee työelämän ennemminkin henkisesti raskaaksi.

Olen etätyön ehdoton kannattaja. Itselläni on siihen rajallinen mahdollisuus. Oman työni luonne on sellainen, että suurimman osan töistä voisin hyvin tehdä etänä. Työpaikalla voisi käydä niinä päivinä, kun on tarve kokoontua erilaisten palaverien vuoksi. Etätyöt edellyttävät tietysti työnantajalta suurta luottamusta ja vastaavasti työntekijältäkin rehellisyyttä. Rehellisyys tietysti mitataan siinä, syntyykö etätöissä sellaista tulosta kuin on sovittu.

Olen omissa töissäni vähitellen siirtynyt toteuttamaan työajan seurantaa. Sitä tuntuu jo lakikin edellyttävän, vaikka järjestelmät eri työpaikoilla voivat vaihdella suurestikin. Omassa työhistoriassani on ollut aikoja, jolloin tunneilla ei ollut mitään merkitystä, kun kuitenkin tein pitempiä päiviä kuin virallinen työaika olisi edellyttänyt. Eipä silloin ollut juuri väliä, mitä viikonpäivää elettiin. Työssä oli sellainen draivi, että viikonlopputöitä ei mitenkään tullut kyseenalaistettua.
Työn tekemisen motivaationa on usein raha, mielellään saisi olla ilokin. Jossain
vaiheessa alkaa ehkä miettiä vain pikkuhiljaa lähestyvää eläkeikää.
Jossain vaiheessa piti alkaa tehdä työtuntien kirjauksia. Tein kuitenkin työtä lähinnä urakkaperiaatteella, varsinkin etäjaksoillani. Oleellistahan oli sovittujen töiden valmistuminen, ei se, että vietän tietyn tuntimäärän toimistossa jonkun valvonnassa.

Väliin mahtuu kyllä sellainenkin työjakso, jolloin koin todella olevani kontrollin alla. En usko silloin olleeni kovin tehokas. Lähinnä koin itseni pikkulapseksi. Kieltämättä se oli aika outo pudotus ja tilanne lähes kuusikymppiselle naiselle. Mutta olen siitä pätkästä jo päässyt henkisesti yli ja voittajaksi, vaikka turhan paljon siinä menikin pilalle työaikaa, joka olisi voinut laulun tavoin olla iloista.

Nyt kirjaan työaikani internetissä olevaan järjestelmään, joka mahdollistaa jopa eräänlaisen työajalla pelaamisen. Juuri koskaan ei tule oltua töissä virallista työaikaa, vaan joskus vähemmän tai enemmän. Ylipitkän päivän minuutit tallentuvat järjestelmään, joka huomioi ne taas, jos jonain päivänä teenkin lyhyemmän työpäivän. On tietysti mukava kerätä minuutteja ja tunteja, jotta välillä voisi pitää vaikka vapaapäivän. Mutta työtuntien säästäminen on vähän niin kuin olisi ylimääräistä rahaa pankkitilillä: ei millään raaskisi käyttää keräämiään tunteja.