Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Mitä sanotte tästä?

https://www.hs.fi/autot/art-2000005818512.html?share=615cfa4e5a0ead77fca5bfe55ebb488b


https://youtu.be/LE76VOztElU

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Niilon henkiinjäämistaistelu

Jormas. Eilen hipsimme entiseen tapaan uimaan Jokilammillemme. Niilo myös, sillä silläkin oli tosi kuuma. Ei se uimista rakasta, mutta ei inhoakaan. Yhtä innokkaasti se lähtee laiturille joka kerta. Milloin kokemaan katiskaa, milloin uimaan, milloin morjenstamaan joutsenia ja milloin mitäkin tai muuten vaan.

Uimisen jälkeen kuivattelimme turkkejamme kaikessa rauhassa, kun Niilo parahti, kuin olisi yht'äkkiä tullut kuolemanhätä. Ehkä niin olikin, sillä se pinkaisi kolmella jalalla parinsadan metrin matkan Merikonttikotimme portaille odottamaan pääsyä sisään ja sairasvuoteelle. Se linkutti oven auettua sohvalle ja oli niin pieni, niin surkea ja niin sairas. Todellinen säälin kerjäläinen, ajattelin.

Tutkin jalan ja itseasiassa koko koiran. Puristelin sekä pengoin koko turkin, mutta ei vikaa missään. Ei pienintäkään. Mutta yksi jalka kuitenkin sojotti ilmassa. Kunnes pihaan tuli kaverini autolla, jonka Niilokin kuuli. Silloin se pinkaisi vauhtiin ja unohti olevansa millään lailla kipeä. Ajattelin, että se siitä sitten.

Mutta tänä aamuna se ei halunnut lähteä koko laiturille. Siitä tiesin, että Niilon eilinen kokemus oli täyttä totta. Joten menin yksin ja kyllä vain. Nyt sain minäkin jonkun siipiveikon tai -veikottaren pureman. Laiturin alustan oli vallannut epämääräinen ja vihamielinen joukko, joka oli yhdyskuntaa ilmiselvästi perustamassa. Kun piikkejä ei näkynyt Niilossa eikä minussa, eivät kyseessä liene pistävät heimolaiset, vaan jotakin muuta. Selvinneekö koskaan.

Jokilaakso on turvasatama ja -keidas monenlaiselle elämälle, kun ei tulla aivan iholle. Nyt tultiin, joten lähtö tulee siipeilijöille tavalla tai toisella. Esimakua ne saivat tänään iltapäivällä kuvan tuotteesta.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Suomen ja Viron maakunnat

Jormas: Suomella ja Virolla on paljon samantapaisia asioita historiassaan. Siloin tällöin tapaa esimerkiksi suomalaisia, jotka puhuvat Virosta Eestinä perustelunaan, että Viro on vain maakunta. Tätä perustelua käyttävät virolaiset itsekin.

Mutta suomeksi Viro on Viro ja Ruotsi on Ruotsi eikä Sverige eikä Sweden. Mutta entäpä Suomi sitten? Ennen kuin nimi vakiintui tarkoittamaan nykyistä Suomen valtiota, se tarkoitti Varsinais-Suomea maakuntana tai varsinaissuomalaisten asumaa aluetta. Oli siis maakunta nimeltä Suomi ja maakunta nimeltä Viro.

Kuten jo parina päivänä kirjoitin, tein yhden frendin ja Niilon kanssa maakuntamatkan Varsinais-Suomen hotelleihin. Eikä kukaan meistä kolmesta ollut vapaamatkustaja eikä siipiveikko, vaan jokainen maksoi yöstään. Tai joku maksoi kaikki 😅.

Niihin hotelleihin, joihin pääsimme, oli Niilolla oma hinta. 10-30 euroa.  Henkilökunta suhtautui aina hyvin ystävällisesti ja joka kerta se sai oman tervetuliaspussinsa. Oli puruluuta, ruokaa, makupaloja, kakkapusseja jne. Joskus ruoka- tai vesikuppi ja kerran huopakin, jotka tosin piti palauttaa lähtiessä.

Myös Niilo puolestaan suhtautui varsinaissuomalaisiin ystävällisesti. Niin koiriin kuin ihmisiinkin. Ja kulki kuin kävelykadun ihmiset valomerkin aikaan. Laidasta laitaan.

Aurajoen rannalla tapasimme joukon alan miehiä ja naisia juomineen. Puhuin heille koiran kaipuusta. Sanoin laittaneeni Faceenkin ilmoituksen kuvan kera, että 7-vuotias Niilo on tyttöystävää vailla. Nimimerkiksi pistin "poikuus tallella", mutta ei yhtään vastausta.

Tähän oitis, aikuisen ikään tullut, ikänsä laivoilla töissä ollut kaunotar Aurajoen rannalla: "Että joo joo, väärä lähestymiskulma. Ainakin turkulaiskoiratytöt ja -naiset etsivät kokeneita koiramiehiä eivätkä mitään poikasia." 🤣🤣🤣


perjantai 26. heinäkuuta 2019

Minusta tuli S-ryhmän tyytyväinen asiakas

Jormas: Iät ja ajat minua  on närästänyt K- ja S-ryhmän olematon kilpailu, joka ei koskaan yltänyt hintoihin saakka. Kunnes kuvioihin kasvoi saksalainen Lidl-ketju riittävän suureksi. Olen sen vakituinen asiakas tulevaisuudessakin, sillä alkoholiton olut muun muassa on puolet halvempaa. Mutta nyt käyn myös S-kaupoissa hyvin mielin.
Olin nimittäin Itävallassa pari viikkoa sitten reissun, tarkemmin Seefeldissä. Hyvin laadukkaassa kylpylähotellissa, jonne koirat olivat itsestään selvyys aamiaispöydästä illallisravintolaan. Tuntui hyvältä ja tuntui oikealta.

Nyt olen reissannut kotimaassa viikon hotellista toiseen, joka ei Niilo-koiran kanssa niin helppoa olekaan. Lähes järjestään lukee netissä hotellien kohdalla, ei lemmikkieläimiä.

Olin jo heittämässä pyyhettä kehään, kun välähti laittaa Googleen "koiraystävällinen hotelli". Sieltä niitä löytyi tarpeisiini kelvollinen määrä. Etupäässä Scandic- ja Sokoshotelleja. Ja kun kotimaista kannatan, valitsin Sokoksen, sillä toinen vaihtoehto on ruotalaisomistuksessa.
Tätä blogia komistaa parikin kuvaa loma-Niilosta kotimaan rengasmatkalta, joka päättyy huomenna. Toisen otti ammatikuvaaja Turun Aurajoen rantamaisemissa. Kuva onkin tähän saakka paras otos uskollisesta ystävästä kanssani.

Toisessa kuvassa huristelemne veneiden Rolls Roycella eli Sea Rayllä Kustavin saaristossa. Niilo on tiukasti remmissä kiinni, sillä matkassa ei ollut pelastusliivejä.

Matkalla panimme koneet seis ja pulahdin mereen uimaan. Ei ollut sinilevää ja näkyvyyttäkin useampi metri. Vesikin kovin lämmintä. Mukavaa sanon minä.

torstai 25. heinäkuuta 2019

Myös Niilo-koiralle stressitöntä lomaa

Lemmikkisi on tervetullut kanssasi hotellilomalle! Sokos Hotellit majoittavat mielellään myös perheiden eläinjäsenet pienistä jyrsijöistä kissoihin ja koiriin. Pyrimme majoittamaan lemmikkien kanssa matkustavat vieraat tilaviin huoneisiin, joista on helppo matka ulkoilureissuille.

Näin lemmikkisi viihtyy parhaiten hotellilomalla
Lemmikit tarvitsevat stressitöntä oleilua sekä riittävästi unta ja lepoa myös matkalla. 
Näin varaudut lemmikkisi lomamatkaan:
Varaa matkaan riittävästi aikaa, jotta lemmikki voi jaloitella välillä.
Ota lemmikille mukaan oma peti tai peitto sekä tarvittaessa vesikuppi. Matelijat asuvat hotellissa omassa matkaterraariossaan.
Oma lelu helpottaa lemmikin oloa vieraassa ympäristössä.
Tutustu hotelliympäristöön yhdessä lemmikkisi kanssa.
Älä jätä lemmikkiäsi yksin hotellihuoneeseen pitkäksi ajaksi. Mikäli sinun on jätettävä lemmikki huoneeseen yksin, varmista ettei kaverisi pääse karkaamaan huoneesta.
Käytä "lemmikki huoneessa" -kylttiä hotellihuoneen oven ulkopuolella.

Sokos Hotels tarjoaa koirille tervetuliaispaketin
Koiravieraat saavat Sokos Hotelliin saapuessaan tervetuliaispaketin, joka sisältää Best Friend -tuotteita, kuten puruluita, pihvitikkuja ja kakkapusseja. Paketti sisältää myös hotellikohtaisesti tietoa lähimmistä koirapuistoista ja eläinlääkäripalveluista.

Ilmoita lemmikistä huonetta varatessasi
Näin voimme valita sopivimman huoneen käyttöönne. Lemmikkihuoneen varaat helposti soittamalla suoraan hotelliin tai Sokos Hotels myyntipalveluun, puh. 020 1234 600 (8,35 snt/puh + 16,69 snt/min).
Osassa hotelleja pystyt lisäämään lemmikkisi mukaan majoitukseen jo huonetta varatessasi verkkosivuillamme.
Lemmikit yöpyvät Sokos Hotelleissa hintaan 15 €/vrk/huone. Jos olet S-Card-kanta-asiakas, lemmikkisi yöpyy kanssasi veloituksetta perhe-edulla (majoittuessasi S-Card-etuihin oikeuttavalla hinnalla, poikkeuksena palkintoyö, joka ei sisällä S-Card-palveluetuja).
Tervetuloa Sokos Hotelliin oman eläinystäväsi kanssa!

tiistai 23. heinäkuuta 2019

Ehkä en riitä koskaan

Yksi elämäni surullisimmista päivistä on avioeroni Päivistä. Oikeasti kuitenkin teimme sen yhdessä.

On ihmisiä, jotka eivät muille kerro elämänsä varsinkaan vastamäkiä. En kuulu niihin. Olen iäti jakanut polkujani tutuille ja tuntemattomilla. Sillä olen huomannut, että juuri niillä asioilla, jotka toiset olettavat olevan salattuja, niillä he haluavat satuttaa ja juoruta kertoen omia totuuksiaan muiden elämistä. Niissä supi supi jutuissa tahdon oman versioni kulkevan mukana. Siksi puhun ja siksi kirjoitan.

Tähänastisen elämäni suurimpaa surua puran täällä ja muualla varmasti monesti ja monella tavalla. Niin kauniina kuin murheen päivinäni.

Mutta vaikka jokaisen synkän pilven takana on uusi synkkä pilvi, mahtuu väliin pilvipoutaa ja aurinkoa. Tällä hetkellä istun, kirjoitan ja suren, mutta sydämessäni seison kuitenkin.

Olen saanut elämäni, entistä käytetympänä ja entistä rosoisenpana takaisin. Siitä pidän ja pidän kiinni kynsin hampain, kunnes Big Boss viheltää koko maallisen pelini osaltani lopullisesti poikki.

Päivis oli suurin rakkauteni eikä minulla ole harmainta aavistusta mikä tappoi pienen, harmaan hiireni rakkauden.  Ehkä minunkin. Ehkä en saakaan koskaan tietää. Vaikka usein sanoin "päivien" päästä kuulin viimein totuuden, siihen pakettiin ei nyt kaipaani totuus koskaan kuulunut. Ehkä olin itse liian pieni, jolla oli liian suuret kulmikkuudet.

Tai ehkä Päivini kasvoi pieneen elämääni liian suureksi ja itsenäiseksi. Ehkä hän oli sitä koko ajan, mutten vaan huomannut. En osannut tehdä enää mitään oikein. Ehkä en osannut koskaan. Ehkä hän vain sieti minua.

Ehkä en ole osannut mitään niin hyvin, että vaikka se riittäisi itselleni, se riittäisi myös muille. Varsinkaan niille, joiden kanssa olen halunnut elämäni jakaa.

Vaikken helvettiin uskokaan, uskon, etten ole maailman napa, vaan jossain on jotain minua paljon suurempaa. Uskossani uskoin, että kaikki kristityt ovat ja haluavat olla rinnalla kulkijoita. Olin väärässä.

Joten, kun nyt minä, vain lapsena kastettu olen eronnut toisen kerran, joutuvat hekin tilaamaan uuden kuorman hiiliä sinne minne ovat minulle matkalipun varanneet. Apua en tästä laumasta sydämeni suurimpaan suruun etsi.

Edelleen elän, siis olen ja kerään elämäni palaset jälleen kerran. Ehkä en halua elää yksin, ehkä haluan, kuka sen tietäisi. Ehkä yritän etsiä niin turvattoman hiiren, joka haluaa kulkea, ei edelläni vikojani etsien, vaan rinnallani rakastaen. Vaikka olisin iso, kalju rotta. Minne sitten mahdollinen yhteinen tiemme johtaakaan.



maanantai 22. heinäkuuta 2019

Tunne, tahto ja järki

Jormas: Aikoinaan selittelin monta vuotta juomisiani sillä, että kaikki johtui vain olemattomasta itsetunnostani. Olin lättänenäinen kapiaisen kakara, jota omasta syystäni haukuttiin myös puupääksi.

En ollut missään hyvä enkä kokenut olevani ainutlaatuinen kuin korkeintaan pahanteossa ja suun soitossa.

Halusin elää etupäässä tunteitteni viemänä, joka johti minut liian hyväksi kaveriksi viinan kanssa. Kun olin päissäni, olin vähintään kuin muutkin, sillä omassa kaveriporukassani lähes kaikki käyttivät päihteitä joka viikonloppu.

Mutta aikansa kutakin, kuten eilen kirjoitin. Alkoholia en olisi kyennyt jättämään, ellen olisi oppinut valjastamaan tahtoani järjen ohjaamaksi tunteiden sijaan. Jos annoin tunteille vallan, halusin juoda liian paljon ja liian usein.

Meni monta kymmentä vuotta, ennen kuin uskalsin antaa itseni uudelleen tunteitteni viemäksi. En silloinkaan ilosta, vaan surusta ja kaipauksesta, jotka tulevat menettämistäni rakkaista ja jostakin mitä minulla ei ole koskaan ollut. Kaikki rakkaat pojastani vaimoihin ja ystävistä vanhempiini olen menettänyt. Osa on haudan levossa tai missä lienee, mistä en heitä tavoita. Osa elää ja voi toivoakseni hyvin kuka siellä ja kuka tuolla. Mutta kukaan ei siellä missä minä.

Yksikään rakjaus vanhempiani lukuunottamatta ei ole kantanut rinnallani vanhuuteen saakka. Paitsi eläimeni, joista moni on viettänyt viimeisetkin hetkensä käsivarsillani.

Olisi helppo vaipua itsesääliin ja sanoa, että oma syyni. Niin en tee, sillä tiedän välittämisessä ja rakkaudessa olevan ainakin kaksi puolta ja osapuolta.

Vain eläimiä olen kyennyt rakastamaan ehdoitta. Ehkä minuakaan  ei kukaan ihminen Tällä hetkellä ainut rinnallani kulkeva elävä, rakkauden ja välittämisen kohde on osaomistus koira Niilo. Joka on aina luonani ollessaan kokonaan läsnä, vaikka siitä vain 1/4 os minun.

Kun hän tai se saapuu seuraavan kerran kotiini, kerron sille koko tarinan reilun viikon kestäneestä korkean paikan leppoistamisleiristäni. Se kuuntelee aina koko sydämellään päätään puolelta toiselle kallistellen. Sydämessäni koen, että se ymmärtää minua täydellisesti ja sillä on kaikki ymmärrys pelissä. Se on täysillä mukana 

Tähän eivät ole pystyneet aikuisiän ihmisrakkauteni ensi tai jonkun  muun huuman kadottua.  On käynyt vähän samoin kuin Paula Koivuniemelle. Joka vastasi kysymykseen miksi hänen miessuhteensa eivät kestä. Kaksi Paulan sanaa kertoi kaiken: "Intohimo loppui."

sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Fiiliksiä etsimässä

Jormas: Aikoinaan join paljon. Reippaan kymmenen vuoden siivun päätyäkseni täysveriseksi alkoholistiksi. Mutta toisin kuin monet muut juopot sanovat juomisen olleen yhtä helvettiä, minulle se ei ollut sitä. Vaan minulla oli monet kerrat tosi hauskaa viinan ja vähän muidenkin päänsekoittajien kanssa.

En muista koskaan juoneeni suruun tai edes murheeseen. Toki tiedän heitäkin olevan, joten voihan juominen olla yhtä helvettiä silloin. Vai voiko? Eikö helvetti olisi silloin elämä ilman viinaa, johon lohtua haetaan pullosta?

Minulle kymmenen vuoden ryyppykausi oli retki itseeni. Viinan avulla voin elää itseni kanssa, sillä en pärjännyt tai minulla ei juuri ollut hyvä olla selvinpäin. Olin siis jo silloin niin vaikea luonne, etten pärjännyt itseni kanssa. Elämästä puuttui myös jotain, jota etsin pullosta.

Kolmekymppisenä olin tullut tienhaaraan. Ja hyvästelin pitkäaikasen matkakuppanini, Turmiolan Tommin. Tiemme erosivat hyvillä mielin.

En tiennyt mitä haluan elämältä enkä tiennyt mikä on oikein. Mutta tiesin mitä en halua ja mikä ei ole kohdallani oikein. Olin löytänyt Tommin avulla uuden tien, johon eivät päihteet sopineet. Halusin kokea kaiken tielleni osuvan uudelleen kirkkaana ja aidosti.

Kun tuokion kesäyönä, Aatamin asussa kuuntelen hiljaisuutta ja istun Niilo-koiran kanssa Jokilaakson laiturilla, koen, ettei minulta puutu mitään. Minulla on siinä hetkessä kaikki, minulla on äärimmäisen hyvä olla ja koen olevani osa maailmankaikkeutta. Siinä tuokiossa on minun raittiuteni.

Olen myös oppinut tuntemaan syvää surua. Luulen, että jotain sellaista mitä ei kukaan voi ymmärtää. Siitäkään en luopuisi mistään hinnasta. Osaan ja haluan itkeä oman koiran haudalla vuodesta toiseen selvinpäin. Myös siinä on minun raittiuteni.

Sillä surussani olen myös iloinen. Ymmärrän, että näin on tarkoitettu ja olen kiitollinen kaikista kokemistani tunteista.

Olen ollut kaksi kertaa avioliitossa ja avioeroista kannan surua ja syyllisyyttä. Etten pystynyt parempaan. Enkä lainkaan iloa, sillä menin naimisiin rakkaudesta elämäni loppuun saakka enkä erotakseni.

On hyvin murheellista, etten voinut antaa läpi elämän kantavaa iloa ja turvaa elämänkumppaneilleni. Näissä epäonnistumisissa on suurimmat suruni, vaikka matkaan mahtui paljon kaunista iloakin. Eroissa ei ole raittiuttani eikä niin ollut tarkoitettu.


lauantai 20. heinäkuuta 2019

Lapsena kesä jatkui ikuisesti

Jormas. Lapsena kesä alkoi koulun päättäjäisjuhlista. Laulettiin suvirsi, päivieni määrä oli rajaton, koskaan ei satanut, aurinko paistoi aina ja kesä jatkui ikuisesti.

Mutta seuraavan kerran täytän 70 ja tiedän, että päivien määrä ei ole rajaton. Ellei ikuisuus ole olemassa ja olen löytänyt tai löydän sen tien pään. Tai sitten ikuisuus on kaikkien osa, löytää jotain tai ei yhtikäs mitään.

Mutta tässä ajassa kesän jälkeen tulee syksy. Vuosikymmeniin minua eivät olleet ilmat eivätkä vuodenajat häirinneet. Mutta jokunen vuosi sitten, kun olin jo oppinut lähtemään muuttolintujen matkassa Aasiaan, ajatukseni muuttui.

Kerran syysaamuna anivarhain pimeältä taivaalta tuli vettä sekä räntää ja mitä lie märkää, kun lompsin viluissani 350 metrin päässä olevalle postilaatikolle hakemaan aamun Hesaria. Mutta ei ollut lehti tullut ja se katkaisi, jos ei kamelin niin minun selkäni kuitenkin. Ja ajattelin, että mitä hittoa minä täällä teen, kun aurinko on kauimmillaankin vain muutamat tunnin päässä Finnairin puhalluslampulla.

Syksy on minulle kuitenkin alakulon aikaa, sillä niin paljon luonnosta kuolee pois, vaikka osa meneekin vain talviunille.

Sitten tulee talvi ja moni kaunis kasvi ja kukka nukkuu talven. Kun harrastin moottorikelkkailua, pidin talvesta hyvinkin paljon. Niin pidän nytkin tosin, sillä niitä vietän nykyisin Thaimaassa tai ylipäätään Aasiassa . Siellä muun muassa ajelen paljon Harley Davidsonillani.

Mutta kevät, se on myös hienoa aikaa. Luonto herää, kasvit nousevat tavoittelemaan kilvan aurinkoa. Vedet joessa ja lammissamme luopuvat jääpeitteistään ja avaavat kantensa vesilinnuille. Ja minullekin, joka pulahtelen veteen naturistina jäiden lähdöstä jäiden tuloon.


perjantai 19. heinäkuuta 2019

Koiramaailma, osa 2

Jormas: Eilen kirjoittaessani otsikon aiheesta osaa yksi, jäi jokunen juttu pyörimään päähäni. Vauhtia lisäsi, kun aamulla luin mielipidetiedustelun tulokset mitä lääkkeeksi koiraongelmaan, joka tulee osin suomalaisten mielestä irti olevista koirista.

Jäin tuumimaan miksi thaimaalaiset pärjäävät koiriensa kanssa, vaikka ne ovat vapaana ja näin näyttää olevan myös Itävallassa. Tosin paljon hillitymmin, mutta kuitenkin niin, että se ei suomalaisille istuisi. Ainakaan niille, jotka ovat sitä mieltä, että koira on parhaimmillaan koira, kun se on kahleissa ja kuonokoppa kuonon ympärillä.

Kun olin kakara myös iältäni, ei Suomessa ollut koirien kiinnipitopakkoa. Tai en muista tai ei sitä kukaan noudattanut.  Sen sijaan puhuttiin kylän koirista, jotka olivat irti ja joilla oli kotinsa jossain.

Muistan, kun vanhempani opettivat esimerkiksi, että älkää menkö silittimään Parkkosen Jeppeä, jos se tulee vastaan, sillä se saattaa puraista, jos on "sillä päällä". Mihin nämä opetukset ovat kadonneet? Että koira on koira eikä sen pidäkään oppia ihmisten tavoille?

Ennenkin oli tosiaan koirakouluja. Siellä opetettiin koiria ihmisten tavoille. Nyt on harkinnassa koira-ajokortit. Minusta se hyvä asia, jos ihmiset oppisivat sen myötä vähän koirien tavoille. On nimittäin mielenkiintoista seurata kuinka ihmiset kohtelevat koiriaan esimerkiksi koirapuistoissa. Siis siellä missä koira pidetään irti ja missä sen pitäisi saada olla koira.

Nyt koira-arki on osalla niin, että jos joku näkee jossain koiran irti, on Face pullollaan toinen toistaan tuomitsevampia kirjoituksia.

Vaan toisin oli ennen. Ihmiset pärjäsivät koirien kanssa, vaikka ne olivat irtikin. Ja Thaimaassa pärjäävät vieläkin. Ehkä olisikin hyvä järjestää koira-ajokorttikursseja siellä.

Jospa siellä opetettaisiin, että koira on parhaimmillaan silloin, kun se saa olla mahdollusimman koira.

torstai 18. heinäkuuta 2019

Koiramaailma

Jormas: Sen verran olen maailmalla resunnut myös koiramaailmassa, että on pohjaa pohtia blogissakin jotain kuinka erilaista koiraelämä on jo maastakin riippuen.

Koiran vapauden kannalta yksi parhaita kotimaita on Thaimaa, sillä siellä ne elävät vapaina. Buddhalaisuus takaa, että henkikään ei ole alati uhattuna ihmisen toimesta. Vapaus tuo mukanaan myös ei toivottuja ilmiöitä, kuten koirat vailla ihmiskotia. Osa niistä ottaa kodikseen jonkun yhteisön, kuten myymälän edustan, mopotaksiaseman ja niin edelleen. Mutta elävät yhä vapaina.

Filippiineilläkin on koiria vapaana, mutta katolisena maana siellä niiden kohtelu on paljon huonompaa. Sellainenkin lausuma on, että "katolisessa maassa kaikki eläimet ovat ihmisen kantapään alla. Ja islamistisessa maassa miehen kantapään alla on myös nainen".

Suomi on tietty oma lukunsa, jossa koiria on pidettävä varsinkin taajamissa aina kiinni. Eivätkä ne muuallakaan vapaina juokse.

Lähtökohtaisesti suomalainen pitää koiria hyvin riistettyään ensin niiltä vapauden. Mutta jos koira pääsee esimerkiksi koirapuistoihin säännöllisesti, ei se vapauden menetyksestä juuri kärsi. Oma lukunsa ovat koirat, joilla on kodissa lapsen asema.

Suomalainen, joka on pohjoismaalaisittain melkoinen porsas ympäristön suhteen, on vastaavasti allerginen koiranpaskoille. Ei närästä lasi- eikä muovipullot eikä mikään muukaan jäte tienposkilla eikä luonnossa, mutta koiran tuotos senkin edestä.

Sitten Euroopassa on varsin korkean sivistyksen maa, Itävalta. Jossa ei ainakaan Innsbruckissa eikä Serfeldissä juuri kaduilla roskia eikä koiran jätöksiä näy. Käytävällä tapasin juuri suomalaisrouvan Wienistä, jossa hän sanoi koira-asioiden olevan samoin.

Mutta yllätys yllätys, koirat ovat luonnollinen näky hienoissakin ravintoloissa sekä hotelleissa. On myös sangen luonnollista ja hyväksyttyä, että ihmiset päästävät koiransa puistoissa irti.

Itse olen nyt ollut viikon Seefeldin hienoimmassa hotellissa, jolla silläkin on oma koiransa. Moorits tai sinne päin. Se on aina irti ja tekee autottomassa keskustassa joka päivä yksin omat lenkkinsä. Eikä sen tuotoksiakaan ole kukaan keräämässä.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Kuulento

Jormas: Neljäs lokakuuta 1957 Neuvostoliitto laukaisi taivaalle tekokuun, josta katsotaan alkaneen ajan, jolloin ihminen on toiminut avaruudessa. Muistan, kun vanhempieni ja siskoni kanssa tähyilimme silmät tarkkoina kotitalomme pihalta pimeälle tähtitaivaalla löytääksemne tämän ihmeellisen, lentävän Sputnikin. Ja löysimme myös. Kuin yksi tähti tähtien joukossa. Mutta vain tämän liikkumisen voi havaita silmillä.

Avaruusaika on myös surullista minulle. Mutta enemmän kuin siinä kuolleita ihmisiä, olen surrut Laika-koiraa. Jonka ihminen lähetti tietoisesti kuolemaan. Minulle se on vain ja ainoastaan pahemman luokan eläinrääkkäystä sekä ihmisen suunnatonta itsekkyyttä.

Juuri nyt on kulunut 50 vuotta Apollon kuulennosta. Siitä jolloin ihminen astui ensimmäisen kerran toisen planeetan maan pinnalle. Senkin muistan hyvin.

Olin Tuusulan Tuuskodossa katsomassa äitiäni, kun senioriväki katsoi tapahtumaa televisiosta. Jossain  mutkassa sanoin kaikille, että on se vaan ihmeellistä. Kuu on tuolla korkealla taivaalla ja nyt ihminen tallustaa sen pinnalla, kuten näemme.

Tällöin aito papparainen nousi keppiinsä nojaten ja laahusti luokseni. Otti käsipuolesta sekä talutti minut ikkunan ääreen. Ja sanoi: "Katso poika tuonne taivaalle. Kuu on siellä ja me olemme täällä. Meitä ei huijata."

tiistai 16. heinäkuuta 2019

Lahjaton jormas

Jormas: Joskus olen tavannut ja minulla on osa esimiehestänikin (hallitus) ollut sellaisia, jotka sanovat, että heillä on armolahjoja. Kellä kielillä puhumisen sellaista kieltä, josta en ymmärrä sanaakaan, kellä näkijän, kellä ennustajan, kellä parantajan erityislahjoja ja kellä minulle mitäkin outoa.

Mitä kaikkea lieneekään, joita Luoja on heille antanut. Tuntuukin, että pelkästään niiden olemassaolon epäily on tavallisille ihmisille tie helvetin porteille.

Mutta minulle Hän ei ole antanut mitään erityislahjoja. Tai en ainakaan ole havainnut. Tavallisena pälliäisenä olemisen armolahjan vain. Paitsi, etten ole tavallinen enkä oman määritelmäni mukaan normaalikaan. Sillä se on kaikin tavoin keskiverto.

Sitä en mielestäni ole. Hyväksyn kaikki muut luonteenpiirteitteni kuvaukset, mutten sitä, jos joku sanoo, että hallitsevin luonteenpiirteeni on ilkeys.

Koulussa kyllä olin silloin tällöin jälki-istunnossa, seisoin usein välitunnilla rangaistukseksi löytötavarakaapin edessä, kirjoitin järjestyssääntöjäkin ties kuinka monesti ja olin rehtorin puhuteltavana.

Hän kävi kotonanikin vanhemmiltani kysymässä, että eikö se Jorma voisi lopettaa koulunkäymisen hänen koulussaan. Olin kuulemma koko koulun mätämuna ja kuuluisampi kuin yksikään opettaja.

Ja lopetinhan minä. Heti kun täytin kuusitoista ja oppivelvollisuusikä oli ohi. Spede sanoi visiossaan silloin, että ne käyvät kouluja, jotka eivät muuten pärjää.

Sittemmin tein elämäntyötäni päihdetyössä aivan merkittävänkin saran. Pressakin antoi yhteiskuntavastuun kantamisestani sosiaalineuvoksen arvon. Joka ei tuo muodollista pätevyyttä yhteenkään pestiin.

Jossain mutkassa tapasin kouluaikani sittemmin alkoholisoituneen rehtorin. Ja sanoin hänelle, että etkö voisi Eikka lopettaa dokaamista, sillä olet koko opettajakunnan mätämuna ja häpeäksi kaikille opettajille. Hän katsoi minua sumein, surullisin silmin ja sanoi, että "anna minulle Jorma anteeksi". Sittemmin reksikin raitistui ja meillä oli monta mukavaa tuokiota yhdessä.

Ehkä olenkin saanut tavallisena pälliäisenä olemisen armolahjan lisäksi ainutlaatuisen erilaisena olemisen lahjan. Kuten me kaikki. Sen oivaltaminen eheyttää itsetuntoa kummasti.

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Lisää luksusnarinaa

Jormas: Lauantaina lupasin kirjoittaa lisää omituisista reissuista seuraavalla kerralla. Sen piti olla eilen, mutta se jäi tekemättä.

Yhtä spontaani kuin oli viime kesän ja  viime blogin uintireissu Mustallemerelle, on tämän kesän reissu Itävallan Alpeille Innbruckiin ja Seefeldiin.

Sillä yhtenä päivänä yks'kaks yksi kaverini, nelikymppinen mies, jonka olen tuntenut vaippaikäisestä saakka, kysyi lähdenkö haistelemaan vuoristoilmaa Keski-Eurooppaan. Lupasi kustantaa lystin.

Joten mikä ettei, sen kuin vaan matkaan. Toissapäivänä lennettiin Frankfurtiin, josta piti jatkaa samantien Itävaltaan. Ensin ilmoittivat, että lähtö myöhästyy 20 minuuttia ja sitten, että koko lento on peruutettu. Mutta silloin ja silloin pääsette Müncheniin. Ei kiiinnostanut, sillä mehän olimme menossa vallan toiseen suuntaan.

Ja mikä oli minun peesatessa, kun kaveri sanoi, että jäädään tänne yöksi ja tuumataan vähän mitä tehdään.

Alle otimme Yber-kumijalan, jonka käytännön näin nyt ensi kerran toiminnassa. Älylaitteen näytölle tulee kuka on halukas kyydin ottamaan ja millä hinnalla. Me nappasimme Muhammedin Pakistanista sillä ja sillä hinnalla, jonka maksun ohjelma ottaa kuljettajalle luottokortilta samalla, kun hyväksyimme kyydin.

Yösijaksi valikoitui luksusta, hotelli Hilton. Loistavan illallisen jälkeen painuimme yöorsille huoneeseemme, joka kyllä olisi kelvannut vaativaankin makuun.

Aamulla oli ajatus, että aloitamme allasosasastolta, joka oli minullekin, jo luksukseen tottuneelle liian kökkönen, joten sen jätimme väliin. Sen sijaan aamiaisella tuumasimme, että ei takaisin Suomeen, vaan  tänään kentältä uudella yrityksellä Alpeille.

Matkaa oli saman verran kuin Helsingistä Ouluun, mutta 500 euron lentolipulla ei päässyt kuin varapaikalle jännittämään, jotta mahtuuko kaksi reussumiestä vielä koneeseen. Jännittävää  siis riitti tällekin päivälle.

lauantai 13. heinäkuuta 2019

Luksusnarinaa....

Jormas: Aina silloin tällöin ajattelen ja sanonkin, että on harvinaista tavata suomalainen, joka on kaksi päivää peräkkäin aivan tyytyväinen  kaikkeen ja sanoo sen myös muille.

Jonkun tutkimuksen mukaan olemme maailman onnellisin kansa. Voi ollakin, ainakin minä, vaikka välillä on tullut takkiinkin oikein roimasti. Siksikin lienen taas niin sanotusti yksin.

Mutta minulle tapahtuu myös mukavia asioita. Viime alkukesästä tapasin Tallinnassa lapsuuden ja aikuisuuden kaverini, jonka kanssa kävimme Saarenmaalla. Kun tultiin pois, sanoi hän, että kanssani on mukava jutella ja matkustaa, jota voitaisiin joskus harrastaa pitempikin tovi.

Tähän minä, että kun tykkäät ajamisesta, niin käydään joku viikko Mustallamerellä uimassa ja siemaistaan alkoholittomat oluet. Näin tehtiin. Hannu ajoi kuudessa päivässä 6000 kilometriä.

Pantiin maailman sekä omat asiat järjestykseen ja käytiin myös merikonttitehtaalla Ukrainan pääkaupungissa. Tänään aloitan yhtä mielenkiintoisen, tämän kesän vastaavan reissun, josta taidan kirjoittaa seuraavalla kerralla.

perjantai 12. heinäkuuta 2019

Käänteiset järjestykset

Jormas: Minulla on hyvä ystävä nimeltään Matti Huunan-Seppälä. Jonka kanssa en juuri yhteyttä pidä, vaikka taisin olla häissäkin. Ja hänen tai heidän kotonaankin on isketty tarinaa. Viinaakin olen tainnut Matin kanssa juoda. Silloin kun laveaa väyläämme piti kaventaa päihteillä.

Kerran hän katseli tekemääni takkaa, joka oli ulkosalla ja kysäisi, että mikä lienee tämän projektin ydinsanoma. Sanoin, että ehkä teen joskus takan ympärille talon. Puisteli päätään mennessään ja mumisikin jotain.

Sitten ostin Keski-Suomessa asuessani ikkunaruudut, silloiset kolminkertaiset selektiivilasit, jotka olivat pimeässä ladossa jossain missä lie.

Yhtenä päivänä hankinnan jälkeen menin latoon ja mittasin ostamani ikkunaruudut. Ja suunnittelin sekä piirsin niiden ympärille 200 m² hirsitalon. Joka veistettiin paikan päällä käsin.

Mutta sitä ennen etsin, valitsin ja merkitsin mäntymetsästä puut, jotka metsuri kaatoi talon rakennusaineeksi. Joka sai nimekseen Syrjäntakanen. Sitä isännöi nykyisin poikani, aikuinen mies Marko vaimonsa Päivin ja tyttärensä Sini Olivian kanssa Syrjänlammen rannalla.

Eilen näin Vantaan vahinkotavarakeskuksen mainoksen, joka kertoi muun muassa, että paljon leluja. Siihen tartuin. Tuumasin, että lapset tarvitsevat leluja ja minulla ei ole kumpiakaan. Mutta haluaisin kyllä olevan. Joten aloitin helpommasta päästä, eli leluista.

Haaveilin Legoista sinne ajaessani, mutta niitä ei ollut. Joten ostin värityskirjoja ja -kyniä. Ehkä hankin lelujakin vielä jostain. Mutta jossain vaiheessa olisi löydettävä lapsi tai lapsia, joille hankintani kohdentaisin. Tai sitten pitäisi ryhtyä lapsentekopuuhiin. Mutta siihen tarvittaisiin myös äidiksi ryhtyvä. Voin tietysti olla puuhaan liian vanhakin. Toisaalta pressa Sale on vielä vanhempi.

torstai 11. heinäkuuta 2019

Elisan ala-arvoinen asiakaspalvelutunti

Jormas: Elän digimaailmapalvelujen sykkeessä mukana ajan hengen ja tarpeideni mukaan.

Siihen kuului eilinen, kämmenenkokoisen älylaitteen osto. Niiden edeltäjiä sanottiin matkapuhelimiksi. Kai joku sanoo vieläkin. Minäkin joskus vahingoissa.

Joka tapauksessa Elisalla on ollut jo jonkin aikaa ennakkomyynnissä Huawein laite isolla, yli 7 tuuman näytöllä. Joten vierailin kotisivuilla, kun ruutuun tupsahti Jarkko P:n chatviesti: "Moi, miten voin tai voinko auttaa?" Tai jotakin sinne päin.

Tähän minä, että haluaisin ostaa mainitsemani laitteen ja onko niitä Vantaan Jumbon myymälässä? Tähän Jarkko P, että pannaanko tilaus tästä menemään? Mikä on nimesi ja sotusi ja monessako erässä haluat maksaa?

Sanoin, että nimellä ja osoitteellani löydät sotuni ja kerralla maksan. Mutta toistan kysymykseni, että onko tuotetta myymälässä? Tähän Jarkko P, että tarvitsen sotusi tähän uudelleen ja valitettavasti en sitä tiedä onko laitetta myymälässä. Mutta laitetaanko tilaus? Johon kysyin ja jo jankutin, että myyt tuotetta, muttet tiedä onko sitä nähtävänä etkä halua sitä selvittää?

Ja Jarkko P jatkaa, että tee ensin tilaus, niin sitten selvitän. Tähän minä, että onko mielestäsi kohtuutonta, jos haluan nähdä euroa vaille tonnin laitteen ennen ostopäätöstä?

Ja Jarkko P, jonka sukunimenkin tiedän, jatkaa. Valitettavasti en voi auttaa enkä kertoa onko puhelinta nähtävillä ennen ostotilausta.

Ei auttanut, vaikka sanoin ostavani laitteen sitten vaikka Gigantista. Eikä se, kun sanoin, että jos olisi oma yrityksesi, selvittäisit asian.

Tätä jauhoimme tunnin ja viimein paloi käämit. Minulle tyyypilliseen, rauhalliseen tapaan, kun Jarkko P kysyi voinko auttaa jotenkin muuten. Ja perään toivomuksen, että voisinko antaa sähköisen palautteen palvelusta, kun hän laittaa linkin?

Yllä siis palautteeni tavallani. Nyt  vähän rauhotun ja tuumaan minne palautteeni jaan.

Chattailun päätyttyä koppasin osa-avoauto Marttini ja ajoin Jumboon, Elisan myymälään.

Loistava palvelu. Kerroin myös tapahtuneen, johon myyjä, että sorry firman puolesta Jarkko P:n tarjoilema huono palvelu. Sanoi vielä, että chatpalvelukin näkee laitetilanteen viidessä sekunnissa ja kysyä voi toki livenäkin.

Joten jatkan monella tavalla aktiivisena Elisan pienasiakkaana jatkossakin. Kiitos siitä kuuluu tällä kertaa yksin Jumbon myymälän väelle.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2019

Jokilaakson lähde?

Jormas. Jokunen vuosi sitten tutkitutimme viereisen hevoshaan kupeessa olevan vesilähteen. Ristimme sen Johanssonin lähteeksi, sillä se on hänen maillaan. Toki sillä on alkuperäisempi nimikin, jota en muista. Joka tapauksessa olemme hakeneet siitä jo monta vuotta usein juomavetemme. Paljon fiilisten vuoksi, sillä veden nostamne koivuvarteen laittamallamme teräspeltiämpärillä.

Tuusulassa on erinomainen juomavesi ilman lähteitäkin. Täällä uidaankin niin sanotussa kaivovedessä useammassakin paikassa.
Vielä useamman vuoden olen ihmetellyt Rantabulevardillamme kosteaa paikkaa. Olen kuittaillut sen mielessäni sillä, että vesi vaan viereisessä, entisestä ojasta muodostuneessa metsäpurossa on korkealla.

Mutta miksi vesi pysyy korkealla? Mieltä se on vaivannut, sillä niin aamu- tai iltauinnilla Jokilammille mennessäni kuljen sitä ohi. Usein silloin, kun Niilo valitsee sen reitikseen kalakatiskalle mennessään.
Eilen kun tulin puolen kilometrin päässä olevalta metsävarastolta, tein päätöksen. Tutkin mahdollisen lähteen paikan tarkemmin ja tutkitutan myös veden laboratoriossa saadakseni selville onko Jokilaaksossa oma lähde. Näin teimme aikoinaan Johanssonin lähteen vedellekin. Joka tapauksessa mahdollinen Jokilaakson lähde on kaunis paikka, kuten kuvasta näkee.

tiistai 9. heinäkuuta 2019

Rakastan elämää

Jormas: Kun aikoinaan vihkipappimme luoma turvattomuus Sininauhasäätiön puheenjohtajana laittoi Päiviksen ja minut pakkaamaan reppumme kodistamme, luomastani Pessi ja Illusiasta, päätin, etten enää koskaan rakastu yhteenkään paikkaan.

Vaan ajattelin, että tästä eteenpäin kaiken kannan mukanani. Vanhuuden unelmani oli, että kun sen aika tulee, laahustan Pessin käytäviä niiden joukossa, jotka olivat vaimoni ja poikani lisäksi tärkeimmät elmässäni. Siellä asuvat alan naiset ja miehet.

Mutta moni asia on mennyt elämässäni toisin. Osin itse ja osin muut ovat karkoittaneet tai karkoittuneet ympäriltäni. Olen siitä kovin pahoillani. Itseni lisäksi luissaan vain Isä ylhäällä tietää, että annoin kaikkeni.

Mutta se ei riittänyt. Nyt minulla on Jokilaakso ja osin itse valitsemani yksinäisyys. Olo on joskus haikea, mutta olen myös onnellinen. Rakastan tätä paikkaa ja kaikkea elämää täällä, sillä täällä on paljon hyvää henkeä, jota ei tiukka- eikä löysäpipoinen kristitty ymmärrä.

Täällä on myös äitini ja isäni henki. Usein muistan isän lauantai-iltana, Koskenkorvapullon juoneena rakentamansa talon rappusille.  Yrmeä katse itään suunnattuna nyrkki pystyssä: "Tätä ei perkele ryssä vie". Jota äiti keittiön jakkaralla, ikkunaruudun takana pelonsekaisesti siunaili.

Jokaisella kasvilla ja jokaisella eläimellä on Jokilaaksossa sielu. Jo pitkään olen opettanut myös  osaomistuskoira Niilolle erilaisuuden hyväksyntää.

Se ihmettelee kanssani pää kallellaan vaskikäärmettä, että mikä tuo on ja miksi se on paljon isompi kuin jo tutut kastemadot ja viitasammakot? Mutta se tietää, että poltan käämini, jos se on millekään eläimelle paha. Että vain koirapuistossa saa rähjätä.

Niilo näkee ja kokee kuinka mielestään sen suukkojen ansiosta ikkunaan lentänyt lintu virkoaa ja lentää omille teilleen. Monena aamuna sen jälkeenkin se juoksee tarkistamaan, että tässä se oli. Viimein se uskoo, että pienilintu ei tule enää koskaan takaisin siihen paikkaan.

Aamuisin ja iltaisin kuljemme rantapolkua Niilon katiskalle. Monet hauet ja lahnat ovat kokeneet sen kostean kirsun kosketuksen. Yhdessä vapautamme kalat ja Niilo tuijottaa pitkään laiturin reunalta veteen ja ihmettelee, että minne kala katosi.

69 vuotta, siis koko elämäni olen tehnyt kompromisseja naisten vuoksi ja kanssa. Ensin kolmekymmentä vuotta äitini ja isäni avioliitossa ja sen jälkeen omissa liitoissani. Heistä vain yksi oli sydämeni valittu, suuri rakkauteni. Se oli päivis. Häntäkään en pystynyt rakastamaan riittävästi. Se on elämäni suurimpia murheita.

Seuraavaksi täytän 70, jos Luoja suo. Ajattelen, että silloin olen aikuisen oikeasti aikuinen. Tällä hetkellä ensimmäisen kerran elämässäni en jaa elämääni kenenkään ihmisen vuoksi. On itsekkyyteni aika, joka ei ole keneltäkään pois.

Elämäni ainoat kompromissit teen nyt Niilon vuoksi ja kanssa. Joka tarpeineen ilmoittaa milloin syödään, juodaan ja mennään lenkille.

Vaikka tämä ei ehkä muiden mielestä totta olekaan, koen eläväni vasta nyt itselleni. Ja rukoilen, että Isä olisi laskenut minun päivieni määrän kauas tulevaisuuteen ja antaisi mahdollusuuden aloittaa taas kerran alusta.


sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Yhteiset asiamme, osa 2

Jormas. Eilen pohdin blogissani eduskunnan viisautta ja kuinka siellä näkyy kansan valitsema järjen valo.

Tänään pohdin samaa asiaa kuntalaisen näkökulmasta, kun valitsemme asioidemme hoitajia kotikuntaamme.

Tuusula onkin vuosikymmenten saatossa ollut edellä kävijä monellakin tavalla. Tuusulassa taidettiin järjestää valtakunnan ensimmäinen kunta-asioiden mielipidekysely. Kysyttiin kuntalaisilta pitäisikö moottoritien jatkua Hyrylästä Järvenpäähän vai ei. Ei pitänyt ja sillä selvä. Yksi äänestyksen päämasinoijista oli Vihreiden Eero Paloheimo.

Viime kuntavaalien yhteydessä ja jälkeen Tuusula oli taas edelläkävijä. Se leikkasi ylimmältä kunnan virkamieheltä siivet poikki ja kun se ei riittänyt, se lakkautti koko kunnanjohtajan viran.

Ja siirsi roppakaupalla lisää valtaa kuntalaisille ja heidän valitsemilleen kunnanvaltuutetuille. Sekä teki kunnanjohtajan viran tilalle kolmen pormestarin pestit, kaksi apulaissellaista ja yhden pääbossin.

Kuntalaiset valitsivat ensin 51 valtuutettua, jonka jälkeen valitut valitsivat keskuudestaan pormestarit neljäksi vuodeksi. Menee tämä sitten syteen tai saveen, niin jonnekin joka tapauksessa, sillä Tuusula on lähtenyt liikkeelle.

Ennen saattoi joissakin kuntalaistilaisuuksissa istua vaitelias, harmaapukuinen ja vähäeleinen herrasmies. Enkä minä kunnanjohtaja Joensivua hauku, mutta yksi mies jättää vain yhdet jäljet.

Bosseja on siis peräti kolme eikä heistä ole virkahenkilö kukaan. Vaan luottamushenkilöitä kaikki. Enää ei kunnassa niin pieniä kissanristiäisiä järjestetä, etteikö joku pormestareista saattaisi tupsahtaa tupaan. He ovat jalkautuneet kentälle kuntalaisten keskuuteen.

Siitä pidän. Jokainen  kuntalaisen voi milloin tahansa ottaa hihasta kiinni ja sanoa heille missä tahansa: "Terve, olen se ja se ja mulla olisi tälläinen pikku juttu."

lauantai 6. heinäkuuta 2019

Yhteiset asiamme

Jormas: Iso osa yhteisistä asioistamme hoidetaan siten, että ylimmät vallankäyttäjät ja pomot valitsemme itse.  Sitä sanotaan politiikaksi.

Lähes kaikki valinnat haluamne tehdä puolueiden listoillta päättäjiksi pyrkivistä. Joita onkin vaaleissa tuhansia.

Puolueiden vuoksi yhteisten asioiden hoitamisesta tulee puoluepolitiikkaa. Ja tunkua laittamaan valtakunnan asioita kuntoon on aina ollut.

Kun vastaavasti kuntiemme päättäjiä valitaan, on monessa kunnassa merkittävässä määrin myös puolueiden ulkopuolelta tulevia kunnanvaltuutettuja.

Mutta eduskuntaan ei ole tainnut koko sen historian aikana päästä kuin yksi henkilö suoraan ensimmäisellä kerralle ilman puolueen asettamaa listaa.

Muutakin merkillistä eduskuntatalolla on. Sen ymmärrän, että teräaseet ynnä pyssyt ja muut vastaavat välineen jäävät vahtimestareiden ja vartijoiden huostaan, kun taloon astutaan sisään.

Sitä sen sijaan en ole koskaan käsittänyt, kun opposition mielestä järjenvalo, jota ennen vaaleja oli jokaisella yllin kyllin, ei enää valinttojen jälkeen seuraakaan valtioneuvoston ovesta hallituksen mukana. Sillä ei ole merkitystä ketkä valioneuvoston ovesta seuraavat neljä vuotta kulkevat.  Vaan kaikki viisaus jää opposition kanssa ovien ulkopuolelle. Ikäänkuin järki laitettaisiin teräaseiden kanssa samaan laatikkoon. Vahtimestaritko tämänkin kerää?

Alati oppositiossa pesivä järjen valo purkautuu sitten isossa salissa joskus niin pontevasti, että sieltä joku kansan valitsema edustaja jouduttu kantamaan ulos jäähyllekin.

Onkin vallan harvinaista, että kaikki 200 kansanedustajaa olisivat yhtä  mieltä ajaessaan milloin mitäkin asiaa koko kansan parhaaksi. Ylipäätään koskaan. Vähiten oikeassa on vaalikarja, jota tarvitaan vaaliuurnilla neljän vuoden välein.

Mutta mitä minä tästä kitisemään. Sillä tiedän, että valtakunnan asiat olisivat vielä surkeammalla tolalla, jos Arkadianmäellä istuisi 200 Jorma Soinia. Ja koska luulen muitakin äänestäjiä yhtä tyhmiksi kanssani, en voikaan käsittää miksi äänestäisin sellaista, joka ajattelee samalla lailla kanssani.

torstai 4. heinäkuuta 2019

Lupiini ja kurtturuusu

Jormas. Lupiinista ja kurtturuusustakin voisin poimia tähän alkuun valmista tekstiä, mutta en poimi.

Huomasin nimittäin närästykseni kasvavan vieras- tai tulokaslaji-aiheista sitä mukaa mitä enemmän niistä luen. Jos oikein ymmärrän, vieraslaji tuodaan ihmisen toimesta ja tulokaslaji tulee omin nokkineen.

Kykenen kyllä ymmärtämään, että asiassa kuin asiassa on puolensa. Olen jotenkin pitänyt linjanani, että kukin tehköön omalla luontotilkullaan noin suunnilleen mitä tykkää. Ja hyväksynyt sen, että osani saan minäkin naapurin ja lähitienoon tavasta hoitaa omaa luontopalastaan.

Olen hyväksynyt senkin, että mailleni on jostain tullut niin balsamit kuin lupiinitkin ja monet muut mamut, sillä itse en ole niitä tuonut. Eikä naapurinikaan.

Nyt on linjan tarkistuksen aika, sillä yhteiskunta näyttääkin olevan eri mieltä. Sillä se on tuonut työnsä puolesta Jokilaaksoon vieraslajeja ja nyt se ajatelee, että uhkasakon voimalla minut voidaan tarvittaessa velvoittaa poistamaan nämä heidän työnsä puolesta tuomat mamukasvit.

Olen eri mieltä vieraslajien hävittämisperusteluistakin. Jos kukaan ei koskaan hävitä ainuttakaan lupiinia, on sata varma, että tämä maa kasvaa muutakin kuin lupiinia.
Sillä aikansa kun joku kasvi rehoittaa tienposkessa muovipullojen, pahvien, jäätelöpapereiden ynnä muun sinne heittämän ihmiskrääsän joukossa, on maaperä kasvien toimesta muokkautunut ennen pitkää muuksi ja kasvien on annettava tilaa muillekin uusille lajeille ja kasveille.

Kerron esimerkin. Jos istutan koivumetsän enkä sen jälkeen tee sille mitään, niin ei aikaakaan, kun kuusipuu tulee samoille mestoille elämään. Minulle se sopii, kuten myös se, että jollekin toiselle taas se ei sovi hänen maillaan.

Ihminen on kertakaikkisen merkillinen pakkaus, joka tekee suurenmoisen älynsä viitoittamana enemmän turhaa ja tarpeetonta kuin mikään muu luomakunnan eläjä. Oli sitten kyseessä, kasvi, sieni tai eläin.

Ihminen ei tule juttuun toisten ihmisten kanssa ja sotii jatkuvasti milloin missäkin.

Sitten se ei tule juttuun kasvien kanssa ja hävittää esimerkiksi Amozonin sademetsiä yhä kiihtyvällä vauhdilla.

Ja sama tilanne on eläinten kanssa. Jatkuvasti kuolee lajeja sukupuuttoon ihmisten toimesta jopa salametsästämällä. Puhumattakaan muista ihmisen toimenpiteistä.

Mikään ei ole kohdallaan, yksi haluaa sitä ja toinen toista, vaikka tilaa olisi kaikille. Oikein olisi, jos luonto saisi hoitaa hommansa tavallaan ja ajallaan.

Ensin kunnat ja valtio istuttavat kurtturuusua sinne tänne ja sitten kun homma ei ole enää hanskassa, pannaan kansa uhksakkojen voimalla muokkaamaan ruusut uuteen järjestykseen.






keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Rajatapaus

Jormas: Tänään piti kirjoittaa lupiineista, mutta siirrän sen tuonnemmaksi.

Tämäkin blogi tosin liittyy mamuihin. Sillä kun Suomi menetti ison osan Karjalaa, syystä tai syyttä, moni suomalainen piti Karjalan evakoita vi*un ryssinä.

Itse on ole karjalalaista syntyperää juuriltani enkä suvultani, mutta  pyydän anteeksi kaikkien niiden puolesta, niin elävien kuin kuolleidenkin, jota eivät ottaneet kotinsa menettäneitä evakoita sydämellisesti, avosylin vastaan itsenäiseen Suomeen. Se on yksi asia milloin häpeän olla ihminen.

Alla, linkin takana oleva biisi kertoo jotain suomalasten juurista, joista olen hyvin ylpeä.

https://m.youtube.com/watch?v=6g4Vk9bxHlM

tiistai 2. heinäkuuta 2019

Himalajan- eli jättibalsami

Jormas: "Jättipalsami on kotoisin Himalajan vuoristoalueilta, jossa sitä tavataan 1800 metrin korkeudelta aina puurajalle, noin 4000 metriin saakka. Kasvi tuotiin Suomeen ensimmäisen kerran 1800-luvun lopulla. Vuosien varrella jättipalsamia on tuotu puutarhakasviksi monesta eri maasta ja nykyään sitä tapaa laajalti luonnossa.

Suomessa jättipalsami kasvaa usein asutuksen läheisyydessä. Se on levinnyt ihmisten avustuksella eri puolille maata jo Perä-Pohjolaa myöten. Pihoilta se kulkeutuu edelleen sopiviin kasvupaikkoihin, mm. tunkioille, rantakosteikoille, ruovikoihin ja pellonlaiteille. Se leviää erityisen helposti joki- ja puronvarsia myöten."

Mainittua kasvia kutsutaan myös paukkubalsamiksi, sillä se "sylkee" siemenensä monen metrin päähän. Jokilaaksoon tämän kasvin on tuonut se osa yhteiskuntaa, jonka nimenomaan ei pitäisi näin tehdä. Aikoinaan nimittäin Tuusulanjokea ja lampiamme kunnostettaessa Ympäristökeskuksen ja kotikuntani toimesta kuljetettiin maata sinne tänne. Ja sen mukana Jokilaksoon myös balsamin siemenet.

Kasvi on kevään loivaliikkeinen torkkuja, joten monet muut eläjät voivat hyvin sen mestoilla ennen sitä. Horsmista nokkosiin ja pujoihin sekä moniin muihin. Mutta sieltä se itsensä työntää joka vuosi vadelmien seasta kohti korkeuksia. Viimein heinäkuussa se on kukkona tunkiolla ja nakkelee siemeniään ensi vuodeksi sinne tänne.
Kuvassa on kesän ensimmäinen kukka tänä aamuna. Kymmenen vuotta olen eloa ja menoa seurannut eikä näköpiirissä ole, ettei ennen sitä samoissa paikoissa kasvaisi ja voisi hyvin myös kantaväestö tulevaisuudessakin. Mutta se on totta, että varsinkin loppukesästä on balsamin aika. Ja silloin, kun joku intoilija räpsäisee kuvan, näyttää, että samassa paikassa ei muuta kasva.

Himalajanbalsamin kukat ovat mehiläisten mieleen. Luulen, että kukan malli on oikein sopiva pörriäisten vartalolle, sillä välillä siipiveikot ovat kokonaan kukkien sisällä.

Silloin tällöin, varsinkin siellä täällä metsäwc:ssä käydessäni seuraan niiden touhuja. Ja tietty puhua pölisen kuten kaikelle muullekin elävälle, vaikka harvakseltaan vastailevat. Tai sitten en vaan ymmärrä.

Vihaisiakaan eivät ole, sillä en edes muista milloin minua on mikään mehiläisen sukulainen pistänyt. Mutta ennen kyllä ja tuttua onkin hunajan varastaminen sekä parvien kiinni ottaminen. Silloin oli tietty syytäkin olla vihainen moiselle varkaalle.

maanantai 1. heinäkuuta 2019

Apila on muinaistulokas

Jormas: "Muinaistulokas on laji, joka on levinnyt ihmisen myötävaikutuksella uudelle maantieteelliselle alueelle niin varhain, että saapumisesta ei ole muistiinpanoja ja jonka kulkeutumista ei voi päätellä muutenkaan suhteellisen äskettäiseksi". Suomessa ja kai pohjoismaissakin raja on jossain 1600-luvulla. Englannissa ehkä sata vuotta taaempana.

Apila lienee yksi hyväksytyimmistä kasvimamuista Suomen kamaralla. Harva edes tietää sen muualta tulleeksi.

Jotkut kasvit tai eläimet eivät koskaan saa olemassa ololleen hyväksyntää kaikilta Suomessa, vaikka pitäisivät maatamme asuinpaikkanaan kuinka kauan.

Ja onhan se joskus joillekin ihmisryhmillekin vaikeaa. Jos isäni olisi elänyt tuhat vuotta, hän ei koskaan sodat käytyään olisi voinut hyväksyä itäistä naapuriamme.

Mutta kuten eilen kirjoitin, on apila ja varsinkin valkosellainen erityisessä suojeluksessani ainakin tämän kesän Jokilaaksossa. Pihapiirin maan ph-arvo lienee sen mieleen tällä hetkellä, sillä se levittäytyy kovemmalla vauhdilla kuin esimerkiksi Himalajan- eli jättibalsami, joka sekin mailtamme löytyy.

Apila on kaunis ja kukkii koko kesän. Se on mukava paljaalle jalalle ja luulen, että moni ei ole sille myöskään allergioiden luvattuna aikanakaan allerginen. Se on myös hyvä typen sitoja ja mehiläisten mieleen.

Arvellaan, että mehiläinen tarvitsee 60 000 käyntikertaa kukassa saadaksemme kilon hunajaa. Siitä saakin mukavan laskutoimituksen.

Mehiläinen lentää helposti yhdellä reissullaan suuntaansa viisi kilometriä. Onpa Jenkkilässä tutkimuksissa todettu aavikon reunalla mehiläisen lentäneen suuntaansa yli 11 kilometriä hunajan perässä. Joka tapauksessa, vaikka lentomatka olisi neljäsosa siitä, pitää hunajakilon vuoksi lentää 60 000 x 5 kilometriä. Maapallon ympärysmitta lienee 42 000 km.

Totta tai tarua, mutta revitään siitä, me ihmislaiskurit. Minä suon Jokilaaksossa ilomielin hunajantekijöille apilansa ja muut kukat, jotta voin paremmalla omallatunnolla ostaa ihmisten niiltä varastaman hunajan kahvini makeuttajaksi.