jormas: Elämääni on kuulunut vaihe, jolloin kolkuttelin työni ja sydämeni vuoksi matalien majojen ovia. Joissakin tosin ei ollut niitäkään. Sisältäni pulppusi kerran joulun yksinäisyydessä tarina, jonka laitoin paperille ja jonka jaamme nyt kanssanne.
Siiri ja Kusti
Siiri Angervo oli suomalainen nainen. Ehkä kovin tavallinen, ehkä ei. Ainutlaatuinen kuitenkin. Kuten me kaikki. Hän oli jo vuosia, vuosikymmeniäkin elellyt yksin. Kantakaupungin alueella, Helsingissä, tarkemmin Kalliossa tai ehkä oikeammin Sörnäisissä. Sillä kuitenkaan ei ole tämän tarinan kannalta suurtakaan merkitystä.
Yksinäinen Siiri Angervo ei kuitenkaan ollut. Ei oikeastaan koskaan. Yksin, muttei yksinäinen, näin hän on usein todennut. Jo vuosia hän oli kulkenut omia reittejään ja tutuksi tulleita paikkoja, iltasella, aamusella ja milloin mitenkin. Hän keitti kahvia, teetä, välillä mehua ja osti rinkeleitä. Teki joskus leipiäkin, pakkasi ne reppuunsa ja lähti kierroksilleen. Tapaamaan laitapuolen kulkijoita, kuten hän itse asian ilmaisi.
Siiri piti sanasta laitapuolen kulkija, mutta hän ymmärsi sen toisin. Toisin kuin me muut. Hän oli jo Kekkosesta sanonut, että laitapuolen kulkija hänkin, samoin Koivisto ja Halonenkin sekä monet muut. Kuten Bill Gates ja Marilyn Monroekin, niin hän sanoi. Laidalla kulkivat hekin, tosin toisella kuin Arska, Tyyne ja monet muut. ”Ei ollut heistä kestään keskitien kulkijaksi, laitapuolen kulkijoita kaikki”, jatko Siiri. Ja oli oikeassa. Itseään piti keskitien kulkijana, tuiki tavallisena.
Monet miehet kadulla, myöhemmin myös yhä useammin naiset, tulivat Siirille tutuiksi ja rakkaiksi, kuten Siirikin heille. Erityisiä ovat kaikki, sanoi Siiri, mutta kohtaloksi koitui Kusti. Kusti piti majaansa varsinkin talvisin Verkkosaaressa, joskus roskiksessa, joskus tavarakontissa. Kesäsin hän viiletti pitkin stadia ja sanoi, että kengät on kulkurin koti. Silloin häntä ei aina löytänyt Siirikään, mutta talvisin kyllä. Kontista, tutusta roskiksesta, ilmanvaihtoaukon edestä lämmittelemästä, joskus yökahvila Kalkkersista. Kaikista kadun kansalle tutuista paikoista.
Usein Siiri sanoi kuumaa mehua ja rinkeleitä tarjotessaan Kustille ja monille muille, että vaikka se niin kornilta tuntuukin sanoa, niin Taivaan Isä rakastaa sinuakin, teitä kaikkia, vaikka se ei varmasti siellä laatikossa yön hiljaisina, kylminä hetkinä siltä tunnu. Kotona Siiri ajatteli, että onkohan tämä sitä paljon puhuttua päihdehoivaa? Päätti, että ei, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.
Ajan saatossa vuosien satunnainen Kustin kohtaaminen oli muuttanut muotoaan, tullut säännöllisemmäksi. Ehkä mukaan oli tullut ystävyyttäkin tai jotain erityistä välittämistä tai luottamista puolin ja toisin.
Siiri ei ollut koskaan hävittänyt mitään miesvainajansa tavaroita, sillä ne olivat hänelle tärkeitä, täynnä tunnetta, muistoja ja rakkaita hetkiä. Joku ääni hänen sisällään oli kuitenkin koventanut äänenpainojaan. Usein Siiri huomasi pohtivansa, mitä hän oikein tekee miesvainajansa vanhoilla vaatteilla. Eräänä iltana hän sitten rohkaisi mielensä, etsi Kustin tutustu kontista ja sanoi hänelle: ”En pääse siitä eroon, että Taivaan Isä puhuu minulle. Tiedätkö Kusti, olet miesvainajani Taunon kanssa samankokoinen ja haluaisin antaa hänen vaatteitaan sinulle, jos mitenkään voisit ottaa niitä vastaan. Vuosiin ei ole kotonani käynyt yksikään mies, mutta nyt sinua pyytäisin. Kävisit luonani suihkussa, sovittaisit vaatteita ja keittäisin sinulle keiton. Tekisit minut ikionnelliseksi, sillä koen sen Isän tahdoksi.”
Kusti sanoi, että en tule, en tarvitse kenenkään armopaloja, enkä varsinkaan naiselta. Teenkin olen juonut vain mieliksesi, kun tänne asti nyssyköines aina kävelet. Itkien mieli täynnä murhetta Siiri meni kotiinsa ja uni ei tullut koko yönä. Mutta koko yön oli valvonut Kustikin. Mitä hän sillä lailla meni sanomaan Siiri Angervolle? Ainoalle ihmiselle, joka hänestä oli vuosiin välittänyt.
Sen verran Kusti oli vuosien saatossa aikansa kuluksi Siiriä seuraillut, jotta tiesi missä hän asui, outo hiippailija, kuten alussa Siiriä mielessään nimitteli. Kun Siiri sitten raskain mielin päivällä kodistaan Kinaporinkadulla astui ulos, oli Kusti ulkona ovipielessä vastassa. Katse alaspainettuna sai sanottua: ”Anna Siiri anteeksi. Sen verran on vuosien saatossa tullut kolhuja kadulla ruumiiseen, mutta varsinkin sieluun ja mieleen, että on vaikea hyväksyä, jos joku pitää ihmisenä. Tottahan toki ottaisin vaatteet mielelläni vastaan, mutta että suihkuunkin. Oletkohan nyt ajatellut loppuun saakka, tällainen puliukko, tai ainakin melkein, sillä korvikkeita en ole juonut vuosiin. Että jotakin hyötyä on ollut halvasta viinastakin, sillä korvikkeiden juonti vie viimeisenkin palasen itsetunnosta. Kusellakaan ei voi käydä siellä missä muut, kun haju on niin kauhea.”
Siihen katosi Siirin alakulo, kun he peräkanaa menivät portaita ylös kolmanteen kerrokseen. Siirin hyysäämisellä ei ollut rajaa ja Kusti tunsi olonsa kiusaantuneeksikin. Toisaalta hän koki olevansa kuin kuningas, kun hän sovitteli Tauno-vainaan paitaa, housuja ja palttoota päälleen ja kauhoi Siirin lihakeittoa urakalla vatsaansa.
Kun Kusti sitten lähti matkoihinsa, koki Siiri sydämessään ennenkuulumattoman, Taivaan Isän sinne laittaman hyvän olon ja ajatteli, että onkohan tämä nyt sitten sitä päihdehuoltoa? Ei, päätti Siiri, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.
Siirin luona käynnistä tuli Kustille tapa ja hän piti huolen, että koskaan hän ei sinne ollut menossa päihtyneenä. Toisaalta sen oli tehnyt Siirikin selväksi, että hänen kotiinsa ei ole asiaa silloin, kun on näkäräispullolla tullut käytyä.
Kerran sitten heillä tuli puheeksi, että kun Siiri on aina torstai-iltaisin pois, niin missä mahtanet silloin olla, kysyi Kusti? ”Kun sinua ensi kerran kotiini pyysin, lupasin, että en sinulle uskonasioista paasaa.” Mielessään hän kuitenkin aina ajatteli, että välitän Kristuksen rakkautta teoillani ja Jumala hoitaa loput, jos hyväksi näkee. Mutta kerron, jos haluat, sanoi Siiri. Niin Siiri sitten kertoi, että kuten tiedät, en elä omassa varassa, vaan uskon Kristuksen kaikkivoipaan rakkauteen ja hyvyyteen, joka on tarkoitettu kaikille. Torstaisin käyn omassa seurakunnassani, hengellisessä kodissani hoitamassa sitä sielua, johon sinäkin olet Kusti sanonut saaneesi elämänpolulla kolhun kolhun perään. Kun kerran sitä kysyit, niin kaiken uhalla sanon sinulle, että vien sinut sinne mukanani, jos rohkenet lähteä. Luulenpa hyvinkin, että tiesit missä olen torstaisin, ja halusit vaan kuulla sen. Kusti katsoi alta kulmien ja totesi, että alat tuntea minut liiankin hyvin, mutta mennään vaan ensi torstaina.
Iltasella Siiri vei Kustia Taivaan Isälle, kuten oli tehnyt vuosien ajan hänen ja monen muunkin oman tiensä kulkijan kohdalla. Levollisin mielin Siiri kävi nukkumaan ja sydämen täytti rauha ja tyyneys. Siirin elämä oli mielestään hyvin, vaikka hän olikin jo jonkin aikaa torjunut sydämestään jotain tyhjyyttä ja kaipausta. Ennen nukahtamistaan hän pohti ensi torstain hengelliseen tilaisuuteen menoa, että onkohan tämä sitä kristillisen päihdehoidon tarjoamista? Ja totesi, että ei, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.
Torstai koitti ja he astelivat kohti kirkkoa. Kusti istui Siirin viereen aivan ovensuuhun että varmasti pääsee lähtemään, jos ”jotkut vallat tai voimat” alkavat uhata. Toisaalta oli varmasti pahemmissakin paikoissa henki säilynyt. Nyt oli musiikkia, kahvia, lämpimiä puheita ja ihmisiä, joiden katseissa oli lämpöä ja välittämistä. Kusti otettiin vastaan kuin vanha ystävä ja hänen oli hyvä olla.
Tilaisuus päättyi ja Siiri astui Kustin kanssa pimenevään Helsingin yöhön. He astuivat Karhupuistoon ja istahtivat syksyiselle penkille. Rauha ympäröin heidät ja molempien oli ihmeen hyvä olla. Siinä Siiri sitten kysyi, että uskotko, että Kristus on kuollut ristillä meidän molempien vuoksi. Kusti totesi, että kyllä hän on niin ehkä aina toivonut olevan, mutta maailma on vaan vienyt ja vienyt ja että eihän se nyt tällaista, pahan piiskaamaa puliukkoa enää koske. Siiri tarttui Kustia ensi kerran kädestä, että kyllä vaan, on Taivas sinuakin varten ja haluaisitko antaa koko elämäsi Hänelle. Siiri rukoili Kustin puolesta ja Kusti otti Vapahtajan vastaan, ei viiden tähden hoitokodissa vaan Taivaan Isän tuhansien tähtien hoitokodissa paljaan taivaan alla, jossa kaikki olemme tasa-arvoisia.
On jouluyö, joulupukki tallaa askelta toisen eteen tyhjän lahjasäkin kanssa takaisin kohti Korvatunturia, aaton työ on tehty ja lapset saaneet sen mitä he tänään olivat odottaneet enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Tuhannet tähdet tuikkivat taivaalla ja Vapahtaja on syntynyt. Siiri ja Kusti istuvat Kinaporinkadun kodissaan toisiaan vastapäätä, kynttilä tuo elävää valoa elämään ja he ottavat toisiaan kädestä kiinni. Molemmat ovat saaneet toisiltaan lupauksen yhteisestä tulevaisuudesta. Ja kun yö koittaa, Siiri ajattelee itsekseen, että tämä ainakaan ei ole päihdetyötä vaan rakkautta ja painaa päänsä hellästi Kustin kainaloon.