Liisan äiti oli sairaalassa loppuvuodet eikä hän käynyt kotonaan kertakaan aikanani. Itse sen sijaan kävin hänen luonaan Kyllön terveysaseman vuodeosastolla joka päivä. Usein Liisan kanssa, mutta vielä useammin yksin.
Liisa antoi päivittäin bussirahan tarkoitukseen, mutten minä sinne linja-autolla kulkenut vaan jalan. Ja rahoilla ostin ison tuopillisen olutta kantakuppilassani. Voi hyvinkin olla, jos ei olisi ollut kaljaksi muutettavaa matkarahaa, ei olisi tullut käytyäkään niin usein. Niin tai näin, pidin Liisan Elli-äidistä paljon.
Itsestäni sukupolvi taaksepäin, olivat tavat ja lasten kanssa puhumisen aiheet toista kuin nykyisin. Kuin eilisen muistan Liisan kertoneen ensimmäisistä kuukautisistaan, joista hän ei tiennyt mitään. Kysyttyään viimein peloissaan äidiltään verenvuodosta, vastasi hän "niin kuuluukin". Ja jatkokysymykseen kauanko tätä kestää oli vastaus "ainakin seuraavat 20 vuotta". Siinä kaikki siitä asiasta, kertoi Liisa minulle.
Eikä toisen, mieltä askarruttaneen kysymyksen kanssa ollut sen helpompaa. Liisan isä oli kuollut Liisan ollessa pieni, joten muistoja ei juuri ollut. Kerran hän kysyi äidiltään, että rakastitko sinä isääni? Johon äiti: "Ei meillä puhuttu rakkaudesta, meillä tehtiin töitä." Ja siinä kaikki äidin kanssa puhutusta rakkaudesta.
Kerran kesällä lähdimme Puumalaan, jossa Liisan isä oli toiminut pappina, josko joku osaisi kertoa jotain. Ja kun olin mukana, pysähdyimme kysäisemään asiaa meikäläisen oloiselta hepulta kylän raitilla. Hän sanoikin oitis, että kyllähän minä nyt Empun muistan. Kun kolehti oli kerätty, sanotaan hänen heittäneen sen ilmaan saatesanoilla: "Isä, kaikki mikä jää ylös on sinun ja kaikki mikä tulee alas on minun." Ei kyselty sitten muiltakaan enempää, vaan ajeltiin takaisin kotiin.
JORMA SOINI Osoite: Soiniityntie 35, 04360 Tuusula. Puhelin: +358 (0)40 1511 105. Sähköposti: jormaveinojuhani.soini@gmail.com
Sivun näyttöjä yhteensä
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Isä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Isä. Näytä kaikki tekstit
lauantai 19. syyskuuta 2020
torstai 20. elokuuta 2020
Väärien valintojen asiantuntija * 14
Joskus voi valita vain suhtautumisen tapahtuneeseen.
Elämäni tarinassa alkoholi näyttelee merkittävää osaa. Se on tavalla tai toisella ollut osani syntymästäni lähtien.
Isäni ei ollut alkoholisti kenenkään mielestä. Mutta jos ajatellaan, että alkoholisti on hän, jonka alkoholinkäyttö tuottaa jatkuvan ongelman elämän jollekin osalle, on määritelmä lähellä myös isääni. Sillä hänellä oli hyvin yksipuolinen tapa lauantai-iltojen viettoon.
Tiedän äitini, joka ei isän eläessä käyttänyt alkoholia lainkaan, kärsineen isäni viikonloppupullosta. Jonka hän joi lauantaisin kylmään kahviin sekoitettuna luullen, että me lapset emme huomanneet.
Mutta käsitimme me, ainakin äitini ja minä. Myöhemmin ymmärsin myös äitini taakan pelkoineen. Joten jos puoliso on osa elämää, sille isäni alkoholin käyttö tuotti joka viikkoisen tuskan.
Tiedän myös omani, siskoni, veljeni ja poikani alkoholinkäytön ylä- ja alamäet. Puhumattakaan äidistäni, jolla olisivat olleet portit avoinna uuteen elämään puolison kuoltua ja lasten ollessa jo aikuisia.
Mutta hän ei päässyt irti menneisyyden taakastaan. Vaan väärä valinta oli "keittiön jakkara" ja Elantoon tullut keskiolut. Se alkoi parista pullosta ruokaostosten yhteydessä ja päättyi sen jälkeen, kun kaupasta ei enää noudettu ruokaa lainkaan. Ainoastaan kaljaa kaikella rahalla mitä kulloinkin oli.
Itse en isäni eläessä hänen alkoholin käytöstään osannut kärsiä. Tai en ainakaan muista. Enkä pitkään aikaan sen jälkeenkään. Vaikka äiti otti tenavat joskus kainaloonsa ja pakenimme naapuriin kunnes isä oli rauhoittunut.
Mutta kerran, vuosikymmen tai pari isäni kuolema jälkeen Sininauhaliiton väen joulujuhlissa kiersi joulupukki. Joka kysyi jokaiselta rakkainta joulumuistoa. Joulupukiksi naamioitunut Juha Kinanen pysähtyi myös minun eteen kysyen samaa kuin muiltakin.
En tiedä mistä se tuli, jostain sieluni syvimmästä kellarilokerosta, kaiken alleen peittävä, sisimpäni särkenyt itku. Enkä muistanut ainuttakaan joulumuistoa, jossa isäni olisi ollut ilman lauantaipulloaan. Itkusta ei ollut tulla loppua, vaikka muut minua lohduttivat parhaansa mukaan.
Se on hyvin rakas ja surullinen muisto, sillä siinä hetkessä ymmärsin, että puutteellinen voi olla täydellistä. Kuten vanhempien rakkaus omiin lapsiin. "Kannamme vanhempiamme aina mukanamme niin hyvässä kuin pahassa", sanoo Eino Leinokin.
Paljon olen asiaa pohtinut sen jälkeen vuosien varrella enkä varsinkaan katkeruutta ole sydämestäni löytänyt. Vaan olen ymmärtänyt vanhempieni tehneen parhaansa kaikkia kolmea lastaan syvästi rakastaen. Tämän käsitin vasta heidän ja siskoni haudalla.
Elämäni tarinassa alkoholi näyttelee merkittävää osaa. Se on tavalla tai toisella ollut osani syntymästäni lähtien.
Isäni ei ollut alkoholisti kenenkään mielestä. Mutta jos ajatellaan, että alkoholisti on hän, jonka alkoholinkäyttö tuottaa jatkuvan ongelman elämän jollekin osalle, on määritelmä lähellä myös isääni. Sillä hänellä oli hyvin yksipuolinen tapa lauantai-iltojen viettoon.
Tiedän äitini, joka ei isän eläessä käyttänyt alkoholia lainkaan, kärsineen isäni viikonloppupullosta. Jonka hän joi lauantaisin kylmään kahviin sekoitettuna luullen, että me lapset emme huomanneet.
Mutta käsitimme me, ainakin äitini ja minä. Myöhemmin ymmärsin myös äitini taakan pelkoineen. Joten jos puoliso on osa elämää, sille isäni alkoholin käyttö tuotti joka viikkoisen tuskan.
Tiedän myös omani, siskoni, veljeni ja poikani alkoholinkäytön ylä- ja alamäet. Puhumattakaan äidistäni, jolla olisivat olleet portit avoinna uuteen elämään puolison kuoltua ja lasten ollessa jo aikuisia.
![]() |
| Aikoinaan murehdin elämääni haamujen ja pikku-ukkojen seurassa. |
Itse en isäni eläessä hänen alkoholin käytöstään osannut kärsiä. Tai en ainakaan muista. Enkä pitkään aikaan sen jälkeenkään. Vaikka äiti otti tenavat joskus kainaloonsa ja pakenimme naapuriin kunnes isä oli rauhoittunut.
Mutta kerran, vuosikymmen tai pari isäni kuolema jälkeen Sininauhaliiton väen joulujuhlissa kiersi joulupukki. Joka kysyi jokaiselta rakkainta joulumuistoa. Joulupukiksi naamioitunut Juha Kinanen pysähtyi myös minun eteen kysyen samaa kuin muiltakin.
En tiedä mistä se tuli, jostain sieluni syvimmästä kellarilokerosta, kaiken alleen peittävä, sisimpäni särkenyt itku. Enkä muistanut ainuttakaan joulumuistoa, jossa isäni olisi ollut ilman lauantaipulloaan. Itkusta ei ollut tulla loppua, vaikka muut minua lohduttivat parhaansa mukaan.
Se on hyvin rakas ja surullinen muisto, sillä siinä hetkessä ymmärsin, että puutteellinen voi olla täydellistä. Kuten vanhempien rakkaus omiin lapsiin. "Kannamme vanhempiamme aina mukanamme niin hyvässä kuin pahassa", sanoo Eino Leinokin.
Paljon olen asiaa pohtinut sen jälkeen vuosien varrella enkä varsinkaan katkeruutta ole sydämestäni löytänyt. Vaan olen ymmärtänyt vanhempieni tehneen parhaansa kaikkia kolmea lastaan syvästi rakastaen. Tämän käsitin vasta heidän ja siskoni haudalla.
torstai 13. elokuuta 2020
Väärien valintojen asiantuntija * 7
Tätä kirjoittaessa on 13.8.2020. Viime toukokuussa ostin lentolipun Finnairilta Thaimaahan ja olisin ollut valmis lyömään vetoa, että pääsen lähtemään lipun päivämäärällä 12.9. Olin varma, että Covid-19 on silloin irrottamassa otteensa ihmisistä ja maailma on palautumassa entiselleen.
Näin ei olekaan ja taudin toinen aalto tekee tuloaan myös Suomessa. Enää en osaa yhtään arvioida edes sitä mitä on tai ylipäätään tarkoittaa "uusi normaali". Ehkä maailma on joiltakin osin muuttanut pysyvästi hieman suuntaansa. Tosin en itse tähän pitkässä juoksussa usko.
Viime yönä tai oikeastaan illalla sain Finnairilta viestin, jonka jo tiesin jossain vaiheessa tulevan. Lentoni on peruttu eikä heillä ole tarjota mitään tilalle. Paitsi rahat takaisin kahden kuukauden viiveellä.
Tämä pirstaloi yhdelle, ehkä elämäni tärkeimmälle päivälle kaavailemani sisällön. Olin luvannut olla Filippiineillä Olongapossa lokakuussa, jolloin on laskettu lapsemme syntymäaika. Vaan yhtä satavarmasti kuin siihen silloin uskoin, yhtä satavarmasti nyt tiedän, etten siellä silloin ole.
Vaikka ajattelussani lienee aimo annos itsekkyyttä, on siinä paljon muutakin. Jos Melanie saisi päättää yhden ainoan tovin, jolloin hän toivoisi minut sinne ja lähelleen, olisi se ilman muuta lapsen syntymähetki.
Vaikka elämä on ollut minulle hyvä, ei se ole ollut aina helppoa. Iso osa vaikeuksista on ollut väärien valintojeni seurausta, joiden asiantuntija voinkin katsoa olevani.
![]() |
| Bitmojin tärkein olet sinä, joka olet vielä äitisi vatsassa. |
Edessäni on yksi elämäni suurista valinnoista. Joka voi olla väärä tai oikea. Riippumatta siitä mitä päätän. Sillä ajattelen meneväni Filippiineille joka tapauksessa jossain vaiheessa. Tavalla tai toisella.
Vaikka Melanien aviomies on jo kauan sitten lähtenyt ilman lapsia minne lieneekään, ei kyseisessä katolisessa maassa ole avioero mahdollinen. Niinpä olen osallisena aviorikokseen, josta voi seurata vuosien vankeus.
Tällä hetkellä pohdin mitä en kadu ja mitä mahdollisesti kadun. Sitä, että viime tammikuussa sinne lähdin, en kadu. En sittenkään vaikka menen uudelleen ja vaikka kuolisin filippiiniläisessä vankilassa. Ehkä olen saanut nähdä lapsemme ja maalailen pilvireunoja vankisellissä loppuelämäni.
tiistai 11. elokuuta 2020
Väärien valintojen asiantuntija * 5
Isäni.
On mieltä liikuttavaa palauttaa mieliin tuokioita vanhempien kanssa. Ne ovat ainutlaatuisia muistoja. Olkoot sitten iloisia, surullisia tai jotain muuta.
Ehkä varhaisimmat kahdenkeskiset mielessäni säilyneet hetket isän kanssa ovat yhteiset saunomiset kotona kantovesineen, saunanpatoineen ja kertalämmitteisine puukiukaineen. Eräänkin kerran alle kouluikäisenä pesin Veino Ihannon selän. Ja toivoin, että minullekin kasvaisi yhtä suuri ja muutenkin samanlainen.
Kun isäni oli syntynyt jouluna eikä kumpikaan etunimi ollut nimipäiväkalenterissa, kiusasi hän lapsiaan, ettei saa koskaan nimi- eikä syntymäpäivälahjoja. Ehkä jokusen joululahjan ainoastaan. Pian opin siskoni Irmelin kanssa nimeämään yhden joulupaketin syntymäpäivälahjaksi.
Ehkä rakkaimmat muistot isästä ovat, kun pääsin hänen mukaansa töihin Santahaminaan. Sinne menimme Hyrylästä armeijan koppiautolla, jossa oli talvisin puukamina. Matkalla perhetuttumme Aarrevaara maalasi joka kerta taulua ja muut pelasivat korttia. Luulen, että marjapussia. Minulla saattaa olla Muistojen merikonteissa yksi taulukin tallessa.
Aarrevaaran vanhin tytär oli ehkä Liisa ja opettaja. Joka tapauksessa hän sparrasi minut ruotsinkielen ehtojen jälkeen yhteiskoulun ensimmäiseltä luokalta toiselle. Hänen isänsä taisi saada sydänhalvauksen kotonaan kaivoa tehdessään ja kuoli siihen paikkaan. Ja saksanpaimenkoiramme Jeri ulvoi sitä tai jotain muuta koko yön.
Santahaminassa sotilaat tervehtivät aina vääpelin kohdatessaan. Olin isästäni suunnattoman ylpeä koska luulin, että kaikki ovat hänen kavereitaan.
Kerran sotilaskodissa astui joku armeijan saappaalla sormilleni, kun leikin lattialla. Vieläkin sattuu, kun sitä muistelen. Tämä käteni tallonut jättiläinen vei parkuvan pojan vieressä olevaan kuljetustoimistoon ja kirjoitti minulle armeijan ajokortin. Jossa luki "palvelee kotijoukoissa". Se oli kauan kalleimpia aarteitani. Josta siitäkin jäljellä ovat vain muistot.
Samassa kuljetustoimistossa suoritin varusmiespalvelukseni vuosia myöhemmin. Tämä pienen kätöseni "murskaaaja" oli esimieheni.
Haikein muisto isästä on Kiljavan sairaalasta. Kun hän kasvot surua täynnä, lyhyen kaavan mukaan sanoi, että olisi toivonut eläkepäiviensä olevan toisenlaiset. Jonkun päivän kuluttua hän sanoi koittakaa pärjätä ja kuoli pois. Silloin päätin, että tämä ei ole minut tieni, vaikka lähellä olikin.
On mieltä liikuttavaa palauttaa mieliin tuokioita vanhempien kanssa. Ne ovat ainutlaatuisia muistoja. Olkoot sitten iloisia, surullisia tai jotain muuta.
Ehkä varhaisimmat kahdenkeskiset mielessäni säilyneet hetket isän kanssa ovat yhteiset saunomiset kotona kantovesineen, saunanpatoineen ja kertalämmitteisine puukiukaineen. Eräänkin kerran alle kouluikäisenä pesin Veino Ihannon selän. Ja toivoin, että minullekin kasvaisi yhtä suuri ja muutenkin samanlainen.
Kun isäni oli syntynyt jouluna eikä kumpikaan etunimi ollut nimipäiväkalenterissa, kiusasi hän lapsiaan, ettei saa koskaan nimi- eikä syntymäpäivälahjoja. Ehkä jokusen joululahjan ainoastaan. Pian opin siskoni Irmelin kanssa nimeämään yhden joulupaketin syntymäpäivälahjaksi.
![]() |
| Yhtä paljon rakastin isääni. |
Aarrevaaran vanhin tytär oli ehkä Liisa ja opettaja. Joka tapauksessa hän sparrasi minut ruotsinkielen ehtojen jälkeen yhteiskoulun ensimmäiseltä luokalta toiselle. Hänen isänsä taisi saada sydänhalvauksen kotonaan kaivoa tehdessään ja kuoli siihen paikkaan. Ja saksanpaimenkoiramme Jeri ulvoi sitä tai jotain muuta koko yön.
Santahaminassa sotilaat tervehtivät aina vääpelin kohdatessaan. Olin isästäni suunnattoman ylpeä koska luulin, että kaikki ovat hänen kavereitaan.
Kerran sotilaskodissa astui joku armeijan saappaalla sormilleni, kun leikin lattialla. Vieläkin sattuu, kun sitä muistelen. Tämä käteni tallonut jättiläinen vei parkuvan pojan vieressä olevaan kuljetustoimistoon ja kirjoitti minulle armeijan ajokortin. Jossa luki "palvelee kotijoukoissa". Se oli kauan kalleimpia aarteitani. Josta siitäkin jäljellä ovat vain muistot.
Samassa kuljetustoimistossa suoritin varusmiespalvelukseni vuosia myöhemmin. Tämä pienen kätöseni "murskaaaja" oli esimieheni.
Haikein muisto isästä on Kiljavan sairaalasta. Kun hän kasvot surua täynnä, lyhyen kaavan mukaan sanoi, että olisi toivonut eläkepäiviensä olevan toisenlaiset. Jonkun päivän kuluttua hän sanoi koittakaa pärjätä ja kuoli pois. Silloin päätin, että tämä ei ole minut tieni, vaikka lähellä olikin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)



