Väärien valintojen asiantuntija * 237

Suomen kielessä on noin 100 000 perussanaa. Eri sijamuodot huomioon ottamalla sanoja on miljoonan ja kahden välissä. Se on enemmän kuin englanninkielessä. Onko se paljon tai vähän, on suuressa määrin makuasia tai ainakin asiaa voi tarkastella monelta kantilta.

Suhteellisen sujuva kirjoittaja näppäilee koneella ehkä 60 sanaa minuutissa ja 3600 tunnissa. Vuorokaudessa sanojen määrä olisi jo liki 100 000. Joten ympärivuorokautisella kirjoittamisella on parissa viikossa kirjoitettu kertaalleen koko kielemme kaikkine sijamuotoineen ja murresanoineen.

Sanat, niin kirjoitetut kuin sanotutkin ovat myös yksi väkivallan muoto. Henkinen tai psyykkinen lienee oikea sana. Mutta muitakin väkivallan muotoja on. Fyysinen, ruumiillinen väkivalta on yksi niistä, jonka olen kokenut saadessani isältä joskus selkään. Taisi äitikin tarvittaessa antaa joskus "tukkapöllyä". Kaveriporukassakin miteltiin välillä voimia nyrkein. Sellainenkin väkivallan muoto on kuin toisiin kohdistuvat teot. Niitä en lähde edes luettelemaan, sillä siinä kategoriassa vain mielikuvitus on rajana.

Lähes kaikista väkivallan muodoista voi joutua vastaamaan oikeudessa. Syyllinen joutuu silloin usein maksamaan rahakorvauksen väkivallan uhriksi joutuneelle. Siitäkin voidaan olla montaa mieltä kuinka raha korvaa tai hyvittää henkistä väkivaltaa kokenutta.

Yhdestä väkivallan muodosta en ole kuullut juuri puhuttavan enkä lukenutkaan. Se on vaitiolo tai puhumattomuus, josta parisuhteessa käytetään usein termiä mykkäkoulu. Mutta sitä ilmenee muuallakin. Poikani Marko ei ole esimerkiksi puhunut minulle vuosiin. Ehkä se on hänen tapansa maksaa pottuja pottuina. Joskaan en tiedä mistä potuista se on maksu. Puhumattomuus voikin olla henkisen väkivallan pahimpia muotoja. 

Oma lukunsa ovat mittelöt sanojen säilällä sivallellen. Niistäkin seuraa joskus sanattomuus. Toinen saattaa ennen kanveesiin joutumistaan tai sieltä noustessaan viimeisillä voimillaan poistaa kiistakumppaninsa Facebook-kavereista tai sulkea somesivunsa siltä kuka hänet tyrmäsi henkisesti.

Kun perustin Jomtien Pattaya Beach Facebooksivut, niille pyrki jokunen kukkulan kuninkaaksi omine totuuksineen. Varsinkin koirien kohteluni, josta keskustelimme paljon, tuntui kirpaisevan. Sittemmin he ovat sulkeneet suunsa tai kerännneet lelunsa muille myötämielisemmille hiekkalaatikoille. Joka tapauksessa kyse ei ollut keskusteluista vaan henkisistä voimainkoitoista. Siitä johtuva vaitiolo ei loukkaa, vaikka sivaltelu joskus meneekin henkilökohtaisuuksiin.

Sitä tekee sen sijaan sellaisen ihmisen hiljaisuus, jolla on rakas tai tärkeä paikka elämässä. Ehkä on yritettävä hyväksyä, että he ovat käyttäneet suomenkielen sanavarastonsa loppuun.

Väärien valintojen asiantuntija * 236

Olen kirjoittanut paljon blogi- ja päiväkirjakirjoituksia. Niistä reilut tuhat on Päivin käsialaa. Siinä hän on loistava. Varsinkin silloin, kun kirjoituksessa on tunne mukana, en voi lopettaa lukemista kesken. Välillä luen sen moneen kertaa. Tämä kirjani "Väärien valintojen asiantuntija" on osa suurta ketjua, jonka kirjoitan niin ikään blogimaisesti. Joskin haaveena on saada julkaistua se paperikirjamuodossakin.

Joskus kirjoitukseni ovat sangen henkilökohtaisia. Niistä saan eniten kirjoittaessa itselleni ja niistä saan eniten palautetta, joka vain anihavoin on kielteistä. Yleensä ne liittyvät silloin joko irtokoirien ruokkimiseen tai lumen alta keväisin paljastuviin, saman eläinlajin jätöksiin.

Joskus saan myönteisen palautteen yllättävältä taholta. Ne kantavat minua kauan ja saavat hyvälle mielelle sekä kannustavat jatkamaan kirjoittamista. Näin kävi tänä aamuna, sillä sähköpostissa minua odotti hyvin kaunis kiitoskirje leskeksi jääneeltä rouvalta. Joka oli viimein, kolmen vuoden jälkeen pystynyt surun hieman irroittaessa otettaan katsomaan mitä hänen kuolleesta puolisostaan oli sosiaalisessa mediassa ja netissä ylipäätään kirjoitettu.

Sieltä surevan silmiin oli tarttunut parin vuoden takainen kirjoitukseni hänen miehestään, jonka kanssa minulla oli monen vuoden yhteinen taival töihimme liittyen. Palaute liikutti minua syvästi, sillä olin tavoittanut jotain, joka on yksi kirjoittamiseni syyvimpiä tarkoituksia.

Tunteella kirjoittaessaankaan ei voi tietää kuka kirjoitetun lukee ja miten hän sen ennen kaikkea kokee. Suurimmalle osalle blogien tai kirjankin lukeminen on hyvää tai huonoa viihdettä ja ehkä joskus jotain siltä väliltä. Mutta joskus painetulla tai sähköisella sanalla tavoittaa jotain syvempää, jota ei samalla tavalla tavoita kasvotustenkaan.

Silloin tällöin kuulee myös sanottavan, että kirje, kortti tai sosiaalinen media ei voi korvata elävää, nokakkain tapahtuvaa kohtaamista. Olen samaa mieltä, mutta asia on toisinkin päin. Painettu sana ja kuunneltu laulu voi tuoda joskus jotain sellaista syvyyttä elämään tai hetkeen, jota ei koskaan voi kokea kasvotusten. 

Väärien valintojen asiantuntija * 235

Aika moni, minä siinä kaikessa mukana, hankkii elämänsä aikana uskomattoman määrän tavaraa, jota ei tarvitse ostohetkellä eikä koskaan sen jälkeenkään. Niitä sitten siirtelemme pitkin eloamme paikasta toiseen muuttokuormienkin mukana. Toki joskus olen sitä yrittänyt hävittääkin. Huonolla menestyksellä, sillä jollakin ihmeellisellä tavalla ne yhä lisääntyvät ja tarpeetonta on aina vaan enemmän. 

Nykyisin Jokilaaksossa sitä varten on Muistojen merikontit täynnä tarpeetonta. Menneen ajan kanssa eläminen kesäsateen ropistessa peltikattoon lienee yhtä hyödytöntä kuin vaikkapa Linnanmäen vuoristoradassa istuminen junan mennessä ylös ja alas. Mutta muistoissa ajan kuluttaminen on halvempaa ja jotenkin mielelleni merkityksellisempää kuin kiskoilla kiertäminen ympyrää. Säästyy rahaakin ostaa lisää lohtutavaraa, jota hankkimasta olen joskus itseni yllättänyt.

Liisalla ja Päivillä oli ainakin yksi yhteinen tapa. Heistä oli mukavaa kulkea kaupoissa hyllyjen välissä hypistellen tavaroita. Ehkä mielikuvituksen laukatessa ja joskus ostaakin jotakin mitä ei milloinkaan tarvitse. Silloin tällöin kuljin näillä ostosmatkoilla dekkari tai muu pokkari takataskussa, jota istuin lukemaan johonkin myymälän tuoliin ja odottamaan milloin lähdetään seuraavaan putiikkiin. 

Muistan kerran ystävälleni Ulla-Maija Nikulalle ihmetelleeni, kun Päivi hieman hiiltyi pyörähtäessään eteeni harkinnassa olevaa kolttua näyttämään. Ehkä kysyäkseen mielipidettäni. Erehdyin sanomaan, että nätti, mutta tarvitsetko sinä sitä. Ulla-Maija opasti minua naisen viisaudella, että kun nainen on ostoksilla, sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa onko joku tarpeellista vai ei. Ne ovat aivan eri asioita. Ja jatkoi, että se olisi jokaisen puolison hyvä ymmärtää.

En silti ymmärtänyt lainkaan. Kunnes yhtenä päivänä yllätin itseni rautakaupan hyllyjen välissä erilaisia härveleitä väännellen ja käännellen kuumeisesti pohtimassa, että missähän voisin tätä joskus tarvita, jotta pystyisin perustelemaan ostoksen edes itselleni. 

Väärien valintojen asiantuntija * 234

Isäni tapasi sanoa häneltä rahaa pyytäessäni, että "älä osta mitä tarvitset, vaan mitä ilman et tule toimeen, niin sinulla on aina rahaa". Jos käyttäisin mittarina vain sitä mikä on taloudellisesti järkevää, elämäni olisi täynnä vääriä valintoja ja niistä johtuvia hankintoja. Ehkä taloudellinen järkevyys on joskus ollut tärkeää minullekin, mutta ei enää vuosiin tai vuosikymmeniin. Aivan muut kriteerit ohjaavat sitä mihin laitan rahani. 

En tiedä kuinka yksipuoliseksi tuttavapiirini on ajan kanssa muodostunut, mutta sangen usein huomaan jutustellessani keskustelun kääntyvän rahaan sekä siihen tavalla tai toisella liittyvään. Sillä sen sijaan ei tunnu olevan juurikaan merkitystä kuinka paljon keskustelukumppanillani on varallisuutta. 

Toinen saattaa haikailla sen perään, ettei pysty hankkimaan itselleen kuin perusruokaa. Eikä sitäkään aina, vaan hän hyödyntää erilaisia ilmaisia tai halpoja ateriointipalveluja ja ruuanjakeluja. Toinen taas lähes kirjaimellisesti kylpee Roope Ankan lailla rahoissa. Parinkymmenen kilometrin ylinopeus maksaa nopeusvalvonnassa hänelle enemmän kuin minun koko vuoden eläkkeeni. 

Millaista elämä mahtaa olla, kun mikään ei riitä? Kun rahan keräämisestä tulee itsetarkoitus. Rikkauden kylkiäisenä kulkeekin joillakin saituus. Joskus olen törmännyt lämiskät euroja täynnä oleviin ihmisiin, jotka säästääkseen vielä enemmän, ostavat vaatteensa kirpputoreilta ja juoksevat kaupoissa tarjousten perässä. Ehkä he juuri siksi ovat rikkaita. 

Toinen, oma rotunsa ovat ne, jotka hankkivat paljon rahaa ja elävät sen mukaisesti varsin ylellisesti. Heille raha on ainoastaan väline hankkia haluamaansa. Raha ei ole itsetarkoitus, vaan vain väline johonkin. 

Minun maailmassani, ainakin tällä hetkellä, arvostan enemmän tuhlaria kuin pihtaria. En pysty ymmärtämään mikä tarkoitus on kerätä ja säästää rahaa voidakseen kuolla rikkaana. Jotain järkevää olen kuitenkin löytänyt rahojen hamstraamisessa kuoleman varalle. Se parantaa mahdollisuuksia kuolla omassa vuoteessa, kun voi perustaa kotiinsa vaikka yhden potilaan pienoissairaalan.

Vaikka olenkin kaikkea tai paljon muuta kuin rikas, aion käyttää kaiken itselläni olevan tai omistamani eläessäni tavalla tai toisella. Ehkä yritän siinä sivussa perustaa hautapaikkamme ympärille luonnonsuojelualueen, jonka ydin olisi Jokilaaksomme. Ja siellä olevasta Merikonttiasunnosta tulisi joskus jälkeeni luonnonvartijan peltikoti. 

Väärien valintojen asiantuntija * 233

Ensimmäinen pyöräni Thaimaassa ei ollut Harrikka, vaan Honda Phantom. Se on pieni, 200 kuutioinen, perinteinen moottoripyörä, jossa ei juuri uutta elektroniikkaa ole. Päästötkin olivat sitä luokkaa, ettei sitä enää valmisteta. Entinen omani jatkaa elämäänsä kuitenkin kaima Jorman asiantuntevassa hoivassa Thaimaan pohjoisemmassa osassa.

Sanotaan, että Aasian suurin moottoripyöräilijöiden vuosittainen kokoontuminen on Pattayan Burapa. Toki tittelille on muitakin ottajia. Niin tai näin, iso hyväntekeväisyystapahtuma joka tapauksessa. Sen yksi näyttävimmistä osioista on, kun ajamme kaikki läpi Pattayan ja Jomtienin poliisin pysäyttäessä muun liikenteen.

Kerran sinne mennessäni kutsuivat liivimiehet Päivin ja minut pitkään pöytäänsä. Joukossa oli suomalaisiakin alan harrastajia ja pian huomasin heidät puhuvan itsestäni pöydän päässä. Joten kysyin: "Mikä on tarina joka ilmiselvästi kertoo minusta, muttei kuulu tänne asti?"

Jotkut alan miehet ja -naiset olivat rakentaneen ympärilleni tarinan miksi ostin Harrikan. Sen mukaan en ollut päässyt Honda Phantomilla sisään. Johon olin todennut, että oli muuten viimeinen kerta, kun kävelin sisäpuolelle. Olkoon siis näin, sillä ehkä vain legendat elävät ikuisesti. Se ainakin on totta, että Hondallani en päässyt Burapan portin toiselle puolelle.

Minulla on tapahtumassa muitakin perinteitä, joista pidän kiinni. Vain yhden kerran vuodessa leikkautan partani ja tukkani ulkopuolisella. Toki Päivis on sen joskus tehnyt. Mutta sen ainoan kerran karvani leikkaa Burapassa enemmän tai vähemmän liivimies. Muuten minulla on kuvainnolliseti Niilon kanssa yhteinen trimmeri, jota se tosin ei ole juurikaan käyttänyt.

Viime talvena sattui tapahtumassa silmiini wc-pytyn kansi. Ostin sen, vaikka tiesin varmuudella, että toiletissa ei ole sen paikka. Monella tavalla asiaa puin yksin ja Päivinkin kanssa. Kunnes apuun riensi oiva ystäväni ja monitaitaja Jukka Paananen Jyväskylästä.

Hän sai suhteellisen vapaat kädet yhteisen visioinnin jälkeen. Näin syntyi taatusti ainutlaatuinen verenpainemittarini säilytyslaatikko moottoripyörän takarenkaan sisään. Sen vaihdan Harrikkani alkuperäiseen kumiin, jos saan sen joskus kulutettua loppuun.

Sekin on vielä testaamatta onko säilytyslaatikolla laskeva vai nouseva vaikutus verenpaineeseeni. Se kuitenkin näyttää selvältä, että persoonallisella laatikolla on myönteinen vaikutus mielen tasapainoon ja muuhunkin elämäni balansiin.

Väärien valintojen asiantuntija * 232

Taidanpa viivähtää tovin moottoripyöräilyssä, sillä se on hieno harrastus. Ensimmäisen moottoripyörän varastimme. Joku oli jättänyt sen läheisen, Every Salmisen varaston seinään nojaamaan takarengas tyhjänä. Veimme Csepel-merkkisen pyörän läheiselle hiekkakuopalle, jossa ajelimme sillä vuorotellen viikkotolkulla. Kukaan ei koskaan kysellyt anastuksemme perään. Ehkä olimme vain yksi lenkki varkaiden ketjussa. 

Olen kuulunut useampaankin moottoripyöräkerhoon ja kulkenut niiden liivit päällä. Ainakin kahdet liivit on minulta varastettu. Varastamista muutenkaan en hyväksy, vaikka tiedän, että itsenikin kohdalla joku ainutlaatuinen tilaisuus voisi tehdä minusta varkaan uudelleen. Kerran ajattelin, että raamatun varastamisen voisin hyväksyä, sillä tuumasin sen menevän silloin hyvään tarpeeseen ja tarkoitukseen. Kunnes muistin, että raamatun ohuihin sivuihin kääritään linnassa sätkiä.

Gospel Ridersin liivit päällä olen käynyt sellaistenkin kerhojen tiloissa, jotka ovat aiheestakin huonomaineisia. Ensimmäisen kerran, olisikohan ollut Ruotsissa, olin menossa vieraan kerhon ovesta liivit päällä. Minut pysäytti vaatekaapin kokoinen, tatuoitu mies kysyen, että mihin luulet meneväsi. Käänsin selkämykseni ja vastasin, että sisään, sillä me emme tuomitse ketään. Sen tehtävän olemme jättäneet yläkerran Bossille. Olin tervetullut ja tämä oiva selitykseni käveli vastaan useammankin kerran myöhemmin. 

Samalla perustelulla olin kerran Jenkkilässäkin Helvetin enkeleiden vieraana. Siellä ajoin myös ensi kerran paikallisen hemmon Harrikkaa. Yhdysvaltalaisen veljeskerhon tilat olivat Vallilassa, jonka edustalle yöllisillä lenkeilläni osaomistuskoira Niilon kanssa pysähdyin joskus tarinoimaan jengiläisten kanssa.

Kerran Niilolla oli hiljaisella kadulla kulkiessamne kova jano, mutta väkeä ei ollutkaan ulkona tupakoimassa. Valot kuitenkin näkyivät oven alta, joten ryskytin aikani. Kunnes joku kurkkasi raosta kuka mahtaa olla metelin aiheuttaja. Sanoin, että te olette Niiloa lääppineet ja silitelleet niin monesti, että nyt se tarvitsisi juomavettä. Niin me menimme kutsuttuina sisään. Niilo istui baaritiskillä liivimiesten ja -naisten välissä vettä litkien omasta tuopistaan. Moni ikuisti tilanteen älylaitteisiinsa, mutten minä. Käsitin, että voi tulla korville, jos alan ulkopuolisena kuvaamaan heidän tilojaan. 

Väärien valintojen asiantuntija * 231

Jossakin päihteettömän elämäni alkuvaiheessa hankin minulla olleita lupia takaisin. Kuten viranomaisten haltuun joutuneet kolme aseenkantolupaa ja moottoriajoneuvojen ajoluvat.

Ensimmäinen kulkupelini uusien lupien kanssa oli Vespa. Sellainen minulla on edelleen. Suurempi vain ja yhteinen Päivin kanssa, jolla hän kulki kesäisin myös töissä. Kävimme sillä teltan kanssa Virossakin. Mukanamme skootteri kulki Matkakodissamme ympäri Eurooppaa ja Turkkia myöten. 

Mutta aikoinaan mieli paloi saada moottoripyörä, joten kerran astuin Kuvan moottoripalveluun isännän juttusille. Hän istutti minun customtyylisen, 1000 kuutioisen Yamaha Midnightin Specialin satulaan. Koeajoin tämän yönmustan, upean pyörän, menin kotiin ja valvoin yön.

Aamulla menin liikkeeseen Matin pakeille uudelleen ja ostin pyörän. Kun olin ajanut sillä muutaman sata metriä ajattelin, että hieno peli, mutta kuitenkin tämä on vaan sinne päin ja eräänä päivänä ostan Harley Davidsonin.

Meni monta kymmentä vuotta ja lähestyin 70 vuoden ikää. Unelma Harrikasta oli elänyt mielini sopukoissa kaikki vuodet. Viimein se naulitsi minut ajatukseen, että jos puhuu soopaa muille, sekään ei ole niin paha juttu kuin itsensä huijaaminen.

En suostunut myöskään vanhuuteen, joten huomasin pohtivani ainoastaan ostanko Harrikan Suomeen vai Thaimaahan. Päädyin jälkimmäiseen, sillä eräällä tavalla se on moottoripyöräilijän paratiisi. Ajokeli on aina ja liikennesäännötkin enemmän ohjeelliset ja ainoastaan sinne päin.

Se oli hieno päätös, vaikka menneen talven ajot, kuten koko Aasiakin jäivät väliin koronan vuoksi. Harrikkani on Yamahan tavoin musta black tempest ja custom. Kun olen Suomessa, se on Pattayan Harrikkaliikkeessä talviunilla. Ensi talvena olen siellä toivottavasti jälleen, joskin jossain vaiheessa ikä tehnee jotain näillekin suunnitelmille.

Voi myös olla, että joku muu maa siemaisee minut sisäänsä. 200 eurolla kuukaudessa Filippiinien tai Thaimaan ystäväni pitäisivät minusta hyvän huolen.

Siihen ajatukseen sisältyy mieltä kutkuttava paradoksi. Suomessa hoivavuorokausi maksaa enemmän päivässä kuin filippiiniläisessä peltikodissa koko kuukausi. Vaikka Suomessa hoito on hyvää, siellä henkilökunta tietää, että kun kaltaiseni hoidokki kuolee, uusi tulee tilalle ja siinä kaikki.

Mutta aasialaiset ystäväni hoivaavat minua sydämellään. Tai ainakin se tuntuu siltä. Sillä he tietävät, että hevin ei tule ketään tilalle. He tekevät kaikkensa pitääkseen minut elossa. Suomalainen viisaus sanoo saman, että lypsävää lehmää ei kannata tappaa 

Väärien valintojen asiantuntija * 230

Viime elokuussa aloitin tämän, vuoden kestävän kirjoitusprojektini, jonka tarkoitus on tuottaa nettiversion lisäksi paperinen kirja. Silloin ajattelin kertovani vain ja ainoastaan itselleni tapahtuneesta. Näin olen paljon tehnytkin.

Ensi kuussa on taipaleesta takana kaksi kolmaosaa, joka on muuttanut myös kirjoittamisen sisältöä. Matka minuuteen ja eletyn uudelleen eläminen on laittanut pohtimaan monia asioita toisella tavalla. Ehkä olen löytänyt uusia ikkunoitakin, joista olen kurkkinut mennyttä, tätä päivää, mutta myös tulevaisuutta. Olenkin huomannut pohtivani yhä enemmän miksi olen mitäkin tehnyt ja teen, miten sen kaiken teen ja kuinka suhtaudun sydämeni läpi kuljetettuna tähän kaikkeen.

Miksi poikani Marko suhtautuu minuun kuten suhtautuu? Tai miksi jonkun ventovieraan junavaunu putoaa kiskoilta hänen pohtiessa kymmenentuhannen kilometrin päässä olevaa, muutaman kuukauden ikäistä, ventovierasta poikaa, jota häntäkin aion rakastaa ja myös rakastan? Ehkä vaununsa kanssa raiteilta pudonneella on jotain samaa kuin rottinkikepillä koiria hakkaavalla lenkkeilijälläkin.

Olemattoman itsetuntoni avulla ja kautta löytämäni "my way" on minulle hyvin mieleinen sekä rakas. Taipaleessani on paljon samaa kuin kotonani, myllynkiven päällä kasvavissa Jerikon ruusuissa. Jotka ovat näennäisen kuolleita ilman vettä, mutta pysyvät silti kuukausia elossa. Ne ovat kuin Suomen luonto talvella, lumivaipan alla. Kun ruusuni kivipöydällä saavat vettä tai aurinko sulattaa lumen, heräävät kasvit eloon. Niin minäkin teen ja ammennan elivoimaani siitä, että olen olemassa.

Kesä tulee ja uskon jälleen kerran olevani siinä kaikessa mukana. Ensimmäiset vesilinnut ovat saapuneet nauttimaan jään alta paljastuneen Tuusulanjoen vedestä. Eikä aikaakaan, kun ilmaan ilmestyy lisää hyönteisiä ja sen myötä niitä ruuakseen pyydystävät pikkulinnut. Kohta ilmestyvät kimalaiset ja läheisen metsäniityn mehiläiset, jotka tulevat kysymään Pentti Oskari Kankaan Seitsemän seinähullun veljeksen laulun sanoin: "Onko sinulla hunajaa? Jos on mettä hepussa, niin hunajaa on repussa."

Mutta tiedän, että asiat voisivat olla toisinkin. On monia, jotka ovat kadottaneet elämänhalunsa ja lähteneet sinne jonnekin ehkä aiemmin kuin heille varattujen päivien määrä tuli täyteen. Tämänkin kanssa olen vääräuskoinen feikkifariseusten mielestä. Sillä en usko, että päivänsä päättäneiden osana on iankaikkinen kadotus. Vaan uskon, että joskus vielä ollaan jossain muodossa yhdessä. Saman pöydän ääressä siellä jossakin on myös Juudas Iskariot ja siskoni Irmeli. Sillä he olivat ja ovat tasavertaisesti laillani osa suurta suunnitelmaa ja ikuisuutta. 

Väärien valintojen asiantuntija * 229

Pidän kirjoittamisesta ja pidän ehkä aivan kaikesta siihen liittyvästä. Jo kouluaikoina yksi suosikkini oli aineenkirjoitustunti. Opettaja valitsi aina pari, joskus kolmekin, jotka luettiin koko luokalle, kun kirjoitusvihkot palautettiin oppilaille. Minäkin esitin kirjoittamani tarinan luokan edessä silloin tällöin. Onkin harmi, ettei yksikään niistä ole säilynyt tähän päivään. Oikeastaan tiesin jo etukäteen kuinka pääsin halutessani luettavien tekstien joukkoon. Jos ei sujautellut joukkoon sopivaa annosta adjektiiveja, ei mahtunut milloinkaan esiteltävien joukkoon.

Pariksi vuosikymmeneksi kirjoittaminen jäi, kun oli tärkeämpää tekemistä. Kuten elämän sykkeessä eläminen päihteiden kanssa. Myöhemmin tehdessäni kolmenkymmentä vuotta päihdetyötä pidin päiväkirjaa ja kirjoitin joka päivä. Ne julkaisin työntekijöiden yhteisellä foorumilla. Iso osa työtovereistani piti niistä, mutta eivät kaikki.

Työsuojelupiirikin puuttui kerran teksteihin yhden kollegan vaatimuksesta. Kirjoittamaani aikansa luettuaan piiri totesi, että taitavasti ja hyvin kirjoitettu eikä näihin ole syytä puuttua tämän enempää. Itse olisin kylläkin voinut saattaa työtoverini vastuuseen tekstien luovuttamisesta ulkopuolisille. Ne pitivät sisällään nimittäin luottamuksellisia asiakastietoja, joihin ei edes työnantajallani ollut pääsyä.

Nämä tiedot olisi pitänyt hävittää määrätyn ajan kuluttua. Näinhän yleisesti ottaen teimmekin, mutta ei aina. Joskus kävi niin, että jonkun kuolemasta ei ollut tietoa mennyt edes mahdollisille omaisille. Kuinka olisi voinutkaan, jos heistä ei ollut mitään käsitystä. Silloin säilytin tiedot. Joku saattoi ilmestyä vuosienkin jälkeen kysymään: "Onkohan teillä mitään tietoa isästäni, josta en aiemmin tiennyt mitään. En edes sitä kuka hän oli tai onko elossa." Hyvään tarkoitukseen saatoin luovuttaa kaikki isästä kirjoitetun.

Varsinkin nykyinen mahdollisuus DNA-tietoihin on avannut mahdollisuuksia, joista nuoruudessani ei voinut edes haaveilla eikä pelätä. Sillä aina tieto ei ole mieleistä tai vaivattomasti sulateltavaa. Ehkä minunkin olisi helpompi rakastaa pientä filippiiniläistä poikaa, jos en olisi koskaan tiennyt, etten ole hänen biologinen isänsä. 

Väärien valintojen asiantuntija * 228

Tämän kappaleen kirjasta olisin hyvin voinut jättää kirjoittamatta, sillä anonyymeillä ei ole elämässäni muutenkaan juuri sijaa. Teen kuitenkin poikkeuksen, koska tapahtunut liittyy siihen, kun sanoin päivittäisen julkaisemisen sosiaalisessa mediassa tuovan lisämausteen. Sekä, että sen avulla ja vuoksi tavoitan jonkun katkerassa suolaliemessä räpiköivän omalta kotisohvaltaan.

Viime yönä sain nimittäin älylaitteeseeni viestin. Jossa mielensä pahoittanut kertoi Tuusulan ylimmän johdonkin nauravan Bar Finnegansissa koska olen luullut, että joku peltihökkelissä asuva filippiiniläinen nainen tekisi minulle lapsen. Tästä viiden lapsen äidistä hän käytti niin rumia sanoja, etten niitä tähän kirjoita.

Naurahdin itsekseni sillä muistin, kun aikoinaan kloppina meillä oli selitys äreille naisille. Nyt sain ehkä kokea miten puutteessa eläminen tai muuten naisten körmyyttämä mies kokee arkensa maailman onnellisimmassa maassa. Valoa sekä onnea eloon ja rakkauselämään toivon silti hänellekin.

Tänään 22.3. 2021 oli valon päivä minullakin hyvin yksinäisessä, vuoden kestäneessä koronataipaleessani, sillä ensi lauantaina saan ensimmäisen koronarokotteen. Siitä ehkä kolmen kuukauden kuluttua on toisen annoksen aika. Joten täältä tullaan kesä ja näillä näkymin ensi talvena Aasia.

Filippiineille ilman mutkia pääsisin jo nyt, sillä kotonani on 5 kuukautisen Jorma Goza Soinin nimilläni oleva syntymätodistus. Häntäkin aion rakastaa, sillä kielenkorjaajaani lainaten ja hieman muunnellen, pienen ihmisen onni ei ole minulta pois. Ainoastaan se repii itsekkyyttäni pieneksi silpuksi.

Kun en ollut edes aikuinen, oli kotonani usein lapsia sijoitettuna. Äitini ja isäni rakastivat heitä kuin omiaan. Erityisen hyvin on mieleen jäänyt Dannyn go-go-tytön Pirjo Silfverin  tummatukkainen ja ruskeasilmäinen, pieni Petteri-poika, joka juoksi aina syliini kotiin tullessani. Hän antoi alun ymmärrykselle, että lapsia ei tarvitse tehdä voidakseen rakastaa niitä.

Niinpä minun on ollut hyvin helppo rakastaa Kolumbian ja Intian orpoja, Petteriä sekä keitä lapsia tahansa. Omituisen tieni omituisuuksia ovat myös kaksi lasta, joiden isä juridisesti olen. Yhtä omituisella tavalla yli 40 vuotias Marko Soini ja 5 kuukautinen Jorma Goza Soini Filippiineillä ovat veljiä keskenään. 

Väärien valintojen asiantuntija * 227

Eilisen kirjoitusannokseni jälkeen jäin pohtimaan sosiaalista mediaa ja aika monen tapaa osallistua erilaisilla foorumeilla keskusteluun ja ylipäätään kirjoittamiseen. Moni kirjoitusalusta on minulle tuttu, mutta eniten Blogger, Facebook ja siihen oleellisesti liittyvä Messenger.

Omien sivujeni lisäksi ylläpidän muutamaa ryhmää, muun muassa Elämän tähden ja Jomtien Pattaya Beach. Varsinkin alussa Thaimaahan liittyvässä ryhmässä oli mukana monia, joiden ainut tarkoitus tuntui olevan ilkeily. Jos joku kysyi apua tai muuta neuvoa, viimeistään kolmas kommentti oli täysin asiaton, joka usein nitisti kysyjän tarpeet kysyä yhtään mitään.

On huvittavaa, kun aikuiset kantavat huolta koulukiusaamisesta, mutta eivät näe itseään huonon esimerkin antajana. Siitä huolimatta en koskaan ole poistanut ketään mistään ryhmästä. Pari kertaa olen antanut viikon tai parin porttikiellon sivuille kirjoittamiseen. Syy on ollut sama, henkilökohtaisuuksiin menneet, jonkun ihmisen loukkaamiset. Joistakin Thaimaaryhmistä tulee sen sijaan lähtö siitäkin, että ylipäätään kirjoittaa maasta tai siihen liittyvästä kriittisesti. Itse olen saanut kerran lähtöpassit, kun olen arvostellut ryhmän ylläpitäjän tapoja.

On myös aiheita, jotka ovat tunteita herättäviä. Suomessa niitä ovat lumen alta paljastuvat koirien jätökset ja Thaimaassa koirien ruokkiminen. Tulisieluisimmat ovat toivoneet, että minulta lähtisi henki ruokkimieni eläinten kanssa. Enkä minä niitä oikeastaan edes ruoki, kunhan kuljen kulkukoirien lahjontapussi mukanani.

Jollakin tapojani vihaavalla on makupalojen tilalla bambukeppi, jolla hän huitoo Don Quijoten tapaan sinne tänne karkoittaakseen koiria. Siinä sivussa hän ihmettelee, kun ne ovat hänelle niin äreitä. Hän ei ymmärrä olevansa osasyyllinen, jos muutaman kerran kepillä hakattu koira käy sauvakävelijän reiteen kiinni tai puree muovista leikkimiekkaa heiluttavaa pientä poikaa. Sillä koirat eivät erota muovimiekkaa tai sauvaa rottinkikepeistä. 

Mutta itse kukin lienee tavalla tai toisella omien osatotuuksiensa vanki. Itse en kuitenkaan ole sellainen joka paikan höylä, jonka sanottava on aina kielteistä. Ehkä eniten olen ihmetellyt kertoessani tarinaa Melanien ja lasten kanssa. Kun sain lunta tupaan kunnolla, oli joidenkin vahingonilo käsinkosketeltavaa. Mutta kun en sen jälkeenkään heittänyt pyyhettä kehään tai lasten köyhään kotiin, olenkin nyt hyväuskoinen hölmö, joka ei opi mitään. 

Mutta olen minä jotain oppinut. Koska jo vuosia olen Thaimaasssa ruokkinut koiria vailla ihmiskotia, voin kyllä täyttää viiden pienen lapsen vatsojakin Philippiineillä. Mutta siihen pystyäkseen laillani, on opittava muutakin. On opittava ja ennen kaikkea haluttava antaa anteeksi. Joka sekään ei sovi kaikille tai sitten he eivät käsitä. Vaan ovat sitä mieltä, että jos jaan elämääni ylipäätään julkisesti, on kestettävä julkinen kritiikkikin. Tätä en ensin ymmärtänyt, mutta nyt kyllä. Minähän olen tehnyt katkeruudella ja haavasuolalla maustetulle kritisoijan sohvalle kotikäynnin sähköisen median avulla kertomalla onnestani ja suruistani. Tähän mieltäni askarruttavaan asiaan sain ilahduttavan palautteen kirjani kielenkorjaajalta. Joka ihmetteli kuinka onneni voi olla joltakin pois. 

Väärien valintojen asiantuntija * 226

"Live and let live. Love and let love - elä ja anna elää. Rakasta ja anna rakkautta."

"Jorkki on tyhjä hylsy parin vuoden päästä. Kaikki lähettelevät sydämiä ja onnentoivotuksia, vaikka tietävät mitä on tulossa. Mistä tämä kertoo?"

Yllä on kaksi palautetta Facebook-sivuiltani, kun julkaisin siellä kuvan Melaniesta ja itsestäni. Hänestä, joka aiheutti yhden elämäni suurimmista pettymyksistä ja suruista. Kuitenkin olen päässyt hänen kanssaan lähemmäs isyyttä kuin kenenkään muun kanssa koskaan.

Koska kirjoitan kirjaani tai mikä sitten lieneekään siten, että julkaisen joka päivä kirjoittamani sosiaalisessa mediassa, tuo se aivan uuden ulottuvuuden palautteiden muodossa. Yllä oleva, alempi palaute sattui sopivasti samalle päivällä, kun julkisuuteen tuli tieto, että Suomi on tutkitusti neljättä vuotta peräkkäin maailman onnellisin maa.

Sitä lukiessani pohdin, että ehkä onnellinen maa pitää sisällään myös onnettomia onnettomia, jotka tavoittelevat onneaan muiden, tuntemattomien hetkiä alas repimällä. Tai sitten heidän polttoaineensa on yli reunojen vyöryvä ilkeys. Minulle sekin sopii, sillä kuljen omia polkujani ja pidän itsestäni ja mistä haluan kiinni kuten mielekkääksi koen.

Ulkomailla ollessani en etsi elämäni mielekkyyttä tai mitään muutakaan museoista enkä juuri mistään missä turistit viettävät aikaansa. Monesti minulla on päällä jenkkiarmeijan vuoden 1965 maihinnousutakki, jonka selkään olen brodeerattanut tekstin: "Nautin elämästä, perikunta tekee sen myöhemmin ja päästäni ei ole luvassa lunnaita." Se on hyvä teksti, josta on iso apu kulkiessani maailman slummeissa. Siellä minne minua eivät vie edes paikalliset vuokra-ajoneuvot. Kaiken aineellisen köyhyyden ja suuren välittämisen keskellä ovat minun syvimmät itkuni ja suurimmat iloni. Siellä on elämäni tärkein ja eniten antava osa-alue. Luulen, että loppuun saakka. 

Mutta selkämykseni teksti ei ole kaikkien mieleen eikä yhden hengen perikuntani ole puhunut minulle vuosiin. Monesti yön hiljaisina hetkinäni, yksin vuoteessa Jokilaakson tähtitaivaan alla kiikutan kuitenkin minulle rakasta Markoa perheineen yli valon nopeudella taivaanrannan ylisille. Suojelusta noutamaan ikuisesti muistaen sanat: "Jeesus pitää äidistä huolta taivaassa, kuka minusta huolehtii täällä?"

Väärien valintojen asiantuntija * 225

Innostuin penkomaan hieman lisää koronaviruksesta. WHO:n uusimman selvityksen mukaan virus on lähtenyt ihmisten keskuuteen Kiinan villieläintilalta. Tässä imperiumin elävien vastaiskussa oma osansa on lepakoilla, joita asustaa myös Jokilaaksossa niille laittamissani pesissä. Joka tapauksessa hinta on kova itsekkäästä innosta vangita villieläimiä.

Luomakunnan kruunuksi itsensä ylentänyt ihminen on kertakaikkisen outo otus, joka luulee hyvin rajallisessa viisaudessaan hallitsevansa kaikkea tai ainakin isoa osaa maapallon elämästä. Omaan maailmaani ei mahdu järkeväksi teoksi edes villieläinten tarhaaminen. 

Sen sijaan eläinmaailman päsmäröintiä Suomessakin ihminen toteuttaa esimerkiksi pitämällä kissat sisällä ja koirat samassa paikassa tai pihalla kytkettynä, pallit molemmilta leikattuina. Jopa koiran paskat pitää kerätä tien pientareelta pusseihin, jotta jonkun onnettoman arki olisi parempi ja kai kaikin tavoin onnellisempi. 

Mutta ihminen ei hallitse edes itseään, saati eläimiä tai viruksia. Silmiini sattui joku päivä sitten valvontakameran tallentama, yöllinen video kuhmolaisen talon pihasta, jonne oli kahteen kettinkiin kytketty yhtä monta koiraa. Pihaan ilmestyi ensin yksi, sitten toinen ja viimein neljä sutta. Eikä aikaakaan, kun ne olivat tappaneet koiran sen raivokkaasta taistelusta huolimatta ylivoimaa vastaan. Vieressä olevan kettingin päässä toinen koira haukkui myös henkensä hädässä. Se olisi halunnut puolustaa kaveriaan oman henkensä kaupalla, muttei voinut. Siitä piti huolen kettingin pituus.

Molempien koirien, ihmisen asettamat kahleet takasivat, että koirat eivät päässeet pakoonkaan. Jäljelle jäänyt koira jäi uikuttamaan ja suremaan toveriaan, kun sudet veivät saaliin mennessään. Se pelastui, sillä petoeläimet tappoivat ainostaan toisen koiran nälkäänsä.

Tekstistä luin kuinka koirien omistaja laittoi kaiken susien syyksi. Minä olin surullinen koiran puolesta, mutta äärettömän vihainen sen omistajalle. Joka asui Kuhmon korpimaisemissa ja satavarmasti tiesi pedoista. Silti hän jätti kaksi metsästyskoiraansa puolustuskyvytöminä susien ruuaksi.

Jos jotakin olisi pitänyt rangaista, olisi se ollut ehdottomasti koirien omistaja. Edes Tuusulan Jokilaaksossa en jätä Niiloa yksin ulos kytkettynä, sillä metsiemme ilvekset vievät peuraakin helpommin koiramme, jos se sattuu kiinni ollessaan ison kissan näkö- tai hajuaisteihin. 

Väärien valintojen asiantuntija * 224

Koronaviruspandemia Suomessakin on osa maailmanlaajuista koronaviruksiin kuuluvan SARS-CoV-2:n levittäytymistä. Virus aiheuttaa taudin nimeltä COVID-19. Jotenkin näin se lienee tämän hetken tiedon mukaan. Kukaan ei tiedä mikä on polun päässä, sillä uusia variaatioita löytyy koko ajan. Luin, että niitä kaikkia eivät tunnista herkimmätkään laitteet. Se on pelottavaa ja ensimmäisen kerran olen aidosti kokenut, että ihmisrodun tarinan ikuisuus ei ehkä olekaan kiveen hakattu. Eikä elon päättymiseen tarvitse ihmisten edes tappaa toisiaan. 

Vakaasti uskon tämän kaiken kokemamme muuttavan meitä pysyvästi. Ajattelen, että suurin muutos tulee ihmisten kokemasta yksinäisyydestä. Siitä, että yhä useammalla meistä ei ole luontevaa eikä luonnotontakaan kontaktia toisiin ihmisiin. 

Kuulun niihin, jotka ovat kokeneet yksinäisyyden nyt ennen kokemattomalla tavalla. Mutta niin on varmasti moni muukin. Jokilaakson Merikonttikodissa yksin olosta ja elosta sekä yksinäisyydestä on tullut lähes joka hetken kumppani. Usein menee päiviä, että edes näkisin jonkun, jos en lähde kotoani minnekään. Välillä kävelenkin muutaman sata metriä "ison tien varteen" nähdäkseni edes autoja. Ehkä silloin näen jonkun kävelevänkin.

Yhtenä aamuna naurahdin itselleni, sillä muistin kuinka nuorena, silloin kun maailma vain odotti valloitustani, nuorten miesten kesken leveiltiin otettujen ryyppyjen ja kaadettujen naisten määrillä. Puoli vuosisataa myöhemmin leveiltiin taas osin samassa porukassa, nyt jo elämän ilta-auringossa, lääkkeiden ja sairauksien määrillä. Mutta nyt ei ole Jokilaaksossa ketään kenen kanssa voisi kerskata tai edes puhua yksinäisyydestä. Kenellä sitä olisi eniten tai ainutlaatuisinta. 

Luulen, että kuukausitolkulla itsensä kanssa märehtiminen ja murehtiminen ei ole hyväksi. Ei ainakaan kaikille, sillä ainakin minut se vie välillä syviin syövereihin. Mistä ei kenties olisi pitkä matka liian pitkälle, jolloin mielessä alkaa pohtia päivien päättämistä, omien tai muiden. En tiedä onko kukaan milloinkaan tutkinut onko mielenterveyden menettämisellä yhteyttä yksinäisyyteen. Tai edes miksi joku on aina jonkun seurassa, mutta silti sielunsa kanssa aina aivan yksin. Tai toinen, joka ei kaipaa juuri muiden seuraa, muttei koe koskaan yksinäisyyttä. 

Yksinäisyys voi pakottaa myös oppimaan, ettei tarvitsekaan enää muita eikä edes kontakteja toisiin. Luulen, että tämä voi helpostikin siirtyä sosiaalisena perimänä esimerkiksi omille lapsille. Ehkä sukulaissielu sille on umpimielisyys ja umpimielinen. 

 

Väärien valintojen asiantuntija * 223

Jos itselläni olisi valta ja mahdollisuus tehdä haluamallani tavalla asunnottomuuden poistamiseksi, tiedän mitä tekisin. Ensin asuttaisin normaaliin asuntokantaan kaikki, jotka pystyvät ja haluavat asua yleisten asumien normien mukaan, oli asumismuoto mikä tahansa.

Sitten ohjaisin vuokriin osoitetut rahat asumistuesta toimeentulotukeen suoraan vuokranantajalle. Onkin käsittämätöntä, että yhteiskunta tukee asumista yhteisistä verorahoista, mutta ei huolehdi, että rahat menevät siihen tarkoitukseen mihin ne ovat lain ja asetusten mukaan osoitettu.

Sitten asuttaisin elämisessään tukea ja ehkä raamitustakin tarvitsevat erilaisiin tuetun asumisen yhteisöhin. Näin olisi asutettu osa kovan asunnottomuuden ytimestäkin. Näin toki tehdään nytkin. Paitsi, ettei tosiaankaan huolehdita tarpeeksi vuokrien maksuista.

Edelleen olisi osa ihmistä vailla kotia tai edes paikkaa mihin sen voisi rakentaa. Nimittäin sen jälkeen, kun asunto alkaa tuntua kodilta, katoaa iso osa asumisen ja elämisenkin ongelmista. Ihminen kokee kuuluvansa jonnekin ja sen myötä myös olevansa jotakin. Jossain näillä main lienevät myös syyt, miksi jotkut eivät suostu asumaan yhteisöissä tai asuntoloissa. On liikaa muiden laatimia sääntöjä ja puuttuu myös kyky tai halu ottaa muut asukkaat huomioon. Omien polkujen kulkijat väistyvät tai laitetaan väistymään, joten he ovat kadulla ja rantojen ynnä metsien miehet sekä naiset tiedämme kyllä missä.

Heitä varten tekisin merikonttikoteja siirtolapuutarhanomaisiksi alueiksi ja hajasijoitettuina sinne tänne lähelle joukkoliikennettä. Myöntäisin tarvittaessa yksilöllisenä toimeentulotukena joukkoliikennelipun, joka mahdollistaisi kulkemisen muiden joukkoon, vaikkei aina olisi rahaakaan.

Asumisen lähtökohta merikonttikodeissa ei olisi ihmisen tai tapojen muuttaminen, vaan kukin eläisi kotonaan kuten tahtoo. Asuntoja kiertäisi tarpeen mukaan sosiaalisia talonmiehiä huoltaen asukkaita ja koteja.

Olen tehnyt pitkän rupeaman asunnottomuuden kanssa painiskellen enkä lainkaan sano, että yhdellä tavalla tekemällä voi ratkoa kaikki asiaan liittyvät ongelmat. Aiheellinen kysymys kuitenkin on ketkä jäisivät edelleen asunnottomiksi? 

Väärien valintojen asiantuntija * 222

Suomessa on niin, että jos et asu kerros-, rivi- tai omakotitalossa, et asu pysyvästi lainkaan. Olet koditon tai ainakin vailla vakinaista asuntoa. Tähän halusin neljännen vaihtoehdon. Joka olisi enemmän kuin kesäkäyttöön tarkoitettu siirtolapuutarha, mutta vähemmän kuin kivijalalle rakennettu mummon mökki.

Tarkoitukseen kehitimme innolla Merikonttikotia, johon ei tosissaan tainnut uskoa kuin Päivin ja itseni lisäksi Järvenpään Mestariasuntojen toimitusjohtaja Veikko Simunaniemi. Ilman hänen johtamansa yrityksen panostusta, eivät koetalot olisi ehkä valmistuneet koskaan. On kyllä mainittava, että Samaria rf:n Heikki Nordfors uskoi myös hankkeeseen ja ehkä joku muukin.

Aiemmin kirjoitin vaihtoehtoisesta ammattikoulusta tai -järjestelmästä nimeltä Sovinto ry. Se liittyi aikanani Sininauhaleiriin ja suunnitelmissani oli, että Sovinto alkaa tekemään osana koulutusta ja oppilastöinään Merikonttikoteja tarvitseville. Kun Ulla-Maija Nikula jätti koulun johtamisen, työtä tuli jatkamaan Päivi Strandén ja itse luovuin silloin kyseisen järjestön puheenjohtajuudesta. Kaikki näytti hyvältä ja tie asumisen uuden vaihtoehdon toteuttamiseksi oli auki.

Paikalleni puheenjohtajaksi halusi kuitenkin silloinen Sininauhaliiton toiminnanjohtaja Aarne Kiviniemi. Hänen luottamustaan Päivi ei saanut, jonka luulen ymmärtäväni nyt jälkeenpäin. Ehkä Aarnekin sairasti yhtä soiniallergian muotoa. Joka tapauksessa tämä katkaisi Merikonttikotien lupaavan taipaleen, jota pidän hyvin valitettavana edelleen.

Olen koeasunut peltikuorista kotiani Jokilaaksossa yli 7 vuotta. Se on toiminut loistavasti ja lienee edelleen Suomessa ainut merikonteista tehty vakituiseen asumiseen tarkoitettu asuinrakennus. Vaikka vuosia karttuu itselleni, haave asunnottomuuden poistamisesta elää yhä. Jotta sen voisi tehdä merikonttikodeilla, tarvittaisiin yhteistyökumppaniksi valmistamiseen oppilaitos, joku työllistämisyhteisö tai esimerkiksi vankila.

Joka tapauksessa asunnottomuus on poistettavissa, vaikka sen toteutus lieneekin mahdotonta. Tosin en tiedä miksi. Ensin luulin, että se on rahakysymys, sitten ajattelin keinojen puuttumista. Mutta se taitaakin olla niin, että keillä on valta, heiltä puuttuu tahto. Liian liukkaasti irtoaa kieleltä tai on mielellä "ei kuulu minulle". Joskus ajattelen, jos meillä ei olisi talven pakkasia, niin kuinka paljon meillä olisikaan kadulla ihmisiä, joita juuri kukaan ei tahdo edes takapihalleen. Onneksi emme hevin halua omalle tunnollemme paleltumiskuolemia. Se on ihmisarvon kannalta kyllä melkoisen kelvoton syy järjestellä kattoja pään päälle tällä elintasolla.

Väärien valintojen asiantuntija * 221

Kevään ja muuttolintujen tuloa Jokilaaksossa seuratessani on aikaa monenlaiseen pohtimiseen ja muisteluun. Usein ajattelen Merikonttikotiamme, jonka piti olla yhteisen ilta-auringon turvasatama Päivikselle ja minulle. Mutta toisin kävi ja nyt se on vain minun ja osin osaomistuskoira Niilon koti.

Oikeastaan ensimmäinen ajatus merikontista ylipäätään asuntona liittyi työhöni kodittomien keskuudessa. Olin osaltani luomassa kahtakin merkittävää, portaittaisen asumisen kokonaisuutta, jotka aidosti poistivat asunnottomuuden kovaa ydintä. Eivätkä ainoastaan siirtäneet sitä paikasta toiseen.

Itselleni se tarkoitti uutta ajattelua. Ei niin, että "mitä ne tarvii", vaan niin, että mitä itse haluaisin, jos minulla ei olisi paikkaa mihin pääni kallistaisin. Ymmärtääkseen oli elettevä mukana kodittoman arki. Kokonaisuuden luomiseen tarvittiin lisäksi rahaa ja hyviä, ennakkoluulottomia työtovereita, jota olivat valmiit sitoutumaan sydämellään.

Joskus asukkaan elo oli johonkin yhteisöön liian sopimatonta. Työntekijät voivat katkaista asumisen kuitenkin vain, jos oli osoittaa asukkaalle uusi osoite ja paikka, jossa voi yrittää uudella alulla. Jos ei paikkaa löytynyt, oli vaan sopeuduttava. Oli myös käsitettävä, että ihminen ei lakkaa olemasta, jos poistan hänet silmistäni. Joskus oli meno niin hulvatonta eikä asuminen onnistunut missään yhteisössä. Normaalissa kerrostalossa naapuritkin kärsivät liikaa häiriöstä, joten oli keksittävä jotain uutta. Tai oikeastaan vanha uudelleen.

Ymmärsin, että asunnottomuuden vähentäminen voi lähteä siitä, että asunnon tarvitsijan on muututtava. Mutta asunnottomuuden poistamisen lähtökohta se ei voi olla. Itse asiassa oli helppo ymmärtää, että jos meistä jokainen pystyisi ja haluaisi elää toisten laatimilla säännöillä, ei asunnottomia edes olisi. Kukaan ei kuitenkaan taivu kaikkeen, vaan joku asuu mieluummin kadulla kuin vaikkapa asuntolassa tai yömajassa.

Siihen ajatteluun istuivat täydellisesti mummon mökit, jotka olivat lähes tyystin kadonneet sieltä missä kodittomia on eniten. Asunnottomuutta ei olekaan koskaan ollut haja-asutusalueilla, vaan tiiviisti rakennetuissa taajamissa. Niinpä lähdin kehittämään ajatusta aidosti siirrettävästä mummonmökistä, jolle olisi helpompaa liikuteltavuutensa vuoksi saada myös sijoitus- tai rakennuslupakin. Näin syntyi koekäyttöön Merikonttikoti tai oikeastaan kaksikin. 

Väärien valintojen asiantuntija * 220

Aikoinaan ajattelin, että elämässäni on tuntemattomia ihmisiä, niitä jotka tiedän sekä niitä jotka tunnen. Sitten ajattelin minulla olevan myös kavereita, hyviä kavereita ja ystäviä. Toki on myös inhokkeja ehkä vieläkin, mutta vuosiin minulla ei ole ollut vihamiehiä. Siis niitä, joita vihaisin tai joille en olisi antanut anteeksi. Tunnistan kyllä itsessäni halun joskus ensin niin sanotusti tasata puntit. 

Senkin ymmärrän, että saatan olla ja olenkin jollekin vihamies tai ainakin kuten härälle punainen vaate, jolle ei kannata edes yrittää puhua. Jotain on silti muuttunut. Ainakin kriteerit, joiden mukaan sijoittelen muita mielessäni ja elämässäni eri ryhmiin. Ajattelin ennen tosi ystävän olevan sellainen, jolle voin ja haluan kertoa kaiken. Vuosikymmenten etsimisen jälkeenkään en löytänyt ystäväni-ryhmään ainuttakaan.

Viimein tuli mieleen, että ehkä mittarini ovat vääriä ja päätin, että ystävä on nimeen omaan sellainen, jolle ei kerrota kaikkea. Pois voi jättää ensimmäisenä esimerkiksi kaiken sen kertomisen mikä saattaa loukata häntä tai hänen ystäviään. Muillehan ja varsinkin vieraille voi sanoa mitä sylki suuhun tuo tai mieleen juolahtaa. 

Tämän kaiken ymmärtämiseen olen tarvinnut roppakaupalla anteeksiantoa ja -saamista. Siihen toi mukavan pikkulisän eilinen palanen kirjaani, jonka julkaisin somessa. Sen antoi Kaima Jorma, kodistaan Lapin portilta. Hän sanoi palautteessaan muistokiveämme "Anteeksiannon kiveksi", jollaista toivoi itselleenkin lähemmäs kotiaan. Kaimani liikkui vanhankin normistoni mukaan hyvän kaverin ja ystävän välimaastossa. Uusilla, kalibroiduilla mittarellani hän on kirkkaasti ystävien laatikossa tai sydämeni lokerossa. 

Anteeksiannon kiven ohi kuljen päivittäin ja siinä olevan laatan teksti antaa aihetta pohtia kiville karahtanutta avioliittoani moneen kertaan ja monelta kantilta. Siihen on symbolisesti valettu Päivin ja minun koko avioliittomme tarina. Anteeksiantoineen ja anteeksiantamattomuuksineen sekä rakkauksineen ja rakkaudettomuuksineen. 

Väärien valintojen asiantuntija * 219

Kirkkoni on hautausmaalla. Siellä ollessani koen vahvasti äitini, isäni, siskoni ja monet muut rakkaat. Kiitollisuutta koen erityisesti vanhemmilleni, jotka minut tekivät. Mutta myös hämärien ja pimeiden kujien kavereilleni, jotka ottivat yhteiset, laittomat teot niskoilleen ja pelastivat minut ja muut osalliset vankiloilta. He lähes kaikki ovat kuolleet, sillä valitsemallamme tiellä oli ennenaikainen kuolema usein läsnä. Jos olisin jatkanut sillä polulla, maan uumenissa olisin itsekin.

Tätä kaikkea hautausmaan käytävillä kerran pohtiessa oivalsin, että ihminen saa harvoin nähdä oman, viimeisen leposijansa, saati tehdä siitä mieleisen tai edes valita missä se on. Niinpä päätin tehdä projektin, johon myös Päivi osallistui. Halusimme tulla haudatuksi Jokilaaksoon, jonka vuoksi oli valittava polttohautaus. Silloinkin, jos tahtoo haudalle muistomerkin, on saatava yhteiskunnan lupa. Sen sijaan tuhkan voi ripotella tai laittaa muuten melkein minne tahansa. 

Halusimme kuitenkin muistokiven. Sitä etsin kauan, kunnes löysin mieleisen lähistöllä olevalta kiviainestehtaalta. Reilun kuution kivi oli jyrkänteen suojana, mutta se se on, olin päättänyt. Anastajaksi sain mukaani Sjöblomin veljeksistä vanhimman, Kallun, jonka kanssa "varastimme" kiven keskellä päivää ja veimme isolla kauhakuormaajalla Jokilaaksoon. Myöhemmin olen käynyt tunnustamassa tekoni. 

Mielestämme kivessä piti olla laatta ja löysin yrityksen omistajan, joka niitä teki ja valoi. Voi olla, että se oli Loimaan Kivi. Kerroin tarinani, johon mies: "Kaunis story ja valmistan haluamanne mielelläni, jos selviän hengissä syöpäleikkauksesta, jonne olen juuri menossa." Mies selvisi ja valoi laatan. Siinäkin kaikessa on minulla syvä tunne mukana. 

Mutta vaikka osa sydämestäni elää ikuisesti Päivin kanssa, voi olla, että hänen sydämensä ei tee samoin. Joten emme ehkä lepää yhdessä enää millään muotoa missään. Itse toivon, että puolet tuhkastani ripotellaan Jokilampiimme, joista se voi kulkea virran mukana vaikka Thaimaahan Siaminlahteen. Osa tuhkasta jäisi Ison kiven juureen, jossa sitä vartioi "lennä lennä leppäkerttu..." 

Ajattelen, että kaikki se mitä näemme ihmisestä, maatuu mullaksi tai muuttuu tuhkaksi. Sen sijaan en usko, että se mitä emme näe; viha, rakkaus, suru, ilo, kaipaus, katkeruus ja niin edelleen menee maan poveen tai virran mukana Thaimaahan. Vaan uskon sen kaiken lähtevät taivaalle savun lailla ja siitä kaikesta muodostun uudelleen jonkun sen ympärille, josta en käsitä mitään.

Mutta vaikka en käsitä, uskon silti. Sinne jonnekin en halua lähteä anteeksiantamattomin sydämin. Pelkään, että siellä jossakin joku sanoo: "Jorma, asiasi ja anteeksiantamaton sydämesi on nyt tässä esillä. Mitä ehdotat, että tehdään?" En halua joutua kysymään "vieläkö tässä voin antaa anteeksi", sillä uskon sen olevan silloin myöhäistä ja kuuluvan maan päällisiin tehtäviini. 

Väärien valintojen asiantuntija * 218

Ennen kuumailmapalloa ihminen pääsi maan kamaralta ylöspäin juuri niin korkealle kuin pystyi hyppäämään. Ennen televisiota näimme ainoastaan niin kauas kuin pystyimme silmillämme näkemään ja kuulimme toista ihmistä juuri sen verran mitä joku kykeni huutamaan. Joskus ei ole kyetty liikkumaankaan kuin omin jaloin. Sitten tulivat radiot, lankapuhelimet ja televisiot, jotka moninkertaistivat mahdollisuudet nähdä, kuulla ja kokea. Suuren harppauksen ihmisten väliseen kommunikointiin tekivät kuitenkin tämän päivän kämmenenkokoiset älylaitteet, joita jotkut kutsuvat yhä puhelimiksi, vaikka ne ovat paljon enemmän. Nyt pystymme tekemään hetkessä ja reaaliajassa raportin vaikka Suomen korkeimman tunturin laelta liikkuvine kuvineen Australian aavikolle tai jonkun olohuoneeseen 20 000 kilometrin päähän. Voimme saada kuvaa ja ääntä toisilta planeetoiltakin.

Silti ihminen on vain ihminen, joka antaa osan lähimmäisistään kuolla nälkään, vaikka ruokaa olisi kaikille. Yhtä suruttomasti vallanhimossa ja -halussa tapamme toisiamme sodissa. Omassa, pienessä, mutta ainutlaatuisessa maailmassani huomaan pohtivani yhä useammin mikä meissä kaikissa on vialla tai miksi teemme ventovieraillekin kuten teemme.

Yhä vakaammin uskon siihen, että maailmankaikkeutta ihminen ei pysty hävittämään, mutta itsemme saatamme onnistua tuhoamaan sukupuuttoon. Tai sitten sen tekee koronaviruksen kaltainen, millin kymmenestuhannesosan kokoinen näkymätön öttiäinen, joka laittaa koko ihmisrodun ikiuneen. Asiaa voi kuitenkin ajatella monella tavalla. Isäkin sitä joskus pohti lauantaipullon kanssa päätyen aina samaan lopputulokseen: "Humala haihtuu, mutta ikuinen tylsyys säilyy." Minä jatkoin silloin tällöin myöhemmin jokapäiväisen pullon kanssa samasta aiheesta: "Voiko tyhjyydessä olla sattumaa?"

Joku täyttää ristikoita, minäkin joskus, mutta käytän myös aikaani ajattelemalla sellaisia, joista en ymmärrä sudokun vertaa. Kun katson joskus nuotion tulta ja savua, ajattelen, että mikään olemassa oleva ei lakkaa koskaan olemasta. Se muuttaa vaan muotoaan, kuten takkani kouvuhalko savuksi taivaalle. Josta se jatkaa kulkuaan uudessa olomuodossa jonnekin sinne, mistä en sitä tavoita ainakaan niin kauan, kun vaellukseni on kiinni ajassa. 

Väärien valintojen asiantuntija * 217

Pian on kirjoittamista takana kaksikolmasosaa. Meneillään on 217. kirjoituspäivä. Viimeistään nyt on tullut selväksi, että toistan itseäni, sillä mitään muistiinpanoja minulla ei ole. Ehkä joiltakin osin ymmärrän nyt myös paremmin oikean kirjan kirjoittamisen vaikeudet. Itse etupäässä muistelen elämääni ja kirjoitan mitä muistan. Vaikka ikää on rapiat 70, suunnittelen silti myös tulevaisuutta.

Kaipuuta tuonpuoleiseen ei ole, vaikka aurani kyntääkin joskus syvältä. Eilinen on mennyt, huomisesta emme tiedä, mutta nyt on nyt. Aivan oma hohtonsa on aikamatkailun oivalluksessa, miltä mennyt sekä tuleva maistuvat tässä ja nyt.

Lapsena, enkä vielä nuorenakaan juuri osannut ajatella, että elämä tässä muodossa päättyy joskus. Toinen toistaan upeampia päiviä oli rajattomasti. Paitsi silloin, kun isä yritti palauttaa minua jollakin tavalla ruotuun. En niistä oppinut juuri muuta kuin salaamaan kolttoseni paremmin.

Korona-epidemia on tuonut monelle ihmiselle osaksi arkea yksinäisyyden. Eikä se enää kurki ainoastaan nurkan takana. Sen kanssa olen opetellut elämään itsekin sekä etsimään uusia tapoja elää yhteydessä muihin. Suurin merkitys ja apu on ollut sosiaalisessa mediassa, missä käytän aikaani hyvin paljon.

Voisikin sanoa, että minulla on yhteyksiä toisiin enemmän kuin koskaan. Mutta näin ei olisi, ellen olisi päättänyt opetella englantia nettiä ja Googlen kääntäjää hyödyntäen. Minulle sosiaalinen media ei ole vain hypppy sähköiseen maailmaan, vaan portti uusien ihmisten kohtaamisiin ja kokemuksiin.

Netistä löytämiäni, tuntemattomiakin voin tehdä eläväksi juuri niin paljon kuin haluan. Voin myös päättää lähdenkö katsomaan vuosikymmeniä sitten kadottamaani sukulaista Kanadaan tai lähdenkö Singaporeen tapaamaan Melanien tätiä. Vai lähdenkö Ugandaan tutustumaan kuinka suomalaisen rahoituksen avulla tehtävä kanala edistyy ja tuleeko sinne naisille luvattuja työpaikkoja. 

Maailma on pienempi tai monipuolisemmin läsnä kaikkia, jotka tahtovat seikkailla. Sitä voi tehdä kotisohvalta tai kulkea fyysisesti sinne tänne ympäri maapalloa. Varsinkin sen jälkeen, kun ei ole enää työelämän velvoitteita. Virtuaalimaailma live-mahdollisuuksineen on hieno juttu. 

Väärien valintojen asiantuntija * 216

Monta vuotta Päivin ja minun vapaa-ajan ydin ja harrastaminen oli veneilyä ja matkailuautoilua. Vene oli 10-metrinen teräsalus ja autokin yli 8 metriä. Sitä varten tarvitsimme molemmat kuorma-auton ajokortin. Itse olin hankkinut sen jo aiemmin, sillä menetin aikoinaan ylipäätään ajoluvat pariinkin kertaan, kun en osannut pitää juomista ja autolla ajamista erillään.

Matkakodilla kiertelimme pitkin Suomea ja muuta maailmaa useammankin reissun verran. Siinä myös asuimme työhönkin liittyen muun muassa Rastilan leirintälueella, Sininauhaliiton toimistorakennuksen edessä ja puolimatkankoti Myrrin parkkipaikalla. Taidettiin tovi olla Tuusulan Mutterimajan pihassakin. En osannut ajatella veneilyn tai karavaanarielämän olleen harrastuksia, vaan meille ne olivat enemmän tapa elää. Työ ja vapaa-aika olivat joka hetki läsnä.

Veneen nostimme syksyisin ylös ja talven aikana visioimme missä sen kanssa olisimme seuraavana kesänä. Suomen isot järvet Saimaata lukuunottamatta tulivat tutuiksi, kuten myös Suomenlahden rannikko. Veneessäkin yövyimme monta jaksoa. Tervasaaren kannaksellakin, sillä Helsingin moottorivenekerho oli kotisatamamme. Koimme, että meillä oli yksiö luksuspaikalla, vaikka yöpyminen oli kiellettyä. 

Seurallamme on myös saari puolessa välissä Porvooseen mentäessä. Girsholmiin seilasimme monesti yön tai kahden yli reissulle. Veneilyssä oli minulle jotain aivan erityistä. Kesäiltaisin istuin usein Vrijheidin takakannella ja juuri siellä koin usein ja eniten, että minulla on kaikki enkä toivo mitään. Päivi oli mukana aina ja tunsin hyvin syvästi kuinka valtavasti häntä rakastin.

Nyt olen hukannut nämä kaikki. Taakse jäänyttä elämää ovat minulle tärkeä työ, Matkakoti, Vrijheid ja ennen kaikkea Päivin rakkaus. Vain rakkauden menettämistä suren ja usein kaipaankin. Ehkä se on hinta, kun rakastaa koko sydämellä hullun lailla kuin viimestä päivää, täydellä tunteella ilman järjen hiventäkään.

Kun etsin itseäni päihteiden avulla, elin silloinkin vahvasti tunteella. Mutta silloin oli sama kuoliko läheinen, menikö työpaikka, voitinko arpajaisissa tai tapahtuiko mitään, jokainen tunnetila vei pullon ääreen. Sitten lopetin juomisen ja elin vuosikymmeniä järki ensin. Mutta koko ajan opettelin kuinka elää uudelleen tunne ensin tarttumatta pulloon.

Mutta opin sen. Nyt elän taas tunne ensin ja itken paljon. Varsinkin he tai ne, jotka eivät syystä tai toisesta heittäydy tunteiden vietäväksi, eivät ymmärrä minua lainkaan. Ehkä myös pienestä, harmaasta hiirestäni kasvoi itsenäinen, aikuinen nainen, joka ei enää ymmärtänyt minua. Ehkä olen nyt vuorostani harmaa hiiri.

Väärien valintojen asiantuntija * 215

Muistojen merikonteissa pohdin monesti mikä vimma ajaa ihmisen ostamaan kaikkea sellaista mitä ei koskaan tarvitse. Yksi syy on varmasti jonkun kaipuu, jota en itse edes täysin ymmärrä. Oma osansa on lohduttamisella pettymyksen koettuaan tai tuotettuaan. Tästä olen löytänyt itseni monesti.

Kun erosin Liisasta, ostin vanhan hollantilaisen teräsveneen, jonka nimi oli suomeksi "Vapaus". Ehkä se oli lohdutuspalkinto, sillä en halunnut erota kummastakaan vaimostani. Mutta kun en pärjännyt heidän lähellään itseni kanssa, tein kuten tein, erosin.

"Vrijheid", joka lienee hollannin kieltä, luki veneen kyljessä. Nimi saattoi kuvata jotain tulevaa, sillä elämäni koki silloin suuria muutoksia, joista avioero ei ollut pienin. Aluksessa oli, vanha kun oli, vikaakin silloin tällöin tai oikeastaan aina jotain. Sillä tuli kuitenkin seilattua monta ikimuistoista kesää ja reissua Päivin kanssa sisävesillä sekä merillä Viroa myöten.

Kerran sitä rassasin ehkä Airistolla työkaverini Hannun kanssa, joka oli sen vuoksi parikin kertaa vähintään kaulaa myöten rasvassa. Tulin silloin maininneeksi, että hommasta en mitään maksa, mutta jään palveluksen velkaa ja toivon voivani joskus kuitata potut pottuina.

Senkin aika tuli, sillä Hannun ja Sinikan piti saada 14 metriä pitkä matkailuvaunuyhdistelmä Kiuruveden iskelmäfestivaaleille eikä ajaminen pelkästään omin voimin tuntunut heistä oikealta vaihtoehdolta. Joten tarjouduimme hoitamaan homman. Päivis ajoi toista yhdistelmää, jolla silläkin oli mittaa lähes kymmenen metriä ja minä toista. Turistiin matkalla niitä näitä, muisteltiin menneitä ja rakennettiin tulevaisuutta.

Puolen tuhannen kilometrin matka meni rattoisasti ilman kommelluksia ja iltatuimaan olimme perillä Kiuruveden keskustassa ja rannalla. Vaikka vettä satoi, pulahdin uimaan, sillä vesi oli kuin linnunmaitoa. Tosin sanonta oli Päivin mielestä menettänyt lausumanani uskottavuutensa.

Sieltä lähdimme muille maille tarkoituksena olla Matkakodillamme iltapäivällä Ikaalisissa, niin sanotussa Haverin rannassa. Ajattelimme, että jos herrasväki on kotosalla, on iltakahvit melkoisella varmuudella tiedossa. Haverin Juhani oli Sininauhaliiton puheenjohtaja ennen minua ja myöhemmin työtoverinikin. Oiva mies, joka on säilynyt etäisenä ystävänäni. Hän oli ja lienee edelleen harkitsevan loivaliikkeinen hämäläinen, joka sanoi kerran yllättäen työyhteisökokouksessa: "Minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia tietokoneen kanssa." Ja jatkoi: "Se on pysyvästi komeroni pimeimmässä nurkassa ja pidän huolen, että yksikään johto ei ole kiinni." 

Väärien valintojen asiantuntija * 214

Vaikka en montaa kertaa elämässäni ole muuttanut, on mukana kulkevaa tavaraa kertynyt vuosi vuodelta enemmän. Vuosikymmenten tai oikeastaan yli vuosisadan saatossa melkoinen määrä, sillä jotain vanhempieni jälkeenjättämääkin on ollut matkassa.

Kerran sain ajatuksen, että jos löydän halvan ja muutenkin sopivan tilan, niin perustamme vanhojen tavaroiden putiikin ja myymme mitä voimme. Niin syntyi Hyrylän keskustaan, entisen poliisi Laineen talon alimman kerroksen putkatiloihin Omia polkuja kulkevien kauppa. Se oli mukavaa aikaa kunnes kunta lopetti yhteistyön yhdistyksemme kanssa. Syy ei ole minulle koskaan selvinnyt.

Muutenkaan emme päässeet toivottuun lopputulokseen, sillä jonkun vuoden kuluttua lopettaessamme tavaraa oli enemmän kuin aloittaessa. Niitä myin vielä jälkeenkin päin monta pakettiautokuormallista mäntsäläläisen Kippari-kirppiksen kanssa.

Kaikki mikä jäi ja on, on odottanut kahdessa merikontissa jo vuosia siistijäänsä Jokilaaksossa. Viimein sen aloitin. En halua hävittää mitään ehjää enkä aina rikkinäistäkään, sillä jokaisella esineellä on tarinansa. Ehkä joillakin myös sielu. Kuten pienen lapsen räsynukella. Usein istahdankin jonkun esineen kanssa muistoihini juuttuneena. Niistä Tapsa Rautavaarakin lauloi ullakolla kädessään isoisän olkihattu.

Näin syntyivät Jokilaakson Muistojen merikontit, joiden sisällöllä on paljon enemmän kerrottavaa kuin koskaan saan tietää. Sillä usean yön aikana oli kauppamme oven eteen ilmestynyt tavaroita, joista en tiennyt mitään. En edes tuojaa. Tavaroita hiljalleen kesäisin järjestelen. Kaiken alta löytyi myös toisenlaisen, pienen myymälämme ensimmäinen teksti ulko-ovesta:

"Eämän tähden ry avaa torstaina 13.3. Hyrylässä, Kaupparaitti 5 OMIA POLKUJA KULKEVIEN KIVIJALKAKAUPAN. Avoinna olemme ma-pe 10-18. Lauantaisinkin silloin tällöin ja varsinkin, jos soitat etukäteen. Tuusulalaisen yhdistyksen tarkoitus on ihmisten ja eläinten hyvinvoinnin edistäminen. Eläimetkin ovat siis meille tervetulleita. Voisiko joku kotinurkissa vuosiakin lojunut esine tai vaate saada avullamme jossakin uuden elämän? Ja yhteiskuntavastuuta kantavat ostaja sekä antaja hyvän mielen.

Meillä ei ole palkattuja työntekijöitä. Ei kai koskaan tule olemaankaan. On vain vastuunkantajia. Kun kauppa on kulunsa maksanut, käytetään mahdollinen tuotto ihmisten ja eläinten hyvinvoinnin lisäämiseen. Keräämme myös kansan suussa kulkevaa faktaa ja fiktioita Hyrylän ja vähän muunkin Tuusulan historiasta ja tästä päivästä. Näitä ihmisiltä sieppaamiamme tarinoita kuvilla tai ilman kirjoittelemme ja ripustelemme pikku tauluihin seinillemme.

Olet tervetullut. Meille tärkeää onkin, että tulet ehkä vain juomaan kupillisen jotain sekä tuokioksi rupattelemaan ja lähtisit hyvillä mielin pois. Sillä mitä paremmin voimme, sitä enemmän vietämme laatuelämää."

Väärien valintojen asiantuntija * 213

Olin yhdessä vaiheessa pitkällä sillä tiellä millä en kiinny saati rakastu enää yhteenkään paikkaan. Vaan "kaiken kannan mukanani". Mutta toisin kävi. Jokilaakso on minulle rakkain paikka päällä maan, joka säilyy sydämessäni kunnes lunastan matkalippuni Tuonpuoleiseen.

Joten Jokilaaksossa varsinkin teen säätöjä, vaikka yritänkin päästä yhä enemmän eroon muiden ihmisten elämäntapoihin kajoamisesta. Ainakin silloin, jos he tekevät samoin kanssani. 

Silti teen paljon linjauksia mieleni valtakunnassa. Ehkä se näkyy eniten Soiniityntien kodissani, eräällä tavalla isäni ja äitini perinnössä. Mukana on valtava määrä tunnetta, muistoja ja elettyä elämää. Iloja, suruja, kyyneleitä, rakkaita öitä kodassa Päiviksen kanssa ja vaikka mitä.

Ehkä tärkeintä minulle on nykyisin itseni henkinen suojeleminen, etten menisi vallan rikki. Aivan oleellinen osa sitä on anteeksiantaminen. Vaikeinta se on, kun joku ei ymmärrä loukanneensa syvältä tai haluaa niin tehdä. Silloin on työn takana antaa aidosti anteeksi ja painaa asia sen jälkeen vain hiljaa sielun syvyyksiin.

Säätöjä teen lisäksi Osaomistuskoira Niilon vuoksi. Joka kevät pihassa olleen puupinon alta heräsi ja ryömi auringonottoon kyykäärme. Sitä varten minulla oli oma, erityinen haarakeppi. Sillä heitin kerran herra tai rouva Kyyn Purolampeen neljännen kerran puhuen toruvasti: "Koita nyt uskoa, ettet ui takaisin tälle rannalla. Sillä jossain vaiheessa saatan hermostua ja ottaa hengen pois." Viimeisen lentomatkan jälkeen se uikin vastarannalle. Tai ehkä se ymmärsi jo ensimmäisellä kerralla, mutta piti lentomatkoista. En tiedä, sillä en osaa käärmeen kieltä Paratiisin Eevan ja Aatamin lailla. 

Sitten sanoin Niilolle, joka katseli touhujani pää kallellaan, että eiköhän hävitetä lieron talvikoti. Poltin puut takassa ja kodassa makkaraa paistellen. Ajattelin, että ilman tätä operaatioita saattaisi joku päivä Niilolta lähteä henki, jos sekin innostuu käärmeen elämästä.

Asioilla on kuitenkin monta puolta. Yksi käärme poistaa reviiriltään ehkä 200 punkkia kesässä. Kyy syö pienjyrsijöitä, joita puutiaisen toukka tarvitsee ensimmäiseksi isäntäeläimekseen ja kasvaakseen täysimittaiseksi punkiksi. Toukka voi saada borreliabakteerin tai viruksen pienjyrsijästä jo ensimmäisellä veriaterialla. Pienjyrsijä vastaavasti voi kerralla kantaa arviolta 8-25 punkkia. Uroskyy taas ahmii kesäkaudella keskimäärin 6-11 myyrää. Yhteensä kyyn suuhun katoaa suven aikana vähintään kymmeniä, ellei satoja punkkeja. Ilman punkkilääkettä Niilo saakin Jokilaaksossa ihoonsa eräänkin punkin. 

Kasvit ovat olleet nyt jonkun vuoden yksi mieleni ykkösjutuista 8 hehtaarin pikkutilalla. Suojättömaalla, jolla kukaan ei nähnyt mitään järjellistä käyttöä. Paitsi tienpohjaksi, jotta olisi väylä ja voisi murskata vieressä olevan Rydybackan kallion. Pidän yhä enemmän lainsuojattomista mamukasveista ja eläimistä Jokilaaksossa. Sen lisäksi, että joku inhoaa tai suorastaan vihaa muualta Suomeen tulevia ihmisiä, jonka saivat aikoinaan kokea Karjalan evakotkin, on sama kohtalo joillakin kasvella ja eläimilläkin. Eikä inhoon tarvita aina mamutaustaakaan.

Väärien valintojen asiantuntija * 212

Maalis maata näyttää ja huhti humauttaa, tapasi äiti sanoa, kun talven selkä oli viimeisiä kertoja kaarella. Sen aika on joka vuosi ja muuttolintuja odotellessa on mukava muistella ilmojen lisäksi muitakin arkeni säätäjiä. Vaikka asun yksin, ovat jotkut tulleet liian iholle linjaamaan eloani. Kotiini ja pihapiiriini tulee yhä myös virkansa ja työnsä puolesta vaellukseni muokkaajia, jotka voin vain kohdata. Siinä ja elämässä muutenkin on hyvä olla asennetta.

Vihreän keitaani yli menee iso sähkölinja, jolle en voi mitään. Enkä enää halua voidakaan, sillä olen sopeutunut ja etsinyt hyviä puolia. Linjojen alustat ovat lepakoiden, kasvien ja öttiäisten valtakuntaa, eivätkä sitä ehdi isot puut muuksi muuttaa. Sillä aika ajoin tulevat metsurit ja helikopterit terineen ja laittavat puut joulukuustani myöten sileäksi.

Sitten yhteiskunta päätti, että Tuusulanjokeen tarvitaan tulvaveden tasausaltaat, jotta voidaan poistaa Tuusulanjärven pato Koskenmäeltä. Siitä kävivät aikansa oikeuttakin, jonka kaivuumiehet hävisivät. Samaan aikaa oikeutta hakiessaan he kaivoivat maillemme tulva-altaita. Sanon niitä maisema-altaiksi, jotka ovat saaneet nimen Jokilammet. Pato jäi ja altaat tulivat. Pidän niistä kovasti, enkä olisi edes voinut niiden tulolle mitään. Piti hyväksyä tai itkeä ja hyväksyä.

Eikä tämäkään ollut tässä, siis koko juttu. Yhteiskunta kaatoi metsää ja rankapuuta lampien tieltä ehkä kolmen hehtaarin verran. Polttopuuta takkaamme oli sen jälkeen monta kymmentä kuutiota. Ajattelin loppuelämän tarpeisiin. Mutta yhtenä keväänä, kun tulin paikalle, olivat puupinot kadonneet. Sen sijaan löytyi virkamies, joka sanoi kahden kesken, että tukkirekka oli hakenut väärät kasat. Sitä ei sen sijaan kunnasta koskaan löytynyt, joka olisi ollut halukas hoitamaan meille korvauksen.

Nyt kunnalla on naapurissa maita. Aikoinaan joku ajatteli, että sinne on oltava tieoikeus ja -yhteys kylän lisäksi myös aivan Merikonttikotini kulmalta. Tähän lystiin lisämausteen antaa Google Maps. Joka on sitä mieltä, että pihan läpi kulkee tosiaan tieyhteys kylälle ja takaisin. Kulkijoita onkin riittänyt autojen, jokavuotisten maastopyöräilijöiden ja "eksyneiden" lisäksi. Tuusula Voima-Veikotkin katsoi ympärillä olevan maaston olevan sopivaa suunnistusreiteille. Niin olikin, muttei kaikkien suunnistajien mielestä, vaan he kulkevat sieltä missä on valmiit polut ja tiet.

Yksikin nainen tupsahti kerran karttoineen sekä kompasseineen pihaan ympärillään lähes mustanaan pieniä siipiveikkoja ja puuskahti huitoessaan sinne tänne, etten yhtään tykkää. Ja jatkoi, että meillä Savossa metsät ovat metsiä ja pellot peltoja. Mutta täällä ovat nokkosetkin minua korkeampia. Tunsin sisään mennessäni aitoa vahingoniloa yömyöhään saakka.

Sitten kaivoi Tele maakaapelin monen kilometrin pituudelta ja tälläsi pikkutilan kulmalle lasikuitukopin. Sekä valoi ja istutti maahan pitkin metsää ynnä pihaa punaiset rautatolpat, jotta löytävät linjansa. Tämäkin on ok, sillä koppi on nykyisin puutarhavälinevarastomme. 

Aikoinaan Helsinki-Vantaan lentoaseman kiitoradan laskeutumisväylä laajeni Jokilaakson yllä eikä maillemme enää hevin pysyvää kotia rakenneta. Yhteiskunta vei kaksi tai oikeastaan kolme omakotitalon rakennuslupaa ja -paikkaa ilman äyrinkään korvausta.

Toivotut ja vähemmän toivotut säädöt eivät loppuneet tähän. Tulva-altaita kaivaessaan ja maata kuljettaessaan eestaas toivat autot paluukuormissaan tai renkaissaan himalajan- eli paukkupalsamin. Siitäkin pidän, sillä se on mehiläisten viimeisiä kukkia ennen talvea. 

Tähän asti olen kaikki sietänyt ja sittemmin hyväksynytkin. Vaan rajansa tälläkin. Raja tuli, kun työnsä puolesta säätäjät ovat nyt sitä mieltä, että kansan on kustannuksellaan hävitettävä heidän istuttamat mamukasvit kurtturuususta ja lupiinista lähtieni. Tai muuten tulee sakot ja muut sanktiot sekä lasku perään. He haluavat poistattaa nämä mehiläisten ja muiden pörriäisten hyvinkin tarpeelliset mielikukat.

Tarpeen vaatiessa nousen Don Quijoten lailla tuulimyllyjä vastaan, sillä luonto hoitakoon asiansa mahdollisimman paljon kotinurkillani ilman ihmisen säätöjä. Tiedän sen sodan häviäväni, mutta luulen, että ehdin livahtaa sinne mistä minua ei saa kukaan enää vastuuseen eikä kiinni edes aika. 

Väärien valintojen asiantuntija * 211

Kun asuin Keski-Suomessa Kalliomäen puolimatkankodissa, istuin usein Korttajärven ratsutallin aitauksen vieressä ja katselin, kun tytöt ratsastivat, siivosivat pilttuita ja hoitivat hevosia. Kerran viereeni istahti eläkeikää lähestyvä mies, joka paljastui pankinjohtajaksi. Katsoin tätä harmaantuvaa herraa ja kysyin "mikä sinut on tänne tuonut". Hän vilkaisi minua tuimasti ja vastasi, että hulluus. Ja jatkoi: "Jään kohta eläkkeelle ja silloinkin aurinko laskee länteen. Mutta minä ratsastan itään, sillä se on ollut unelmani lapsesta saakka. Minä opettelen ratsastamaan."

Siitä hetkestä lähtien pidin hänestä. Tarinoimme monesti parhaimmillaan kuin vain kaksi elämän kolhimaa miestä voivat tehdä. Tämän pankkimiehen hulluudessa oli kuitenkin järkeä roppakaupalla, jota ei vastaavasti ole love storeissani, ei hitustakaan varsinkaan Melanien kanssa. 

Tätä kirjoittaessa on Little Jorman äidin syntymäpäivä ja tiedän mitä annan hänelle syntymäpäivälahjaksi. Annan itseni uudelleen, haluaa hän sitä sydämessään tai ei. Ehkä juuri hulluus tekee rakkaudesta parhaimmillaan jotain niin suurta, että sen vuoksi kannattaa iloita ja surra syvästi sekä elää ja kuolla. Jopa kuninkaalliset luopuvat kruunustaan rakkauden vuoksi.

On tulevaisuuteni kuinka tahansa, viimeistä sivua elämäni kirjassa ei ole Melanien kanssa kirjoitettu. Voi myös olla, että se on elämäni suurin väärä valinta, mutta teen, kuten sydämeni sanoo. Sitä paitsi biologisen isyyden lapsiprojektini on kesken ja saattaa kesken jäädäkin. Ensimmäisellä yrityksellä yli kolmekymmentä vuotta sitten pääsin murkkuikäisen pojan adoptioisäksi ja toisella kerralla muutama kuukausi sitten peräti syntymätodistukseen isäksi, joten edistystäkin on tapahtunut.

Nyt olen parannellut haavoittunutta sydäntäni Jokilaakson hiljaisuudessa luonnon keskellä Covid-19 rokotteita odottaen. Kun jossain vaiheessa saan tunteeni edes jollakin lailla hallittavaan muotoon, tilaan liput ja lähden Aasiaan. Menen myös Filippiineille katsomaan pientä Jorma Goza Soinia, hänen veljeä, kolmea siskoa sekä tietty äitiä.

LJ:llä on ainakin kaksi yhteistä asiaa Suomiveljensä Markon kanssa. Kummankaan biologinen isä en ole, mutta kummatkin ovat tarvinneet vanhempia. Olen siihen kelpo vaihtoehto, vaikka Markolla ei ole enää vuosiin ollut minulle asiaa. Ei ainakaan sellaista minkä hän olisi pystynyt minulle itse sanomaan.

Kaikki henkilökohtaiset rakkaani ovat enemmän tai vähemmän virtuaalimaailmassa tai sinne päin tai muuten vaan maailman äärissä. Joku ikäihmisten palvelukodissa, moni taivasten valtakunnassa, joku Philippiineillä ja niin edelleen. Fyysisesti lähimpänä ovat osaomistuskoira Niilo sekä Päivis Jokelassa ja Taru Vantaalla. Hekin ovat minulle iäti rakkaita. 

Väärien valintojen asiantuntija * 210

Reipas puolivuosisataa aiemmin yksi ensimmäisistä työpaikoistani oli Raken herkkumyymälä Helsingin Bulevardilla. Olin ainut mies tai oikeastaan poikanen lähes kymmenen aikuisen naismyyjän joukossa. Enkä ollut suinkaan myyjä, vaan tehtäväni oli auttaa heitä työssään. Kannoin tavaroita varastosta ja varastoon, täytin hyllyjä sekä vein asiakkaiden ostoksia heidän koteihinsa. Joskus ajattelin käydessäni jonkun rikkaan, yksin asuvan naisen luona nuorta miespalvelijaa, että mitähän kaikkea mahtaa kuulua hänen työhönsä.

Mutta minä olin vain herkkumyymälän yhteinen varastopoika, jossa sain kokemusta mitä on olla monen palvelija. Joskus perässäni elintarvikevarastoon tuli joku naisista, joka selkäni takana neuvoi kuinka otan sen ja sen purkin hyllyn perältä. Välillä tunsin selässäni rinnat ja kovettuneet nännit turhankin kauan ja joskus jonkun käsi hipaisi jalkojeni väliä. Se oli jännittävää ja kiihottavaakin, vaikken ymmärtänyt aikuisista naisista oikeastaan mitään. Enkä kyllä ymmärrä vieläkään. Ajan kanssa kuitenkin opin jotain ja minullakin oli osani näihin salaisiin tuokioihin. Naistenmiestä minusta ei ole kuitenkaan tullut. Nykyään tämä kaikki olisi kai tuomittavaakin.

Aiemmin sivusin kirjassani osaomistusravintolaani Cafeteria Helsinkiä Las Palmasissa. Siellä tutustuin aika moneen minua iäkkäämpään suomalaiseen ja ruotsalaiseen leskirouvaan. Ehkä olin joidenkin ystäväkin, sillä ymmärsin heitä oikein hyvin, kun he sanoivat: "Vuosiin mieheni ei koskenut minuun edes sormellaan. Mutta hän jätti paljon rahaa ja on kuollut. Nyt otan kaiken takaisin, nautin elämästä ja ostan tumman pojan aina viikoksi kerrallaan." 

Heitä Kanariansaarilla riitti, sillä Afrikka oli lähellä, josta he tulivat paremman elämän toivossa. Aivan kuten aasialainen nuori nainen maaseudulta turistikohteisiin. Pohjoismaalaisen, kultahelyissä kulkevan iäkkään naisen kainalossa oli Las Palmasissa varsin turvallista kulkea ilman passia ja muita papereita.

Haluan kirjoittaa rakkaudesta tai sen kaipuun monista kasvoista, kuten sen olen elämässäni kokenut. Siitä, että mies on mies ja nainen on nainen, vaikka kahden kauppakin näyttää olevan valitettavan usein kolmannen korvapuusti. Silti tiedän, että iäkäs mies tai nainen voi rakastaa ja kaivata nuorta rakasta, vaikka tietää, että se ei voi olla totta ilman rahaa tai sillä hankittua muuta korvausta. 

Väärien valintojen asiantuntija * 209

Tämä ei tapahtunut nyt, mutta kerron sen kuin se olisi tapahtunut tänään. Olen innokas sosiaalisen median käyttäjä ja viestittelen paljon. Yksi syy on, että päätin opiskella englanninkieltä chattailemalla ja Google-kääntäjän avulla. Tästä syystä hyväksyn Facekavereikseni tai Messengeriin sekä muihin chattifoorumeihin lähes jokaisen pyytäjän. Tytöt ja pojat sekä miehet että naiset.

Uskallankin olla sitä mieltä, että tiedän ainakin yhdenlaisesta somemaailmasta melko tavalla. Eilen minua kysyi kaveriksi ulkomaalainen tyttö tai ehkä paremminkin lapsi. Joskus kysyn ennen hyväksymistä miksi haluat ystäväkseni ja niin nytkin. Hän vastasi, että koska minulla on profiilikuvassa koira sylissä. Sehän oli oikein hyvä syy.

Hänen sivuiltaan kävin katsomassa, että nuori nainen on niiden mukaan syntynyt 1999 ja elää parisuhteessa. Parikymppinen puolisonalku siis. Aikamme chattailtiin niitä näitä ja jossain vaiheessa hän kysyi voiko soittaa videopuhelun ja pyysi samalla lisää kuvia Niilokoirasta. Lähetin ja sanoin puheluun okay.

Videopuhelun yhteydessä tulin vakuuttuneeksi, että ei ikinä parikymppinen. Puhelu päättyi ja jatkoimme chattailua. Hän kertoi poikaystävästään, joka on 65-vuotias australialainen, jolla ei ole hänelle aikaa kuin öisin. Koska aika menee kirkossa käynteihin, raamatun opettamiseen ja kriketin peluuseen.

Kun sanoin tytölle, että hän ei ole ilmoittamansa ikäinen, oli pitkään hiljaista. Kunnes hän chattasi ja sanoi luottavansa minuun koska pidän koirista. Hän kertoi täyttävänsä seuraavana vuonna 15. Mutta, don't worry, sanoi hän. Koska tämä australialainen hengen mies on luvannut odottaa kunnes hän täyttää 18 vuotta. "Ja silloin me menemme naimisiin." 

Joskus on minullekin käynyt saman tapaisesti. Isätön tyttö, joka kaipaa vaaria, omaa isää, aviomiestä ja poikakaveria. Kaikkia samassa persoonassa ja paketissa. Tämän huomasin jo vuosikymmeniä sitten nuorisotyössä. Tälle nuorelle tytölle australialaisessa miehessä on kaikki hänen unelmoimat rakkauden eri muodot.

Tänä aamuna tyttö ei halunnut mennä kouluun arvatenkin rakkaan kanssa vietetyn chattiyön jälkeen. Yhdessä hänen isoäitinsä kanssa saimme hänet lähtemään opinahjoon.

Oikeasti tästä kaikesta on kulunut kolme vuotta. Tämän, voisinko sanoa nyt nuoren naisen kanssa minulla on säilynyt chat-ystävyys. Koulunkäynti on jäänyt ja hän on opetellut tanssimaan seksikkäästi. Niitä hän julkaisee Tiktokissa.

Pyysin häntä tanssimaan seuraavalla kerralla minulle. Tanssista ja katseesta aistin hänen myös tehneen niin, jonka hän vahvisti chatviestillä. Ajattelin, että rahaa antavan, perheellisen raamatunopettajan pesä ei ole ainakaan enää ainut, johon minullekin tärkeä nuori ystävä muniaan munii.