Jokilaakson tarina * 8

Kun aikoinaan muutimme matkailuautollamme alle puolen kilometrin päähän "isosta tiestä", ei kotitiellämme ollut nimeä eikä ihmisasukkaita. Puutteen vuoksi astelin kerran Tuusulan kunnantalolle kysyäkseni voisikohan nimen saada ja voikohan sitä peräti kuntalainen ehdottaa? Päällikkö tai sen tapainen sanoi venytellen valovuoden päässä asiakaspalvelusta, että voihan niitä aina ehdotella, mutta kyllä me täällä kunnassa ne päätetään.

Oli monimutkaista, epävarmaa ja epäselvää, joten lähdin osastolta pää painuksissa. Matkalla pois minua otti hihasta kiinni kerroksen ulko-ovella arvatenkin toinen työntekijä ja kysyi: "No, mikä miehen mieltä painaa?" Hänelle purin murheeni, sillä meitä yhdisti jokin, jota vain arvelin ja aistin. Lopetin, että narsismia tai sen sukulaisia on moneen lähtöön, mutta kun olen saanut nimen mielelleni, en voi nyt kuvitellakaan, että Jorma Soini asuisi jossakin muulla kuin Soiniityntiellä.

Työntekijä kuunteli tarkkaavaisena ja sanoi lopuksi, että katsotaan voidaanko asialle tehdä jotain. Siihen se sillä erää jäi ja minä edelleen kehnolle mielelle. Kun vuosi oli kulunut, soitti sama, mieleiseni asiakaspalvelija: "Että terve, muistatko minut ja oletko katsonut uuden Helsingin puhelinluettelon karttaa?" No, en ollut, joten katsoin. Ja kas, siellähän se luki, Soiniityntie nimittäin: "Minä ymppäsin nimen vähän joka paikkaan, kun meillä olivat nuo kemiatkin jotenkin kohdallaan. Tulihan pomo asian huomattuaan huoneestaan voimasanojen kanssa, että mitä hittoa, ei näin asioita kunnassa hoidella. Mutta eihän se enää mitään voinut, joten siellä se Soiniityntie nyt on ja pysyy."

Risteyksessä on myös postilaatikko, jonka etsimisessä kohtuuhinnalla oli oma vaivansa. Piti olla iso ja piti olla välipohjalla, jonka saa pois silloin, kun resusimme maailmalla kuukausitolkulla. Laatikkoon tuleekin edelleen yhtä jos toista joskus samana päivänä kolmenkin eri kantajan toimesta, vaikka kuinka kääntelisi lomaosoitetta sinne sun tänne.

Kaikki muut kantajat laatikolle tuntuivatkin osaavan paitsi itse Posti. Joka laittoi kerran lapun, että niin oli huonosti lumet luotu, että postinkantajan piti nousta autosta laittamaan lehti. Joten jos ei tahti tai ainakin lumenluonti parane, saan hakea postini jatkossa postitoimistosta. Silloin hirtti kiinni, sillä sama jakaja tuuppasi jalkapelillä ja samalla hinnalla postin hissittömän kerrostalon jokaisen asunnon oven postiluukusta eteiseen saakka.

Mutta meille Posti ilmoitti samassa kirjeessään lisäksi, että postilaatikossa pitää olla nimi sekä kadun numero. Kun ihmisen ei ole pakko ilmoittaa kerrostalon ala-aulan nimitaulussakaan nimeään, en uskonut, että sitä voidaan edellyttää postilaatikkoonkaan, joten reklamoin asiasta. Vastauskin tuli, että olen oikeassa ja tässä on Posti ollut väärässä. Ja lisäsi perään, mutta numero pitää olla kuitenkin. Sitäkin ihmettelin, että kun samassa tolpassa lukee Soiniityntie ja on vain yksi laatikko ja yksi talous, niin mikä mahtaa Postin päässä mättää vai onko liian vähän töitä. 

Että jos ei ole numeroa, lähteekö kirjekuori tai vastaava etsimään Jorma Soinia Kouvolasta, jossa on valtakuntamme toinen Soiniityntie. Päätin sananvaihdon toivomalla jakeluun yksityistä kilpailua ja sen myötä asiakaspalvelua. Olin oikeammassa kuin arvasinkaan, sillä nykyisin posti leikkaa nurmikkoa ja ulkoiluttaa kai ihmisiäkin. Mutta dementikkoa enkä koiraamme en taitaisi näillä kokemuksilla antaa postimiehen tai -naisen talutettavaksi. Sillä saattaa olla, ettei kukaan osaisi takaisin, jos ei ole postilaatikossa numeroa 🤣.

Jokilaakson tarina * 7

Joskus Jokilaaksosta häviää jotakin ilman varastamistakin. 2000-luvun alkupuolella yhteiskunta päätti, että Tuusulanjärven ja -joen toisistaan erottava pato Koskenmäen notkossa olisi hyvä saada puretuksi ja sitä varten tarvittaisiin pitkin jokiuomaa tulvavesien tasausaltaita.

Sellaisia suunnittelivat Jokilaaksonkin maille ja halusivat siihen tietenkin vähintään myös maanomistajen mielipiteet. Että kuinka kovasti hanketta vastustan, sillä silloin maat olivat vielä yksin omistuksessani. Vastasin, että eletty elämäni on opettanut, että kun yhteiskunta on jotain päättänyt ottaa yhteiseksi hyväksi, se tekee sen joka tapauksessa. Joten en vastusta lainkaan, jos otetaan hieman toivomuksiani huomioon. Kuten syvennetty lammenosa uimapaikaksi ja Maljapurolle uusi, toinen väylä Purolammesta Tuusulanjoen Jokilampiin, jotka olivat vasta suunnittelijoiden pöydällä.

Näin tapahtui. Kaivettavien lampien kohdalta sekä ympäriltä raivattiin varmasti sata kuutiota nuorta metsää ja puunrankoja siisteihin, isoihin puukasoihin silloin vielä nimettömän tien varteen. Maata vietiin pois kymmeniä kuormia ja tuotiin tilalle uutta. Mukana tuli myös jätti- eli himalajanbalsami.

Kun sitten yhtenä keväänä tulin talven jälkeen Jokilaaksoon, olivat kaikki loppuelämäkseni varaamani polttopuut kadonneet. Aloitin selvitystyön, että mitä hittoa. Kävi ilmi, että myös kunta oli tehnyt lähistöllä metsänhoidollisia töitä ja noutaja oli noutanut väärät puukasat. Aikani kiertelin kotikunnassani etsien vastuunkantajaa, jonka viimein löysinkin. Nimen jätän salaisuudeksi hänen toivomuksestaan, sillä teimme sopimuksen. Tarvitsin nimittäin Jokilaaksossa talousvettä, jota olin aiemmin hakenut Sulan kaupallisen alueen, yhden yrityksen vesipisteestä. Se oli pitkä matka laittomalle mönkijäkuormalle ja 1000 litran vesisäiliölle jarruttomalla peräkärryllä.

Ehdotin mainitulle vastuunkantajalle, että kunnalla olisi vesihanoja minulle lähempänäkin. Joten mitä jos unohdetaan puukasat ja voin hakea vettä sopivaksi yhdessä katsomistamme vesipisteistä. Tämä oiva virkahenkilö sanoi, että eihän hänen kynnet tiukan paikan tullen pidä luvan antamiseen. Mutta hyvä ehdotus. jos ollaan hissun kissun ja haet vettä vähän hiljaisempina aikoina. Jos tiukka paikka tulee, pyydä sen tekijää soittamaan. Vuodessa haen kunnan vettä ehkä säiliöllisen, pari, sillä se on vain yksi monista mahdollisuuksista Jokilaakson käyttöveden noutoon.

Jokilaakson tarina * 6

Googlen karttapalvelut on lukuisista pyynnöistä huolimatta aina pari päivää tekemänsä reittimuutoksen jälkeen taas sitä mieltä, että kaikki tiet Myllykylään kulkevat pihamme läpi.

Jos emme olisi edellisen omistajan rakentamaan jokisiltaan teettäneet kylän omalla yrityksella SL-Metallilla kaiteita ja puomia, olisi pihassa harhailjoita moninkertainen määrä. Tekijä laittoi tekemäänsä työhön myös laatan ja valmistumisajankohdaksi 11.9.1999. Sille on käynyt kuten vanhan piian hetekalle tai muulle rautasängylle. 

Jos ei omien tähtien asento ole aivan nurja, ystävällinen käyttäytyminen takaa Jokilaaksossa harhailijallekin saman kohtelun. Metsä siis vastaa, kuten sinne huudetaan. Mutta muitakin on, josta yksi esimerkki. Kerran oli pihamme läpi jälleen kerran yrittänyt huonoilla käytöstavoilla varustettu kutsumaton kulkija. Hän oli metsän siimeksessä, hiihtoladun pohjalla autonsa kanssa mahaansa myöten jumissa. Kysyin, että etkö nähnyt kieltomerkkejä tai hyppäätkö kaivoonkin, jos Google niin ohjaa? Vastaukseksi sain ison kasan painokelvottomia sanoja ja käden täydeltä keskisormea, jota hän vielä osoitteli peruuttaessaan sillalle. Hänellekin metsä vastasi, kuten hän sinne huusi käsimerkeillä viestiään tehostaen. 

Kun jonkun tovin kuluttua kävelin muutaman sadan metrin päässä olevalle postilaatikollemme, huomasin postinkantajille tarkoittamme mansikka-amppelin lähteneen omille teille ja sen myötä marjatkin parempiin tai ainakin muihin suihin. Valistunut arvaus sylttytehtaasta oli kameravalvontaankin autoineen tarttunut ajokelvottomien polkujen kulkija. Rekisterinumeron perusteella etsin auton omistajan, joka oli pieni, valvonta-alan yritys. Samalla kirjoitin tulikivenkatkuista blogia, jossa mainitsin yrityksen nimeltä ja kameravalvonnan kuvan. Linkin lähetin firman sähköpostiin.

Eikä aikaakaan, kun omistaja soitti nöyrän oloisena anteeksi pyydellen. Sanoi tietävänsä somen voiman, joka voi kaataa pienen yrityksen. Hän myös pyysi voisinko poistaa kirjoitukseni. Sanoin, että toki ja näin teen heti, kun kadonnut amppeli tai uusi sen tilalle ilmestyy postilaatikkomme yläpuolelle takaisin. Ei mennyt kuin tunti, kun postikantajien marjat olivat palanneet niille varatulla paikalle ja minä muutin blogikirjoitukseni sisällön.

Jokilaakson tarina * 5

En enää muista oliko Jokilaakson ensimmäinen rakennus betonilaatalle yhdessä osassa tuotu huvimaja vai paikan päällä rockstara Andy McCoyn serkkupojan kanssa hiekkapatjalle pystyttämämme ja sähköllä lämmitettävä, hirsinen kota. 

Huvimaja toimii yhtenä kolmesta, erilaisesta ekokäymälästä, jossa tarpeillaan käy silloin tällöin joku Jokilaakson vieras, mutta myös satunnainen luonnossa liikkuja piipahtaa siellä silloin tällöin. Kodassa vastaavasti on muutaman kerran vuodessa grilli kuumana, mutta yöpyjäkin on sinne tervetullut. Onpa siellä joskus asunut kesän vaikeuksiin joutunut yrittäjäystävämmekin piilossa menneisyyttä ja  etsimässä uutta tulevaisuutta. Sitä etsimme samassa paikassa Päivi Päiviksen kanssakin aikoinaan monen monta yötä Sävelradioita kunnellen. Kunnes huomasimme, että tulevaisuus oli toisemme. Asuimme eri Matkakodeissammekin kodan vieressä pitkät tovit Purolammen rannalla.

Yksi oleellinen seikka, joka vaikutti Jokilaaksoon tulevaisuuden suuntaan oli Päivis, joka sanoi yhtenä aamuna Matkakodista herätessämme, aamu-uinnin ja kahvin jälkeen, ettei haluaisi lähteä Jokilaaksosta koskaan pois. Tähän minä, että okei, mitä täällä sitten pitäisi olla enemmän jäädäksesi. Tähän vastaavasti hän, että vain suihkun ja pyykinpesumahdolisuuden.

Silloin hankimme ensimmäisen merikontin, jossa oli myös pieni tila oleilulle sekä 1000 litran vesisäiliö suihku- ja pyykkivedelle. Tämän rakensi yhteistyökumppanimme Latfin Service Finland. Tai oikeastaan varsinaisen työn teki rakentajakaverinsa kanssa venäjää kotikielenään puhuva Sergei, jonka firman omistaja Pentti Pirinen sanoi olevan hieman liian tarkka. Arvatenkin kellosepän tarkkuus hiljensi milloin minkäkin kohteen valmistumusvauhtia. Jokilaaksoon vuosien saatossa Pirinen joukkoineen on kuitenkin tuonut paljon ja ainoastaan hyvää.

Yhdessä vaiheessa itseni oli vaikea käydä Jokilaaksossa ennen sinne asettumistamme, sillä silloin tällöin joku oli tuonut peräkärryllisen roskia alueelle tai murtautunut kotaan grillaamaan makkaroitaan. Jäljelle jäi sotketut paikat, rikottu lasi tai oven lukko ja tekemieni grillipuiden sijaan tuhkat. Joskus oli puutelineen päällä lappu hymiön 😅 kera, jossa luki "kiitos lainasta". 

Kerran innostuin jäljittämään yhden roskakuorman tuojan Vantaan omakotitaloalueelle. Pihassa oli uima-allasta ja muita elintasosta kieliviä tunnusmerkkejä, mutta ei ketään kotona. Osoitteen perusteella selvitin omistajan ja puhelinnumeron. Soitin itseni esitellen uima-altaan reunalta kysyen, että arvaatko missä olen ja onko sinulla ollut punainen mopon runko ynnä muuta jätekuormasta löytämääni? Vastaus oli, että kyllä vain ja juuri hiljan oli hänen poikansa vienyt kuorman jäteasemalle. Sanoi antaneensa rahatkin jätemaksuihin. Tähän minä, että poikasi taisi käyttää rahat muuhun tai hukata osoitteen, sillä kuormasi on pihassani.

Sitten annoin lupauksen: "Jos jätekasa ei ole hävinnyt huomisen aikana, takaan ja lupaan, että kippaan kaiken uima-altaaseesi, vaikka istuisin loppuikäni vankilassa tai korvauksia maksellen." Sitten löin luurin korvaan. Kun seuraavana iltana palasin Myllykylään, oli jätekasa hävinnyt ja kaupanpäällisenä olivat tyhjentyneet meidänkin roska-astiat 🤣🤣.

Jokilaakson tarina * 4

Kun aikani kyselin joka kylässä olevasta  "tietotoimistosta", pääsimme kärryille Purolampemme synnystä. Tietotoimisto osasi kertoa, että Jokilaakso oli aikoinaan ollut vuokralla Kosken Antilla, joka kaivoi sieltä enemmän tai vähemmän mutaa ja myi sitä enemmän tai vähemmän multana.

Silloin tällöin, kun sieltä kaivelemme tai tutkimme tutkimattomia syvänteitä, on edelleen mielessä, että törmäämmekö miehen luihin tai johonkin muuhun häneen liittyvään. Sillä kylällä kulkeva tarina kertoi, että Antti olisi haudattu kaivinkoneen renkaiden kanssa samaan suohautaan. Lisävalaistusta asiaan he sanoivat löytyvän netistä. Niin tai näin, Antti on osa Jokilaakson mielenkiintoista ja jännittävääkin historiaa. Joten poimin sosiaalisesta mediasta tarinanpätkän, jonka Antin käänteistä meitä enemmän tietävät ovat kirjoittaneet. 

Lähde on http://www.murha.info/: "Toukokuussa 1985 katosi Helsingissä liikemies Antti August Koski. Kadotessaan hän oli 60-vuotias. Hänen epäillään joutuneen henkirikoksen uhriksi. Kosken ilmoittivat kadonneeksi hänen kaksi poikaansa, jotka tekivät katoamisilmoituksen Keravan poliisille 26.6.-85. Koskella oli tila Tuusulan Ruotsinkylässä ja asunto Helsingissä Hämeentiellä. Antti Koski tunnettiin tarmokkaana liikemiehenä, joka pyöritteli ajoittain suuriakin rahasummia. Hän oli mukana mm. autokaupassa ja maanrakennusalalla. Bisnesmiesten keskuudessa Kosken tiedettiin myös lainaavan rahaa - tosin korko oli aivan toista luokkaa kuin pankeilla... Liiketoimiensa luonteesta johtuen Kosken tuttavapiiriin lukeutui sangen sekalaista väkeä. Koski itse kuitenkin vaikutti herrasmieheltä; pukeutui huolitellusti ja ajoi tyylikkäillä autoilla. Hänen tiedettiin pitäneen mukanaan hyvinkin suuria rahasummia, jos kaupat ja ns. suhdanteet sellaista vaativat. Jotain kuitenkin tapahtui toukokuussa 1985...

6.7.-85 Antti Kosken auto, valkoinen Mazda RX-7, UTH-701, löytyi Mäkelänkadulta Helsingistä. Joku oli tuonut sen yli kuukausi aikaisemmin Sofianlehdon Unionin pihaan. Huoltoaseman henkilökunta oli kummastellut kun kukaan ei näy välittävän kalliista autostaan vaan se lojuu heidän pihallaan. Auton tuojan tuntomerkit sopivat Antti Koskeen, mutta miksi hän olisi tuonut sen huoltamon pihaan 5-6 vuorokautta katoamisensa jälkeen. Tuoja ei siis välttämättä ollut Koski itse. Miksi auton kuljettaja puhdisti auton lattiamatot ja tyhjensi tuhkakupin. Halusiko hän peittää ja/tai hävittää joitain jälkiä. Aluksi Koskesta tuli vihjeitä milloin mistäkin. Eräs baarinpitäjä Espanjasta väitti, että Koski kävi hänen baarissaan keväällä 1986. Todennäköisesti juttu ei pidä paikkaansa. Poliisien mukaan Antti Koski ei todennäköisesti enää tuolloin ole ollut hengissä.

Kosken tilit ovat olleet käyttämättä katoamisensa jälkeen. Yksi mahdollisuus on kuitenkin ryöstö, sillä kuten sanottua, hänellä oli useinkin suuria summia mukanaan. Tai ehkä joku loukkuun joutunut velallinen haki kostoa. Eräs mysteeri on Kosken katoamisen jälkeen löytynyt käyntikortti, joka löytyi jostain hänen reittinsä varrelta. Siihen oli kirjoitettu haparoivalla käsialalla sana "apua". Antti Kosken tuttavapiiriin kuului myös sittemmin ns. kultasurmista tuomittu japanilainen Yoshio Tani.

Antti Kosken aviovaimo löydettiin vuonna 1982 kuolleena naapuritalon edessä olevasta kaivosta. Kuolema tulkittiin tapaturmaksi. Koski oli tuolloin vielä virallisesti naimisissa mutta asui eri osoitteessa. Vaimo Tuusulan Ruotsinkylässä sijaitsevassa tiilitalossa ja Antti siinä likellä puutalossa. Noiden kiinteistöjen lähellä oli aukea, jossa Antti Koskella oli tapana pitää esillä myytäviä autoja. Samalla tontilla tehtiin myös maa- ja multakauppaa. Tammikuussa 1985, vajaat puoli vuotta ennen katoamistaan Antti Koski oli keskittynyt perustamaan uutta automyyntipistettä Tuusulan Hämeenkylään. Firman nimi oli A.Kosken Auto Oy. Antti Koskella oli myös yhteistyötä noihin aikoihin Helsingin Porthaninkadulla autokauppaa harjoittaneen henkilön kanssa.

Katoaminen on todennäköisesti henkirikos ja ehkä yksi mahdollinen motiivi on tuo Kosken suorittama rahanlainaustoiminta, jossa hänen kerrottiin olevan melkoisen häikäilemätön. Luottoja antaessaan hän vaati varmat vakuudet ja saattoi silmää räpäyttämättä realisoida jonkun tyhjäksi, jos maksut eivät tapahtuneet kuten oli sovittu. Hänellä oli myös vihamiehiä, joista yhden kerrotaan asuneen Tuusulassa. Kosken auto löytyi heti poliisitiedotusta seuraavana päivänä 6.7. Silminnäkijät muistavat, että auto tuotiin löytöpaikalleen Helsingin Mäkelänkadun varressa olevalle huoltoasemalle joko 25. tai 26.5. klo 14. Auton tuojan tuntomerkit viittaavat Antti Koskeen itseensä, mutta kuten tuossa aiemmin jo mainitsin, niin auton matot oli puhdistettu ja tuhkakuppi tyhjennetty huoltamon pihalla - kuin jälkiä olisi siivottu.

Vai katosiko Antti Koski vapaaehtoisesti? Kaikki rahavarat ovat olleet käyttämättöminä katoamisen jälkeen. Toki, hänellä oli mahdollisesti rahaa muuallakin kuin pankeissa, huhuttiin vippilompakoista säilytyslokeroissa. Ei taida tämä tapaus enää selvitä, mutta varmasti joku tietää. Alibi-lehden aikoinaan lupaama 5000 markan vihjepalkkio lienee yhä lunastamatta..."

Jokilaakson tarina * 3

Yhtä paljon kuin ihmettelin miksi soraliike omisti Jokilaakson, ihmettelin pienen lammen rannalla monesti kuinka se on syntynyt. Kun satoi tai keväisin lumen sulaessa, saattoi vesi olla metrin korkeammalla ja savisen sameaa sinne laskevan metsäpuron ansiosta. Mutta kun oli päivätolkulla poutaa, oli vesikin hyvin kirkasta.

Pari vuosikymmentä myöhemmin nousi poru, kun Finavia oli rakennellut maankaatopaikkojaan ja tehnyt vähän muitakin maatöitä arveluttavalla tavalla varsinkin kyläläisten mielestä. Sen vuoksi luontoon oli päässyt sinne kuulumattomia aineita. Oletan niiden olleen osin nesteitä, joiden avulla pidetään Helsinki-Vantaan lentoaseman kiitoratoja käyttökunnossa myös talvisaikaan. 

Jokilaakson Purolampeen tämä liittyy myös mitä suuremmassa määrin, vaikka yllä mainittujen nesteiden ei olisi pitänyt kulkea lainkaan Jokilaakson läpi. Mutta luonto ja siellä väyliään etsivä ja tekevä vesi kulkee usein omia polkujaan. Niin tässäkin tapauksessa. Näihin reitteihin löysivät tiensä myös Finavian aineet.

Jokilaaksossa on nykyisin monta lampea, joista tämä pieni sai meiltä nimen Pikkulampi. Myöhemmin selvisi, että se onkin Purolampi. Joka oli saanut nimensä siihen laskevasta purosta. Sen enemmän tai vähemmän virallinen nimi on Skålbäck.

Nimen lienee aikoinaan suomentanut Maljapuroksi Henrik Åhman. Hän kertoi sen synnystä, että lähellä Tuusulantietä, Maantienkylässä on tai oli Lemminkäisen lähde, joka "räjähti" ja etsi uuden uoman, josta syntyi uusi puro. Henrik jatkoi tarinointiaan, että metsämiehet ja muutkin ammensivat aikoinaan juuri siitä purosta vettä janoonsa. Vesi oli ollut niin kirkasta, että puroa alettiin kutsumaan Skålbäckiksi eli Maljapuroksi. Perimätiedon mukaan myös Kuninkaanlähteen, Hesabottsmossen soiden ja Rydybackan kallioiden vesi virtaa Maljapurosta Tuusulan- ja Vantaanjokeen ja niitä pitkin viimein mereen. Samaa väylää myöten Jokilaakson lampiin  nousee myös joskus merikaloja. 

Tutkitutimme myös veden, joka tulosten mukaan oli "hyvälaatuista uimavettä". Arvatenkin lampi on myös itsessään lähdepohjainen, sillä vesi on aina muutaman asteen kylmempää kuin muissa lammissamme tai Tuusulanjoessa.

. 

Jokilaakson tarina * 2

Syntymäkotini pyöri ajatuksissani monin tavoin vuodesta toiseen, kuten ehkä hyvä olikin. Mielessä olleet asiat olivat pääosin mollivoittoisia tai ainakin melankolisia. Joukossa oli iso kasa muistoja koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajoilta, mutta myös remontintarpeita, maksamattomia vuokria ja niin edelleen.

Kiertelin paljon erilaisia paikkoja ja muita kohteita mitkä avaisivat oven uuteen elämään Korpintien vaihtoehdoksi tai edes sille mitä olisi mahdollista tehdä. Ajattelin, että maa- tai vesialueeseen vaihtokauppa voisi olla se juttu, sillä niitähän isäni ja äitini sodissa puolustivat. Niinpä nimetöntä hiekkatien pätkää kerran Myllykylässä ajaessani tupsahdin pienen lammen rannalle. Vedessä törrötti hylätty polkupyörän runko, jäte- ja romukasoja oli siellä täällä, mutta minä näin myös jotain ainutlaatuisen kaunista mitä eivät ehkä muut olleet nähneet.

Innostuin etsimään alueen omistajia ja selvisi, että alue oli Anttilan Sora Oy:n. Istuin lammen rannalla monet kerrat ihmettelemässä mihin se tarvitsi aluetta. Kiertelin kylällä ja kyselin. Viimein kävi ilmi, että mainutulla yrityksellä oli ollut tarkoitus hankkia omistukseensa vieressä olevat Rydybackan kalliot ja murskata ne seudun kiviainesten tarpeisiin. Lisäksi selvisi, että jotkut luonnonsuojelijat tai vastaavat olivat saaneet vihiä hankkeesta ja kalliot saivatkin suojelumerkinnän tai vastaavan, joka esti kiviainestoiminnan. Joten Jokilaakso ja osa Jaakkolan tilasta jäi vaille järkevää käyttöä, sillä niitä olisi tarvittu etupäässä tieyhteyden saamiseksi murskaustoimintaa varten.

Etsin henkilöt yhtiön taustalta ja tein tarjouksen. Sanoin, että "teen ehdotuksen, jossa ei ole minulle taloudellisesti mitään järkeä, mutta josta ette voi kieltäytyä. Vaihdetaan lampi ja sen ympäriltä muutama hehtaari maata Korpintien syntymäkotiini ilman välirahaa siten, että Anttilan Sora maksaa kaikki mahdolliset kaupan vuoksi lankeavat verot".

Näin myös tapahtui. Omistukseeni tulleista kahdesta maa-alueesta muodostin yhden tilan, joka sai nimekseen Jokilaakso. Myös sydämeni sai rauhan, sillä koin, että vaihtokaupan olisivat myös äitini ja isäni hyväksyneet. Maatakin oli tullut lisää kymmenkertainen määrä. 

Jokilaakson tarina * 1

Olen aloittanut Jokilaakson tarinan kirjoittamista aiemminkin, mutta joka kerta se on jäänyt kesken. Ei kylläkään mielenkiinnon puutteen vuoksi, vaan siksi, etten ole tiennyt mitä Jokilaakso Merikonttikoteineen on puitteiltaan valmiina. Sitä en tosin tiedä vieläkään, mutta visio ja päämäärä ovat parin vuosikymmenen aikana kirkastuneet.

Koska kirjoitan ja julkaisen tämänkin ensin netissä useassa osassa, antaa se mahdollisuuden muuttaa ja täydentää sitä historian palautuessa mieleen. Ehkä joku lukijakin muistaa jotain mitä en tiedä, muistan väärin tai se on painunut pysyvästi mieleni unholaan. Saamani palautteet voin myös liittää helposti ennen paperille painamista osaksi Jokilaakson historiaa.

Tarinan aloitan Hyrylän Korpintieltä, synnyinkodistani, jonne 1950 johti vain nimetön hiekkatie, sillä ilman lapsuuden ja osin aikuisuudenkin kotiani, ei olisi Jokilaaksoakaan. Ei ainakaan minulla eikä Elämän tähden ry:llä eikä varsinkaan sellaisena kuin toivon sen vuoden kuluttua olevan.

Annikki ja Ihanto ostivat 40-luvulla 5000 m² määräalan. Sen verran Tuusula vaati rakennuspaikalta kokoa, jotta vanhempani voivat ylipäätään rakentaa pesän valitsemaansa paikkaan itselleen ja tuleville lapsilleen. Syntymäkotini sai äitini tyttönimen Paavola. Talon valmistuttua he myivät osan maasta sedälleni Asser Soinille ja hänen vaimolleen Eiralle, jotta hekin voivat vuorostaan rakentaa talonsa 5000 m² tontille, sillä heidän hankkimansa rakennuspaikka oli liian pieni. Ehkä olenkin perinyt osan sovelletusta lainkuuliaisuudesta vanhemmiltani. Mutta maailma muuttuu ja sen mukana tonttien kootkin. Nyt samalla paikalla on syntymäkotini lisäksi neljä muuta asuinrakennusta.

Aikoinaan isäni kuoltua perin hänen osuudestaan kolmasosan, kuten sisareni ja veljenikin. Myöhemmin äitini kuoltua perin häneltäkin kolmasosan. Vuosien saatossa lunastin siskoni ja veljeni osuudet. Siihen tarvitsin myös ensimmäisen vaimoni apua, joten voin sanoa, että Jokilaaksossa kuiskii Liisankin henki. Sitä hän ei ollut menettämässä avioeromme yhteydessä tai vuoksi, mutta kuoltuaan kylläkin, joka olisi oma tarinansa. 

Kun omistin yksin Korpintie 16, muodostin siitä kaksi tilaa. Toinen oli mainittu Paavola ja toinen tyhjä pientalojen rakennuspaikka. Sen perunapellot, kasvimaan marjapensaineen, omenapuineen ja mehiläisineen nimesin Soiniemeksi.

Kahdessa asuinrakennuksessa minulla oli vuokralaisia vaihtelevalla menestyksellä sekä äidilläni veljeni ja minun entisessä kodissa elinikäinen asumisoikeus. Koska asuin Liisan ja Markon kanssa Keski-Suomessa, meni syntymäkotini Tuusulan Hyrylässä yhä huonompaan kuntoon ja jotain oli tehtävä. Itselläni ei ollut rahaa eikä juuri intoakaan kunnostamiseen, joten äitini kuoltua oli etsittävä muita vaihtoehtoja.

Silloin tällöin mieleni sopukoista pulpahteli isäni, joka siemailtuaan lauantaipullon käveli joskus ulkorappusille, katsoi itään ja nosti nyrkkinsä: "Tätä ei perkele ryssä vie." Kun lisäksi äitini oli sota-ajan lotta, koin voimakkaasti, etten halua vaihtaa rahaan vanhempieni rakentamaa syntymäkotiani, yhtä heidän, lasten ja lasten lasten elämän tärkeää sisältöä. Jos olisin sen tehnyt, olisin häpäissyt myös vanhempieni tekemisen tarkoituksen sodan melskeissä ja unelman. Korpintien Paavola on myös useammankin sukuni lapsen syntymäkoti, joten jälleen kerran lähdin etsimään jotain missä muut eivät näe järkeä. 

Kieli keskellä suuta

Tänään, kun aurinko on yhtä kauan ylhäällä ja alhaalla, on Elämän tähden blogialustan 3592 kirjoituksen aika. Niistä yli tuhat on Päiviksen kirjoittamia ja loput omiani. Päivi onkin loistava kirjoittaja eikä hänen blogien vuoksi ole monenkaan hissi juuttunut kerrosten välillä, vaikka niitäkin on. Jollekin ei ole hyvä, kun kirjoittaa eikä ole hyvä, kun ei kirjoita.

Luvattomasta kuvien käytöstäkin olen itse sen sijaan saanut oikeuksien omistajilta satikutia ja muistaakseni kerran laskunkin tai uhkauksen siitä. Sain sen peruttua, kun yritin näytellä nöyrää ja katuvaista eikä tarkoitukseni ollut kaupallinen. Tietoisesti en ole juuri varastellut kenenkään kuvia, mutta virheitäkin sattuu, sillä joskus olen julkaissut kuvavarkaan kuvan luullen sen olleen hänen omansa.

Jo kauan olen kuvien puutteeseen käyttänyt, ei emojeja vaan bitmojeja, joita voi tehdä valmiista elementeistä mieleisekseen. Minäkin lihotan niissä välillä omakuva-itseäni, kasvatan tai poistan partaa sekä tukkaa, puen uudelleen milloin kesä- tai talvivaatteisiin ja niin edelleen. Niitä on mukava tehdä ja julkaista itse ottamieni kuvien joukkoon. 

Kirjoitusteni vuoksi sen sijaan joku on mennyt joskus poliisin pakeillekin, mutta ainakin toistaiseksi huonoin tuloksin. Ehkä joskus jollekin, jolle olen inhokki, joku viranomaiskäynti tuottaa toivotun tuloksen ja olen oikeussalissa vastaamassa niistäkin teoistani. Kokemuksesta tiedän, että osaltaan nekin pitävät minut elämän sykkeessä mukana sekä mieltä virkeänä vähintään saman kuin sana- ja kuvaristikoiden ynnä sudokujen täyttäminen. Joita niitäkin teen, kuten pelaan jätkän- ynnä muuta shakkia milloin missäkin maailman kolkassa olevan vastustajan kanssa. Sekin on mukavaa. Pelikaveri löytyy taskukokoiseen älylaitteeseeni mihin vuorokauden aikaan tahansa, sillä kun minulla on yö, on jollain päivä. Ja voinhan pelata tietokonettakin vastaan, jos Naurusaarilla ei kukaan satu olemaan pelipäällä 🤣.

Ehkä eniten sisältöä "isossa ikkunassani" olen kuitenkin saanut hankkeista, joissa moni ei ole nähnyt juurikaan järkeä. Yksi sellainen on Jokilaakso, jonka kauneutta ja ainutlaatuisuutta ei tainnut itseni lisäksi ymmärtää alussa kuin Päivis. Hän sanoi kerran ennen Merikonttikotia, Matkakodista aamulla Purolammen rannalla herättyään, ettei haluaisi lähteä Jokilaaksosta koskaan pois. Samoin ajatteli joskus Markokin, sillä hänellä oli rakennuslupakin perheensä kodiksi vieressä olevan Rydybackan kallion rinteeseen.

Jokilaaksoa olen ensin omistanut ja nykyisin osaltani hallinnut reipas kaksikymmentä vuotta. Tänä kesänä käymäni oikeudenkäynnin jälkeen, olen tehnyt toisten valintojen vuoksi jälleen kerran omia valintojani Jokilaaksonkin tulevaisuuden suhteen. Vaikka emme Päivin kanssa saman katon alle mahdukaan, sydämessäni Jokilaakso ja Merikonttikoti on iäti hänenkin kotinsa. Edessä on myös Jokilaakson tarinan kirjoittaminen, jota saatan ensin silloin tällöin blogeissani tapailla.

Kujan-Katti eli Ruusulankatu 10

Kun aikoinaan olin operatiivinen johtaja, oli ensijainen työnantajani kadun kansa. Vasta sen jälkeen tuli esimieheni eli hallitus ja luulenkin monen työntekijän ajattelevan, että päihdehuollon asiakas on vain työn kohde. 

YLE:n ottaessa yhteyttä viiden vuoden takaisen blogisarjani ansiosta Ruusulankadusta, tuumasin parikin kertaa miten suhtaudun. Lopulta päätin sanoa mitä ajattelen enkä niinkään ajatella mitä sanon. Kunhan kerroin mielipiteeni korjausehdotuksineen, sillä kritiikki ilman vaihtoehtoa on maailmassani jostakin syvältä...... 

Ruusulankadusta Ylen nettisivuilla julkaisema juttu on poikinut siellä vilkkaan keskustelun, jota olen mielenkiinnolla seurannut. Kuten sitäkin sanoisivatko työntekijätkin jotain. Tähän mennessä he ovat sanoneet yhtä paljon kuin toisinajattelijat Venäjän vaaleissa 😂.

Koska sohaisin omalla, kulmikkaalla tavallani arkaa aihetta, ei siitä huonolla ammattitaidolla tai itsetunnolta hevin rakennuspalikoita löydä. Se vaatisi samaa mitä löysin Tallinnan vankilan uusilta päälliköiltä: "Meillä päätettiin nuorentaa kerralla koko johto. Mutta vanhat ovat mukana ja he ottavat meidät kiinni, kun juoksemme väärään suuntaan." Samassa tilanteessa sanoo Sininauhansäätiön nykyinen toimitusjohtaja: "Soinin mielipiteet kuulostavat vähän vanhanaikaisilta."

Ehkä on vanhanaikaista ymmärtää, että meillä on erilaiset odotukset työpaikalta ja kodilta. Juuri se oli yhteisöissä asuvien sosiaalisten talonmiesten voima ja vahvuus. He elivät muiden joukossa kodeissaan eivätkä hyväksyneet samaa kuin joku hyväksyy tai sietää työpaikallaan. Sillä mitä itse kukin oli ammatiltaan, ei ollut merkitystä kuin siihen mitkä valmiudet kullakin on kohdata kotimiljöössään olevia ja tulevia häiriöitä ja muita vaikeuksia.

Toimitusjohtaja Karvosen yksi omituisimmista mielipiteistä on, että viimeisen vuoden 237 poliisikäynnin lisäksi, yksikössä vierailevat usein myös vartijat. Ei tarvitse lukea rivien välistä käsittääkseen, että Ruusulankatu tarvitsee suuressa määrin vartijoiden työpanosta, mutta ei ymmärrä sosiaalisten talonmiesten merkitystä eikä varsinkaan, jos joku heistä on saanut myös vartijan koulutuksen.

Toimitusjohtaja sanoo myös, ettei ymmärtänyt kritiikkiäni. Puolestani ymmärrän tämän hyvin, sillä käsittääkseen, että kaikki viisaus ei istu omassa päässä, ei joskus riitä ihmiselämä. Kun ennen Ylen jutun julkaisua, oikoluin omat sanomiseni, käsitin aiheuttavani vastakkainasettelun, vaikken sitä millään muotoa tarkoittanut. Mutta minulla on juopon sydän ja haluan mahdollisimman monen voivan pitää Kujan-Kattia kotinaan sekä myös viihtyvän siellä. Sydämeni kutsumus ei katoa siihen, etten ole enää palkkatyössä. 

Kuten sanoin, Ruusulankatu vaatii paljon ja monipuolista henkilökuntaa. Joskus tuntuukin, että päihdetyössä on liikaa heitä, jotka haluavat hoitaa ja kuntouttaa. Toinen suupieli puhuu kodista ja toinen sinne kätketyistä muuttumisen vaatimuksista: "Voi Mauri hyvä, kun minä olen sinulle tarjonnut vaikka mitä, mutta kun sinä et pysty tai et halua muuttua."

Lähtökohtana pitäisi olla, että minkälaista elämisen tukea ja asumisen raamitusta tarvitset, jotta pystyt muuttumatta säilyttämään kotisi muita asukkaita ja ympäristöä liikaa häiritsemättä. Jos ymmärtää ja varsinkin sisäistää "asunto ensin" mallin, niin mitä ei edelle mainitsemastani sitten käsitä? 

Kasvuvoimana järjettömyys

Voi olla, että tästä blogikirjoituksesta paistaa omaan napaan tuijottaminen, mutta kirjoitan sen silti.

Kannoin pitkän siivun yhteiskuntavastuuta Katulähetyksen ja Sininauhasäätiön operatiivisena johtajana, jota voisi avata monestakin suunnasta. Siitäkin, että olin Jyväskylän Katulähetyksen ensimmäinen toiminnanjohtaja ja Sininauhasäätiön ensimmäinen toimitusjohtaja. Kenenkään muun johtajan aikana kyseiset toimijat eivät myöskään ole tehneet yhtä paljon velkaa tai keränneet omaisuutta. Koska päihdetyö oli elämäni lähes tärkein sisältö, oli napanikin yhtä kuin työnantajankin. 

Vaikka omaisuus ei itsetarkoitus ollutkaan, oli siinä jotain Josefin selittämästä faaraon unen lihavista ja köyhistä vuosista. Aikanani työnantajani saivatkin maistaa silavaa leivän päällä ja sen jälkeen tiukempia aikoja. Voinkin perustellusti sanoa, että ilman kerättyä omaisuutta olisivat molemmat toimijat enemmän tai vähemmän menneen talven lumia varsinkin yhteiskunnalle myytävien palveluiden tuottajina.

Mutta ei Sininauha eikä Katulähetyskään Roope Ankan lailla rahassa kylpenyt. Kasvun ydin oli muualla. Oli löydettävä palvelun tarpeita, joista varsinkaan rahamiehet eivät löytäneet riittävästi järkeä. Vaatimattomine rahoinemme emme pärjänneet koskaan rakennus- tai muissa investointihankkeissa, joissa muut näkivät busineksen paikan. Oli löydettävä visioita ja kohteita, jotka muiden mielestä olivat järjettömiä.

Niistä loistavia esimerkkejä ovat Ruusulankadun ja Mäkelänkadun elämisen yhteisöt, joissa molemmissa on nykyisin asunnot yli sadalle kodin tarvitsijalle. Järjettömiltäkin näyttäneiden hankkeiden toteutumisen ovat mahdollistaneet hallitusten luottamus. Se on kaksiteräinen miekka, sillä maailma on täynnä visionäärejä ilman talouden realiteetteja. Luottamusta nauttiva, jalat ilmassa leijuva johtaja saattaa kaataa koko yrityksen ennen kuin hallituksen silmät aukeavat. Voikin sanoa, että kaiken hyvän alku ja juuri on asiansa osaava hallitus, joka näkee tulevaisuuteen, mutta on tarvittaessa kaikkea muuta kuin kumileimasin.

Mutta tarvitaan muutakin. Meidän tapauksissamme tarvittiin luottamusta Sininauhasäätiöön. Sitä löytyi esimerkiksi Mannerheimin Lastensuojeliiton ja Näkövammaiset Keskusliiton ylimmistä johdoista. Hyvin lämpimästi ja arvostaen muistan hallitusten lisäksi Mauno Lehtistä, Aila Santasta ja Seppo Ristilehtoa.

PS. Tämä blogi sattui hyvään rakoon, sillä kirjoittaessani YLE julkaisi tämän: https://yle.fi/uutiset/3-12098755

Pikkusintti

Pikkusintti on kaunis ja kipeä kertomus tytöstä, jonka isä oli Steve Jobs. Lisa Brennan-Jobsin muistelmat on kirja häpeästä ja salaisuuksista, mutta myös sovituksesta ja anteeksiannosta, rakkaudesta ja identiteetistä.

Ymmärrän erinomaisella tavalla pientä tyttöä, jonka isä esitteli, ettei ole hänen isänsä, mutta pidän Lisasta huolta, kun kukaan muu ei hänestä huolehdi. Ja kuinka Steve kyseenalaisti isyytensä, vaikka DNA sanoi siitä olevan 94,1 % varmuus. Tunnen sielussani omakohtaisesti miltä tuntuu etsiä vuosia epätoivoisesti itselle hyväksyntää. Tänä päivänä koen sitä eniten 9000 kilometrin päässä äidiltä ja viideltä lapselta. Joista nuorimmainen, Jorma Goza Soini täyttää ensi kuussa vuoden. Hänenkään biologinen isänsä en ole enkä ole nähnyt Little Jormaa koskaan livenä. Videopuheluissa näen hänet kuitenkin joka päivä, kun LJ on oppinut vilkuttamaan ja sanomaan DADA. 

En voi sanoa, että luen kirjoja paljon, mutta voin sanoa lukevani joka päivä, usein iltaisin ja öisin. En ole lukijana ulkopuolinen, vaan osa kirjaa. Löydän itseni monesti ja monista kirjan henkilöistä. Niin Pikkusintissäkin. On liikuttavaa elää lapsen elämää ja seurata hänen kasvuaan aikuiseksi, vaikka kolmasosa kirjasta on vielä lukematta. Yhtä koskettavaa on olla osa kömpelöä isä Steveä tai epävakaata äitiä Chrissann Brennania. 

Arnie Mae kysyi saako hän sanoa minua isäksi

Kuin eilinen palaa mieleeni syntymäkotini lapset: Petteri, Jaana, Jukka ja niin edelleen, jotka kesäisin juoksivat syliini, kun tulin ensimmäisistä työpaikoistani. Olin heille rakas ja tärkeä ja kaikkea odottamisen arvoista. Mutta vähintään yhtä liikuttavaa oli Helsinki-Vantaan lentoaseman ikkunan takaa nähdä vastassa olleet vaimoni Liisa ja pieni poikamme Marko, joka näytti ylpeänä Kanariansaarilta lähettämääni rannekelloa. Sydämeni pakahtuu yhä, kun muistelen mitä oli olla rakkaimpien kaikin tavoin hyväksymä.

Tämä kaikki minun on pitänyt kokea, että olen oppinut ymmärtämään mitä kaikkea tuskaa hylkääminen voi aiheuttaa. Sen vuoksi luulen eläväni elämäni loppuun saakka myös sen kanssa miten suuren taakan osaltani aiheutin avioerojeni vuoksi. Tällä hetkellä on aivan liian kipeää ja ehkä tarpeetontakin jakaa sitä kaikkea mitä yhä koen ja menetin. Ehkä en sitä kaikilta osin koskaan edes käsitä. 

Ajan vankina vai mukana ajassa?

Eilinen kirjoitukseni Tepolle, joka lähti ajan ulottumattomiin, laittoi minut taas kerran ajattelemaan aikaa jolloin itsekin siirryn samalle radalle. Yön hetkinä, tähtitaivaan sekä untuvatäkin alla ajattelin tulevaa ja mennyttä enkä juurikaan mitä on nyt.

Virtuaalimaailmassa voikin matkustaa monin tavoin. Jos on kirjoitellut aiemmin ja ne ovat tallessa, voi kulkea ajassa niiden kanssa. Kuten joku tekee päiväkirjojen, blogien ja historian välityksellä tai vaikkapa jonkun aivan vieraan elämästä tai elämänkertaa lukien.

Yöllä törmäsinkin joulukuun 13. päivään vuonna 2009 ja siihen mitä olen silloin kirjoittanut. Se oli aikaa, kun etsimme tapaa kuinka voisimme elämöidä todellisuudestamme niin, että siitä pääsisi osalliseksi missä tahansa maailman kolkassa. Vaikka ei olisi hallussa ainuttakaan suomenkielen sanaa. Siksi nykyisen blogialustan mahdollisuuksiin kuuluu sivuilla oleva kielenkääntäjälinkki hyvin monelle kielelle. Onkin mukava tietää, että joku sitä käyttää ainakin silloin tällöin.

Mutta alussa Päiviksen ja minun kirjoitukset eivät olleet nykyisessä paikassaan, vaan alustana oli:

https://in105.vuodatus.net/lue/2009/12/enta-jos-aikaa-ei-olisi. Linkin takaa löytyy ainakin aikansa ensimmäinen blogiarkistommekin, jossa on tallessa yli puolensataa alun kirjoitustamme. Silloin ajattelin meidän kaikkien tulevasta tiestä näin:

"Tiedemiehet ovat tutkineet ja sanoneet, että jos ihminen voisi liikkua valoa nopeammin, hän voisi kulkea ajassa taaksepäin ja taas vauhtia hidastamalla ajassa eteenpäin. Kun yritän pienentää asiaa sen kokoiseksi, jotta voisin sen ymmärtää, ei tule aika vastaan, vaan loppuu joku muu kapasiteetti. Joku sanoo sitä järjeksi, joku älyksi ja kai joku älyttömyydeksikin.

Yritän kuitenkin epätoivoisesti käsittää mitä ajassa kulkeminen voisi tarkoittaa. Häivähdyksen ymmärtämisestä saan, sillä käsitän, että oikeasti en näe aurinkoa koskaan, ja vielä vähemmän muita, kaukaisempia taivaankappaleita siinä kohdassa, missä ne oikeasti ovat, sillä valo tulee sieltä jostakin silimiini 300 000 kilometriä sekunnissa. Toisin sanoen taivaan kiertolainen on jo muualla, kun sen havaitsen. Ja pahimmillaan lakannut olemasta monta tuhatta vuotta sitten, vaikka minä näen sen tässä ja nyt.

Mutta minä elän ajassa. Tässä ja nyt ja voin vain olettaa, että jossakin on olotila, missä aikaa ei ole. Voin uskoa tähän tai olla uskomatta, Tai siltä väliltä. Elämä on mukavaa ja vaikeata. Ainakin omani. Siis eletteväksi. Veksi Salmi sanoi hiljan lehdessä, että yritän elää niin kauan kuin elän. Sekin on viisaasti sanottu. Länsimaalainen elää kuin ei kuolisi koskaan ja intiaanien yksi viisauksista oli, että tänään on hyvä päivä kuolla."

Teppo Seliverstov in memoriam

Tervehdys Teppo sinne jonnekin. Päätit sitten livahtaa ennen minua taivaanrannan ylisille, mistä aika ei enää ketään kiinni saa. Matkalipun handuusi ehkä yllättäen taisi tyrkätä yhteinen Big Bossimme, johon uskon sinunkin omalla laillasi uskoneen. Yllätysten Mies Hän kuitenkin on, joka ei ihmisiltä lähtöaikoja kysele. Jälkeesi meille jäi paljon muistoja, sillä olit jo eläissäsi legenda pitkin kotikuntaasi. Syvimmän surun jätit vaimollesi Anitalle, jolle en osaa kuin huokaista voimia ja antaa virtuaalihalauksen sekä lohdun sanan, että siellä jossakin näemme jälleen ja olemme taas kasassa koko jengi.

Tunsin sinut, mutsisi, faijasi, systerisi, broidisi ja monet muut suvustasi Vallesta lähtien. Ehkä parhaiten kuitenkin isoveljesi Kaiskin, joka oli aikansa paras kaverini. Ensimmäiset muistikuvani sinusta ovat, kun olit räkänokkainen pieni poika Perä-Hyrylän hiekkatien varrella. Olit usein jemmassa Kaiskin selän takana tai tekemässä kolttosia, joka taito sinulla totisesti oli hanskassa. Isäsi, kuten minunkin osasivat vanhan ajan kurittamisen keinot, joiden avulla kotibaletti pysyi kohtuullisesti hanskassa ja faijasi Leksankin lauma kasassa.

Minua kiusasit vuosikymmenet, sillä sanoit minun vieneen uskosi joulupukkiin, kun olin Kaiskin pyynnöstä lapsuudenkodissasi hoitamassa jouluista tehtävää. Jobi sinällään meni muistikuvani mukaan nappiin ja jäitte lahjojenne pariin olohuoneen puolelle. Itse istahdin isäsi ja isoveljesi kanssa keittiön jakkaroille vetämään henkeä. Leksa otti Koskislestin esiin, korkkasi ja tarjosi ryypyt. Näin meillä oli tapana, ehkä hameväen mielestä joskus liiankin usein. Joka tapauksesssa olin juuri nostanut parran ja naamarin ylös ja saanut pullon huulilleni, kun tupsahdit olohuoneesta tuvan puolelle. Siinä meni usko joulupukkiin, sanoit myöhemmin pilke silmäkulmassa minulle monesti. Tottahan se varmasti olikin.

Olit hieno mies. Isokin, kuten koko sukusi. En tiedä johtuiko se koosta, mutta sinulla oli myös kiltti, karhumainen olemuksesi, joka ei useinkaan turhista pullistellut. Ei ehkä tarvinnut. Toki sinullakin taisi olla suomalaisen parisuhteen suomalaiset tavat selvitellä välejä.

Itse olen niin sanotusti harhaoppinen kristitty enkä usko, että yhteinen Isämme Taivasten valtakunnassa erottelee jyviä akanoista tai mustia lampaita muista. Vaikka mustakantinen kirja kainalossa kulkevat, synkkäilmeiset miehet niin väittävätkin. Vaan uskon, että kerran tapaamme kaikki eikä Hän jätä ainuttakaan luomaansa rannalle ruikuttamaan tai kuumaan pätsiin paistumaan.

Olet siellä sateenkaaren tuolla puolen ennen minua. Joten hyvää matkaa sinne missä ei sätkiä kääritä eikä ryyppyjä tarvita. Kun nähdään, jatketaan siitä mihin täällä jäätiin, muttei puhuta Mersuista. Voidaan kyllä puhua Simca Chambordista, perheenne autosta. Se oli harvinainen silloin ja vielä harvinaisempi nyt, jos sellaista enää missään on. Siinä ei ollut osamoottoria vaan koko moottori, jossa oli kaikki 8 mäntää. Muistatko sen Teppo? 

Rankan kesä syksy, osa 2

Jatkan hieman eilistä pohdintaani tuomiopäivästäni. Olen itse toiminut muutaman vuoden käräjäoikeudessa tuomarinvalan tehneenä maallikkotuomarina ja jotkut silloisista ja nykyisistäkin lautamiehistä ovat nyt käyneet oikeudenkäyntini materiaalia läpi. Yksikään heistä ei ymmärrä saamaani tuomiota. Mutta oikeutta "tapauksessani" eivät jakaneetkaan kansan oikeustajua päätöksiin tuovat maallikkotuomarit, vaan työnsä puolesta yksi ainut ammattituomari. Koinkin, että sain ainoastaan huonolla perehtymisellä ja ontuvin perustein työnsä puolesta tehtyä, yhden ihmisen mielivaltaa.

Eläkkeeni on juuri ja juuri sen verran, etten saanut valtion kustantamaa oikeusavustajaa, joten oli pärjättävä omillaan. Toisaalta en pitänyt mitenkään mahdollisena, että kukaan tuomioita jakava voisi edes ajatella, että on ylipäätään tapahtunut rikos. Sama varattomuuteni estää myös valittamasta hovioikeuteen, joten minulle poikani tapaamisyritys maksoi tuhansia ja hänelle Harley Davidson moottoripyörän, joten se siitä.

Mutta samaan tuomiopäivään mahtui paljon muuta mukavaa. Se oli Päiviksen syntymäpäivä, joita juhlimme ja vietimme yhdessä monet kerrat. Mutta ei varsinkaan nyt, sillä päivälle sattui Päiviksen silmäleikkaus entisessä sotilassairaala Tilkassa. Se taitaa nykyisin olla Pihlajalinna. Minulle kuitenkin tuttu rakennus aikojen takaa, sillä siellä oli isäni potilaana ollessaan armeijan palveluksessa. Leikkausta taisin jännittää Päivistä enemmän ja toiminkin hänen tietämättään etäisenä virtuaalitukihenkilönä. Hankin myös vaatimattoman synttärilahjan entiseen tapaan, jonka toimitan jollakin tavalla jossain vaiheessa Päivi-päivänsankarille. 

14.9 lähti myös pariskunta Kärkkäinen pakettiautolla Peppi-koiransa kanssa kohti Espanjan talvikotiaan. Sitä ennen nautimme Peppin sekä hänen ja minun ihmisystävien kanssa läksiäsherkut possunkorvineen Jokilaakson kodassa. Samana päivänä YLE haastatteli minua siitä mitä olisi pitänyt tai pitäisi tehdä Ruusulankadun (ex Kujan-Katti) elämisenyhteisössä toisin. Se on vaikea asia, sillä poliisit joutuvat vierailemaan siellä edelleen enemmän kuin joka toinen päivä. En tiedä vielä, mutta luulen, että nyt tekeillä oleva ohjelma julkaistaan nettiversiona lähiaikoina, sillä eilen kävi valokuvaaja räpsimässä kuvia. Samalla kuvaajan arkisto sai monta fotoa tulevaisuutta varten Merikonttikodista. Mielenkiintoista sinänsä, että kuvauksen kohteella ei ole mitään oikeuksia kuviin enkä voinut saada niitä edes omaan käyttöön. 

Erilaiset asuinyhteisöt ja -muodot seuraavat tai ovat itsessäni yhä kiinni. Minua onkin useamman kerran pyydetty mukaan muun muassa Hyrylässä olevan Olympiakasarmin uusiokäytön kartoitukseen ja ehkä enempäänkin. Nyt, Päiviksen synttäripäivänä lupasin ja löin pyytäjän kanssa virtuaalikättä päälle, ettemme kumpikaan hyppää kesken pois, jos valoa näkyy vähänkin. Mieleni sopukoissa on nimittäin olemassa visio....

Mutta lupasin muutakin. Lupasin lähteä kantamaan vastuuta suhteellisen uuden, Jukka Järvisen perustaman yhdistyksen, Vastaisku syrjäytymiselle hallitukseen. Se on hakenut jonkun kerran rahoitusta, niin ikään elämisen yhteisön perustamiseen huonolla menestyksellä. Jukan saattavat vanhan liiton miehet tuntea myös nimellä "Käpylän pyöveli". Jukasta löytyy googlettamalla paljon mielenkiintoista. 

On mukavaa kokea olevansa jollakin lailla edelleen silloin tällöin hyödyllinen ja voivansa kantaa yhteiskuntavastuuta, sillä koskaan emme tiedä tulevasta varmuudella mitään. Blogejanikin on nettimaailmassa tuhansia ja vaikka suuri osa on hyvää päivää kirvesvartta tai muuta puuta heinää, on joukossa asiaakin. Ne ovat silloin tällöin pompanneet yllättävissäkin muodoissa esiin uudelleen vuosienkin jälkeen. Näin voi käydä myös rakentamamme Syrjäntakasen ja siihen liittyvän tuomioni kanssa. 

Rankan kesän syksy, osa 1

Kun jäin elämäni leppoistamisjaksolle, ajattelin siitä seuraavan paljon mukavia ja vähemmän ikäviä asioita. Olen saanut molempia. Olen saanut maistaa myös jotain isäni kokemasta, kun hän kuolinvuoteellaan totesi, että olisi toivonut eläkepäiviään toisenlaisiksi. Sitten hän sanoi hieman muistojani oikaisten puolisolleen eli äidilleni, sisarelleni sekä minulle, että koittakaa pärjätä ja kuoli pois.

Kesällä lupasin luokseni Jokilaaksoon tulleelle kahdelle, kertomansa mukaan väkivaltaa paossa olleelle naiselle yösijan ja turvapaikan. Se maksoi minulle yli 20 000 euroa. Sitten kävin etsimässä aiemmin vaimoni kanssa omistamamme hirsitalon pihasta sinne jäänyttä vammaisten kulkuvälinettä. Siitä sain syytteen kotirauhan rikkomisesta, sillä olin saanut vuosia aiemmin ilmoituksen, ettei minulla ole sinne asiaa ilman lupaa.

Kun en puhelimella, tekstiviesteillä enkä sähköpostilla tavoittanut luvan antajaa, menin pyytämään sitä paikan päälle. Luvan sijaan sain eilen tuomion, jonka mukaan en voi mennä edes kysymään, vaikka pihassa olleen auton vuoksi oli syytä olettaa talon väen olevan paikalla. Käynti maksoi minulle 5000 euroa. Sain maksaakseni jopa riistakameran patterinvaihdosta kilometrikorvaukset Etelä-Suomesta Keski-Suomeen ja takaisin.

Vaikka en ole vielä kuollut, on kuolinpesälleni tullut kutsumattomia "pesänjakajia", jotka haluavat osansa. Oikeudenkäyntiinkin ilmestyi itselleni vieras asianajaja, joka saa nyt 2500 euroa rahoistani. Lisäksi valtio päätti ottaa langetettuna sakkona ja rikosuhrimaksuna lähes 1000 euroa.

Kerran tai pari kirjoitin kuvassa takanani palmussa olleesta, 5-metrisestä kuristajakäärmeestä ja vähän muistakin lieroista. Sekä Veikko Vennamosta, joka totesi yhdestä Soinista, että onko hän pitänyt vuosia käärmettä sylissään. Kirjoitin myös jo edesmenneestä työtoveristani, joka koki tulleensa väärin kohdelluksi. Muistan, kun hän itkunsa seassa totesi Kytökadun toimistossa, että on kyyneleitä ja kyyn eleitä. Sanoi saaneensa osakseen niitä kaikkia. Tänä kesänä olen kokenut jotain samaa.

Joku sanoo uskovansa kohtaloon, joku uskoo pahan saavan palkkansa, joku vannoo karman lain nimiin ja joku siihen, että niin metsä vastaa kuten sinne huudetaan. Uskon niiihin kaikkiin ja itse asiassa ne saattavat olla sama asia tai vähintään sukulaisia keskenään. Uskon, että jos tietoisesti tahdot tai teet jollekin pahaa, saat sitä itse vähintään saman verran omaan elämääsi. Monesti tiedän näin käyvänkin ja elämänlaatu ikään kuin huomaamatta vähintään huononee. 

Viha katkeruuksineen ei silti ole minun juttuni eikä sitä ole edes vahingonilo. En saa nautintoa, jos tuttu tai ventovieras kärsii aiheesta tai aiheetta. Koen usein vain surua, pettymystä ja sydämeni tuskaa. Näin koen entisen puolisoni haudalla ja niin koen nytkin, kun yhä uudelleen huomaan, että parhaansa tekeminen ja kaikkensa antaminen ei riitä.

20 000 euron menetyksen jälkeen uskoin, että voisin pitää moottoripyöräni. Eilinen, lähes 5000 euron maksuposti varmisti, että joudun sen myymään. Kaiken tämän keskellä löydän Luojani oudon huumorin sekä sen, että niin metsä tosiaan vastaa miten sinne huudetaan, sillä olin ajatellut Harley Davidsonin jäävän pojalleni 🤣. 

Monenväristä vihreää, osa 2

Aikojen alussa Jyväskylän maalaiskunnan vihreys oli Liisa ja minä, kun asetuimme kaksin ehdokkaiksi kunnallisvaaleissa. Liisa meni kirkkaasti läpi ja minä en. Ehkä Liisan poliittisen uran huippuja oli, kun lehdissä luki "maalaiskunnan äänikuningatar". Henkisesti oli raskasta kerätä vaalimainokset pois pitkin kuntaa, sillä itsekin olin tosissani mukana.

Minulla oli muutamia syitä miksi valitsin elämäni poliittiseksi viitekehyksekseni juuri Vihreät. Yksi oli, kun Kalle Könkkölä sanoi, että sellaisen ihmisen, joka ei koskaan tule pääsemään edes Koijärven rannalle, on hyvin vaikea pitää sen suojelua maailman tärkeimpänä asiana. Sovelsin sitä niin, että ihminen, joka sovittelee köyttä kaulaansa, ei osaa sovittaa viidettä ydinvoimamalaa maailmassaan kovinkaan korkealle. Ajattelin, että vihreässä liikkeessä on muitakin laillani ajattelevia. Niin olikin, mutta luulen, että puoluestatus karkotti heidät. 

Kun kuuntekin puheenjohtaja Ohisalon puhetta hänen uudelleen valinnan jälkeen, en löytänyt siitä itselleni tärkeitä ihmisiä, vaikka hän sanoi: "Ollaan aina oltu se puolue, joka pitää kaikista heikoimmassa asemassa olevien ääntä. Niiden, joilla ei ole omaa ääntä. Oli kyse sitten luonnosta, eläimistä tai tulevista sukupolvista. Pidetään jatkossakin näiden ääntä."

Mutta aiemminkin olen Maria Ohisaloa kuunnellut. Hänet oli kerran kutsuttu köyhyystutkijan ominaisuudessa Sininauhan tilaisuuteen kertomaan mitä oli löytynyt tutkimuksissa köyhyydestä ja leipäjonoista. Kuuntelin suurin odotuksin, sillä hän oli elänyt lapsuutensa hyvin lähellä alkoholismia. Ajattelin, että vihdoinkin Vihreät on saanut poliitikon, joka ymmärtää jotain oleellista ihmisistä, jotka eivät pärjää oman todellisuutensa kanssa ilman päihteitä eikä niiden kanssa. Petyin raskaasti.

En tiedä mikä on hänen henkilökohtainen mielipiteensä ylipäätään päihdyttävistä aineista. Mutta sen tiedän, että johdettavana on nyt puolue, joka tahtoo vapauttaa miedot huumeet.

Jos kuuntelen yleistä mielipidettä tai ajattelen omaa tai työhistoriaani, pitäisi minun vastustaa vihreiden valitsemaa linjaa. Sitä en tee, sillä tiedän, että piru ei istu huumepiipussa tai -ruiskussa, pillereissä eikä pullossa. Vaan piru, tai mikä se sitten lieneekään, asuu ihmisen sisällä muuallakin kuin korvien välissä. En tiedä miksi meidän, itseni mukaan lukien, on niin kovin vaikea elää elämäämme ilman kemiallisten aineiden tarjoamaa hetken mielihyvää tai pakotietä.

Mutta en kannata päihdyttäviä aineita niiden viihdekäytön vuoksi enkä vastusta niitä siksi, että olen nähnyt monen tuhoavan elämänsä niiden kanssa ja avulla. Vaan hyväksyn käytön mahdollistamisen siksi, että kannatan yksilön oikeutta tehdä omalla elämällään lähes mitä tahansa. Hyväksyn pakenemisen päihteiden maailmaan lopullisesti tai määräajaksi ja hyväksyn itsensä etsimisen niiden avulla.

Olen onnellinen, vaikka elämässäni on roppakaupalla vastoinkäymisiäkin. Olen onnellinen siksi, että löydän itseäni päivä päivältä enemmän. Koen voimakkaasti, että en olisi edes päässyt tälle tielle ilman alkoholismiani. Itsensä etsimistä ja löytämistä päihteiden avulla suosittelisin muillekin, jos onnistumisprosentti olisi parempi. 

Monenväristä vihreää

Innostus kirjoittaa blogi tai pari Vihreistä syntyi tällä kertaa puoluekokouksen tiukasta äänestyksestä hyväksyä miedot huumeet. Tähän ja koko puolueeseen muodostan kannan, kun korvieni välinen aivomyrsky laantuu ja olen nukkunut Paavo Väyrysen lailla yön tai parin yli.

En sano, että nyt kirjoittamani on ainoa totuus Vihreän puolueen synnystä Suomessa, mutta se on jotain, mitä ei löydy virallisista versioista.

Kirjava ”Puolue” – Elonkehän Puolesta (KIPU) oli suomalainen vihreä puolue. Nimi vaihdettiin myöhemmin muotoon Ekologinen puolue Vihreät. Jotkut sanovat, että Vihreät oli aikoinaan sama asia kuin KIPU, mutta ei se ollut niin. Molemmat olivat vähemmistöjä sen ajan vihreässä liikkeessä. Linkolalaisuus oli oma juttunsa ja tuusulalainen Paloheimo yhdessä oululaisen Pulliaisen kanssa omansa.

Siellä jossakin ovat myös syyt ja juuret enemmistön, Vihreä Liitto rp:n syntyyn, sillä Vihreät rp oli ehditty rekisteröidä Paloheimon toimesta. Muistelen, että sen listoilta hän nousikin aikoinaan eduskuntaan. Niin saattoi olla Pulliaisenkin laita. Vihreä Liitto rp:n ensimmäiset kansanedustajat olivat sen sijaan Ville Komsi ja Kalle Könkkölä.

Ennen ainuttakaan vihreää puoluetta kokoonnuimme helluntaiseurakunnalta vuokratussa teltassa Oulussa, jossa myös päätettiin puolueen perustamisesta. Yövyttiin lievässä pakkasyössä ison teltan ympärillä pienissä teltoissa. Joillakin oli yösijanaan vain makuupussi taivasalla. Kun nyt katselen ministereitämme mustissa autoissa, ajattelen, että historian maistelu voisi olla silloin tällöin paikallaan. Sillä kaikilta osin meno tai edes suunta ei ole minulle mieleistä, vaikka valtaa onkin tullut roppakaupalla. 

Oulusta muistan oikein hyvin puheenvuorot ennen äänestystä. Että on oikeastaan sama mitä täällä päätetään, sillä meitä on rittävästi tekemään puolue, joka myös tehdään. Se latisti monen tunnelmaa ja oli minulle ensimmäinen, iso opetus vähemmistödemokratian voimasta.

Kun sitten puolueita lähdettiin tekemään, syntyi niitä käytännössä kolme. Myöhemmin kaksi vähemmistöpuoluetta yhdistyi ja kuihtui pois. Silloin vapautui Vihreät rp:n nimi ja Vihreä liitto rp otti sen omakseen.

Vihreissä oli varsinkin alkuaikoina vahva vammaissektori, vaikka Linkola kyseenalaista ylipäätään ihmisten olemassaolon oikeuden, jos he eivät ole yhteiskunnan kannalta hyödyllisiä. Maija ja Kalle Könkkölä opettivat tästä Linkolalle paljon. Ehkä sitä teki tietämättään myös Stephen Hawkins. 

"Vanhan kansan" suusta siepattu historia kertoo, että vammaisten järjestön, Kynnys ry:n yhteys vihreisiin syntyi messuilla, jossa järjestöllä oli esillä vammaisten julistus tai vastaava. Ville Komsi oli ainoita poliitikkoja, joka pysähtyi sen lukemaan. Näin Villen ja Kallen ajatukset löysivät toisensa. 

Oulun kokous karkotti monia omien teiden kulkijoita, mukaan luettuina niitä, jotka eivät halunneet muuttaa omaa todellisuuttaan edes hetkeksi kemiallisilla aineilla. He kaikki halusivat kuitenkin uskoa liikkeeseen, mutta eivät puolueeseen. Yksi heistä oli arvostamani Aulis Junes, joka myöhemmin sanoi vihreiden olevan nykyisin häpeätahra. Auliksesta onkin kirjoitettu paljon, tässä yksi tarina:

https://kaupunkikanava.fi/piikki-lihassa/

Tuusulan Kanikonttorin kuulumisia

Olin suunnitellut viime perjantaille ehkä vuoden viimeistä nurmikonleikkuuta, mutta aikatauluihin tuli muutos. Sain nimittäin yllättävän yhteydenoton Kanikonttorilta. Tuusulan kai pian eläkkeelle jäävä kanimaailman pormestaritar oli tulossa Jokilaaksoon vierailulle. Hän oli kuullut Myllykylän countrykaneja kohdanneesta kadosta, ellei peräti täystuhosta. Kanimaailman operatiivisessa johdossa oltiin henkilökunnan mukaan huolestuneita väkiluvun vähenemisestä siitäkin huolimatta, että näinhän luonto usein toimii eikä siinä tarvita ihmisten säätöjä. 

Joka tapauksessa vierailulle ja ehkä vähän kanien kosio- tai ainakin  seurankatselumatkalle oli tulossa ikäneiti, pormestaritar Tupsu. Hoviväen esittelyn mukaan hän on leijonanharja- ja kääpiöluppakorvakanien rakkauden hedelmä. Kuten suvustakin voi päätellä, oli kyseessä viehättävä, mutta vähän nirso neiti, jolle varaamani, taatusti luomusta katettu lounaspöytä ei kelvannut. Vaikka olin jättänyt puutarhastani koko kaistaleen leikkaamatta kanipormestaritarta varten. Viimein Tupsu suostui, ehkä kohteliaisuussyistäkin hieman maistelemaan syksyn voikukanlehtiä, kun menimme sisään Merikonttikotiin ja katoimme aterian sinne uudelleen.

Mutta niin fiiniä ja arvonsa tuntevaa sukua hän tuntui olevan, ettei halunnut kuullakaan mitään kylän countrykaneista. Arvatenkin piti niitä aivan maalaisina vailla mitään hienojen kanien seurapiiritapoja.

Sylissäni Tupsu viihtyi oivallisesti, kun hän halusi vierailla myös Jokilampiemme laiturilla henkilökunnan ja turvamiesten seuratessa perässä. Pysyikin mieluummin ihmisten kainaloissa, kun kerroin vapaana kulkevista ilveksistä ja ketuista.

Silti Merikonttikotimme lattiapinnan tuoksuviestit, jotka osaomistuskoira Niilo oli jättänyt kiinnostivat kovasti. Jäi kuitenkin käsitys, että kanineiti viihtyy ainakin eläkeikäisenä mieluummin seurapiireissä kuin countrykanien maailmassa.

Kun takavalot vilkahtivat viimeisen kerran hänen BMW-merkkisestä autosta Soiniityntien sillalla, jäin pohtimaan, että toivottavasti juuri pestinsä aloittanut ihmispormestari Kippari-Kalle on oikeaan suuntaan kallellaan ja viihtyy kuntalaisten parissa mieluummin kuin niin sanotuissa paremmissa piireissä.

Pidän kirjoittamisesta

Kuten otsikossa mainitsen, pidän kirjoittamisesta. Sitä olen harrastanut aikuisiälläni neljäkymmentä vuotta, mutta suurin osa siitä on kadonnut bittiavaruuteen. Itse asiassa esimerkiksi kaikki Katulähetyksen ja Sininauhan 30 vuoden ajan päiväkirjat. En sitä juuri sure, vaikka joskus olisi mukava elää vuosia uudelleen työpäiväkirjoja lukemalla. Mutta sitä suren, ettei yksikään kouluaikojeni ainevihko ole tallessa.

Paperiseen muotoon ei kirjoittamaani ole juuri muutenkaan tallennettu, vaikka poikkeuksiakin on. Päivis esimerkiksi kirjoitti ja minä kuvitin yli kuukauden matkakotireissustamme Turkkiin päiväkirjan, josta teimme myös paperiversion. Sitä joku joskus edelleen kyselee, kuten matkastani Kolumbian katulasten luokse.

Viimeisestä, yhä jatkuvasta kymmenen vuoden sessiosta kirjoitin Päiviksen kanssa ehkä seitsemän vuotta vuoropäivin, jonka jälkeen olen jatkanut yksin. Ne ovat julkaistu kaikki netissä, joista saamme myös silloin tällöin palautetta. Säännöllisiä lukijoita lienee blogissani nykyisin jokunen monisorminen kourallinen, mutta kirjoittaisin, vaikkei olisi ainuttakaan.

Joistakin lukijoista tiedän jotain tai paljon, mutta pääosasta en mitään. Lukukertoja kaikkiaan kohta kymmeneen vuoteen mahtuu reippaasti yli puoli miljoonaa. Ammattibloggarille ja monelle muulle somemaailman kirjottajalle se on vähän, mutta minulle paljon. Suuri määrä ammattilaisellekin on kylläkin vuosikymmenen kestänyt, päivittäinen julkaiseminen samassa paikassa.

Reipas vuosi sitten luulin, että minusta tulee mutkan kautta isyyden lisäksi myös biologinen isä ja päätin kirjoittaa vuoden joka päivä kirjamaisesti, mutta blogimuotoisesti. Ajattelin saavani ainakin yhden lukijan ja teen myös paperikirjan silloin vielä syntymättömälle lapselle 9000 kilometrin päässä. Lapsi, joka sai nimen Jorma Goza Soini, syntyi kuten pitikin, mutta biologinen isyyteni rapisi sitä mukaa mitä lähemmäs syntymäajankohta tuli. Ehkä kirjoitan tästä jotain silloin, kun LJ, Little Jorma täyttää vuoden 21. lokakuuta.

Luulen, etten ole kovin hankala luonne itselleni enkä kovin monelle muullekaan. Mutta joillekin saatan olla ykköspiikkinä lihassa. He ovat lähes järjestään minulle tärkeitä ihmisiä. Joku saattaa olla sitä mieltä, että hän tai he voivat sanoa tai tehdä minulle mitä vain. Kuten voivatkin, vaikka eivät pysty antamaan samoja oikeuksia minulle. Joten vaikka pärjään heidän matkassaan, he eivät pärjää kanssani. Joku ei tahdo puhua minulle lainkaan, joku ei siihen mielestään pysty ja joku kykenee viestittelemään vain jonkun sortin asiamiehen avulla. Silti metsä voi vastata, vaikka huutoa ei kuuluisi.

Joku saattaa lukea blogiani myös välillä ikävin ajatuksin. Mieli raksuttaen saisiko kirjoittamastani keskustelunaiheen vaikka oikeussaliin. Sekin sopii, sillä joskus on vain kaksi vaihtoehtoa. On sovittava tai itkettävä ja sovitettava. Vaikkakin luulen, että kaikista happamimmat pihlajanmarjat eivät ole aina omassa suussani, vaikken koskaan enää kirjoittaisi sanaakaan 😂. 

Juutuin muistelemaan Yleisradiota

Kun pääsee kypsään ikään toivon mukaan muutenkin kuin elinvuosiltaan, muuttuu, tulee lisää, hiipuu tai vaihtuu mielenkiinnon kohteet, vaikka jotakin kulkee mukana loppuun saakka. Ainakin minulla. Luulen, että Suomessa ei pysty elämään kovinkaan kauaa, ettei siihen tavalla tai toisella liittyisi YLE, jonka historia ei minua nuorena kiinnostanut lainkaan. Mutta nyt se on hieno juttu, sillä koko kansan omistama radio on ikäänkuin kansallisomaisuutta, jolla on joskus valtava, lähes elämän ja kuoleman merkitys koko kansalle.

Muistan, kun äitini kertoi sotavuosista, isäni ollessa rintamalla. Kuinka joka päivä yritettiin kuulla jotain uutisia etulinjalta ja muista sodan vaikutuksista. Ehkä jotain samaa koin vuosikymmeniä myöhemmin, kun pimennysverhot alhaalla kuuntelin radiosta virolaisten ystävieni kanssa tallinnalaisessa kerrostalohuoneistossa missä Neuvostoliiton panssarit ovat tulossa. Elävästi muistan kuinka tärkeä asia oli, jos ryssät valtaavat radioaseman, kuten he sen sanoivat. 

Läpi elämän olen ollut pääosin television ja radion vastaanottavana osapuolena, mutta olen kyllä ollut tekemässä joskus ohjelmiakin. Muistissa on esimerkiksi A-raportti, Prätkäjengin ristiretki, jonka kuvauksista olin lähes kokonaan vastuussa. Enää en löydä ohjelmaa Ylen arkistosta, mutta moottoripyöräkerho Gospel Ridersilla se saattaa olla tallessa.

95-vuotispäivänään, tai oikeastaan päivää aiemmin Yle tuli uudella tavalla elämääni. Olin kirjoittanut viisi vuotta sitten moniosaisen blogisarjan: http://elamantahden.blogspot.com/2016/04/sininauhakonserni-in-memoriam-osa-1.html?m=1. Sen tarkoitus oli osaltaan pelastaa Sininauhakonserni, mutta sanoa muutenkin jotain sellaista, mitä historiankirjat eivät tule koskaan kertomaan.

Luulen, että yhteydenotto oli osa tiedotusvälineiden tutkivaa journalismia. Joka tapauksessa kirjoitukseni olivat tarttuneet vuosien jälkeen haaviin. Tulevaisuus näyttää johtaako se mihinkään. Voi olla, ettei, sillä ydin ei ollut sinällään Sininauha, vaan jälleen kerran Ruusulankadun elämisen yhteisö, joka menetti nimensä Kujan Katti ennen aikojaan.

Sinällään mukavaa oli havaita, että Yle on edelleen matkassani itse asiassa monellakin tavalla. Näin on monesti muidenkin laita, kun vaan itse kukin pysähtyy ajattelemaan. On arvokasta, että meidän kaikkien yhteinen kansallinen media elää mukana arjessa ja juhlassa. 

Onnea Yleisradio

Tänään Yleisradio eli YLE täyttää 95 vuotta. Sen syntyessä en ollut mitenkään matkassa mukana enkä kenenkään suunnitelmissakaan. Isäni oli 11-vuotias ja äiti vähän nuorempi. Ensimmäisiä muistissani olevia, henkilökohtaisempia kosketuksia radioon oli, kun isäni ja hänen työkaverinsa Ihalaisen Lasse sanoivat siellä jonkun tervehdyksen yli 60 vuotta sitten. Olin isästäni silloin hyvin ylpeä, vaikka syytä esittämiseen en muista enkä ehkä ole koskaan tiennytkään.

Muistelen radiokanavia olleen alussa kolme, yleisohjelma, rinnakkaisohjelma ja ruotsinkielinen ohjelma. Rinnakkaisohjelmaa kuuntelin eniten, sillä sieltä tuli mieleni mukaista musiikkia. Annikki Tähti lauloi Monrepon silloista ja niin edelleen. Mutta oli radiossa jännitystäkin. Äitini kanssa kuuntelimme Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja joka päivä 5 minuutin jakson tai sitten viikoittain puoli tuntia kerralla. Mutta jännitys ei alkanut kuunnelmasta, vaan siitä, että ensin odotimme putkiradion lämpenemistä ja alkaako sieltä ylipäätään kuulumaan ääntä.

Jokainen suomalainen voi puhua Yle:stä omana tiedon ja viihteen välineenä, sillä me, siis valtio omistamme siitä yli 99 %. Välillä luulin kaupalliset kanavien tallovan sen jalkohinsa, mutta toisin on käynyt. Monenkin seudun yhteisiä paikallisradioita on tullut sekä mennyt ja televisionkin puolella MTV ja Nelonen ovat ollet monesti vaikeuksissa elonsa kanssa.

Vaikka sijansa arjessani on ollut kaupallisten asemien Sävelradiolla, Nostalgialla ja joillakin muilla musiikkia soittavilla kanavilla, on varsinkin Radio Suomi pitänyt pintansa. Sekä Ylen Ykkösen puolella musiikkiohjelma Muistojen Bulevardi. Suomenkieliset televisiohjelmat eivät ole nykyisin kurssissa ja ilman uutislähetyksiä en niistä kaipaa ainuttakaan. Ylen Areenaan tallennetut sarjat ja Netflix täyttävät ajan minkä käytän televisioviihteen parissa.

Luulen, että suomalaisena radiokanavana vain Ylellä on toimittaja läsnä vuoden jokaisena päivänä ja tuntina. Vuosikymmenten saatossa olen itsekin ollut jonkun kerran äänessä radiossa sekä äänessä ja näytillä televisiossa. Aika monesti ne ovat liittyneet työhöni, mutta myös muuhun. Siitä ja juhlapäivästä innostuneena poimin viiden vuoden takaa jotain Areenan arkistosta Päiviksestä ja itsestäni. Kuunneltuna vaikutan paljon paremmalta ihmiseltäkin kuin olen koskaan ollutkaan. 

Kuuntele Yle Areenassa: http://areena.yle.fi/1-3393956

Ihmettelemisen aiheita

Aikani kuluksi ja vähän muutenkin usein ihmettelen politiikkaa, maailmaa ja menoamme siinä kaikessa. Nyt ihmettelyn aihetta antoi aamulla julkaistu presidenttigallup, jonka kärkeen oli ampaissut Olli Rehn. Toki olin ehdokkuutta arvellut, mutta piikkipaikka oli yllätys. Viimeinen keskustalainen pressa taitaa olla Urho Kekkonen. Pressa onkin oikeastaan ainut asioidemme hoitaja, jonka kansa saa valita suoraan. 

Barak Obama opetti kirjassa Luvattu maa miksi demokratia on hyvääkin diktaattoria parempi vaihtoehto. Silti minun on vaikea käsittää opposition roolia, sillä liian usein näyttää sen tehtävä olevan ainoastaan räksyttäminen ja erimielisenä olo. Ehkä sitäkin enimmäkseen vain kannatuksen vuoksi.

Mutta se puree kansaan, jonka sanotaan olevan maailman onnellisinta. Sitä voi kylläkin mitata monella tavalla. Kuten väkivallantekojen, avioerojen ja itsemurhien määrillä. Mutta on siinä tottakin ja minäkin olen varsin onnellinen, vaikka elämäni on välillä yhtä alakuloista kuin suomalainen iskelmä.

Jos minulla olisi demokratiassa hetken diktaattorin valta, laittaisin seuraaviin eduskuntavaaleihin uudet säännöt. Tekisin niin, että 200 kansanedustajan valintaan tarvitaan 100 % äänestysprosentti. 50 % kannatuksella paikan Arkadianmäellä saisi 100 kansanedustajaa ja niin edelleen. Haluaisin nähdä ja kokea kansan kapinan tässä muodossa. Tai mistä sitäkään etukäteen tietää millaiseksi äänestysprosentti nousisi. Kunnon kapinalla saisimme kuitenkin diktaattorin tai muutaman. 

Koronakeskustelu näyttää oivalla tavalla kuinka erimielisiä olemme, on meillä demokratiaa tai ei. Hallituksen viisikko löytää käytännössä aina toisensa, mutta sen ulkopuolella on äänekäs ruikuttajien ja raakkujien joukko, joka ei ole samaa mieltä oikeastaan mistään päätetystä.

Vaikka luulen ymmärtäväni kaikkien oikeuden olla mitä mieltä tahansa, en silti ymmärrä kuinka politiikassa oppositio olisi kovinkaan iso voimavara koko kansan hyväksi. Muistelen Pertti Paasion sanoneen kerran Paavo Lipposen valinnasta puheenjohtajaksi, että meillä on demareissa tapana keskustella reippaasti ennen valintoja. Mutta kun veturi on valittu ja istutettu pallille, sen tuolinjalan sahaaminen loppuu siihen. Tietysti voisi kysyä vaikka Jutta Urpilaiselta kokiko hän aikoinaan samoin. Anneli Jäätteenmäelläkin saattaisi olla mielipide. Ja Kulmunilla. Tässä suhteessa arvostan Vihreitä, jotka olivat Haaviston takana, kun hän halusi suomalaiset lapset Syyriasta kotiin itsensä ja asemansa likoon laittaen. 

Niin tai näin, järjestelmämme käyttää mielettömästi voimavaroja ja veronmaksajien rahoja keskinäiseen nokitteluun ja riitelyyn. Se on kaikki pois yhteisestä hyvästä. Mutta ei minulla ole parempaakaan tilalle. Enkä demokratiaa kritisoikaan, vaan tapaa kuinka suhtautua siihen, jos hallitusvastuun sijaan paikka onkin oppositiossa. Kun hallitus on valittu, siitä ei seuraa yksimielistä sopua Kukkulalle. Vaan osa kansan valitsemasta väestä poistuu pajoihinsa teroittamaan sahojaan. Mutta ehkä sekin on kansan tahto. 

Suomenhevoseni nimeltä Jesse

Eilen, Suomenhevosen päivänä kerroin kuinka Jesse tuli perheeseeni. Tänään kirjoitan jotain millainen se oli, vaikka olen tehnyt siitä blogin tai kaksi aiemminkin. 

Jesseä odotti Kalliomäen puolimatkankodissa sata vuotta vanhoista hirsistä tehty oma koti, jonka se koki heti omakseen. Ovessa oli kissan ja kanin mentävä luukku, joita varsinkin pihan toinen vapaa kani käytti. Usein iltasella ikkunasta kurkatessani näinkin kanin nukkuvan Jessen kyljessä kiinni. Iso ja pieni kasvissyöjä olivat hyviä kavereita.

Muistan yhden yön, kun Kolun vanhainkodin työntekijä soitti, että onkohan hevonen kotona, sillä yksi tuijottaa lasin läpi ikkunasta. Eikä aikaakaan ja rinnettä ylös rinta rinnan tuli kotiin valkoinen kani Jessen kanssa.

Olinkin yhtenä, jos toisenakin päivänä ihmetellyt miksi Jesse viihtyy niin hyvin aitauksen kauimmassa kulmauksessa, savusaunan nurkalla. Nyt sekin selvisi, sillä se oli oivaltanut kaiken pahan ja vankeuden alku ja juuri olevan saunan seinässä riippuva, tikittävä laite. Se oli jotenkin saanut sen kaulaansa venyttämällä hampaittensa väliin ja hakannut sähköpaimenen kavioillaan aivan pieneksi silpuksi. Näin oli portti vapauteen auki. Mutta viereistä vanhainkotia pitemmälle se ei koskaan lähtenyt.

Älykäskin se oli, huippusellainen. Kun Jesse odotti alussa naapurin tallissa aitauksen valmistumista, ei se pysynyt sielläkään. Vaan oppi, että kaksiosainen oven lukittu alaosa aukeaa, kun kääntää turvalla avaimesta. Tätäkin ihmettä seurasin tuntikausia, jotta näin kuinka se sen tekee tai teki.

Käytiin myös uimassa, sillä vettä se ei pelännyt. Tai pelkäsi. Jos sateen jälkeen oli lätäköstä toiseen tulitikkulaatikon levyinen puro, sen yli Jesse ei mennyt. Se oli kertakaikkisen ylivoimaisen suuri, vuolas virta, johon hukkuisi isokin hevonen.

Pelkokerroin oli muutenkin omassa luokassaan. Tämä oiva perheenjäsenemme oli innokas tekemään tuttavuutta vaikka minkä kokoisen eläimen kanssa haukkuvasta koirasta lähtien. Mutta ylivoimainen kohdattava oli ratsastusretkillämme pyykkinarulle ilmestyneet uudet pöksyt tai auki jäänyt postilaatikon kansi. Ne olivat uhkia, sillä tutuksi tullut reitti oli sen muistissa omalla laillaan. Ehkä se on niin, että kasvisyöjäeläin pelkää joutuvansa ruuaksi ja rasahduksen kuultuaan lihansyöjäeläin ajattelee, että ahaa, ruokaa tarjolla.

Jesse oli huvihevonen, joka ei soveltunut ravihevoseksi liian suurine kavioineen. Se ei osannut ravata suorassa, vaan aina hiukan vinottain. Jos muut juoksevat suoraan ja yksi poikittain, ei sillä ansaita kaurarahoja, joten sitä odotti makkaratehdas. Mutta Jessestä tuli makkaran sijaan huvihevonen, jonka kanssa teimme syömämatkoja kylän niityille. Monesti mukana oli kultainen noutaja Roope, joka sekin oli aikoinaan koditon, kuten Jessekin.

Kun minulle tuli avioero, jäi Jesse entiseen kotiini. Sieltä se kulkeutui Liisan toimesta uuteen kotiin, jossa se ei tietojeni mukaan päässyt enää vuosien elon jälkeen, ehkä ikänsä vuoksi leikkaukseen. Oli suolisolmu tai jotain. Jos olisin tämän tiennyt, olisin maksanut vaikka viimeisillä rahoillani hoidon. Surullinen asia elämäni loppuun saakka, mutta mukaviakin muistoja jäi ainakin vielä yhden blogillisen verran. Ehkä kirjoitan niistä joskus.

Tänään on Suomenhevosen merkkipäivä

Tämän ja ehkä seuraavankin blogin olen julkaissut jo aiemmin, mutta teen sen uudelleen merkkipäivän kunniaksi.

Minulla on Keski-Suomessa kelpo kaveri, nimeltään Jouko Asikainen, jota en ole nähnyt moneen vuoteen. Hän on tai ainakin oli monessa mukana, mutta myös hevosmies. Usein houkuttelin häntä asiantuntijaksi, sillä halusin hevosen. Koska olen pelännyt niitä aina. En päässyt puuhassani eteenpäin, sillä autoina minulla oli siihen aikaan alkuperäisellä kattoluukulla varustettu, kansanedustaja ja psykiatri Claes Anderssonin entinen Wartburg, johon Jouko ei suostunut istumaan. Eikä myöhemmin Finlandia-kattoluukulliseen Ladaanikaan.

Kerran olin pitämässä hauskaa kunnan eliitin kanssa Tallinnassa ja yhdeksi viinanhöyryisen keskustelun aiheeksi nousi,  että mikä olisi kaltaiselleni Vihreälle valtuutetulle sopiva auto, johon Asikainenkin voisi istua, jotta pääsisimme hevosmarkkinoille hankkimaan minulle huvihevosta. Sovittiin sopivan auton, poliittinen taustani huomioden, olevan valkoinen Cadillac. Sen myös hankin, koska niin päätettiin ja sovittiin.

Päivänä eräänä lähdettiin sitten Orimattilan hevoskylään hevosmies Mynttisen pakeille. Siellä pällisteli yhdessä aitauksessa Jesse Suomenhevonen suurilla silmillään valkean harjansa kanssa. Jonka selkään minut istutettiin, vaikka tallipojat olivat kuulemma kateissa. Eivät Mynttisen mukaan pysy paikallaan, ellei ole thaimaalaisia tallityttöjä 🤣.

Joka tapauksessa Jesse löntysti, minä selässä pitkän käytävän ja pysähtyi, kun seinä tuli vastaan. Käänsi päänsä ja katsoi minua satulassa kuin halpaa hevosmakkaraa ja kysyi silmillään: "Että entäs nyt?" Vastasin suomeksi: "Koita nyt könytä johonkin suuntaan, ei kai tähän asumaan jäädä?" Jesse kääntyi ympäri ja lompsutti verkkaisesti lähtöruutuun. Siinä paikassa päätin, että Jesse on uusi perheeni jäsen. Ehkä huomenna kerron kuinka yhteiset vuotemme menivät, mutta myös kuinka ne päättyivät 😭.

Talvi tekee tuloaan

Eilen oli mukava päivä ja yötkin sen ympärillä, edessä sekä takana. Kävi tuttujakin tai oikeastaan ystäviä. Nimittäin Kärkkäisen pariskunta, Sinikka ja Hannu sekä Peppi-koira. Siihen syvensin suhdettani koirien lahjontapussista kahdella siankorvalla. Toki kavereita on oltu muutenkin. Luulen, että Peppillä ei muita olekaan.

Tehtiin ja tulostettiin vähän papereita, sillä entiseen tapaan Kärkkäisten talvikoti on Espanjassa. Ja minun Aasiassa, joskin saatan olla toisenkin talven Jokilaaksossa. Sekin sopii. Tuliaisina vieraillani oli pari pakettia makkaraa, jotka paistoimme kodassa ja pistelimme poskiimme. Oli oikein hyvää Peppin kuolatessa vieressä 😋😋. Hannu teki somemaailmaan vartin videonkin, jonka linkitin Facesivuilleni. Kerroimme maailmalle kuinka söimme makkaraa ja kehuttiin toisiamme.

Eilisen päivän molemmin puolin kävin metsäwc-reissuillani aistimassa joulukuuseni henkeä ja valoja. Niistä tulee minulle ja ehkä joillekin luonnon eläimille pimeässä yössä mukava fiilis. Kuuseni elää rankkaa elämää, sillä se on Carunan sähkölinjan alla. Sitä firman miehet käyvät silloin tällöin karsimassa, helikopterilla ja käsin. Sen lisäksi minäkin touhuan paikalla välillä sapelin kanssa, sillä lepät, pajut ja raidat ottavat muuten selkävoiton kuusiraasustani. Mutta pian se pärjää omillaan. Ellei Caruna yllätä meitä ja katkaise joulupuuta juuresta. 

Ilmassa on ensimmäiset talven henkäykset ja lämmintä oli ulkona aamulla vain pari astetta. Pian on aika kerätä Pienestä Vihreästä Talostani viimeiset vihannekset, paprikat, tomaatit, kurkut, kurpitsat ja sen sellaiset. Satoakin tärkempää Green Housessa on itselleni tunnelma. Siellä istun joka suuntaan lintallaan olevassa, vanhassa korituolissa monet hetket pitkin kesää. Ihmettelen elämän monimuotoisuutta ja kuuntelemme radio Novaa, joka soikin kasveille yhtä soittoa koko kesän.

Itse asiassa Jokilaaksossa on paljon pikku puuhaa, jotta se on valmis ottamaan talven vastaan selvitäkseen uuteen kesään. Sitä kaikkea valmistelen pitkin syksyä. Kuitenkin jotain tuntuu aina unohtuvan, vettä johonkin astiaan, kastelulaitteeseen tai pumppuun. Joskus jää lämpömittari veteen, joskus laituri on kiinnitetty huonosti ja joskus kaatuu puu sinne minne en toivoisi. Kaikki tämä on oikeastaan mukavaa, vuodenaikojen mukaan elämistä.