Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 30. kesäkuuta 2020

Jokilaakson vehreys ja vihreys

Kesällä kotini, Jokilaakso on täynnä luontoa, osin jo vuosikymmeniä koskemattomana ollutta. Hyvin hellävaroen olemme tehneet siellä ihmiselle tilaa.






maanantai 29. kesäkuuta 2020

Sjöblomin kivet, Tammilehdon herneet ja Soini

Eilen harrastin kotiseutumatkailua tutustumalla kahteen tuusulalaiseen yritykseen. Toinen oli  Seepsula Oy, joka täyttää tänä vuonna 50. Yritys voikin puhua jo historiasta ja perinteistä.

Päätoimiala on kiviaines, jota se jalostaa (lue murskaa) suomalaisten käyttöön ja tarpeisiin. Mainitun yrityksen Senkkerin kiviainestehdas sijaitsee naapurissani.

Yli 500 hehtaarin kokonaisuutta ajatellessa ei heti tule mieleen kuinka ihminen voisi elää läpi elämänsä, ettei olisi missään tekemisissä murskatun kiven kanssa. Joskus olenkin pohtinut miksi vastustaa hyvinhoidettua jotain, jota itsekin tarvitsee?

Tammilehdon herneet tai oikeastaan suku on taatusti tuusulalainen, joka pitää "majaansa" Jokelassa. Silläkin on hallinnassaan yli 500 hehtaaria, jossa viljellään hernettä, niin ikään kiven tapaan lähes kaikkien suomalaisten tarpeisiin. Puikoissa on tällä hetkellä 6. ellei jo osin 7. tuusulalainen sukupolvi.

Erittäin hyvin hoidettu tila, jossa on kesäisin monella, omalla linja-autolla kuljetettavana yli satapäinen työntekijäjoukko.

Olosuhteisiin oli hernetilalla kiinnostavaa tutustua, johon innoituksen sain kolmesta, kantasuomalaisesta marisijasta Hesarin palstoilla, jotka olivat päässeet tai joutuneet jollekin suomalaiselle marjatilalle töihin.

Vaikka työntekijöiden olosuhteet eivät Hesarin jutussa hotellitasoa olleetkaan, olen mukana kustantamassa kyseisen artikkelin triolle matkan Ukrainaan, jotta he voisivat tutustua Suomeen töihin tulleiden asuinolosuhteisiin heidän kotimaassaan. Mielelläni palaan sen jälkeen asiaan, sillä tiedän mistä puhun.

Tammilehdon hernetilalla kaikki oli supersiistiä ja hyvin hoidettua. Läksiäislahjaksi sain säkillisen satokauden ensimmäisiä herneitä. Niistä riittää kauhottavaa Ikean alumiiniastiaan ainakin viikoksi.

Mutta entäpä sitten tämä kolmas tuusulalainen? Minä, joka hallinnoin isäni ja äitini perintöä 8 hehtaarin, Jokilaakson pientilalla. Oikein piti hetki tuumata mistähän voisin elvistellä näiden kahden suvun perinteikkäässä joukossa.

Oivalsin, että ainakin sukunimeni on sellainen. Joka on myös itsenäisen kunnan nimen lisäksi miehen sekä naisen etunimi. Se oli tyttölapsilla kurssissa varsinkin kansalaistunnon ollessa voimissaan 20-luvulla.

Mutta Soini on paljon muutakin. Suomalaisessa ja virolaisessa mytologiassa yksi Kalevan 12 pojasta Kullervon, Väinämöisen ja Lemminkäisen joukossa.

Hänen sanotaan olleen veijari syntymästään lähtien. Soini myytiin Karjalaan Köyrötyinen-nimiselle sepälle, joka laittoi miehen töihin. Vanhoissa runoissa kerrotaan Soinin lapsenpiikana ollessaan tappaneen lapsen, paimenena ollessaan kutsuneensa karhut ja sudet syömään karjalauman ja lopulta yllyttäneen karhun repimään emäntänsä reiden kostoksi tämän leipomasta leivästä, jonka sisään tämä oli pannut kiven.

Osaan aasinsiltojen teon, jonka vuoksi jutut menevät välillä jaaritteluksi. Tapio Tammilehdon, Touko Sjöblomin ja Jorma Soinin, kaikkien yksi etunimistä on Juhani. Lisäksi Tapio ja minä olemme syntyneet 16. toukokuuta 1950. Kolmannen Juhanin otan joukkoon siksikin, koska hän on yhdeltä etunimeltä Touko 🤣.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Maailmaan mahtuu myös mulkeroita

Aikoinaan matkasin Liisan kanssa Puumalaan kuulemaan jotain hänen isästään, joka toimi siellä pappina. Ja kun minä olin mukana, bongasin tietenkin ensimmäiseksi juttukaveriksi kylän raitilta alan miehen.

Joka sanoi, että kyllähän minä Empun muistan. Sen sanotaan heittäneen kolikkohaavin tuoton kirkonmenojen jälkeen ilmaan. Ja huutaneen kohti taivasta: "Kaikki mikä jää ylös, on Isä sinun ja mikä putoaa alas, on minun".

Mutta tarinoiden lisäksi maailmassa elää myös aitoja mulkeroita, jotka ovat varustettu käen aivoilla. Joka munii toisten pesiin. Tai satiaisen aivoilla, joka pesii toisten muniin 🤣. Joka tapauksessa nämä kääpiöaivoiset eivät pärjää omillaan. Mutta en heitä hauku, vaikka välillä sapettaakin, sillä löydän ja varsinkin löysin itsestäni samoja piirteitä. Miten tämä päivän mulkero voisi olla parempi, kun tyhmyys tai ainakin älyttömyys vain lisääntyy?

Aikoinaan anastusten ja ilkivallan selvittelyn apuun sai kuitenkin virkavaltaa. Minunkin kotiini heitä joskus ilmestyi kysymään minkälaiset kumisaappaat mahtaa pojalla olla. Olivat selvittämässä ketkä olivat tehneet pahojaan paikallisella autohajoittamolla, särkeneet jonkun työmaakopin ikkunat tai vastaavaa.

Joku viikko sitten kerroin kuparijohtojen viejästä, joka sai yötöissään liikaa virtaa muuntamon johdoista ja maallinen taival päättyi siihen. Tämän anastusyrityksen poliisikin mahtoi kirjata selvitetyksi tapaukseksi.

Kirjoitin myös löytämästäni, nyysitystä venetrailerista, jonka pitkän selvitystyön jälkeen palautin Tokmannille. Mistä se oli anastettu varastetulla pakettiautolla pari päivää aiemmin. Sain tästä satasen lahjakortin, jolla ostin kuvan retroradion Muistojen merikontteihimme.

Kerran kirjoitin kotini nurkalla olevasta infolapun tolpasta, joka oli kyllästettyä puuta ja juuri hankittu Puuilosta. Niin eikö sekin jollekin kelvannut. Vain lappu oli jäljellä maassa. Nyt on sama info ollut vuosia rautatolpassa, joka on valettu 105 kilon betonipaakkuun. Veikkaan, että anastaja ei ollut äidin pikku kriminelli, vaan kylän raavas mies.

Eikä tarvitse mennä kuin tien toisella puolella olevan ravintola Sepelin parkkipaikalle kyselemään konemiehiltä. Että onko kuinkakin tuttua polttoainevarkaudet ja ilkivalta itse kunkin varikolla? Kokemuksia on lähes kaikilla.

Oma maljani kuohahti (jälleen kerran) eilen yli, sillä olen pitänyt Myllykyläntien varressa olevan postilaatikon kupeessa mansikka-amppelia. Eilen reippaan 300 metrin matkan käveltyäni postin hakuun ja mansikoiden kasteluun, oli joku nyysinyt koko amppelin. Toisen kerran 😡.

Tuli paha mieli ja olokin, sillä mansikat oli tarkoitettu postintuojille. Ensimmäiset olisivat olleet kypsiä tänään. Tämä pieni, hyvän mielen projektini tuntui mukavalta. Usein ajattelin, että työtään tekeville jää ainakin yhdellä pysähdyksellä hyvä maku suuhun. Nyt jäi itselle samaan paikkaan paskan maku.

Sitä illalla pohdin, että kenen puoleen kansalaisella olisi hyötyä vastaavissa tapauksissa kääntyä? Sillä nykyisin näillä jutuilla ei pääse kuin poliisin kahvipöytään naurun aiheeksi. Jos siksikään.

Tähän loppuun pieni, rehellisen tekemisen ja maineen parannuksen ehdotus liivimiehille ja miksei vartijoillekin. Kansalaiset pestaisivat varmasti mielellään omalla kustannuksellaan tuloksia vastaan kolttosten selvittelijöitä.

lauantai 27. kesäkuuta 2020

Matkakotimme In 105 on In memoriam

Eilen oli haikea päivä, sillä luovuimme 16 vuotta vanhasta Matkakodista, jonka ympärille olimme ajatelleet rakentuvan yhteiset eläkepäivämme. Talvisin jossain Välimeren maisemissa. Mutta eihän siitä mitään tullut, yhteisistä eläkepäivistäkään.

Eilen Päiviksen kanssa tyhjensimme välillä kotinammekin ollutta liikkuvaa, 9 metristä, monessa mukana ollutta asuntoamme. Silloin metreissä on mukana myös Vespamme

Mieleen tulvi monia muistoja. Ajattelin hieman surullisenakin kuinka usein elämässä käykään toisin kuin on suunnitellut. Lohtuna, että vanhan loppu avaa aina uusia ovia, kun ei niitä itse sulje.

Vaikken ehkä koskaan ole rahaa rakastanut, paloi sitäkin tässä lystissä aika tavalla. 16 vuotta sitten oli uutena Matkakotimme arvo 120 000 euroa ja nyt reipas 20 000.

16 vuoden mukava meno ja muistot maksoivat reipas 3000 euroa vuosi per lärvi. Toki se oli kotimmekin ehkä pari vuotta eri mittaisissa pätkissä ja paikoissa sekä korvasi monet, monet hotelliyöt vuosien varrella ympäri maailmaa.

Kauimmillaan kävimme Turkissa, Alanyassa. In 105:ssä on myös koko avioliittomme tarina yhdestä näkökulmasta ja enemmänkin 😢.

Luopumisen tuskaa koen myös caravan-harrastuksen loppumisesta. Mutta ehkä en siitä luovukaan vaan palaan lähtöruutuun. Siihen mistä sen aloitinkin. Telttailusta ja campingistä.

Mutta sitä on hiottava ja suunniteltavakin. 70 vuoden ikäkin vaikuttaa jotain. Ja määrättyjen asioiden minuun pesänsä tehnyt laiskuus 🤣ja mukavuudenhalu.

Kahtena kesänä olen nyt harjoitellut telttailua. Ensimäinen yö viime vuonna sisällä kodin lattialla ja seuraava pihanurmikolla Niilo-koiran kanssa. Kolmantena yönä tuli liian kylmä ja hipsittiin kesken viluisan lystin sisään vällyjen väliin.

Tänä kesänä olen yöpynyt Jokilaaksossa Jokilampien rannalla kaksi yötä yöuinteineen. Pari tuntia, kolmesta viiteen oli kylmä. Luulen, että itseni lisäksi vika on makuupussissa, joka taitaa olla halvin mitä kaupasta vuosia sitten löytyi.

perjantai 26. kesäkuuta 2020

70 vuotta sitten

Tämän talon yläkerran ätini pienessä vuokrahuoneessa olen saanut alkuni. 
Minut on fyysisesti laitettu alulle syksyllä 1949. Muuten ehkä aiemmin, sillä luulen olleeni toivottu lapsi. Mutta mitä muuta ainutlaatuista tapahtui syntymävuonnani? Turun Sanomien mukaan muun muassa tällaista:

"Teko tapahtui tasan 70 vuotta sitten presidentinvaalien aikaan. Tekijöiksi epäiltiin ensin kommunisteja, mutta totuus paljastui toisenlaiseksi.

70 vuotta sitten, maanantaina 13. helmikuuta 1950 helsinkiläinen Gustav istui illallisella ravintola Savoyssa. Palanpainikkeeksi hän siemaili ruokaryyppyjä ja lähti sitten puolenyön aikaan kotiin.

Seuraavana päivänä hän ja koko Suomen kansa saivat lukea Ilta-Sanomien etusivulta, että Eduskuntatalossa oli räjähtänyt yöllä pommi: "Koko talo tärähti räjähdyksen voimasta".

Helsingin Sanomat kertoi, että yön pimeydessä vähän ennen kello yhtä tuntematon tihutyöntekijä oli hiipinyt Eduskuntatalon takaa kohti pääsisäänkäyntiä. Hän oli hypännyt kiviaidan yli, edennyt kivipilarien suojassa ja paiskannut pommin lasioven läpi.

Iskun tarkka ajankohta oli 14. helmikuuta kello 0.55. Räjähdys väänsi pääoven rautakehykset muodottomiksi ja rikkoi kaikkiaan yli 70 ikkunaa.

Teko nousi ykköspuheenaiheeksi sekä Suomessa että Ruotsissa. Naapurimaassa iltapäivälehti Expressen oli epäilyksissään samoilla linjoilla kuin monet suomalaiset: asialla saattoivat olla kommunistit. 

Salaliittoteoriaa tuki herkkä poliittinen tilanne. Maassa oli juuri käyty presidentin valitsijamiesvaalit, ja eduskunnassa valmistauduttiin järjestämään varsinainen äänestys, joka oli lajissaan ensimmäinen normaali toimitus sitten vuoden 1937.

Lisäksi kommunistien Mauno Pekkala oli yllättäen saanut vaaleissa toiseksi eniten valitsijamiehiä. Poliisi oli ymmällään. Oliko kyseessä poliittinen attentaatti? Tekijä tai tekijät eivät olleet jättäneet minkäänlaista viestiä eivätkä ottaneet yhteyttä tiedotusvälineisiin tai viranomaisiin. Johtolankoja olivat vain lasinsirut ja pommin jäänteet.

Teknisten tutkimusten perusteella poliisi pystyi päättelemään, että pommi oli alkeellinen viritys, jonka räjähteenä oli reilun kilon verran TNT:tä eli trotyyliä tai kolmisen kiloa dynamiittia. Niitä löytyi sotien jäljiltä joka toisen talon kellarista, vintiltä tai vajasta.

Poliisi lupasi pidätykseen johtavista tiedoista 50 000 markan palkkion, jonka Helsingin Sanomat vielä tuplasi. Raha ei kuitenkaan ollut syynä tekijän paljastumiseen.

Kävi ilmi, että helsinkiläinen Gustav ei jäänytkään Savoyssa viettämänsä ravintolaillan jälkeen kotiin nukkumaan. Hän kaivoi kellarin hiekkalattian alta sota-aikaisen räjähdysaineen, värkkäsi siitä pikapommin ja suunnisti kohti Eduskuntataloa.

Viikon päästä tapahtuman jälkeen Gustav tunnusti tekonsa ensin isälleen ja sitten poliisille. Hän oli akateemisen tutkinnon suorittanut reservin luutnantti, joka oli saanut vuonna 1947 kuorma-auton lavan päähänsä.

Fyysisten vammojen lisäksi hänen mielensä järkkyi onnettomuuden seurauksena niin, että hän sairastui skitsofreniaan. Aikaisemmin hän oli jo käynyt kivittämässä Yleisradion ikkunoita. Hän oli raivostunut siitä, että hänen etunimeään toisteltiin usein radio-ohjelmissa.

Tihutyön selviäminen ja syyn paljastuminen olivat kansallinen helpotus. Tapausta käsiteltiin heinäkuussa Helsingin käräjäoikeudessa, joka totesi pommimiehen syyntakeettomaksi ja päästi hänet vapaaksi. Rahalliset korvauksia oikeus kuitenkin määräsi.

Lähteenä on käytetty muun muassa Ilta-Sanomissa 13. helmikuuta 2018 julkaistua Vesa Kovasen artikkelia."

torstai 25. kesäkuuta 2020

Telttailua

Monta vuotta sitten ostin Päiviksen kanssa Vespan. 300 kuutioisen. Kävimme sen ja teltan kanssa ainakin Virossa. Oli mukavaa enkä muista olleen kylmäkään öisin.

Sen jälkeen vietin campingelämää vain mielikuvissa. Sitä harrastaessa oli hyvä, kalliskin kahden hengen yösija kadonnut jonnekin. Joten viime kesänä ostin uuden, 19 eurolla Biltemasta. Ja Jyskistä ilmapatjan pumppuineen sekä tyynyineen 😂. Ehkä 19 eurolla.

Uusin aikein verestin muistojani ja taitojani Niilo-koiran kanssa. Aloitettiin varovasti ja pystytettiin uusi "asunto" sisään, Merikonttikodin lattialle. Ja oltiin eränkävijöitä.

Kaikki sujui hienosti. Oli vessaan ja jääkaapille lyhyt matka. Sitten siirryttiin seuraavana yönä pihanurmikolle ja jatkettiin luontomatkailua. Yöllä oli minulla kylmä, mutta sinniteltiin aamuun saakka. Tai minä sinnettelin, sillä Niilosta se oli kaikin tavoin mukavaa ja mielenkiintoista. Ääniäkin oli yössä enemmän kuin sisällä.

Seuraavana yönä jatkettiin. Mutta aamuyöstä tuli liian kylmä ja siirryttiin sisälle. Minä Finlaysonin, Jeesuksen käärinliinojen sisään ja Niilo oman keinolampaankarvansa päälle. Ihmettelin miksi lapsena ei ollut kylmä koskaan Soputeltassa.

Tänä keväänä löysin kadottamani, punaisen teltan ja pystytin sen eilen Jokilampien rannalle. Sinne kömmin hyvissä ajoin illalla ja oli liian kuuma. Kävin yöllä puoli kahden aikaan uimassakin, vaikkei enää ollut kuumakaan. Kaikki oli kuten pitää. Mutta aamulla oli kylmä. Lämpötila ulkona oli 12 asteen paikkeilla.

Silti en vielä luovuta, vaan haaveena on hankkia ja laittaa teltta puiden väliin, joita Jokilaaksossakin on monessa paikassa. Ehkä joskus vielä yövyn puussa tai ilmassa niiden välissä, sillä nykyisin siihen saa oivat varusteet. Tai näin luulen.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2020

Jokilaakson salainen elämä

Kun en ole keksinyt tapaa, kuinka tutkia tuntematonta edes jollakin tavalla järkevästi, olen tänä kesänä opetellut varsin oivalla älylaitteen ohjelmalla tunnistamaan kasveja.

Jokilaaksossa elävien elämä, kuten siellä elävätkin ovat minulta suurimmalta osin salassa. Ja miten voisinkaan niitä tuntea, kun en tunne itseänikään 😖.

Moni on käynyt pikkutilallamme tutkimassa milloin mitäkin perhosia, hyönteisiä tai kasvejakin virkansa tai muun työn puolesta. Ja luvannut jos jonkinlaista raporttia vähintään postilaatikkoon. Tältä osin se on ammottanut tyhjyyttään. Perustellusti voin sanoa heitä kaikkia ystävällisestä kohtelustani huolimatta vähintään sanojensa syöjiksi.

Serkkupoikakin, joka lienee perhosten tutkijana valtakunnan harrastajahuippuja, on tehnyt tuloaan jo useamman vuoden 😝.

Parina yönä kävi joku kuuntelemassa josko Jokilammiltamme kuuluisi viitasammakon kurnutusta. Joka olemassa olollaan olisi uhannut jopa Kehä I74:n linjauksia, sillä puromme saavat osin alkunsa jostain sieltä. Ei tullut näistäkään kuulohavainnoista minulle saakka tietoja 😵.

Kerran pölähti pihaan kolme hirvimiestä, jotka olivat tulleet Sipoon korvista saakka seuraamaansa ikiaikaista hirvipolkua, joka kulkee Jokilaakson läpi. Joskus olen nähnytkin hirvien loikkivan lähes pihapiiristä Tuusulanjoen yli. Mutten tiennyt niillä olevan oikein polutkin. Hieno ja ylväs eläin joka tapauksessa.

Tavoitteena on saada sijaintinsa huomioiden ainutlaatuinen Jokilaakson keidas jonkinlaisen suojelun piiriin. Siten, että se voisi jäädä kaikkien vastuullisesti ja luonnollisesti elävien käyttöön. Ihmiset mukaan lukien.

On lain ja asetusten rajamailla taiteilla maahanmuuttajakasvien ja -eläinten kanssa, joilla ei lainsuojaa ole. Tähän ei voi kysyä neuvoakaan juuri mistään, sillä moisen hyväksymisellä tai peräti suojelulla saa ihmisiä takajaloilleen. Naapureista työtään virkansa puolesta tekeviin.

Supikoira, minkki, villikani ja monet muut eivät ole suosiossa. Inhoajien joukkon kuuluu kotikissaansa luonnossa irti pitäviäkin.

Oma lukunsa ovat lain velvottamina lupiinien, kurtturuusujen, himalajanpalsamien, karhunkierron ja monien muiden kasvien metsästäjät. Alussa mainittu ohjelma saa minut myös ymmälleen, sillä en tiennyt esimerkiksi rikkapalsamin olemassa olosta mitään. Taidankin odottaa kukkaa, jotta näen mikä palsami on kyseessä. Sillä itseni lisäksi voinee kasvien tunnistamisessa erehtyä tekniikkakin.


tiistai 23. kesäkuuta 2020

Sälää teiden varsilta

Tuusulan Hyrylässä on entisen ortodoksipappilan tiloissa Santeri, alias Jukka Ahlgrenin ja Ellenin isännöimä ja emännöimä kuppila Päämaja. Joka on kulttuurillisen tarjontansa osalta alallaan seudun ylivertainen ykkönen.

Jo pitkät tovit on jonkun hissi juuttunut kerrosten välille, jonka johdosta hän repii Päämajan mainoksia muun muassa bussikatoksista.

Luulen, että keskustelua saa aikaan puolesta ja vastaan, ei niinkään, että mainonta häiritsisi, vaan se, että se lienee kiellettyä joidenkin tekemän päätöksen ansiosta. Enää keskusteluista puuttuu väittämä, että Santeri lupaa palkkion ja repii infon itse alas joukkoineen saadakseen keskustelua 🤣🤣.

Päämajan mainokset kuuluvat Hyrylän katukulttuuriin, vaikkei meillä katuja olekaan. Teitä vaan.

Vähän samaan tapaan kuin aikoinaan sähkötolppien Hyrylän Kinon elokuvamainokset. Silloin tosin ei kukaan ollut oivaltanut kieltää niitä. Mutta juuri siihen katukulttuuriin kuuluu myös se mikä on pikkuisen kiellettyä.

Kun Myllykylästä usein ajelen kirkolle, on tien vieressä pieni muuntamokoppi, jonka edustalle ilmestyi erilaisia muistamisen esineitä. Kukkia, seppeleitä, lyhtyjä, muistovärssyjä ja kirjoitusten tapaisiakin. Tästäkin puuttuu vain se pikkusielu, joka aloittaa elämöinnin toisen maan roskaamisesta.

Juttu kylällä kertoo, että joku tai jotkut vesselit olivat yöllisellä kuparijohtojen anastusmatkalla ja yhdessä johdossa oli enemmän virtaa kuin ihmiselolle hyväksi on.

Eilen pysähdyin paikalle uudemman kerran ja katselin muistamisia tarkemmin. Kuten joskus teen hautausmaallakin. Vaikka en kaikista kirjoituksista osin selvää saanutkaan, enkä ymmärtänyt kaikkea muutenkaan, pysäytti se minut ja otin valokuvan, pari. Sen mitä ymmärsin, on tunteella kirjoitetussa jotain kaunista ja ainutkertaista. Miehelle in memoriam..... Hänelle, kaikessa hyvyydessä ja pahuudessa oli tullut lähdön aika.

maanantai 22. kesäkuuta 2020

Elämän tähden....

Yksi kevät kirjoitin pajuista, jotka häiritsivät matkaani postilaatikolle. Joten eräänä aamuna otin mukaani oksasakset ja napsin häiriköt ojan pientareelle. Aamumatkojani laatikolle jatkoin entiseen malliin, mutta nyt silmäilin lisäksi silloin tällöin katkomiani pajunoksia. Jotka eivät suostuneet kuolemaan, vaan sitkeästi yrittivät jatkaa elämää ja tehdä pajunkissoja.

Tuli paha mieli ja olokin sinällään harmittomasta tekosestani ja päätin tehdä lisää tilaa mieleni sopukoihin kasveille. Halusin selvittää tekevätkö tunteeni minusta pilaa vai ovatko ne älyäni edellä tai olenko sekoamassa yhä lisää.

Tähän väliin tai ainakin jossain vaiheessa kannattaa lukea artikkeli tämän linkin takaa Tiede-julkaisusta, jos aihe kiinnostaa.

Olenkin sitä mieltä, etten ole sekoamassa pajun- enkä muistakaan kissoista, vaan jatkan niiden kanssa elämää. Sillä minulle paju on ollut aina hyöty- ja huvipuu.

Lapsena meillä oli synnyin- ja lapsuudenkotini vieressä pajukko sekä koivikko, joita sanoimme viidakoksi. Siellä teimme majojamme. Jotenkin samanlainen viiidakko on nyt Jokilaaksossa. Oma versioni Tarzanin vastaavasta, unelmieni asuinympäristöstä.

Lapsena haimme myös kotiin maljakoihin pääsiäisenä pajunkissoja siskoni kanssa. Joka on jo kauan kulkenut mieleni lisäksi taivaallisissa pajukoissa 😢.

Pajupillejäkin teimme. Kaivonpaikkojakin osasin ja osaan yhä etsiä haarapajun kanssa. Ehkä paju onkin jollain lailla hengenheimolaiseni. Minäkin olen aikani pitänyt kosteasta elämästä 😂.

Mutta myös hernekeppejä tein lapsena kasvimaalle. Ne piti isäni kehoituksesta aina kuoria, sillä ne lähtevät muuten kasvamaan, sanoi isä.

Niin lähtevätkin, sillä nykyisinkin käytän niitä hernekeppeinä. Mutta tuen niillä myös kurkun 🥒 sekä tomaatin 🍅 varsia pienessä Green Housessani. Enkä kuori enää tukikeppejä, vaan annan niidenkin jatkaa elämäänsä sopivalla tavalla säännöstellen ainakin kesän ja katselen niiden pieniä, vihreitä lehtiä. Paju, jos mikä on elämää täynnä.

Nykyisin kasvatetaan myös energiapajuja lämmityksen polttoaineeksi. Maailman sivu on niistä tehty korejakin ynnä muita esineitä ihmisille. Ja onpa pajuaitojakin.

Hyöty- ja huvikasvi siis, joka elää omaa, harvan arvostamaa elämää. Jokilaaksossa sillä on aikansa elämä luksusta ja yksi sen lempipaikoista on Carunan sähkölinjan alla.



sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

Mistä on ihmisen mieli tehty?

Reipas kymmenen vuotta sitten jaoin arkeani monen kanssa. Niin nytkin, mutta aivan eri tavalla. Enää en myy itseäni enkä palveluksiani, varsinkaan rahasta kenellekään. Myymistä sanotaan palkkatyöksi tai tekemiseksi rahallista korvausta vastaan.

Kun lisäksi asuin työkseni Päiviksen kanssa työpaikalla, meni siihen puolet jokaisesta vuorokaudesta. Ja lopunkin ajan vietin Päiviksen kanssa. Sillä hän oli luotettavimman ja parhaan työkaverini lisäksi myös kelpo puoliso. Käytännössä siis jaoin lähes kaiken aikani hänen kanssaan. Ne kaikki ovat tällä hetkellä kauniita ja haikeita muistojani.

Kun en edelleenkään ole pärjännyt itseni kanssa jakamalla vuorokauteni muille tai muiden kanssa, olen opetellut yksin oloa ja eloa. Minua se on muuttanut ja muuttaa koko ajan. Luulen, että osin parempaan suuntaan, sillä samalla se opettaa nöyryyttä.

Mutta myös sitä mihin taivun ja mihin en. Ehkäpä osin siksi maailmassa on puolentusinaa ihmistä, jotka eivät tietoisesti välitä olla kanssani tekemisissä. Silti osa minusta pyörii silloin tällöin heidän mielissään 😌.

En kuitenkaan tahtoisi olla piikki heidän tai kenenkään lihassa enkä arjessa. Vaan mielelläni olisin, jos en ystävä tai kaveri, niin hyvän päivän tuttu kuitenkin. Mutta se on meidän oikeutemme. Luulla, että ihmisen päälle voi vedellä henkseleitä. Vaan ei voi. Voi vain muuttaa jotain siitä miten pyörimme toistemme mielissä.

Sillä sanotaan, että kaikki vaikuttaa kaikkeen, kun vaan aikansa kääntelee kolikoita ja rakentelee aasinsiltoja. Henkseleiden päällevetäjiinkin minulla on useampikin tartuntapinta, joista en kerro koska niin olen luvannut. Itselleni ja muille.

Mutta yhden kerron. Vaikka en kelpaa heille hyvän enkä huonon päivän livetutuksi, luulen heille kelpaavan jokaisen eläke-euron, jonka he saavat nyt ja myöhemmin. Koska olen ottanut heidät kaikki aikoinaan töihin. Enkä yhdenkään päälle vetänyt henkseleitä tai antanut edes lopputiliä 😁.

Olen siis tehnyt jotain, joka kelpaa heille elämän lopputappiin saakka ilomielin. Muistoja tulee kaupanpäällisiksi roppakaupalla. Haluavat tai eivät ja välillä kulman takaa yllättäen. Mikä lienee muuttunut ajoista "moi Jorkki, Jormas tai Soini?"

lauantai 20. kesäkuuta 2020

Juhannusyön taikaa

Luulen, että en ole koskaan viettänyt juhannusta aivan yksin. Nyt oli sen aika, sillä Niilo-koirakaan ei ole seuranani. Oli mukava yö enkä riidellytkään itseni kanssa.

Toisenlaisiakin kesän juhlia olen viettänyt, joskaan jussikaan ei taida olla entisellä paikallaan. Sillä muistelen sen perinteisen paikan olevan puoli vuotta joulusta. Siis 24. ja 25. kesäkuuta.

Aikoinaan elämässäni oli muutamia päiviä, joihin ei kuulunut selvä pää eikä elämä sellaisena kuin se aidosti on. Vaan varsinkin juhannuksena ja vappuna piti olla humassa hinnalla millä hyvänsä ja tekosyyllä millä tahansa.

Ne ajat ovat pysyvästi takana ja osa henkilökohtaista historiaani, josta olen aidosti ylpeä. Ehkä eniten sen ainutlaatuisuudesta. Sillä sitähän elämä on. Ainutlaatuista ja ainutkertaista meillä jokaisella.

Valoisan kesäyön taikaa aistin ja kuuntelin meriveden äärellä Salon piiiiiiitkän lahden tai vuonon tai miksi kyseistä, monen kymmenen kilometrin vesiuomaa pitäisi kutsua?

Kun Matildedahlin ravintolatkin sulkivat ovensa koronan vuoksi poikkeuksellisesti reippaasti ennen puoltayötä ja ilma oli luksusta, oli elo ja olo taianomainen. Pidin hiljaisuudesta ja nautin yöstä kovasti.

Mutta vuoteeseen en kuitenkaan mennyt yksin. Vaan mukanani oli toisen miehen sähköinen, tumma nainen kertomassa elämästään. Naisen nimi on Michelle Obama ja tarinan nimi "Minun tarinani". Hänen kerrontaansa, jossa hän ei haukkunut ketään, joskus aamuyön tunteina viimein nukahdin.

perjantai 19. kesäkuuta 2020

Juhannusaatto

Illalla olin vielä Jurvan serkkuni pihassa, jossa vietin yöni Matkakodissa, sitä mieltä, että aamulla jatkuu matkani Vaasan kupeessa olevaan Mustasaareen. Siellä pitää majaansa ja majataloa muillekin Merenkurkun Majatalo, jonka yrittäjäpariskunnan tapasin viime talvena Pattayalla, Jomtien saunan lauteilla ja altaalla.

Lupasin tulla kesällä käymään ja nyt olisi ollut sen aika. Matkaakin sopivasti reippaasti alle kaksisataa kilometriä. Mutta kun aamusella katsoin koordinaatteja, huomasin paikan aukeavan perjantaisin vasta kello 16. Joten käänsin kurssin päinvastaiseen suuntaan kohti Meri-Teijoa ja Matildan Marinaa.

Siellä nimittäin on yhdistyksellämme kaksi, veikkaan valtakunnan pienentä merenrantatonttia. 3 x 6 ja 3 x 8 metriä. Kun toiseen parkkeeraa Matkakodin ja avaa markiisin, on sekin omalla tontilla 😂😂.

Siispä sinne. Kuvan paikassa aion vietää juhannusyöni tai parikin. Paikka on hyvin kaunis ja aivan vieressä on palveluita joka lähtöön. Venesatamasta majoitukseen, elintarvikaupasta ravintoloihin ja uimarantaan. Ympäristö huokuu Suomeen historiaa.

Merivesikin oli tässä pitkässä lahdessa vai vuonossa vai mikä lienee nimeltään, Kemiönsaaren vieressä 24 asteista.

Oli myös mukava tavata muutamia tuttuja. Ikinuori Jorma Ponkala muun muassa yli 10 metrisen, aurinkovoimalla toimivan aluksensa kanssa. 80-vuotias keksijäheppu, jonka pää sekä koko olemus on edelleen hyvin nuorekas.

torstai 18. kesäkuuta 2020

Sisäpiirin in memoriam kuvablogi

Olen siis monen maakunnan kierroksella. Tällä hetkellä Jurvassa, isäni syntymäknnassa, joka on nykyisin osa Kurikkaa.

Tänään kävin sukuloimassa elävien ja kuolleiden seurassa. Koska blogini lukijoissa on myös sukulaisiani, tässä jokunen kuva vainajien valtakunnista kahdelta Jurvan hautausmaalta.





keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Matkakoti rekisterinumero IN105

Omaa napaansa voi pitää esillä monella tavalla. Kuten rekisterinumerossa, kun sen lukee oikealta vasemmalle. Sillä päästiin aikoinaan Iltalehteenkin.

Ikää matkakodillamme on 16 vuotta ja tilaushetkestä vielä kauemmin. Sillä sellaista jonka halusimme, ei ollut olemassa, vaan se tehtiin meitä varten Saksassa. Kävimmepä sillä myöhemmin tehtaan pihassakin. Joka taisi olla kesä- tai jollakin muulla lomalla.

Vaikka seniori-ikäisellä liikkuvalla kodillamme on ajettu reippaasti alle 100 000, on sillä myös reissattu. Pisimmillään Istanbulin läpi ja Turkin vuorten yli Alanyaan. Vuorilla taisimme leikkimielisesti kinatakin paikallisen kauppiaan kanssa. Joka ei halunnut ottaa sinällään vaatimattomista ostoksistamme täyttä maksua. Koska olimme niin harvinaisia vieraita kaukaisesta Suomesta.

Matkakoti toimi välillä kotinammekin, kun esimerkiksi Sininauhasäätiö oli taloudellisesti tiukilla. Eikä ollut varaa palkata Vantaan Myrrin asuinyhteisöön yötyöntekijää. Joten asuimme pitkät tovit sen parkkipaikalla. Siellä taisi olla ainut kerta milloin asiakas tuli Päiviksen "kotikäynnillä" liian iholle.

Joka tapaukseesa, kun näytti siltä, että parisuhteemme kestää, tuumasimme, jotta pitäisikö asettua yhdessä johonkin asumaan. Vuokralle vai ottaa läjäpäin velkaa ja ostaa asunto mistä tehdä yhteinen koti. Viimein yhden yön aikana oli selvinnyt, ettei kumpaakaan. Vaan ostetaan jotain missä ei ole mitään järkeä.

Ja niin hankimme velaksi pitkälti toistasataatuhatta maksaneen matkailuauton. Maailman menoa kuvastaa hyvin sekin, että Sysmästä, jossa olin viime yön, saisi samalla rahalla tänään puolentusinaa, pientä osakehuoneistoa.

Silloin olimme Päiviksen kanssa täynnä yhteistä onnea ja ikuista rakkautta. Ajattelimme, että koskaan emme toisistamme emmekä autosta luovu, vaan vietämme sillä myöhemmin eläkepäiviäkin talvisin jossain Välimeren maissa.

Nyt ei Matkakodilla ole kuin käyttöarvo ja avioliitollamme ei sitäkään. Päivis oli pieni, harmaa ja rakas hiireni ja minä mitä lienin. Enää emme mahtuneet saman katon alle, vaan kuljemme omia teitämme. Päivis haluaa myydä Matkakotimme, jos sen joku ostaisi. Itse siihen tarvittaessa taivun, vaikken ehkä haluaisi.

Sillä tätä blogia kirjoitan sen ohjaamoon yläpuolella, yli vuosikymmenen yhteisessä parivuoteessamme mieli täynnä rakkaita muistoja.

tiistai 16. kesäkuuta 2020

Monen maakunnan kierros

Jätän tällä erää tähän Kolumbian matkakuvat ynnä pikku tarinoinnin ja palaan niihin myöhemmin. Ehkä 😁. Laitan kuitenkin kuvan Sasaiman kyläkaupasta ostamastani soppakauhasta, joka on ollut löylykauhanani jo toistakymmentä vuotta. Joka kerta kun löylyä sillä heitän, muistan lapset viidakon laidalta ja Bogotan kaduilta.

Lähdin nimittäin jo 16 vuotta vanhalla Matkakoti, sanoisinko vanhuksella tai ainakin seniorilla pikku maakuntakierrokselle. Jonka aloitin Jokilaaksosta ja vein Tuusulan toiseksi suurimpaan kylään, Jokelaan Päivikselle hänen polkupyöränsä.

Siitä matka jatkui Sysmän keskustaan, Uusi mahdollisuus yhdistyksen hienolle kirpputorille. Olin nimittän tuuraamassa siellä bossia, olisiko ollut edelliskesänä. Aivan loistava vastaanotto. Joskin ikääntynyt väki oli harventunut 😢 ja entisestään harmaantunut.

Jo monena vuotena olin luvannut Eima Törmälle, että joskus kesällä tulen morjenstamaan häntä ynnä puolisoa heidän kesäpaikkaansa. Todella keskellä suomalaista luontoa olevaan hirsiseen, muistoja täynnä olevaa mökkiin. Tosin vain Eima oli paikalla.

Syötiin, juotiin kaffetta ynnä muuta ja maisteltiin yhteistä historiaa. Sininauhaa ja Katulähetystä. Iltapalaksi on tarjolla ja luvassa vielä naapuritilan luomumysliä, joten täällä on hyvä viettää yö Matkakodissa.

maanantai 15. kesäkuuta 2020

Kolumbian katulasten kanssa, osa 6

Ehkä oleellisin ero Thaimaan torien ja vastaavien elämään oli musiikin syke. Ihmiset kuitenkin ystävällisiä joka puolella maailmaa. Näin uskon.

Itsekin olen sen verran aikaa kadulla viettänyt, jotta tiedän mitä se on. Ehkä lastenkotien joissa olin, lapset eivät varsinaisia katulapsia olleetkaan. Sillä viikonloppuiksi ja lomien ajaksi kaikki lähtivät jonnekin. Ehkä vanhempiensa tai sukulaisten luokse.

lauantai 13. kesäkuuta 2020

Kolumbian katulasten kanssa, osa 4


Äiti ja sisarukset katsovat pikkukuvassa, kun yksi lapsista poseeraa kuvausta varten kadun rotan kanssa Bogotan pikkukadulla.
Vaikka kuvassa onkin Dodge, eniten rekka-autoja oli Volkwagen-merkkisiä. Lähes joka reissuilla yli vuorten, oli yksi tai parikin niistä suistunut kapealta ja mutkaiselta tieltä. Joskus rotkon pohjalle saakka.
Lasten  arki voi todella Kolumbiassa olla toista kuin Suomessa. Elämän tosiasiat ovat avoimesti läsnä. Yhdysvaltalaisista lapsista jossain tutkimuksessa iso osa oli sitä mieltä, että maito tulee kaupasta eivätkä he tienneet lehmistä mitään.