Sivun näyttöjä yhteensä

torstai 31. heinäkuuta 2014

Samalla apajalla ampiaisen kanssa

päivis: Olen saanut tähän ikään mennessä alle viisi ampiaisen pistoa. Muistan ne kaikki. Uusimman sain tänään. Vadelmat ovat muutaman päivän poissa olomme aikana alkaneet kypsyä ja niitähän piti käydä poimimassa aamupalalle. Vaan kuinkas kävikään. Myös ampiainen oli samalla marjalla, jota minä tavoittelin. Se ei tuumannut hetkeäkään, vaan pisti saman tien. Että voikin tehdä kipeää. Siksi ne edellisetkin pistot muistaa niin hyvin.

Jos vadelmat olivat poissa ollessamme kypsyneet, niin kasvihuoneessa vasta olikin tapahtunut. Kaikenlaiset tomaatit olivat valmiita poimittaviksi, pienet ja isot, punaiset ja keltaiset. Avomaan kurkut kurkottivat jo kohti kattoa. Samoin tavalliset kurkut olivat kypsyneet ja kasvaneet jopa oikein suoriksi EU-kurkuiksi. En ymmärrä, miksi ne hyväksytyksi tullakseen eivät voi olla kippuraisia. Makuun kurkun ulkomuoto ei vaikuta mitään.

Jorma kysyi, osaisinko tehdä etikkakurkkuja. Aloin heti luetella, mitä kaikkea siihen tarvitaan. Olen joskus säilönyt sellaisia. Muistan sen olleen melko työlästä. Vaan Jorma ei onneksi tarkoittanutkaan säilykekurkkuja. Netistä löytyi isoäidin tilli-etikka-kurkkujen ohje, jota pitää heti huomenna kokeilla. Avomaan kurkkuja on omaan tarpeeseemme nähden runsaan puoleisesti, joten hyvä on keksiä erilaisia tapoja käyttää niitä.

Lidl - hovihankkijamme - möi jonkin viikon tarjoustuotteena silppuria, jonka ostin lähinnä siksi, että saisin pähkinät hienonnettua. Keksin lykätä laitteeseen myös kurkun palasia ja niistä tulikin hyvää salaattiainesta Pirkan vuohenjuustokuutioiden kanssa.

keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Olen koonnut ja kerännyt maallista mammonaa

jormas: Pari päivää on tullut käytettyä Keski-Suomessa vanhojen muisteluun ja päihdehuollon yksiköiden kiertämiseen. Jotta kaikki ne kävisin läpi, joihin tuli tavalla tai toisella näppinsä laitettua tai joissa muuten vaan näkyy puumerkkini, menisi siinä helposti viikko.

Jyväskylän Katulähetys oli Jyväskylän seudun ykkösjuttuni. Mukaan tulin aivan 80-luvun alussa tilanteeseen, jossa sen ainut yksikkö, Veljeskoti oli myyty yksityiselle rakennusliikkeelle, joka teki sen paikalle kerrostalon.

Vaikka tässä kirjoituksessa haiseekin oma kehu, sanon sen silti. Jaakko Koivunen veti hallitusta sen puheenjohtajana ja minut nimettiin yhdistyksen ensimmäiseksi toiminnanjohtajaksi. Olin nimittäin neuvotellut Jyväskylän kaupungin kanssa Katulähetyksen historian ensimmäisen ostopalvelusopimuksen, joka piti sisällään muun muassa toiminnanjohtajan palkkarahat.
Kahdenkymmenen vuoden aikana Jyväskylän Katulähetyksestä kasvoi valtakunnan suurin katulähetysyhdistys. Kooltaan se on yhtä suuri kuin koko Sininauhakonserni. Koivusen Jaakon jälkeen jossain vaiheessa hallitusta tuli luotsaamaan Pekka Arposuo ja toiminnanjohtajaksi Erkki Arvaja. He ovat kyenneet säilyttämään yhdistyksen vähintäänkin saman kokoisena. Se on hienoa.

Jos omaisuutta pitää myydä ja itsellä ei ole ollut kykyä, halua tai näkyä
sen hankkimiseen, on jonkun toisen pitänyt hankkia kyseinen omaisuus.
Joskus sain kritiikkiä samasta syystä kuin Sininahasäätiönkin johtajana. Syy oli omaisuuden kartuttaminen, joka suhteutettuna onkin melkoinen molemmissa. Toki on velkaakin. Mutta sydämen palo oli saada juoville alkoholisteille koteja. Koska kukaan, kunnat mukaan luettuina, ei heitä halunnut asuttaa, oli ainut mahdollisuus hankkia asuntoja itse ostamalla tai rakentamalla. Mutta jotta siihen päästiin, piti luonnollisesti ensin hankkia rahaa. Onneksi sitä maailmassa riittää, sillä jobihan olisi paljon työläämpi, jos pitäisi ensin keksiä maksuvälinekin. Saadakseen rahaa juoppojen asuttamiseen, on jokunen kivi tullut käännettyä ja kompromissikin tehtyä.

Valitettavaa on, että aivan liian usein ihmiset näkevät asioita vain oman elinkaarensa ja mukanaoloaikansa maksimissaan. Väitän, että itse en näihin lyhytnäköisiin kuulu. Valitettavaa se on esimerkiksi siksi, että järjestöt lähtevät aivan liian helposti myymään kiinteää omaisuuttaan, vaikka siihen ei ajaisi edes taloudellinen ahdinko.

No mikä oli minulla se tulevaisuuden visio tuleville sukupolville?

Kuten mainitsin, omaisuuden tekemisessä joutuu tekemään kompromisseja päästäkseen tavoitteeseensa. Sekä Sininauhasäätiö että Jyväskylän Katulähetys keräsivät aikanani niin suuren omaisuusmassan, että jos se myytäisiin sen jälkeen, kun RAY ja ARA-rajoitukset ovat päättyneet, voisi saaduilla euroilla tehdä 100 vuotta vapaaehtoistyötä. Siis sitä itseään Taivaan valtakunnan työtä ilman kompromisseja. Mutta miksi edes yrittää ajatella sinne saakka, jos ei ole kykyä ja halua nähdä kauas tai pitää saada sulkia hattuun omana aikanaan myymällä yhtä jos toista yhteistä omaisuutta silloin tällöin?

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Sata salamaa iskee tulta

päivis: En yleensä pelkää ukkosta. Asuin lapsena koulurakennuksessa, jonka korkeista ja suurista ikkunoista oli mukava mennä kesällä katsomaan salamointia. Kun ukkosen yhteydessä satoi kovasti, lapsen aivoillani ajattelin, että sade sammuttaa tulipalot, joita salama kenties saa aikaan.

Ei edes tätini onnistunut tartuttamaan minuun ukkosen pelkoa, vaikka hän itse ukkoskammoisena antoikin aina ukkossäällä minulle ja serkuilleni tiukat ohjeet pysytellä pois ikkunoiden ääreltä. Myös uimaan meno ukonilmalla kiellettiin. Sen olen myöhemmin ymmärtänyt olevan hyvin viisas ohjeistus.
Tampereen sähkölaitoksen kuvamateriaalia salamoinnista.
Tänä kesänä on osunut muutama kunnon ukkonen aivan päälle. Merikonttikodin metallikuorien sisällä mietimme, miten kotimme suhtautuisi mahdolliseen salamaniskuun. Emme tienneet vastausta. Tänään istua kökötin Niilon kanssa Matkakodissa odottamassa, että päällä räiskivät salamat ja rankkasade menisivät ohi ja pääsisimme ulos. Niilo ei ollut moksiskaan väläyksistä ja jyrinästä. Se itse asiassa käyttäytyi hieman niin kuin minä lapsena: meni Matkakodin ikkunaan ja nojasi "kyynärpäillään" sohvan selkänojaan saadakseen mahdollisimman hyvän asennon katselutuokiolleen.

Ukkonen on tänäkin kesänä saanut paljon pahaa aikaan, joten mitään kansanhuvia se ei todellakaan ole. Televisiosta tuli jokunen ilta sitten ohjelma, jossa puhuttiin myös ukkosesta. Siinä kerrottiin, että salamointiin liittyvä vaarallinen gammasäteily (olikohan se noin?) havaittiin vasta 1990-luvulla. Muutenkin ukkoseen liittyy edelleen paljon selvittämättömiä asioita. Tutkijat tutkivat, mutta tuskin se ukkosen vaaraa ja viehätystä miksikään muuttaa.

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Lämmintä vettä

jormas: Pitkin kesää on päiviksen kanssa etsitty hänelle mieluisan lämmintä vettä. Uimassa kylläkin on käyty lähes jäiden lähdöstä. Vesi on mielestämme uimakelpoista silloin, kun se on sulaa. Tutuksi kuitenkin on tullut lausahdus: "Hui kun kylmää." Mutta tänään ne viimein löytyivät. Lämpimät vedet nimittäin.

Aamusta lähdimme nimittäin kohti Keski-Suomea, minä ajaen ja päivis Matkakodin työhuoneessa etätöitä tehden. Ja kun puikoissa olin, oli reitinvalintakin minun. Elämän tähden on nimittäin Jokilaakson lisäksi hankkinut uimavettä muualtakin. Yksi niistä on Jämsän kupeessa oleva Rapula-tila, jossa on mahdollista uida pohjavedessä. Motto siellä on: "Tahdotko viettää hyvän Rapulapäivän?"


Sieltä ovat tämän päiväisen blogimme pari kuvaa. Yhdistyksemme on antanut alueen Jämsän seudun koiranharrastajien käyttöön siistimisvastuuta vastaan. Alue näyttikin oikein siistiltä ja oli oikein mukava pulahtaa ahventen joukkoon lampeen. Niitä nimittäin siellä on lievästi sanottuna melkoisesti.

Jos koiranharrastajat pitävätkin lammen seudun siistinä, samaa ei voi sanoa nuorisosta, joka viettää iltaisin ja varmasti vähän öisinkin aikaansa Rapulassa.

Mutta kertakaikkiaan yli ymmärrykseni menee "vastuulliset" isukit ja kai äiditkin, jotka näyttävät tuovan käytöstä poistamiaan kodinkoneita läheiseen metsään. Yli ymmärryksen se menee varsinkin siksi, että käytännössä kaikki kodinkoneet saa jättää maksutta kierrätyspisteisiin.

Mutta se siitä. Matka jatkui Laukaan Pitkäniemeen, sillä Nurmisenjärven rannalla on Päivis Place. Ja siellä se uimavesi vasta lämmintä oli. Tasan 28 astetta. Myös lummenippu oli löytänyt vesitiensä lauturimme päähän. Ulpukoita siellä oli ollut jo ennestäänkin. Mukava päivä ja ilta kertakaikkiaan.

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Viiden marjan aamuja

päivis: Arvelin kaksi viikkoa sitten, että ensimmäiset vadelmat kypsyisivät viikon päästä. Olin väärässä. Ensimmäiset alkavat kypsyä vasta nyt. Jokilaaksoon palattuamme poimin illalla kupillisen marjoja aamujogurtin kanssa syötäväksi. Marjalajeja kupissa oli viisi: vadelmia, mustikoita, punaisia ja mustia viinimarjoja sekä muutama puutarhamansikka. Viidestä lajista voi päätellä, että mitään marjoista ei ole tarjolla kovin paljon.

Sama viiden marjalajin keräily toistui tänään. Olen myös yhä vakuuttuneempi, ettei tästä tule kovin kummoinen vadelmavuosi. Tähänastiset marjat ovat olleet pieniä rupusia. Johtuu varmaan kuivasta heinäkuusta. Ehkä nyt pitäisi toivoa vähän sadetta, jos siitä nyt edes on enää apua.

Tänään yritimme taas tehdä tuttavuutta jättipalsamin kanssa. Jorma kuori varret ja pilkkoi palasiksi. Suunnittelin laittavani niitä uuniin kukkakaalin ja porkkanoiden kanssa, joiden päälle laitoin juustokastiketta. Tosin se ei tainnut olla ihan kunnolla kastiketta, mutta toimi kuitenkin. Jätin palsamit pois, sillä ne tuntuivat edelleen sitkeiltä kuorettominakin.
Mathildedalissa oli useita kellareita, joissa ilmeisesti oli yläosassa jonkinlaiset
varastot harjakaton alla. En ole vastaavia nähnyt missään muualla.
Tänään söimme neljä karjalanpiirakkaa, jotka Jorma osti Mathildedalista leipurimummolta. Mummo kehui olevansa karjalainen ja siltä piirakatkin ensisilmäyksellä näyttivät. Tarkemmin katsottuna ne olivat kyllä aika huvittavan näköisiä.

Jorma on esittänyt toivomuksen, että minunkin pitäisi alkaa leipoa karjalanpiirakoita, koska minullakin on karjalaiset sukujuuret. Veikkaan, että piirakoistani tulisi jotain samantapaista kuin noista mathildedalilaisista leipomuksista. Ehkä silti joku päivä uskallan kokeilla piirakoiden tekoa. Onhan tässä viime aikoina tullut tekaistua jos jonkinlaisia pöperryksiä.

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Meri-Teijossa

päivis: Meri-Teijon Mathildedal on vetänyt meitä puoleensa jo muutaman vuoden ajan. Olemme käyneet siellä useita kertoja henkilöautolla ja Matkakodilla. Kerran mukana oli viiden hepan moottorilla varustettu kumikanootti, jonka ajoimme karille ja lensimme nurin. Kaikeksi onneksi saimme kanootin käännettyä oikein päin ja pääsimme takaisin veneeseen. Kastuimme vain, minulta hajosi puhelin ja moottorikaan ei enää käynnistynyt. Piti soutaa melkoinen merimatka takaisin Mathildedalin satamaan. Mutta sekään ei ole saanut meitä pysymään sieltä pois.
Tyyni Mathildedalin satama lauantaiaamuna.
Perjantai-iltana ajoimme sinne taas ja jäimme yöksi. Merivesi oli kirkkaampaa kuin koskaan ennen. Jäi laskematta, montako kertaa kävimme uimassa kylän rannassa.

Minulle on tähän asti Mathildedalista riittänyt venesatama, mutta tällä kertaa kiertelin Niilon kanssa enemmänkin ympäriinsä ja ihastuin paikkaan ikihyväksi. Sieltä löytyi hienoja, vanhan ruukin aikaisia rakennuksia, joita hyötykäytetään kesäisin erilaisina myymälöinä ja hotellikin sinne on saneerattu kahvilan ja ravintolan lisäksi.

Hauska yksityiskohta ruukin alueen pihamaalla.
Löysin myös erikoisen kiinteistöyhtiön, joka näytti ensin ehkä 1960-lukulaiselta rivitalolta, mutta olikin yllättäen pienten yksittäistalojen jono. Uusiakin omakotitaloja vanhaan miljööseen on noussut useita.

Jos nyt pitäisi päättää, missä vietän loppuikäni, se saattaisi olla Salon Meri-Teijon Mathildedal. Tosin tässä iässä pitää ymmärtää arvioida, miten vanhuus sujuisi paikkakunnalla, jossa ei ole kunnon kauppapalveluja, ei terveyskeskusta, ei pankkia tai pankkiautomaattia, tuskin julkista liikennettäkään. On vain kesäaikaan kukoistavia turistirysiä. Tosin ehdottomasti laadukkaan oloisia kaikki tyynni.

Luultavasti Mathildedal säilyy kuitenkin meillä kiinnekohtana, jonne on kiva ajella noin 130 kilometrin matka muutaman kerran kesässä. Ja onhan meillä siellä Elämän tähden ry:lle lahjoitettuna kaksi osuutta satojen hehtaarien suuruiseen merialueeseen (mitä niillä sitten tehtäisikään) ja uusimpana hankintana 24 neliön "rantatontti", jonka mahdollisuuksia vasta visioidaan.

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Arviointitehtävä

jormas: päivis on hehkutellut nyt parin blokikirjoituksen verran ynnä muuten uudella, koiratrimmerillä luomallaan 13 mm hiuslookilla.
Mutta jotta kokonaisuus pysyy hanskassa, ansaitsette nähtäväksi kuvan (uudelleen?) hänen yhdestä aiemmasta lookistaan. Voimme yhdessä ja erikseen arvioida onko jompi kumpi ylitse toisen vai molempi parempi?
Itse en osaa laittaa näitä järjestykseen. Mutta tiettyä kesän pirteyttä on molemmissa, kuten päiviksessäkin aivan luonnostaan.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Mitäs me tavoiltamme marginaalit

jormas: En malta olla jatkamatta päiviksen tukanleikkuaihetta, sillä itse olen harrastanut itseleikkaamista lähes viisitoista  vuotta. Kirjoitinkin aiheesta puolitoista vuotta sitten blogiimme tähän tapaan:
"Myös minä leikkaan tukkani itse. Sen olen aloittanut 50-vuotiskekkereilläni, jolloin tukkani tosin leikkasi pois Sininauhasäätiön ensimmäinen ja ainut toiminnanjohtaja Esa Toivari. Myönnän, että sitä ennen oli ainakin yksi harjoitusleikkaus.Tukka- tai kampausmalli on minulla pysynyt koko ajan samana. Kaikki pois.
Huomasin muuten kaljuksi ajamisen olevan itselleni varsinkin ensimmäisellä kerralla aikamoinen prosessi, sillä aina nousi pintaan ajatus, että mitähän muut mahtavat ajatella.
Merkillistä, sillä silloin kun sikailin vuosikaudet milloin missäkin kunnossa milloin missäkin, ei ollut mitään väliä mitä puhutaan, kun vaan puhutaan. Ei ollut väliä meneekö olematon kunnia, kun  maine lisääntyy.
Ehkä se on sukulaissielu sille, että kuppilan tai Alkon ovea ei yleensä avata häpeillen. Mutta jos apua  hakee vaikkapa AA-kerhosta tautiin, joka on mennyt suun kautta sisään, niin sen paikan ovi on avattaja ympärilleen pälyillen. Että ei kai vaan joku näe minne menen."

Lopuksi vielä sananen piereskelystä, sillä aasinsillan kautta sekin liittyy aiheeseen. Enemmistö ihmisistä ei nimittäin aja itseään pulipääksi ja enemmistö ihmisistä ei piereskele varsinkaan yleisellä paikalla toisten kuullen tai haisten: http://www.hs.fi/terveys/Piereskely+kannattaa++tosin+yli+20+pierua+p%C3%A4iv%C3%A4ss%C3%A4+on+liikaa/a1406087408761. Mutta kuka tämän lukee, huomaa piereskelyn olevan normaalia ja terveellistä.

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Odottavan aika on pitkä

päivis: Pakko on jatkaa vielä maanantaisesta hiustenleikkuustani koiratrimmerillä. Viittasin jo silloin mahdolliseen hiustenleikkuu-addiktiin, joka minulle kenties on kehkeytynyt. Muistan miten kerran Thaimaan-kodissa ollessani sain päähäni lyhentää hiuksiani. Kun käsillä ei ollut muita kuin pienet askartelusakset, leikkasin niillä. Ei muka ollut aikaa hankkia ensin paremmin hiusten leikkuuseen soveltuvia saksia.

Hiusten leikkuuhan on myös muotoilua. Tekemistäni filosofoidessani muistin, että joskus lukiossa ollessani ajattelin ryhtyä kuvanveistäjäksi. Ehkä tuo toteutumaton toive toteutuu nyt tarpeena muokata omia hiuksia.

Näyttää jo pitemmältä kuin kaksi päivää sitten.
Täytyy tunnustaa, että vaikka en suoranaisesti kadukaan tekemistäni, niin toiste en noin lyhyiksi hiuksiani enää ajele. Tosissani pohdin nyt, minkä verran hiukset ennättävät kasvaa ennen kuin menen takaisin työpaikalle. Jos puheet hiusten kasvunopeudesta pitävät paikkansa, niiden pitäisi olla H-hetkellä noin kahden sentin mittaiset. Ovat silloin kyllä edelleen aika lyhyet. Pitää siis vain kerätä rohkeutta kohdata alta kulmain tuijotukset ja huvittuneet kommentit.

Hiusten leikkaaminen 13 millin mittaisiksi ei oikeuta erakoitumaan. Piti käydä kaupassa. Pelkäsin joutuvani laittamaan päähäni jonkin huivivirityksen, joka saisi minut näyttämään kemoterapiassa olleelta. Ilman päähinettä näyttäisin puolestaan lesbolta, keskitysleirin vanginvartijalta tai entisajan mielisairaalan potilaalta. Onneksi löysin vanhan Adidaksen lierihattuni, joka näytti kai enemmänkin siltä, että halusin suojata pääni välttyäkseni liialta auringon porotukselta.

Mutta kunhan hiukset tästä kasvavat ja jos lyhyet hiukset näyttävät hyvälle, yritän etsiä käsiini trimmerin, joka ei leikkaa hiuksia kahta ja puolta tai kolmea senttiä lyhyemmiksi. Muuten pitää palata saksikantaan.

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Ruduksen eli Stockmanin eli Firan monttu eli hiekkakuoppa eli uimapaikka eli pohjavesialue

Heidi Kilpelä:
"Huomio Tuusulassa Firan uimamontulla koiriaan, lapsiaan ja joskus itseäänkin uittaneet! Montulla tänä kesänä vierailleet lienevät huomanneet pohjavesimontun vedenpinnan laskeneen toista metriä jo alkukesästä ja laskun edelleen jatkuneen siten, että tuosta ennen kirkasvetisestä keitaasta jäljellä enää pieni vihreän ruskea mutalammikko! Kuulin 2vk sitten vantaalaiselta vizzlanartun omistajalta, jonka nimeä en kysellyt, että montusta on haettu traktorin vetämättä isolla tankilla vettä pois suuria määriä. Kun traktorimieheltä oli kyselty lupia veden ottoon, oli ilmoittanut ostaneensa veden kunnalta ja vettä käytettävän asfaltointitöiden yhteydessä tietyömailla. Vantaalaiset luulleet kaupungin myyneen rahapulassaan uimavedetkin, kun eivät muistaneet ko alueen olevan Tuusulan puolella. Surivat tyhjenemässä olevaa monttua ja kokivat keinottomuutta tilanteen vuoksi. Toivoivat, että jotain voisi vielä tehdä montun pelastamiseksi.
Laitoin Firan tilanteesta kyselyn Tuusulan kunnan ympäristöosastolle luonnon pohjavesistä vastaavalla Tuuli Valjakkalalle. Pyysin selvitystä siihen, mihin toimenpiteisiin kunta aikoo ryhtyä kuivumassa olevan Firan montun pelastamiseksi. Valjakkalan mukaan kunta ei ole myynyt Firan pohjavettä kenellekään eikä kunta tai Ely-keskuskaan ole myöntänyt lupaa veden ottoon sieltä. Tekivät kunnasta myös selvityskäynnin Firan montulle. Eivät pysty tekemään enempää ennen kuin saavat lisätietoa Firan montusta tapahtuneesta luvattomasta veden otosta. Minulla noita tietoja ei ole, koska en ole itse sattunut veden ottoa näkemään, mutta kuulemma monet vantaalaiset koiralliset Firan vakikävijät traktorimiehen nähneet. Minulle traktorimiehestä ja veden otosta kertoi nuoren Unkarin vizlan omistajapariskunta FIralla. Sittemmin en ole heitä sattunut tapaamaan ja nimistään minulla ei ole tietoa.

Haloo nyt vantaalaiset, jotka tuntevat tuon nuoren vizzlanartun omistajat tai muuten tietävät kuka traktorikuski käynyt Firaa tyhjentämässä. Nyt tarvittaisiin tietoa ko miehen henkilöllisyydestä ja traktorin rekisterinumerosta. Ilmoittakaa tietonne Tuusulan kuntaan, e-mail tuuli.valjakkala@tuusula.fi , jotta kunta voi ryhtyä jatkotoimiin ja käynnistää tutkinnan epäillyn ympäristörikoksen takia. Tavoitteena on luvattoman veden oton lopetus Firan montusta ja jäljellä olevan vesivarannon pelastaminen virkistyskäytön jatkamisen mahdollistamiseksi. Jakakaa mielellään tietoa tästä eteenpäin muille Firan kävijöille. Kiitokset."

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Mitähän taas tulikaan tehtyä?

päivis: Jorma luki viime viikolla Lidlin mainoksesta, että tänään maanantaina siellä on myynnissä koiratrimmeri edulliseen hintaan. Tänään Jorma hankki sellaisen leikatakseen sillä hiuksensa niin kuin on tähänkin asti tehnyt. Aikaisempi trimmeri ei kuitenkaan ole tarkoitettu koirille vaan ihmisten hiuksille. Hassuttelimmekin, että uudella trimmerillä voisi ajaa Niilolle irokeesin. Mitähän sen toiset osa-omistajat siihen tuumaisivat. Sen melkein arvasimme.

Kotona Jorma testasi laitetta. Parta lyheni hienosti. Ja minä sain taas "loistavan" idean. Päätin ajaa hiukseni koiratrimmerillä, joka antaa mahdollisuuden ajella hiukset enintään 13 mm mittaiseksi. Kun kiersin Niilon kanssa kuntopolun lenkin, ainakin puolet matkasta mietin hiusten leikkuuta. Paluuta ei ollut.

Laite oli oikein erinomainen. Hiukset hupenivat päästä tuota pikaa. Viimeistelyn teki Jorma, sillä takaa oli vähän vaikea saada tasaista jälkeä.

Hmm. Peilistä tuijotti aika oudon näköinen naama, kun ympärillä ei enää ollutkaan blondiharmaata pehkoa. Tai pehko on väärä sana, sillä päivä, pari sitten saksin edellistä, itse leikattua kampausta taas vähän lyhyemmäksi. Onkohan minulla jokin hiustenleikkuu-addikti?

Nyt kun pää on melkein hiukseton, se tuntuu jo omalta, mutta ihmisten ilmoille meno vähän arveluttaa. Onneksi edessä on vielä parin viikon etätyöjakso ja sen jatkoksi kaksi viikkoa lomaa. Lomalla tosin olemme menossa Kööpenhaminaan, mutta sehän nyt on niin moderni kaupunki, että siellä hyvinkin kehtaa kulkea lähes kaljuna.

Muistan hätkähtäneeni, kun Ylen uutisten naismeteorologi oli leikannut pitkät hiuksensa samalla koiratrimmerimallilla kuin minäkin. Muistan myös seuranneeni, miten hänen hiuksensa kasvoivat vähitellen oikein kauniiksi. Ehkä minullekin käy näin. Nyt näyttää kyllä aika oudolta.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Tehdäkö työtä elääkseen vai elääkö tehdäkseen työtä?

Tuusulan Nuorisoseuran syntysanat lausuttiin Ruotsinkylän
suomalaisella kansakoululla 3.11.1918. Jäsenmäärä kasvoi ja
oman seuratalon rakentaminen nähtiin pian välttämättömänä.
Käytännön toteutus alkoi vuonna 1919, jolloin kapteeni
V. Collinilta ostettiin yhden tynnyrinalan suuruinen tontti
neljän tuhannen markan kauppahinnalla.

jormas: Päivän lehdessä oli juttua kuinka sairastuttavaa on, jos on aina töissä. Voi olla, mutta ajattelen, että näin väittämällä ei olla aivan asian ytimessä, sillä työ ja tekeminen ovat sitä itseään tekee sitä rahan vuoksi tai muuten.

Luulen, että se on pikemminkin niin, että mitä vähemmän saat työstä muuta kuin rahaa, sitä uuvuttavampaa se on.

Itse en esimerkiksi muista isästäni enkä liioin äidistäkään päivää, jolloin he eivät olisi tehneet töitä. Mutta kyllä vain, palkkatyötä tai ylipäätään rahan eteen hekään eivät joka päivä uurastaneet.
Faija paiski lumitöitä, niitti nurmikkoa, multasi perunoita ja touhusi muuten kasvimaalla, hoiti mehiläisiä, kunnosti paikkoja varsinkin sisällä talviaikaan ja niin edelleen.

Äiti kaitsi  omia ja vähän muidenkin kakaroita, sillä meillä oli monena vuonna Pelastakaa Lapset ry:ltä lapsia. Vanhempani opettivat, että se ei ole niin, että meidän lapset ja muiden kakarat, vaan että maailma on täynnä lapsia, jotka ovat rakkautta ja välittämistä vaille. Rakastaakseen lapsia, niitä ei siis tarvitse itse tehdä. Lisäksi mutsi siivosi paikkoja, teki ruokaa, korjasi vaatteita, kävi kaupassa, teki pihatöitä, pesi pyykkiä ja oli välillä niin sanotusti vieraalla töisssä.

Touhua riitti joka päivälle aamusta iltaan. Mutta siitä en ole niinkään varma uuvuttiko se vai pitikö virkeänä. Olla ja myös kokea olevansa  tarpeellinen.


Kuvat ovat nuorisoseurantalo Väinölän ilmoitustaululta,
Skavabölen bileistä, jossa päivis teki palkkatöitä ilman
palkkaa vapaa-aikanaan. Sininauhaliiton ilmoituksesta
oli Väinölään kelvannut näkyville ylä-, muttei alaosa.
Päivis palautti sen alkuperäiseen muotoonsa.
Mielestäni työ eikä tekeminen uuvuta, vaan se mitä tekee ja asenne siihen.
Olen nyt ollut itse viisi vuotta osa-aikaeläkkeellä ja reippaan vuoden kokoaikaisesti sillä itsellään. Ja puuhaa on joka päivälle entisen lailla. Ero on siinä, että en suostu oikeastaan mitään tekemään rahasta.

Liikkeelle ja tekemään paneva voima on jossain muualla. Se on mukavaa ja virkistävää ja olenkin aika pitkällä tavoitteessani kuolla köyhänä, mutta kokemuksiltani rikkaana.

On hienoa elää täyttä elämää ja elää kuollakseen. Toinen vaihtoehto on raahautua päivästä toiseen ja elää kuin olisi kuollut jo ajat sitten.

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Motoristien kulttuurikierros Aleksis Kiven jalanjäljillä

päivis: Torstaina alkoi Tuusula-viikko. Kunta juhlii viikon aikana muun muassa 371-vuotista olemassaoloaan. Tänään juhlintaan kuului motoristien kulttuurikierros Aleksis Kiven ja Seitsemän veljeksen jalanjäljillä. Olimme mukana 300-kuutioisella Vespallamme yhtenä noin sadan moottoripyörän joukossa.

Arvasinhan tuon, että Vespa painii jotenkin eri sarjassa kuin "oikeiden" motoristien ajokit. Tai kyllä me tietysti hyvin oman ryhmämme mukana vauhdissa pysyimme, mutta kuskien ja kyydissä olevien varusteet olivat hieman toista kuin meillä. Kun näillä aidoilla motoristeille oli päällään paksut ajovaatteet ja jopa joillakin jonkinmoiset selkärankaa suojaavat turvaliivit, me poikkesimme vaatetuksellamme joukosta. Jorman ajotakki oli kuitenkin aito Ed Hardy ja minulla oli tukevien ajokenkien sijaan pitsikoristeiset, varrelliset korkkarit. Olivat muuten hääkenkäni kohta seitsemän vuoden takaa.

Asuvalintaamme vaikutti tietysti ajokkimme, joka todellakaan ei ole mikään "kova pärrä". Sen sijaan Vespa on kaksipyöräisten joukossa kulttuuria siinä missä Tuusulan Rantatiekin, jota pitkin ajoimme noin 60 kilometrin lenkin päätteeksi kohti Hyrylässä sijaitsevaa Ilmatorjuntamuseota.

Kulttuurikierros oli ajamisen lisäksi hyväntekeväisyystapahtuma. Tiedä sitten, minkä verran harrastuksensa parissa loukkaantuneita motoristeja pystyttiin tapahtuman tuotolla auttamaan. Jokainen maksoi 20 euroa järjestäjille ja sai museolla soppatykistä hernekeittoa. Oma kaksikymppiseni meni kyllä lähes kokonaan hyväntekeväisyyteen, sillä minulle ei tietenkään lihainen soppa kelvannut. Sain sentään kupin kahvia ja kaksi palaa näkkileipää.


Vespamme lisäksi kulttuurikierroksen
oudompiin ajokkeihin kuului muun muassa
joukko vanhoja Javoja.
Kulttuurikierroksen järjestäjät olivat kuitenkin tehneet erinomaista työtä tapahtuman onnistumiseksi. Kulttuuritarjontaa oli pitkin teiden varsia, jossa ohi vilahtivat Pekka Halosen "tytär", Aleksis Kiven "veli" ja monta muuta nimeltä mainitsematonta entisajan paikkakuntalaista ja Kiven hengentuotetta. Kävimme tietysti ennen reitille lähtöä myös Aleksis Kiven haudalla. Ja lähes kaikissa risteyksissä oli vapaaehtoisia pysäyttämässä muuta liikennettä, jotta motoristit saivat turvallisesti keskittyä ajamiseen.

perjantai 18. heinäkuuta 2014

Ukraine International Airlines

jormas: Olemme aktiivisia Thaimaan kävijöitä, sillä siellä on toinen kotimme.

Ensimmäinen matkamme ja lentomme oli aikoinaan maahan heti tsunamin jälkeen. Muistan tiedotusvälineistä kaksi aiheeseen liittyvistä uutisista muutaman lauseen ylitse muiden. Toisessa joku korkea-arvoinen virkamies tai peräti kuningas sanoi, että jos valtiot auttavat suuren katastrofin kohdanneita maita, niin avun voisi kohdentaa muihin tsunamin kohteena olleisiin maihin, sillä moni valtio kärsimykset tapahtuman johdosta ovat vielä suuremmat. Sen sijaan hän toivotti kolmannen sektorin ympäri maailmaa tervetulleeksi auttamaan thaimaalaisia. Ja niitä siellä olikin kiitettävällä tavalla.

Toinen uutinen jäi mieleen kaiken menettäneestä perheestä, jolla ei suuren surun ja tuskan keskellä ollut kuin yksi toivomus maailmalle: "Tulkaa takaisin." Tällä he tarkoittivat farangeja, turisteja, sillä perheen, kuten monen muunkin rannikolla asuvan leipä oli turismissa.  Tähän pyyntöön tartuimme ja lensimme ensimmäisellä tsunamin jälkeisellä lennolla Phuketiin muutamaksi viikoksi. Siellä näkemistämme tragedioista voisin kirjoittaa kirjan, mutta myös ihmisten kyvystä nousta tuskan ja tuhon yläpuolelle. Kiertelimme Khao Lakia sekä muita tsunamin hävittämiä kaupunkeja ristiin rastiin ja annoimme roposenkin sinne tänne apua tarvitseville.

Siellä olemiseen liittyi meitä henkilökohtaisemminkin liikuttanut tapahtuma ja onnettomuus. Päivis nimittäin ajoi ennen matkaa juuri hankitun skootterimme lunastuskuntoon Helsingin vilinässä. Tapahtumasta oli jäämässä ajokammo tai sen tapainen. Joten päivis vuokrasi Phuketista piikin pyörän (skootterin) koko reissun ajaksi. Kun siellä sitten viiletimme pyörillämme vasemmanpuoleisen liikenteen säännöillä tai säännöittä reissun ajan, niin sinne katosi päiviksen orastava ajokammo.
Entä mitä sitten teimme, kun Ukrainan ilmatilassa ammuttiin alas malesialainen matkustajakone? Tilasimme tietenkin ukrainalaiselta lentoyhtiöltä lennot Bangkokiin marraskuulle. Välilasku on Ukrainan pääkaupunki Kiovassa.

torstai 17. heinäkuuta 2014

"Ei voi vielä ymmärtää"

päivis: Urheilijoissa on jotain vialla. Viimeksi pari päivää sitten uutisoitiin Saksan jalkapallon MM-joukkueen jonkun minulle mieleen jäämättömän pelaajan toteamus, ettei hän vielä ymmärrä joukkueensa maailmanmestaruutta. Toivottavasti ymmärrys on jo palannut. Samaa hokevat usein muutkin urheilijat arvomitalin voitettuaan.

Tasapuolisuuden nimissä pitää todeta, etteivät urheilijat ole ainoita, joilla ymmärrys on vähän hitaanlainen. Kyllä kauneus- ja laulukilpailuissakin kuulee saman tunnustuksen hidasälyisyydestä voiton ymmärtämisen suhteen. Näin siitäkin huolimatta, että kirkkainta mitalia tai kruunua kaikki nuo ymmärtämättömät ovat kuitenkin olleet tavoittelemassa.

Joskus olisi mukava lukea tai kuulla jonkun voitokkaan kommentti, kun hän lopulta on ymmärtänyt voittaneensa. Että miltä nyt tuntuukaan. Veikkaan, ettei vastaus silti kovin paljon muuttuisi. Kai sitä oltaisiin edelleen vähintään äimän käkenä.

Itselläni on joskus ollut vain etukäteisajatuksia, joissa ei ole ollut sijaa menestykselle. Oli vaikea kuvitella, että voisin joskus valmistua maisteriksi. Se ei ollut haaveeni, mutta kun aloitin opintoni Jyväskylän yliopistossa, tiesin varmaksi, että en voi jättää opintojani keskenkään. Se olisi ollut niin syvältä, ettei se vain olisi ollut mahdollista. Maisterin paperit saatuani ei myöskään ollut yhtään vaikea käsittää, että nyt olen maisteri.
Tässä on tai on olevinaan joukko uusia ammattilaisia. Jos ovat aitoja,
kaikki ovat varmasti täydessä ymmärryksessä saavutuksensa suhteen.
Olenpa joskus ollut niinkin "pohjalla", että uskoin, etten koskaan voisi päästä käymään Pariisissa. Nyt olen siellä käynyt muutaman kerran ja toteuttanut muutamia muitakin unelmiani. Joskus ne ovat olleet pieniä, joskus suurempia. Kaikille toteutuneille unelmille on ollut yhteistä se, että olen kaikkien kohdalla ollut täysin tietoinen ja kartalla tapahtuneen suhteen. Ehkäpä nuo mainitut voittajatkin ovat sitä, mutta asiaan vain jotenkin kuuluu esittää hämmästynyttä, ettei kukaan pitäisi leuhkana tai ylimielisenä.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Voinko vaikuttaa mihin verovarojani käytetään?

jormas: Lehdissä ja muuallakin käydään aika ajoin keskustelua siitä, kun jotkut ajavat niin sanotusti pummilla joukkoliikenteessä tai menevät maksullisiin, verovaroin järjestettyihin tilaisuuksiin maksamatta pääsymaksua. Aika usein sitä tunnutaan paheksuvan ja myönnän, että näin ajattelen itsekin. Varsinkin kun ja jos olen itse maksanut, heh.

Mutta asiassa kuin asiassa on monia puolia, niin tässäkin. Käytännössä kaikki ne ketkä rahaa käyttävät, maksavat veroa. Tavalla tai toisella. Kuka palkastaan, eläkkeestään, ylipäätään toimeentulostaan, kuka tuotteista, joita ostaa jne. Kuka mitenkin siis.

Jos en itse käytä joukkoliikennettä tai en itse käy oopperassa, eikä se minua muutenkaan kiinnosta, niin pitäisikö minun voida estää, että oopperataloa eikä sen toimintaa ei ylläpidetä minun maksamilla verovaroilla? Vai riittääkö, että olen äänestänyt henkilöä, joka ei edes päässyt päättämään? Teiden rakentamisen ja ylläpidon ymmärrän helpommin, vaikka itse kulkisin pitkin metsäpolkuja, sillä teitä myöten kuljetetaan minunkin käyttämiä tuotteita, postia jne.

Miksi minun pitää maksaa tämän rakentamisesta ja ylläpidosta,
kun en itse käy siellä ja pidän sitä tarpeettomana yhteiskunnassa,
jossa vanhukset eivät pääse edes EU-lehmien tavoin kesäisin ulos?
Mutta saako demokraattisessa yhteiskunnassa, joka maksamani verot kerää, yksilö mitenkään tai muutenkaan riittävästi päättää mihin haluaa maksamansa verot käytettävän? Ei saa, vaikkakaan en osaa suoralta käsin vastata kuinka vaikuttamista voitaisiin lisätä.

Yhteiskunnastamme puuttuu aito arvokeskustelu mitä kaikkea sen jäsenet haluasivat verovaroilla tuotettavan ilmaiseksi, mistä olisi hyvä maksaa omakustannushinta ja mistä kunta tai valtio voisi ottaa voittoa.

Ajattelen, että sairaudenhoito, koulutus ja monet yhteiskunnan järjestämät terveyttä ja hyvinovointia lisäävät valistus- ja kasvatustehtävät voisivat esimerkiksi olla maksuttomia.

Keinotekoisten liikuntapaikkojen käytöstä voitaisiin oikein hyvin periä omakustannushinta. Näitä ovat ainakin uima-, jää- ja monet liikuntahallit. Samoin taidan ajatella monista muistakin rakennuksista ja niissä olevista toiminnoista.

Oikein hyvin ilmaisiin palveluihin voisi jollakin tavalla kuulua edelleen kirjastopalvelutkin, mutta eivät nykyistä kaikki. En ymmärrä miksi minun on saatava lainaksi joku dekkari, Aku Ankka tai niin sanottu roskakirja ilmaiseksi kirjastoista,  kun käytetyn, lukukelpoisen kirjan tai lehden voi saada eurolla tai alle omaksi. Tarjonta kirpputoreilla ja antikvariaateissa on niin suurta, että moni ei ota vastaan edes lahjoiotuksia.

Oman voittosiivun yhteiskunta voisi muun muassa ottaa maan jalostuksesta. Jos maanviljelijälllä tai muulla maanomistajalla on kesantopelto, jonka hän haluasi myydä supermarketin paikaksi, niin tämän mahdollistamistaminen  kaavoituksellisin keinoin voisi hyvinkin olla yhteiskunnalle voitollista toimintaa. Voittoja voitaisiin käyttää vaikka terveyttä edistävän, koko kansan liikunnan edistämiseen pitämällä yleinen uimaranta edelleen maksuttomana, siistinä ja turvallisena.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Melkein vuosi Merikonttikodissa

päivis: Vuosi sitten Merikonttikoti, tai Duokoti, kuten sitä silloin enimmäkseen kutsuttiin, esiteltiin Hyvinkään Asuntomessuilla. Suunnitelmissa oli, että olisimme viikonloppuna alkaneilla Jyväskylän Asuntomessuillakin ponttoonien päällä olevan Merikonttikodin kanssa, mutta suunnitelmat jäivät toteuttamatta. Hyvä näin.
Tässä Merikonttikoti on vielä Hyvinkäällä messuvieraiden ihmeteltävänä.
Olemme siis asuneet Merikonttikotia melkein vuoden. Kokemukset ovat olleet pääsääntöisesti myönteiset. Joitain pieniä asioita on, jotka olisi ehkä voinut suunnitella tarkemmin. Sadekeleillä parkkipaikan puoleista korkeaa ikkunaa pitkin valuu vesi. Jollain lipalla veden valumisen olisi varmaan voinut estää.

Kompostoivan Mulltoa-ekokäymälän tyhjentämisen kanssa on ollut hieman opettelua. Vesijärjestelmämme sen sijaan on toiminut moitteettomasti. Hellepäivinä ilmalämpöpumppua olemme käyttäneet myös viilentämiseen, mutta mikään pätsi kotimme ei olisi ilman sitäkään ollut. Saman asian ajaa myös lämmön talteenoton ilmastointi, jonka laitamme joskus öisin päälle.

Keittiössä tiskialtaan ja työtason yläpuolella oleva ikkuna on viimeisen päälle hyvä idea. Saatan joskus seisoskella ikkunan edessä pitkiä aikoja illalla katselemassa, kun lentokoneet laskeutuvat ja pihan asukkaat, countrykanit, kokoontuvat illanviettoon. Ikkunasta, jota pitkin vesi valuu sadesäällä, Niilo mielellään katselee samaa näytelmää. Kanien tuijottelun myötä se on selvästi oppinut mielen hallintaa. Se tietää, ettei kaneille kannata sisällä ollessa haukkua. Eikä juuri ulkonakaan.

Merikonttikodin noin 50 neliötä ovat riittäneet meille erinomaisesti. Vuosi sitten pidimme mahdollisena, että innostuisimme lisäämään kodin katolle yhden kontin lisää. Ainakin toistaiseksi ajatuksesta on luovuttu. Jokilaaksossa on niin paljon muutakin puuhaa, että lisärakentaminen ei ole prioriteeteissa ihan kärkipäässä.

Verhoja emme ole hetkeäkään kaivanneet moniin ikkunoihimme. Varsinkin nyt kesällä, kun luonto on rehevimmillään, tuntuu melkein kuin maisema olisi osa kotiamme.

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Päivi Räsänen, Sari Essayah, Eero Paloheimo ja Pentti Linkola

jormas: Innostuin hieman penkomaan netistä vihreän liikkeen alkuperää ja historiaa Suomessa. Kun olen itse ollut siinä mukana alusta saakka, on mielenkiintoista huomata, kuinka ne tai he, ketkä historiaa kirjoittavat, tässä tapauksessa muun muassa Wikipediaan, ovat tehneet sen puutteellisilla tiedoilla tai peräti valikoiden. Mistään ei oikein tunnu löytyvän tietoa, että vihreiksi puolueiksi tavoitteli yhtä aikaa ainakin kolme eri organisaatiota. Yksi, vahvimmaksi ja ainoaksi jäänyt on nykyinen Vihreät De Grönä -puolue.

Sen historia ja juuret henkilöineen löytyvät monestakin paikasta. Sen sijaan vähemmälle huomiolle tai peräti ilman huomiota jää Eero Paloheimon ympärille rakentunut toinen vihreä liike. Ja vielä vähemmälle Pentti Linkola, niin sanotut linkolalaiset. Tietenkään ei tee täyttä, jos mitään oikeutta muille nostaa esille henkilöitä, tässä tapauksessa Paloheimoa ja Linkolaa. Mutta ilman heitä kaksi oleellista vihreän liikkeen haaraa olisi jäänyt olematta ainakin sellaisina kuin ne aikoinaan olivat. Niiden vihreitä rikastuttava merkitys oli ja on vieläkin suuri.
Valitettavaa avoimelle kansanliikkeelle oli, että raha, lähinnä puoluetuki oli tärkein syy miksi ylipäätään vihreät lähtivät tavoittelemaan puolueen asemaa. Monessa miitingissä mukana olleena tiedän, että kehitystä ei voinut estää demokraattisin keinoin. Sillä, varsinkin alussa pieni porukka, oli päättänyt kärjekkäästi sanoen, että demokratiasta viis, me perustamme puolueen, vaikka enemmistö väestä olisi toista mieltä. Ja kun sitten sitä lähdettiin perustamaan, syntyi niitä tai sinne päin ainakin kolme kappaletta.

Keskustelevan, avoimen kansanliikkeen ja vihreän väen kannalta  tämä oli huono asia, sillä monet "suuret" ajattelijat, maailmanparantajat ja idealistit Aulis Juneksesta lähtien katosivat keskustelufoorumeilta, kun huomasivat, että vihreät haluavat puolueeksi puolueiden joukkoon. Avoin vihreä kansanliike lakkasi olemasta. Menimme aimo askeleen taaksepäin ajattelemalla, että vain puolueena voimme vaikuttaa Arkadianmeällä.

Yksi sylttytehdas ovat tietenkin äänestäjät, jotka haluavat varsinkin eduskuntaan valita päättäjät nimenomaan puolueiden listoilta, vaikka eivät itse puolueisiin kuulukaan. En muista ensimmäistäkään kansanedustajaa, joka olisi valittu kansanedustajaksi ensimmäistä kertaa puolueen listojen ulkopuolelta. Esko Juhani Tennilä tuli valituksi muistaakseni omalta listaltaan kansanedustajaksi 1983, mutta oli valittu aiemmin kansanedustajaksi nimenomaan puolueen listalta. Kunnallispoliitikkoja on sen sijaan valittu ympäri valtakunnan jos jonkinlaisilta valitsijayhdistysten listoilta.

Koko tämän pohdinnan sai aikaiseksi oikeastaan Kristillisdemokraattien nykyinen kuohunta puoluetta pitkään luotsanneen Päivi Räsäsen ympärillä. Hän on hoitanut puolueväen valitsemana puheenjohtajana pestiä uskaltamalla sanoa omat mielipiteensä myös julkisesti sekä seistä myös niiden takana. Kun sanon tai kirjoitan näin, ei se tarkoita, että olisin hänen heimolaisensa tai samaa mieltä. Se tarkoittaa vain, että hänen sanomisensa ja tekemisensä ovat avoimia ja balanssissa keskenään.
Nyt ovat sitten jotkut puolueen pikkusielut nähneet hyväksi hämmentää kenttää ja puolueen sääntöjä pitäisi muuttaa, jotta puheenjohtaja voitaisiin vaihtaa kesken kauden. Halpahintaista ja alamittaista, joka vie minulta vähäisenkin luottamuksen kyseiseen puolueeseen. Ja kaikki vain yhden henkilön tähden. Tai oikeastaan kahden. Päivi Räsäsen ja Sari Essayahin. Mutta selän takana nakertamiselta ja selkään puukottamiselta tuntuu menevän pohja, kun Sari Essayah ilmoittaa tukevansa nykyistä puheenjohtajaa.

Tulee mieleen yhden toisen poliitikon kommentti, kun Paavo Lipponen valittiin puheenjohtajaksi. Pertti Paasio sanoi silloin, että demareissa on tapana keskustella reippaasti, mutta kun joku on istutettu puheenjohtajan paikalle, sen tuolin sahaaminen loppuu siihen.

Hyvin sanottu, mutta voi olla, että Jutta Urpilainen koki asian toisin episodeissa, jotka  syrjäyttivät hänet puolueen puheenjohtajan pallilta. Hänen pallinsa jalkaa taisi Antti Rinne joukkoineen nakertaa oikein kunnolla jo ennen puheenjohtajan vaalia.

Sari Essayalle lupaan ääneni seuraavissa vaaleissa yhdellä ehdolla. Jos hän vaihtaa puoluetta.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Eikö millään ole mitään väliä

päivis: Jorman eilinen blogikirjoitus haastaa miettimään, onko mikään ihmisen aikaansaannos lopulta kovin tärkeää. Minulla ainakin on joskus kausia tai hetkiä, jolloin ajattelen, ettei ole. Ihmisen elämä on lopulta yllättävän lyhyt. On oikeastaan ihme, miten paljon sen aikana kuitenkin tulee puuhasteltua.

Ehkä työttömänä osaisi tuota puuhastelua, jota myös työnteoksi kutsutaan, arvostaa paremmin. Tosin ajattelen, että on niin monenlaista työtä, jota voi tehdä ilman työsuhdettakin. Mutta työsuhde taas tuo jonkinlaisen turvan sille, että on koti, ruokaa, jotain muutakin tarpeellista ja kenties joskus jotain aivan turhaakin. Ja eläke työvuosien jälkeen.

Tänään kävin puhelinkeskustelun aiheesta ebola-virus. Senhän pelätään leviävän ja aiheuttavan ties minkälaisen uuden mustan surman. Tuumasimme, että mitä järkeä koko elämässä on, kun ei voi tietää, milloin joku ebola tai vastaava tuhoaa koko ihmiskunnan. Sillä keskustelun hetkellä tunsin vähän pelkoa vain siitä, kuka huolehtii jälkeen jäävistä eläimistä, jos kaikki ihmiset menehtyvät. Tuskin ebolakaan silmänräpäyksessä meitä kaikkia pyyhkisi maailman kartalta ja jos tuhon aiheuttaja olisi vaikka joku jättiläismeteoriitti, siinä samalla menisivät kyllä niin eläimet kuin ihmisetkin.

Tämä menee jo vähän asian ohi, mutta ihan tässä ja nyt mietintää on aiheuttanut myös pari ruotsalaista Wallander-poliisisarjaa, jotka olemme nauhoittaneet joltain maksukanavalta ja katsoneet ne nyt viikonloppuna. Kyseessä oli varmasti tuon erinomaisen sarjan viimeiset jaksot, sillä tarina päättyi, suunnilleen kai niin kuin Henning Mankellin kirjoissakin Kurt Wallanderin dementoitumiseen. Tai tarkalleen sanottuna hänellä todettuun Alzheimerin tautiin ja sen oireisiin.

Ihminen on lopulta aika avuton. Haluaisimme kaikki olla voimissamme, mutta kukaan ei anna takeita siitä, että se on mahdollista loppuun asti. Ihmisten eliniän pidetessä tarve turvautua toisten apuun vain lisääntyy.

Katselen tässä samalla pihalla iltapalaansa makuullaan nurmikolla mutustavia kaneja. Niiden elämässä on jotain ainutlaatuista, jota ihmiselämästä puuttuu. Niillä tuskin on murhetta huomisesta. Niille riittää, kun tarjolla on syötävää, peto ei käy kimppuun ja on seuraa, josta löytyy aina joku suvun jatkamisesta kiinnostunut. Ja kodiksi riittää jokin kaninkolo.

lauantai 12. heinäkuuta 2014

Olenko osa ikuisuutta?

jormas: Jokilaaksossa on tullut tavaksi puuhastella joka päivä jotain, joka vie aluetta eteenpäin. Mitä eteenpäin sitten Jokilaaksossa tarkoittaa, on minulla hakusassa enemmän tai vähemmän ja ehkä hyvä niin. Ajattelen ja olen tyytyväinen, jos paikka kokonaisuutena on kesä kesältä ja vuosi vuodelta jotenkin valmiimpi ja ehkä jollakin tavalla siistimpi.

Asettelen itselleni itseni kokoisia tai pienempiä  tavoitteita, jotta en näänny niiden alle, mutta että jokaisella päivällä on sykettä. Kun talvella huomaan kaatuneen puunrungon, saatan päättää että ensi kesänä teen tuon polttopuiksi. Ja se voi riittää koko vuoden tai suven tavoitteeksi.

Eihän se sitä tarkoita, että ei tulisi muuta sitten tehtyäkään, mutta mielelle on mukavaa ajatella, että se kaikki muu on ekstraa. Ihmisen hirveällä touhuamisella ja täysin tarpeettomalla hosumisella ja kiireellä ei kuitenkaan jouduta kuin vauhtia kohti oman, maallisen vaelluksensa loppua.

Aikoinaan olen ollut sykkeessä ja vauhdissa mukana, joten tiedän mitä se on. Kun kaikkea piti olla joka päivä enemmän ja enemmän ja entistä nopeammin. Kun joka päivä oli juostava entistä lujempaa, että pysyisi edes paikoillaan. Se oli stressaavaa, mutta myös palkitsevaa, sillä on repaleiselle itsetunnolle on mannaa kokea olevansa tarpeellinen ellei peräti korvaamaton.

Muistan "tärkeyteni" aikoinaan bossina, kun palasin lomalta ja koin kaiken olevan mielestäni aivan sekaisin. Mutta muistan myös millaista oli palata, kun tuntui, että monikaan ei ollut edes huomannut poissaoloani. Henkisesti oli huomattavasta kovempi juttu kokea olevansa tarpeeton kuin päinvastoin.

Juice Leskinen lauloi aikoinaan, että elämän tarkoitus on murheen karkoitus. Lasse Mårtenson vastaavasti lauloi, että kaikki paitsi purjehdus on turhaa. Jumala taisi sanoa, että lisääntykää ja täyttäkää tämä maa. Mutta onko edelle mainituista koko elämän kattavaksi tarkoitukseksi? Ja onko Jumala edes tarkoittanut lisääntymistä elämän tarkoitukseksi vai ainoastaan siihen liittyväksi tehtäväksi? En tiedä.

Itse haluan uskoa ja uskonkin, että kaikki ei lopu siihen, kun pumppuni sanoo stop. Uskon, että ihminen ja elämä ylipäätään kaikkine turhuuksineen on aivan liian monimutkainen kertakäyttökapineeksi. Että kun maallinen vaellus meiltä kaikilta aikoinaan loppu, niin siihen osaltani loppuu kaikki muukin.

Sen uskon, että kaikki maallinen, jonka olemme keränneet itselle ja muille nahkapukumme ulkopuolelle, jää varmuudella tänne. Ja ruumis samoin kirkkomaan monttuun tai savuna taivaalle. Mutta lisäksi uskon, että kaikki henkisen pääoman hyvässä ja pahassa, jonka olemme keränneet Aatamin ja Eevan asujen sisäpuolelle, viemme sinne jonnekin. Tämän ajattomaan aikaan vievän polun etsimiseen ja pääoman kartuttamiseen ovat minun elämäni ja päiväni tarkoitetut.

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Kesän ensimmäiset mustikat

päivis: Eilen, kun kiersin Niilon kanssa kuntopolun, huomasin kypsiä mustikoita. Lenkin jälkeen piti tietysti lähteä kuppi kourassa poimimaan. Minähän en jätä marjoja metsään mätänemään, jos niitä siellä on. Metsä tarkoittaa kyllä tässä tapauksessa vain kuntopolun meidän puoleista laitaa, jossa on rinne ja siinä pieni mustikkamaa.

Kerään aina vain sen verran marjoja, mitä heti söisimme ja loput seuraavana aamuna jogurtin kanssa. Ei tule mieleenkään sulloa niitä rasioihin ja pakastaa. Marjat pitää syödä tuoreina. Aina ei näin ole ollut. Muistan ajan, kun pakastin muun muassa mansikoita ja olin olevinani ylpeä siitä, etten laittanut niiden sekaan sokeria. En kyllä vieläkään ymmärrä, miksi niin olisi pitänyt tehdä.

Olen myös joskus poiminut (tai ehkä jopa ostanut) niin paljon mustikoita, että keitin niistä mustikkamehua. Senkin tein ilman sokeria. Siksi varmaan jäivät juomatta, mutta tulipahan joskus vuosien päästä todistettua, että itse tehty mehu ei homehdu ajankaan kanssa. Riittää, että tyhjät pullot on hyvin uunissa desinfioitu ja mehua valutettu niihin piripintaan.

Tämä riittää hyvin kahteen jogurttiannokseen. Maistuu muuten mahtavalta
turkkilaisen jogurtin seassa. Sitäkin saa jo vähärasvaisena versiona.
Olen nyt jo kahtena iltana hakenut aamuksi mustikat jogurttiin. Päälle keräsin kasvihuoneen laidalta mansikoita, joita tänään oli jo huomattavasti enemmän kypsinä kuin eilen. Niin oli mustikoitakin. Tästä se taas alkaa. Veikkaan, että viikon päästä pääsen poimimaan vadelmia.

torstai 10. heinäkuuta 2014

Maahan muuttajat, muuttaneet ja muutetut

Lintulaudan alla paukkupalsamille ei tänä vuonna pärjännyt
auringonkukka. Tai countrykanimme söivät sen siemenet.
jormas: Kerran kirjoitin vieraslajeista tai -lajikkeista. Siis maahan muuttajista, muuttaneista ja muutetuista. Totesin, että niitä löytyy kasveista, eläimistä ja ihmisistä ja kai sienistäkin, joka lienee oma lahkonsa tai mikä sitten onkaan. Joka tapauksessa osa on hyväksyttyjä ja peräti meille ulkomailta tietoisesti tuotuja. Osa saa olla muuten vaan omissa oloissaan ja osa on inhottuja. Oli sitten kyseessä eläin, kasvi tai ihminen.

Tällä hetkellä tuumailemme ja selvittelemme tosissaan Jokilaaksossa voiko esimerkiksi joitakin kasveja tai niiden leviämistä pitää kurissa istuttamalla muita lajeja joukkoon. Pengoin netistäkin asiaa, mutta sieltä ei löytynyt vastauksia aiheeseen. Itse asiassa en edes löytänyt aiheesta ainuttakaan kirjoitusta. Tällä hetkellä odottelen sähköpostivastausta yhdeltä tuntemaltani ja arvostamaltani biologilta. Jos hän vastaa kyllä, niin hyvä on. Mutta jos hän vastaa ei, niin en usko, vaan jatkan selvittelyä.

Lupiini elää balansissa kivemme kupeessa monen muun kanssa.
Tammentainta sen takana varjellemme kasvien lisäksi jyrsijöiltä.
Taannon katselin nimittäin televisioista yhden luonto-ohjelman, jonka kohteena oli joku Yhdysvaltojen merenlahti, jossa oli aikoinaan ollut hyvin rikas eliöstö. Mutta korallit olivat kadonneet ja syyksi löytyi joku toinen kasvi, joka oli vallannut niiltä elintilan. Sitten olivat pohtineet, että miksi näin oli käynyt. Syykin oli löytynyt. Ihminen oli pyytänyt saukon lahdesta  käytännössä sukupuuttoon. Ja juuri saukon pääruokaa tämän tilaa vallannut kasvi oli ollut. Saukkokanta oli sittemmin saatu elvytettyä. Lahti on nykyisin eliöstöltään yksi maailman monipuolisimmista. Että joskus voi vastaus olla johonkin olemassa, vaikka kukaan ei ole sitä siihen saakka löytänyt.

 päivis hyödyntää nokkosia joskus  ruokapöydässämme.
Vaihtaisin ne silti johonkin ihoystävällisempään kasviin.
Mutta voiko karhunköynnöstä, isokiertoa, lupiinia, paukkupalsamia, jättiputkea, nokkosta, maitohorsmaa, seljaa ja niin edelleen torjua istuttamalla niiden elinmaille jotain muuta, toivotumpaa kasvia? Voiko näin hallita tai ainakin pitää kurissa nokkosrintamaa ja niin edelleen? Kaikesta aiheeseen liittyvästä tiedosta ja mielipiteestä olemme Jokilaaksossa kiitollisia.

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Jättipalsamia piirakkaan

päivis: Keski-Uusimaa-lehdessä oli jälleen kerran juttua jättipalsamien torjunnasta talkoovoimin. Jutun yhteydessä mainittiin, että jättipalsamia voi myös syödä. Minähän innostuin ja päätin leipoa illalla piirakan, johon laitan palsamia samalla idealla kuin laittaisin piirakkaan raparperia.

Piirakkapohjaksi valitsin äidin piimäpiirakka -nimisen leivonnaisen. Palsameja löytyi pihan reunalta. Valitsin sieltä neljä tai viisi vartta, joista hypin muutamat lehdet pois. Lehdet maistuivat suunnilleen koivun lehdiltä. Varren maun väitetään olevan pippurimainen, mutta itse en siitä pippurin makua erottanut.

Tein siis varsille saman kuin olisin tehnyt raparperille: pilkoin palasiksi ja laitoin kypsymään pieneen vesitilkkaan. Keittämisen aikana lisäsin vähän sokeria. Siinä kokkaustani maistellessa arvasin, että jotain meni pieleen. Palsamin palaset maistuivat ensin ihan hyville, mutta loppu jäikin suuhun pyörimään niin, että palat piti syleksiä biojäteastiaan.
Palsamin varsien palaset näyttävät kypsennettyinä ihan vihreältä pastalta.
Onneksi kotona oli omenia, joita laitoin siivutettuina piirakan pinnalle kypsymään. Päätin kuitenkin laittaa piirakan laitaan vähän palsameja, kun kerran olin niitä kypsentänyt. Siinä vaiheessa Jorma oli rientänyt avuksi ja löysi netistä ohjeen, miten palsamin varret olisi pitänyt käsitellä. Ohjeen mukaan varret pitää kuoria. Ihmettelen edelleen, miten ontot varret saa kuorittua. Netissäkin kuorimisesta mainitaan, että siinäpä onkin hommaa. Ja väärin kai oli keittää kuoren palasia. Ainakin ohjeessa ne kypsennettiin voissa ja laitettiin sitten fetapiirakan sekaan.

Piirakkataikina ei edes noussut reunalta, johon olin laittanut palsamia. Omenainen osa sen sijaan kohosi ihan normaalisti.Vaikka kokeiluni siis epäonnistui lähes täydellisesti, aion jatkaa yritystä hyötykäyttää palsamia. 

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Miehet, jotka kertovat omia juttujaan.....

jormas: päivis leikki blogissaan suomen kielellä tai pohti ainakin sen rikkautta ja köyhyyttä. Tässä samasta aiheesta pari lisää: "Haetaanko lakkaa satamasta, kun lakkaa satamasta?" Tai kärpäsen viesti lajitoverilleen: "Lähdetäänkö kattoon kattoon, kun kaveri tapettiin tapettiin?"
Mutta samaa voi tehdä myös kielillä ja käännöksillä. "Voi äiti, joulukuusi palaa!" Onko se ruotsiksi "smör mamma jul sex kom tillbaka!"

Mutta sitten niihin omiin juttuihin. Useasti ajan saatossa on silmiini, kuten monen muunkin, sattunut tarina tuhlaajapojasta ja hänen kotiin paluustaan. Tarinasta olen kuullut selityksiä isän käyttäytymisestä ja  tietty, kotiin palaavasta pojasta. Mutta vähemmän kotonaan koko ajan elannon saaneesta veljestä,  joka vallan närkästyi, kun veli tuli maailmalta takaisin. Mielestäni hänen käytöksensä selittäminen ja pohtiminen on koko tarinan tärkein juttu.

Onko niin, että myös hän olisi halunnut lähteä resuamaan maailmalle, mutta syystä tai toisesta jäi kotiin? Onko siinä syy, miksi hän piti pahana, että veli resusi vuosia maailmalla ja sai isältä kuitenkin uudelleen veljen aseman? Vai onko niin, että hän piti pahana, kun veli tuli takaisin mahdollisesti kärkkymään ehkä luvassa olevaa perintöosaa toiseen kertaan? Tällä kertaa kotiin jääneen veljen oletettua osaa.  Ja kun toinen veli jäi aikoinaan kotiin, niin oliko siihen syynä isän pelko? Vaiko vain vastuu ja oma tahto, sillä kotona oli ainakin vaatteet, leipä ja katto pään päälle työtä vastaan? Ja miksi veli piti itsestään selvänä, että hän perii isänsä? Mielestäni tuhlaajapoika oli maailmalla oppinut jotain, jota ruuan ääressä ollut veli ei ehkä koskaan edes opi.

Itse ajattelen vanhemmistani ja itsestäni, että he antoivat minulle elämän, josta syntynyttä kiitollisuutta en voi koskaan maksaa takaisin. Siinä kaikki. Voin eläissäni hieman yrittää tasoittaa tilejä sillä, että osaltani haluan jeesata muita löytämään elämälleen jatkoja tai ainakin sellaisia polkuja, jotka eivät vie niin helposti ennen aikaiseen tuonelaan.

En muista koskaan ajatelleeni, että minun kuuluisi periä jotain vanhempieni aikaan saamaa maallista mammonaa, sillä olenhan saanut heiltä elämän. Mielestäni minulla ei ole oikeutta edes olettaa, että " kun ne kuolee, perin sitä ja tätä" ja niin edelleen.

Muistan myös, kun itsekin lähdin kotoa suutuspäissäni reippaasti alle kouluikäisenä. Istuin ulko-oven ulkopuolella rappusilla ja pohdin mihin nyt suuntaan, kun maailma on avoin ja sydämeni täynnä kiukkua ja kapinaa vanhempiani kohtaan.
Mielen hieman tasaannuttua ajattelin, että kun aikani istun portailla, niin vanhemmat tai ainakin toinen heistä tulee pyytämään anteeksi ja takaisin sisään. Vaan toisin kävi. Isä tuli kylläkin ulos kädessään muovi- tai joku muu pussi, joka oli täynnä äitini ja mummoni kutomia sukkia. Ja sanoi: "Äitis sisällä antoi tämän sukkapussin. Että kun talvi tulee sinne maailmallekin, niin tässä on sukkia, jotta ei ainakaan jalkas palele." Ja astui takaisin sisään ja veti oven perässään kiinni.

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Minäkö rikoin auton?

päivis: Olin lähdössä palaveriin iltapäivällä, kun automme Martti kieltäytyi käynnistymästä. Kun auto ei ollut edes kotipihassa, hieman piti järjestellä pika pikaa asioita, että ennätin Kruununhakaan ajoissa. Sillä välin Jorma hoiteli autolle hinurin, joka vei Martin Koivuhaan Vehoon.

Otsikon kysymys on aiheellinen, vaikka en suostukaan tuntemaan syyllisyyttä autoon tulleesta viasta. Nimittäin, viimeksi kun Martti piti viedä Vehoon remontin korjuuseen, vian aiheuttajaksi paljastui tai paljastuivat hiiret. Nehän ovat ennenkin olleet ajoneuvojemme kimpussa. Muun muassa matkailuauton tuulilasin pesunesteen ne hörppivät suihinsa puremalla rikki pesulaitteen letkun.

Syyllisen etsintä on aika tavallista ja usein sellainen löytyykin, vaikka asialla ei lopulta kovin suurta merkitystä olisikaan. On oikeastaan ihme, ettei tällaiselle periaatteessa vähäpätöiselle syyllisyydelle ole olemassa jotain toista sanaa. On eri asia syyllistyä vaikka biojätteen laittamiseen tavalliseen roskikseen kuin murhaan. Tai olla syyllinen kuraisten kengänjälkien jättämiseen vasta pestylle lattialle, jos asiaa verrataan vaikka rattijuopumukseen syyllistymiseen.

Blogin kirjoittaminen on usein aasinsiltoja täynnä. Niin nytkin. Syyllisyys-aiheesta voi aasin kautta siirtyä helposti verbiin toimittaa. Minusta kieli on silloin rikas, jos samalle asialle on olemassa monta eri sanaa. Toimittaa tai toimittaja sen sijaan viittaavat köyhään kielen käyttöön. Toimittajahan on ihminen, joka kirjoittaa työkseen lehteen tai tekee juttuja radioon tai televisioon. Vaan joku on sitä mieltä, että toimittajaksi voi kutsua vaikka firmaa, joka hoitaa tavaroiden kuljetuksia. Eikä riitä, että toimittaja toimittaa. Tuntuu, että melkein kuka vain voi toimittaa, jos ei muuta niin asioita.

Aika älytöntä on sekin, että metsän havupuulle ja numerolle viiden ja seitsemän välissä on annettu sama nimi, kuusi. Tai että lehti on puussa, se kolahtaa postiluukusta sisään tai voihan se olla jonkun sukunimikin isolla ällällä kirjoitettuna. Kuinkas se yksi laulun lällätys menikään? "Kiitos Agricola kielestä rikkaasta..."

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Guilty or not guilty (syyllinen vai syytön)


jormas:  Alla sanomalehdistä kaksi lyhentämääni uutista:

"Syyttäjä on päättänyt nostaa kolmea Helsingin kaupungin sosiaaliviraston sosiaalityöntekijää ja yhtä johtavaa sosiaalityöntekijää vastaan syytteen epäillystä virkavelvollisuuden rikkomisesta. Tekoajat sijoittuvat heinäkuun 2010 ja toukokuun 2012 välille.

Syyte epäillystä virkavelvollisuuden rikkomisesta on nostettu myös Helsingin kaupungin perusterveydenhuollon kahta lääkäriä ja kahta terveydenhoitajaa sekä kolmea HUS lasten ja nuorten sairaalan lääkäriä vastaan. Tekoajat sijoittuvat elokuun 2011 ja huhtikuun 2012 välille.

Yhdelle sosiaalityöntekijälle on tehty päätös syyttämättäjättämisestä.

Syytteet sosiaaliviranomaisten osalta liittyvät 8-vuotiaana kuolleen Eerikan asiakkuuden hoitamiseen Helsingin kaupungin sosiaaliviraston lastensuojelun avohuollon sosiaalityössä.

Terveydenhuollon ammattihenkilöiden osalta syytteet liittyvät lapsen pahoinpitelyn tai kaltoinkohtelun tunnistamiseen terveydenhuollossa.

Kaikki epäillyt ovat kiistäneet syyllistyneensä asiassa rikoksiin.

8-vuotiaasta tytöstä oli tehty kaikkiaan 11 lastensuojeluilmoitusta. Ilmoituksia tekivät tytön biologinen äiti, useat naapurit, luokanopettaja ja koulun rehtori.

Poliisin esitutkinta paljasti, Eerika oli joutunut kestämään kotonaan päivittäistä väkivaltaa, nöyryytystä ja vapaudenriistoa. Lopulta tyttö kuoli tukehtumalla, kun isä ja äitipuoli olivat sitoneet tytön tiukkaan pressukääreeseen."

Ja tässä toinen: "Viisivuotiaan pojan kertomus vanhempiensa käytöksestä johti rikostutkintaan viime vuonna. Poika oli kertonut perheneuvolan psykologille, että hänen äitinsä oli antanut hänelle tukkapöllyä ja luunappeja ja vetänyt korvasta. Poika kertoi syyksi sen, että hän oli kakannut housuunsa.

Sosiaaliasema teki tapauksesta rikosilmoituksen, ja poliisi alkoi tutkia sitä. Taysin lasten oikeuspsykiatrian työryhmä kuuli lasta tapahtumista. Nyt lapsi ei enää ollut kovin halukas kertomaan tapahtumista. Lapsi kertoi kuitenkin muun muassa, että äidin tukkapöllyt eivät tuntuneet pahalta, mutta isän tuntuivat aika pahalta.

Psykologista, psykiatrisesta sairaanhoitajasta, lastenpsykiatrian erikoislääkäristä ja apulaisylilääkäristä koostuva ryhmä totesi raportissaan yksimielisesti, että pahoinpitelyepäily saa tukea lapsen kertomuksesta."

Itse olen rikkonut lakia monella tavalla ja saanut siitä myös tuomioita. Vaikka asianajaja saattoi olla eri mieltä, olin syyllinen ilman oikeudekäyntiäkin. Mielestäni se on suoraselkäistä, ryhdikästä ja selkärankaista.

Olen myös kurkistanut lain toteutumista ja yhdenmukaisuutta toimimalla käräjäoikeuden maallikkotuomarina useamman vuoden. Siitä jäi eväitä moneen, hyvään ja huonoon mielipiteeseen, joihin ehkä palaan joskus.

Yhteistä kahdessa kopiomassani uutisessa on vain, että kaikki ovat mielestään syyttömiä. Mielenkiintoista jälkimmäisessä tapauksessa on, että suurinpiirtein samanlaisella ammattitaidolla oleva henkilöstö totesi lasta kohdellun väärin ja teki asiasta  sentään ilmoituksen poliisiille.

Eerikan tapauksessa ei samantapainen asiantunijakollegio päätynyt kai mihinkään. En ehkä olisi edes kirjoittanut tätä, jos edes yksi sosiaali- tai terveydenhuollon ammattilainen olisi ollut reilusti sitä mieltä, että olen tehnyt väärin, olen osaltani syyllinen ja kannan siitä sen vastuun, minkä oikeus määrää.

lauantai 5. heinäkuuta 2014

Olisi pitänyt

päivis: Huomaan yhä useammin ajattelevani, että joku asia olisi pitänyt ymmärtää tehdä jo vuosia sitten. Jos aikoo olla jonkin alan asiantuntija, pitäisi - tai siis pitää - aloittaa ajoissa. Huono aika on huomata haluavansa tulla joksikin, jos eläkevuodet alkavat olla käsillä.

Saatan olla vähän ankara itselleni, ja samalla muillekin ikäihmisille, kun ajattelen näin. Mutta näin vain on, mitä sitä kieltämään.

Jäin tätä ajattelemaan jälleen kerran, kun kuuntelin tänään radiosta vanhemman miehen haastattelua. Aiheena olivat Saimaan norpat, joista miehellä oli paljon kerrottavaa. Miestä jututtanut toimittaja kysyi, miten kauan mies oli ollut tekemisissä norppien kanssa. Vastaus oli 60 vuotta. Itse olisin 120-vuotias, jotta voisin kehua samanlaisella kokemuksella. Sitä paitsi en edes asu Saimaan rannalla.
En ole itse edes norppaa nähnyt, ellen nyt sitten jossain Särkänniemessä.
Tämän norppa on kuvattu Maaseudun tulevaisuus -lehden sivulle.
Kysymys on siis siitä, että välimatkaa on mahdotonta kuroa umpeen. Vuosien kuluessa monet mahdollisuudet vain valuvat käsistä. Aika masentavaa. Usein ihmiset sanovat vielä vanhemmallakin iällä, että "mikähän minusta tulee isona". Siihen pitäisi sanoa niin kuin Badding kerran jossain telkkarihaastattelussa: "kuollut". Jos siis haluaa joksikin, kannattaa aloittaa ajoissa. Tai riippuu tietysti vähän siitä, miksi aikoo haluta. Juopoksi tai narkkariksi kukaan tuskin tarkoituksella haluaa, mutta sille urapolulle kyllä taitaa päästä aika nopeastikin, jos siihen on mielenkiintoa.

Kun valitin Jormalle tätä "hukattua elämää", Jorma kehotti miettimään, mitä minulla on ollut sellaista, josta olisin ollut aina jollain tavalla kiinnostunut. Heittipä vaikean kysymyksen. Ensimmäisenä tuli mieleen Jyväskylän Suurajot, joihin menetin mielenkiintoni joskus siinä vaiheessa, kun rallista alettiin käyttää nimeä Neste-ralli. Pilasin siis mahdollisuuteni tulla ralliasiantuntijaksi, jolla olisi kokemusta aiheesta noin neljä- tai viisivuotiaasta lähtien. Mielenkiinnon piirtämiseen kadotin joskus ylioppilaaksi tultuani. Moottoripyöräharrastuksen kanssakin kävi vähän niin ja näin.

Vaan mikä on se punainen lanka, joka on kulkenut aina mukanani ja josta tietäisin niin paljon, että voisin väittää osaavani asian läpikotaisesti? No löytyihän se sieltä, kun oikein mietin. Osaan "laulaa" paikassa kuin paikassa. Kaupassa käydessä saatan huomata hyräileväni hyllyjen välissä. Bussissa istun harvemmin, mutta silloin kuin istun, mikään ei pidättele minua lallattelemasta.

Kaikkia mahdollisesti mielenterveydestäni huolestuneita voin lohduttaa, että aika hiljaa kuitenkin teen tuon kaiken. Jos nyt joskus vähän enemmän lähteekin ääntä, toistaiseksi kukaan ei ole tullut siitä huomauttelemaan. Iltaisin Niiloa ulkona käyttäessä melko varma lallattamani biisi on Laila Kinnusen Toiset meistä. Silloin ei yleisönä ole juuri muita kuin kanit ja muut metsän eläimet.

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Kolumbia ja katulapset

jormas: Aikoinaan, yli kuusi vuotta sitten jäin osa-aikaeläkkeelle. Se on ollut yksi elämäni parhaista päätöksistä, sillä työnantajani Sininauhasäätiön kanssa olin sopinut, että voin jaksottaa työni 6 viikkoa töissä ja 6 viikkoa eläkkeellä.

Jo kauan ennen eläkepäätöstä tiesin mitä teen ensimmäisellä vapaajaksolla. Lensin Kolumbian Bokotaan katulasten lastenkotiin nukkumaan heidän kanssaan viideksi viikoksi.
Yhteistä kieltä meillä ei ollut, sillä he puhuivat espanjaa ja minä suomea. Sen verran ymmärsimme kielellisesti toisiamme, että kun he kysyivät nimeäni, sanoin: "No espanjol". Se oli siis nimeni.

Yhdistävä tekijä tuli jätkänshakista, sillä vein mukanani ruutuvihkoja ja opetin koko 40-päisen katraan pelaamaan Suomessa aikonaan hyvinkin suosittua risti-nolla peliä.
Iltaisin he pomppivat vatsani päällä ja nyppivät partakarvoista suunnaton aikuisen ihmisen kaipuu ja ihailu silmissään. Kun he aamuisin tulivat vuoteeni viereen vertaamaan, olisiko heidän käsivartensa tullut yön aikana yhtä vaaleiksi kuin omani, tiesin tehneeni oikean ratkaisun. Olin suunnattoman tarpeellinen ja elämälläni oli tarkoitus tekemättä itse mitään.

Jaoin jokunen päivä sitten tekemämme Turkin matkailuautoreissumme päiväkirjan sosiaalisessa mediassa. Sain siitä myönteistä palautetta sen verran, että jaan nyt linkin kautta Kolumbian reissun päiväkirjani, vaikka olen tehnyt sen kai aiemminkin: http://pattayasuomiseura.fi/documents/Kolumbianmatkaoptimoitu.pdf.

torstai 3. heinäkuuta 2014

Kolmen kaverin jäätelö ja Henna Virkkusen porkkanat

päivis: Olen mainoksen uhri, tiedetään. Olen myös näköjään lehtijuttujen vietävissä. Tänään Hesarin Torstai-sivuilla oli juttua kolmesta kaverista, jotka tekevät huippusuosittua Kolmen kaverin jäätelöä Kontulassa sijaitsevassa jäätelötehtaassaan. Luin hauskan jutun, jossa kerrottiin muun muassa kaverusten rohkeista makukokeiluista. Meillä tietysti syötiin äsken mustikka-kaardemumma-jäätelöä, vaikka olinkin aina ajatellut, että kaverusten jäätelö on aika kallista.

Mutta oli jutun varmaan lukenut moni muukin ja päättänyt tehdä samoin kuin minä: kaupan pakastekaapin Kolmen kaverin jäätelöille varatut hyllyt ammottivat lähes tyhjyyttään. Kävi varmaan niin kuin joskus aiemmin tietylle tomaattimurskalle, jota sosiaalisessa mediassa joku keksi kehua parhaimmista parhaimmaksi.

Mutta kaupasta lähti mukaani myös nippu uuden sadon porkkanoita. Miksikö? Siksi, että samaisessa Hesarin Torstai-liitteessä oli juttu, sekin mukava, Henna Virkkusesta, joka kertoi muun muassa intohimostaan porkkanoita kohtaan. Virkkusen porkkanansyönti taitaa lähestyä melkein A-vitamiini-myrkytystä, sillä hän kertoi ihonsa kellertävän varsinkin talvella, kesällä sitä ei kuulemma rusketuksen ansiosta huomaa niin hyvin. Tuoreet porkkanat kieltämättä maistuivat hyviltä.

Jos kolme kaveria hallitsevat jäätelön makukokeilut, itse väitän hallitsevani lämpimien voileipien kokeellisen teon. Tein jo toista kertaa tällä viikolla niitä. Se puolestaan johtui siitä, että käytin uusavuttomien juustoraastetta ja pelkäsin raasteen menevän pilalle, jos en pian käytä sitä loppuun. Silti sitä jäi edelleen pussiin. Edelliset voilevät saivat päällee tonnikalaa ja olivat peruskamaa. Nyt keksin laittaa yhtä paljon tonnikalaa ja ananasmurskaa. Laitoin myös leiville pieniä tomaattipaloja ja kasvihuoneessa kasvanutta tilliä. Leivistä tuli herkullisia. Söin niitä liikaa.

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Kuka tuijottaa niskanappiini?

jormas: Aina silloin tällöin joku kysyy milloin mistäkin minuun liittyvästä, että saako julkaista. Olen sanonut, että silloin kun lopetin juomisen, päättyi myös ajanjakso jolloin minulla oli salattavaa ja tein paljonkin sellaista, joka ei kestä päivänvaloa.

Olen myös yrittänyt saada korvieni väliin logiikkaa millä käytännöllä tiedotusvälineet, lähinnä uutislehdet julkaisevat ihmisten tekemiä ja tekemättä jättämisiä nimiltä ja milloin anonyymeinä.

Nyt juuri on esimerkiksi framilla suomalainen, joka tarttui Thaimaassa, Pattyan kupeessa sikäläisten viranomaisten haaviin ylitettyäään luvallisen maassa oloaikansa. Nimet ja kuvat komeilevat täällä suomalaisessa lehdissä.

Sitten on Helsingin kaupungin joku virkamies tai vastaava, jota epäillään monenlaisesta, ehkä jopa miljoonien korruptiosta, jota hän on harrastanut leipätyönsä ohella veronmaksajien rahoilla. Vaan ei näy nimiä eikä kuvia, joten voimme vain arvailla henkilöllisyyttä, jos se nyt jotakin kiinnostaa.

Tässä vaiheessa voisi joku sanoa tai ainakin ajatella, että logiikka on siinä, että toinen on saanut tuomioita ja toinen lienee vasta epäilty.

Vaan mihin katekoriaan laitetaan silloin poliisipomo Aarnio, jota myöskään ei vielä liene tuomittu, mutta epäillään lähes kolmestakymmenestä rikoksesta? Ja julkisuutta on riittänyt vaikka kansanedustajaksi saakka, sillä ilman tuomioita hän olisi kelvollinen hoitamaan sitäkin pestiä.

Tuntuu, että julkisuudella ei tältä osin ole muuta logiikkaa kuin, että toimittajat ja toimitukset katsovat missä voi palaa omat näpit ja missä taas ei. Ehkä jonkun julkisuusarvo on niin iso, että näpit kannattaa silloin tällöin polttaakin.

Kun itse aikoinaan lopetin juomisen ohella yötyöt, olen sen jälkeen varsin järjestelmällisesti yrittänyt elää siten, että jäljet eivät haise eikä ole mitään salattavaa ja kaikki kestäisi päivänvalon. Ja kuvauttanut itseäni ylinopeuksineen kortin menetyksen rajamaille kameravalvonnan kautta useaan otteeseen. Halvempiakin tapoja itsensä kuvauttamiseen toki on. Ja kuvatkin olisivat silloin parempilaatuisia.

Sinällään julkisuutta on aika mielenkiintoista pohtia myös henkilötietolain hengessä, joka hyvinkin tarkkaan rajoittaa muun muassa kiinteistöillä tuttua kameravalvontaa. Lainsäädäntö on kuitenkin auttamattomasti jäljessä, sillä autoissa yleistyvät kamerat vauhdilla. Ihmiset videokuvaavat huvin vuoksi, mutta myös muuten, sillä se on oiva apuväline ja todistusmateriaali esimerkiksi tiellä tapahtuvissa onnettomuuksissa.

Kun isoveli tai -sisko yrittää valvoa vähän kaikkea ilman minulle aukeavia syitä, niin kuka valvoo autojen kameroita, sillä samaisissa autoissa olevia tutkanpaljastajia kyllä valvotaan rangaistukseen saakka ilman oikeudenkäyntiä?

Henkilötietolain hengessä toivoisin joskus pohdittavan myös pankki-, luotto- ja erilaisten bonuskorttien kautta kerättyjä tietoja. Jossain nimittäin joku tietää, mistä kaupasta ja milloin ostan mitäkin tuotetta. Oli sitten kyseessä kondomit, kuukautissiteet tai eturauhaseliksiirit. Ja luulenpa, että lääkehankintanikin ovat apteekin lisäksi myös luottokorttifirmojen tiedossa.