Koira on minulle aivan liian vaikea aihe, jotta pystyisin kirjoittamaan siitä itseäni tyydyttävällä tavalla blogin, kolumnin saati kirjan.
Tämän nelijalkaisen ja ihmisen suhde on niin moninainen, niin kauan kestänyt ja niin ainutlaatuinen. Siihen mahtuu suurempaa kiintymystä, rakkautta, uskollisuutta, inhoa, pelkoa, vihaa ja erilaisia käyttötarkoituksia kuin minkään muun eläimen kanssa.
Koiralla onkin aivan erityinen paikka sydämessäni. Mutta niin on monella muullakin, jotka ajattelevat ja kokevat asian aivan toisin. Kun kirjoitan aiheesta paljon tai ainakin usein, tiedän palautteesta, että on ihmisiä, jotka vihaavat koiria enemmän kuin mitään muuta eläintä maailmassa. Heilläkin koiralla on oma, erityinen paikkansa ja otteensa.
Aivan oma lukunsa ovat ihmiset, joille on ykshailee onko koiria olemassa vai ei. Ehkä se ei kuitenkaan loppupelissä ole näin, sillä lähes kaikki ihmiset ovat elämänsä aikana jollakin tavalla tekemisissä niin sanottujen "hyötykoirien" kanssa. Tai ainakin välillisesti hyötyvät niiden tekemistä palveluksista ihmisille.
Me tiedämme vain murto-osan koiran ja ylipäätään eläinten ihmisiäkin hyödyttävistä ominaisuuksista, vaikka aikaa tutustumiseen on ollutkin melkoisesti.
Ei ole kovinkaan kauaa, kun luin tieteellisen julkaisun, joka kertoi ihmisen ja koiran yhteisen taipaleen olevan noin 14 000 vuotta pitkän. Mutta viikko sitten tupsahti Siperian ikiroudasta koiranpentu, jonka ikä oli tiedemiesten mukaan 18 000 vuotta. Sama julkaisu kertoi, että yhteinen taivan ihmisen kanssa saattaa olla puoletkin pitempi.
On mielenkiintoista mielikuvituksen kanssa hieman aikamatkailla. Joku osa minusta sanoo ihmisen muuttuneen vuosituhansissa paljon ja joku osa, että loppupeleissä ei lainkaan. Matkaan on tarttunut opittua sivistyneisyyttä ja tietoa valtavasti, muttei lainkaan aidosti sisäistettyä sydämen sivistystä. Joka minulle on sellaista, jota toivoisin olevan itselläni.
Mutta ihminen hakkaa rottinkikepillä koiraa kuten ennenkin. Pitää sitä muutaman metrin kahleissa sekä nälässä ja kohtelee kaikin tavoin huonosti.
Heille on mahdotonta ja mielestään tarpeetonta pysähtyä ajattelemaan, että oli tämän kaiken luoja sitten kuka tai mikä tahansa, ihminen on siinä juoksussa yhtä tarpeeton tai tarpeellinen kuin kaikki muukin elävä.
Monessa maassa, Thaimaa mukaan lukien, on mahdollisuus kokea häivähdys kaukaa menneisyydestä. Sillä koira, joka ei koskaan ole antanut ihmisen koskettaa itseään on jotain aitoa ja alkuperäistä. Se on paljon muutakin kuin kapinen irtorakki tai kulkukoira. Sen luonteessa ja elämässä on jotain, jota siinä on ollut tuhansia vuosia.
Silti sille sopii olla ihmisen paras ystävä. Sen luottamuksen saavuttaminen on joskus aikaa ja kärsivällisyyttä vaativa työ. Mutta sen romuttamiseen tarvitaan vain yksi Adidasasussa ja Niken lenkkitossuissa sekä rottinkisauva kädessä kulkeva koirien vihaaja. Nämä koirapelkääjät ovat opettaneet koiran pelkäämään ja vihaamaan ihmistä. Mutta kuka opettaisi heitä ymmärtämään tämän?
JORMA SOINI Osoite: Soiniityntie 35, 04360 Tuusula. Puhelin: +358 (0)40 1511 105. Sähköposti: jorma.soini@in105.fi
Sivun näyttöjä yhteensä
lauantai 30. marraskuuta 2019
perjantai 29. marraskuuta 2019
Eräänlainen tarina tämäkin
Minulla oli paljon hyviä kavereita Gizmon mainitsemasta ompeluseuramaailmasta, jossa oli ja on omat säätönsä ja sääntönsä. Näistä syistä juuri kukaan ystävistäni sieltä ei ole enää elävien kirjoissa.
Kerran olin saattamassa jo vuosia, lähinnä kirjeenvaihto parisuhdetta elänyttä pariskuntaa avioliiton auvoiseen satamaan. Suhde oli kerrotun kaltainen koska sulhanen viihtyi enemmän vankilassa kuin siviilissä. Tai ei viihtynyt missään, sillä hän ei tullut juttuun itsensä kanssa varsinkaan vapaudessa. Liian paljon valinnanmahdollisuuksia, jotka veivät yhä uudelleen taloon. Siellä Ärsi pärjäsi paremmin ja hän olikin kongilla pikku kingi. Sitä sanotaan laitostumiseksi, joka sai alkunsa lastenkodeista.
Sitten astui Ärsin elämään Anja tai Anjan elämään Ärsi. Sen piti muuttaa kaikki. Vaikeaa, ajattelin alusta alkaen, sillä Anjan elämä ja pää olivat vähintään yhtä sekaisin kuin tulevan aviomiehenkin.
Anja soitteli minulle usein öisin milloin minkäkin ahdistuksen vuoksi Ärsin ollessa linnassa. Välillä löin luuria korvaan ja välillä jaksoin kuunnella ja puhua. Milloin mitenkin. Yhtenä yönä oivalsin jotain, jonka jälkeen en koskaan lopettanut Anjan puhelua kesken. Oivalsin, että hän oli ainut nainen maailmassa, joka soitteli minulle säännöllisesti.
Joka tapauksessa siviilivihkiminen oli sovittu samaksi päiväksi, jolloin Ärsi vapautui Sukevan vankilasta. Häntä lähdin Anjan kanssa aamulla varhain noutamaan, sillä näin olin luvannut molemmille. Ja Anjalle ekstrana kahden kesken, että hoidan tulevan miehesi tuomarin eteen vaikka raudoissa.
Läheltä piti, ettei minusta tullut sanojen syöjää. Koko paluumatkan Ärsi suputti minulle, että pysähdy jossain hakemaan viinaa. Ei, sanoin minä, ensin mennään naimisiin.
Viimein oltiin Oikeustalolla ja kaikki oli kuten pitikin. Ärsi sanoi, että maha on jännityksestä aivan sekaisin ja täytyy päästä vessaan. Kun miestä ei kuulunut takaisin, lähdin katsomaan. Vessan ikkuna oli auki eikä sulhasta enää mailla eikä halmeilla.
Anjalla ei meinannut itku loppua, kun kalkkiviivoilla tuleva mies otti hatkat. Tähän minä luottavaisesti lohduttelin, että ole huoleti, hommaan Ärsin tänne takaisin ja mieheksesi.
Arvasin Ärsin kuskanneen osan vankilan pakkosäästöistä Gummeruksenkadun viinakauppaan ja tuleva ukkomies istuu nyt viereisessä Kirkkopuistossa ostoksiaan siemaillen. Kirjaimellisesti talutin miehen korvasta korttelin matkan tuomarin eteen ja vihille. Näin he saivat toisensa, josta seurasi kauniita onnen hetkiä ja syvää surua. Josta ei selvinnyt kumpikaan.
Kerran olin saattamassa jo vuosia, lähinnä kirjeenvaihto parisuhdetta elänyttä pariskuntaa avioliiton auvoiseen satamaan. Suhde oli kerrotun kaltainen koska sulhanen viihtyi enemmän vankilassa kuin siviilissä. Tai ei viihtynyt missään, sillä hän ei tullut juttuun itsensä kanssa varsinkaan vapaudessa. Liian paljon valinnanmahdollisuuksia, jotka veivät yhä uudelleen taloon. Siellä Ärsi pärjäsi paremmin ja hän olikin kongilla pikku kingi. Sitä sanotaan laitostumiseksi, joka sai alkunsa lastenkodeista.
Sitten astui Ärsin elämään Anja tai Anjan elämään Ärsi. Sen piti muuttaa kaikki. Vaikeaa, ajattelin alusta alkaen, sillä Anjan elämä ja pää olivat vähintään yhtä sekaisin kuin tulevan aviomiehenkin.
Anja soitteli minulle usein öisin milloin minkäkin ahdistuksen vuoksi Ärsin ollessa linnassa. Välillä löin luuria korvaan ja välillä jaksoin kuunnella ja puhua. Milloin mitenkin. Yhtenä yönä oivalsin jotain, jonka jälkeen en koskaan lopettanut Anjan puhelua kesken. Oivalsin, että hän oli ainut nainen maailmassa, joka soitteli minulle säännöllisesti.
Joka tapauksessa siviilivihkiminen oli sovittu samaksi päiväksi, jolloin Ärsi vapautui Sukevan vankilasta. Häntä lähdin Anjan kanssa aamulla varhain noutamaan, sillä näin olin luvannut molemmille. Ja Anjalle ekstrana kahden kesken, että hoidan tulevan miehesi tuomarin eteen vaikka raudoissa.
Läheltä piti, ettei minusta tullut sanojen syöjää. Koko paluumatkan Ärsi suputti minulle, että pysähdy jossain hakemaan viinaa. Ei, sanoin minä, ensin mennään naimisiin.
Viimein oltiin Oikeustalolla ja kaikki oli kuten pitikin. Ärsi sanoi, että maha on jännityksestä aivan sekaisin ja täytyy päästä vessaan. Kun miestä ei kuulunut takaisin, lähdin katsomaan. Vessan ikkuna oli auki eikä sulhasta enää mailla eikä halmeilla.
Anjalla ei meinannut itku loppua, kun kalkkiviivoilla tuleva mies otti hatkat. Tähän minä luottavaisesti lohduttelin, että ole huoleti, hommaan Ärsin tänne takaisin ja mieheksesi.
Arvasin Ärsin kuskanneen osan vankilan pakkosäästöistä Gummeruksenkadun viinakauppaan ja tuleva ukkomies istuu nyt viereisessä Kirkkopuistossa ostoksiaan siemaillen. Kirjaimellisesti talutin miehen korvasta korttelin matkan tuomarin eteen ja vihille. Näin he saivat toisensa, josta seurasi kauniita onnen hetkiä ja syvää surua. Josta ei selvinnyt kumpikaan.
torstai 28. marraskuuta 2019
En ymmärrä ammattiyhdiysliikettä
Tulkoon selväksi heti, että jokainen tekijä on palkkansa ansainnut.
Kun aamutuimaan pohdin täysin vieraiden ihmisten oikeutta valtiovallan suojeluksessa ja minunkin rahoilla vaikeuttaa elämääni, ei sympatiapisteitä itseltäni heru ay-liikkeelle ainuttakaan. Jää suuhun vain koko liikkeen syvä, itsekkään loisimisen maku.
Eikä Postin lakko ollut ensimmäinen kerta, kun koin näin. Nyt seitsemänsadan ihmisen joukon vaatimukset olivat panna koko valtakunnan polvilleen. Siinä ei näkynyt sen suuren suomalaisen joukon ahdinko, joka elää alle tuhannen euron kuukausituloilla.
Kuka heidän kanssaan ja millä työkaluilla nousee barrikadeille tai eduskunnan rappusille? Missä ovat tämän joukon lakkoaseet, joilla voisi samaan tapaan kyykyttää ja kiristää koko kansaa? Ei missään. Ei auta, vaikka kymmenien tuhansien joukko menisi minkälaiseen syömä- tai muuhun lakkoon. Kieltäytyisimmekö nostamasta eläkettä ja ay-liikekö maksaisi lakkoavustusta? Joka sekin on verovapaata.
Kahden kerroksen väkeä eikä perustulo siitä parane, vaikka hamaan tappiin heiluttaisin banderollia parlamenttitalon kiviportailla ja vaikka jonkun euron minäkin olen veroja maksanut yli puolen vuosisadan aikana. Ja maksan edelleen jokaisesta eläke-eurostani, mitkä maksetaan omista rahoistani. Jotka olen ilman korkoa antanut pakon edessä vuosikymmeniksi Ilmarisen käyttöön.
Mutta en minä itseni puolesta itke, sillä pärjään kyllä. Ilmarinen on pääsponsorini hamaan tappiin saakka, vaikka en panisi tikkua ristiin. Maksan potut pottuina elämällä kauan 👍.
Ammattiyhdistysliike sen sijaan saa vuosittain 500 miljoonan euron sponsoroinnin pelkästään verovapauden muodossa valtiolta, jota vastaan se sopivin väliajoin ryttyilee. Samainen liike sivuillaan jakaa vielä muunneltua totuuttakin sanomalla esimerkiksi, että samoilla pelisäännöillä mennään kuin muutkin yleishyödylliset tai julkisoikeudelliset yhteisöt.
Mutta vaikka maksaisin joka vuosi kaikkien Sininauhaliitön jäsenjärjestöjen jäsenmaksut, en saisi niitä ay-maksujen tapaan vähentää verotuksessani. Eikä koko liike muutenkaan maksa veroja. Varsinkaan valtiolle.
Henkilökohtaisen, vaatimattoman elämäni suurin, tähänastinen vääryys tällä sektorilla tapahtui hiljan. Kun Kela, niin ikään valtion lafka sai läpi lain, jolla se pullauttaa minut ulos suomalaisesta sosiaaliturvasta puolen vuoden ulkomailla olon jälkeen. Veroni kotimaani sen sijaan nyysii niin kauan kuin henki pihisee. Vaikka asuisin Huitsin Nevadassa. Lain mukaan tietty sekin. Ja tämän kaiken tekee kansan valitsema päättäjä. Jota minäkin olin valitsemassa ☹️☹️.
Jos olisi pelihousut, repisin ne nyt. Mutta kun en pelaa kuin yhden rivin lottoa. Ilman pelihousuja 🤣🤣.
Kun aamutuimaan pohdin täysin vieraiden ihmisten oikeutta valtiovallan suojeluksessa ja minunkin rahoilla vaikeuttaa elämääni, ei sympatiapisteitä itseltäni heru ay-liikkeelle ainuttakaan. Jää suuhun vain koko liikkeen syvä, itsekkään loisimisen maku.
Eikä Postin lakko ollut ensimmäinen kerta, kun koin näin. Nyt seitsemänsadan ihmisen joukon vaatimukset olivat panna koko valtakunnan polvilleen. Siinä ei näkynyt sen suuren suomalaisen joukon ahdinko, joka elää alle tuhannen euron kuukausituloilla.
Kuka heidän kanssaan ja millä työkaluilla nousee barrikadeille tai eduskunnan rappusille? Missä ovat tämän joukon lakkoaseet, joilla voisi samaan tapaan kyykyttää ja kiristää koko kansaa? Ei missään. Ei auta, vaikka kymmenien tuhansien joukko menisi minkälaiseen syömä- tai muuhun lakkoon. Kieltäytyisimmekö nostamasta eläkettä ja ay-liikekö maksaisi lakkoavustusta? Joka sekin on verovapaata.
Kahden kerroksen väkeä eikä perustulo siitä parane, vaikka hamaan tappiin heiluttaisin banderollia parlamenttitalon kiviportailla ja vaikka jonkun euron minäkin olen veroja maksanut yli puolen vuosisadan aikana. Ja maksan edelleen jokaisesta eläke-eurostani, mitkä maksetaan omista rahoistani. Jotka olen ilman korkoa antanut pakon edessä vuosikymmeniksi Ilmarisen käyttöön.
Mutta en minä itseni puolesta itke, sillä pärjään kyllä. Ilmarinen on pääsponsorini hamaan tappiin saakka, vaikka en panisi tikkua ristiin. Maksan potut pottuina elämällä kauan 👍.
Ammattiyhdistysliike sen sijaan saa vuosittain 500 miljoonan euron sponsoroinnin pelkästään verovapauden muodossa valtiolta, jota vastaan se sopivin väliajoin ryttyilee. Samainen liike sivuillaan jakaa vielä muunneltua totuuttakin sanomalla esimerkiksi, että samoilla pelisäännöillä mennään kuin muutkin yleishyödylliset tai julkisoikeudelliset yhteisöt.
Mutta vaikka maksaisin joka vuosi kaikkien Sininauhaliitön jäsenjärjestöjen jäsenmaksut, en saisi niitä ay-maksujen tapaan vähentää verotuksessani. Eikä koko liike muutenkaan maksa veroja. Varsinkaan valtiolle.
Henkilökohtaisen, vaatimattoman elämäni suurin, tähänastinen vääryys tällä sektorilla tapahtui hiljan. Kun Kela, niin ikään valtion lafka sai läpi lain, jolla se pullauttaa minut ulos suomalaisesta sosiaaliturvasta puolen vuoden ulkomailla olon jälkeen. Veroni kotimaani sen sijaan nyysii niin kauan kuin henki pihisee. Vaikka asuisin Huitsin Nevadassa. Lain mukaan tietty sekin. Ja tämän kaiken tekee kansan valitsema päättäjä. Jota minäkin olin valitsemassa ☹️☹️.
Jos olisi pelihousut, repisin ne nyt. Mutta kun en pelaa kuin yhden rivin lottoa. Ilman pelihousuja 🤣🤣.
keskiviikko 27. marraskuuta 2019
Ken vaivojansa valittaa, ........
Ken vaivojansa valittaa, on vaivojensa vanki, sanoi äitini aikoinaan ja taatusti monet muutkin.
Kun olin nuori, elvisteltiin otettujen ryyppyjen ja kaadettujen naisten sekä tyttöjen määrillä. Ja nyt, aikuisen oikeasti aikuisena on keskustelun aihe usein sairauksien, vaivojen sekä lääkkeiden määrät.
Mutta en minä millään niillä ole koskaan leveillyt, sillä olen vain yksi, silloin tällöin yksinäinen mies monien kaltaisteni joukoissa. Itselläni on ainoastaan tavallisena pälliäisenä olemisen armolahja. Ainutlaatuinen kylläkin olen, sillä toista samanlaista ei maailmankaikkeus kantane. Joku, joka luulee minut tuntevansa, voisi tähän parahtaa, että Luojalle kiitos 😉.
Ehkä suurin elämääni muuttanut päätökseni on ollut pesäero päihteistä lähes neljäkymmentä vuotta sitten. Iso siksikin, sillä ilman sitä olisin satavarmasti tuonelassa tai pysyvästi laitoshoidossa. Se oli hieno päätös, enkä siihen koskaan Luojalta apua pyytänyt. Ajattelin, että itse viinani suuhuni kaadan ja itse jätän kaatamatta.
Armahtavaista mieltä sekä pitkää ikää Häneltä olen sen sijaan silloin tällöin anellut. Toistaiseksi olen tullut kuulluksi. Ja Isä on sallinut minun jatkaa elämääni, jota myös rakastan.
Tilastokeskuksen mukaan vuonna 1950 syntynyt mies elää keskimäärin 85 vuotiaaksi. Joten siinä isossa ikkunassa olisi taivalta vielä jäljellä kelpo matka. Voi olla tosin, että ymmärsin väärin tai se on vain toiveajatteluani.
Reipas kymmenen vuotta sitten pumppuni oli ottamassa lopputilin, jos ei meno muutu. Makasin Meilahden sydänvalvomossa ohuttakin ohuemman elämänlangan varassa ja olin valmis lähtemään. Vain yksi asia piti minut täällä. Joka solullani koin, että Päivis rakasti minua tavattomasti. En voinut lähteä enkä tehdä niin hänelle. Se piti minut tässä ajassa, josta olen elämäni naiselle hautaan saakka ja sen jälkeenkin kiitollinen. Ikuisesti.
Mutta se ei kantanut meitä yhdessä Ison kiven juureen, jonne toivon osan tuhkastani ripoteltavan. Ja loput Jokilampeen, josta sillä on vapaus virrata vaikka Thaimaan kotirannallemme. Sieluni kulkekoon savuna taivaanrannan ylisille, sateenkaaren tuolle puolen.
Tätä kirjoittessani olen kipeä ja kuumeinen ja ehkä tekstikin siksi alakuloinen. Toivon, että saan elää minulle varatut päivät täyteen. Ja että molemmat, ruumis sekä äly hyytyvät yhtä aikaa ja olen silloin valmis lähtemään.
Kun olin nuori, elvisteltiin otettujen ryyppyjen ja kaadettujen naisten sekä tyttöjen määrillä. Ja nyt, aikuisen oikeasti aikuisena on keskustelun aihe usein sairauksien, vaivojen sekä lääkkeiden määrät.
Mutta en minä millään niillä ole koskaan leveillyt, sillä olen vain yksi, silloin tällöin yksinäinen mies monien kaltaisteni joukoissa. Itselläni on ainoastaan tavallisena pälliäisenä olemisen armolahja. Ainutlaatuinen kylläkin olen, sillä toista samanlaista ei maailmankaikkeus kantane. Joku, joka luulee minut tuntevansa, voisi tähän parahtaa, että Luojalle kiitos 😉.
Ehkä suurin elämääni muuttanut päätökseni on ollut pesäero päihteistä lähes neljäkymmentä vuotta sitten. Iso siksikin, sillä ilman sitä olisin satavarmasti tuonelassa tai pysyvästi laitoshoidossa. Se oli hieno päätös, enkä siihen koskaan Luojalta apua pyytänyt. Ajattelin, että itse viinani suuhuni kaadan ja itse jätän kaatamatta.
Armahtavaista mieltä sekä pitkää ikää Häneltä olen sen sijaan silloin tällöin anellut. Toistaiseksi olen tullut kuulluksi. Ja Isä on sallinut minun jatkaa elämääni, jota myös rakastan.
Tilastokeskuksen mukaan vuonna 1950 syntynyt mies elää keskimäärin 85 vuotiaaksi. Joten siinä isossa ikkunassa olisi taivalta vielä jäljellä kelpo matka. Voi olla tosin, että ymmärsin väärin tai se on vain toiveajatteluani.
Reipas kymmenen vuotta sitten pumppuni oli ottamassa lopputilin, jos ei meno muutu. Makasin Meilahden sydänvalvomossa ohuttakin ohuemman elämänlangan varassa ja olin valmis lähtemään. Vain yksi asia piti minut täällä. Joka solullani koin, että Päivis rakasti minua tavattomasti. En voinut lähteä enkä tehdä niin hänelle. Se piti minut tässä ajassa, josta olen elämäni naiselle hautaan saakka ja sen jälkeenkin kiitollinen. Ikuisesti.
Mutta se ei kantanut meitä yhdessä Ison kiven juureen, jonne toivon osan tuhkastani ripoteltavan. Ja loput Jokilampeen, josta sillä on vapaus virrata vaikka Thaimaan kotirannallemme. Sieluni kulkekoon savuna taivaanrannan ylisille, sateenkaaren tuolle puolen.
Tätä kirjoittessani olen kipeä ja kuumeinen ja ehkä tekstikin siksi alakuloinen. Toivon, että saan elää minulle varatut päivät täyteen. Ja että molemmat, ruumis sekä äly hyytyvät yhtä aikaa ja olen silloin valmis lähtemään.
tiistai 26. marraskuuta 2019
Näenkö metsää puilta?
Yleisesti sanonnalla ”ei näe metsää puilta” tarkoitetaan, että henkilö ei huomaa käsillä olevan ongelman tai asian kokonaisuutta keskittyessään johonkin siihen tai muuhun liittyvään yksityiskohtaan. Eikä huomaa näkevänsä kuin ainoastaan itsensä ilman puita ja muita.
Tähän törmään silloin tällöin, kun seurassa, yhden tai useamman ihmisen, haluan kertoa jonkun itselleni tärkeän tapahtuman. Mutta yht'äkkiä huomaankin kuuntelevani kahta, kolmea tarinaa päällekkäin, joita seurani kertoo aloitustuksestani innostuneena.
Jos oma asiani oli minulle tärkeä jakaa, suljen joskus suuni, siirryn kadulle ja kerron sen vaikkapa raitin koiralle tai taivaan linnuille. Pääasia, että koen jonkun eläväisen kuuntelevan mitä halusin sanoa.
Aina ei ole helppoa havaita muiden näkökulmaa, vaan ainoastaan omansa sen hetken tärkeimpänä asiana. Ehkä sekin on jonkun sortin itsekkyyttä?
Kerran istuin Kalle Könkkölän ja Ville Komsin kanssa, kun Ville kertoi seurueelle Koijärven puolustamisesta, kahleista ja suojelusta innoissaan. Kalle tämän keskeytti sanomalla, että "kuule Ville, ihmisen joka ei koskaan tule pääsemään sähköpyörätuolinsa tai hengityslaitteensa kanssa edes sen rannalle, on vaikea pitää Koijärveä elämänsä tärkeimpänä asiana".
Samaa pohdin kerran, kun elämästään kylliksi saanut siskoni onnistui monen yrityksen jälkeen päättämään päivänsä. Että siinä hetkessä, niin hänen hetkeä aiemmin hengen jo paetessa ja minun nyt, oli vaikea ajatella viidennen ydinvoimalan tärkeyttä.
Ajattelin näin myös jokunen päivä sitten, kun blogissani kirjoitin yhdestä lajinsa huipusta, että ne saavutukset ovat yhtä turhia kuin minunkin. Eikä aikaakaan, kun tuli kulmikas kommentti, että minun aikaansaannokseni ovat kovin turhia hänen maaailmanmestaruuksiensa rinnalla. Sanoi minua lisäksi aika suupaltiksi 😁.
Toki olisin voinut jättää tölvimättäkin, mutta jotenkin siinä hetkessä tuli malja täyteen hänen ja muidenkin mielipiteitä veljeilyistäni Pattayan koirien kanssa.
Tämä lajinsa taitaja ei hänkään nähnyt metsää puilta oman harrastus- ja urheiluvälineensä takaa. Enhän minäkään näe toisen tarinan tärkeyttä silloin, kun joku yrittää jakaa kokemustaan miltä tuntuu irrottaa autotallin orressa roikkuvasta kaulakiikusta lapsuudenystävää.
Toisen asemaan asettuminen onkin taitolaji, joka ei kaikkia edes kiinnosta. Saati sitten myötäeläminen tai peräti kulkeminen rinnalla kappaleen matkaa.
Tähän törmään silloin tällöin, kun seurassa, yhden tai useamman ihmisen, haluan kertoa jonkun itselleni tärkeän tapahtuman. Mutta yht'äkkiä huomaankin kuuntelevani kahta, kolmea tarinaa päällekkäin, joita seurani kertoo aloitustuksestani innostuneena.
Jos oma asiani oli minulle tärkeä jakaa, suljen joskus suuni, siirryn kadulle ja kerron sen vaikkapa raitin koiralle tai taivaan linnuille. Pääasia, että koen jonkun eläväisen kuuntelevan mitä halusin sanoa.
Aina ei ole helppoa havaita muiden näkökulmaa, vaan ainoastaan omansa sen hetken tärkeimpänä asiana. Ehkä sekin on jonkun sortin itsekkyyttä?
Kerran istuin Kalle Könkkölän ja Ville Komsin kanssa, kun Ville kertoi seurueelle Koijärven puolustamisesta, kahleista ja suojelusta innoissaan. Kalle tämän keskeytti sanomalla, että "kuule Ville, ihmisen joka ei koskaan tule pääsemään sähköpyörätuolinsa tai hengityslaitteensa kanssa edes sen rannalle, on vaikea pitää Koijärveä elämänsä tärkeimpänä asiana".
Samaa pohdin kerran, kun elämästään kylliksi saanut siskoni onnistui monen yrityksen jälkeen päättämään päivänsä. Että siinä hetkessä, niin hänen hetkeä aiemmin hengen jo paetessa ja minun nyt, oli vaikea ajatella viidennen ydinvoimalan tärkeyttä.
Ajattelin näin myös jokunen päivä sitten, kun blogissani kirjoitin yhdestä lajinsa huipusta, että ne saavutukset ovat yhtä turhia kuin minunkin. Eikä aikaakaan, kun tuli kulmikas kommentti, että minun aikaansaannokseni ovat kovin turhia hänen maaailmanmestaruuksiensa rinnalla. Sanoi minua lisäksi aika suupaltiksi 😁.
Toki olisin voinut jättää tölvimättäkin, mutta jotenkin siinä hetkessä tuli malja täyteen hänen ja muidenkin mielipiteitä veljeilyistäni Pattayan koirien kanssa.
Tämä lajinsa taitaja ei hänkään nähnyt metsää puilta oman harrastus- ja urheiluvälineensä takaa. Enhän minäkään näe toisen tarinan tärkeyttä silloin, kun joku yrittää jakaa kokemustaan miltä tuntuu irrottaa autotallin orressa roikkuvasta kaulakiikusta lapsuudenystävää.
Toisen asemaan asettuminen onkin taitolaji, joka ei kaikkia edes kiinnosta. Saati sitten myötäeläminen tai peräti kulkeminen rinnalla kappaleen matkaa.
maanantai 25. marraskuuta 2019
Englanninkielen opiskelua
Olen kirjoittanut Päiviksen kanssa lähes 3000 blogia. Aikamoinen määrä. Nyt tai pysyvästi on hän projektista tauolla, joten kirjoitan yksin päivittäin. Toistelenkin samoja juttuja, mutta ei sillä liene juurikaan väliä. Sitä paitsi tuskin kukaan itseni lisäksi on niitä kaikkia lukenut. Ehkä ei Päiviskään.
En koskaan viihtynyt koulussa. Tai viihdyin, mutten siksi mihin se on tarkoitettu. Opinahjoksi. Vietinkin monet tunnit käytävällä, jonne milloin kukakin opettaja minut työnsi muita häiritsemästä. Mutta niilläkään kolmella luokalla, jotka yhteiskoulua kävin, ei osanani ollut englanninkieli, vaan saksa ja ruotsi. Ainut asia, jota aivan persiilleen menneessä koulunkäynnissä kaduin, oli englannin kielitaidon puuttuminen.
Siihen päätin satsata kaksi vuotta sitten. Oppimisvälineinä chat ja Googlekääntäjä. Ja tietenkin puhe- tai kirjoituskaverit. Niitä lähdin etsimään netistä. Maista, joissa moni puhuu vähän englantia. Siksi vähän, että sitä äidinkielenään käyttävillä on aivan liikaa sanoja. En koskaan ehtisi oppimaan ja ymmärtämään heitä kuin sanakirjan avulla.
Nyt minulla on monisatapäin chattikavereita Afrikasta ja joka puolelta maailmaa, mutta eniten Filippiineiltä. Maa sopii hyvin kukkarolleni ja muutenkin se on sopivan lähellä Thaikotiamme. Jotta voin tehdä chattikaverini halutessani enemmän eläväksi ja mennä käymäänkin, jos siltä tuntuu.
Viime reissulla tuntui siltä ja kävin ostamassa sekä viemässä köyhääkin köyhempään, ikkunattomaan peltikotiin pulsaattoripesukoneen. Toki reissuun mahtui paljon muutakin, josta kaikesta kirjoitin lähes 20-osaisen blogisarjan.
Tammikuussa menen maahan taas. Mutta aivan eri paikkaan. Viimeksi kävelin joka päivä kymmenen kilometriä Angeles Cityn katuja pieneen kylään tai kaupunginosaan. Siellä vietin kuukauden ajan kaikki päivät ja ostin säästyneillä matkarahoilla lapsille yhtä ja toista pientä. Saivat siitä aikuisetkin osansa. Joku sai olutpullonkin.
Nyt haluaisin olla ja myös asua tovin ihmisten keskuudessa, joilla on aineellisesti minua vähemmän, mutta sydäntä ja välittämistä senkin edestä.
Kahden vuoden ajan olen käyttänyt päivittäin varmasti 1-2 tuntia englanninkieliseen chattailuun. Alussa tarvitsin jokaiseen, yksinkertaiseenkin lauseeseen Googlekääntäjää. Nyt on jo toisin. Arjen kieli suppealla sanavarastolla sujuu ja on itselleni tärkeää. Sillä se on vienyt pois sen ainoan harmituksen, kun minusta ei koskaan ollut opiskelijaksi. Paitsi elämänkoulun. Sitä opettelen, kunnes yksikään solu ei enää aivoissani liiku.
Heh....älylaitteellani opiskelen kieliä päivittäin ja jotkut pikkusielut vieressäni katsovat närkästyneenä älylaitteella näpräämistäni. Ehkä he luulevat, että pelaan matopeliä 🤔🤔.
En koskaan viihtynyt koulussa. Tai viihdyin, mutten siksi mihin se on tarkoitettu. Opinahjoksi. Vietinkin monet tunnit käytävällä, jonne milloin kukakin opettaja minut työnsi muita häiritsemästä. Mutta niilläkään kolmella luokalla, jotka yhteiskoulua kävin, ei osanani ollut englanninkieli, vaan saksa ja ruotsi. Ainut asia, jota aivan persiilleen menneessä koulunkäynnissä kaduin, oli englannin kielitaidon puuttuminen.
Siihen päätin satsata kaksi vuotta sitten. Oppimisvälineinä chat ja Googlekääntäjä. Ja tietenkin puhe- tai kirjoituskaverit. Niitä lähdin etsimään netistä. Maista, joissa moni puhuu vähän englantia. Siksi vähän, että sitä äidinkielenään käyttävillä on aivan liikaa sanoja. En koskaan ehtisi oppimaan ja ymmärtämään heitä kuin sanakirjan avulla.
Nyt minulla on monisatapäin chattikavereita Afrikasta ja joka puolelta maailmaa, mutta eniten Filippiineiltä. Maa sopii hyvin kukkarolleni ja muutenkin se on sopivan lähellä Thaikotiamme. Jotta voin tehdä chattikaverini halutessani enemmän eläväksi ja mennä käymäänkin, jos siltä tuntuu.
Viime reissulla tuntui siltä ja kävin ostamassa sekä viemässä köyhääkin köyhempään, ikkunattomaan peltikotiin pulsaattoripesukoneen. Toki reissuun mahtui paljon muutakin, josta kaikesta kirjoitin lähes 20-osaisen blogisarjan.
Tammikuussa menen maahan taas. Mutta aivan eri paikkaan. Viimeksi kävelin joka päivä kymmenen kilometriä Angeles Cityn katuja pieneen kylään tai kaupunginosaan. Siellä vietin kuukauden ajan kaikki päivät ja ostin säästyneillä matkarahoilla lapsille yhtä ja toista pientä. Saivat siitä aikuisetkin osansa. Joku sai olutpullonkin.
Nyt haluaisin olla ja myös asua tovin ihmisten keskuudessa, joilla on aineellisesti minua vähemmän, mutta sydäntä ja välittämistä senkin edestä.
Kahden vuoden ajan olen käyttänyt päivittäin varmasti 1-2 tuntia englanninkieliseen chattailuun. Alussa tarvitsin jokaiseen, yksinkertaiseenkin lauseeseen Googlekääntäjää. Nyt on jo toisin. Arjen kieli suppealla sanavarastolla sujuu ja on itselleni tärkeää. Sillä se on vienyt pois sen ainoan harmituksen, kun minusta ei koskaan ollut opiskelijaksi. Paitsi elämänkoulun. Sitä opettelen, kunnes yksikään solu ei enää aivoissani liiku.
Heh....älylaitteellani opiskelen kieliä päivittäin ja jotkut pikkusielut vieressäni katsovat närkästyneenä älylaitteella näpräämistäni. Ehkä he luulevat, että pelaan matopeliä 🤔🤔.
sunnuntai 24. marraskuuta 2019
Osaomistuskoira Niilo
Luin kirjoituksen kuningatar Elisabethista kuinka hän hemmoittelee koiriaan, joita hänellä on ollut yli 30.
Se sai pohtimaan ja kirjoittamaankin miten on tältä osin osaomistuskoira Niilon laita ja elämä. Ja kyllä vain, luksuselämää sekin elää eikä siihen tarvita kuningatarta. Eikä presidenttiä, joka vastaavastl palvelee vaimoineen valtakuntamne ykköskoira Lennua.
Mutta minäpä kerron Niilon elämästä jotain mitä mieleen tulee Thaikodin aamussa koirankarvan verran yli kuusi.
Vakituisia asuntoja Niilolla on kolme. Yksi on Merikonttikoti Jokilaaksossa, jossa se viettää paljon aikaa luonnossa ja kesäisin.
Silloin hän tai se on myös paljon Tuusulan Jokelassa, toisessa kerrostalokodeistaan. Sopivan matkan päässä junaradasta, vaikkei Niilo juuri joukkoliikennettä käytä. Sitä se tosin myös käyttää. Ehkä eniten kolmannessa kodissaan, Mellunmäessä. Arvatenkin Kivikylän pysäköintiongelmien vuoksi, sillä koirapysäköintipaikkoja ei koirien yksityisautonkuljettajille vielä ole.
Kaupungin keskusta onkin tullut tutuksi Niilolle shoppailureissuilla, joita se tekee ihmispalvelijoidensa kanssa. Niitä sen maailmassa on neljä, jotka ovat sille myös rakkaimmat perheenjäsenet.
Kuninkaallisten koirien tapaan Niilokin on kiinnostunut kaneista ja jäniksistä, mutta niitä ei sille kukaan metsästä ruuaksi. Tärkeitä ovat silti eikä silloin prioriteeteissa ihmismieli paljon paina. Eikä silloinkaan, kun se tapaa omaa heimoaan koirapuistoissa tai muuten.
Ehkä sen unelmista puuttuu vain yksi, sillä tyttöystävää, jonka kanssa voisi olla silleen, Niilolla ei ole koskaan ollut.
Ruuat, joita eivät mitkään ihmisruokakaupat myy, on sen juttu, sillä ikä tuo kaikille omat vaivansa. Kalliitakin koirien extraruuat ovat. Luulen, että maksava enemmän kuin joidenkin ihmisten syömät "hanhenmaksapallerot" tai vaikka selleri.
Kunnallinen eläinlääkäri olisi outo tai ainakin uusi kokemus Niilolle. Sillä se käyttää yksityistä sairaanhoitoa ja lääkäreitä vaivoihinsa leikkauksista lähtien. Niitä varten sillä on oma vakuutus, niin ikään yksityinen sekin.
Silti ihmistenpalvelijoiden tai muiden mieliksi se ei paljon tee. Mitä nyt joskus istuu pyynnöstä ja antaa ylävitosen, jos tarjottu herkku on sen arvoinen.
Niilo on muotitietoinenkin ja sillä on oma vaatetus aina Harley Davidson kaulapannasta lähtien. Jota se ei tarvitse. Kunhan elvistelee sen kanssa joskus Harrikkatapahtumissa ja vastaavissa.
Mutta minäpä kerron Niilon elämästä jotain mitä mieleen tulee Thaikodin aamussa koirankarvan verran yli kuusi.
Vakituisia asuntoja Niilolla on kolme. Yksi on Merikonttikoti Jokilaaksossa, jossa se viettää paljon aikaa luonnossa ja kesäisin.
Silloin hän tai se on myös paljon Tuusulan Jokelassa, toisessa kerrostalokodeistaan. Sopivan matkan päässä junaradasta, vaikkei Niilo juuri joukkoliikennettä käytä. Sitä se tosin myös käyttää. Ehkä eniten kolmannessa kodissaan, Mellunmäessä. Arvatenkin Kivikylän pysäköintiongelmien vuoksi, sillä koirapysäköintipaikkoja ei koirien yksityisautonkuljettajille vielä ole.
Kaupungin keskusta onkin tullut tutuksi Niilolle shoppailureissuilla, joita se tekee ihmispalvelijoidensa kanssa. Niitä sen maailmassa on neljä, jotka ovat sille myös rakkaimmat perheenjäsenet.
Kuninkaallisten koirien tapaan Niilokin on kiinnostunut kaneista ja jäniksistä, mutta niitä ei sille kukaan metsästä ruuaksi. Tärkeitä ovat silti eikä silloin prioriteeteissa ihmismieli paljon paina. Eikä silloinkaan, kun se tapaa omaa heimoaan koirapuistoissa tai muuten.
Ehkä sen unelmista puuttuu vain yksi, sillä tyttöystävää, jonka kanssa voisi olla silleen, Niilolla ei ole koskaan ollut.
Kunnallinen eläinlääkäri olisi outo tai ainakin uusi kokemus Niilolle. Sillä se käyttää yksityistä sairaanhoitoa ja lääkäreitä vaivoihinsa leikkauksista lähtien. Niitä varten sillä on oma vakuutus, niin ikään yksityinen sekin.
Silti ihmistenpalvelijoiden tai muiden mieliksi se ei paljon tee. Mitä nyt joskus istuu pyynnöstä ja antaa ylävitosen, jos tarjottu herkku on sen arvoinen.
Niilo on muotitietoinenkin ja sillä on oma vaatetus aina Harley Davidson kaulapannasta lähtien. Jota se ei tarvitse. Kunhan elvistelee sen kanssa joskus Harrikkatapahtumissa ja vastaavissa.
lauantai 23. marraskuuta 2019
Pattayan A Juhana Keronen alias Gizmo
Kirjoitan paljon blogeja itsestäni, mutta harvemmin mitään kriittistä, henkilökohtaista toisesta ihmisestä. Mutta joskus niin teen, kuten nyt.
Gizmolla ja minulla on sellainen puolijulkinen kaveruus/mitätöinti-projekti, jossa vähättelemme ja tölvimme toisiamme. Hän sanoo entistä työnantajaani, Sininauhaa ompeluseuraksi ja samaan aikaan hän pitää itseään päätoimittajana. En tiedä hänen työmaansa vaaratekijöitä, mutta Sininauha lienee niitä harvoja ompeluseuroja, jossa tekijä saa silloin tällöin työnsä puolesta katsoa 9 millisen piippuun.
Keronen hankkii leipänsä ja ennen kaikkea juomansa omalla työllään. Tästä(kin) syystä häntä kunnioitan, sillä yrittäjyys Thaimaassa ei ole ulkomaalaiselle aivan helppoa.
Siksi, että hän käyttää julkaisujaan periäkseen julkisesti joskus kiistanalaisiakin velkojaan, tiputtaa hänet maailmassani maan pinnalle ja rakoonkin. Enkä arvosta sitäkään, kun hän uhoaa käryttävänsä milloin kenetkin maanmiehensä luvattomasta yrittämisestä.
Ehkä hän onkin tässä suhteessa yhtä ainutlaatuinen päätoimittajana kuin Sininauha ompeluseurana.
Siksi, että hän käyttää julkaisujaan periäkseen julkisesti joskus kiistanalaisiakin velkojaan, tiputtaa hänet maailmassani maan pinnalle ja rakoonkin. Enkä arvosta sitäkään, kun hän uhoaa käryttävänsä milloin kenetkin maanmiehensä luvattomasta yrittämisestä.
Ehkä hän onkin tässä suhteessa yhtä ainutlaatuinen päätoimittajana kuin Sininauha ompeluseurana.
Hän sanoo juovansa koska voi, muttei tunnusta ymmärtävänsä, kun sanon, että hän juo, koska ei voi olla juomatta. Minä taas voin olla juomatta koska voin juoda tai olla juomatta. Kymmentä vuotta lyhyempää aikaa en edelleenkään ryhdy juomaan. Ja koska ikääkin on aikuisen verran Gizmoon verrattuna, haluan elää ja kuolla selvinpäin.
Keronen on minulle juova alkoholisti ja itse olen osani juonut alkoholisti. Mutta kuten sanoin, arvostan häntä ja kuka miestä tosissaan haukkuu, nousen rinnalle puolustamaan.
Jomtien Pattaya Beach Faceryhmästä Gizmo erosi, koska siellä on hänen käsityksensä mukaan liikaa Soinia. Vastaavasti luen hänen julkaisujaan, aina kirjoista lähtien. Siksi, että niissä on paljon Kerosta.
Vaikka hän ohessa olevan kuvankaappauksen mukaan sanookin toimittajan tietävän mikä on uutisen arvoista, on hänelläkin tässä oma, sokea pisteensä. Hän ei näe arvoaan, jos joku kirjoittaisi kirjan hänen, sanoisinko toilailuista kännipäissään.
Vaikka hän ohessa olevan kuvankaappauksen mukaan sanookin toimittajan tietävän mikä on uutisen arvoista, on hänelläkin tässä oma, sokea pisteensä. Hän ei näe arvoaan, jos joku kirjoittaisi kirjan hänen, sanoisinko toilailuista kännipäissään.
Tämän arvion teen palautteen perusteella. Sillä sangen usein kuulen, että on mukava lukea sosiaalisesta mediasta, kun sanailen itseään päätoimittajaksi kutsuvan Gizmon kanssa.
Pancho Marjak esimerkiksi, jonka ansiot vesiskootterikisojen maailmanmestarina ovat yhtä turhat kuin omanikin, ottaa kantaa sivistyneeseen keskusteluumme kaikkien silmien alla, että "ottakaa popcornit esiin, nyt se alkaa 😆😆.
Pancho Marjak esimerkiksi, jonka ansiot vesiskootterikisojen maailmanmestarina ovat yhtä turhat kuin omanikin, ottaa kantaa sivistyneeseen keskusteluumme kaikkien silmien alla, että "ottakaa popcornit esiin, nyt se alkaa 😆😆.
perjantai 22. marraskuuta 2019
Eräänlainen närästyksen huippu
Jossain vaiheessa rankinglistallani elämää suuremmista närästyksen aiheista olin rankannut korkealle ne, joita närästi koiran paskat tien poskessa. Ajattelen, että länkytyksen sijaan oikeampi lääke asian korjaamiseen olisi kerätä niitä pois, vaikka tuotos ei olisikaan oman koiran. Niin minä teen. Varsinkin koirapuistoissa.
Mutta miten ihminen, joka ei kykene hoitamaan omiakaan roskia kuin toisten maille, pystyisi koiransa kanssa parempaan? Siitä loistavia osoituksia ovat nakkikioskien ympäristöt viikonloppuisin. Ja kulkuväylien reunukset ylipäätään. Sekä teiden levähdyspaikat ja pysäkit. Keravanjoen kaljakelluntaa en edes mainitse 🤣🤣.
Mutta nyt ovat suuret ajattelijat ja vastuulliset kansalaiset saaneet uuden harmistuksen kohteen. Sen laitan omassa listassani piikkipaikalle ainakin toviksi. Some on nimittäin pullollaan närästystä, joka johtuu siitä, kun Pirkka-Pekka Petelius sai tunnolleen pyytää anteeksi Lapin ihmisiltä, joita koki loukanneensa vitseissään ja sketseissään.
Osaa näyttää riipovan sekin miksei se pyydä niiltä tai noilta muilta anteeksi. Toista osaa taas se, kun joku toinen ei pyydä joltain toiselta anteeksi. Ketä on loukannut milloin mikäkin, kuten kuvankaappauksesta näkyy. Pyydän herra Aallolta ja varmuuden vuoksi Parviaiseltakin anteeksi, että kaappasin tuohtumuksenne tähän.
Näissä(kin) asioissa luen joskus rivien välistä. Sieltä löydän usein sellaista, jota kirjoittaja ei itsekään löydä. Nyt löysin Pirkka-Pekan sketsikumppanin Aake Kallialan parahduksesta tätä. Hän nimittäin kiirehti julkisuuteen sanomaan, että hänellä ainakaan ei ole mitään anteeksi pyydettävää.
Mutta itse luin , että "se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa". Ja löysinpä sieltä vielä hitusen huonoa omaatuntoakin. Kovasydäminen mies tämä arvostamani Aake. Tai sitten laillani tyhmä kuin pässi. Joka ei ymmärrä loukanneensa tai joka ei ymmärrä pyytää anteeksi. Eikä sitä voi muut opettaakaan. Sillä kannettu vesi ei kuulemma kaivossa pysy. Eikä hölmöläisten ikkunattomassa talossa säkillä sisään tuotu valo.
Mutta miten ihminen, joka ei kykene hoitamaan omiakaan roskia kuin toisten maille, pystyisi koiransa kanssa parempaan? Siitä loistavia osoituksia ovat nakkikioskien ympäristöt viikonloppuisin. Ja kulkuväylien reunukset ylipäätään. Sekä teiden levähdyspaikat ja pysäkit. Keravanjoen kaljakelluntaa en edes mainitse 🤣🤣.
Mutta nyt ovat suuret ajattelijat ja vastuulliset kansalaiset saaneet uuden harmistuksen kohteen. Sen laitan omassa listassani piikkipaikalle ainakin toviksi. Some on nimittäin pullollaan närästystä, joka johtuu siitä, kun Pirkka-Pekka Petelius sai tunnolleen pyytää anteeksi Lapin ihmisiltä, joita koki loukanneensa vitseissään ja sketseissään.
Osaa näyttää riipovan sekin miksei se pyydä niiltä tai noilta muilta anteeksi. Toista osaa taas se, kun joku toinen ei pyydä joltain toiselta anteeksi. Ketä on loukannut milloin mikäkin, kuten kuvankaappauksesta näkyy. Pyydän herra Aallolta ja varmuuden vuoksi Parviaiseltakin anteeksi, että kaappasin tuohtumuksenne tähän.
Näissä(kin) asioissa luen joskus rivien välistä. Sieltä löydän usein sellaista, jota kirjoittaja ei itsekään löydä. Nyt löysin Pirkka-Pekan sketsikumppanin Aake Kallialan parahduksesta tätä. Hän nimittäin kiirehti julkisuuteen sanomaan, että hänellä ainakaan ei ole mitään anteeksi pyydettävää.
Mutta itse luin , että "se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa". Ja löysinpä sieltä vielä hitusen huonoa omaatuntoakin. Kovasydäminen mies tämä arvostamani Aake. Tai sitten laillani tyhmä kuin pässi. Joka ei ymmärrä loukanneensa tai joka ei ymmärrä pyytää anteeksi. Eikä sitä voi muut opettaakaan. Sillä kannettu vesi ei kuulemma kaivossa pysy. Eikä hölmöläisten ikkunattomassa talossa säkillä sisään tuotu valo.
torstai 21. marraskuuta 2019
Hiio hoi, miten menee Jomtien Pattaya Beach -ryhmä?
Olen perustanut otsikon nimisen, avoimen ryhmän ehkä kolmisen vuotta sitten. Avoimen statuksen ansiosta ryhmän menoa seuratakseen ei tarvitse siihen liittyä. Vaan kaikki siellä oleva näkyy kaikille. Ainoastaan julkaisemiseen tarvitaan jäsenyys.
En myöskään laadi Facen sääntöjä. Sovellan vain niitä ja yritän ymmärtää. Kuten jäsenyyden vaatimusta, jos aikoo jotain julkaista. Se esimerkiksi onkin aivan ok, sillä viime kädessä ryhmän ylläpitäjä (minä) on vastuussa ja vastaa kaikesta ja kaikkien julkaisuista. Tarvittaessa vaikka raastuvassa.
Voimme hyvinkin olla seudun ja alansa suurin, avoin ryhmä. Koolla sinällään ei itselleni ole suurtakaan merkitystä. Thaimaan ystävät, suljettu ryhmä taitaa olla 20 kertaa suurempi.
Jomtien Pattaya Beachin jäsenmäärä lähentelee kahta tuhatta ja käytän ylläpitoon, kirjoittamiseen, valokuvaamiseen ja julkaisemiseen blogeineen melkoisesti aikaa. Lisäksi luen jokaisen jäsenen julkaisun. Joskus, äärimmäisen harvoin luen myös madonlukuja. Lähinnä silloin, kun pottuilu saa liikaa henkilökohtaisuuksiin meneviä piirteitä.
Porttikieltoja tai muita estämisiä en juuri jakele, joskin senkin olen pari kertaa tehnyt. Toisen kerran koska asianomainen ilmiantoi julkaisun eikä vastannut avoimeen kysymykseeni miksi hän näin teki. Senkin vielä nielin, mutten sitä, että hän piilotti profiilinsa kaikki tiedot minulta, siis ylläpidolta.
Ehkä kaiken vaivannäön ja tyhjänlänkytykseni palkitsee silloin tällöin sivuilla, mutta myös livenä saamani myönteinen palaute.
Minusta on mukavaa kommunikoida ihmisten kanssa kasvotustenkin, vaikka viihdyn myös itsekseni. Kuvassa istun tauolla kotiSevenElevenin remontin työnjohtajan kanssa.
Eilen, kun pidin Peten ravintola Helmessä tietokilpailun, sain sen kylkiäisenä pari, kolmekin mukavaa kommenttia. Kaikki blogeista, joita kirjoitan ja usein linkitän Jomtien Pattaya Beach -ryhmäänkin.
Itselleni antaa eloon ja oloon paljon sisältöä muutenkin somemaailma, jossa viihdyn. Erityisesti pidän sen vuorovaikutusmahdollisuuksista, joita ei ole kirjaa tai lehtiä lukiessa, eikä televisiota katsellessa, eikä radiota kuunnellessa.
Mutta niitäkin voi yhdistellä. Edellä mainittuja ja somea nimittäin. Kerran katselin Ylen kuuden uutisia, joita luki dekkaristinakin tunnettu Matti Rönkä. Hänellä oli tyylikkään puvun liivin alanappi auki. Etsin Ylen sivuilta uutisankkurin sähköpostiosoitteen ja laitoin viestin moisesta. Oitis hän vastasikin. Että "perskutarallaa, niinpäs olikin". Puoli yhdeksän uutisissa liivinnappi olikin sitten Matilla jo kiinni 🤣🤣.
En myöskään laadi Facen sääntöjä. Sovellan vain niitä ja yritän ymmärtää. Kuten jäsenyyden vaatimusta, jos aikoo jotain julkaista. Se esimerkiksi onkin aivan ok, sillä viime kädessä ryhmän ylläpitäjä (minä) on vastuussa ja vastaa kaikesta ja kaikkien julkaisuista. Tarvittaessa vaikka raastuvassa.
Voimme hyvinkin olla seudun ja alansa suurin, avoin ryhmä. Koolla sinällään ei itselleni ole suurtakaan merkitystä. Thaimaan ystävät, suljettu ryhmä taitaa olla 20 kertaa suurempi.
Jomtien Pattaya Beachin jäsenmäärä lähentelee kahta tuhatta ja käytän ylläpitoon, kirjoittamiseen, valokuvaamiseen ja julkaisemiseen blogeineen melkoisesti aikaa. Lisäksi luen jokaisen jäsenen julkaisun. Joskus, äärimmäisen harvoin luen myös madonlukuja. Lähinnä silloin, kun pottuilu saa liikaa henkilökohtaisuuksiin meneviä piirteitä.
Porttikieltoja tai muita estämisiä en juuri jakele, joskin senkin olen pari kertaa tehnyt. Toisen kerran koska asianomainen ilmiantoi julkaisun eikä vastannut avoimeen kysymykseeni miksi hän näin teki. Senkin vielä nielin, mutten sitä, että hän piilotti profiilinsa kaikki tiedot minulta, siis ylläpidolta.
Ehkä kaiken vaivannäön ja tyhjänlänkytykseni palkitsee silloin tällöin sivuilla, mutta myös livenä saamani myönteinen palaute.
Minusta on mukavaa kommunikoida ihmisten kanssa kasvotustenkin, vaikka viihdyn myös itsekseni. Kuvassa istun tauolla kotiSevenElevenin remontin työnjohtajan kanssa.
Eilen, kun pidin Peten ravintola Helmessä tietokilpailun, sain sen kylkiäisenä pari, kolmekin mukavaa kommenttia. Kaikki blogeista, joita kirjoitan ja usein linkitän Jomtien Pattaya Beach -ryhmäänkin.
Itselleni antaa eloon ja oloon paljon sisältöä muutenkin somemaailma, jossa viihdyn. Erityisesti pidän sen vuorovaikutusmahdollisuuksista, joita ei ole kirjaa tai lehtiä lukiessa, eikä televisiota katsellessa, eikä radiota kuunnellessa.
Mutta niitäkin voi yhdistellä. Edellä mainittuja ja somea nimittäin. Kerran katselin Ylen kuuden uutisia, joita luki dekkaristinakin tunnettu Matti Rönkä. Hänellä oli tyylikkään puvun liivin alanappi auki. Etsin Ylen sivuilta uutisankkurin sähköpostiosoitteen ja laitoin viestin moisesta. Oitis hän vastasikin. Että "perskutarallaa, niinpäs olikin". Puoli yhdeksän uutisissa liivinnappi olikin sitten Matilla jo kiinni 🤣🤣.
keskiviikko 20. marraskuuta 2019
Reviirinsä ja uhonsa kullakin
Oikeastaan innostuin pitkästä aikaa kirjoittamaan koirista, sillä huomasin Tuusulassa jonkun hienohelman vetäneen herneen nenäänsä, kun joutuu vallan kävelemään koiranpaskoissa. Tarjosi muovipusseja ja omaa roska-astiaansa jätöksille. Sitä en tiedä miksei nostele toistenkin koirien läjiä, sillä niin minä teen koirapuistoissa.
Täällä Thaimaassa minulla on jokapäiväinen kantakuppila, jossa siemaisen aamun Soda Waterit kävelylenkilläni. Muutenkin seurailen eloa ympärilläni, koska minua eivät juuri turustimestat kiinnosta.
Viime reissun yliveto oli Jomtienin Kakkoskadun palmupuusta bongaamani, yli viisimetrinen boa tai python. Kumpi lienee täälläpäin nimeltään? Sen pyydystimme säkkiin ja vapautimme vuorille viidakkoon tiedotusvälineiden ynnä television saattelema. Hieno selfie jäi muistoksi. Kuristajakäärme ja minä ☺️.
Lähes samalla kohdalla, kadun toisella puolella asuu suhteellisen vaatimattomasti kuvan yrittäjä suhteellisen vaatimattoman, niin ikään kuvassa näkyvän, pyörien päällä olevan yrityksensä kanssa.
Hänen kanssaan samalle reviirille mahtuu sulassa sovussa puolentusinaa koiraa. Mutta ei yksi farangi, joka rynnii alueen läpi bambukepillä huitoen sinne tänne kuin eräs tarujen mies tuulimyllyjä vastaan. Tai isäni sukupolvi piirittäessään Leningradia.
Tämä Aasian valloittaja ei ymmärrä tekevänsä hartiavoimin sen eteen töitä, että koirat purevat lasta, joka oikaisee kyseisen alueen läpi muovisen leikkimiekkansa kanssa.
Jonkun kerran kivennäisvettä hörppiessäni olen tuumannut, että kun tähtien asento on oikea, menen koirien keskelle neuvottelemaan aina mukanani kulkevan, kulkukoirien lahjontapussini kanssa.
Näin tein. Ja vastaanotto oli sama kuin bambuseivästä huitelevalle Don Quijotellekin. Joten sanoin reviirillään oleville koirille: "Ymmärrän, mutta voidaanko neuvotella?" Ja jatkoin, että katsokaapa tänne, maksan tullia tai muun tienkäyttömaksun.
Ensin palasen haki yksi, sitten toinen ja jonkun päivän kuluttua kaikki muutkin koirat. Jossain vaiheessa vilkaisin pressukodissa istuvaa pienyrittäjää, joka nosti peukalonsa. Kävelin miehen luokse ja annoin jonkun kymmenen bahtia tullimaksua hänellekin saatesanoilla "you like dogs". Hän hymyili suulla, jossa ei juuri hampaita ollut ja sanoi: "yes I do."
Mutta tältä osin yksinkertainen ihminen ei ymmärrä mitä tarkoittaa keppiä vai porkkanaa. Tai hän pelkää liikaa. Eikä hänellä ole ajatteluun aikaaakaan, sillä hän pohtii vaihtaisiko kuppilaa, kun kantamesta on nostanut lantrinkipullon hintaa viisi bahtia 🍶.
Täällä Thaimaassa minulla on jokapäiväinen kantakuppila, jossa siemaisen aamun Soda Waterit kävelylenkilläni. Muutenkin seurailen eloa ympärilläni, koska minua eivät juuri turustimestat kiinnosta.
Viime reissun yliveto oli Jomtienin Kakkoskadun palmupuusta bongaamani, yli viisimetrinen boa tai python. Kumpi lienee täälläpäin nimeltään? Sen pyydystimme säkkiin ja vapautimme vuorille viidakkoon tiedotusvälineiden ynnä television saattelema. Hieno selfie jäi muistoksi. Kuristajakäärme ja minä ☺️.
Lähes samalla kohdalla, kadun toisella puolella asuu suhteellisen vaatimattomasti kuvan yrittäjä suhteellisen vaatimattoman, niin ikään kuvassa näkyvän, pyörien päällä olevan yrityksensä kanssa.
Hänen kanssaan samalle reviirille mahtuu sulassa sovussa puolentusinaa koiraa. Mutta ei yksi farangi, joka rynnii alueen läpi bambukepillä huitoen sinne tänne kuin eräs tarujen mies tuulimyllyjä vastaan. Tai isäni sukupolvi piirittäessään Leningradia.
Tämä Aasian valloittaja ei ymmärrä tekevänsä hartiavoimin sen eteen töitä, että koirat purevat lasta, joka oikaisee kyseisen alueen läpi muovisen leikkimiekkansa kanssa.
Jonkun kerran kivennäisvettä hörppiessäni olen tuumannut, että kun tähtien asento on oikea, menen koirien keskelle neuvottelemaan aina mukanani kulkevan, kulkukoirien lahjontapussini kanssa.
Näin tein. Ja vastaanotto oli sama kuin bambuseivästä huitelevalle Don Quijotellekin. Joten sanoin reviirillään oleville koirille: "Ymmärrän, mutta voidaanko neuvotella?" Ja jatkoin, että katsokaapa tänne, maksan tullia tai muun tienkäyttömaksun.
Ensin palasen haki yksi, sitten toinen ja jonkun päivän kuluttua kaikki muutkin koirat. Jossain vaiheessa vilkaisin pressukodissa istuvaa pienyrittäjää, joka nosti peukalonsa. Kävelin miehen luokse ja annoin jonkun kymmenen bahtia tullimaksua hänellekin saatesanoilla "you like dogs". Hän hymyili suulla, jossa ei juuri hampaita ollut ja sanoi: "yes I do."
Mutta tältä osin yksinkertainen ihminen ei ymmärrä mitä tarkoittaa keppiä vai porkkanaa. Tai hän pelkää liikaa. Eikä hänellä ole ajatteluun aikaaakaan, sillä hän pohtii vaihtaisiko kuppilaa, kun kantamesta on nostanut lantrinkipullon hintaa viisi bahtia 🍶.
tiistai 19. marraskuuta 2019
Miksi valitsin talvipesäkseni Thaimaan?
Tätä asiaa en ole koskaan kysynyt Päivikseltä. Joten siksikin on syytä puhua etupäässä omasta näkökulmasta, vaikka meillä yhteinen talvikoti onkin. Jonne emme mahdu yhtä aikaa 😥.
Edellytin itse asiassa valinnaltamme ehkä neljää asiaa, kun aikoinaan pohdin missä haluaisin ainakin osan Suomen kesän ulkopuolella viettää.
Ensinnäkin sen piti olla ilmastoltaan sopiva, joka tarkoitti lämpöä ja aurinkoa. Tässä vaiheessa paikkoja oli vielä vaikka kuinka.
Toiseksi edellytin, että ilmojen piti miellyttää aina, olin sitten menossa sinne milloin tahansa. Se jätti Välimeren maita pois, sillä siellä ei ole minulle aina talvisin tarpeeksi kesä.
Koska edellytin, että kohteessa tulee olla sopivina annoksina suomalaisia ja suomalaisuutta, tippui kaiken maailman vaihtoehdoista paljon pois. Halusin tietää mitä kuuluu Jasmin Mäntylälle ja mitä kuuluu Jennin ja Salen koiralle sekä muillekin kotimaani ykköspuheenaiheille. Näiden uutisten jakamiseen ja keskusteluun tarvitaan suomalaisyhteisöä.
Jäljelle jäi kohteita aina Floridasta lähtien. Sielläkin olen käynyt jonkun kerran, mutta en pitänyt paikasta riittävästi. Tai pidin paikasta, mutten monesta paikallisesta. Johtuneeko onnettomasta kielitaidostani, huonosta itsetunnosta tai maan asukkaista, mutta koin, että jenkki katsoi minua liian usein pitkin nenänvartta.
Sitten edellytin, että paikan pitää sopia myös rahapussini paksuuteen, joka ei hääppöinen ole. Tämän kaiken vaatimuslistan jälkeen ei vaihtoehtoja ollut enää kovinkaan monia.
Kun lopuksi lisäsin listaan, että halusin ja haluan, että ihmiset ovat ystävällisiä, oli valintani Thaimaa.
Sieltä valitsin kaupungin, joka on edelleen ja alati balansissa kukkaroni sisällön kanssa. Joten kohteeksi valikoitui Pattayan kaupungin Jomtienin kaupunginosa.
Enkä ole katunut. Täällä olen talvikodissamme kuin kotonani ja olen aina etiketin mukaan pukeutunut. Vähän samaan tapaan, kun aikoinaan kävin Stadin Sörnäisissä ja Kurvin Siwassa. Aamutakki päällä hakemassa aamupalaksi HK:n Sinisen makkaralenkin 😂😂.
Edellytin itse asiassa valinnaltamme ehkä neljää asiaa, kun aikoinaan pohdin missä haluaisin ainakin osan Suomen kesän ulkopuolella viettää.
Ensinnäkin sen piti olla ilmastoltaan sopiva, joka tarkoitti lämpöä ja aurinkoa. Tässä vaiheessa paikkoja oli vielä vaikka kuinka.
Toiseksi edellytin, että ilmojen piti miellyttää aina, olin sitten menossa sinne milloin tahansa. Se jätti Välimeren maita pois, sillä siellä ei ole minulle aina talvisin tarpeeksi kesä.
Suomen koirien presidentti ottaa palvelijoineen vastaan joulutervehdyksen linnassaan. (Kuva Tino Korhonen, Yle). |
Jäljelle jäi kohteita aina Floridasta lähtien. Sielläkin olen käynyt jonkun kerran, mutta en pitänyt paikasta riittävästi. Tai pidin paikasta, mutten monesta paikallisesta. Johtuneeko onnettomasta kielitaidostani, huonosta itsetunnosta tai maan asukkaista, mutta koin, että jenkki katsoi minua liian usein pitkin nenänvartta.
Sitten edellytin, että paikan pitää sopia myös rahapussini paksuuteen, joka ei hääppöinen ole. Tämän kaiken vaatimuslistan jälkeen ei vaihtoehtoja ollut enää kovinkaan monia.
Kun lopuksi lisäsin listaan, että halusin ja haluan, että ihmiset ovat ystävällisiä, oli valintani Thaimaa.
Sieltä valitsin kaupungin, joka on edelleen ja alati balansissa kukkaroni sisällön kanssa. Joten kohteeksi valikoitui Pattayan kaupungin Jomtienin kaupunginosa.
Enkä ole katunut. Täällä olen talvikodissamme kuin kotonani ja olen aina etiketin mukaan pukeutunut. Vähän samaan tapaan, kun aikoinaan kävin Stadin Sörnäisissä ja Kurvin Siwassa. Aamutakki päällä hakemassa aamupalaksi HK:n Sinisen makkaralenkin 😂😂.
maanantai 18. marraskuuta 2019
Yhteiskuntavastuu
Kimi Räikkönen: "Teen paljon hyväntekeväisyystyötä, mutta en kerro siitä kenellekään. En ole sellainen ihminen, että teen asioita saadakseni nimeni lehtiin. Mieluummin olen hiljaa ja pysyn taustalla. Yritän aina pysyä vaiti. Kenenkään ei tarvitse tietää, koska se ei ole sen tarkoitus. Kyse on auttamisesta. En halua siitä mitään itselleni, en edes hyvää omaatuntoa. En halua ihmisten tietävän, koska niin sen pitää mielestäni ollakin. Teen asioita, koska se tuntuu oikealta."
Syvä kunnioitukseni näistä sanoista Kimille, sillä itsestäni ei ole edes sanomaan näin ylevästi. Saati tekemään.
Mutta yhteiskuntavastuuta kannan minäkin omalla, vaatimattomalla tavallani. Ehkä en kantaisi, jos en saisi siitä itsekin jotain, vaikken sillä taivaspaikkaa olekaan ostamassa. Tai ehkä tekisinkin samoin, mutta myönteinen palaute auttaa jatkamaan polun sillä osalla, jonka koen oikeaksi. Autan, joka usein on vain ovien avaamista, sillä jokaisen on kuljettava omat polkunsa eikä kukaan voi elää tuokiotakaan toisen elämää.
Vaikka senkin yrittäjiä on. Isiäkin, jotka elävät poikansa kautta särkynyttä unelmaansa NHL-jääkiekkoilijana tai formulakuljettajana.
Tiedän, etten voi muuttaa kenenkään elämää. Mutta voin olla antamassa pienen, hyvän hetken vaatimattoman kantakuppilani pienelle tytölle. Kuvan tuokiota ei kukaan ota meiltä kummaltakaan koskaan enää pois.
Aika usein yritän aukoa ovia heille, joilla on kädet ja koko henkinen maailma niin täynnä tavaraa sekä taakkaa, jotta uusien ovien availu ei omin voimin onnistu. Ehkä osin siksi olen välillä niin sanotusti suuna ja päänä. Tosin siitäkin tulee pyyhkeitä. Kun esimerkiksi annan hyviä hetkiä koirille 🙂. Oudoimmat ajattelevat, että se on silloin ihmisiltä pois.
Hetkiin käytänkin paljon aikaa. Tekemisiin ja ajattelemisiin. Teen niin, koska koen sen Kimin lailla oikeaksi, mutta myös siksi, että siitä tulee hyvä mieli.
Kerran tiputin kerjäläisen kuppiin Sörnäisten metroasemalla kahden euron kolikon. Saaja katsoi vihaisesti, näytti keskisormea ja sanoi "MORE". En antanut. Paha mielikin tuli, sillä se oli ainut raha mikä minulla silloin oli.
Jo monia, monia vuosia sitten otti minua hihasta itselleni täysin tuntematon mies kadulla kiinni ja sanoi, että "terve, muistatko minut?" En todellakaan muistanut. Vähän häpesinkin, sillä hänelle tunnuin olevan tuttu kuin eilinen päivä.
Ja hän jatkoi: "Vesalan päihdeleirillä reipas kymmenen vuotta sitten istuttiin saunan lauteilla, kun sanoit minulle niin ja näin. Monta mutkaa olen senkin jälkeen kiertänyt sekä tehnyt pahaa muille ja itselleni. Mutta viimeisellä tuomiolla Sukevan kongilla lopulta ymmärsin ja myös sisäistin mitä sanoit. Olen nyt vapautunut taatusti viimeiseltä tuomioltani kolme kuukautta sitten enkä ole tykittänyt, enkä napsinut mömmöjä, enkä juonut pisaraakaan sen jälkeen. Että saanko sanoa ja pitää sinua ystävänäni?" Tottakai, sanoin. Ja jatkoin, sillä niitä minulla on aivan liian vähän.
Syvä kunnioitukseni näistä sanoista Kimille, sillä itsestäni ei ole edes sanomaan näin ylevästi. Saati tekemään.
Mutta yhteiskuntavastuuta kannan minäkin omalla, vaatimattomalla tavallani. Ehkä en kantaisi, jos en saisi siitä itsekin jotain, vaikken sillä taivaspaikkaa olekaan ostamassa. Tai ehkä tekisinkin samoin, mutta myönteinen palaute auttaa jatkamaan polun sillä osalla, jonka koen oikeaksi. Autan, joka usein on vain ovien avaamista, sillä jokaisen on kuljettava omat polkunsa eikä kukaan voi elää tuokiotakaan toisen elämää.
Vaikka senkin yrittäjiä on. Isiäkin, jotka elävät poikansa kautta särkynyttä unelmaansa NHL-jääkiekkoilijana tai formulakuljettajana.
Tiedän, etten voi muuttaa kenenkään elämää. Mutta voin olla antamassa pienen, hyvän hetken vaatimattoman kantakuppilani pienelle tytölle. Kuvan tuokiota ei kukaan ota meiltä kummaltakaan koskaan enää pois.
Aika usein yritän aukoa ovia heille, joilla on kädet ja koko henkinen maailma niin täynnä tavaraa sekä taakkaa, jotta uusien ovien availu ei omin voimin onnistu. Ehkä osin siksi olen välillä niin sanotusti suuna ja päänä. Tosin siitäkin tulee pyyhkeitä. Kun esimerkiksi annan hyviä hetkiä koirille 🙂. Oudoimmat ajattelevat, että se on silloin ihmisiltä pois.
Hetkiin käytänkin paljon aikaa. Tekemisiin ja ajattelemisiin. Teen niin, koska koen sen Kimin lailla oikeaksi, mutta myös siksi, että siitä tulee hyvä mieli.
Kerran tiputin kerjäläisen kuppiin Sörnäisten metroasemalla kahden euron kolikon. Saaja katsoi vihaisesti, näytti keskisormea ja sanoi "MORE". En antanut. Paha mielikin tuli, sillä se oli ainut raha mikä minulla silloin oli.
Jo monia, monia vuosia sitten otti minua hihasta itselleni täysin tuntematon mies kadulla kiinni ja sanoi, että "terve, muistatko minut?" En todellakaan muistanut. Vähän häpesinkin, sillä hänelle tunnuin olevan tuttu kuin eilinen päivä.
Ja hän jatkoi: "Vesalan päihdeleirillä reipas kymmenen vuotta sitten istuttiin saunan lauteilla, kun sanoit minulle niin ja näin. Monta mutkaa olen senkin jälkeen kiertänyt sekä tehnyt pahaa muille ja itselleni. Mutta viimeisellä tuomiolla Sukevan kongilla lopulta ymmärsin ja myös sisäistin mitä sanoit. Olen nyt vapautunut taatusti viimeiseltä tuomioltani kolme kuukautta sitten enkä ole tykittänyt, enkä napsinut mömmöjä, enkä juonut pisaraakaan sen jälkeen. Että saanko sanoa ja pitää sinua ystävänäni?" Tottakai, sanoin. Ja jatkoin, sillä niitä minulla on aivan liian vähän.
sunnuntai 17. marraskuuta 2019
FamilyMart
Eilen kirjoitin Seven-Elevenistä ja nyt jatkan aiheesta sanomalla sanasen sen kilpailijasta FamilyMartista. Joka toimii kauppiasvetoisesti vähän samaan tapaan kuin esimerkiksi Suomessa Keskot ynnä monet muut hampurilaispaikoista lähtien.
Luulen, että Familyn markkina-alue on vain Aasiassa. Sen tiedän, että myymälöitä sillä on ehkä 25 000. Mielenkiintoista sekin, että sekä 7-Eleven että FamilyMart ovat japanilaisia. Jälkimmäinen kai alkujaankin.
Pahin kilpailija on siis ikäänkuin naapuri. Vähän samaan tapaan kuin tavallisella tai ainakin joillakin suomalaisella. Kun naapuri ostaa isomman tai uudemman auton kuin itsellä on 😆😆.
Muistelen, että FamilyMartin myymissä tuotteissa olisi joskus ollut julkisuuteen asti päässyttä uutisointia epäpuhtauksista ja että jotain rettelöitä olisi ollut ammattiyhdistysliikkeen kanssa. Voin kyllä olla aivan hakoteilläkin.
Itse asioisin kyllä siellä siitä huolimatta, jos se olisi lähinnä Thaikotiamme. Nyt piikkipaikalla on remontissa oleva Seven. Joskaan en vielä tiedä palaako se uudistettuun tilaan takaisin.
Mutta Familyssäkin asioin. Sillä sen kilpailja Seven ei myy Aisin puhelinliittymää, jota käytän. Tarkemmin sanottuna 6 megan kuukauden voimassa olevaa, rajatonta puhelin- ja nettiyhteyttä.
Luulen, että Familyn markkina-alue on vain Aasiassa. Sen tiedän, että myymälöitä sillä on ehkä 25 000. Mielenkiintoista sekin, että sekä 7-Eleven että FamilyMart ovat japanilaisia. Jälkimmäinen kai alkujaankin.
Pahin kilpailija on siis ikäänkuin naapuri. Vähän samaan tapaan kuin tavallisella tai ainakin joillakin suomalaisella. Kun naapuri ostaa isomman tai uudemman auton kuin itsellä on 😆😆.
Muistelen, että FamilyMartin myymissä tuotteissa olisi joskus ollut julkisuuteen asti päässyttä uutisointia epäpuhtauksista ja että jotain rettelöitä olisi ollut ammattiyhdistysliikkeen kanssa. Voin kyllä olla aivan hakoteilläkin.
Itse asioisin kyllä siellä siitä huolimatta, jos se olisi lähinnä Thaikotiamme. Nyt piikkipaikalla on remontissa oleva Seven. Joskaan en vielä tiedä palaako se uudistettuun tilaan takaisin.
Mutta Familyssäkin asioin. Sillä sen kilpailja Seven ei myy Aisin puhelinliittymää, jota käytän. Tarkemmin sanottuna 6 megan kuukauden voimassa olevaa, rajatonta puhelin- ja nettiyhteyttä.
lauantai 16. marraskuuta 2019
7-Eleven
Moni meistä on törmännyt tavalla tai toisella 7-Eleven pikkukauppaketjuun. Aina silloin tällöin tulen pohtineeksi sen taustoja ja sitäkin, että näemmekö niitä koskaan Suomessa. Näin toivoisin, sillä K ja S-ryhmien kanssa kilpailu ei ole kovin helppoa elintarvikesektorilla. Kuluttajien etu se olisi, josta oiva esimerkki on saksalainen Lidl.
Thaimaassa ollessani ja vähän muuallakin käyn usein 7-Eleveneissä. Niitä on esimerkiksi Pattayalla sangen tiheästi ja usein ajattelen kannattavuutta. Että miten ne täällä pärjäävät, kun Suomessa niihin nähden harvakseltaan olevissa R-kioskeissa surraan katteen pienuutta?
Thaikotimme kulmilla oleva myymälätila on mennyt täydelliseen remonttiin. Enkä tiedä tuleeko siihen Seven takaisin. Mutta sen näen ehkä ensi viikon aikana. Valotaulu katon reunalla sitä enteilee. Voi tosin olla vanhakin.
Thaikodistamme seuraavaan myymälään onkin matkaa peräti reipas sata metriä 🤣🤣. Mutta muutakin on häippässyt toivon mukaan vain toistaiseksi remontin tieltä. On lähtenyt yhden bahtin digivaaka, pankkiautomaatti, älylaitteen datan ja puhelinajan latauspiste sekä mitä kaikkea muuta se lieneekään, myyntikojut kaupan edestä ja katujen koirilta turvalliset mestat.
7-Eleven on maailmanlaajuinen elintarvikekauppaketju. Se on Seven & I Holdings Co.:n tytäryhtiö. Ketjun kauppoja on 18 maassa, ja sen suurimmat markkina-alueet ovat Japani, Yhdysvallat, Taiwan ja Thaimaa. Se on ollut vuodesta 2007 suurin ketjumyymälä, ja sillä on enemmän toimipisteitä kuin McDonald'silla.
7-Eleven on perustettu 15. toukokuuta 1940 Kaliforniassa, mutta nykyisin sen kotipaikka on Tokio. Tätä en tiennyt vähintäänkin viikoittain Thaimaassa ollessani niissä käyvänä, että myymäläketjun kotimaa on nykyisin Japani. Toisaalta tämäkin voi olla vanhaa tietoa, sillä bisnes on usein liukasliikkeistä. Ainakin kaltaiselleni leppoistajalle.
7-Eleven-myymälöitä on ainakin Pohjoismaista Tanskassa, Ruotsissa ja Norjassa. Ketjun brändin Pohjoismaissa omistava norjalainen Reitan Servicehandel ilmoitti maaliskuussa 2012 ostaneensa koko R-kioski-ketjun ja sen myymälät Suomessa, Virossa ja Liettuassa. Tässä ehkä syy miksi 7-Eleven ei ole rantautunut Suomeen. Toisaalta samasta syystä saattaa joskus rantautuminen tapahtuakin.
Thaimaassa ollessani ja vähän muuallakin käyn usein 7-Eleveneissä. Niitä on esimerkiksi Pattayalla sangen tiheästi ja usein ajattelen kannattavuutta. Että miten ne täällä pärjäävät, kun Suomessa niihin nähden harvakseltaan olevissa R-kioskeissa surraan katteen pienuutta?
Thaikotimme kulmilla oleva myymälätila on mennyt täydelliseen remonttiin. Enkä tiedä tuleeko siihen Seven takaisin. Mutta sen näen ehkä ensi viikon aikana. Valotaulu katon reunalla sitä enteilee. Voi tosin olla vanhakin.
Thaikodistamme seuraavaan myymälään onkin matkaa peräti reipas sata metriä 🤣🤣. Mutta muutakin on häippässyt toivon mukaan vain toistaiseksi remontin tieltä. On lähtenyt yhden bahtin digivaaka, pankkiautomaatti, älylaitteen datan ja puhelinajan latauspiste sekä mitä kaikkea muuta se lieneekään, myyntikojut kaupan edestä ja katujen koirilta turvalliset mestat.
7-Eleven on maailmanlaajuinen elintarvikekauppaketju. Se on Seven & I Holdings Co.:n tytäryhtiö. Ketjun kauppoja on 18 maassa, ja sen suurimmat markkina-alueet ovat Japani, Yhdysvallat, Taiwan ja Thaimaa. Se on ollut vuodesta 2007 suurin ketjumyymälä, ja sillä on enemmän toimipisteitä kuin McDonald'silla.
7-Eleven on perustettu 15. toukokuuta 1940 Kaliforniassa, mutta nykyisin sen kotipaikka on Tokio. Tätä en tiennyt vähintäänkin viikoittain Thaimaassa ollessani niissä käyvänä, että myymäläketjun kotimaa on nykyisin Japani. Toisaalta tämäkin voi olla vanhaa tietoa, sillä bisnes on usein liukasliikkeistä. Ainakin kaltaiselleni leppoistajalle.
7-Eleven-myymälöitä on ainakin Pohjoismaista Tanskassa, Ruotsissa ja Norjassa. Ketjun brändin Pohjoismaissa omistava norjalainen Reitan Servicehandel ilmoitti maaliskuussa 2012 ostaneensa koko R-kioski-ketjun ja sen myymälät Suomessa, Virossa ja Liettuassa. Tässä ehkä syy miksi 7-Eleven ei ole rantautunut Suomeen. Toisaalta samasta syystä saattaa joskus rantautuminen tapahtuakin.
perjantai 15. marraskuuta 2019
On ihmeen hyvä tulla kotiin taas..
Eilisessä blogissa lupasin, että kaivan Lasse Mårtensonin Suomen hitiksi ja Tom Jonesin maailman hitiksi tekemän biisin sanat. Mutta ennen kaikkea sen mistä alkujaan on laulussa kysymys. Suokaa anteeksi osin kökkönen käännökseni ja vähän tekstin oikaisuakin. Hieno ja surullinen tarina joka tapauksessa.
"Vanha kotiseutu vain, ei oo muuttunut se lain,
kun juna pysähtyy ja astun laiturille.
Tuolla äiti ja isä oottaa, täällä vietin monta vuotta.
Ovat kaikki tulleet mua vastaan, on ihmeen hyvä kotiin tulla taas.
Seisoo vielä ennallaan, vanha talo kallellaan.
Tuon suuren tammen alla lapsena mä leikin.
Samaa kujaa kuljen luokse armaan, hän kai mua jo oottaa varmaan.
On ihmeen hyvä kotiin tulla taas.
Tässä vaiheessa aina herään ja näen ympärilläni kylmät, harmaat seinät ja tajuan, että kaikki oli unta.
Näen pihan, synkän tiilimuurin, kaipuu vaan on tunne suurin. Ois ollut hyvä kotiin tulla taas.
En kulje kujaa luokse armaan, liityn jatkoks jonon harmaan. Ois ollut hyvä kotiin tulla taas."
Suomalainen versio on kovin vajaa ja ikäänkuin piilottaa ytimen. Jotenkin näin tarina on ollut alkujaan.
Mies palaa lapsuuskotiinsa ja näyttää siltä, että tämä on hänen ensimmäinen vierailunsa kotiin lähdön jälkeen nuoruudestaan.
Kun hän astuu alas junasta, hänen vanhempansa ovat siellä tervehtimässä. Hänen rakkaansa, Mary juoksee vastaan ja kaikki tulevat tapaamaan häntä kädet levällään ja hymyillen.
Maryn kanssa mies kävelee lapsuutensa muistomerkkien joukossa, mukaan lukien vanha tammi, jonka alla hänellä oli lapsena tapana leikkiä. Hänestä on myös hyvä koskettaa vihreää ruohoa.
Musiikki ja sanat ovat kuitenkin täynnä ennakointia, mikä viittaa voimakkaasti suruun. Äkillisesti mies siirtyy laulussa puheeseen ja herää vankilassa.
Katson ympärilleni ja näen neljä harmaata seinää, jotka ympäröivät minua. Ja tajuan, että olen vain unelmoinut.
Hän on kuolemansellissä ja herää teloituspäiväänsä. Siellä on vartija ja siellä on surullinen vanha pappi.
Joan Baezin versio päättyy jotenkin näin. "Palaan kotiin kuolleena tullakseni haudatuksi. He kaikki tulevat tapaamaan minua tuon vanhan tammen varjoon, kun he laskevat minut kodin vihreän ruohon alle."
"Vanha kotiseutu vain, ei oo muuttunut se lain,
kun juna pysähtyy ja astun laiturille.
Tuolla äiti ja isä oottaa, täällä vietin monta vuotta.
Ovat kaikki tulleet mua vastaan, on ihmeen hyvä kotiin tulla taas.
Seisoo vielä ennallaan, vanha talo kallellaan.
Tuon suuren tammen alla lapsena mä leikin.
Samaa kujaa kuljen luokse armaan, hän kai mua jo oottaa varmaan.
On ihmeen hyvä kotiin tulla taas.
Tässä vaiheessa aina herään ja näen ympärilläni kylmät, harmaat seinät ja tajuan, että kaikki oli unta.
Näen pihan, synkän tiilimuurin, kaipuu vaan on tunne suurin. Ois ollut hyvä kotiin tulla taas.
En kulje kujaa luokse armaan, liityn jatkoks jonon harmaan. Ois ollut hyvä kotiin tulla taas."
Suomalainen versio on kovin vajaa ja ikäänkuin piilottaa ytimen. Jotenkin näin tarina on ollut alkujaan.
Mies palaa lapsuuskotiinsa ja näyttää siltä, että tämä on hänen ensimmäinen vierailunsa kotiin lähdön jälkeen nuoruudestaan.
Kun hän astuu alas junasta, hänen vanhempansa ovat siellä tervehtimässä. Hänen rakkaansa, Mary juoksee vastaan ja kaikki tulevat tapaamaan häntä kädet levällään ja hymyillen.
Maryn kanssa mies kävelee lapsuutensa muistomerkkien joukossa, mukaan lukien vanha tammi, jonka alla hänellä oli lapsena tapana leikkiä. Hänestä on myös hyvä koskettaa vihreää ruohoa.
Musiikki ja sanat ovat kuitenkin täynnä ennakointia, mikä viittaa voimakkaasti suruun. Äkillisesti mies siirtyy laulussa puheeseen ja herää vankilassa.
Katson ympärilleni ja näen neljä harmaata seinää, jotka ympäröivät minua. Ja tajuan, että olen vain unelmoinut.
Hän on kuolemansellissä ja herää teloituspäiväänsä. Siellä on vartija ja siellä on surullinen vanha pappi.
Joan Baezin versio päättyy jotenkin näin. "Palaan kotiin kuolleena tullakseni haudatuksi. He kaikki tulevat tapaamaan minua tuon vanhan tammen varjoon, kun he laskevat minut kodin vihreän ruohon alle."
torstai 14. marraskuuta 2019
Ajattelin kantaa kaiken mukanani
Olen asunut ja elänyt monta kymmentä vuotta erilaisissa yhteisöissä, puolimatkankodeissa ja niin edelleen. Monen muun epänormaalin asumismuodon lisäksi, sillä olen asunut myös veneessä ja matkailuautoissa.
Kun luovuin säätiön jobista, ajattelin, että vietän vanhuuteni, jos en laitokseen joudu tai kuole, puolimatkankoti Pessissä ja Illusiassa Päiviksen kanssa. Kuinka enteellinen antamani nimi olikaan. Illusiasta ei tullut vanhuuden kotia minulle eikä Päivikselle.
Kun sieltä lähdimme, ajattelin, etten enää koskaan kiinny yhteenkään paikkaan, sillä niin kovin lähtö sattui. Se pirstaloi paljon, jota olin ajatellut leppoistamiselämälleni. Ajattelin lähtiessäni, että loppuelämäni kannan kaiken mukanani.
Paljon on mennyt uusiksi kymmenen vuoden aikana, paljon on mennyt ikuisiksi ajoiksi ja paljon on tullut uutta. Ja olen myös vastoin päätöstäni kiintynyt paikkoihin, joista on tullut hyvinkin rakkaita.
Kesäkoti Jokilaaksossa on ylivertainen. Rakastan Merikonttikotiamme. Siellä seuraan, kun kevät herättää uinuvan luonnon, kuinka se elää kesän ja kuinka se painuu syksyn tullen taas talviunille. Joskaan ei kokonaan, sillä saukoista lähtien lumen alla ja päällä on aina paljon elämää.
Syksyn tullen, muuttolintujen aikaan lähden Thaikotiin. Josta siitäkin on tullut rakas. Toivon näin voivan olla elämäni loppuun. Se on kuitenkin monesta kiinni ja luulen, että eniten niin sanotusta tähtien asennosta ja suotuisista tuulista. Koti Aasiassa on Päiviksen, jossa olen voinut ja asua kuin omassani. Mutta rakkainta minulle on, missä milloinkin olenkaan, Niilo ja koirat vailla ihmiskotia.
Kiintymykseni Thaikotiin huomasin viimeksi, kun palasin lähes kuukauden reissulta Pohjois-Thaimaasta. Yllätin itseni hyräilemästä Lasse Mårtensonin laulamaa biisiä. Että on ihmeen hyvä tulla kotiin taas. Biisin sanat istuvat minulle hyvin, sillä myös minä teen haave- ja mielikuvitusmatkoja sekä veljeilen linnanvintiöiden kanssa. Ehkä kaivan huomiseen blogiin kyseiset, puhuttelevat sanat ja mausteeksi historiaa siitä, jos löydän.
Kuka hän onkaan, hän on entisen kotimme parvekkeella |
Kun sieltä lähdimme, ajattelin, etten enää koskaan kiinny yhteenkään paikkaan, sillä niin kovin lähtö sattui. Se pirstaloi paljon, jota olin ajatellut leppoistamiselämälleni. Ajattelin lähtiessäni, että loppuelämäni kannan kaiken mukanani.
Paljon on mennyt uusiksi kymmenen vuoden aikana, paljon on mennyt ikuisiksi ajoiksi ja paljon on tullut uutta. Ja olen myös vastoin päätöstäni kiintynyt paikkoihin, joista on tullut hyvinkin rakkaita.
Kesäkoti Jokilaaksossa on ylivertainen. Rakastan Merikonttikotiamme. Siellä seuraan, kun kevät herättää uinuvan luonnon, kuinka se elää kesän ja kuinka se painuu syksyn tullen taas talviunille. Joskaan ei kokonaan, sillä saukoista lähtien lumen alla ja päällä on aina paljon elämää.
Syksyn tullen, muuttolintujen aikaan lähden Thaikotiin. Josta siitäkin on tullut rakas. Toivon näin voivan olla elämäni loppuun. Se on kuitenkin monesta kiinni ja luulen, että eniten niin sanotusta tähtien asennosta ja suotuisista tuulista. Koti Aasiassa on Päiviksen, jossa olen voinut ja asua kuin omassani. Mutta rakkainta minulle on, missä milloinkin olenkaan, Niilo ja koirat vailla ihmiskotia.
Kiintymykseni Thaikotiin huomasin viimeksi, kun palasin lähes kuukauden reissulta Pohjois-Thaimaasta. Yllätin itseni hyräilemästä Lasse Mårtensonin laulamaa biisiä. Että on ihmeen hyvä tulla kotiin taas. Biisin sanat istuvat minulle hyvin, sillä myös minä teen haave- ja mielikuvitusmatkoja sekä veljeilen linnanvintiöiden kanssa. Ehkä kaivan huomiseen blogiin kyseiset, puhuttelevat sanat ja mausteeksi historiaa siitä, jos löydän.
keskiviikko 13. marraskuuta 2019
Kuvia ja tekstiä
1. Burman eli Myanmarin rajalla vaihdon temppelissä paikkaa munkin kanssa.
2. Katuja kävellessä ja ilman sitäkin janon sammutus on tärkeää. Jotkut sammuttavat eri juomilla päänsäkin.
3. Selän takana olevaan Burman kaupunkiin olen kurkannut. Sitä(kin) maata haluan kokea enemmän.
4. Koirat ovat joka puolella minun juttuni. Niiden kanssa eloa on ihminen opetellut 14 000 vuotta.
1. Riisin satoa korjataan eli otetaan talteen sirpein ja konein.
2. Ensimmäisen kerran näin niittokoneen telaketjuin. Ilman niitä kone uppoaisi märkään peltoon kaulaansa myöten.
3. Luonto tekee hoidettuunkin puumetsään omia jälkiään.
4. Ihminen ei aina muista tai osaa lukea koiria. Että olemme myös heidän reviireilleen tunkeutuneita muukalaisia.
1. ja 2. Kallun ja Mingin lammikoissa on pieniä ja isoja kaloja.
3. Jotka kyllä kasvaisivat ilman minun ruokintaakin.
2. Katuja kävellessä ja ilman sitäkin janon sammutus on tärkeää. Jotkut sammuttavat eri juomilla päänsäkin.
3. Selän takana olevaan Burman kaupunkiin olen kurkannut. Sitä(kin) maata haluan kokea enemmän.
4. Koirat ovat joka puolella minun juttuni. Niiden kanssa eloa on ihminen opetellut 14 000 vuotta.
1. Riisin satoa korjataan eli otetaan talteen sirpein ja konein.
2. Ensimmäisen kerran näin niittokoneen telaketjuin. Ilman niitä kone uppoaisi märkään peltoon kaulaansa myöten.
3. Luonto tekee hoidettuunkin puumetsään omia jälkiään.
4. Ihminen ei aina muista tai osaa lukea koiria. Että olemme myös heidän reviireilleen tunkeutuneita muukalaisia.
1. ja 2. Kallun ja Mingin lammikoissa on pieniä ja isoja kaloja.
3. Jotka kyllä kasvaisivat ilman minun ruokintaakin.
tiistai 12. marraskuuta 2019
Isänpäivä
Eilisen blogini päätin sanoihin: "Luulen, että huomenna kirjoitan siitä miltä tuntuu odottaa isänpäivätervehdystä pojalta, joka on lähes aikuisena itse saanut valita vanhempansa."
Lapsuudenkodissani oli aina kesälapsia, jotka tosin olivat meillä pitkiä aikoja muulloinkin. Vanhempani, kuten minäkin, pidimme heistä kuin omista lapsista, sisarista tai veljistä. Isältäni ja äidiltäni opin, että lapsia ei tarvitse tehdä rakastaakseen heitä.
Viime vuosiin saakka en kaivannutkaan biologista vanhemmuutta millään tavalla. Sitä Luoja ei ole minulle suonut tai kai muutenkaan hyväksi nähnyt. Joskus ajattelenkin elämäni kaikkia metkuja sekä mutkia, joita en ymmärrä. Että välillä elo taikka olo tuntuisi helpommalta, jos en uskoisi koko Luojaan. Tämäkin pohdinta on eräänlainen umpikuja, sillä mikään ei synny tyhjästä. Ei kivensiru eikä Niiloon iskeytynyt punkki.
Hyväksyin, että minulla ei ole eikä tule olemaan omia lapsia. Mutta tämä tuntematon, minulle usein niin perin outo, elämän ja kuoleman valtias oli ajatellut toisin.
Yhtenä yönä 6-vuotiaasta pojasta, samaa verta kuin minäkin, tuli orpo. Joka äitinsä kuoltua kysyi, että Jeesus pitää äidistä huolta taivaassa, kuka minusta huolehtii täällä? Tämän tehtävän otin vastaan sanomalla Markolle ensimmäisen vaimoni Liisan kanssa, että uusi kotisi on luonamme. Ja niin meille tuli kuusivuotias poika.
Olin päättänyt, että adoptoinnista Marko päättää itse murkkuikäisenä tai sen jälkeen. Olemme siihen saakka pienelle pojalle ne kaksi aikuista, jotka toivoisin jokaisella lapsella olevan. Me olimme oikeuden päätöksellä hänen lailliset huoltajat ja holhoojat. Ja teimme vuosittain tiliä tekemisistämme sosiaalitoimelle.
Näin oli hyvä ja vuodet kuluivat. Olin luvannut, että koulun suhteen hiostamiseni loppuu ylioppilaslakkiin, josta lupauksesta myös pidin kiinni. Saatuaan hatun päähänsä, sanoi Marko yllättäen, että hän haluaa adoptoida meidät. Olivat syyt mitkä tahansa, Marko valitsi vanhempansa ja meistä tuli virallisesti perhe laillisine isineen ja äitineen. Näin on myös hyvä, ajattelin vuosikymmenet.
Rakastin ja rakastan nyt jo keski-ikäistä poikaani paljon, kuten hänen vaimoaan ja tytärtäänkin, Sini Oliviaa.
Vuodet vierivät edelleen, kuten niillä on tapana eikä tämäkään onneni kestänyt iäti. Tein parhaani, mutta se ei riittänyt eikä minulla ole juuri yhteyttä poikaani tai hänen tyttäreensä. Eikä enää lapsen äitiinkään. En tiedä miksi on näin. Se raastaa joskus, mutta ehkä niin on tarkoituskin.
Silti jaksoin ja jaksan joka isänpäivänä odottaa ja huokaista yläkertaankin, että jos kuitenkin jotenkin, vaikka yhden sanan tekstiviestillä muistaisi.
Mutta puhelin on vaiti. Juuri tämä on sitä osaa yksinäisyydestä, josta toivon pääseväni irti. On surullista tehdä itselleen tiliä, kun en tiedä mitä olen tehnyt väärin.
Kukaan rakkaistani ei ole kestänyt lähelläni tai minä en ole kestänyt heidän lähellään. Paitsi äitini ja isäni. Välillä olen yksin ja yksinäinen. Itken, kun onnettomaan sydämeeni hiipii kaipuu. Joka sanoo "Jorma on tehtävänsä tehnyt, Jorma saa mennä".
Joskus olen elämässäni kysynyt itseltäni milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta. Yhtä monta kertaa olen vastannut "en tiedä, mutta ei ainakaan vielä".
Vaikka elämäni on tällä hetkellä melankolista ja mollivoittoista, olen jokaisesta tuokiosta kiitollinen ja aloitan yhä uudelleen alusta. Niin nytkin, jos Luoja sen minulle edelleen sallii.
Ehkä maailman jossakin kolkassa on lapsi äitineen ja sisarineen, jolle kelpaisin ja riittäisin tällaisena. Ja heillekin olisi elämä opettanut, että epätäydellinen voi välittää ja rakastaa täydellisesti sekä kaivata rakkautta.
Luulen, että vain koirat kohdallani ymmärtävät tämän. Asun osin Niilo-koiran kanssa ja kysyn joskus siltä, että jos joskus tarvitsen, kuka minusta pitää huolen täällä?
Lapsuudenkodissani oli aina kesälapsia, jotka tosin olivat meillä pitkiä aikoja muulloinkin. Vanhempani, kuten minäkin, pidimme heistä kuin omista lapsista, sisarista tai veljistä. Isältäni ja äidiltäni opin, että lapsia ei tarvitse tehdä rakastaakseen heitä.
Viime vuosiin saakka en kaivannutkaan biologista vanhemmuutta millään tavalla. Sitä Luoja ei ole minulle suonut tai kai muutenkaan hyväksi nähnyt. Joskus ajattelenkin elämäni kaikkia metkuja sekä mutkia, joita en ymmärrä. Että välillä elo taikka olo tuntuisi helpommalta, jos en uskoisi koko Luojaan. Tämäkin pohdinta on eräänlainen umpikuja, sillä mikään ei synny tyhjästä. Ei kivensiru eikä Niiloon iskeytynyt punkki.
Hyväksyin, että minulla ei ole eikä tule olemaan omia lapsia. Mutta tämä tuntematon, minulle usein niin perin outo, elämän ja kuoleman valtias oli ajatellut toisin.
Yhtenä yönä 6-vuotiaasta pojasta, samaa verta kuin minäkin, tuli orpo. Joka äitinsä kuoltua kysyi, että Jeesus pitää äidistä huolta taivaassa, kuka minusta huolehtii täällä? Tämän tehtävän otin vastaan sanomalla Markolle ensimmäisen vaimoni Liisan kanssa, että uusi kotisi on luonamme. Ja niin meille tuli kuusivuotias poika.
Olin päättänyt, että adoptoinnista Marko päättää itse murkkuikäisenä tai sen jälkeen. Olemme siihen saakka pienelle pojalle ne kaksi aikuista, jotka toivoisin jokaisella lapsella olevan. Me olimme oikeuden päätöksellä hänen lailliset huoltajat ja holhoojat. Ja teimme vuosittain tiliä tekemisistämme sosiaalitoimelle.
Näin oli hyvä ja vuodet kuluivat. Olin luvannut, että koulun suhteen hiostamiseni loppuu ylioppilaslakkiin, josta lupauksesta myös pidin kiinni. Saatuaan hatun päähänsä, sanoi Marko yllättäen, että hän haluaa adoptoida meidät. Olivat syyt mitkä tahansa, Marko valitsi vanhempansa ja meistä tuli virallisesti perhe laillisine isineen ja äitineen. Näin on myös hyvä, ajattelin vuosikymmenet.
Rakastin ja rakastan nyt jo keski-ikäistä poikaani paljon, kuten hänen vaimoaan ja tytärtäänkin, Sini Oliviaa.
Vuodet vierivät edelleen, kuten niillä on tapana eikä tämäkään onneni kestänyt iäti. Tein parhaani, mutta se ei riittänyt eikä minulla ole juuri yhteyttä poikaani tai hänen tyttäreensä. Eikä enää lapsen äitiinkään. En tiedä miksi on näin. Se raastaa joskus, mutta ehkä niin on tarkoituskin.
Silti jaksoin ja jaksan joka isänpäivänä odottaa ja huokaista yläkertaankin, että jos kuitenkin jotenkin, vaikka yhden sanan tekstiviestillä muistaisi.
Mutta puhelin on vaiti. Juuri tämä on sitä osaa yksinäisyydestä, josta toivon pääseväni irti. On surullista tehdä itselleen tiliä, kun en tiedä mitä olen tehnyt väärin.
Kukaan rakkaistani ei ole kestänyt lähelläni tai minä en ole kestänyt heidän lähellään. Paitsi äitini ja isäni. Välillä olen yksin ja yksinäinen. Itken, kun onnettomaan sydämeeni hiipii kaipuu. Joka sanoo "Jorma on tehtävänsä tehnyt, Jorma saa mennä".
Joskus olen elämässäni kysynyt itseltäni milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta. Yhtä monta kertaa olen vastannut "en tiedä, mutta ei ainakaan vielä".
Vaikka elämäni on tällä hetkellä melankolista ja mollivoittoista, olen jokaisesta tuokiosta kiitollinen ja aloitan yhä uudelleen alusta. Niin nytkin, jos Luoja sen minulle edelleen sallii.
Ehkä maailman jossakin kolkassa on lapsi äitineen ja sisarineen, jolle kelpaisin ja riittäisin tällaisena. Ja heillekin olisi elämä opettanut, että epätäydellinen voi välittää ja rakastaa täydellisesti sekä kaivata rakkautta.
Luulen, että vain koirat kohdallani ymmärtävät tämän. Asun osin Niilo-koiran kanssa ja kysyn joskus siltä, että jos joskus tarvitsen, kuka minusta pitää huolen täällä?
maanantai 11. marraskuuta 2019
Kaipuuta ja itsensä etsimistä
Isänpäivä laittoi minut yöllä pohtimaan läheisiäni. Lähinnä niitä, jotka ovat minulle sitä, mutta minä en ole heille sitä samaa. Tai en ainakaan koe niin. Läheisyyttä siis.
Joskus kauan sitten huvituin pikku tarinasta, jonka tarkoitus oli kertoa miehen juroudesta tai jostain sen tapaisesta. Siinä pariskunta oli ollut jo vuosikymmeniä naimisissa ja vaimo purki mieltään, kun mies ei koskaan sanonut rakastavansa puolisoaan. Oli vaan todennut vaimon tätä kaivatessa, että "minä olen sen kerran papin edessä sanonut ja luvannut. Ilmoitan kyllä, jos se muuttuu".
Minua se ei enää huvita, sillä viimeisen avioliittovuoteni aikana kaipasin sitä päivittäin. Mutta Päivis ei sitä enää juuri sanonut. Koin selvästi ja syvästi, että jotain minulle hyvin rakasta ja kaunista oli väliltämme kuollut tai kuolemassa.
Kun tätä monesti anoen kerjäsin, sanoi hän, että "pesen pyykkisi, siivoan kodin ja laitan ruokasi, eikö se kerro sinulle mitään". Kertoihan se. Jotain sellaista, jota Päivis ei koskaan ymmärtänyt. Tai ei sanonut. Tai sanoi, mutta minä en kuullut.
Kun sitten kirjaimellisesti meillä laitettiin lusikat jakoon, olen monesti tätä pohtinut. Että mitä hän halusi viestittää. Vielä enemmän sen jälkeen, kun hän lopetti välillemme jääneessä asiachattailyssäkin moin, huomenta tai terve sanomisen.
Kun hän ajaa työkseen ja huvituksekseen Vantaan taksia, sanoin kerran, että onhan se jotenkin itselleni outoa, että minun pitäisi tilata sinut taksina pihaan, jotta sanoisit minulle terve tai jotain sen tapaista. En ole kokeillut, sillä luulen, että hän ei tervehtisi silloinkaan, vaikka se asiakaspalveluun kuuluukin.
Toisaalta olisihan se linjassa sen kanssa, kun hän tarjosi minulle rakkauden osoituksena tai sijaan puhtaita vaatteita, pestyjä lattioita sekä ruokaa. Nekin voin ostaa rahalla monelta naiselta. Kuten taksinkuljettajan tervehdyksenkin. Sen sijaan maksettu rakkaus ei ole koskaan ollut minun juttuni. Tai hinta pitää olla niin hyvin piilotettu, etten sitä käsitä.
Kun Päivis pyynnöstäni lähti, jäi yhteisen Merikonttikotimme keittiön pöydälle vierekkäin Muumimamma ja -pappa lusikat. Niitä katselin silloin tällöin kaihomielellä. Mutta yhtenä päivänä kotiin tultuani, oli lähtenyt mammakin. Silloin ajattelin, että nyt on sitten lusikatkin jaettu. Ehkä Päivis vei Muumimamman siksi, koska luissaan tunsi, että lusikassa oli minulle osa hänen sieluaan.
Luulen, että huomenna kirjoitan siitä miltä tuntuu odottaa isänpäivätervehdystä pojalta, joka on lähes aikuisena itse saanut valita vanhempansa.
Joskus kauan sitten huvituin pikku tarinasta, jonka tarkoitus oli kertoa miehen juroudesta tai jostain sen tapaisesta. Siinä pariskunta oli ollut jo vuosikymmeniä naimisissa ja vaimo purki mieltään, kun mies ei koskaan sanonut rakastavansa puolisoaan. Oli vaan todennut vaimon tätä kaivatessa, että "minä olen sen kerran papin edessä sanonut ja luvannut. Ilmoitan kyllä, jos se muuttuu".
Minua se ei enää huvita, sillä viimeisen avioliittovuoteni aikana kaipasin sitä päivittäin. Mutta Päivis ei sitä enää juuri sanonut. Koin selvästi ja syvästi, että jotain minulle hyvin rakasta ja kaunista oli väliltämme kuollut tai kuolemassa.
Kun tätä monesti anoen kerjäsin, sanoi hän, että "pesen pyykkisi, siivoan kodin ja laitan ruokasi, eikö se kerro sinulle mitään". Kertoihan se. Jotain sellaista, jota Päivis ei koskaan ymmärtänyt. Tai ei sanonut. Tai sanoi, mutta minä en kuullut.
Kun sitten kirjaimellisesti meillä laitettiin lusikat jakoon, olen monesti tätä pohtinut. Että mitä hän halusi viestittää. Vielä enemmän sen jälkeen, kun hän lopetti välillemme jääneessä asiachattailyssäkin moin, huomenta tai terve sanomisen.
Kun hän ajaa työkseen ja huvituksekseen Vantaan taksia, sanoin kerran, että onhan se jotenkin itselleni outoa, että minun pitäisi tilata sinut taksina pihaan, jotta sanoisit minulle terve tai jotain sen tapaista. En ole kokeillut, sillä luulen, että hän ei tervehtisi silloinkaan, vaikka se asiakaspalveluun kuuluukin.
Toisaalta olisihan se linjassa sen kanssa, kun hän tarjosi minulle rakkauden osoituksena tai sijaan puhtaita vaatteita, pestyjä lattioita sekä ruokaa. Nekin voin ostaa rahalla monelta naiselta. Kuten taksinkuljettajan tervehdyksenkin. Sen sijaan maksettu rakkaus ei ole koskaan ollut minun juttuni. Tai hinta pitää olla niin hyvin piilotettu, etten sitä käsitä.
Kun Päivis pyynnöstäni lähti, jäi yhteisen Merikonttikotimme keittiön pöydälle vierekkäin Muumimamma ja -pappa lusikat. Niitä katselin silloin tällöin kaihomielellä. Mutta yhtenä päivänä kotiin tultuani, oli lähtenyt mammakin. Silloin ajattelin, että nyt on sitten lusikatkin jaettu. Ehkä Päivis vei Muumimamman siksi, koska luissaan tunsi, että lusikassa oli minulle osa hänen sieluaan.
Luulen, että huomenna kirjoitan siitä miltä tuntuu odottaa isänpäivätervehdystä pojalta, joka on lähes aikuisena itse saanut valita vanhempansa.
sunnuntai 10. marraskuuta 2019
Kaikki loppuu aikanaan
Vaikka se onkin kuten otsikossa mainitsen, on se myös niin, että kun joku loppuu, voi sen usein aloittaa alusta. Vähän kuin esimerkiksi Thaimaasta paluu Suomeen. Jos ei lähde, ei voi koskaan palata.
Olen viettänyt jälleen yhden ikimuistoisen kolmeviikkoisen. Tällä kertaa Chiang Rain ympäristössä. Joka päivä olemme käyneet tutustumassa johonkin vanhaan tai uuteen kohteeseen. On nähty Valkoiset ja Siniset temppelit ynnä monet muut, joissa turisteja ja muita kohteeseen tutustujia on riittänyt.
Mutta eniten sydämeeni ovat luikerrelleet entiseen tapaan paikat sekä kokemukset, joista ei keskiverto eikä ehkä muukaan turisti juuri välitä.
Niitä ovat katujen koirat, joilla lähes kaikilla näyttää olevan joku koti. Ja vieraanvaraisen isäntäperheen kuusi koiraa, joista osa haukkuu minut aamuin illoin. Vähän samaan tapaan kuin ihmisetkin. Jotka tosin koirista poiketen haukkuvat usein selkäni takana 😆😆.
Hienona muistona mieleen jää myös jokainen amupäivä rambutan- ja teakmetsissä. Joissa hilluin vesurin, oksasaksien ja pokasahan kanssa.
Opin kasveista paljon uutta, mutta löysin myös tuttuakin. Jokilaaksossa on isokierto tai karhunköynnös, joka kuristaa kuoliaaksi usein puunkin, jonka se ottaa syleilyynsä.
Niin tapahtuu myös täällä. Luulen, että nämä eräänlaiset "kuristajakasvit" kuuluvat samaan heimoon. Ehkä ne eivät kuitenkaan ole liaanien sukua.
Luulen, että eniten kuitenkin pidin kierrätyskeskuksesta, josta kirjoitin oman bloginkin joku päivä sitten.
Ylihuomenna, tiistaina olen iltasella takaisin Thaikodissamme Pattayan Jomtienilla. Siitä eteenpäin on kaikki tai iso osa elämää avoinna. Voi olla, että nyt vien päätökseen sen, minkä olen monta kertaa aloittanut. Jonkun itseni näköisen kirjantapaisen. Olen kirjoittanut 6-7 vuoden aikana yli tuhat blogia ja taidan koota osasta niistä paperisen kirjan. Ja laittaa nimeksi 105 tarinaa.
Olen viettänyt jälleen yhden ikimuistoisen kolmeviikkoisen. Tällä kertaa Chiang Rain ympäristössä. Joka päivä olemme käyneet tutustumassa johonkin vanhaan tai uuteen kohteeseen. On nähty Valkoiset ja Siniset temppelit ynnä monet muut, joissa turisteja ja muita kohteeseen tutustujia on riittänyt.
Mutta eniten sydämeeni ovat luikerrelleet entiseen tapaan paikat sekä kokemukset, joista ei keskiverto eikä ehkä muukaan turisti juuri välitä.
Niitä ovat katujen koirat, joilla lähes kaikilla näyttää olevan joku koti. Ja vieraanvaraisen isäntäperheen kuusi koiraa, joista osa haukkuu minut aamuin illoin. Vähän samaan tapaan kuin ihmisetkin. Jotka tosin koirista poiketen haukkuvat usein selkäni takana 😆😆.
Hienona muistona mieleen jää myös jokainen amupäivä rambutan- ja teakmetsissä. Joissa hilluin vesurin, oksasaksien ja pokasahan kanssa.
Opin kasveista paljon uutta, mutta löysin myös tuttuakin. Jokilaaksossa on isokierto tai karhunköynnös, joka kuristaa kuoliaaksi usein puunkin, jonka se ottaa syleilyynsä.
Niin tapahtuu myös täällä. Luulen, että nämä eräänlaiset "kuristajakasvit" kuuluvat samaan heimoon. Ehkä ne eivät kuitenkaan ole liaanien sukua.
Luulen, että eniten kuitenkin pidin kierrätyskeskuksesta, josta kirjoitin oman bloginkin joku päivä sitten.
Ylihuomenna, tiistaina olen iltasella takaisin Thaikodissamme Pattayan Jomtienilla. Siitä eteenpäin on kaikki tai iso osa elämää avoinna. Voi olla, että nyt vien päätökseen sen, minkä olen monta kertaa aloittanut. Jonkun itseni näköisen kirjantapaisen. Olen kirjoittanut 6-7 vuoden aikana yli tuhat blogia ja taidan koota osasta niistä paperisen kirjan. Ja laittaa nimeksi 105 tarinaa.
lauantai 9. marraskuuta 2019
Keskivartalolihavat setämiehet ja karvattomat violettitukat
Kun täytin lähes 20 vuotta sitten 50, juhlin isollaan. Tarjosin monisatapäiselle juhlijajoukolle muun muassa alkoholittomia juomia Sinibaarista, jonka kustansi silloinen työnantajani Sininauhasäätiö. Baarimikkona toimi Juha Kinanen. Kelpo mies menneisyydestäni, jota piti uhkailla ennen kuin hän suostui tehtävään.
Eeki Mantere alias Viktor Kalborrek lauloi pirskeiden jatkoilla kodissani, Puolimatkakoti Kalliomäessä Tuhansien tähtien hotelli -biisin. Eeki olikin ainut päihtynyt juhlija. Hienoja muistoja.
Pidin myös puheen, jossa puhuin mielestäni mukavia. Ihmettelin ja kysyinkin miksi kaikki vaikeat asiat tapahtuvat minulle nyt, kun en enää tiedä mistään mitään? Että mikseivät ne tapahtuneet, kun olin 15-20 vuotias ja tiesin kaiken.
Lopetettuani veljeilyn viinan kanssa lähes neljäkymmentä vuotta sitten, jatkoin elämääni päihteiden ja niiden käyttäjien parissa. Sillä viina oli ainut asia, josta tiesin elämässä tarpeeksi. Muutokseen ja ammatiksi asti.
Tämä taival on tuonut paljon kavereita, ystäviä ja tuttuja, mutta myös herneen tai koko hernepensaan klyyvariinsa vetäneitä. Jotka omassa riippuvuudessaan ovat omaa napaansa täynnä vielä minuakin enemmän.
He eivät silti saa omia eivätkä muiden asioita niin solmuun, etteikö heille riittäisi myös ymmärtäjiä ja päähän taputtelijoita sekä violettitukan silittäjiä.
Myös minä olen ymmärtäjä, mutta he eivät kestä sitä, vaan kilahtavat. Kukin tavallaan. Sillä kanssani tulee usein piste vastaan, jolloin myötäeläminen heidän ehdoillaan on osaltani loppu.
Mutta ei heitä hevin mikään järjellä selitettävä voima pysäytä. Siinä eivät paina vanhemmat, puoliso tai lapsetkaan mitään. Kaikki uhrataan, jotta oma luumu pysyy sekaisin. Kunnes kuolo korjaa. Ja haudalla seisoo vain oma äiti ja tytär toivottamassa hyvää, viimeistä matkaa.
He uhraavat kaiken omalle, itsekkyyden alttarille voidakseen jatkaa sumuista ja harhaista elämäänsä loppuun saakka. He ovat laillani väärien valintojen asiantuntijoita, mutta eivät pysty kääntämään sitä voimavaraksi.
Eilen tuli mainittu piste vastaan yhden, monta vuosikymmentä tuntemani, kaiken tietävän kanssa. Joka elää ikuista lapsuuttaan kasvamatta ehkä koskaan aikuiseksi muuten kuin kooltaan ja iältään. Hän jakaa pahaa oloaan huitoen netissä Don Quijoten lailla vähintään puolen tusinan profiilin takaa. Jotka kaikki ovat välillä Facen toimesta boikotissa tai muuten jäähyllä.
Mutta silti nämä kaikkitietävät, joita kutsun karvattomiksi violettitukiksi sen jälkeen, kun he menevät suuta aukoessaan henkilökohtaisuuksiin, ovat minulle tärkeitä ja rakkaitakin.
Sillä tiedän mitä on kaipuu, kun sydämen salaisissa sopukoissa toivoisi jonkun rakastavan itseään edes vähän sellaisena kuin on vaatimatta mitään. Mutta se vaatii läheisiltä sitäkin enemmän. Sillä omassa ja itsekkäässä maailmassa sitä kovemmin rikki mennyt lyö takaisin, mitä enemmän toinen yrittää välittää.
Eilen sain yhden episodin päätteeksi uuden, solvaukseksi tarkoitetun määritelmän. Olen "setämies". Joten aamun avaukseksi selvitin itselleni mitä kaikkea onkaan tämä setämies. Kyllä, olen kaikkea sitä ja kannan nimityksen mielelläni 👍👍.
Eeki Mantere alias Viktor Kalborrek lauloi pirskeiden jatkoilla kodissani, Puolimatkakoti Kalliomäessä Tuhansien tähtien hotelli -biisin. Eeki olikin ainut päihtynyt juhlija. Hienoja muistoja.
Pidin myös puheen, jossa puhuin mielestäni mukavia. Ihmettelin ja kysyinkin miksi kaikki vaikeat asiat tapahtuvat minulle nyt, kun en enää tiedä mistään mitään? Että mikseivät ne tapahtuneet, kun olin 15-20 vuotias ja tiesin kaiken.
Lopetettuani veljeilyn viinan kanssa lähes neljäkymmentä vuotta sitten, jatkoin elämääni päihteiden ja niiden käyttäjien parissa. Sillä viina oli ainut asia, josta tiesin elämässä tarpeeksi. Muutokseen ja ammatiksi asti.
Tämä taival on tuonut paljon kavereita, ystäviä ja tuttuja, mutta myös herneen tai koko hernepensaan klyyvariinsa vetäneitä. Jotka omassa riippuvuudessaan ovat omaa napaansa täynnä vielä minuakin enemmän.
He eivät silti saa omia eivätkä muiden asioita niin solmuun, etteikö heille riittäisi myös ymmärtäjiä ja päähän taputtelijoita sekä violettitukan silittäjiä.
Myös minä olen ymmärtäjä, mutta he eivät kestä sitä, vaan kilahtavat. Kukin tavallaan. Sillä kanssani tulee usein piste vastaan, jolloin myötäeläminen heidän ehdoillaan on osaltani loppu.
Mutta ei heitä hevin mikään järjellä selitettävä voima pysäytä. Siinä eivät paina vanhemmat, puoliso tai lapsetkaan mitään. Kaikki uhrataan, jotta oma luumu pysyy sekaisin. Kunnes kuolo korjaa. Ja haudalla seisoo vain oma äiti ja tytär toivottamassa hyvää, viimeistä matkaa.
He uhraavat kaiken omalle, itsekkyyden alttarille voidakseen jatkaa sumuista ja harhaista elämäänsä loppuun saakka. He ovat laillani väärien valintojen asiantuntijoita, mutta eivät pysty kääntämään sitä voimavaraksi.
Eilen tuli mainittu piste vastaan yhden, monta vuosikymmentä tuntemani, kaiken tietävän kanssa. Joka elää ikuista lapsuuttaan kasvamatta ehkä koskaan aikuiseksi muuten kuin kooltaan ja iältään. Hän jakaa pahaa oloaan huitoen netissä Don Quijoten lailla vähintään puolen tusinan profiilin takaa. Jotka kaikki ovat välillä Facen toimesta boikotissa tai muuten jäähyllä.
Mutta silti nämä kaikkitietävät, joita kutsun karvattomiksi violettitukiksi sen jälkeen, kun he menevät suuta aukoessaan henkilökohtaisuuksiin, ovat minulle tärkeitä ja rakkaitakin.
Sillä tiedän mitä on kaipuu, kun sydämen salaisissa sopukoissa toivoisi jonkun rakastavan itseään edes vähän sellaisena kuin on vaatimatta mitään. Mutta se vaatii läheisiltä sitäkin enemmän. Sillä omassa ja itsekkäässä maailmassa sitä kovemmin rikki mennyt lyö takaisin, mitä enemmän toinen yrittää välittää.
Eilen sain yhden episodin päätteeksi uuden, solvaukseksi tarkoitetun määritelmän. Olen "setämies". Joten aamun avaukseksi selvitin itselleni mitä kaikkea onkaan tämä setämies. Kyllä, olen kaikkea sitä ja kannan nimityksen mielelläni 👍👍.
perjantai 8. marraskuuta 2019
Kuvia teksteillä Pohjois-Thaimaasta
En muista aiemmin nähneeni robottiallasimuria.
Tätä metsän siipiveikkojen entistä kotia yrittivät hävittää monesti.
Tämän puun kuoresta tehdään palavia suitsukkeita.
Kuumassa lähteessä voi keittää itse munansa 😂.
He hakivat minulle illalla kuudet naisten pöksyt Myanmarista.
Samaa rikkipitoista vettä kuin aiemman kuvan keittovesikin.
Yhdet noudetuista housuista. Väriä elämään. Sisä- ja ulkopuolelle.
torstai 7. marraskuuta 2019
Chiang Rai ja Kierrätyskeskus
Olen kohta ollut ystäväpariskunnan, Mingin ja Kallun luona kolme viikkoa. Ja elänyt sekä aistinut mukana kuinka ihmiset pienehkössä kaupungissa sekä maalla elävät. Kaikin tavoin mielenkiintoista.
Ehkä kiireettömyys on ollut yksi, josta monella olisi paljonkin oppimista, sillä todella usein kiire on aivan itsetehtyä ja kotikutoista.
Miksi juoksen, kun huomaan hissien ovien sulkeutuvan? Ehkä yliveto kiirehavaintoni on, kun huomasin älylaitteen ohjelmaan tulleen uuden, kerrotun mukaan toivotun ominaisuuden. Sen avulla voi kuunnella ja/tai katsella Podcast-ohjelmia nopeutetulla vauhdilla 🤣🤣. Aivan totta.
Monesti Thaimaassa jo kauan ja usein olleena olen myös pohtinut jätteiden käsittelyä meillä ja muualla. Suomessakin olen pitänyt ääntä, että kuinka saisi ihmiset huolehtimaan jätteistään muutenkin kuin viemällä autonrenkaita ja akkuja, kodinkoneita ja huonekaluja jonnekin muualle kuin lähes naapurin tai ylipäätään muiden maille. Olen ehdottanut, että pitäisi nostaa jokaiselle jäteveroa ja maksaa laskuttamisen sijaan jätteiden tuojalle.
Nyt näin kuinka se toimii, mutta tänne saakka piti tulla katsomaan. Eilen nimittäin vein Kallun kanssa monenlaista kotona syntynyttä, lajiteltua jätettä yksityiseen Kierrätyskeskukseen.
Sitä ylläpiti taatusti ilman yhteiskunnan tukea yli 70-vuotias, elosalaman lailla liikkuva kiinalaispariskunta henkilökuntansa kanssa.
Kun pysäytimme maasturimme hallissa meille ohjatulle paikalle, oli oitis vieressä 3-4 henkilöä pienine vaakoineen, joilla he punnitsivat jokaisen jäte-erämme ja merkitsivät laadun ja kilot muistioonsa. Kaikilla, jo kotona lajitelluilla tuotteilla oli omat hintansa.
Kallu sai tavaratilan kuormastamme reippaan 100 bahtia, joka ehkä Suomen oloissa olisi vastaavasti voinut olla 10 euron molemmin puolin.
Kun ajelimme pois, sanoi tämä oiva isäntäni, että "enhän minä näin tee rahan vuoksi eikä tästä mitään jääkään. Tai jää hyvä mieli. Tuntuu mukavalta, kun nämäkään eivät mene kaatopaikalle tai luontoon, vaan tavalla tai toisella uudelleennkäyttöön".
Paikka oli itselleni kymmenen kertaa parempi tutustumuskohde kuin yksikään niin sanottu turistirysä. Eikä kyllä näkynyt turisteja eikä muitakaan ulkomaalaisia.
Tätä eilen kokemaani pohdin myös jatkossa nostaessani ylös jokapäiväisen roskan jossakin päin maailmaa. Itse kukin voi laskea, jos päivittäin puolet suomalaista poimisi vuoden ajan yhden roskan maasta sille paremmin kuuluvaan paikkaan. Että montako roskaa se olisi. Tai ei tarvitse laskea. Se on miljardi roskaa.
Ehkä kiireettömyys on ollut yksi, josta monella olisi paljonkin oppimista, sillä todella usein kiire on aivan itsetehtyä ja kotikutoista.
Miksi juoksen, kun huomaan hissien ovien sulkeutuvan? Ehkä yliveto kiirehavaintoni on, kun huomasin älylaitteen ohjelmaan tulleen uuden, kerrotun mukaan toivotun ominaisuuden. Sen avulla voi kuunnella ja/tai katsella Podcast-ohjelmia nopeutetulla vauhdilla 🤣🤣. Aivan totta.
Monesti Thaimaassa jo kauan ja usein olleena olen myös pohtinut jätteiden käsittelyä meillä ja muualla. Suomessakin olen pitänyt ääntä, että kuinka saisi ihmiset huolehtimaan jätteistään muutenkin kuin viemällä autonrenkaita ja akkuja, kodinkoneita ja huonekaluja jonnekin muualle kuin lähes naapurin tai ylipäätään muiden maille. Olen ehdottanut, että pitäisi nostaa jokaiselle jäteveroa ja maksaa laskuttamisen sijaan jätteiden tuojalle.
Nyt näin kuinka se toimii, mutta tänne saakka piti tulla katsomaan. Eilen nimittäin vein Kallun kanssa monenlaista kotona syntynyttä, lajiteltua jätettä yksityiseen Kierrätyskeskukseen.
Sitä ylläpiti taatusti ilman yhteiskunnan tukea yli 70-vuotias, elosalaman lailla liikkuva kiinalaispariskunta henkilökuntansa kanssa.
Kun pysäytimme maasturimme hallissa meille ohjatulle paikalle, oli oitis vieressä 3-4 henkilöä pienine vaakoineen, joilla he punnitsivat jokaisen jäte-erämme ja merkitsivät laadun ja kilot muistioonsa. Kaikilla, jo kotona lajitelluilla tuotteilla oli omat hintansa.
Kallu sai tavaratilan kuormastamme reippaan 100 bahtia, joka ehkä Suomen oloissa olisi vastaavasti voinut olla 10 euron molemmin puolin.
Kun ajelimme pois, sanoi tämä oiva isäntäni, että "enhän minä näin tee rahan vuoksi eikä tästä mitään jääkään. Tai jää hyvä mieli. Tuntuu mukavalta, kun nämäkään eivät mene kaatopaikalle tai luontoon, vaan tavalla tai toisella uudelleennkäyttöön".
Paikka oli itselleni kymmenen kertaa parempi tutustumuskohde kuin yksikään niin sanottu turistirysä. Eikä kyllä näkynyt turisteja eikä muitakaan ulkomaalaisia.
Tätä eilen kokemaani pohdin myös jatkossa nostaessani ylös jokapäiväisen roskan jossakin päin maailmaa. Itse kukin voi laskea, jos päivittäin puolet suomalaista poimisi vuoden ajan yhden roskan maasta sille paremmin kuuluvaan paikkaan. Että montako roskaa se olisi. Tai ei tarvitse laskea. Se on miljardi roskaa.
keskiviikko 6. marraskuuta 2019
Onko Päivi Räsänen armollinen vai rikollinen?
Jotta edes joku ymmärtäisi mitä mieltä olen Päivi Räsäsen mielipiteistä homojen suhteen, pitäisi ensin lukea tämän linkin alla oleva kolumni, sillä olen täsmälleen samaa mieltä.
En edes viitsi kirjoittaa kuinka moni tunnustava kristitty on tuominnut minut helvettiin, kun olen puolustanut jokaisen ihmisen oikeutta rakastaa toista sukupuoleen katsomatta ja vahvistaa rakkaus halutessaan avioliitolla papin edessä.
Ja lisää on tullut kauniisti sanottuna lunta tupaan, kun olen kyseenalaistanut näiden hurskaitten veljien ja sisarten valtakirjan ylipäätään jakaa tuomioita tai taivaspaikkoja.
Se on merkillinen lauma, jota kutsun tämän ajan feikki- tai valefariseuksiksi, sillä he ovat valovuoden päässä eri tiellä Vapahtajastani ja entisajan kirjanoppineista. Jotka itse asiassa olivat hyvinkin samoilla linjoilla Jumalan Pojan kanssa.
Tämä nykylauma kulkee mustanpuhuva raamattu kainalossaan poimien kirjasta itselleen mieluisia kohtia. Joilla he muksivat ja nakkelevat kivillä mielestään syntisempiä kuin he itse ovat.
He uskovat saaneensa jostain taivaanrannan tuolta puolen tehtäväkseen muiden tuomitsemisen. He luulevat olevansa taivaallisen
tuomioistuimen nuhteettomia lautamiehiä näkemättä itseään tai edes omaa napaansa.
Jopa maallisessa tuomioistuimessa on paatuneellekin konnalle ja tasa-arvon aikaan myös konnattarella enemmän armoa. Joten on siinä Big Bossilla savottaa saada nämäkin ihmiset kulkemaan, kuten isossa kirjassa itselleni sanotaan. Heidän mielestään tämäkään ei mene näin, vaan kuljen itse harhassa.
Minulle ja monelle muulle he ovat suurin este, miksi ihmisen on usein niin kovin vaikea löytää oikeaa polkua taivaskaipuuseensa. Sillä he eivät halua tulla kivien heittelijöiden kaltaisiksi. Kivittäjät sanovat, että minä olen väärässä ja älä työnnä sitä armoasi ja rakkautta joka paikkaan. Ja minä kysyn, että miksi en ja minne se ei kuulu?
En edes viitsi kirjoittaa kuinka moni tunnustava kristitty on tuominnut minut helvettiin, kun olen puolustanut jokaisen ihmisen oikeutta rakastaa toista sukupuoleen katsomatta ja vahvistaa rakkaus halutessaan avioliitolla papin edessä.
Ja lisää on tullut kauniisti sanottuna lunta tupaan, kun olen kyseenalaistanut näiden hurskaitten veljien ja sisarten valtakirjan ylipäätään jakaa tuomioita tai taivaspaikkoja.
Se on merkillinen lauma, jota kutsun tämän ajan feikki- tai valefariseuksiksi, sillä he ovat valovuoden päässä eri tiellä Vapahtajastani ja entisajan kirjanoppineista. Jotka itse asiassa olivat hyvinkin samoilla linjoilla Jumalan Pojan kanssa.
Tämä nykylauma kulkee mustanpuhuva raamattu kainalossaan poimien kirjasta itselleen mieluisia kohtia. Joilla he muksivat ja nakkelevat kivillä mielestään syntisempiä kuin he itse ovat.
He uskovat saaneensa jostain taivaanrannan tuolta puolen tehtäväkseen muiden tuomitsemisen. He luulevat olevansa taivaallisen
tuomioistuimen nuhteettomia lautamiehiä näkemättä itseään tai edes omaa napaansa.
Jopa maallisessa tuomioistuimessa on paatuneellekin konnalle ja tasa-arvon aikaan myös konnattarella enemmän armoa. Joten on siinä Big Bossilla savottaa saada nämäkin ihmiset kulkemaan, kuten isossa kirjassa itselleni sanotaan. Heidän mielestään tämäkään ei mene näin, vaan kuljen itse harhassa.
Minulle ja monelle muulle he ovat suurin este, miksi ihmisen on usein niin kovin vaikea löytää oikeaa polkua taivaskaipuuseensa. Sillä he eivät halua tulla kivien heittelijöiden kaltaisiksi. Kivittäjät sanovat, että minä olen väärässä ja älä työnnä sitä armoasi ja rakkautta joka paikkaan. Ja minä kysyn, että miksi en ja minne se ei kuulu?
tiistai 5. marraskuuta 2019
Luolassa
Eilen kävin Pohjois-Thaimaassa Thamluang Khunnam Nangnon National Parkissa. En kirjoita käynnistäni varsinaisesti uutta tekstiä, sillä eiköhän tapahtumasta, joka toi kohteen koko maailman tietoisuuteen, ole sanottu kyllin. Alla oleva teksti on Wikipediasta, kuvat sen sijaan ovat omiani. Ehdottomasti käymisen arvoinen kohde.
Tham Luangin luolan pelastusoperaatio oli kesä- ja heinäkuussa 2018 toteutettu operaatio kahdentoista 11–16-vuotiaan pojan ja jalkapallovalmentajan pelastamiseksi luolasta Pohjois-Thaimaassa lähellä Myanmarin rajaa.
Pojat ja valmentaja menivät tutkimaan luolastoa 23. kesäkuuta 2018. Rankkasade sulki ulospääsyreitit luolasta, jolloin ryhmä jäi veden saartamaksi luolan sisällä olevalle kielekkeelle.
Kaksi brittiläistä sukeltajaa sai heihin yhteyden 2. heinäkuuta, jonka jälkeen heille vietiin ruokaa ja heidän luonaan kävi lääkäri. Luolan suulta oli matkaa ryhmän luokse noin neljä kilometriä. Reitin varrella oli ahtaita ja kapeita kohtia, veden virtaus oli paikoitellen voimakasta ja vesi sameaa, joten näkyvyys oli heikko tai olematon.
Luolaan vedettiin operaation aikana putkia, joiden kautta hapen määrää lisättiin. Vettä pumpattiin pois parhaimmillaan satoja litroja sekunnissa. Heinäkuun 6. päivänä operaatiossa kuoli thaimaalainen entinen Navy SEAL -joukkojen aliupseeri, joka oli palaamassa luolasta toimitettuaan sinne happilaitteita. Hänen oma ilmasäiliönsä tyhjeni ennen kuin hän ehti pintaan.
Heinäkuun 8. päivän aamulla Chiang Rain kuvernööri ilmoitti, että poikia aletaan hakea saman päivän aikana. Noin kello kymmeneltä aamupäivällä paikallista aikaa luolaan lähetettiin kahdeksantoista sukeltajaa. Iltapäivällä Suomen aikaa kahden ensimmäisen pojan kerrottiin päässeen luolasta pois. Heidän pelastamisensa sujui siis yli kolme tuntia nopeammin kuin aamulla ilmoitettu optimistinen arvio operaation kestosta oli. Pelastusreitin varrelle perustetussa leirissä odotti lisää poikia, jotka pääsivät maan pinnalle melko pian kahden ensimmäisen jälkeen.
Eri uutislähteissä tiedot pelastettujen määrästä vaihtelivat. 10–20 tunnin tauon jälkeen pelastettiin seuraavat neljä, jotka kuljetettiin helikoptereilla sairaalaan. Heidät pidettiin eristyksessä perheestään mahdollisten tarttuvien tautien takia. Heinäkuun 10. päivä Thaimaan laivasto ilmoitti saaneensa kaikki luolan pojat ja heidän valmentajansa pelastettua. Operaation aikana luolan läheisyyteen perustettiin mediakeskus, jossa työskennelleet toimittajat raportoivat tapahtumia kaikkialle maailmaan.
Itse pelastustöihin osallistui Suomesta sukeltaja Mikko Paasi. Hän toimi operaation ratkaisuvaiheessa 8.–10. heinäkuuta luolaston toiseksi viimeisessä kammiossa parin sadan metrin päässä pelastettavien sijaintipaikasta.
Tham Luangin luolan pelastusoperaatio oli kesä- ja heinäkuussa 2018 toteutettu operaatio kahdentoista 11–16-vuotiaan pojan ja jalkapallovalmentajan pelastamiseksi luolasta Pohjois-Thaimaassa lähellä Myanmarin rajaa.
Pojat ja valmentaja menivät tutkimaan luolastoa 23. kesäkuuta 2018. Rankkasade sulki ulospääsyreitit luolasta, jolloin ryhmä jäi veden saartamaksi luolan sisällä olevalle kielekkeelle.
Kaksi brittiläistä sukeltajaa sai heihin yhteyden 2. heinäkuuta, jonka jälkeen heille vietiin ruokaa ja heidän luonaan kävi lääkäri. Luolan suulta oli matkaa ryhmän luokse noin neljä kilometriä. Reitin varrella oli ahtaita ja kapeita kohtia, veden virtaus oli paikoitellen voimakasta ja vesi sameaa, joten näkyvyys oli heikko tai olematon.
Luolaan vedettiin operaation aikana putkia, joiden kautta hapen määrää lisättiin. Vettä pumpattiin pois parhaimmillaan satoja litroja sekunnissa. Heinäkuun 6. päivänä operaatiossa kuoli thaimaalainen entinen Navy SEAL -joukkojen aliupseeri, joka oli palaamassa luolasta toimitettuaan sinne happilaitteita. Hänen oma ilmasäiliönsä tyhjeni ennen kuin hän ehti pintaan.
Heinäkuun 8. päivän aamulla Chiang Rain kuvernööri ilmoitti, että poikia aletaan hakea saman päivän aikana. Noin kello kymmeneltä aamupäivällä paikallista aikaa luolaan lähetettiin kahdeksantoista sukeltajaa. Iltapäivällä Suomen aikaa kahden ensimmäisen pojan kerrottiin päässeen luolasta pois. Heidän pelastamisensa sujui siis yli kolme tuntia nopeammin kuin aamulla ilmoitettu optimistinen arvio operaation kestosta oli. Pelastusreitin varrelle perustetussa leirissä odotti lisää poikia, jotka pääsivät maan pinnalle melko pian kahden ensimmäisen jälkeen.
Eri uutislähteissä tiedot pelastettujen määrästä vaihtelivat. 10–20 tunnin tauon jälkeen pelastettiin seuraavat neljä, jotka kuljetettiin helikoptereilla sairaalaan. Heidät pidettiin eristyksessä perheestään mahdollisten tarttuvien tautien takia. Heinäkuun 10. päivä Thaimaan laivasto ilmoitti saaneensa kaikki luolan pojat ja heidän valmentajansa pelastettua. Operaation aikana luolan läheisyyteen perustettiin mediakeskus, jossa työskennelleet toimittajat raportoivat tapahtumia kaikkialle maailmaan.
Itse pelastustöihin osallistui Suomesta sukeltaja Mikko Paasi. Hän toimi operaation ratkaisuvaiheessa 8.–10. heinäkuuta luolaston toiseksi viimeisessä kammiossa parin sadan metrin päässä pelastettavien sijaintipaikasta.
maanantai 4. marraskuuta 2019
Kävin Laosissa
Kävin kuvan bussilla Laosissa, sillä ranta mistä ennen pääsi veneellä, oli turisteilta evätty rajan yli kulkemisen osalta. Ulkomaalaisvirastokin oli uudessa paikassa ja uusissa, hienoissa rakennuksissa. Molemmilla puolin rantaa.
Vaikka eihän muutaman tunnin pyrähdysellä rajan takana voi maassa käymisellä elvistellä. Mutta onpahan ainakin rehvakkaampaa pitää Kultaisen kolmion paitaa, kun on käynyt Laosissa ja Myanmarissa Thaimaan lisäksi.
Kaverini, joka on Thaimaassa kolmenkymmenen päivän leimalla, sai rajavirkailijalta kuulla kahden reissun ja edestakaisen rajanylityksen jälkeen, että "no more in this year". Mikä lie syy tähän? Olisiko laittomien työntekijöiden jonkinlaiseksi kontrolloimiseksi? Tuskin rajoitus kuitenkaan on tehty tavallisten turistien vuoksi.
Mutta mukava oli piipahtaa Mekongjoen tuolla puolen toisessa maassa. Ystävällistä, köyhää ja yhtä siistiä sekä epäsiistiä rajan molemmin puolin. Turisteja ei juuri näkynyt. Vain jokunen reppureissaaja rannassa jne.
Minä sen sijaan olin eniten kotonani omassa viitekehyksessäni, alan miesten keskuudessa satamassa. Vaikea oli heille selittää miksei minulle kelvannut heidän näkäräisensä. Mutta veljeiltiin silti, kuten joka puolella maailmaa teen ja tehdään.
Kun tulimme takaisin ystävieni kotiin Chiang Raihin, huomasin päässeeni vahdiksi jääneiden koirien suosioon tai inhokiksi. Sillä ulos tuulettumaan jäänyt kuvan työpaitani oli saanut kyytiä kuvan koirilta. Emäntä vakuutti, että koskaan heidän koirat eivät ole moista tehneet. Olin otettu tästä suosionosoituksesta.
Vaikka eihän muutaman tunnin pyrähdysellä rajan takana voi maassa käymisellä elvistellä. Mutta onpahan ainakin rehvakkaampaa pitää Kultaisen kolmion paitaa, kun on käynyt Laosissa ja Myanmarissa Thaimaan lisäksi.
Kaverini, joka on Thaimaassa kolmenkymmenen päivän leimalla, sai rajavirkailijalta kuulla kahden reissun ja edestakaisen rajanylityksen jälkeen, että "no more in this year". Mikä lie syy tähän? Olisiko laittomien työntekijöiden jonkinlaiseksi kontrolloimiseksi? Tuskin rajoitus kuitenkaan on tehty tavallisten turistien vuoksi.
Mutta mukava oli piipahtaa Mekongjoen tuolla puolen toisessa maassa. Ystävällistä, köyhää ja yhtä siistiä sekä epäsiistiä rajan molemmin puolin. Turisteja ei juuri näkynyt. Vain jokunen reppureissaaja rannassa jne.
Minä sen sijaan olin eniten kotonani omassa viitekehyksessäni, alan miesten keskuudessa satamassa. Vaikea oli heille selittää miksei minulle kelvannut heidän näkäräisensä. Mutta veljeiltiin silti, kuten joka puolella maailmaa teen ja tehdään.
Kun tulimme takaisin ystävieni kotiin Chiang Raihin, huomasin päässeeni vahdiksi jääneiden koirien suosioon tai inhokiksi. Sillä ulos tuulettumaan jäänyt kuvan työpaitani oli saanut kyytiä kuvan koirilta. Emäntä vakuutti, että koskaan heidän koirat eivät ole moista tehneet. Olin otettu tästä suosionosoituksesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)