Sivun näyttöjä yhteensä

torstai 31. joulukuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 147

Ensi yönä vaihtuu vuosi. Kun kello on 24.00, oletan vuoden olevan 2020 ja kun kello on 00.01 on vuosi 2021. Mutta kun kello on 00.00, kumpi vuosi silloin on vai eikö kumpikaan?

Vuoden kestävää kirjoitusmatkaani omaan elämääni on nyt takana 40 prosenttia. On ollut mukavaa vaeltaa ajassa eestaas, vaikka kipeitäkin hetkiä on ollut. Itseni lisäksi muihin liittyvät, eniten sydäntäni satuttaneet tapahtumat jätän kirjoittamatta tai ainakin tasoittelen, sillä varsinkaan läheisiäni en halua tietoisesti loukata.

Jos itselläni olisi taipumusta tai edes tarvetta syytellä muita elämäni valinnoista, voisin sanoa, että työsuhteeni Jyväskylän Katulähetyksessä maksoi minulle ensimmäisen avioliittoni ja työni Sininauhasäätiössä toisen avioliittoni.

Mutta ei se niin mene, sillä itse olen osaltani valintani tehnyt ja maannut kuten ja minne olen petini sijannut. Kannan taipaleeni loppuun saakka elämäni naisia sydämeni eri lokeroissa, mutta kannan siellä myös kahta työsuhdettani. Jotka olivat paljon enemmän kuin työ. Ne olivat yhdessä elämänkumppaneitteni kanssa koko elämäni sisältö yhteensä 30 vuoden ajan. Toki sijansa on myös pojallani Markolla.

Tottakai jokaisella on asiasta kuin asiasta omat näkemykset, kuten totuudetkin. Niin myös minulla ja voinkin kirjoittaa vain kuten itse matkani koen. Tärkeämpää minulle onkin kirjoittaminen kuin se kuka lukee tai lukeeko kukaan. Samalla tavalla tai edes samansuuntaisesti kokemaani ei myöskään ole missään kenenkään toisen teksteissä. 

Tämän päivän kirjoitusannostani kirjoitan hyvin raskain mielin. Mutta haluan tehdä sen niin kuten se on nyt, lähes uunituoreena painamassa sydäntäni kaksi yötä tapahtuneen jälkeen.

Juuri ennen kuin vuosi vaihtuu, oli katulähetystaipaleeni raskain etappi usean tunnin kokouksessa Jyväskylässä. Meitä oli 70-80 yhdistyksen jäsentä melkein kymmenessä eri huoneessa etäkokouksen muodossa valitsemassa uutta hallitusta pelastamaan yhdistystä syvältä suosta.

Eikä se hyvin mennyt. Varsinkin puheenjohtajien ja muiden hallituksen jäsenten valintojen osalta väki oli etukäteen puolensa valinnut. Kolmasosa, johon minäkin kuuluin, olimme tulleet tarjoamaan kokemukseen perustuvaa muutosta ja loput päättämään menon jatkumisesta käytännössä entisin voimin ja entiseen malliin. 

Keskiössä oli ja on edelleen yhdistyksen hallitusta vuosikaudet luotsannut puheenjohtaja. Ainakin viimeiset viisi vuotta on talouden syöksykierre sekä henkilökunnan pahoinvointi yhä kiihtynyt. Enkä usko, että Luoja tai salama on kenenkään, nyt valitun hallituksen jäsenen päähän iskenyt uutta, yhdistyksen pelastavaa valoa. Olisi tarvittu kokonaan uudet hallituksen jäsenet. 

Vaikka talouspäällikkö esitti 200 000 euroa miinusmerkkisen budjetin lisäevästyksellä, että ei suosittele sen hyväksymistä ja jatkoi kuilun täyttämisen lisäksi tarvittavan 150 000 euroa otettujen lisäluottojen maksamiseen, eivät jäsenistön silmät auenneet. Eivät auttaneet myöskään viranomaisten selvitykset henkilökunnan pahoinvoinnista. Eikä se, että moni itki sydäntä särkevästi kokouksessa.

Kun lähdin sen kertaisen murheeni laaksosta iltamyöhään ystävieni luokse yöksi pitkin pimeää Kankitietä, muistui mieleen presidentti Koiviston maininta lehdistöstä, joka oli hänen mukaansa välillä kuin sopulilauma. Ajattelin, että rinteeltä alas tuhoon ovat näköjään valmiit hyppäämään ihmisetkin, vaikka heillä, toisin kuin sopulilaumassa, olisi johtajakin.

keskiviikko 30. joulukuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 146

Tessio Backan hankinta oli hyvin mielenkiintoinen operaatio. Alussa olimme ostamassa vain koulua pihapiireineen, mutta innostuin selvittämään mitä Laukaan kunnanhallitus tai -valtuusto oli päättänyt sen myynnistä. Selvisi, että jos kunta hyväksyy ostotarjouksen, on koulun ostajalla oikeus määrättyyn hintaan ostaa myös pellot rantaan saakka.

Tähän tartuin. Kuten mainitsin, Raha-automaattiyhdistys ihmetteli miksi he rahoittivat viljelyspeltojen ostoa. En voi sanoa, että pitkäaikainen kansanedustaja ja ministeri Mauri Pekkarinen vaikutti asiaan, mutta voin sanoa esitelleeni hankkeen hänelle ja että poliittiset suhteet olivat tekemäni katulähetystyön kannalta hyvin tärkeitä.

Kun istuin naapureiden kuulemistilaisuudessa Laukaassa, tuli viereeni istumaan mainitut pellot kunnalta vuokrannut maanviljelijä, joka sanoi: "Kuule poika, tiedätkö yhtään mihin olet ryhtymässä? Minä olen syntynyt näillä mailla ja yrittänyt vuosia ostaa näitä peltoja, mutta kunta ei myy niitä minulle. Ja nyt tulet sinä joukkoinesi tiedä mistä ja ostat minulle kuuluvat pellot."

Katsoin minua vanhempaa miestä silmiin: "Minä myös sinuttelen, sillä eikö niin ole tapana naapureiden tehdä, tulevienkin? Silloin kun sinä et ollut vielä edes vanhempiesi unelmissa, maat olivat siinä missä nytkin. Ja kun meistä kumpikaan ei ole enää kenenkään muistoissa, maat jäävät siihen missä ovat nytkin. Joten tuossa on käsi mieheltä, joka tulee naapuriksesi ja vanhenee kanssasi koko ajan, vaikkei koskaan sinua kiinni saakaan."

Jokin, ehkä vuosikymmeniä mieltä kaihertanut asia loksahti hänellä silloin kohdalleen. Tämä ikänsä suvun perintömaita viljellyt mies tarttui lujasti käteeni: "Kyllä me pärjätään." Kuukausia myöhemmin autoni sammui hänen maalaistalonsa pihaan eikä lähtenyt käyntiin ennen kuin hän antoi traktoristaan virtaa. Kun tästä kiitin, iski hän silmää ja sanoi: "Osta poika kunnon vehkeet, jos meinaat naapuriksi tulla."

Vaikka en suunnitelmiani Tessio Backan osalta pystynyt totetuttamaan, toimi siellä yhdistyksemme Itsenäistymiskeskus Tessio Backa. Se oli vankilasta vapautumista loiventava portti siviiliin, jonka pomona toimi Sakari Pihlaja. Työparina taisi olla ainakin Raimo Oksa. 

tiistai 29. joulukuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 145

Joitakin aloittamiani projekteja jäi kesken Katulähetyksessä tai ne menivät toisin kuin olin ajatellut. Yksi sellainen oli Torikan koulun hankinta ympärillä olevine peltoineen. Maat ulottuivat Vatianjärveen saakka, joka oli osa Päijänteen ja Keiteleleen välistä vesireittiä.

Koulutoiminnan jälkeen rakennus toimi venäläisten kanavanrakentajien tukikohtana. Rapattu, kolmikerroksinen tiilirakennus oli ollut jo vuosia tyhjillään, kun kiinnitin siihen huomioni ensi kerran. Visio oli selvä. Veneilijöiden lisäksi ajatus oli tehdä caravanalue. Pelloilla aiemmin olleiden kasvihuoneiden jäljiltä paikalla oli muun muassa kunnallistekniikka valmiina. Kestopäällystetiekin oli pihaan asti. Tarkoitus oli luoda kuntouttavan työn paikkoja osaksi päihdeongelman ja syrjäytymisen estämistä. Tähän caravanalue oheistoimintoineen olisi antanut oivan ja monipuolisen mahdollisuuden. 

Hanke oli yksi Raha-automaattiyhdistyksen rahoittamista investoinneista. Mikä oli varmasti herättänyt keskustelujakin, sillä yksi Ray:n tarkastaja sanoi kerran: "Kaikkea sitä saa sinun kanssa Soini elämänsä aikana nähdä. Kuten, että pelifirma rahoittaa kunnan omistamien, paikalliselle maanviljelijälle vuokrattujen viljapeltojen ostoa. En tiedä miten te tämän teitte, mutta hieno suoritus joka tapauksesa ja me ollaan loppuun saakka mukana, kun on kerran kyytiin lähdetty."

Koulun historiaa penkoessani huomasin, että Torikka-sanan takaa löytyi Tessjöbacka ja paikka saikin meillä nimekseen Tessiobacka. Alkuperäisten suunnitelmien mukaista toimintaa siitä ei aikanani tullut. Mutta lukuisista myyntiyrityksistä huolimatta Katulähetys omistaa paikan edelleen, joten kuka tietää huomisesta. 

maanantai 28. joulukuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 144

Jos ei maailma tule valmiiksi, niin ei sitä tule Jyväskylän Katulähetyskään. Tai ei tule ainakaan aikanani. Katulähetystyön juuren ovat ajassa ennen Suomen sotia, vaikka historiat eivät siitä paljonkaan kirjoita. Kerran tästä puhuin alusta saakka mukana olleiden kanssa Jyväskylässä ja he kertoivat: "Ennen sotia työ alkoi ja seurakunnan tiloissa tehtiin Katulähetyksen nimissä joulupaketteja rintamalle. Eiväthän miehet vielä sodassa olleet, mutta rintamilla he olivat". 

Tapasin alan pioneereja Arvid von Martensista lähtien, mutta myös jyväskyläläisiä. Eeva Kanniston, Erkki Kivirannan, Saimi Kokkosen, Röysköt, Aino Kurkimaan, Ilmari Kaskikallion ja niin edelleen. Erkin ollessa puheenjohtaja, katulähetysväki repesi kahteen joukkoon Jyväskylässä ensimmäisen kerran. Syynä taisi olla, kun seurakunta ei valinnut häntä kirkkoherraksi.

Katulähetystyössä Kiviranta ei tullut koskaan liian vanhaksi. Viimeisinä vuosina noudin hänet usein yhdistyksen kokouksiin. Monesti hän kuunteli tarkkaan, kun kerroin kokouksessa jostain uudesta hankkeestamme. Saatuaan selvitykseni Erkki nosti lähes aina kätensä ylös ja puheenvuoron saatuaan kysyi: "Kiitos Jorma, varmasti tärkeä ja tarpeellinen hanke, mutta onko meillä tälle tekijät?" Jatkoin selvitystäni, johon hän: "Oikein hyvä, siinä tapauksessa olen hankkeen takana". Kiviranta oli kaikkien rakastama hengellinen johtaja, joka veti mukaan monet uuden hankkeen empijätkin.

Monta työn pioneeria on jäänyt mieleen ympäri Suomea. Yksi oli Vaasan Katulähetyksen, niin ikään silloin minuun nähden seniori. Heidän tilausuudessaan pidin myös ensimmäisen hengellisen puheenvuoroni. Kerroin itsestäni, mutta ihmettelin myös miksi kokouksesta puuttui kokonaan kadun kansa. Tämän sanottuani mainitsemani vanha mies takapenkistä pyysi puheenvuoron: "Kuule poika. Kun minut ylennettiin tavallisesta ihmisestä syntiseksi ihmiseksi" ja niin edelleen.

Monilta valtakunnallisilta Katulähetyspäiviltä muistan myöhemmin hänen lämpimän kädenpuristuksensa. Siksi, että häneltä puuttui yksi sormi, jonka tunsin aina, kun tämä Luojan soturi tarttui käteeni.

Nyt vuoden vaihtuessa Jyväskylän Katulähetys on jälleen ainakin kahdessa eri leirissä ja edessä on yksi sen historian tärkeimmistä kokouksista. Se tulee määrittelemään valtakunnan merkittävimmän Katulähetyksen tulevaisuuden suuntaa. Pandemian keskellä aion matkata Keski-Suomeen, vaikka olin päättänyt, että aktiiviosallistumiseni päättyi, kun luovuin vetovastuusta. Joskus tuntuu oikealta muuttaa mieltään, jonka tein myös Sininauhan osalta.

sunnuntai 27. joulukuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 143

Kristinuskon mukaan voisi ajatella, että kaikki oleellinen tehtiin kuuden ensimmäisen päivän aikana ja seitsemännen päivän Hän lepäsi. Kun pysähdyn ajattelemaan ihmisten tarvetta hallita kaikkea mahdollista vuosituhansia aikana ja vimmaa tappaa ventovieraitakin aina sotia myöten, lapset mukaan lukien, on aiheellista ajatella, että joku on mennyt ja menee yhä väärään suuntaan.

Tänä vuonna ihmiskunta sai jälleen kerran huomata pienuutensa, sillä saimme seuraksemme millimetrin kymmenestuhannesosan kokoisen Covid-19 eli coronaviruksen. Joka laittoi koko maailman polvilleen. Tänään ensimmäiset ihmiset saavat rokotteen. Voimme ehkä hieman huokaista ja alkaa odottamaan seuraavaa virusta tai tauteja, jotka osoittavat yhä uudelleen ja uudelleen kuinka mitättömiä olemme maailmankaikkeudessa.

Ehkä se onkin niin, että maailma ei tule koskaan valmiiksi. Eikä sen eteen pysty tekemään Yhdysvaltain presidentti sen enempää kuin Helsingin siltojen alla vanerimajaansa pitävä koditonkaan. Parhaimmillaankin näytämme pystyvän etsimään vain pakoteitä muille planeetoille. 

Kerran näin unen kahdesta miehestä. Toinen oli hyvin rikas ja toinen hyvin köyhä. Jolla ei ollut muuta kuin päällään resuiset vaatteet. Rikas mies ei ollut koskaan arvostanut köyhiä eikä ymmärtänyt heidän elämiään. Ne olivat hänelle vain hyödytöntä pohjasakkaa.

Unessa rikas mies oli laivanvarustaja Aristoteles Onassis, jonka tytär sanoi naistenlehden palstoilla, että kukaan ei ole itkenyt Cadillacissa enempää kuin hän. Hänellä ehkä oli kaikki, muttei kuitenkaan mitään. Isä Onassis, joka oli myöhemmin myös Jacqueline Kennedyn puoliso, oli sairastunut parantumattomasti. Unessa hänen vertaan yritettiin puhdistaa eläimen maksankin läpi kierrättämällä, mutta mitään ei ollut tehtävissä.

Yön hiljaisina hetkinä uneni koditon kulkuri kulki pitkin hiljaisen sairaalan käytäviä, pysähtyi viimein oven taakse ja astui sisään Onassiksen vuoteen viereen: "Et minua muista, mutta kuljit kerran ohitseni, kun kerjäsin kadulla rahaa ruokaan. Sinulla ei ollut antaa minulle edes yhtä kolikkoa. Mutta mitä antaisit nyt, jos voisit vaihtaa elämiä kanssani?" Tämän sanottuaan kulkuri käänsi selkänsä, laahusti pois ja jätti rikkaan miehen kuolinvuoteelleen. 

lauantai 26. joulukuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 142

Seitsemäskymmenes joulu on vietetty. Ensimmäinen laatuaan yksin Jokilaakson Duokodissa. On aika palata takaisin vuosikymmenten taakse Kalliomäkeen, josta tuli perheelleni hyvin rakas. Kaikkiaan se oli puolimatkankoti 20 henkilölle. Kukkulamme oli myös äideille ja heidän lapsilleen turvasatama. Aikanani yksikään isä ei sen sijaan näitä palveluja tarvinnut.

Yhteisiä tiloja oli runsaasti ja omaa, yksityisyyttä jokaisella yhden huoneen verran. Se koski meitä tasavertaisesti. Myös vastuunkantajaperheitä, jotka olivat viime kädessä vastuussa kaikesta toiminnasta sisältöineen, kunnostuksineen, ylläpitoineen ja talouksineen. Tämän kaiken olen saattanut aiemmin mainitakin.

Silti ajatus oli, että kukin kantoi vastuuta siltä paikalta miltä pystyi ja tahtoi. Jos joku antoi Jesse hevoselle tai vapaille kaneille porkkanan aamuisin, muttei muuta, se riitti. Tosin yhteisön jäsenyyteen riitti vaikkei antanut niitäkään. 

Ehkä alati mukanani kulkeva näkymätön seuralainen, yksinäisyys on opettanut minulle elämästä eniten. Tiedän mitä on olla yksin ja tiedän mitä on olla yksinäinen. Eri asioita molemmat siis. Tiedän mitä on olla joukossa ja kaiken keskipisteenä, mutta kuitenkin yksin omassa yksinäisyydessään. Sillä ihminen haluaa kuulua joukkoon eikä luontaisesti tahdo olla yksin. Vaikka siihenkin oppii ja oppii sitä myös rakastamaan.

Maailmassa on lukematon määrä ihmisiä omissa asunnoissaan, joista ei ole koskaan tullut koteja. Joiden ainut seuralainen on yksinäisyys ja sen kyljessä kulkeva tarpeettomuus sekä hyödyttömyys. Ei löydy olemassa ololle merkitystä eikä viime kädessä oikeutustakaan. 

Vaikka ymmärrän, en silti ymmärrä tärkeintä. En pysty käsittämään miksi siskoni Irmeli ei jaksanut elää. Mutta vuosikymmenten surussani olen hänelle syvästi kiitollinen, sillä hänen valintansa toi Liisalle ja minulle rakastetun ja kaivatun perheenjäsenen. Ja vuosia myöhemmin myös lapsenlapsen. 

Elämäni juoksussa jokaisella valinnallani on ollut seurauksensa. Kun niitä aikani kääntelen, löydän väärinäkin pitämistäni valinnoista toisen puolen. Tai ainakin löydän niiden hinnan. Ilman valintojani ja menneisyyttäni ei Philippiineillä olisi Markon pikkuveljeä Little Jormaa. 

Elämisen oikeuden käsittäminen ja ennen kaikkea sisäistäminen oli Kalliomäen kodinomaisuuden ydin. Suljit kotisi oven sisä- tai ulkopuolelta, et koskaan ollut yksin. Koit olevasi osa jotain tärkeää sekä tarpeellista. Isoa perhettä ja sinulla oli oikeus kokea niin. Mutta sekään ei ollut vielä ydin. Vaan se, että koit mitä tahansa tai et mitään, elämäsi on sinulle annettu lahjaksi ja sinulla on oikeus myös vain olla. 

perjantai 25. joulukuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 141

Tänään olisi isäni syntymäpäivä. Tai siis on, vaikka hän ei enää olekaan fyysisesti kanssani. Mutta sydämessäni Veino Ihanto elää yhtä kauan kuin minäkin. Joku onkin sanonut ihmisen elävän niin kauan kuin yksikin hänet muistaa. Kerran pysähdyin sitä ajattelemaan. Jouluna, kun kävin sytyttämässä kynttilöitä haudoille, joilla ei ollut kukaan käynyt ehkä vuosiin. Halusin muistaa heitä, vaikken tiennyt keitä muistin.

Isäni kuoleman jälkeen olen vasta ymmärtänyt kuinka paljon häntä ja äitiäni rakastin. Jollain sellaisella rakkaudella mitä en tiennyt olevan olemassakaan heidän eläessään. Sen myötä olen löytänyt monia poismenneitä takaisin sydämeeni uudelle paikalle. Siellä on jo kauan ollut myös siskoni Irmeli.

Vuodet ovat tuoneet elämääni lisäksi ihmisiä, jotka eivät halua tai eivät pysty olemaan kanssani missään tekemisissä. Mutta silti olen heidänkin mielissään ja sydämissään. Ehkä pimeääkin pimeämmässä sopessa, sadan lukon ja tammioven takana, joiden avaimet he uskovat ja toivovat kadottaneensa. Mutta silti olen siellä. Joskus kolkuttelenkin, vaikken olisi toivottukaan. 

Minussa on paljonkin, jos ei vialla niin outoa kuitenkin, koska olen kadottant oman, synkän kellarini. Ehkä sitä ei ole enää olemassakaan. Niin ainakin toivon. En löydä nimittäin ketään, en ristinsieluakaan kenen kanssa en haluaisi tai voisi olla tekemisissä. Sillä en tahdo käyttää vähäistä jäljellä olevaa aikaani kenenkään inhoamiseen enkä varsinkaan vihaamiseen. Sitä paitsi, kun en tiedä loppuuko mikään koskaan, voi olla, että joutuisin kohtaamaan joskus anteeksiantamattomuuteni. 

Joulu onkin hyvä aika itse kunkin inventaariolle, jolloin voi päivittää omat inhokkinsa ja suosikkinsa. Itsekin näen, jos olen päässyt jonkun listoille tai niiltä pois. Oma ranking on ollut jo vuosia lähes muuttumaton. Siellä ovat kaikki tuttuni. Joskus on joku piikkipaikalla, joskus joku toinen. Listaltani ei pääse eikä joudu kukaan pois, vaikka kuinka kovasti haluaisi pitää etäisyyttäkin. Mutta kun jättää vastaamatta esimerkiksi joulutervehdykseen, siirtyy pykälän alaspäin. Kunnes hänetkin jonkun ajan kuluttua mielessäni armahdan ja nostan takaisin omalle paikalleen. 

torstai 24. joulukuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 140

On jouluaattoaamu. Vuosia sitten kirjoittamani sekä sydämessäni kulkeneen rakkaus- ja joulutarinan myötä hyvää joulua.

Siiri Angervo oli suomalainen nainen. Ehkä kovin tavallinen, ehkä ei. Ainutlaatuinen kuitenkin. Kuten me kaikki. Hän oli jo vuosia, vuosikymmeniäkin elellyt yksin. Kantakaupungin alueella, Helsingissä, tarkemmin Kalliossa tai ehkä oikeammin Sörnäisissä. Sillä kuitenkaan ei ole suurtakaan merkitystä.

Yksinäinen Siiri Angervo ei kuitenkaan ollut. Ei oikeastaan koskaan. Yksin, muttei yksinäinen, näin hän oli usein todennut. Jo vuosia hän oli kulkenut omia reittejään ja tutuksi tulleita paikkoja, iltasella, aamusella ja milloin mitenkin. Keitti kahvia, teetä, välillä mehua ja osti rinkeleitä. Teki joskus leipiäkin, pakkasi ne reppuunsa ja lähti kierroksilleen. Tapaamaan laitapuolen kulkijoita, kuten hän itse asian ilmaisi.

Siiri piti sanasta laitapuolen kulkija, mutta hän ymmärsi sen toisin. Toisin kuin me muut. Hän oli jo Kekkosesta sanonut, että laitapuolen kulkija hänkin, samoin Koivisto ja Halonen sekä monet muut. Kuten Bill Gates ja Marilyn Monroekin, niin hän sanoi. Laidalla kulkivat hekin, tosin toisella kuin Arska, Tyyne ja monet muut. ”Ei ollut heistä kestään keskellä kulkijaksi, laitapuolen kulkijoita kaikki”, jatkoi Siiri. Ja oli oikeassa. Itseään piti keskitien kulkijana, tuiki tavallisena.

Monet miehet kadulla, myöhemmin myös yhä useammin naiset, tulivat Siirille tutuiksi ja rakkaiksi, kuten Siirikin heille. Erityisiä ovat kaikki, sanoi Siiri, mutta kohtaloksi koitui Kusti. Kusti piti majaansa varsinkin talvisin Verkkosaaressa, joskus roskiksessa, joskus merikontissa. Kesäsin hän viiletti pitkin stadia ja sanoi, että kengät ovat kulkurin koti. Silloin häntä ei aina löytänyt Siirikään, mutta talvisin kyllä. Tutusta roskiksesta, ilmanvaihtokanavan aukon edestä lämmittelemästä tai joskus yökahvila Kalkkersista. Kaikista kadun kansalle tutuista paikoista.

Usein Siiri sanoi kuumaa juomaa ja rinkeleitä tarjotessaan Kustille ja monille muille, että ehkä tuntuu sopimattomalta sanoa, mutta Taivaan Isä rakastaa kaikkia. Vaikka se ei varmasti jossain laatikossa, yksin yön hiljaisina, kylminä hetkinä siltä tunnu. Kotona Siiri ajatteli, että onkohan tämä sitä päihdehoivaa? Päätti, että ei, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Ajan saatossa vuosien satunnainen Kustin kohtaaminen oli muuttanut muotoaan, tullut säännöllisemmäksi. Ehkä mukaan oli tullut ystävyyttäkin tai jotain erityistä välittämistä tai luottamista puolin ja toisin.

Siiri ei ollut koskaan hävittänyt mitään miesvainajansa tavaroita, sillä ne olivat hänelle tärkeitä, täynnä tunnetta, muistoja ja rakkaita hetkiä. Joku ääni hänen sisällään oli kuitenkin koventanut äänenpainojaan. Usein hän huomasi pohtivansa, mitä oikein tekee miesvainajansa vanhoilla vaatteilla. Eräänä iltana Siiri Angervo rohkaisi mielensä, etsi Kustin ja sanoi: ”En pääse siitä eroon, että Taivaan Isä puhuu minulle. Tiedätkö, olet miesvainajani Taunon kanssa samankokoinen ja haluaisin antaa hänen vaatteitaan sinulle, jos mitenkään voisit ottaa niitä vastaan. Vuosiin ei ole kotonani käynyt yksikään mies, mutta nyt sinua pyytäisin. Kävisit luonani suihkussa, sovittaisit vaatteita ja keittäisin sinulle keiton. Tekisit minut ikionnelliseksi, sillä koen sen Isän tahdoksi.”

Kusti sanoi, että en tule, en tarvitse kenenkään armopaloja, enkä varsinkaan naiselta. Teenkin olen juonut vain mieliksesi, kun tänne asti nyssyköines aina kävelet. Itkien mieli täynnä murhetta Siiri meni kotiinsa ja uni ei tullut koko yönä. Mutta niin oli valvonut Kustikin. Mitä hän sillä lailla meni sanomaan? Ainoalle ihmiselle, joka hänestä oli pitkiin aikoihin välittänyt.

Sen verran Kusti oli vuosien saatossa aikansa kuluksi Siiriä seuraillut, jotta tiesi missä hän asui. Outo hiippailija, kuten alussa Siiriä mielessään nimitteli. Kun Siiri sitten astui raskain mielin päivällä kodistaan Kinaporinkadulla, oli Kusti kadulla ovipielessä vastassa.

Katse alaspainettuna sai sanottua: ”Anna anteeksi. Sen verran on vuosien saatossa tullut kolhuja kadulla ruumiiseen, mutta varsinkin sieluun ja mieleen, että on vaikea hyväksyä, jos joku pitää ihmisenä. Tottahan toki ottaisin vaatteet mielelläni, mutta että suihkuunkin. Oletkohan nyt ajatellut loppuun saakka, tällainen puliukko, tai ainakin melkein, sillä korvikkeita en ole juonut vuosiin? Että jotakin hyötyä on ollut halvasta viinastakin, sillä korvikkeiden juonti vie viimeisenkin palasen itsetunnosta. Kusellakaan ei voi käydä missä muut, kun haju on niin kauhea.”

Siihen katosi Siirin alakulo, kun he peräkanaa menivät portaita ylös kolmanteen kerrokseen. Siirin hyysäämisellä ei ollut rajaa ja Kusti tunsi olonsa kiusaantuneeksikin. Toisaalta hän koki olevansa kuin kuningas, kun sovitteli Tauno-vainaan paitaa, housuja ja palttoota päälleen ja kauhoi Siirin lihakeittoa urakalla vatsaansa.

Kun Kusti lähti matkoihinsa, koki Siiri sydämessään ennenkuulumattoman, Taivaan Isän sinne laittaman hyvän olon ja ajatteli, että onkohan tämä nyt sitten päihdehuoltoa? Ei, päätti Siiri, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Siirin luona käynnistä tuli Kustille tapa ja hän piti huolen, ettei koskaan mennyt sinne päihtyneenä. Toisaalta sen oli tehnyt Siirikin selväksi. Hänen kotiinsa ei ole asiaa silloin, kun on pullolla tullut käytyä.

Kerran heillä tuli puheeksi, kun Siiri oli aina torstai-iltaisin pois, niin missä mahtanet silloin olla, kysyi Kusti. ”Kun sinua ensi kerran kotiini pyysin, lupasin itselleni, etten uskonasioista paasaa.” Mielessään hän ajatteli, että välitän Kristuksen rakkautta teoillani ja Jumala hoitaa loput, jos hyväksi näkee.

Mutta nyt kerron, kun kysyit: "Kuten tiedät, en elä omassa varassa, vaan uskon kaikkivoipaan rakkauteen ja hyvyyteen, joka on tarkoitettu kaikille. Torstaisin käyn seurakunnassani, hengellisessä kodissani hoitamassa  sielua, johon sinäkin olet Kusti sanonut saaneesi elämänpolulla kolhun, kolhun perään. Ja jatkan, että kaiken uhalla jatkan, että vien sinut kirkkoon mukanani, jos rohkenet lähteä. Luulenpa hyvinkin, että tiesit missä käyn joka viikko ja halusit vaan kuulla sen." Kusti katsoi alta kulmien ja totesi, että alat tuntea minut liiankin hyvin, mutta mennään vaan ensi torstaina.

Iltasella Siiri vei Kustia Taivaan Isälle, kuten oli tehnyt vuosien ajan monen muunkin oman tiensä kulkijan kohdalla. Levollisin mielin Siiri kävi nukkumaan ja sydämen täytti rauha ja tyyneys. Siirin elämä oli mielestään hyvin, vaikka hän olikin jo jonkin aikaa torjunut sydämestään jotain outoa tyhjyyttä ja kaipausta. Ennen nukahtamistaan hän pohti hengelliseen tilaisuuteen menoa, että onkohan tämä sitä kristillisen päihdehoidon tarjoamista? Ja totesi, että ei, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Torstai koitti ja he astelivat kohti kirkkoa. Kusti istui Siirin viereen aivan ovensuuhun että varmasti pääsee lähtemään, jos ”jotkut vallat tai voimat” alkavat uhata. Toisaalta oli varmasti pahemmissakin paikoissa henki säilynyt. Nyt oli musiikkia, kahvia, lämpimiä puheita ja ihmisiä, joiden katseissa oli lämpöä ja välittämistä. Kusti otettiin vastaan kuin vanha ystävä ja hänen oli hyvä olla.

Tilaisuus päättyi ja Siiri astui Kustin kanssa pimenevään Helsingin yöhön. He astuivat Karhupuistoon ja istahtivat syksyiselle penkille. Rauha ympäröi heidät ja molempien oli ihmeen hyvä olla. Siinä Siiri kysyi, että uskotko, että Kristus on kuollut ristillä meidän molempien vuoksi. Kusti totesi, että kyllä hän on niin ehkä usein toivonut, mutta maailma on vaan vienyt ja vienyt ja että eihän se nyt tällaista, pahan piiskaamaa puliukkoa enää koske. Siiri tarttui Kustia ensi kerran kädestä, että kyllä vaan, taivas on sinuakin varten ja haluaisitko antaa koko elämäsi Hänelle. Siiri rukoili Kustin puolesta ja Kusti otti Vapahtajan vastaan, ei viiden tähden hoitokodissa vaan Taivaan Isän tuhansien tähtien hoitokodissa paljaan taivaan alla. Missä kaikki olemme tasa-arvoisia.

On jouluyö, joulupukki tallaa askelta toisen eteen tyhjän lahjasäkin kanssa takaisin kohti Korvatunturia. Aaton työt on tehty ja lapset saaneet sen mitä he tänään olivat odottaneet  enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Tuhannet tähdet tuikkivat taivaalla ja Vapahtaja on syntynyt.

Siiri ja Kusti istuvat Kinaporinkadun kodissa toisiaan vastapäätä, kynttilä tuo valoa elämään ja he ottavat toisiaan kädestä kiinni. Molemmat ovat saaneet toisiltaan lupauksen yhteisestä tulevaisuudesta. Ja kun yö koittaa, Siiri ajattelee itsekseen, että tämä ainakaan ei ole päihdetyötä vaan rakkautta ja painaa päänsä hellästi Kustin kainaloon.

keskiviikko 23. joulukuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 139

Lapsuuden jouluihini kuului keittiömme ikkunan ääreen pystytetty joulukuusi, jonka aattona koristeli koko perhe ennen joulusaunaa. Viimeisenä isä kurkotti tähden latvaan, mikä kruunasi kaiken. Lahjat laitettiin kuusen alle, kynttilät loistivat lämmintä ja elävää valoa eikä kukaan ollut kuullutkaan sähkökynttilöistä.

Oma lukunsa oli kuusenkaatoon tarvittavan lupan hankkimen metsänomistajalta. Sitä isä kävi kysymässä näkäräispullon kanssa joka vuosi samalta isännältä. Vaikka kuusi haettiin milloin mistäkin metsästä.

Nykyään en katko kuusia enkä edes kukkia maljakkoon. En pidä kuolevien kasvien katsomisesta kotonani. Nykyinen joulun kuuseni Jokilaaksossa ei liene kaunis milloinkaan, mutta se elää vuodesta toiseen. Luulen, että kauemmin kuin minä. 

Yhtenä jouluna, kun olin kasvanut ehkä jo kouluikäiseksi sanoin isälle, että olen löytänyt kauniin kuusen ja haluaisin hakea sen itse. Isä tähän, jotta kyllähän se sopii, jos ajattelet olevasi jo niin iso poika. Ja jatkoi, mutta katso sitten, ettei kukaan näe.

Olin silloin niin ylpeä vaativan tehtäväni kanssa. Matkalla metsään Jeri-koiran kanssa ajattelin mitähän joulupuun kaatoluvat oikein mahtavat olla, kun pitää kuitenkin olla hakumatkalla näkymätön. 

Kun viimein pääsin paksussa lumihangessa perille vesurin kanssa, näin naapurin Harsusen sahaavat poikki kuustani. En meinannut mitenkään päästä asian yli ja kannoin Väiskiä sydämessäni synkin ajatuksin pitkät ajat. Koin maailman hyvin epäoikeudenmukaisena koska hän varasti joulupuuni. 

Harsusen lapset olivat kuitenkin hyviä kavereitani ja kävin joulun jälkeen katsomassa muun muassa heidän saamia lahjoja. Sekä silmäilin syrjäsilmin kateellisena Väinön varastamaa kuustani.

Monta vuosikymmentä myöhemmin isän valmistautuessa viimeiselle matkalleen Kiljavan sairaalassa, sanoi hän, että joulukuusten haut ovat vieläkin sopimatta Sjöblomin Valtan kanssa. Joten hoidatko asian ja näin olen tehnyt. 

tiistai 22. joulukuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 138

Puolivuosisataa sitten ja kauemminkin kun olin lapsi, joulu oli aina valkoinen. Se oli maapallon syntyyn verrattava tosiasia Suomen lasten maailmassa. En muista kuin yhden jouluaattoaamun, jolloin maa oli vielä musta. Olin valmis kyseenalaistamaan kaiken muun siihen liittyvän, mutten sitä, että jouluun kuuluu lumi.

Kun aattoaamu oli taittumassa päivään, alkoi lumisade. Lunta tuli taivaan täydeltä iltaan saakka. Mieli oli täynnä iloa, sillä silloin tiesin, että joulupukki pääsee meillekin Petteri-poronsa ja rekensä kanssa. 

Lunta tuli vielä seuraavana yönäkin niin paljon, että aamulla oli hiihtokeli. Mutta pukin tuomien, uusien suksien kanssa pääseminen pihalle oli monen pyynnön takana. Lapsuuden kodissani ei helpolla menty ensimmäisenä joulupäivänä ulos leikkimään. Kun aikamme siskoni Irmelin kanssa kerjäsimme, saimme luvan jumalanpalveluksen jälkeen ulkoleikkeihin.

Jälkeenpäin olen ajatellut, että asiaan ei tainnut vaikuttaa niinkään perheemme käsitys kristinuskosta. Vaan, että ulkona ei ennen aaton jälkeisenä päivänä juuri ollut naapureidenkaan kakaroita. Meidän lapset ja naapurin kakarat, niin se oli. Sanonta oli enemmän syrjivä kuin mustalainen, neekeri tai valkolainen minulle koskaan.

Lumi oli silloin talvisin yhtä itsestään selvyys kuin nykyään eteläisessä Suomessa sen puute. Monet jouluni ovat olleet juuri lumen vuoksi erityisiä, josta osoituksena ovat lukuisat muistot. Niitä lienee enemmän kuin kaikista muista juhlapäivistä yhteensä.

Tästä joulusta erityisen tekee se, että iso osa minusta viettää virtuaalijoulua Filippiineillä, Olongapon kaupungin vuoren rinteellä. Siellä on Little Jorma äitinsä, sisarustensa ja monien muiden sukulaisten kanssa.

Kun heille olen viestitellyt jouluisia sanoja ja kuvia, on yksi toivomus ylitse muiden. He haluaisivat nähdä, kun kaikki on valkoista ja voisi koskettaa lunta. Pyysipä joku lapsi, että kun tulen seuraavan kerran, voisinko tuoda matkalaukussani tätä valkoista ihmettä pikkuisen. 

maanantai 21. joulukuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 137

Tänään 21.12.2020 on maanantai ja talvipäivänseisaus. Päivä on meillä lyhimmillään. Helsingissä aurinko nousi kello 9.24 ja laskee 15.13. Rovaniemellä valoisa aika jää pariin tuntiin ja napapiirin pohjoispuolella aurinko ei nouse lainkaan.  Koska Tuusulan Jokilaaksossa ei ole lunta tai jäätä puroissa, joessa, lammissa, niityillä eikä metsissäkään, on paljon pimeää aikaa ja hämärää päivälläkin, kun taivaankin peittää paksu pilviverho.

Kirjoitan joulujeni mietteistä koko joulun. Seuranani virtuaalimaailma ja talviuniaan nukkuva luonto, jossa ollaan kyllä hereilläkin. Linnut, metsähiiret ja oravat sekä monet muut syövät kahden kattamani eläinten juhlapöydän antimia. Muutakin on toisin kuin lapsuudessani. Pajutkaan eivät enää tiedä mitä tekisivät. Vaan ovat sitä mieltä, että nyt taitaakin olla pajunkissojen aika. Ikään kuin olisi pääsiäinen.

Muutenkin juuri tämä joulu on suomalaisittain erityinen. Sillä Al-Holin leiriltä pääsi pois kaksi äitiä ja heidän kuusi lastaan. Mieleni iloitsee tapahtuneesta, mutta en voi olla vertaamatta tapahtumaa juhlan muuhun merkitykseen. Jolloin Marialle ei ollut tilaa kuin tallissa ja hänen vastasyntyneelle Pojalle vain eläinten syöttökaukalossa.

Olen aktiivinen sosiaalisen median käyttäjä ja seuraan monia keskusteluja, mutta myös osallistun niihin. Olen hämilläni monien kristittyinä itseään pitävien rakkauden riittämättömyydestä, anteeksiannosta puhumattakaan. Ei ole ensimmäinen kerta, kun olen pohtinut, miksi minulle ei ole jäänyt sydämeeni  tilaa tuomioille. Ehkä se vaan ei ole tehtäväni. 

Sieluun on silti sattunut huomata, rakkainakin pitämieni lähimmäisten rakkauden rajat ja päätepiste. Heidän sydämissä ei ole tilaa hairahtuneille äideille. Kuten ei ollut tuhlaajapojan veljelläkään isänsä lailla. Al-Holin äitien pesuveden mukana olisivat kirjaimellisesti saaneet mennä myös lapset. He ketkä ovat valmiit jättämään aavikon leirille suomalaiset lapset äiteineen, jättävät sinne osan Mariasta ja hänen Pojastaan. 

En tiedä minne anteeksiantamattomien sydämien haltijoiden viitat milloinkin osoittavat. Mutta sen tiedän, että oma suuntani oli olla Vapahtajani ja Pekka Haaviston kanssa hakemassa äitejä ja lapsia jouluksi kotiin. Ehkä heidän saama uusi mahdollisuus johdattaa jonkun jonain jouluna seimenkin äärelle. Tai ehkä yksi palaa kiittämään. Kaikille toivon joululahjaksi rakkautta, joka syrjäyttää vihan ja suvaitsemattomuuden.

Silti joulunakin on hyväksyttävä, että aina ei tule kuulluksi haluamallaan tavalla. Toivoin ja huokailinkin, että Trump viime hetken teloitusten sijaan olisi antanut kuolemaan tuomituillekin mahdollisuuden elää. 

sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 136

Elämässäni oli vaihe, jolloin tulin joulujuhlista jaloin ja pikkujouluista kontaten. Ja viimein molemmista nelinkontin. Kunnes opin elämään elämääni aidosti ilman kemiallisia aineita. Juuri sellaisena kuin se on jonnekin kirjoitettu ennen kuin ensimmäinenkään päiväni oli tullut. 

Joulu on aina juhlista eniten liikuttanut tunteitani. Lapsen iloa ja aikuisena sen lisäksi usein haikeutta. En tiedä miksi niin monesti koen olevani jouluna aivan yksin elämäni kanssa. Ikään kuin kaipaisin jotain tai jonnekin. 

Aikoinaan olin lapsille, aikuisille ja vanhuksille joulupukki. Varsinkin lasten ilo oli tarttuvaa, kuten vanhustenkin, sillä niissä oli jotain hyvin samanlaista. Mutta silloinkin naamarin takana itkin välillä sieluni yksinäisyyttä.

Olen hyvin kiitollinen vanhemmilleni, että he antoivat jouluuni joulupukin ja myös sallivat uskon siihen. Mutta äitini antoi minulle uskon myös Vapahtajaan. Molemmat ovat säilyneet elämässäni koko ajan enemmän tai vähemmän mysteereinä. En voikaan sanovani tuntevani heitä. Olen kuin Pietari, joka sanoi, etten tunne koko miestä. 

Kumpaakaan en silti ole pitänyt satuna enkä edes taruolentona, vaikka aika tai ihmiset niitä muokkaavatkin. Tänään joulupukki on minulle Pyhä Nikolaus. Molempia on minulle kaupattu hyvän tuojina. Mutta on niillä erojakin ollut. Joulupukki toi joulumieltä ja lahjoja, muttei koskaan risukimppua, jolla vanhempani minua pelottelivat. Saadakseen villiyttäni edes jouluksi hieman kuriin.

Sen sijaan joulun Lapsi on ollut minulle portti rajan taakse. Siellä uskon tapaavani rakkaani, jotka ovat menneet sateenkaaren tuolle puolen ennen minua. Ihmiset, jotka pitävät itseään tuonpuoleisen lähettiläinä, ovat yrittäneet horjuttaa uskoani laittaen vaellukselleni vaatimuksia, paksuja rautaovia ja piikkilankoja.

Heidän ansiostaan olen menettänyt uskoni viestintuojiin ja sen myötä myös ikuiseen pimeyteen. Siitä on seurannut, että olen antanut vain lisää syitä kivittämiseen. Enää en ole uskomaton, vaan harhassa eläjä ja vääräuskoinen. 

lauantai 19. joulukuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 135

Ensin elin tunteella ja join vuodesta toiseen, koska en pärjännyt itseni kanssa. Lopetin juomisen vuosikymmeniä sitten ja elin aikani järki ensin, tunne sitten, jos sille jäi tilaa ja siinä oli järkeä. Mutta opin mitä halusin. Loppuelämän elän tunne ensin ja järki sitten, jos sille jää tilaa. Itken nykyisin paljon ja iloitsen paljon. Mutta eihän siinä ole mitään järkeä. Nykyisin pidän siis järjettömyydestä, mutten tunteettomuudesta.

Joskus ja itse asiassa aika useinkin pohdin ihmisten erilaisuutta. Äitini yritti olla sovussa kaikkien kanssa. Hän voi silmin nähden pahoin, jos välit eivät olleet kunnossa jonkun kanssa. Vastaavasti isäni hallitsi vihanpidon äitiä paremmin ja välit olivat solmussa aina jonkun kanssa. Huonoja välejään hän saattoi viedä hautaan mukanaan. Tai sitten antoi ja pyysi lähtiessään kaikilta anteeksi. Oli kummin hyvänsä, ymmärrän häntä tänään, sillä ehkä rintamalla oli kyettävä vihaamaan pystyäkseen tappamaan ventovieraita. 

Siviilissä isällä oli vihanpidon kohteena milloin naapuri, milloin työtoveri, milloin sukulainen tai vaikkapa Karjalan evakko. Kun olin lapsi, huomasin jo silloin isäni kärsivät tästä. Mutta luulin, että näin pitää olla ja se kuuluu etenkin aikuisten elämään. Iän myötä opin ymmärtämään, että se ei ole hyväksi kenellekään, ei varsinkaan itselle. Vaan viha myrkyttää mielen, jota jakaa huomaamattaan olettaen oman olon siitä paranevan.

Välillä pohdin onko tämä kaikki geeneissä, sosiaalista perimää, opittu tapa vai jotakin aivan muuta. Ehkä eniten suren, kun aikuiset siirtävät pahoinvointiaan ja sen tunnetta lapsiensa taakaksi. Onkin nurinkurista ajatella kasvattajien viisautta riidoissa lasten kesken. Jos sopua ei löydy, vanhemmat pakottavat pyytämään anteeksi.

Mistä löytyisi se mahti, joka pakottaisi aikuiset tekemään keskenään samoin ja sopimaan asiat? Entä miksi joku vihaa ja joku toinen ei? Itse en hevin edes tunne vihaa. Joten olenko saanut äidiltäni yhden ainutlaatuisen avaimen onnen oveen? 

Ehkä se mitä sanoin kätkee vastauksen miksi minuun sattuu, kun joku hyvinkin läheinen ei halua olla kanssani missään tekemisissä. Vaikka Little Jorma ei ole kuin kaksi kuukautta vanha, tiedän yhden asian mitä en tule hänelle koskaan opettamaan. En halua hänen oppivan vihaamaan ketään enkä mitään. Ei isoveljeään Suomessa, ei sisaruksiaan Filippiineillä eikä ketään muitakaan.

Haluan hänen oppivan, että jos hän joskus kokee vihaavansa jotain, hän ymmärtäisi laittaa tunteen hetkeksi sivuraiteelle. Ja päättää siinä hetkessä järjellään, ettei tahdo vihata vaan rakastaa. Silloin hän on oppinut ja ennen kaikkea sisäistänyt minne suuntaan olisi hyvä järjellä joskus suunnata tunteitaan. Anteeksiantamattomasta sydämen asenteesta kärsii koko sielu. Sen myötä katoaa onnellisuus omasta ja läheisten elämästä. 

perjantai 18. joulukuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 134

Tänään, joulukuun 18. päivänä on vuoden kestävästä kirjoitusprojektistani takana jo melkoinen rupeama. Joulua odotellessa onkin hyvä välillä pysähtyä, huokaista hieman ja pohtiakin. 

Kirjoitan tunteella ja itken usein tai ainakin kyynelehdin muistojen tulviessa mieleen yli äyräidenkin. Perinteinen Jouluradio soi aamusta iltaan ja antaa eloon lisää alakuloisiakin sävyjä, sillä suomalaisista joululauluista iso osa on surullisia tai haikeita. Ehkä osa kaihosta itselleni tulee siitä, kuinka koen menneet jouluni ja ennen kaikkea rakkaani, joita en enää voi tässä ajassa tavoittaa.

Mutta muutakin kirjoittamiseen vaikuttavaa minulla on. Vähäisin ei ole Tiina Hokkanen-Oja, joka toimii kielenkorjaajanani. Hän on ystäväni, tai oikeastaan vuosikymmenten takaa Liisan. Hänen tehtävänsä kirjamaailmassani on tuonut Tiinan lähemmäksi minua kuin olisin voinut arvata. 

Aloittaessani kirjoittamisen päätin, että sen lomassa luen koko ajan joidenkin itse kirjoittamia, oman elämänsä tarinoita. Takana on Michelle Obaman, 500-sivuinen "Minun tarinani" ja nyt jatkan  hänen puolisonsa Barak Obaman 1000-sivuisella kirjalla "Luvattu maa".  

Koska rakastan varsinkin rotujen koiria vailla ihmiskotia, pidän siitä, kun Barak sanoi itseään sekarotuiseksi. Nyt presidentiksi tulevalla Joe Bidenilla on kaksi koiraa. Luulen, että toinen Valkoiseen taloon muuttava on ensimmäinen historialtaan koditon koira. 

Tietoisesti seuraan television välityksellä määrättyjä draamasarjoja, joista ammennan tunteita. Nämä kaikki vaikuttavat kuinka koen itselleni tapahtuneen. Tämän höystän virtuaalielämälläni Filippiineillä, Olongapon kaupungin vuoren rinteellä. Missä äitinsä, sisarustensa ja sukunsa kanssa elää pieni 2 kuukauden ikäinen poikani Jorma Goza Soini.

Arkea ja pyhiä jouluineen vietän ilman ihmisseuraa Merikonttikodissani Jokilaaksossa luonnon keskellä. Seuranani eläimet ja kasvit, joille kaikille puhun omia juttujani. Sekä kirjoitan, kuten eletyn elämäni ymmärrän tässä ja nyt. 

torstai 17. joulukuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 133

Liisan kanssa harrastin matkailua ja Finnairin puhalluslampuillakin teimme monta reissua. Matkatoimistot panostivat markkinointiin ja koettivat houkutella matkustajia erikoistarjousten ja kanta-asiakasohjelmien avulla. Esimerkiksi Finnmatkat kehitti kiinteähintaisen ”kulkurikortin”, jolla sai matkustaa kesäkaudella mihin tahansa matkatoimiston Euroopan kohteeseen niin monta kertaa kuin halusi. Muistelen, että teimme viiden kuukauden aikana 5 tai 6 matkaa. Mutta meitä innokkaampiakin oli. Joillekin toi puoliso tai joku muu lentokentälle vaihtovaatteen ja reissaaminen jatkui uuteen kohteeseen heti seuraavalla lennolla.

Kulkurikortilla matkatessa ei voinut valita hotellia, vaan se oli paikan päällä mikä tahansa missä sattui matkanjärjestäjällä olemaan tilaa. Meille ylimääräinen haaste tuli pyörätuolista, sillä joskus perillä oli vastassa huone hissittömän huoneistohotellin kolmannesta tai neljännestä kerroksesta. 

Ehkä Liisa olisi joskus luovuttanut, mutta minä en koskaan. Sanoin ja ajattelinkin, että pyörätuoli on elämässä vain yksi asia, joka tulee ottaa huomioon eikä se ole aina edes hidaste. Itselleni asia aukesi täydellisesti, kun katselin kerran tarinan pyörätuolinkäyttäjästä, joka hyppäsi tuolinsa kanssa laskuvarjolla neljästä kilometristä. Itse tein saman 70-vuotiaana ja se oli kova juttu ehjin jaloinkin. 

Automatkailusta pidimme myös paljon. Englantiakin kiersimme kuukauden ja 10 000 kilometrin verran henkilöauton ja peräkärryn kanssa. Kieltämättä joka ilta ison, huvilateltan pystyttämien sänkyineen ja purkaminen aamuisin oli oma, aikaa vievä kokonaisuutensa.

Kun ostimme kuomullisen peräkärryn matkailuharrastustamme varten, halusin siihen taakse myönteisen tekstin, joka kertoisi viestin Suomesta. Ajattelin, että mikä tai kukahan sen kertomiseen on uskottavin hahmo. Niinpä maalautin kuomuun ison kuvan, jossa joulupukki oli juuri laskeutumassa savupiipun kautta jonkun kotiin. Sekä englanninkielisen tekstin "Have a nice day and welcome to Finland". Se sai hyvän vastaanoton lukuisine peukutuksineen ympäri Eurooppaa. Jouluhenkilön toivotuksen ansiosta joku tuli jeesaamaan yösijamme pystytyksessäkin. Mutta kovin pitkälle ei tarvinnut Atlantin rannikolta tulla sisämaahan, kun kyselyt yleistyivät miksi se ei ole saksankielellä.  

keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 132

Matti "Huunis" pitää piikkipaikkaa monipuolisten keskustelijoiden listallani. Oli aihe mikä tahansa, olisin keskustellut hänen kanssaan tuntikausia. Sitä joskus teimmekin. Mies on toivottu vieras aina luokseni. Syrjäntakasellekin aikoinaan, jossa paransimme maailmaa päivätolkulla. 

Haapamäen suvun maihin kuului Nakkosvuori. Ei mikään korkea, mutta sen laelta näki kirkkaalla kelillä kauas. Kerran tein sinne Matin kanssa nuotiopaikkaa, jonka valmistuttua hän kysyi milloin aion aloittaa seinien pystytyksen? Tähän minä, että anteeksi kuinka? Huunis jatkoi, että eikö se ole linjassa rakentamistesi kanssa? Että ensin ostit ikkunat ja niiden mittoihin teit piilopirtin. Ajattelin, että nyt on tehty tulisija ja sen jälkeen ympärille rakennetaan talo. 

Mailla on myös neuvostosotilaiden hauta, josta Keuruun museo sanoo sivuillaan näin: Pihlajaveden ja Haapamäen puolivälissä sijaitsevalle metsähautausmaalle on haudattu 11 neuvostosotilasta. Näiden muistoksi on pystytetty betoninen muistomerkki, jossa on metallinen viisisakarainen tähti.Valvontakomission toimittamassa muistomerkissä on vain venäjänkielinen teksti, jonka suomenkielinen käännös on "Tässä on haudattuna yksitoista (11) neuvostoliittolaista sotilashenkilöä". 

Monesti olen käynyt haudalla ajattelemassa isääni ja äitiäni sodissa sekä omaa mitättömättömyyttäni. Mutta myös sitä, kun museo puhuu hautausmaasta, niin onko metsään haudattu muitakin, joista ei ole jäljellä jälkeäkään. Siitäkään ei ole varmaa tietoa miksi he ovat hautattu juuri sinne tai miten he ylipäätään kuolivat ja oliko joukossa myös naisia. 

Elämästä Syrjäntakasella on paljon mieltä liikuttavia tarinoita, täynnä iloa ja täynnä surua. Seppäläisen Timppa piti laiturin päässä auki avantoa, jonne saunan lomassa pulahtelimme pitkin talvia. Kun Syrjänlammen jäällä ei ollut lunta, Marko ajeli siellä paljon polkupyörällään ristiin rastiin. Sanoin hänelle, että ei tarvitse olla ennustajaeukko nähdäkseen, että ennemmin tai myöhemmin tuosta ei hyvää seuraa.

Kun ilta ehti, tuli sisään läpimärkä ja viluinen poika. Katsoin aikani kylmästä hytisevää pientä miestä ja totesin: "Pyörän vissiin jätit avantoon?" Aamulla ongimme fillarin ylös. Kysymykseni hän muistanee ikänsä. Tiedä sitten oppiiko sille koskaan ääneen nauramaan. Ehkä siinä ei hänen mielestään ole mitään hauskaakaan. 

tiistai 15. joulukuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 131

Syrjäntakaseen liittyy paljon muistoja, joita on mukava palautella mieliin. Yksi pieni sellainen on Matti Huunan-Seppälästä, mutta siihen päästäkseni on ensin palattava aikaan Tuusulassa, jolloin läträsin viinan kanssa.

Isäni oli juuri kuollut ja oli tehtävä osittainen perunkirjoitus, koska halusin äidilleni elinikäisen asumisoikeuden hänen kodissaan. Itselläni oli vuosien takaa tuttu lakimies, johon halusin luottaa. Nimeä en sano, sillä sen mainitseminen tässä yhteydessä saattaisi tuoda syytteen kunnianloukkauksesta.

Joka tapauksessa istuin hänen toimistossaan monta tuntia tankaten hänelle samaa asiaa. Ja hän kertoi leikkimielisesti entisestä asiakkaastaan, joka oli istunut samassa tuolissa tuntitolkulla maksaen jokaisesta minuutista taksan mukaisen, suolaisen hinnan.

Mutta minä olin vain juova, kouluja käymätön alkoholisti eikä minulla ollut eväitä kuin selittää parhaani mukaan, kuunnella, hyväksyä ja maksaa, joten hän teki minulle saman. Silloin päätin, että joskus vielä tasaan puntit.

Matti Huunan-Seppälä toimi silloin Tuusulan Säästöpankin lakimiehenä. Minulle tuntematon mies, mutta jonkun perunkirjoitukseen liittyvän asian vuoksi, olin hänen työhuoneessaan ja näytin hänen ammattitoverinsa tekemän perunkirjoituksen.

Matti luki ja oli tovin vaiti. Viimein hän sanoi: "Jorma, en viitsi kierrellä, puhua korulausein tai muutenkaan kauniisti, mutta kyllä teitä on nyt tässä kusetettu eikä tästä tule kuin hankaluuksia melkoisine veroseuraamuksineen." Sekä lisäsi, että teen kaikki uudestaan, jos haluat enkä veloita mitään. Olkoon se anteeksipyyntö kollegani puolesta. Näin tehtiin ja hänellekin sanoin, että jään velkaa, jonka tasaan joskus.

Meni vuosia tai vuosikymmen, ehkä enemmänkin, kun törmäsin entiseen "perunkirjoittajaani", jolle olin ajatellut maksaa potut pottuina. Hän istui tuolissaan vailla iloa vielä minuakin huonommissa vaatteissa ja puhui itsekseen tai jollekin, joka ei kuitenkaan ollut läsnä. Eikä minusta ollut pottujen maksajaksi. Ajattelin vain surullisena, että elämä on. 

Mutta toisin oli Matin laita. Häntäkin elämä nakkeli suuntaan jos toiseenkin. Paljon myöhemmin Kelan pakeilla ollessaan, oli lääkäri heittänyt nokan eteen sosiaalialan kalenterin. Sekä sanonut, että katsele tuosta itsellesi työkokeilupaikka, niin tehdään sinusta takaisin työkykyinen. 

Matti kertoi sivun auenneen kolmannen sektorin toimijoiden kohdalta, jossa ensimmäisenä osui silmiin Sininauhaliitto, puheenjohtaja Jorma Soini ja siihen numeroon hän soitti. Tiesin, että oli tullut kiitollisuudenvelan takaisinmaksun aika. Näin Matista tuli kyseisen liiton monivuotinen lakimies. 

maanantai 14. joulukuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 130

Olen ollut monessa mukana, mutta onhan elettyjä vuosiakin kertynyt. Sillä mitä kauemmin elää, sitä vanhemmaksi tulee. Mitä enemmän saan tehdä niitä näitä oman pääni mukaan, sitä mielekkäämmiltä ne tuntuvat.

Nykyisen Merikonttikotini osoite on Soiniityntiellä. Tien nimi on sekin pääni tuotosta, kuten Syrjäntakanenkin. Tosin kumpaakaan en keksinyt ensimmäisenä, sillä myöhemmin on käynyt ilmi, että valtakunnasta löytyy toinen samanniminen tie kuten järvikin. 

Miten kaikki sai sitten hieman toisella tavalla kerrottuna alkunsa Syrjäntakasella? Kerran ostin näkemättä ison kasan käytettyjä, kolminkertaisia selektiivilaseja, jotka olivat varastoitu pimeään latoon. Myyjä oli Tarvainen, hirsihuvilan "pääveistäjä". 

Taskulampun valossa sitten mittailin yksin ikkunalaseja ja laitoin kokoja ylös ruutupaperille. Sen jälkeen aloitin unelmamme pohjakuvien suunnittelun ja piirtämisen. Olikin varsin ainutlaatuista tehdä talo jo hankittujen ikkunoiden ympärille. Piirustus oli yöpöydälläni ja ainut, jokailtainen iltalukemiseni, jonka avulla virtuaaliasuin ja -elin pyörätuolissa ennen aikojaan vuoden suolammen rannalla.

Hirsinen piilopirtti on yhä ainutlaatuinen kokonaisuus luonnon keskellä. Ehkä omaa tekemäänsä moni muukin rakastaa enkä vieläkään, kohta kolmenkymmenen vuoden kuluttua muuttaisi mitään.

Kiertelin pitkin metsiä ja mittailin katseillani meitä vanhempia puita. Kädessäni oli punainen kreppipaperirulla, jolla merkitsin jokaisen männynrungon, jotka kaadettiin ja kuorittiin. Sen jälkeen ne kuivuivat vuoden ennen kuin ne veistettiin seinään, kukin ainutkertaiselle paikalleen ja omaan muotoonsa.

Hauska yksityiskohta oli, kun yksi jos toinen kyseli vuosien saatossa kuinka paljon rakennus tuli maksamaan. Vastasin kaikille, että hieman vähemmän kuin kaupan mustikat, jotka maksavat 3,5 - 4 markkaa kilo. Rakennuksen painon laskeminen betonilaattoineen oli oma projektinsa sekin.

Piilopirtille hain rakennusluvan ensin kesäasunnoksi, sillä kyseisille rakennuksille ei silloin vaadittu vastaavaa rakennusmestaria. Vaan työmaan valvojaksi kelpasin itse. Kun käyttöönottolupa oli viimein saatu valmiille kesähuvilalle, hain käyttötarkoituksen muutoksen vakituiseksi asunnoksi. 

Monta mutkaa sekä hauskaa ja vähemmän hauskaa tapahtumaa savottaan mahtui. Vaikka kattokaltevuus oli Ormax-kattotiilitehtaan suosituksen mukainen, niin katto vuoti. Joka kerta, kun vettä satoi reippaanlaisesti ja tuuli näkökulmastamme katsottuna väärästä  suunnasta. Sama ilmiö oli riesanamme keväisin, kun lumet sulivat. Joten tiili kerrallaan purimme koko katon ja vaihdoimme peltikaton tilalle. 

Tiilet osti Jyväskylän Katulähetys ja teimme niistä katteen Kalliomäen puolimatkankodin savusaunaan. Senkin hirret, kuten Jesse-hevosen ja muiden eläinten kodinkin, veistettiin käsin paikan päällä uuteen muotoonsa.

sunnuntai 13. joulukuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 129

Kerroin aiemmin Jämsästä purkamamme omakotitalon hirsistä, joista piti tulla Liisan, Markon ja minun piilopirtti Syrjänlammen rannalle. Mutta joista tuli hirsisauna Kalliomäkeen, mistä hirret mitä ilmeisemmin ovat taas matkalla lähiaikoina jonnekin.

Syrjänlampi on osa Haapasalon metsätilaa, perintömaita Liisan äidin puolelta. Joku sukulainen kävi siellä metsällä ja hirvijahdissakin. Joku kalassa, joku marjassa, joku talvisin hiihtämässä, joku kulki muuten vain luonnossa ja niin edelleen. Metsää hoidettiin, raivattiin, puita myytiin ja taimia istutettiin. Ajattelin, että Liisa ei liikuntavammansa vuoksi voi hyödyntää äidiltään perimää osuuttaan ollenkaan muiden tavoin. Toki hän ajeli metsäteitä moottorikelkalla ja mönkijällä. 

Kerran samoillessani silmiini osui hieno honkametsäsaareke. Silloin sen oivalsin. Siinä kasvoivat tulevan piilopirttimme seinät. Mutta monta mutkaa oli matkassa, sillä laajalle suvulle riitti rantapaikkoja kahden lammen rannalla vain jokunen.

Tein hyvässä hengessä kaikille selväksi, että Liisalla ei ole mahdollisuutta hyödyntää maita muiden lailla, vaikka hän on metsätilan suurin osakas yhtenä Haapamäen kylän, Haapamäen talon tyttären tyttäristä.

Hieno suku ymmärsi ja mahdollisti meille rakentamisen ja vieläpä rantatontin erottamisen omaksi kiinteistöksi. Olen siitä kiitollinen, vaikka kaikki ei loppuun saakka mennytkään Liisan ja minun keskenään sopimallamme tavalla.

Mäntytukit kaadettiin käsin ja kuljetettiin tontillemme, jossa Tarvainen ja Rutanen veistivät 200 neliön hirsihuvilamme. Piilopirtti sai nimekseen Syrjäntakanen, joka kelpasi sinne menevän metsätien nimeksikin Keuruun kaupungille.

Syrjänlampi on kuin pieni erämaajärvi, jonka rannalta ei näy ainuttakaan muuta taloa, tietä tai edes sähköjohtoa. Vesi on juomakelpoista ja vain me olimme siellä. Nyt en enää ole minäkään. 

lauantai 12. joulukuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 128

Joskus saatan tuokion elää harhassa ja luulla olevani joltain osin toista parempi. Murrosikäisenä varsinkin ajattelin tietäväni kaiken. Nykyisin yhä harvemmin. Onkin paradoksi, että mitä vähemmän ihminen käsittää tietävänsä ja ymmärtävänsä, sitä viisaampi ja täydellisempi hän on. 

Kirkossa käyn harvakseltaan, mutta joskus kuitenkin. Tunnen kyllä jonkun tuijottavan joskus niskanappiini ja kuulen ehkä Hänen äänensä ja läsnäolonsa, vaikken sitä useinkaan heti ymmärrä. Parhaiten silloin, kun kukaan ei itse tiedä tuovansa viestiä minulle. Eläinten ja kasvien kauttakin sen koen.
 
Kerran istuin kirkon penkissä, kun en keksinyt muuta tekemistä. Hetkessä ajattelin, että onpa kovat penkit. Ja tulin katsahtaneeksi taakseni ovisuuhun nähdäkseni räsyisen, laitapuolen kulkijan. Minun tuurillani se änkeää viereeni, vaikka kirkossa olisi tilaa kyllin muuallakin, tuumasin. Tiesin vetäväni heitä puoleeni, sillä olin yksi heistä.

Jumalanpalveluksen alkaessa mietin, että onpa vähän väkeä ja ettei tämän porukan takia juuri kannattaisi kirkkoa lämmittää. Tai valmistaa muutenkaan tilaisuutta varten.

Papin pitäessä saarnaansa mielessäni pyöri, että juuri tällainen on leipäpappi, ei mitään sanottavaa. Ja että minnehän menevät kirkollisveroni. Kun kolehtihaavi tuli kohdalleni, laitoin sinne vieraan maan kolikon. Mutisin itsekseni, että mitähän ne noitakin ahneuksissaan keräävät, olenhan veroni maksanut.

Loppuvirrestä ajattelin, että kyllä on laahaavaa eikä edes kirkkokuoroa pistämässä ryhtiä veisuuseen. Loppuisi nyt, että pääsisin jonnekin pois.

Samassa katsahdin koko ajan vaiti ollutta miestä vieressäni. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan jättäen vaalean uran lian peittämiin kasvoihin. Silloin tulivat kyyneleet omiinkin silmiini. Katsoin kirkon kattoon ja huokaisin sinne jonnekin: "Voi kun saisin olla edes yhden kerran yhtä lähellä Vapahtajaani kuin tuntematon vierustoverini tällä hetkellä."

Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, että se jokin istui kirkon kovalla penkillä ryysyissään vieressäni koko ajan.

perjantai 11. joulukuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 127

Taidanpa viivähtää vielä osin toisenkin päivän tässä ja nyt. Aamulla kävelin parin, kolmen asteen pakkasessa Jokilampiemme laiturille katsomaan joko joutsenet olisivat ottaneet siivet alleen vai tarvitsevatko ne ehkä luistimia tai jäästä irrottajaa. Kokeilin jään paksuuttakin joko voisi kutsua kyläläisiä luistelemaan.

Päätin piipahtaa samalla kävelyllä postilaatikolle ja sanoa matkalla huomenta pienelle tammen taimelle. Joka on erityissuojeluksessani, ettei se päätyisi jänisten tai vapaiden kaniemme suuhun.

Aivan kuin Pekka olisi lukenut kirjani eilisen sivun, sillä posti oli tuonut yön aikana ulkoministeri Haavistolta Amnesty Internationalin joulukortin.

Kun hän Kalliomäessä käydessään, silloin ympäristöministerinä kätteli koko yhteisön, yksi tervehditty katsoi kättään silmät sädehtien ja totesi: "Voi juku, ministeri on kätellyt tätä kättä. En taida pestä sitä enää koskaan." Niin iso juttu se oli hänelle ja toki merkittävä meille kaikille.

Mutta kaikissa asioissa, kättelyissäkin on monta puolta, kun vaan on halua pysähtyä. Sekä ajatella vaikka ihmisarvoa omissa ja muiden silmissä tai sydämissä.

On myös tervehtimisiä ja kädenpuristuksia, joita ei ehkä toivo. Kirjassani ovat kappaleen matkaa kulkeneet nimittäin Eikka ja Tane. Entisajan aitoja tukkijätkiä ja silloin tällöin korvikeaineidenkin käyttäjiä. Karun elämän miehiä.

Kerran olin Liisan kanssa Jyväskylän pintaporukan iltajuhlassa ykkösvaatteet päällä seurakuntatalon juhlasalissa. Naiset iltapuvuissaan, poolimaljat käsissä ja mitä kaikkea kuvioon kuuluikaan. Yht'äkkiä sali hiljeni ja kaikkien katseet kääntyivät ovelle. Sinne oli ilmestynyt illan kohokohta. Tane ja Eikka talvipalttoisaan ja muine vaatteineen, jotka eivät olleet kuukaisiin nähneet vettä eikä saippuaa. Kuten eivät miehetkään. 

Kaikki seurasivat mitä tapahtuu seuraavaksi. Itse sen tiesin, jos heidän harhailevat katseensa löytävät Liisan ja minut. Voin vain arvella kuinka moni juhlavieras toivoi, että kun nyt vaan eivät tulisi tänne päinkään ja missä ne vahtimestaritkin nyt ovat, kun niitä kerrankin tarvittaisiin. 

Miehet lähtivät kävelemään kohti Liisaa. Melkein silmin voi nähdä tuoksupilven, joka heitä seurasi, kun he kävelivät salin poikki puolisoni eteen. Katsoivat häntä silmiin, kumarsivat ja kättelivät sekä toivottivat hyvää iltaa. Sen jälkeen nämä metsien miehet kävelivät ulos samaa väylää mitä olivat tulleetkin. 

En voinut enkä halunnut pidätellä kyyneliäni. Liisa kysyikin, että mitä itket. Vastasin, että tämän eräänlaisen Herran huoneen, seurakuntasalin väestä vain sinä olit tälle kovia kokeneelle parivajakolle tervehtimisen ja kättelemisen arvoinen. Muut olivat ilmaa. 



torstai 10. joulukuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 126

Ulkoministeri Haavisto: "On parempi joutua perustelemaan avun antamista kuin auttamatta jättämistä."

Kun kuljen kirjassani elämääni eestaan, olen jonkun kerran pysähtynyt päivään tässä ja nyt. Yksi kerta oli Little Jorman syntyminen lähes 10 000 kilometrin päässä. Maahan, josta puolison löysi aikoinaan myös maailman kaunein nainen, Armi Kuusela. 

Nyt tänään, joulukuun 10. 2020 pysähdyn taas. Syy on tällä kertaa Pekka Haavisto, jonka olen tuntenut koko vihreän liikkeen historian ajan.

Matkan varrelta on muutamia mukavia muistoja. Kun hän tuli kotiimme Kalliomäkeen ympäristöministerinä, olin mustia autoja pihalla vastassa. Sisään mennessämme otin tuulikaapissa jalkineet pois ja sanoin Pekalle, että älä suotta riisu nauhakenkiäsi. Hän katsoi silmiin ja sanoi: "Tottakai otan pois, kun sinäkin isäntänä otat." Tuli tunne, että. ministeri oli koko Kalliomäen jengin vertainen siinä hetkessä. 

Kun olin sinällään mitättömän yhteiskunnallisen urani huipulla, sain monia joulukortteja työtovereiltani, yhteistyökumppaneilta ja muun muassa kansanedustajilta. Ehkä joukossa oli joku ystäväkin. 

Joskus Jokilaakson Muistojen merikonteissa kortteja lukiessani ja mennyttä uudelleen eläessäni, on mieleeni palannut viisaus, joka sopii niihin fiiliksiin: "Ole mukava ihmisille, kun olet matkalla ylös, sillä he tulevat uudelleen vastaan, kun olet matkalla alas." Aivan eritoten pohdin tätä kerran Kellokosken sairaalan suljetulla osastolla missä kävin tapaamassa kaiken menettänyttä ystävääni. Joka ei ollut päästää minua pois, sillä olin ainoita, jotka eivät olleet häntä hylänneet. 

Kun asemani lähti ja siirryin elämänjaksoon, jota sponsoroi Ilmarinen, lähtivät joulukortitkin. Sen jälkeen olen kutsunut lähtijöitä mandaattiystäviksi, jotka kättelivät joulukortein asemaani, eivät minua. Jos joutuisin nyt laitokseen lukittujen ovien taakse, ei minunkaan tarvitsisi vierailijoille vuoronumeroita jaella. 

Mutta jokunen jäi. Yksi on Pekka Haaviston vuosittainen kortti, jonka mukana tuli aiemmin joulutervehdys myös hänen puolisoltaan Antoniolta. Kun kortissa oli eduskunnan leima, ajattelen, että se on valtion varoin lähetetty. Jos mukana olisi edelleen puolisonkin terveiset, olisi kai jonkun ilmiannosta käynnistetty tutkinta valtion varojen väärinkäytöstä.

Tietenkään minun ei tarvitse kenellekään ystävyyksiäni perustella, mutta joskus asetun niiden, itseään kristittyinä pitävien tasolle, jotka kysyvät minulta: "Mitä sinä niissä vihreissä teet, kun siellä on niitä ja näitä sekä vaikka mitä." Silloin olen vastakysynyt, että tuleeko sinulla mieleen joku muu joukko, joka tarvitsisi kristittyjä enemmän? 

Pekka oli yksi niistä yksityishenkilöistä, jotka hakivat minulle sosiaalineuvoksen arvoa. Arvostan sitä paljon ja minun olikin helppo sanoa kyllä, kun hän pyysi minua presidentinvaalikampanjaansa yhdeksi tukijaksi ja mukaan. Sanoin: "Potut pottuina. Kun sinä katsoit minut sopivaksi sosiaalineuvokseksi, katson minä sinut sopivaksi presidentiksi."

Silloin tällöin olin pohtinut, että olisi mukava nähdä hänet tosipaikan edessä, jotta näkisin onko Pekka arvostukseni arvoinen vai vellihousu. Paikka tuli, kun hän laittoi totaalisesti itsensä ja poliittisen uransa likoon. Hän päätti, että hänen tehtävänsä on auttaa maailmalla ryvettyneet suomalaiset äidit ja lapset Al-Holin leiriltä kotiin, Suomiäidin syliin. Eilen on asiasta sanansa sanonut perustuslakivaliokunta ja huomenna sen tekee eduskunta.

Joten kiitos Pekka selkärankaisuudestasi: "Koirat haukkuvat, karavaani jatkaa kulkuaan ja ensimmäisistä vankkureista on paras näköala." Vellihousut tulevat koirineen perässä ja viimeiset ovat Jere Jarruvaunussa. Luotan siihen, että jos joskus jään hölmöilyjeni vuoksi vaikka filippiiniläiseen vankilaan, sinä hoidat minut kotiin. 

keskiviikko 9. joulukuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 125

Oikeastaan vain yhden yksikön teimme Jyväskylän ja maalaiskunnan ulkopuolelle, vaikka visioimme Espanjan Aurinkorannikkoa, Ruotsia, Yhdysvaltoja ja Viroa myöten. Vapaa-ajan paikkojakin kävimme katsomassa. Pisimmillään Norjan Lofooteilla. Joka todennäköisesti olisi myös toteutunut, jos jokainen yksikkömme ja toimintamuotomme olisi ollut valmis sijoittamaan 10 000 euroa ja kantamaan osaltaan vuodessa kuukauden vastuuta.

Kun tämä ei toteutunut, palasin henkilökohtaiseen suojaani, yksinäisyyteen. Siellä mieleni turvasataman hiljaisuudessa pohdin syitä miksi tämä suomalaisnainen halusi myydä paikan, joka oli ollut rakas. Päädyin soittamaan hyvin henkilökohtaisen puhelun.

Kerroin elämästäni, vaikeuksistani, menetyksistäni, suruistani, iloistani ja vanhasta viisaudesta, että kaikki taakse jätetty seuraa silti mukanamme iäti. Joskus sen tiedostamme, joskus emme ja joskus se voi olla niin kipeää, että se jokin suojelee meitä menneisyyden kohtaamiselta. Puhelun päätin sanomalla, että älä myy nyt kenellekään, vaan sure surusi, niin se kaikki jalostuu rakkaaksi muistoksi.

Vuosien kuluttua sain puhelun, silloin niin kovin nuorelta naiselta, lähes tytöltä. Kertoi olevansa Lofooteilla ja istuvansa Atlantin rantakivillä. Hän halusi kiittää. Sanoi olevan ansiotani, ettei silloin myynyt. Oli mennyt itseensä ja myöhemmin muistoja täynnä olevaan isänsä entiseen kotiin. Sekä itkenyt siellä surunsa vanhempiensa vuoteessa. Nyt paikasta oli tullut myös hänelle kovin rakas eikä myy sitä koskaan.

Väärät ja oikeat valinnat ovat ikuisia arvoituksia, joissa on puolensa ja puolensa. Jotka avautuvat eletyn elämän ja mielemme mukaan monin eri tavoin. Molemmat avioliittoni ovat päättyneet eroon ja voisin yrittää sulkea sisimpäni todeten, että ne olivat vääriä valintoja. Tänään, eikä koskaan niin ole, sillä ilman valintojani ja adoptiopoikaani, en milloinkaan olisi päätynyt Olongapon kaupunkiin.

Ja vielä vähemmän vuoren rinteelle neljän, isättömän lapsen sekä pahoinpidellyn äidin pieneen ja köyhään, yhden huoneen kotiin. Eikä minulla olisi Little Jormaa, eilen naisten kuulan painoista poikaa. Tämä kaikki on iso osa minun ja vain minun rakasta sekä ainutlaatuista elämääni, jota en muuhun vaihtaisi. 

tiistai 8. joulukuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 124

Palataanpa toviksi Etapin elämään sen jälkeen, kun sieltä oli hoitokotitoiminta väkineen lähtenyt Nurmelaan. Me teimme Etapista yhden neljästä puolimatkankodista, joka saattoi olla ensimmäinen yhteisö, jossa asuinkin pienen matkaa. Tai kotini oli Heikkilässä, mutta koska Etapista puuttui toinen vastuunkantajaperhe, oli siellä yksi kodeistani.

Mainitulla tavalla kävi joskus senkin vuoksi, että Katulähetys oli aidosti myös asiakasyhdistys, jonka sisällä itse kukin voi kavuta portaita ylös sekä alas. Ja asettua siihen mihin rahkeet riittävät. Jos oma kyky petti joskus omaa arviointia tehdessä, tein sen tarpeen vaatiessa asianomaisen puolesta. 

Aikanani useampikin jossain tehtävässä ollut tuli rytisten päihteiden käytön vuoksi tikapuiden askelmilta maan pinnalle. Kerran hallituksen kokousta johti varapuheenjohtaja puheenjohtajan luisuttua takaisin kentälle. Sanoin kokouksessa, että en edes kysy tai sano mitä pitäisi tehdä, sillä tiedän mitä teen kokouksen päätyttyä.

Kun kokous päättyi, menin tapaamaan juomaan langennutta vastuunkantajaa: "Katulähetys ei hylkää ketään ja kuulut joukkoon, vaikka polttaisit kirkon. Mutta yhdistyksellä ei voi olla juovaa puheenjohtajaa, sillä pelissä on liian monen koti ja leipä. Joten eroatko vai pitääkö erottaa?" Ja niin Veijo Niinilampi jätti puheenjohtajan tehtävän. 

Meni yli kaksi vuotta ennen kuin hän oli käsitellyt asian. Usein katsoin ikkunasta tai pihalla, kun mies ajoi ohi autollaan. Viimein hän kurvasi pihaan: "Tuossa on käsi. Näin kauan meni käsittää ja ennen kaikkea hyväksyä tosiasiat. Sillä vaikka sattui niin pirusti, niin sinä olit ainut, joka oli rehellinen ilman luimisteluja ja toimit oikein." Ystävyys säilyi koko Veijon loppuelämän ajan. Sain myös hänen äitinsä kunnioituksen, joka oli enemmän kuin presidentin myöntämä ansiomerkki. 

Tätä kaikkea ja monia "salaisia" työ- ja yksityisasioita kerroin aamuin illoin Etapin kanalassa kanoille ja välillä vihaiselle kukollekin, kun täytin Veijon jättämää tyhjiötä. Se tosin saattoi olla niin, että hän tuli vaimonsa
Sirpan kanssa täyttämään minun jättämän aukon.

Autossani oli jyväpussi, jonka vuoksi vapaat kanat oppivat tuntemaan autoni äänen ja tulivat kananlentoa Vähämäentietä pitkälle vastaan. Vapaus maksoi myöhemmin puolelle kanalaumalle hengen, sillä naapurin irrallaan ollut koira tappoi ne. Voisi ehkä sanoa, että huvikseen, sillä ainakaan nälkäänsä se ei surmantöitään tehnyt. 

maanantai 7. joulukuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 123

Nurmelan mukana tuli muutakin kuin yli kymmenen huoneen, yhteisten tilojen ja ruokasalin, sosiaalisia lomia viettäneiden asuinrakennus. Tuli sauna, jota Etapista muuttanut väki piti lämpimänä kesät talvet. Avantokin oli, jonka ykköskäyttäjä oli Kaarina Pihlaja. Jälkijunasssa kulkivat viikottaisen äijien avantosaunan Sakari, kunnanjohtaja Tarmo Pipatti, valtuuston puheenjohtaja ja kelkkalukaverini Paavo Luukkonen sekä minä.

Vaikka he olivatkin ystäviäni, oli yhdistyksen pinnalla pysymisen yksi tärkeimmistä peruspalikoista hyvät poliittiset suhteet. Niiden kautta syntyy luottamus, jota eivät isotkaan puhurit horjuta. Lähtiessäni Katulähetyksestä suorastaan jankutin tätä. Valitettavan usein jonkun merkityksen ymmärtävät muut vasta sen menetettyään. 

Hoitokotitoiminta siirtyi siis Nurmelaan. Rantasaunan lisäksi kauppaan kuului kesätalo Kuusela, jonka jälkeeni bossiksi tullut Erkki Arvaja kunnostutti hienoksi. Kiinteistöllä oli myös aivan junaradan vieressä hirsinen rakennus, joka sekin peruskorjattiin. Nimekseen se sai Ratavartija Inkerin mökki, sillä Inkeri oli myös Sakarin äidin nimi. Pihlajat asuivatkin myöhemmin tässä pienessä talossa. Yhteensattuma tai aasinsilta on, että elokuva Ratavartijan kauniista Inkeristä on tehty Sakarin ja minunkin syntymävuonna.

Sitten kauppaan kuului vaatimaton eläinsuoja, joka oli Ponserin Ilon ja sen varsan lisäksi myös pienen aikaa Kalliomäkeen muuttaneen Visin Lennon, alias Jessen koti. Kanalakin kukkoineen kuului varhaisesta aamukiekunnasta alkaen kuvioon. Nurmelassa oli kissojen ja koirien kera karitsakin tai mikä lieni lammas tai pässi.

Mutta terapeuttisikaa ei enää tullut taloon, vaan terapeutin paikan oli ottanut vaimoni Liisa, joka viikoittain ajoi autollaan Nurmelaan pitämään tunteja. Ne saivat nimekseen Liisan luennot ja olivat hyvin suosittuja. Kuten myös Liisa, sillä hänestä pidettiin. Taisi saada väeltä jouluisin lahjankin. Ehkä moni koki hänet vertaisekseen pyörätuolinkin käytön vuoksi. Joka tapaukseksi se opetti minulle, että vertaisen ei tarvitse olla kokenut samaa ollakseen hyväksytty kulkemaan jonkun rinnalla.

Tätä kirjoittaessa on Nurmela myyty, kuten paljon muutakin omaisuutta yhä kiihtyvällä vauhdilla. Näin on myös Katulähetyksen useiden toimintojen kanssa. Kun olen kysellyt mitä tapahtui hoitokotiin sijoitetulle viiden osakehuoneiston sijoitukselle, häirikön maineeni vain kirkastuu vastauksen sijaan. On kuin joku olisi vienyt kielen myös niiltä joiden pitäisi tietää.



sunnuntai 6. joulukuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 122

Tasaiseen tahtiin perustimme Jvväskylään ja silloiseen maalaiskuntaan uusia päihdetyön yksiköitä ja toimintamuotoja. Tarkoitus oli tehdä jotain merkittävää asunnottomuuden ja liiallisen juomisen poistamiseksi. Tässä myös onnistuimme. 

Jossain vaiheessa huomioni kiinnittyi Vesankajärven rannalla olleeseen Nurmelan lomakotiin. Se oli ollut jo vuosia hyvin vähällä käytöllä, sillä aika oli ajanut toiminnan tai sitä pyörittävien ihmisten ohi. Tai molempien. 

Tämä tarina on kertottava ilman nimiä, sillä sen sisällä on niin paljon luottamuksellisesti kerrottua tietoa, ja antamiani lupauksia en riko. Joka tapauksessa Nurmelasta sytyin. Tai oikeastaan olin syttynyt jo paljon aiemmin. Sillä kaupan synnyttyä yksi kollegani mainitsi, että olin jo vuosia aiemmin osoittanut kiinteistöä ja todennut tuon olevan vielä joskus meidän hoito- tai muu koti". 

Hanke ei ollut helpoimpia yhtälöitä, sillä Katulähetyksellä ei edelleenkään ollut joutilasta rahaa. Mutta oli tukiasuntoina Veljeskodin myynnistä saaduilla rahoilla ostetut 3 osakehuoneistoa ja Yhteisvastuukeräyksen tuotoilla hankkimamme 2 asuntoa samaan tarkoitukseen.

Selvisi, että Nurmelan taustalla oleva yhdistys oli käytännössä konkurssikypsä, mutta sen edistämiseksi ei pankki ollut jostain syystä ryhtynyt. Tähän tartuin, sillä vaisto sanoi sieltä löytyvät hankinnan avaimet. Ja näin kävi. Lainojen takaajina oli Jyväskylässä merkittävissä asemissa olleita henkilöitä yksityisomaisuudella.

Ajattelin, että tätä hyväksi käyttäen teen pankille tarjouksen, josta se ei voi kieltäytyä. Kerroin takaajille mitä aion ja tarjosin pankille mainitut 5 huoneistoa ilman välirahaa suoralla vaihtokaupalla. Sillä lisäehdolla, että takaajat vapautuvat kaikista takausvastuista. 

Pikku ja vähän isommatkin linnut lauloivat korviini pinnan alla tapahtuvasta kuohunnasta. Kulisseissa olikin varmasti paljon sellaista, jota en koskaan saanut tietää. Eräänä päivänä pankki kuitenkin otti yhteyttä sanoen, että neuvotellaan. Me neuvottelimme ja vaihtokauppa syntyi.

Kaikki olivat tyytyväisiä. Jälkeen päin pankinjohtaja sanoi minulle, että tekemäni ehdotus oli yksi taitavimmista operaatioista, johon hän on uransa aikana törmännyt. Joku takausvastuustakin päässyt kiitti kahden kesken kyyneleet silmissä. 



lauantai 5. joulukuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 121

Kun Katulähetys myi Sepänkadun Veljeskodin, siirtyi yömajatoiminta nimineen Taka-Keljon entiselle koululle, jonka kaupunki saneerasi käyttöön sopivaksi.

Myöhemmin saatuamme Halme-/Kytökadun uudeksi asumispalveluyksiköksi, siirtyivät varsinkin päihtynelle tarkoitetut asumispalvelut sinne. Se poisti myös lähes 10 kilometrin kävelymatkan, sillä Taka-Keljoon ei joukkoliikennettä iltaisin eikä viikonloppuisin juuri ollut.

Joten perustimme Veljeskotiin kristillisen hoitokodin. Työntekijäpariskunnaksi valittiin Sakari ja Kaarina Pihlaja lapsineen ja eläimineen.  Eläimet ovatkin hyvin tärkeitä, sillä ne ovat monelle oleellinen osa kodinomaista elämistä, asumista ja tekemistä. Yhteys eläinten ja ihmisten välillä on ikiaikaista ja yhtä vanhaa kuin ihminenkin. 

Muidenkin kuin mikä on kissojen ja koirien asema perheenjäseninä. Sen tietää sydämessään maalaistalon emäntä, joka on lypsänyt aamuin illoin vuosikaudet Mansikkia tai minkä nimisiä milloinkin lienevätkään. Emännälle on yhä raskas päivä teurasauton tuleminen pihaan hakemaan Mansikkia sen viimeiselle matkalle.

Joskus elo eläinten kanssa ei kuitenkaan mene kaikkien mielen mukaan. Sakari oli hankkinut Etapiksi nimensä muuttaneen Veljeskodin aitaukseen pikkupossun joulupöytää varten. Ajan mittaan se kasvoi ja olikin jo talven tullen suuri sika. Kesän aikana oli eräskin tuhlaajapoika ja joskus tyttökin käynyt viihteeltä tultuaan nojaamassa karsinaan sekä kertomassa kuinka samanlaisia porsaita ollaan.

Etapin sika päätyi Sakarin suunnitelman mukaisesti aikanaan joulupöytään. Saattoi olla joulupäivä, kun menin käymään ja aistimaan tunnelmia. Portailla istui sätkäänsä poltellen ilman jouluiloa, olisiko ollut Reijosen Pekka. Jolta kysyin: "Mikä nyt, ajoiko pukki Petteri-poronsa kanssa ohi?" Tähän Pekka: "Kävihän se, mutta minulta on jouluilo tipotiessään, sillä Sakari tappoi meidän kaikkien yhteisen terapeutin. Lisäksi olisi pitänyt syödä se joulupöydässä."

perjantai 4. joulukuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 120

Vuosikymmenten aikana olen tutustunut moniin erilaisiin asumismuotoihin, voisi sanoa laidasta laitaan. Tätä jatkan edelleen ja kerron siitä ehkä myöhemmin lisää.

Mukaan mahtuu luksusta, useiden satojen neliöiden, yksinkin asuvien valtavia kokonaisuuksia, mutta myös metsien ja rantojen miesten pellinpaloista, vanereista ja purkulaudoista tehtyjä koteja sekä ensisuojien retkipatjapaikkoja. Surfilaudoiksikin kutsuttuja.

Suomen lisäksi olen kiertänyt kodeissa pitkin muita maita. Niistä suurin, tavallisuudesta poikkeva kokonaisuus on ollut parin tuhannen opiskelija-asunnon, merikonteista tehty kerrostalojen kokonaisuus Amsterdamissa. Yksinkertaistetusti asunnot tehtiin valmiiksi Kiinassa, uitettiin laivalla Hollantiin ja pinottiin päällekkäin. Tottakai se oli paljon muutakin perustuksineen, ilmastointeineen sekä sähkö- ja putkitöineen.

Tähän kaikkeen olen saanut tutustua ajatuksella ja sydämellä mukana eläen ympäri maailmaa. Olen mittaillut kokemaani omilla mittareillani ja olen saanut paljon vastauksia, mutta vähintään saman verran uusia, avoimia kysymyksiä. 

Ehkä suurin mysteeri on ylipäätään onni. Mistä on ihmisen onni tehty? Ehkä parhaimmat vastaukset siihen ovat antaneet eläimet ja luonto. Pentunsa kadottanut kissaemo tai puolisonsa hukannut joutsen. Kun ne löytyvät, on maailma täydellinen. Kaikki onnen elementit ovat tallessa. Se on jotain sellaista, jonka vuoksi eläimen kannattaa elää ja tiukan paikan tullen myös kuolla. 

Ystäviini kuului Timo Seppäläinen. Eronnot, vankilat kiertänyt entinen rantojen mies, jolle juoman puutteessa maistuivat joskus korvikkeetkin. Nykyisin hänkin jo taivaallisilla niityillä. Hän oli yksi niistä, jotka saivat Katuhetykseltä uuden kaksion kodikseen Kuokkalan kaupunginosan Takalaittomasta sen valmistuttua.

Eräänä kesäpäivänä Timo istui ja nojasi Jyväskylän Rantaväylällä pylvääseen ja itki, sen näin. Pysäytin auton ja kävelin ystäväni luo kysyen, että mikäpä nyt? Tähän tämä paljon suruakin kokenut mies totesi: "Kyllähän ne arkkitehdit kaiken maailman betonikoppeja suunnittelevat ja sinäkin rakennutat, mutta eipä vaan näy teitä niissä asumassa." Timon onni oli mennyt omia teitään eikä miehellä ollut enää väylää takaisin sen luokse. 

Ulkopuolisin silmin katsottuna kaikki oli paremmin kuin koskaan. Mutta ei kuitenkaan ollut. Takana oli kariutunut avioliitto eikä uutta elämänkumppania, kenen kanssa olisi voinut jakaa ilot ja surut ollut löytynyt.

Molemmat avioliittoni ovat päättyneet eroon ja tänä päivänä ymmärrän Timon kaipauksen ja sydämen tyhjyyden täydellisesti. Kaiken alleen hukuttava yksinäisyys voi kulkea mukana suljet asuntosi oven sisä- tai ulkopuolelta. Vaikka tyhjiä huoneita olisi kymmeniä. 

Timo asui useamman vuoden Liisan, Markon ja minun piilopirtissa Syrjäntakasella Haapamäellä, jossa mekin olimme vähintään joka viikonloppu. Sinä aikana hän löysi onnen uudelleen elämäänsä, minkä luokse mies ajoi 100 kilometrin matkan joka viikonloppu. Timo oli kuin kateissa olleen kumppaninsa löytänyt lammen joutsen. Heidän onnensa oli täydellinen.