Sivun näyttöjä yhteensä

torstai 31. lokakuuta 2019

Huumeiden käytöstä ei pidä rangaista

Koska olen poliittiselta kannaltani vihreä, voin sanoa, että me Vihreät olemme sitä mieltä, että huumeiden käytöstä ei pidä rangaista.

Tätä mieltä olimme muuten ainoana puolueena jo ennen vaaleja, mutta iso asia siitä tuli nyt, kun puolueemme puheenjohtaja nosti sen esiin sisäministerinä: https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/a989305b-4715-48ab-bcb4-49967c55146e.

Olen monessa asiassa puolueeni pääjoukon kanssa eri mieltä, mutta koska en ole takinkääntäjä poliittisesti, en varsinkaan helposti leiriä vaihda. Mutta tästä asiasta olen Ohisalon kanssa täysin samaa mieltä. 

Päivitin juuri Aasian entisen huumekuninkaan ja huumehoitokodin mestoilta palatessani käsitykseni huumeista, niiden käyttäjistä sekä myyjistä. Eikä se juuri ole muuttunut siitä, kun kannoin yhteiskuntavastuuta vuosikymmenten ajan alkoholistien lisäksi narkomaanien ja diilereiden keskuudessa.

Tiedostan kyllä, että kukaan ei sido ketään tolppaan päihteitä antaakseen, mutta kuitenkin pidän huumediilereitä yhteiskunnan pohjasakkana raiskaajien ja pedofiilien kanssa. Siellä jossakin on raja, jolloin toisen elämän tuhoaminen ei minulle enää sovi.

Mutta entä sitten käyttäjät? Kun tiedän, että "liha on heikko" ja kun käyttäjä, toisin kuin diileri, raiskaaja tai pedofiili, tuhoaa vain itseään, en ole koskaan käsittänyt miksi yhteiskunnan tulisi rangaista siitä. Siis, että käyttäjät pitäisi laittaa tiilenpäitä lukemaan?

Joku voisi ajatella, minäkin, että kuinka on sitten muiden haitallisesti käytettyjen aineiden laita? Minä, joka olen selvinnyt sydänoperaation kautta jatkamaan elämääni sepelvaltimotaudin kanssa. Jonka ainakin osasyy on huonot elintavat HK:n makkaroineen. Pitäisikö siitäkin laittaa minut tai makkaranmyyjä linnaan?

Tai keuhkosyöpää sairastava tupakoitsija? Miten on hänen laitansa? Pitäisikö linnaan laittaa tupakkatehtailija vai tuotteiden käyttäjä vai molemmat tai eikö kumpaakaan? Paljon olemme maksaneet mekin yhteiskunnalle. Puolin ja toisin. Me yhteiskunnalle ja yhteiskunta meille.

Sillä yhteiskunta käyttää minun sille koko ajan maksamia rahoja. Joita maksan siis joka kuukausi yhä. Eläkkeestäni ja vaikka ostaisin vain pastillirasian. Veroja kerätään aina, kun raha liikkuu.

Monimutkaisen maailmamme sokkeloissa riittää monenlaista muutakin pohdittavaa kuvaristikon täytön sekaan.

keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Tähän juttuun uskon täysin

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/221e5433-74b6-4020-9db0-86ec96fd7ef4
Nimittäin alkoholi auttoi minua samoihin ongelmiin.

Rentoutumisen huomasin jo vajaan viinipullollisen jälkeen. Unettomuuteenkin oli apua. Toisen pullon jälkeen uni tuli kummasti ja nukuin kuin tukki usein aamuun saakka. Lääkekäytössä se on myös oiva aine. Nukutun yön jälkeen aamupahoinvointi oli tipotiessään jo muutaman tujauksen jälkeen.

Vireyttäkin se lisäsi. Jos ei ollut mainittuja aamutujauksia kotona, lähdin niitä ilomielin hakemaan. Onneksi olemme saaneet lievempiä kohmelojuomia myös lähelle maitokauppoihin.

Muuhunkin lääkekäyttöön alkoholi on monella tavalla erinomainen aine. Esimerkiksi laihdutuslääkkeenä. Kun lopetin päivittäisen ja muunkin käytön vallan, painoin 54 kiloa. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin painoa on lähes tuplaten.

Se myös vapautti arjessa. Pikku laitamyötäisessä tuli sanottua asioita, joita en ilman alkoholia olisi sanonut koskaan. En varsinkaan tai edes kaverille.

Rohkeutta erilaisiin suoritukseen alkoholi lisäsi myös. Ihme kun selvisin hengissä. Kerrankin lensin pikku-Fiatin tuulilasin läpi ja vain osa korvalehdestä irtosi.

Alkoholin päivittäisessä käytössä onkin paljon samoja puolia kuin jutun kannabiksen käytössä. Mutta on meillä tarinan naisen kanssa erojakin. Hän on narkomaani ja minä alkoholisti 😂😂😂.

tiistai 29. lokakuuta 2019

Khun Sa ja kristillinen hoitokoti, kuvia

Eilen sanoin jakavani jonkun kuvan päivän tutustumiskohteista. Kas tässä.


Huumeparoni oli myös monen kunniottama, sillä hänen toimintansa toi leivän useaan pöytään.


Kristillisen huumehoitokodin keittiössä ei ole paljon ylimääräistä. Elävällä tulella keitetään muun muassa isossa padassa ruokaa.


Khun San toimiston seinällä on unelma. Kaksi maata ja kaksi lippua.


Hoitokodin logon ja sloganin keksijän tai tekijän nimen kuulin, mutta unohdin.

maanantai 28. lokakuuta 2019

Khun Sa ja kristillinen hoitokoti

Eilen kävin kolmannen kerran tutustumassa otsikossa olevan huumeparonin entiseen valtakuntaan. Olen käynyt hänen työhuoneessaan ja makuuhuoneessaan, mutta myös tutustunut hänen tapaansa pitää kuria ja järjestystä.

Kuvassa on yksi, noin viisi metriä syvistä maakuopista, joissa minimirangaistus oli 2 viikkoa. Tarina kertoo, että toisella kerralla lähtikin sitten henki. Kun miehestä löytyy netistäkin paljon tietoa, en lähde niitä toistelemaan. Wikipedia kertoman löydät linkin takaa: https://en.m.wikipedia.org/wiki/Khun_Sa

Sitten kävin toisessakin paikassa. Niin ikään kolmatta kertaa. Se on narkomaanien, 30-40 paikkainen kritillinen hoitokoti, josta ei askeettisuuta puutu. Sen on tietojeni mukaan perustanut hongkongilainen miljonääri, jonka poika olisi päässyt huumeista irti.

Paikka on lähes tiettömän taipaleen takana viidakossa, vuorten ympäröimässä laaksossa. Kuvassa yksi asuinhuoneista, jotka ovat kaikkea muuta kuin yhden hengen ilmastoituja swiittejä.

Tämä paikka on yksi niistä, jonne annan joka kerta jotain yhteiskuntavastuustani. Pikkuisen, mutta taatusti sydämestäni rahaa hoitokodin arkeen.

Jos saan tekniikan toimimaan, julkaisen seuraavana blogissa jokusen kuvan molemmista paikoista.

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Elämä on laiffii

Elämä, se ainoa joka minulla on, on tosiaan elämisen arvoista. Iloineen sekä suruineen ja siltä väliltäkin.

Tälle hetkellä vietän sitä Pohjois-Thaimaassa, Chiang Raissa edelleen puuhastellen aamupäivisin puutarhassa karsien pokasahalla hedelmäpuiden kuivuneita oksia.

Kun kysyin isännältä, katsovatko viranomaiset tekemiseni työksi, oli vastaus, että ei tietenkään, kun siitä ei makseta palkkaa, etkä ole myymässä palveluita etkä ruokaa etkä tavaroita etkä mitään muutakaan. Mukava tavata maassa jo kauan asunut suomalainen, jolle maan käytännöt näyttivät selviltä.

Mutta se mikä on täällä pohjoisessa näin selvää, ei välttämättä ole samoin esimerkiksi Pattayalla. Tai ehkä onkin, mutta me suomalaiset väännämne sen muuksi.

Pidän nimittäin lähes 2000 jäsenen Jomtien Pattaya Beach -ryhmää, jossa jaetaan infoa ja joskus keskustellaan. Ja kinataankin, joka usein päättyy henkilökohtaisiin solvauksiin. Siitä saan osani, sillä moni uskoo omassa päässä istuvan ainoan totuuden.

Kerronpa tähän esimerkin. Kun jaan suoraan Thaimaan suurlähetystön sivuilta ohjeen,

"Viimeisen kolmen kuukauden ajalta tiliote englanin tai suomenkielinen, jossa jokaisen kuukauden loppusaldo on vähintään 600 euroa tai 1200 euroa/perhe (Jos on sama sukunimi). Tiliotteessa tulee olla omistajan nimi."

alkaa kinaaminen siitä, mitä virkailija kulloinkin ottaa hakemuksen liitteeksi. Vaikka en puhuisi siitä lainkaan.
Jotkut eivät voi hyväksyä, että jos sinulta pyydetään tiliote kolmelta kuukaudelta, jossa jokaisen kuukauden loppusaldo on 600 tai 1200 euroa, se ei tarkoita, että pyydetään ainoastaan kolmen, kunkin kuukauden viimeisen päivän saldoa.

Itse käsitän ja tiedän myös, että virkaijalle lähes aina riittää kunkin mainitun kuukauden viimeisen päivän saldo. Mutta ei aina eikä varsinkaan kaikissa viisumityypeissä.

Sillä saldo ei ole sama asia kuin esimerkiksi O-A viisumissa vaadittava saldotodistus. Se on pyydettävä pankista erikseen englanninkielisenä ja pankkivirkailijoiden oikeaksi todistettuna.

En kuitenkaan taida ryhtyä tällä kertaa väittelemään siitä, jos tai kun joku on saanut viisuminsa muilla papereilla ja keinoilla.

Mutta omat koukeronsa on Suomenkin viranomaisilla. Jos mainitsemani englanninkielinen, todistettu saldotodistus on pankissa printattu tai muuten siellä otettu kopio, voi "paperisota" tyssätä jo maistraattiin. Notaari saattaa nimittäin sanoa, että hän todistaa vain alkuperäisillä allekirjoituksilla olevan saldotodistuksen 🤣🤣.



lauantai 26. lokakuuta 2019

Kaksi eläinmaailmaa Chiang Raissa

Minne kuuna päivänä tai muulloin menenkin, kuuluu siihen usein eläimet tavalla tai toisella.

Toissa päivänä kävin norsufarmilla. Tai ehkä se ei ollut farmi, vaan ainoastaan ihmisten huvitukseksi rakennettu paikka, jossa norsuilla voi ratsastaa. Ja ruokkiakin sekä antaa makupaloja. Makupalat on minun lajini ja sokeriruokoa menikin jokunen kappale kärsillä kädestäni poimittuna.

Siitä pidän, mutten norsujen vankeudesta. Enkä siitä kuinka kovan kohtelun ja koulun nämä upeat eläimen saavat ihmiseltä niiden taivuttaessa elefantteja tahtoonsa ja elämänmittaiseen vankeuteen.

Ehkä jotakin siitä hyväksyn. Muistelen nimittäin joskus lukeneeni, että paikka, jossa kävin, on saanut alkunsa jotenkin kylän yhteisöllisyydestä. Perheet ovat saaneet norsun pienenä ja he ovat kasvattaneet siitä itselleen leipäpuun elämisen turvaksi. Ehkä siinä on jotain samaa kuin aikoinaan suomalaisenkin perheen ainoassa hevosessa, siassa tai lehmässä. Voi olla kyllä aivan jotain muutakin.

Mutta toisesta eläinmaailmasta pidän kovasti ja sielläkin olen vieraillut aiemminkin. Se on niin sanottu Apinavuori, jossa apinat asuvat vapaina ja tulevat ihmisten keskuuteen alas, kun haluavat. Päivittäin kuitenkin pähkinöiden ja banaanien toivossa ja vuoksi.

Tämä kaikki on jotain aivan muuta kuin Korkeasaaren vankeuteen, kaltereiden taakse ikuisiksi ajoiksi teljetyt viidakkojen ja savannien eläimet.

Jos jossakin niin juuri Korkeasaaressa voi testata apinahäkin takana omaa älyään. Jos ymmärtää sen tehdä😅. Että kumpi on viisaampi. Apina, joka tyydyttää itseään katsoessaan kaltereiden takana naista, vai ihmisäiti ja -isä, jotka vievät itsensä sekä lapsensa sitä katsomaan.

perjantai 25. lokakuuta 2019

Sydäninfarktin vuosipäivä ja aasinsiltoja

Voisin väittää olevani varsin hyvä aasinsiltojen rakentaja. Enkä ole koskaan ollut innostunut siltojen polttamisistakaan, en edessä saati takana. Silti kaikki eivät samoille silloille kanssani tule.

Tänään on 13. Sydäninfarktini vuosipäivä. Merkkipäiviä tulee siis piruntusina täyteen. Pirunkin olemassa oloon uskon, mutten helvettiin, kuten sitä ihmiset toisilleen kauppaavat. Varsinkin tämän ajan fariseukset, jotka kulkevat mielestään muita ylempänä mustanpuhuva raamattu kainalossaan.

Mutta niistä aasinsilloista piti kirjoittaman. Päivälleen 13 vuotta sitten oli vaellukseni tässä muodossa päättyä, kun sain sydäninfarktin Vantaan Ikeassa. Se oli yksi syy Merikonttikotimme syntyyn Tuusulan Jokilaaksoon, sillä en halunnut jatkaa Sininauhasäätiön operatiivisena johtajana. En halunnut kuolla sorvin ääreen, vaikka rakastinkin työtäni.

Halusin pois oravanpyörästä. Toisella tai ensimmäisellä eläkejaksolla asuin 5 viikkoa Kolumbian Bokotassa katulasten kanssa. Siellä tutustuin myös jo silloin lähes nuoreen mieheen, tämän kirjoituksen Mauricioon. Sekin oli Sydäninfarktin vuosipäivä.

Sinne lastenkotiin hän silloin jäi, kun läksin Suomeen. Jonkun vuoden kuluttua halusin Merikottikotimme kosteiden pintojen laatoittajaksi naisen, sillä kokemuksesta tiesin heidän olevan työssään miestä parempia.

Laatoittajan löysin, joka tarvitsi itselleen apumiehen tehtävään. Ja kuinka ollakaan, vuosien tauon jälkeen törmäsin Suomessa Mauricioon. Hänet pestasin laastia sekoittamaan ja kantamaan laattoja.

Ja taas tänään, vuosien kuluttua, niin ikään Sydäninfarktini vuosipäivänä nettiposti toi minulle Koti Katulapselle yhdistyksen jäsenlähden. Siinä nyt jo nuoresta miehestä uloskasvanut laatoittajan apulaiseni kertoo kuulumisiaan.

torstai 24. lokakuuta 2019

Koiran elämää

Ranchilla, jossa nyt olen, on ison puutarhan luonnossa paljon luonnonvaraisia eläimiä. Villikaneista lähtien. Joita on siis muuallakin puutarhoissa ja puistoissa kuin Suomen  Kivikylässä (lue Stadissa) ja Tuusulan Myllykylässä 😆. Niitä täällä kaivelee joskus koloistaan esiin muun muassa talon kuusi koiraa.

Kaikki talon koirat ovat tarinoiden arvoisia. Tässä yksi. Viisi on enemmän tai vähemmän samaa sukua ja heimoon kuuluvia. Toisin on viimeisen lauman jäsenen laita. Joka ilmestyi vuosi, pari sitten puutarhan laitaan. Sieltä se katseli pihan koirien eloa ja oloa kaihomielin. Nälkäkin tietenkin oli, mutta toisen koiralauman reviirille ei voi mennä noin vaan.

Silloin tällöin emäntä vei sille ruokaa, mutta pihaan se ei rohjennut edes yrittää. Kunnes lopulta se ensimmäisen kerran kirjaimellisesti ryömi emännän luokse. Nöyränä kuin pyytäen, että jos jotenkin voisi tulla lauman alimmalle tasolle. Hyväksyisivät hänet, sillä syntymäkodissa oli vain nälkä ja keppiä joka päivä.

Ratkaisevan liikkeen teki emännän tai isännän lempikoira. Ainoat, jotka pääsevät sisään asuntoon öisin. Tämä kuitenkin hyväksyi tulokkaan, jonka jälkeen se on kuulunut laumaan ja on yksi talon koirista. Lauman jäsenyys maksoi sille pallit. Nimekseen se sai punertavan karvansa vuoksi Red.

Mutta kerran se katosi ja väki ajatteli sen ehkä palanneen syntymäkotiinsa tai kuolleen auton alle. Eräänä päivänä isäntä oli työn touhussa kalalammikoilla ja asiaa tuli myös pumppaamokopille. Red oli livahtanut viikkoa aiemmin sinne sisään isännän edellisellä käynnillä ja jäänyt vangiksi salpaan laitetun oven taakse. Se ei ollut edes uikuttanut traktorilla tai jalan ohi kuljettaessa. Se vaan oli vaieten odottanut oven aukaisijaa päivästä ja yöstä toiseen.

Onneksi isännällä on tapana sulkea virta pumppuaseman pääkytkimestä.  Sillä henkensä pitimiksi Red oli syönyt sähköjohtojen päällisiä. Viikon vankeuden jälkeen vesi maistui ja toki oikea ruokakin. Muuten se ei ollut moksiskaan.

Red on tuulennopea. Nopeampi kuin yksikään sen uuden lauman jäsenistä. Nyt se taas viilettää entiseen tapaan hedelmäpuiden välissä sydän onnea ja vapautta täynnä.

keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Pohjois-Thaimaa

Tällä hetkellä vietän elämääni toisen asuinmaani pohjoisessa osassa. Osa keväästä sekä syksystä ja kesä keskellä, sen ajan elän Tuusulan Jokilaaksossa tai se on ainakin tukikohtani silloin. Loput vuodesta olen Aasiassa, jolloin koti on Thaikoti Pattayalla, Jomtienin kaupunginosassa.

Pattaya on lähellä omalla tavallaan Chiang Raissakin, sillä täällä tai siellä on seudun ainut luonnonveden virallinen uimapaikka. Mekongjoen sivuhaaran varrella, koska mertahan ei täällä ole. Järviä ja lampia kylläkin, joista keinosellaisia ainakin osa. Mainittu uima- ja ajanviettopaikka, joka päivisin ammottaa tyhjyyttään, on nimeltään Pikku-Pattaya. Ainakin paikallisten kutsumana.

Aivan valtava, yksityinen, hienosti hoidettu monen sadan, ehkä tuhannen hehtaarin puistoaluekin erilaisine palveluineen ja kilometrin mittaisine köysiratoineen täältä löytyy. Taitaa olla nimeltään Singha Park. Luulen, että olutfirman toteutus on yhteistössä jonkun teenviljelijän kanssa, sillä alueella oli paljon teepensaita.

Mutta kuten eilen kerroin, aamulla olin ystäväpariskuntani isossa puutarhassa kuivien oksien raivaustyössä työkaluna pokasaha. Silloin tällöin  piti syödä myös kuormasta raivaamieni puiden tuotteita.

Varoa pitää myös yhtä jos toista muurahaisista skorpioneihin varsin luonnon keskellä olevalla ranchilla. Ehkä varoitussanojen perusteella eniten käärmeitä. Cobria, joihin isännän mukaan suurella todennäköisyydelle törmäämme.

Sanoi, että kun se metrin tai parin päässä ja mittaisena nostaa päänsä, on syytä asettua aloilleen. Sillä minuutin, parin tilannetta arvioituaan, ne yleensä laskeutuvat maahan ja luikertelevat matkoihinsa.

Tuli kuitenkin aiheeseen liittyvä ekstravaroitus  Että laita varmuuden vuoksi tilanteessa toinen silmä kiinni, sillä jos parimetrinen käärme on laatuaan sylkevä, jää toinen silmä toimivaksi millä katsella.

tiistai 22. lokakuuta 2019

Chiang Rai

Eilin aloitin matkan maan pohjoisosaan, Thaimaan Lappiin, kuten sitä jotkut sanovat. Enkä ensimmäistä, vaan ainakin kolmatta kertaa.

Chiang Rai on kehittynyt valtavasti viimeisten vuosienkin aikana. On kehätietä ja monenmoista, kaunistakin rakennusta sekä uutta katua.

Silmiinpistävää oli myös, että mielestäni katukuvassa näkyi enemmän valkolaisia, siis meitä farangeja. Mutta myös kiinalasia, joita taitaa riittää maan joka kolkkaan.

Luvattomasti maassa olevien naapurimaiden kansalaisten määrää ei taida tietää kukaan täällä, mutta ei kyllä muuallakaan maassa. Sen uskallan varmuudella sanoa, että heitä on paljon. Thaimaasta voisi ehkä hakea Suomen virkakuntakin oppia kuinka pärjätä muutamien Suomea uudeksi kotimaaksi haluavien kanssa.

Kalle-kaverini kävi tekemässä 24 tunnin ilmoituksen, että on ilmestynyt siihen ja siihen yksityistalouteen vieraaksi, mutta minä en. En siis ole täällä, vaan turvallisesti Jomtienilla Thaikodissamme. Tai en sielläkään, sillä ilmoitusta en ole koskaan tehnyt sinnekään 😂. Teen sitten, kun saan asiasta ensimmäiset sakot. Olen vaan laiton mamu tai muu maassa olija.

Illalla kävimme eloa pursuavalla iltatorilla. Reissulla käyn varmasti myös Burmassa jälleen, kuten ehkä muutkin seurueeni jäsenet. Katsotaan sitten riittääkö innostus taas ilmoituksen tekemiseen päivän naapurimaan vierailun jälkeen 🤣. Myanmarhan maa oikeasti on, mutta minä sanon Burma. Kuten jenkit ja britit.

Aivan selvästi pohjoisessa huomaan ilman olevan toisenlainen. Puhtaamman tuntuinenkin, vaikka lämpöä on Pattayan lailla.

Tänään ja tulevina päivänä aion tehdä vähän puutarhatöitä ilman työlupaa. Siivota hedelmäpuiden alustoja paikallisten poimijoiden jäljiltä.

maanantai 21. lokakuuta 2019

Ei tullut 12. hääpäivää

Tänään piti tulla ikuisen avioliittomme vuosia tusina täyteen. Vaan ei tullut, vaan on ensimmäinen hääpäivä ilman avioliittoa.
Näin ei pitänyt koskaan käydä, sillä olit elämäni suurin rakkaus sekä onni ja kanssasi olen viettänyt hienot vuodet.
Avioero sinusta on yksi elämäni suurista pettymyksistä, sillä monet vuodet luulin ja jaksoin uskoa ikuiseen avioliitto-onneen.

Ehkä olit ja olet liian upea nainen minulle tai minä kutistuin liian pieneksi rinnallasi. Mutta en voinut enää istua, sillä sydämessäni seisoin. Ehkä en tarvinnut sinua tarpeeksi, ehkä sinä et tarvinnut minua. En vaan voinut olla avioliitossamme enää tarpeeksi minä.

Minun oli paha olla liian usein ja liian paljon, mistä varsinkaan näin pölyn laskettua en syytä ketään. En itseänikään.

Kerran kirjoitin lähes ikäisestäni miehestä, jolta kysyin "elääkö siskosi?" Hän vastasi "ikävä kyllä ja se siitä". Vastaus pysäytti minut ja ajatuksissani olen palannut siihen monesti. Että onko kuinkakin helppoa yrittää sulkea tai pyyhkiä vuosikymmeniä tai ihmisiä elämästään noin vaan pois.

Minä en siihen pysty enkä edes halua, sillä tahdon säilyttää sydämessäni elämäni mahdollisimman kokonaisena, mahdollisimman hyvässä muistissa iloineen, suruineen, kipeyksineen. Kaikkineen.

Siellä sydämeni sopukoissa olet myös Päivis sinä ikuisesti pienen pienessä huoneessasi. Siellä käyn, kun tahdon ja joudunkin joskus, vaikken tahtoisi. Minulle olit maailman upein nainen ja kanssasi elin hyvinkin reippaan kymmenen vuotta. Niistä kaikista, myrskyistäkin rakas kiitos sinulle, sillä sydämessäni elät ikuisesti, tahdot tai et.

Tänä aamuna kello viisi, yksin yhteisessä vuoteessamme kirjoitan tätä Thaimaan taivaan alla kyyneleet silmissä. Ja luen vuosien takaisia, tämän päivän hääpäivien muistojamme yhteisestä Elämän tähden blogistamme.

Hienoja muistoja, jotka ovat tallentuneet jonnekin bittiavaruuteen tai minne lie. Ainutlaatuista kuitenkin on, että ne ovat olemassa. Minulle ehkä jossain siellä missä niiden on hyvä ja rakasta ollakin.

Olen kiitollinen yhteisistä vuosista kanssasi ja olen kiitollinen että olet ja elät. Minullekin muistoissani kovin rakkaana.




sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Blogimme ja blogini

Vaikka en kerrokaan kaikkia itseäni koskevia asioita kuin eläimille, tällä hetkellä eniten Niilo-koiralle, jaan itsestäni, kokemastani ja mielipiteistäni paljon.

Tähän käytän sosiaalista mediaa, jos toki länkytän milloin missäkin kuppikunnassa ja pöytäseurueessa välillä niin, jotta muille ei jää kuin kuulijan osa. Jona voi olla, vaikka ei kuuntelisikaan. Tämänkin olen havainnut silloin tällöin syyllistymällä siihen itsekin.

Mutta hällä väliä, puhun, kirjoitan ja jaan, sillä teen sen pääosin itseni vuoksi. Haluan valita itse yksinoloni ja yksinäisyyteni muodot ja tahdon kuulua johonkin. En suostu olemaan yhteiskunnan osa, joka aina ja iäti vaikenee. Puhun sekä kirjoitan, vaikka kukaan ei milloinkaan minua kuulisi silmillään eikä korvillaan.

Muistelen, että lähes kymmenen vuotta sitten aloitin blogien kirjoittamisen ilman Päivistä, joka kylläkin tuli mukaan aivan alkumetreillä.

Tosin ennen sitäkin kirjoitin varsinkin työpäiväkirjoja niin Katulähetyksessä kuin Sininauhassakin käytännössä päivittäin varmastikin parikymmentä vuotta. Johon pakotin mukaan myös työtoverini. Tästä tavasta varsinkin jälkikäteen olen saanut usean palautteen, että oli se hieno juttu, joka sitoi työyhteisön upeasti yhteen.

Nykyisin kirjoitan taas yksin, sillä avioero Päiviksestä vei mukanaan paljon muutakin yhteistä kuin vuoteen. Tai oikeastaan ei sitä kokonaan, sillä yhteinen peti meillä on Thaikodissamme edelleen, johon myös sovimme edelleen. Mutta emme yhtä aikaa. 😅😅

Blogeja on vuosien saatossa syntynyt käytännössä päivittän. Vain joskus, kun olen ollut kertakaikkisen Hornan kuusessa, jossa ei mikään sähköinen yhteys toimi, on blogi jäänyt väliin. Olen kyllä kirjoittamisen unohtanutkin pari kertaa.

Blogeista pidetään myös myös mitä erilaisempia tilastoja, joita olen jakanut aiemminkin. Yksi mielenkiintoisimmista on kuinka lukijat jakautuvat maittain tai sitten tilastot eivät kerro koko totuutta. Sillä aina, paria, kolmea poikkeusta lukuunottamatta on blogi ollut suomenkielinen.

Toki sivuilla on linkki, millä kielen voi vaihtaa melkein miksi tahansa. Vaikka Filippiineillä eniten käytetyksi tagaloginkieleksi. Mutta kuitenkin, usein olen ihmetellyt varsinkin Yhdysvaltojen lukijamäärää, sillä sieltä ei ole paljon palautetta tullut. Ei kyllä muualtakaan.

Lukijaennätystä on pitänyt iät ja ajat Päiviksen kirjoitus thaimaalaisen ajokortin hankkimisesta. Niskaan on noussut puhaltamaan oma kirjoitukseni Romanian irto- ja kulkukoirista.

Näillä näkymin loppua kirjoittamiselleni ei ole näköpiirissä. Onkin mukava vuosienkin jälkeen selailla mitä kaikkea on tullut sanottua.

Mutta vielä mukavampaa on, kun joku ventovieras käytännössä missä tahansa maailmankolkassa ottaa hihasta sanoo, että "terve. Et minua tunne, mutta minä tunnen sinut, sillä olen blogisi vakituinen lukija". Joskus saan vielä mansikaksi kakun päälle, että "melkein joka aamu odotan uutta kirjoitusta".

lauantai 19. lokakuuta 2019

Ajatteleminen auttaa erilaisuuden hyväksymisessä

Kun en tällä hetkellä juuri katsele televisiota, jää se aika muuhun tarkoitukseen. Siitä ison osan käytän somessa länkyttämällä ja ylläpitämällä muun muassa muutamia ryhmiä. Yksi on nimeltään Jomtien Pattaya Beach.

Eilen siinä ryhmässä pari tyyppiä ilmaisi mielipiteensä, kun julkaisen Thaimaasta myös kielteisiä uutisia. Toinen närkästyjä taisi olla märkänä ja viluissaan tällä hetkellä Suomessa värjöttelevä Thaimaan kävijä. Happamia mielen liikkeitä on siinä valossa helpompi ymmärtää. Toinen oli sen sijaan paikan päällä oleva pitkän linjan suomalaisfarangi.

Mielipiteitä pitää olla, se on hyvä, sillä se avartaa ajattelua. Jos ne eivät ole perin lukkoon lyötyjä sekä luutuneita. Heidän mukaansa on kuitenkin ehkä ok puhua Thaimaan irtokoirista kielteisesti, mutta ei välittää YLE:n uutista. Jonka mukaan suomalaiselta oli Thaimaassa nyysitty rahat ja lyöty vielä kunnolla lättyynkin.

Ehkä minäkin nyt hieman marmatan.

Thaimaassa on nimittäin myös suomalaisia, jotka sanovat esimerkiksi kiinalaisista, että eivät ne mitään rahaa maahan jätä, vaan asuvat omissa hotelleissakin.

Nämä ainoan totuuden torvet eivät näe itseään tai maanmiestään, joka lentää kotimaansa lentoyhtiöllä, on tilannut kentältä hakemaan pimeän suomalaiskyydin, asuu suomalaisen omistamassa condossa tai huoneessa puolipimeästi, vuokraa oman maan kansalaiselta mopon laittomasti, syö Jalostajan hernekeittoa, Oululaisten hapankorppuja sekä HK:n Sinistä, juo Juhlamokkaa, ynnä osallistuu suomalaisten ilman lupaa järjestämille retkille ja istuu suomalaiskuppiloissa siemaillen gini lonkeroa jne.

Tulipa sanottua pahasti, sillä kaikille on kuitenkin tilaa omine outouksineen. Pääosin suomalaiset ovat Thaimaassakin käydessään ja ollessaan kelpo väkeä, jotka pyrkivät elämään maassa maan tavalla. Mutta joka joukkoon mahtuu myös mossottajansa. Minäkin. Mukana on myös tyhjän räksyttäjiä, jotka ovat saaneet jostain elämäntehtäväkseen oman ja muiden mielen pahoittamisen. Eivätkä he voi elää enää itse ilman jokapäiväistä, huonon mielen annostaan. Surullista sinällään sekin.

Ehkä tässä on yksi syy miksi pidän koirista. Ne haukkuvat vähemmän. Ja ilman syytä eivät lainkaan.

Tämän marmatuksen loppuun vielä  jokunen sana näiden mölöttäjien parjaamista kiinalaisista, jotka eivät heidän mukaansa jätä rahaa thaimaalaisille.

Kiinalaiset nuoret ovat ylivoimaisesti suurin laskuvarjohyppääjien ryhmä seudulla. Hyppy neljästä kilometristä matkoineen ja kuvauksineen maksaa 500 euron paikkeilla. Tätä voisi pohtia sekin suomalainen, joka vaihtaa baaria, kun Soda waterin hinta on noussut 5 bahtia 😂😂😂.




perjantai 18. lokakuuta 2019

Syrjäytymisen vastainen päivä

Suomessa YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaista päivää vietetään Asunnottomien yö merkeissä. Päivää vietetään ympäri maailmaa.

YK:n päivän nimi on englanniksi The International Day for the Eradication of Poverty (IDEP). Tänä vuonna YK:n oma päätapahtuma oli YK:n päämajassa New Yorkissa teemallla ”Rakennetaan kestävää tulevaisuutta: Tulkaa yhteen lopettamaan köyhyys ja syrjintä” (Building a sustainable future: Coming together to end poverty and discrimination).

Tuusulaan yritin monta vuotta löytää paikkaa tuetun asumisen yhteisölle, mutta aina sen joku torppasi.

Mutta päivälleen eilen reipas kymmenen vuotta sitten järjestimme Hyrylässä ravintola Kaiffarissa Asunnottomien yön tapahtuman.

Eeki Mantere, alias Viktor Kalborrek lauloi siellä muun muassa biisin Tuhansien tähtien hotelli.

Illan mittaan löivät ratkaisevasti kättä Merja Kuusisto, Antti Kaikkonen, Juhani Sjöblom, nykyinen pormestarimme Arto Lindberg ja minä. Lupasimme, että "politiikan tekeminen tällä asialla loppuu tähän".

Valon nopeudella löytyi kunnalta tontti ja näin syntyi Sininauhasäätiön Mutterimaja Amerin taakse.

Siellä on minut myös vihitty, joissa bailuissa olivat muun muassa Sauli Niinistö ja Pekka Haavisto. Häävalssin puolestani vihityn vaimoni kanssa tanssi Santeri Ahlgren.

Kiitän kotikuntaani tässä ja nyt kaikkien Mutterimajalta kodin saaneiden puolesta loistavasta yhteistyöstä, joka jatkuu yhä.

Kun ajattelen mikä olisi merkittävin aikaansaannos elämässäni toisten ihmisten hyväksi, on se ehkä ilman muuta koteja kodittomille. Tuhannet ovat saaneet mahdollisuuden rakentaa itselleen lämpimien seinien sisälle kodin niin Katulähetyksessä kuin Sininauhassakin.

Yksilötasolla sydämessäni on ehkä piikkipaikalla Marko poikani, josta tuli perheeni jäsen 6 vuotiaana ja joka halusi adoptoida minut tultuaan ylioppilaaksi.

Yhteyttä minulla ei häneen juuri ole, eikä heidän Sini Olivia tyttäreenkään, vaikka olenkin hänen isoisänsä. Yk:n Syrjäytymisen vastaisena päivänä on hyvä pysähtyä miettimään tätäkin. Että kuinka kolmas (ja neljäs) osapuoli voi kokea oikeaksi syrjäyttää lapsensa isoisän yhteydestä ja päinvastoin.

Mutta ihmisessä on äärimmäisen itsekäs puoli. Silloinkin, kun hän ei sitä itse ymmärrä. Viime kesänä halasin ensimmäisen kerran lapsenlastani. Nyt jo murrosikäistä tyttöä. Halauksen lämpö asettui sydämeeni jäädäkseen ja siihen laitan toivoni. Että ennemmin tai myöhemmin Sini Olivia päättää itse kenet hän haluaa tuntea.



torstai 17. lokakuuta 2019

Long life man ja harrastuksia leppoistamisen lomassa

Kun seuraavan kerran täytän vuosia, taytän 70. Olen päättänyt, että siitä eteenpäin olen kaikin tavoin aikuisten oikeasti aikuinen. Long life man - Pitkän iän mies.

Harrastukset taitavat tosin olla edelleen kuin nuoren kollin, mutten välitä. Sillä sitä mitä tänään tein, siellä ei ikäisiäni näkynyt. Ei ainuttakaan.

Mutta ennen sitä vähän muista harrastuksista. Pyöränä minulla on Thaimaassa 1200 kuutioinen Harley Davidson, väriltään black tempest. Joka onkin yksi osa harrastusmaailmaani. Tästä pidin Päiviksenkin kanssa kovasti, jota toivon voivani jollain tavalla jatkaa.

Suomessa pidän hauskaa Reeper Pattonilla pitkin soita, metsiä ja maanteitä. Sen löydätte googlaamalla. Se on nelivetopeli, jota sanon Q-autoksi. Yli tonninen letukan kone, mutta traktoriksi rekisteröity. Jossa ei ole mitään rajoittimia ja jolla saa laillisestikin ajaa kahdeksaakymppiä.

Jokunen aika sitten kirjoitin, että hyppäsin 50 vuoden tauon jälkeen Mäkelänrinteen uimahallissa 10 metristä. Oli yhtä mukavaa kuin puolivuosisataa aiemmin. Ei ollut kuitenkaan tämäkään itselläni kahjouden huippu.

Sillä tänään tein huippujutun, kun kaverini sanoi viikko sitten, että hän maksaa minulle laskuvarjohypyn tandemina 4 kilometristä 3 kilometrin vapaalla pudotuksella, jos hyppään.

Iän myötä ei minulta ole hulluus kadonnut mihinkään, joten sanoin, että "kiinni jäit, minä hyppään". Sama minuun nähden nuori kaverini olisi maksanut minulle myös sukeltamisen 30 metriin. Mutta stoppi tuli koko sukeltelulle, kun haksahdin sanomaan sepelvaltimotaudistani.

Nyt olin viisastunut enkä puhunut moisesta, harrastamista rajoittavasta tekijästä mitään, kun Cessna vei minut ja muut taivaalle neljään kilometriin.

Pitkään kiikuin avonaisessa oviaukossa ihmetellen mitä olen tekemässä ja eikö hyppylupaa irtoa milloinkaan. Tulihan se viimein. Jos ei seuraavan minuutin aikana, kun persus on koneesta irronnut, ole omavoimaisuus toviksi kadonnut, niin ei sitten koskaan.

Kertakaikkisen ainutlaatuinen kokemus, josta kuittaan paikalliselle suomalaishemmo Gizmolle, joka sanoi saatuaan puolentoista vuoden maassaololuvan, että tehkää perässä.

Joten laillani 70-kymppiset, satakiloiset ja sydänvikaiset ikinuoret, tehkää perässä. Sinä Gizmo nuorempana etunenässä mallia näyttäen 😆.


keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Koirat

Kun lopetin alkoholinkäytön, josta tulee muuten ensi kuussa neljäkymmentä vuotta, käytin pitkään ammattinimikkeenäni "väärien valintojen asiantuntija".

Tosin silloin en ollut kuin yhden väärän valinnan tietäjä. Nimittäin millaista on viinanhuuruinen elämä. Sittemmin, kun elämänkokemusta on tullut roppakaupalla lisää päihteettömästä elämästä, tiesin, että nyt tiedän kahdesta asiasta niin paljon, jotta voin sanoa olevani niiden asiantuntija. Viinasta ja viinattomuudesta.

Jossain matkalla kantilla kuivilla olosta muodostui nimittäin mielen, sielun ja ruumiin raittiutta, jota en vaihda, vaikka saisin maailman kaikki rikkaudet, joita voi rahalla saada.

Viime vuosina on tietämisieni joukkoon noussut myös kolmas osa-alue, josta tiedän paljon. Se on koirat. Tarkemmin sanottuna monirotuiset, vailla ihmiskotia olevat, vapaana elävät nelijalkaiset ystävämme, jotka eivät sitä kaikkien mielestä ole.

Suomessa viimeinen jäänne tästä on ehkä ollut 50-luvulla, jolloin puhuttiin räksyttävistä kylän koirista. Ne elivat ison osan vuorokaudesta ilman kahleita tai muita vapautta rajoittavia ihmisen tekeleitä.

Jäljellä on nyt vain kiinni pidettävät tai aitauksessa elävät koirat. Jotka haukkuvat edelleen 😅. Ehkä eri syistä kuitenkin. Haukkuahan koira saa Suomessa nykyisin kotonaan vain omakotitalossa ja sen pihamaalla. Ihminen, kun viisaudessaan on sitä mieltä, että koiran ei kuulu eikä pidä haukkua kerrostaloasunnossa. Vaan on oltava kuin mykkä konsanaan.

Ihminen on muokannut 15 000 vuoden yhteisen taipaleen aikana koiraa moniin eri tarkoituksiin, joista osaan koira taipuu mielellään ja osaan ei. Eivät ainakaan kaikki. Yksi niistä on haukkumisen lisäksi vankeus eli kahleet, aitaus tai häkki yötä päivää vuodesta toiseen.

Eilen kun kävelin Jomtien saunalle Pattayalla ja takaisin yhteensä viiden kilometrin matkan, kohtasin useita kymmeniä rotujenkoiria. Jotka olivat kaikki vapaana ja omissa oloissaan.

Ja ennen kaikkea omilla reviireillään. Suomessa moinen näky olisi katastrofi, jos olisi mahdollinen lainkaan. Nimittän, jos koira menee syystä tai toisesta toisten koirien reviirille, on kyyti täälläkin kylmää tunkeutujalle. Jos ei muu auta, lähtee muukalaiselta viime kädessä henki.

Olisikin syytä pohtia enemmänkin taipuvatko kaikki koirarodut haukkumisen riistämisen lisäksi myös vapauden ja niille luontaisen reviirin riistoon. Tarkoitan sitä, että kuinka paljon koirien vihaisuudesta johtuu edellä mainituista. Ehkä kaikki eivät käsitä sitäkään, että koira on laumaeläin.

Mutta tätä kaikkea ei ihminen edes halua pohtia, vaan puhuu luonnevikaisista koirista, kun ne eivät yksinkertaisesti taivu mihin tahansa ihmisen, koiran näkökulmasta luonnottomaan tahtoon. Osin siksi ne ovat tai niistä tulee vihaisia. Tätäkin voin ja osaan selittää enemmänkin, jos joku ymmärtää kyseenalaistaa omat, luutuneet käsityksensä koirista.

tiistai 15. lokakuuta 2019

Niilos story today-Niilon tarina tänään

Niilo is slowly but steadily recovering from his bladder surgery. He had hunders of bladder stones removed during emergency surgery last week. The removed stones are now heading to University of Minnesota (USA). They have a research about canine urinary stones. After a couple of months we’ll learn more about Niilo’s bladder stones and their quality. And the prognosis. Anyway he’s going to have a very strict diet for the rest of his life - with lots of liquids to flush his bladder.

Niilo paranee hitaasti mutta varmasti virtsarakkoleikkauksestaan. Rakosta poistettiin viime viikolla leikkauksessa satoja virtsakiviä. Poistetut virtsakivet ovat nyt matkalla Minnesotan yliopistoon (USA). Heillä on tutkimusprojekti koirien virtsakivistä. Parin kuukauden kuluttua saamme lisätietoa Niilon virtsakivistä ja niiden laadusta. Ja saamme myös ennusteen. Joka tapauksessa Niilo joutuu noudattamaan loppuelämänsä ajan erittäin tiukkaa erikoisruokavaliota - joka sisältää paljon nestettä rakon huuhtelemiseksi.

maanantai 14. lokakuuta 2019

Mieletön mielekäs maailma

Kun olin lapsi ja nuorikin, oli maailmassani ylpeilyn aihe, jos edes tunt(s?)i jonkun, jolla oli kirjeenvaihtokaveri ulkomailla. Se oli jopa kadehtimisen syy, jos joku sai kirjeen Ruotsia kauempaa. Muutenkin maailma oli silloin paljon suurempi ja salaisempi.

Tuusulan yhteiskoulussa oli yli puolivuosisataa sitten ulkomaalaisia oppilaita käymässä koulun täydeltä ja muistan sen kielien kirjon, josta en ymmärtänyt mitään.

Mutta ihmeellisintä oli yksi ainoa neekeri, joka silloin oli ja sai olla neekeri. Kuten lakritsipatukkakin oli Laku Pekka. Kun tämä tummaihoinen oppilas oli Hyrylän urheilukentällä, jonka juoksurata muuten oli 400 metrin sijaan 360 metriä, oli hänen edessään pitkä jono tyttöjä ja poikia pyytämässä nimikirjoitusta. Minäkin.

Tänä päivänä on nettimaailma tehnyt pallon paljon pienemmäksi ja tuonut sen monella uudella tavalla jokaisen halukkaan olottuville. Toisaalta mitä enemmän tulee uutta tietoa, moninkertainen määrä tulee uusia salaisuuksia.

Jaan elämästäni ja maailmastani paljon muille netissä. Päiviksen, entisen vaimoni mielestä ehkä liikaakin.  Silti olisin halunnut jakaa yhteisestä elämästämme enemmänkin.

Nyt Suomessa jaan arkeni, kaiken, aivan kaiken parhaan ystäväni, osaomistuskoira Niilon kanssa. Siitä itsestäänkin kerron paljon eikä se välitä mitä hänestä kylillä puhutaan.

Tästä syystä sillä on enemmän kuin satapäinen fanijoukko Afrikkaa ja Aasiaa myöten, jotka seuraavat sen elämää. Tällä hetkellä kerron chatista hankkimallani englanninkielen taidolla erityisesti Niilon kuulumisia gambialaiselle, noin 10-vuotiaalle tytölle. Myös Niilon sairastumisesta ja toipumisesta. Joka aamu tämä mainitsemani lapsi toivottaa hyvää huomenta ja kysyy kuinka Niilo voi tai onko parantunut lisää. Ja minä kerron.

Nykyisin en juuri kiinnitä huomiota, onko tekemiseni hyödyllistä. Vaan teen yhtä ja toista hyödytöntä. Tai onko hyödytöntä ventovieraan aikuisen antaa lapselle siellä jossakin pieni iloinen tovi?

Luulen, että juuri ketään ei kiinnostanut sydänoperaationikaan niin paljoa kuin Niilon virtsakivet. Joita ei voitu liottaa, vaan edessä oli leikkauspöytä. Toipumiskuvista olen tulkinnut, että Niilo oli normaalia tuimailmeisempikin monta päivää. Vasta eilinen kuva on tuonut tänne 8000 kilometrin päähän leikkisän ja uteliaan Niilon takaisin.

Tämän päivän arkea ovat minulle monet, monet chatti- ja nettikaverit milloin miltäkin pallonpuoliskolta. Niistä on tullut tärkeä osa elämääni. Jotka ovat ottaneet ajan television katselustani ja sanomalehtien lukemisesta.

Nyt en ole enää vain tiedon vastaanottaja, vaan tiedonvaihtaja netin ja chatin ansiosta. Sitä paitsi, jos uutiskanavalta, paperiselta tai sähköiseltä seuraan Putinin tai Trumphin tekemisiä, ei heitä kiinnosta minun tekemiseni. Edes sitä vertaa kuin suomalaista poliitikkoa, joka haluaa neljän vuoden välein ääneni.

Tänään minulle merkitsee Angela Merkeliä enemmän lapsi, joka haluaa näyttää piirustuksensa tai todistuksensa sekä opettajansa isänsä tai äitinsä kämmenenkokoisen älylaitteen välityksellä. Kuvan neljälle lapselle teen itseni enemmän todeksi ensi tammikuussa. Siitä kerron joskus.

sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Happy Bikers

Muun muassa Pattayan seudulla on oiva porukka. Ei mikään liivijengi eikä ehkä oikein moottoripyöräkerhokaan.
http://www.happy-bikers.com/en/ 

Kunhan kokoonnutaan parin, kolmen viikon välein, ajellaan 150 kilometrin lenkura, katsellaan maisemia ja pysähtyillään. Päätteeksi syödään hyvin jossain ravintolassa.

Puhekieliä yleisellä tasolla on käytössä kaksi. Saksa ja englanti, josta voi halutessaan yrittää hieman päätellä kansalaisuuksia. Sen voi varmistaa tulemalla mukaan.

Mutta muutakin tehdään. Joskus mennään istumaan iltaa johonkin, jossa on hyvää, elävää musiikkia, autonäyttelyä ja vaikka jotain muutakin.

Silloin tällöin tehdään myös pitempiäkin, monen päivän reissuja vaikka jonnekin moottoriurheilukisoihin.

Saattoi olla Kuitusen Jorma, joka minulle aikoinaan antoi vinkin Onnellisista Motoristeista tai sitten tieto tarttui haavin jotenkin muuten.

Niin tai näin, sunnuntai menee ja kuluu oivalla tavalla laatuseurassa, jossa on myös motoristinaisia mukana. Jotkut yli 1000 kuutioisilla pyörillä. Näille kimuleille nostan olematonta hattuani.

Tänään kun matkaan lähdin, ajattelin likaista pyörääni, kun tiesin muiden kaksipyöräisten kiiltävän puhtauttaan. Mutta loppumatkasta roiskasi taivaan täydeltä ja kunnolla vettä, joten eipä ollut enää kiiltäviä pyöriä kenelläkään. Koin kutkuttavaa vahingoniloa 🤣🤣.

lauantai 12. lokakuuta 2019

Paikallistakin paikallisempi historia

Monesti olen puhunut kansan suusta siepattujen faktojen ja fiktioiden tallentamisista tulevalle väelle. Ei niin väliä onko kerrottu totta vai tarua, mutta se on sitä kuten ihmiset haluavat tarinoita muistaa ja jakaa. Nyt tiedän, että jotkut sitä tallentavatkin. Esimerkiksi Tuusulanjärven rantojen taiteilijoiden elämästä.

Mutta jokaisella meistä on paikallistakin paikallisempi historiansa, josta paljon menee manan maille ehkä ikuisiksi ajoiksi aikanaan asianomaisensa mukana. Ehkä niin on hyväkin, mene ja tiedä, kuten joku taitaa sanoa.

Itse muistelen historiaani silloin tällöin ja suren mitä kaikkea olen hävittänyt tai on vaan hävinnyt muuten vain. Kovin mielelläni lukisin ainekirjoitusvihkojeni aineet, kuten myös katselisin piirustus- tai kuvaamataidon tunneilla tekemäni taideteokset. Nekin ovat mädänneet maan uumenissa jo vuosikymmenet tai ovat savuna taivaan tuulten vieminä.

Mutta jotain on tallessa, kuten valokuvia. Kuvassa olen pientäkin pienempi äitini ja isäni hellässä huomassa. Kovin rakas, lähes ainoa kuva minusta pienenä. On mukavaa ja haikeaakin ajatella, että juuri tuolloin olen ehkä ollut vanhempieni tärkein asia maailmassa. Sekin on mukava ja surullinenkin muisto, että kuvassa isäni ja äitini ovat varmasti rakastaneet toisiaan paljon. Ja siksi he tekivät minutkin.
Kuinka paljon antaisinkaan, jos saisin kuvassa näkyvän, ryijyn tai raanun tapaisen seinävaatteen vanhempieni silloisen makuuhuoneen ja vuoteen yläpuolelta.

Muistan myös ehkä kahdesta hetekasta yhteenhitsatun, heidän parivuoteensa. Jonka päätyä isä kohotti pienillä putkilla vuosien nukkumisen jälkeen kymmenkunta senttiä närästyksensä vuoksi. Jota äiti aikansa sieti tai mitä lieni. Eräänä päivänä hän kuitenkin otti peittonsa sekä tyynynsä ja siirtyi olohuoneen sänkyyn. Eikä palannut makuuhuoneeseen. En tiedä oliko rakkaus kuollut, mutta etäisyyttä tuli vuosien saatossa enemmänkin heidän välilleen kuin huoneen verran.

Mutta myös läheisyyttä, jonka olen ymmärtänyt vasta heidän haudallaan. Siellä ovat tai ainakin osa heistä taas rintarinnan. Kuten myös siskoni.

perjantai 11. lokakuuta 2019

Siaminlahti

Tänään menen päiväksi merelle ja aion ainakin kokeilla snorklausta. Kahden kerran kokemuksen jälkeen pidän nimittäin siitä edelleen. Kirjoitan lisää, kun palaan ja ehkä laitan jonkun kuvankin.......

No niin, olen palannut. Oli todella hauska päivä noin tusinan hengen porukassa, josta 2/3 oli sukelluksen harrastajia ja loput snorklasi. Minäkin. Kalle kaverilleni kerta oli harrastuksen parissa ensimmäinen ja hän oli varovastikin sanottuna hyvin tyytyväinen.

Parissa tai oikeastaan kolmessa paikassa olimme ankkurissa. Ensimmäisessä vain jokunen sukelsi tiedossa olevan laivanhylyn luokse.

Mutta kaksi seuraavaa, saarten edustaa Siaminlahdella olivat oikein mukavia myös snorklaajille. Vesi oli viime päivien sateista huolimatta varsin kirkasta ja lämmintä, joten mikä oli vedessä lillua. Ja tutkia sekä katsella meren pohjaa ja sen lukuisia kalalajeja.

Mutta ei niin hyvää, ettei jotain huonoakin. Ja sitä ovat ihmisten jätteet meressä. Suurin osa muovia. En halua tähän kirjoittaa kuinka tympeästi moisista roskaajista ajattelen, mutta luulen, että heidän päässään ei liiku eikä virtaa kuin urea.

Puolessa välissä reissua myös syötiin. Kuten näillä päivän reissuilla on tapana. Safkat tekee aina laivan henkilökunta ja poikkeuksetta on minulle ruoka merellä maistunut. Ehkä sen saavat aikaan tekijät ja meri-ilma yhdessä.

Niin siemaisi harrastus tässä vaiheessa Kallen mukaansa, että hän ilmoittautui muutaman päivän sukeltajakurssille. Olisin mennyt itsekin, mutta sepelvaltimotautini estää sen.

Hyvitykseksi itselleni hyppään ensi viikolla laskuvarjolla reippaasta neljästä kilometristä enkä puhu sydänviastani mitään 🤣.

torstai 10. lokakuuta 2019

Kasvit aistivat

Kevääällä kävelin postilaatikollemme ja matkalla taitoin roska-astian päältä muutaman pajun. Elämä jatkui joka päivä aamun kävelyineen ja katselin katkomiani pajunoksia. Jotka elivät, vaikka olivat kuolleet. Ne työnsivät sitkeästi pajunkissoja luullen, että kevät tulee ja elämä jatkuu heilläkin entiseen tapaan.

Minulle tuli sangen paha mieli ja olo, että miksi tein kuten tein. Yritin siitä joillekin puhua, jotka vain katselivat minua alta kulmien. Hyvä, kun eivät soittaneet piipaa-autoa.

Siksi julkaisen oheisen, pitkän kirjoituksen, sillä enää en ole vailla ymmärtäjiä:
Kasveilla ei ole silmiä,  nenää, korvia eikä suuta. Silti ne aistivat.
Kasvit vaikuttavat äkkiseltään täysin passiivisilta. Niitä on helppo ajatella pelkkinä huoneen koristeina, jotka tarvitsevat vain valoa ja vettä ja silloin tällöin lannoitepuikon.
Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Kasvit haistavat ja maistavat ja viestivät keskenään lähes yhtä monipuolisesti kuin eläimet. Aiheen tutkimus on vielä monin osin nuorta eikä kaikkea ymmärretä, mutta kertyneet havainnot ovat jännittäviä.

Vieras haistaa isäntänsä

Tuoksuistaan kasvit tunnetaan. Haistelemme merkkipäivänä ruusuja, jasmiini sekoittaa kesäyönä rakastavaisten pään, ja vastakaadetun havumetsän terpeeni muistuttaa lapsuuden metsäleikeistä. Harva kuitenkaan tietää, että kasvit voivat myös itse haistaa naapurikasvinsa tuoksun.
Hyvä esimerkki tästä ovat Cuscuta-suvun humalanvieraat. Ne ovat köynnöstäviä loiskasveja, jotka eivät kykene tuottamaan omaa lehtivihreäänsä. Sen sijaan ne etsivät itselleen isäntäkasvin, kiertyvät sen ympärille, kasvattavat imujuuret suoraan sen solukkoon ja varastavat siltä kaiken tarvitsemansa energian ja ravinnon.
Miten loinen löytää parhaan mahdollisen isännän ilman silmiä? Se seuraa nenäänsä.
Humalanvieraiden hajuaistia on tutkinut erityisesti Pennsylvanian osavaltionyliopiston Consuelo de Morales. Aluksi hän istutti humalanvieraan ruukkuun, jonka toisella puolella oli tyhjä ruukku ja toisella muovikukka. Silloin humalanvieras kasvoi vain suoraan ylöspäin. Seuraavassa kokeessa hän asetti humalanvieraan rinnalle tomaatintaimen, jolloin humalanvieras kiertyi sitä kohti.
Morales toisti kokeen siten, että tomaatti oli pimeässä tai piilossa sermin takana. Silti loinen kääntyi aina tomaattia kohti. Viimeisessä koeasetelmassa Morales sulki sekä loisen että tomaatin paperipusseihin, joita yhdisti kapea putki. Tällöinkin loinen alkoi kiertyä tomaattia kohti ja ujutti latvansa putkeen. Vain haju selittää nämä havainnot.
Tässä ei kuitenkaan ollut kaikki. Kun Morales asetti loisen toiselle puolelle vehnän ja toiselle tomaatin, loinen kiertyi aina mehevämpää tomaattikasvia kohden. Se tunnisti siis "hajuaistinsa" perusteella, kumpi kasveista oli parempi.

Tupakka hälyttää tuoksulla

Ilmaan erittyvät kemikaalit ovat tärkeitä kasvien viestintä- ja puolustusjärjestelmässä. Kun puutarhuri nipsii omenapuusta oksia tai perhostoukat hyökkäävät kasvin kimppuun, tieto tästä kiirii pikaisesti myös naapurikasveille. Viestinviejänä toimii tavallisimmin metyylijasmonaatti, jota kasvit erittävät vahingoittuessaan. Kun naapurikasvit saavat tiedon vaarasta, ne alkavat tuottaa puolustusaineita, jotka vähentävät toukkien ja muiden kasvinsyöjien ruokailuhalua.
Jotkin kasvit ovat kehittäneet hälytysjärjestelmästä hyvin täsmällisen. Esimerkiksi tupakkakasvi Nicotinia attenuatalla on paljon vihollisia, ja kun ne käyvät sen kimppuun, se erittää erilaisia hätäkemikaaleja. Hiljattain saksalaisen Max Planck -instituutin tutkijat havaitsivat, että kun kasvin kimppuun käy muuan kiitäjäntoukka, kasvi tuottaa hieman erilaista hätäkemikaalia kuin jos hyökkääjänä on jokin muu hyönteinen.
Tarkemmin sanoen tupakkakasvin hätäkemikaalista esiintyy kaksi eri muotoa, z ja e. Kun kasvi vahingoittuu, sen hätäkemikaalista valtaosa muodostuu z:sta, pienempi osa e:stä. Kiitäjäntoukan hyökätessä hätäkemikaalin koostumus muuttuu siten, että kumpaakin muotoa on yhtä paljon. Tutkijat havaitsivat muutoksen johtuvan kiitäjän syljen ainesosasta, jota muilla tuholaisilla ei ole.
Miksi kasvi vaivautuu viestimään ympäristöön, että sen vaivana on juuri Manduca sexta -lajin kiitäjäntoukkia? Vastaus on, että kun viesti päätyy lähimailla väijyvän petoluteen aistimiin, se lähtee välittömästi hajun lähdettä kohti. Tutkijat havaitsivat, että hätäkemikaali, jossa on z- ja e-muotoa yhtä paljon, houkuttaa ludetta paljon voimakkaammin kuin yleishälytyksen antava z-valtainen hätäkemikaali.

Kasvi näkee kasvuolonsa

Kasveilla on myös silmät, joina toimivat valoherkät pigmentit, fytokromit. Niiden avulla kasvi tunnistaa päivän ja yön sekä päivän pitenemisen, joka laukaisee kukinnan.
Fytokromeista on kaksi eri muotoa. Toinen on virittymätön P660, joka imee valon punaisen aallonpituusalueen lyhytaaltoista osaa, ja toinen virittynyt P730, joka imee pitkäaaltoista osaa. Kun auringonvalo osuu P660:een, se virittyy P730:ksi, joka puolestaan palautuu P660:ksi joko imettyään tarpeeksi pitkäaaltoista punaista valoa tai oltuaan pimeässä. Kun päivät pitenevät, kasvissa muodostuu yhä enemmän P730:tä, ja tämä käynnistää kukkimista säätelevät geenit.
Fytokromeillaan kasvit saavat tietoa paitsi päivän pituudesta myös kasvupaikastaan. Ne tietävät, kasvavatko ne avoimessa auringonpaisteessa, jonkin elottoman esineen varjossa vai muiden kasvien seassa. Viimeksi mainitun tilanteen ne erottavat valon aallonpituuksista, jotka muuttuvat, kun valo siivilöityy naapurikasvien vihreiden lehtien läpi.
Fytokromeja on myös siemenissä. Jos fytokromi saa valoa, se tarkoittaa, että siemen on lähellä maanpintaa ja voi itää. Jollei valoa tule, siemen on liian syvällä.

Lehti tuntee, kun kosket

Jos hypistelemme kasvin lehtiä tai jos ne polulla kulkiessamme osuvat kenkiimme, käsiimme tai vaatteisiimme, ne tuntevat kosketuksemme. Kosketus aktivoi silminnähtävästi lihansyöjäkasvien sekä mimoosoiden eli tuntokasvien lehdet, mutta vaivihkaa siihen reagoivat myös aivan tavalliset kasvit.
Kasveille kosketuksen rekisteröimisestä on hyötyä. Kun tuhohyönteinen asettuu syömään tai munimaan lehden päälle, kasvi tuntee vihollisen painon. Yhdysvaltalaisen Ricen yliopiston tutkijat osoittivat aiemmin tänä vuonna, että kun kasveja kosketellaan, niiden puolustusjärjestelmä aktivoituu. Ne alkavat tuottaa jasmonaattia, mikä on niiden ensisijainen ase hyönteisiä vastaan.
Kasvit eivät kuitenkaan tiedä, milloin niitä koskettaa ihminen, hyönteinen tai tuuli. Merenrannoilla kasvit joutuvat jatkuvasti tuulen tuivertamiksi, ja siksi ne tuottavat tavallisesti enemmän jasmonaattia. Jasmonaatti ei ainoastaan vastusta tuhohyönteisten hyökkäilyä vaan myös jarruttaa kasvin pituuskasvua ja tekee siitä sitkeän. Jos kasveja esimerkiksi laboratoriossa kosketellaan usein, ne jäävät lyhytkasvuisemmiksi. Samasta syystä tuulisten merenrantojen kasvit jäävät mataliksi ja ovat sitkeämpiä kuin suojaisilla paikoilla kasvavat lajikumppaninsa.

Äänetkin vaikuttavat

Jotkut ihmiset puhuvat huonekasveilleen. On myös viiniviljelmiä, joilla kasveille soitetaan klassista musiikkia. Mahtavatko kasvit kuulla?
Vuonna 2007 eteläkorealaiset tutkijat väittivät, että kasvit reagoivat ääniaaltoihin. He soittivat riisiviljelmille klassista musiikkia, kuten Beethovenin Kuutamosonaattia, ja tarkastelivat, oliko musiikilla vaikutusta riisin geenien toimintaan.
Musiikin taajuudet 125 ja 250 hertsiä kiihdyttivät kahden tietyn geenin, rbcS:n ja Ald:n, toimintaa. Sen sijaan 50 hertsin taajuudet vaimensivat näitä geenejä. Sulkeakseen pois sen mahdollisuuden, että geenien aktiivisuus olisi johtunut valon vaihtelusta, tutkijat toistivat kokeen myös pimeässä.
Kanadalaistutkimuksessa saatiin jo 1960-luvulla samansuuntaisia tuloksia. Tutkijat altistivat kevät- ja talvivehnän siemeniä ja taimia 5 ja 10 kilohertsin taajuuksille ja havaitsivat, että siemenet itivät ja kasvoivat molemmilla taajuuksilla huomattavasti nopeammin kuin hiljaisuudessa. Vaikutus voimistui, kun siemeniä ja taimia pidettiin viileässä, mutta 25 asteessa vaikutus katosi.
Tällaiset tulokset odottavat vielä vahvistuksia mutta eivät ole niin eriskummallisia kuin äkkiseltään voi kuulostaa. Kasvien tuntoaistista on vakuuttavat todisteet, eikä kuuleminen pohjimmiltaan ole sen ihmeellisempää kuin ääniaaltojen värähtelyiden tuntemista.

Kuuleeko chili fenkolin?

Kasvien aistikirjo tunnetaan vielä vajavaisesti. Tästä ovat hyviä esimerkkejä australialaisten tutkijoiden tuoreet tulokset, joita on vaikea selittää.
Kokeessa oli kahdeksan petrimaljaa, joihin oli istutettu chilin siemeniä. Maljat ryhmiteltiin ympyräksi, jonka keskelle asetettiin fenkolikasvi. Fenkolin tiedetään erittävän ilmaan kemikaaleja, jotka hidastavat toisten kasvien kasvua.
Tutkimusasetelmia oli kolme. Ensimmäisessä fenkoli oli vapaana chilien keskellä. Toisessa fenkoli oli suljettu pussiin, joka esti kemiallisen viestinnän kasvien välillä. Kolmannessa koeasetelmassa chilien keskellä oli pelkkä pussi ilman fenkolia.
Tulokset osoittivat odotuksenmukaisesti, että jos fenkoli kasvoi vapaasti chilien keskellä, siemenet itivät hitaasti. Fenkolittomassa kokeessa itäminen oli keskimääräistä. Sen sijaan kun fenkoli oli pussissa, itäminen otti hurjan spurtin. Vaikutti siis siltä kuin chilit olisivat ennakoineet fenkolin läsnäolon ja koettaneet kasvaa mahdollisimman nopeasti, ennen kuin fenkolin kemikaalit alkaisivat vaikuttaa.
Tutkimusta johtanut Monica Cagliano Länsi-Australian yliopistosta toisti kokeen yli 2 400 chilillä, mutta tulokset pysyivät samoina. Millaisen signaalin perusteella chilit tiesivät, että lähellä oli fenkoli? Koska kemiallinen viestintä oli estetty, Caglianon mukaan ainoa mahdollisuus on, että chilit kuulivat fenkolin.
Tämäkään selitys ei tunnu kovin tyhjentävältä. Jos chilit todella kuulivat pussin sisältä jotakin kasvunsihinää, mistä ne tiesivät, että kyseessä on juuri fenkoli eikä esimerkiksi kissankello tai kultapiisku?

Juuret maistavat ravinteet

Kasveilla voi ajatella olevan myös oma makuaisti, jos sellaiseksi nimittää kemikaalien aistimista vesiliuoksista. Makuaisti sijaitsee niiden juurissa.
Jos ravintotilanne on huono, kasvien juuret alkavat kasvaa ja etsiä ravintoa. Ne aistivat ainakin typpeä, vettä ja happea. Vastaavasti kuin kasvi kääntää lehtensä valoa kohti myös sen juuret kasvavat ravinteita, vettä ja happea kohti.
Juurten kautta välittyy kasville muutakin informaatiota. Kun esimerkiksi kuiva kausi iskee, sen havaitsee ensimmäisenä juuristo, joka lähettää vedenpuutteesta viestin kasvin maanpäälliseen osaan. Tällöin kasvi sulkee heti hengitysaukkojaan, jottei sen sisällä oleva vesi haihtuisi. Näin vesitasapaino pysyy aluksi kunnossa, joten janoon varautuminen helpottuu.

Ja tunnistavat sisarkasvin

Ei omena kauas puusta putoa, sanotaan, ja toisinaan se on siunaus. Jos kasvi sattuu juurtumaan sisarensa viereen, molemmat kasvavat paremmin, on havaittu viime vuosina useassa tutkimuksessa. Kasvit siis tietävät, milloin vierustoveri on samaa perua ja milloin ei. Tunnistaminen tapahtuu juurien tasolla.
Delawaren yliopiston tutkijat osoittivat vuonna 2009, että jos sisaret kasvavat vierekkäin, ne eivät tuhlaa voimia kilpailuun toistensa kanssa. Niiden juurimassa jää pieneksi, jolloin resursseja riittää korkeaan varteen ja komeisiin lehtiin. Juuret kietoutuvat yhteen sotkuiseksi vyyhdeksi.
Jos viereen sattunut kasvi ei ole sisar, yksilöt alkavat kilpailla ravinnosta. Ne kasvattavat juuret syvälle maahan ja tuottavat paljon juurimassaa. Juuret kasvavat poispäin toisistaan eivätkä sekoitu yhtä perusteellisesti kuin sisarusten juuret.
Vierekkäin kasvavat sisarkasvit säästyvät tuholaisilta varmemmin kuin ei-sisaret, mistä päätellen lähisukulaiset yhdistävät voimiaan myös puolustautumisessa.
Jos emokasvi on suuri ja mahtava, sen suojiin juurtumisesta voi kuitenkin olla haittaa. On havaittu, etteivät taimet kasva emopuun alla yhtä hyvin kuin kauempana – riippumatta ravinnetilanteesta tai valaistusoloista. Tämä ei ilmeisesti johdu sukulaisuussuhteesta vaan heijastelee pitkäaikaisen hallitsijuuden ongelmia.
Kun esimerkiksi emopuu on kasvanut samoilla sijoilla vuosikymmeniä, se on houkutellut maaperään runsaasti sellaisia mikrobeja, jotka odottavat vanhuksen heikkenemistä. Nämä mikrobit voivat haitata taimien kasvua ja hyökätä niistä heikoimpien kimppuun. Tämän vuoksi puille on tärkeää saada osa siemenistään leviämään kauemmas, "puhtaampaan" maaperään.
Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja. 
Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2012

keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Kulkuri

Kulkuri-laulu syntyi 2001.

Näin siitä kertoo Ismo Valkoniemi:

Lähtösysäyksen laulun syntyyn antoi Jorma Soini, joka meillä istuessaan sanoi Päiville ja minulle, että tehkää laulu siitä kulkurista, joka pestään ja puetaan yhteiskunnan varoin, vasta kun aika täällä ajassa päättyy ja saapa hän puhtaan pedinkin silloin, kun on jo myöhäistä.

Ajatus sytytti minut ja aloin väkästämään laulua seuraavina viikkoina, mutta en saanut mitään järkevää ideaa aikaiseksi. Muutamien viikkojen päästä Päivi tuli kotiin innostuneena. Hänelle oli laskeutunut sanat Mikkelistä Turenkiin ajaessa sellaisella vauhdilla, että ne piti heti kirjoittaa paperille.

Kuvan kulkurin, jonka koti on Tuhansien tähtien hotelli, otti Jorma Soini.
Sävelsimme yhdessä Päivin kanssa sanoihin melodian ja esitimme sen samana syksynä, Veikko Hurstin vieraillessa Hämeenlinnassa, Lyseon juhlasalin suurehkossa tilaisuudessa. Tilaisuuden jälkeen Veikko tuli sanomaan, että tuosta tulee merkittävä laulu, mutta siitä puuttuu viimeinen säkeistö. Päivi hieman otti palautteen itseensä, mutta parin päivän päästä hän kirjoitti vielä yhden säkeistön, sen missä kulkuri lähtee viimeiselle matkalle, sen mistä Jormakin oli puhunut.

Kulkuri-äänite CD julkaistiin Päivä osakeyhtiön kustantamana 2002. Se lienee toivotuin laulu, mitä olemme Päivin kanssa koskaan esittäneet. Viime aikoina on tullut pyyntöjä, että voisiko sen ladata youtubeen. Nyt se sitten tapahtui äsken, kun Ida oli kappaleen ladannut Samarian kanavalle.

Biisiin pääset alla olevasta linkistä:

https://m.youtube.com/watch?v=3GgPiY8sIBw&feature=share