Sivun näyttöjä yhteensä

lauantai 31. joulukuuta 2016

Feikki lohi

päivis: Suhtaudun hieman kaksijakoisesti kasvisruokiin, jotka on tehty muistuttamaan liharuokia. En ymmärrä, miksi kasvisruoan pitäisi näyttää tai varsinkaan maistua liharuoalta. Silti yksi supersuosikeistani on "kasvismaksalaatikko", joka on ulkonäöltään, mutta hieman myös maultaan samankaltaista kuin muistan maksalaatikon olleen silloin kun vielä söin lihaa. Siis kauan aikaa sitten, joskus 1970-luvun lopulla.

Kasvismaksalaatikkoa teen melko usein. Nyt nyhtökaura ja härkis ovat vielä lisänneet mahdollisuuksia tehdä esimerkiksi makaronilaatikkoa, joka näyttää lihamakaronilaatikolta. Ja kenties myös vähän maistuu siltä. Kasvisporonkäristystä en ole vielä kokeillut, vaikka nyhtökaura mahdollistaisi senkin.

Uusin feikki on porkkanalohi, jonka kerrotaan olevan tämän joulun hittituote. Valmistamiseen tarvitaan muun muassa nestemäistä savuaromia, joka kuulemma jopa loppui kauppojen hyllyiltä. Ihan päättyvän vuoden kunniaksi piti kokeilla, onnistunko minä varsin helpoilla ohjeilla ja vähistä aineksista tekemään porkkanoista graavilohelta näyttävää ja maistuvaa syötävää.

Tarvittiin muutama pulska porkkana, melkein kaksi pussillista karkeaa merisuolaa, vähän valkoviinietikkaa, pari teelusikallista rypsiöljyä ja saman verran savuaromia. Netti pursuaa porkkanalohen reseptejä, joten niitä on turha tässä selittää.

Ja tällaista siitä tuli. Laitoin leiville "lohta" maltillisesti, sillä sen maku on melko voimakas. Ihan niin kuin aidon graavilohenkin. Huomenna syödään porkkanalohta keitettyjen perunoiden kanssa.

perjantai 30. joulukuuta 2016

Muodollisen pätevyyden vimma, osa 3

Tunnin puhelinkeskustelu tuntemattomien, muodollisesti
pätemättömien asiantuntijoiden kanssa voi maksaa 300 €/tunti
jormas: Kirjoitin viikolla aiheeseen liittyvät blogit 1 ja 2. Ja lupasin kertoa esimerkin muodollisten pätevyyksien oudoista vaatimuksista ja piirteistä.

Ollessani Jyväskylän Katulähetyksen boss, oli meillä eri tavalla työhön kuntoutumassa tai työkykyä ylläpitävissä tekemisissä parhaimmillaan lähelle sata henkilöä yhtä aikaa. Pidimme muun muassa Kankitien Ensiaskel-yksikön yhteydessä ruokalaa, jonka asiakkaita olivat edellä mainitut, mutta myös asumispalveluyksikössä asuvat aina ensisuojapalvelujen käyttäjiin saakka. Joita monet ruokapaikan omistajat eivät edes halunneet asiakkaikseen pelossa, että "se karkottaa kunnon ruokapaikan kunnon asiakkaat".

Joka tapauksessa homma toimi erinomaisesti kaikin tavoin. Alan miehet ja naiset saivat alan miesten ja naisten tekeminä kunnollisen lämpimän aterian ainakin kerran päivässä. Kunnes paikallinen ammattiyhdistys otti asian silmätikukseen ja hampaisiinsa. Se nimittäin huomasi, että kokkina meillä toimi merimiesammattikoulun käynyt laivakokki. Ja totesi, että "sillä pätevyydellä ei meillä maissa tehdä muille maksullista ruokaa". Minun päätettäväkseni ammattiyhdistysliike jätti ainoastaan sen kuinka järeitä aseita haluan heidän käyttävän painostaakseen kokin takaisin kortistoon. Vieläkin riepoo moinen.

Entäpä sitten ministerit? Mitkä ovat heidän muodolliset pätevyysvaatimuksensa? Ministerin muodolliset pätevyysvaatimukset ovat verraten väljät. Valtioneuvoston jäsenet, joiden on oltava "rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja Suomen kansalaisia", kutsuu toimeensa ja vapauttaa siitä tasavallan presidentti.

Vihreä Lanka on kirjoittanut aikoinaan aiheesta näin: "Ministerien pätevyyttä testaillaan kuulustelemalla hallinnonalan yksityiskohtia julkisuudessa. Outoa. Ei ministerin tarvitse olla minkään erityisalan asiantuntija, vaikka ei siitä haittaakaan ole. Politiikka on ihan oma osaamisen alueensa. Ministerin pätevyys mitataan sillä, kuinka hyvin hän pitää ministeriönsä puolia. Se edellyttää kykyä tulla toimeen muiden puolueiden ihmisten ja virkamieskunnan kanssa. Tärkein koitos on jokavuotinen budjettiriihi. Vastassa ovat valtiovarainministeriön haukat, joiden elämäntehtävä on leikata ja karsia. He nokkivat heiveröiset hetkessä hengiltä. Pätevä ministeri myös ympäröi itsensä itseään viisaammilla asiantuntijoilla. Hän kuuntelee heitä, mutta tekee sitten oman päätöksensä, runnoo sen läpi hallinnossa ja puolustaa sitä julkisuudessa."

Suomessa on joissakin kunnissa käytössä kunnan- tai kaupunginjohtajan sijaan pormestarimalli apulaispormestareineen. Tähän malliin ensi vuonna siirtyvät muun muassa Helsinki ja kotikuntani Tuusula. Palkkaa pormestari saa Helsingissä paljon enemmän kuin ministeri ja Tuusulassakin ministerin verran. Mutta entäpä sitten pätevyys moiseen pestiin? Niitä ei ole lainkaan. Tuusulassa kuntalaisten valitsemat valtuutetut ovat päättäneet, että pormestari valitaan valtuutetuista. Joka tarkoittaa, että päästäkseen ehdolle pormestariksi, on saatava kuntalaisten kannatus kunnallisvaaleissa niin, että tulee valituksi valtuutetuksi. Siinä kaikki. Tuusulassa muutos taitaa olla kunnan historian merkittävin yksittäinen vallan siirto kuntalaisille. Josta ei olla lainkaan samaa mieltä. Siitä, muodollisesta pätevyydestä ja muustakin aiheeseen liittyvästä taidan kirjoittaa vielä yhden blogin ylihuomenna.


torstai 29. joulukuuta 2016

Valoa

päivis: Suomen satavuotisjuhlavuotta valmistellaan täydellä vauhdilla. Ensimmäiset juhlavuoden tapahtumat toteutetaan heti vuoden vaihtuessa. Kaikkiaan juhlatapahtumia on tiedossa ainakin 2600 kappaletta. Ihan kaikkia pienempiä juhlallisuuksia ei varmaan edes tiedetä. Luultavasti kaikissa kouluissa ja päiväkodeissakin järjestetään jonkinlaisia tilaisuuksia, joita ei lasketa mihinkään tilastoihin.

Minkälaisia tapahtumia vuoden aikana sitten nähdäänkään?

Kun katselin television uutislähetystä, päättelin, että yksi tapa juhlia on laittaa valoja sinne tänne. Valotaidetta viedään kaikkialle pitkin Suomea. Parhaillaan ollaan täydellä tohinalla valmistelemassa valaistusta Töölönlahdelle, muun muassa Olavinlinna ja Saanatunturi saavat valonsa myöhemmin. Ylen uutiset, jossa tästä vuoden mittaisesta valoprojektista kerrottiin, eivät kaikkia kohteita kuitenkaan maininneet. Valotaiteilijoilla tuntuu tällä hetkellä muutenkin menevän hyvin. Valo on nosteessa.

Lux Helsinki -tapahtuma puolestaan lupaa tammikuun alkupuolella valaista Helsingin keskustan arvorakennuksia ja hämäriä sisäpihoja. Lux Helsinki ei liity satavuotisjuhlintaan, mutta osuu kuitenkin mukavasti suunnilleen samaan ajankohtaan eli satavuotisjuhlien alkuun.

Olen valotaideteosten ehdoton kannattaja. Valaistuksia on kiva katsella ja niitä todella on vuosien mittaan tullut lisää moneen paikkaan. Siitäkin huolimatta, että valaistuksella on omat vastustajansa. Puhutaan valosaasteesta. Runsas valaistus tietysti häiritsee esimerkiksi taivaan tähtösten katselua. Mutta niitä kyllä voi hyvin nähdä, kun malttaa lähteä hieman kaupunkien ja muiden suurempien keskusten ulkopuolelle.

Eilen illalla saimme hetken aikaa kokea sen, minkälaista elämä olisi, jos ei olisi valoja. Koko Myllykylä meni sähkökatkoksen takia noin puoleksi tunniksi aivan pimeäksi. Katuvalotkin sammuivat. Vain lentokentältä kajasti valoa. Myös Hyrylän suunta näkyi säästyneen katkokselta. Ei ollut säkkipimeässä illassa valosaastetta, mutta kun sähkökatkos näytti pitkittyvän, kyseistä saastetta kyllä kieltämättä alkoi melkein kaivata.
Katuvalot eivät meidän pihaan asti yllä, joten valon suhteen meidän pitää olla
omavaraisia. Kuva Merikonttikodista ei tietenkään ole tältä talvelta. Valoa
antavaa lunta ei vielä ole nähty lähellekään tuollaista määrää.

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Muodollisen pätevyyden vimma, osa 2

jormas: Päästäkseen kiinni mitä yritän sanoa, mukaan pääsee helpommin, jos lukee ensin aiheesta toissapäiväisen blogini tästä.

Ollessani Jyväskylän Katulähetyksen ja Sininauhasäätiön operatiivinen johtaja, toivat tehtävät valtaa omalle sektorille sen verran, että merkittäviä virheitäkin tuli tehtyä.

Molemmissa tehtävissä annoin olevalle ja tulevalle henkilökunnalle oivia mahdollisuuksia kouluttautua ja pätevöityä muodollisestikin työn lomassa täydellä palkalla. Harrastin oppisopimuskoulutusta oleellisena osana työnantajani arkea muussakin kuin päihdetyöhön pätevöitymisessä. Hyvä niin, mutta kuten sanoin, virheitäkin tuli tehtyä.

Jälkeenpäin olen huomannut, että varsinkin päihdetyön ammattitutkinto ei koskaan saanut sitä arvostusta, jonka se parhaimmillaan olisi ansainnut. Vähän samaa ilmeni päihde- ja mielenterveyspainotteisessa lähihoitajakoulutuksessa. Selityksiäkin kuuntelin. Toinen toista parempia, joissa oli yksi yhteinen piirre. Juuri kukaan ei katsonut omia jälkiään ja tekemiään virheitä.

Itseni, oppisopimusohjaajien ja opettajien yksi suurimpia virheitä oli, että vaikka oppisopimukseen pääsemiseksi oli tiukat kriteerit, niistä ei pidetty kiinni. Vaan etsittiin aidan matalaa kohtaa, josta voisi päästä joskus yksilöllisen oppilasaineksen kanssa yli. Käytimme siis oppisopimusta osana päihdekuntoutusta. Joka oli kertakaikkiaan niin väärin, että juuri kukaan ei kehtaa sitä tunnustaa. Vielä nykyäänkin kun otan asian puheeksi, saan ensimmäisenä lähes vainoharhaisen hullun maineen. Mutta kun esittelen työhistoriani ja kerron, mitä itse tuli tehtyä, saatan saada vastaukseksi, että nyt ymmärrän ja ymmärrän senkin miksi meillä on työnantajana vähän samanlaisia kokemuksia päihdetaustaisista työntekijöistä.

Sininauhasäätiön Puolimatkankoti Pessi ja Illusian Kanikonttorin
ulkomuodollisesti pätevät oppisopimustekijät ja heidän lähiohjaajansa
Kun ylipäätään koulutukseen pääseminen edellytti esimerkiksi määrättyä kokemusta päihdetyöstä, sorvasin toinen toistaan parempia, työsuhteenomaisia kokemustarinoita oppisopimuskoulutukseen haluavalle. Vaikka väliin saattoi mahtua myös ryyppyputkia, jotka saattoivat jatkua koko oppisopimusajan. Olin myös mukana useissa oppilaan, opettajan ja työnantajan välisissä neuvotteluissa, joissa joustettiin joustamisen jälkeen. Jopa kotitehtävissä autettiin joskus niin paljon, että esimerkiksi lopputyössä ei juuri oppilaan omaa kirjoittamisen jälkeä näkynyt. Voisi sanoa, että pahimmillaan tehtiin kaikki muu, mutta ei aivan menty tunnille oppilaan puolesta viittaamaan ja vastaamaan.

Ei siis mikään ihme, että joku koulutus ei ole kurssissa. Se on valitettavaa, sillä koulutus sinällään oli pääsääntöisesti hyvää ja kehittyi koko ajan. Mutta vielä valitettavampaa on, että juuri kukaan mukana olleista ei halua/kykene myöntämään virheitään. Puhutaan kaikesta muusta, mutta ei siitä mistä pitäisi.

Syitä hankkia muodollinen pätevyys ainoastaan oppilaitoksissa on muutamia. Yksi ovat itse kirjanoppineet, jotka eivät pysty/osaa/voi arvostaa muuta pätevyyttä, kuin mikä on kirjoja lukemalla hankittu. Toinen ovat lainvartijat ja -laatijat, jotka vahtivat, että lakiin kirjoitettu täyttyy. Oman järjen käyttö ei ole mahdollista, vaikka sitä olisikin. Kolmas ovat oppilaitokset, joiden olemassa olo on kiinni siitä onko oppilaita. Ja neljäs on ammattiyhdistysliike, joka niin ikään pitää kiinni jäsenistään ja heidän muodollisista pätevyyksistä. Tästä viimeisestä kerron seuraavassa osassa esimerkin. Mutta sitä odotellessa, linkin takana juttu sosiaalineuvos Mauri Poikeljärvestä ja muodollisesta pätevyydestä.

tiistai 27. joulukuuta 2016

Kirpputori ei ole musta aukko

päivis: Kirpputoreja pidetään yleensä paikkoina, joiden kautta jollekin tarpeettomaksi jäänyt tavara saa uuden elämän. Näin pitkälti onkin, mutta totuuden nimissä pitää sanoa, että kirpputoreilla lojuu myös tolkuttomasti tavaraa, joka ei kelpaa kenellekään. Kirpputori ei ole musta aukko, jonne turhaksi jäänyt tavara jotenkin mystisesti katoaisi.

Tästä on viime aikoina puhuttu tai kirjoitettu jonkin verran. Viimeksi kuulin tänään radiosta, kun kirpputorilla listattiin tavaroita, jotka eivät "kulje". Samaan havahduimme Elämän tähden Omia polkuja kulkevien kaupalla, jossa esimerkiksi kirjat eivät todellakaan kulkeneet. Uudetkaan kirjat eivät tuntuneet kelpaavan kenellekään. Eivät edes edulliseen hintaan myytävät dekkarit.

Kun viime kesänä tyhjensimme Hyrylän keskustassa sijainneen kirpparin ja toimme jäljelle jääneen tavarapaljouden Jokilaakson pihaan Muistojen merikonttiin, en voinut olla toteamatta, että "jos joku on halunnut näistä tavaroista eroon, miksi hän kuvittelee, että joku toinen haluaa niitä". Ehkä eniten tämän ajatuksen kanssa huokailin erilaisten pienten matkamuistojen äärellä.

Minunkin keittiöissäni on ollut matkamuistoina tuotuja tai saatuja suola- ja pippurisirottimia. Niin taitaa olla aika monessa muussakin kodissa. Näin päättelin, kun kesällä asettelin hyllyihin varmaan kaikista maailman ääristä kotoisin olevia sirottimia. Jotkut olivat kieltämättä jopa herttaisia, mutta eivätpä vain enää kelvanneet omistajilleen. Mutta löytyisikö niille ostaja kirpputorin kautta? Eipä ei.
Kuva kirpparilta Keski-Suomesta. Kuvaa tarkkaan katsomalla voi helposti
löytää monia tavaroita, jotka käyvät nihkeästi kaupaksi.
Kirpputorien ongelma lienee yleisesti, että niiden nurkissa pyörii tavaraa, joka ei vain käy kaupaksi. Ja kun asia viimein myönnetään, ollaan sen tosiasian edessä, että tavara ei kelpaa kenellekään edes ilmaiseksi. Monesti olen miettinyt mainosolutkolpakoiden ja -kahvimukien äärellä, että tulisipa nyt joku kekseliäs taiteilija ja keksisi näille turhaakin turhemmille tavaroille jonkun kokonaan uuden käyttötarkoituksen.

Ehkä kokemukset Omia polkuja kulkevien kaupalta ovat saaneet minussa aikaan sen, että olen huomattavasti vähentänyt sellaisten uusien tavaroiden hankintaa, joista voin myöntää itsellenikin, että oikeasti en niitä tarvitse. Aikaisemminhan olen usein ostellut tavaraa vain siksi, että ne ovat sillä hetkellä ihastuttaneet.

Nykyään olen huomattavasti kriittisempi ja pystyn jarruttelemaan, jos ostovimma uhkaa. Jopa Thaimaassa Pattayan astiaparatiisissa, "kiinalaisten romukaupassa", jossa erilaisia astioita on lähes silmän kantamattomiin, pystyn vastustamaan kiusausta ostaa ihan jokaista ihanaa kippoa ja kuppia.

maanantai 26. joulukuuta 2016

Muodollisen pätevyyden vimma, osa 1


Yksi turhamaisuuteni ilmentymä. "Joululahjaksi"
ostamani, hunajaa maksanut neuvossormus
jormas: Aikoinaan kymmenkunta yksityishenkilöä haki minulle sosiaalineuvoksen arvoa. Sen myös sain, vaikka olin kovin kiusaantunut enkä saanut istumaan sitä kuvaan, jonka olin luonut itsestäni. Ehkä ainut perustelu miksi kannan arvoa ylpeydellä on, että sitä ei saa kouluja käymällä. Vaan siihen tarvitaan jotain aivan muuta.

"Me allekirjoittaneet esitämme kunnioittavasti, että te, arvoisa Tasavallan Presidentti, myöntäisitte Helsingin kaupungista olevalle toimitusjohtaja Jorma Veino Juhani Soinille, syntynyt Tuusulassa 16.5.1950, sosiaalineuvoksen nimen ja arvon.

Sosiaalineuvoksen arvonimi kuvaa erittäin hyvin Jorma Soinin elämäntyötä sosiaalisten ja yhteiskunnallisten asioiden parissa. Toimitusjohtaja Jorma Soini on Sininauhasäätiön toimitusjohtajana, ja aikaisemmin Sininauhaliiton eri tehtävissä auttanut satoja päihde- ja muita ongelmaisia pääsemään kiinni elämään ja saamaan katon päänsä päälle, sekä vakituisen asunnon.

Asettamalla kriittisesti kyseenalaiseksi aikaisemmin noudatettuja käytäntöjä, Jorma Soini on innovoinut sellaisia päivätoiminnan, työllistämisen ja asumisen malleja, joita on laajemminkin otettu käyttöön eri puolilla maata. Hänen näkökulmansa on ollut vahvasti asunnottoman ja päihdeongelmaisen merkitysmaailmassa, ei viranomaisen normittavissa ratkaisuissa. Tämä työskentelytapa on avannut uusia ratkaisumahdollisuuksia henkilöille, joita yhteiskunnassa saatetaan pitää toivottomina.

Toimitusjohtaja Jorma Soini on vastannut useista haastavista rakennus- ja saneeraushankkeista. Syrjäytyneille tarkoitettujen, aravatasoa olevien ja keskellä asutusta sijaitsevien rivi- ja kerrostalohankkeiden toteuttaminen läpi kaava-, rakennuslupa-, suunnittelu- ja toteutusvaiheiden edellyttää poikkeuksellista ammattitaitoa ja yhteiskunnallista osaamista. Omien hankkeiden lisäksi hän on toiminut konsulttina lukuisille maamme eri puolilla toteutetuille rakennushankkeille.

Lähes kaikkiin maamme kaupunkeihin levinneen päihdeongelmaisten päiväkeskustoiminnan historialliset juuret nähdään ruotsalaisten mallien ohella erityisesti Jorma Soinin omaehtoisessa, suomalaisessa ajattelussa. Hänelle idea syntyi niiden tarpeiden ajattelusta, joita päihdeongelmaisilla arjessa on.

Työllistämisen alueelle Jorma Soini käänsi aiemmin noudatetut periaatteet toisin päin. Humalassa ei voi irtisanoa itseään ja työ sopeutetaan ihmisen kykyjen mukaan, eikä päinvastoin. Näitä periaatteita noudatetaan nyt useissa päihdeongelmaisten työllistämishankkeissa onnistuneesti.

Jorma Soini on ollut aloitteellinen ja innovatiivinen luomaan järjestöjen ja kuntien uusia yhteistyömuotoja sekä työvalmennuksen että päihdetyön alueella. Niinpä Keski-Suomeen syntyivät mm. Työvalmennussäätiö Tekevä ja Jyväskylän Seudun Päihdepalvelusäätiö. Hänen asenteensa avasi laajan yhteistyön alueella.

Puheissaan ja hänestä tehdyissä lukuisissa lehtihaastatteluissa Jorma Soini on rohkeasti asettunut niiden puolelle, jotka eivät kykene täyttämään yhteiskuntamme normeja ja vaatimuksia. Hänen innovatiivinen työnsä jatkuu muiden muassa uuden tyyppisiä palvelukonsepteja luoden yhteistyössä kuntien kanssa."

Yllä olevalla esittelyllä "pätevyyteni" riitti sosiaalineuvoksen arvoon, mutta se ei riitä enää nykyisin merkittävästi pienentyneen Sininauhasäätiön vaatimattomimpaankaan tehtävään, saati toimitusjohtajaksi.


Ylihuomenna pohdin miksi näin on käynyt. Miksi kokemusasiantuntijuus ei ole kurssissa ja miksi työnantaja A-klinikkasäätiöstä ja Myllyhoitoyhdistyksestä Sininauhaan haluaa karsia osan hakijoista muodollisilla pätevyysvaatimuksilla silloinkin, kun tehtävän menestyksekäs hoito ei sitä edellytä. Se tapahtuu näin:

"Sininauhasäätiö hakee TOIMITUSJOHTAJAA

Toimitusjohtaja vastaa säätiön käytännön järjestämisestä hallituksen antamien ohjeiden mukaisesti, hallituksen päätösten täytäntöönpanosta sekä siitä, että säätiön kirjanpito on lain mukainen ja varainhoito luotettavalla tavalla järjestetty. Työmme perusta on kristillinen arvopohja.

Toimitusjohtajalta odotamme säätiön arjessa mukana olevaa johtamisosaamista
- kiinteistöomaisuuden ja talouden hoitamisessa
- ihmisten johtamisessa ja työyhteisön kehittämisessä
- toiminnan kokonaisvaltaisessa organisoinnissa ja johtamisessa
- muutosjohtamisessa, erityisesti sosiaali- ja terveydenhuollon muuttuvassa toimintaympäristössä
- verkostoitumisessa

Toimitusjohtajan tehtävässä tarvitaan lisäksi
- innostavaa ja ihmisläheistä työotetta sekä helposti lähestyttävyyttä
- selkeää suullista ja kirjallista ilmaisukykyä ja hyviä vuorovaikutus- ja esiintymistaitoja
- hyvää käytännön kielitaitoa (suomi ja englanti)
- tavoitteellista ja kehittämishakuista työotetta
- soveltuvaa ylempää korkeakoulututkintoa."

sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Pentti Linkola ja Juha Hurme

päivis: En jätä tilaisuutta käyttämättä, jos tiedän, että Pentti Linkola tai Juha Hurme ovat televisiossa. Nyt jo varsin iäkkään Linkolan ajatuksia oli mahdollisuus kuunnella noin vuosi sitten esitetyssä Itse asiassa kuultuna -ohjelmassa. Mikään linssilude Linkola ei ole, joten voi olla, että seuraavaa TV-esiintymistä ei ihan heti tule.

Vaikka kaikkia Linkolan mielipiteitä ei itse voisikaan jakaa, hänen kuuntelemisensa on silti jotenkin hypnoottista.

Kirjailija ja teatteriohjaaja Juha Hurmeessa on jotain linkolalaista. Ja jos ei olisikaan, niin molempia yhdistää ainakin se, että kumpikin heistä on oman tiensä kulkijoita. Päinvastoin kuin Linkolaa, Juha Hurmetta voi melko usein nähdä julkisuudessa. Viimeksi tänään, kun Ylen TV-uutisissa Hurme istuskeli nuotion äärellä ja pohti maailman menoa.

Hurmeen joulumietteistä jäi mieleen muun muassa toive, että suomalaiset pystyisivät laittamaan suhteensa luontoon uusiksi. Ja pian. Hurme muistutti, että luonto ei ole tuolla jossain. Se on tässä ja nyt. Luontoa olemme me kaikki. Eivät vain kasvit ja eläimet. Ja kutsutaanhan meidän mieltämme ja ajatuksiammekin usein ihmisluonnoksi.
Meitä luonto muistuttaa olemassaolollaan tuon tuostakin. Jokilaaksossa on
helppo kokea, että myös me ihmiset olemme osa luontoa. Kuten ilveksetkin.
Muistan, kun Hurme joskus aiemmin kertoi jossain radiohaastattelussa nukkuvansa teltassa ainakin sata yötä vuodessa. Juha Hurmeen luontosuhde onkin varmasti sillä tolalla, jolla hän sen toivoisi meillä muillakin olevan. Erityisen pahana hän piti tapaa, jolla ihmiset ovat tottuneet kohtelemaan luontoa. Toisaalta hän huomautti, että luonto on viisas. Jos ihmiset ovatkin tarkkoja maidensa rajoista, luonto ei rajoja tunne eikä tunnusta.

lauantai 24. joulukuuta 2016

Siirin ja Kustin jouluisen rakkaustarinan myötä hyvää joulua kaikille.


jormas: Aikoinaan kirjoitin  joulutarinan, jossa on siellä täällä ripaus omaakin elettyä elämää. Kirjoittamaani olen vuosien saatossa jouluna jaellut milloin minnekin. Niin nytkin.

Alla tai linkin takana olevan hiljaa itsekseen luettuaan voi mielessään kysyä:"Mistä on joulun onni ja rakkaus tehty, tarvitaanko siihen rahaa ja voiko sitä ylipäätään ostaa?"

Rakkaus- ja joulutarina

Siiri Angervo oli suomalainen nainen. Ehkä kovin tavallinen, ehkä ei. Ainutlaatuinen kuitenkin. Kuten me kaikki. Hän oli jo vuosia, vuosikymmeniäkin elellyt yksin. Kantakaupungin alueella, Helsingissä, tarkemmin Kalliossa tai ehkä oikeammin Sörnäisissä. Sillä kuitenkaan ei ole tämän tarinan kannalta suurtakaan merkitystä.

Yksinäinen Siiri Angervo ei kuitenkaan ollut. Ei oikeastaan koskaan. Yksin, muttei yksinäinen, näin hän on usein todennut. Jo vuosia hän oli kulkenut omia reittejään ja tutuksi tulleita paikkoja, iltasella, aamusella ja milloin mitenkin. Hän keitti kahvia, teetä, välillä mehua ja osti rinkeleitä. Teki joskus leipiäkin, pakkasi ne reppuunsa ja lähti kierroksilleen. Tapaamaan laitapuolen kulkijoita, kuten hän itse asian ilmaisi.

Siiri piti sanasta laitapuolen kulkija, mutta hän ymmärsi sen toisin. Toisin kuin me muut. Hän oli jo Kekkosesta sanonut, että laitapuolen kulkija hänkin, samoin kuin Niinistö ja Halonenkin sekä monet muut. Kuten Bill Gates ja Marilyn Monroekin, niin hän sanoi. Laidalla kulkivat hekin, tosin toisella kuin Arska, Tyyne ja monet muut. ”Ei ollut heistä kestään keskitien kulkijaksi, laitapuolen kulkijoita kaikki”, jatko Siiri. Ja oli oikeassa. Itseään piti keskitien kulkijana, tuiki tavallisena.

Monet miehet kadulla, myöhemmin myös yhä useammin naiset, tulivat Siirille tutuiksi ja rakkaiksi, kuten Siirikin heille. Erityisiä ovat kaikki, sanoi Siiri, mutta kohtaloksi koitui Kusti. Kusti piti majaansa varsinkin talvisin Verkkosaaressa, joskus roskiksessa, joskus tavarakontissa. Kesäsin hän viiletti pitkin stadia ja sanoi, että kengät on kulkurin koti. Silloin häntä ei aina löytänyt Siirikään, mutta talvisin kyllä. Kontista, tutusta roskiksesta, ilmanvaihtoaukon edestä lämmittelemästä, joskus yökahvila Kalkkersista. Kaikista kadun kansalle tutuista paikoista.

Usein Siiri sanoi kuumaa mehua ja rinkeleitä tarjotessaan Kustille ja monille muille, että vaikka se niin kornilta tuntuukin sanoa, niin Taivaan Isä rakastaa sinuakin, teitä kaikkia, vaikka se ei varmasti siellä laatikossa yön hiljaisina, kylminä hetkinä siltä tunnu. Kotona Siiri ajatteli, että onkohan tämä sitä paljon puhuttua päihdehoivaa? Päätti, että ei, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Merikonttikotiimme oli jo tulossa valkea joulu
Ajan saatossa vuosien satunnainen Kustin kohtaaminen oli muuttanut muotoaan, tullut säännöllisemmäksi. Ehkä mukaan oli tullut ystävyyttäkin tai jotain erityistä välittämistä tai luottamista puolin ja toisin.

Siiri ei ollut koskaan hävittänyt mitään miesvainajansa tavaroita, sillä ne olivat hänelle tärkeitä, täynnä tunnetta, muistoja ja rakkaita hetkiä. Joku ääni hänen sisällään oli kuitenkin koventanut äänenpainojaan. Usein Siiri huomasi pohtivansa, mitä hän oikein tekee miesvainajansa vanhoilla vaatteilla. Eräänä iltana hän sitten rohkaisi mielensä, etsi Kustin tutustu kontista ja sanoi hänelle: ”En pääse siitä eroon, että Taivaan Isä puhuu minulle. Tiedätkö Kusti, olet miesvainajani Taunon kanssa samankokoinen ja haluaisin antaa hänen vaatteitaan sinulle, jos mitenkään voisit ottaa niitä vastaan. Vuosiin ei ole kotonani käynyt yksikään mies, mutta nyt sinua pyytäisin. Kävisit luonani suihkussa, sovittaisit vaatteita ja keittäisin sinulle keiton. Tekisit minut ikionnelliseksi, sillä koen sen Isän tahdoksi.”

Kusti sanoi, että en tule, en tarvitse kenenkään armopaloja, enkä varsinkaan naiselta. Teenkin olen juonut vain mieliksesi, kun tänne asti nyssyköines aina kävelet. Itkien mieli täynnä murhetta Siiri meni kotiinsa ja uni ei tullut koko yönä. Mutta koko yön oli valvonut Kustikin. Mitä hän sillä lailla meni sanomaan Siiri Angervolle? Ainoalle ihmiselle, joka hänestä oli vuosiin välittänyt.

Sen verran Kusti oli vuosien saatossa aikansa kuluksi Siiriä seuraillut, jotta tiesi missä hän asui. Outo hiippailija, kuten alussa Siiriä mielessään nimitteli. Kun Siiri sitten raskain mielin päivällä kodistaan Kinaporinkadulla astui ulos, oli Kusti ulkona ovipielessä vastassa. Katse alaspainettuna sai sanottua: ”Anna Siiri anteeksi. Sen verran on vuosien saatossa tullut kolhuja kadulla ruumiiseen, mutta varsinkin sieluun ja mieleen, että on vaikea hyväksyä, jos joku pitää ihmisenä. Tottahan toki ottaisin vaatteet mielelläni vastaan, mutta että suihkuunkin. Oletkohan nyt ajatellut loppuun saakka, tällainen puliukko, tai ainakin melkein, sillä korvikkeita en ole juonut vuosiin. Että jotakin hyötyä on ollut halvasta viinastakin, sillä korvikkeiden juonti vie viimeisenkin palasen itsetunnosta. Kusellakaan ei voi käydä siellä missä muut, kun haju on niin kauhea.”

Siihen katosi Siirin alakulo, kun he peräkanaa menivät portaita ylös kolmanteen kerrokseen. Siirin hyysäämisellä ei ollut rajaa ja Kusti tunsi olonsa kiusaantuneeksikin. Toisaalta hän koki olevansa kuin kuningas, kun hän sovitteli suihkun jälkeen Tauno-vainaan paitaa, housuja ja palttoota päälleen ja kauhoi Siirin lihakeittoa urakalla vatsaansa.

Kun Kusti sitten lähti matkoihinsa, koki Siiri sydämessään ennenkuulumattoman, Taivaan Isän sinne laittaman hyvän olon ja ajatteli, että onkohan tämä nyt sitten sitä päihdehuoltoa? Ei, päätti Siiri, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Siirin luona käynnistä tuli Kustille tapa ja hän piti huolen, että koskaan hän ei sinne ollut menossa päihtyneenä. Toisaalta sen oli tehnyt Siirikin selväksi, että hänen kotiinsa ei ole asiaa silloin, kun on näkäräispullolla tullut käytyä.

Kerran sitten heillä tuli puheeksi, että kun Siiri on aina torstai-iltaisin pois, niin missä mahtanet silloin olla, kysyi Kusti? ”Kun sinua ensi kerran kotiini pyysin, lupasin, että en sinulle uskonasioista paasaa.” Mielessään hän kuitenkin aina ajatteli, että välitän Kristuksen rakkautta teoillani ja Jumala hoitaa loput, jos hyväksi näkee. Mutta kerron, jos haluat, sanoi Siiri. Niin Siiri sitten kertoi, että kuten tiedät, en elä omassa varassa, vaan uskon Kristuksen kaikkivoipaan rakkauteen ja hyvyyteen, joka on tarkoitettu meille kaikille. Torstaisin käyn omassa seurakunnassani, hengellisessä kodissani hoitamassa sitä sielua, johon sinäkin olet Kusti sanonut saaneesi elämänpolulla kolhun kolhun perään. Kun kerran sitä kysyit, niin kaiken uhalla sanon sinulle, että vien sinut sinne mukanani, jos rohkenet lähteä. Luulenpa hyvinkin, että tiesit missä olen torstaisin, ja halusit vaan kuulla sen. Kusti katsoi alta kulmien ja totesi, että alat tuntea minut liiankin hyvin, mutta mennään vaan ensi torstaina.

Iltasella Siiri vei Kustia Taivaan Isälle, kuten oli tehnyt vuosien ajan hänen ja monen muunkin oman tiensä kulkijan kohdalla. Levollisin mielin Siiri kävi nukkumaan ja sydämen täytti rauha ja tyyneys. Siirin elämä oli mielestään hyvin, vaikka hän olikin jo jonkin aikaa torjunut sydämestään jotain tyhjyyttä ja kaipausta. Ennen nukahtamistaan hän pohti ensi torstain hengelliseen tilaisuuteen menoa, että onkohan tämä sitä kristillisen päihdehoidon tarjoamista? Ja totesi, että ei, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Torstai koitti ja he astelivat kohti kirkkoa. Kusti istui Siirin viereen aivan ovensuuhun. että varmasti pääsee lähtemään, jos ”jotkut vallat tai voimat” alkavat uhata. Toisaalta oli varmasti pahemmissakin paikoissa henki säilynyt. Nyt oli musiikkia, kahvia, lämpimiä puheita ja ihmisiä, joiden katseissa oli lämpöä ja välittämistä. Kusti otettiin vastaan kuin vanha ystävä ja hänen oli hyvä olla.

Tilaisuus päättyi ja Siiri astui Kustin kanssa pimenevään Helsingin yöhön. He astuivat Karhupuistoon ja istahtivat syksyiselle penkille. Rauha ympäröin heidät ja molempien oli ihmeen hyvä olla. Siinä Siiri sitten kysyi, että uskotko, että Kristus on kuollut ristillä meidän molempien vuoksi. Kusti totesi, että kyllä hän on niin ehkä aina toivonut olevan, mutta maailma on vaan vienyt ja vienyt ja että eihän se nyt tällaista, pahan piiskaamaa puliukkoa enää koske. Siiri tarttui Kustia ensi kerran kädestä, että kyllä vaan, on Taivas sinuakin varten ja haluaisitko antaa koko elämäsi Hänelle. Siiri rukoili Kustin puolesta ja Kusti otti Vapahtajan vastaan, ei viiden tähden hoitokodissa vaan Taivaan Isän tuhansien tähtien hoitokodissa paljaan taivaan alla, jossa kaikki olemme tasa-arvoisia. Ei lähtenyt henki kirkossa, vaan taisin saada iankaikkisen elämän, totesi Kusti.

On jouluyö, joulupukki tallaa askelta toisen eteen tyhjän lahjasäkin kanssa takaisin kohti Korvatunturia, aaton työ on tehty ja lapset saaneet sen mitä he tänään olivat odottaneet enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Tuhannet tähdet tuikkivat taivaalla ja Vapahtaja on syntynyt. Siiri ja Kusti istuvat Kinaporinkadun kodissa toisiaan vastapäätä, kynttilä tuo elävää valoa elämään ja he ottavat toisiaan kädestä kiinni. Molemmat ovat saaneet toisiltaan lupauksen yhteisestä tulevaisuudesta. Ja kun yö koittaa, Siiri ajattelee itsekseen, että tämä ainakaan ei ole päihdetyötä vaan rakkautta ja painaa päänsä hellästi Kustin kainaloon.

Jorma Soini

perjantai 23. joulukuuta 2016

Kynttilä Olga Hjelmmanin haudalle

päivis: Jorma kirjoitti eilen käynnistämme Olga Hjelmmanin haudalla Helsingin Hietaniemessä. Olgan haudalla käynti on oiva esimerkki siitä, miten aikaisemmin työ- ja vapaa-ajalla ei ollut oikein mitään eroa. Tai asioilla, jotka mieltäisi työksi ja mitkä vapaa-ajaksi.

Sininauhaliittoa aikoinaan mahtavalla testamentilla muistanutta Olga Hjelmmania olemme jo vuosien ajan mekin Jorman kanssa halunneet muistaa käymällä jouluaattona viemässä haudalle kynttilän. Käynnit ovat jääneet väliin vain silloin, jos olemme olleet joulun Thaimaassa tai joskus ehkä Laukaassa. Tämän joulun kynttilät kävimme viemässä jo jouluviikolla, kuten Jorma eilen kertoi. Ja nyt mukana oli lisäksemme muitakin.

Käynneistä tuli siis tapa, joka jatkuu edelleen, vaikka Jorma on ollut Sininauhasta jo muutaman vuoden eläkkeellä. Minulla toisaalta on nyt Sininauhaliiton työntekijänä vankemmat yhteydet Hjelmmanin merkitykseen järjestölle. Mutta uskallan kyllä väittää, että kollegoistani kukaan muu ei varmasti uhraisi jouluaattona aikaansa käyntiin haudalla, jonne haudattua ei koskaan edes ole tavannut. Tai mistäpä minä tuonkaan voisin tietää. Tiedän lopulta aika vähän ihmisistä, joiden kanssa vietän päivät työpaikalla.
Vuonna 2009 jouluaattona oli näin paljon lunta.
Hautakivi piti kaivaa esiin lumen alta.
Muistan miten ensimmäisen kerran etsimme Hjelmmanien sukuhautaa. Vinkkinä oli, että se löytyisi taiteilijakukkulan läheltä ja vieressä olisi Topeliuksen hauta. Vaikka silloin pitkään etsittyämme löysimmekin haudan, monet kerrat myöhemmin olemme pimeällä hautausmaalla harhailleet pitkin poikin, ennen kuin oikea paikka on löytynyt.

Topeliuksen suurikokoinen hautamuistomerkki on hyvä maamerkki valoisaan aikaan liikuttaessa. Enkeli-patsas näkyy silloin jo kauas. Mutta ensin pitää löytää oikealle hautausmaan alueelle. Edellisellä käyntikerralla painoin mieleeni, mistä portista hautausmaalle kannattaa ajaa sisään, jotta pääsee mahdollisimman lähelle taiteilijakukkulaa. Kun tämän muistin, haudalle oli helppo löytää. Aika monta vuotta sen oppimiseen kyllä meni.

Ehkä tulevaisuudessa Olga Hjelmmanin haudasta tulee joillekin muillekin jonkinlainen kohde, jossa tulee ainakin kesäkeleillä käytyä. Mukava olisi, jos joku jatkaisi perinnettämme. Jos jouluaattona asialle ei ole aikaa, niin mikään ei estä tosiaan käymästä vaikka jo ennen joulua, kuten tällä kertaa teimme. On ollut puhekin, että menisimme joskus isommalla työporukalla käymään haudalla. Tuntuu jotenkin hassulta, että tällä hetkellä olen ainut meistä, joka osaa näyttää, mistä hauta löytyy. Ehkä tämä on osa sitä hiljaisen tiedon siirtoa, jonka tärkeydestä työpaikkoja aina muistutetaan.

torstai 22. joulukuuta 2016

Olga Hjelmmanin haudalla oli hyvä olla

jormas: Ehkä yksittäisistä henkilöistä merkittävin, joka on vaikuttanut Sininauhasäätiön kasvuun yhdeksi valtakuntamme merkittävimmistä päihdehuollon toimijoista, oli Olga Hjelmman. Joka lahjoitti merkittävän omaisuuden Sininauhaliitolle käytettäväksi helsinkiläisten asunnottomien alkoholistien suoraan auttamiseen. Testamentissa oli rajauksia ja varoja ei saanut käyttää esimerkiksi tutkimiseen. Tätä hatunnoston arvoista rajausta olen usein pohtinut. Myös silloin, kun yhtenä suurena oivalluksena syntyi valtakuntaan "neljän viisaan miehen" lanseeraama "asunto ensin teema." Itse olin aina ajatellut, että jokainen ihminen tarvitsee lämpimän paikan, jota voi kutsua kodikseen. Koditon ei tarvitse puheita eikö tutkimusta vaan kodin.

Joka tapauksessa koteja luomaan Sininauhaliitto valjasti Sininauhasäätiön sekä palkkasi operatiiviseksi johtajaksi Säätiöön minut. Toki Sininauha ja päihdetyö olivat olleet sydämessäni jo aiemmin, sillä toimin muun muassa Sininauhaliiton puheenjohtajana.

Olgan haudalla entiset Uusi toivo -lehden päätoimittaja
Päivi Strandén, Sininauhakonsernin talouspäällikkö
Hilppa Salminen ja Sininauhaliiton toiminnanjohtaja
Jorma Niemelä
Pyrin toteuttamaan Olgan tahdon parhaan kykyni mukaan. Riemuni oli aikoinaan suuri, kun Sininauhaliitto, Sininauhasäätiö ja Samaria ostivat asunnottomien tarpeeseen Helsingin Kurvista kokonaisen asunto-osakeyhtiön, As. Oy Kinaporinpihan.

Mutta ajan ja johtajien vaihtuessa moni asia muuttui ja kyseiset asunnot myytiin sijoittajille, jotka tekevät ja tekivät hankinnalla ison tilin, sillä Helsinki antoi taloyhtiön omistamalle tontille varovastikin sanottuna miljoonan euron lisärakennusoikeuden.

Siinä samassa Sininauha myi kiinteistössä olleen sakraalitilankin, jota voisi kansanomaisesti sanoa kirkoksikin. Kun konsernia johti silloin pastori, voisi sanoa, että pappi myi kirkkonsa. Vain ristin pelastimme varastoon, joka sekään ei ole löytänyt sittemmin paikkaansa Sininauhasta.

Perinteeksi meille on muodostunut jouluna Olgan haudalla käynti. Vuosi sitten sydämeni itki hänen haudallaan, sillä koin syvästi pettäneeni hänen tahtonsa ja luottamuksensa. Minun oli paha olla.

Sininauha ei kuitenkaan ikuisesti kulkenut väärää tietä, vaan johtajat vaihtuivat jälleen. Nyt puhaltavat uudet tuulet ja minulla oli kevyt sydän mennessämme Olgan haudalle. Huokaisin sinne jonnekin: "Tässä olen taas ja nyt on mieli kevyt ja olo hyvä. Ansiostasi moni helsinkiläinen saa jatkossakin kodin."

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Tästä alkaa joulu

päivis: Ruoka käy kaupaksi joulun alla. Itsekin olen valmistautunut tulevaan juhlapäivään tai -päiviin hankkimalla tarvikkeita jouluruokien valmistamiseksi. Kaikkea ei kuitenkaan ole tarkoitus tehdä itse, joten pitää ostaa myös valmisruokia.
Jouluruokien teon aloitin keittämällä porkkanoita rosollia varten.
Lidliin tuli ainakin mainoksen mukaan tänään myyntiin luomulaatikoita. Ainakin imellettyä perunalaatikkoa ja lanttulaatikkoa löytyi luomuna. Kävin koemaistamista varten hakemassa noita edellä mainittuja laatikoita. Lisäksi ostin myös bataattilaatikkoa. Maistelin niitä ruokatunnilla, tai tarkemmin sanottuna puolituntisella. Toivoin, että nimenomaan imelletty perunalaatikko olisi niin hyvää, että voisin ostaa sitä jouluksi. Silloin ei tarvitsisi enää miettiä koko perunalaatikko-asiaa.

Toisin kävi. Heti kannen avattuani tiesin, että tämä ei ole sitä, jota joulupöytään haluaisin laittaa. Oikea imelletty perunalaatikko on mukavan ruskeaa, ei hailakan väristä, kuten Lidlin joululaatikko harmikseni oli. Myös toivomani imelyys puuttui.

Töiden jälkeen käytin melkoisesti aikaa etsiäkseni Prismasta jotain vaihtoehtoista perunalaatikkoa. Mutta eipä tärpännyt. Oli Kokkikartanoa, jonka laatikko ei myöskään näyttänyt läpinäkyvän kannen takaa sellaiselta kuin haluan. Saarioisen äitien tekemäänkään en oikein jaksa luottaa. Pakastinaltaasta löytyisi sosetta, jonka väitettiin olevan oikeaoppisesti valmiiksi imellettyä. Pötkön sulatuksesta oli pakkauksen kyljessä kuitenkin niin monta erilaista sulattamisohjetta, että nostin kädet pystyyn.

En siis ole vielä, kun jouluun on aikaa kaksi arkipäivää, keksinyt ratkaisua imelletyn perunalaatikon ongelmaan. Ongelma se nimittäin on, sillä en ole kertaakaan onnistunut tekemään sellaista imellettyä perunalaatikkoa, josta voisin sanoa, että onpa hyvää. Imelletyn perunalaatikon valmistaminen on sitä paitsi niin työlästä, että jo senkin takia jatkan vielä etsimistä.

tiistai 20. joulukuuta 2016

Valoa yöhön ja elämään


    jormas. Päivis kirjoitti eilen valosta, mutta ei kokenut kohdanneensa valosaastetta. Aamulla joulukalenterista paljastui joulutähti, joka sekin kertoo valosta vähän laajemminkin kuin minkä Led-lamppu tai vastaava synnyttää. Mutta joulutähdenkin tehtävä oli valaista ja näyttää tietä tietäjille osatakseen seimen luokse.

    Samaan aikaan luin alla, kuvan linkin takana olevan uutisen, joka on osoitus ihmisen älyn mitättömyydestä. Vaikka Luoja hänet kristinuskon mukaan loikin omaksi kuvakseen. Vähän samaan tapaan siis kuin peli näyttää meidät. Mutta minä en tiedä onko Jumala olemassa. Vaan uskon, että on.

    Facebook-kaverini Mikko Ruosteenoja vastaavasti uskoo tietävänsä, että Jumalaa ei ole. Ihmettelen, että olenko tyhmä tai onko sitä joku toinen? Vai miksi minulle ei ole annettu tietoa, että Taivaan Isää ei ole?

    Ylen julkaiseman jutun mukaan uusilla mittauksilla näyttää siltä, että maailmankaikkeudesta olisi antimateria kadonnut. Antimaterian pitäisi näkyä peilin tavoin materiasta.

    Mutta eiköhän tähänkin ihmisen vastaus löydy. Joka ei poista sitä, että Jumala on tai ei ole. Minä uskoni mukaan kyselen, että mihin piilotit ihmiseltä taivaan peilin eli puolet maailmankaikkeudesta? Ethän piilota meiltä kaikkea valoa, ethän?



    Cernin tutkimusryhmä haastaa myös hiukkasfysiikan niin sanotun standardimallin, joka selittää hiukkasia ja niiden vuorovaikutuksia.


maanantai 19. joulukuuta 2016

Valoa yöhön

päivis: En ole oikein sujut sanan valosaaste kanssa. Hyvin harvoin koen valon saasteeksi, sillä Suomen syksy, talvi ja vielä kevätkin ovat niin pimeitä vuodenaikoja, että valoa pitää saada aikaan tavalla tai toisella. Suomessa on omakotitalojen pihoilla alkanut näkyä amerikkalainen tapa valaista lähes kaikki paikat, joihin ulos tarkoitettuja koristevaloja vain pystyy kiinnittämään. Tosin suomalainen pihavalaistus taitaa väritykseltään olla jonkin verran amerikkalaista maltillisempaa.

Meillä ei pihavaloja juuri ole. Ovien vieressä on ulkovalot ja pihan sähkötolpassa palaa melko tehoton lamppu. Nyt ennen joulua olemme lisäksi laittaneet muutaman, lähinnä koristevalon pihaa valaisemaan.
Tämä kuva ei ole kotipihastamma. Takana näkyvästä Kämpistä voi päätellä,
että valoeläimet ja kuusi ovat Espan puistossa. Kuvan otti Liisa Strandén.
Kun maassa on hanki, ulkona tuntuu hieman valoisammalta. Tai sitten pilvien pitää olla sopivalla korkeudella, jotta lentokentän tai muiden lähitienoon suurten valolähteiden valaistus yltäisi edes vähän meillekin asti. Yleensä näin ei ole, joten pimeällä ulos mennessä on aina syytä ottaa taskulamppu mukaan.

Luulenkin, että valosaaste on sanana keksitty jossain sellaisessa maassa, jossa ei ole kaamosta.

Kun alkusyksystä ajelin aamuisin töihin lentokentän reunassa kulkevaa Katriinantietä pitkin, ihmettelin usein kiitoradan päässä seisovaa lentokonetta. Joskus kesällä se sinne ilmestyi. Syytä koneen pysyvältä vaikuttavaan pysäköintiin kentän laidalle en ole keksinyt, enkä ole löytänytkään mistään.

Myöhemmin syksyllä konetta ei enää näkynyt, mutta uskon sen edelleen olevan paikoillaan. Aamuisin on vain niin pimeää, että kentälle ei näe. Siksi odotankin kovasti ylihuomista, kun päivä alkaa taas pidentyä ja joku päivä aamulla on taas niin valoisaa, että kentälle voi nähdä. Siihen asti tervehdin ilolla lähes jokaista valosaasteeksikin nimitettävää keinovalon lähdettä.

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Suomen ensimmäinen päihdetyön päiväkeskus

jormas: Suomen ensimmäinen päihdetyön päiväkeskus sai alkunsa, kun hain yksityishenkilönä Jyväskylän asuntotoimistolta asumiskelvotonta, purkutyön saanutta mökkiä alkoholistien kokoontumispaikaksi, silloin kun he sattuvat olemaan selvinpäin. Ja sellaisen myös sain. Osoitteesta Omakotikatu 1. Jälkeenpäin kuulin luovuttamisesta päättäneessä kokouksessa todetun, että "annetaan vaan se torppa Jorma Soinin porukalle, sillä jos kaikki menee nappiin, ne polttaa sen maan tasalle ja kaupunki säästää purkukustannuksetkin".

Kuin eilisen muistan ensi käyntini pihapiirissä, jossa oli myös ulkorakennus. Siinä keskelle puuliiterit, toisessa päässä aito puucee ja toisessa päässä yksi asuinhuone kannettuine vesineen. Siellä asusti minulle ja kaikille kovin rakkaaksi tullut Olga-mummu, jota elämä oli kohdellut melkoisen kovakouraisesti. Puoliso katosi sotaan ja arvatenkin lomalla alkunsa saanut tyttö kuoli kaksitoista vuotiaana jäätyään auton alle. Sen jälkeen Olga asusti ja eli yksin.

Ensi tapaamiseni oli täynnä epäluuloa, kun hän sätkä hampaissaan katseli minua alta kulmien. Epäluulo jäi, vaikka kuinka selitin ja vakuutin, että Omakotikadusta ei tule kännisten paikkaa. Vaan että on yksi ja hailee, jos tulee sinne suunnittelemaan vaikka seuraavan päivän juomisia, kunhan tekee sen selvin päin. Tästä pidimme myös kiinni. Vuosien saatossa jokainen päiväkeskuskävijä tuli Olgalle rakkaaksi ja tärkeäksi. Ja Olga meille.

Minulla oli silloin elämään pelastamani, hylätty saksanpaimenkoira Biba, joka oli aivan erityisen tärkeä Olgalle. Ja Olga Biballe. Kesäisin olimme kaupungin toisella laidalla sijaitsevassa Lehtisaaressa, jossa myös käytännössä asuin koirani kanssa saaren pihamaalla teltassa. Joskus kävi, että Biban aika saaressa tuli pitkäksi tai ikävä Olgan luo ylivoimaiseksi. Joten se ui puolen kilometrin matkan mantereelle ja kulki maitse muutaman kilometrin Olgan mökin oven taakse. Sieltä sen usein löysin, vaikka ensimmäisellä kerralla olikin aika etsiminen. Sillä en voinut silloin enkä vieläkään ymmärtää, kuinka se osasi sinne, jonne se ei koskaan ollut mennyt muuta kuin autossa.

Olga, lähes kaikki Omakotikadun kävijät, Olgan kissa ja Biba ovat päättäneen maallisen vaelluksensa. Tai oikeastaan vaellus on päättynyt fyysisenä itsenänsä, sillä mielessäni he kaikki vaeltavat edelleen. Joskus joku on tietoisuudestani vuosia kateissa, kunnes tupsahtaa jostain sydämeni syövereistä tuomaan muistoja ja niiden myötä tervehdyksensä.
Näin myös Olga, jonka haudalla kävin Päiviksen ja Niilon kanssa. Tiedän, että molemmat olisivat valloittaneet Olgan sydämen ja Olga heidän. Joten Jumalan siunaamaa vaellusta teille koko Omakotikadun väki siellä jossakin, jota en tavoita ennen kuin omakin matkani vie taivaanrannan ylisille.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Maisema

päivis: Elämässäni on ollut monenlaisia maisemia. Tänään näin yhden niistä täysin muuttuneena. Kun vielä muutama vuosikymmen sitten nykyisessä Jyväskylän Palokassa silmien eteen avautuva näkymä oli pikkuteiden halkoma peltomaisema, tänään maisemaa pilkuttivat valomainoksissa sanat Lidl, Prisma, Citymarket, ABC, Hong Kong ja Clas Ohlson. Nämä muun muassa.

Ihmiset haluavat yleensä, että asiat pysyvät ennallaan. Varsinkaan omaa kotia ympäröivään maisemaan ei mielellään haluta muutoksia. Nimby on yksi sen äärimmäisistä ilmentymistä. Asukkaan mielessä saattaa olla samanlainen reviiri kuin koiralla, joka hermostuu vieraista hajuista, äänistä ja tassun jäljistä. Joskus harmitusta voi aiheuttaa puukin, jonka naapuri päättää tontiltaan kaataa. Maisema on pilattu!.

Palokan maiseman muutos ei ole tapahtumat yhdellä rytinällä, mutta hämmentävää oli ajatella, miten totaalinen muutos suhteellisen pienellä alueella on kuitenkin tapahtunut.

Aikoinaan olin itsekin puhumassa sen puolesta, että Alvajärven rantaan ulottuvan pellon reunaan ei rakennettaisi uutta kunnantaloa. Suojeltaisiin edes rantamaisema. No, ei tullut kunnantaloa, mutta Kodin Terra on jo vuosikaudet myynyt rakentajille tarvikkeita suunnilleen samalla kunnantalolle kaavaillulla tontilla.


Laukaan Nurminen-järven maiseman ei uskoisi ainakaan vuosikymmeniin
muuttuvan. Mitä kauempana taajamista ollaan, sitä todennäköisempää on,
ettei kukaan tule ja pilaa luonnonmukaista näkymää.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Kolmas sektori tarvitsee Ray:n ja joulupukin lisäksi muutakin

jormas: Eilinen posti toi totuttuun tapaan Raha-automaattiyhdistyksen sen historian viimeisen avustuspäätösehdotuksen ja Jyväskylän Katulähetyksen lehden, jonka usein luen kannesta kanteen. Näin olen tehnyt myös Sininauhan Uusi toivo -lehden kanssa, jonka päätoimittajana Päivi Strandén oli vuosikaudet.

Katulähetyksen, kuten myös nykyisin Katulähetysliiton hallituksen puheenjohtajan nuijaa pitää Pekka Arposuo. Jota olen vuosien saatossa oppinut myös arvostamaan. Mutta nyt katulähetyslehden Pekan kirjoittaman pääkirjoituksen mukana lähti iso osa hänen ansaitsemistaan irtopisteistä. Jolla sinällään ei taida kovinkaan suurta merkitystä itseni lisäksi muille olla.

Tässä valan joulu-uskoa jouluna kolmannelle
sektorille Laukaan Nurminen-järven jäältä
Arposuo perusteli Katulähetyksen intoa myydä kiinteää omaisuutta, että "toiminnan päätarkoitus ei ole rakennusten ja seinien omistaminen, vaan sisällön tuottaminen laadukkaalla tavalla". Näinhän se tietenkin on, mutta ei ole hyvä asia, jos kristilliseltä järjestöltä on vallan unohtunut mitä raamatussa tarkoitetaan seitsemällä lihavalla ja seitsemällä laihalla vuodella. Ehkä olin se toiminnanjohtaja, jonka aikana omaisuus kerättiin, jotta nykyisellä johdolla on mitä myydä. Mutta siinäkin tulee ennemmin tai myöhemmin pää vetävän käteen.

Tämän huomasin myös siitä, että vaikka Raha-automaattiyhdistys rahoittaa myös Jyväskylän Katulähetyksen toimintaa oivalla tavalla, ei joukossa ole ainuttakaan investointihakemusta saati -avustusta. Joiden avulla voidaan varautua tulevaan ja luodaan taloudellista vakautta, mutta myös riippumattomuutta rahalla myytävistä palveluista. Sillä pelkkien ostopalvelujen varassa toimivan yhdistyksen tarina loppuu kuin kanan lento, jos kuntien kilpailuttamisissa ei pärjätä. Jos silloin ei ole omaisuutta, loppuu myös vapaaehtoistyö ja koko yhdistyksen toiminta.

Pahaa mieltä toi Pekan pääkirjoituksesta toinenkin huomioni. Hän nimittäin sanoi, että "tarkoituksemme ei ole asuttaa pysyvästi, vaan että voisimme antaa asukkaillemme valmiudet päästä ns. normaaliin ja itsenäiseen elämään." Pekka ajattelee aivan toisin kuin minä.

Mutta ehkä se on niin, että Katulähetyksessä pitäisi päättäjien itsekin asua laillani muiden asukkaiden joukossa tai menettää muuten paljon, jotta sydämessään voi ymmärtää mitä tarkoittaa, kun elämässä kaikki on ollut tilapäistä ja määräaikaista eikä mikään ole ollut koskaan pysyvää turvaa tuovaa.

Aikanani Katulähetys tarjosi ihmisille kodin ja varmuuden siitä, että jos hoidan oman osuuteni, saan pitää Katulähetystä kotinani ja perheenäni vaikka kuolemaani saakka. Pekan ajatus on toisin päin. Että mitä paremmin ja itsenäisemmin hoidan asiani, sitä varmemmin on lähtölaskenta Katulähetyksestä alkanut.

Monelle Katulähetys on kaikki mitä hyvästä elämästä on jäljellä. Sen ymmärtäminen on hyvän katulähetystyöntekijän tärkein asia. On valitettavaa, jos myös puheenjohtaja on unohtanut mitä aito, lähes käsin kosketeltava yksinäisyys on. Miltä tuntuu silloin, kun sulkee oman niin "kerrostaloluukkunsa" oven, jota ei ole koskaan pystynyt pitämään kotinaan. Kun yksinäisyys on käsin kosketeltava, on sitten oven kummalla puolen tahansa.

Kyseessä on usein silloin Pekan mainitsema itsenäinen elämä normaalissa asunnossa. Seurana on vain ja ainoastaan orpous ja yksinäisyys. Ja tämäkin olisi luettavissa raamatun ensi lehdiltä. Ei ole ihmisen hyvä olla yksin. Mutta kaikille ei siunaannu perhettä eikä puolisoa, joten jäljellä on vain Katulähetys.

Mutta sama laulu on monessa muussakin järjestössä. Kiviniemen johdolla Sininauha myi merkittävässä määrin omaisuuttaan ja luovutti toimintojaan jopa ilman mainittavaa korvausta jäsenjärjestöjensä kilpailijoille. Niiden jälkien korjaamisessa riittää työmaata useammallekin tekijälle.

Siinä samassa meni myös työntekijöiden mahdollisuus toimia asuinyhteisöjen kodin hengen luojina asumalla yhteisössä. Kun lähdin Sininauhasta, sanoin, että sellaista johtajaa ei jälkeeni tule, että hän pystyisi hajottamaan kaiken. On helpottavaa huomata, että tämä piti paikkansa, vaikka läheltä pitikin.

Itse lähdin Sininauhasäätiön toimitusjohtajan paikalta vuonna 2008. Sen jälkeen Sininauhakonserni ei ole saanut avattua ainuttakaan uutta investointikohdetta. Vanhoja peruja on onneksi asuntojen hankkimiseen eri tavoin yli vuosikymmenen jatkunut Ray-investointiavustuskokonaisuus. Joten eiköhän entinen, Jorma Niemelän aikainen tatsi löydy uudelleen. Sillä nyt Sininauhassa puhaltavat uudet tuulet, jotka toivon mukaan palauttavat konsernin entiseen menestykseensä.

torstai 15. joulukuuta 2016

Alpakat ja minä

päivis: Tänään pääsin tekemään tuttavuutta kahden alpakan kanssa. Onhan noita tullut Meri-Teijon Mathildedalissa nähtyä. Siellä niitä on kymmeniä, mutta ne ovat aina aidan takana. Niilon kanssa olen niitä käynyt usein tervehtimässä.

Tänään tapasin kaksi Mäntsälässä elelevää alpakkaa Pasilan Rauhanasemalla. Sinne alpakat oli kutsuttu Sininauhaliiton Vihreän Veräjän tapahtumaan.

Etsin ensin eläimiä ulkosalta, kunnes löysin ne sisätiloista. Alpakat olivat parhaillaan yhteiskuvassa työkavereitteni kanssa ja uskallan sanoa, että eläimet olivat huomattavasti ihmisiä luontevampia kameran edessä. Kuulin, että yksi alpakoiden kavereista on erityisen mielellään kuvattavana. Ei käynyt selväksi, miksi ne selvästi haluavat olla huomion keskipisteenä.

Myös minä pääsin yhteiskuvaan kahden alpakan kanssa. Sain myös syöttää niitä. Hieman huvitti, kun sain ohjeen olla syöttämättä alpakoille nappuloita, jotka rohmuamisen tuoksinassa putosivat Rauhanaseman lattialle. Saattavat kuulemma sisältää haitallisia bakteereja. Niinpä.

Olisihan tuo kuva saanut olla vähän valoisampi. Tummat alpakat erottuvat vähän huonosti.

Ensimmäiset alpakat kesyyntyivät jo noin 5000 vuotta sitten. Alpakoita käytetään paitsi villantuottajina myös maatilamatkailussa, lemmikkeinä, maisemanhoitajina ja terapiaeläiminä.

Alpakoista löytyi muun muassa tieto, että "alpakkaterapian työhön ovat valikoituneet käyttökokemusten perusteella yksilöt, jotka suhtautuvat tehtäväänsä täydellä sydämellä ja nauttivat siitä". En ole ihan varma tarkoitetaanko tuolla alpakoita vai niitä terapiatyössä ohjaavia ihmisiä. Ehkä molempia.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Merikonttikotielämää

jormas: Duokotimme, siis kahdesta merikontista tehty asunnossamme ja yhdestä merikontista tehdyssä saunassa pihapiireineen on tekniikkaa ja puuhaakin omakotitalon verran. Vaikka meillä ei mitään hienouksia olekaan, on opeteltavaa riittänyt.
Kameravalvonta kuvasi vedenhakureissun Kuuautolla Niilon kanssa
Kun vettä ei meille tule eikä mene putkea pitkin eikä varsinkaan paineella, on nekin vietävä, tuotava ja luotava itse. Siis vesi ja paine. Veden haemme Kuuautollamme milloin mistäkin, usein Senkkerimäen konteista tai viipaleista tehdyn ravintola Sepelin seinästä. Mutta vettä on suullisella luvalla haettu Tuusulan kunnaltakin, sillä meiltä mitään kysymättä se myi pihan pinoista monta kymmentä kuutiota rankapuuta. Ymmärrän kyllä, että kyseessä ei ollut varkaus. Vettä on meille lahjoittanut seinästään myös Juhani Sjöblom.

Kuuauton lavalla keikkuu kuution säiliö, jonka täytämme vedellä. Kuljetamme sen kotiin ja pumppaamme vastaaviin säiliöihin niin saunakontissa kuin Duokodissamme. Samalla reissulla menee tarvittaessa Senkkerimäen jätevesijärjestelmään kirjallisen sopimuksen mukaan harmaavesisäiliömme sisältö. Siinä ei ole lainkaan suolistoperäisiä jätteitä, sillä meillä on kolmekin erilaista, kompostoivaa ekokäymäläkokonaisuutta. Ja käytetyt pesuaineetkin ovat suurelta osin ympäristöystävällisiä. Seepsula Oy kiviainestehtaan sekajätteisiin menee myös meidän sekajätteemme. Joita tulee varsin vähän, sillä kierrätämme kaiken, joka on seudullamme mahdollista. Joen rannassa ylläpidämme myös jäteastiaa, sillä varsinkin kesällä olemme markkinoineet rantaa eläinten uimapaikaksi. Uimareita on riittänyt itseni lisäksi hevosista poliisikoiriin. Mutta mikä hienointa, juomavetemme haemme aivan aidosta luonnonlähteestä.

Ilman pumppua ei Duokodin raanasta tule vettä
Mutta ne vesipaineet, ne olivat kadonneet Duokodista, sillä meillä on ilmanpaineella toimiva vesijärjestelmä. Joka toisin kuin saunakontissamme, saa aikaan, että pumppu ei lähde käyntiin jokaisesta vesilasillisesta. Nyt me tätä kotona aikamme ihmettelimme, että mikä on vialla. 

Tarvittiin oiva mies naapurikaupungista antamaan puolen minuutin puhelinkonsultaatio. Vaikka olin lisännyt paisuntasäiliöön oikeaoppisesti parin barin paineen, lähti pumppu käyntiin käytännössä heti kun avasin raanan. Paisuntasäiliö oli täyttynyt vedellä, joten vaikka laitoin sinne ilmaa, oli sille tilaa tosiaankin vain lasillisen verran. Joten vesi piti saada säiliöstä pois ja ilmaa tilalle. Nyt toimii loistavasti.

Jos joku sanoo luettuaan tänne saakka, että "ei voisi vähempää kiinnostaa", on minun se hyvin helppo ymmärtää.

tiistai 13. joulukuuta 2016

Farkut ulos pakkaseen ennen kuin taas ilma lämpenee

päivis: Olen vähentänyt farkkujen pesua. Pesen vain silloin, kun ne näyttävät likaisilta - ja kesäkelillä. Talvella odotan, että tulee pakkasta, jolloin laitan ne ulos narulle tai terassin kaiteelle yöksi tuulettumaan. Tätä ohjetta olen nyt noudattanut jo kolmisen vuotta.

Jos kotipakastimessa on tilaa, talvipakkasen sijaan farkut voi tietysti laittaa myös pakastimeen. Kesät talvet.

Kun ensimmäisen kerran kuulin farkkujen pakastimeen laittamisesta, kuvittelin että se ikään kuin korvaa pesun. Näin jossain nettikeskusteluissa jopa väitetään. Niin ei kuitenkaan ole. Pakkasessa ne tuulettuvat. Selvät likatahrat pitää poistaa erikseen. Niitä pakkanen ei mihinkään kadota. Jos farkut näyttävät kauttaaltaan likaisilta, silloin on paras pestä farkut (koskee tietysti myös muita farkkukankaisia vaatteita) pesukoneessa.

Omien farkkujeni ensimmäinen pakkasyö ei sujunut aivan suositellun mukaisesti. Laitoin ne pukupussiin, joka kai ulos laittaessa ei ole mitenkään tarpeellista. Virhe sen sijaan taisi olla, kun en kääntänyt niitä nurinpäin. Lisäksi niitä olisi lukemani pakkasohjeen mukaan pitänyt pyykätä vasta noin puolen vuoden kuluttua käyttöön otosta. Ennen sitä farkut olisi tarvinnut vain laittaa ulos pakkaseen tai pakastimeen. Elleivät siis ole selvästi likaiset.

Kun nyt saimme taas kunnon pakkaspäivät, laitoin farkut yöksi narulle. Ja kappas vaan, unohdin taas nurin kääntämisen. Lopputulos oli kuitenkin raikas. Eli suositus kääntää farkut nurinpäin taitaa olla ihan turha.

Farkkujen ensipesuksi suositellaan kuitenkin käsinpesua. Mutta muuten niiden pesua pitäisi siis välttää. Miksi näin? Muun muassa siksi, ettei niistä lähtisi väriä. Varsinkin mustat farkut menettävät vesipesussa väriään nopeasti. Kerran viikossa pestessä farkut voivat jo kuukauden päästä olla harmaat. Näin ainakin väitetään.

maanantai 12. joulukuuta 2016

Toisenlainen joulutarina

jormas: Meillä on aamusta iltaan soinut joulukuun alusta Jouluradio. Erityisen puhutteleva minulle on ollut Varpunen jouluaamuna:

"Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa,
järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.
Varpunen pienoinen, syönyt kesäeinehen,
järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.

Pienen pirtin portailla oli tyttökulta:
– Tule, varpu, riemulla, ota siemen multa!
Joulu on, koditon varpuseni onneton,
tule tänne riemulla, ota siemen multa!

Tytön luo nyt riemuiten lensi varpukulta:
– Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta.
Palkita Jumala tahtoo kerran sinua.
kiitollisna siemenen otan kyllä sulta!

– En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta,
olen pieni veljesi, tulin taivahasta.
Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen,
pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta."


Ehkä sanat puhuttelevat minua siksi, että siskoni, kuten moni muukin läheinen ihminen on mennyt taivaanrannan ylisille. Sinne jonnekin mistä aika ei heitä enää tavoita. Usein heitä muistelen. Oma merkityksensä on silläkin, että laulu liikuttaa Päiviksenkin mieltä.

Tänä jouluna erityisesti on noussut pintaan Sylvian joululaulu. Jotenkin osa sen sanoista jäi soimaan päähäni, vaikka musiikkilähdettä ei ollut missään:

"Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan,
joulu joutui jo rintoihinkin.
Ja kuuset ne kirkkaasti luo loistoaan
jo pirtteihin pienoisihin.

Mutt' ylhäällä orressa vielä on vain,
se häkki, mi sulkee mun sirkuttajain,
ja vaiennut vaikerrus on vankilan;
oi, murheita muistaa ken vois laulajan?"


Sylvia eli mustapääkerttu (Sylvia atricapilla) on muuttolintu, joka talvehtii muun muassa Sisiliassa. Laulussa mainitaan ”häkki mi sulkee mun sirkuttajain”, mikä tarkoittaa häkkiä, johon laulun minä eli kerttunen on suljettu silmät puhkaistuna, jotta se yölaulajana houkuttelisi lajitovereitaan lentämään suoraan pyydystäjien verkkoon, minkä jälkeen niiltä otetaan kieli herkuttelijoiden syötäväksi. Topelius vastusti tätä julmaa verkkopyyntiä.

Sylvian joululaulussa kerttusen on vaikea iloita siksi, että sen puoliso on suljettu häkkiin. Siitä on tehty houkutuslintu italialaiseen tapaan. Pyydystämisen jälkeen linnun silmät on puhkaistu, ja sokean linnun viserrys houkuttelee sen lajitovereita.

Tuollainen lintujen kohtelu kauhistutti Topeliusta, ja niinpä hän Englannista saadun esimerkin mukaan ryhtyi puuhaamaan Suomeen ensimmäistä eläinsuojeluyhdistystä, joka sitten perustettiin vuonna 1870. Yhdistyksen ensisijaisena tarkoituksena oli suojella pikkulintuja.

Molempien laulujen tekstien takaa löytyi Zachris (Zacharias, Z., Sakari) Topelius. Nyt kun Suomi viettää sadatta itsenäisyyden vuottaan, on Topelius aivan erityisen tärkeä. Sillä hän eli ja kuoli ennen kuin Suomi oli edes itsenäinen valtio.

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Luistelun sietämätön keveys

päivis: Vuosien jälkeen, en edes muista miten monen, nitkutin tänään luistimet jalkaan. Luistelemaan houkutti jää, joka on lumettomuuden ja pakkasten ansiosta nyt peilikirkas. Menimme kotilammelle, mutta poikkesimme myös Tuusulanjoelle. Jään vahvuutta Jorma testasi vahvalla jäätuuralla. Paksua oli.

Niilokin sai nauttia liukkaasta alustasta lähes vapaana. Sillä oli perässään noin 16 metriä liinaa, josta oli helppo napata kiinni, mikäli lammen ulkopuolella olisi ollut jotain liian kiinnostavaa.

En muistanutkaan, miten hauskaa luisteleminen on, vaikka kouluaikoina kaikkein mukavinta olikin, kun talvella liikuntatunnilla mentiin Harjulle tai Hippokselle luistelemaan. Silloin käytin vielä kaunoluistimia. Myöhemmin siirryin hokkareihin, koska en ole koskaan pitänyt kaunoluistinten piikkejä tarpeellisina. Piruetit eivät ole minun juttuni luistelussa. Eikä myöskään vauhdin lykkiminen piikeillä.

Luistelun kanssa on vähän niin kuin pyörällä ajossa: kun sen kerran oppii, taito ei unohdu. Hieman tietysti oli nytkin vuosien jälkeen kankea aloitus, mutta nopeasti pääsin juonesta kiinni. Pelkäsin, että nilkat tulisivat pitkän tauon jälkeen kipeiksi, mutta eivätpä tulleetkaan. Nauhat olisi tosin voinut kiinnittää paremmin. Ja mikä parasta: kertaakaan en kaatunut!

Päätin, että tänä talvena luistelu ei saa jäädä tähän yhteen kertaan. Pitää vain hankkia teriin suojukset, että voin laittaa luistimet jalkaan jo sisällä. Seuraava mahdollisuus mennä kotijäälle on tosin vasta ensi viikonloppuna, koska arkisin töiden jälkeen on jo pimeää. Teräsuojia varmasti tarvitsen, menenpä sitten minne tahansa muualle. Tuusulanjärvellekin taitaa jo päästä luistelemaan.

Olisi mukava kokeilla vähän pitemmän matkan luistelua. Lammella luistelu oli enimmäkseen pikkusaarten kiertämistä. Tuusulanjokea olisi tietysti hieno luistella pitemmälle, mutta sen kestävyydestä en ole ihan vakuuttunut. Enpä todellakaan haluaisi pulahtaa jäiseen veteen. Luistella tietysti voi urheilukenttien ulkojäilläkin, ja joskus jäähalleissakin on aikoja pelkästään luistelijoille.

Luistelu on hauskuuden lisäksi ihan kelvollinen liikuntamuoto. Itse ainakin koen luistellessa olevani yhtä kevyt kuin uidessa. Duodecimin terveyskirjaston sivuilta löysin lyhyen luonnehdinnan luistelun vaikutuksista:

Energiaa kuluu: 200–800 kcal/t

Merkitys terveyden kannalta: Runsaasti harrastettuna helpottaa painon hallintaa, kehittää sydän- ja verenkiertoelimistöä sekä parantaa kolesterolipitoisuuksia ja sokerinsietoa.

Muuta mielenkiintoista: Luistelua voi harrastaa hyvin monella tavalla, alkaen seurustelunomaisesta rusettiluistelusta ja päätyen meren tai järven jäällä harrastettavaan matkaluisteluun. Jälkimmäinen on tosissaan harrastettuna hiihdon kaltainen kestävyyslaji. Rusettiluistelu vastaa lähinnä näyteikkunoiden katselemista, mutta on hyvää terveysliikuntaa ainakin television katselemiseen verrattuna. Luistelu kaikissa muodoissaan on luiden ja nivelten kannalta turvallinen laji.

lauantai 10. joulukuuta 2016

Tarinaa Soiniityntien risteyksestä, osa 2.

jormas: Toissapäivänä innostuin kirjoittamaan otsikon mukaisesta aiheesta, jota lupasin jatkaa tänään, sillä innostuin hieman liikaa. Samassa tolpassa tien viitan kanssa on vaimolta syntymäpäivälahjaksi saatu "tie päättyy" liikennemerkki. Ehkä muistutuksena myös minulle itse kunkin tien päättyvän jossain vaiheessa. Että elä varoen ja mielellään niin, jottei tarvitsisi kulkea omia jälkiä kovin usein takaisin. Vaan riittäisi uusia polkuja tallattavaksi. Samoja jälkiä palaamista voisi ehkä joissakin tapauksissa sanoa katumiseksi.

Mutta varsinaiselle kylälle pihamme läpi yrittävät eivät kyseistä eikä muitakaan tiemme varrella olevia infoja tai toista liikennemerkkiä ymmärrä tai usko. Vaan seisovat peltilehmineen pihassamme kettingin takana ihmettelemässä, että miten tässä näin kävi ainoana selityksenään, että kun Google näytti sitä tai tätä. Joskus omien teidensä kulkijoihin pihamaallamme hiillyn ja sanon, että hyppäätkö kaivoon tai ajatko seinään, jos GPS niin neuvoo.

Postilaatikossa on myös sinivalkoinen kyltti, johon mielistyin, kun sen Omia polkuja kulkevien kaupalta evakoin. Siinä lukee: "TULET AINA OLEMAAN YSTÄVÄNI, KOSKA TIEDÄT AIVAN LIIKAA". Minusta se sopi postinkantajalle kuin karvalakki pakkassäähän, vaikka huomasinkin, että kaikki eivät aasin siltaa eivätkä mitään muutakaan yhteyttä oivalla. Mutta Touholan perheessä asia ymmärretään samoin kuin meilläkin.
Sitten tienristeyksessä keikkuu kesäisin amppeli kukkineen, jonka yksi pihaamme "eksynyt" autoilija vei mukanaan. Hän nimittäin sydämistyi antamastani palautteesta kotirauhan rikkomisesta, jonka voi syyllistyä myös toisen pihaan luvatta tunkeutumalla. Jäljitin auton rekisterinumeron perusteella kyseisen hiipparin työnantajan ja kirjoitin sivuillemme ilkeän blogin. Sitten linkitin sen mainitun vesselin firman pomolle ja kerroin mitä olen tehnyt, sillä kyseessä oli turvapalveluja myyvä yritys. Ja ei aikaakaan, kun soitti auton omistaja, joka olikin lainannut auton kaverilleen. Sanoi, että hän saa kenkää firmasta, jos en poista blogiani, joka kuulemma kaataa pienen yrityksen. Lupasin poistaa tai muuttaa blogia, jos amppeli ilmestyy takaisin tai uusi sen tilalle. No, vanha tuli takaisin, jossa samalla selvisi, että kyseinen vesseli oli sen tosiaan nyysinyt.

Talvisin kesäamppelin paikalla keikkuu usein elävällä tulella varustettu lyhty. Nyt sitä on koristanut myös Sininauhaliiton Syysrasteilta 2016 evakoimamme harmaa kasvi, mikä sitten lieneekään. Hieno saksankielinen nimi näyttää purkissa olevan.

Nyt huomaan, että aiheesta taidan kirjoittaa ylihuomenna vielä kolmannenkin blogin. Joten toden totta, tikusta saa asiaa tai sitten postilaatikkomme ympärillä on tapahtunut melko lailla yhtä jos toista.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Turhasta tavarasta vielä lisää

päivis: Tekee mieli vähän jatkaa toissapäiväisestä tavara-aiheesta. En ole koskaan kovin intohimoisesti kerännyt mitään (paitsi Beatles-purkkakuvia pikkulapsena), mutta keräämättäkin tavaraa on kasaantunut kotinurkkiin ihan liian kanssa.

Muutama vuosi sitten televisiossa näytettiin Tavarataivas-niminen dokumentti nuoresta miehestä, joka päätti olla vuoden aikana ostamatta mitään. Lisäksi hän vei kaiken kotinsa irtaimiston viimeistäkin tavaraa myöten varastohotelliin. Dokumentti alkoi suunnilleen siitä, kun heppu juoksi alastomana Helsingin Mäkelänkadun ratikkakiskoja myöten keskellä yötä mennäkseen hakemaan läheisestä varastosta ensimmäisen tavaran, jonka hän sillä hetkellä tunsi kaikkein tarpeellisimmaksi. Tuossa tilanteessa tärkeimmäksi tavarakseen hän koki pitkänmallisen takin.

Sen jälkeen hän sai joka päivä hakea varastosta korkeintaan yhden tavaran. Tällaisen säännön hän oli laatinut itselleen. Kun mies oli noutanut noin 50 tavaraa, hän totesi, että silläkin jo pärjäisi. Loppupäätelmä oli kuitenkin, että noin 100 tavaraa riittäisi ja toiset sata hän tarvitsisi mukavuutta tuomaan.

En muistaisi dokumentin sisältöä näin hyvin, ellen olisi silloin kirjoittanut aiheesta blogia. Tai juoksemisen varastohotelliin muistan siksi, että kohtaus oli kuvattu aivan entisillä kotikonnuillamme Vallilassa.
Tavarataivas-dokumentin tekijä juoksee tässä aivan entisen
kotitalomme kohdalla sanomalehtiin kääriytyneenä
Dokumentin aihe oli mielenkiintoinen, vaikka suuri osa siitä tuntui silloin puuduttavalta tyhjän asunnon tuijottelulta. Olisin halunnut kuulla, mitä tekijä esimerkiksi ajatteli tavaroiden merkityksestä itselleen. Mietin sitä toisinaan itse, kun joskus on tullut ostettua tavaroita, joita ei oikeasti olisi tarvinnut, mutta niiden on kuitenkin kokenut tuovan jonkinmoista iloa.

Tavarataivas-dokumentin tekijä oli kuvannut myös keskusteluja iäkkään mummonsa kanssa. Kun mummo sairastui ja joutui muuttamaan pois kodistaan, dokumentaristi kävi veljensä kanssa mummon asunnossa miettimässä, mitä he sieltä haluaisivat ottaa itselleen. Lopulta mukaan lähti kuitenkin vain lasinen karamellirasia. Mummon viisas toteamus, etteivät esineet tee elämää, konkretisoitui tuossa liikuttavassa hetkessä.

Dokumentin yksi oivalluksista nähtiin, kun tekijä laski kaverinsa tulevan vauvan saaman äitiyspakkauksen tavaroiden määrän. Se oli lähes 60. Melkoinen määrä vastasyntyneelle, jos vertaa, että aikuinen dokumentin tekijä koki pärjäävänsä 50 tavaralla.

torstai 8. joulukuuta 2016

Tarinaa Soiniityntien risteyksestä, osa 1.

jormas: Blogin saa aikaisesti mistä aiheesta tahansa, kun kirjoittaa puuta heinää ja tekee tikusta asiaa. Niin teen nyt ja kirjoitan Soiniityntien ja Myllykyläntien risteyksestä.

Kun aikoinaan muutimme matkailuautollamme alle puolen kilometrin päähän "isosta tiestä", ei tulevalla, pysyvän kotimme Soiniityntiellä ollut nimeä eikä muita ihmisasukkaita. Eikä muita ihmisiä ole vieläkään. Puuttuvan tien nimen vuoksi astelin kerranTuusulan kunnantalolle kysyäkseni, että voisikohan tielle saada nimen ja voinkohan sitä itse ehdottaa? Inssi tai vastaava sanoi venytellen valovuoden päässä asiakaspalvelusta, että voihan niitä aina ehdotella, mutta kyllä me täällä kunnassa ne päätetään.

Oli monimutkaista ja epävarmaa ja epäselvää, joten lähdin osastolta pää painuksissa, kun minua koppasi hihasta kanslisti tai vastaava. Joka kysyi, että no, mikä miehen mieltä painaa. Hänelle purin asiani tien nimineen, sillä meitä yhdisti jokin, jota en teille tässä kerro. Sitä paitsi, kun sen sain päähäni, en voinut kuvitellakaan, että Jorma Soini asuisi jollakin muulla tiellä kuin Soiniityntie. Tämä kunnan työntekijä kuunteli tarkkaavaisena  ja sanoi, että katsotaan mitä asialle voidaan tehdä. Asia jäi tähän ja minä kehnolle mielelle.

Kun vuosi oli kulunut, soitti tämä todellinen asiakaspalvelija: "Että terve, muistatko ja oletko katsonut uuden Helsingin puhelinluettelon karttaa". No, en ollut, joten katsoin. Ja kas, siellähän se seisoi ja luki. Soiniityntie nimittäin. Kanslisti tai sen tapainen sanoi: "Minä ymppäsin nimen vähän joka paikkaan, kun meillä oli nuo kemiatkin jotenkin kohdallaan. No, tulihan tuo inssi tai sen tapainen huoneestaan kirosanojen höystämänä, että mitä helv..., ei näin asioita meidän kunnassa hoidella. Mutta eihän se enää mitään sille voinut, joten siellä se on ja pysyy."

Risteyksessä on myös postilaatikko, jonka etsimisessä kohtuuhinnalla oli oma vaivansa. Piti olla iso ja piti olla kohtuuhinnalla ja piti olla välipohjalla, jonka saa pois silloin, kun resuamme maailmalla kuukausitolkulla. Sillä laatikkoon tulee yhtä jos toista päivittäin kolmenkin eri kantajan toimesta, vaikka kuinka kääntelisi lomaosoitetta sinne sun tänne.

Kaikki muut kantajat laatikolle tuntuivatkin osaavan paitsi itse Posti. Joka laittoi kerran tai pari lapun, että niin oli huonosti lumet luotu, että postinkantajan piti nousta autosta laittamaan lehti. Joten jos ei tahti tai ainakin lumenluonti parane, saan hakea postini jatkossa postitoimistosta. Silloin kyllä hirtti kiinni, sillä sama jakaja tuuppaa jalkapelillä ja samalla hinnalla postin kolmannen kerroksen hissittömän talon postiluukusta eteiseen saakka.

Samainen virkahenkilö tai kantaja ilmoitti samassa kirjeessä lisäksi, että postilaatikossa pitää olla nimi sekä kadun numero. Kun ihmisen ei ole pakko ilmoittaa kerrostalon ala-aulan nimitaulussakaan nimeään, en uskonut, että sitä voidaan edellyttää postilaatikkoon. Ja reklamoin asiasta. Vastauskin tuli varsin pian, että olen oikeassa ja tässä on Posti ollut väärässä. Ja lisäsi perään, että numero pitää olla kuitenkin. Sitäkin ihmettelin, että kun samassa tolpassa lukee Soiniityntie ja on vain yksi laatikko ja yksi talous, johon postia kyseiseen osoitteeseen voidaan ylipäätään laittaa, niin mikä mahtaa Postin päässä mättää vai onko liian vähän töitä. Että jos ei ole numeroa, lähteekö kirjekuori tai vastaavaa ajan kuluksi etsimään Jorma Soinia Kouvolasta, sillä sieltä löytyy valtakuntamme toinen Soiniityntie? Päätin sananvaihdon toivomalla jakeluun yksityistä kilpailua ja sen myötä asiakaspalvelua.

Olin oikeammassa kuin arvasinkaan, sillä nyt posti leikkaa nurmikkoa ja kai ulkoiluttaa ihmisiäkin. Mutta dementikkoa enkä koiraani taitaisi näillä kokemuksilla antaa postimiehen tai -naisen ulkoilutettavaksi, sillä saattaa olla, ettei kukaan osaa takaisin, kun ei ole postilaatikossa numeroa. Ei vainkaan. Laitoin numerot, kun löysin silmiäni miellyttävät.

Tätä kaikkea postilaatikon ympärillä tapahtunutta oli mukava muistella ja kirjoittaa. Niin mukava, että jatkan tästä ylihuomenna.