Temppelillä

Buddha (बुद्ध) on sanskritin ja paalin kielen sana ja tarkoittaa perusmerkityksessään 'hereillä olevaa'. Uskonnollisissa yhteyksissä sillä viitataan valaistumiseen, joka on buddhalaisen harjoituksen päämäärä. Buddhalaisuus onkin thaimaalaisessa arjessa läsnä monella kauniilla tavalla. Niitä olen saanut maistaa viimeisen vuoden aikana Morakotin ansiosta enemmän kuin aikaisempina vuosina (15) yhteensä.

Tänään oli yksi vuoden kolmesta päivästä, jolloin kyläläiset kokoontuvat samasta syystä temppelille. Useilla mukanaan pussillinen tai pari ruokaa ja ehkä jokunen bahtikin munkeille. Luulen, että he vuorostaan tarjoavat lahjoitettua ruokaa myöhemmin sitä tarvitseville.

Syötävää ja varsinkin käytettyjä vaatteita oli tänään myös myytävänä pikku pisteissä temppelin pihalla. Mukana menossa minunkin aaimiaisteni kantapaikka. Moni kylän kauppa tai myyntipiste oli suljettu, sillä väki oli joukolla paikalla.

Morakotkin haki jostain aamulla anivarhain syötävää. Viiden kuvan kokonaisuudessa on jokunen kuva temppeliltä, mutta myös Morakotista, kun hän ensin siunasi noutamansa antimet kotona ja sitten uudelleen, kun hän antoi vaatimattomat lahjoituksemme muovipusseissa.

Kun tästä kysyin, ehkä ymmärsin kaikki, ehkä vain osan, kun Tata sanoi pyytäneensä sieltä jostakin, että hänen kuolleet vanhempansa saisivat myös ruokaa. Kaunista minulle ja minusta 🙏.

Vuosi sitten en olisi uskonut, että ylipäätään mikään paikka Päiviksen ja vähän minunkin Jomtienin Seven Seasin jälkeen voisi tuntua maassa thai- tai miltään muultakaan kodilta. Niin on kuitenkin käynyt. Phatthalung on kuin olisin tullut kotiin. Vaikka minulla ei juuri kenenkään kanssa ole kielellistä yhteyttä, voin monin eri tavoin kokea kuuluvani tänne tällä hetkellä ehkä enemmän kuin minnekään muualle.

Tietysti aikuiset, mutta myös monet lapset muistavat minut. Ehkä outona ja salaperaisenä farangina, joka on iloinen, hymyilee paljon, on kaikille ystävällinen ja jakaa tällä kertaa lapsen kämmenen kokoisia, eri värisiä palloja.

Naapurin ensimmäistä vuotta koulussa oleva poika saattaa vapaapäivänään tulla usemmankin kerran katsomaan onko farangi tallessa. Sitten heitetään ylävitoset. Kuten monen kasikymppisenkin kanssa. Kaikki tai moni asia on minulla paremmin kuin alati huononevaan miesmuistiin.

Tervetuloako edelleen kaikki?

Jatkan vielä eilistä blogiani sivuten, sillä näin kirjoittaa aamuisin ilmestyvä Ilta-Sanomat: "RUOTSIN rikollinen alamaailma on viime viikkoina kiehunut yli äyräidensä ja kuplinut pinnalle poikkeuksellisina väkivallantekoina, jotka ovat järkyttäneet tavallisten ruotsalaisten elämää. Kulunut syyskuu on ollut maan lähihistorian väkivaltaisimpia.

Torstaihin mennessä syyskuussa kaikkiaan 12 ihmistä oli kuollut iskuissa, joiden epäillään linkittyvän rikollisjengien keskinäisiin ja sisäisiin välienselvittelyihin. Torstain vastainen ilta ja yö olivat kaikkein verisimpiä, sillä räjähdyksessä kuoli yksi ihminen ja ampumisissa kaksi. Myös kuun aiemmat kuolonuhrit ammuttiin.

Aftonbladetin omista lähteistään hankkimien tietojen mukaan räjähdyksessä kuolleella naisella ei ollut mitään tekemistä Ruotsissa roihahtaneen jengiväkivallan kanssa, johon räjähdys saattaa liittyä. Mahdollisesti uhriksi aiottu ihminen asuu sen sijaan toisessa vaurioituneista taloista.

– Tilanne on epäinhimillinen, käsittämätön ja äärimmäinen. Rikollisuus on saavuttanut mittakaavan, jollaista emme aiemmin ole nähneet, sanoi tiedotustilaisuudessa Uppsalassa poliisin edustaja Catarina Bowall."

Mutta on sitä osattu myös Suomessa ominkin voimin ilman maahanmuuttajia. Puukkojunkkarit eli häjyt olivat Etelä-Pohjanmaalla lähinnä 1800-luvulla esiintyneitä rettelöitsijöitä ja rauhanhäiritsijöitä, joiden keskuudessa tappelut olivat yleisiä. Puukkojunkkarit rellestivät kutsumattomina vieraina häissä, ajelivat toisten hevosilla, kiertelivät humalapäissään ympäri pitäjiä, harrastivat uhkapelejä, yöjuoksua tai varastelua. Osa heistä syyllistyi tappoihin, murhiin tai väkivaltaisiin kuolemantuottamuksiin.

Ruotsi veti aikoinaan suomalaisia puoleensa samasta syystä kuin Ruotsi ja Suomi nyt etupäässä afrikkalaisia. Se on parempi ja helpompi elämä. Iso osa haluaa vaurautta tekemällä työtä, mutta eivät kaikki. Suomalaiset olivatkin aikoinaan Ruotsin vankiloissa suurin ulkomaalaisryhmä, joten niillä pohjilla on syytä myös itsetutkiskeluun sormella osoittelun sijaan.

Tänä päivänäkin tunnen nimenomaan työtä vieroksuvia, jotka reissaavat Suomen ja Ruotsin väliä molempien maiden sosiaalivirastojen asiakkaina. Tai mitkä luukut nykyään jakavatkaan vastikkeetonta rahaa. 

Thaimaalainen Morakot yli 60-vuotiaana teki viime kesänä metsässä ja marjojen siivoamisessa matkoineen 15 tunnin työpäiviä. Saaden 50 euroa per päivä, kun sponsoroin kuljetusta ja välineitä. Kun peilaan sitä Itäkeskuksen käytävien nuorten miesten vetelehtivään, tummaan joukkoon, on eroa tosiaan kuin yöllä ja päivällä. Vihreän liikkeen seniorina on karvas pala ajatella, saati niellä, että turvallisen arjen ainut poliitinen vaihtoehto on tällä hetkellä pääkaupunkiseudulla Persut. 

Liian iso osa suomalaisista ei välitä tarpeeksi niin kauan kun silavaa on pöydässä ja rahapussissa riittää ostovoimaa. Luulemme olevamme maailmoja syleileviä maailmankansalaisia, vaikka itse asiassa olemme vain pieni hyvinvoinnin takapajula, joka kuvittelee pärjäävänsä satojen miljoonien afrikkalaisten kanssa avaamalla rajat sekä ovet.

Vaikka tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, jotain oppia voisi ottaa läntisen naapurimaamme vaikeuksista ja uskoa, että Musta Pekka tai Musta Maija jää ennemmin tai myöhemmin kouraan. Tummaihoinen Pekka liian rasistisena taitaa tosin olla lasten pelikortteinakin nykyisin menneen talven valkoisia lumia.

Suomi kai oikeasti uskoo pärjäävänsä, kun annetaan valtion velkaisesta kassasta lisää rahaa poliisille samaan aikaan, kun Ruotsi huutaa muita maita ja armeijaa kaduilleen avuksi. Silti emme parahda päättäjille riittävästi, vaikka valtio syytää työtä tekevien ja eläkeläisten verorahoja myös niille, joille ei työ maistu, vaikka sitä olisi kuinka tarjolla.

Kun tavalliset ihmiset alkavat palkata aseellisia vartijoita arjen turvaksi, koulut koulumatkoille ja kouluun sekä vanhemmat leikkipuistojen reunamille, jää köyden pää, Pekka tai Musta Maijan pata akka vetäjän käteen.

Maassa maan tavalla

En hevin ole arvostellut minkään maan yhteiskuntajärjestelmää saati tapoja, sillä olen ajatellut, että varsinkaan ulkomaille minun ei ole pakko astua jalallanikaan. Takana ovat isäni ja äitini ajat, jolloin osa puolusti isänmaata, osa teki Neuvostoliiton alueella Suur-Suomea ja osa oli muuten kotirintamalla. Jos savottaan ei osallistunut, saattoi lähteä henki rintaman sijaan kotimaan viranomaisten määräämistä luodeista.

Netistä bongasin kuvan mielipiteen, jonka kyllä tiesin olevan totta muutenkin. Kun menen vaikkapa Itäkeskuksen käytäville istuskelemaan ja seuraamaan maailman menoa, edustan suomenkielisenä vähemmistöä.

Rajat ovat lähes joka suintaan sepposen selällään ja tiedotusvälineet rummuttavat, että tarvitsemme maahamuuttajista työvoimaa. On helppo käsittää sitä olevan jo nyt monet pääkaupunkiseudun lähiöt pullollaan.

Mutta en moiti maahanmuuttajia, sillä tiedän, että Yhdysvallat on onnistunut erinomaisesti joissakin osavaltioissa työllistämään esimerkiksi somaleja. Ja taitaa Suomessakin joku muukin kunta osata närpiöläisten taidon.

Minä moitin valitsemiamme päättäjiä ja heidän mahdollistamaa elämää Suomessa tekemättä mitään työtä tai kantamatta minkäänlaista yhteiskuntavastuuta. Olet sitten suomalais- tai ulkomaalaistaustainen.

Kun raha ei edelleenkään kasva puussa eikä maassa, on työtä tekevien rahojen jakaminen vastikkeettomasti muille sinne tänne yksi suomalaisen yhteiskunnan suurimmista mädännäisyyksistä, johon ei muutosta ole näköpiirissä. Silti naapurimaissakin on esimerkkejä kuinka torjua lusmuilua. Opin ottamisen suurin este taitaa yhä olla "pikkuveljien ja -serkkujen" katseleminen pitkin nenänvartta. 

Joskus kun näitä pohdin, riipoo aika tavalla. Vaikka olen eläkkeelläni toimeen tuleva, pakottaa kotimaani minut elättämään myös heitä keille työ ei maistu. Muista tekemisen tai hyödyllisenä olemisen mahdollisuuksista sen sijaan ei ole kenelläkään pulaa. 

Maksajan roolista ja valtion hirttosilmukasta en pääse pakoon edes muuttamalla ulkomaille. Sillä vaikka yhteiskunta katkaisee minulta suomalaisen sosiaaliturvan ja sen myötä muun muassa lääkekorvaukset, ottaa se eläkkeestäni erilaisiin veroihin ja muihin maksuihin noin kolmasosan niin kauan pumppuni pumppaa omin voimin tai keinotekoisesti verta.

Jos haluaisin vakuuttaa itseni sairastumisen sekä tapaturmien varalta ulkomailla omilla rahoillani suomalaisessa vakuutusyhtiössä, estää valtio senkin puolen vuoden jälkeen. En ymmärrä miten voi tulla kotimaalleni halvemmaksi tai edes järkevämmäksi, jos eläkeläisenä pysyn kotimaassa ja hoidatan itseäni Meilahdessa. 

Olen aikoinaan elänyt tai ainakin maksanut hauskanpidostani melkoisen rupeaman tavalla, jota kuvankaappauksen jengitkin harrastavat. Joten en edes luule, vaan tiedän mistä puhun. Koska veroja maksavana leppoistajanakin katson itselläni olevan moraalisen oikeuden marmattaa ja arvostella, teen niin varsinkin silloin, kun riipominen pursuaa yli maljani reunojen. 

Mutta koska kritiikki ilman vaihtoehtoja on syvältä, niin mitä sitten tekisin toisin? Minun Suomessani ulkomailta tänne haluava opiskelee laitoksessa suomalaisten kustantamaa täysihoitoa/ylläpitoa vastaan ensin kielen ja ammatin kelvolliselle tasolle, kulttuuria sekä maan muita tapoja. Kun sen jälkeen on löytynyt työpaikka tai viranomaisten hyväksymä yhteiskuntavastuun kantamisen muoto, toivottaisi minun Suomeni tulijan tetvetulleeksi samoin oikeuksin ja velvollisuuksin kuin kantasuomalaisetkin.

Elämä on laiffii

"Jo vajaa 4 000 askelta vähensi ennenaikaisen kuoleman riskiä. Tarkka askelmäärä, jolla ennenaikaisen kuoleman riskin havaittiin alkavan vähentyä merkittävästi, oli 3 967, kertoo The Guardian. Isompi vaikutus oli, kun askelia otti yli 7 000 päivittäin. Sydäntautiin kuolemisen riskiä vähensi jo 2 337 askelta, mutta mitä enemmän, sitä parempi.

Banachiun mukaan jokainen lisätty tuhat askelta vähensi riskiä kuolla mistä tahansa syystä 15 prosentilla. Jos askelia lisäsi 500, riski kuolla sydäntauteihin laski seitsemän prosenttia. Kaikenlainen kävely, jopa hyvin pieniltä tuntuvat lenkit, ovat siis hyödyksi. Havainto päti miehiin ja naisiin iästä tai asuinympäristöstä riippumatta."

Asuessamme Thaimaassa Soi Welcomella Päiviksen kanssa, kävelimme kuutena aamuna viikossa noin 10 000 askelta, joskus enemmänkin. Kun muutimme Seven Seasiin putosi askelten määrä puoleen, josta pidin kiinni senkin jälkeen, kun laitoimme kenkämme eri suuntiin. 

Viime reissulla olin Morakotin kanssa Jomtienilla ja Siaminlahden toisella puolella Phatthalungissa kävely jäi tyystin, sillä Suomessa en ole sitä harrastanut, kuten en juuri muutakaan liikuntaa.

Kun tavoilleni uskollisena olen tässäkin asiassa itselleni rehellinen, huomasin sen fyysisenä ja henkisenä pahoinvointina. Siihen yhtälöön lisäksi söin enemmän kuin kulutin, joten oli todettava sama tilanne kuin aikoinaan viinan kanssa läträtessä ja tupakoidessa. Vain siinä tapauksessa, että tahdon voida pahoin ja ennenaikaisesti hautaan, on tieni oikea.

Haluan yhä olla täällä omaksi ilokseni etupäässä tyhjänpanttina sekä nauttia elämästä, joten oli tehtävä korjausliike eikä vain meinattava. 

Aamulenkkikalenterini ei ole älylaitteessani, vaan jääkaapin oven pikkulokerikon lääkedosetti. Sen mukaan olen nyt kävellyt aamuisin 16. päivästä lähtien. Ensimmäiset kävelylenkit olivat 1500 askelta, joista kirjoitinkin, että olin kuolla niiden jälkeen. Hyvä kun sain itseni raahattua kylmähkön suihkun alle, sillä lämmitettävää pesuvettä meillä ei ole. Noin viikon jälkeen lisäsin askelmäärää ja taas olin kuolla suorituksen jälkeen.

Tänä aamuna kävelin kolmeen vuoteen ehkä ensimmäisen kerran kerralla yli 4000 askelta. Ja taas olin puolikuollut, mutta henkisesti hyvillä mielin.

Ruuan suhteen pitää vielä tehdä kalibrointiliikkeitä, jonka toteuttamisen vaikeus kertoo itselleni kai jonkinasteisesta selkärangattomuudesta. Tupakan ja alkoholin suhteen se oli helpompaa, sillä niiden käytön voi ja lopetinkin kokonaan, mutta ruuan suhteen on löydettävä kohtuukäyttö. 

Toisaalta voihan se olla niinkin, että vaikka lenkkitossujen pohjassa olisi reikä, en valuisi siitä selkarangattomuuttani kadulle, vaan yhtälön vaikeus tuleekin mustavalkoisesta ajattelustani, kaikki tai ei mitään. Sitä paitsi minulla ei edes ole reiättömiäkään lenkkikenkiä, vaan ainoastaan kuvan mustat Crocsit ja alle 100 bahtin siniset sandaalit. 

Ehkä olisi mukavaa olla edes jossain tietoisesti kohtuukäyttäjä ja uskoa siihen, että suklaa voi säilyä kotonakin yön yli pilaantumatta 🤣. 

Oonhan vain mies, joll on ymmällä pää..

Ennen nolla oli vain nolla. Jos jotain yksikköä oli kolme enemmän, merkittiin se numerolla +3 tai 3. Jos taas oli saman verran nollaa vähemmän, merkittiin se aina -3. Miinus kolmeen piti siis lisätä kuusi, jotta summaksi tuli kolme (-3+6=3). 

Nykyisin nollat ja ykköset muodostavat myös tietokoneiden peruskielen, josta en ymmärrä mitään. Yhdessä ne muodostavat binäärijärjestelmän, jonka avulla tekoälyjärjestelmät käsittelevät tietoa, jota sitäkään en käsitä.

Erilaisia järjestelmiä on kuitenkin ollut käytössä jo satoja vuosia. Esimerkiksi pistekirjoituksessa hyödynnetään kohopistekuvioita tiedon välittämiseen sokeille. Sähkötyksessä eli morsetuksessa taas käytetään pitkien ja lyhyiden signaalien sarjoja.

Nykyisin kaikki tietokoneen tekemä muunnetaan nolliksi ja ykkösiksi, joista muodostetaan sarjoja tiedon välittämiseksi, oli kyse sitten musiikista, elokuvasta, kuvasta, kielestä tai muusta.

01001000 0110010101101001 ei välttämättä sano sinulle tai minulle mitään, mutta tässä binäärisarjassa lukee "Hei".

Melkoisen mielenkiintoista, että kuinka monta nollaa ja ykköstä tarvitaan ennen kuin täyspitkä elokuva on nollina ja ykkösinä? Tai kirjaimilla kirjoitettu liki 600-sivuinen, netin kautta ostettu Elisan sähköinen kirja Elon Muskista, jota tällä hetkellä käytän unilääkkeenä? 

Samassako muodossa bittiavaruuudessa ilmojen halki kulkee Netflixin jostain lähettämä elokuvatarjonta, jota katson vaikkapa Lapin autiotuvassa? Missä ei ole minkään sorttisia johtoja sähköä tai dataa varten. Onko tämäkin kaikki jossakin lähetyksen vaiheessa ykkösiä ja nollia? 

Ja jos ovat, niin minunko kämmenenkokoinen laitteeni muuttaa saapuneet nollat ja ykköset elokuvaksi? Entäpä sitten, kun puhun langatonta puhelua tai katson ja kuuntelen videopuheluja sekä lähetän laitteellani ääntä ja liikkuvaa kuvaa väreissä? Lähteekö sekin kaikki minulta vain kahtena eri mumerona?

Ymmärrän bittiavaruuteen mahtuvan käsittämättömän määrän ääntä ja kuvaa. Silti en käsitä, kuinka kaupallisessa tarkoituksessa olevat nollat ja ykköset ovat hyvässä järjestyksessä sekä myös jonkun hanskassa.

Kun Jomtien Pattayan laitamilla tai Jokilaakson kotisohvalla vuokraan nettivuokraamolta elokuvan vuorokaudeksi jostain ties mistä, vuokraaja löytää juuri minut katsomaan juuri sitä tuhansien kilometrien päästä. Eikä vahingoissakaan tarjoa väärää filmiä eikä tarjoa sitä naapurilleni. Eikä anna katsomiseen edes yliaikaa 🤣🤣. 

Thaiarjen asioita

Viime talvena sanoin Tatalle, että seuraavalla kerralla ostan makuuhuoneeseen verhot. Vanhat olivat säälittävän näköiset, mutta pidin pääni. Nyt ne sitten hankittiin lupaukseni mukaisesti. Molempiin ikkunoihin maksoivat ommeltuina, verhotankorei'illä yhteensä euroissa kuutisenkymppiä. En tiedä onko se paljon vai vähän.

Tatan toisen huoneen karmin ovat termiitit jyrsineet, ettei ovi pysy paikalla, joten senkin aiomme uusia. Vaikka huone ei olekaan hyttysvapaa, hommaan sängyn päälle jonkin sortin hyttysverkon. Sitten on vieraille petipaikka, jos vaikka joku sattuisi yökylään tai vaikka itsellekin. 

Aamulenkillä olen joella seurannut suomalaisen mittapuun mukaan isokokoisia lintuja, jotka netin mukaan ovat katttohaikaroita. Niitähän on alkanut piipahdella Suomessakin.

Saman tietolähteen mukaan haikarat ovat muuttolintuja ja tulevat Thaimaahan talveksi. Eivät kai sitten pesikään täällä. Sitäkään tosin en tiedä mistään linnuista, että onko lapsettomilla pariskunnilla ja yksinasuvilla myös pesät vai ovatko ne vain lintulapsia varten.

Naapurin poika oli saanut isänsä kanssa legoauton koottua, jota kävin hänen kotipihassaan katsomassa. Pallojakin jakelin lapsille entiseen tapaan, mutta tänään heillä oli ylimääräinen riemun aihe, kun tulin aamun lenkkisuihkusta. Avattuani kylppärin oven, oli sen takana puolentusinaa tenavaa, jotka toivuttuaan näkemästään kirmaisivat riemullisten huutojen kanssa pitkin naapuripihoja. Morakotilta kysyin hämmentyneenä mitä lapset kiljuvat? Vastaus oli, että huutavat kaikille nähneensä farangin alasti 🤣🤣. 

Umpiluista katulähetysoppia ikä kaikki

Pidän piiloviesteistä, jos ne eivät tarkoita pahaa. Hengellisen viestinkin voi piilottaa arvoitukseksi, jos esimerkiksi haluaa aivan uutta juurtuvan jonkun vanhan ja perinteikkään, ehkä vähän luutuneenkin sisään.

Jyväskylän Katulähetys on sellainen. Sen väki ikääntyy, kuten Keskustapuolueessa, jossa eilen pari kasikymppistä tuumaili, että köpelöisti käy, jos ei saada nuoria mukaan. Tätä minäkin aikoinaan pohdin ja käsitin, että oli kasvettava pienentämällä itsensä. Oli luotava puitteet ja annettava nuorten tehdä niissä nuorten tavalla.

Tiesin miten sen teemme, puuttui vaan miljoona euroa. Rahaa oli Raha-automaattiyhdistys pullollaan, joten tarvittiin miljoonan euron idea, joka puree rahoittajaan, Jyväskylän päättäjiin ja kaupungin nuoriin. 

Näin syntyi nuorisotalo Neverending story - Päättymätön tarina. "Jos haluat elämästäsi päättymättömän tarinan, on sinun löydettävä iankaikkinen elämä. Joka muiden kertoman mukaan on kahdesta ikuisuusosastosta viileämmällä mukavampaa." Siinä oli nuorisotyömme tekemisen ydin piiloviestinä. 

Saman niminen elokuva kertoo kymmenvuotiaasta Bastianista, jolla on vaikeuksia koulussa ja kotona. Eräänä sateisena marraskuun päivänä Bastian varastaa antikvariaatista vanhan kirjan nimeltä Tarina vailla loppua ja piiloutuu koulun ullakolle lukemaan. Huomaamatta hän joutuu mukaan kirjan tapahtumiin, ja satuolentojen kansoittamaan Fantaasiaan, elämänsä seikkailuun.

Suomesta elokuva löytyi suomenkielisellä tekstityksellä Valtion elokuva-arkistosta. Mutkia oli vastassa, sillä siellä oli arkistonhoitaja Muinonen (kuinka sattuva nimi), joka sanoi, että "elokuva ei lähde täältä mihinkään ja minun tehtävä on istua sen päällä kuin tatti, kunnes jään eläkkeelle."

Oli tuumailun paikka. Aikoinaan olin ostanut kansanedustaja Claes Anderssonin kattoluukullisen, punaisen Wartburgin, jonka vuoksi tunsin miehen. Nyt tämä kirjailija ja psykiatri toimi kulttuuriministerinä, jonka puoleen käännyin. Eikä aikaakaan, kun Muinonen soitti:"Nyt tuli niin ylhäältä käsky, että jos esityspaikan puitteet on hyväksyttävissä, niin minne voin elokuvan toimittaa?"

Marssimme elokuvakeskus, ehkä nimeltään Fantasian bigbossin puheille ajatuksemme kanssa ja saimme Jyväskeskuksen suurimman teatterin korvauksetta käyttöömme. Sali oli täynnä nuoria, vain luottamushenkilöille ja viranhaltioille varatut paikat ammottivat tyhjyyttään. Mutta päätavoite oli saavutettu ja nuoret ottivat Päättymättömän tarinan omakseen. 

Mutta hyvin tärkeä palanen puuttui. Puuttui mies tai nainen, joka luo luotuihin raameihin sisällön. Siihen vaivaan löytyi ainutlaatuinen Jarmo Hakkarainen, jolla oli pestiin kaksi ylivertaista ominaisuutta. Toinen oli palava halu tehdä nuorisotyötä ja toinen, ettei ollut koskaan tehnyt sitä. Joten hän tuskin hiihtää muiden latuja, tuumailin, vaan kulkee omia polkujaan nuorten kanssa. Sitoutumista kuvastaa hyvin, kun yhdistyksen hallitus "pakotti" nuorisotyöstä vastanneen Hakkaraisen kesälomalle, sillä Jarmo oli käytännössä aina nuorisotalolla. Lähtiessään kokouksesta mies kääntyi ovella: "Mutta Katulähetystyötä kadulla ette voi estää." 

Viimeisen 20 vuoden aikana yhdistyksen hallitus ja toiminnanjohtajat ovat vaihtuneet monesti. Vain puheenjohtaja on pysynyt samana. Sinä aikana yhdistys on vuosi vuodelta pienentynyt, toimintoja on lopetettu, mukana myös nuorten näköinen nuorisotyö ja omaisuutta myyty merkittävästi. Poissa on ms-tautia sairastanut tyttö ja häntä suojeleva kankainen, iso kirahvi. Ehkä jälkeeni tullut sikariporras ei löytänyt kirahvista Vapahtajan kasvoja. Sylttytehdasta voi itse kukin pohtia muistaen, että hallituksen jäsenetkin puheenjohtajineen istuvat vain ja ainoastaan jäsenistön valitsemina. 

Silloin kun loimme nuoristyön, tiesin mitä pitää tehdä. Piti antaa tilaa uusille tekijöille, nuorille itselleen. Tätä samaa yritimme muutama vuosi sitten yhdistyksen kokouksessa, jos olisimme saaneet väylän uudelle. Vaan ei saatu. Istuva puheenjohtaja piti meitä vihollisina. Päättymättömästä tarinasta tuli päättynyt tarina ja koko Jyväskylän Katulähetyksestä hyvin surullinen tarina.

Miksi tämän sitten kirjoitin? Siksi, että katulähetys- ja sininauhatyö olivat ja ovat sisältöineen minulle henki ja elämä. Tämä on yksi hätähuuto huutojen joukossa, johon innoituksen antoi Katulähetyksen lailla näivettyvän Keskustapuolueen keskustelevat seniorit Turun ylimääräisessä puoluekokouksessa.

Menoa monessa muodossa

Kerran kävelin Jokilaaksossa aamu-uinnille Jokilammillemme, kun rantapolulla tuli vastaan aikuinen ilves. Väliä ei enää ollut kuin kymmenkunta metriä, kun sanoin sille ilveksen kielellä: "Koita nyt könytä johonkin suuntaan, minen väistä!" Se katsoi kuten joku katsoo halpaa makkaraa, tuumasi tovin ja hyppäsi ison puron yli metsään loikalla, josta Tommi Eviläkin olisi ollut kateellinen.

Nyt aamulla vastaavasti käveli Thaimaan lenkkipolulla vastaan kaksi munallista lehmää. Lienevät silloin sonneja tai sen tapaisia. Sanoin samat sanat kuin ilvekselle, mutta tällä kertaa tietenkin kansainvälisellä ammuun- tai vain muunkielellä. Nekin väistivät, vaikka tiesin, että siinä painissa olisin tullut selätetyksi kaikilla luonnon tuomariäänillä.

Viime vuonna ulkoministeriön sivuilla oli neljä etelän rauhatonta ja kapinoivaakin maakuntaa, jonne ei suositeltu matkustamista. Yksi niistä on Songkhla aivan naapurissa. Sen vieressä Lampamissa kävin viime reissulla melkein viikottain. En kuitenkaan meren, vaan kuvan järven rannalle. Suomalaisen mittapuun mukaan kohtalaisen kokoinen, mutta arvatenkin hyvin matala. Veneitäkään en ole nähnyt kertaakaan.

Mutta pikku lätäköitähän Suomenkin järvet oikeastaan ovat, sillä muistan jostain lukeneeni, että neljässä Ruotsin suurimmassa järvessä on vettä enemmän kuin kaikissa kotimaani järvissä yhteensä.

Lampamiin on matkaa noin kymmenen kilometriä ja monesti lähdimme nimenomaan syömään jäätelöt. Mutta käy samoin, kun lähdin aikoinaan aamakahville kantakuppilaan. Tiskille päästyäni tilaus oli muuttunut joka kerta oluttuopiksi. Täällä jäätelö muuttuu matkalla Morakotilla pussilliseksi toukkia tai mitä lienevät hyönteisiä, joita minäkin sitten popsin. Ovat kyllä oikein hyvän makuisia.

Tähän saakka olen jokaisella matkalla ja muutenkin pitänyt 100 %:sti kiinni siitä, että syön kaikkea syötäväksi tarkoitettua, mutten tulista ruokaa. Voi olla, että ote lipsuu, jos nokan eteen tuodaan lautasellinen koiraa tai rottaa. Syy on käsittääkseni korvien välissä, sillä enhän tiedä, vaikka ne olisivat herkullisen makuisia.

Aamun 3500 askeleen lenkiltäni..

Reipas viikko sitten aloitin kävelyn vuoden takaiseen kymmenen tai kaksikymmentä kiloa lihavampana, kiitos Morakotin ruokien ja selkärangattomuuteni. Kävelyannos oli aamuisin alle 1500 askelta, johon meni vartin verran aikaa. Sen jälkeen olin ½-kuollut.

Tänään tuplasin määrän, kun aurinkokaan ei porottanut kirkkaalta taivaalta. Kävelin luonnon keskellä joen rantaa isojen lintujen ihmetellessä menoani, kunnes tuli silta vastaan. Sitten toista rantaa takaisin. Savotan jälkeen olin ¾-kuollut.

Napsin muutamia valokuvia. Yhden melkoisen matalan kodin pihapiiristä, jossa ei taatusti ole sähköä, vesijohtoa eikä viemäriäkään. Silti siellä voi asua onnellinen tai tyytyväinen mies tai nainen tai molemmat lasten kanssa tai ilman.

Matkalta poimin kuviin myös parhaat päivänsä nähneitä maatalous- ja vastaavia koneita, jotka olivat löytäneet loppusijoituspaikan. Tämä varauksella, sillä täällä on käytössä laitteita, joita ei Hankkijan konehuolto Suomessa saisi edes käyntiin. 

Jäljistä päätellen tietä ei juuri autoilla ajella, joten tilaa näytti olevan kookospähkinöiden kuortenkin varastointiin. Niin ainakin luulen.

En tiedä ymmärsinkö Tatan oikein, kun hän sanoi nuorena usein soutaneensa jokea myöten kaupunkiin kauppareissuille noin viiden kilometrin matkan ja takaisin. 

Kauas on pitkä matka

Tämän alun olen kirjoittanut joskus aiemminkin, mutta kirjoitan uudestaan, sillä siinä on Mikon syvä viisaus.

Yli 40 vuotta sitten päätin, että alkoholi juotuna ei enää mahdu elämääni. Kelpo ryyppy- ja muukin kaverini Varvikon Mikko sanoi itseään sukunsa mustaksi lampaaksi ja jatkoi tuttua latuaan. Kerran ajoin raitistuttuani 1000-kuutioisella moottoripyörällä ravintola Ylä-Ruthin terassin eteen, jolla Mikko jo lipitteli aamuoluitaan yön pohjien päälle. Sumein silmin hän morjensti ja jatkoi: "Kuule Soini. Vaikka ajat tuolla pyörällä kahtasataa, ei sinulla mene yhtään sen lujempaa kuin minullakaan." Eipä niin, oivalsin heti. Mikon sanoman olen muistanut monesti vuosikymmenten aikana itse tekemieni kiireiden keskellä. 

Mutta kauas on pitkä matka, josta ihminen ei maailmankaikkeuden mittakaavassa tiedä edes hyttysen aivastuksen vertaa. Tänään katsoin kartasta ja huomasin, että Suomikodistani on Napapiirille lyhyempi matka kuin ykkösthaikodista maanteitse Siaminlahden toiselle puolelle kakkosthaikotiin. Nekin ovat minulle aika taipaleita.

Rakkaalla tai vähemmän rakkaalla kasvilla voi olla monta nimeä. Villi ja vapautta halajava karhunköynnös, isokierto tai elämänlanka ryöstäytyy helposti omille teilleen myös pihan ulkopuolelle ja puutarhakasvien jälkeläiset ovat verraten lyhyessä ajassa saavuttaneet nykyisen asemansa asutuksen lähiympäristön kasvillisuudessa. Se asema Suomessa lienee "vakiintunut vieraslaji". Elämänlanka löytyy sekä Soiniityntien että kuvan Phatthalungin lenkkipolkuni sillanpielistä, joten on siinäkin ollut heimolla aika matka kulkea tavalla tai toisella.

Jokilaaksosta sen sijaan nykyisin kottaraiset ja varpuset matkaavat muualle. Thaikotikonnuilla en juuri paikallisia eläjiä tunnista, on sitten kyseessä kasvi tai eläin, mutta pikkuvarpusen ehkä tunnistan. Niitä oli viime vuonna paljon pihapiirissä, mutta nyt en ole nähnyt ainuttakaan. Enkä kyllä tiedä onko "thaivarpunen" koti-Suomen orapihlaja-aidan varpusille edes sukua.

Hyttyset ovat hyttysen näköisiä täälläkin, mutta vereni varkaudesta jää toisenlainen kutina. Yhteistä on, että molemmat kutinat kestävät itselläni alle puoli tuntia. Se olikin aikoinaan suurin löytöni, jotta opin sietämään Jokilaakson luonnonsuojelualueen inisijälaumoja. 

Yhteistä näille lihansyöjälintujen aterioille on sekin, että ne imevät minua liemiruuaksi vain illalliseksi tai yöpalaksi. Päivällä niistä ei ole seuraksi eikä riesaksi. Tosin kun Jokilaakson kesä on yli puolivälin, hyttyisiä riittää varsinkin pilvisäällä vuorokauden jokaiselle tunnille.

Thaiarjen sälää

Se, että Phatthalung ei ole turistikaupunki, toisin kuin Pattaya tai vaikka Phuket, näkyy monella tavalla. Viime reissulla kävin esimerkiksi tekemässä 24 tunnin ilmoittautumisen poliisiasemalla, jossa kaikki meni kuten pitikin. Kun sitten viikon päästä selailin nettiä, huomasin kaupungissa olevan myös Ulkomaalaisviraston eli The Immigration Officen, josta poliisitkaan eivät puhuneet mitään.

Aikani kuluksi hipsin sinne ja sain hymyilevältä virkamieheltä heidänkin toimistonsa leiman. Ulkomaalaisasiakkaita siellä ei juuri näkynyt vuosi sitten eikä nytkään. Viraston väki on kovin ystävällistä ja taisipa joku haluta ottaa selfienkin. Se tietysti voi johtua ulkomaalaisuuden lisäksi muustakin omituisennäköisyydestäni. 

Pattayalla on myös monen kadun välissä yksi tai useampi rahanvaihtopiste, joita ei Phatthalungissa ole lainkaan. Vain pankit vaihtavat rahaa eivätkä kaikki nekään, sillä jossakin konttorissa euro oli kummallisuus.

Morakotin kanssa kiersimme jokaisen pankin maanantaijonotuksineen. Aikaa meni viisi tuntia, sillä Tata halusi marjanpoiminnasta hankkimille euroille mahdollisimman hyvän kurssin tallentaakseen bahtit sitten tililleen.

Kyllähän kierros vaivan väärti oli. Hän voitti sen ansiosta 2000 bahtia ja minä viisinkertaisesti. Tunnin hieronta maksaa 100 bahtia tai vähän enemmän, joten on helppo ymmärtää pienemmänkin rahan merkitys ja sen ohessa itseänikin. Säästämilläni rahoilla syön Morakotin kanssa aamiaisen kantapaikassamme joka aamu puolen vuoden reissuni ajan.

Englanninkielen taitajat ovat täällä melkoisen harvinaista herkkua, sillä mainittujen pankkien konttoreissa tai muuallakaan asiakaspalvelijoilla ei useinkaan löydy kielivarastosta kuin äidinkieli.

Kun tätä yhdessä pohdimme, sain yllättäen kuulla, että aivan naapurissani asuukin thaivaimonsa kanssa belgialaismies, jota ei juuri näy ulkona saati thaiseurassa. Syystä kaikki tuntuivat olevan samaa mieltä. Koska hänellä ei ole kielitaitoa.

Kun siihen ikkunaan mallasin elekieleni ja neljän thaisanan varaston kanssa itseäni, olen kuulemma eri juttu. Tervehdin jokaista, puhun eläimille, jaan lapsille palloja, ylävitosia ja peukutuksia sinne tänne sekä olen aina good feeling, sanoivat he. Tuli hyvä mieli. 

Koen, että nykyisten thaikotikulmien ihmiset ovat minulle entistä ystävällisempiä. Ajattelen, että se voi olla harhamielikuvien sijaan tottakin. Etten ollutkaan Morakotin elämässä kaukomailta piipahtamaan tullut tähdenlento, vaan kuulun palattuani selkeästi nyt kalustoon ja paikkakunnalle outouksineni.

Useampikin aikuisen ikään ehtinyt nainen on tullut Morakotin avustamana esittelemään itsensä ja kysymään olisiko minulla ystävissäni hänelle tai heille farangimiestä. Tätä pohdin jo aiemmin Suomessakin, sillä tunnen useita suomalaismiehiä, jotka kärsivät yksinäisyydestä ja myös sanovat sen. Kerran puhuin yhdelle, kelpo kaverilleni, että lähde mukaan, niin autan ja poistetaan yhdessä yksinäisyytesi. Tämä ystäväni vallan hätääntyi, poistui pikaisesti paikalta ja lupasi palata asiaan. Sen jälkeen hän ei vastannut enää puheluihinikaan 🤔 🤣.

Maailma ja minä

Noin vuosi sitten huomasin Phatthalungissa Morakotin pihamaan laitoja kiertävän, osin häntänsä menettäneen, aran ja pienikokoisen kissan. Arvatenkin sillä oli ja on koti jossain, mutta päivä päivältä se kesyyntyi lisää. Nimeksi annoin Black and White. Nykyisin se on yksi parhaista, vapaana kulkevista eläinystävistäni. 

On mukava seurata Tataa ja hänen kuvan serkkuaan, jotka molemmat sanoivat ja varmaan näin olikin, etteivät välitä kissoista, saati koskevat niihin. Sitä he eivät osanneet ottaa kuitenkaan huomioon, että Black and White päätti välittää heistä.

Ei ole lainkaan ensimmäinen kerta, kun kissa ottaa aivan erityiseksi lempi-ihmisekseen juuri hänet, joka ilmoittautuu suureen ääneen kissanvihaajaksi. Lähes poikkeuksetta ja joskus kujan kattikin on vetänyt pitemmän korren. Nyt nämä mainitut naiset aamuisin kaipaavat Black and Whiteä, jos se on myöhässä puoli tuntia itse laatimastaan aikataulusta.

Kissa on myös itsekkäälle ihmiselle yksi parhaimmista elämän opettajista. Sillä toisin kuin koira, kurilla ja komentamalla se ei tee eikä opi mitään. Rajansa toki on koirienkin kanssa ja luonnevika on lähes aina talutushihnan toisessa päässä.

Luulen, että täällä kissoilla on sama hiirien ja rottien pyydystystarkoitus, kuten Suomen koti- ja navettakissoilla aikoinaan. Thaimaassa kissat sekä koirat ovat pääsääntöisesti edelleen irti, mutta Suomessa kaikki eivät tule toimeen edes lumen alta paljastuvan koiranpaskan kanssa.

Thaimaan koirat ovat oiva esimerkki länsimaisesta vinoutumasta ja vähän tyhmyydestäkin. Jotkut lenkkitossuissa kulkevat farangit huiskivat bambukepillä tai vastaavalla koiria ja ihmettelevät miksi ne ovat päivä päivältä vihaisempia.

Mutta mikä minä olen ketään opettamaan, saati kauppaamaan tapojani. Vaikka olenkin sitä mieltä, että mitä paremmin tulee juttuun itsensä kanssa, sitä helpompi on elää muun luomakunnan kanssa ja maassa maan tavalla. Kuljen rottinkisauvan sijaan kulkukoirien lahjontapussi taskussa, joka on aina riittänyt jokaisessa tilanteessa. Ihmisten pilaamien, parin metrin kettinkiin kahlittujen koirien kanssa tarvitsen enemmän aikaa tai sitten jätän ne vallan rauhaan. Niillekin kyllä usein kaivan jonkun herkkupalan.

Kun täällä tallustelen aamulenkilläni yhtä thaikotieni tietä, samaa väylää käyttävät kanat, kukot, lampaat, kilit, koirat sekä kissat, siat, sonnit lehmineen ja vielä jotkut muutkin ihmisten lisäksi. Sitä kaikkea seuratessa aika usein tuntuu, että olen melko hyvin balanssissa itseni ja muun maailman kanssa. Tosin aina löytyy joku, joka vastaavasti ei pärjää itsensä ja vielä vähemmän minun kanssa 😖.

Thaimaan arkea

Moni ottaa ja välittää muillekin valokuvia nähtävyyksistä sekä kirjoittaa mielenkiintoisista paikoista Thaimaassa. Minulla ei ole sillä sektorilla oikeastaan mitään uutta kerrottavaa, vaikka kirjoittaisin paksun kirjan, joten jätän sen suosiolla muille.

Sen sijaan kirjoitan paljon arjestani ja siitä miten sen lähes kielitaidottomana vieraassa maassa koen.

Eilen mainitsin aamiaisesta Phatthalungin laitamilla, joka maksaa kahdelta hengeltä yhteensä 50 bahtia eli noin 1,30 euroa. Tänään otin kuvan mitä siihen kuuluu. Kaikkea pöytään katettua saa syödä niin paljon kuin haluaa.

Suomessa katsoin säälinsekaisella kunnioituksella Morakotin todella pitkiä päiviä mustikkametsässä ja sen jälkeen marjojen siivoamista aina aamuöihin saakka. Nyt hän on täällä puhunut kaksi päivää ystävilleen vain mustikoista, sillä koko kaupungissa ei varmasti ole montaa kuka tietää niistä saati poimimisesta yhtään mitään. Luulen, että tienestin lisäksi tärkeää on kokemusten jakaminen. Olen hyvilläni, että maltoin mieleni Suomessa liiasta jeesistä. 

En tiedä kuinka Tata ylipäätään, kai matkalaukussaan niitä tänne toi, mutta aamulla oli suomalaisista mustikoista tehtyä mehua kantapaikassamme tarjolla. Kuvassakin näkyviä muovimukillisia kehuttiin vuolaasti. 

Naapurissa asustaa skootterikorjaamon ja pienen virvoitusjuomakioskin pitäjien ehkä viisi vuotias poika, johon tein tovin viime reissulla tuttavuutta. Lopullisesti hän hyväksyi minut, kun kävin vanhemmilta kysymässä saanko ostaa pikkumiehelle sandaalit. Jotka myös sitten luvan saatuani ostin. Ne jalassa hän monesti ilmestyikin fillarinsa kanssa ja heitimme ylävitoset eli -femmat. 

Jos minua ei näkynyt, kysyi nuori ystäväni kielellään Tatalta: "Missä on farangi?"  Nyt tullessani ostin lentokentältä reippaan 10 euron koottavan poliisiauton. Ajettelin järjestää isälle ja pojalle yhteisen koti-illan sen parissa. Luulen onnistuneeni, sillä eilen kauniin kiitoksen jälkeen Smile juoksi legopalikoiden kanssa kotiinsa. Ehkä näen joskus poliisiauton koottuna. 

Toinen ekstra on pienet, mitättömän hintaiset muovipallot, joita kuljetan PeeCeeX:n takapoksissa ja jaan lapsille. Eilen hankin "kehään" uusia palloja, joista ensimmäinen löysi uuden omistajan tänä aamuna äidin hyväksymänä. Luulen palloja olevan 40, joiden avulla annan lapsille yhtä monta pientä hetkeä. Niitä ei kukaan enää voi ottaa sen jälkeen heiltä eikä minultakaan. Osa lapsista on sen ikäisia, että joku saattaa muistaa saamansa pallon aikuisenakin.

Syvällä etelän Thaimailla

Aamulla nukuin seitsemään. Kuinka myöhään olisikaan unta riittänyt, jos ei kello muistuttaisi aamulääkkeistä. Tuntuu mukavalta, jos en toipuisikaan aikaerosta, sillä Suomessa heräilin puoli vuotta aamuneljän, viiden maissa, kun olin ensin yöllä valvonut tunnin, pari yhden molemmin puolin. 

Kaksi kertaa aamiainen ryyditettynä kahdella tikun nokassa paistetulla lihapalalla (tuu muu) maksaa Phatthalungin kantapaikassani 50 bahtia. Vastaavasti aamupuuro pikku karjalanpiirakalla ja teellä sekä Tatan leivällä on Tuusulan kantapaikassani 11,10 euroa. Tämän aamun bahteiksi väännettynä 423 bahtia. Hintaeroa on huomattavasti enemmän kuin elintasoeroa. 

Morakotin tekemillä safkoilla minua saisi tätä vauhtia kävelemisen sijaan pian pyöritellä sinne tänne, sillä vaakakaan ei pysynyt kunnolla vauhdissa mukana. Nyt olen päättänyt syödä vähemmän ja kävellä loivaliikkeisesti puoli vuotta jokainen aamu, satoi tai paistoi. Saldo tänään oli noin 1600 askelta, jolla ei juuri elvistellä. Meinasin silti nyykähtää suoritukseni taakan alle isoine mahoineni. Mutta olin hyvilläni, koska se on 1600 kertaa enemmän kuin ei mitään. Tavoite on, että vaaka näyttää maaliskuussa taas alle 0,1 tonnia ✌️.

Mainitun lenkin kävelin pitkin kapeita teitä ja omakotitalojen sivuja. Morjenstelin ihmisille, joista osa on katsellut minua skootteroidessani PeeCeeX:llä. Jalkapatikassa kyläläiset eivät ole minua koskaan nähneet, sillä hyvä harrastus jäi Jomtienin ympäristöön.

Ensi kerrasta tuli hyvä mieli. Pysähtyilin ja ihmettelin sekä annan usein ylipäätään kissan- tai koiranmuroja rotujen koirille, joskus kissoillekin sekä kukoille kanoineen ja muillekin linnuille. Juttelenkin niille, sillä ne ymmärtävät suomea yhtä paljon kuin täkäläiset ihmisetkin. Itse asiassa sekin on paljon enemmän kuin Jokilaaksossa, jossa ei juuri käy ihmisiä eikä koiria.

Arki ja elämisen puitteet ovat täällä hyvin toisenlaiset kuin Jomtienin Seven Seasissa, jossa yli kilometrin mittaiselle uima-altaalle on noin viisi askelta. Täällä ei altaita ole, mutta ei ole myöskään farangeja eikä muita turisteja. Merikin on ainakin 40 kilometrin päässä, jonne tein viime reissulla lähtöä 4 kuukautta. Ehkä tällä kertaa saan roudattua sinne lihaiset luuni.

On mukavaa huomata ja kokea, että mieleni ei 73-vuotiaana ole silti niin luutunut, etten kiinnostuisi uudesta ja omaksuisikin siitä jotain. Sillä tänään, heti ensimmäisenä aamuna huomasin kuinka paljon pidän Thaimaan maaseudusta ihmisineen, eläimineen ja kaikkineen. Se kaikki on minulle varsin uutta. 

Thaimaan aamutaivaan alla

Tänään olin Don Mueangin lentokentällä Bangkokissa odottamassa ilmakyytiä Trangiin. Enkä menekään ainakaan suoraan Jomtien-Pattayalle. Trangin lentokenttä oli pieni, pienempi kuin Jyväskylän, vaikka infotaulujen mukaan päivittäin on lentoja puolen tusinaa. 

Molemmilla Bangkokin lentokentillä katselin ihmeissäni kuinka robotit valtaavat ihmisiltä työpaikkoja, kun automaattiset laittianhoitokoneet siivosivat hehtaaripintoja puikkelehtien matkustajien välissä ilman kuljettajia.

Tuusulan Myllykylän Jokilaaksosta meni aika tasan vuorokausi matkatessa siihen, etta avasin Morakotin omakotitalon ulko-oven Phatthalungissa. Odottaessani Helsinki-Vantaan lentokentällä lähes täyteen koneeseen nousua, törmäsin yllättäen entiseen työkaveriinikin sekä Thaimaan kävijään ja olijaan Hessu Hoohon, joka ei ole Hopo eikä hoopo. Hieno mies, sanon minä. 

Suvarnabhumin lentokentällä tarjosin passintarkastuksessa Lähi-Tapiolan sivuilta tulostamaani matkavakuutustodistusta. Siihen olisi matka sitten tyssännytkin, vaikka vakuutusyhtiön live-virkailijakin sanoi, että varmasti kelpaa ja on kelvannut muillakin. 

Mutta minä vaadin takataskuun toisen todistuksen, jossa on mainittu korvaussummat eri toimenpiteille sekä viimeinen voimassaolopäivä. Sen päivän leiman lätkäsivät myös passiin, kun menin ensi kerran köpöukkojenkin passintarkastusjonoon. Kysymykseen, että jos hommaan jatkoja matkavakuutukseen paikalliselta vakuutusyhtiöltä, niin tuleeko uusi leima, vastaus oli, että siitä minun pitää neuvottella paikallisessa Immigrationissa.

Jälleen kerran tuli vahvaa vahvistusta, että kannattaa toimia pilkulleen kuten Thaimaan viranomaiset ohjeistavat. Ei ole aina hyväksi uskoa Suomen viranomaisia ja vielä vähemmän muita työtekijöitä. Luotettavan kaveri neuvoihin on viisasta suhtautua harkiten, kuten omiinkin säätöihin, kun on kysymys Taimaahan menosta tai olosta.

Mutta täällä ollaan ja pärjätään suomen kielellä yhtä hyvin kuin englannilla eli ei ollenkaan. Viime talvena, meni kaksi kuukautta ennen kuin näin ensimmäisen farangin näköisen. Ja sekin oli huuliharpunsoiton maailmanmestari Kari alias Moikku Moilanen, joka yhtäkkiä tupsahti vaimoineen Morakotin oven taakse. Sinällään oikein mukava yllätys.

Voi olla, että väärinkäytän lievästi ylläpitäjän valtaa "Jomtien Pattaya Beach ja vähän muutakin" ryhmässä ja postailen löpinöitäni Phattalungistakin tai missä sitten liikunkin, jos ei kovasti tule pyyhkeitä kehään.

Henkilökohtaista päästö- ja energiakauppaa

Päästökaupan avulla voidaan säädellä Euroopan talousalueen päästöjen syntymistä. Päästökaupan piiriin kuuluvat laitokset voivat myydä ja ostaa keskenään päästöoikeuksia, jotka oikeuttavat tietyn päästömäärän tuottamiseen. Päästöoikeudet hinnoitellaan euroa / päästötonni.

Tarkoituksena on, että teollisuus- ja energiantuotantolaitosten sekä Euroopan talousalueen sisäisen lentoliikenteen kasvihuonekaasupäästöt pysyvät koko EU:n päästökauppasektorille asetetun päästökaton rajoissa.

Olen tunnustanut poliittiseksi värikseni vihreyden kauemmin kuin sellaista puoluettakaan oli Suomessa. Ehkä eniten siksi, koska en hyväksy vastuulliseksi ajatteluksi, että hinnalla millä tahansa kaikki mahdollinen muutetaan rahaksi ja sanotaan tuleville sukupolville ostakaa taaloilla tai euroilla uusi maapallo.

Joka tapauksessa minua on joskus syytetty kaksinaamaisuudestakin ja kysytty kuinka voit ylipäätään lentää, kun olet vielä vihreäkin? Vastausta miettiessäni on pitänyt ajatella ja tehdä laskelmia millaisella päästöjen tai energian vaihtokaupalla lennän vuosittain Thaimaahan ja takaisin. 

Nyrkkisääntönä voidaan pitää, että pitkällä matkalla lento kuluttaa polttoainetta noin 3 litraa/matkustaja/100km, kun kone on täynnä. Vuosittain 8000 kilometriä, usein sinivalkoisin siivin Aasiaan ja takaisin kuluttaa polttoainetta per lärvi noin 500 litraa. 

Keskimääräinen omakotitalon lämmitysöljyn kulutus on noin 2 500– 3 000 litraa vuodessa, Merikonttikotini ja saunakontti suihkuineen sekä toiletteineen lämpenevät molemmat sähköllä, jos en lämmitä kotiani puolivaraavalla takalla. Mutta jos minulla olisi öljylämmitys, palaisi polttoainetta vuodessa 60 neliön lämmittämiseen alle puolet omakotitalon lämpöenergiasta.

Koska olen luonnon lämmittämässä ilmastossa talvikaudet ja ilmalämpöpumppu pitää lämmön Suomikodissani 10 asteessa, voin perustellusti sanoa säästäväni vuosittain energiaa enemmän kuin lentomatkoillani kulutan. Aasiassa en käytä edes lämmintä suihku- tiski- tai muutakaan pesuvettä, joten siinä on lyhykäisyydessään energian vaihtokauppani. Päästöjen osaltakin tulee säästöjä, sillä Suomessa käytän uusiutuvia sähkön tuotantomuotoja. 

Hieman saivarrellen ekstraa tulee, kun en ole ajelemassa talvipakkasessa huoneen lämpöisellä, 2-litraisella Vanha rouva Avensiksella, vaan ajan valmiiksi lämpimässä ilmassa 160 kuutioisella kaksipyöräisellä PeeCeeX:lläni. 

Tänään ilman ollessa kuudelta neljä astetta plussa puolella, menen kesäkauteni viimeisen kerran aanu-uinnille luonnonveteen ja lähden päivän mittaan talveksi säästämään energiaa Finnairin puhalluslampulla Jokilammen joutsenperheen jäädessä vielä toviksi lentoharjoituksiin.

Opettajiani

Lehdestä luin, että yksi opettajistani, Kaija Suomus oli siirtynyt taivaan oppilaitoksiin 93 vuotiaana. Se sai minut muistelemaan 9 vuoden kouluaikaani. En viihtynyt missään. Tai välillä viihdyinkin, mutten siinä tarkoituksessa, mitä varten koulut olivat olemassa.

Kaksi ensimmäistä vuotta kävin Tuusulan Kirkkotiellä kirkkoa vastapäätä puisessa alakoulussa, jossa luokkia ja opettajia oli kaksi. Minun taisi olla nimeltään Hämäläinen. Sen sijaan varmaa oli, että Vesa Tuominen löi pesäpallomailalla pallon koulun ikkunalasin läpi, minä laskin pulkalla portista tielle ja Erikssonin Eeron opettaja laittoi ensimmäisenä päivänä korkean kaapin päälle istumaan. Sillä Eero itki kovasti, kun äiti palasi kotiin ja jätti pienen koululaisen yksin vieraasen lapsilaumaan.

Sen jälkeen siirryin kahdeksi vuodeksi saman tien varrella olevaan kansakouluun. Sinne iltapäivisin tulivat myös oppikoululaiset, joilla ei silloin ollut omaa opinahjoa. Muistelen virallisen nimen olleen Keskuskansakoulu. Sieltä en oikeastaan muista kuin johtajaopettaja Luukkaisen, jonka kaksi poikaa olivat luokallani.

Sitten menin viideksi vuodeksi Tuusulan yhteiskouluun, jonne vanhempani huijasivat minut lupaamalla, että saan syödä Perä-Hyrylän kioskilla niin monta jäätelötötteröä kuin yhdellä kerralla pystyn. 

Viimeisestä koulustani muistan useammankin opettajan, joista pari, kolme poimintaa muistilaatikoista. 

Käsityönopettaja Airanne yritti takoa koulun sääntöjä kahden kesken hitsauskopissa tavalla, joka ei olisi kestänyt silloin päivänvaloa ja vlelä vähemmän nyt. 

Rehtori Häkkinen piti puhuttelun sanoen minua koulun mätämunaksi ja kuuluisammaksi kuin yksikään opettaja. 

Eräänkin kerran välituntisin seisoin löytötavarakaapin ja opettajanhuoneen oven vieressä milloin kenenkin opettajan määräämänä.

Tuttua oli, kun Etta-Liisa Lappalainen, myöhemmin Kunnas, huusi monesti: "Jorma Soini, gehe hinaus!" Lopputunnin piilottelin aina milloin missäkin käytävällä muilta opettajilta lisärangaistuksen pelossa.

Parhaimpaan lopputulokseen kurinpidossa pääsi tarinan alun luonnontieteiden opettajasta rehtoriksi päätynyt Kaija Suomus. Hän pysyi asialinjalla, vaikka kuinka häiriköin.

Kerran kurinpalautukseksi jouduin kirjoittamaan seuraavaksi päiväksi koulun järjestyssäännöt paperille. Kotiin fillaroidessani päätin, etten muuten kirjoita. Kun seuraavan päivän oppitunnit päättyivät, kysyi Kaija kuinka järjestyksen kotitehtävät ovat sujuneet? Kun eivät olleet, jatkoi hän, että ei se mitään, sillä lukukauden päättymiseen on aikaa monta kuukautta ja joka päivä tulee yksi kerta lisää. Ne kirjoitat kotona tai jälki-istunnossa koulupäivän päätyttyä harkintasi mukaan. Joten huomiseksi sinun pitää kirjoittaa ne kaksi kertaa.

Seuraavana päivänä kertoja oli jo kolme. Päivän päätteeksi opettaja myös selvensi sääntöjä: "Jos jossain vaiheessa tulen vakuuttuneeksi, ettet aio kirjoittaakaan, tulen rehtorin kanssa kotiisi keskustelemaan vanhempiesi kanssa olisiko heillä ehdotuksia kuinka muut oppilaat saisivat sinulta tunneille oppimisrauhan."

Kahdeksan kerran kohdalla taivuin ja kirjoitin järjestyssääntöjä kotona myöhään yöhön. Opettajani oli vetänyt pitemmän korren, joka hyväksi koulussa onkin. Kaija Suomus sai kaiken anteeksi, kun hän myi myöhemmin minulle yhdellä tai sadalla markalla kaksi japanilaista, mustavalkoista tanssihiirtä 💕. Niille puhuin monesti itselleni tapahtuneesta, mutta kevensin myös sydämeni taakkaa, kun koin maailman kohtelevan minua huonosti.

Arjen nettimaailmaa

Viikolla olin itseäni huomattavasti vanhemmassa ravintola Elitessä ystäväni 80-vuotispäivän syntttärilounaalla. Paikalla oli juhlakaluineen tusina toisilleen sukulaista ja kaksi muukalaista. Kurre, jolta olin kolme vuosikymmentä sitten ostamassa entisiä puhelinlaitoksen tiloja Hyrylän Mutterimajan vaihtoehtona sekä minä. Olin otettu kuuluessani kutsuttujen joukkoon.

Kyydin Jokilaaksosta ja takaisin sain syntymäpäivän viettäjän veljeltä, joka myös on lapsuudenkavereitani. Löydettyämme parkkipaikan ravintolan edestä, kysyi hän, jolla olisi rahaa tuhlattavaksi asti, että kuinkahan pysäköinti maksetaan? Vastasin, että arvattavasti esimerkiksi luottokortilla. Tähän mies, ettei hänellä ole edes pankkikorttia. Selvisi, ettei sunnuntaisin makseta millään tavalla 🙂.

Oli virkistävää huomata, että kaikki eivät ole lähteneet mukaan tämän päivän eivätkä eilisenkään kotkotuksiiin. Jäin vielä myöhemminkin pohtimaan pankkikortin puuttuessa enemmänkin kuinka sähköinen asiointitapa on vienyt tilaa elävien ihmisten kohtaamisilta ja kontakteilta.

Kun hoitelin kumivenevarkausasiaani, tein rikosilmoituksen sähköisesti, kuten otin ja lähetin valokuvatkin liitetiedostoina. Yhtä helppoa oli asiointi vakuutusyhtiössä. Kopio rikosilmoituksesta ja poliisilta lähes hetkessä tulleesta päätöksestä eivät tulleet turvallisuussyistä sähköpostilla, vaan sähköiseen Suomi.fi-palveluun. 

Ne lähetin LähiTapiolaan sähköisen vahinkoilmoituksen liitteinä. Kaikki hoitui mutkattomasti nettimaailmassa, joka kieltämättä toimiessaan helpottaa ja nopeuttaa asioiden hoitamista. Varsinkin, jos ja kun sen osaa. Korvauspäätöskin tuli parissa päivässä ja alle viikossa rahat ilmestyivät pankkitililleni. Määrä oli ilmoittamani, joten kiitos vakuutusyhtiölleni reilusta kohtelusta.

Hyvillä mielin huokaisin konnille sinne jonnekin, että "viekää vaan tuhkatkin pesästä, putoan silti Black & White kissan lailla jaloilleni. Jaksan myös odottaa teidänkin laulujen lunnaiden maksun aikaa, toivon mukaan kaltereiden takana tai taakse."

Sähköinen asiointi on kätevää, mutta monesti persoonatonta ilman livekontakteja ihmisiin. Niitä hyväntahtoisena höpöttäjänä usein kaipaan. Mukavia ovat olleet Puuilon, Bauhausin, ruokakauppojen, apteekin ynnä muiden henkilökuntien kohtaamiset sekä puuta heinää puhumiset asioinnin lomassa.

Mutta jonottamisesta en pidä, joten olen opetellut S- ja K-markettien itsepalvelukassojen käytön. Ihmiset niitä vieroksuvat, joten niillä on aina tilaa ilman jonotusta. Apteekinkin sähköisen asioinnin hallitsen, joten voin halutessani ostaa netin kautta ja noutaa lääkkeeni ihmisiä kohtaamatta koodilla vaikka keskellä yötä lääkekaupan tuulikaapin lokerikosta ja maksaa myöhemmin nettipankissa.

Vähenevät vieraiden tai puolituttujen kohtaamiset on korvannut tämän kesän löytöni, Kahvila Hyrylän Munallisten Marttakerho. Se kokoontuu jokaikinen aamu, jolloin pari kourallista ikäisiäni miehiä muuttaa kanssani maailmaa tai suhtautumista siihen sekä muistelee mennyttä aikaa. Monien vanhemmatkin ovat olleet mutsini ja/tai faijani vähintään tuttuja, joten yhteistä tarinoitavaa tällä mukavalla joukolla riittää.

Minuakin kauemmas Brasiliaan joukosta talveksi lähtee ainakin entinen merimies Uolevi, jolle saatan ensi talvena soittaa netin mahdollistaman ilmaisen videopuhelun, aidosti pallon toiselta puolen Thaimaasta. 

Varsinainen aamun helmi on kuitenkin Kahvila Hyrylän hymyilevä henkilökunta. Loistavan palvelun lisäksi se paistaa karjalanpiirakkani, tekee sen päälle munavoin, valmistaa haudutetun moniviljapuuron ja joukkoon hillon sekä keittää hunajan kanssa nauttimani teeveden.

Heillekin höpöttelen juttujani ja kerron kulloisenkin uimaveteni lämpötilan. Jos mieleni on joskus kurja, henkilökunta möyhentää ystävällisyydellään risukasaani vähintään sen verran, että syksyn viimeisetkin auringonsäteet löytävät pilvienkin välistä välillä nurjuuttakin henkivän mieleni.

12 vuotta blogeja samassa paikassa

4312. päiväkirjanomainen blogi on aiheesta, josta olen kirjoittanut aiemminkin. Kuten monesta muustakin, sillä joka päivä uusi aihe on harmaantuville aivosoluilleni ylivoimainen haaste. Siispä toistan itseäni. Joskus muistan vasta kirjoitettuani, että minähän kirjoitin tästä viisi vuotta aiemmin. Tai sitten muistan vain, että joskus kirjoitin. Kun aikani pengon muistilokerojani, saatankin päätyä lopputulokseen, että ainakin piti kirjoittaa... 🤣. 

Mutta vaikka toistan itseäni, se ei vielä tarkoita, että varsinkaan satunnainen lukija tekee samoin. Sillä luulen, että itseni lisäksi kukaan toinen ei ole lukenut jokaista blogiani. Tai voi olla, että Päivis on, sillä hänen käsialaansa kirjoituksista on kolmas- tai neljäsosa, jotka olen lukenut kaikki. Joka tapauksessa tarjoan kermakakkukahvit tai vastaavat, jos joku ilmoittaaa lukeneensa jokaisen kirjoitukseni tällä blogialustalla.

Ehkä yhdessäkään kirjoituksessa ei ole mitään aivan uutta eikä varsinkaan ainutlaatuista. Tai toisaalta on, sillä kukaan ei liene onnistunut tallentamaan tai edes näkemään kahta täysin samanlaista lumihiutalettakaan.

Ainutlaatuisinta lieneekin kirjoittaa blogeja joka päivä vuodesta toiseen. Voi olla, että sillä mittarilla olen valtakunnan tai koko maailman piikkipaikalla. Vähintään vastaavasta saavutuksesta tarjoan vastaavasti mansikkaleivoskahvit tai vastaavat 🙃🙃🙃.

Pidän kirjoittamisesta, joka on tyhjänpäiväisen ja nautinnollisen elämäni leppoistamisjakson tärkeimpiä sisältöjä. Lukijoiden joukossa on ainakin joitakin, jotka nykyisin kulkevat säännöllisesti matkassani päivittäin ainakin sen ajan, kun lukevat. Ehkä joku joskus, oitis tai myöhemmin pohtiikin lukemaansa. Niin ainakin toivon ja välillä tarkoitankin miettiessäni mitä ja miten milloinkin kirjoitan. Palautteet ovat itselleni helmiä, sillä niitä on aivan liian vähän.

Joskus ajattelen tuotteliasta kirjailijaa. Omakohtaisesti käsitän kuinka paljon se vaatii, vaikka kirjoittaminen olisi elämänmittainen intohimo. Ehkä se on sitä minullekin, joka jalostui nykyiseen muotoonsa, kun etsin joutenolon ratoksi harrastusta, joka seuraisi helposti mukana pasianssikorttien tai vaikka virkkuukoukun lailla. Missä sitten kuuna päivänä olenkin.

Tämä kirjoitus on syntynyt parvisängyssäni kämmenenkokoisella älylaitteellani aamukuuden molemmin puolin, Morakotin vuoteeseen tuoman aamukaffen ja inkiväärijuoman ryydittämänä. 

Omasta mielestäni kirjoitan paremmin tai innostuneemmin aamuisin. Johtuneeko siitä, että yö virkistää aivoja ja unohduttaa eilisen tapahtumia. On helpommin tilaa rönsyillä anivarhaisen tyhjällä päällä sinne tänne. Eikä tarvitse raivata tilaa uudelle, vaan sitä mahtuu levännneeseen korvien väliin.

Luulen, että olen kerran pyytänyt aiheita mistä kirjoittaisin tai aikonut pyytää 😖. Nyt ainakin pyydän, sillä tikustakin voi tehdä asiaa tai pölöttää mistä tahansa, vaikkei olisi asiaakaan 🤔. 

Eilinen oli monella surupäivä

Itsemurhien ehkäisypäivää on vietetty Suomessa vuodesta 2003. Tavoitteena on lisätä tietämystä, levittää tietoa ja vähentää itsemurhiin liittyvää leimautumista. Ennen kaikkea tarkoituksena on tuoda esille sanomaa siitä, että itsemurha on estettävissä, itsetuhoisiin ajatuksiin on saatavissa apua ja asiasta voidaan puhua turvallisesti. Suomessa päivän viettoa koordinoi MIELI ry.

Itselleni itsemurha on tuttu, raskas ja läheinen. Kun joskus sain isältä kunnon selkäsaunan, muistini mukaan yhtä kertaa lukuunottamatta aina syystä, sain sen ajan hengessä ansioni mukaan. Mutta se ainoa kerta on syöpynyt mieleeni ja oli raskas kantaa, vieläkin. Itkin silloin itseni uneen keittiön perällä olleessa vuoteessani. Olin vakaasti päättänyt, että aamulla lopetan elämäni ja hyppään kotitieni toisella puolella olevan, Every Oy:n kolmemetrisen lautarakennuksen katolta.

Mutta kun aamu koitti, oli yö vienyt itsetuhoisilta ajatuksiltani voiman. Olin elämänvirtaa täynnä ja mielessä uudet kolttoset. Mutta itsemurhan kautta olen myös menettänyt hyvin läheisen ihmisen, jonka vuoksi eilen liehui Jokilaakson juhlapaikalla Suomen lippu.

Kun sitä aamulla asettelin, surin kyynelsilmin. Tiedän kuinka raskasta on, kun umpikuja ja kuolema täyttää mielen jokaisen kolon ja saa ihmisen sammuttamaan ennen aikojaan elämänsä virran. Sen sijaan en tiedä, mutta ajattelen, että silloin varattujen päivien määrä ei tule täyteen. 

Mutta muistot jäävän elämään, joita erityisesti eilen muistelin. Elämän monimuotoisuudesta ei ole aina helppoa löytää oikeudenmukaisuutta. Miksi joku, joka elää päihteiden ja korvikeaineiden maailmassa kuin viimestä päivää, ei tunnu kuolevan millään? Ja vaikka joku tekee kaikkensa pystyäkseen elämään, onkin yhtenä päivänä päättänyt päivänsä?

Vaikka tiedän elämän umpikujista aika paljon, ajattelen tietämättä, että elämä on tarkoitettu elettäväksi. Eikä keinotekoisesti oman käden kautta päätettäväksi. En silti tiedä jättääkö aika meidät sattumanvaraisesti vai ajallaan tai jätämmekö me ajan. Kun sydämeni joskus pysähtyy, loppuuko kaikki osaltani siihen, vai vain elämän yksi muoto? 

Kansainvälisenä itsemurhien ehkäisypäivänä joku toinenkin suri läheisensä menetystä jälleennäkemisen uskossa ja toivossa. Juuri nyt tätä kirjoittaessani ajattelen kuinka hyvin eiliseen sopiikaan yhdistyksemme Elämän tähden ry, jonka tarkoitus on kaiken elämän suojeleminen.

Kansan ontuva oikeustaju

Juutuin pohtimaan kumivenevarkauden myötä mihin suomalainen yhteiskunta kansalaistensa elämässä puuttuu. Sillä siitä muodostuu monelle mikä on sallittua ja mikä jotenkin oudosti hiljaisella tavalla hyväksyttyä, vaikka olisi väärin tai peräti kiellettyäkin. Joskus oikeuskäsitys ei menekään yksiin kansiin kansalaisilla ja koneistolla.

Verot ovat siitä oiva esimerkki. Valtio ja kunnat verolakeineen määrittelevät montako prosenttia ihmisten ja erilaisten yhteisöjen yrityksineen tulee maksaa veroja. Minulta väkisin perittävät maksut ansiotyöaikana olivat yhteensä noin puolet bruttopalkasta.

Sama Sääntö Suomi pudottaa minut silti isänmaani sosiaaliturvan ulkopuolelle esimerkiksi puolen vuoden ulkomailla olon jälkeen. Eikä maksa esimerkiksi lakisääteisiä lääkekorvausia, vaan säätää uudet lait. 

Eikä se hyväksy sitäkään, että olen omilla rahoillani vakuuttanut itseni suomalaisessa vakuutuslaitoksessa vuoden matkan ajaksi. Minua se ei silti unohda, vaikka asuisin Huitsin Nevadassa, vaan perii verot esimerkiksi eläkkeestäni niin kauan kuin henki pihisee. 

Jos valtion koneisto on laskenut väärin ennakonpidätykseni, jahtaa se minua vuosikaudet vaikka maan ääriin saadakseen minut maksamaan itse määrittelemänsä sadan euron jäännösverot. Jos suoritusta ei kuulu, alkaa koneisto penkomaan tulojani sekä omaisuuttani voisiko sieltä saada jotain ulosoton kautta valtiolle.

Mutta jos joku nyysii omaisuuttani tai ilkivallan myötä rikkoo paikkoja tuhansien eurojen edestä, on työn takana saada poliisi paikalle saati tutkimaan rikosta. Pikkujuttuja, he ehkä ajattelevat. Mutta juuri ne määrittelevät oikeustajuani, mikä on kotimaassani sallittua ja mikä ei. Saman yhteiskunnan määrittelemän arkikäytännön mukaan teen ja muutan myös omaa käyttäytymistäni, on se sitten laillista tai ei. 

Silti poliisilla on resursseja vahtia, etten aja taajamassa yli viittäkymppiä. Resursseja on periä sakot ja rikemaksut vaikka kuinka pitkän kaavan mukaan. Ovatpa niitä joutuneet kansalaiset vankilaankin sovittamaan. Siellä yhteiskunta palkkatyövoimin sitten vahtii ympäri vuorokauden syöttäen, juottaen ja tarjoten tyynyineen lämpimän petipaikan. Aukoopa ja sulkee vielä ovetkin puolestani, jos sinne päätyisin. Jotkut kodittomat ja asunnottomat alan miehet tekevätkin sen verran kolttosia kesäisin, että pääsevät kylmimmiksi talvipakkasiksi yhteiskunnan tarjoamaan täysihoitoon.

En sano enkä tiedä mikä olisi oikein tai paremmin, mutta sen sanon, että jotain on vinossa. Ihmiset joutuvat pestaamaan yksityisiä yrityksiä vahtimaan kotinsa turvaa, kun se ei kuulu poliisille tai siihen ei ole aikaa. En kritisoi kentällä työtä tekeviä, vaan heitä, jotka määrittelevät tekemisen painotuksia. Joskus tuntuukin, että kenttämies tai -nainen on poliisikoiran asemassa. On mentävä sinne minne pomo määrää välillä henkensä kaupalla, kuten koirakin konnan ja konnattaren perään konsanaan. Palkkioksi voi saada puoliksi kalutun 🦴:n sekä kesähelteellä päästä Soiniityntien sillan pieleen vähintään kastelemaan turkkinsa.

Aivan oma lukunsa on pysäköinninvalvonta, suorittaa sitä yksityinen, kaupunki tai valtio. Ensin yhteisin verovaroin tehdään kadut ja parkkipaikat ja sitten laitetaan käyttäjät maksamaan määräaikaisesta pysäköinnistä. Puolikin tuntia yli, niin huonolla tuurilla on tuulilasin alla maksulappu. Jos sen jätät maksamatta, yhtä huonolla tuurilla valtio vie autosikin. Tähän kaikkeen on resursseja, sillä se tuottaa rahaa, joka ratkaisee liikaa tekemisten järjestystä. Se taas on välillä kaikkea muuta kuin kansan oikeustaju.

Enhän minäkään tälle voi kuin marmattaa, mutta voin liikutella muiden mukana käsitystäni siitä mikä on oikein ja väärin. Kun en pysty osoittamaan rikostutkijoille johtolankoja varkaudesta, he päättäävät kysymättä minulta mitään tai käymättä rikospaikalla, että ei tutkita.

Jään väkisinkin käsitykseen, että varsinkin pikku varkaudet on enemmän tai vähemmän hyväksyttyjä, vaikka minunkin maksamin varoin on palkattu lain- ja pysäköinninvalvojia, mieletön määrä vartijoita sekä muita vahteja sisä- ja ulkotöihin.

Poikkeuksen tekevät myymälävarkaudet, kun anastat kaupasta suklaapatukan. Siitä sinut puolijulkisesti lähes mestataan. En tiedä onko enää myymäläetsiviä, mutta ainakin vartijat tai järjestyksenvalvojat ja joskus poliisitkin taluttavat sinut kaikkien nähden vastuunkannon porteille. Kun koneisto on aikansa jauhanut, se tuomitsee sulkaapatukkavarkaan ehkä sakkoihin. Jonka jälkeen koneisto siirtyy etsimään keinoja miten saada rosvo maksamaan tai muuten sovittamaan määrätty tuomio.

Lumi on muuttunut

Eilen kiersin parin naapurin luona kyselemässä ja kävin samalla mielessäni läpi viikolla tapahtunutta kumivenevarkautta. Sain vahvistusta tosiasialle, että tämän päivän Suomessa lähes kaikki kelpaa varkaille. Metsän takana asuva pariskunta kertoi metsästystä ja eläinten ruokkimista harrastavasta pojastaan, joka oli asentanut ruokintapaikalle riistakameran seuratakseen kauriiden ja vähän muidenkin syömä- ynnä muita puuhia. Lysti loppui, kun rosvot nyysivät kameran.

Silloin tällöin pohtiessani mieleni harhapolkuja muistan viisauden: "Menin itseeni, tuli ahdasta, lähdin pois." Sen jälkeen, kun käsitin, että vain harva minulle enää mitään voi, en enää korvieni välin kipeyksiä löydettyäni lähdekään pois, vaan syvennyt miettimään miksi olen ollut ja olen yhä sitä mitä olen.

Aamulla kirjoitin mainitun viisauden Googlen hakupalveluihin ja löysin yllättäen ainakin etukäteen mielenkiintoisen kirjailijan. Katujen kasvatin, jonka jo ajat sitten julkaiseman, kuvan sähköisen kirjan ostin samantien alle vitosella. Kirjailijan nimellä on Googlessa paljon muutakin yhtä jos toista. 

Muistan myös, kun päihdepoluilla löysin setelin, laitoin sen aina vikkelästi taskuun ja silmäilin ympärilleni, ettei vaan kukaan nähnyt. Kun lopetin alkoholin käytön, jätin konnuudet tai ainakin osan 😖 ja kerroin ylevästi hurskastellen: "Jos nykyisin huomaan rahan vailla omistajaa, en sujautakaan sitä enää taskuuni, vaan vilkuilen sinne tänne kenen se mahtaisi olla." Mutta sydämessäni tiedän, että jos törmäisin tarpeeksi suuren summaan, sujauttaisin sen taskuuni entiseen tapaan. Häpeällistä, kun ajattelen miten vähän olen muuttunut. 

Näitä mietin ajatellessani kumivenevarkaita, jotka itse asiassa ovat kuten itsekin olin, sillä varastelin aikoinaan aika tavalla rahoittaakseni alkoholin täyttämää elämää. Yli kolmevaihteisesta polkupyörästä, lukittu tai ei, maksoi yhdistetty viinatrokari ja varastetun tavaran myyjä/välittäjä aina kaksi pulloa vodkaa.

Kaukana menneisyydessä on Tyrnävän mummu ja pappa, jotka laittoivat lähtiessään mummolan ulko-ovea vasten varsiluudan. Tästä mahdollinen kyläilijä näki jo kaukaa, ettei turhaan astu sisään, kun ketään ei ole kotona. 

Mieleen muistui myös entinen kotini Sörnäisissä ja sen elämisen yhteisön sauna. Mennessäni kerran pukuhuoneeseen, huomasin koukussa roikkuvan, märän saunaharjani, jota joku oli siis käyttänyt. Hissini jumiutui siihen paikkaan ja koin tulleeni raiskatuksi, vaikken ole sitä koskaan kokenutkaan.

Kameravalvonnan nauhoituksista pengoin kuka oli ottanut harjani luvatta. Sen johdosta hipsin kerroksissa asuvan Raipen luokse, jolle pää punaisena möykkäsin: "MIKSI OLET KÄYTTÄNYT HARJAANI!!?" Tähän tämä linnan vintiö vastasi rauhalliseen tapaansa käsiään levitellen, että "enhän minä voinut tietää kenen se oli."

Niinpä. Kaiken voi ottaa, jos ei tiedä omistajaa ja vaikka tietäisikin. Maailma oli muuttunut. Raipen vastauskin oli kuin Kassi Alman suusta, joka sanoi hienohelmojen vaalitilaisuudessa: "Tiedättekö rouvat, että lumi on muuttunut? Kun pikkutyttönä kyykistyin lumihankeen ja annoin tulla, jäi vain pikkurillin kokoinen pienin pieni reikä. Mutta nyt, vuosikymmeniä myöhemmin saman toimituksen jälkeen lumi on kaksi metriä kauttaaltaan aivan keltaisena."

Itseensä menemisen rikkaus ja kipeys on, kun huomaa olevansa lähes kuin ennenkin. Eräänlainen esimerkki on tämän päivän Putin. Hänestä voi nähdä kuinka vähän ihminen loppujen lopuksi on muuttunut. Jos ei löydä siitä yhteyttä itseensä, voi pohtia mitä Jugoslavian kansa teki toisilleen, kun Titon rautanyrkki irtosi. Sanoivat sitä itäisen Euroopan sivistyneimmäksi maaksi 😥.

Selittämätön Jormaksen elämä

Jotkut nyysivät Jokilaakson lammelta lukitun kumiveneeni airoineen ja pumppuineen raahaten ne jäljistä päätellen läpi metsien ja peltojen ties minne. Harmittaa ei niinkään varkaus, vaan koska se murentaa Merikonttikotini paikkaa loppuelämäni satamana. 

Kun aikoinaan kaksi naista ilmestyi Duokodin oven taakse kysyen yösijaa, tarjosin sen, sillä tiedän mitä on kodittomuus. Vieraanvaraisuus maksoi minulle 20 000 euroa sekä muutaman muistoja täynnä olevan kultakorun. Vaikka syylliset apureineen yhtä lukuunottamatta jäivät kiinni kameravalvonnan ansoista, on juttu maannut suomalaisen byrokratian sokkeloissa yli kaksi vuotta eikä loppua näy. Joten en usko ollenkaan venevarkauden selviämiseen, vaikka rikosilmoituksen teinkin vakuutusyhtiön vuoksi ja vaatimuksesta. 

Kun rosvot veivät veneen, ensimmäisen kerran hiipi mieleen todellisena vaihtoehtona, että entäpä, jos karistan jaloistani kokonaan Suomen pölyt. Vaihtoehtoa vauhditti netissä tekemäni rikosilmoituksen poliisin päätös tältä aamulta:

"Esitutkinta keskeytetään toistaiseksi. Asiassa ei ole saatu rikoksesta epäillyn henkilöllisyydestä selvyyttä. Valvontatallennetta, teknistä tutkintaa tai sellaista selvitystä, jonka perusteella ketään voisi esitutkintalain 3 luvun 3 §:n mukaisesti asettaa epäillyn asemaan ei ole. Asiassa ei ole toistaiseksi johtolankoja jatkotutkimuksille."

Päätöksen virkavalta teki kuulematta minua ja käymättä paikan päällä. Yhä hämärämmäksi tulee mihin ylipäätään koskaan tarvitsen poliisia, jos rikoskin pitää tutkia itse? Toisaalta ymmärrän ja toisaalta en. Kun hurautan poliisin tutkaan 10 kilometrin ylinopeutta, koneisto ottaa minut kiinni tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin ja perii sakot tai laittaa minut sovittamaan tekoni vankilassa, vaikka se olisi kuinka ison työn takana. 

Elämäni puitteet ja sisältö ovat kybällä kunnossa, mutta mieltäni nakertaa varkaiden vuoksi Jokilaakson tulevaisuus. Ensi talvenakin pihapiiriä valvoo kamerat ja roskajoukon vierailu saattaisi täyttää Suomimaljani lopullisesti enkä viettäisikään loppuelämäni ilta-aurinkoja Jokilaaksossa.

Olen aina pudonnut jaloilleni, kuten sylissäni viihtyvä Phatthalungin häntänsä menettänyt Black & White kissa. Olen sitten ollut kipuamassa kuinka suurta vastamäkeä tahansa. Näin käy silloinkin, jos ilkivallantekijät rikkovat paikat, salama tai oikosulku polttaa Merikonttikotini ja varkaat vievät kulkuneuvoni sekä osan muusta irtaimistosta.

Vuosiin itselläni ei ole ollut ihmistä, joka tarvitsisi minulta äyriäkään tai edes kaupan palautuspulloa. Joten loppujen lopuksi taitaa olla melkein sama lähteekö vaatimaton mammonani savuna taivaalle tai vääryydellä tuntemattomien matkaan.

Kun ensi keväänä palaan Jokilaaksoon, ehkä alan jo Soiniityntien sillalta kurkkimaan pihapiiriä kuin korttipakan jaettuja kortteja konsanaan. Käy sitten hyvin tai hyvin huonosti, silloin saattaa ratketa vaihdanko maata.

Olemme erilaisia

Suomen hallitus kirjasi 31.8.2023 julkaistussa yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja syrjimättömyyden edistämistä yhteiskunnassa käsittelevässä valtioneuvoston tiedonannossa ymmärtävänsä rasismikäsitteen seuraavasti;

"Rasismi perustuu yksilöiden tai ihmisryhmien määrittelyyn alempiarvoisiksi esimerkiksi etnisen alkuperän, ihonvärin, kansalaisuuden, kulttuurin, äidinkielen tai uskonnon perusteella. Rasismia voi ilmetä yhteiskunnassa syrjivinä normeina tai käytäntöinä esimerkiksi työelämässä. Rasismi voi näyttäytyä yksilöiden ja ryhmien välillä syrjivänä käytöksenä. Yksilöiden ja ryhmien väliset ennakkoluulot ja vierauden pelko voivat toimia kasvualustana rasismille. Rasismi luo eriarvoisuutta ja vahingoittaa sen kohteiden lisäksi koko yhteiskuntaa."

Ennen intiaani oli intiaani, eskimo oli eskimo, mustainen oli mustalainen, valkolainen oli valkolainen ja neekeri oli neekeri sekä ihonväriltään siinä välissä olevaa sanottiin mulatiksi.

Koulussa luokallani oli mustalaisia eikä heitä kukaan syrjinyt sen vuoksi. Kummaksuttiin kylläkin joskus tapojen takia, sillä Hyrylässäkin silloin tällöin olleet mustalaisleirit hevosvankkureineen olivat salaperäisiä, kuten mustalaisnaisetkin eksotiikkaa vaatetuksineen.

Kun 60-luvulla Tuusulan yhteiskoulussa oli kansainväliset koululaisten kilpailut, oli joukossa yksi ja vain yksi tummaihoinen. Koko kylä puhui, että Hyrylän urheilukentällä on neekeri, jolta kaikki oppilaat halusivat nimikirjoituksen.

Yhdestä asiasta ei puhuttu eikä käytetty sananakaan. Se oli rasismi tai rasisti, sillä emme edes tienneet mitä se tarkoittaa.

Lakritsipatukka oli Laku Pekka, jäätelöpuikko oli Eskimo, Neekerinsuukko oli Neekerinsuukko ja Hotapulveripussin päällä oli intiaanipäällikön kuva jne. Naisten ja miesten tasa-arvo ei tarkoittanut, että lentoemännästä pitää tulla lentohenkilö, jokamiehen oikeudesta jokaisen oikeus tai pyykkipojasta pyykkihenkilö. 

Sen sijaan korjattavaakin käytöksessämme olisi ollut. Pulskansorttista tyttöä sanottiin Pullaksi koko hänen lapsuutensa ajan. Silmälasipäistä, hiljaista tyttöä sanottiin Rilliriekoksi ja hoikkaa koululaista sanottiin tai oikeastaan haukuttiin Luuviuluksi. Minua sanottiin kapiaisen kakaraksi tai Puupääksi. Nimen sain saatuani jalkapallo-ottelussa pallon päähäni, kun kaverit kysyivät sattuiko?" Vaikka sattuikin, sanoin ollakseni hauska: "Ei, minulla on kova pää, sillä minulla on puupää." Nimi tarttui monelle ja vieläkin sattuu, jos joku kutsuu sillä nimellä.

En hyväksy rasismia enkä ollenkaan aina henkilökohtaisen ominaisuuden vuoksi annettua lempi- tai muutakaan lisänimeä. Sen käsittämiseen tarvitsin omakohtaisen, koko elämänmittaisen kokemuksen kuinka paljon joku lisänimi voi satuttaa, vaikkei sitä olisi edes tarkoitettu pilkaksi.

Silti on hyvä puhua asioista oikeilla nimillä eikä olettaa tai edes kuvitella ivailun, syrjinnän tai rasismin katoavan termejä muuttamalla. Ne katoavat vain ymmärtämällä, ei laeilla eikä asetuksilla. 

Liisa käytti pyörätuolia ja kerran mennessämme Ylä-Ruthille, huusi ravintolasalin perältä humalainen, että "hei rampa nainen!" Huomasin kuinka vaimoni tulistui ja kelasi tuolillaan huutajan silmien eteen. Nainen katsoi Liisaa sumein silmin ja sanoi: "Niin, että juoppo mikä juoppo ja rampa mikä rampa." Niillä sanoilla hän teki itsestään kaikkien silmissä tasavertaisen ja -arvoisen. Huomasin kuinka kiukku katosi Liisan sanoessa, että "niinhän se on, saanko tarjota oluen?" He olivat ystäviä loppuiän.