Sivun näyttöjä yhteensä

torstai 31. tammikuuta 2013

Merikonttikodit

jormas: Merikonttikotien ympärillä on mennyt viime viikkoina melkoisesti aikaa. Mutta  aikaankin on saatu ja vaikka on kuljettu vaikeuksista vaikeuksiin, on tunnelin päässä näkynyt myös koko ajan valoa.
Tänään oli Selkissä ja Jokilaaksossa virolaisten yrittäjien lisäksi kohtalaisen arvovaltainen joukko pohtimassa tulevia suuntia, sillä koolla oli muun muussa talousneuvos, kunnallisneuvos ja sosiaalineuvos.
Koko ajan on myös etsittävä vaihtoehtoisia tapoja rakentaa sekä oltava tuntosarvet herkkinä muutenkin mitä muualla aiheen ympärillä tapahtuu.

Mutta muutakin on mahtunut varsinkin tähän päivään, sillä eilisen iltapäivän ja alkuillan aikana tuli taivaalta melkoinen määrä melkoisen painavaa räntää. Hetken jo tuntui, että selviämmekö lumitöistä mönkijällä, vai onko kutsuttava henkilökohtainen aurausmestarimme Hans Malmlund isoine koneineen apuun. Hyvin sujui puuha kuitenkin omillakin vehkeillä.

Tälle päivälle ajoittui myös talousveden nouto niin ikään mönkijällä ja peräkärryllä. Senkkerinmäestä haimme yli sata metriä syvästä porakaivosta reilut tuhat litraa vettä, jonka avulla pärjäämmekin mukavasti kuukauden verran.

Toistakin konetta tuli käytettyä, sillä tamppasin Niilo-koiraa varten moottorikelkalla Hevoshaan lenkin, joka tuleekin kierrettyä sekä päiviksen että itseni toimesta välillä useammankin kerran päivässä. Soiniityntien taival mukaan luettuna tulee lenkille matkaa reipas pari kilometriä.

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Harrastuksesta ammatti

päivis. Minusta on aina mukava huomata, kun joku jotain asiaa lapsena innolla harrastanut on aikuisena päätynyt alan yrittäjäksi. Helppo esimerkki tästä ovat hevosyrittäjät ja koirakoulujen ammattilaiset. Varsinkin hevostyttöjä meillä Suomessa on ollut paljon. Joistakin heistä tulee hevostallin pitäjiä. Suurimmasta osasta ei tule. Tuskin alalle muuten kenenkään tulisi lähdettyä, ellei takana ole intohimoa hevosiin.

Vähän samanlainen tausta taitaa olla koirakouluyrittäjillä. On ollut ehkä lapsesta saakka kontakti koiriin ja omien lemmikkien myötä on tullut ahaa-elämyksenä, että tästähän saa työtä itselleen ja kenties muutamalle muullekin.

Jokunen laulu- tai soittotaitoinen ryhtyy aikuistuttuaan muusikoksi ja se kai on kuvataiteilijoidenkin taival: ensin on taito ja (ehkä) koulutuksen myötä tullaan ammattilaisiksi. Eikä hiihtäjäksikään, tennisammattilaiseksi tai jääkiekkoilijaksi tulla ilman, että lajia on harrastanut jo lapsena.

Mutta miten lie meneekään elämä meillä muilla? Suurin osa käpristelee peruskoulun päättyessä ja miettiin, mitä haluaisi tehdä isona. Moni jatkaa lukiossa pelkästään siksi, että saa vähän jatkoaikaa mietinnälleen. Joku ei keksi koskaan, mitä haluaa tehdä ja haluaako ylipäätään tehdä mitään. Aika moni kai toteuttaa vanhempiensa toivetta tai seuraa ainakin suunnilleen vanhempiensa jalanjälkiä ammatinvalinnassaan. Duunarin tytöstä tai pojasta tulee edelleenkin aika usein duunari ja yliopistosta valmistuneen jälkeläinen ehkä helpommin hakeutuu akateemiselle alalle tai ainakin ammattikorkeakouluun. Yliopisto kun ei nykyään taida olla kovin varma reitti työllistyä. Nimensäkin mukaisesti ammattikorkeakoulusta valmistutaan ammattiin.

Itse en muista harrastaneeni lapsena mitään asiaa niin intohimoisesti, että se olisi antanut pohjaa ammatille. Joskus kyllä mietin, miksi varhaisteininä lakkasin suunnittelemasta vaatteita. Ei voi tietää, minkä Coco Chanelin Suomi minussa menettikään.



tiistai 29. tammikuuta 2013

Matti Nykänen

jormas: päivis kirjoitti mielenkiintoisesta aiheesta, eli ihmisistä, jotka antavat ilmiöille tai asioille kasvot. Jatkan samasta aiheesta. Aikoinaan urheilu, myös huippusellainen oli puhdasta ja aatteelista. Niinpä kuva, joka meillä oli urheilevasta nuorukaisesta oli siloinen ja puhtoinen. Vaan eipä ole enää, ei varsinkaan huipulla. Kun ihmisten kanssa tarinoi turuilla ja toreilla, on yleinen mielipide, että niin sanotusti puhdasta huippuurheilijaa ei enää ole.

Taas kerran ja kai tulevaisuudessa yhä useammin alkoholin liikakäyttö, mutta myös huumeet liittyvät urheilijoihin. Viime päivinä on otsikkoissa ollut jääkiekkoilijoiden pössyttely, jonka en usko ainakaan vanhempia kannustavan satsaamaan lasten urheiluun.
Se onkin käsittämätöntä miksi meillä ylipäätään verorahoilla tuetaan huippu-urheilua. Olen tainnut sen aiemminkin kirjoittaa, mutta jos minulla olisi valta, satsaisin kaikki huippuurheiluun tarkoitetut eurot koko kansan liikuntaan, joka tähtää vain terveempään omaan mieleen ja ruumiiseen.

Mutta moenelle ilmiölle ja asialle on hyväksi, jos ne saavat ihmisten ja esikuvien kautta kasvot. Ajattelen olevan hyväksi, jos hyvän asian kasvoina eivät toimi kovin julkisuudessa ryvettyneet ihmiset. Onko mäkihypylle hyväksi Harri Ollin toilailut tai aikoinaan Matti Nykäsen vastaavat, joita miehen ympärillä pyörivä sirkus kaikin tavoin lähes loppuun saakka salaili? Entä jatkuuko salailu nyt Matin kohdalla viihdebisneksessä, sillä joidenkin artistien kanssa näin oli, kun heitin eräänkin orkkakeikan?

Mutta ehkä pyrkiessäni olemaan puhdas ja aatteellinen, olen samalla ahdas ja puutteelinen? Kansa nimittäin haluaa sirkushuvinsa, johon perustuvat 7-päivää lehden kaltaiset julkaisut ja ennen sitä Hymyt ynnä Ratot.
Jos lehti kertoo elämän hyvistä asioista ja etupäässä myötämäistä, ei sillä taida olla  tulevaisuudessakaan taloudellisesti elämisen mahdollisuuksia. Lopullisesti siis lienee mennyt Kotilieden ja sen sarjakuvasankareiden, Kiekun ja Kaikun aika.
Itse kuitenkin kaipaan jotain siitä. Vaikka luen tai peräti joskus ahmin itsekin kaikkea skandaalia ynnä muuta kielteistä, kaipaan ja luen mielelläni, ainakin silloin tällöin tarinoita, joissa kaikki on hyvin tai ainakin kelvollisesti. Ehkä Valitut Paltat esimerkiksi on sellainen julkaisu.

Kun itse olen kohtalaisen tovin elämää viettänyt ympyröissä, jossa alkoholilla on ollut kohtalaista suurempi jalansija, olen sen koukussa kait jollakin tapaa loppuikäni. Kun esimerkiksi katson ja kuuntelen jonkun musiikkiesitystä, tutkin tarkkaan onko esiintyjä vesiselvä tai vähän maistissa tai peräti kännissä. Onkin nautinnollista seurata esitystä, jossa esiintyjän kannukset on hankittu vain ja ainostaan musiikillisin meriitein.

maanantai 28. tammikuuta 2013

Ihmiset jotka antavat ilmiöille kasvot

päivis: Julkisuuteen ilmestyy usein ihmisiä, jotka antavat kasvot jollekin ilmiölle. Esimerkiksi nyt jo entinen esimieheni keikkui julkisuudessa kertomassa lapsettomuudestaan. Kyllästymiseen asti. Teidän, että oli niitäkin, jotka ihailivat hänen "rohkeuttaan" ja pitivät tärkeänä, että tahtomattaan lapsettomien asioista puhuttiin. Jäikö asioiden kelaamisesta sitten jotain konkreettista käteen? Helpottuiko lapsettomien olo? Tuskin. Alkoivatko lapsettomat saada lapsia? Ei kai. Kokivatko jotkut myötähäpeää lehtijutuista ja TV-haastatteluista? Kyllä.

Lapsettomien asiat jäivät mediassa vähemmälle, kun tahtomattaan lapsettomien kasvo siirtyi valtion palvelukseen. Valtio työnantajana ei ehkä katsoisi samalla tavalla hyväksyvästi työntekijää, joka lähes viikoittain keikkuu naistenlehtien kansikuvatyttönä ja tilittää jopa inhorealistisesti yksityiselämään kuuluvia asioita. Säätiöt ovat siinä mielessä kai vapaamielisempiä.

Näyttää myös, että laihaksi muuttuneilla entisillä lihavilla pitää olla oma kasvo. Harmillisen usein tosin näyttää käyvän niin, että varsinkin lihava julkkis, joka onnistuu laihtumaan, on jonkin ajan päästä taas entisissä mitoissaan.

Ja onhan meillä ollut nuorten naisleskien julkisia kasvoja. Joidenkin edesottamuksia on seurattu aidosti mielenkiinnolla, jotkut ovat sen sijaan saaneet huutia äkkinäisistä käänteistään. Esimerkiksi uuden seurustelukumppanin ilmestyttyä liian vauhdikkaasti lesken elämään. Kai Katri-Helenastakin aikoinaan yritettiin tehdä valtakunnan leskeä, mutta onneksi vähän kehnolla menestyksellä.

Asuntokaupoissaan epäonniset ovat myös saaneet omat kasvonsa. Usein se on joku ennestään julkkis, joka on mokaillut oman kodin hankintaan liittyvissä asioissa. Sydäninfarkti ja syöpä ovat saaneet omat kasvonsa. Valtakunnan omaa avioeronnutta ei oikein ole voitu kasvottaa, koska erot ovat niin jokapäiväisiä juttuja. Alkoholistin kasvoja on puolestaan sovitettu monellekin, aika usein urheilijalle. Hienoa on tietysti, että joskus sama henkilö raitistuttuaan antaa kasvot kaikille vertaisilleen. Ja tavallinen kansa tietysti henkeään pidättäen odottaa, että milloin tuo kasvo taas retkahtaa.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Ehkä otin ehkä en....

jormas: Eläimistä ihmiset tekevät paljon mielensä mukaisia tarinoita. Niillä sitten huvitamme itseämme ja myös muita.
Aika moni jutuista liittyy alkoholiin, kuten facebookista  poimimani kuvan seeprakin. Eihän se uskoakseni oikeasti kännissä ole, vaan jalat eivät lapsukaisella vielä kanna.
Mutta kyllä eläinmaailmasta enemmän tai vähemmän kännikalojakin löytyy. Sanan varsinaisessa merkityksessa sellainen taitaa olla kala nimeltä ruutana, jonka ei tarvinne edes juoda saadakseen vereensä viinaa. Muistelen lukeneeni, että sen elimistö kehittää alkoholia, jonka avulla se selviää esimerkiksi kohtuullissa talvipakkasissa matalassakin vedessä mutaan kaivautuneeta.

Blogiimme  taisin jossain vaiheessa kirjoittaa alkoholisoituneiden apinoiden hoitokodista, johon törmäsimme aikoinaan Intian matkallamme. Sen kerron uudelleen, jos joku pyytää.
Vaan juoppoja ja ainakin kohtuukäyttäjiä löytyy eläinmaailmasta ilman ihmisen juottamistakin. Tilhi pihlajanmarjoineen on yksi ja karhukin taitaa hunajasta silloin tällöin saada pikku pöhnät. Sama juttu on peurojen ja hirvien kanssa, joiden vatsassa saattavat omenat ruveta käymään.
Meillä täällä Jokilaakson lähettyvillä on yksi kyseisten eläinten ruokintapaikka, johon metsämiehet tuovat silloin tällöin peräkärryllisen omenia. Vaan vielä ei ole silmiini sattunut kännisiä kauriita tai muita eläinmaailman kulkijoita hoippumassa tien vieressä.
Avan oma lukunsa ovat hiiret ja rotat, jotka ihmisten junailemissa eläinkokeissa taitavat juoda viikosta toiseen ja lopulta itsensä hengiltä. Jos Alko tai vastaava hakisi työsuhteeseen ihmisiä, jossa saisi juoda joka päivä, niin luulen, että löytyisi halukkaita moiseen työsuhteeseen pilvin pimein eikä tarvitsisi maksaa palkkaakaan.

lauantai 26. tammikuuta 2013

Kompostori on jäässä

päivis: Otsikko ei ole mikään uutinen. Jäässä kompostori on ollut koko talven. Siinä ei yhtään auta, että kompostorin nimen edessä on sana lämpö. Jo syksyllä kompostorin kyljessä oleva lämpömittari alkoi uhkaavasti näyttää vain muutamaa astetta ja jossain vaiheessa koko komeus jäätyi.

Tiedän, että meiltä tulee liian vähän kompostoitavaa ja vaikka tulisikin, laiskuuttani tyhjennän biojäteastian vasta siinä vaiheessa, kun kansi ei enää mene kunnolla kiinni. Kompostiahan pitäisi täyttää huomattavasti säännöllisemmin, jotta se pysyisi hereillä. Toisaalta pidän sitä aivan normaalina, että komposti jäätyy talvella. Pääasia, että sinne päätyy vain sen verran tavaraa, että sisältö sulaa ennen kuin kompostorikin täyttyy kokonaan.

Lämpökompostori on jäässä, jälkikompostiin ei talven aikana
ole edes ollut tarvetta kurkistella.
Syksyllä kippasin kompostin päälle lämmintä vettä, kun massa alkoi vaikuttaa turhan kuivalta. Yritän hoitaa kompostia vanhoilla opeilla, mutta pikkuhiljaa on alkanut tuntua, että tiedot olisi syytä päivittää. Entisaikaan verrattuna yhdestä asiasta olemme kuitenkin säästyneet: hajusta. Muistan joskus parikymmentä vuotta sitten, kun hoidin todella eläväistä kompostia, se jossain vaiheessa alkoi haista ja sinne tuli myös toukkia. Silloin olivat kyllä hyvät neuvot tarpeen, mutta toisaalta kompostista valmistui nopeammin ainesta, jonka saattoi siirtää jälkikompostoitumaan.

Olen tänne aikaisemminkin kirjoittanut, etten odota kompostin tekevän meille mitään muhevaa multaa. Ei sinne päinkään. Paljon enemmän jaksan iloita siitä, että komposti hoitaa kätevällä tavalla (no, talvella ei niin kätevästi) jätteen, joka muuten aivan turhaan päätyisi kaatopaikalle. Ja varmasti vielä suurempi merkitys on sillä, että sosiaalikontin ekokäymälän ja huvimajan ulkohuussin jätökset voidaan kompostoida.

perjantai 25. tammikuuta 2013

Narinaa, marinaa tai ainakin ihmettelyä

jormas: Eilen tulin lahden yli Tallinnasta Finlandia laivalla. Vaikka sitä uutena meille markkinoidaankin, on alus reippaat kymmenen vuotta vanha. Taitaa olla Italiassa tehty. Vikkeläliikkeinen paatti, sillä matka kestää sillä kaksi ja puoli tuntia. Koko matkan ja kaksi tuntia päälle ennen lähtöä istuin laivan ravintolassa, kuuntelin elävää musiikkia ja katselin ikäisteni ja vanhempien hauskanpitoa.
Heille useimmille oli palkkatyön orjuus laillani taakse jäänyttä elämää. Joukosta bongasin kuitenkin tyypin tai pari, jotka ilmiselvästi eläkepäivien ratoksi hakivat eteläisestä naapurimaastamme viintatrokareille juotavaa myyntiin pimeillä markkinoilla. Joku tekee näitä matkoja useammankin viikossa. Viinanmyyntikin on mennyt palveluna eteenpäin ja enää ei tarvitse kyttäillä niin sanotusti torin kulmilla kauppiasta, sillä nykyisin palvelu pelaa ja vain soitto, niin juotavat tulevat kotiovelle.

Istuessani kuppilassa kuluksi pohdiskelin ja laskeskelin työnantajan työntekijöille maksaman työajan eri osasia. Siihen minut innosti ennen näkemätön nuoha työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen välillä kolmesta, vuosittaisesta koulutusvapaasta.


Pöydässäni istuskeli myös tupakkamiehiä ja kai vähän heitäkin kiusatakseni suorittelin kyseisiä laskutoimituksia. Kas tässä. Nykyisin useilla työpaikolla on ulkona tai sisällä tupakkapaikat, joissa on käytävä tupakalla.
Jos yksi tupakkareissu kestää matkoineen hieman alle kymmenen minuuttia ja röökillä on käytävä kerran tunnissa, menee hommaan alakanttiinkin laskettuna tunti jokaisesta työpäivästä.
Kun vähennetään kesä- ynnä muut lomat, lienee ihmisellä vuodessa noin kaksisataa työpäivää. Siitä ajasta tupakalla ollaan yhtä monta tuntia eli noin neljä-viisi viikkoa.
Lisäksi työantaja kustantaa kaksi kahdentoista minuutin kahviaikaa, johon siihenkin menee järjestään kuitenkin varttitunti ennen kuin olet sorvin ääressä.
Jos työntekijällä ei ole omalla ajalla ruokatuntia, kustantaa työnantaja vielä päivittäin 20 minuutin ruoka-ajan. Joka sekin tuppaa venymään puoleksi tunniksi.
Toisin sanoen työnantaja kustantaa vuodessa kuukauden tupakointiin ja toisen kuukauden syömiseen ja kahvitteluun.

Vaikka en porvari enkä kai duunarikaan sen varsinaisessa merkityksessä olekaan, niin tämän laskelman vuoksi ihmettelen suursti riitaa kolmesta, vuosittaisesta opintopäivästä.

Tottakai asialla on monta puolta ja tässä niistä yksi tai kolme. Kun ostimme päiviksen kanssa Martti (Smart) osa-auton, jossa ei ole takapenkkiä eikä kovaa kattoakaan, vaan se on aivan oikea avoauto, niin kävimme Ranskan rajalla tehtaalla katsomassa kuinka näitä autoja tehdään.
Niitä tehdään liukuhihnalla ja sekunnilleen silloin, kun tauko on pidetty, on oltava tekemässä oma osuutensa tuotannusta tai muuten seisoo koko tuotanto.

Kun meistä moni ei tee ruumiillista työtä, niin sitä työtä tekemättömilla on monta ammatti- tai muuta kuntaa, jotka jo työhön tullessa kysyvät, että kuinka teillä on työnohjaus järjestetty ja onko sekä yksilö että ryhmätyönohjaus? Tässä siis toinen seikka, jota jaksan ihmetellä. Mistä tulee oletus, että niin sanotusti henkistä työtä tekevällä on suurempi työnohjauksen tarve kuin esimerkiksi sähkömiehellä?
Vastaan itse. Kun vuonna yks ja kaksi isäntä ja emäntä ottivat pirtissä yhteen, loppui tai keskeytyi riita silloin, kun tuli iltalypsyn aika. Ei niinkään siksi, että jää maitorahat saamatta, vaan siksi, että muuten Mansikki on aamulla maitokuumeessa ja lapset eivät saa maitoa ennen koulupäivän alkua. Arvot ja tekemisen meininki olivat toisenlaiset.
Tässä on yhteistä sähkömiehen, sorvarin, timpurin ja monen muun tekijän kanssa se, että ne hommat on tehtävä, tuntuu miltä tuntuu, vaikka olisi kuinka työnohtauksen tarve.

Ja tästä pääsen komanteen ihmellelyn aiheeseen. Sen jotenkin ymmärrän, että vaikka omastakin syystä loukkaat itsesi työnantajan työssä ja joudut sairaslomalle, niin työnantaja ynnä muu yhteiskunta maksaa siitä sinulle palkan.
Mutta kun nyrjäytät nilkkasi vapaa-ajalla lasketturinteessa alas laskiessasi rankan illan ja muutaman aamun tasottavan olusen jälkeen, etkä pääse töihin pariin viikkoon, maksetaan sinulle palkka siitäkin.

torstai 24. tammikuuta 2013

Ennen elämä oli armollisempaa

päivis: Tultiin äsken työporukan kanssa bussilla Lahden väylää kohti Helsinkiä. Matkalla huomasimme tulipalon ja sitä sammuttamassa olleen palokunnan. Yksi nopea työkaveri poimi samantien puhelimensa kautta netistä iltapäivälehden sivuilta tiedon, että siellä palaa rintamamiestalo, jonka vanhempi asukas on viety sairaalahoitoon savun hengittämisestä johtuen. Palosta oli tehty hälytys vain pari tuntia aikaisemmin.

Mietimme, että miltähän tuntuu, jos vaikka tuon vanhemman rouvan tytär tai poika sattuu selailemaan nettilehden uutissivua ja huomaa tuoreen uutisen. Palopaikka oli melko hyvin tunnistettavissa, vaikka katuosoitetta ei sentään ollutkaan. Luulisi siinä tulevan hätä, jos joko tuon rouvan lapsi tai jonkun muun naapurin omainen sattuisi saamaan tuolla tavalla asian tietoonsa. Tai siis epäilyn, että oma kotitalo palaa, mutta virallisesti kukaan ei ole siitä vielä ilmoittanut.

Ennen huonojen uutisten kertominen kesti usein pitkään. Muistan kun radiossa tuli välillä tiedotteita, että sitä ja sitä henkilöä, joka "on lomamatkalla jossain päin Suomea" pyydetään ottamaan yhteyttä kotiin tai joskus jopa sairaalaan tai poliisiin. Tuurilla tuollaisen uutisen saattoi kuulla vaikka autoradiostaan. Tuskanhikihän siinäkin varmaan iskisi ja varmistamaan pääsisi asian vasta, kun löytää jostain yleisöpuhelimen. Kännyköitähän ei tuolloin vielä ollut.

Joissain kulttuureissa on tapana pitkittää huonojen uutisten kertomista. Se on jotenkin armollisempaa, varsinkaan jos ikävälle asialle ei enää voi mitään. Meillä taas asiat pitää kertoa ja saada kuulla salamannopeasti.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Florida ja päiväkeskus

jormas: Maailma ja elämä nakkelee meitä moneen suuntaan. Varsinkin, jos pidämme ovia avoinna moneen suuntaan emmekä sulje niitä niin sanotusti varmuuden vuoksi.
 
Tänään menen Tallinnaan, jossa on tarkoitus tavata paikallisen tehtaan johtaja, joka kiinnostunut Merikonttikodeista, niiden valmistamisesta sekä markkinoinnista Viron markkinoille. Viikon kuluttua tapaan samasta maasta, saman asian vuoksi toisen ryhmän Suomessa. Tarkoitus on käydä silloin myös Selkissä katsomassa koeasuntojemme valmistumista.
Aikoinaan on tullut kierrettyä Vironmaata ristiin rastiin ja siellä(kin) on paljon ihmisiä, jotka asuvat hyvin puutteellisesti ilman erityisiä asumisen rajoitteitakin. Ellei sitten köyhyyttä lasketa sellaiseksi.

Mutta muuallakin on resuttu. Yksi kohde, jonka jo luulin jättäneeni taakse, on Florida. Siellä tarkemmin "suomalaiskaupunki" Lake Worth. Ruotsalaiset asuvat viereisessä Lantanan kaupungissa.
Alkuviikosta sain nimittäin mieheltä menneisyydestä mielenkiintoisen puhelun. Ydinkysymys kuului olisiko minulla kiinnostusta olla mukana käynnistämässä päiväkeskustoimintaa Floridassa.
Hannun kanssa olen touhunnut joskus aiemminkin monta mielenkiintoista projektia, joista yksi ikimuistoinen on matka moottorikelkalla läpi Suomen Lapin ja Norjan tuntureiden aina Altajoelle saakka.
Siellä taisin hämmentää paikallisia, sillä rannalla riisuin kelkkahaalarit ja pulahdin Jäämereen uimaan. Karaisi ja virkisti kummasti. Ja Hannu totesi, että alle kolmekymmentäasteinen vesi on ainoastaan katselemista varten. Lämmintä vettä hän sitten aikoinaan löysi muun muassa kanssani Floridasta. Joka tapauksessa nyt tarkoitus on istua kuun vaihteessa alas ja katsoa tulisiko päiväkeskushankkeesta Amerikan mantereelle jotain.

Jokaisessa maassa on muuten omat ihmeellisyytensä. Tässä yksi Floridan osavaltiosta. Aikoinaan ihmettelin siellä kaupan kassoilla miksi jotkut asiakkaat saivat ostoksia maksaessaan vaihtorahojen kanssa tai muuten mukaansa pinon paperipusseja. Se selvisi aikanaan. Koska kyseisessä osavaltiossa oli oluen nauttiminen julkisella paikalla kielletty, sai sitä kaupasta ostanut mukaansa yhtä monta paperipussia kuin oli ostanut oluttakin. Kadulla kun niitä sitten helteessä janoonsa tai muuten siemaili, piti tölkki tai pullo laittaa ensin paperipussiin. Sen jälkeen juominen oli yleisellä paikalla hyväksyttävää ja normien mukaista kaikin puolin.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Työvoitto

päivis: Tuossa näköetäisyydellä naapurissamme kiertävä Myllykylän kuntopolku tai tarkemmin sen valot ovat herättäneet meissä ihmetystä. Ensin ihmetytti, kun valot paloivat kesäaikaan 24 h ja sitten viime syksynä valot eivät syttyneet lainkaan. Aikani pimeyttä katseltuani laitoin viestin Tuusulan kunnan liikuntatoimelle. Palautteen antaminen oli erinomaisen helppoa, sillä ainakin liikuntatoimen sivuilla on paikka palautteelle.

Pitkin syksyä ja talvea olen sitten viestitellyt silloin tällöin liikuntapäällikön kanssa. Milloin hän ihmetteli, etteivätkö valot pala ja sitten taas kertoi, että kohta kyllä syttyvät. Asia oli olevinaan yhteydessä joidenkin toisten valojen kanssa. Ja sitten jossain vaiheessa liikuntatoimessa oli oletus, että valot jo palavat. Vaikka eivät palaneetkaan.

Ei kai oikeasti voi sanoa, että kyseessä olisi työvoitto, kun valot tänään olivat viimein syttyneet. Mutta tosi mukavalta tuntui huomata, että siellä ne tuikkivat. Vaikka itselleni en ole suksia hankkinutkaan, tiedän että moni on nyt hyvillään, koska pääsee ladulle hiihtämään iltaisinkin. Nythän se on onnistunut vain valoisan aikaan. Mutta kun lumi sulaa ja illat ovat edelleen pimeät, Niilon kanssa meidät taas näkee kuntopolkua kiertämässä.

Kunnan liikuntatoimelle ja erityisesti liikuntapäällikölle täytyy antaa täysi tunnustus hyvästä kuntalaispalvelusta. Hän on aina vastannut viesteihini nopeasti, jopa tänä iltana, kun laitoin kiitokset sähköpostitse, vastaus tuli nopeasti. Siis virka-ajan ulkopuolella.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Carpe diem ja Moonlight

jormas. Minulla on ollut lähes koko elämäni ajan aina koira tai koiria. Ne ovat antaneet paljon enemmän minulle kuin minä ehkä heille.
Kun join viinaa, oli uskollinen seuralaiseni cockerspanieli Moonlight ja nimen perässä vielä jotain hienoa sukuun viittaava, jota en muista. Väriltään se oli tricolor, mustaa, valkoista ja ruskeaa.
Hyrylässä oli Tuusulan yhteiskoulua vastapäätä pieni elintarvikekauppa, Ritva Uitto tarkemmin, joka avasi ovensa varttia vaille yhdeksän, jotta koululaiset saivat ennen koulutuntien alkua naminsa ynnä muut.
Koira on monen kulkurin ainut todellinen ystävä
Vaikka silloin sai keskiolutta myydä vasta kello yhdeksän jälkeen, jousti Ritva ja sitäkin sai varttia vaille. Varttia ennen kuin muualta veti puoleensa kaltaisiani kaljaveikkoja, jotka sitten istuivat kanssani kaljakassien kera niin sanottujen Valon hiekkakuoppien reunamilla lipitellen olusia ja tarinoita iskien.Tapana meillä oli heittää silloin tällöin hiekkakuopalla olleen uimapaikan veteen tyhjä pullo siksi, että koirani Moni, vesilintujen noutaja kun oli, rakasti niiden noutamista vedestä uimalla. Moni oli aivan kahjo pullojen perään. Kuten isäntänsäkin oli silloin.

Kerran tallustin toisella puolellä Hyrylää metsän läpi niin ikään kaljaa hakemaan. Tällä kertaa Riihikallion Elannosta. Sielläkin matkan varrella istui kantojen nokassa kaljaveikkoja, kun kuljin Monin kanssa kohti kauppaa. Sisään mennessä huomasin, että kas, minne koira jäi. Ajattelin kuitenkin hakea oluset ja huudella sitten koiraa, jos se ei ole ilmestynyt maisemiin.
Kun tulin kaupasta, istui Moni portailla täysinäinen kaljapullo suussaan häntä vinhasti vispaten sekä myönteistä palautetta odottaen. Sen se saikin ja paluumatkalla kysyin kannonnokassa istuvilta, että ei kai vaan koira rosvonnut teiltä kaljapulloa.
Tähän alan miehet, että kyllä vain. Se löu kuononsa muovikassiin, otti pullon ja lähti vimmatusti perääsi Elantoon.
Näitä tarinoita on paljon ja kuulen niitä vieläkin. Moni oli legenda,sillä melkein aina se oli mukanani ja melkein aina sillä oli pullo suussa. Useinmiten tyhjä kuitenkin.

Poikkeuksiakin oli. Asuin aikoinaan Korpintiellä isäni ja äitini rakentaman omakotitalon yläkerrassa, kun lapsuuden ystäväni Kaiski tuli kohmeloisena kylään. Koiralle sanoin, sillä se humputti aina vapaana milloin missäkin, että koita nyt hoidella jotain, sillä näethän sinä, että meillä on mennyt tauti suun kautta sisään ja krapula on melkoinen.
Moni meni menojaan, mutta palasi korkkaamaton Koskenkorvapullo suussaan. Se ei koskaan selvinnyt mistä se sen löysi, mutta tarpeeseen se tuli. Moonlight oli hieno ja legendaarien koira, kuten ne kaikki ovat kukin tavallaan.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Rääkkylä voi tarjota aitoja elämyksiä

päivis: Jatkan vielä aiheesta talvi. Vaikka niin mielelläni olisinkin lämpimässä (lue: Thaimaassa), pakko oli tänäänkin sopivan kirpeässä pakkassäässä ja auringon paisteessa ajatella, että ei tätä luonnon kauneutta voi kokea muuten kuin itse se omin silmin näkemällä. Vaikka syksyn pimeys ja sateet ottavatkin usein koville, kunnollista talvea en taitaisi sittenkään vaihtaa mihinkään. Harvoin Suomen luonto on niin kaunis kuin se kauneimmillaan juuri talvella on. Kesäkään ei vedä sille vertoja.

Aurinkokin yrittää paistaa "risukasan" takaa.
Olisikohan talven taika juuri sen poikkeuksellisissa väreissä? Suomen kesän kaltaista vihreyttä löytyy lähes kaikkialta maapallolta, ehkä Etelä- ja Pohjoisnapaa lukuun ottamatta. Tai jotai Saharan hiekka-aavikkoja. Sinistä taivasta ja välillä niin täydellisen valkoista maisemaa saakin melkein hakemalla hakea, ainakin mitä etelämmäksi mennään.

Yleisesti uskotaan, ja niin varmaan oikeastikin on, että suurin osa meistä haluaa ainakin jossain vaiheessa kesken kylmien ja ankeiden kuukausien päästä jonnekin lämpimään ja takuuvarmasti aurinkoiseen paikkaan. Kävimme tänään todistamassa asian olevan näin. Matkailumessuilla oli tungosta ja säpinää. Mutta kyllä ihmisten mieli halajaa muuallekin: risteilyille, Lappiin, kotimaisiin kyliin ja kaupunkeihin. Näin ainakin matkailualan ihmiset näyttävät uskovan ja toivovan. Mitä pienempi kotimainen kunta on kyseessä, sitä vaikeampi sen on varmasti houkutella matkailijoita poikkeamaan ja tuomaan tullessaan kaivattuja euroja erilaisten palvelujen vastikkeeksi.

Yksi kotimaisista suosikkikunnistani, Rääkkylä, oli sekin mukana messuilla. Kävimme Jorman kanssa Rääkkylässä jokunen vuosi sitten matkailuautolla. Halusin sinne, koska sukujuureni ovat neljänneksen verran sieltä kotoisin. Tosin yksi esi-isistäni, Juho Strandén, muutti jo 1800-luvun puolella Jääskeen, joten kunnassa ei ole ketään minulle tuttua sukulaista. Käynti oli kuitenkin mieliin painuva ja muistan erityisesti kylällä vallinneen leppoisan tunnelman.

Messuilla Rääkkylä esittäytyi kanteleen soiton ja muikkusäilykkeiden voimin. Ja ehkä sekä lapsille ja aikuisille tarkoitetun kuvitetun kanatarinakirjan kautta minulle selvisi, että Rääkkylässä ei puhutakaan puhdasta karjalan murretta. Siihen on kuulema sekoittunut myös savoa. Anteeksi kaikki savolaiset, mutta sen kuuleminen oli minulle pienoinen pettymys.

lauantai 19. tammikuuta 2013

Heinäpoutaa ilman hyttysiä

jormas: Viime yönä oli tämän talven kuivin keli, sillä aamulla oli pakkasta yli -30 astetta. Näin oli yhden yön osalta myös viime talvena.
Pakkaskelissä on ainakin yksi ehdoton puoli. Ei näy ilmassa eikä kuulu korvan juuressa saati tunnu iholla verta lounastamassa hyttysiä.

Ilma olisi ollut myös mitä mainioin avannossa pulahtamiseen tai peräti uimiseen. Sillä mitä kylmempi ilma, sitä lämpimämmältä lähes nolla-asteinen vesi tuntuu.
Jokilaaksossa ovat olleet avannot tekemättä toistaiseksi, joka sekin saattaa ajan saatossa muuttua, jos innostumme tekemään saunan. Ehkä kontti-sellaisen tai tynnyrisaunan.

Avannosta esimakua saan kuitenkin, kun tepastelen näillä keleillä crocsit jalassa ja vain froteinen kylpytakki päällä hakemaan aamun postin "ison tien" varresta. Myllykyläntielle ja takasin matkaa tulee noin 700 metriä.

Koko talven viime talven tapaan olen myös käyttänyt lautaista Huvimajaa tarpeiden tekemiseen, siis niiden, jotka tietämäni mukaan kuningaskin tekee yksin ilman henkivartijoita tai muuta seuraa. Puuceessäkin käyn siis aamuisin ja vähän muulloinkin samassa asussa (helmat nostaen). Mitä kipakampi keli, sitä vähemmän tulee pytyllä näillä keleillä viivyttyä ja luettua vaikkapa Keski-Uusimaata. Keltainen Keskari sinällään sisällön puolesta istuisi usein varsin hyvin ahterin pyyhkimiseen.

Viime talvena pidimme Matkakodissamme välipohjan lämpimänä, sillä käytimme auton vesiä suihkuineen, pesualtaineen ja toiletteineen. Niin paljon välipohjan lämmittäminen vaikutti, että samoilla sisälämmittimien tehoilla, oli -30 asteen pakkasessakin lämpöä tuvassa reilusta yli +20. Vaan tänä aamuna oli toisin ja mittarissa oli +12. Mutta hyvin selvittiin, kun muisteltiin isovanhempien juttuja, jolloin aamulla oli koiran ruuat ja kissan maidot pirtin lattialla jäässä.

Mutta huomenna mennään matkamessuille ja katsotaan onko siellä lentotarjouksia Thaimaan lämpöön. Jos ei niin sitten ostetaan liput muuten vaan ja lähdetään puoleksitoista kuukaudeksi etätöihin uima-altaalle. Ja sen päälle tai ohessa pidetään pikkuisen lomaa, sehän on selvä. Takaisin tullaan yhtä matkaa muuttolintujen kanssa.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Rikkinäinen puhelin

päivis: Muistan kun lapsena leikimme leikkiä, jonka nimi oli suunnilleen tuo otsikossa näkyvä "rikkinäinen puhelin". Siinä yksi aloitti kertomalla jutun, jonka seuraava toisti ja tarina eteni niin pitkään kuin leikkijöitä riitti. Viimeisenä jutun kuullut kertoi sen niin kuin itse sen oletti kuulleensa. Usein tarina oli matkan varrella muuttanut muotoaan melkoisesti. Lopuksi saatiin tietysti nauraa, kun ensimmäinen kertoi, miten juttu oikeasti meni. Jos nyt hänkään enää muisti sitä ihan alkuperäisenä versiona.

Tänään kuulin uuden version eräästä oikeasta puhelusta, jonka olin soittanut. Puhelustani oli kerrottu toiselle henkilölle ja hän vielä jatkoi sitä kolmannelle. Kävi niin kuin lasten leikissä: tarina oli muuttunut muuksi, vaikka tiettyjä alkuperäisiä asioita siitä olikin poimittavissa, mutta ei kuitenkaan alkuperäisellä tavalla kerrottuna. Tarinan eteenpäin kertomisessa ei sinänsä ollut mitään pahaa. Huvittavaa oli se, miten ilman leikkiäkin totuus helposti muuttuu muuksi.


Siitä olen kuitenkin varma, että Ykköstä
ei ole enää kanien joukossa. Kuva on
viime keväältä.
Usein olen ajatellut, että olisin epäluotettava todistaja, jos joutuisin oikeuteen kertomaan sormi raamatulla vannoen jostain näkemästäni tapahtumasta. En varmaan muistaisi, mitä oikeasti tapahtui. Saattaisin jopa huomaamattani sepitellä tarinaa. Olen joskus koemielessä testannut itseäni huonolla menestyksellä, kun olen nähnyt jonkun tilanteen. Sen uudelleen mieleen palauttaminen on tosi vaikeaa, varsinkin jos yrittää muistella tarkempia yksityiskohtia.
Viimeksi yritin selittää Jormalle, miten tulin varmistuneeksi, että pihassa elelee kuusi kania. Mehän pitkään uskoimme, että niitä on jäljellä vain kolme, jos senkään vertaa. Kunnes kerralla pihassa oli neljä kania: kolme kärkkäistä ja harmaa Harmis. Ja sitten pari päivää sitten olin varma kuudesta. Olen kyllä edelleenkin.

torstai 17. tammikuuta 2013

Onnellisuus ja Huffington Post

jormas: Huffington Post listasi 10 asiaa, jotka onnelliset tekevät eri tavalla.

1. Laaja sosiaalinen verkosto
Onnellisilla ihmisillä on laaja sosiaalinen verkosto, joka koostuu perheenjäsenistä, naapureista ja ystävistä. Vahvat ystävyyssuhteet torjuvat masennusta.

2. Omien arvojen mukainen elämä
Onnelliset ihmiset rakentavat itselleen elämän, joka on heidän omien arvojensa, vahvuuksiensa ja elämäntyylinsä mukaista.

3. Kiitollisuus
Kiitollisuus tekee hyvää. Onnelliset ihmiset miettivät, mikä elämässä on hyvin ja keskittyvät siihen. Kiitollisuus auttaa selviytymään stressaavista ja traumaattisista tilanteista.
Omista saavutuksista iloitseminen lisää myös itsetuntoa ja arvostusta omaa osaamista kohtaan. Tutkijat ovat osoittaneet, että kiitollisuuden määrä on suhteessa siihen, kuinka paljon elämästä nauttii.

4. Optimismi
Onnelliset ovat optimisteja. He torjuvat pessimismiä kolmella eri tavalla. Ensinnäkin he käyttävät energiaansa ja aikaansa asioihin, joihin voivat vaikuttaa. Toiseksi he tietävät, etteivät ikävät asiat kestä ikuisesti, vaan asiat muuttuvat ennen pitkää paremmiksi. Kolmanneksi he eivät anna yhden elämänalueen hallita liikaa, vaan näkevät kokonaisuuden.

5. Auttaminen
Onnelliset ihmiset auttavat muita ja tekevät vapaaehtoistyötä. Kiltit teot auttavat paitsi muita, myös itseä.

6. Raha ei tarkoita kaikkea
Onnelliset ihmiset eivät laita liikaa painoarvoa rahalle. Heillä on terve suhde kuluttamiseen. Tavara ei tuo onnea, vaan liika tavara voi jopa tuottaa onnettomuutta.

7. Terveet selviytymisstrategiat
Kaikki kohtaavat stressaavia ja ikäviä tilanteita, mutta ratkaisevaa on, kuinka niistä selviää. Onnelliset ihmiset miettivät, mitä he voivat oppia vaikeuksista.
Ikävistä tilanteista voi tutkijoiden mukaan oppia arvostamaan enemmän omaa elämää ja löytää uusia mahdollisuuksia, oppia vahvistamaan omia vahvuuksia ja luoda parempia ihmisisuhteita sekä kasvaa henkisesti.

8. Terveydestä välittäminen
Onnelliset ihmiset pitävät itsestään huolta. Se ei kuitenkaan tarkoita välttämättä liikuntaa. Onnelliseksi itsensä tuntevat jopa käyttäytyvät kuin sellaisia esittävät käyttäytyisivät. He hymyilevät, osallistuvat asioihin ja lähtevät innokkaasti mukaan kaikkeen, mitä tekevät.

9. Henkinen kasvu
Uskonnolliset ihmiset ovat tutkimusten mukaan muita terveempiä, onnellisempia ja selviävät nopeammin traumaattisista kokemuksista kuin muut.
Ed Dienerin ja Robert Biswas-Dienerin kirjan Happines: Unlocking the Mysteries of Psychological Wealth mukaan ne, jotka uskovat, että on olemassa jotain itseä suurempaa, ovat onnellisempia kuin muut.

10. Elämällä on selkeä suunta
Tavoitteiden saavuttamisen eteen taisteleminen on yksi tärkeimpiä onnellisuustekijöitä. Onnellisilla ihmisillä on arvoja, joista he välittävät ja tavoitteita, joita kohti he pyrkivät.

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Kaamos, koti matkailuautossa ja Yrjölän puuro

päivis: Pohjoisen kaamos päättyi tänään. Uutisten kartalle oli merkitty numerot 50, mikä tarkoitti kai, että se on aluksi päivän pituus minuutteina. Täällä meillä Tuusulassa oli eilen illalla varmaan niin kuin pohjoisessa kaamospäivänä: oli hämärää, mutta kuitenkin näki hyvin ympärilleen. Pilvet ovat välillä sellaisella korkeudella, että katu- ja lentokentän valot loistavat kilometrien päähän. Melkein kuin koko taivas olisi valtaisa tunnelmavalo. Jos pilviä ei ole, eikä kuukaan paista, iltaisin ja öisin on lähes säkkipimeää.

Oikeastaan ajattelin kirjoittaa talvesta, joka on jo toinen täällä lampien rannalla Matkakodissa. En ole tähän lopen kyllästynyt, mutta joskus tuntuu lohdulliselta kuulla, että joku muukin on elellyt vähän samaan tapaan esimerkiksi omakotitalon rakennusvaiheen aikana. Samanlaisia tilapäisasumisia näkee välillä television rakentamisohjelmissa. Niitä olen seurannut, en yksistään siksi, että tunnen hengenheimolaisuutta, vaan siksi, että on mukava seurata ihmisten innostusta, kun he toteuttavat suurta haavettaan. Ohjelman omakotitalot eivät myöskään ole mitään normiratkaisuja, vaan toinen toistaan erikoisempia ratkaisuja, esimerkiksi ekotaloja. Meillä on tietysti Duokotimme, jonka valmistumista kovasti odotamme.

Jorman eilisessä blogissa oli kuva Matkakodistamme lumen keskellä. Tänä talvena pihassa on käynyt vain kaksi kertaa traktori, muuten on pärjätty auralla varustetun mönkijän kanssa. Pakkasen kanssakin on tultu juttuun vähintään yhtä hyvin kuin edellistalvena. Silloin meillä oli vedet säiliöissä ja lämmittimiä piti olla enemmän. Toivon mukaan nyt lämmityskulut ovat vähän halvemmat. Vedettömyys tosin tekee arjen pyörittämisen hitusen hankalammaksi. Ruoka- ja juomavesi tuodaan tänne muualta ihan niin kuin Thaimaassakin, mutta tiskien kanssa pitää kulkea sosiaalikonttiin ja puhtaat astiat pitää tietysti kiikuttaa takaisin Matkakotiin. Mutta kaikkeen tottuu.

Normaalista asumisesta poikkeavaa on myös ruoanlaitto. Tai kotiruokaa meillä syödään aika harvoin. Vaikka eineksiä haukutaankin joka käänteessä, ne maistuvat välillä ihan hyviltä erilaisten lounas- ja muiden ruokaravintoloiden vaihtoehtona. Keittolevyn olen kuitenkin joutunut kaivamaan esiin, kun innostuin ruokkimaan Niiloa koiraihmisten kehumalla Yrjölän puurolla. Hieman sovellettu puuro on paistetulla jauhelihalla höystettynä maistunut Niilolle erinomaisesti. Entinen nappularuoan kanssa nirsoilija syö nyt hyvällä ruokahalulla kupin tyhjäksi joka kerta.

tiistai 15. tammikuuta 2013

Merikonttikodit

jormas: päivis kirjoittaa rasismista ja sen sukulaisista siten, että siihen ei minulla ole juuri lisättävää. Jos kansa on heikolla itsetunnolla varustettua, ei se ainakaan lisää muualta muuttaneiden oloa ja eloa. Mutta toisaalta onko se sen helpompaa maassa, jossa on vahva itse- ja kansallistunto? Tai onko vahva kansallistunto loppujen lopuksi osa heikkoa itsetuntoa? Niin tai näin, jos ihminen seisoo tukevasti omilla jaloillaan, ei ole paljon tarvetta kukkoilla tai uhota mihinkään suuntaan. Ei edes ulkomaalaisille.

Matkakotimme istuu oikein kauniisti talviseen maisemaan
Tänäänkin tuupittiin Merikonttikotihanketta eteenpäin. Kävin muun muassa Selkissä mahdollisen keittiöiden kalusteiden tekijän kanssa. Tarjousta odotellaan tältä osin ja sen jälkeen tehdään ratkaisuja.

Ikeasta tuli tänään myös aiheeseen liittyvä viesti. Toisaalta huono viesti, sillä he eivät ole lähdössä yhteistyöhön Hyvinkään Asuntomessuille. Siinä on kuitenkin puolensa ja puolensa. Se puoli heidän päätöksensä ansioista vahvistuu, että kaupallisia toimijoita ei ole mukana kanssamme esittelemässä tuotteitaan. Niiden esittely nimittäin tekee hankkeesta kaupallisen, jolloin on kaivettava jostakin 15 000 euroa. Se on se toinen puoli.

Ensimmäiset tarjoukset ikkunoista ja ovista ovat myös hyppysissä, joten senkin osalta on lähipäivinä ratkaisun paikka.

Joka tapauksessa Duokotia eristetään ja hyvältä näyttää siltäkin osin. Vaikeuksia on ollut koko hankkeessa yllin kyllin ja itse koen tarvinneeni kaiken vuosien ja vuosikymmenten aikana hankitun osaamisen ynnä muun, että olemme selvinneet sinne saakka, joka mielestäni on voiton puolella.

Kaikkinensa kehitystyön ja pilottihankkeen kustannukset on yksi suurimmista ongelmista, joten karsintoja pitää saada aikaan, jos mielimme nähdä päivän, että valmistamiimme Merikonttikoteihin ihmiset tekevät viihtyisiä kotejaan.

Mutta tässäkin pitää vanha viisaus kutinsa. Jokaisen synkän pilven takana on uusi synkkä pilvi. Toisin sanoen, että vaikka kuinka pakerramme, eivät asiat ole kauaa paremmin, vaan tämä on enemmän tai vähemmän koko ajan kaaoksesta toiseen elämistä. Se on mukavaa. Paljon mukavampaa kuin Sudokun täyttäminen ja luulen olemattomien aivojenikin pysyvän virkeämpänä.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Miksi somalit on nostettu rasismikeskustelun keskiöön?

päivis: Katselin vähän tilastoja, kun meneillään vellovan rasismikeskustelun keskiöön on jostain syystä nostettu somalit. Ylen A-studion vai minkähän lienee keskusteluohjelman toisena "rasismiasiantuntijana" oli somali ja tänään kuuntelin vähän aikaa samasta aiheesta radion keskusteluohjelmaa, jossa toimittajan lisäksi studiossa oli äänessä - yllätys yllätys - somali.

Somalit tietysti erottuvat katukuvasta ulkonäkönsä ja kai ainakin naiset vaatetuksensa johdosta, mutta tilastojen mukaan heidän osuutensa ulkomaalaisväestöstä ja Suomen kansalaisuuden saaneista on varsin vaatimaton. Herää kysymys, onko sitten suomalainen rasismi jotenkin erityisesti kohdistunut somaleihin.

Tässä vähän niitä tilastoja vuodelta 2011: ulkomaiden kansalaisia Suomessa kaikkiaan 183 133, joista somaleja 7 421 eli 4,1 prosenttia. Samaan aikaan venäläisiä meillä asui 34 006 (18,6 %) ja virolaisia lähes 30 000 (16,2 %). Suomen kansalaisuuden saaneita toissa vuonna oli 4 558, joista somaleja 96, venäläisiä 1 652 ja venäläisten jälkeen seuraavana virolaisia 302.

En halua mitenkään vähätellä rasismin kokemuksia tai niin kuin joku päivän keskusteluohjelmaan osallistunut totesi, ettei ketään saisi kiusata. Rasismi oli hänen mielestään nimenomaan kiusaamista. Mutta miksi rasismin asiantuntijuus ja oikeus määritellä suomalaisia on meillä luovutettu pitkälti juuri somaleille?

Minusta alkaa vähän tuntua siltä, että emme oikeasti olekaan niin rasistisia kuin annetaan ymmärtää, mutta jostain syystä juuri tummaihoisiin kohdistuva huono käytös yleistetään kaikkia Suomessa eläviä ulkomaalaisia (myös kansalaisuuden saaneita) koskevaksi rasismiksi.

Muistui mieleen omakohtainen kokemus Saksasta vuosien takaa. Seisoin kaupan kassajonossa ja kai näytin toisen jonottajan, vanhahkon miehen mielestä ulkomaalaiselta. Hän kysyi minulta hyvin haastavaan sävyyn, puhunko saksaa. Osasin muotoilla sen verran saksalta kuulostavan lauseen, että mies ymmärsi, etten tosiaankaan puhu maan kieltä. Silloinhan sainkin oikein ryöpytyksen päälleni ja mies vaati suureen ääneen vastausta, miksi en osaa. No, turistit harvemmin opettelevat paikallisen maan kieltä. Mutta tilanne antoi minulle omakohtaisesti koettuna ymmärryksen, että vierasmaalainen voi missä tahansa varautua saamaan vaikka minkälaista kohtelua osakseen. Ihan niin kuin suomalaisen pitää varautua saamaan toiselta suomalaiselta turpaansa nakkikioskijonossa. Kumpikaan asia ei liene kovin hyväksyttävää.

Mutta sitä en ymmärrä, miksi meidän pitäisi varta vasten olla kauhean kiinnostuneita ulkomaalaisista, jos asia ei voisi vähempää kiinnostaa. Emmehän ole usein kauhean kiinnostuneita toisistammekaan, paitsi jostain Seiskalehden Tuksun tai Matti Nykäsen viimeaikaisista käänteistä. Taisi olla juuri se tämänpäiväinen radiossa ääneen päässyt somalimies, joka kehotti osallistumaan erilaisiin ulkomaalaispippaloihin, joissa oppisimme tuntemaan näitä vierasmaalaisia. Olisikohan asia syytä kääntää toisin päin? Entä jos nämä olonsa vieraiksi tuntevat maahanmuuttajat tulisivatkin itse katsomaan mitä Martta- tai 4H-kerhoissa tapahtuu, toisivat lapsiaan jääkiekkoharrastuksiin, osallistuisivat vanhuksiin kohdistuvaan vapaaehtoistyöhön, kokoontuisivat kanssamme juhannuskokoille tai opettelisivat vaikka tekemään lumitöitä yhdessä suomalaisten kanssa. Varmaan olisivat kovastikin tervetulleita.

Jos joku nyt edellä kerrotun perusteella päättelee, että taidan itsekin olla rasisti, niin siinähän päättelee. Voin kuitenkin kertoa, että olen esimerkiksi yksityishenkilönä ollut paljon tekemisissä Suomeen tulleiden iranilaispakolaisten kanssa. Olen vieraillut heidän kodeissaan, osallistunut heidän pippaloihinsa, käyttänyt heidän kampaamo- ja ravintolapalvelujaan ja olen jopa taannut yhden pankkilainan, jotta iranilaisnainen kykeni maksamaan veljensä matkan Suomeen.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Olenko minä valkolainen?

jormas: Tämänkertaisesta blogista taitaa tulla kokeilu, sillä blogger, jolla tätä teemme, on ainakin kuvien siirtämisen osalta jotenkin muuttunut. Nyt tuntuu nimittäin siltä, että Google on "kaapannut" jotain, sillä emme saa siirrettyä kuvia kuin Picasa-verkkoalbumeista.
Mutta paljon on käyttäjän hyväksyttävä yhtä jos toistakin, sillä paikka, jossa tätä pidämme, on käyttäjälle ilmainen. Ja kuten sanotaan, että vain sääliä voi saada ilmaisesti ja kateuskin lienee tavalla tai toisella ansaittava, on luovutettava tai opeteltava uutta, koska joku blogi-bloggerimmekin maksaa.

Kuva liittyyehkä  rasismi- ja syrjintäaiheeseen, josta minun piti kirjoittaman.En sano kuitenkaan sitä varmaksi, ettei joku haasta raastupaan vähintäänkin syrjinnästä tai rasisimisen aineiston levittämisestä. Kuvan tekijää Kari Suomalaista ei enää maallinen tuomioistuin tavoita.

Aihe on tärkeä ja olen paljon sen suhteen samolla linjoilla päiviksen kanssa. Itse esimerkiksi tulen tänä vuonna saamaan eläkeläiskortin, joka oikeuttaa määrättyihin alennuksiin myös niiden palveluiden osalta, joita yhteiskunta tuottaa. Esimerkkinä olkoon uimahalliliput. Koska tulen pääsemään ikäni ansiosta veden valtakuntaan halvemmalla, niin eikö yhteiskunta silloin syrji veronmaksajien rahoilla muita, usein nuorempia iän vuoksi?

Entäpä sitten kansojen välinen syrjintä? Jos tulen Suomeen thaimaalaisen ystäväni kanssa ja päätämme mennä viikoksi Moskovaan, tarvitsen minä viisumin, mutta hän ei, sillä Thaimaalla ja Venäjällä lienee kansojen välinen sopimus. Enkö tule silloinkin syrjityksi?

Ja kun Thaimaahan päästiin, niin entäs tämä? Hyvin moneen paikkaan turistilla, falangilla, joksi he meitä kutsuvat, on erihintaiset liput cabaree-näytöksistä lähtien. Maassa maan tavalla ajattelen kuitenkin minä, mutta syrjintää, ellei peräti rasismia mainittu esimerkkini on. Vai kuinka?

Nyt Suomessa on menty niin pitkälle, että joillakin, usein tänne muualta muuttaneilla on omat uintivuoronsa uimahalleissa ja he voivat saunoa ja uida käytännössä vaatteet päällä. Mutta entäpä minä sitten samassa hallissa ja samassa vedessä? Jos pulskahdan veteen pikkuisen pitkäpunttisissa housuissa, jotka on minulle myyty uimahousuina samaiseen altaaseen uimaan , niin  ennen kuin huomaankaan, on  kiinni lähes raiveleissa uinninvalvoja. Hän sanoo, että uimahousuni ovat shortsit ja niiden kanssa ei ole asaa altaaseen. Ja jos en usko, on lähtiessä ovella poliisit vastassa. Ja ei sillä hyvä, sillä hallin höyrysaunassa saattaa istua vieressäni eri uskontoinen sen nojalla vaatteet päällä, mutta minulla ei saa olla edes miesten stringejä. No, niitä en tosin käytä muutenkaan.

Mutta ehkä on jollain lailla kaiken huippu, etten voi mennä moneen paikkaan ylipäätään siksi, että olen ulkomaalainen, mutta ulkomaalaisen on päästävä kaikkialle sinne minne minunkin.Ja sinne hän ei tule edes talon tavoilla, vaan häntä varten suomalainen yhteiskunta sorvaa omat sääntönsä.

Mutta linnaan tai tuomille joudun, jos julkisesti sanon, että sen ja sen maalaisten kanssa en tee mitään, enkä mene minnekään minne he menevät. Jos äiti tai isä ei ole suomalainen, niin ulkomailla syntyneestä ei muuten tule suomalaista, vaikka voissa paistaisi. Sen sijaan hänestä voi tulla Suomen kansalainen. Yksinkertaista, kun käännän sen toisin päin. Jos saan Kiinan kansalaisuuden, ei minusta silti tule kiinalaista, vaan olen suomalainen, jolla on Kiinan kansalaisuus.

lauantai 12. tammikuuta 2013

Viha on ollut elämän käyttövoima kautta aikojen

päivis: Rasismista on puhuttu ja kirjoitettu paljon viime aikoina. Enimmäkseen on varottu tarkasti myöntämästä omia rasistisina pidettäviä ajatuksia. Siinä joutuu helposti altavastaajaksi ja saa rasistin leiman otsaansa. Toisaalta on heitelty monenlaisia argumentteja sen tueksi, että rasistisilta kuulostavia mielipiteitä voitaisiin pitää hyväksyttävinä. Yksi tällainen on esimerkiksi se, että ihmiset sanovat heitä suututtavan se, että maahanmuuttajat tulevat tänne ja saavat muitta mutkitta erilaisia tukia ja etuisuuksia. Moni veronmaksaja mielellään korvamerkitsisi maksamansa verot itselleen mieluisiin tarkoituksiin.

Rasismista kiivailun tuoksinassa on kokonaan unohtunut se, että meillä on tunnettu vihaa tai ainakin vastemielisyyttä kautta historian tiettyjä kansanryhmiä kohtaan. Kansalaissotaa ei ehkä olisi käyty, jos valkoiset eivät olisi vihanneet punaisia ja päinvastoin. Vihan taustalla oli monenlaisia asioita, mutta erityisesti varmaan vihattiin toisen ryhmän edustamaa arvomaailmaa.

Toisen maailmansodan aikana ryssäviha oikein ryöpsähti. Venäläisiä osa suomalaisista taitaa vihata vieläkin ja edelleenkin on jossain määrin sopivaa tokaista, että "ryssä on ryssä, vaikka voissa paistaisi".

Vasemmistolaisuuden huippuvuosina vihattiin porvareita. Kukaan ei nostanut hirveää elämää siitä, että vihaa lietsottiin esimerkiksi taiteen keinoin. Repo-radion ansiosta varmistettiin, että porvarit varmasti saivat kuulla kunniansa. Olimme kai silloin vielä niin sivistymättömiä, että käytös, jota nyt pidettäisiin huonona, oli kutakuinkin hyväksyttävää. Aidosti itsensä porvareiksi kokeneet tuskin siitä pitivät, mutta hampaitaan kiristellen antoivat kai asian olla. Silloin ei enää ketään voinut viedä saunan taakse lopetettavaksi.

Ensimmäiset nykyajan maahanmuuttajat taisivat olla chileläisiä, jotka ainakin oman muistikuvani mukaan otettiin avosylin vastaan. Muistan myös jostain reilun 20 vuoden takaa, miten Afrikasta kaksi pikkutyttöä adoptoinut jyväskyläläisperhe oli hätää kärsimässä, kun kaupungilla kaikki vastaantulijat halusivat hypistellä tyttöjen kikkaraisia hiuksia ja silitellä ruskeaa ihoa. Jossain vaiheessa maahanmuuton tiimalasi on suomalaisten mielestä alkanut tulvia yli ja mitta on tullut täyteen. Samaan aikaan ulkomaille matkustaminen on lisääntynyt reippaasti. Afrikkaankin. Se ei kuitenkaan ole saanut aikaan sitä, että ihmisten erilaisuuteen suhtauduttaisiin kotimaassa jotenkin leppoisammin. Ehkä matkailu on avannut silmämme huomaamaan, että muualla pitää elää maan tapojen mukaan. Kotiin palatessa saattaa tuntua, että meillä joissain asioissa onkin hyväksytty se, että omat tapamme taipuvat, jotta muualta tulleet tuntisivat olonsa kotoisammaksi.

En tosin tiedä, miksi meidän pitäisi muitta mutkitta hyväksyä tilanteessa kuin tilanteessa kaikki ihmiset oli sitten kyse valtaväestöstä tai muualta tänne päätyneistä. Se olisi tietysti hyvää käytöstä, mutta kun ihmiset harvemmin ovat niin jalostuneita. Ketä ärsyttää bussissa viereen tunkijan lihavuus, toista jonkun tatuoinnit tai lävistykset, koetuksella on lähimmäisenrakkaus silloinkin, kun vieressä lemuaa ketjupolttaja tai edellisiltainen viina. Jo oman hyvinvointinsakin vuoksi olisi joskus helpompaa myöntää, että ei vain siedä jotain asiaa tai ilmiötä, sen sijaan että jatkuvasti tekopyhästi väittäisi jotain muuta. Mutta jokaista harmitusta ei tietenkään tarvitse möläytellä ääneen.


perjantai 11. tammikuuta 2013

Ilves, supikoira ja kettu

jormas: Tänään olimme Vihdin Selkissä kartoittamassa tulevia suuntaviivoja Merikonttikodeille, jotka omaan verkkaiseen tahtiinsa valmistuvat koko ajan. Mukana oli taustaorganisaatiosta ensimmäisen kerran mukana myös luottamushenkilö, joka olikin oikein hyvä asia, sillä vaikka tulosta syntyy, palaa myös rahaa. Ja kun se tässä hankkeessa on osin enemmän tai vähemmän yhteiskunnan rahaa tavalla tai toisella, on hyvä niiden, jotka vastuuta kantavat, tietää mistä sitä milloinkin kantavat.

Eilen tapasin Myllykylän metsästäjiä, sillä mieltäni ovat askarruttaneet lumessa monet jäljet, mutta myös Niilo-koiran käytös. Oudostihin se käyttäytyy silloin tällöin, mutta niille yleensä löytyy ihmisjärkeenkin tai ehkä vain siihen istuva selityksensä. Koiralla saattaa olla niistä aivan oma käsityksensä, jota ei typerä ihminen ymmärrä.
Aina ei tosiaan ihmisen älli selitystä Niilon käyttäytymiseen löydä. Pari kertaa se on ollut yöllä kuin tulisilla hiilillä, eikä ole pysynyt minuuttia Matkakodissa paikallaan, Minkäänlaisia haluja ei myöskään ole ollut pihamaalle laittamaan järjestykseen kanikatrasta tai mitä sen laumaan mahtaa mielestään kuuluakaan.

Metsämies Eki sanoi, että jos seudulla liikkuu kettu tai supikoira ja Niilo sen haistaa, haluaa se satavarmasti ulos, sillä varsinkin koira, jossa on puolet terrieriä, ei niitä pelkää, vaan sinne sekaan olisi päästävä.
Etelän korkeuksilla ei siis pitäisi olla koiralle paljon muissa eläimissä pelättävää. Mutta on yksi, jonka haju riittää siihen, että koira ei millään ilveellä halua ulos. Se on ilves.
Metsämies Eki tiesikin kertoa, että varmuudella Suomen suurin kissaeläin on tepastellut muutaman sadan metrin päässä Matkakodistamme, sillä sen jäljet lumessa ovat helppo tunnistaa sillä ne ovat varsinkin kooltaan vailla vertaa.

Kun meillä on countrykaneja pihapiirissä edelleen jäljellä ehkäpä neljä kappaletta, tarkoittaa se ilveksenkin maailmassa, että olisi makupaloja tarjolla, jos vaan kantti riitäisi ihmis- ja koirahajuista huolimatta tulla niitä noutamaan.



Supikoira sen sijaan on kuulemani mukaan sen verran hidas ja kömpelö, että kanin tai jäniksen joutuminen sen suuhun on enemmänkin vahinko tai sattuma kuin sääntö.

Kettu on oma lukunsa, joka varsinkin viekkaan saalistustapansa ansiosta saattaa hyvinkin kanimme lounastaa. Niin tai näin, itse kunkin on syötävä, jos meinaa hengissä pysyä.

torstai 10. tammikuuta 2013

Uhka iltapäivälehden lööpissä

päivis: Kauppareissulla tulee vilkaistua iltapäivälehtien lööpit. Harvemmin tulee ostettua lehti. Kieltämättä lööpin tai kannen otsikot saattavat olla sysäys lehden ostamiseen.

Tänään Iltalehden otsikosta jäi mieleen otsikko "Älkää viekö lapsia ostoskeskuksiin". Otsikon perusteella ei oikein voi tietää, mitä tämä kehotus pitää sisällään, mutta mieleen tuli, että se liittyisi jotenkin meitä "uhkaaviin" jokatalvisiin influenssoihin tai muihin virustauteihin. Vanhemmathan helposti kuvittelevat, että taudit eivät tartu, kun vältetään jotain paikkaa tai ihmisiä. Joskus se voikin olla näin. Useimmiten kai ei voi tietää, mistä esimerkiksi vesirokko on pienokaiseen tarttunut. Lähipiirissäkään ei tartunnan saaneita ole saattanut olla. On kyllä niitäkin, jotka tarkoituksella vierailevat vesirokkokodissa, jotta oma lapsi saisi taudin ja se olisi sitten podettu, kun lähes jokainen vesirokon kuitenkin sairastaa. Hoituisiko sitten pikkulapsilla isompia lapsia vähemmin vaivoin?

Tuosta päivän otsikosta tuli mieleen se, että meitä lehtien, nimenomaan iltapäivälehtien mukaan uhkaa aina joku asia. Alkutalvesta uhkasi kauhea kylmyys. Sitä ei tullut, joten nyt taas uusittiin tuo uhka. Jokohan tuo jääkausi viimein saavuttaisi meidät? Minulle ei ole selvinnyt, mikä näiden uhkakirjoitusten tarkoitus on, kun todennäköisesti emme ilmoille ja viruksille voi kuitenkaan juuri mitään.

Joka vuosi meitä puolestaan uhkaa virus, jolla on mikä nimi milloinkin. On kirjaimia tai kirjaimia ja numeroja. H1N1 jäi ainakin mieleen. Viimepäivien otsikoiden mukaan se on jo Norjassa. Tuo tämän talven virus. Ja jotta radiokin olisi samalla taajuudella lehtien kanssa, sosiaalikontin radio pölisi juuri siitä, että ainakin ulkomaan matkalta tullessa SE usein iskee. Jaahas. Miksi juuri silloin? Se ei selvinnyt.

Uudella käynnillä sosiaalikontissa ääni kellossa oli jo muuttunut. Puhuttiin politiikasta. Sielläkin toimittajan mukaan lietsotaan uhkaa. Nimitti poliitikkojen käyttämää kieltä huolipuheeksi.

Mutta tuo Iltasanomien päivän otsikko jäi ymmärtämättä. Lehden nettisivuilta en sitä löytänyt, mutta yllätykseksi otsikko aukesi sen verran, että ilmeisesti keskustelupalstalla on ryöpsähtänyt rasisitinen keskustelu siitä, että taudit tulisivatkin joidenkin mielestä meille maahanmuuttajien mukana. Eivät siis ilmeisesti meidän maailmalla matkaavien suomalaisten, joilla usein tullessaan on tuo yllä mainittu SE. Ehkä varsinainen vuodatus on keskustelupalstalta katsottu paremmaksi poistaa. Ota tästä nyt selvää. Siis tuosta jutun sisällöstä.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

On hyvä kulkea huone mukana

jormas: Tänään sain päiviksen ottamia kuvia käyttööni, kun tarvitsin niitä tehdäkseni Merikonttikodeista kirjallisen raportin. Siitä tulikin viisisivuinen, jonka saatan jossakin vaiheessa laittaa tänne tai sitten osaksi Elämän tähden ry:n vuosi- tai toimintakertomusta.
Mutta joukossa tuli paljon muitakin kuvia, jotka nostivat pintaan mukavia muistoja.

Niiden lisäksi tuli mieleen myös. että noin kuukauden kuluttua on päiviksellä seuraava etätyöjakso, joka tarkoittaa Aasian matkaa. Kohteena entiseen tapaan Thaimaan Pattaya. Eilen sainkin sieltä chatviestin, että talvi alkaa purra myös siellä täydellä teholla ja aamulla ei ollut lämpöä mittarissa kuin +26. Ikävää ja suren sikäläisiä vilukissoja aidosti täällä Suomen nietosten ja kinosten keskellä.

Monella tavalla mielenkiintoinen ilmiö on uutisointi ylipäätään. Ihmiset elävät muiden ikävistä asioista ja murheista. Jos meillä on 15 prosenttia työttömiä, me kerromme sen, mutta emme sitä, että 85 prosentilla on työpaikka.
Jos kolmasosa avioliitoista päättyy eroon, niin sitä haluamme siunailla, mutta emme osaa iloita siitä, että jokaista avioeroa kohden kaksi pariskuntaa onnistuu pitämään liittonsa kasassa.
Joten mikä meidän on, kun päivästä toiseen elämisen tai kai sangen usein raahautumisen voima on toisten murheet eikä onnistumiset. Myös minä olen siinä mukana ja pyrin siitä irti, sillä uskon vakaasti, että sillä on vaikutusta elämänlaatuun. Sama ilmiö muuten hiipii minuun myös kirjoittaessani tätä blogia. On paljon helpompaa kirjoittaa mälsistä jutuista ja vaikka haukkua työnantajaa kuin kirjoittaa hyvistä jutuista ja kehua työnantajaa, sillä pääosin on ollut hyvä ja mukava olla Sininauhasäätiössä ja muuallakin töissä.

tiistai 8. tammikuuta 2013

Hidas journalismi

päivis: Ylen TV-uutisissa kerrottiin äsken hitaasta journalismista ikään kuin uutena ilmiönä. En täysin päässyt jyvälle, mitä kaikkea hienoa se pitää sisällään, mutta ainakin hidas journalismi tuntuu liputtavan pitkien artikkelien puolesta. Tekstien, joiden lukemiseen pitää syventyä. Asiaan kuuluu myös vastustaa netissä olevia klikkauksia, joiden takaa ei sitten kuitenkaan löydy juuri mitään älynystyröitä aktivoivaa. Koska en ollut television äärellä näkemässä, en tässä oikein osaa raportoida, minkälaisista klikkailuista tarkalleen oli kyse.

Hitaan journalismin yksi piirre lienee myös se, että sellaista harrastaa henkilö/toimittaja, joka syventyy asiaansa.

Kaneista olen itse kirjoittanut huomattavasti enemmän kuin mitä blogimme
perusteella voisi päätellä. Voisiko sitä kutsua hitaaksi kanijournalismiksi?
Jostain syystä heräsi epäilys, että vaikka asia uutisoitiin nyt, kyse ei ole ihan tässä ja nyt syntyneestä ilmiöstä. Eikä olekaan. Google paljasti taas, että aiheesta on pölisty jo vuosia. Ainakin vuodesta 2009 alkaen, varmaan jo aikaisemminkin. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Kai hitaalta journalismilta on kuulunutkin mennä aikaa, että se viimein saavuttaisi uutiskynnyksen.

Voin hyvin uskoa, että ilmiö löytää kannattajansa. Kyllä minuakin ilahduttaa enemmän hyvin laadittu lehtikirjoitus kuin joku twitter-möläytys. Vaan enhän tiedä kummastakaan ääripäästä juuri mitään. Kai twitterissäkin on oma viehätyksensä, eivät kai ihmiset kaikkialla maailmassa sitä muuten niin innolla harrastaisi. Joskus kyllä tuntuu, että joku kaunis päivä nähdään keisarin uudet vaatteet -ilmiö ja joku viaton "lapsi" paljastaa, että täyttä soopaa koko homma.

Blogin kirjoittaminen taitaa olla aika kaukana hitaasta journalismista. Näissähän loikitaan aiheesta toiseen. Ainakin meillä. On tietysti niitäkin bloggareita, jotka tiukasti kirjoittavat aina samasta aiheesta. Muodista esimerkiksi. Sen jo luulisi täyttävän hitaan journalismin kriteerit, kun kirjoittaja tasan varmasti syventyy asiaansa. Näin ainakin luulen. Harvemmin tulee luettua muotiblogeja. Ihailen kyllä sitä, että tietää tai ainakin osaa sanoa päivästä toiseen jotain uutta yhdestä ja samasta aihepiiristä. Itsellä se on jäänyt yritykseksi.

maanantai 7. tammikuuta 2013

Merikonttikodit

jormas: Tänään oli oikein aktiivinen työpäivä. Ei kuitenkaan ansio-sellainen, sillä työnantajani on vastoin sovittua ilmoittanut, että koska työpäiväni on aiemmin tehty sisään, ei sovituista töistäkään työsuhteen loppuun saakka makseta edes kuluja, vaikka ajankäyttöni sponsoroisinkin työnantajalleni. Joten kiusaa se on pienikin kiusa, joka ei kuitenkaan minua häiritse, sillä koen saavani moisesta vain virtaa ja eliksiiriä kantaa yhteiskuntavastuuta, kuten hyväksi koen ja näen.

Tämän päivän pääpuurtaminen oli kuitenkin Järvenpäässä, jossa kehittelemme osin ARA:n rahoituksella uusia tuulia asumisneuvontaan. Helmikuussa odottelemme ARA-päätöstä Wärttinä 2:n osalta. Hanke on yksi ARA:n suurimmista, joten siinäkin riittää askaretta moneen lähtöön.
Mielenkiintoista siis kaikkiaan ja Järvenpään, kuten sen omistaman kunnallisen vuokrataloyhtiönkin kanssa on oikein mielenkiintoista tehdä entistä parempaa ja palvelempaa kaupunkia.

Mutta muutakin mahtui päivään. Siirtolapuutarhanomaiselle Merikonttikotikylälle etsimme paikkaa pääkaupunkiseudulta ympäristökuntineen. Yksi siihen soveltuva alue on nyt kiikarissa, mutta monta mutkaa on siinäkin matkassa.
Yksi suurimpia lienee kaavoittan suhtautuminen, sillä myös heillä Merikonttikoti vääntyy ennakkoasenteiden mukaisesti vähintäänkin entisaikoja intiaanikyläksi. Mutta töitä tehdään hartiavoimin, joten ehkä tämäkin hanke on satamassa jossakin vaiheessa.

Merikonttikoteihin liittyvä takkayhteistyö nytkähti sekin eteenpäin. Olemme saamassa mukavat alennukset, jos valmistaja saa tehdä kohteestamme messuilla jutun ja kuvata yhtä jos toista siihen liittyvää.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Tietokoneeton päivä

päivis: Kun on kaikenlaisia tipattomia tammikuita ja autottomia päiviä, ajattelin eilen pitää tietokoneettoman päivän. Elämähän on mennyt sellaiseksi, että on aika harvinaista, etteikö tulisi viikonloppunakin katsottua, mitä sähköposteilta löytyy ja tämän bloginkin kirjoittaminen on joka toinen päivä vastuullani.

Eilen oli Jorman vuoro kirjoitella ja kun mikään työasiakaan ei painanut niin paljon mieltä, että olisi pitänyt avata kone, se sai olla koko päivän kiinni.

Tietoinen tietokoneeton päivä tuskin olisi toteutunut, ellen olisi joinain viime päivinä ollut totaalisen kyllästynyt siihen, että monet työpäivät ovat olleet yhtä koneella kököttämistä. Onneksi työni ei päivästä toiseen ole sellaista. Mitenkähän tympeältä tietokoneen jatkeena oleminen tuntuisikaan, jos asia olisi toisin?

Vaikka tietokone välillä tuntuukin kaikkea muuta kuin mukavalta, en silti haikaile takaisin aikaan, jolloin kirjoitusvälineenä oli tavallinen kirjoituskone ja tietoa etsittiin tietosanakirjoista. Ainakin minulle esimerkiksi Google on nykyään niin hyödyllinen väline, että mitään vastaavaa on vaikea keksiä. Tämän päivän googlettamissanoja olivat esimerkiksi Lidl (etsin tietoa, kuuluuko Lidl loppiaisena auki olevien liikkeiden joukkoon), Yrjölän puuro (koirien hyvään ruokavalioon kehitetty puuroresepti) ja vähän googlasin Pattayalla olevia kiinteistövälittäjiäkin.

Yksi tietokoneen tuoma muutos, jonka en uskonut koskaan tulevan omalta kohdaltani todeksi, ovat valokuvat. Kuvittelin ennen, että haluan aina valokuvista paperiversiot. Pitkään tulostinkin kuviani valokuvapaperille, mutta se on nyt jo taakse jäänyttä elämää. Kuvia katselen koneen näytöltä. Omien valokuvakirjojen työstämisestä en ole vielä niin paljon innostunut, että olisin tehnyt ja tilannut ainuttakaan valokuvakirjaa. Idea on kyllä aivan loistava.
Citikan takapuskurilla istumassa minä (vas.) ja serkkuni Marjo ja Leena.
 
Vanhat valokuvat ovat ihan oma juttunsa, mutta tuo skannaamani mustavalkokuva on kyllä sekin mukavampi katsella tietokoneelta kuin paperisena. Varsinkin mattapintaisille valokuville kun tahtoo käydä niin, että käpristyvät ajan kanssa. 
 


lauantai 5. tammikuuta 2013

Lumikenkiä ja palkka-alea

jormas: Tänään laitoin lumikengät jalkaan ja lähdin tepastelemaan tiluksillemme. Tarkoitus oli hieman silmäillä löytyisikö syytä miksi Kanikonttorin henkilökunnassa on tapahtunut aikamoinen harvennus. No, syötyjä kanien raatoja ei löytynyt, mutta sitäkin enemmän nisäkkäiden jälkiä.

Tunnistin ainakin supin ja ketun jälkiä vaikka muille jaettavaksi, mutta mahdollisesti ilves on myös liikkunut Matkakotimme pihapiirin ympäristössä. Eläimet olivat tehneet aivan polkuja, kun ovat kiertäneet, arvatenkin kieli pitkällä pihapiirimme kaneja.
Mutta jokaisen, joka aikoo säilyä elossa, on syötävä, vaikka se tekeekin mielen haikeaksi, sillä suihin on tainnut mennä myös ainut musta kanimme. Pihapiirissä lemmikeitämme ei enää näy kuin kaksi, joista toinen on saanut värinsä vuoksi nimen Harmis.

Sinällään mukava havainto oli saukon jäljet. Tämä vilkas ja sanoisinko suloinen eläin oli kulkenut jokea välillä jäällä ja välillä veteen sukellellen. Ehkä sen vielä näemme livenä. Toinen toivomus on ilves. Peurojen jälkiä, kuten itse jälkien tekijöitäkin näkee kyllä päivittäinkin, jos vaan vaivautuu hieman pihaa pitemmälle oikeaan peura-aikaan.

Presidenttimme aloittama palkka-ale on kirvoittanut monen kielen ja kynän, joten saamme lukea toinen toistaan parempia ehdotuksia laman torjuntaan.
Joissakin ei taas mielestäni ole päätä eikä häntää. Tässä yksi päinvastainen päätön mielipide, joka äkkiä ajateltuna kuulostaa järkevältä, mutta ei sitä ole. Joku tai monikin on sanonut, että saadaksemme valtakunnan parhaita aivoja eduskuntaan, pitäisi kansanedustajan palkkioita alentamisen sijaan korottaa puolella.
Mutta eihän se niin mene, sillä se ei muuta kansan käyttäytymistä, sillä mehän valinnat teemme äänestämisen myötä.
Viitasaaren sahuri Hakkaraisella on kannattajansa eikä se miksikään muutu, vaikka vastaehdokkaina olisi kymmenen niin sanottua teräväpäistä diplomi sanonko mitä.
Ihmisillä, äänestäjillä minä mukaan luettuna on aivan oma käsitys kuka on kellekin mieleinen kansanedustaja.  Eikä äänestyskäyttäytyminen siitä muutu, että tuplataaan edustajien palkkiot siinä uskossa, että se muuttaa jengiä toisen näköiseksi, joka asettuu ehdolle. ´Jotta edustuksellinen demokratia toteutuu, on jokaisen äänestäjän löydettävä itselle sellainen ehdokas, jossa on sitä jotain. Parhaiten se onnistuu siten, että eduskunta on läpileikkaus kansasta.

perjantai 4. tammikuuta 2013

Valokuva työhuoneessa

päivis: Monella työhuoneen koristuksena on kehyksiin laitettuja kuvia omista lapsista tai vaikka perheen koirasta. Joku tietysti voi mielellään katsella jopa omaa kuvaansa työpäivän aikana. Tai ainakin hääkuvaansa.

Minulla ei työhuoneellani ole omaa kotigalleriaa, mutta on kuitenkin yksi kehystetty kuva, josta pidän kovasti. Se on tuossa vieressä. Olen käyttänyt kuvaa joissakin töihini liittyvissä kuvituksissakin, mutta harmikseni alkuperäinen, oletettavasti kahden tai kolmen megan kuva on kadonnut jonnekin bittiavaruuteen. Tallella on enää tuo pakattu versio.

Otin kuvan joskus vuosia sitten Tukholman keskustassa. Siellä kaksi asunnotonta oli asettunut huilailemaan vilkkaan kävelykadun laitaan. Vieressä oli kyltti, jossa pyydettiin laittamaan pahvimukiin rahaa kaverusten auttamiseksi. Pyytäjä ilmoittautui viestissään Pekaksi Suomesta.

Vaikka kuva liittyykin ankeaan aiheeseen, siinä on punaisen taustavärinsä vuoksi tiettyä estetiikkaa, joka varmaan tekee siitä niin mieluisan. Ohikulkijoista vasemmanpuolimmainen vähintään huomaa miehet. Vaalea ruotsalaisrouva sen sijaan kiiruhtaa ostoskasseineen ohi. Kuppiin ei keneltäkään kilahtanut kolikoita.

Muistelen, ettei rahaa herunut minultakaan. Kai ajattelin, ettei nukkumalla sentään sovi kerjätä. En kyllä jaa lantteja kotimaassakaan kerjääville. Thaimaassa joskus joutuu pohtimaan kummia, kun on tullu annettua joku roponen vaikeasti vammautuneelle kerjääjälle. Mitä pahemmin vammautunut, sen suuremmat ovat kerjäämällä saadut tulot. Sillä ei kuitenkaan osteta uutta kehoa. Tai kroppaa, kuten hiihtäjien käyttämä termi näyttää nykyään kuuluvan.

torstai 3. tammikuuta 2013

Meissä jokaisessa elää pikku rasisti

jormas: Vaikka Abu Hanna tai mikä lieni nostikin tärkeän asian, rasismin esiin, niin en pitänyt hänen tavastaan ilmaista asia. Mielestäni rasismi ja syrjintä ovat usein aivan sama asia, johon rinnastan esimerkiksi päiviksen esiin nostaman espoolaisten elämöinnin mielenterveysongelmaisten oikeudesta muuttaa ja asua heidän naapurissaan.
Olisin siis toivonut Abu Hannan pohtivan asiaa itsensä kautta ja kertovan missä hän löytää syrjijän, rasistin tai niiden piirteitä itsestään. Vai eikö missään?

Eri rotuisia koiria vessajonossa. Niilo odottaa vuoroaan kahdeksantena
Nyt käsi sydämelle lukijat, sillä kirjoitan esimerkin, jonka avulla löydän kipeästi itsessäni syrjijän, rasistin tai ainakin niiden piirteitä.
Jos minulla on pieni lapsi, joka on menossa päiväkotiin ja minulla on vaimoni kanssa mahdollisuus valita kahdesta hoitopaikasta. Toinen on niin sanotusti normaali päiväkoti, mutta toisessa on Hiv-positiivisia lapsia, jotka on jouduttu laittamaan samaan päiväkotiin siksi, että niin sanottujen terveiden lasten vanhemmat eivät halua laittaa lapsiaan Hiv-positiivisten lasten kanssa samaan kotiin. No niin, käsi sydämelle uudelleen. Sanotko tässä tilanteessa, kun henkilökunta faktoin todistaa, että tauti ei tartu, että okei, meille on on aivan sama kumpaan kotiin pikku kullannuppumme menee?

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Nimby tällä kertaa Espoossa

päivis: Päivän Hesari kertoi, että mielenterveyskuntoutujia varten kunnostettu asuntola seisoo Espoon Hannusjärvellä tyhjillään, kun naapurusto on "päättänyt tehdä kaikkensa muuton estämiseksi". Tuntui pahalta. Perusteluina pientaloalueen asujaimisto mainitsi muun muassa sen, että tontille saatettaisiin tulevaisuudessa asuttaa esimerkiksi huume- tai päihdeasukkaita.

Yhtä huuhaalta kuulostaa vastustuksen syyksi mainittu pelko siitä, että liikenne tulisi lisääntymään. Vedotaan myös mielenterveyspotilaiden tekemiin henkirikoksiin. Rehellisesti pelätään myös omien kotien arvonalennusta. Mutta huuhaa jatkuu: "Talo ei ole sopiva mielenterveyskuntoutujille muun muassa Länsiväylän melun ja pölyn takia", haastateltu pitkäaikainen alueen asukas toteaa. Nekö syyt eivät sitten olekaan omiaan laskemaan omakotitalojen arvoa?

Jos omakotitalojen asukkaat sekä jotkut töölöläiset ja heidän kaltaisensa saisivat päättää, mielenterveysongelmien kanssa painiskelevat pitäisi asuttaa jonnekin metsien keskelle, mielellään vaikka Kainuuseen tai Lapin perukoille. Yhtään ei tietysti tule mieleen se, että mieli voi järkkyä kenellä tahansa. Espoon tapauksessakin kaikkensa muuton estämikseksi tekevälle voi itselleen käydä joku kaunis päivä niin, että pää menee sekaisin ja miltähän tuntuisi silloin olla samojen ennakkoasenteiden ja hyljeksinnän kohteena.

Onneksi saman päivän Hesari kertoo myös hyvän tarinan Venäjältä. Siellä on ennakkoluulottomasti asutettu aiemmin laitoksissa olleita kehitysvammaisia kylään, jonka 38 asukkaasta 17 on vammaisia. Osalla on Downin oireyhtymä, osa on autisteja tai muuten vaikeasti kehityshäiriöisiä. Kaikki osallistuvat työntekoon. Kylän asukkaat elävät pitempään kuin laitoksiin sijoitetut vammaiset. Samanlaisia yhteisöjä on jutun mukaan myös Britanniassa, Saksassa, Yhdysvalloissa ja muun muassa Etelä-Afrikassa. Suomessakin näitä antroposofisen yhteisöllisyyden periaatteella toimivia yhteisöjä kerrotaan olevan. Mutta ei kyllä varmaankaan kovin monen naapurissa.

tiistai 1. tammikuuta 2013

Hyvää loppuvuotta

jormas: Presidentti Tarja Halonen toivotteli Twitterissä tälle vuodelle huomattavasti parempaa kuin viime vuodelle. Kun on tullut tähän ikään, osaa olla enemmän tai vähemmän kiitollinen jokaisesta vuodesta, josta selviää hengissä. Se riittäköön minulle. Ja miksi ei muillekin, jos rakastaa elämää. Jos taas ei, mutta on varma taivaspaikastaan, niin mitä sillä silloin itsekkäästi ajatellen on väliä milloin noutaja tulee? Joten ajattelen meitä pitävän tässä elämässä ja ajassa kiinni epävarmuus tulevasta enemmänkin kuin varmuus paratiisista.

Vuoden vaihdetta vietimme Tuusulan Jokilaaksossa, joka on sekä luonnon, että sykkeen ytimessä, sillä vieressä on Myllykylä, joka lienee Tuusulan eteläisin kylä. Se sinällään ei sykettä isosta maailmasta juurikaan tuo, mutta sen tuo muun muassa Helsinki-Vantaan lentoaseman läheisyys. Yksi sen ilmateistä on suoraa kylän yllä, joten tuulahdus pallon milloin miltäkin puolelta tulee usein. Nyt kun aamulla puoli kahdeksan on vielä pimeää, emme tiedä tuleeko Saksan postilaitoksen keltainen kone edelleen siihen aikaan Suomeen. Sekin ratkeaa, kun päivät pitenevät.

päivis oli saanut blogikirjoituksessaan myönteisen palautteen "anonyymiltä", jokapäiväseltä lukijaltamme koska leikkaa hiuksensa itse. Vaikka kirjoitammekin lähes poikkeuksetta niitä näitä jorinoitamme lähinnä omaksi iloksemme, iloitsemme jokaisesta kommentista tai ylipäätään palautteesta. Lukijoita tai käyntikertoja sivuillamme on tällä hetkellä reippaasti toista tuhatta kuukaudessa, joten määrä on vielä sangen pieni. Tärkeitä meille ovat jokainen.

Myös minä leikkaan tukkani itse. Sen olen aloittanut 50-vuotiskekkereilläni, jolloin tukkani tosin leikkasi pois Sininauhasäätiön ensimmäinen ja ainut toiminnanjohtaja Esa Toivari. Myönnän, että sitä ennen oli ainakin yksi harjoitusleikkaus.Tukka- tai kampausmalli on minulla pysynyt koko ajan samana. Kaikki pois.

Huomasin muuten kaljuksi ajamisen olevan itselleni varsinkin ensimmäisellä kerralla aikamoinen prosessi, sillä aina nousi pintaan ajatus, että mitähän muut mahtavat ajatella. Merkillistä, sillä silloin kun sikailin vuosikaudet milloin missäkin kunnossa milloin missäkin, ei ollut mitään väliä mitä puhutaan, kun vain puhutaan. Ei ollut väliä meneekö olematon kunnia, kun vain maine lisääntyy. Ehkä se on sukulaissielu sille, että kuppilan tai Alkon ovea ei yleensä avata häpeilleen. Mutta jos apua  hakee tautiin, joka on mennyt suun kautta sisään vaikkapa AA-kerhosta, niin sen paikan ovi on avattaja ympärilleen pälyillen. Että ei kai vaan joku näe minne menen.