Väärien valintojen asiantuntija * 273

Käytin aika tavalla aikaa elämän kohtuullistamisen selvittämiseen. Mitä se on ollut muille ja mitä se on itselleni. Kriittisimmin siihen näyttävät suhtautuvat he tai ne, jotka ovat kiinni kiireessä ja hektisessä elämänrytmissä. Kuka rahan vuoksi, kuka uran takia, kuka muuten vaan tai ollakseen hyödyksi. Joka sekin on mielenkiintoista. Että onko hyödyllinen, jos tekee työkseen jotain hyödytöntä tai tarpeetonta? Monien rivien välistä löysin myös itsetunnon vajetta, pelkoa, ettei ole mitään, jos ei ole mitään muiden mielestä.

Olen kulkenut samaa tietä vuosikymmenet, toivon mukaan loppuun saakka. Tai ehkä käyn sitä läpi edelleen, mutten huomaa. Kuitenkin oletan tietäväni mistä puhun. Kun aikoinaan hyppäsin oravanpyörästä tekemällä tietoisen valinnan, pohdin monesti mitä ihmisen on pakko tehdä pysyäkseen elossa. Ensinnäkin on nukuttava ja oltava hereillä sekä saatava ruokaa ja juomaa. Suomalainen sosiaaliturva pitää jokaisesta Suomessa niin hyvän huolen, että ruuan ja nukkumapaikan tai peräti asunnon eteen ei ole pakko laittaa tikkua ristiin. Jäljelle jää siis vain syömisen lisäksi nukkuminen ja valvominen. Voisi ajatella "olen, siis elän". Mutta, jotta emme loppuisi, on toki joidenkin tai hyvinkin monen tehtävä myös lapsia. Mutta ei ihminen hevin tyydy tähän, vaan teemme elämämme aikana enemmän turhaa ja tarpeetonta kuin mikää muu elollinen. 

Joku voisi ajatella, että elämällä tekemättä mitään, elo on kuin loisella tai toisten siivellä eläjällä. Niinhän se osin onkin, mutta että jollakin on mahdollista elää tekemättä mitään, mahdollistaa se monelle muulle palkkatyön tekemisen. Voisikin ajatelle, että mitään tekemätön on monen viranomaistyötä tekevän työnantaja.

Koronapandemia on opettanut minulle kuinka elää ja olla lähes täydellisesti tekemättä mitään. Miltä tuntuu, kun ei moneen päivään näe eikä kuule toista ihmistä ja viikon kohokohta on kaupassa käynti. Huomaan kaipaavani muita, sillä sen lisäksi, että puhun eläimille ja kasveille, en haluaisi päästää irti, kun jostain syystä tapaan ihmisen. Postilaatikolla postinkantajan, hiihtoladulla tai luontopolulla ihmisen tai jonkun muun, joka on eksynyt pihaani.

Mutta päivä päivältä koen löytäväni yhä enemmän itseäni. Sellaisena kuin olen, olematta kenellekään tai edes itselleni hyödyllinen. Luulen sen olevan hyväksi raittiudelle. Henkiselle ja ruumiilliselle hyvinvoinnille, joita en halua muuttaa kemiallisilla aineilla enkä mitenkään muutenkaan miksikään muuksi.

Minulle tämä kaikki on downshiftausta, elämäni kohtuullistamista sekä leppoistamista, jossa en halua juuri mitään enempää kuin minulla on. Enkä usein enää sitäkään. Luulen, että olisi hyvä tavoite, jos lähtiessäni täältä minulta jää mahdollisimman vähän tai ei mitään muille. Että voisin kokea, että kaiken tärkeän ja oleellisen kannan sisälläni sinne jonnekin tai en minnekään. Ja huokaisisin taivaanrannan ylisille: "Isä, olen käyttänyt kaiken minkä minulle tarkoitit ja annoit."