Sivun näyttöjä yhteensä

perjantai 31. heinäkuuta 2020

En haluaisi säätää enää kuin omaa elämääni

Mutta toisin oli ennen. Varsinkin murkkuikäisenä tiesin kaiken. Enää ei näin ole. Mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän ymmärrän. Omalla laillani. Silti kadotan silloin tällöin itseni.

Ennen ihmisten seinien sisään pääsi elävien ihmisten lisäksi kotikäynnille vain kirjeet, kortit, kirjat sekä lehdet. Myöhemmin lankapuhelin, radio ja televisio. Iso osa niistä oli tarkoitettu vain yksipuoliseen viestintään. Oli otettava vastaan "mitä luukusta tai tuutista tulee".

Tänään elämme someaikaa, joka on toisin kuin ennen molempiin suuntiin viestintää ja kommunikointia. En edes yritä luetteloida mitä kaikkea mahdollisuuksia pelkästään nettimaailma pitää sisällään. Siellä ihmiset haukkuvat ja parjaavat täysin vieraitakin ihmisiä. Varsinkin keski-ikäiset. Joskus tällöin häpeän ihmisen raadollisuutta ja alamittaisuutta. Myös omaani.

Mutta suksia on saatu ristiin ilman nettiä ja puhelintakin aina. Sodiksi asti. Isänikin oli kerännyt lauman ihmisiä, joiden kanssa hän ei halunnut olla missään tekemisissä. Oli, jos oli pakko.

Sekaan mahtui piikkipaikoille saakka sukulaisia ja naapureitakin. Välillä tätä murehdin, sillä näin isäni joskus siitä kärsivän läpi elämän.

Voi olla, että erimielisyyden kohde ei edes tiennyt olevansa kenenkään mustalla listalla. Mutta, jos ei jotain tiedä, siitä ei voi kai kärsiäkään. Vain isäni kärsi silloin.

Oma musta listani on muiden tekemä ja puolen tusinan henkilön mittainen. Jonne en itse ole asettanut ketään. Vaan listalaiset minut. He ovat ensin ottaneet oikeudekseen säätää elämääni, jota eivät itse edes ymmärrä tekevänsä. Enkä tosin joskus minäkään.

Kun sitten vastaan, kuten metsä on huutanut, juuttuu heidän hissinsä milloin minnekin kerrosten välille. Eikä lähde liikkeelle kuin minut deletoimalla.

Ehkä vähän kärsinkin siitä, sillä haluaisin olla karavaanareiden tapaan kaikkien kaveri. Mutta myönnän omassa sydämessänikin olevan ikävän osan, jota en voi enkä ehkä haluakaan kokonaan pois tai unohtaa. En halua olla kaikkien kaveri hinnalla millä hyvänsä.

Suoraan sanottuna se ikävä kyllä on anteeksiantamattomuutta. Minun on vaikea antaa anteeksi sydämen pohjassa saakka vuosikymmenentenkin kaverille, joka osoittaa sormella ja sanoo, että hän on oikeassa ja olen sairas sekä syyllinen.

Juuri koskaan en silti aloita säätämistä, mutta minusta saa helposti siihen kumppanin. Kun joku tulee omine säätöineen liian lähelle. Eikä niiden tarvitse edes koskea minua.

En esimerkiksi hyväksy usein kristittyinä itseään pitävien intoa viedä joiltakin oikeus ilmaista keskinäistä rakkauttaan muiden tapaan. Tai halua viedä oikeus lapseen. En ymmärrä enkä hyväksy, sillä maailma on täynnä lapsia vailla rakkautta. Eikä yhdellekään annettu rakkaus ole minulta pois.

Heh... ja minun piti kirjoittaa mamukasveista. Ehkä huomenna sitten.




torstai 30. heinäkuuta 2020

Monen tämä kesä on taputeltu

Ihmismaailmassa kesää on jäljellä. Se on myös aina vain jonkun hassun tunnin päässä Finnairin puhalluslampulla.

Näin ei ole kaikilla, vaan monet linnut ovat kesänsä täällä viettääneet, tehneet jobinsa Pohjolassa ja lähteneet jälkikasvunsa kanssa etelän maille.

Sitten on iso liuta eläviä, joilla ei olekaan kuin yksi kesä tai sitäkin vain osa. Sillä ainakin joillakin vesielävillä matka munasta manalaan on kuukauden mittainen.

Mutta entäpä sitten toisessa päässä? Ketkä tai mitkä elävän pisimpään? Valas kai saattaa saavuttaa parin sadan vuoden iän ja ehkä jotkut kilpikonnat tuplasti sen. Mutta varhain kuolevat nekin, sillä korallit voivat elää tuhansia vuosia. Ja puukin. Vanhin taitaa olla Kaliforniassa. Olisiko 5000 vuotta vanha.

Joka tapauksessa tulevan talven ensi merkit ovat näkyvisssä. Ensimmäiset kasvit ovat kuihtuneet ja ensimmäiset keltaiset lehdet ovat maassa. Mutta eivät kaikki.

Monien vihaama himalajan- eli paukkupalsami on parhaassa kukassaan juuri nyt. Vaikka se onkin yksivuotinen, se osaa suvun jatkamisen ja lisääntymisen taidon. Kun lumi peittää maan, sen jälkikasvu (siemenet) odottavat maan uumenissa ensi kesää ja uutta elämää.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Blogikirjoituksia moneen lähtöön

Olen kirjoittanut puolet elämästäni lähes päivittäin tarinoita ja päiväkirjamerkintöjä varmasi yli 10 000 kappaletta. Sivun mittaisia, lyhyempiä ja pitempiä. Itselleni se on antanut paljon, ehkä eniten. Mutta myös muille, aikoinaan työtovereillenikin. Sekä iloa että tuskaa, joskus suruakin. Sillä tapani kirjoittaa on sama kuin puhumiseni. Kulmikasta ja suoraan sanottua.

Nyt tätä kirjoittaessani sade ropisee Merikonttikotini peltikattoon ja olen matkustanut menneisyyteen, loppuaikoihin Sininauhasäätiön työntekijänä, jolloin en ollut enää veturissa vaan viimeisessä, Jere Jarruvaunussa.

Mutta sielläkin tapahtui, kunnes joku otti taas jotain minulta pois. Viimeisen viiden vuoden ajan työelämässä sain tehdä sitä missä muut eivät nähneet mitään järkeä.

Alla on yhden tällaisen, monen vuoden menestyksekkään tekemisen alkusanat sellaisena kuin markkinoin sen muille.

"Tämä on tarina Koti Kulkureille ja Kulkurittarille -projektin, Viimeisen mohikaanin metsästyksestä Helsingissä.

Tarkoitus on selvittää mitä niin sanotuille rantojen ja metsien miehille ja naisille tarkoittaa puitteiltaan ihmisarvoinen elämä. Jos ja kun kohtaamisissa yhteinen sävel löytyy, pyrimme myös luomaan tai löytämään puitteet, joihin asunnoton voisi tehdä pesänsä sekä mieleisensä kodin.

Itse asiassa lähes kaikissa isoissa kaupungeissa ympäri maailman on ollut iät ja ajat ihmisiä, oman tiensä ja polkujensa kulkijoita, joita eivät ole yhteiskunnan järjestämät majoitusvaihtoehdot, usein joukkosellaiset kiinnostaneet.

Varsinkin aiemmin esimerkiksi Suomessa, iso osa heistä käytti myös korvikeaineita. Pysyvä asunnottomuus syntyy usein, kun ihminen ei pysty pitämään puoliaan eikä lopulta haluakaan.

Korvikeaineiden käyttöön ajavat lähes aina taloudelliset syyt, joskin poikkeuksiakin on esimerkiksi yskänlääkkeiden väärinkäytön kohdalla.

Yhteiskunnassamme on hyvinkin hyväksytty hoitomuoto huumausaineiden käyttäjien keskuudessa, niin sanottu korvaushoito. Kyseisen hoidon yksi tärkeimmistä perusteista on tartuntatautien leviämisen ehkäisy muuhun väestönosaan. Myös rikoskierteen ehkäisyllä on oma merkityksensä. Jossain tapauksissa vasta tämän jälkeen tulee narkomaanin toipuminen.

Korvikeaineiden käyttäjien keskuudessa korvaushoitoa ei tiettävästi ole koskaan kokeiltu. Jos raitistuminen ei ole realistista, on niin sanottuun valtion viinaan siirtyminen asianomaisen kannalta kuitenkin yksi ratkaisevimmista seikoista kohti ihmisarvoista elämää.

Me ajatellemme tässä projektissa, että itsetunnon ja -kunnioituksen palauttaminen kyseiselle kohderyhmälle on ainut ja oikea lähtöpiste. Se ei onnistu ilman korvikeaineista luopumista.

Kokemus on osoittanut, että raitistumista ei tapahdu kaikkien kohdalla ja kaikki eivät saavuta niin sanottua henkistä pohjaansa. Niinpä jäljelle jää mahdollisuus yrittää korvikeaineiden käyttäjien korvaushoitoa tarjoamalla niiden vaihtoehdoksi alkoholia. Vaikutus näkyy itsetunnon kohenemisena, joka auttaa löytämään paikkansa uudelleen yhteiskunnassa.

Ilman omaa kotia yhteiskuntaan kiinnittyminen on käytännössä mahdotonta. Joten jokainen lukija, tervetuloa mukaan kolmeksi vuodeksi Viimeisen mohikaanin metsästäjäksi haluamallasi tavalla."

tiistai 28. heinäkuuta 2020

Pieni vihreä huone

Varmasti kymmenen vuotta olen opetellut kasvattamaan kasvihuoneessani ja sen seinustoilla sekä kahdessa kuution laatikossa kaikkea sitä mitä myös syön.

Tänä vuonna koen ensimmäisen kerran onnistumista, vaikka tulos edelleen on unelmista vain pieni murto-osa.

Mainitsemissani kuution puukehyksisissä laatikoissa ei ole onnistunut tänä vuonna mikään, joka ei haittaa ollenkaan. Sillä kasvamisellekin lienee samassa paikassa välivuosi paikallaan.

Sen sijaan ensi kerran varjon puolen seinustalle istuttamani perunan, ainakin varret ja kukat ovat kukoistaneet. Toivottavasti mullan joukossa on jokunen perunakin. Sipulille samassa paikassa on tainnut käydä huonosti. Kuten porkkanoillekin.

Mansikat ja herneet kahdella muulla seinustalla näyttivät alkukesästä hyvin voivilta. Luulen, että rastaat ynnä muut siivekkäät popsivat enimmän osan 🍓:sta, joka sekään ei minua häiritse. Täytyyhän niidenkin syödä. Luulen, että herneiden pääsato meni pihapiirissä asustavan, parin countrykanin ja heidän jänisserkkujensa suihin.

Ruohosipuli vihreän huoneen sisällä on vuosien menestystarina, vaikken antaisi niille edes vettä. Samoin hyvin on voinut kesäkurpitsa ja kurkutkin kohtalaisesti.

Sen sijaan tomaattien varsien ja kukkien kasvua en edelleenkään osaa rajoittaa tarpeeksi tai ajoissa. Sillä kun syksy tulee, on kukkia vielä vaikka kuinka. Kun voimaa menee kukkimiseen, näkyy se 🍅:en kypsymisessä.

Kaikkinensa pidän elämästä kasvihuoneella ja välillä istun siellä pitkät tovit. Tänä kesänä olen myös tarjoillut niille musiikkia yötä päivää. Lisäksi on mukavaa olla pikkuisen kaheli ja puhua kasveille yhtä jos toista mitkä eivät ole ihmisen korville edes tarkoitettu.

maanantai 27. heinäkuuta 2020

Pia in memoriam

Joskus on vaikeaa sanoa mitään, vaikka kaikki on niin selvää omassa päässä, sillä tunsin Sinut lähes koko elämäsi ajan. Olit etäinen ystävänikin.

Mitä enemmän päiviä kului, sitä enemmän sinua arvostin. Kun olit teini, näin sinut usein vanhempiesi omistaman ravintola Matka-Tuopin, portsarin narikassa. Odotit joka ilta Seppoa, sinua muutaman vuoden vanhempaa nuorta miestä, tulevaa elämänkumppaniasi ja lastesi isää. Sillä olit hyvin nuorena elämän mittaisen valintasi tehnyt.

Istuit illan mittaan tuntitolkulla Sepon sylissä. Usein teitä katselin ja sydämessäni toivoin, että rakkautenne puhkeaa täyteen kukkaan ja kestää ikuisesti.

Näin tapahtui. Olit kaunis tyttö ja kaunis nainen. Myös sydämesi oli suuri ja kaunis. Olit hyvä äiti ja hyvä puoliso. Tästä kaikesta arvostin sinua, kuten Seppoakin. Joka tosin ei ollut kovin kaunis 😂. Kuten en minäkään. Mutta sinulle hän oli sitä kaikkea mitä puolison ja tulevien lasten isän pitääkin. Vain se on tärkeää.

Sinua ei koskaan pystynyt murhe eikä sairaus murtamaan. Näitäkin kaikkia mahtui elämääsi. Sinä säilytit elämänilosi loppuun saakka ja uskosi, että loppupelissä ikuinen elämä kantaa.

Usein kesäisin kuljin tarkoituksella pihatietäsi, jos vaikka olisit ulkona. Joskus olitkin. Elämänmyönteisyytesi tarttui joka kerta, kun pysähdyin luoksesi toviksi, monesti muistelemaan mennyttä aikaa. Mukava yhteensattuma oli sekin, että olin äitisi kanssa syntynyt samana päivänä. Eri vuosina kylläkin.

Iloitsit pienistä asioista ja murehdit pieniä asioita. Varmasti näin teit elämää suurempienkin asioiden kanssa, mutta sitä et koskaan näyttänyt minulle.

Muistan kasvojesi aurinkoisuuden, kun istuit uuden, Sepon hankkiman ruohonleikkurin päällä omalla tai lastesi pihanurmella. Ja sanoit hymyssä suin, että missään et saisi niin hyvää tuntipalkkaa kuin kotipihan nurmen leikkaamisesta, jos sen vaihtoehtoisesti teettäisi vieraalla.

Ja kerroit uudesta leikkurista. Että sitä kerjäsit pitkät tovit. Mutta uutta laitetta ei vanhan rämän tilalle vaan ilmestynyt. Kunnes Seppo joutui toviksi leikkaamaan nurmen. Eikä aikaakaan, kun pihaan ilmestyi upouusi leikkuri 👌.

Kun sairaus sai sinusta otteen, etkä päässyt enää pihalle ilman apuvälinettä, jatkoin tarinoimista yhä silloin tällöin kanssasi.

Olit ihmeellinen nainen, puoliso ja äiti. Ihminen, joka hyväksyi elämän kortit, jotka oli jaettu. Kaiken elämän rajallisuuden keskellä tunnuit murehtivan lähes eniten sitä, että olet joutunut siirtymään ruohonleikkaajan tehtävästä ruohonleikkaajan pomoksi.

Hyvää matkaa 💞. Eräänä päivänä istut Pia taivaallisessa narikassa Sepon sylissä läheistesi ympäröimänä.

Nyt olet Psalmi 23:n sanoin niityillä, joita ei leikkailla. Kun en tiedä olenko saattamassa sinua viimeiselle matkalle, soitan Sinulle, Sepolle ja lapsillesi laulun. Se löytyy tämän linkin alta.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2020

Ihmiset pitävät tarinoista

Eilen kysyin kuka on vienyt Kalevala Korun sielun. Tehnyt siitä rihkaman oloisia, sinällään kauniita koruja tekevän ja myyvän kauppurin. Koruja, joista puuttuu tunne, sydän ja sielukkuus. Joita ostaessaan ja kantaessaan ei tunne mitään. Ei edes koe pitävänsä Kalevalakorua. Jossa suunnittelija on tehnyt Thorin vasarasta kuvan halvan tuntuisen Torin vasaran.

Mutta tässä lupaamani tarina, jolla kilpailijat myyvät Thorin riimusormusta laajalla jälleenmyyjäverkostolla ja toimivalla nettimyynnillä elävine videoineen:

Mjölnir tai Thorin vasara on muinainen viikinkisymboli legendaarisesta maagisesta aseesta, joka kuului Thor-jumalalle.

Mjölnir tarkoittaa salamaa ja symbolisoi Thor-jumalan valtaa ukkosesta ja salamoista. Sotalaiva odottaa. Soturikuningas miehineen istuu puoliympyrään kylän sokean tarinankertojan ympärille.

Kuningas ottaa kaulaltaan Thorin riipuksen ja ojentaa sen tarinankertojalle. “Kerro meille Thorin, Odinin pojan kamppailusta, jotta mieheni saavat rohkaistusta.”, kuningas sanoo.


Sormukseni Jokilaakson kodissa,
100 vuotta vanhan myllynkiven päällä. 
Tarinankertoja tarttuu koruun ja sulkee silmänsä. “Minä näen kaiken uudelleen ja kerron niin kuin tapahtunut on.

Thor, Odinin poika, seilasi näitä meriä miestensä kanssa. Heidän laivansa saavutti avomeren, ja laineet kävivät suurten käräjäkivien korkuisina.
Yhtäkkiä taivas tyyntyi ja samoin meri ja meren aallot. Meri oli kuin vasta puhelluttua lasia.

Sitten kaikkialla kiehui, aurinko pimeni ja meren syvyyksistä nousi esiin Midgårdsormen, suuri käärme, joka kietoi valtaisan ruumiinsa laivan ympärille.

Miehet tarttuivat pelottomina miekkoihinsa, mutta kaikkein pelottomin heistä oli Thor, joka tarttui vasaraansa Mjölneriin.

Tarttuessaan aseeseensa Thor huusi voimasanoja, ja äkkiä taivas tummui ja kaikkialla salamoi, ja kaikki taivaan ja myrksyn voimat olivat hänen, Thorin vallassa. Suurella ukkosen voimalla Thor löi käärmeen ja teki sen nahkasta miehilleen panssarit."

Thorin voima on tässä korussa. Kanna sitä ylväästi ja pelottomana. 925-Hopeasta valmistettu Thorin Vasara-sormus.

Thorin vasaran ympärillä riimukirjoitus. Sormus toimitetaan uniikissa Northern Viking Jewelry-Juuttipussissa.

lauantai 25. heinäkuuta 2020

Kuka on vienyt Kalevala Korun sielun?

Minulla on tai oli ilo tuntea Kalevala Korun, sydämellään ja sielullaan työtä tehnyt entinen boss, Marja Usvasalo. Hänestä kannattaa lukea juttu tämän linkin takaa.

Ja jos aihe kiinnostaa, kannattaa lukea mitä tuumaa nykyinen boss tämän linkin takaa.

Ihmiset rakastavat tarinoita. Mutta luulen, että jos jossakin niin siinä, on ikäiseni vanhan pierun vaikea ymmärtää mitkä tarinat purevat tämän päivän nuoreen.

Kuvan Maarian ristiä Kalevala Koru teki ja myi aikoinaan. Se roikkuu kaulassani usein ja sen on minulle myynyt tarina. Joka itselleni kertoo tasa-arvosta, sillä toisella puolella on mies, ristiinnaulittu Vapahtaja ja toisella puolella neitsyt Maria.

Vaikka monet korut ovat täynnä tyyliä, ne ovat sieluttomia, sillä niistä puuttuu tunne, elämä ja tarina, joita rakastan.

Tässä yksi aihio, faktaa ja fiktiota jalostusta vaille:

Aikoinaan Kalevala Koru oli myymässä Pitäjänmäeltä seppiensä pajan. Olisin tehnyt tiloihin koteja kodittomille. Mutta alueen yrittäjät vastustivat. Ja voittivat oikeudessa äänestyksen jälkeen.

Oikeus päätti, että myös laitapuolen kulkijoiden tulee saada kotinsa sieltä missä ovat muidenkin kodit ja perheet. Oikeus siis palautti ihmisarvon, mutta vei kodit niiltä, joilla ei mitään muutenkaan ollut. Vaan he kantoivat ja kantavat yhä kaiken mukanaan.

Sitten toin Kalevalan seppien pajaan prätkäjengin. Joissa olimme aikamme, kunnes Usvasalo keksi mitä tehdä tiloilla. Hänkin kävi välillä menoamme katsomassa. Ehkä visioimassakin, sillä sepät saivat pitää pajansa.

Mutta minä en kerhoani hylännyt, vaan järjestin uudet tilat Mäkelänkadulta. Puolimatkakoti Pessi ja Illusiasta. Siellä olimme vuosia. Helvetin Enkeleiden naapureina. Joiden tiloissa Niilo-koira litki omasta mukistaan baaritiskillä yölenkillämme vettä kuin parempikin janonsammuttaja.

Tälläkin tarinalla voisi suunnitella korusarjan, joka henkii motoristien kokemaa vapautta. "I was born free". Syntynyt vapaaksi tai miten se olisikaan?

Kalevala Koru on tullut sydämeeni tarinoilla. Sillä Kalevalan yksi Kalevan pojista oli Soini. Suomalaisuuden lisäksi sukuni on myös Tanskasta ja Ruotsista. Laivureita tai lauttureita. Tosin luulen että kantaisäni ja äitini olivat huutolaislapsia. Joten ehkä en ole mistään kotoisin tai olen kaikkialta.

Mutta sormessani kannan pohjoismaalaisen taustani vuoksi Thorin vasarasormusta. Senkin olen ostanut tarinan vuoksi, sillä ehkä minussa on ripaus viikinkiä. Ehkä saatte lukea Thorin tarinan huomenna.


perjantai 24. heinäkuuta 2020

Tuusulan Voima-Veikot. Voiko missä tahansa harrastaa suunnistusta?

Koulussa liikuntatunneilla harrastin suunnistusta. Pidinkin siitä, vaikken kovin hyvä ollutkaan.
Sitä harrastin armeijassakin varsinkin alokasaikana. Matkat vaan olivat paljon pitempiä. Enkä hyvä ollut siltikään.

Kun olin intissä myös  moottoripyörälähetti , toimin joskus suunnistusrastista vastaavana Sipoon ynnä muissa korvissa. Kunnes kerran nukahdin rastilla nuotion lämpöön ja mantteli paloi puoliksi päältäni.

Onneksi faijalla oli entisena Santahaminen varusvaraston bossina, rättivääpelinä suhteet tallessa enkä joutunut maksumieheksi. Siihen olisivat menneet monen viikon armeijan päivärahat.

Moneen vuosikymmeneen en törmännyt kyseiseen harrastukseen millään tavalla. Nyt sen toi Jokilaakson pihapiiriin entinen urheiluseurani. Ja pihassani alkoi pyöriä outoja ihmisiä. Jotka kaikki eivät ole olleet minun, eivätkä Niilon mieleen. Varsinkaan huonotapaiset. Sen vahtikoiraksi ryhtynyt Niilo ilmoitti voimaperäisellä haukunnalla.

Osa ilmestyneistä muukalaisista on ystävällisiä, mutteivät kaikki. Yksikin sanoi, kun mainitsin pihaan tulemisen infosta huolimatta olevan kotirauhan rikkomista. Että eipä ollut mainintaa pihapiiristä. Tähän minä, että sinäkö et sitä käsitä, vaikka seisot melkein portailla?

Sitten miesduo, molemmat peräti arviolta minuakin vanhempia, oli totaalisesti eksyksissä. Joka anteeksi pyydellen kysyi uupuneena lupaa mennä tielle pihani läpi.

Eilen illalla ötökkäparven saattelemana tupsahti pihaan ihmisen korkuisesta heinikosta nainen, kertomansa mukaan Kainuun korvesta kotoisin ja sanoi: "En tykkää, meillä mehtät on mehtiä, mutta täällä nokkosetkin ovat minua pitempiä." Sitä naureskelin Niilon kanssa koko iltalenkin.

Sylttytehdas tähän löytyy tosiaan Tuusulan Voima-Veikoista, joka on tehnyt muutaman reitin Myllykylän seudulle. Kuvan reittikarttoja se jakaa missä lienee, mutta ainakin kylän infotaulun viereen pystyttämästään postilaatikosta.

Kartoissa lukee huutomerkin kera: "HUOM! Pihoihin meno ehdottomasti kielletty". Mutta osa on yhtä ymmärtämätöntä joukkoa, kuin pihaan tulevat autoilijat, jotka avaavat puomit ja ajavat ajokiellosta ja lisäopatuksesta huolimatta vaikka rotkosta alas, jos Google niin neuvoo.

torstai 23. heinäkuuta 2020

Aikamatkailu on mukavaa

Sitä voi harrastaa menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Ehkä se on myös satsausta siihen, missä aika ei enää minua tavoita. Tai tiedä sitäkään, sillä kristinusko sanoo, että "viimeisenä päivänä Hän on teidät herättävä".

Kun matkailen menneessä, on pääpolttoaineena muistot ja eletty elämä kuten sen muistan.
Kun aikamatkailen tässä ja nyt, on hallitseva voima ihminen itse. Sillä hän päätöksillään vaikuttaa juuri siihen hetkeen, joka oleellisella tavalla tekee tulevan todeksi.

Tulevaisuudessa matkaillessa voimaa tulee eniten unelmista ja mielikuvituksesta. Että jos teen tai muut tekevät niin taikka näin, tapahtuu ehkä sitä sekä tätä.

Muistan oivalla tavalla poikani Markon, nyt jo keski-ikäisen äijän, joka tuli perheeseeni 6-vuotiaana. Ja adoptoi Liisan ja minut kymmenen vuotta myöhemmin. Jota kunnallisen oikeusaputoimiston juristi ei osannut viikon selvittelyn jälkeenkään tehdä.

Hyvin elävänä Marko on myös muistoissani Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Ranteessaan Kanariansaarilta hänelle lähettämäni kello. Sitä hän näytti lasin takaa ilme täynnä onnea ja tulevaa elämää.

Muistan, kun hän sai ensimmäisen tietokoneensa. Ja kirjoitti ensimmäisen lauseensa: "Marko on tavallinen poika". Mutta hän oli ja on myös ainutlaatuinen, kuten me kaikki. Sitä on myös rakkauteni häneen. Eikä se himmene, vaikkei hän pidä minuun mitään yhteyttä.

Markon kirjoittama tietokonelause on ehjännyt itsetuntoani vuosikymmenten aikana enemmän kuin mikään muu yksittäinen tapahtuma.

Vaikka ennen oli ennen, sitten tuli sitten, nyt on nyt ja huomisesta emme tiedä, suunnittelen yhä, yli 70-vuotiaana tulevaisuuttani.

Sillä jos kaikki menee kuten haaveeni ja monta kertaa sinne jonnekin lähetetty hiljainen rukoukseni on, Marko saa pikkusiskon tai -veljen syksyllä.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2020

Kun mikään ei ole hyvin

Jokainen ihminen on jollakin tavalla elämänsä jossakin vaiheessa jonkun hyväksikäytön kohteena. Kun esimerkiksi myimme Matkakotimme, ostaja tarjosi siitä mahdollisimman vähän, jolla ajatteli meidän sen myyvän jne.

Korona toi mukanaan sellaisen ihmeellisyyden, että kaikki 200 Arkadianmäelle valitsemaamme asioittemme hoitajaa olivat hetken suhteellisen samaa mieltä. Tosin luulen opposition louksutuksen tauonneen toviksi koska vaarana oli äänestäjien karkaaminen muiden leireihin. Kansa nimittäin on ollut suhteellisen tyytyväinen koronan hoitoon. Minä myös.

Korona kertoi minulle, että kansa tarvitsee johtajia, jotka varsinkin joissakin asioissa ovat yhtä mieltä. Sen verran umpiluisia olemme, että ilman "ylhäältä" asetettuja pakkoja, olisi meidän tautitilanteemme vielä huonompi kuin Ruotsissa ja monissa muissa maissa.
Oppositiopolitiikka onkin kansan suurta kusetusta, jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että yhteisiä asioita edes yritettäisiin hoitaa mahdollisimman hyvin. Vaan tarkoitus on haukkua hallitusta riippumatta siitä ketkä kulloinkin valtioneuvoston muodostavat. Onkin kohtuullisen oikein, jos kansa, "vaalikarja" kokee olevansa välillä hyväksikäytön kohteena

Tärkeintä on saada itselle ja omalle puolueelle muita haukkumalla mahdollisimman suuri kannatus. Ja päästä vuorostaan hallitukseen. Hoitamaan yhteisiä asioita ja opposition haukuttavaksi.

Mutta äänten kalastelulla millä tahansa leukojen louksutuksella on hintansa. Tämän sai huomata Halla-aho, joka nyt Orpon kanssa urakalla haukkuu EU:n elvytyspaketin lopputulosta.

Mutta me olemme valinneet demokratian ja tämä on sen hinta. Tosin kun ajattelen historiaa, on meille kaikille, koko kansalle ollut hyväksi vahva, koko kansan presidentti.

Jolla myös on muutakin kuin mielipidevaltaa. Tosin Sale on osoittanut, että siinäkin on joidenkin mielestä liikaa. Presidentin pitäisi pitää suuta enemmän kiinni ja olla enemmän marionetti.

tiistai 21. heinäkuuta 2020

Minä ja Forssan moukaripörssi

Ollessani 10-15 vuotias, siis lähes eilen, huomasin isäni rojuissa moukarin. Painoltaan 5,4 kg.

Synnyinkotini vieressä Korpintiellä oli Every Salmisen puinen öljy- ja vaseliinivarasto. Tie oli silloin vain hiekkatie vailla nimeä. Vedimme maahan jalalla viivan, että tästä kohtaa tieltä heitetään ja voittaja on se, joka ensin heittää seinään tai peräti katolle.

Siihen meni monta vuotta. Ensin asetettuun tavoitteeseen pääsi Timo Berg ja sen jälkeen Pekka Maaranen. Minä en koskaan, sillä olin pienin ja nuorin. Ehkä siksi Timo ja Pekka ovat taivaan moukarihäkissä ja minä täällä.

Se oli outo harrastus enkä koskaan harrastanut sitä kilpailussa. Paitsi kerran, kun löin kännipäissäni pullon viinaa vetoa ison miehen, Kaarlo Sjöblomin kanssa. Että heitän häntä pitemmälle tänään, kun ravintola Matkatuopissa on tullut valomerkki.

Ja niinpä haettiin kesäyönä vuosia käyttämättömänä ollut moukari kotoani. Ja mentiin ratkaisemaan veto Sjöblomien hiekkakuopalle. Ainut kilpailu minulle ikinä, jossa koko yleisö oli perin päissään. Voitin vedon ja Kaarlolla kesti useampi vuosi kuitata häviönsä.

Sitten taas meni eräskin vuosi, kun huomasin jostain tarinan Forssan moukaripörssistä. Jossa on ikä- ynnä sukupuolihyvitykset, joten kuka tahansa voi pärjätä. Mutta kyllä palkintopallilla ovat siellä aina olleet Suomen parhaat moukarimiehet ja -naiset.

Forssaan ajoin Jyväskylästä useampana syksynä kolmena viikonloppuna peräkkäin, sillä kolmen kisan yhteistulos ratkaisi menestymisen.

Olin aina lähes viimeinen, mutta oli jotenkin rehvakasta olla samassa kisassa maan huippujen kanssa. Minulle suorastaan ainutlaatuista. Mukavaa oli myös, ettei koko hommassa ollut mitään järkeä.

Mutta olihan rautapalloa mukavampi heitellä kuin raahata kahleena jalassa 😂, joka sekin oli joskus lähellä. Tästä kaikesta on useampi kymmenen vuotta.

Mutta koska elän vaihetta, jossa ei tarvitse olla sitäkään vähää järkeä kuin ansiotyössä ollessani, mietin mitähän sillä tekisin.

Leppoistamisvaiheen elämälläni nimittän. Ja muistin moukarin. Ensin selvitin mistä saisi vanhojen mittojen (5,4 kg) urheiluvälineen. Ja kun sen löysin, selvitin vieläkö lekaa Forssassa heitetään entiseen malliin. Kyllä heitetään.

maanantai 20. heinäkuuta 2020

Minicampingmatka

Eilen, tai oikeastaan pitkin viikkoakin olen keräillyt tavaroita ynnä muuta tarvittavaa Q-auto- ja telttamatkalle Niilon kanssa. Matkaan lähti Niilon teräksiset ruoka- ja juoma-astiat sekä minun vastaavat posliiniset, loistavasti toiminut hyttyskarkoitin ja vaikka mitä. Auton täydeltä tavaraa.

Kun katselin kuvia Varlaxuddenista, olin mielikuvissani Niilon kanssa jo yötä kuvan kallioilla. Matkaa sinne, Jokilaaksosta katsottuna Porvoon ja Emasalon taakse tai kupeeseen ilman moottoriteita näytti olevan noin 70 kilometriä.

Kaunis ja siisti paikka. Mutta moottorikulkuneuvot piti jättää sen verran kauas, joten tavaroiden roudaamiseen jalkapatikassa en ryhtynyt. Vaan pidimme tien päässä olevan kahvila-ja myymäläauton varjossa tuumaustauon.

Se tuotti päätöksen, että etsimme telttailualueen jostakin läheltä, vaikka saattaa käydä niin, että kemiallinen wc jää koekäyttämättä tällä kertaa. Tai ei aivan jäänyt. Se toimi oivana ruokailupöytänä 🤣, kun söin keittämiäni uusia perunoita Abban sillin, vihannesten ja kauraleivän kera. Keinosäämiskä kävi tyylikkäästä pöytäliinasta Porvoo Camping Kokonniemessä.

Omalla ja monella muullakin lailla tekniikka monipuolistaa ja lähentää ihmisiä. Ruuanlaiton tuoksinassa kilahti älylaitteeseeni Messengerviesti Soiniityntien uimapaikalta: "Moikka! Saanko käydä sun puuceessa vessassa? Oltiin iltauinnilla."

Minä tähän, että toki. Ja seurasin livekameroista Porvoosta käsin, jotta kävelevät oikeaan suuntaan. Perään tuli vielä kysymys "soiko kasihuoneessa musiikki tarkoituksella"? Johon sanoin soittavani tomaateille, kesäkurpitsoille, kurkuille ynnä muille musiikkia yötä päivää. Välillä klassistakin.

Nyt tätä alle 20 euron teltassa kirjoittessani aamutaivas ja somemaailma näyttävät pilviä olevan tulossa taivaan täydeltä. Ne tuovat usein mukanaan myös sateita, joten taidamme päivän myötä kerätä leirimme ja suunnata kohti Jokilaaksoa. Ellen sitten innostu menemään jokamiehen oikeudella Tuusulanjärven rannalle ensi yöksi.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2020

Yksi tarina Soinista

Ennen eli Kaleva-niminen jättiläinen, jolla oli 12 poikaa. Niistä kolme on tehnyt itselleen linnan Pohjanmaalle.

Soini rakensi linnan keskelle merta siihen paikkaan, jossa Limingan kirkko nyt on.
Toinen poika pystytti linnan harmaakivestä ison Pyhäkosken rannalle.
Kolmas poika, jonka nimi oli Hiisi, rakensi itselleen korkean linnan Kajaanista itään.

Tämä linna oli vallan kauhea ja pelottava. Se oli pystytetty keskelle suota hirmuisen suurista kivistä.

Kerran Soini lähti veljeään Hiittä tapaamaan. Hän kulki veneellä Oulujokea ylävirtaan soutaen. Koskien yli piti sauvoa. Istuaaltaan hän sauvoi kaikki kosket, mutta päästäkseen suuren Pällin putouksen yli hänen oli pitänyt sauvoa polvillaan.

Sitä paikkaa jossa hän oli ollut yötä, kutsutaan Soininniemeksi. Siinä näkyy vieläkin veneen sija, joka on yhtä suuri kuin hylkiveneen koko. Sellaisella veneellä ei viisi vahvaa miestä jaksaisi sauvoa viidessä päivässä samaa matkaa kuin minkä Soini sauvoi yhdessä päivässä.

Nämä veljekset olivat polttaneet kaskea. Jokainen heistä oli hakannut yhdessä päivässä enemmän puita kuin mitä kymmenen tervettä miestä jaksoi samassa ajassa.

Tätä Kalevan sukua oli kauan tässä maassa. Heidän jälkeläisiään ovat isokasvuiset ja vahvantekoiset ihmiset, mutta he eivät kuitenkaan ole yhtä suuria kuin heidän vanhempansa olivat.

Kalevasta ja hänen pojistaan tiedetään kertoa enemmän Varsinais-Suomessa, Hämeessa ja Savossa, sillä sielläkin näitä poikia on asunut, esimerkiksi Väinämöinen, Ilmarinen ja Lieköinen.

Näiden Kalevan poikien avulla on Suomen kuningas valloittanut koko Venäjänmaan, mistä vanhat suomalaiset ovat joskus laulaneet. Vain yksi Kalevan pojista matkusti pois Suomesta. (A. H. Snellman, Oulun kihlakunta 1887)

lauantai 18. heinäkuuta 2020

Kaivan harrastuksiani naftaliinista

Voi olla, että ketkä ajattelevat maidon tulevan lehmän sijaan kaupasta, eivät tiedä naftaliinistakaan mitään. Kun esimerkiksi vaatteita laitettiin varastoon säilöön, laitettiin joukkoon myös naftaliinia, joka suojasi kangasta vaatekoiden tuhoilta.

Käytännössä läpi elämän minua seurannut harrastus, teltalla ja/tai autolla matkailu uhkasi tulla tiensä päähän, kun myimme Matkakotimme. Mutta aikani asiaa haikeudella pyörittelin ja päätin palata lähtöruutuun. Kaivoin teltan tai kaksikin Muistojen merikonteista.

Vesi on vallanut yhden telttapaikkani Jokilaaksossa. 
Molemmat ovat samanmuotoisia kuin lapsuudenkodin soputeltta lähes 70 vuotta sitten. Toinen nykyisistä on hyvinkin kallis ja toinen hyvinkin halpa.

Monena yönä vuoteessani olen mielikuvatelttaillut siellä täällä sekä kartoittanut mitä kaikkea uudelleen lämmitettyyn harrastukseeni varusteineen tulevaisuudessa kuuluu.

Olen telttaillut kymmeneen vuoteen vain kodin lattian lisäksi Jokilaaksossa ja kaksi yötä Tallinnassa. Telttarivitalossa siellä, mutta omassa, uudessa makuupussissa.

Pidin kovasti. Ehkä siksikin, että olin ensi oppina käsittänyt, että makuupussiin pitää mennä sisälle sekä sulkea ainakin puoleen väliin vetoketjukin.

Virossa oli talon puolesta kaikki mukavuudet vieressä. Kahvinkeittimestä joka laitteen sähköön ja mikroaaltouunista bidee ynnä muuhun suihkuun.

Tänään tulee osaomistuskoira-Niilo. Jos meidän molempien elämän Suojelija on suotuisa, pakkaamme Q-auton ja matkaamme huomenna meren äärelle yöksi tai pariksi.

Vuoteessa tapahtuneen mielikuvamatkailun ansiosta löysin nimittäin Uuvin, jonka maat ovat minunkin, sillä yksi jäsenkunnista on Tuusula.

Kun lähdemme huomenna, Q-auto on täynnä kaikennäköistä kemiallisesta käymälästä sähkötoimiseen kylmälaukkuun ja kaasukeittimestä ilmapatjaan. Varmuuden vuoksi 😂😂.

Tulee tästä totta tai ei, siitä ja toisestakin naftaliinista kaivetusta harrastuksesta kirjoitan lähipäivinä.


perjantai 17. heinäkuuta 2020

Elämä on.....

Elämässäni on paljon iloa, mutta myös surua. Sillä ilman toista ei ole toistakaan. Kaikesta pidän. Ehkä surusta eniten.

Tästä kaikesta nautin kesäisin varsinkin Jokilaaksossa. Lähestulkoon paljaasta savikuopasta, sähkölinjojen alla olevasta hukkamaasta on tullut minulle vuosi vuodelta rakkaampi.

Nykyisin se onkin muuta kuin savikuoppa. Se on aivan erityisen rehevä, ainutlaatuinenkin monella tavalla. Myös historialtaan, sillä aikoinaan kuopan kaivanutta, entistä maan vuokramiestä ei ole löytynyt koskaan. Auto kylläkin Sofialehdon Unionilta ja entinen vaimo kaivosta pää edellä hukkuneena.

Vesi Jokilaaksossa on nyt korkeammalla kuin pitkiin aikoihin. Se ei ole sitä kun sataa, vaan jokunen päivä niiden jälkeen. Niilo-koirankin täytyy melkein uida päästäkseen kuvan polkua laiturille.

Nyt kun vietän ensimmäistä kesää yksin, olen avannut Jokilaaksoa yhä enemmän muille. Talvisin onkin kulkijoita riittänyt, sillä alueen läpi kulkee Myllykylän Myllyn ylläpitämä hiihtolatu. Paitsi viime talvena 😂.

Kesäkäyttäjiksi toivon telttailjoita. Ja ihmisiä, jotka haluavat vain tarkkailla luontoa. Eläimiä ja kasveja. Jokilaakso on luonnon turvasatama, jonka elämään ihminen puuttuu vain vähän. Ja silloinkin hellällä otteella.

Jo muutaman vuoden olen yrittänyt saada itselleni tolkkua kuinka suhtautua mamukasveihin ja eläimiin. Supikoiraan, minkkiin, siiliinkin, jos sellainen tänne tulisi jäädäkseen, Himalajan palsamiin, karhunköynnökseen, lupiiniin ja vaikka mihin. Vuollejokisimpukka, viitasammakko ja liito-oravat ovat selvä juttu.

Joku sisälläni ei mene yksiin yhteiskunnan hävittämisvimman kanssa. Luulen, että tämänkin sektorin kaiken säätäjät ovat väärässä.

torstai 16. heinäkuuta 2020

Älä tee kuten minä, vaan tee kuten sanon

Otsikon asiaan törmään vuodessa monta kertaa ja monessa asiassa. Näitä kaikkia elämäni säätäjiä kuuntelen, vaikka yritän näyttää umpiluiselta.

Ehkä olen kohtuullisen suurisuisena otollista maaperää säätäjille, sillä en ole kristittynä enkä vihreänä kuten heistä enemmistö.

En ole viemässä keneltäkään oikeutta rakastaa ketä haluaa, on kyseessä mies tai nainen ja vihreänä lennän kerran vuodessa toiselle puolelle palloa.

Se ei kaikkien maailmaan istu. Vaan he kysyvät miten voin vihreänä tuhlata tällä tavalla energiaa. Kun esitän vastakysymyksenä, että mitä mieltä olet kesät talvet lämmitettävistä valtakunnan sadoistatuhansista porraskäytävistä ja fillari- ynnä muista varastoista, loppuu keskustelu siihen.

Itse uusin juuri sähkösopimukseni, sillä se on osa henkilökohtaista päästökauppaani, vaikken paljon sähköä kulutakaan. En kesällä enkä talvella.

Talvisin on Merikonttikoti 8-10 asteisena talviunilla ilmalämpöpumpun avulla. Kesäisin en tarvitse paljoa edes lämmintä vettä, sillä peseydyn lammessa luontoystävällisellä pesuaineella.

Sen mitä joudun lämmittämään kotia, teen sen jätepuilla, vaikka sekään ei ole kaikkien mieleen.

Kunnallistekniikkaa ei ole ja juomaveteni noudan lähellä olevasta luonnonlähteestä. Kasvimaani lannoitan syömiseni ja juomiseni jälkituotteilla. Joten jäljiltäni ei maailma juuri saastu.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2020

Onko tärkeintä kuka saa sanoa ja päättää?

Aikoinaan minulla oli oiva työtoveri, Jarmo Hakkarainen, joka vastasi Katulähetyksen nuorisotyöstä. Kerran hän sanoi palaverissa tulleensa eilisessä blogissakin mainittuun Kalliomäen puolimatkankotiin vaihtamaan kanssani mielipiteitä. Ja lisäsi, etten minä mitään vaihtanut. Vaan poislähtiessä hänellä oli oman mielipiteen lisäksi minunkin mielipiteeni 😂😂.

Poliittisen, vaatimattoman urani huipulla olin Jyväskylän maalaiskunnassa. Pienen ryhmän edustajana sain pian huomata, että visioinnilla, aloitteellisuudella ja vallalla on monta tarkoitusta.

Voi kerätä kuntalaisilta suosiota sekä ääniä ja esittää hyvänä pitämäänsä asiaa itse. Silloin ei useinkaan pysty viemään haluamaansa maaliin saakka. Vaan on löydettävä isommat ryhmät, jotka ottavat asian omakseen. Tärkeintä on syöttää ajatus, mielellään huomaamatta sekä pienentää itsensä ja antaa muiden poimia hedelmät.

Pahinta johtamisessa ei myöskään ole, jos joku haluaa kalifiksi kalifin paikalle. Sillä haluajalla on silloin ehkä joku näkemys yhteisten asioiden hoitamisesta. Tai sitten vain halu saada päättää itse huomaamattaan metsäänkin menosta.

Pahinta on kuitenkin, kun joku haluaa kalifin alas eikä ole mitään tilalle. Tärkeintä on vain alas repiminen.

Tätä on saanut nyt maistaa kansansuosiota nauttiva presidenttimme Sauli Niinistö. Hän olikin eilisissä haastatteluissa silmin nähden kummastunut ellei peräti närkästynyt.

Ajattelin illalla, että näyttää olevan "viisaillakin" vaikeuksia pysyä lestissään suutarin lailla. He ajattelevat heillä olevan oikeus sanoa mitä tahtovat, mutta sitä ei heidän mukaansa pitäisi olla presidentillä. Hän ei saisi jakaa viisauksiaan. Tähän Sauli totesikin, että jotkut haluavat tukkia hänen suunsa.

Nämä toisen suun tukkijat eivät ole haluamassa kalifiksi kalifin paikalle. Eikä heillä ole ketään tilallekaan, sillä siihen tarvitaan kansan tuki. Mutta ehkä he haluavatkin vain repiä ja olla esillä.

Pian on Sale hommansa pressana tehnyt eikä hän ole Putinin lailla raivaamassa tilaa kenenkään jatkopesteille. Tai eihän mallia tarvitse itänaapurista suomalaisten hakea, sillä osaamne sen itsekin.

Kekkonen jatkoi käytännössä hänelle sorvatun poikkeuslain turvin lähes kuolemaansa saakka. Eikä kansa saanut edes äänestää 🤣. Heh.... suomalainen käsitys demokratiasta 👍.


tiistai 14. heinäkuuta 2020

Koti on muuallakin kuin korvien välissä

Olen asunut ison osan elämästäni toisin kuin monet muut. Joukkoon on mahtunut myös erilaisia elämisen ja asumisen yhteisöä. Joissa on ollut itse kullekin yksityisyyttä riittävästi, mutta paljon myös yhteistä. Nimitän asumismuotoa puolimatkankodiksi.

Niistä ehkä rakkain oli Keski-Suomessa Puolimatkankoti Kalliomäki. Sen suunnittelin käytännössä yksin vanhasta synnytyssairaalasta ja vanhusten yksiköstä. Tai entisestä hullujenhuoneesta, jona se myös aikoinaan toimi ja joksi metsän takana asunut metsänhoitaja Tapio Kolu sitä nimitti.

Ja sanoi: "Että vai aioit porukoinesi tulla siihen asumaan? Mikä ettei, tervetuloa vaan. Kyllä minä muistan ne hullut ja niidenkin kanssa tulin toimeen. Kovia olivat tekemään töitä. Niillä oli alakerrassa häkit ja me syötettiin kakaroina niille heiniä."

Asunut olen myös kymmenen metrisessä teräsveneessä Tervasaaren kannaksella. Missä ei olisi saanut edes asua. Veneen ostin lohdutukseksikin itselleni ensimmäisen avioliittoni Liisan kanssa päätyttyä eroon. Veneen lisäksi minut lumosi sen nimi. "VRIJHEID"-Vapaus.

Sitten hankin toisen vaimoni Päiviksen kanssa Matkakodin "IN105". Sen piti olla talviasuntomme jossakin Välimeren seutuvilla, kun olemme molemmat palkkatyömme tehneet.

Nyt näitä asumismuotoja ei elämässäni ole kuin muistoissa. Kuten ei vaimojanikaan.

Viimeinen, yhteinen asunto Päiviksen kanssa oli Merikonttikoti. Joka edelleen lienee valtakunnan ainut, ainoastaan merikonteista tehty, vakituiseen asumiseen tarkoitettu koti.

Tänä päivänä, seitsemän vuotta ja kolme päivää sitten esittelimme sen Hyvinkään asuntomessuilla. Siellä olin aamusta iltaan yhtä päivää lukuunottamatta kuukauden. Vieraita kävi yli 50 000. Kuukaudessa siis koko loppuelämän kyläilijät. Yhtä hienohelmaa lukuunottamatta kaikki olivat kohteliaita ja ystävällisiä, mutta ennen kaikkea ihmeissään.

maanantai 13. heinäkuuta 2020

Urbaani Camping-Caravan ja Long life man

Päätin aikoinaan, että jos joskus täytän 70 vuotta, yritän käyttäytyi ainakin ajoittain aikuisen oikeasti aikuisen lailla. Mutta mene ja tiedä, sillä nyt kun sen aika on, en tiedäkään mitä se tarkoittaa. Ehkä en tee aivan yhtä helppoja virheitä tai ainakaan samoja enkä lennä yhtä paljon päättömän kanan lailla. Mutta nuoruuden into on silti säilynyt 👍.

Ajattelin osallistuessani viime kerralla kuntavaaleihin, että jos minut valitaan luottamustehtävään, yritän tuuppia kunnan kehittämisen kannalta eteenpäin tärkeinä pitämiäni asioita. Olen epäonnistunut surkeasti, jota pyydän erityisesti anteeksi niiltä, jotka minua äänestivät.
Yksi, voisi sanoa kärkihankkeeni oli saada Hyrylän Urheilukeskuksen yhteyteen Urbaani Caravan-Camping. Parhaimmillaan olen saanut aikaan vain joitakin myönteisiä kommentteja somessa. Ja nokakkain enemmän tai vähemmän myötätuntoisia nyökyttelyjä.

Ehkä olenkin vain aivoiltani pehminnyt, pitkän iän vanha mies, joka ei enää ymmärrä omaa tilaansa eikä maailman menoa muutenkaan. Ja olen kuin kuuluisa veneestä pudonnut eno.

Tilanne on jotenkin
samanlainen, kun lähes 20 vuotta sitten ollessani
Sininauhasäätiön boss ja lähdimme puuhaamaan Amerin taakse asuinyhteisöä, joka sai nimekseen Mutterimaja.

Sekin ajatus junnasi vuosia paikallaan, kunnes järjestimme kaikille avoimen, Asunnottoman yön tapahtuman ravintola Kaiffarissa.

Siellä paikallisesta väestä kootun orkesterin siivittämänä poliittiset päättäjät löivät kättä päälle kanssani koko jengin edessä. Ja lupasivat, että tällä asialla politiikan tekeminen loppuu tähän iltaan.

Tämä piti, jonka jälkeen hanke eteni valon nopeudella. Satapäinen, tuusulalainen joukko onkin saanut Mutterimajalta kodin ja uuden elämän alun. Olin ylpeä kotikunnastani.

Mutta nyt ei minulla ole vähäistäkään valtaa. Eikä ole Urbaani Caravan-Campingin toiminnan pyörittäjääkään. Eikä keiden kanssa löisimme yhdessä kättä päälle 😢.

On vain satavarmasti tuhannen taalan idea ja alue. Joka sekään ei ole minun vaan kunnan. Osin parkkikenttää ja osin ei sitäkään. On vaan niin sanotusti raakamaata, jolla toki on kaava. Ainakin jonkinlainen 😁.

Kuvassa olevan alueen takanakin taitaa olla kunnan omistamaa, rakentamatonta maata useampi hehtaari.

Usein visioin mitä kaikkea Hyrylä tarjoasi turisteille, omalla matkailuajoneuvolla kulkeville ja ylipäätään matkailjoille, pyöräilijöille, telttailjoille ja miksei interrailaajillekin.

Hyrylä tarjoaa oivallisen yhteyden joukkoliikenteineen pääkaupunkiin, Rantatien ainutlaatuisuuden, Urheilukeskuksen monipuoliset, ympärivuotiset harrastusmahdollisuudet tennis- ja jäähalleineen sekä uimapaikkoineen. Kauppoja, ravintoloita, luontoa, pyöräilyreittejä, Tuusulanjärven ja - joen virkistyskäytön jne. Mahdollisuuksien kirjoa vain hieman raapaistuna.

Tänä kesänä Kyläkauppa Keskisen on tarkoitus laajentaa campingalueensa 500-paikkaiseksi. Paikkakunnalla, joka on kaukana kaikesta ja jolla on tarjota vain kaupallisia palveluita. Tuusula pystyisi helposti samaan ja enempäänkin. Kenenkähän kanssa istuisimme tuumaamaan seuraavaksi?

sunnuntai 12. heinäkuuta 2020

Erkki Soini last trip

Kuten huomaatte, olen edelleen opetellut englantia. Omalla tavallani. Kaukaa pallon toisella puolella olevien chatystävien ja -kavereiden kanssa sekä Google-kääntäjän avulla.

Silloin tällöin aika ja siihen liittyyvä elämä pysäyttää. Ja on tullut aika toivottaa jollekin hyvää matkaa vielä paljon kauemmas. Joskus tuntemattomillekin.

Nyt oli serkkuni Erkin vuoro, jonka tunsin koko elämän ajan. Oikeastaan vielä kauemminkin. Sillä muistan, kun äitisi sinua odotti ja kun isämme pystyttivät tulevan syntymäkotisi ensimmäisen kulmaparrun pitkälti yli puolivuosisataa sitten.

Ja äitisi Eira heitteli meillä asuessaan kotini olohuoneen pystyuunin taakse karamellipapereita.

Olit minua sen verran nuorempi, että lapsuudessa emme juuri yhdessä leikkejä leikkineet. Mutta myöhemmin kyllä. Tätä vauhdittava tekijä olivat näkäräiset.

Yhdessä vaiheessa sinun ja minun yläkerran ikkunat olivat vastakkain. Ja näimme, jos toisella paloi yöllä valo. Se tiesi monesti yhteistä sessiota jomman kumman luona yön hiljaisuudessa.

Mutta toisin kuin minä, sinä klaarasit juomien kanssa vastuullisesti. Tosin en tiedä toista kuka olisi työmatkallaan pudonnut Helsingin Kolera-altaaseen. Olit työpaikalle tullessasi vain vaihtanut kuivat vaatteet yllesi 😅. Näin kertoivat eilen työtoverisi, jotka olivat laillani saattamassa sinua viimeiselle matkalle.

Olit myös periaatteen mies ja yhdessä monet kerrat paransimme maailmaa. Joka olisi jäljiltämme taatusti toisenlainen. Tätä kehitysprojektia vauhditti usein viini tai keittämäni pontikka.

Myös isäsi sai sulatella periaatteitasi, sillä vaihdoit armeijan siviilipalvelukseen. Arvostin sitä, mutta isämme eivät sodat käyneinä jermuina näin taatusti kokeneet.

Olit minulle kuin veli, sillä erotuksella, että emme koskaan riidelleet.

Kun lähdit, taivas itki. Hyvää matkaa sinne minne menet ja missä nyt olet. Ajan ulottumattomissa. Perässä tullaan. Viimeisen päivän jälkeen jatketaan siitä mihin jäätiin. Ja annetaan lisää "jyyrille kyytiä" 👍.

lauantai 11. heinäkuuta 2020

Paskakikkare

Ehkä 105 kertaa olen kirjoittanut yhdestä harrastuksestani, jossa pengon menneisyydestäni ihmisiä, joihin minulla on jossain elämäni vaiheessa ollut joku tartuntapinta. Ja joille olen halunnut aikoinaan sanoa jotain, usein myönteistä, mutta syystä tai toisesta se on jäänyt sanomatta.

Tähän sarjaan kuuluu Risto Kyröläinen, jonka kanssa minun piti reipas kymmenen vuotta sitten viettää elämäni ensimmäinen 6 viikon eläkejakso. Kolumbian katulasten parissa Bogotassa ja Sasaiman kylässä viidakon laidalla.

Eilen kaivoin miehen esiin ja tarinoitiin yli tunti niitä näitä. Risto muuten kirjoitti aikoinaan mainion kirjan Markku Koskesta. Taisi olla nimeltään "Kuka oot Tuomari?"

Siinä jutustellessa puhuttiin myös kirjoittamisesta ja mainitsin Päiviksen kanssa kirjoittamamme 3000 blogia.

Ja että sivun mittainen blogi syntyy vaikka paskakikkareesta.

Niin syntyykin eikä kirjoittamisen aiheeksi tarvittaisi tässäkään blogissa edes sitä.

Poikani Marko oli yksi oivista työtovereistani Sininauhasäätiössä. Hänen kanssaan tein kerran yhteen asuntoon kotikäynnin häiriöiden vuoksi.

Yksi vesseli ei selkokielellä puhuttaessakaan suostunut eväänsä liikauttamaan oven suuntaan. Etiketin mukaan tyyppiin ei olisi saanut koskea, sillä sehän oli lähes virkavirhe.

Mutta eihän meillä ollut virkaakaan  ja osan opeistani olin saanut kadulta kadun kasvateilta. Siellä virkavallan paikalle kutsuminen on vain harvoin asianomaisen etu. Silloin edessä on usein ankea yö putkassa ja vielä ankeampi aamu.

Joten Marko otti käsistä ja minä jaloista ja lähdimme retuuttamaan tyyppiä ulos. Jossain vaiheessa housut valahti vesseliltä nilkkoihin ja paljas takapuoli vain viisti lattiaa. Mies paskoi koko ajan otsikon kikkareita.

Hän ei vessaa tarvinnut eikä tehnyt tarpeitaan housuihinsakaan 😅. Siihen mies jäi makaamaan kesäiltaan Hämeentielle. Markon kanssa siivosimme lopuksi sonnat 🤣 lattioilta.

perjantai 10. heinäkuuta 2020

Elämä on....

Moni on kuullut sanonnan: "Eilinen on mennyt, huomisesta emme tiedä, mutta nyt on nyt."
Mutta myös AA-laistenkin käyttämän tyyneysrukouksen: "Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

Itselläni meni kauan ymmärtää mitä oikeasti tarkoittaa hyväksyä asiat. Luulen, että monet ihmiset painavat "myttyjä" sisäänsä hyväksymättä, koska eivät voi niitä muuttaa. Kunnes ovat täynnä käsittelemättömiä asioita.

Mutta vaikken voi muuttaa tapahtunutta, voin muuttaa suhtautumista siihen. Usein lopputulos on hyväksyminen sydämen sopukoissa saakka. Sen jälkeen painan koetun sisääni muistojeni, muun eletyn elämän joukkoon.

Seikkailen mielelläni tämän päivän lisäksi myös eletyssä ja tulevassa. Se on mukavaa, joskus kipeää ja surullistakin. Menneen muistelu tuo lähes aina myös haikeuden.

Siskoni päätti päivänsä ja jotain niistä fiiliksistä on tuttua minullekin. Sillä joskus sain "isän kädestä" tai koin elämäni kiusattuna kohdelleen minua lähes ylipääsemättömällä tavalla. "Lähes" koska olen yhä tätäkin kirjoittamassa.

Jokilaakson synkissä lammissa on salaisuuksia. 
Minulle on tuttu tunne lapsuudesta, että huomenna päätän päiväni. Selkäsaunan saaneena, armeijan viltin alla tuntui vain hyvältä ajatella, että huomisen jälkeen minulla ei ole elämää. Ei henkistä eikä ruumiillista tuskaa. Itkin itseni uneen. Mutta aina yö palautti uskoni elämään.

Usein olen muistellut siskoani, joka pohti elämänsä vaikeuksia syvissä vesissä, joista olen pyristellyt itseni ylös. Ehkä siihen tarvitaan pohjimmaiseksi halu elää.

En kuitenkaan voi sanoa, etteikö päivänsä päättänyt olisi hyväksynyt asioita, jotka ovat hänelle tapahtuneet. Hän on tullut, toisin kuin minä, omien tosiasioiden hyväksymisen jälkeen lopputulokseen, että elämä ei ole elämisen arvoista. On vain kärsimyksen umpikuja. "Eilinen on eilinen, nyt on nyt ja huomista ei enää ole" 😥.

Tuli surullinen fiilis. Hyvää oli huomata, että raha ei ole kaikki. Antaisin oitis kaiken mitä minulla on, jos voisin ostaa siskoni Irmelin takaisin. Halaisin ja antaisin hänet Markolle, jonka kasvatin aikuiseksi ja jonka isä olen. Samalla Sini Oliviakin saisi isoäitinsä.

torstai 9. heinäkuuta 2020

Hiilijalanjälki

Hiilijalanjälki tarkoittaa jonkin tuotteen, toiminnan tai palvelun aiheuttamaa ilmastokuormaa eli sitä, kuinka paljon tuotteen tai toiminnan elinkaaren aikana syntyy kasvihuonekaasuja.

Se ilmakehässä ollessaan päästää lähes kaiken auringonsäteilyn lävitseen, mutta absorboi (imee?) suuren osan Maan pinnalta lähtevästä lämpösäteilystä aiheuttaen kasvihuoneilmiön.

Jonkinlaisena nyrkkisääntönä voi pitää, että matkustajalentokoneen ollessaan täysi, se kuluttaa polttoainetta noin kolme litraa sataa kilometriä kohden per henkilö.

Lennän joka vuosi Aasiaan ja pyöristämällä matkaa on 10 000 km. 500 hengen täysinäinen lentokone kuluttaa matkalla polttoainetta 150 000 litraa. Kulutan siis lentokonebensiiniä matkalla 300 litraa. Laskinko oikein?

Oskar on iso, Pananan lipun alla seilaava konttialus. Sen kantavuus eli lastin, polttoaineen, vesivarastojen, tarvikkeiden ja henkilöiden yhteispaino on noin 200 000 tonnia.

Pesukoneita laiva kykenee kuljettamaan kerralla yli 2 000 000  tai pieniä henkilöautoja 200 000 kappaletta.

Oscar taittaa 1 000 km matkan 24 tunnissa ja tähän kuluu polttoainetta 300 000 litraa eli 300 tonnia. 10 000 kilometrin matkalla Aasiaan tai takaisin menovettä kuluu siis 3000 tonnia.

Jos ostan 10 000 kilometrin päässä valmistetun pesukoneen tai henkilöauton, polttoainetta sen kuljettamiseen Suomeen tarvitaan Oskarilla 130 tai 1300 litraa menovettä? Laskinko oikein?

Että itseni roudaamiseen Aasiaan tai takaisin menee polttoainetta 300, pesukoneen tuomiseen 130 ja auton tuomiseen 1300 litraa.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

Q-autolla Virosta

Parin yön reissu eteläisen naapurimaamne pääkaupunkiin alkaa olla takanapäin ja tätä kirjoittaessani olen lähdössä Silja Europalla Helsinkiin.

Nyt ei enää kuljeta työläisten tavoin rahtilaivalla Muugasta Helsinkiin tai päinvastoin. Vaan turistien lailla Tallinnan matkustajalaivasataman D-terminaalista Helsingin Länsisatamaan.

Vironmatkaksi tämä oli varsin poikkeuksellinen. Eilen mainitussa mainiossa paikassa olin kaksi vajaata ja yhden täyden päivän öineen talon telttarivitalossa. Enkä saanut luitani lähikadun ravintolaa ja pienen pientä elintarvikepuotia pitemmälle 😊.

Mutta aika kului kuitenkin oivalla tavalla. Luin, olin, elin ja kirjoittelinkin hieman. Lähinnä blogeja ja somea entiseen tapaan.

Viro on mukava maa, josta pidän ja jonka itsenäisyyden puolesta olin aikoinaan marssimassakin Tallinnan kaduilla.

Ehkä joiltakin osin joillakin virolaisuus on kuitenkin noussut hattuun tavalla, joka ei ole suomalaisittain mukavaa. Turistien palvelutehtävissä he haluavat puhua viroa ja englantia sekä tietty venäjää, sille sen kielisiä lienee maassa kolmasosa. Suomenkieli ei suussa enää kaikilla solju, vaikka taito siihen olisi olemassa.

Korona jeesaa tässä hieman suomalaisia, sillä Viro on joutunut nyt huomaamaan kuinka tärkeä turistiryhmä euroinemme olemme. Lisäpotkua ystävällisyyden etsimiseen virolaisille takaisin tulee, kun uusi lauttareitti on auennut Helsingistä Riikaan ja takaisin. Minunkin, sinällään mitättömät eurot kelpaavat kyllä latvialaisillekin.


tiistai 7. heinäkuuta 2020

Q-autolla Viroon

Autolla tapahtunut matkailuni muutti muotoaan ja ehkäpä elämäni viimeinen matkakoti, rekisterinumeroltaan IN-105 lähti omille teilleen.

Mutta automatkailusta en luovu, jos saan pitää ajokorttini. Ja elämäni, toivottavasti ajokuntoisena. Niinpä parin viikon ajan olen koonnut pakettia, jonka ydin on kuvan Q-auto ja teltta. Se on tosiaan vain ydin, sillä tässäkin asiassa tavoite on kaikki tai ei mitään.

Joka pitää silloin mahdollisuuden kahvin ja vähän muunkin kokkaamiseen omilla, mukana kulkevilla varustella, mahdollisesti kemiallisen wc:n ja mitä kaikkea vielä keksinkään.

Tähän minua kannusti lukemani kokemukset joistakin telttailjoista, jotka ottavat aina telttapaikan sähköllä, koska heillä on varusteissa myös auton sisätilanlämmitin. Mikä ettei. Silloinhan voisi mukana olla kaasulieden rinnalla sähköliesi ja  kahvinkeitin kahvipannun lisäksi 😂.

Ilman näitä vermeitä olen nyt Q-autolla Tallinnassa hupineitsytmatkalla teltan kanssa. Jota sitäkään en pystytä, sillä löysin kertakaikkisen luksuspaikan aivan kaupungista. Löydät linkin sinne keltaista tekstiä napsauttamalla. Ei tarvitse halutessaan edes pystyttää omaa telttaa. Vaan niitä on paikan puolesta pienestä kupoliteltasta kuvan telttarivitaloon. 20 euroa yö yhteisine keittiöineen, suihkuineen ja todella viihtyisine puutarhoineen ynnä muine ulkotiloineen. Oma lukunsa ovat huoneet, joita myös on tarjolla.

Oman makuupussin sentään avasin. Ensimmäinen yö uudessa pussissa sujui loistavasti lämpötilan ollessa ulkona alle 15.

Aivan alkutekijöissä olen uuden tai uudelleenlämmitetyn harrastukseni kanssa. Viime ja tämän kesän, yhteensä neljältä yöltä olivat kokemukset viluisia. Nyt huomasin, että siihen auttaa uuden pussin lisäksi, että menee makuupussiin ja laittaa edes osin vetoketjun kiinni. Eikä vaan heitä sitä peitoksi päälle 🤭.