Elämä eläinten kanssa ja ilman on vaarallista

TERVEYDEN JA HYVINVOINNIN LAITOKSEN tutkimusprofessori Mika Gissler osaa kertoa, mikä Suomen eläimistä on vaarallisin. Tiedot perustuvat Tilastokeskuksen kuolemansyytilastoihin vuosilta 2012–2021. Eläinten aiheuttamien kuolemien listaus kuuluu seuraavasti:

Koira: 17 ihmistä

Ampiainen: 16 ihmistä

Hevonen: neljä ihmistä

Nauta, lehmä, sonni: neljä ihmistä

Kissa: kaksi ihmistä

”Määrittämätön myrkyllinen eläin”: kaksi ihmistä

Poro: yksi ihminen. 

Jos mukaan otetaan liikenne- ja ratsastusonnettomuudet, hevosiin liittyviä kuolemia on 14. Karhun hyökkäykseen tai kyykäärmeen puremaan on viimeksi kuollut ihminen vuonna 1998. Kissa on siis karhua tai kyytä vaarallisempi. Hirvikolareissa puolestaan kuoli 20 ihmistä vuosina 2012–2021. 

Mutta elämä ilman eloa eläinten, kasvainten ja verisuonitautienkin kanssa on vaarallista. Vuonna 2020 Suomessa menehtyi tapaturmaisesti yhteensä 2 200 henkilöä. Heistä kaksi kolmasosaa oli miehiä. Tapaturmat aiheuttivat 4 prosenttia kaikista kuolemista. Paljonko mahdammekaan surmata toisiamme vuosittain sodissa ja ilman niitä? 

Kerran kirjoitin Hesarissa olleesta mainoksesta, jossa luvattiin kallonkuvauksesta lääkärinlausuntoineen 50 prosentin alennus. Ajattelin, että tuonnehan menen, kun halvalla saa. Ja menin kanssa. Kuvauksen jälkeen lääkäri katsoi kuvia kysyen, että tiedätkö sinulla olleen kaksi pientä aivoinfarktia? En tiennyt. Hän jatkoi niiden olevan itse asiassa aika yleisiä ja asianomainen havaitsee ne varsin harvoin.

Kerran myöhemmin, kun olin selvinnyt sydäninfarktistani pallolaajennusten tekijöiden ansiosta, mietin, että kuinkahan usein ihminen onkaan elämän ja kuoleman rajamailla tietämättä siitä itse mitään. Tätä pohdin myös kauan sitten veturissa matkalla Jyväskylästä Tampereelle, kun veturinkuljettajatuttuni kertoi, että hänen mielestään ihmisiä kuolee junan alle tarkoituksellisesti enemmän kuin koskaan puhutaan. Sanoi vuosikymmeniä työtä tehneenä nähneensä sellaista mitä ei näe mistään muualta kuin kiskoilla veturista, junavaunujen edestä. Jotkut rekkakuskiystäväni ovat joskus puhuneet samantapaisesti.

Raskaan aiheen loppukevennykseksi keskustelun aiheiden oivaltajien ja aasinsiltojen rakentajien ammattilaisilta pohdinta tämän aamun Radio Novasta. He miettivät, että kun etanat rouskuttavat ruuakseen muun muassa kasvien lehtiä, niin onkohan niillä hampaita vai ikenilläkö pureskelevat 🤣🤣. 

Radio, näköradio ja nettimaailma

En tiedä miten radion ja television kehitys on oikeasti mennyt. Kun en sitä ainakaan nyt edes yritä selvittää, kirjoitan miten se on kohdallani kulkenut. Mutta ennen sitä muistelen muutaman rivin juuri tätä päivää, joka oli kouluaikani yksi tärkeimmistä. Toukokuun viimeinen päivä oli kiveen ja koulun seinään hakattu. Silloin laulettiin suvivirsi, koulu päättyy ja kesä alkoi. Luulen, että päättymispäivää alettiin siirrellä kesäkuun puolelle 90-luvulla. 

50-luvun Suomessa televisioita sanottiin näköradioiksikin. Olin silloin varma, että se on perinteisen radion tarinan loppu. Kuinka väärässä olinkaan. Patterit eli kannettavat virtalähteet kehittyivät ja putkiradioiden tilalle yleistyivät transistorit.

Radioiden koot pienenivät. Syntyi matkaradioiden aika. Pikkuhiljaa valtion holhous irrotti otettaan ja tilaa tuli yksityiselle, kaupalliselle radiotoiminnalle. Valtio myönsi lupia ja viimein koko kansa sai mainosten lomassa kuunnella melkein mitä tahansa. Paikallisradioita syntyi kuin sieniä sateella ja niitä hävisi lähes samaan tahtiin, sillä kilpailu mainosrahoista oli kovaa.

Valtakunnallisia, mainoksilla toimintansa rahoittavia, itsenäisiä radioasemia ei taida olla tällä hetkellä ainuttakaan. Sama suuntaus on paikallisradioilla. Nekin kuuluvat usein milloin mihinkin ketjuun tai konserniin.

Alussa oli ainakin kahdenlaisia lupia säännölliselle paikallisradiotoiminnalle, johon halusin mukaan itsekin. Oli kaupallisia ja ei kaupallisia asemia. Jälkimmäisten joukkoon oli kohtuullisen helppoa päästä. Esimerkiksi pohjoisessa Keski-Suomessa Viitasaaren suunnalla vaikutti sahamaailmassa Sarasteen suku, josta Heikki oli perustanut autotalliinsa Radio Polarin. Siellä hän istui iltaisin ja välillä päivisinkin baarijakkaralla, puhui mikrofoniin omia juttujaan ja soitti joskus väliin levyjään. Olin innostunut, mutta jostain syystä yhteistyömme ei kantanut maaliin saakka. 

Mutta innostukseni ei hiipunut. Vuosia myöhemmin konkurssiin meni Heinolassa Radio Heinola ja Jyväskylän kristillisen opiston johtajana oli vähän ystävänikin Antti Heinola. Sehän oli selvä ennusmerkki ja Antin kanssa visioimme monesti hankkivamme mainitun laitteiston ja aloitamme ei-kaupallisen radiotoiminnan Jyväskylässä. Antti veikin asiaa jollain tasolla eteenpäin, sillä kyseisen opiston studiossa nauhoitin muun muassa monta tuntia Katulähetyshistoriaa. 

Tällä hetkellä valtakuntamme on pullollaan valtion ja yksityisten radioasemia. Lisäksi nettimaailma mahdollistaa asemien kuuntelun vaikka Norsunluurannikolta. Radio kulkee kämmenenkokoisissa älylaitteissa mukanamme, kuten televisiokin tuhansine elokuvineen ja ajankohtaisohjelmineen.

Aika usein saamme kuulla sekä lukea kaiken maailman nettikoukuista ja -riippuvuuksista peleineen, joissa on paljon muutakin riippuvuutta aiheuttavaa kuin rahanhimo. Sillä nettimaailma on myös yksi keino torjua yksinäisyyttä, koulu- ja miksei muutakin kiusaamista sekä syrjintää. Joku kokee olevansa täysi nolla ja tarpeeton oikeassa elämässä, mutta kuningas tai sankari nettipeleissä. Vinoon lähteneestä elämästä voi olla lyhyt matka virtuaalitodellisuuteen, jossa on kaiken hallitsija.

Vaikka väittämäni ei mihinkään todettuun perustu, luulen monen koulu- tai muiden joukkosurmaamisien taustalla olevan polkuja sinne missä oma elämä kiusattuna ja syrjittynä on umpikuja, mutta nettipelit täynnä mahdollisuuksia.

Valtiomme on pitänyt tiukasti hyppysissään rahapelimaailman ja tehnytkin jotain ongelmien vähentämiseksi. Mutta samaan aikaan peliyhtiöt ovat sulkeneet silmiään muilta peliongelmilta. On vastenmielistä ajatella, että tärkeämpääkö valtion Veikkaukselle on kuka menettää rahansa, muttei kuka tai kuinka moni joukkoampumisessa tai autolla väkijoukkoon ajamisessa menettää henkensä?

Aika monta blogia

Tämä on 4207:s päiväkirjanomainen blogikirjoitus. Niistä ehkä kolmasosa on Päiviksen ja yhtä lukuunottamatta loput omiani. Se yksi on kaverini kaima Kuitusen, joka lupaili kirjoitella silloin tällöin. Jorman silloin tällöin on harvansorttista, sillä toista kirjoitusta olen odotellut varmasti useamman vuoden. Ehkä joskus sen saamme lukea.

Itselläni menee keskimäärin kaksi, kolme tuntia ajatuksineen, kirjoittamisineen ja korjauksineen yhteen blogiin. Olen kaikkiaan käyttänyt tähän aikaa varmasti 10 000 tuntia. Kun jaan sen vuorokauden tuntimäärällä, selviää, että harrastukseni parissa on kulunut aikaa yli vuosi, jos olisin kirjoittanut koko ajan yötä päivää.

Mielestäni se on paljon eikä ajankuluista huonoin, vaikkei siitä fyysisen kunnon hoitajaksi olekaan. Henkisesti kirjoittaminen ja kaikki siihen liityyvä on antanut sitäkin enemmän. Kirjoittaminen on myös hyvää aivojen kuntoutusta somessa sanailun, kuvaristikoiden, sudokun, shakin, lukemisen ja sen sellaisen ohessa.

Välillä tulee kirjoittaessa toistettua itseään ja kaluttua jo kerran, pari pureskeltua luuta tietoisesti tai tiedostamatta. Luulen kyllä, että itseni lisäksi kukaan muu ei ole lukenut jokaista blogiani, vaikka vakituisia lukijoitakin on. Joten ehkä niitäkään, jotka lukevat itseni toistamista ei juuri ole. 

Joskus aiheen keksiminen on työn takana ja joskus ei. Lisänyanssi tulee, että kirjoitan ensisijaisesti itselleni, joten mukana pitää olla tunne. Ikävä, rakkaus, viha, sympatia, kiukku, yksinäisyys, milloin mikäkin. Pääasia on, että tuntuu. Joskus olen tunteineni niin syvällä tai raivoa täynnä, etten voi julkaista kirjoittamaani kuin käymällä sen uudelleen läpi ensin monta kertaa. Muuten olisin vastaamassa sanomisistani oikeudessa. Lähellä sekin on ollut silti. 

Näin käy harvoin tai ei ollekaan, kun kyseessä on työikäisten toistensa huono kohtelu. Ajattelen silloin, että enemmän tai vähemmän, mutta ansaittua kuitenkin. Tölvimisen tai kaltoin kohdellun ollessa lapsi, vanhus tai eläin saa minut joskus raivon valtaan. En edes kirjoita mitä tiedän voivani silloin ääriolosuhteissa tehdä.

Kirjoittaminen ja sen myötä itseni jakaminen tutuille ja tuntemattomille, on ollut avioeroni jälkeen päivieni tärkeä ja itselleni paljon antava sisältö. Eniten minulle ovat kuitenkin antaneet puolisoni. Milloin tahansa vaihtaisinkin kirjoittamisen kelpo parisuhteeseen. Mutta pärjätä yhtä aikaa saman katon alla rakkaan ja itseni kanssa, on ollut minulle ylivoimaista. Se on alati surullista ja elämäni suurin epäonnistuminen.

Tuusulan ja vähän muistakin murteista

Aikoinaan kirjoitin moniosaisen blogisarjan Hyrylän katukulttuurista. Sen lähteille pääset klikkamalla tästä. 

Jotkut tuusulalaiset osaavat vielä myös kotipitäjänsä vanhaa murretta ainakin jonkin verran tai muistavat sitä kuulleensa. Pääkaupunkiseudulla puhutaan nykyisin ns. yleiskieltä, joka nuorison suussa on taipunut slangin suuntaan. Tuusulan murretta on nauhoitettu peräti 91 tuntia kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa. Tallenteet on digitoitu ja niitä varten on haastateltu 22:ta tuusulalaista.

Tässä pari näytettä:

"Se Anteliinin sauna oli vuaskymmenet koko kylän akusimanki. Siäll synty monta polvee meittii kyläläisii, niit mikkä olivatte niin köyhii ku meeki, ettei ollu omaa saunaa, missä olis eres syntyy voinnu (akusimanki = synnytyslaitos)." 

"Meitill oli monta vuatta huissaki laron seinäs sen ruahiston syrjäss. Siin mee huissattii lakkaamati. Siin oli vaa yks lauta ja kolme armii, mut kyll siihen mahtu kolme ja neljäki lasta huissamaa. Ja jokainen sai pitää armist kii. Siin laron seinäss on viällki laukku siin, miss oli sen tammitukin rautainen tappi (huissa = kyläkeinu, armi = kyläkeinun aisa, laukku = aukko, reikä)."

Ennen tätä aamua en ollut osannut ajatellakaan, että Tuusulalla olisi oma murteensa. Kun sitä nyt ajattelen, niin mikä ettei. Onhan syntymä- ja kotikuntani ollut aikoinaan omanlaisensa mahtipitäjä Rantatien taiteilijakulttuureineen, Korsoineen, Keravineen ja Järvenpäineen sekä venäläisine varuskuntineen. Toki vaikuttavia tekijöitä on paljon muitakin muualta tulleista, Jokelan tiilitehtaasta aina Kellokosken mielisairaalaan.

Yli puolivuosisataa sitten meitä oli Perä-Hyrylän jengi, joka kokoontui joka ikinen kesäilta, usein pitkälle yöhön Amer-Tupakkaa vastapäätä olleen muuntajan alle. Yksi meistä oli ikäiseni Niskasen Keijo, jota kutsuimme Näsäksi. Hän lanseerasi sanan "nuttu", jolla hän ei tarkoittanut vaatekappaletta eikä mitään netistä löytyvää muutakaan selitystä. Vaan Näsälle se oli kaveria tai tuttua vähättelevä sana, joka tarttui lähes kaikkien sähkölinjalla aikaansa viettävien sanavarastoon.

Mutta niin paljoa sanalla ei tartuntapintaa ollut, jotta siitä olisi tullut Keijon tarkoittamaa mainintaa Googlen hakupalveluihin tai osaksi Tuusulan murretta. Mutta toisinkin olisi voinut käydä, sillä jostainhan jokainen sana on saanut alkunsa, oli murretta tai ei. Itse sanoin pienenä jostain syystä traktoria ebliksi eikä siitäkään tullut murre- eikä minkään muunkaan kielen sanaa. Siinä olen kylläkin vähän väärässä, sillä EBLI on Evidence-Based Literacy Instruction. Se lienee Jenkkilästä peräisin oleva puhumisen ja lukemisen oppimisjärjestelmä.

Luulen, että aikoinaan suomalaiseen murrekieleen on tullut paljon vaikutteita venäjästä sekä ruotsista, sillä olimmehan ennen itsenäisyyttämme rähmällään ensin länteen ja sitten itään. Sittemmin tilaa ovat ottaneet englanninkielestä johdetut murre- ja slangisanat, joka kyllä taitaa olla lähes sama asia.

Aivan oma lukunsa omine kielineen ovat maahanmuuttajataustaiset. Tästä saa jonkinlaisen käsityksen, kun viettää päivän ja illan Itäkeskuksen elämää maistellen. Siellä suomi on välillä vähemmistökieli. Se jättää jälkensä myös murteisiimme. Tuleeko siitä osa stadin slangia tai muuta murretta, sen näyttää aika. Ehkä joku joskus tutkii tätäkin.

Kansainväliset Suurmarkkinat

Kansainväliset Suurmarkkinat on vuosittain kesällä/syksyllä järjestettävä tapahtuma, jossa on tarjolla suomalaisia ja kansainvälisiä tuotteita. Suomen tapahtuman takana on Tori- ja markkinakaupan palvelukeskus Oy. Mukavaa oli havaita, että Thaimaan liput liehuivat ehkä tänäkin vuonna kaikista näkyvimmin, vaikka maan lippujen alla ei tainnut olla tällä kertaa paria, kolmea yrittäjää enempää. 

Tänä vuonna markkinat kiertävät 18 paikkakunnalla, joista kotiani lähin on Keravan keskustassa. Hyrylän keskustassakin ne ovat joskus olleet. Virallinen tai ainakin julkisuudessa ollut selitys kotikyläni joutumisesta sivuraiteelle on Prisman rakentamisesta johtuva torin katoaminen ja muukin keskustan myllerrys. Voi olla näinkin tai sitten ei. Aivan erinomainen paikka järjestämiselle olisi joka tapauksessa ollut Tuusulan Urheilukeskuksen alue.

Muutenkin seudulla järjestetään ulkoilmatapahtumia, jotka eivät jostain syystä hyödynnä mainittua aluetta mittavine parkkialueineen, sähköineen, asfalttikenttineen ja valmiine katsomoineen. Itse luulen syyn olevan visioittomuus tai nurkkakuntainen reviiriajattelu tai molemmat yhdessä tai joku aivan muu.

Valtakunnan kuuluisuuttakin aikoinaan nauttinut Montturock istuisi myös entiselle hiekkakuoppa-alueelle täydellisesti. Alunperin Montturock oli paikka ja tilaisuus, jossa paikalliset bändit pääsivät keikkailemaan paikalliselle yleisölle, ja missä koululaiset juhlivat päättynyttä kouluvuottaan. Pitkän historian aikana tapahtui paljon, ja pikkuhiljaa Montturockista kehittyi pienen kylän suurin tapahtuma, jonne koko perhe oli tervetullut.

Muutama päivä sitten ostin ehkä historiani kalleimmat, kevään ensimmäiset mansikat, joista kirjoitinkin. Keskimäärin seitsemän mansikkaa maksoivat keskimäärin euron kappale. Pieni keskustelun tynkäkin siitä someen syntyi jonkun ihmetellessä hinnan vertaamista tiukan viinan pikkutaskumattiin ymmärtämättä tarkoitukseni ydintä. Sehän oli, että viina on ollut monelle aina hintansa väärti hinnasta riippumatta, mutta samanhintaiset mansikat liian kalliita.

Nyt kun pöly on hieman laskeutunut, olen katsellut vähän muitakin hintoja. Niin eiväthän euron mansikat ole sen kalliimpia kuin irtojäätelötötterökään. Huomasin Osmo Soininvaarankin marmattaneen Twitterissä vajaa vuosi sitten 6 euron jäätelötötteröstä.

Mutta piikkipaikalle törsäilyssäni menivät kuvan ranskalaisen juuston palat, jotka ostin eilen markkinoilta. Tilavuudeltaan ehkä mansikoiden verran maksoivat 27 euroa. Kun en juustojen hinnoista ymmärrä juuri edamia enempää, en tiedä oliko ostamani, sinällään maukas juusto saman hintaista valveutuneellekin asiakkaalle. Vai vetikö ranskalainen myyjä minua höplästä lentokentän kolmannen rivin taksikuskin tapaan.

Luulen, että tänä kesänä tarkkailen hieman enemmän tuotteiden ja palveluiden hintoja, sillä leppoistamisjakson Ilmarisen sponsoroimilla eläkerahoilla en pysty kaikkia tielleni sattuvia, varsinkaan koijareita elättämään.

Radio, osa sosiaalista mediaa

"Minna Kuukka ja Kimmo Vehviläinen, arkisin kuudesta kymppiin, Radio Nova". Suosikkikanavani aamuisin. Jostain syystä se on Jokilaaksossa äänessä yötä päivää merikonttisaunalla sekä -toiletissa ja Pienessä vihreässä kasvihuoneessamme soittamassa musiikkia hyötykasveille. Siellä ei tänä kesänä tosin kasva kuin luonnonkasvit ja ruohosipuli. Joka näyttää elävän vuodesta toiseen, vaikken sitä kastelisi tai hoitaisi mitenkään. Vihreä huoneemme viettääkin kasvamisen välivuotta. Tänä kesänä sateen ropistessa "lasikattoon" vain istun ja kuuntelen Novan lisäksi välissä luontoa viimeisiään vetävässä korituolissa.

Päivisin radio on äänessä myös Merikonttikodissa, joten Novaa tulee kuunneltua aika tavalla. Monta vuotta tai oikeastaan vuosikymmeniä kanavavalinnan tein musiikin perusteella. Piti olla kevyttä sellaista, joka kaiveli elettyjä vuosia sisältäni. Sitä tekivät oivallisesti Sävelradio, Nostalgia ja myös joku muu, Frank Pappakin. 

Minna ja Kimmo käänsivät arkiaamun nelituntisilla uuden lehden luutuneisiin tapoihini. Vastoin käsitystäni oivalsin radionkin olevan nykyisin osa sosiaalista mediaa eikä vain passiivista kuuntelua.

Oikeastaan löysin uusittuna sen mikä oli radiossa minulle tärkeintä lapsena 50-luvulla. Haapakoski loi Pekka Lipposen ja tämän toverin Kalle-Kustaa Korkin vuonna 1945. Koko kansan tuntemiksi hahmot tulivat erittäin suositussa, tammikuussa 1945 alkaneessa radiokuunnelmassa Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja. Kuunnelmaa esitettiin radiossa keskipäivän aikaan viiden minuutin mittainen jakso, joka päättyi Korkkia tulkitsevan Wilho Ilmarin murahdukseen "Jatkuu huomenna". Päivittäiset viiden minuutin pätkät esitettiin sunnuntaisin puolen tunnin mittaisena koosteena. Jopa leikit pysähtyivät siksi ajaksi.  

50-luvulta itselläni on sellainenkin muisto, että isäni ja hänen työkaverinsa armeijasta, Ihalaisen Lasse alias Lauri sanoivat kutsuttuina jotain radiossa. En muista mitä ja miksi sanoivat.

Minulle Minna ja Kimmo ovat tehneet kuuntelusta elävän, itselleni kaksisuuntaisen kommunikointivälineen. Ei ole montaa päivää, kun aamun aiheena olivat hyttyset ja ennen kaikkea niiden pistokset sekä paukamat. Odotin monen musiikkikappaleen ajan eivätkö sano mitään, että kaikki hyttyset eivät suinkaan ole kimpussamme. Kun en kaipaamaani tietoa saanut, soitin WhatsApp puhelun Minnalle Novaan.

Selvisi, ettei hän tiennyt vain naishyttysten hamuavan vertani saadakseen syntyville hyttyslapsilleen ravintoa. Mieshyttyset sen sijaan ovat kaikki trendikkäästi kasvissyöjiä. Puhuessani hänen kanssaan en puolestani tiennyt enkä oivaltanut, että Minna ajoi ulos lähetyksessä nauhoittamansa puhelumme. Kuulostin aivan käypäseltä kuulijalta ja ohjelmaan osallistujalta.

Pidän myös heidän aamun kolmikysymyksisestä kilpailusta, joka sopii lähes kaikille. Pitää vastata enemmän tai vähemmän, kun he vaikka väittävät, että tuuma on yli kolme ja puoli senttiä. Kuka vastaa kaikki kolme oikein, saa Radio Novan kahvimukin 🍵. 

Sekin oli mukava huomata, että valtakunnan kuunnelluin kaupallinen radio ei ole vain nuorten juttu, sillä sekä Minna että Kimmo ovat iältään yli viisikymppisiä, aikuisen oikeesti aikuisia. Iloitsen, että ansiostanne 73-vuotiaana vanhana kubbena olen oppinut uusia kuuntelu- ja osalistumistapoja sekä löytänyt teistä itselleni uusia fanitettavia. Kiitos siitä Minna, Kimmo ja tietysti myös Markus.

Sovellettu rehellisyys ja valikoiva lainkuuliaisuus

Eilen tuli jääkiekon MM-kisoissa Tampereen Nokia Arenalla Kanadalta turpiin 4-1. Johon päävalmentaja Jukka Jalonen totesi, että mikään puu ei kasva aurinkoon asti. Ainut lohtu oli, että Latvia passitti myös Ruotsin laulukuoroon ja takaisin matkustajalautalla Tukholmaan. Piristävää oli, että Saksa jatkaa, vaikka henkisesti huiskutinkin Sveitsin valkorististä 🇨🇭 punalippua.

Suomessa sen sijaan kansainvälisen Siniristin lippua liehuttavat Sininauhajärjestöt, jollainen Sininauhasäätiökin myös Tuusulassa on. Hyrylässä sijaitsee eräs sen lippulaivoista. Mutterimaja, jonka visio kahdeksankulmaisine ulkomuotoineen on yksi tekemisteni helmistä. Kuva siitä julkaistiin aikoinaan Raha-automaattiyhdistyksen juhlakirjassakin. Mutterilla minut on Päiviksen kanssa myös vihitty pastori Aarne Kiviniemen toimiessa Luojamme maanpäällisenä edustajana. Säätiön henkilökunnalta saimme häälahjaksi tandem-polkupyörän, jolla olemme ajaneet ehkä 20 metriä. 

Kun jäin kymmenen vuotta sitten kokoaikaiselle leppoistamisjaksolle, sain Mutterimajan väeltä pienen omenapuun taimen, jonka istutin silloin pihaan. Vieläkin muistan, kun toivoin sille hyvää kasvua, vaikkei sekään kasva aurinkoon saakka ja pitkää ikää. Pitkäkestoisempaa kuin omaani oli jäljellä. Monesti vuosien varrella olen käynyt katsomassa puutani, puhumassakin sille.

Toissapäivänä ex-työkaverini Annika Lappalainen lähetti minulle kukkivasta omanapuusta vasten valoa otetun valokuvan. Siinä hetkessä päätin, että kun seuraava päivä koittaa, menen käymään Mutterimajalla ja otan uuden kuvan. Näin tein.

Toiminta oli muuttunut paljon, eikä se ole enää päihteettömän elämisen yhteisö, eikä kaikille avoin olohuone. Vaan tarjoaa palveluasumista myös naapurikunnille. Kukaan henkilökunnasta ei enää minua tuntenut.

Puusta oli kasvanut aikuinen, jossa oli kukkia enemmän kuin lehtiä. Hieno puu ja hienot muistot. Kun sitä katselin, ajattelin, että jos kaikki kukat tuottavat satoa, on siinä paratiisin Eevalla aika työ etsiä jokaiselle omenalle Aatami maallisiin iloihin 🤣. 

Eilen sain myös palautteen päivän blogista, jonka linkin Pääskysaari poisti sivuiltaan koska Yle mainitsi hänen olevan Sininauhasäätiössä töissä. Kun Yle korjasi työsuhteen päättyneen vuosi sitten, tein samoin. Sitä tehdessäni ajattelin valikoivaa lainkuuliaisuutta, joka kestää laittoman huumeiden piikityspisteen, muttei sitä, että toistan Ylen uutisen työsuhteesta. 

Mutta kiitos sinulle Hannu Martikainen eilisestä palautteesta: "Jorkiksi ain tulen sua muistamaan....tunnen vaan Jorkin omalaatuisineen viisauksineen.. kaikki ei ymmärrä tai tahdo..jos tahtoo joutuu uhrautumaan ja myös luopumaan Isien perinnäis säänöistä voi kuinka se on vaikeaa..mutta kun teet sen mikä on mahdotonta omasta mielestäsi niin kaikki ne ovet ovat auki mitkä mielessäsi ovat aina olleet suljetut..usko kantaa mutta myös riisuu..kiitti Jorkki ajatuksistasi.🙏"

Sininauhasäätiö, minne menet?

Sininauhaliitto perusti aikoinaan Sininauhasäätiön työrukkasekseen tekemään kristillistä päihdetyötä. Yhdessä Sininauhaliiton kanssa yksi sen merkittävimmistä, valtakunnallisista asiakaspalvelumuodoista oli ja on ehkä vähän vieläkin päihteettömät päiväkeskukset. Ne olivat keitaita usein niin päihdekeskeisessä, suomalaisessa vapaa-ajanvietossa. Kaikille tarkoitetuissa yhteisissä olohuoneissa ei tarvinnut katsella eikä kuunnella humalaisia. Olin ylpeä tästä yhtenä uraauurtajista, sillä alkoholia ja sen nauttimispaikkoja on maailman joka kolkassa yllin kyllin.

Alkoholin kulutus on ollut Suomessa laskussa monta vuotta ja alkoholittomat juomat ovatkin Alkon eniten kasvanut tuoteryhmä. Mutta siinä missä Alko on hyvällä tavalla ajan hermolla, on sitä myös ikävällä tavalla Sininauhasäätiö.

Vapaaehtoiset avasivat Helsinkiin laittoman huumeiden käyttöhuoneen. Kallion liepeillä sijaitsevaan Dallapénpuistoon oli pystytetty teltta, johon huumeita pistämällä käyttävät ihmiset voivat tulla käyttämään turvallisesti. Paikalla oli päihdealan ja terveydenhuollon ammattilaisia, joiden tarkoitus oli tarjota ihmisille apua, neuvontaa, puhtaita käyttövälineitä ja syötävää.

Tempauksen taustalla on turhautuminen siihen, että käyttöhuoneiden perustaminen Suomessa on edennyt niin hitaasti, kertoo yksi vapaaehtoisista Juha-Pekka Pääskysaari. Pääskysaari toimii vertaistyön asiantuntijana Sininauhasäätiössä, mutta on muiden vapaaehtoisten tavoin paikalla yksityishenkilönä.

Mutta mutta. YLE  muokkasi tänään, 25.5.2023 kello 13.30 uutistaan: "Jutussa luki aiemmin, että Pääskysaari olisi Sininauhasäätiön työntekijä. Hän on kuitenkin siirtynyt Sininauhasäätiöltä pois noin vuosi sitten". 

– Tarkoitus on, että ihmiset saavat jonkun paikan, missä voivat käyttää laittomia tai laillisia päihteitä turvallisemmin kuin vihreässä vessassa, mikä tästä aamulla näköjään poistettiin, koska siellä käytetään, asutaan ja tulee häiriötä, Pääskysaari kertoo.

Joskus tarina saa ansaitsemansa lopun. Kun poliisi sai tietoonsa, että Dallepénpuistoon on pystytetty huumeiden käyttöhuonetta muistuttava teltta, jossa mahdollistetaan huumeiden käyttö, virkavalta puuttui tilanteeseen. Suomessa kun lainsäädäntö ei salli edelleenkään huumausaineiden käyttöä tai hallussapitoa.

Maailma muuttuu, mutta kaikilta osin en muutu sen mukana. Aikoinaan viina oli enemmän kortilla ja korvikeaineiden käyttö kurssissa. Niiden käyttäjät valuttivat denaroitua spriitä pakkasella pitkin rautakankea, joka jäädytti kaiken muun, muttei alkoholia. Kaupunkilegendan mukaan terveydelle vaarallisesta lasinpesunesteestä sai juomakelpoista myös alkoholia siivilöimällä sen ranskanleivän läpi.

Lähes Lauttasaaren sillankupeessa oli laitapuolen kulkijoiden Liekkihotelli, jonne vapaaehtoisetkin veivät voimavarojensa puitteissa ripauksen ihmisarvoista elämää. Silloinkin olivat olemassa Sininauhasäätiö ja Helsingin Diakonissalaitoksen säätiö sekä A-klinikkasäätiö. Ehkä heidän olisi pitänyt viedä nykyisen linjauksensa mukaisesti valtion viinaa pakettiautollinen joka viikko Liekkihotelliin korvikeaineiden käyttäjille.

Päihdetyötä tekevien järjestöjen, olivat sitten kristillisen arvomaailman omaavia tai eivät, käsitys ihmisarvoisesta elämän tarjoamisesta pitäisi kyllä olla jotain aivan muuta kuin piikitystilojen ylläpito.

Olin Sininauhojen takarivin tallaajana, puheenjohtajana ja kouluja käymättömänä operatiivisena johtajana aina hyvin ylpeä, kun sain olla osa kansainvälistä Siniristiä. Pidin tärkeänä, että väen keskuudessa on asiakasnäkökulma jokaisessa tekemisessä vahvasti läsnä. Olin otettu, kun vertaistuellinen kokemusasiantuntijuus sai tilaa ja arvostusta.

Nyt tätä kirjoittaessani ajattelen asiaa uudelleen, sillä en osannut edes kuvitella heidän ylläpitävän ns. yksityishenkilöinä tai vapaa-ajallaan huumeiden käyttäjille piikityshuoneita. Joten minne menet Sininauhasäätiö?

Olen, siis elän ja kävelenkin...

Tilastokeskus ennusti vuonna 2020 ikäisilleni miehille kuolinkuukaudeksi elokuu 2027. Olisin tuolloin iältäni 77 v ja 3 kk. Sen mukaan kovinkaan kauaa ei enää ole kävelyaikaa. Jotenkin masentava tieto. 

Toisaalta syntyessäni ennustettu kuolinkuukauteni oli lokakuu 2008. Olin tuolloin iältäni 58 v ja 5 kk. Olenkin saanut ennusteissa lisää elinaikaa 18 v ja 11 kk. Se taas on jotenkin lohdullinen tieto. 

Innostuin aikaa tappaakseni laskemaan montako askelta olen tähän saakka ottanut. Ehkä olen kävellyt 5-6000 askelta vuorokaudessa. Vuodessa se on jonkun verran alle 2 miljoonaa. Se on puolet vähemmän kuin suositellaan olevan hyväksi fyysisen kunnon ylläpitämiseksi. Joka tapauksessa jos olisin kävellyt kävelemäni matkan joka päivä 70 vuotta, olisi takana yli 125 miljardia askelta.

Paljon vai vähän on suhteellista. Valtion velka on tällä hetkellä enemmän kuin, että se olisi ottanut joka askeleellani lisää lainaa yhden euron 70 vuoden ajan. Mielestäni se on paljon. Se on jokaiselle suomalaisella vauvasta vaariin enemmän kuin nettoeläkkeeni vuodessa. Toisaalta maksamme sairasvakuutusmaksut mukaan luettuna tuloveroja joka vuosi 40 miljardin euron paikkeilla, joten eiköhän tästäkin selvitä. 

Ylivoimainen tehtävä on sen sijaan muistaa minne kaikkialle olen vuosikymmenten aikana kävellyt. Tai mitä olen kävelyilläni saanut aikaan. Sen sijaan juuri nyt kävelin 180 askelta ottamaan kuvan kivestä, jonka juurelle toivon ripoteltava osan tuhkastani sen jälkeen, kun kävelyni on kävelty. Taidankin antaa muistokivelle yhdeksi uudeksi nimeksi "Kadonneiden askelten kivi".

Kun elän varsinkin muille varsin hyödytöntä ja muutenkin tarpeetonta elämää, on aikaa ja joskus mukavaakin leppoistamisen lomassa pyöritellä saman sarjan juttuja. Että onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi. Tai kuten isäni joskus pohti "voiko tyhjyydessä olla sattumaa". Näin jälkeenpäin kriittisesti ajateltuna, vain harva tekemiseni ja vielä harvempi kävelyni on ollut millään lailla oikeasti hyödyllistä saati tarpeellista. Hyödyttömän ja tarpeettoman tekemisessä ihminen lieneekin ylivertainen elävä koko maapallolla. Ainakin, jos vertaan itseäni kylläiseen kotikissaan 🤣.

Jokilaakson yösijat ja toiletit

Kun aikoinaan yövyin yksin ja myöhemmin Päiviksen kanssa Jokilaaksossa, ei ollut Merikonttikotia eikä konttisaunaa. Oli vain matkailuauto eri muodoissa. Joskus vain sen tapainen, kuten Texasista Dallasin kentokentältä hankkimani pakettiauto Chevrolet Stareagle, johon tein toimiston ja vuoteen tavaratilaan. Kylkiin maalautin laitapuolenkulkijan päällään vihreä maihinnousutakki sekä taskussa viinipullo. Tekstit Chevy Vanin sivuissa olivat englanninkielellä: "Likaiset vanhat miehet tarvitsevat myös rakkautta".

Ensimmäinen rakennus oli Andy McCoyn serkkupojan kanssa pystytetty ja eristetty sekä sähköistetty grillikota. Kun Päiviksellä ja minulle ei ollut yöpymiseen soveltuvaa autoa, yövyimme kodan kapeahkolla penkillä aivan toisissamme kiinni.  Kuuntelimme Sävelradiota aamun sarastukseen saakka, itkimme, nauroimme, rakastimme toisiamme ja olimme onnellisia. Rakastin Päivistä enemmän kuin on matka maasta aurinkoon.

Kerran jo matkailuautoaikaan, sanoi Päivis aamulla, ettei haluaisi lähteä pois ollenkaan. Kysyin, että mitä jäämiseen tarvittaisiin? Oitis hän vastasi, että suihku ja pyykinpesumahdollisuus. Niin syntyi Merikonttisaunamme suihkuineen, ekokäymälöineen (Separett) ja pyykkikoneineen. Myöhemmin olen tehnyt löylyhuoneeseen myös yöpymispaikan.

Seuraava rakennus Jokilaaksossa oli Järvenpään hirsitalojen näyttelyalueelta hankittu Huvimaja. Siihen teimme jossain vaiheessa varsin persoonallisen ekokäymälän (Biolan). Oman käytön lisäksi sitä kayttävät viereisen kunto-/luontopolun käyttäjät, muut samoilijat ja hiihtäjätkin joskus. Vieressä kallion päällä on karttoihinkin merkitty Myllykylän laavu, jonka retkeilijöillä on myös joskus käymälän tarve. Kaikki eivät istu riu'ulle eivätkä halua käyttää virolaisten suomenkieleen lanseeraaman oivan sanan metsä-wc:tä muutenkaan. Huvimajakäymälän tarve on myös Soiniityntien sillanpielen uima-, grilli- ja kalastuspaikan käyttäjillä.

Merikonttikotiimme kymmenen vuotta sitten hankimme kapeahkon parvisängyn, joka on myös vanhuusmittarini. Kun en pääse sieltä enää alas ilman apua, hävitän sen alla olevat työpisteemme, sahaan sängyn jalat poikki ja siirryn yöpymään samassa vuoteessa maan tai laittian rajaan. Sänky on kovin rakas, sillä se on Päiviksen ja minun ensimmäinen ja ainut, uutena hankittu yhteinen vuoteemme. Merikonttikodissa on myös yksi kolmesta, erilaisesta ekokäymälästä (MullToa). 

Samohin aikoihin sijoittuu talvikäyttöönkin soveltuvan laatuteltan hankinta. Siinä ajattelimne yöpyä muun muassa Lapin moottorikelkkaretkillämme. Yöpymiset teltassa Lapin tähtitaivaan ja revontulien alla jäivät kokematta, mutta telttayöt eivät. Vaan se kulki mukanamme muun muassa henkilöautossa Ruotsissa ja Vespa-skootterissamme Virossa. Sittemmin olen pystyttänyt sen milloin minnekin fiilisten mukaan myös Jokilaaksossa. Jokilampien uimapaikkamme kupeessakin olen siinä yöpynyt. En kylläkään Päiviksen, vaan osaomistuskoira Niilon kanssa.

Yhteisen matkailuautomme myynnin jälkeen katosi toviksi myös automatkailuharrastus, sillä tein sen osalta vääriä valintoja. Kunnes viime talvena hankin Thaimaassa ollessani valokuvien ja kirjoitetun perusteella 8000 kilometrin päästä Kajaanista farmarimallisen, hopeanharmaan Vanha Rouva Avensiksen matkamakuuhuoneella. Siinä onkin yksi seitsemästä Jokilaakson vuodepaikasta.

Sen myötä kaivoin naftaliinista vuosien aikana hankkimiamme, vailla käyttöä jääneitä retkeilyvarusteita. Mukaan luettuna alle 20 euron, muutamassa sekunnissa pystytettävä kuvan teltta, joka on kuin tehty suuremman, kuomullisen peräkärryn sisälle. Kun työnnän sen perälle, mahtuu lavalle esimerkiksi kemiallinen wc, matkasuihku ja tonkallinen vettä. Tänä aamuna ottamassani yläkuvassa on itse asiassa neljän Jokilaakson yösijan paikat. Merikonttikoti, saunakontti, kota ja Vanha Rouva Avensis. Kuvista puuttuu vain punainen laatuteltta.

Luin kirjan josta pidin

Taisi olla toissapäivänä, kun kirjoitin löytäneeni pitkästä aikaa kirjailijan, jonka teksti tempaisi minut syleilyynsä, kuten Joel Haahtela itsekin toivoo. Trilogian ehkä keskimmäinen teos, Hengittämisen taito kantoi viimeiseen sanaan. Siinä ehkä auttoi, että sähköisessä muodossa suht pienellä tekstillä sivuja ei ole kuin parisataa. Uskon kylläkin, että kirja antaisi paljon lisää uutta ajateltavaa ja ymmärrettävää, jos lukisin sen toiseen kertaan. Ehkä joskus luenkin.

Ostinkin alle vitosella viime yönä Haahtelan ensimmäisen seuraksi toisen hänen kirjansa. Luulen, että useammassakin teoksessa usko on vahvasti läsnä. Sekin on lukemisissani uutta. Yritin muistellakin olenko lukenut ainuttakaan niin sanotusti hengellistä kirjaa. Ei palannut mieleen kuin koulun uskontotuntien kirjat Jeesuksineen, Josefeineen ja Mooseksineen. Ja sitten Tex Willer intiaanien Manitoineen.

Toinen asia mitä olen välttänyt on, jos kirjailija on ollut ehdolla palkituksi tai palkittu. Olen ajatellut heidän kirjoittavan liian ylevästi tai sivistyneesti, sillä sivistyssanojen viljelijöitäkin kirjamaailmasta löytyy. Siviiliammatiltaan lääkäri ja psykiatri Haahtela on palkittu ja ollut ehdolla monesti. Hän rikkoikin rajoittuneen lukumaailmani muureja. Oli mukava havaita, että kykenen osin luutuneessa elämässäni omaksumaan yhä uutta.

Mielenkiinnolla odotan mitä ostamani kirja tuo tullessaan ja minne se mieleni sekä sieluni kuljettaa. Harvoin on käynyt niin, että elän elävästi kirjan henkilöiden matkassa. Hengittämisen taidon kanssa kävi niin. Kuljin, elin ja nukuin kovalla laverilla vaivatta talvisäässä kolmen henkilön kanssa muuten autiolla, sähköttömällä Kreikan saarella.

Pohdin paljon lukiessani rukouksen ja ikonien merkitystä, jotka eivät koskaan ole juurikaan auenneet minulle. Vaikka olen huokaillutkin aikojen taakse silloin tällöin pitkin elämääni. Nyt tiedän enemmän, vaikka vain häivähdyksen. Joka tapauksessa kaikki luettu oli mielenkiintoista ja eloani syventävää.

Aiemminkin olen kirjoittanut ajasta, jolloin arkipäivät ovat olleet palkkatyötä ja viikonloput täyttyneet päihdekeskeisestä vapaa-ajasta. Ajasta jolloin ei oikeasti ollut aikaa eikä tarvetta itselle, sillä päiviä oli edessä rajaton määrä. Käytännössä kolmasosa viikosta työmatkoineen ja ajatuksineen kului itsensä, tekemisiensä sekä ajatusten myymisestä rahalla toisille ja toinen kolmasosa meni nukkumiseen.

Nyt ovat vuorokaudet täynnä leppoistamista, jonka joku toinen täyttää työllä ja muulla tekemisellä. Itse käytän paljon aikaa ja vaivaa itseni etsimiseen sekä ymmärtämiseen. Miksi olen, kuka olen, minne menen? Ja jos menen, menenkö ikuisesti ja mitä vien mukanani? Sen kaiken käsitän olevan jotain monimutkaisen kaunista. Jotain sellaista mitä voin hyvinkin sanoa mystiseksi.

Tänään päättyy Jorma Soinin juhlaviikko

Viikkoon on mahtunut monta juhlaa ja tärkeitä tehtäviä. Ulkonakin kävin syömässä useamman kerran. Löysin uuden ruokailutavan ja -paikankin, jonka vuoksi siirsin kotiin päästyäni pysyvästi hopeanharmaaseen Vanha Rouva Avensikseen retkikäyttöön aiemmin hankkimani ruokailuvälineet. Eilen nimittäin ostin paikallisesta S-marketista muoviaskiin lämmintä perunamuusia sekä yhtä lämpimiä silakkapihvejä. Pommac-sekahedelmäjuoma kyytipoikana, parkkipaikalla katsellen ihmisten tohinoita, söin yhden juhlaviikon aterioistani kertakäyttöisillä ruokailuvälineillä. Päivälliseni maksoi noin 4 euroa ja puuntapaiset aterimet 35 centtiä.

Muutakin tärkeää on juhlaviikkoni sisältänyt. Kiersin kymmenkunta Jokilaakson rajanaapuria saadakseni heidän hyväksyntänsä kuulemisesta viiden vuoden uutta rakennuslupaa varten Merikonttikodille ja sen apurakennuksille grillikotineen. Kyläläisten kanssa on muutenkin mukava jutella, vaikka jollakin on hampaankolossa Tuusulaa kohtaan. Ei ollut saanut lupaa tehdä kiinteistölleen kuorma-autojen parkkialuetta jne.

Myös ruumiillista työtä juhlimisen lomassa olen harrastanut. Tyhjensin konttisaunan ekokäymälään kuukauden aikana tuottamani pytyllisen raaka-ainetta ekokompostoriin jatkojalostusta varten.

Koska Jokilaakson juhlapaikka on luonnonsuojelualueen ulkopuolella, on sitä lupa muokata. Joten annoin vadelman oksille kyytiä ja tein samalla  kasvutilaa viereen jostain ilmestyneelle viinimarjapensaan alulle, jossa on jokunen kukka ja marjan raakilekin. Sen juurille päätyy osa jatkokompostorin tuotteesta valmistuttuaan. Syömään en marjoja ehkä ennätä, vaan siitä pitävät huolen mustarastaat ja muut nälkäiset linnut.

Lihansyöjälintujen pääruoka ei ole vielä Jokilaaksoa saavuttanut. Vaikka perhoset ja  ampiaiset lentelevätkin, hyttyset ovat vasta tulossa. Niistä en innoissani ole, mutta hyväksyn kyllä osana luonnon kiertokulkua. Lapamato saattaa sanoa "toivossa on hyvä elää ja rauhassa kuolla", mutta niiden sukulaisilla tai heimolaisilla on omat vaaransa. Sillä varhainen lintu madon löytää, joka ei tietty ole madon onni. Omat uhkansa on onkimadoillakin.

Eilen sijasin myös Vanha Rouvan matkamakuuhuoneen vuoteen, sillä juuri nyt ei lähipäiviksi ole tiedossa yön yli matkoja. Automatkailuharrastukseni varustepaketti onkin vuosien haparoinnin ja väärien valintojen jälkeen vihdoin kuosissaan. Kuten kaikki muutkin elämäni puitteet ja sisällöt.

Joskus elämän kipeys nostaa silti päätään. Näin ajattelin sukulaiseni ajaessa ohi morjenstamatta, päänsä pois kääntäen. Kerran joku kysyi kohtelenko kaikkia samalla tavalla. En vastannut, mutta ajattelin, että en. Sillä vaikka hän, joka ei aina sano minulle moi, päivää tai huomenta, vain hänelle annan syntymäpäivälahjan.

Lukemisen vimma

En lue kovinkaan paljon kirjoja, mutta luen niitä käytännössä lähes joka päivä, usein yölläkin jonkun sivun. Pitkän etsinnän jälkeen löysin taas kerran kirjailijan, jonka teksti ja ajatukset sopivat sieluni tämän hetken maisemaan. Vuosikymmenten aikana lukumieltymykseni ovatkin muuttuneet moneen kertaan. Voisi kai sanoa, että aikansa kutakin. 

Jännityskirjailijoista viimeinen mieleinen oli Stieg Larsson enkä nyt jo kuolleen miehen jälkeen ole löytänyt ainuttakaan lähellekään samaa tasoa. Samoin on käynyt elämänkertojen tapaisten kanssa. Pidin Obamoiden ensimmäisistä kirjoista, mutten enää Michellen "Valo meissä kaikissa". Kesken jäivät prinssi Harryn Varamies ja Jari Tervon Vesa Matti Loiri. Tervon pariskunnan kirjasta Ukko tykkäsin Katin ja koiran ansiosta. Koneen Ruhtinas on John Simonin kirja Pekka Herlinin elämästä, josta myös pidin. 

Sitten oli pitkä taival eikä mikään teksti sytyttänyt eikä maistunut. Kirjattomasta suosta tai aavikolta minut toviksi poimi peräseinäjokelainen Markku Mantila mainioilla lukemisilla "On toinenkin polku taivaaseen" ja "Joku voisi kutsua sitä kohtaloksi." Niiden jälkeen olin jälleen kauan vailla mieleistä luettavaa. 

Toissapäivänä tai oikeastaan iltana puhua pulputin ystävälleni Ritva Toiviolle yksinäisyydestä, Luojani ja itseni etsimisestä, harhapoluistakin. Hän ohjasi minut Joel Haahtelen kirjamaailmaan. Kiitos siitä sinulle Ritva. 

Vankan uskonnollisen vakaumuksen omaava Haahtela tutustui ortodoksisuuteen aluksi vaimonsa mukana ja mieltyi kokemaansa. Elämys syveni, kun häntä pyydettiin jumalanpalvelustekstien lukijaksi. Hänet vihittiin ensin lukijaksi ja 2021 diakoniksi, joka on varsinaisen ortodoksisen pappeuden ensimmäinen porras. Haahtela käsittelee tuotannossaan kristinuskoa ja sen selittämättömiä asioita, mutta romaaneita voi lukea niin hengellisin kuin humanistisin silmin.

Haahtelan teoksille on tyypillistä keveys ja unenomainen tunnelma; tyyliltään niitä on luonnehdittu impressionistisiksi. Haahtela itse kertoo uskovansa ”selittämättömään, siihen että asioiden takana on jotain monimutkaista ja kaunista, toisin sanoen mystistä".

Niinpä eilen ostin Elisan nettikirjakaupasta alle viidellä eurolla Joel Haahtelan Hengittämisen taito: "Ja pian hiljaisuus alkaa kietoutua minunkin ympärilleni, tunnen sen ruumiissani. Seison Jumalanäidin edessä ja sanon Elenille, että minusta tuntuu kuin astuisin täällä toiseen aikaan ja salaiseen paikkaan. Eleni sanoo, että minä olenkin astunut, sillä ikoniin sisältyvä aika ei ole meidän tuntemaamme aikaa, vaan kahdeksannen päivän aikaa. Se on tavallisen ajan ulkopuolella olevaa aikaa, tai oikeastaan se on ajan loppu, eskhaton. Ja kun me katselemme Jumalanäitiä, mekin astumme tuohon ikoniseen aikaan, ja samalla myös toiseen paikkaan."

Lainvalvojat

Tänä päivänä 106 vuotta sitten Senaatti määräsi korkeimman järjestysmiehensä Allan Serlachiuksen käskyllä miliisimiehistöt heti lopetettaviksi ja tilalle palautettavaksi valtion poliisilaitokset. Tavoitteena oli perustaa yleistä luottamusta nauttiva poliisi. Raumalla miliisit luovuttivat paikkansa vasta lokakuussa ja Helsingissä miliisi alkoi lakkoilla.

Joskus olen pohtinut ja vieläkin silloin tällöin, että asuuko minussa yhä pieni lainsuojaton, koska edelleen kavahdan poliisin nähdessäni, vaikka kolttosistakin ja muista laittomuuksistani on aikaa yli 40 vuotta. Silloinkin sain vain ansioni mukaan, suurimmasta osasta en sitäkään. Vaikka syitä olisi ollut passittaa minut eräänkin kerran lukemaan tiilenpäitä.

Mutta ilman linnaakin minusta on tullut lainkuuliainen kansalainen, joka ei aja edes ylinopeutta. Niiden vuoksi ajokorttini on kyllä ollut katkolla kolmekin kertaa. Yhtä monesti kävin selittämässä laitoksella ajelujani. Tarkkaan jäi muistiin viimeisen kerran komisario Järvenpään poliisilaitoksella. Hän päätti puhuttelunsa sanomalla: "Jos vuoden sisällä tapahtuu mikä tahansa rike autolla, johon poliisi joutuu puuttumaan, niin älä edes kuvittele tulevasi sen jälkeen tänne yläkertaan. Vaan aivan hissun kissun ja nöyrin mielen tuot ajakortin alakerran kansliaan tytöille."

Joku vuosi sitten pidimme Omia polkuja kulkevien kauppaa Hyrylässä Poliisi Laineen talon alakerrassa. Kansan suusta siepatut tarinat kertovat, että Laineella oli tiloissa aikoinaan epävirallinen putka, sillä lähin selli oli Keravalla asti. Joskus hän tarjosi kylällä toikkaroineelle humalaiselle vaihtoehdoksi nukkua sen sijaan aamuun saakka humalansa pois omakotitalonsa kellarissa.

Samat tarinat kertovat Laineen jälkeen tulleesta konstaapeli Saikkosesta, jonka sanotaan kulkeneen hiekkakuopilla kuorma-autokuskien joukossa. Monella oli soranajosta ylinopeus- ja ylikuormasakkoja, jotka piti maksaa määrättyyn päivään mennessä. Siihen aikaan maksamattomat valtion saatavat joutui niin sanotusti istumaan, sillä ne muutettiin vankilapäiviksi. Saikkosen kerrotaan kiertäneen Hyrylän hävittäjien joukossa keräämässä tilipäivisin sakkorahoja, etteivät miehet joudu linnaan.

Ollessani Jyväskylän Katulähetyksen viime käden boss, pidimme yllä Halme-/Kytökadun intiaanikylää, jossa meno äityi välillä hurjaksi. Niin hurjaksi, että työntekijät halusivat kyynelkaasusumuttimet. Joten Jyväskylän poliisimestari Mäkinen otti minuun yhteyttä sanoen, että "sillä ehdolla saavat, jos sinäkin Soini otat sumuttimen. Kollegat nimittäin kertovat sinun menevän joskus paikkoihin, jonne sinun ei edes pitäisi mennä". Lupa ja käyttämätön sumutin yli kolmen vuosikymmenen takaa ovat yhä tallessa.

Jorma Soinin juhlaviikko jatkuu...

Tänään syntymäpäiväksi sattuu helatorstai, jota kristityt viettävät Vapahtajamme taivaaseenastumispäivänä. Pääsiäisen ajankohta liikkuu, joten helatorstainkin päivämäärä vaihtelee. Useimmiten se on toukokuussa, vain harvoin kesäkuun alussa. Koska pitkäperjantai on perjantai, on pääsiäinen sunnuntai ja neljäskymmenes päivä siitä on aina torstai.

Siispä paljon onnea ja pitkää ikää pojalleni Markolle, Seija Soinille sekä kaikille muillekin tänään syntymäpäiväänsä viettäville. Päivän kunniaksi sytytin ensi kerran tänä vuonna öljylampun Jokilaakson juhlapaikalle. Siellä ei liehu myöskään lippu, vaan Sininauhaliiton pöytästandaari, sillä varsinkin sen työrukkanen, Sininauhasäätiö liittyy oleellisella tavalla useammankin Soinin ja puolisoiden sekä monen muun läheiseni tai ystävieni historiaan. Kastettukin heitä on Sininauhojen entisessä, yhteisessä sakraalitilaksi vihityssä "kirkkosalissa" Hämeentiellä. 

Sininauha koulutti ja tarjosi työpaikan sekä kodin useaelle vastuunkantajalle. Kuka hankki isännöitsijän pätevyyden, kuka perehtyi taloushallinnon saloihin ja kuka johtamiseen erityisammattitutkinnon avulla. Jostakin tuli lähihoitaja, toisesta sairaanhoitaja tai sosionomi jne. Myös ensimmäinen vaimoni Liisa hankki leivän lisää Sininauhaliiton työtehtävissä.

Omaan elämääni Sininauhakonserni on vaikuttanut aivan oleellisella tavalla kodin lisäksi monien työ- ja luottamustehtävien kautta. Tänään liehuvan pöytäviirinkin sain Sininauhaliitolta täyttäessäni 50 vuotta. Mutta aika rientää, jonka kulkua tulee muisteltua monesti tärkeinä syntymäpäivinä.

Meitä on vain kourallinen jäljellä, jotka osaisimme kertoa jotain sellaista kansainväliseen Sininauhaliikkeeseen kuuluvasta, Suomessa toimivista Sinunauhoista, jota ei ole historian eikä muihinkaan julkaisuihin kirjoitettu. Tätä väkeä kokosinkin muistelemaan mennyttä jokunen vuosi sitten. Äänitysstudiokin oli tarkoitukseen varattu, mutta koronavirustauti (COVID-19) sotki kuviot. 

Asiaan olin palaamassa taudin helpottaessa otettaan, kun pakan sekoitti elämän rajallisuus. Yllättävä suru-uutinen tavoitti. Keskeinen tekijä, kaimani Jorma Niemelä siirtyi taivaallisiin Sininauhoihin.

Vieläkin olisi palasia muistojen tallentamiseen, mutta saattaa olla, että nykyistä väkeä historia kiinnostaa liian vähän. Ehkä suurta, yhteistä Sininauhaperhettä ei enää ole ja Blue Ribbon ja Cross ovat liikaa vain työpaikkoja työpaikkojen joukossa.

Juhlapäivässäni tänään on ripaus haikeutta ja suruakin, sillä olen kadottanut elävän yhteyden johinkin itselleni tärkeisiin ihmisiin. Silti muistoissani he kaikki elävät ja tulevat päiviini silloin, kun tahdon ja joskus muulloinkin. Ehkä jotkut asiat olisivat toisin, jos osaisin ja haluasin olla kuten muut tahtovat. Mutta siihen minusta ei ole. Silloin en enää olisi minä, vaan jotain mitä moni muukin.

Joskus kaipaan yhteyttä ja ajattelen, että olisiko hyvä, jos kuitenkin yrittäisin olla jotain muuta. Mutta pian palaan sellaiseksi kuin olen, ajatellen muuttumisen olevan huono kauppa. Olisin kuin lapsuuteni pahvinen, narusta vedettävä seinän sätkynukke, jota muut vetelevät itse muuttumatta milloin ja miten tahtovat. Enkä kuitenkaan olisi koskaan mieleinen. Olisin vain hetken huvittava.

Jos voisimme nähdä itsemme toisten silmin, näyttäisimme kaikki erilaisilta. Ehkä olisikin hyväksi yrittää itsensä ja muiden muuttamisen sijaan keskittyä enemmän hyväksymään muissakin sellaista, jonka voi tehdä itsestään luopumatta.

Koska tänään on maallisen juhlapäiväni lisäksi myös Kristuksen taivaaseen lähdön aika, on hyväksi ajatella myös sitä. Minne siis menit, minkänäköinen olet ja miksi niin usein lymyät minulta piilossa? Ehkä et mennytkään minnekään, vaan taivas on joka paikassa, alati myös keskuudessamme oleva toinen todellisuus ja Sinäkin sekä kaikki muutkin ovat siellä. Itselleni olet vaan liiankin usein niin kovin utuisena, välillä etäisenäkin.

Liputusväsymys... taas se liehuu siellä

Ennen Radio Novan aamulähetystä, en osannut ajatellakaan, että on olemassa liputusväsymystä. Näin sisämisteriön sivuilla kuitenkin sanotaan, kun siellä perustellaan syitä miten liputuspäiviä voi tulla lisää ja miten niitä ei toisaalta voi tulla määräänsä enempää. Mutta kyllähän jollakin työntekijällä saattaa olla työnään nostella yhtenä päivänä salkoihin ja alas jopa 50 taloyhtiöiden lippua. 

Tänään on tavallaan Jorma Soinin juhlaviikon välipäivä, jolloin Jokilaakson juhlapaikallakaan ei liputeta, vaikka onkin kansallinen hamstrauspäivä. Sen sijaan saatan mennä hakemaan Lidlin lahjaksi lupaaman suklaalevyn.

Eilisestä syntymäpäivästä iso osa meni lukiessani nettiin tulvineita onnitteluja, niistä tykätessä ja kiitellessä. Ehkä viestejä oli enemmän kuin koskaan. Se kaikki tuntui mukavalta ja osin erikoiseltakin, sillä joukossa oli paljon somemailman tuttuja. Heitä en ole koskaan tavannut tai tiennyt olevan olemassakaan ilman älypuhelinta ja tietokoneita. Sähköinen, kaksisuuntainen tiedonsiirtomaailma onkin yksi tärkeä osa elämääni.

Osin siitäkin syystä Suomi on seonnut keväisen käärijämäisen vihreästä. Sitä tuntuu olevan nyt joka paikassa, vaikka pohjoisemmassa Suomessa ei ole lehtikään vielä puussa. Cha Cha Cha-villitys on nähtävillä myös netin myyntipalstoilla. Kaikki mikä vihertää myyntikohteissa, tuntuu olevan Käärijää. Tähän voi tutustua esimerkiksi Tori.fi-myyntipaikassa ja todeta itse. Siellä on myynnissä mm. Käärijä potta, Käärijä kahvakuula ja jopa Käärijä pussinsulkija, jonka hinnassakin taitaa olla käärijälisää.

Toiseksi kisassa tullut euroviisuedustajamme sanoi olevansa huono häviäjä, mutta olen eri mieltä. Vaikka karvas tappio sattuukin, ei se vielä ole huonon häviäjän tunnusmerkki. Käärijähän totesi, että "sattuu, kun voittoa lähdin hakemaan johon uskoin vielä viisi minuuttia ennen esitystä. Mutta säännöt on tehty ennen kisaa ja ovat kaikille samat, joten niillä mennään".

Jotkut muut ovat sen sijaan huonoja häviäjiä, sillä Seiska-lehden mukaan fanit vetoavat nyt Ruotsin kuninkaallisiin. Se on hienoa, että kohtuullisen viihdyttävään kisaan jotkut suhtautuvat syvillä tunteilla, vaikka ne sammuttavat tai ainakin muuttavat järjen valon väriä. Kysyä voikin ketä tai mitä haukkuisimme tai pitäisimme epäoikeudenmukaisena, jos samoilla säännöillä Suomi olisi voittanut ja Ruotsin Loreen olisi tullut toiseksi? Olisivatko ammattilaisraadit olleet silloin ok? 

Ehkä Suomen kansan itsetunto on huono edelleen tai ainakin repaleinen, kun jossakin musiikkikilpailussa toinen sija saa meidät vauhkoontumaan. Ennen kuin Itä-Euroopan maat saivat itsenäisyytensä takaisin, meillä taisi olla Euroopan lyhyin itsenäisyysaika. Olemme itsenäinen maa ja kansa, vaikka olemme ikämme sotineet, mutta koskaan emme ole voittaneet ainuttakaan sotaa.

On oltu ensin rähmällään lännen suuntaan Ruotsin itäosana ja on oltu sen jälkeen rähmällään itään Venäjän, Suomen suuriruhtinaskuntana. Toisiammekin olemme tappaneet kasapäin valkoisina ja punaisina sisällissodassamme. Saksan keisarikunta tuki valkoisia ja Neuvosto-Venäjä punaisia. Nyt madonlukuja on lukenut EU, jonka rinnalle olemme saaneet Naton.

On siinä isossa ikkunassa ollut savottaa Suomen piskuisella kansalla, jonka maille Ruotsin kuningaskin aikoinaan tullessaan toi käymälän mukanaan, ettei tarvitse paskoa samaan pyttyyn kuin me mettäläiset. Olen ylpeä syvällä minussa olevasta suomalaisuudesta, vaikka sukuni onkin Tanskasta ja Ruotsista.

Iloisin mielin suon meille sirkushuvimme, jota Käärijäkin edustaa oivalla tavalla, vaikken diggaakaan häntä enkä hänen musiikkiaan. Hienoa on, että kappale oli suomenkielinen. Toki toivoisin jotain muutakin minkä vuoksi voisimme ja varsinkin minua nuoremmat voisivat elämöidä. Mutta kaikki on suhteellista ja moneen menoon on tilaa. Voi fanittaa Käärijää tai istua keskellä Mannerheimintietä estämässä ihmisten töihin menoa.

Tänään täytän 73 vuotta

Syntymäpäiväni on Jorma Soinin juhlaviikon keskeisin tai ainakin itsekkäin juhlapäivä. Sitä vietän aasinsiltoja mieleeni ja blogiini rakentaen sekä leikkaamalla nurmikon tänä vuonna ensimmäisen kerran. Jos ei sada. 

Parkaisin ensimmäisen huutoni 16.5.1950. Päivä oli tiistai. Vuorokauden keskilämpötila oli Helsingissä 6,7 ja Sodankylässä 0,8 astetta. Yötön yökin alkaa pohjoisessa tänään ja aurinko paistaa siellä yhtäjaksoisesti yli kaksi kuukautta. Jos ei sada.

Vanhempani laittoivat minut alulle Hyrylän ortodoksipappilan yläkerran äitini pienessä kodissa. Rakennus tosin ei ollut enää pappila, vaan Elanto, jossa hän myi irtomaitoa, jauhoja, leipää, lihaa ja muita elintarvikkeita.

Talon viimeinen käyttötarkoitus oli Ilari Sjöblomin perustama ravintola Päämaja, jota piti pitkät ajat myös Jukka Ahlgren, alias Santtu, alias Santeri A. Mies lienee sukunsa ainut ja heimonsa harvoja jäseniä, jolla on valtion lupa myydä viinaa.

Suomen ollessa suuriruhtinaskunta, venäläiset rakensivat paljon Hyrylää. Ensin puusta ja sitten punatiilistä. Luulen, että purettu Päämaja oli toiseksi viimeinen, näihin päiviin asti säilynyt sen ajan puutalo. 

Ilari puolestaan asustaa Seesmerin eli Sjöblomin suvun kantatilaa Hyrylässä, jossa isäni oli aikoinaan lisätyönään suvun naimattomien naisten renkinä.

Syntymävuonnani valmistui myös elokuva Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta. 60 vuoteen on minunkin elämääni mahtunut "Kauniita Veeroja", mutta kenenkään kanssa taival ei kantanut yhteiseen ilta-aurinkoon 😥.

Yksi heistä oli Päivis, josta tuli vaimoni 

Sininauhasäätiön Mutterimajassa Kaikkien aikojen juhlissa. Koska tanssitaitoni on vielä huonompi kuin huono, olin pestannut Santun tanssimaan häissämme Kauniin Veerani kanssa Kulkurin valssin.

Kappaleen on levyttanyt myös Tapio Rautavaara, kuten Kulkuri ja joutsenenkin. Sen Tapsa levytti ensimmäisen kerran syntymävuonnani. Tapsan tunsin ja meillä oli yhteinen sauna- ja uimavuorokin Tikkurilan uimahallissa. Samassa ajassa missä uin kilometrin hän ui kaksi. Sinne käytännössä päättyivät Tapsan uimiset ja koko maallinen vaellus 😥. 

Joskus tuoppiin tarttuessaan hän sanoi: "Tämän ottamiseen tarvitaan mies." Tyhjän kolpakon kolahtaessa pöytään, saattoi hän jatkaa kyynelsilmin: "Ja pöydälle jättämiseen tarvittaisiin suurempi mies. Hieno kaveri, ei ylpeä, mutta rehvakas. 

Avioeroni jälkeen yksinäisinä vuosinani Jokilaaksossa hyräilin usein ja vieläkin Tapsan lauluja. Kulkurista ja joutsenesta olin kateellinen Jokilampiemme joutsenpariskunnalle, sillä heillä oli toisensa sekä uusia joutsenlapsia joka vuosi. 

Minä, yksinäinen kulkuri olin kadottanut joutseneni. Silti halusin uskoa tulevaisuuteen ja siihen, että löydän vielä jonkun, joka pystyy sydämessään hyväksymään itsensä ja minut sellaisina kuin olemme.

Kun täytin 70 vuotta, ystäväni Arja ja Juhani toivat minulle omenapuun lahjaksi. Sen istutin, olin onnellinen ja marmatin silti: "Tähän yksinäisyyteen toivat yksinäisen puun." Mutta ei aikaakaan, kun Juhani toi toisen. Nyt minulla on hyvinvoiva omanapuupariskunta.

Yöstä lähtien on netti tulvinut onnitteluja. Se on hyvin mukavaa. Onpa joukossa pari lahjaakin. Samsung päätti pienentää voittojaan syntymäpäiväni kunniaksi ja ilmoitti onnittelunaan, että saan 20 % alennuksen, jos ostan heidän tuotteitaan. Mutta Lindlin lahjasta pidän. Saan heiltä suklaalevyn synttärilahjaksi, kun vaan noudan.

Se saattaakin olla ainut lahjani tänä vuonna. Tosin Rolf Rautiainen soitti Thaimaan Roi Etistä videopuhelun ja lauloi onnittelulaulun. Sanoi sen olevan hänen syntymäpäivälahjansa minulle.

Jokilaakson eläinten kohtaamisia

Toissapäivänä lupasin kirjoittavaa eilen Jokilaakson eläimistä ja niiden kohtaamisista. Mutta väliin tuli osana Jorma Soinin juhlaviikkoa äitienpäivä, johon juutuin tekoineni ja kirjaimineni. Sain siitä jonkun kauniin palautteenkin, jotka saavat aikaan, että luen kirjoittamani ainakin vielä kerran uudelleen. Se vastaavasti saa aikaan, että taas korjaan blogitekstejäni. Niin tälläkin kertaa.

Toissa-aamuna käydessäni metsä-wc:ssä, kuulin totuttuun tapaan joutsenten aamukeskustelut viereiseltä lammelta. Mukana oli tällä kertaa uusi, hätääntynyt koko ajan toistuva joutsenkielen sana ja lähdin kävelemään ripeästi sitä kohti. Mutta sitten tuli hiljaisuus, joten käännyin takaisin kahvin ääreen.

Pari tuntia myöhemmin tallustin samaa polkua Jokilammille aamu-uinnille ja kuinka ollakaan. Juuri sieltä mistä joutsenen hätähuudon kuulin, oli kaksi vierekkäistä paikkaa täynnä sulkia sekä höyheniä. Tuli surun päivä, sillä olin varma, että muniaan hautovasta joutsenäidistä oli tullut leski ja yksinhuoltajaäiti, jos saa ilman puolisoa lapsensa tehtyä.

Monesti päivän mittaan kävelin kiikarin kanssa katsomaan pesivää rouvaa, mutta isäntää ei näkynyt. Elättelin silti pientä toivoa sydämessäni, sillä sulkien ja höyhenten joukossa ei ollut mitään muuta linnusta, jos ruuaksi tarkoitettu selvisi nujakasta elossa. Sitäkin ajattelin, että saalis olisi joku muu, iso siivekäs, vaikken keksinytkään mikä se voisi olla. Mutta kun ilta saapui, palasi joutsenpuoliso, missä sitten olikaan ollut. Se ei selvinnyt mikä tragedia sulkien ympärillä oli tapahtunut, sillä Jokilaakson pihapiirissä tai lähistöllä elää muun muassa supeja, kettuja ja ilveksiä.

Merikonttikodin ikkunan takana olikin kerran ilves poikasensa kanssa ja pieni Niilo-koiramme lasin toisella puolella. Se oli uhosta päätellen sitä mieltä, että jos pääsisin nyt ulos, palauttaisin pihavaltakuntani herruuden. Ei päässyt, joten Niilo elää edelleen.

Sama ilves tai muu heimonsa edustaja käveli kerran rantapolulla vastaan. Hetken jo luulin, että minun on väistettävä. Parahdinkin pontevasti, että "minä en väistä!!" Se katseli kuin mitäkin alempiarvoista mitättömyyttä ja loikkasi ylväästi metsään. Hetkessä ymmärsin millainen petoeläin ilves on.

Kylässä kävi toinenkin kissa, kotikissa Wilma, josta kirjoitinkin. Grillailimme kaikessa rauhassa, kun sen ihmispalvelija Ritva parahti kodan ulkopuolella kuin kuoleman hädässä. Sinne syöksyin tuulispäänä, että "mitä mitä...?" Kyykäärme paistatteli päiväänsä kodan seinustalla auringossa. Se on nyt Suomessakin rauhoitettu, Euroopan yleisin myrkkykäärme ja koko maailman pohjoisin käärmelaji. Otin makkaratikun ja pyöräytin sen ympärille auringonpalvojan ja nakkasin lammen suuntaan.

Jos Wilma olisi kyyn havainnut, olisi mukavasta, yhteisestä iltapäivästä saattanut tulla murheen päivä, sillä keväisin kyyn myrkky on tormakkaa ainetta ja varsinkin pienen eläimen hengelle hupaa. Itse en ole käärmeitä tappanut Suomessa enkä muualla pitkiin aikoihin, jos ennen sitäkään. Niilo-koiralle ja ihmiselle kyy onkin hyötyeläin, sillä yksi riesa ovat punkit, joita kyy syö noin 200 kesässä, koska pienet kyynruokaeläimet ovat punkkien alkukoteja. 

Äitienpäivä

Kauneinta Irwin Goodmania on Vexi Salmen sanoittama ja Antin itsensä säveltämä äitienpäivälaulu, jonka voi kuunnella tämän keltaisen linkin takaa. 

"Äiti. Tämä päivä on sinun. Yksi päivä vuodessa vain. Nämä halvat kukkaset minun.

Eivät Työtäs korvata voi lain, mutta mielellä millä ne annan. Osan raskasta kuormaasi kannan.

Äiti. Sinun tukkasi harmaa. Ovat vuodet merkinneet Kai. Oman sille värinsä varmaan. Minun ilkeät sanani sait.

Nyt sen kaiken korvata tahdon. Tämä anteeksi pyyntöni on. Minut syliisi suljit sä illoin kun taas iltaan hämärtyi maa.

Oli elo huoleton silloin. Se vie mietteeni taas vuosien taa. Nyt kun päiväsi painuu jo iltaan. matkan kulkea kanssasi saan.

Äiti. Tämä päivä on sinun. Yksi päivä vuodessa vain. Nämä halvat kukkaset minun. Eivät Työtäs korvata voi lain Äitii, oi äitii, oi äitii."

Minulle kappale antaa eniten, kun hiljennyt kuuntelemaan sitä yksin hiljaisuudessa äitiäni muistellen.

Kun olin lapsi ja nuori aikuinen, en osannut ajatella mitä on rakkaus omiin vanhempiin. He vaan olivat lähes aina läsnä ja elämässäni. Rakkaus oli ja on moni-ilmeinen, jonka vuoksi monella haudallakin olen tehnyt paljon töitä itseni kanssa. Kun isä antoi armeijan vyöstä, en löytänyt hetkestä rakkautta kuin vasta vuosien jälkeen. Itkuisin silmin käsitin, että samasta syystä, kun äitini jätti isälle kertomatta salatupakointini, isä rankaisi jonkun muun vuoksi tai otti turvaan polvelleen. He tekivät kaiken rakkaudesta. Isä kuritti ja suojeli kapiaisen kakaraa pahalta maailmalta ja äiti suojeli isän kuritukselta.

Ajan saatossa olin monesti pyhää vihaa ja kiukkua täynnä molempia kohtaan. Joskus uneen vaipuessani, kyynelten virratessa ajattelin, että vielä tulee päivä jolloin maksan potut pottuina. Kun sitten näin jo elämän ehtoossa olleen äitini sairaalan vuoteessa langanlaihana, suu mutkalla ja verisuoni päästä katkenneena, kuulin äänen sisälläni, joka sanoi: "No niin Jorma. Nyt on maksun aika." Silloin syvällä sydämessäni ja sieluni sopukoissa koin, että ainut maksuväline ja keino selvitä elämästä katkeroitumatta, on anteeksiantaminen ja -saaminen sekä kaiken kattava rakkaus.

Itkin silloin, itkin monesti myöhemmin, itken nyt kirjoittaessani ja itken, kun vien halvan kukkasen äitini haudalle tänään: "Olkoon äiti tämä, ehkä koko kesän kukkiva tarhaneilikkani Pink Kisses, syvän rakkauteni pinkki suukko poskellesi sinne jonnekin."

Kuinka paljon sinua rakastankaan, sillä isäni kanssa teit minut, kannoit sisälläsi ja kannoit aikuisuuteen. Rakkaudessasi on ollut paljon omavoimaiselle luonteelleni jalostamista, jotta huolenpidostasi on ollut hyväksi elämän evääksi. Ehkä eniten oikealle polulle on ohjannut sen käsittäminen, että kaiken teit pohjimmiltaan rakkaudesta lapsiisi.

Hetket sylissäsi olivat täydellisiä. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä puutteellisemmaksi rakkautesi muuttui, vaikkei se miksikään muuttunut. Oli vaan vaikea käsittää ja hyväksyä, että sellaista täydellinen rakkaus on. Puutteellista, rajoja laittavaa, ratkaisuja, joita en ymmärtänyt, joskus kurittavaakin.

Välillä olen ottanut haudallesi nurjaa oloakin matkaan, jos mieliin palaisi edes yksi kerta, jonka olisit tehnyt siksi, ettet rakastanut tai välittänyt. En löydä, joka sekin on kovin rakasta. 

Mitä kauemmin elän, sitä enemmän ikävöin ja kaipaan sinua keittiön jakkarallesi tai minne tahansa. Mutta olet vain muistoissani, jotka vien mukanani sinne missä aikaa ei ole ja jossa haluan uskoa kohtaavani sinut. Miten, sitä en tässä elämässä ymmärrä.

Eilen oli erityisen mukava päivä

Kun yli puolivuosisataa aiemmin kuljin Hyrylän raitilla, vastaan tuli tai muuten törmäsin useammin tuttuihin kuin tuntemattomiin. Vaan toisin on nykyisin, sillä kylällä on väkeä paljon enemmän ja ruokakauppojen kokokin moninkertainen. Monesti en näe tutun tuttua, vaikka etsisinkin. Ystävät ovat vielä harvemmassa. Moni on muuttanut muualle. Kuka tuonpuoleiseen, kuka toiselle paikkakunnalle, kuka kadonnut elämästäni ja näköpiiristäni muuten vaan tai vetänyt niin sanotusti henkselit päälle.

Vaikken sitä ymmärrä saati hyväksy, niin se kuitenkin on ja se on maailmani, jossa elän. Etäisyyden ottamisen käsitän, mutten vuosien ja vuosikymmenten vihanpitoa, jota tosin isänikin piti ainakin yhden veljensä kanssa. Yhtään kerskumatta itse tulen juttuun kaikkien kanssa, mutta kaikki eivät tule juttuun kanssani. Vaikka enoni oli aina tervetullut meille, sitä en ollut aina heille. Ehken ole toivottu vieras pariin muuhunkaan sukulaistaloon. 

Hannu Peuran kotiin olen aina ollut tervetullut ja hän onkin yksi parhaista ystävistäni. Hänen kanssaan on kierretty moottorikelkoilla autiotuvissa yöpyen Lappia ristiin rastiin sekä käyty Altajoella ja pulahtamassa Jäämeressä. Ainakin mielikuvituksissa 🥶. On rakennettu savusaunaa ja on parannettu maailmaa. On uitu yöllä salaa pienen perhoskoira Janen kanssa ihmisten uima-altaassa ja ruokittu krokotiileja Floridan rämesoilla.

Hänen perheeseensä kuuluu myös mukava Ritva-vaimo, joka Hannun lisäksi saattaa pitää minua enemmän kissoista ja lehmistä. Heidän edesmennyt Killi-kissa on haudattu Jokilaakson Rabbit Islandille. Eilen tapasin toisen tai kolmannen kerran Wilma-kissan, joka viime tapaamisella ei seurastani välittänyt. Vaan lymysi ihmispalvelijoidensa vuoteen alla, vaikka toin tuliaisena S-Marketin kalleimman kissanruokapurkin.

Mutta eilen oli toinen ääni kissankellossa, jota hänellä ei ole, vaikka ihmettelikin vapaana Jokilaakson luontoa. Kun menimme Lidlistä hakemaan pari grilliritilällistä possua, osan matkaa se viihtyi olkapäälläni ajo-ohjeita Hannulle antaen. Taisipa kommentin tai pari saada turvallisesti ikkunalasin takana jalkakäytävällä kulkenut koirakin.

Mutta on kyseessä eläin tai ihminen, on Jokilaaksossa Suomen villi luonto läsnä, jota voi maistella monin tavoin. Vaikka se ihmisen silmin katsottuna on melkein aina mukavaa ja harmonista eloa, ei se sitä aina ole, sillä jokaisen on syötävä elääkseen. Herra Hyttynen syö kasviksia ja rouva Hyttynen juo vertani saadakseen ravintoa tuleville hyttyslapsilleen. Niitä ja muita hyönteisiä vastaavasti popsivat kirjosiepot, tiaiset, pääskyset ja monet muut lihansyöjälinnut, jotka osaltaan kelpaavat ruuaksi muille eläimille. Ehkä kirjoitan tästä jotain huomenna.

Elämän korjausliikkeet, uusi yritys

Jo eilen minun piti kirjoittaa elämäni korjausliikkeistä. Mutta kuinka ollakaan, hairahduin harhapoluille. Kuten monesti aiemminkin, joten nyt uutena aamuna uudella yrityksellä.

Paljon elämääni vaikuttanut oli koulunkäynti tai paremminkin käymättömyys. Olin aivan liian villi ja rauhaton istumaan pulpetissa tunnista ja vuodesta toiseen. Kaiken lisäksi vanhempani huijasivat lupaamalla, että jos pääsen Tuusulan yhteiskouluun, saan syödä Perä-Hyrylän kioskilla niin monta jäätelötötteröä kuin yhdellä istumalla kykenen. Olisin halunnut ammattikouluun. Luulen kyllä, ettei kunnian kukko olisi sielläkään laulanut. Monesti nimittäin odotin kotiportillani kaveriani koulupäivän päätyttyä Järvenpään ammattikoulusta sekä hänen tinnerin imppaustrasseleitaan. Nykyäänhän tällä sektorilla in ovat ponnekaasut spraypulloissa.

Vuosien varrella tein koulunkäynnin suhteen montakin korjausliikettä iltakauppakoulusta lähtien. Kaikissa epäonnistuin ja kaikki jätin kesken. Loppuun kävin vain rippi- ja autokoulun useammankin kerran, sillä kärysin rattijuoppoudestakin pari kertaa. Kerran ajokortin kanssa ja kerran sen menetettyäni.

Alkoholin suhteen tein yli 40 vuotta sitten korjausliikkeen ja lopetin juomisen tyystin. Kohtuukäyttö ei olekaan ollut juttuni juuri missään, vaan kaikki tai ei mitään. Känni kännin perään, kunnes elämässä ei enää muuta sisältöä ollutkaan. Ilman korjausliikettä en olisi tätä kirjoittamassa, vaan jossain siellä missä ovat lähes kaikki nuoruuteni ryyppykaverit.

Ehkä yhtä tärkeä korjausliike oli tupakoinnin lopettaminen, sillä alle 15 vuotiaasta lähtien sauhuttelin säännöllisesti. Loppuvuosina kaksi askia päivässä. Siitäkin on yli 40 vuotta. Molemmissa päätöksissä motivaattorina oli sama diagnoosi ja analyysi omasta elämästä. Käsitin, että vain jos haluan ennen aikojaan hautaan, olen oikealla tiellä, jossa hyvä vauhdittaja on joka päivä känni ja kessu. Käsitin senkin, että jos poltan viiden markan setelin aamuisin, sekin on tupakointia järkevämpää. 

Pesäero alkoholista laittoi minut tekemään kolmannenkin korjausliikkeen. Lopetin rötöstelyn ja muunkin elämän, joka ei kestänyt päivänvaloa. 

Viinan suhteen tekemälläni korjausliikkeellä oli koko työ- ja loppuelämäni mittainen merkitys, sillä kolmekymppisenä olin kouluja käymätön ja ilman työtä. Aika oli mennyt rattoisasti väärien valintojen parissa. Ainut mistä tiesin ammatiksi asti oli alkoholi, joten minusta tuli päihdetyöntekijä, joka kantoi presidentti Halosen myöntämän sosiaalineuvoksen arvoon saakka. Sillä tiellä minusta tuli myöhemmin myös alkoholittoman elämän tietäjä. Vuosien myötä se kypsyi mielen, sielun ja ruumiin raittiudeksi, joka on paljon muutakin kuin viinaton vaellus.

Nykyisin tiedän myös ihmisten sielunelämää enemmän kulkijakoirista, koirista vailla ihmiskotia. Rakkaus eläimiin on yksi suurista rakkauksistani, jossa siinäkin olen tehnyt korjausliikkeen metsästyksestä ja ilmakiväärillä lintujen tappamisesta. 

Oikeastaan murkkuikäisestä lähtien minulla on ollut aina tyttö- tai naisystävä, joiden kanssa tarkoitimme elon elämänmittaiseksi, yhteiseksi vaellukseksi. Parisuhteisiin on mahtunut monta korjausliikettä. Ne ovat olleet täynnä rakkautta, mutta eivät ole koskaan kantaneet ehtooseen käsi kädessä. Tyhjään käteen on jäänyt vain syviä tunteita, paljon rakkautta, lopulta pettymyksiä, muistoja sekä yksinäisyyttä. 

Olenkin kokeillut elämää myös yksin ja todennut, että se ei ole minulle hyväksi. Parisuhteet ovat olleet ehdottomasti elämäni tärkein sisältö, vaikka jokainen korjausliike on vienyt sydämeni sisältä palasen juurineen mennessään. Ehkä näin kuuluu ollakin ainutlaatuisessa rakkaudessa. Toinen ihminen ei voi koskaan korvata toista, vaikka olisi yhtä paljon, enemmän tai vähemmän.

Elämän korjausliikkeet

- Niin kauan kun luen ja kirjoitan, en ole koskaan yksin, vaikkei ketään olisi läsnä, sanoi netissä jokunen päivä sitten 93-vuotias nainen. Se on hyvin sanottu ja hienosti oivallettu, joka ei kolahda ehkä niille, jotka eivät paljon kirjoittele, lue huvikseen tai eivät kärsi yksinäisyydestä.

Yksinolon matkassa on itselläni välillä liian kanssa minäaikaa. Silti en siivoa suutani toisten vuoksi tai hiljenny miellyttääkseni muita, vaikken tarpeettomasti tahdo ketään loukatakaan. Kuitenkin joskus, vuosienkin jälkeen jonkun mutkan kautta saan tietää jonkun loukkaantuneen, vaikkei minulla olisi mitään tekemistä asian kanssa. Siihen on riittänyt, että joku on sanonut selkäni takani jonkun sanoneen sitä taikka tätä 🤣🤣.

Muistan kun perheeseeni tuli ensimmäinen tietokone. Olisikohan ollut Amstrad, jolla poikani kirjoitti parvisänkynsä alla ensimmäisen virkkeen: "Marko on tavallinen poika". Silloin ajattelin, että nyt on koteihinkin tulossa jotain, joka tulevaisuudessa ottaa aikaa muun muassa television katselulta. Siihen kehitykseen halusin ja olen pysynyt matkassa aivan kelvollisesti.

Tietokoneen tai oikeastaan nykyisin kämmenenkokoisen älylaitteen ansiosta kirjoitan ja luenkin enemmän. En kylläkään kovinkaan paljoa, mutta luen usein muun muassa sähköisiä kirjoja ja Hesarin kuukausiliitettä, paperisena vain Aku Ankkaa. Äänikirjojakin olen kokeillut useamman kerran, mutta poikkeuksetta nukahdan kuunnellessani. Joten joka ilta on aika työ etsiä missä kohtaa olen siirtynyt viime kerralla unten maille.

Samalla laitteella on yksinäisyyttä poistamassa sosiaalinen media, joka on television ja radion yhdensuuntaisen kuulemisen ja näkemisen sijaan kahdensuuntaista kommunikaatiota. Lisäksi Google kääntäjineen on korvannut olematonta kielitaitoni. Itselläni onkin pitkin mailmaa nettiystäviä ja -kavereita, joiden kanssa kirjoittelemme puuta heinää, etupäässä englanniksi.

Elämäni täyttyy pienistä asioista, jotka ovat yksin asuessa saaneet paljon tilaa. Elän elämäni leppoistamisjaksoa, jolloin on lupa olla työtön sekä hyödytön. Silloin on aikaa seurata vaikka pihan yli matelevan vaskitsan matkaa minne se milloinkin on menossa. Matkan määränpäätä en ole koskaan onnistunut selvittämään, sillä ennemmin tai myöhemmin se katoaa Jokilaakson aluskasvillisuuden sekaan.

Vaskitsa on raajaton liskolaji, josta on käytetty myös kansanomaisia nimiä vaskikäärme ja kuparikäärme. Suomenkielisen nimensä se on saanut vaskenhohtoisesta väristään. Vaskitsa on Suomessa rauhoitettu ja uhanalaisluokitukseltaan elinvoimainen laji. 

Vaskikäärmeellä on merkittävä osa kristinuskossakin: "Silloin Herra sanoi Moosekselle: ”Tee itsellesi käärme ja pane se tangon päähän, niin jokainen purtu, joka siihen katsoo, jää eloon.” Niin Mooses teki vaskikäärmeen ja pani sen tangon päähän; jos ketä käärmeet sitten purivat ja tämä katsoi vaskikäärmeeseen, niin hän jäi eloon."

Yksi merkityksellisimpiä tai ainakin säännöllinen tekemiseni on päivänkirjanomaisten blogien kirjoittaminen. Yhdessä vaiheessa luulinkin itsestäni suuria ja ajattelin, että kirjoittamallani olisi kuoltuani merkitystä jollekin, ehkä läheiselleni. Tällä hetkellä en niin ajattele. Kunhan kirjoittelen ja olen hyvilläni jokaisesta palautteesta. Ehkä pääsen otsikon Elämän korjausliikkeisiin huomenna.