Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 15. tammikuuta 2019

Leppoistamisen käy joutenolosta

Jormas: Jotenkin olen onnistunut viime päivinä olemaan kiirehtimättä siten, että kaikki jää tekemättä. Vaikka ei olisi mitään tekemistäkään. Mutta jäi toissapäiväinen blogikin, jonka sain tehtyä vasta tänään. Sen voi lukea tästäkin.

Jotenkin on tullut todeksi, että leppoistajan arkeen kuuluu usein myös aloittamisrajoitteisuus. Ei siis aloittamiskyvyttömyys, joka on toinen juttu. Joskin sukua mainitsemalleni rajoitteisuudelle.

Joka ilmenee esimerkiksi niin, että kun maanantaina pitäisi mennä postilaatikolle, saakin sen tehtyä esimerkiksi vasta torstaina. Tosin jo ennen leppoistamisjaksoa harjoittelin sitä joltakin osin. Ja käytin ohjenuorana, että älä tee sitä tänään, jonka voit huomenna siirtää toiselle tai hätätilassa ylihuomiseksi.

Mukavaa mitääntekemättömyyttä päivästä toiseen, jolloin suunnittelen tekeväni lähiaikoina yhtä jos toistakin. Ja seuraavana päivänä visioin kuinka selvitä ilman sen tekemistä.

Onnistunkin usein loistavasti, kunnes vatsa ja jääkaappi ovat tyhjiä. Silloin on tehtävä jotain. Esimerkiksi syötävä. Ja tuumittava minne mennä syömään, jos ei kukaan täytä jääkaappia. Täällä tällä hetkellä sekin onnistuisi helposti, sillä olen suosikkisiivoojani kanssa kelpo väleissä. Hakisi varmasti ruokaakin, jos pyytäisin. Mutta taidan ostaa häneltä Thaikotimme siivouksen, jotta Päiviksen on mukavampi tulla noin kuun vaihteessa.

Joskus on ihan mukavaa täyttää blogisivua siten, että tosiaankaan ei ole aihetta edes hölynpölyksi. Mitä sekin sitten lieneekään.




maanantai 14. tammikuuta 2019

Kun suhteellisuudentaju katoaa

päivis: Viime viikonlopun taksivuorolla sattui tapaus, joka hieman muista työtehtävistäni poiketen jäi mietityttämään. Ehkä sen voi jakaa tänne esimerkkinä taksikuskin joskus erikoisesta arjesta. "Kyyti" tapahtui pienellä alueella, mutta kesti melkein puolitoista tuntia. Myönnän että muutaman kerran olin menettää hermoni.

Kaikki alkoi niin kuin muulloinkin. Sain ajovälityslaitteeseen tiedon taksin tarpeesta. Hyväksyin kyydin ja ajoin paikalle. En kuitenkaan ollut ihan varma, olinko oikean talon kohdalla, joten kysyin rappuun menossa olleelta naiselta, olenko siellä missä pitäisi. Hän vahvisti paikan, mutta esitti samalla vastakysymyksen: oletko hakemassa humalaista miestä?

No, kyytejä soitellessa asiaan ei kuulu kertoa taksin tarvitsijan humalatilasta, eikä siitä myöskään ilmoiteta kuskille, vaikka taksin itselleen soittanut olisikin vaikuttanut päihtyneeltä. Nainen kertoi, että arvelemansa taksin tarvitsija usein tilaa humalassa auton, jolla käy sitten kaupassa hakemassa kaljaa. Tiesin siis mitä odottaa.

Hetken päästä ovesta tulikin oletettavasti kyseinen henkilö, jolla ei ollut mitään kiirettä tulla autoon. Hänen piti ensin polttaa tupakka ja juoda mukana ollut kaljatölkki tyhjäksi. Pitkin hampain odotin, mutta päätin sitten laittaa mittarin päälle. Ja sitten sinne lähikauppaan. Ruokaa piti saada. Kaljaa miehelle ei taatusti olisi myytykään. Ainakaan lain mukaan niin ei olisi voinut tapahtua.

Ennen sisälle kauppaan menoa piti taas polttaa tupakka. Miestä parkkipaikalla odotellessa mietin, että jos hän tulee ulos kauppakassin kanssa, hänellä todennäköisesti on rahaa tai toimiva pankkikortti. Niin sitten tapahtuikin. Kassit pantiin takakonttiin. Ja taas tupakka palamaan.

Oltiin jo melkein päästy lähtemään, kun kaupan pihaan ilmestyi kaksi naapurimaan kansalaista. Olivat miehen tuttuja. Siinähän piti taalata pitkän aikaa ja miettiä, miten miehet pääsisivät juna-asemalle. Kysyivät, että veisinkö heidät, mutta minullahan oli jo asiakas, jonka olin viemässä takaisin kotiinsa. Kaverit painelivat kauppaan. Mutta vielä ei voitu lähteä, koska piti polttaa tupakka.

Kyydittäväni oli jo istunut autoon, kun kaverit tulivat kaljatölkkeineen ulos kaupasta. Ei muuta kuin takaisin ulos. Vähän kaljaa kitaan ja tietysti tupakkaa. Asiaa oli kovasti puolin ja toisin. Ja taksin mittari näytti jo lukemaa, jonka ansaitakseen monen pitäisi tehdä jokunen tunti töitä.

Sitten keksivät, että koko porukka tulee kyytiin ja vien heidät läheiselle juna-asemalle ja alkuperäisen asiakkaan sen jälkeen kotiinsa. Ääntä korottamalla piti ensin estää tyyppien tulo autoon, sillä toisella oli kourassa avoin kaljatölkki. Tässä tilanteessa kaljatölkin tyhjentämiseen tuntui menevän ihmeen pitkä aika.

Aseman edessä koko kolmikko hyppäsi ulos kyydistä. Avaamaton tölkki tyhjeni seuraavaksi ja tupakkaa meni yksi tai kaksi. Kului siis jokunen tovi ennen kuin päästiin jatkamaan matkaa. Mutta kotiin ei ollutkaan enää kiire.

Piti ajaa lähellä olevalle huoltamolle, josta asiakkaani arveli saavansa kaljaa. Yritti houkutella minuakin sisälle juomaan kahvia. Kiitin, mutta sanoin odottavani autossa. Kului taas jokunen tovi, kun pihaan kaartoi poliisiauto. Saatoin parahtaa ääneen, että "voi että". Ainakin ajattelin niin, sillä oletin ilman muuta, että kaljaostoksista on tullut riitaa ja henkilökunta on joutunut soittamaan virka-apua paikalle.

Onneksi olin väärässä. Ruoka-annoksiakin myyvä huoltamo olikin poliisien suosiossa ja paikalle ajoi toinenkin partio. Samaan aikaan asiakkaani käveli ulos kädessään iso kaljatölkki. Rikottiin siis lakia tai sitten vahvasti humalainen voi tarvittaessa onnistua esittämään selvää. Ja taas ennen tölkin tyhjentymistä ja autoon nousua piti taas polttaa tupakka.

Jännittävin vaihe oli edessä, kun viimein sain ajettua miehen kotipihaansa. Onnistuuko maksutapahtuma? Onko pin-koodi pysynyt humalaisessa päässä? Osuvatko sormet oikeisiin maksulaitteen näppäimiin? Olin huojentunut, kun lopulta maksulaite alkoi naksuttaa ja sylkeä ulos kuittia, jossa loppusumma oli yli 80 euroa.

Olin monta kertaa tunnin ja 20 minuutin aikana huomauttanut, että tämä tulee nyt kyllä kalliiksi. Siihen asiakkaani vain huitaisi kädellä, että ei se haittaa. Kukaan ei siis voi ainakaan syyttää minua, että olisin jotenkin edesauttanut sitä, että kyydistä tuli näinkin kallis. Oikeasti minä saatoin vain tyytyä siihen, että asiakkaani suhteellisuudentaju petti pahan kerran. Kuinka usein tuota mahtaa tapahtuakaan.

Painoin osoitteen tarkasti mieleen ja päätin, että jos samasta rapusta joskus on kyyti tarjolla, ihan suosiolla annan sen jollekin toiselle kuskille.

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Leppoistajan arki

jormas: Kun oikein kunnolla leppoistaa, jää kaikki tekemättä. Kuten tämä blogikin. Ehkä teen sen huomenna. Vaan enpä tehnyt huomenna eli eilen. Vaan vasta ylihuomenna eli tänään.

Syynä oli päivien täyttyminen muulla, muttei tärkeällä. Olin nimittäin menossa saunaan ja treffitkin oli sovittu Peten kanssa ravintola Helmeen kymmeneksi aamulla. Jossa olin hyvissä ajoin ehtiäkseni syömään aamupalan.

Ja näin myös tapahtui. Minun osaltani. Mutta lähtö viivästyi ja viivästyi, kunnes kahden jälkeen iltapäivällä Pete sanoi, että sorry, unohdin luvatun musiikkikauppareissun, täytyykin mennä sinne.

Mutta ei hirttänyt minulla kiinni eikä edes ahdistanut saati kiristänyt hampaita. Sanoin vaan, että tällaista on leppoistajan ja yrittäjän arjen yhteensovittaminen.

En enää muista millä iltapäiväni ja illan täytin, mutta blogi jäi. Meni vähän fiiliskin. Seuraavana päivänä kuitenkin eli eilen selvittiin myös  saunalle. Joskin navigaattorin avulla, sillä Pete näyttää ottaneen harrastuksekseen eksyttämiseni.

Harrikan kyydissä oli Suominaapurikaupungin tatuoitu mies, jolla oli menneisyyttä nuoresta iästä huolimatta muillekin jaettavaksi.

Näillä näkymin saamme huomisen tietokilpailun jatkoksi kuunnella hänen tyttöystävänsä minulle kerrotun mukaan jumalaista lauluääntä.

Joka tapauksessa kaikin tavoin maallista elämää suurempi ja hieno päivä Neljän kuninkaan saunalla.

lauantai 12. tammikuuta 2019

Saukot Jokilaaksossa

päivis: Olemme vuosien ajan nähneet aina silloin tällöin lumella jälkiä, jotka olemme tunnistaneet saukon jättämiksi. Elukkaa emme kuitenkaan ole koskaan nähneet. Kunnes eilen Niilon kanssa siltaa ylittäessämme näimme sen. Tai tarkalleen sanottuna ne. Niilokin näki.

Tuusulanjoki on osittain jäässä. Sillan pohjoispuolella jäätä on enemmän ja siellä olen jo jonkin aikaa sitten nähnyt puolittain sulassa jäässä jäljet, jotka takuuvarmasti ovat mielestäni olleet saukon jättämät. Sillan toisella puolella vain rannat ovat jäässä.

Eilen olin Niilon kanssa tyypillisellä tutkimuskävelyllä. Kiilinmäkeen on johonkin Myllykyläntien puoleiseen taloon majoittunut ehkä parikin ulkona viihtyvää koiraa. Äänen perusteella ne ovat suuren puoleisia. Niitä pitää aina kuunnella tarkasti. Ehkä Niilo ymmärtää, mitä niillä on sanottavaa. Ainakin se aina pysähtyy ikään kuin varmistaakseen, että kuulee oikein.

Soiniityntien poikki kulkee monenlaista nelijalkaista. Jäniksiä enimmäkseen, mutta on kauriita, peuroja, ehkä supikoiria ja pieniä hiirulaisia. Kaikki jäljet on tutkittava tarkasti.

Sillalle tullessamme taisimme molemmat vilkaista joen suuntaan, kun näimme ne: kaksi saukkoa jäällä. Toinen oli täysikasvuinen, toinen ehkä sen viime kesän poikanen. Meni hetki, että edes tajusin mitä näimme. Niilokin taisi hämmentyä. Ainakaan se ei osoittanut millään tavalla, että nyt pitää haukkua. Se vain tuijotti saukkoja.

Kun saukot huomasivat meidät, ne kääntyivät takaisin ja ikään kuin tulivat meitä kohti. Vaikka silta on melko korkealla, jotenkin aivoni yrittivät väittää, että sieltä ne kohta tulevat sillalle ja käyvät Niilon kimppuun. Hyvä etten nostanut koiraa syliini.

Vaan eiväthän ne tietenkään meitä uhanneet. Päinvastoin, olivat varmasti pelästyneitä ja solahtivat nopeasti sulaan veteen. Sillan toisella puolella vesi vain lainehti, kun ne sukelsivat hyisessä vedessä. Yhdessä ihmettelimme sitä hetken aikaa Niilon kanssa, mutta sinne jonnekin saukot jäivät lymyämään eivätkä tulleet enää näkyville.

Oli mukava nähdä saukot. Niitä ei Suomessa ole liiemmälti. Ne ovat rauhoitettuja petoeläimiä. Kumma asia tuokin, petoeläin. Tietääkö saukko itse, että se on peto? Ja mikä on peto? Se joka haluaa syödä toisen eläimen? Silloin lihansyöjäihmisetkin ovat petoja. Voinko tästä päätellä, että kasvissyöjänä ja vegaanina minä en ole peto?

perjantai 11. tammikuuta 2019

Puolustuksella on puheenvuoro

jormas: Eilisessä blogissaan Päivis selitti Facebook-lakkoaan muun muassa haluttomuudella elää tai käyttää aikaansa virtuaalielämään. Särähti korvien välissä, sillä olen innokas somemaailmassa eläjä.

Ennen kuin jotain siitä kerron, olisin halukas tietämään mihin kategoriaan Päivis laittaa radion kuuntelun, television katselun ja kirjojen maailmaan, joihin hän silloin tällöin mielellään uppoutuu. Ne kun eivät tarjoa edes mahdollisuutta vuorovaikutukseen. Mutta kukin tavallaan, joka on jokaisen oikeus.

Itse käytän kaksipuoliseen viestintään ja kommunikointiin somessa blogikirjoittamisen lisäksi useammankin Facebook-sivuston ylläpitäjän roolia, mutta myös Skypeä, Messengeriä, Lineä, Hangoutsia, WhatsAppia, Instagramia ja monia, monia muita.

Yksi syy intooni on, että haluan sanoa sanottavani niin, jottei niitä muut käyttäjät sensuroi. Näin on esimerkiksi Pattayalla yhden suomenkielisen julkaisun laita. Joka tölvii milloin mitäkin antamatta julkaisussaan juuri mahdollisuutta vastata. Näin on ainakin oma laitani, joka en lukuisista pyynnöistä huolimatta saanut tunnuksia vastinetta varten.

Toinen syy on sangen suuri Facebook-ryhmä, jonka ylläpito ei salli kritiikin sanaa Thaimaasta. Se on väärin kaikkia niitä kohtaan, jotka etsivät monipuolista tietoa Thaimaasta.

Toki muitakin syitä on pilvin pimein. Kuten esimerkiksi haluni olla itse äänessä ja kukkona omalla tunkiolla.

Osin chattailun ansioista tiedän kuitenkin esimerkiksi köyhän filippiiniläisen yhteisön elämästä enemmän kuin moni vuosia Aasiassa asunut suomalainen. Jolle riittää palveluammatissa olevan työntekijän kohteliaisuus sekä hymy ja baaritytön tarjonta.

Somessa hyväksyn kaverikseni lähes kaikki. Mukaan lukien hämäryydet. Niin miehet kuin naisetkin. Tämän ansioista koukkuun tarttuu milloin mitäkin. Tai minä pyytäjän ansaan. Kuten nainen, joka esitteli itsensä jenkkisotilaaksi jossain Syyriassa.

Jaoin hänen moniosaisen pyydyksensä blogimuotoisena kaikille, jotka vastaavasti sai hyppysiinsä bulgarialainen sähkölaitoksen valvoja. Joka kysyi lupaa teksteihin saadakseen kyseisen "naissotilaan" kiinni.

Nyt tämä perheellinen mies opiskelee avullani somessa suomenkieltä. Chattailemme päivittäin, johon välillä osallistuu hänen vaimonsa ja tyttärensä. Bulgariaksi, suomeksi ja englanniksi. Monta kertaa on perhe esittänyt kutsun voisinko ensi kesänä tulla vaimoni kanssa heidän luokseen Sofiaan.

Päivis puhui Facesta myös yksinäisyyden poistajana. Minulla on yksi lähes kasikymppinen chattikumppani, olkoonpa tässä Arvo nimeltään. Joka pitkään sanoi ainoastaan iltaisin hyvää yötä ja aamuisin huomenta. Yksinäinen, näin oletan.

Mutta yhtenä päivänä hän rohkaistui ja kertoi huumorin puutteesta. Joku oli häneltä nimittäin kysynyt, että käyttääkö hän keppiä näön vuoksi. Ja Arvo oli vastannut, että ei, vaan käytän näön vuoksi silmälaseja. Oli kuulija kuulemma suuttunut.

Sanoin Arvolle, että olihan se vähän huono pila, jos kuulija oli sokea. Sillä hän käyttää keppiä, usein valkoista, näön vuoksi. Nyt suuttui puolestaan Arvo ja sanoi minua parittajaksi. En tiedä vielä miksi ja selviääkökään koskaan. Nyt ei kuitenkaan sano Arvo enää hyvää yötä eikä huomenta.

Mutta oli miten oli, minulle netti on paljon muutakin kuin virtuaalimaailma.

torstai 10. tammikuuta 2019

Facebook-lakossa

päivis: En ihan heti keksinyt, että taidan olla Facebook-lakossa. Joku päivä vain huomasin, etten ole vähään aikaan avannut Facea. Kun sen tajusin, päätin, etten ihan äkkiä sinne menekään kurkkimaan. Pärjään tällä hetkellä ilmankin.

En ole koskaan ollut aktiivinen Facebookin käyttäjä. Solahdin sen kaikkitietävään maailmaan melkein vahingossa ja pikkuhiljaa siitä tuli osa arkea. Ehkä ei voi sanoa, että liiankin kanssa, mutta moni asia siellä ja sen kanssa alkoi ärsyttää.

Omille sivuilleni laitan silloin tällöin jotain uutta, mutta laiskanlaisesti. Kun vain harvat Facebook-kaverit niistä käyvät tykkäilemässä, miksi sinne mitään jakaisin. Harvat varmasti tykkäävät siksikin, että olen ihan tarkoituksella pitänyt kaverimäärän tosi pienenä. Ei ole ollut mitään hinkua haalia laajaa kaveriporukkaa. Vain kerran olen tietyistä syistä halunnut kasvattaa kaverimäärää. Itse asiassa tuolloin lisäämäni kaverit voisi jopa poistaa sieltä. Tai enpä edes tiedä, voiko kavereita poistaa.

Oma Facebookin käyttöni on lähinnä sitä, että seuraan joidenkin ihmisten julkaisuja. Tykkäilen niistä, koska tykkään oikeasti tai välillä teen niin, koska näin on kai tapana.

Facebookissa jaettuja kissavideoita en juuri katsele, mutta hauskat koiravideot saavat minut usein nauramaan. Haluaisin Facebookilta hyvää mieltä, mutta enimmäkseen siellä on tarjolla tympeyttä, johon huomaan helposti itsekin lähteväni mukaan. En ehkä kommentoi, mutta ihan turhaan sieltä luetut tekstit ja möläytykset tekevät omankin mielen happamaksi.

Facebookissa viihtymistä perustellaan monesti sillä, että se tarjoaa varsinkin yksinäisyyteen ajankulua ja muutenkin kokemusta, että kuuluu johonkin. On kavereita. En kuitenkaan ole innostunut elämään virtuaalielämää, jota Facebook tarjoaa. Sen verran hyvin viihdyn yksiksenikin, että en ihan ensimmäisenä halua täyttää päivääni seuraamalla toisten elämää tietokoneen tai puhelimen näytöltä.

Loputtomiin lakkoni ei varmaankaan kestä. Jossain vaiheessa alan kuitenkin kaivata ryhmiä, joissa käytävä keskustelu on oikeasti hyödyllistä. Mutta sen aika ei ole ihan vielä. Haluan jonkin aikaa tutkia itseäni, miten elämä ilman Facebookia sujuu. Ehkä viimeistään siinä vaiheessa palaan kyseisen somen vietäväksi, kun olen kokeillut kaikki vegaaniryhmistä poimimani reseptit ja kaipaan jotain uutta kokkailtavaa.

Facebookin näpräämisen sijaan aloitin tämän päivän katselemalla Niilon kanssa takkatulta. Kieltämättä viihdyin paremmin.

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Blogistin epävarma maailma

jormas: Jos en saa tätä tänään aikaiseksi, teen sen huomenna. Tähtien asento sanoi nimittäin aamulla, että mene Neljän kuninkaan saunaan ja altaalle. Illalla taas menen ravintola Helmeen pitämään tietokilpailun.

Mutta nyt näyttikin jäävän sopiva luppoaika blogille. Joten tässä jotain, vaikkei asiaa ole lainkaan.

Sen verran mutkien takana on Neljän kuninkaan saunapaikka, etten hevin sinne osaisi ilman apuvälineitä. Oikein mukava ja siisti kokonaisuus, jossa tulee varmaankin käytyä myös päiviksen kanssa.

Kuvan kuitin mukainen, pieni elintarvikekauppa on jossakin matkan varrella, jonne sinnekään en ilman apuja osaisi. Juusto, jota ainakin myydään australialasena on mielestäni halpaa ja hyvin minun makuuni istuvaa. Ja koska näin on, on se satavarmasti epäterveellistä. Sanoisin, että ainakin rasvamääränsä puolesta. Kauppa on jotenkin harvojen tiedossa, sillä en ole koskaan kuullut kenenkään suomalaisen sanovan siitä sanaakaan.

Mutta sitten siihen illan tietokilpailuun, jonka lupasin pitää ravintola Helmen pyynnöstä ruokapalkalla. Joka onkin oiva korvaus kaltaiselleni elämän leppoistajalle.

Kokemusta moisesta tehtävästä olen hankkinut kelpo määrän Sininauhaliiton vuosittaisilla Syysrasteilla yli kymmenen vuoden ajalta.

Silti hieman jännitän, sillä ainoan totuuden vankeja on usein siellä missä on kourallinen suomalaisia. Joten katsotaan kuinka väännetään vastauksista, koska näissä kisoissa ei tarvitse olla selvinpäin.

Mielenkiintoinen aasinsilta tuleekin siitä, etten päihdetyötä tekevän Sininauhaliiton päivillä, olisi voinut kuvitellakaan pitäväni joskus tietokilpailuja, joissa palkintoina on vain viinaa.

Tässä Helmen sivulta info kyseisestä kisasta:



tiistai 8. tammikuuta 2019

On ilmoja pidellyt

päivis: Vähitellen säät ovat alkaneet olla sitä, mitä talvelta yleensä odotetaan. On tullut lunta eteläänkin. Tai tulihan sitä jo jouluksikin. Pakkastakin on ollut. Kun mittari näytti noin kymmentä miinusastetta, moni tutisi viluissaan. Kylmään ei kai oltu totuttu tai ei edes muistettu, että joskus etelässäkin on huomattavasti kylmempää. Ei ole kymmentäkään vuotta siitä, kun meillä Tuusulassa pakkanen kiristyi 30 asteeseen.

Ajattelimme, että auraushuolet voi jatkossa unohtaa, kun vietämme pakkas- ja lumikuukaudet Thaimaassa. No, tänä talvena olen kuitenkin täällä ja välillä käyn kolaamassa lumia kulkupaikoiltani ja vähän autonkin kääntöpaikalta.

Yön aikana lunta oli tullut sen verran, että taas oli syytä tarttua kolaan. Kostea lumi tosin tuntui painuvan kasaan ja kutistuvan, mutta kaiken varalta halusin kolailla paikat, joita olin aikaisemminkin työntänyt.

Lumen olen reilun 300 metrin kotitien matkalta joutunut aurauttamaan toistaiseksi vain kerran. Voi olla että toinen kerta osuu tälle viikolle. Jos säätiedotteisiin on uskominen, lunta on viimeistään viikon loppupuolella luvassa lisää. Mutta tämän(kin) asian osalta elän päivän kerrallaan.

Sää on varmasti yleisin asian, josta toisilleen vieraatkin ihmiset puhuvat keskenään. Ilmat on sopivan leppoisa Small talkin aihe. Leppoisuus siitä tietysti katoaa sillä silmän räpäyksellä, kun keskustelijat alkavat miettiä, minkä verran ilmastonmuutos vaikuttaa päivän säähän. Tänään kuitenkin kyse taitaa onneksi olla vain normaalista talven ilmiöstä.

maanantai 7. tammikuuta 2019

Kaksinaamaisuuden ja feikkimoraalin portinvartija

jormas: Kirjoitin 15-osaisen blogisarjan kuukauden reissustani Filippiineillä. Jaoin sen joillakin sosiaalisen median foorumeilla ja sain myös melkoisen määrän palautetta. Lähes kaikki myönteistä. Mutta osa 14 jäi somejumalan kätyreiden hyppysiin, josta seurasi vuorokauden karenssi Facemaailmaan. Se on nyt lusittu ja tämänkin voin jakaa entiseen tapaan ellei jonkun pikkusielun, jolla ei pitäisi olla mitään valtaa, klyyvari täyty herneillä, josta seuraa uusi porttikielto.

Syynä vuorokauden pannaan oli julkaisemani kuva vanhempien pyynnöstä kolmesta lapsesta, jotka jonottivat ruokaa Filippiinien köyhääkin köyhemmässä peltihökkelikylässä. Kahdella oli paidat ynnä pöksyt, mutta yksi odotti ruokaansa sellaisena, joksi Luoja hänet loi. Ilman somejumalia.

Se oli liikaa foorumille, jossa on pilvin pimein valeprofiileja, aseita, tappotuomiota, huumeita, rasismia, itsensä myyjiä, henkilökohtaisuuksiin meneviä alamittaisuuksia ja vaikka mitä. Minun maailmassani oikeasti moraalitonta.

Tähän kaksinaamaisuuteen oli alaston lapsi liikaa. "Ymmärrän Facea", sanoi yksikin äiti ja jatkoi, "kun maailmassa on niin paljon pahuutta". Jos olisi ollut pelihousut, olisin repinyt ne kuultuani äidin viisauden ja linjavedon.

Mutta mitä some sitten sanoo alastomuudesta? 

Kulttuurin kannalta merkittävä viittaus alastomuuteen Raamatussa on kohta, jossa ihmiskunnan esivanhemmat Aadam ja Eeva elävät ensin alastomina Eedenin puutarhassa, mutta syntiinlankeemuksen jälkeen häpeävät alastomuuttaan.

Ja Luoja kysyi heiltä kuka teille kertoi, että olette alasti. Jos sama kysymys olisi esitetty minulle, olisin kysynyt, entä sitten?

Keisari palkkaa vaatturin räätälöimään keisarille uudet vaatteet. Vaatturi päättää kuitenkin huijata keisaria ja pyytää materiaalikustannuksiin ja palkkioksi paljon kalleinta kultaa ja hienointa silkkiä. Vaatturi ei tee ollenkaan vaatteita ja väittää keisarille vaatteiden näkyvän vain älymystölle. Tyhmät ja virkaansa pätemättömät eivät näkisi vaatteita ollenkaan. Näin ollen keisari ajattelee tämän olevan hieno sijoitus, kun hän saisi heti tietää, ketkä eivät olisi kykeneviä tehtäväänsä. Keisari saa huomata ettei itsekään näe vaatteita, mutta päättää olla puhumatta asiasta, koska pelkää muiden toteavan hänet kyvyttömäksi tehtäväänsä. Kangaspuita käy katsomassa myös useampi keisarin virkamies ja hekin päättävät vaieta kyvyttömyydestään nähdä kankaita ja kuvioita.
Lopulta keisari sovittaa peilin edessä vaatteitaan ja hienoa laahusta. Laahuksen kantajatkin ovat tarttuvinaan kankaaseen, mitä he eivät oikeasti löydä. Kaikki kuitenkin ihailevat kovaan ääneen kauniita kankaita ja niiden kuvioita. Sitten joukko lähtee kulkueeseen kaupungin keskustaan, missä ihailu jatkuu kunnes pieni lapsi huutaa, ettei keisarilla ole ollenkaan vaatteita. Kulkueen seuraajat alkavat tämän jälkeen supista keskenään lopulta yltyen huutamaan, ettei keisarilla ole vaatteita. Keisari suoristaa selkänsä ja näyttää entistä ryhdikkäämmältä vaikuttaakseen ylpeämmältä ja kamariherrat jatkavat laahuksen kantamista kuin keisarilla olisi oikeasti vaatteet laahuksineen.

Joten revi tästä Fecebook, mene itseesi, jos ei ole liian ahdasta ja anna tuomiosi sekä laita maksumieheksi minun lisäksi ruokaa kerjäävä alaston lapsi. 

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Ville ja muita valoja

päivis: Tekemällä tehty - ja taas yksi aasinsiltojen aasinsilta - on tuo otsikkoni, mutta Ville Valo on tällä hetkellä muutaman kappaleensa kautta yksi laulajasuosikeistani ja muuta valoa on tällä hetkellä täällä eteläisessä Suomessa tarjolla aivan hengästyttävässä määrin. Eilen muun muassa käynnistyi Lux Helsinki.

Jorma kirjoitti eilen, että minun blogini syntyvät ehtoolla, kun hän kirjoittelee aamuisin. Näin on ollutkin, mutta käytännön syistä olen viime viikkoina varsin usein suoltanut tekstiä jo aamulla. Illalla kun en yleensä ehdi koska silloin olen töissä.

Tänään, vapaapäivänä, ajattelin kirjoittaa blogin illalla, kun olen ensin käynyt katsomassa Lux Helsinkiä. Saisin sieltä ehkä kivoja kuvia, joilla voisi sitten vaikka kuitata koko blogin. Päätin kuitenkin kirjoittaa nyt puolen päivän aikoihin, mutta ehkä myöhemmin illalla lisään tänne jonkun kuvan. Saas nähdä.
Tässä lupaamani kuvalisäys. Finlandia-talo sai seinälleen värivaloteoksen,
jota vielä oli täydennetty jykevällä, ukkosta muistuttaneella äänellä. 

Ville Valon uusimpaan musiikkiin törmäsin Suomeen palattuani marraskuussa. En ensin tiennyt, kuka lauloi kappaletta Orpolapsi kiurun. Mutta pidin siitä, vaikka sitä välillä soitettiin radiossa lähes kyllästymiseen saakka.

Jossain vaiheessa tulin tietämään, että laulaja on Ville Valo ja soittajat ovat Agentsien porukkaa. Heillä on keskenään meneillään yhteistyö, jonka äsken kuulin poikivan pitkän kiertueen myöhemmin keväällä. Tai keväästä alkaen.

Varsinkin Helsingin keskusta on kylpenyt valomeressä, jonka mainosvalojen lisäksi saavat aikaan valtavat määrät koristevaloja. Mannerheimintie keskustassa ja Espan puisto ovat jälkimmäisestä hyvä esimerkki.

Nyt siis valoja tuli lisää Lux Helsingin muodossa. Vajaan viikon kestävä tapahtuma osui silmiini muutama vuosi sitten Ruttopuiston kohdalla, mutta nyt valoteoksia löytyy uusilta sijoilta ja kai entistä laajempana. Tätä siis menen illemmalla ihmettelemään. Jos oikein innostun, kierrän koko Lux Helsingin reitin, joka alkaa Kansalaistorilta, jostain Oodin kulmilta siis. Mutta senkin voin päättää ihan vapaasti. Teen miltä tuntuu.

lauantai 5. tammikuuta 2019

Tikusta asiaa

jormas: Päivis on uskomattoman hyvä tarinankertoja kirjoittamalla ja tekemään tikustakin asiaa. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Tai mistä lienee sanonta edes saanut alkunsa.

Eilisessä blogissaan hänellä ei juuri asiaa ollut, kunhan tarinoi ja antoi kirjainten soljua. Niin mukavasti hänen elonsa eteni, että aivan siirryin talvisen Jokilaakson kinoksille hänen ja Niilo koiran kanssa toviksi Thaimaan 30 asteen lämmöstä.

Mutta ei minullakaan tähän hetkeen juuri mitään asiaa ole. Kunhan kirjoitan, vaikka en mielestäni päiviksen tasolle ylläkään. Joskaan tasoa, jota hän kirjoituksissaan tavoittelee, ei taida tietää hän itsekään. Sillä vain aniharvoin on hän blogiinsa tyytyväinen.

Kun itse kirjoitan aamupäivällä mieluiten, on päiviksen aika iltasella, kun olen jo siirtynyt lukemisen tai somen maailmaan vuoteeseemme. Kun sieltä huutelen blogin ääreen "sujuuko", tiedän jo etukäteen ilmeineen hänen vastauksensa, vaikka en kasvoja näekään: "Jollain lailla".


Hänen eloaan on myös mukava seurata 8000 kilometrin päästä. Apuna siinä on minulla neljä Jokilaakson live-kameraa, joista tosin en monesti ole päivistä bongannut. Nauhoituksista hänet toki löytäisin joka päivä. Kerran hän esitteli uutta elo- ja oloasuaan niin mukavasti kameran edessä elehtien, että hänen innostunut mielensä tuli Thaikotiimme saakka.

Mutta vajaa kuukausi, niin saan hänet tänne livenä. Se se vasta mukavaa onkin. Nyt meillä on long way love, kameroiden, chattailun ja jonkun puhelun sekä mielikuvituksen muodossa.

perjantai 4. tammikuuta 2019

Aika kuluu, kello käy

päivis: Ajan kuluminen on hassu asia. Joskus tuntuu, että se ei kulu millään. Usein taas aika ei tunnut mitenkään riittävän kaikkeen siihen, mitä asioiden tekeminen vaatisi. Tilapäisen sinkkuelämäni viikkoina olen kokenut kumpaakin.

Niilo-koira oli minulla eilen päivähoidossa. Yllättäen koin, että aika kuluu hitaasti. Johtuiko se sitten Niilon läsnäolosta ja vähän epäselvästä ajankohdasta, jolloin se taas haetaan kaupunkikotiinsa vai siitä, etten pitkään aikaan ole ollut sen kanssa, enkä oikein tiennyt, pitääkö minun keskittyä vain siihen. Kun vähän väsytti, otin pienet päiväunet ja luulen Niilonkin tehneen samoin. Sen jälkeen kello olikin jo niin paljon, että oli hyvä hetki mennä kävelylle.

Koiran kanssa kävellessä ajan saa kulumaan mukavasti, jos nimittäin malttaa ulkona kuljeskellessa ihmetellä luontoa. Meillä Niilon kanssa oli paljon nähtävää, kun joka paikassa puhtaalla hangella oli erilaisia eläinten jälkiä, pieniä ja vähän isompia.

Googlen pilvestä löytyi hauska panoraamakuva, jossa näyttäisi olevan kaksi
Niiloa tepastelemassa nyt taas ilmeisen vahvalla lammen jäällä.
Vapaapäiviini kuuluu vähintään kaksi kertaa takan lämmitys. Siihen saa tuhraantumaan tuntikausia, jos mukaan laskee puiden kantamisen sisälle. Eilen sytytin takan kolme kertaa, sillä illalla en ennättänyt laittaa peltiä kiinni toisen polttokerran jälkeen, kun läksin asioille. Varsinainen syy kolmanteen lämmityskertaan oli eilinen pakkanen, joka vielä iltaa kohti kiristyi.

Tänään lämmitän takalla vain kerran, koska iltapäivällä lähden töihin ja jätän Merikonttikodin lämmityksen ilmalämpöpumpun tehtäväksi. Seuraavan kerran polttelen takkapuita siis huomisaamuna. Tälle päivälle oli myös tarjolla lumitöitä. Yöllä oli satanut muutama sentti lunta, jotka kävin kolaamassa paikoista, joista sen kolasin viimeksikin lumisateen jälkeen. Siinä tuo aamupäivä mennä vilahtikin.

Ylen määrin ylimääräistä aikaa minulla ei taida olla, sillä huomasin juuri, että en ole juuri näinä Suomi-viikkoinani lukenut päivän lehteä. Tai kyllä aikaa varmasti olisi ollut ainakin nopeaan digi-Hesarin lukemiseen, mutta kiinnostus on puuttunut.

Aikani kuluksi kuuntelen aamusta alkaen Yle Helsinki Suomea, josta paikallisia, valtakunnallisia ja maailmankin uutisia tulee välillä turhankin tiuhaan. Kun on kuullut ainakin kuusi kertaa perusteellisen uutisraportin siitä, että helsinkiläislapsille tarjottava päivähoitopaikka saattaa kotoa katsottuna olla toisella puolella kaupunkia, uutisten seuraaminen alkaa tympäistä.

torstai 3. tammikuuta 2019

Harleyn matkassa

jormas: Pari viime blogintekovuoroa olen laiminlyönyt. Varsinkin ensimmäisen. Mutta nyt paikkaan sen.


Reipas vuosi sitten toteutin lähes puolivuosisataa odottaneen unelmani ja ostin uuden Harley Davidsonin. Ostin sen Thaimaahan, sillä siellä tai täällä on aina ajokelit. En tällä elvistele, sillä hankinnalla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa. Tai oikeastaan on, sillä vielä järjettömämpää on, jos omaan käyttöön tienatut rahat jäävätkin manan maille lähdön hetkellä piirongin laatikkoon tai pankkitilille.
Joten ostin Harleyn, vaikka se tuontipyöränä maksaa Thaimaassa paljon enemmän kuin Suomessa. Eikä se ole edes mukavuutta rakastavan moottoripyörä.

Pari, kolme hienoa reissua olen sillä tehnyt Päiviksen kanssa, mutta yksin ajaen en ainoatakaan. Joten nyt tein sen ensimmäisen. Kohteena oli pieni kaupunki tai oikeastaan kai kylä. Joka tapauksessa vajaa neljäsataa kilometriä Pattayalta koilliseen. Non Suwan taisi olla viereinen kaupunki.

Lapsityövoimalla pyydystetty ja
valmistettu rotta päivälliseksi
Hieno reissu, joka opetti paljon ja mursi luutuneita käsityksiäni. Tai ainakin niitä, joita tyrkyttävät naiset sekä miehet, jotka mielestään tietävät joistakin asioista kaiken. Ja ehkä tietävätkin, mutta eivät ainakaan niistä, joita he minulle totuutena toitottavat.

Matkalla pysähdyimme nimittäin monessa talossa, jossa asui suomalainen mies Thaivaimonsa tai avosellaisen kanssa. Joista avo-osasta hurskaat sisareni ja veljeni sanoisivat, että synnissä elävät.

Jos jotakin romuttui niin se, että mies hakee Thaimaasta nuorta ja kaunista naisen ylä- ja/tai alapäätä. Kohtaamani miehet ovat löytäneet täältä rakkautta, jota ei voi mitata länsimaisen krääsän sumentamin silmin. Pidin paljon kokemastani ja näkemästäni. Enkä vähiten lapsista.

Mutta vaikka sainkin paljon mieltäni askarruttaviin asioihin vastauksia, vähintään yhtä paljon tuli uusia kysymysmerkkejä tilalle. Surullisiakin. Monesti suomalais-thaimaalaisen perheen elannon tuoja on mies, joka laittaa perheen kestämään esimerkiksi liiallista alkoholin käyttöä enemmän kuin suomalainen nykynainen tämä tai kuuna päivänä edes sietäisi.

Mutta sain nähdä myös kuinka suomalainen mies istuu thaimaalaisen vaimon perheeseen ja muuhun sukuun sekä tietty naapureihin. Hienoja kohtaamisia ja hetkiä.

Jos kirjoittaisin kaiken kuinka koin, saisin lisää niitä, jotka eivät minua ymmärrä. Niin miehiä kuin naisiakin, joten olkoon tällä kertaa. Ehkä palaan aiheeseen jonain kulmikkaana hetkenäni.

Mennessä kaikkien aikojen ruuhkissa paloi aikaa 10-12 tuntia ja alas tullessa puolet vähemmän. Oli myös mukava huomata, että helposti istun Harrikan satulassa kellon ympäri.

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Myrskyjen myrsky

päivis: Kuluneen vuorokauden aikana on koettu taas oikein myrskyjen myrsky, Aapeliksi kutsuttu. Merialueilla mitattiin niin korkeita aaltoja ettei kai koskaan aikaisemmin. Olin hyvilläni, etten ole saanut päähäni lähteä merelle, risteilemään. Enpä ole kauheasti missään muuallakaan liikuskellut töissä käynnin lisäksi.

Eilen Purolampi oli tyyni ja tuuleton. Vaikka siltä näyttääkin, 
kuva ei ole mustavalkoinen. Mutta luonto on. Väritön.
Vielä eilen illalla olin kyllä valmis lähtemään vaikka Keski-Suomeen, kun työvuoro yllättäen päättyi kesken kaiken taksiautoon tulleen vian takia. Ilta kymmenen jälkeen olin niin pirteä, että mietin tosissani, että ajaisinko Laukaaseen. Edessä oli kaksi vapaapäivää ja kolmantenakin työt alkaisivat vasta kolmelta iltapäivällä. Onneksi en toteuttanut hyvältä tuntunutta ideaani.

Aamulla herättyä huomasin, että yön aikana meilläkin on myrskynnyt ja uutta luntakin on tuulessa kasaantunut sinne tänne. Radiosta taas kuulin, että erityisesti Keski-Suomi on yksi hankalimmista alueista, joita sähkökatkot ovat kurittaneet. Näitä termejä uutisissa käytettiin. Ja lunta sinne on tullut paikoin oikein urakalla.

Omassa kotipihassa voi vain arvella, että tuuli on ollut kova. Puusta irronnutta risua on siellä täällä. Vaikka aamupäivällä ajattelin, että pysyn kotona koko päivän, päätin silti lähteä kylille hoitamaan asioita. Eihän siellä niin pahalta näyttänyt kuin pelkäsin. Vain suurten peltojen kohdalla kävi niin kova viima, että ratista oli syytä pitää tiukasti kiinni, ettei tuuli heitä autoa tieltä.

Auringon laskiessa taivas näytti jo kirkkaalta. Ehkä huomenna saamme luvatun aurinkopäivän. Mutta vain hetkeksi. Ennusteet kertovat taas uusista tuulista ja ilmeisesti myös sateista. Lunta tulee ja räntää, jos pakkaspäivän jälkeen palataan taas tutuksi tulleeseen nollakeliin.