Sivun näyttöjä yhteensä

torstai 31. tammikuuta 2019

Räksyttäjät

jormas: Yksi ylläpitämiemme Jomtien Pattaya Beach avoimen Faceryhmän keskustelun aihe ja kestosuosikki on koirat. Ne, joita pidetään thaimaalaiseen tapaan irti. Kuten Suomessakin aikoinaan. Silloin puhuttiin kylän koirista.

Kai thaimaalaisetkin niistä puhuvat, mutta paikan päällä olevat suomalaiset ainakin. Esimerkki mainitsemassani ryhmässä.

Keskustelu usein on hyvää ja hedelmällistäkin, kunnes se tarttuu mainitsemieni räksyttäjien haaviin.

He räksyttävät suureen äänen, josta kaikesta paistaa läpi itsekkyys ja lähes täydellinen tietämättömyys koirista sekä yhtä täydellinen vastuuttomuus.

He sanovat minulle, joka ruokin tai oikeastaan annan makupaloja koirille, että pahennan koiraongelmaa. Tähän joku intoutuu varsinkin uutisesta, kun koira on purrut ihmistä. Silloin tällöin lastakin. He väittävät, että tapahtunut olisi osin antamieni makupalojen syytä.

Kun pyydän heiltä tukea tai apua koirien sterilointiprojekteihin, ainoastaan räksytys lisääntyy. Mutta vastuullisuus ja ymmärrys ei. Ehkä syviin juurtuneita asenteita ei voikaan muuttaa. Tai voi, mutta siihen tarvitaan kyky ja halu kyseenalaistaa itsensä muiden sijaan.

Pitää ymmärtää, että koirien lisääntyminen ei siitä vähene, jos ne ovat nälkäisiä. Ja ennenkaikkea, että ruokittu ja hyvin pidetty koira ei pure ihmistä.

Mutta sitten se vaikein. Se peiliin katsominen. On kuin he kulkisivat Linnanmäen Naurutalossa, jossa jokainen peili vääristää. Ja mistään ei näe itseään sellaisena kuin on.

Niillä eväillä ei näe itseään bambukeppi tai seiväs kädessä lyömässä polulla eteen tulevaa, ruokaa nälkäänsä kerjäävää koiraa. Joka alkaa pelkäämään ja vihaamaan jokaista ihmistä. Joille lapsi, pieni hiekkalapio kädessä on bambukepillä hakkaava aikuinen.

He eivät kykene katsomaan itseään ja sanomaan, että se oli osin lyöntien syytä. Vaan räksyttävät, että sinä ...tanan kukkahattu Soini olet makupaloinesi syyllinen.

Mutta annan sen anteeksi, vaikka joskus turhauttaakin, kuten paikallista putkimiestä. Tosin päinvastaisesta syystä. Sillä itseensä meneminen on usein raskasta puuhaa, koska kaikki paikat ovat täynnä umpiluisia asenteita ja oikeassa olemisen tarvetta.

keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Helpompi jäädä kuin lähteä?

päivis: Tuolla otsikolla voisi kirjoittaa vaikka ankeassa avioliitossa viipymisestä, mutta tarkoitan sillä nyt kuitenkin Thaimaahan lähtemisen ja Jokilaaksossa talvehtimisen eroa. Lähtö Thaimaahan kun ei ole sillä selvä, että laittaa vain lähtiessä ulko-oven lukkoon.

Olen täällä ollessa lisäillyt muistilapulle asioita, jotka pitää hoitaa ennen lähtöä, mitä pitää ottaa mukaan ja varsinkin tälle päivälle ennen huomista lähtöä listalta löytyy monenlaista tekemistä. Jo aamupäivällä huomasin, että kaikkia asioita en ole edes tullut ajatelleeksi.

Merikonttikodissa on niin sanottu kantovesi, jonka olisin käyttänyt jo ajat sitten loppuun, ellen olisi alkanut harrastaa veden säännöstelyä. Vettä saattaa tuhannen litran säiliössä olla vähän vielä jäljellä, mutta oli miten oli, vesipumppu ja veden lämmitin pitää ottaa pois päältä.

Se on helppo asia, mutta merikontin päätyoven avaaminen ja sulkeminen on toimenpide, jota aina vähän jännitän. Että saanko avattua, ja jos saan, onnistuuko kiinni laittaminen. Tämä tehtävä on vielä edessä. Voisin sen tehdä jo tänään illalla, tai sitten se jää aamuun.

Samantapaiset asiat on hoidettava saunalla, mutta sen on ihan helppo nakki. Se pitää vain muistaa.

Puita kannoin sisälle, että täällä olisi valmiina kuivia puita, kun tulemme aikanaan takaisin Thaimaasta. Toivottavasti kuivuvat, sillä ilmalämpöpumppu pitää säätää asentoon, joka ylläpitää täällä peruslämmön. Ne kaikki ovat asioita, jotka vähän aiheuttavat stressiä.

Puita hakiessani en ollut maailman mukavimmalla tuulella ja pitkästä aikaa kiroilin taas niin kuin lappalainen, kuten epäkorrektisti on tapana sanoa. Enhän tiedä, kiroilevatko lappalaiset yhtään sen kummemmin kuin karjalaiset, pohjalaiset tai vaikka helsinkiläiset.

Matkakassien pakkaaminen on tietysti ihan oma juttunsa. Sitäkin varten teen aina listan, että mitään tärkeää ei unohtuisi. Kummasti joka kerta laukut tulevat tupaten täyteen, vaikka ajatuksen tasolla vietävää on ihan vähän. Nyt, kuten tullessakin, on tarkoitus selvitä ilman ruumaan laitettavia laukkuja.

Jokainen nyt muistaa matkalle lähtiessään viedä roskat pois. Tai ainakin kannattaa muistaa. Minäkin yritän. Meillä biojätteet viedään kompostoriin, joka nyt on jäänyt niin kauas lumenaurausalueesta, että päätin olla kahlaamatta kompostorin luokse. Ratkaisin ongelman siten, että laitan biojätteitä sisältävän pussin tilapäisesti piharoskikseen. Kiinnitän siihen ison lapun, josta keväämmällä huomamme, että sisältö pitää lumien huvetessa kiikuttaa kompostiin.

Ei osunut ihan nappiin pakkasyötä edeltäneen
illan takan lämmitys. Aamulla sisällä
oli lievästi sanottuna kylmä.
Olisiko siis helpompi jäädä tänne kuin lähteä ja lähtiessä muistaa kaikki muistettavat asiat? Ihan varmasti on helpompi lähteä, sillä nyt pääsen lumen kolaamisesta ja takkapuiden rahtaamisesta ulkoa sisälle. Takkapuiden polttelu on kuitenkin puuhaa, jota en ollenkaan pidä raskaana, vaikka puiden syttyminen onkin välillä työn ja tuskan takana.

Thaimaassa saan laskea kraanasta vettä niin paljon kuin halua, ilman, että joudun pelkäämään veden loppumista. Todellisuudessa kyllä sekin vaara Thaimaassa tietysti on.

Ehkä joskus aikaisemmin olisi myös pitänyt muistaa käydä pudottelemassa lumet pressutallin päältä. Tein sen vasta tänään ja toivon, että sain valutettua tallin katolta riittävästi pois lunta, jota sinne oli jo kertynyt melkoisesti. En muista, milloin viimeksi olisin rämpinyt niin syvässä lumessa kuin tätä asiaa hoitaessani. Ihan kaikkeen lumeen en erinomaisella pitkävartisella laitteella kuitenkaan yltänyt. Suojelkoon ja varjelkoon, että talli ei lumen painosta romahda matkailuauton päälle.

maanantai 28. tammikuuta 2019

Taksiajot on toistaiseksi ajettu

päivis: Torstaina on edessä paluu Thaimaahan, mutta jo nyt jään vähän kaipaamaan taksityötäni. Kieltämättä kovien pakkasten jälkeen Thaimaan lämpö tuntuu kuitenkin huippuhoukuttelevalta.

Loppuviikosta olen saman taivaan alla, mutta jäiset ja lumiset puut 
ovat silloin vaihtuneet palmunoksiin.
Olen näiden kahden, pari kuukautta kestäneen taksikuskijaksoni aikana saanut tehdä jotain sellaista, josta en olisi voinut uneksiakaan. Mahtavatkohan kaikki taksikuskit kokea tämän saman tunteen? Meneekö kuherruskuukausi jossain vaiheessa ohi ja työ alkaa tuntua samanlaiselta kuin mikä tahansa muukin duuni? Ja miltä huhtikuussa tuntuu taas palata asiaan?

Ehdottomasti parasta on ajaminen. Ja varsinkin ajaminen öisin on jotain sellaista, josta en aikaisemmin ymmärtänyt pitäväni. Kun joskus yöllä olen palaillut joltain vähän pitemmältä keikalta saatan huudattaa radiosta musiikkia ja tuntea, että olen vasta parikymppinen. Olen löytänyt taksityöstä sellaista iloa, jota en enää vuosiin edellisissä töissäni pystynyt kokemaan.

Iltoihin ja öihin painottuva työkin sujuu jo ilman että olen kotiin palatessa kuin pienessä humalatokkurassa.

Mutta jos ajaminen onkin hurmaa, lähes yhtä hurmaavia ovat asiakkaat. En liioittele. Jotkut ihmiset vain ovat uskomattoman mukavia tai sitten taksi on paikka, jossa yksi jos toinenkin puhkeaa kukkaan. Olen saanut tavata ihmisiä, joiden kanssa on vähintään mukava vaihtaa ajatuksia. Mutta on ollut niitäkin, joista suorastaan inspiroidun. Yhtään en silti halua väheksyä niitäkään, jotka vain haluavat koko matkan ajan istua hiljaa omissa ajatuksissaan.

Varsinkin ulkomaalaisia on mukava opastaa ja vastailla heidän kysymyksiinsä. Joulukuussa itsenäisyyspäivän aikoihin kerroin monelle nyt jo 101-vuotisesta historiastamme. Suomen sääkin kiinnostaa varsinkin lämpimämmistä maista tulevia. Tippiäkin parempi palkinto on kyydin päätyttyä asiakkaalta tuleva kiitos mielenkiintoisten asioiden kuulemisesta.

Viimeisellä työvuorollani sain vastata kysymykseen, jonka syyn tajusin vasta myöhemmin. Vein kaksi lontoolaista nuorehkoa miestä lentokentältä hotelliin. Matkalla toinen heistä kysyi, olenko suomalainen. No totta hitossa tuon pitäisi olla selvä asia kenelle tahansa, kun ratin takana on valkoihoinen ja vaaleatukkainen kuski. Ne muut kuin suomalaiset taksikuskit ovat minun näkökulmastani pääasiassa somalimiehiä tai arabeja. Venäläisen tai virolaisen kuljettajan poikkeavaa kansallisuutta joku engelsmanni tuskin edes huomaisi.

Vaan miten onkaan Brittein saarilla? Siellähän voi hyvinkin olla niin, että taksiammattia harjoittavat pääosin siirtolaiset, kuka sitten on mistäkin kotoisin. Minulle esitetty kysymys oli sikäli ihan paikallaan. Lontoolaiskokemuksella minun voisi kuvitella olevan vaikka puolalainen. Tai mistä nyt sitten Suomeen saattaisi vaaleita, taksikuskiksi päätyviä naisia tullakaan.

Thaimaassa harvemmin tullaan kysymään, mistä olen kotoisin. Lähtökohtaisesti ne, joille sillä on jotain väliä, ovat aina takuuvarmasti sitä mieltä, että olen venäläinen.

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Kaiken maailman prätkäjengejä

jormas: Kerran puhui yksi pyörähemmo Pattayan-Sattahipin akselilla toimivasta pyöräkerhosta. Kuulosti mukavalta ja ajattelin sen tulevan joskus vastaan, jos on tullakseen. No eilen oli ja tänään tuli tullakseen.

Aamulla lähdin Kaiman kanssa kohti tapaamis- ja lähtöpaikkaa, sillä ymmärsin päivän menun olevan reippaan puolentoista sadan kilometrin lenkura pitkin Thaimaan maisemia.


Näin tehtiin ehkä kolmenkymmenen pyörän voimin ja kunnon safkat päälle. Tai mitä se nyt karppaajalle tällä kielitaidolla onkaan ravintolassa.

Joka tapauksessa tilasin kunnon kimpaleen täytettyä lihaa kasviksilla sekä muilla vihanneksilla. Lihamöhkäle oli jees, mutta kaninruuassa olisi ollut petraamista. Yksi siivu raakaa porkkanaa ja yksi salaatinlehti.

Saksan kieli oli valtakieli reissulla ja ruokapöydässä. Mutta ei hätää, sillä hallitsen siitäkin yhden lauseen loistavasti: "Morgen morgen nicht nur heute, sagen die alles faule Leute." Huomenna huomenna ei vielä tänään, sanovat kaikki laiskat ihmiset.

lauantai 26. tammikuuta 2019

Matkailijan saavutetut edut

päivis: Työelämässä saavutetut edut ovat asioita, joista pidetään kynsin hampain kiinni. Matkailussa lentäminen on ollut saman kaltainen asia, mutta nyt sen joutuvat vähitellen kyseenalaistamaan pahimmat ilmastonmuutokseen kriittisesti suhtautuvatkin. Lentämisen kirous alkaa olla kaikkien huulilla.

Radiossa on aamun aikana puhuttu matkustamisesta. Vaikutuksista ilmastonmuutokseen ei juuri puhuttu, kun hitaan matkailun asiantuntija kuvaili omaa agendaansa. Luulen kuitenkin, että siinä matkailutavassa myös hitaat matkustusmuodot ovat korkeassa kurssissa. Itse pidän jatkuvasti yllä ajatusta, että joku kerta vielä matkustan tai matkustamme Thaimaahan maateitse junalla ja ehkä jossain kohtaa myös bussilla.

Ilmastoahdistus alkaa olla kaikille tuttu käsite. Itsekin olen tuntenut sitä jo pitemmän aikaa. Nytkin on taas edessä lento Thaimaahan ja vielä tavalla, joka on ympäristön kannalta kahdesta vaihtoehdosta se pahempi. Menen siis lennolla, jossa on välilasku. Nousut ja laskut kun ovat lentämisessä ne haitallisimmat.

Joku aika sitten kuuntelin europarlamentaarikko Sirpa Pietikäistä, joka puhui aiheesta. Hän sentään osasi sanoa asian tavalla, joka ei ollut syyllistävä. Mutta juuri nuo välilaskulliset lennot hänkin mainitsi ja kannusti matkustamaan suoria lentoja käyttäen.

Hyvä olisi myös viipyä matkakohteessa mahdollisimman pitkään. Näinhän Thaimaassa minunkin oli tarkoitus tehdä, mutta kuten olen monet kerrat kertonut, taksihommat veivät voiton ja palasin kesken kaiken Suomeen. Tullessakin valitsin kustannussyistä välilaskullisen lennon. Nyt tietysti mietin, että oliko sittenkään oikein säästää euroissa, kun toisessa vaakakupissa on ilmasto.

Lyhyesti aamun radio-ohjelmassa mainittiin myös virtuaalitodellisuudessa tapahtuva matkailu. Sen ennustettiin olevan tulevaisuuden tapa matkustaa. Minnekään ei tarvitsisi lentää tai muutenkaan matkata, silti kokemuksen väitettiin olevan samanlainen kuin oikeasti olisi jossain matkakohteessa.

Minkähänlaisen kokemuksen virtuaalisesti tapahtuva matkailu
tarjoaisi Pattayan Walkingstreetille haluavalle turistille?
Enpä tuohon virtuaalimatkailuun oikein jaksa uskoa. Voihan olla, että joskus voimme jollain systeemillä kokea olevamme läsnä jossain kuulussa turistikohteessa, mutta miten saada virtuaalisesti aikaan kohtaamiset paikallisten ihmisten kanssa?

Thaimaassa koirat ovat minulle yksi suurimmista syistä matkailla siellä. Mikä järjestelmä toisi eteeni häntäänsä huiskuttavat koirat, joita samalla voisin rapsutella ja antaa niille makupaloja?

Ja miten matkailun käsitys muuttuisi, kun käyntikohteet määrittelisi joku sellainen, jonka mielenkiinto ja arvostukset olisivat aivan toisenlaiset kuin itsellä on? Olisiko se sitä, kuten nyt välillä Thaimaassakin näkee, että lauman mukana kulkisimme katsomaan paikkoja, joilla ei loppujen lopuksi ole kovin paljon tekemistä sen arjen ja todellisuuden kanssa, jossa kohdemaan asukkaat elävät.

perjantai 25. tammikuuta 2019

Rakkauden monet muodot, osa 3

jormas: Olen innokas sosiaalisen median käyttäjä ja chattailen paljon. Yksi syy on, että teen sen englanninkielelellä, jota päätin opiskella chattaamalla ja Google-kääntäjän avulla.

Tästäkin syystä hyväksyn Facekaverikseni tai Mesengeriin sekä muihin chattifoorumeihin lähes jokaisen pyytäjän. Tytöt ja pojat sekä miehet että naiset. Uskallankin olla sitä mieltä, että tiedän somemaailmasta melko tavalla.

Eilen minua kysyi kaveriksi ulkomaalainen tyttö tai ehkä paremminkin lapsi. Joskus kysyn ennen hyväksymistä, että miksi joku haluaa minut kaverikseen. Niin nytkin. Ja pian hän vastasi, että koska minulla on profiilikuvassa koira sylissä. Sehän oli oikein hyvä syy.

Hänen sivuiltaan kävin katsomassa, että tyttö on syntynyt 1999 ja elää parisuhteessa. Parikymppinen ja puolisonalkukin siis.

Aikamme chattailtiin niitä näitä ja jossain vaiheessa hän kysyi voiko soittaa videopuhelun ja pyysi samalla lisää kuvia Niilokoirasta. Lähetin ja sanoin puheluun okay.

Videopuhelun yhteydessä tulin vakuuttuneeksi, että ei ikinä parikymppinen.

Puhelu päättyi ja jatkoimme chattailua. Hän kertoi poikaystävästään, joka on 63-vuotias australialainen, jolla ei ole hänelle aikaa kuin öisin. Koska aika menee kirkossa käynteihin, raamatun opettamiseen ja kriketin peluuseen.

Kun sanoin tytölle, että hän ei ole ilmoittamansa ikäinen, oli pitkään hiljaista. Kunnes hän chattasi ja sanoi luottavansa minuun koska pidän koirista. Ja kertoi täyttävänsä seuraavana vuonna 15. Mutta, don't worry, sanoi hän. Koska tämä australialainen hengen mies on luvannut odottaa kunnes hän täyttää 18 vuotta. Ja silloin he menevät naimisiin.

Lähes aina on minulle käynyt samalla tavalla. Isätön tyttö, joka kaipaa vaaria, omaa isää, aviomiestä ja poikakaveria. Kaikkia samassa persoonassa ja paketissa. Tämän saman huomasin jo vuosikymmeniä sitten nuorisotyössä.

Tälle nuorelle tytölle australialaisessa miehessä on kaikki hänen rakkautensa eri muodot.

Tänä aamuna tyttö ei halunnut mennä kouluun arvatenkin rakkaan kanssa vietetyn chattiyön jälkeen. Yhdessä hänen isoäitinsä kanssa saimme hänet lähtemään kouluun.

torstai 24. tammikuuta 2019

Olen tympeä ihminen

päivis: Olen pitkän elämäni aikana kuullut joitakin kertoja kehotuksen katsoa peiliin. Tarkoittaa yksinkertaistettuna siis, että etsi se vika itsestäsi, älä muista. Ja toinen sitä tukeva kannustus on, että tutki itseäsi.

Oikeasti olen katsonut eräätkin kerrat peiliin ja tutkiskellutkin itseäni. Ei olisi tarvinnut kenenkään kehottaa. Minä jos kuka käytän paljon aikaa itseni ja omien tekemisteni tutkiskeluun. Tarvittaessa käännän kuvainnollisesti päästäni viimeisenkin kiven.

Loppupäätelmä on, että olen tympeä ihminen. Varmaan tympeämpi kuin kukaan muu.

Ota tästä nyt sitten selvää. Ei taida kuva oikein liittyä tekstin aiheeseen.
Pyöriiköhän kenenkään mielessä valmiita vastauksia jonkun toisen sanomisiin, vaikka tuo toinen voi olla taivaan tietämätön siitä, että olen odottanut häneltä jotain sanottavaa? Yleensä jotain äärimmäisen epäkohteliasta.

Tänään olin uimahallissa. Harmitti kovasti, kun toiset uivat nopeammin. Jaksan uida pitkänkin aikaa, mutta vauhti ei päätä huimaa. Siinä uidessa aloin miettiä ohitseni tuon tuostakin polskuttavaa naista, että hän saattaisi kohta sanoa minulle jotain ilkeää. Kehottaa esimerkiksi vaihtamaan toiselle rata-alueelle, jossa räpiköi minuakin vanhempia uimareita ja vesijuoksijoita. Että kuuluisin paremmin sinne kuin juuri tälle kuntouimareiden radalle.

Olin ladannut mieleeni muutaman töykeän lauseen. Puuttui vain enää se, että hän sanoisi nuo ajattelemani kehotukset häipyä muualle, joka antaisi minulle oikeuden antaa samalla mitalla takaisin. Mutta eikös vaan. Hän malttoi olla sättimättä minua. Oikeasti luulen, että hän oli aivan joissain muissa ajatuksissa, eikä voinut kuvitellakaan, mitä synkkää minun mielessäni pyöri.

Puolen tunnin uimisen jälkeen sain tarpeekseni ja siirryin höyrysaunan lauteille. Sielläpä sitä vasta tympeää sakkia olikin. Pääsin omieni joukkoon, vaikka oikeasti taisin siellä ajatella, että itsehän en ole ollenkaan tympeä. En varsinkaan samalla tavalla. Kaikkea muuta.

Minulla ei myöskään ole pokerinaamaa, jonka taakse voi piiloutua, vaikka kuinka joku ihminen ottaisi päähän. Minua voi useimmiten lukea kuin avointa kirjaa. En siis osaa peitellä mielenliikkeitäni. Mutta vastaavasti kyllä osaan mielestäni nähdä myös toisen ilmeistä, mitä tuon ihmisen mielessä liikkuu.

Mutta sitä jaksan aina ihmetellä, kun joku vanha tai uusi tuttu ilmaisee tavalla tai toisella pitävänsä minua hauskana ihmisenä. Siitä en millään osaa olla ajattelematta, että tuo on mielistelyä tai onpa tuolla huono ihmistuntemus. Miten voikin erehtyä noin kovasti. Tympeää suorastaan.

keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Rakkauden monet muodot, osa 3

jormas: Rakkautta käsittelevästä sarjastani on helpoin takana ja vaikein edessä. Mutta sekin vasta aikaisintaan ylihuomenna, sillä nyt keskityn elainrakkauteeni.

Joka on enemmän yleisellä tasolla kuin rakkaus moneen ihmiseen. Ainakin, jos mittaan sitä itkujen määrällä ja tunteella. Voiko rakkautta edes mitata muulla?

Kun joskus näen eläimen kärsivän ihmisen vuoksi, luulen että jossakin tunnetilassa voisin silloin tappaa ihmisen. Esimerkiksi, kun näen linnun epätoivoisen pyristelyn ja yrityksen pysyä elossa yltä päältä öljyssä. Kidutetut ja nälkiintyneet eläimet saavat minussa aikaan saman reaktion. Omaa sairautta tai ei, sanon sitä syväksi välittämiseksi ja rakkaudeksi.

En ole koskaan pystynyt ymmärtämään mistä koira ammentaa kiintymyksensä ja rakkautensa ihmiseen. Jos koira, jolle joku ihminen on kaikki, joutuu tilanteeseen, jossa siltä katkaistaan jalka, se ei ymmärrä miksi. Mutta se ei hylkää koskaan rakastamaansa ihmistä minkään teon vuoksi.


Koska tiedän paljon koirista vailla ihmiskotia, en usko koiran koskaan kiintyvän samalla tavalla toiseen eläimeen. Koiran ja ihmisen taival monipuolisuudessaan ja kestossaan onkin vailla vertaa. Ehkä sen alku on jossain 14 000 vuoden takana.

Niin tai näin, kuvan neljä pientä pentua löysin eilen niityn laidalta. He olivat ottamassa ensimmäisiä askelia ja tuntumaa ihmisen kovaan maailmaan. Siihen missä osa katsoo, että näilläkään pennuilla ei ole oikeutta elää. Ja sitä paitsi vilkkaan tien varressa, ei pennuilla juuri pitkän elämän edellytyksiä ole.

tiistai 22. tammikuuta 2019

Yksinolotaitoinen

päivis: Olen marraskuusta alkaen ollut paljon yksin ja vähän tarkkaillutkin itseäni yksin ollessani. On ollut hyviä ja huonoja hetkiä. Sunnuntaina mietin, miten helposti päivä ja ilta sujuivat, vaikka olin vain kotona. Ehkä se johtui juuri siitä, että melkoisen hyvin osaan olla yksin. Olen siis yksinolotaitoinen.

Sunnuntait ovat nykyelämässäni aina vapaapäiviä. Sananmukaisesti lepopäiviä siis. Sunnuntaille helposti lataa odotuksia jonnekin lähtemisestä. Jos ei muualle niin edes kauppaan. Elokuviinkaan en nyt harkinnut lähteväni, sillä olin juuri pari päivää sitten käynyt katsomassa Clint Eastwoodin The Mule -leffan. Senkin tein yksin. Usein huomaan olevani salissa ainut yksin elokuvaa katsomaan tullut. Ehkä ihmiset mielellään menevät elokuviin jonkun seurassa, sillä moni elokuva tavallaan vaatii keskustelua leffan jälkeen. Kokemuksia on mukava vaihtaa.

Heräsin sunnuntaina myöhään, koska lopetin lauantain työvuoron vasta kolmen aikaan yöllä. Yleensä en osaa nukkua kuin jonnekin yhdeksään saakka, vaikka pääsisin nukkumaan vasta neljän jälkeen. Nyt heräsin puoli yhdentoista aikoihin. Ehkä myöhäinen herätys vaikutti siihen, että sunnuntai sujui ilman tarvetta lähteä minnekään. Olihan päivä herätessä jo niin pitkällä.

Ilma oli upea. Jatkoin uutta innostustani juoksennella paljain jaloin. Kävin muutaman kerran saunalla ilman kenkiä. Juostessa kylmyyttä ei juuri huomaa, mutta kun tulee sisälle lämpimään, jalat ovat kuin tulessa. Tunne on silti mukava. Ehkä siinä on hieman jotain samaa kuin avannosta noustessa. Toivon mukaan myös samanlaisia vaikutuksia, kuten viime viikkoinen saunaseurani väitti.

Viime päivien talvimaisemaa kotitieltämme niitylle päin.
Jorman kanssa lähettelimme päivällä muutaman WhatsApp-viestin ja illalla kuulin Niilon kuulumiset. Muuten olin niin yksin kuin ihminen voi kotonaan olla. Muutaman ihmisen sentään näin. Jokilaakson poikki kulkee hiihtolatu, jolla oli kauniina sunnuntaipäivänä ymmärrettävästi paljon kulkijoita.

Radiota kuuntelin toisella korvalla, mutta Kansanradion alkaessa sammutin sen. En kerrassaan kestä sitä ihmisten jatkuvaa kitinää, jota kyseinen ikuisuusohjelma kuulijoille tarjoaa.

Päivä kului nopeasti, vaikka en edes tehnyt ruokaa. Edellisenä päivänä tuli kokkailtua sen verran isosti, että syötävää riitti vielä maanantaillekin. Yksin ollessa ruoka onkin joskus vähän ongelmainen asia. En millään osaa tai halua tehdä ihan pieniä annoksia, joten syön sitten samaa ruokaa joskus kolmekin päivää peräkkäin. Se ei haittaa, sillä teen aina ruokaa, josta todella pidän.

Päivän iso juttu oli tuttuun tapaan takan lämmitys. Kannoin sisälle lisää puita yrittäen nyt valita saunan seinustalla olevasta pinosta kuivia polttopuita. Viimeksi erehdyin ottamaan puita, jotka olivat olleet sateen armoilla. Saa nähdä, kuinka kauan niiden kuivuminen kestää. Vai kuivavatko ollenkaan. Kuivemmilla puilla lämmitin takan kahdesti. Illalla ulkolämpömittari näytti melkein 20 astetta ja pakkanen oli nousemaan päin. Sen takia nukkumaan käydessäni laitoin ilmalämpöpumpun päälle, sillä tiesin, ettei takan lämpö riitä aamuun saakka.

Lauantaina oli satanut lisää lunta, joten osan päivää vietin kolaillen itselleni kulkureittejä. Puita kanniskellessa ja lunta työnnellessä tiesin, että päivän liikuntasuoritus on hoidettu. Eipä tarvitse salille ja ihmisten ilmoille senkään takia lähteä. Enkä sellaista liikuntaa tätä nykyä oikein osaa kaivatakaan. Olen aina ollut hyötyliikunnan ystävä.

maanantai 21. tammikuuta 2019

Rakkauden monet muodot, osa 2

Jormas. Alkoholin jälkeen suuri rakkauden kohteeni on ollut alkoholittomuus. Jotkut sanovat sitä raittiudeksi. Minäkin joskus. Mutta juomattomuus ei ole raittiutta. Ei ainakaan mielen. Sillä jos juomisen lopettamisen seurauksena pieksee kerran kuukaudessa vaimonsa ja kohtelee huonosti muutenkin perhettään, ei ole mieleltään raitis saati sitten terve.

Loppujen lopuksi vain aika harva pärjää tai haluaa pärjätä itsensä kanssa aina ilman päihteitä. Ehkä se johtuu siitä, että kännissä on kiva olla. Ainakin aikansa, kunnes siitä tulee pääasia, joka muuttaa koko elämän suunnan. Tällä tiellä minäkin olin. Jota rakastin aikani.

Nykyistä elämää ja itseni kohtaamista ilman kemiallisia aineita rakastan paljon enemmän. Se on muuttanut koko elämäni suunnan. Kuten rakkauden kuuluukin. Saman tekee myös rakkaus ihmiseen. Niin lapseen kuin elämänkumppaniinkin.

Nykyinen elämääni on my way. Se antaa suunnan. Ilman raittiutta olisin jo ajat sitten ollut aikojen takana. Taivaanrannan tuolla puolen. Jos siellä joskus olen, ehkä rakastan sitäkin.

Mutta tämän muutaman osan mittaisen tarinan vaikeimmat osat ovat vielä kirjoittamatta. Ne ovat pieninä riekaleina päässäni. Mutta kokoan ne yhteen ja kirjoitan jotain sellaista, jonka ymmärrän kirjoittaessani, mutten enää aikojen päästä.

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Hapankaalia ja hataria tulevaisuuden näkymiä

päivis: En muista miksi yhdistin hapankaalin ja tulevaisuuden näkymät, kun kirjoitin muistilapulle tuon otsikon tulevaa blogikirjoitusta varten. Luultavasti mieleen tuli hapankaalia syödessä oma nuoruus, jolloin ehkä olisi ollut hyvä osata visioida tulevaa elämäänsä.

Ensimmäinen mielikuvani hapankaalista syntyi parikymppisenä ruokakaupan kuskina ollessani. Vein silloin palvelutaloon ruokatilauksia muun muassa Mäkisille, eläkeikäiselle karjalaispariskunnalle. Mäkisen mamma valmisti usein hapankaalia ja tuoksu tai haju heidän kodissaan oli sen mukainen. Ajattelin, ettei hapankaali voi koskaan kuulua omaan ruokavaliooni.

Jyväskylän Marttojen kasvisravintolassa sytyin kuitenkin hapankaalille ja siitä lähtien, jostain -80-luvulta alkaen olen välillä jopa tuntenut hapankaalihimoa. Ehkä juuri sellainen vaihe on nytkin meneillään. Pari päivää sitten ostin ensimmäisen kerran oikein ison Rasilaisen hapankaalipurkin. Riittää hyvin muutamaksi päiväksi.

Nuorena ylioppilaana ruokaostoksia kuskatessani haaveilin kuitenkin monista ammateista. En ole aikaisemmin miettinyt, ajauduinko sattumalta autokuskiksi vai olinko jo silloin kiinnostunut alasta. Juuri muusta elämästä en silloin kauheasti tainnut haaveillakaan. Ehkä siinä iässä mahdollinen tuleva työ onkin kaikkein suurin juttu. Minulla varmaan ainakin. En ehkä olisi uskonut, jos silloin olisin voinut tietää, miten monenlaisia töitä seuraavina vuosikymmeninä tulen tekemään.

Enpä olisi uskonut, että elelen joskus myös mökin muijana metsän keskellä.
Vanhemmalla iällä olen usein kaihonnut ammattia, joka ei nuorempana tullut mieleen. Sen sijaan ajattelin opiskella hortonomiksi tai arkkitehdiksi, rakennusmestarin opintoihin lähteminen oli jo hyvin lähellä. Ammatinvalintapsykologin ehdottamaa röntgenhoitajan ammattia en edes harkinnut. Taiteilijaksi ryhtymisen taisin heivata joskus lukion päättymisen jälkeen. En edes hakenut mihinkään taidekouluun, vaikka jonkin aikaa kuljetin mielessäni sitäkin mahdollisuutta.

En voi olla ajattelematta, että miksi sitä ei nuorena ymmärrä miettiä erilaisia asioita samalla tavalla kuin nyt vanhemmalla iällä. Elämä voisi sujua helpommin, jos osaisi olla jotenkin päämäärätietoisempi. Mutta toisaalta. Onko kukaan luvannutkaan, että elämä olisi helppoa?

lauantai 19. tammikuuta 2019

Rakkauden monet muodot, osa 1

Jormas: Minulla on elämässäni ollut monia rakkauksia, joista joistakin kerron ehkä muutamassa blogissa. Jätän pois rakkauteni vanhempiini, joilta olen joutunut pyytämään anteeksi monet kerrat heidän haudallaan. Ja selittämään tekemisiäni, kuten hekin minulle omiaan. Heidän tapaansa viestittää minulle Tuonelan tuolta puolen, en osaa selittää.

Mutta ensimmäinen suuri rakkauteni oli alkoholi. Jota taisin saada maistaa sormen tai parin verran isäni Brändy long drink - pullosta ehkäpä reippaan kymmenen vuotiaana. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Rehvakastakin, sillä muistan vieläkin kuinka vajaa desilitra lonkero sekoitti päätäni ja laittoi uutta virtaa korvieni väliin. Moisesta tuotteesta eivät nykyajan tissuttelijat tietänet mitään.

Eihän minusta heti alkoholistia tullut, joskin siemen siihen peltoon oli kylvetty. Koskaan en ole ymmärtänyt alkoholilla muuta käyttötarkoitusta kuin humala. En juuri lasillisen viiniä juojia ymmärrä.

Mutta tätä rakkaussuhdetta reippaan puolen vuosikymmenen harjoittelun jälkeen kesti kymmenen vuotta. Se oli vientiä se ja korvaamattoman hauskaakin oli monet, monet kerrat. En kuulukaan niihin uuden elämän suunnan löytäjiin, jotka sanovat juomisen olleen yhtä helvettiä.

Minulla oli usein kovin hauskaa rakkaani kanssa, joka oli viedä minut perikatoon ja ennenaikaiseen haudan lepoon. Ylivoimaisesti elämäni kallein rakkaus. Pääosin kuitenkin jokaisen killingin väärti, vaikka jokaisen on maksettava laulujensa lunnaat, eikös juu?

Toisesta, pitempään kestäneestä rakkausuhteesta taidan kirjoittaa ylihuomenna.

perjantai 18. tammikuuta 2019

Palavaa vettä

päivis: Aloitin tämän päivän ulkoilun juoksemalla. Menin laittamaan auton lämmitykseen kengät jalassa ja juoksin takaisin sisälle paljain jaloin. Hetkisen päästä radiossa puhuttiin Lauri Tähkän Palavaa vettä -nimisestä kappaleesta. Toki se soitettiinkin. Lauri Tähkän kerrottiin istuneen kylmässä suihkussa neljä tuntia ennen kappaleen äänittämistä. Samaistuin.

Meno-paluu.
Uimahallin saunan lauteilla kokeneelta vaikuttanut avantouimari kertoi, että jos ei ole mahdollista käydä avannossa, niin hän tepastelee kotipihan hangella paljain jaloin. Vaikutus on kokolailla samanlainen. Uskoin ja olen nyt muutaman kerran paljain jaloin ulkona käydessä huomannut, että jalkapohjat ovat hetken aikaa kuin tulessa sisälle päästyä. En epäile Lauri Tähkääkään, jonka kerrottiin suihkuttelulla hakeneen nimenomaan kappaleen kannalta oikeanlaista tunnelmaa.

En osaa samaistua metsän eläinten elämään, mutta mietin usein asiaa. Miltä mahtaa peuroista ja kauriista tuntua, kun talvi välillä kovine pakkasineen saapuu? Öisin ajan töistä kotiin peltoaukeaman poikki. Ennen lumen tuloa siellä oli melkein aina viisi kaurista, jotka seurasivat tarkasti kulkuani. Nyt niitä ei enää ole näkynyt. Eikä jäniksiäkään, joita samalla pellolla oli usein monta. Missä ja minkälaisissa tunnelmissa ne ovat viettämässä talveaan?

Seuraan myös pihan ruokintapaikalle pyrähteleviä punatulkkuja ja tiaisia. Miltä niistä tuntuu nyt kun on kylmä? Samalta kuin palelevissa paljaissa jaloissani tai Lauri Tähkällä kylmässä suihkussa?

Eipä minun tarvitsisi ihmettelyideni kanssa edes mennä luontokappaleisiin. Niiden elimistö kun on rakennettu eri tavalla kuin talvella paksuihin vaatteisiin kääriytyvien ihmisten. Kenties paljon suurempi ihme ovat kaukaiset esi-isät ja -äidit, jotka pohjoisen kylmissä olosuhteissa pärjäsivät ennen suutareiden, räätäleiden ja kotiompelun aikaa.

Arkeologeilla on vaatetuskysymykseen olemassa uskottavat selitykset, mutta ei taatusti kenelläkään ole käsitystä siitä, miten nuo varhaiset ihmiset oikeasti tunsivat ja kokivat hyytävän kylmyyden.

torstai 17. tammikuuta 2019

Keskiviikon puuhailta sai jatkoa.


jormas: Viime viikon tiistai-iltana ravintola Helmen kippari, Puuha-Pete manaili, että ei ole keskiviikolle tietokilpailun pitäjää. Lupasin vetää sen ja laatia myös kysymykset. Ilta oli mittareillani menestys, joten lupasin hoitaa sen myös seuraavalla viikolla. Oli mukavaa nytkin ja tupa oli viimeistä paikkaa myöten täynnä.

Kysymykset olivat valistuneelle joukolle sopivan vaikeita tai helppoja, joista tässä yksi keskiverto esimerkki:
"Mainitse elokuvaohjaaja, joka on ohjannut isänsä ja tyttärensä Oscar-voittajiksi? Isä sai Oscarin sivuosasta vuoden 1948 elokuvasta, jonka pääosassa esiintyy Humphrey Bogart . Ohjaajan tytär nappasi Oscarin parhaasta naissivuosasta vuoden 1985 elokuvan näyttelijätyön perusteella. Tämä elokuva puolestaan sijoittuu mafiamaailmaan ja vastanäyttelijänä toimi Jack Nicholson."

Perinteisesesti 30 kysymyksen kisan puolessa välissä korkataan buffetpöytä ja halukkaat täyttävät kupunsa. Minä heidän joukossaan. Ruokapalkalla ja ilman työlupaa tehdystä jobista. Jota katkerat ja kaunaiset maanmieheni ehtivät jo kyselemään.

Ilta jatkui karaoken merkeissä, jossa olikin toinen toistaan taitavampia laulajia. Niin miestä kuin naistakin. Yritän laittaa blogiin mukaan videoklipin esimerkkinä esiintyjien tasosta.

Mutta illan kruunasi ystäväpariskunta, joka porhalsi rapakon toiselta puolelta Hua Hinista kohtuullisen nopealla lautalla. Lienee lähes puolet nopeampi kuin nopeimmat Tallinnan lautat.

Ystävämme saivat vielä yön yli kortteerinkin Helmen yläkerrasta. Aamulla söimme loistavan aamiaisen ravintola Danmarkissa, jonka jälkeen vierailimme vielä Thaikodissamme. Loistava ilta, yö ja aamupäivä.


keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Uusia harrastuksia?

päivis: Olen jo pitemmän aikaa harkinnut uuden harrastuksen aloittamista. Se ei olisi samalla pientä lisätuloa tarjoava puuha, kuten on harrastuksenomaiseksi tarkoittamani taksiajo. Oikeasti harrastuksen kai pitääkin tuoda jotain muuta iloa kuin rahaa. Olen haaveillut opettelevani kirjoittamaan sanoituksia. Eilen ihan puun takaa tuli toinenkin harrastusidea.

Kuuntelen yksin ollessa ja autolla ajaessani paljon radiota, jossa tietysti soitetaan levyjä. Niitä olen kuunnellut aina vain tarkemmalla korvalla ymmärtääkseni, mistä levyjen sanoissa on kyse. Sen verran olen nyt tiedostanut, että valtaosa sanoituksista on tarinoita. Usein halutaan myös kertoa kahden ihmisen suhteesta, jossa vaan junnataan siinä, jatkuuko rakkaus vai ei. Toisinaan sen olemassaolo taas on ihan ilmiselvää. Jotain asiaa julistavat sanoitukset ovat asia erikseen.

J. Karjalaisesta kertova dokumentti, jonka katsoin Areenalta, oli mukava myös tämän sanoitusasian kannalta. Häneltä poimin ajatuksen, että tarina voi syntyä ihan vain muutamasta ideasta, melkein vain lauseesta. Jostain itse koetusta, nähdystä tai kuullusta. Luultavasti lähiaikojen yksi soitetuimmista levyistä on myös Maaritin Kaarina. Sen tarina tulee suoraan Maaritin lapsuudenkokemuksesta ja eläneestä henkilöstä.

Mutta kuinka kirjoittaa joku koettu tai vaikka vaan ideana tullut asia laulun sanoiksi? Niin pitkälle en edes tähtää, että mahdollinen sanoitus muuttuisi jossain vaiheessa myös musiikkikappaleeksi. Ensin pitäisi kuitenkin saada kirjoitettua se ihka ensimmäinen sanoitus.

Eilen illalla olin hurahtaa myös toiseen harrastukseen, vaikka se tulikin kyllä ihan puskista. Tai tarkalleen ottaen sieltä taksin takapenkiltä. Poimin viihdekeskus Flamingon tolpalta kyytiini herttaisen vanhan rouvan. Hän kertoi olleensa katsomassa oopperaa. Elokuvateatterissa! Tuntui olevan oikein hevijuuseri.

Innostuin niin kovasti oopperan katsomisesta elokuvateatterissa, että pois lähtiessään rouva antoi minulle Finnkinon meneillään olevan kauden ohjelman. Sitä ennen hän antoi hyviä vinkkejä, minkälaisista oopperoista kannattaisi aloittaa.

Elokuvateatterissa esitettävät Metropolitan oopperan näytökset ovat jo ilmeisen vanha juttu, mutta vasta nyt tiedostin asian. Ehkä kynnys kokeilla oopperaa elokuvateatterin pimeässä salissa olisi matalampi kuin varsinaisessa oopperatalossa, jonne menoa olen ties kuinka usein miettinyt mielessäni. Ei tarvitsisi edes pukeutua yhtään paremmin. Ehkä suurin haaste on pitkä näytösaika kolmesta viiteen ja puoleen tuntiin. Sen sentään leffaoopperassa katkaisee väliaika, joskus kaksikin.

tiistai 15. tammikuuta 2019

Leppoistamisen käy joutenolosta

Jormas: Jotenkin olen onnistunut viime päivinä olemaan kiirehtimättä siten, että kaikki jää tekemättä. Vaikka ei olisi mitään tekemistäkään. Mutta jäi toissapäiväinen blogikin, jonka sain tehtyä vasta tänään. Sen voi lukea tästäkin.

Jotenkin on tullut todeksi, että leppoistajan arkeen kuuluu usein myös aloittamisrajoitteisuus. Ei siis aloittamiskyvyttömyys, joka on toinen juttu. Joskin sukua mainitsemalleni rajoitteisuudelle.

Joka ilmenee esimerkiksi niin, että kun maanantaina pitäisi mennä postilaatikolle, saakin sen tehtyä esimerkiksi vasta torstaina. Tosin jo ennen leppoistamisjaksoa harjoittelin sitä joltakin osin. Ja käytin ohjenuorana, että älä tee sitä tänään, jonka voit huomenna siirtää toiselle tai hätätilassa ylihuomiseksi.

Mukavaa mitääntekemättömyyttä päivästä toiseen, jolloin suunnittelen tekeväni lähiaikoina yhtä jos toistakin. Ja seuraavana päivänä visioin kuinka selvitä ilman sen tekemistä.

Onnistunkin usein loistavasti, kunnes vatsa ja jääkaappi ovat tyhjiä. Silloin on tehtävä jotain. Esimerkiksi syötävä. Ja tuumittava minne mennä syömään, jos ei kukaan täytä jääkaappia. Täällä tällä hetkellä sekin onnistuisi helposti, sillä olen suosikkisiivoojani kanssa kelpo väleissä. Hakisi varmasti ruokaakin, jos pyytäisin. Mutta taidan ostaa häneltä Thaikotimme siivouksen, jotta Päiviksen on mukavampi tulla noin kuun vaihteessa.

Joskus on ihan mukavaa täyttää blogisivua siten, että tosiaankaan ei ole aihetta edes hölynpölyksi. Mitä sekin sitten lieneekään.




maanantai 14. tammikuuta 2019

Kun suhteellisuudentaju katoaa

päivis: Viime viikonlopun taksivuorolla sattui tapaus, joka hieman muista työtehtävistäni poiketen jäi mietityttämään. Ehkä sen voi jakaa tänne esimerkkinä taksikuskin joskus erikoisesta arjesta. "Kyyti" tapahtui pienellä alueella, mutta kesti melkein puolitoista tuntia. Myönnän että muutaman kerran olin menettää hermoni.

Kaikki alkoi niin kuin muulloinkin. Sain ajovälityslaitteeseen tiedon taksin tarpeesta. Hyväksyin kyydin ja ajoin paikalle. En kuitenkaan ollut ihan varma, olinko oikean talon kohdalla, joten kysyin rappuun menossa olleelta naiselta, olenko siellä missä pitäisi. Hän vahvisti paikan, mutta esitti samalla vastakysymyksen: oletko hakemassa humalaista miestä?

No, kyytejä soitellessa asiaan ei kuulu kertoa taksin tarvitsijan humalatilasta, eikä siitä myöskään ilmoiteta kuskille, vaikka taksin itselleen soittanut olisikin vaikuttanut päihtyneeltä. Nainen kertoi, että arvelemansa taksin tarvitsija usein tilaa humalassa auton, jolla käy sitten kaupassa hakemassa kaljaa. Tiesin siis mitä odottaa.

Hetken päästä ovesta tulikin oletettavasti kyseinen henkilö, jolla ei ollut mitään kiirettä tulla autoon. Hänen piti ensin polttaa tupakka ja juoda mukana ollut kaljatölkki tyhjäksi. Pitkin hampain odotin, mutta päätin sitten laittaa mittarin päälle. Ja sitten sinne lähikauppaan. Ruokaa piti saada. Kaljaa miehelle ei taatusti olisi myytykään. Ainakaan lain mukaan niin ei olisi voinut tapahtua.

Ennen sisälle kauppaan menoa piti taas polttaa tupakka. Miestä parkkipaikalla odotellessa mietin, että jos hän tulee ulos kauppakassin kanssa, hänellä todennäköisesti on rahaa tai toimiva pankkikortti. Niin sitten tapahtuikin. Kassit pantiin takakonttiin. Ja taas tupakka palamaan.

Oltiin jo melkein päästy lähtemään, kun kaupan pihaan ilmestyi kaksi naapurimaan kansalaista. Olivat miehen tuttuja. Siinähän piti taalata pitkän aikaa ja miettiä, miten miehet pääsisivät juna-asemalle. Kysyivät, että veisinkö heidät, mutta minullahan oli jo asiakas, jonka olin viemässä takaisin kotiinsa. Kaverit painelivat kauppaan. Mutta vielä ei voitu lähteä, koska piti polttaa tupakka.

Kyydittäväni oli jo istunut autoon, kun kaverit tulivat kaljatölkkeineen ulos kaupasta. Ei muuta kuin takaisin ulos. Vähän kaljaa kitaan ja tietysti tupakkaa. Asiaa oli kovasti puolin ja toisin. Ja taksin mittari näytti jo lukemaa, jonka ansaitakseen monen pitäisi tehdä jokunen tunti töitä.

Sitten keksivät, että koko porukka tulee kyytiin ja vien heidät läheiselle juna-asemalle ja alkuperäisen asiakkaan sen jälkeen kotiinsa. Ääntä korottamalla piti ensin estää tyyppien tulo autoon, sillä toisella oli kourassa avoin kaljatölkki. Tässä tilanteessa kaljatölkin tyhjentämiseen tuntui menevän ihmeen pitkä aika.

Aseman edessä koko kolmikko hyppäsi ulos kyydistä. Avaamaton tölkki tyhjeni seuraavaksi ja tupakkaa meni yksi tai kaksi. Kului siis jokunen tovi ennen kuin päästiin jatkamaan matkaa. Mutta kotiin ei ollutkaan enää kiire.

Piti ajaa lähellä olevalle huoltamolle, josta asiakkaani arveli saavansa kaljaa. Yritti houkutella minuakin sisälle juomaan kahvia. Kiitin, mutta sanoin odottavani autossa. Kului taas jokunen tovi, kun pihaan kaartoi poliisiauto. Saatoin parahtaa ääneen, että "voi että". Ainakin ajattelin niin, sillä oletin ilman muuta, että kaljaostoksista on tullut riitaa ja henkilökunta on joutunut soittamaan virka-apua paikalle.

Onneksi olin väärässä. Ruoka-annoksiakin myyvä huoltamo olikin poliisien suosiossa ja paikalle ajoi toinenkin partio. Samaan aikaan asiakkaani käveli ulos kädessään iso kaljatölkki. Rikottiin siis lakia tai sitten vahvasti humalainen voi tarvittaessa onnistua esittämään selvää. Ja taas ennen tölkin tyhjentymistä ja autoon nousua piti taas polttaa tupakka.

Jännittävin vaihe oli edessä, kun viimein sain ajettua miehen kotipihaansa. Onnistuuko maksutapahtuma? Onko pin-koodi pysynyt humalaisessa päässä? Osuvatko sormet oikeisiin maksulaitteen näppäimiin? Olin huojentunut, kun lopulta maksulaite alkoi naksuttaa ja sylkeä ulos kuittia, jossa loppusumma oli yli 80 euroa.

Olin monta kertaa tunnin ja 20 minuutin aikana huomauttanut, että tämä tulee nyt kyllä kalliiksi. Siihen asiakkaani vain huitaisi kädellä, että ei se haittaa. Kukaan ei siis voi ainakaan syyttää minua, että olisin jotenkin edesauttanut sitä, että kyydistä tuli näinkin kallis. Oikeasti minä saatoin vain tyytyä siihen, että asiakkaani suhteellisuudentaju petti pahan kerran. Kuinka usein tuota mahtaa tapahtuakaan.

Painoin osoitteen tarkasti mieleen ja päätin, että jos samasta rapusta joskus on kyyti tarjolla, ihan suosiolla annan sen jollekin toiselle kuskille.

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Leppoistajan arki

jormas: Kun oikein kunnolla leppoistaa, jää kaikki tekemättä. Kuten tämä blogikin. Ehkä teen sen huomenna. Vaan enpä tehnyt huomenna eli eilen. Vaan vasta ylihuomenna eli tänään.

Syynä oli päivien täyttyminen muulla, muttei tärkeällä. Olin nimittäin menossa saunaan ja treffitkin oli sovittu Peten kanssa ravintola Helmeen kymmeneksi aamulla. Jossa olin hyvissä ajoin ehtiäkseni syömään aamupalan.

Ja näin myös tapahtui. Minun osaltani. Mutta lähtö viivästyi ja viivästyi, kunnes kahden jälkeen iltapäivällä Pete sanoi, että sorry, unohdin luvatun musiikkikauppareissun, täytyykin mennä sinne.

Mutta ei hirttänyt minulla kiinni eikä edes ahdistanut saati kiristänyt hampaita. Sanoin vaan, että tällaista on leppoistajan ja yrittäjän arjen yhteensovittaminen.

En enää muista millä iltapäiväni ja illan täytin, mutta blogi jäi. Meni vähän fiiliskin. Seuraavana päivänä kuitenkin eli eilen selvittiin myös  saunalle. Joskin navigaattorin avulla, sillä Pete näyttää ottaneen harrastuksekseen eksyttämiseni.

Harrikan kyydissä oli Suominaapurikaupungin tatuoitu mies, jolla oli menneisyyttä nuoresta iästä huolimatta muillekin jaettavaksi.

Näillä näkymin saamme huomisen tietokilpailun jatkoksi kuunnella hänen tyttöystävänsä minulle kerrotun mukaan jumalaista lauluääntä.

Joka tapauksessa kaikin tavoin maallista elämää suurempi ja hieno päivä Neljän kuninkaan saunalla.

lauantai 12. tammikuuta 2019

Saukot Jokilaaksossa

päivis: Olemme vuosien ajan nähneet aina silloin tällöin lumella jälkiä, jotka olemme tunnistaneet saukon jättämiksi. Elukkaa emme kuitenkaan ole koskaan nähneet. Kunnes eilen Niilon kanssa siltaa ylittäessämme näimme sen. Tai tarkalleen sanottuna ne. Niilokin näki.

Tuusulanjoki on osittain jäässä. Sillan pohjoispuolella jäätä on enemmän ja siellä olen jo jonkin aikaa sitten nähnyt puolittain sulassa jäässä jäljet, jotka takuuvarmasti ovat mielestäni olleet saukon jättämät. Sillan toisella puolella vain rannat ovat jäässä.

Eilen olin Niilon kanssa tyypillisellä tutkimuskävelyllä. Kiilinmäkeen on johonkin Myllykyläntien puoleiseen taloon majoittunut ehkä parikin ulkona viihtyvää koiraa. Äänen perusteella ne ovat suuren puoleisia. Niitä pitää aina kuunnella tarkasti. Ehkä Niilo ymmärtää, mitä niillä on sanottavaa. Ainakin se aina pysähtyy ikään kuin varmistaakseen, että kuulee oikein.

Soiniityntien poikki kulkee monenlaista nelijalkaista. Jäniksiä enimmäkseen, mutta on kauriita, peuroja, ehkä supikoiria ja pieniä hiirulaisia. Kaikki jäljet on tutkittava tarkasti.

Sillalle tullessamme taisimme molemmat vilkaista joen suuntaan, kun näimme ne: kaksi saukkoa jäällä. Toinen oli täysikasvuinen, toinen ehkä sen viime kesän poikanen. Meni hetki, että edes tajusin mitä näimme. Niilokin taisi hämmentyä. Ainakaan se ei osoittanut millään tavalla, että nyt pitää haukkua. Se vain tuijotti saukkoja.

Kun saukot huomasivat meidät, ne kääntyivät takaisin ja ikään kuin tulivat meitä kohti. Vaikka silta on melko korkealla, jotenkin aivoni yrittivät väittää, että sieltä ne kohta tulevat sillalle ja käyvät Niilon kimppuun. Hyvä etten nostanut koiraa syliini.

Vaan eiväthän ne tietenkään meitä uhanneet. Päinvastoin, olivat varmasti pelästyneitä ja solahtivat nopeasti sulaan veteen. Sillan toisella puolella vesi vain lainehti, kun ne sukelsivat hyisessä vedessä. Yhdessä ihmettelimme sitä hetken aikaa Niilon kanssa, mutta sinne jonnekin saukot jäivät lymyämään eivätkä tulleet enää näkyville.

Oli mukava nähdä saukot. Niitä ei Suomessa ole liiemmälti. Ne ovat rauhoitettuja petoeläimiä. Kumma asia tuokin, petoeläin. Tietääkö saukko itse, että se on peto? Ja mikä on peto? Se joka haluaa syödä toisen eläimen? Silloin lihansyöjäihmisetkin ovat petoja. Voinko tästä päätellä, että kasvissyöjänä ja vegaanina minä en ole peto?

perjantai 11. tammikuuta 2019

Puolustuksella on puheenvuoro

jormas: Eilisessä blogissaan Päivis selitti Facebook-lakkoaan muun muassa haluttomuudella elää tai käyttää aikaansa virtuaalielämään. Särähti korvien välissä, sillä olen innokas somemaailmassa eläjä.

Ennen kuin jotain siitä kerron, olisin halukas tietämään mihin kategoriaan Päivis laittaa radion kuuntelun, television katselun ja kirjojen maailmaan, joihin hän silloin tällöin mielellään uppoutuu. Ne kun eivät tarjoa edes mahdollisuutta vuorovaikutukseen. Mutta kukin tavallaan, joka on jokaisen oikeus.

Itse käytän kaksipuoliseen viestintään ja kommunikointiin somessa blogikirjoittamisen lisäksi useammankin Facebook-sivuston ylläpitäjän roolia, mutta myös Skypeä, Messengeriä, Lineä, Hangoutsia, WhatsAppia, Instagramia ja monia, monia muita.

Yksi syy intooni on, että haluan sanoa sanottavani niin, jottei niitä muut käyttäjät sensuroi. Näin on esimerkiksi Pattayalla yhden suomenkielisen julkaisun laita. Joka tölvii milloin mitäkin antamatta julkaisussaan juuri mahdollisuutta vastata. Näin on ainakin oma laitani, joka en lukuisista pyynnöistä huolimatta saanut tunnuksia vastinetta varten.

Toinen syy on sangen suuri Facebook-ryhmä, jonka ylläpito ei salli kritiikin sanaa Thaimaasta. Se on väärin kaikkia niitä kohtaan, jotka etsivät monipuolista tietoa Thaimaasta.

Toki muitakin syitä on pilvin pimein. Kuten esimerkiksi haluni olla itse äänessä ja kukkona omalla tunkiolla.

Osin chattailun ansioista tiedän kuitenkin esimerkiksi köyhän filippiiniläisen yhteisön elämästä enemmän kuin moni vuosia Aasiassa asunut suomalainen. Jolle riittää palveluammatissa olevan työntekijän kohteliaisuus sekä hymy ja baaritytön tarjonta.

Somessa hyväksyn kaverikseni lähes kaikki. Mukaan lukien hämäryydet. Niin miehet kuin naisetkin. Tämän ansioista koukkuun tarttuu milloin mitäkin. Tai minä pyytäjän ansaan. Kuten nainen, joka esitteli itsensä jenkkisotilaaksi jossain Syyriassa.

Jaoin hänen moniosaisen pyydyksensä blogimuotoisena kaikille, jotka vastaavasti sai hyppysiinsä bulgarialainen sähkölaitoksen valvoja. Joka kysyi lupaa teksteihin saadakseen kyseisen "naissotilaan" kiinni.

Nyt tämä perheellinen mies opiskelee avullani somessa suomenkieltä. Chattailemme päivittäin, johon välillä osallistuu hänen vaimonsa ja tyttärensä. Bulgariaksi, suomeksi ja englanniksi. Monta kertaa on perhe esittänyt kutsun voisinko ensi kesänä tulla vaimoni kanssa heidän luokseen Sofiaan.

Päivis puhui Facesta myös yksinäisyyden poistajana. Minulla on yksi lähes kasikymppinen chattikumppani, olkoonpa tässä Arvo nimeltään. Joka pitkään sanoi ainoastaan iltaisin hyvää yötä ja aamuisin huomenta. Yksinäinen, näin oletan.

Mutta yhtenä päivänä hän rohkaistui ja kertoi huumorin puutteesta. Joku oli häneltä nimittäin kysynyt, että käyttääkö hän keppiä näön vuoksi. Ja Arvo oli vastannut, että ei, vaan käytän näön vuoksi silmälaseja. Oli kuulija kuulemma suuttunut.

Sanoin Arvolle, että olihan se vähän huono pila, jos kuulija oli sokea. Sillä hän käyttää keppiä, usein valkoista, näön vuoksi. Nyt suuttui puolestaan Arvo ja sanoi minua parittajaksi. En tiedä vielä miksi ja selviääkökään koskaan. Nyt ei kuitenkaan sano Arvo enää hyvää yötä eikä huomenta.

Mutta oli miten oli, minulle netti on paljon muutakin kuin virtuaalimaailma.

torstai 10. tammikuuta 2019

Facebook-lakossa

päivis: En ihan heti keksinyt, että taidan olla Facebook-lakossa. Joku päivä vain huomasin, etten ole vähään aikaan avannut Facea. Kun sen tajusin, päätin, etten ihan äkkiä sinne menekään kurkkimaan. Pärjään tällä hetkellä ilmankin.

En ole koskaan ollut aktiivinen Facebookin käyttäjä. Solahdin sen kaikkitietävään maailmaan melkein vahingossa ja pikkuhiljaa siitä tuli osa arkea. Ehkä ei voi sanoa, että liiankin kanssa, mutta moni asia siellä ja sen kanssa alkoi ärsyttää.

Omille sivuilleni laitan silloin tällöin jotain uutta, mutta laiskanlaisesti. Kun vain harvat Facebook-kaverit niistä käyvät tykkäilemässä, miksi sinne mitään jakaisin. Harvat varmasti tykkäävät siksikin, että olen ihan tarkoituksella pitänyt kaverimäärän tosi pienenä. Ei ole ollut mitään hinkua haalia laajaa kaveriporukkaa. Vain kerran olen tietyistä syistä halunnut kasvattaa kaverimäärää. Itse asiassa tuolloin lisäämäni kaverit voisi jopa poistaa sieltä. Tai enpä edes tiedä, voiko kavereita poistaa.

Oma Facebookin käyttöni on lähinnä sitä, että seuraan joidenkin ihmisten julkaisuja. Tykkäilen niistä, koska tykkään oikeasti tai välillä teen niin, koska näin on kai tapana.

Facebookissa jaettuja kissavideoita en juuri katsele, mutta hauskat koiravideot saavat minut usein nauramaan. Haluaisin Facebookilta hyvää mieltä, mutta enimmäkseen siellä on tarjolla tympeyttä, johon huomaan helposti itsekin lähteväni mukaan. En ehkä kommentoi, mutta ihan turhaan sieltä luetut tekstit ja möläytykset tekevät omankin mielen happamaksi.

Facebookissa viihtymistä perustellaan monesti sillä, että se tarjoaa varsinkin yksinäisyyteen ajankulua ja muutenkin kokemusta, että kuuluu johonkin. On kavereita. En kuitenkaan ole innostunut elämään virtuaalielämää, jota Facebook tarjoaa. Sen verran hyvin viihdyn yksiksenikin, että en ihan ensimmäisenä halua täyttää päivääni seuraamalla toisten elämää tietokoneen tai puhelimen näytöltä.

Loputtomiin lakkoni ei varmaankaan kestä. Jossain vaiheessa alan kuitenkin kaivata ryhmiä, joissa käytävä keskustelu on oikeasti hyödyllistä. Mutta sen aika ei ole ihan vielä. Haluan jonkin aikaa tutkia itseäni, miten elämä ilman Facebookia sujuu. Ehkä viimeistään siinä vaiheessa palaan kyseisen somen vietäväksi, kun olen kokeillut kaikki vegaaniryhmistä poimimani reseptit ja kaipaan jotain uutta kokkailtavaa.

Facebookin näpräämisen sijaan aloitin tämän päivän katselemalla Niilon kanssa takkatulta. Kieltämättä viihdyin paremmin.

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Blogistin epävarma maailma

jormas: Jos en saa tätä tänään aikaiseksi, teen sen huomenna. Tähtien asento sanoi nimittäin aamulla, että mene Neljän kuninkaan saunaan ja altaalle. Illalla taas menen ravintola Helmeen pitämään tietokilpailun.

Mutta nyt näyttikin jäävän sopiva luppoaika blogille. Joten tässä jotain, vaikkei asiaa ole lainkaan.

Sen verran mutkien takana on Neljän kuninkaan saunapaikka, etten hevin sinne osaisi ilman apuvälineitä. Oikein mukava ja siisti kokonaisuus, jossa tulee varmaankin käytyä myös päiviksen kanssa.

Kuvan kuitin mukainen, pieni elintarvikekauppa on jossakin matkan varrella, jonne sinnekään en ilman apuja osaisi. Juusto, jota ainakin myydään australialasena on mielestäni halpaa ja hyvin minun makuuni istuvaa. Ja koska näin on, on se satavarmasti epäterveellistä. Sanoisin, että ainakin rasvamääränsä puolesta. Kauppa on jotenkin harvojen tiedossa, sillä en ole koskaan kuullut kenenkään suomalaisen sanovan siitä sanaakaan.

Mutta sitten siihen illan tietokilpailuun, jonka lupasin pitää ravintola Helmen pyynnöstä ruokapalkalla. Joka onkin oiva korvaus kaltaiselleni elämän leppoistajalle.

Kokemusta moisesta tehtävästä olen hankkinut kelpo määrän Sininauhaliiton vuosittaisilla Syysrasteilla yli kymmenen vuoden ajalta.

Silti hieman jännitän, sillä ainoan totuuden vankeja on usein siellä missä on kourallinen suomalaisia. Joten katsotaan kuinka väännetään vastauksista, koska näissä kisoissa ei tarvitse olla selvinpäin.

Mielenkiintoinen aasinsilta tuleekin siitä, etten päihdetyötä tekevän Sininauhaliiton päivillä, olisi voinut kuvitellakaan pitäväni joskus tietokilpailuja, joissa palkintoina on vain viinaa.

Tässä Helmen sivulta info kyseisestä kisasta:



tiistai 8. tammikuuta 2019

On ilmoja pidellyt

päivis: Vähitellen säät ovat alkaneet olla sitä, mitä talvelta yleensä odotetaan. On tullut lunta eteläänkin. Tai tulihan sitä jo jouluksikin. Pakkastakin on ollut. Kun mittari näytti noin kymmentä miinusastetta, moni tutisi viluissaan. Kylmään ei kai oltu totuttu tai ei edes muistettu, että joskus etelässäkin on huomattavasti kylmempää. Ei ole kymmentäkään vuotta siitä, kun meillä Tuusulassa pakkanen kiristyi 30 asteeseen.

Ajattelimme, että auraushuolet voi jatkossa unohtaa, kun vietämme pakkas- ja lumikuukaudet Thaimaassa. No, tänä talvena olen kuitenkin täällä ja välillä käyn kolaamassa lumia kulkupaikoiltani ja vähän autonkin kääntöpaikalta.

Yön aikana lunta oli tullut sen verran, että taas oli syytä tarttua kolaan. Kostea lumi tosin tuntui painuvan kasaan ja kutistuvan, mutta kaiken varalta halusin kolailla paikat, joita olin aikaisemminkin työntänyt.

Lumen olen reilun 300 metrin kotitien matkalta joutunut aurauttamaan toistaiseksi vain kerran. Voi olla että toinen kerta osuu tälle viikolle. Jos säätiedotteisiin on uskominen, lunta on viimeistään viikon loppupuolella luvassa lisää. Mutta tämän(kin) asian osalta elän päivän kerrallaan.

Sää on varmasti yleisin asian, josta toisilleen vieraatkin ihmiset puhuvat keskenään. Ilmat on sopivan leppoisa Small talkin aihe. Leppoisuus siitä tietysti katoaa sillä silmän räpäyksellä, kun keskustelijat alkavat miettiä, minkä verran ilmastonmuutos vaikuttaa päivän säähän. Tänään kuitenkin kyse taitaa onneksi olla vain normaalista talven ilmiöstä.

maanantai 7. tammikuuta 2019

Kaksinaamaisuuden ja feikkimoraalin portinvartija

jormas: Kirjoitin 15-osaisen blogisarjan kuukauden reissustani Filippiineillä. Jaoin sen joillakin sosiaalisen median foorumeilla ja sain myös melkoisen määrän palautetta. Lähes kaikki myönteistä. Mutta osa 14 jäi somejumalan kätyreiden hyppysiin, josta seurasi vuorokauden karenssi Facemaailmaan. Se on nyt lusittu ja tämänkin voin jakaa entiseen tapaan ellei jonkun pikkusielun, jolla ei pitäisi olla mitään valtaa, klyyvari täyty herneillä, josta seuraa uusi porttikielto.

Syynä vuorokauden pannaan oli julkaisemani kuva vanhempien pyynnöstä kolmesta lapsesta, jotka jonottivat ruokaa Filippiinien köyhääkin köyhemmässä peltihökkelikylässä. Kahdella oli paidat ynnä pöksyt, mutta yksi odotti ruokaansa sellaisena, joksi Luoja hänet loi. Ilman somejumalia.

Se oli liikaa foorumille, jossa on pilvin pimein valeprofiileja, aseita, tappotuomiota, huumeita, rasismia, itsensä myyjiä, henkilökohtaisuuksiin meneviä alamittaisuuksia ja vaikka mitä. Minun maailmassani oikeasti moraalitonta.

Tähän kaksinaamaisuuteen oli alaston lapsi liikaa. "Ymmärrän Facea", sanoi yksikin äiti ja jatkoi, "kun maailmassa on niin paljon pahuutta". Jos olisi ollut pelihousut, olisin repinyt ne kuultuani äidin viisauden ja linjavedon.

Mutta mitä some sitten sanoo alastomuudesta? 

Kulttuurin kannalta merkittävä viittaus alastomuuteen Raamatussa on kohta, jossa ihmiskunnan esivanhemmat Aadam ja Eeva elävät ensin alastomina Eedenin puutarhassa, mutta syntiinlankeemuksen jälkeen häpeävät alastomuuttaan.

Ja Luoja kysyi heiltä kuka teille kertoi, että olette alasti. Jos sama kysymys olisi esitetty minulle, olisin kysynyt, entä sitten?

Keisari palkkaa vaatturin räätälöimään keisarille uudet vaatteet. Vaatturi päättää kuitenkin huijata keisaria ja pyytää materiaalikustannuksiin ja palkkioksi paljon kalleinta kultaa ja hienointa silkkiä. Vaatturi ei tee ollenkaan vaatteita ja väittää keisarille vaatteiden näkyvän vain älymystölle. Tyhmät ja virkaansa pätemättömät eivät näkisi vaatteita ollenkaan. Näin ollen keisari ajattelee tämän olevan hieno sijoitus, kun hän saisi heti tietää, ketkä eivät olisi kykeneviä tehtäväänsä. Keisari saa huomata ettei itsekään näe vaatteita, mutta päättää olla puhumatta asiasta, koska pelkää muiden toteavan hänet kyvyttömäksi tehtäväänsä. Kangaspuita käy katsomassa myös useampi keisarin virkamies ja hekin päättävät vaieta kyvyttömyydestään nähdä kankaita ja kuvioita.
Lopulta keisari sovittaa peilin edessä vaatteitaan ja hienoa laahusta. Laahuksen kantajatkin ovat tarttuvinaan kankaaseen, mitä he eivät oikeasti löydä. Kaikki kuitenkin ihailevat kovaan ääneen kauniita kankaita ja niiden kuvioita. Sitten joukko lähtee kulkueeseen kaupungin keskustaan, missä ihailu jatkuu kunnes pieni lapsi huutaa, ettei keisarilla ole ollenkaan vaatteita. Kulkueen seuraajat alkavat tämän jälkeen supista keskenään lopulta yltyen huutamaan, ettei keisarilla ole vaatteita. Keisari suoristaa selkänsä ja näyttää entistä ryhdikkäämmältä vaikuttaakseen ylpeämmältä ja kamariherrat jatkavat laahuksen kantamista kuin keisarilla olisi oikeasti vaatteet laahuksineen.

Joten revi tästä Fecebook, mene itseesi, jos ei ole liian ahdasta ja anna tuomiosi sekä laita maksumieheksi minun lisäksi ruokaa kerjäävä alaston lapsi. 

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Ville ja muita valoja

päivis: Tekemällä tehty - ja taas yksi aasinsiltojen aasinsilta - on tuo otsikkoni, mutta Ville Valo on tällä hetkellä muutaman kappaleensa kautta yksi laulajasuosikeistani ja muuta valoa on tällä hetkellä täällä eteläisessä Suomessa tarjolla aivan hengästyttävässä määrin. Eilen muun muassa käynnistyi Lux Helsinki.

Jorma kirjoitti eilen, että minun blogini syntyvät ehtoolla, kun hän kirjoittelee aamuisin. Näin on ollutkin, mutta käytännön syistä olen viime viikkoina varsin usein suoltanut tekstiä jo aamulla. Illalla kun en yleensä ehdi koska silloin olen töissä.

Tänään, vapaapäivänä, ajattelin kirjoittaa blogin illalla, kun olen ensin käynyt katsomassa Lux Helsinkiä. Saisin sieltä ehkä kivoja kuvia, joilla voisi sitten vaikka kuitata koko blogin. Päätin kuitenkin kirjoittaa nyt puolen päivän aikoihin, mutta ehkä myöhemmin illalla lisään tänne jonkun kuvan. Saas nähdä.
Tässä lupaamani kuvalisäys. Finlandia-talo sai seinälleen värivaloteoksen,
jota vielä oli täydennetty jykevällä, ukkosta muistuttaneella äänellä. 

Ville Valon uusimpaan musiikkiin törmäsin Suomeen palattuani marraskuussa. En ensin tiennyt, kuka lauloi kappaletta Orpolapsi kiurun. Mutta pidin siitä, vaikka sitä välillä soitettiin radiossa lähes kyllästymiseen saakka.

Jossain vaiheessa tulin tietämään, että laulaja on Ville Valo ja soittajat ovat Agentsien porukkaa. Heillä on keskenään meneillään yhteistyö, jonka äsken kuulin poikivan pitkän kiertueen myöhemmin keväällä. Tai keväästä alkaen.

Varsinkin Helsingin keskusta on kylpenyt valomeressä, jonka mainosvalojen lisäksi saavat aikaan valtavat määrät koristevaloja. Mannerheimintie keskustassa ja Espan puisto ovat jälkimmäisestä hyvä esimerkki.

Nyt siis valoja tuli lisää Lux Helsingin muodossa. Vajaan viikon kestävä tapahtuma osui silmiini muutama vuosi sitten Ruttopuiston kohdalla, mutta nyt valoteoksia löytyy uusilta sijoilta ja kai entistä laajempana. Tätä siis menen illemmalla ihmettelemään. Jos oikein innostun, kierrän koko Lux Helsingin reitin, joka alkaa Kansalaistorilta, jostain Oodin kulmilta siis. Mutta senkin voin päättää ihan vapaasti. Teen miltä tuntuu.

lauantai 5. tammikuuta 2019

Tikusta asiaa

jormas: Päivis on uskomattoman hyvä tarinankertoja kirjoittamalla ja tekemään tikustakin asiaa. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Tai mistä lienee sanonta edes saanut alkunsa.

Eilisessä blogissaan hänellä ei juuri asiaa ollut, kunhan tarinoi ja antoi kirjainten soljua. Niin mukavasti hänen elonsa eteni, että aivan siirryin talvisen Jokilaakson kinoksille hänen ja Niilo koiran kanssa toviksi Thaimaan 30 asteen lämmöstä.

Mutta ei minullakaan tähän hetkeen juuri mitään asiaa ole. Kunhan kirjoitan, vaikka en mielestäni päiviksen tasolle ylläkään. Joskaan tasoa, jota hän kirjoituksissaan tavoittelee, ei taida tietää hän itsekään. Sillä vain aniharvoin on hän blogiinsa tyytyväinen.

Kun itse kirjoitan aamupäivällä mieluiten, on päiviksen aika iltasella, kun olen jo siirtynyt lukemisen tai somen maailmaan vuoteeseemme. Kun sieltä huutelen blogin ääreen "sujuuko", tiedän jo etukäteen ilmeineen hänen vastauksensa, vaikka en kasvoja näekään: "Jollain lailla".


Hänen eloaan on myös mukava seurata 8000 kilometrin päästä. Apuna siinä on minulla neljä Jokilaakson live-kameraa, joista tosin en monesti ole päivistä bongannut. Nauhoituksista hänet toki löytäisin joka päivä. Kerran hän esitteli uutta elo- ja oloasuaan niin mukavasti kameran edessä elehtien, että hänen innostunut mielensä tuli Thaikotiimme saakka.

Mutta vajaa kuukausi, niin saan hänet tänne livenä. Se se vasta mukavaa onkin. Nyt meillä on long way love, kameroiden, chattailun ja jonkun puhelun sekä mielikuvituksen muodossa.

perjantai 4. tammikuuta 2019

Aika kuluu, kello käy

päivis: Ajan kuluminen on hassu asia. Joskus tuntuu, että se ei kulu millään. Usein taas aika ei tunnut mitenkään riittävän kaikkeen siihen, mitä asioiden tekeminen vaatisi. Tilapäisen sinkkuelämäni viikkoina olen kokenut kumpaakin.

Niilo-koira oli minulla eilen päivähoidossa. Yllättäen koin, että aika kuluu hitaasti. Johtuiko se sitten Niilon läsnäolosta ja vähän epäselvästä ajankohdasta, jolloin se taas haetaan kaupunkikotiinsa vai siitä, etten pitkään aikaan ole ollut sen kanssa, enkä oikein tiennyt, pitääkö minun keskittyä vain siihen. Kun vähän väsytti, otin pienet päiväunet ja luulen Niilonkin tehneen samoin. Sen jälkeen kello olikin jo niin paljon, että oli hyvä hetki mennä kävelylle.

Koiran kanssa kävellessä ajan saa kulumaan mukavasti, jos nimittäin malttaa ulkona kuljeskellessa ihmetellä luontoa. Meillä Niilon kanssa oli paljon nähtävää, kun joka paikassa puhtaalla hangella oli erilaisia eläinten jälkiä, pieniä ja vähän isompia.

Googlen pilvestä löytyi hauska panoraamakuva, jossa näyttäisi olevan kaksi
Niiloa tepastelemassa nyt taas ilmeisen vahvalla lammen jäällä.
Vapaapäiviini kuuluu vähintään kaksi kertaa takan lämmitys. Siihen saa tuhraantumaan tuntikausia, jos mukaan laskee puiden kantamisen sisälle. Eilen sytytin takan kolme kertaa, sillä illalla en ennättänyt laittaa peltiä kiinni toisen polttokerran jälkeen, kun läksin asioille. Varsinainen syy kolmanteen lämmityskertaan oli eilinen pakkanen, joka vielä iltaa kohti kiristyi.

Tänään lämmitän takalla vain kerran, koska iltapäivällä lähden töihin ja jätän Merikonttikodin lämmityksen ilmalämpöpumpun tehtäväksi. Seuraavan kerran polttelen takkapuita siis huomisaamuna. Tälle päivälle oli myös tarjolla lumitöitä. Yöllä oli satanut muutama sentti lunta, jotka kävin kolaamassa paikoista, joista sen kolasin viimeksikin lumisateen jälkeen. Siinä tuo aamupäivä mennä vilahtikin.

Ylen määrin ylimääräistä aikaa minulla ei taida olla, sillä huomasin juuri, että en ole juuri näinä Suomi-viikkoinani lukenut päivän lehteä. Tai kyllä aikaa varmasti olisi ollut ainakin nopeaan digi-Hesarin lukemiseen, mutta kiinnostus on puuttunut.

Aikani kuluksi kuuntelen aamusta alkaen Yle Helsinki Suomea, josta paikallisia, valtakunnallisia ja maailmankin uutisia tulee välillä turhankin tiuhaan. Kun on kuullut ainakin kuusi kertaa perusteellisen uutisraportin siitä, että helsinkiläislapsille tarjottava päivähoitopaikka saattaa kotoa katsottuna olla toisella puolella kaupunkia, uutisten seuraaminen alkaa tympäistä.

torstai 3. tammikuuta 2019

Harleyn matkassa

jormas: Pari viime blogintekovuoroa olen laiminlyönyt. Varsinkin ensimmäisen. Mutta nyt paikkaan sen.


Reipas vuosi sitten toteutin lähes puolivuosisataa odottaneen unelmani ja ostin uuden Harley Davidsonin. Ostin sen Thaimaahan, sillä siellä tai täällä on aina ajokelit. En tällä elvistele, sillä hankinnalla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa. Tai oikeastaan on, sillä vielä järjettömämpää on, jos omaan käyttöön tienatut rahat jäävätkin manan maille lähdön hetkellä piirongin laatikkoon tai pankkitilille.
Joten ostin Harleyn, vaikka se tuontipyöränä maksaa Thaimaassa paljon enemmän kuin Suomessa. Eikä se ole edes mukavuutta rakastavan moottoripyörä.

Pari, kolme hienoa reissua olen sillä tehnyt Päiviksen kanssa, mutta yksin ajaen en ainoatakaan. Joten nyt tein sen ensimmäisen. Kohteena oli pieni kaupunki tai oikeastaan kai kylä. Joka tapauksessa vajaa neljäsataa kilometriä Pattayalta koilliseen. Non Suwan taisi olla viereinen kaupunki.

Lapsityövoimalla pyydystetty ja
valmistettu rotta päivälliseksi
Hieno reissu, joka opetti paljon ja mursi luutuneita käsityksiäni. Tai ainakin niitä, joita tyrkyttävät naiset sekä miehet, jotka mielestään tietävät joistakin asioista kaiken. Ja ehkä tietävätkin, mutta eivät ainakaan niistä, joita he minulle totuutena toitottavat.

Matkalla pysähdyimme nimittäin monessa talossa, jossa asui suomalainen mies Thaivaimonsa tai avosellaisen kanssa. Joista avo-osasta hurskaat sisareni ja veljeni sanoisivat, että synnissä elävät.

Jos jotakin romuttui niin se, että mies hakee Thaimaasta nuorta ja kaunista naisen ylä- ja/tai alapäätä. Kohtaamani miehet ovat löytäneet täältä rakkautta, jota ei voi mitata länsimaisen krääsän sumentamin silmin. Pidin paljon kokemastani ja näkemästäni. Enkä vähiten lapsista.

Mutta vaikka sainkin paljon mieltäni askarruttaviin asioihin vastauksia, vähintään yhtä paljon tuli uusia kysymysmerkkejä tilalle. Surullisiakin. Monesti suomalais-thaimaalaisen perheen elannon tuoja on mies, joka laittaa perheen kestämään esimerkiksi liiallista alkoholin käyttöä enemmän kuin suomalainen nykynainen tämä tai kuuna päivänä edes sietäisi.

Mutta sain nähdä myös kuinka suomalainen mies istuu thaimaalaisen vaimon perheeseen ja muuhun sukuun sekä tietty naapureihin. Hienoja kohtaamisia ja hetkiä.

Jos kirjoittaisin kaiken kuinka koin, saisin lisää niitä, jotka eivät minua ymmärrä. Niin miehiä kuin naisiakin, joten olkoon tällä kertaa. Ehkä palaan aiheeseen jonain kulmikkaana hetkenäni.

Mennessä kaikkien aikojen ruuhkissa paloi aikaa 10-12 tuntia ja alas tullessa puolet vähemmän. Oli myös mukava huomata, että helposti istun Harrikan satulassa kellon ympäri.

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Myrskyjen myrsky

päivis: Kuluneen vuorokauden aikana on koettu taas oikein myrskyjen myrsky, Aapeliksi kutsuttu. Merialueilla mitattiin niin korkeita aaltoja ettei kai koskaan aikaisemmin. Olin hyvilläni, etten ole saanut päähäni lähteä merelle, risteilemään. Enpä ole kauheasti missään muuallakaan liikuskellut töissä käynnin lisäksi.

Eilen Purolampi oli tyyni ja tuuleton. Vaikka siltä näyttääkin, 
kuva ei ole mustavalkoinen. Mutta luonto on. Väritön.
Vielä eilen illalla olin kyllä valmis lähtemään vaikka Keski-Suomeen, kun työvuoro yllättäen päättyi kesken kaiken taksiautoon tulleen vian takia. Ilta kymmenen jälkeen olin niin pirteä, että mietin tosissani, että ajaisinko Laukaaseen. Edessä oli kaksi vapaapäivää ja kolmantenakin työt alkaisivat vasta kolmelta iltapäivällä. Onneksi en toteuttanut hyvältä tuntunutta ideaani.

Aamulla herättyä huomasin, että yön aikana meilläkin on myrskynnyt ja uutta luntakin on tuulessa kasaantunut sinne tänne. Radiosta taas kuulin, että erityisesti Keski-Suomi on yksi hankalimmista alueista, joita sähkökatkot ovat kurittaneet. Näitä termejä uutisissa käytettiin. Ja lunta sinne on tullut paikoin oikein urakalla.

Omassa kotipihassa voi vain arvella, että tuuli on ollut kova. Puusta irronnutta risua on siellä täällä. Vaikka aamupäivällä ajattelin, että pysyn kotona koko päivän, päätin silti lähteä kylille hoitamaan asioita. Eihän siellä niin pahalta näyttänyt kuin pelkäsin. Vain suurten peltojen kohdalla kävi niin kova viima, että ratista oli syytä pitää tiukasti kiinni, ettei tuuli heitä autoa tieltä.

Auringon laskiessa taivas näytti jo kirkkaalta. Ehkä huomenna saamme luvatun aurinkopäivän. Mutta vain hetkeksi. Ennusteet kertovat taas uusista tuulista ja ilmeisesti myös sateista. Lunta tulee ja räntää, jos pakkaspäivän jälkeen palataan taas tutuksi tulleeseen nollakeliin.