Väärien valintojen asiantuntija * 328

Yön aikana korvien väliin pysähtyi aihe, jonka käsittelyssä ja ymmärtämisessä vain mielikuvitus on rajana. Innostus saattoi tulla, kun Suomessa kävi sanomassa sanasen ehkä vuosi sitten Googlen big boss, intialainen, nöyränoloinen vesseli. Hänellä ei lapsena ollut puhelinta, jolla olisi voinut kysyä äidin laboratoriotuloksia. Vaan oli matkattava tuntitolkulla sairaalaan saadakseen kuulla, että eivät ole tulokset vielä valmiina.

Ihminen on tiedon suhteen metka pakkaus. Mielellämme haluamme tietää tutuista ja tuntemattomistakin mahdollisimman paljon. Naapuristakin olisi hyvä olla tiedossa seksitottumukset sekä -suhteet, alkoholin käytöstä, omaisuudesta, veloista ja ansiotuloista. Moni haluaakin tietää muista, mutta ei ole innokas jakamaan itsestään mitään, ellei ole pakko. Maailma on myös täynnä kaikkitietäviä, joille toisten neuvomiseen esimerkiksi Facebook on oiva kanava. Kun kerran laitoin Pattaya Jomtien Beach -sivuille valokuvan minulle myönnetystä viisumista muille avuksi, oli oitis jollakin tieto, että nyt on passini väärennetty ja käytössä ympäri maailmaa. Siinä ei auta enää muut turvatekijät mitään. Ei auta sirukortit, ei sormenjäljet eikä mikään muukaan.

Merikonttikotini katto

Nämä kaikkitietävät eivät pohdi omia ja muiden asioita kuten minä, joka jaan itsestäni ja tekemisistäni paljonkin toisille. Sillä kokemuksesta tiedän, että ihmiset haluavat haavoittaa usein juuri niillä asioilla, jotka olettavat olevan salattuja. Jotain toki salaan minäkin. Kaiken minusta tietää vain Niilo-koira.

Mutta onhan se mielenkiintoista, että jos ostan esimerkiksi luottokortilla syyhylääkettä, johonkin jää siitä tieto. Että juuri minä, silloin ja silloin, juuri siitä apteekista olen ostanut sitä tai tätä. Tästä ostoksesta on tosin yli 40-vuotta, joten ei liene tieto enää tallessa. Sitä paitsi maksoin käteisellä.

Googlekin tietää meistä paljon. Kerron esimerkin. Jokin aika sitten sain kuulla, että kaverini oli ostamassa asuntoa Tuusulasta. Tämän tiesin siksi, että hän kysyi asiaan liittyvää tietoa somessa. Jonkun ajan jälkeen hän sanoi, ettei tarvitse enää jeesiä, sillä hän oli tehnyt kaupat paritalon puolikkaasta Tuusulasta. Eikä suostunut kertomaan kuin alueen, vaikka kuinka tivasin. Kun nyt tiesin seudun, katsoin ensin netistä mitkä asunnot oli otettu seudulta kaupanteon jälkeen pois myynnistä. Sitten etsin osoitteen ja Googlen avulla sateliittikuvan. Sen lähetin kaverilleni viestin kera, että ei ole lähiaikoina kattopäällysteremonttia .

Väärien valintojen asiantuntija * 327

Kirjani on pyörinyt ja pyörii loppuun saakka aika paljon kymmenen vuoden aikana kirjoittamieni blogikirjoitusten ympärillä.  Välillä olen kirjoitusaiheiden umpikujissa penkonut aiemmin kirjoittamaani ja poiminut jotain uudelleen mukaan kokonaan tai osin. Tämänkin päivän annos on sellainen.

Sosiaalinen media on tuonut tietoisuuteeni monia ilmiöitä, uusiakin. Yksi niistä on trolleiksikin kutsutut häiriköt, joita en tiedostanut joku vuosi sitten olevan juuri olemassakaan. Häirikkö-termikin on tässä yhteydessä hieman väärä tai ainakin sen alkuperäisestä tarkoituksesta poikkeava. Vexi Salmi saattaa olla sanan luoja ja se lienee peräisin Matti Viherjuuren luomasta, Alkon valistuskampanjasta sekä Vexin siihen sanoittamasta, Irwin Goodmanin Häirikkö-kappaleesta.

Trolli sinällään on internet-slangisana, jolla tarkoitetaan viestiä tai henkilöä, jonka ensisijainen tarkoitus on ärsyttää ihmisiä, aiheuttaa ristiriitoja ja saada vastaukseksi kiihkeitä tai muuten tunteellisia purkauksia. Se voi olla myös vain yritys peittää kirjoittajan omat puutteet käsiteltävänä olevan asian tuntemuksessa. Eräänlaista provokaatiota joka tapaksessa usein siis.

Käytännössä trollausta voi olla äärimmäisen vaikea erottaa pelkästä syvästä tietämättömyydestä, joskin säännölliset trollaajat yleensä oppii tunnistamaan. Ehkä eniten harmitusta aiheuttavat ne, jotka pyrkivät pilaamaan somessa asiallisenkin kysyjän avuntarpeen alamittaisella elämöinnillään. Mainittu harrastus on oiva älykkyyden mittari enkä trolleista juuri mitään myönteistä löydä. Ne ovat kuin Niilo-koiraan tarttuvat punkit tai korvani juuressa inisevä hyttynen.

Mutta vaikka pienuuteni on minullakin, en olisi arvannut jotakuta somessa perin juurin närästävän, kun presidenttimme esitti surunvalittelunsa ensimmäisen, koronavirukseen kuolleen suomalaisen omaisille. Tämä kaikki on antanut viimein vastauksen vuosikymmeniä mieltäni vaivanneeseen kysymykseen: "Voiko tyhjyydessä olla sattumaa?" Ajattelin, ettei voi, sillä silloinhan se lakkaa olemasta tyhjyyttä. Mutta olin väärässä. Trollin korvien välissä voi olla sattuma ja silti pää ammottaa tyhjyyttään.

Väärien valintojen asiantuntija * 326

Oikeastaan ei ole merkitystä onko alkoholismi geeneissä, paljonko siinä on sosiaalista perimää tai opittuja tapoja. Eikä sen muullakaan synnyllä ole väliä, sillä alkoholismin kanssa pärjää loistavasti niin kauan kuin ei juo viinaa. Sitä pitääkin juoda olan takaa päätyäkseen alkoholistiksi. Ovat siis eri asioita, alkoholismi ja alkoholisti. 

Voi myös ajatella, että alkoholisti ei juodessaan ole kaikkein toivottomimmassa asemassa, sillä hän sentään tekee tai ainakin yrittää tehdä jotain muuttaakseen elämäänsä. Joku toinen saattaa lojua vuoteensa pohjalla syvissä masennusten syövereissä toivoen ainoastaan kaiken päättymistä tai hautoen päiviensä päättämistä. Eikä jaksa tai osaa tarttua edes pulloon.

Kirva syö puun lehtiä, ruoste rautaa ja valhe omaa sielua, sanoi Tsehov tai jotain sinne päin. Moni toteaakin alkoholistin juodessaan valehtelevan, kun hän kieltää ongelman. Usein hän huomaakin sen vasta sen jälkeen, kun muut ovat nähneet asian tolan jo kauan sitten. Mutta ei alkoholisti aina itselleen valehtele. Toisille ehkä enemmän, sillä hän haluaa olla muiden lailla ainutlaatuinen ja samalla kuten muutkin. Juoppo tietää usein juovansa liikaa, mutta on eri asia myöntää sitä toisille kuin itselleen.

Suurin osa kansasta käyttää alkoholia luullen olevansa oikeammassa kuin hän, joka ei juo lainkaan. Sitten he kauppaavat alkoholistille tai muulle absolutistille mielestään toiseksi parasta vaihtoehtoa: "Kun et pysty etkä osaa juoda kuten minä, sinun täytyy olla kokonaan ilman." Maailmassani se ei ole näin. Ajattelen, että koska he eivät pysty tai halua elää mieli kirkkaana, ilman kemiallisesti muutettua todellisuutta, täytyy heidän käyttää päihteitä. Enemmän tai vähemmän.

Se on minulle mysteeri miksi ihmisen on niin kovin vaikeaa elää sielultaan ja mieleltään raittiina. Tai edes pyrkiä siihen. Miksi on kiva olla silloin tällöin pikku kekkulissa? Kokemuksesta tiedän sen olevan sitäkin, hauskaa nimittäin. Ehkä ihminen kulkeekin tuttua ja turvallista, välillä tuskaistakin tietä mieluummin kuin ottaa askeleen tuntemattomaan.

Muun maailman ja enemmistön puristus onkin osin kummallinen. Kun joku sanoo ottavansa enemmän tai vähemmän perskännin lähes joka viikonloppu, ei kukaan sano häntä tiukkapipoksi. Mutta kun sanon, etten ole vuosikausiin juonut enkä tarvitse alkoholia mihinkään, niin jo joku mumisee vähintään suupielessään, että on se ihme niuho ja tiukkapipo. Mutta kumpi sielua syö enemmän? Itselle vai muille valehtelu, sillä molempia harrastetaan olan takaa. Muutkin kuin juopot.

Väärien valintojen asiantuntija * 325

En voi sanoa, että luen kirjoja paljon. Mutta voin sanoa, että luen usein. Pitkään oli ilta- ja yölukemisena Michelle Obaman kirjoittama kirja. Se on välillä hyvinkin henkilökohtainen kuvaus hänestä itsestään. Siitä jatkoin vielä pitempään puolison, Barackin kirjalla. Lukemisvuoroaan odottaa Tuula Malinin Putinin pihapiirissä ja Eeva-Liisa Hallanaron, Saija Kuuselan, Aino Juslénin sekä Terhi Ryttärin toimittama Metsän salainen elämä. Heh, leikin sanoilla ja ajattelen "Putinin metsän salaisuudet".

Nyt on kylläkin työn alla öisin ja joskus päivisinkin Niklas Natt och Dagin rujonkaunis romaani 1700-luvun loppupuolen Tukholman pimeästä puolesta.  "Cardell kelluu kylmässä vedessä. Vapaalla oikealla kädellään hän tarttuu Johan Hjelmiä kauluksesta. Hjelm retkottaa liikkumattomana hänen vierellään punaista vaahtoa suupielissä. Hänen sotilastakkinsa on liukas verestä ja murtovedestä, ja kun aalto kiskaisee viimeisenkin kaistaleen irti Cardellin kädestä, tämän tekisi mieli parkua, mutta kurkusta kuuluu pelkkä vaikerrus. Hjelm vajoaa nopeasti. Cardell painaa päänsä veden alle ja katselee hetken ruumiin matkaa syvyyksiin. Horteessaan hän on aavistavinaan jotain muutakin, alempana, hänen aistiensa havaittavissa olevan maailman laitamilla. Silpoutuneita merimiehiä vajoaa tuhansittain kohti helvetin portteja. Pääkallokasvoinen kuoleman enkeli kietoo siipensä heidän ympärilleen. Leuat liikkuvat virran mukana kuin nauraen äänetöntä ivanaurua." Kirjan nimikin, 1793 on outo, kuten kirjalijankin. Kyseessä on Ruotsin vanhimman aatelissuvun nimi ja jäsen. 

Paljon ovat lukutottumukseni muuttuneet Aku Ankasta, Tex Willeristä ja Pecos Billistä. Tällä erää ohi on sotakirjojen ja dekkareidenkin aika Pekka Lipposesta Kalle-Kustaa Korkin seikkailuihin ja Nick Carterista Stieg Larssoniin. Oma aikansa oli Coloradolla ja Morgan Kanellakin. Yksi lukemisen herkkuhetkistäni on usein aamuyöstä, kun herään ja otan kirjan käteeni. On mukava lukaista jokunen sivu, kun ei tarvitse nousta aamulla töihin eikä muualle. Pidän lukemisesta, niin kirjojen kuin sosiaalisen mediankin ja ne kiidättävät mieleni milloin minnekin mielikuvitusmaailmoihin. Joka kyllä ei taida olla koko totuus, sillä sosiaalisen median hohto on vuorovaikutusmahdollisuus yksinäisessä elämässäni.

Mutta mielelläni otan usein vain vastaan. Pitkähkö tovi sitten katsoin esimerkiksi televisiosta tunnin jakson, joka käsitteli suomalaisen kevyen musiikin historiaa. Siinä joukossa oli Jukka Kuoppamäki, jonka taidoista moni kollega puhui lämmöllä. Todeten muun muassa, että hänellä on kyky pukea sanoiksi ja säveliksi ilman imelyyttä kaikki kaunis. Tämä oiva taiteilija totesi kysyttäessä miksi hän innostui henkisistä ja hengellisistä asioista valmistumalla muun muassa papiksi: "Halusin tietää mitä on näkyvän maailman takana". Tämän jälkeen olen kuunnellut erityisen herkällä korvalla hänen sanoituksiaan: "Paljon sanomatta jää, kun harvoin tavataan, mitä kaikkea mä yksin mietinkään.

Kiire on, me tuskin katsein toista kosketaan, voi jos ajan saisi kerran riittämään!

Liian nopeasti kaikki aina ohi on, sinä lähdet, yksin jään, onneton.

Yhden päivän kokonaan sinun kanssasi jos saan, mitään muuta niin toivo mä en.

Sanat hellät kaikki nuo takaisin mä kutsun luo, kaikki nuo, joita toistan kaivaten..... "

Väärien valintojen asiantuntija * 324

Tänään on juhannus, yksi vuoden suurimmista juhlista. Sitä vietetään puoli vuotta ennen joulua, joka johtunee siitä, että Luukkaan evankeliumin mukaan Johannes Kastaja syntyi puoli vuotta ennen Jeesusta. Hänen kuolinpäivää surraan ja juhlitaan pääsiäisenä. Sen sijaan Suomessa ei muistella Johannes Kastajan mestauspäivää elokuussa, vaikka se katolisessa ja ortodoksissa maailmassa onkin esillä. Uskonto on pitänyt  kuitenkin hyvin pintansa suomalaisten juhlapyhien joukossa, sillä vapunkin historia löytyy samasta suunnasta. Vappuna juhlitaan myös pyhimykseksi julistettua Valburgia.

Isälläni oli oudot etunimet, Veino Ihanto, joita ei nimipäiväkalentereista löydy. Kun hän lisäksi oli syntynyt joulupäivänä, kiusoitteli hän meitä lapsia, ettei saa koskaan nimi- eikä syntymäpäivälahjoja. Vaan kaikki ovat joululahjoja. Kun vakuuttelimme, että tämä tai tuo on sinun syntymäpäivälahjasi, jatkoi isä kiusoittelua ja sanoi, että avaakin sitten kaikki paketit vasta huomenna syntymäpäivänään varmuuden vuoksi.

Veino etunimeni olen perinyt isältäni, mutten tiedä miksi se tai Ihanto olivat valikoituneet hänen nimikseen. Kahden muun nimeni, Jorma ja Juhani valinnoista en tiedä sitäkään. Sen sijaan olen hyvilläni, että poikani on aikuisiällä ottanut etunimiensä joukkoon Veinon. Sekin on hieno asia, että hänen äitinsä valitsi pienen pojan yhdeksi nimeksi hyvinkin kristillisen Kristianin.

Pari päivää aiemmin vietin Juhanin ja tänään juhannuksena vietän kutsumanimeni Jorman päivää. Jotkut nimet ovat saaneet historian saatossa oman leimansa. Kuten setäni nimi Yrjö. Tiedossani ei ole miksi esimerkiksi kohmeloisen sanotaan heittävän aamuyrjöt. Siskoni etunimelläkin on yrjönkaltainen historiansa, jonka kaksoismerkitys on jäänyt melko lyhytaikaiseksi. Irmelikin on aikoinaan tarkoittanut myös oksennusta. Sittemmin nimi on karistanut pahoinvoinnin katkun. Samantapainen kaiku on myös Jormalla. Sitä kannan ylpeänä pystyssä seisten. On mukavaa, kun Jorma kulkee Jorman matkassa. Tänään olen monien Jormien kanssa yhdestä asiasta samaa mieltä. Etunimi takaa laadun.

Jorma on suomalainen miehen etunimi. Se on vanha ortodoksinen ristimänimi. Joka on ollut suomenkielisessä almanakassa 26. kesäkuuta vuodesta 1950 asti. Aiemmin nimipäivä oli 13. syyskuuta vuodesta 1908 alkaen. Nimi on alkuaan heprean Jeremia, jonka karjalaiset ovat omaksuneet venäjästä. Koska olen syntynyt 16.5.1950, on kutsumanimeni ollut nykyisellä paikallaan lähes syntyessäni. Kun en kastepäivääni muista, en tiedä onko nimipäivääni juhlittu ensi kerran 1950 vai vasta myöhemmin. Hällä väliä, sillä en silti muistaisi mahdollisista juhlista mitään. Tosin myöhemminkin on ollut jokuset kekkerit, joista ei ole muistikuvia.

Meillä kaikilla on ainakin kaksi henkilökohtaista, vuosittaista juhlapäivää, joita ei juuri arvosteta. Toinen on kutsumanimipäivä, jonka kaikki muistanevat. Toinen on kastepäivä tai päivä, jolloin nimi on annettu. Tätä päivää harva asianomainen edes tietää. Joissakin kummilahjoissa se saattaa olla ylhäällä.

Joka tapauksessa kutsuma- eli ristimänimi on se, jolla Jumala meidät tuntee. Uskon, että tuntee, uskomme Hänen olemassa oloonsa tai emme. Toinen vielä enemmän unholassa oleva on kastepäivä. Silloin useimmat suomalaiset on liitetty Luojansa yhteyteen. Sillä ei joillekin vapaiden suuntien kristityillä ole mitään merkitystä, vaan he sanovat, että jos ei kasteta uudelleen, on suunta tuonelaan selvä ja sillä saletti.

Sinne he väittävät minun olevan menossa muutenkin, kun minulta ei irtoa kivien nakkelu kohti lesboja tai homoja. Nämä kivimiehet ja -naiset ovat harhaoppisessa maailmassani ihme veijareita, sillä heillä olisi kyllin tekemistä omassakin elämässä. Mutta he kulkevat musta Raamattu kainalossa ja olalla kivipussi, josta viskotaan kylmiä kirpaleita sinne tänne oman, valikoidun raamatunluvun mukaan. Minulle he ovat tämän ajan kirjanoppineita ja fariseuksia, jotka ovat mielestään menossa aivan muualle kuin minä.

Pahuus istuukin ihmisessä kuin täi tervassa. Kuten hyvyyskin. Sillä silloin tällöin väärin tehdessäni koen, että joku tuijottaa minua niskanappiin. Sanon sitä omaksitunnoksi. Luulen, että minulle sitä istuttaa yhä uudelleen Hän, joka kutsuu minua nimellä Jorma. Nyt, aina ja viimeisenä päivänä.

Väärien valintojen asiantuntija * 323

Olen käynyt omena- ja vähän muissakin varkaissa, väärentänyt yhtä sekä toista, ajanut autoa juovuksissa ilman ajolupaa, kävellyt Keravalla, Nurmijärvellä ja joka puolella päin punaista liikennevaloa, uhkaillut ihmisiä, rikkonut toisen omaisuutta, keittänyt, tarjoillut sekä juonut pontikkaa ja niin edelleen. Veroilmoitusta täyttäessäni olen yrittänyt pettää parhaani mukaan ja olen laittanut taskuun kadulta löytämiäni kolikoita. Niin suurta summaa en ole löytänyt, että olisin edes harkinnut meneväni sen kanssa löytötavaratoimistoon.

Joidenkin mielestä olen konna ja toisten mielestä vain harmiton veikko, kuten ehkä useimmat meistä. Vääriä tekojani voisin luetella lisää ja lähes loputtomiin koska niitä tulee koko ajan lisää. Joku kulkee maksutta kunnan joukkoliikenteessä ja väärinkäyttää silloin minunkin maksamia verorahoja, vaikka olen tarkoittanut ne ilmaiseen tai halpaan senioreiden liikkumiseen. Missään en ole nähnyt niin paljon ihmeparantumisia kuin invapaikoilla, sillä niin usein niille pysäköidyistä autoista nousee terveennäköistä, vikkeläkinttuista väkeä. Joku jätti aikoinaan televisioluvan maksamatta, joka hänkin petti myös minua ja jollain on tietokoneessaan laittomat piraattiohjelmat. Moni tekee paljon muutakin kiellettyä tai epärehellistä, joista vakuutusyhtiötkin saavat osansa. Joten vähintään pikkurikollisiako olemme kaikki?

Tuusulassa, lähes joen rannalla on kota, jossa vietämme välillä aikaa. Grillaamme ruokaakin ja joskus sinne päänsä kallistaa yön toviksi matkamies. Kotaan on aikoinaan murtauduttu muutaman kerran, tehty ilkivaltaa ja viety kaikki minkä irti saa makkaratikuista lähtien. Virtaakin sieltä voi poissaollessani varastaa, sillä sähkölaskut on maksettu. Koskaan kodalle ei ole tapahtunut sellaista, että poliisi olisi nähnyt tarpeelliseksi saapua paikalle. "Kirjataan ylös" he sanovat, kun soitan, sillä ilmoitus pitää tehdä, jotta vakuutusyhtiö edes huomioisi. Vakuutuspetoksella en ehkä silti aio syntilistaani pidentää. Vaikka tässäkin asiassa toisella aivolohkolla ajattelen, että ehkä vannomatta paras. 

Kahden asian vuoksi on poliisi näyttäytynyt Soiniityntiellä, Jokilaaksossa saakka vain kerran. Kun he kävivät kysymässä, voisiko poliisikoiria uittaa sillanpielen uimapaikalla. Lisäksi virkavalta mittailee ylinopeuksia postilaatikollani silloin tällöin. Lain pitkä koura on paikalla, kun en sitä kaipaa. Silloin, kun rekisterikilven valo ei pala tai auto ei mahdu yhteen pysäköintiruutuun. Tai ajonopeuden lipsahtaessa liian usein tai liian paljon yli sallitun. Näistä laittomuudentekosarjoista olen selvinnyt kolmesti kortin kuivumaan ottamisen sijaan sakkojen lisäksi erillisillä poliisi-tai nimishenkilöiden puhutteluilla.

Lainedustajaa olen kaivannut paikalle silloin, kun omaisuuteeni, läheisiini tai minuun on kajottu tai kun kesätyöpaikan kassalta saanut nuori ei uskalla soittaa poliisille kohdatessaan myymälävarkaan. Silloin ajattelen, että konnat pitäisi silti jotenkin saada vastuuseen. Tämä kaikki vaikuttaa yleiseen lainkuuliaisuuteen ja siirtää oikean ja väärän rajoja sallivampaan suuntaan. Nykyinen elämänmeno ja poliisivoimien priorisointi laittavat yhä useammin harkitsemaan oikeuden ottamista omiin käsiin tai siirtämistä yksityisille palveluiden tuottajille. Se ei ole pitkässä juoksussa hyväksi, jos koemme, että ainoita järjestyksen pitäjiä ovat vartiontiliikkeet ja liivijengit. 

Ehkä yhteiskunnan osalla, joka säätää ja valvoo, onkin kansalta salassa pidetty ohjeistus, jossa kerrotaan mikä on sallittua tai siihen ei muuten vaan puututa. Ehkä siellä lukee, että juhannuksena ja vappuna saa meuhkata ja rällästää, mutta varsinkaan ensimmäisenä joulupäivänä ei.

Juhannusaaton kirjoitusannokseen minut innoitti, kun silmiini sattuneen uutisoinnin mukaan häkki ei heilu, jos laittaa poikajoukolla väkisin nuoren naisen pimpsaan ja peräaukkoon kalun sijaan sormet. Luulen, että kansan käsitys hyväksytystä menee joskus oikeampaan suuntaan kuin poliittisin perustein laillani valituilla maallikkotuomareilla, jotka päättävät milloin raiskauksesta on syytä istua tovi muistellen tekemisiään ja milloin tekosista pääsee heti rehvastelemaan omiin piireihin. Ihmettelen tätäkin, sillä lautamiesten suurin arvo on heijastaa ja tuoda tuomiohin oikeudenmukaisuuden lisäksi kansan syviä tuntoja. 

On valitettavaa, että mainostetusta sivistyneisyyden kasvusta huolimatta edelleen ainakin miehillä seisoo yhtä aikaa ylä- ja alapää. Tunnustan, että myös minulla on valikoiva lainkuuliaisuus, sovellettu rehellisyys ja liukuva omatunto sekä moraali, jotka menevät välillä normien mukaan väärään suuntaan, mutta onko näin meillä kaikilla?

Väärien valintojen asiantuntija * 322

Kahdenkymmenen ikävuoden jälkeen ei minulla ollut oikeastaan enää syitä vanhentua. Olin mielestäni oikean ikäinen enkä kantanut huolta vanhenemisesta saati päivien päättymisestä. Ajelehdin ensin kymmenen vuoden siivun milloin minkäkin tuulen ja virran vietävänä sinne tänne sekä tein paljon väärää ja vilpillistä. Viimeiset vuodet join lähes päivittäin, enkä murehtinut mennyttä, nykyistä saati tulevaa.

En tiedä kuinka monta alkoholin käytöstä johtuvaa epileptista kohtausta sain, mutta ainakin kaksi. Toisella kerralla havahduin maailman menoon terveysasemalla, toisen kerran Kinnusen Hannun käsivarsilla. Ne ja monet muut tapahtumat laittovat minut kohtaamaan itseni ja myöhemmin koiralleni antamani lupauksen, etten kuole viinaan. En tiennyt mikä on elämässäni oikein enkä tiedä vieläkään, mutta tiesin mikä ainakin on väärä valinta, jos haluan jatkaa elämääni. Olin päätynyt tielläni alkoholistiksi ja ainut tie "jatkoon", oli lopettaa juominen.

Siitä on nyt yli neljäkymmentä vuotta ja vain sen päätöksen ansiosta olen tätä kirjoittamassa. Jos lapsena ja nuorena toivoin olevani vanhempi, niin vielä kauemmin sen jälkeen koin olevani oikean ikäinen. Siihen jaksoon sisältyy myös kaksi avioliittoa suurenmoisten puolisoitteni kanssa. Rakkautta heihin olen ehkä eniten tai ainakin monipuolisemmin kyennyt arvioimaan vasta liittojeni päätyttyä. Se kaikki on itselleni hyvin surullista, ovat sitten valintani olleet oikeita tai vääriä tai sekä että. 

Ehkä ensimmäisen kerran aidosti pysähdyin ajattelemaan elämän määrää ja käsitin sen rajallisuuden saadessani sydäninfarktin Vantaan Ikeassa. Eloni jatkuminen oli hiuksenhienon langan varassa ja silloin päätin, että jos vielä tästäkin selviän hengissä, hyppään tavalla tai toisella palkkatyön oravanpyörästä. Halusin kohtuullistaa ja kokea miltä tuntuu vain olla, ehkä muille tarpeeton ja hyödytön, mutta jatkaa tavalla tai toisella elämäni koelentäjänä. 

Mutta mitä kauemmin elää, sitä vanhemmaksi tulee ja kaiken rajallisuus pyörii yhä useammin päässä. Silloin tällöin huomaan myös toivovani, että olisin nuorempi tai voisin aloittaa kaiken alusta. Ehkä voinkin, sillä muistan hyvin ajan, kun ajattelin, että hyvä kuolema on, jos ikään kuin salaa voisi nukkuessaan livahtaa jonnekin elävien kirjoista. Sitten en enää ajattellutkaan näin, vaan toivoin voivani lähteä, kun olen siihen valmis, ikään kuin elämästä kylliksi saaneena ja minulle varattujen päivien määrä on tullut täyteen. Halusin henkisen ja ruumiillisen minäni kuihtuvan tasatahtia ja voisin viimeisenä päivänä huokaista sinne jonnekin: "Isä, olen käyttänyt kaiken minkä minulle annoit."

Mutta nyt on kaikki tämäkin osin väistymässä ajatuksistani. Ensin menetin uskoni helvettiin ja nyt yhä selvemmin kuoleman lopullisuuteen. Huomaan ajattelevani, että ehkä elämän ja kuoleman säätäjä antaa itse kullekin uuden alun, vaikken käsitäkään mitä se on. Toivon aikani päättymisen tässä muodossa olevan portti jonnekin missä aikaa ei ole. Sillä mikään ei koskaan katoa, vaikka muuttaakin muotoaan. 

Väärien valintojen asiantuntija * 321

Luulen, että jokaisella ihmisellä on pitkin elämää unelmia ja tavoitteita, jotka ovat iästä kiinni. Ehkä ensimmäinen tällainen muistoissani on, kun odotin 5-vuotissyntymäpäivän aamua, sillä tiedossani oli, että saan lahjaksi polkupyörän. Niin sainkin ja vuotta nuorempi siskoni supisi korvaani, että oli kokeillut pyörää jo edellisiltana. Koin, että sain käytetyn fillarin.

Seuraavana odotin, että täytän seitsemän vuotta ja koulu alkaa. En siitä koskaan oikein pitänyt, mutta en inhonnutkaan. Se oli 16 ikävuoteen saakka itsestään selvyys ja kuului tavalla tai toisella jokaisen lapsen ja nuoren elämään. Siinä ohessa odotin, että täyttäisin 15 ja saisin ajaa vuotta aiemmin saamallani mopedilla yleisiä teitä. Tosin vuodessa olin rikkonut moponi siihen kuntoon, ettei se ollut tieliikennekelpoinen enää koskaan.

Saman ikäisenä odottelin myös ensimmäistä kesätyöpaikkaani, joka taisi olla linja-autokoritehdas Oy Wiima Ab, missä olin talonmies Nybergin apulaisena. Päätehtävä oli kukkien kasteleminen ja ruusupenkkien kitkeminen. Mieluisin muisto liittyy kuitenkin tehdasta öisin vartioiviin, kahteen saksanpaimenkoiraan. Jo ensimmäisenä päivänä Nyberg varoitti, että häkkeihin ei saa kukaan koskaan mennä, sillä koirat ovat todella vihaisia. Kuten olivatkin, mutta jo seuraavana päivänä minut yllätettiin istumasta häkkien lattialla, kun harjasin koirien turkkeja. Sen jälkeen myös vartiokoirien hoitaminen kuului tehtäviini. 

Seuraava odotuksen aihe oli 18 vuoden ikä, jolloin pääsen ravintoloihin, saan ajokortin ja pyrin vapaaehtoisena armeijaan. Pääsin ravintoloihin, sain ajokortin ja pääsin armeijaan. Kahden vuoden kuluttua odotin jälleen ajokortin saamista. Tällä kertaa ammattiajokorttia, sillä haaveilin YK-joukoista ja rekkakuskin ammatista. Kortin sain ja menetin varsin pian, sillä yhdistin ravintolaelämän ja autoilun. Kunnes poliisit veivät ajolupani, jonka oikeus vahvisti parilla rattijuoppoustuomiolla. Tosin toisella kertaa ei ollut enää ajokorttiakaan mitä menettää. Joten menetin määräajaksi luvan sen hankkimiseen.

Väärien valintojen asiantuntija * 320

Olen kirjoittanut paljon siitä mikä on ollut minulle totta, mutta en juuri mitään mikä on totta tai tarua, molempia tai ei kumpaakaan. On aika kirjoittaa jotain näistä. Muistan koulustani kaukaa menneisyydestä koululaisen, johon kiinnitin huomiota. Ehkä eniten siksi, että hän oli persoonallinen eikä kuten muut. Tämä punatukkainen, ehkä joskus lettipäinen, välillä poninhäntäinen tyttö oli minua jonkun vuoden nuorempi. Joten hän oli silloin alle 15-vuotisessa maailmassani pikkutyttö.

Muistinvaraisesti törmäsin häneen seuraavan kerran vuosikymmenten jälkeen ollessani Sininauhasäätiössä ja hän seudun ykkössanomalehdessä toimittajana. Haastattelussa koin hänet rönsyilevänä, sinne tänne loikkivana, eloisana ihmisenä, joka teki hajamielisen oloisena joitakin epämääisiä muistiinpanoja. Tuntui kuin hänellä olisi ollut kymmenen eri asiaa koko ajan työn alla tai ainakin aktiivisena korvien välissä. Ajattelin, että mitähän tästäkin tulee. Kun juttu, jota en etukäteen lukenut, julkaistiin, se oli kertakaikkisen loistava. Toimittaja osasi työnsä ja mietin itseäni mielessäni hieman hävetenkin, että ei ole koiraa karvoihin katsominen eikä ihmistä hiuksiin. Olivat ne sitten minkä värisiä tahansa tai laillani lähes tukaton.

Jokunen päivä sitten Leena otti ehkä hieman yllättäenkin chatilla yhteyttä kysyen lähtisinkö hänen kanssa hakemaan Keravalta sänkyä? Tähän minä, että mennään vaan. Niin mentiin noutamaan jotain, joka ei tulevaisuudessa ole enää vuode, vaan aivan erilaista. Sen tämä punatukkainen nainen muuttaa hitsaustaitoisen kaverinsa kanssa joksikin muuksi, jonka ehkä joskus näen valmiina.

Kun hän tätä kaikkea minulle viestissään selitti, sanoi Leena naisten olevan opportunisteja. Ajattelen hänen tarkoittaneen hitsaustaitoista ystäväänsä ja minua rautasängyn noutajana. Spontaanisti päätin katsoa mitä koko kansan Wikipedia sanoo moisesta luonteenpiirteestä tai mikä lieneekään: "Opportunismi merkitsee kulloistakin tilannetta hyväksi käyttävää, vallitsevia oloja myötäilevää asennoitumista tai niiden hyväksikäyttöä moraalisista näkökohdista välittämättä." Jos vielä Leenan tapaan, kysyn tätä hänen suurenmoiselta rescue-koira Pikulta. Se ystävystyi kanssani oitis ja toi sohvalle luunsakin jaettavaksi kanssani. 

Väärien valintojen asiantuntija * 319

Olen elänyt väärien valintojen asiantutijana ja elämän koelentäjänä leppoistamis- sekä kohtuullistamisjaksoa reippaat kymmenen vuotta. Se on ollut hienoa aikaa, jossa tärkeintä on ehkä vain elää jostain lahjaksi saamaani elämää.

On ollut aikaa hyväosaisena pohtia isoja ja pieniä asioita, joiden koon mittaaminen saa usein huvittavia, mutta myös surullisia piirteitä. Kuinka joku meikäläinen elämöi Aasian auringon alla väärin asennettua auringonvarjoa, liian lämmintä olutta tai Siaminlahden aaltoihin kadonnutta irtokynttä. Vastaavasti vieressä paikallinen kerää tyhjiä muovipulloja, joita toivoo löytävänsä sen verran, että saisi perheelleen tai ainakin lapsilleen päivittäisen ruoka-annoksen.

Kun koronavirus on kurittanut koko ihmismaailmaa, on pysähtymättä vaikea käsittää, että aikoinaan turistiseudulle paremman elämän toivossa riisipellolta paennut nuori nainen onkin nyt hyväosainen, jos voi palata sinne mistä on lähtenytkin. Sillä farangien ja muiden matkailjoiden parissa on myös heitä, jotka ovat saaneet elantonsa aina seudulla viettäviltä ulkomaalaisilta, kuten vanhempansakin. Nyt ovat turistit pois eikä kaikilla paikallisilla ole koskaan ollut maaseutua, saati siellä työtä mihin palata.

Filippiineillä minulla on myös tuttuja, joita voin sanoa rakkaiksi ja ystävikseni. Yhteistä heille on, että he eivät ole koskaan saaneet leipäänsä millään tavalla matkailusta. Määrätyillä mittareilla hekin ovat nyt hyväosaisia, sillä pandemia ei ole juuri heidän elämäänsä vaikuttanut.

Tätä kaikkea vasten peilatessani Helsingin katuja tukkivia Elokapinan mielenosoittajia, tulee väkisinkin mieleen kuinka hyväosaisia he ovatkaan. Yhteiskunta tuo leivän pöytään ja viinin Mannerheimintien telttaleiriin niiltäkin päiviltä, jolloin he hankaloittavat muun muassa monen työhön pääsyä. Valitsemamme asioiden hoitajat toteavat, että toisten elämän tietoinen vaikeuttaminen on kansalaisoikeus.

Vanhempani kuuluivat ikäluokkaan, joka puolusti kotimaatani. On vaikea nähdä, että isäni rintamalla tai äitini lottana olisi kokenut sen olleen heidän kansalaisoikeutensa. Se oli kansalaisvelvollisuus luodin sijaan. Sitä peräänkuulutan myös Elokapinan aktivisteilta, sillä heidänkin eloaan maksan eläkkeestä maksamillani veroilla. Haluan kysyä missä on heidän velvollisuutensa tai onko heidän oikeutensa yhteismitallinen vanhempieni kansalaisvelvollisuuden kanssa? 

Väärien valintojen asiantuntija * 318

Kirjoitan blogeja ja blogimuotoista kirjaani ensisijaisesti omaksi ilokseni tai vain purkaakseni mieltäni. Luen kirjoittamaani myös vuosien jälkeen ja elän ikäänkuin uudelleen.

Yhteen viime vuotiseen päivääni kuului syntymäpäiväsauna pulahduksineen kohtuullisen virkistävässä, lähdepohjaisessa Purolammessa. Sauna Jokilaaksossa on, missäpä muualla kuin merikontissa. Merkkipäiväni olikin minulle kovin mieleinen ja koin kaiken eletyn sen arvoiseksi. Toki usein jää jotain kaipaamaan. Kaipasin sen läsnäoloa, josta olen leipänikin saanut puolet elämästäni, Sininauhaa ja Katulähetystä, mutta myös poikaani, jo aikuista miestä Markoa sekä lapsenlastani Sini Oliviaa. Oikeastaan kaipaan monia ihmisiä menneisyydestäni. 

Syntymäpäivänäni yllätysvierailulla kävi myös Virpi suurenmoisine perheineen. Hän on entinen työntekijäni tai melkein, joka oli harjoittelujaksolla Jyväskylän Katulähetyksessä ja halusi sinne myös töihin. Sanoin, että okei, kun hankit itse palkkarahasi. Näin hän teki, hankki palkkarahat, muttei ottanut työtä vastaan. Uusi maailma kutsui ja siihen hän vastasi. Olen myös Virpin ja Kaapon superupean tyttären, Maarian kummi. Tätä kirjoittaessa on hänen ylioppilasjuhlansa. Niihin en päässyt, vaan juhlin valmistumista ainutlaatuisten muistojen siivittämä Jokilaaksossa etänä. Vähäisin muisto ei ole kummityttöni rippijuhlat eikä rippilahjani, Kalevala Korun Maarian risti. 

Saunan lämmetessä istutin syntymäpäivälahjaksi Arjalta ja Juhanilta saamani omenapuun tai oikeastaan kaksi. En ehkä silti halua Eevaa antamaan minulle siitä omenaa. Tai ehkä haluaisinkin. Puille toivon joka tapauksessa pitkää ikää. Olen nimennyt ne hyvän ja pahan tiedon puiksi.

Elämässäni, itseäni etsiessä on ollut aika, jolloin ei ollut huolta ja vielä vähemmän vastuuta huomisesta. Mutta se on ollut tärkeä jakso, sillä silloin olen eniten oppinut siitä mitä en halua. Elämääni onkin mahtunut roppakaupalla vääriä valintoja. Se on raskas, mutta oiva opintie etsiä taipaleelle oikeita vaihtoehtoja. 

Ehkä eloni ilo onkin ollut enemmän pintaliitoa. Sillä jos jostain syystä minun olisi luovuttava kokemastani ilosta tai surusta, tietäisin hetkessä, että haluan jättää surun ja sen mukana tulleen tuskan itselleni. Naurut saisivat mennä. Suru ja tuska ovat jotain hyvin aitoa minua. Tästä en juuri osaa muille puhua saati jakaa. Tai koen, etten tule ymmärretyksi. Mutta enhän ymmärrä usein itseäni itsekään. En sitäkään, miksen sanonut tai en ainakaan muista sanoneeni äidilleni, isälleni tai siskolleni koskaan heidän eläessään rakastavani heitä. Tosin tarkemmin ajatellessani taisin niin kyllä sanoa äidilleni joskus lapsena tai peräti silloin tällöin. 

Väärien valintojen asiantuntija * 317

Kun olin elämän sykkeessä mukana siten, että kolmasosa päivästä meni itsensä myymiseen muille, oli suhteellisen helppoa kokea olevansa tarpeellinen ja hyödyllinenkin. Tätä jaksoa kutsutaan usein palkkatyöksi.

Sitten tilttasi pumppu. Tai ei pumppu oikeastaan tiltannut, vaan putket olivat tukossa. Se, ynnä kokemukset isäni kuolinvuoteelta auttoivat tekemään yhden elämäni parhaista ratkaisuista. Vieläkin suren isäni haudalla joskus, että hän ei osannut luopua ansiotyöstä aiemmin. Hän vain totesi kuolinvuoteellaan, että olisi toivonut eläkepäiviensä olevan toisenlaiset. Toki niitä varjostivat myös sairaudet.

Kun luovuin Sininauhan operatiivisista johtamisista, olin sen jälkeen vielä viisi vuotta enemmän tai vähemmän tyhjänpanttina käytävillä ja työhuoneessani. Se oli  henkisesti raskas puolivuosikymmen, joka viitoitti polun tulla toimeen itsensä kanssa olematta tarpeellinen. Toinen puolivuosikymmen meni opettelussa kokoaikaiselle eläkkeelle, jolloin päivän pääsisältö oli odottaa yksin tai Niilon kanssa Päivistä kotiin töistä.

Kymmenen vuoden leppoistamiselämän täydennyskoulutusjakso siis. Nyt kun elän Jokilaaksossa ilman ihmisseuraa ja ennenkaikkea elinkumppania, viihdyn omalla tavallani itseni kanssa. Mutta vaikka yksinäisyys on alati läsnä, erakoituminen ei ole silti näköpiirissä, sillä somemaailma antaa minulle paljon. Olenkin kerännyt erilaisille foorumeille paljon virtuaali-ihmisiä, joita en livenä tunne enkä tule koskaan tuntemaankaan. Mutta nämä kaikki ihmiset ovat silti olemassa, joista teen enemmän tuttuja ja ystäviä itselleni oman tarpeeni mukaan, kun siltä tuntuu.

Olen asunut virtuaalimaailmasta löytämieni, köyhääkin köyhempien ihmisten, aikuisten ja lasten kanssa kuukausitolkulla öin ja päivin. Niin aion tehdä edelleenkin. Sitä varten olen hankkinut muun muassa mosquitoverkon ja -peiton, sillä ikkunalasit eivät näihin mataliin majoihin kuulu. Tosin suomalainen, kunnon hyttyskesä pärjää hyvin muiden maiden moskiitoille.

Eniten minua vetävät puoleensa lapset, mutta myös heidän perheensä. Kaikki se elämä, jossa on heidän rakkautensa, onnensa ja surunsa. Joten vaikka viihdyn itseni kanssa, kaipaan kontakteja elävään maailmaan, aikuisten ja lasten köyhiin koteihin ja koiriin vailla ihmiskotia.

Mutta luulen, että niin pienenä en edes yritä olla, jotta olisin kaikkien mieleen. Sitä paitsi se on mahdotontakin. Sillä kun annan koiralle, jonka kodittomuuden, kurjuuden ja nälän ovat aikaan saaneet ihmiset, makupalan tai peräti aterian, haukkuu minut ja koirat muiden koirien sijaan joku someväestä "koirille kuula kalloon" ja joskus tuntuu, että minulle myös.

Väärien valintojen asiantuntija * 316

Jokilaaksossa on koko ajan auki kolme radiota. Yksi on Little Greenhousessa, joka on pieni kasvihuone. Siellä kasveille viihdettä tarjoilee Nova. Saunakontissa, jossa on myös yksi kolmesta ekokäymälästä, ääntä pitää Radio Suomi. Kolmas on Merikonttikodissani, jonka kavavilta kuuntelen usein musiikkiohjelmia ympäri maailmaa Afrikkaa myöten.

Joskus radiossa sanottu pysäyttää ajattelemaan. Tänä aamuna sen teki Elokapina. Se on leiriytynyt Mannerheimintielle pysäyttäen liikenteen molempiin suuntaan. Telttoja on reippaat parikymmentä, makuupusseja kuten väkeäkin moninkertainen määrä. Elokapina on ryhmittymä, joka harrastaa väkivallattomia mielenosoituksia ja kansalaistottelemattomuutta. Radio Suomikin oli aamusta paikalla ja kysyi aktivisteilta, että mikseivät teltat ole Eduskuntatalon edessä nurmikolla? Vastaus oli, että yksi tarkoitus on huomion lisäksi häiritä liikennettä.

Sovellettu lainkuuliaisuus on tuttua poliisillekin. Luulen nimittäin, että valtakunnan vilkkaimman ajoväylän tukkimiseen ei ole lupaa, mutta virkavalta antaa silti tilanteen jatkua toistaiseksi. Olen varma, että jos joku päivä menen itse telttani kanssa samaan paikkaan, tulee tarvittaessa niin liukas lähtö, etteivät jalat joka askeleella maata kosketa.

Mutta on kansalaistottelemattomuus minullekin tuttua muun muassa talonvaltausten muodossa. Aikoinaan Jyväskylässä oli Tourulan talo pitkään tyhjillään, kunnes ilmestyi uutisointi, että se on vallattu. Menin paikalle ja huomasin, että alan miehet ja vähän naisetkin olivat ottaneet sen ehkä enemmän ryyppypaikakseen kuin kodikseen. Tarina taisi päättyä siihen, että nuotion pitäminen sisätiloissa poltti koko talon. 

Sitten Oranssiryhmä, johon itsekin kuuluin, valtasi lähes vierestä Eerolan talon ja ajatuksena oli saada se nuorten asunnoiksi. Kuljetin siinä ohessa ruokaa lähinnä tyttöjen kesyrotille sekä toimin yhdyshenkilönä kaupungin suuntaan. Pian kävi selväksi, että koneisto aikoo tyhjentää talon tarvittaessa virkavallan avulla. Neuvotteluissa sanoin apulaisgeodeetikko Pentti Hakalinille, että ehkä ennen sitä kannattaisi selvittää kuinka monen kaupungin virka- tai luottamushenkilön jälkikasvua on sisällä valtaamassa taloa. 

Sen jälkeen sainkin sitten tehtäväkseni etsiä sovitteluratkaisun. Osin sen johdosta Eerolan talo lahjoitettiin Jyväskylän nuorisoasunnot ry:lle, jonka puuhamiehenä oli silloin Reinikaisen Pertti. Rakennus purettiin ja se piti rakentaa uudelleen muualle mahdollisimman tarkasti entisen näköisenä, mutta sopivaa tonttia ei saatu kaupungilta. Lopulta hirsistä tehtiin nuorisoasunnot ry:lle leiri- ja koulutuspaikka Päijänteen rantaan Korpilahdelle.

Väärien valintojen asiantuntija * 315

Vain pienen osan Facekavereistani tunnen nimeltä ja vielä pienemmän paremmin. Ja vain pienen osan kanssa keskustelen somessa ja vielä pienemmän osan kanssa säännöllisesti. Heistä jokaisesta iloitsen silti. Niistäkin, jotka ovat samanlaisia änkyröitä kuin minäkin tai vielä pahempia. He louskuttavat leukojaan aikansa. Kun lunta tuleekin omaan tupaan sanoessani jotain, joka ei ole heille mieleen, he poistavat minut kavereistaan tai lopettavat muuten yhteydenpidon.

Joukossa on jokunen entinen työtoverini, sillä niitä oli välillä muillekin jaettavaksi. Kun olin boss, pärjäsin loistavasti mandaattiystävieni kanssa. Mutta kun se jakso päättyi, lakkasivat he pärjäämästä kanssani. Joskus kutsun sitä henkiseksi ihottumaksi. Ehkä he lauloivat laulujani aikansa, sillä näinhän on usein soppaa syödessä. Joka tapauksessa heillä oli hyvät alaistaidot. Yksi sanoikin minua loistavaksi pomoksi, koska kanssani voi turvallisesti riidellä.

Sitten somessa on lähes näkymättömiä, joista en tiedä miksi he ovat halunneet kaverikseni. Hyväksyn monet, mutten valeprofiileja enkä heitä, jotka kauppaavat seksiä. Mutta nekin, jotka eivät koskaan sano mitään, tuntuvat ärsyttävän joitakin profiilinhaltijoita. He ilmoittelevat silloin tällöin, että jos ei se tai ne mitenkään kommentoi nyt sivulla sanottua, tulee lähtö joukosta. Tätäkin hämmästelen, sillä tiedän somen olevan usealle lähes tulkoon ainut kontakti ulkomaailmaan. Yksinäisyys on arjen ja pyhän seuralainen yötä päivää. Kummeksun poistamisia, sillä eiväthän "maan hiljaiset" ole keneltäkään mitenkään pois siksi, etteivät koskaan sano mitään. Tai ehkei niin pientä mieltä olekaan, etteikö sieltä voisi ottaa jotain pois. 

Itse olen otettu jokaisesta virtuaalimaailmakaveristani. Niiden joukossa on tuntemattomia ja niitä, jotka saattavat sanoa sivuillani kerran viikossa huomenta tai hyvää yötä, joskus eivät sitäkään. Nettimaailmassani on heille tilaa eikä heidän tarvitse sanoa juuta eikä jaata eikä kirjoittaa mitään muutakaan. On mukavaa ajatella, että jossain he ovat ja ehkä joskus lukevatkin mitä kirjoitan. Minulla ei ole sen luokan allergiaa, että heitä poistaisin, vaikka eivät vastaa kuten metsään huudan. Tilaa olisi sydämessäni joskus enemmällekin. Arvo, arvoton tai joku muu, kovankin elämän elänyt, sinutkin tapaisin mielelläni joskus.

Väärien valintojen asiantuntija * 314

Joku täyttää aikansa kuluksi ristikoita, minäkin. Mutta elämöin myös aika paljon sosiaalisessa mediassa. Yksi syy on sanomalehtien tapa säätää lukijoiden kirjoituksia. Vaikka sinällään pitäisivät niitä julkaisemisen arvoisina. Tiedän mistä puhun, sillä olin muun muassa aikani Keski-Uusimaa lehden kolumnisti. Mutta silloinkin, mielipidekirjoitusten tapaan, jossain oli jonkun värinen eminenssi, joka otti kirjoittamastani palasen pois sieltä täältä, sillä mielestään hän tiesi parhaiten mikä lukijoihin "puree". Tämä kypsytti minut luomaan nettiin joitakin foorumeja, joiden sisältöäni ei kukaan hevin muuta. Ehkä vain silloin, kun olen tehnyt asiavirheen.

Tänään on elämäni viimeinen tai toiseksi viimeinen kuntakehityslautakunnan kokous, jonka esityslistalla oli aiemmin talvella Tuusulan viher- ja virkistysverkoston kehittäminenkin. Olin valmistautunut sanomaan sanasen, mihin minut innoitti kunnan Tuomalan metsästä tekemät avohakkuukaupat. Kaupat jäävät tekemättä, mutta eivät kokouksemme, vaan kuntalaisten aktiivisuuden ansiosta. Eikä käsittelystä mitään silloin edes tullut, sillä ilman selityksiä puheenjohtaja veti koko pykälän listalta. Edellisessä kokouksessa taisimme jättää saman asian pöydälle.

Kummallista demokratiaa, ajattelin. Ensin ovat kuntalaiset, jotka valitsevat luottamushenkilöt kehittämään kuntaa. Sekä valvomaan, jotta viran- tai toimenhaltijat tekevät, kuten kuntalaiset tahtovat. Mutta kuntalaisten pitää vahtia palkattujen tekijöiden lisäksi myös valitsemiensa asioiden hoitajien tekemisiä ja tekemättä jättämisiä.

Joka johtaa joskus parahdukseen esimerkiksi kansalaisadressin muodossa. Sellainen oli liikkeellä Tuomalan metsänkin puolesta. Olisin hyvinkin voinut sen allekirjoittaa. En kirjoittanut, sillä vaikka puhumme luonnon monimuotoisuudesta, kaikki lähtee metsässäkin liikaa feikkikuninkaan tarpeista. Ihminen ei hevin korvaansa lotkauta, kuinka monen erilaisen elävän koti metsä ja luonto ylipäätään on ja mikä on sen kaiken merkitys ja hyöty. Vaan sitäkin ihminen säätää omaksi virkistyksekseen.

Kaikkea tätä ohjaa aivan liikaa talousmetsä ja sen rahallinen tuotto "money, money, more money". Sitä säätelee Haltin lenkkarit jalassa metsään raivatulla lenkkipolulla valehallitsijaksi itsensä ylentänyt ihminen.

Sen luonto, tällä kertaa koronavirus, palauttaa silloin tällöin omalle paikalleen. Jos koronalla olisi ihmisen logiikalla ajattelevat aivot, voisi tämä 1/10000 millimetrin kokoinen kummajainen ajatella, että luonnon kannalta ihmisen ainoa hyödyllinen tarkoitus on tulla matojen ruuaksi, kuten täysikasvuisen puunkin. Sen sijaan me teemme siitä vessapaperia ja pyyhimme sanonko minkä?

Väärien valintojen asiantuntija * 313

Kuntavaalien äänestysprosentti oli Suomen olosuhteissa sangen alhainen. Elinaikanani se ei ole koskaan ollut yhtä huono. Yli 20 kunnassa alle puolet käytti oikeuttaan valita omienkin asioiden hoitaja. Suurin häviäjä on demokratia. On vakava ongelma, jos se ei kiinnosta niitä keitä se edustaa. 

Vaikka olemmekin suhteellisen nöyrä kansa, luulen, ettei meistä silti olisi yksinvaltiaan seuraajiksi. Senkään tien päässä ei nimittäin juuri koskaan ole ollut kestävää valoa. Vaan lähes poikkeuksetta valta mädännyttää diktaattorin, vaikka hänellä olisi tehtävään tullessaan kansan vankka tuki.

Politiikka on kuitenkin yksi hyvä tapa hoitaa yhteisiä asioita, jos tehtävien hoitajat valitsemme vaaleilla yhdessä. Mutta jos vain alle puolet aikuisväestöstä äänestää, niin riittävätkö silloin kansalta saadut valtakirjat ajaa kaikkien asioita? Niidenkin, jotka ovat ehkä sitä mieltä, että valta mädännyttää demokratiankin tai miksi emme käytä äänioikeuttamme? Mikä olisi vaihtoehto? En tosiaan tiedä eikä minulla ole siitä enää varmaa mielipidettäkään.

Aikaisemmin oli ja ajattelinkin, että jos valta ei pilaisi hallitsijaa, hyvä diktaattori olisi demokratiaa parempi. Sitten luin Barak Obaman kirjan Luvattu maa, joka laittoi minut hylkäämään yksinvaltiudet. Yhdysvaltain oiva presidentti sanoi nimittäin, että niin kauan kuin kykenemme kansojen väliseen vuoropuheluun, meidän ei tarvitse sotia. Tämän allekirjoitan, sillä vain harvoin diktaattori kuuntelee muita riittävästi. Olenkin oppinut arvostamaan aina EU:n yleiskokouksesta lähtien kaiken maailman kissanristiäisiä ja ylipäätään vuoropuhelua, sillä itselläni on läheisiä, jotka eivät sitä kanssani harrasta. 

Barak Obamaa ja suomalaista, pitkän linjan poliitikkoa, puoliksi tuusulalaista Erkki Tuomiojaa yhdistää ainakin yksi sama päätös. Molemmat antoivat samansisältöisen vaalilupauksen. He lupasivat lopettaa tupakoinnin. Barak on siitä hieman lipsunut, mutta Erkki ei ja elokuussa 1970 hän sammutti viimeisen savukkeensa. Tuomiojan mukaan hän ei ole koskaan antanut muita vaalilupauksia. Perustelukin oli varsin kelvollinen. Erkki sanoi, ettei lupaa milloinkaan mitään sellaista, jonka muut voivat estää. Itse lopetin polttamisen kymmenen vuotta myöhemmin, mutta ilman vaalilupausta. Lopetin juhliakseni sillä tavoin kaksi vuotta kestänyttä päihteetöntä elämääni. Tavoittelin ja tavoittelen yhä kokonaisvaltaisempaa mielen ja ruumiin raittiutta. 

Väärien valintojen asiantuntija * 312

Koska kirjaprojektini vuoteen sattuivat myös kuntavaalit, kirjoitan eilisillan ja tämän aamun fiiliksistäni pätkän. Yhtenä iltana ja vähän seuraavana aamunakin, kerran neljässä vuodessa annan itselleni luvan olla häpeilemättömän pikkusieluinen. Silloin ratkeaa kuntavaalien tulokset, jonka myötä saamme ison kasan uusia yhteisten asioiden hoitajia. Olen ollut itsekin monta vuotta mukana ja seuraankin tuloksia innolla. Olen jonkun puolesta surullinen, toisen puolesta pettynyt, kolmannen kanssa iloitsen, neljännen saavutuksista olen hyvilläni ja viidennen puolesta vahingoniloinen.

Kotikuntani Tuusulan suurimmaksi puolueeksi palasi neljän vuoden tauon jälkeen Kokoomus. Se tarkoittaa pormestarien pestien uudelleenjakoa ja nykyinen demaripormestari joutuu katsomaan muita töitä. Koska hänen puolueensa putosi piikkipaikalta neljänneksi, menee ryhmältä sivu suun myös apulaispormestarien pestit. Ellei sitten pestiä jaeta kahden ryhmän kesken vaalikauden ajaksi. 

Se on iso vallan menetys, joka tulee näkymään kuntalaisten arjessakin. Kuten sekin, että Perussuomalaiset saanevat sivistyspuolen apulaispormestarin paikan. Tämä on merkittävä saavutus Persuille, joka varmasti nousee julkisuuteen jossain vaiheessa. Kuten sekin, että puolueiden ulkopuolinen ryhmä Tupu, Tuusulan puolesta ry saa edelleen apulaispormestarin paikan. Myös se on suuri asia poliittiselle ryhmälle, joka ei ole puolue.

Vihreät lisäsi 0,1 % kannatustaan mikä on hieno saavutus, kun puolueeni valtakunnallisesti menetti asemiaan. Vihreistä valtuutetuista vain yksi jatkaa Tuusulassa. Kaksi uutta ovat nykyisiä varavaltuutettuja, jotka jakoivat keskenään kunnanhallituksen paikkamme.

Itse istuin neljä vuotta kuntakehityslautakunnassa. Tärkeä paikka, mutta luottamustoimeen ylipäätään ryhtyminen oli minulta väärä valinta ja pettymys. Osin oman mielenkiinnon puutteen takia, osin oman ryhmän vuoksi, sillä koko aikana en löytänyt itselleni yhtään tärkeää asiaa, johon olisin saanut oman jengin mukaan.

Kaikkinensa oli hämmentäväkin kokemus huomata, etten ole politiikassa profeetta omalla enkä vieraalla maalla. Harmittamaan jää eniten, kun en saanut aikaan caravan-/campingaluetta. Ehkä myönteisin kokemus oli paljon uusia tuttavuuksia luottamushenkilöistä ja kunnan  työntekijöistä. 

Väärien valintojen asiantuntija * 311

Olen kirjoittanut päiväkirjoja sähköisesti käytännössä niin kauan kuin kotikäyttöön tarkoitettuja tietokoneita on ollut. Neljänkymmenen vuoden aikana on tarinoita, blogeja ja päiväkirjamerkintöjä syntynyt paljon yli 10 000 kappaletta. Oikea arvio voisi olla, että niitä tein ja teen yhä joka päivä keskimäärin sivun verran. Tekstinkäsittelyohjelman vakioasetuksilla A4-arkille mahtuu noin 5000 merkkiä. 5000 x 365 vuorokautta x 40 vuotta on yhteensä yli 70 miljoonaa merkkiä välilyönteineen.

Lisäksi Päiviksen kanssa kirjoittelimme matkakotimatkoiltamme matkapäiväkirjoja paperiseen muotoon. Venematkoiltamme ja kesistä Vrijheidillä kirjoitimme myös melko tavalla. Ehkä eniten kaipaan kouluajan ainekirjoitusvihkoja, sillä olisi mukava lukea mielikuvitukseni tuotoksia yli puolenvuosisadan takaa. Yksikään ei ole säilynyt tallessa. En muista edes ainoankaan aineen aihetta. 

Tallessa ei ole myöskään avioliittoni ajalta Liisan kanssa juuri mitään kirjoitettua. Samoin on käynyt 20 vuoden ja 10 vuoden aikojen kanssa Jyväskylän Katulähetyksessä ja Sininauhasäätiössä. Tosin on mahdollista, että silloisilla työnantajillani olisi jotain tallessa, sillä kaikista työpäiväkirjoista otin kopiot, ensin niin sanotuille lerpuille, sitten korpuille ja lopussa muistitikuille. Ne kaikki jäivät sinne minne työpaikatkin. 

Virallisesti suomen kielen sanastossa on noin 100 000 sanaa. 15 sijamuodon ansiosta sanojen määrä kuitenkin kertautuu monin verroin ja suomessa onkin sanoja enemmän kuin esimerkiksi englannissa. Suomen kielen keskimääräinen sanan pituus on ehkä kahdeksan merkkiä, jolloin voin ajatella kirjoittaneeni elämäni aikana monta kertaa saman määrän kuin on koko kielemme eri sijamuotoineen ja murresanoineen.

Itselläni on näppituntuma, että sähköisen viestinnän ansiosta sosiaalisine medioineen varsinkin nuorten puhekieleen tulee ennätysvauhtia uusia sanoja. Nykyisin niitä rantautuu monin tavoin eikä ainoastaan entisaikojen merimiesten mukana ja naapurimaista. Mutta sanoja ei tule ainoastaan nuorten kieleen, sillä viikolla seurasin Kalle Ikkelän vetämää nettitilaisuutta, jossa

Peter Vesterbacka kertoi tunnin ajan missä mennään Tallinnatunnelin kanssa. Tämän visionäärin puhe piti sisällään niin paljon vierasta alkuperää olevia, minulle outoja sanoja, joten itseni lisäksi myös päättäjien on mentävä ensin Peterin kielikurssille ymmärtääkseen kaiken. 

Väärien valintojen asiantuntija * 310

Tänään, 12.6.2021 on kirjani 310 kirjoittamispäivä sekä kaunis kesäaamu. Aurinko on nousemassa hieman harmaalle taivaalle ja astelen aamu-uinnilta ainutlaatuisen lehtometsikön läpi kohti Merikonttikotiani. Kello on 5 ja luonto keskustelee keskenään, josta minäkin saanen osani. Ehkä eniten varoitusääninä toisilleen "nyt se taas tulee". 

Pian on aamukahvin aika. Agents ja Ville Valo tuovat hetkeen tunnelmaa esittämällä "Orpolapsi kiurun". Laulun tekijän Rauli Badding Somerjoen persoona ja joskus laulukin tekevät monista hänen kappaleista ajattomia ja niissä on usein enkelimäinen hahmo, joka ei ole mies eikä nainen.

Kirjoittaessani musiikki on yksi oleellinen osa, joka ohjaa mihin suuntaan ajatukseni kulkevat. Olen elämässäni varsin onnellinen, vaikka alakulo ja melankolia ovatkin päivieni vakituisia seuralaisia. Kun kuuntelin tänä aamuna orvosta kiurulapsesta, itkin jälleen ja mieleeni tulvi muistoja. Ne hetket ovat tallennettu sieluni syviin sopukoihin, joista kaikista olen surullisen kiitollinen. Aamulla oma orpo kiurulapseni oli kaikki rakkaat, jotka ovat jossain siellä mistä maallinen aika ei heitä enää tavoita. 

Olen kirjoittanut erilaisten päiväkirjojen muodossa yli 30 vuotta. Viimeisen kymmenen vuotta niin, että kaikki on julkista, joka on luettavissa ilman kirjautumisia sosiaalisessa mediassa. Tästä pieni osa, "Väärien valintojen asiantuntija" saa pisteensä kesän aikana ja yritän saada sen myös paperimuotoon.

Aloittaessani viime kesänä, ajattelin, että helposti kirjoitan aiheesta yhden vuoden joka päivä. Mutta mitä pitemmälle olen päässyt, sitä vaikeammaksi kirjoittaminen on käynyt. Kirja on muuttunut myös sisällöltään toisenlaiseksi kuin alussa hahmottelin. Luulin 365 päivää täyttyvät itselleni mukavista ja tärkeistäkin tarinoista. Niitä en kuitenkaan ole luontevasti muistanut riittävästi. Tiedän kyllä, että jos istahdan esimerkiksi Jokilaaksossa Muistojen merikontteihimme kirjoittamaan, syntyisi kaikesta niissä olevasta helposti monta uutta tarinaa.

Oma hankaluutensa tulee, kun en tee muistiota enkä sisällysluetteloa, en muista mistä kaikesta olen kirjoittanut kirjaan ja minkä vastaavasti aiemmin blogeissani. Joten toistoa tulee, joista oiva kielenkorjaajani on minut jonkun kerran pelastanut.

Väärien valintojen asiantuntija * 309

Katolilaisen Mel Gibsonin ohjaama elokuva "Passion of the Christ" ei ala alkuteksteillä, jossa esitellään perinteisesti tekijät vaan tekstillä: "Hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Hänen haavainsa kautta me olemme parannetut." Luulen, että teksti on Jesajan kirjasta.

Kohua herätti myös Jeesusta esittäneen Jim Caviezelin paljastus oudosta hetkestä. Ristiinnaulitsemiskohtauksen kuvaaminen kesti peräti viisi viikkoa ja tuona aikana Caviezel väitti tietäneensä noin neljä sekuntia etukäteen, että salama iskee häneen. Ajattelin, minuun osuu, Caviezel sanoi aikoinaan haastattelussa.

Kerrotaan salaman sytyttäneen ristin tuleen Caviezelin pään vasemmalla ja oikealla puolella. Gibson puolestaan ihmetteli, mitä tapahtui Caviezelin kärventyneille hiuksille. Väitetysti tämän jälkeen salama iski myös paikalle saapuneeseen tuotantoassistenttiin Jon Mikaliniin, joka tiedusteli Caviezelin vointia.

Elokuva puhutteli minua kovasti, jota katsoessani itkin teatterissa vuolaasti ja tulin vakuuttuneeksi, että Hän kuoli myös vuokseni. Sitä kokemusta ja siinä hetkessä kirkastunutta uskoani ei voi kukaan ottaa pois, vaikka kokemukseni monesta kristitystä eivät yleviä olekaan.

Kun erosin Liisasta ja avioiduin myöhemmin Päivin kanssa, koin kuinka monet rakkaina pitämäni hylkäsivät minut. Olin hyväksytty vain johonkin harvaan hengelliseen tilaisuuteen ja silloinkin ainoastaan ovipieleen nöyränä ja katuvana. Mutta ei minusta ollut nöyristymään näiden ihmisten edessä. Koin ja sanoinkin, että menen mieluummin Päivin kanssa helvettiin kuin minulle rakkaudettomien ihmisten kanssa samaan paikkaan.

Erityisen outoa kylmyyttä koen, kun joku kääntää minulle selkänsä. Varsinkin, kun kyseessä on aikuinen, joka lapsena tarvitsi turvaani Suomessa tai kaukomailla. Niissä on jotain yhteneväisyyttä sen kanssa, kun huomasin mitä kaikkea pieni kourallinen ihmisiä oli valmis tekemään "Jumalan nimissä", jotten palaisi Katulähetykseen toiminnanjohtajaksi. Samat ihmiset, jotka olin aikoinaan halunnut rinnalleni tekemään työtä kadun kansan keskuuteen. 

Itselleni Luoja on kuitenkin täydellinen rakkaus, jonka irvikuva liian usein olen. Mitä enemmän koen rakkaudesta ymmärtäväni, sitä kauempana kuljen heistä, jotka ovat ottaneet tehtäväksi muiden muuttamisen itsensä sijaan. Minusta ei siihen ole, sillä työmaata riittää peilin ääressä yllin kyllin. Sen edessä olenkin ihmetellyt ja väännellyt kasvojani monet kerrat, sillä usein koen olevani Linnanmäen vääristävien peilien salissa. Se oli loistava paikka pohtia, että tuollainenko olen, vai tuollainen?

Väärien valintojen asiantuntija * 308

Eräänkin kerran olen puolustanut homojen oikeutta rakkauteen. Liityin jopa Aito Avioliitto faceryhmään saadakseni tietää mitä itseään uskovaisina pitävät asiasta aidosti ajattelevat ja mitä mieltä oma sydämeni pohjimmiltaan on.

Ryhmästä osa olisi erottanut minut, mutta barrikadeille puolustamaan nousi jokunen vanhan liiton kristitty motoristi. He sanoivat, että "Soini on kelpo mies, mutta sillä on omat ja usein oudot jutut sekä mielipiteet. Tai siltä tuntuu varsinkin, jos ei oikeasti ja ennakkoluulottomasti pysähdy ajattelemaan ja keskustelemaan". Kiitos tästä heille.

Halusin tietää jotain, mutten edes tiennyt mitä. Enkä tiedä vieläkään. Jotain kuitenkin opin, jota olen saanut maistaa aiemminkin. Sain kokea joidenkin tunnustavana kristittynä itseään pitävien ihmisten armottomuuden ja rakkaudettomuuden. Näin sen koin ja näin sen koen. Kun kysyn heidän omaa mielipidettään, en sitä saa. Saan sen sijaan kymmeniä eri raamatunpaikkoja, mutten ainoatakaan henkilökohtaista näkemystä.

Ihmisenkin osana on iankaikkisuus muodossa tai toisessa, sillä mikään ei milloinkaan katoa, vaikka muotoaan muuttaakin. En usko, että minulla on matkalippua koskaan sellaiseen osoitteeseen, jossa Big Boss, mitä se itse kullekin tarkoittaakaan, ei ota luokseen kaikkia luomuksiaan.

Älyni ei riitä ymmärtämään minulle kaupattuja iankaikkisuuden eri osastoja. Kuumaa tai sopivan lämpöistä, sillä en usko helvettiin. Tosin näillä maanpäällisillä paikkojen jakajilla ei liene valtakirjojakaan. Tältä osin feikkejä koko lauma. En hyväksy sitäkään, että tuonpuoleista ei kannattaisi järjellä edes pohtia, sillä se on kuulemma vain uskon asia. Tottahan toki, mutta minulle se on sen ja tunteen lisäksi myös järjen asia.

Vain yhden kerran olen itkenyt uskoni vuoksi. Katsoessani elokuvaa Golgatan kärsimystiestä ja Vapahtajan kuolemasta. Kun ristillä kuoleva Kristus kysyi Isältään miksi minut hylkäsit ja pyysi anteeksi kaikkien ihmisten vuoksi, koin vahvasti, että pyyntö meni sinne, missä toivon itsekin joskus olevani. Matkaan Hänen kanssaan lähti kaltaiseni ryöväri viereiseltä ristiltä ja ehkä toinenkin toiselta puolen.

Tuntemani kirjanoppineet ja tämän ajan feikkifariseukset ovat tehneet paljon sen eteen, että tämä kaikki hämärtyisi. He ovat vuosikymmeniä laittaneet minua laillaan istumaan, vaikka sydämessäni olen seissyt koko ajan. Lopputuloksena he ovat ehkä menettäneet toivonsa suhteeni. Osin juuri sen ansiosta olen itse saanut uskoa ja ymmärrystä vastaavan määrän lisää. 

En silti istu käsi raamatulla kivillä heittelevien vuoksi. He jatkavat pohtimistaan kumpi on homo-/lesbopareissa mies tai nainen. Tai onko kumpikaan vai onko joku ladyboy, sukupuolineutraali, muunsukupuolinen tai jotain aivan muuta. Sen sijaan yritän ymmärtää, että vaikka kukaan ei olisi pestiä antanut, jotkut ovat ottaneet tuomioiden ja taivaspaikkojen jakamisen elämänsä tehtäväksi.

Kun aikani on, lähden matkaan omia polkuja kulkevana ja väärien valintojen asiantuntijana. Jos se johtaa portin pieleen Ontuvan Eriksonin, Repe Helismaan ja Tapsa Rautavaaran viereen, olkoon niin. Siellä jatkan Tapsan kanssa siitä mihin jäimme Tikkurilan uimahallin saunan lauteilla.

Tänään kuljen elämääni patoutuneen tarpeeni kanssa olla hieman kiroileva, toisinajatteleva ja vähän kelvotonkin, joka välittää eniten ihmisistä, joilla ei ole mitään, sekä koirista vailla ihmiskotia. Ehkä silti olen yhä vain siivosyntinen ja näyttelen kunnollisempaa kuin olen.

Luojani, johon uskon, on täydellinen rakkaus, mutta muuten yllätyksiä ja outoutta täynnä. Hän on antanut minulle rakkaita ihmisiä sekä niitä, jotka hymyilevät kohdatessamme mitään sanomaton hymy huulillaan. Mutta ajattelevat, että helvettiin menee tuokin. 

Väärien valintojen asiantuntija * 307

Nykyisin vartioin Jokilaakson luontoa yksin ja sen lomassa otin yhdeksi projektiksi tehdä joillekin juhlapyhille henkilökohtaisempaa merkitystä ja sisältöä. Yksi niistä on kansallinen veteraanipäivä, jolloin käyn istuttamassa vanhempieni ja siskoni haudalle jotain. Toinen on kansainvälinen äitienpäivä, joka taitaa olla nykyisin toukokuun toinen sunnuntai. Suomessa sitä on juhlittu suunnilleen itsenäisyytemme ajan.

Siihen juhlaan sopii erinomaisesti Irwin Goodmanin laulu "Äiti", joka ei liene monelle edes tuttu. Se on kauneinta Anttia, joka kannattaa hiljaa itsekseen kuunnella. Kuten myös "Tumma virta", joka on ehkä vielä tuntemattomampi.

Olit äiti minulle kovin rakas. Jos en olisi ollut niin itsekäs tai ainakin ajattelematon eläessäsi, olisin ilmaissut rakkauteni ja kiitollisuuteni paremmin. Mutta ehkä jokakeväinen äitienpäivätoivotukseni  tavoittaa sinut jotenkin. 

Vähän melankoliseen äitienpäivääni kuuluu usein Jokilaakson pienen, vihreän huoneen jokavuotinen siivous ja kunnostus sekä automaattisen kastelulaitteen asentaminen.

Istutan Little Greenhouseen taimia ja yhtä jos toista siementä sekä niistä Merikonttikodin ikkunan edessä kasvattamaani, kurkkua, tomaattia, sipulia, paprikaa, kesäkurpitsaa ja mitä milloinkin. Huvittava, pieni yksityiskohta on ruohosipuli. Vuosia yritin saada sen kasvamaan enkä onnistunut. Sitten luovutin ja nyt se herää kasvihuoneessa kevään ensimmäisten vihreiden joukossa, vaikken edes kastele saati anna muutakaan kasvuvoimaa.

Ulkopuolella, kennoseinän vieressä on kesäkuussa jo pienillä aluilla kymmenkunta perunoiden mukulaa, kuten isäni sanoi sekä kahta laatua herneitä yksi penkillinen. Niille käy joskus huonosti, sillä countrykanit tai muut jyrsijät popsivat varret suihinsa. Silloin seinustan ainut selviytyjä on perunan lisäksi omassa valtakunnassaan mansikka. Sekin menettäisi nopeasti maansa muille, jos en pitäisi järjestystä yllä. Kaksi kuution laatikkoa on puolillaan multaa, jonka joukkoon roiskin ylivuotisia siemeniä. Joskus ne innostuvat kasvamaan ja joskus eivät. 

Tänäkään vuonna huoneen hennot kasvien alut eivät olisi selvinneet kesään ilman lämmitystä. Myös minä olen lämmintä aurinkoa odotellessa tarvinnut hieman Fortumin Vihreää sähköä, miten tuotettua se sitten lieneekään. Merikonttikodissa selviää kesäisin loistavasti ilman keinolämpöä, silti Luonnonvartijan peltisen kodin injektoritakassa loimuaa silloin tällöin koleina sadepäiväinä elävä tuli. Ehkä kuitenkin ylläpidän sitä eniten tunnelman vuoksi. 

Väärien valintojen asiantuntija * 306

Olemisen oikeutta pohdin usein. Kerran aamullakin, kun luin Hesarin digitaalista näköislehteä kännykkäni näytöltä. Vaikka sydämessäni tiedän olevani kuin kuka tahansa, niin joskus luulen ainutlaatuisuudessani hetkisen asian olevan kohdallani paremmin tai ainakin toisin.

Seuraan useita keskusteluja kiinnostavista aiheista monin tavoin. Osallistun niihin ja ihmettelen suvaitsemattomuuttamme milloin mitäkin kohtaan. Valitettavan usein löydän joukosta itseni. Osansa saavat homot ja lesbot, jotka ovat joutuneet moniin hampaisiin pelkästään siksi, että ovat lähteneet peräänkuuluttamaan oikeutta ilmaista rakkautensa ja avioitua muiden tavoin. On masentavaa ajatella, että rakastavina lähimmäisinä pitämäni ihmiset eivät antaisi oikeutta minullekaan, jos rakastaisin samaa sukupuolta olevaa. Tuomioon riittää, että kirja, johon ei Isä eikä Poika ole kirjoittanut sanaakaan, on auennut heille siten. 

Yli äyräiden on mennyt pakolaiskeskustelukin, jossa lunta tulee turvaa ja parempaa elämää etsivien tupaan, vaikka sitä ei heillä edes ole. Ensin olin sokaistunut ja luulin, että kyse on vain jostakin kaukaa tulevista ihmisistä, kunnes havahduin. Se tapahtui lukemalla ja kuuntelemalla. Sain huomata, että oman maamme kansalaiset, karjalalaiset saivat osansa ryssittelystä ynnä muusta, kun sotien melskeessä heidän kotikontunsa jäivät Neuvostoliiton alueelle. Monet muualla Suomessa asuneet eivät todellakaan ottaneet Karjalan evakoita avosylin vastaan. Toki toisinajattelijoitakin oli, kuten maahanmuuttajienkin kohdalla.

Ajattelemme, että meidän tulee saada määritellä ihmisen kurjuuden ja kärsimyksen määrä ennen kuin voimme hyväksyä hänet tervetulleeksi Suomeen, jos voimme silloinkaan. Olemme valmiit ottamaan jonkun jostakin joskus vastaan, jos hänellä on arviomme mukaan riittävän suuri hätä. Silloin me, joilla menee aineellisesti paremmin ja jotka luulemme olevamme muutenkin parempia, otamme hänet säälistä vastaan. Me emme kykene käsittämään, että ihminen, kuten eläinkin, liikkuu paikasta toiseen paremman elämän toivossa. Näin tulee olemaan ja näin teemme itsekin, on rajoillamme muuri sekä sotilaat tai ei.

Mutta aivan tolkuton en suvaitsevaisuudessani ole, sillä olen vankasti sitä mieltä, että maahan tulevan on elettävä sen yhteiskunnan ehdoilla minne hän tulee eikä päinvastoin. Jokaisen on tavalla tai toisella osallistuttava yhteiskuntavastuun kantamiseen. Vaatimukset Suvivirren poistamiseksi koulujen kevätjuhlissa näytämme pystyvät esittämään kantasuomalaisten voiminkin, joten ahdasta on välillä monin tavoin. 

Suomi on mielenkiintoinen siksikin, että meillä on aika liuta työttömiä omasta takaa ja aikamoinen määrä avoimia työpaikkoja, joihin ei löydy tekijöitä. Aivan oma lukunsa ovat pakolaiset ja turvapaikan hakijat, jotka tarvitsevat ison kasan päätöksiä ja leimoja, jotta saavat edes opiskella kieltämme. Työmarkkinoille on heillä pitkä matka. Välillä tuntuu, että tarkoituksella laitetaan luukut kiinni ja tehdään asiat niin vaikeiksi, jotta voimme toivoa heidän lähtevän kyydillä millä tahansa jonnekin takaisin. Mutta tässäkään asiassa emme näe edes omaa napaamme saati pitemmälle. Sillä suvaitsevaisuus ei lisää vihanpitoa. Vaan suvaitsemattomuus, jolle paras kasvualusta on yli- ja vihamielinen ympäristö. Terroritekoinako haluamme takaisin torjumamme ihmiset? Maailmassani kyse on suvaitsemattomuudesta ja erilaisuuden hyväksymättömyydestä. Joiltakin osin olemmekin menossa hyvää vauhtia kohti Euroopan takapajuisinta kolkkaa, jonne istuisi oivallisesti maanosan takapajuisin kansa.

Jos emme hyväksy tänne muita, emme sata vuotta sitten hyväksyneet täältä lähtöjäkään. Punaisten antauduttua Lahdessa 30. huhtikuuta 1918 siirrettiin kaupunkiin noin 22 000 punakaartilasta ja itää kohti pyrkinyttä suomalaista. Omaa kansaamme sijoitettiin silloin kouluihin ja teollisuuslaitoksiin. Lisäksi Fellmanin pelloksi kutsuttu väliaikainen leiri oli Suomen suurin vankileiri. Viikon kuluttua vangit siirrettiin Hennalan vankileirille. Aiemmin on kerrottu, että punakaarteihin kuulumattomat naiset ja lapset vapautettiin, mutta Marjo Liukkonen on lisensiaattityössään osoittanut, että leirillä oli muitakin kuin punakaartilaisia, yhteensä yli 2200 naista ja 289 alle 15-vuotiasta lasta. Saman tutkimuksen mukaan Hennalassa teloitettiin ampumalla 218 naista, joista nuorimmat olivat alle 14-vuotiaita. Ilman oikeudenkäyntiä myös monet lapsista kuolivat leirillä.

Joten ympäri käydään ja yhteen tullaan. Me tapoimme omaa kansaa, myös täysin viattomia, emmekä ainoastaan sisällissodassamme, vaan myös sen jälkeen. En silti usko olevani yhtään parempi ihminen, vaan samassa liejussa kieriskelemme jokainen, vaikka vaatteet olisivat kultaa ja koristeltu timantein.

Väärien valintojen asiantuntija * 305

Kuinka sitten bittimaailmassa kannan mainitsemaani yhteiskuntavastuuta? Olin aikoinaan suuren Thaimaan ystävät Faceryhmän jäsen, kunnes ylläpito sulki minut sen ulkopuolelle. Syy lieni, etten pitänyt siitä, kun ryhmä ei sallinut monipuolisen tiedon jakamista maasta kiinnostuneille. Ainoastaan myönteiset asiat olivat sallittuja ja läpäisivät ylläpidon sensuurin. Vähän kuin Pohjois-Koreassa, näin luulen ja ajattelen.

Jonkun mielestä omassa elämässä on
 rentoa meininkiä tai taakkaa tarpeeksi. 

Joten perustin paikallisen, avoimen ja julkisen ryhmän Jomtien Pattaya Beach. Se on kasvanut koko ajan ja rekisteröityjä jäseniä on enemmän kuin pari tuhatta. Avoimuuden ansioista kaikki näkyy kaikille ja kaikki voivat lukea kaikkea. En tiedä lukijamääriä, jotka voivat olla melkoisia, sillä yksittäisellä kirjoituksella saattaa olla ja onkin joskus tuhansia lukijoita. Vain kommentointiin ja julkaisemiseen tarvitaan rekisteröintiä ja jäsenyyttä. 

Toinen syy ryhmän perustamiseen tuli joiltakin suomalaisilta yrittäjiltä, kun kyselin heiltä aikoinaan maksullista mainosta Pattaya Suomi-Seuran kotisivuille. Vastauksena sain, että "ei pysty millään, sillä jos ei esimerkiksi kahta seuraavaa reissua saada buukattua, pitää lopettaa koko touhu". Sitä en kysynyt auttaako siihen, jos ei mainosta.

Joka tapauksessa jotkut yrittäjät ja yksityisetkin käyttävät ryhmää mainostamiseen ja vaikkapa jonkun myymiseen. Ehkä osin tästä syystä sain kimppuuni nettilehden, Thaimaansuomalaisen, joka hankkinee osan leivästään myymällä mainoksia julkaisuihinsa. Tai sitten kyseessä on vain pieni mieli ja kateus.

Kolmas syy oli luoda foorumi, jossa ihmiset voivat purkaa mieltään mieltään painavista asioista. Tai julkaista kuvia ja kertoa vaikka mitä on milläkin retkellä tapahtunut. Eniten kyytiä sivuilla on kuitenkin antanut pienten miesten pieni, suuriääninen joukko kylän koirille ja minulle. Mutta paljon myös kysellään asioista. Missä on se ja se paikka ja mistä voi ostaa hiuslakkaa tai jotain muuta.

Ja neljäs syy oli tehdä foorumi, jossa jokainen voi sanoa henkilökohtaisuuksiin menemättä melkein mistä tahansa mitä tahansa. Tähän joukkoon laitan myös itseni, vaikka silloin tällöin jätän sanomattakin. Joskus kirjoitan kyllä asiaakin ja vastaavasti myös provosoin. Lisäksi jaan paljon Thaimaasta kertovia uutisia. 

Kun joissakin ryhmissä ylläpito karsii kirjoituksia ja lopuksi kirjoittajiakin, niin sitä ei hevin Jomtien Pattaya Beach -ryhmässä tapahdu. Mutta ei ole hyvä sekään edellä mainitulle pienelle ryhmälle, jonka pitäisi vain itse saada sanoa mitä sattuu. Heille tärkeintä tuntuukin olevan oman pahoinvoinnin kylväminen. Kaikkinensa sosiaalinen media on minulle ajanvietteen lisäksi oiva tapa kantaa vastuuta yhteisistä asioista. 

Väärien valintojen asiantuntija * 304

Köyhyys vetää minua edelleen puoleensa. Ehkä siksikään minulla ei koskaan ole paljon rahaa. Luulen, että sen keräämiseen pitää olla intohimo tai ainakin jonkinlainen mielenkiinto. Maallinen mammona ei silti jätä minua rauhaan. En taida niin halutakaan. Kun ihmisellä ei ole mitään muuta kuin nälkä ja siinä näkee jotain kaunista, se on kauneutta inhimillisimmillään. Siellä jossakin on myös puhuttelevin ihmisyyteni. 

Aiheen pyöriessä päässäni, kääntelen sitä monin eri tavoin. Siitä on seurannut, että ymmärrän köyhyyden toisin kuin moni muu. Ehkä ajattelen rikkaudestakin samoin. Suomalainen sosiaaliturva yltää tarpeen tullen meihin kaikkiin. Jokainen Suomessa asuva saa yhteiskunnalta viime kädessä rahat sairauksien hoitoon, jokapäiväiseen leipään ja lämpimään asuntoon. Niillä eväillä voi tehdä petipaikastaankin viihtyisän kodin, oli sitten muuta aineellista hyvinvointia tai ei.

Ymmärrän kyllä senkin, kun narkomaani laittaa yhteiskunnan antaman ruokarahan huumevelkoihin, koska pelkää, että trokari katkaisee perinnän yhteydessä käden. Toisaalta käsitän senkin, kun äiti maksaa ruokaan tarkoitetuilla rahoilla mieluummin aikamiespojalleen takaamansa lainan, ettei mene koti alta ja poika voi jatkaa äidin jääkaapilla käymistä. Kuten on tehnyt koko elämänsä tai avioeron jälkeen viimeiset kymmenen vuotta.

Mutta tällä ei ole mitään tekemistä todellisen, aineellisen köyhyyden kanssa. Siellä lattia näyttää sateen jälkeen erilaiselta kuin olohuoneemme parketti. Suomessa lähes aina on jopa valinnanmahdollisuuksia, mihin rahansa laittaa. On siis rahaa, jonka käyttötarkoituksen voi valita. Sitä sen sijaan en ole koskaan ymmärtänyt, miksi yhteiskunta, joka turvaa jokaiselle asunnon ja leivän, ei kykene turvaamaan, että annetut eurot menevät siihen mihin ne on tarkoitettukin.

Tähän ikään olen ollut kutsuttu tai ehtinyt kutsua itseni kylään ja asumaankin moneen paikkaan, joista ei meidän normeilla hevin viihtyisää kotia rakenneta. Näin on usein maissa, joissa ei ole kovinkaan kattavaa sosiaaliturvaa. Jos Suomessa asuva pitää itseään köyhänä, niin millä sanoilla tulisi kutsua heitä, joilla ei todellakaan ole juuri valinnanmahdollisuuksia? Jokapäiväinen, varma seuralainen on nälkä. Onko suomalaisen köyhän alapuolella vielä jossain joku ryhmä nimeä vailla? Onko se sitä yhden hyväosaisen julkisuuteen lanseeraamaa ihmisroskaa, vaikka hekin taitavat olla todellisen köyhän rinnalla etuoikeutettuja.

Väärien valintojen asiantuntija * 303

Minulta ei irtoaisi vastikkeetonta rahaa työtä tai tekemistä vieroksuville kantasuomalaisille, jotka ovat haluttomia kantamaan yhteiskuntavastuuta millään tavalla. Muutenkin tarjoaisin etuoikeuksien sijaan tinkimätöntä tasa-arvoa kaikille. Siitä pääsisivät osalliseksi myös turvapaikan hakijat sekä muutkin maahanmuuttajat ja -pyrkijät.

Olen käynyt monessa maassa, joissa olen asunutkin aikani ja tutustunut siihen kuinka tavallinen kansa elää. Esimerkiksi Aasiassa ihmiset eivät edes usko, että käytännössä Suomi elättää jokaisen, joka onnistuu pääsemään ja jäämään maahan. Onkin joskus vaikea hyväksyä, että vaikka kaikki eivät ole halukkaita kantamaan korttaan kekoon millään lailla, antaa maani leivän ja kodin silti jokaiselle.

Kun vastaavasti hankkii esimerkiksi Thaimaahan viisumia, on todistettava maan viranomaisille kuinka aikoo itsensä elättää. Sen voi näyttää toteen lähes 2000 euron, käteen jäävällä eläkkeellä tai vastaavan suuruisilla säästöillä nimissään olevalla pankkitilillä. Nyt kun Covid-19 virus on näyttänyt voimansa, vaatii Thaimaa lisäksi ulkomaalaisilta vakuutuksen, joka korvaa taudista aiheutuneen hoidon Thaimaassa. 

Jos minulla olisi valta, olisivat kaikki yhteiskunnan taloudellista apua tarvitsevat samalla viivalla, mutta eri painotuksin. Maahanmuuttaja, joka ei pysty perustelemaan kuinka itsensä elättää, pysähtyisi ensin opettelemaan rajan tuntumaan suomenkieltä, kulttuuriamme ja maamme tapoja. Kun hän on näistä selvinnyt hyväksyttävällä tavalla, pääsisi eteenpäin työpaikan tai muun yhteiskuntamme hyväksymän vastuunkantamisen muodon löydyttyä. 

Samantapaista väylää kulkisivat nekin kantasuomalaiset, jotka ovat saaneet hienon, mutta vähemmän imartelevan nimen. He ovat sosiaalisesti työrajoitteisia. Tätä monet kerrat pohtineena ja omakohtaisesti kokeneenakin törmään yhä uudelleen yhtälöön, joka ei ratkea minulle. Mainittua ryhmää varten kehitettiin niin sanottu aktivointimalli, jossa 4-6 tunnin tekemisistä tai läsnäolosta sai 9 euron päiväkorvauksen. Tämä maksettiin siis lakisääteisen perustoimeentulon päälle. Luulen, että tarvittiin jokunen tunti töitä, jotta loistava työkalu saatiin enemmän ja vähemmän toimimattomaksi. Yhteiskunta onkin tältä osin mennyt vastikkeetonta, myrkytettyä rahaa jakaessaan vuosikymmenet väärään suuntaan. Tätä ei demokratiassa ehkä edes pystytä korjaamaan, sillä hyvinkin eri lailla ajattelevat ihmiset haluavat kaikki sanoa sanansa ja olla oikeassa.

Yllättäen tämän yhtälön ymmärtämisessä apua antoi pääministerimme Sanna Marin, jota arvostin, mutta joka sai nyt aika kolauksen. Ei kuitenkaan siksi, että itsekin kuuluin hänen perheensä aamiaisten maksajiin. Vaan siksi, että tämä köyhän kodin ja isänsä alkoholisminkin lapsena kokenut demarinainen on unohtanut mistä hän tuli, mitä hän oli ja mitä on monen arki ihmettelemällä julkisesti, että haluaako kansa todella hänen käyvän Prismassa ostamassa perheelleen ruokatarpeita.

Väärien valintojen asiantuntija * 302

Raha ilman velvollisuuksia on viranomaisten jakamaa rahaa siten, ettei sen eteen tarvitse tehdä yhtään mitään. Se on yksi näennäishyvinvointiyhteiskunnan pahimmista myrkyistä, sillä ilmaista rahaa ei ole. Vaan joku on aina sen maksanut tai hankkinut tavalla tai toisella. Eikä se ole hyväksi saajallekaan. 

Sataviisivarmasti tiedän mistä puhun, sillä vuosikaudet yhteiskunta elätti minut enkä tehnyt mitään leipäni eteen. Tai tein minä. Paljon pahaa. Lähinnä yöaikaan. Mutta eräällä tavalla olin hyödyllinen silloinkin, sillä työllistin lukuisia viranomaisia ja monia, erilaisia ammatinharjoittajia.

Muistan kuin eilisen Tuusulan sosiaalityöntekijän, Carita Niemelän, jonka luokse menin anomaan ja kerjäämään rahaa nälkäisen näköisen koirani kanssa: "Että etkö edes Monille voi antaa harkinnanvaraisesti luupussin vertaa?" Ei antanut Carita vaan sanoi, että ostat silläkin keskikaljaa. Niin kuin olisin ostanutkin.

Inhosin tätä sosiaalityöntekijää vuosikaudet. En siksi, että hän ei antanut mitään, vaan siksi, että hän näki lävitseni. Hän oli työssään enemmän ammattilainen kuin minä "luukuttajana", vaikka osasin loistavasti pummaamisen taidon.

Elin enemmän ja vähemmän yhteiskunnan siivellä kymmenen vuotta, jolloin pahinta oli, jos ja kun työvoimaviranomainen tarjosi töitä. Tosin kieltäytymisestä ei seurannut kuin siirtyminen työvoimatoimiston asiakkuudesta sosiaalitoimen asiakkaaksi. Myrkytettyä rahaa sai molemmista yhteiskunnan ylläpitämistä paikoista suunnilleen saman verran.

Jos itselläni olisi valta, vastikkeetonta rahaa ei hevin tippuisi, vaan kaikelle olisi vastike. Joku olisi palkkatyössä, joku opiskelisi, joku lukisi sokealle lehteä, joku tekisi lapsen, joku keräisi roskia, sieniä tai marjoja, joku olisi kuuntelija tai muu seura yksinäiselle jne. Kuka mitäkin. Järkevää tekemistä on pallo täynnä.

Jos istuisin Caritan Niemelän tuolilla ja kaltaiseni ammattiluukuttaja tulisi sinne laillani nälkäisen koiransa kanssa, en sanoisi, että ei tipu. Vaan sanoisin, että toki koiralle luita ja isännälle ehkä muuta ruokaa ja kenties virvokkeitakin.

Mutta ensin tuossa on sinulle viiden litran pärekori. Otapa se, kipaise tuohon lähimetsään ja täytä vasu mustikoilla. Tuo ne sitten tänne, niin laitetaan marjat menemään seniorikotiin. Saavat tehdä siellä piirakan seuraavan päivän kaffehetkeen. Ehkä voidaan päästä samaan pöytäänkin tai ainakin sinä, joka poimit marjatkin. Tämän tehtyäsi katsellaan yhdessä niitä harkinnanvaraisen jeesin tarjoamia mahdollisuuksia ja ehkä jotain uutta polkua sinulle, jos kiinnostaa.

Vuosikymmen tai pari myöhemmin, jätettyäni päihteet, törmäsin päälliköksi kohonneeseen Carita Niemelään ja kysyin: "Muistatko minut? Taisin olla aikoinaan Hyrylän kuuluisin juoppo." Hän katsoi iloinen pilke silmäkulmassa ja vastasi: "Voi toki Jorma sinut muistan ja pulloja kantaneen koirasi myös. Mutta et ollut Hyrylän kuuluisin juoppo. Sen sijaan olit kuuluisin selvinnyt juoppo."